Skafia liikutti tassujaan hitaasti maata pitkin. Hän saattoi jo maistaa mehukkaan hiiren suussaan, kun saaliin tuoksu tunkeutui koko kehoon. Vielä muutama askel… Skafian silmät aukesivat, hän oli taas katajan juurella möykkyisellä makuusijallaan. Lehdet kutittelivat naaraan turkin läpi epämiellyttävästi, mikä sai kellanpunaisen erakon ryömimään pois vähäisestäkin suojasta. Tuolla hän ei enää ensi yönä nukkuisi, se oli varmaa. Hän voisi tehdä pehmoisen sammalpedin vaikka jonnekin luolaan ja syödä samanlaisen hiiren kuin unessaan. Skafia kehräsi ajatukselle ja vääntäytyi seisomaan. Hänellä ei ollut suuremmin käsitystä olinpaikastaan, naaras oli jossain melko lähellä Kuolonklaani-jengin rajoja. No, toisaalta hän oli tarpeeksi kaukana rajoista, jotta häiritsisi jengin kissoja. Mitä Skafia oli kuullut, jengi oli väkivaltainen ja julma, ja palvoi jotain metsäuskontoa. Naaras tuhahti. Skafia käveli kepeästi ruskapuiden lomassa kohti kaksijalkalaa, jonka tiesi sijaitsevan jossain edessäpäin. Väriloisto oli ottanut haltuunsa ennen niin vihreät puut, ne olivat ruskeita, oransseja, keltaisia, mitä vain! Värit tuntuivat valaisevan myös Skafian mielen. Hän alkoi miettiä elämäänsä, hänellä ei ollut mitään tavoitetta. Kyllähän se selviäisi varmaan myöhemmin. Ehkä hän perustaisi oman klaanijengin. Toisaalta hän olisi yksin klaanissaan, koska hän ei tuntenut muita. Naaras lopetti miettimisen ja terästi aistinsa. Skafialle alkoi tulla jo nälkä, hän oli syönyt viimeksi eilen. Kaksijalkala oli jo aivan vieressä, sieltä saattaisi löytyä murkinaa, vaikka rottia tai kotikisunruokaa. Kyllä parempikin kelpaisi, mutta hiiret ja linnut tuntuivat olevan harvassa keskellä kaksijalanpesäsokkeloa. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin terästi hajuaistinsa, jotta pieninkään riistantuoksu ei jäisi huomaamatta. Nenään kuitenkin tunkeutui ukkospolun pistävä katku ja muut ilkeät kaksijalkalatuoksut. Skafia haistoi myös kahden toisen kissan tuoksua. Uteliaisuus pakotti tassut liikkumaan kohti tuoksujen lähdettä. Toinen haistetuista oli pieni mustavalkoinen kolli ja toinen suurempi valkoinen naaras. Valkoinen istui aidalla ja pieni maassa. Skafia kuunteli vaanimisasennossa, kaikki lihakset jännitettyinä.
"Tiedän. Mutta en sanonut auttavani sinua." Se oli valkoinen kissa. Kissa laskeutui aidalta aivan toisen erakon eteen, tai ainakin Skafia oletti heidän olevan erakkoja. Saattoivat he olla kotikisujakin, ei sitä voinut tietää.
"Haluat siis pois kaksijalkalasta? Miksi auttaisin sinua?" valkoinen kissa kysyi ja kallisti päätään. "Mitä minä siitä saan? Minulla on muutakin tekemistä kuin auttaa eksyneitä pentuja." Naaras ei vaikuttanut kovin kiltiltä, kolli taas näytti olevan melkein suunniltaan. Skafia odotti jännittyneenä, mihin suuntaan keskustelu kääntyisi.
//Vähän tökerö
//352 sanaa
//Nefiri tai Oreo voivat jatkaa (tai no varmaan enemmän Oreo)

Fetus: 29kp! -

Corona: 30kp! -

Merkurius: 62kp! -

Dakota: 34kp! -

Lauhalaukka: 23kp! -

Oreo: 27kp! - 3/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.

Nefiri: 6kp - 2/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu

Katsoin edelleen hiukan hämilläni Coronan perään, kun hän loikki kohti palanutta kaksijalan pesää. Lähdin sitten veljeni perään. Kasvoillani oli leveä hymy, ja tunsin oloni ihan typeräksi. Miten olin edes saattanut epäillä Coronan suhtautumista asiaan. Totta kai hän suostui, sellainen hän vain oli. Astuin pesään, jossa muut olivat yhä hereillä. Tosin Kaarlo tuhisi omalla sammalvuoteellaan, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Corona kertoi nopeasti Dakotalle ja Timille, mutta en keskittynyt heidän puheisiinsa. Päivä oli ollut yllättävän raskas, joten astelin suoraan sammalvuoteelleni ja asetuin makaamaan siihen. Pesässä käyty keskustelu muuttui hiljalleen etäisemmäksi hetki hetkeltä, ja sanat sekoittuivat toisiinsa. Pian minut täytti hiljaisuus, kun vajosin syvään uneen.

Heräsin aamulla aikaisin ennen muita. Ainoastaan Timi istuskeli aidalla vartiossa ja katseli ympärilleen. Nyökkäsin kollille, ja hän nyökkäsi takaisin.
"Käyn kävelyllä", totesin vartiossa olevalle kollikissalle.
"Pidä hauskaa", mustavalkea kolli kissa sanoi ja käänsi katseensa pois. Loikkasin aidan yli ja suuntasin kohti metsää. Nälkä kurni vatsassani, mutta en halunnut syödä vielä. Me tarvitsimme uuden kodin kauempaa Kuolonklaanin rajalta. Minua hiukan pelotti se, miten Punatähti suhtautuisi Taivaslaulun muuttoon. Revittäisikö minut kappaleiksi ennen kuin ehtisin edes heidän leiristään ulos?
Huomaamattani lähdin seuraamaan hiiren voimakasta hajujälkeä. Hidastin tahtiani tuoksun voimistuessa. Varoin astumasta maahan pudonneiden oksien päälle. Painauduin matalammaksi, kun hiiri tuli vihdoin näkökenttääni. Pieni, pitkähäntäinen otus puuhaili kuusen juurikossa jotakin. Se piipitti pienesti kantaessaan pähkinää sinne tänne. En jäänyt katselemaan eläimen touhuja sen enempää, vaan ponnistin itseni vauhtiin. Hiiri huomasi minut hetken liian myöhään, ja pakoyritys jäi pelkäksi yritykseksi. Upotin hampaani eläimen pehmeään lihaan ja taitoin sen niskat tappavasti. Kun napsahdus kuului, pudotin hiiren maahan. Olisin voinut viedä hiiren muille aamiaiseksi, mutta päätin syödä sen itse. Voisin paluumatkalla saalistaa heille jotakin muuta.
Auringon ensisäteet tekivät metsästä kauniin. Kirkkaat säteet siivilöityivät lehtien lävitse maahan luoden erilaisia pilkukkaita kuvioita. Muutama lehti putoili maahan, ja hetken mielijohteesta loikkasin niitä kohti. Vaanin hetken ajan putoavaa lehteä maassa, heilautin takamustani pari kertaa ja loikkasin kohti lehteä. Sain napattua sen ilmasta kiinni, ja raatelin sen hetkessä palasiksi. Nousin ylös ja hymähdin itsekseni. Olin kuin mikäkin pentu, mutta tämä oli ensimmäinen lehtisateeni. En ollut ennen nähnyt lehtien putoavan maahan tai edes vaihtavan väriään.
Olimme Coronan kanssa pentuina napanneet lumihiutaleita kiinni, mutta ne olivat aina sulaneet hetkessä. Päätin jatkaa matkaa kauemmaksi pesästämme Kuolonklaanin rajasta. Jouduin kiertämään kaksijalat, jotka olivat asettuneet läheiselle aukiolle. Ne metelöivät kovasti, eivätkä huomanneet minua.
Ajatukseni pyörivät Taivaslaulussa. Kuvittelin, miltä tuntuisi kävellä hänen kanssaan aamuisin ja keskustella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pystyin kuvittelemaan sen, kuinka eläisimme loppuelämämme yhdessä, saisimme pentuja ja pysyttelisimme kaukana Kuolonklaanista. Asuisimme omalla reviirillämme, eikä Kuolonklaani voisi määrätä meitä. Saisimme tehdä mitä ikinä haluaisimme, ja Corona olisi aina apunamme. Veljeni voisi opettaa pentujamme saalistamaan ja taistelemaan, hän olisi siinä takuulla aivan mahtava!
Ajatukseni keskeytivät, kun kuulin veden solinaa. En ollut koskaan mennyt näin kauaksi omasta reviiristämme, enkä edes tiennyt mitä täällä oli. Pienehkö joki virtasi hitaasti edessäni. Se oli Kuolonklaanin jokea pienempi. Katselin hetken ympärilleni yrittäen etsiä tietä joen yli. En nähnyt suuria kiviä, joita pitkin olisin voinut loikkia yli. Päätin siis jatkaa matkaa eteenpäin joen reunaa pitkin. Muutama kala loikkasi silloin tällöin vedessä, mutta ne katosivat pian sen jälkeen aina pinnan alle näkymättömiin. Ajatus uimisesta inhotti. En ymmärtänyt, miksi joku halusi vapaaehtoisesti opetella uimaan. Toki se saattoi pelastaa monia henkiä, mutta ei se mukavaa ollut! Turkin kastuminen oli epämukavaa, sillä se muuttui raskaaksi ja tiputti vettä. Turkin kuivuminen vei ikuisuuden.
Säpsähdin tuntiessani vesipisaran kuonollani. Käänsin katseeni kohti taivasta. En ollut edes huomannut, kun aurinko oli kadonnut paksun pilviverhon taakse. Tummat sadepilvet olivat aivan yläpuolellani. Yritin etsiä sateensuojaa, mutta missään ei ollut sellaista. En haluaisi mennä mihinkään ketunkoloon, sillä sade saattoi saada ne tulvimaan. Lähettyvillä ei ollut oikeastaan mitään. Sen sijaan joen toisella puolen oli suuri kivikasa. Kivien väleissä oli suuria koloja, jonne olisi taatusti voinut mennä piiloon. En kuitenkaan pääsisi joen yli vaikka löytäisinkin ylityspaikan. Sateella ei kannattanut loikkia kivillä, sillä ne olivat silloin liukkaita. Painoin kivikasan sijainnin mieleeni ja käännyin ympäri. En ehtisi kotiin ennen sateen voimistumista, mutta en halunnut jäädä tännekään kastumaan. Lähdin juoksemaan samaa reittiä pitkin takaisin.

Sade oli voimistunut, ja turkkini oli läpimärkä. Astelin kylmissäni sisään pesäämme. Corona katsoi minua hymyillen leveästi.
"Kävitkö uimassa?" hän virnisti kiusoitellen. Ravistelin turkkiani niin, että vesipisarat varmasti sinkoutuivat kohti veljeäni. Hän naurahti ja käänsi päänsä poispäin.
"Missä sinä kävit?" kastanjanruskea kolli kysyi ja nuolaisi vesipisarat pois rinnastaan.
"Yritin etsiä meille uutta kotia, mutta en löytänyt oikeastaan mitään. Paitsi että erään joen toisella puolen oli kivikasa, joka voisi olla hyvä leiri. Harmi vain, etten päässyt joen sille puolen, kun astinkiviä ei löytynyt", totesin harmistuneena ja aloin nuolla läpimärkää turkkiani.
"En kyllä tiedä, olisiko se edes hyvä koti meille. Kasassa oli monta suurta kiveä, joiden koloissa voisi olla ehkä pesiä. Voisimme ehkä käydä tarkastamassa sen paikan huomenna", ehdotin ja vilkaisin Dakotaa, Timiä ja Kaarloa. Kaarlo nukkui yhä vuoteessaan, ja Timikin piti silmiään kiinni. Dakota kuunteli keskusteluamme, vaikka ei siihen ainakaan vielä osallistunutkaan. En ollut varma, oliko kolmikko aikeissa tulla mukaamme.

//Corona? Dakotaki saa jatkaa
// 808 sanaa

"Haluaisitko sinä perustaa joskus perheen ja hankkia pentuja?" Dakota kysyi yllättäen, mutta kuten tavallista se ei paistanut naamaltani. Olin ehkä korkeintaan hätkähtänyt kuullessani tämän epätavallisen ja henkilökohtaisen kysymyksen, mutta kasvoni olivat tyynet. En tietenkään pahastunut kysymyksen yksityisyydestä, sillä kyseessä oli Dakota, joka oli lähin kissa minulle perheeni ulkopuolelta. Kasvoilleni piirtyi kohtelias hymy.
"Tietenkin. Kuka nyt haluaisi elää loppuelämänsä ilman rakkautta?" ääneni oli pehmeä ja lämmin, mutta aivan yhtä hiljainen kuin aina. Dakota nyökkäsi vähän kuin rauhoittuen kysymyksen aiheuttaneesta tunnereaktiosta, hän oli ehkä luullut minun ahdistuvan sellaisesta utelusta. Päinvastoin, tunsin oloni imarrelluksi siitä, että kissoja kiinnosti myös minun elämäni yhtä paljon kuin minua heidän.
"Haluaisin rakastavan kumppanin, jonka kanssa voisin seikkailla. Haluan kumppanin, joka tahtoo pentuja ja on valmis suojelemaan niitä hengellään. Häntä ei saa haitata hiljaisuuteni ja hänen arvojensa täytyy vastata omiani. Tiedän, minulla on kriteereitä, mutta pelkään loukkaavani itseni jos annan sydämeni kissojen tassuihin. Tarvitsen jonkun joka oikeasti ymmärtää minua, haluan yhteyden, jollaista en ole kokenut kenenkään muun kanssa. Mielelläni sitoudun lopuksi elämäkseni saman kissan kanssa ja kasvamme vanhoiksi yhdessä lähellä perhettä. Olen toivoton romantikko", huokaisin ja silmäni tuntuivat sädehtivän unelmoinnin aiheuttamasta onnesta. Kykenin jo kuvittelemaan itseni unelmakumppanini rinnalla kasvattamassa pentujamme. Samassa kuitenkin ravistin päätäni ja naurahdin keveästi, jotta tunnelma ei muuttuisi kiusalliseksi tunteitteni vuodatuksen seurauksena. Jatkoimme matkaa yhdessä rupatellen.

Oli kulunut jo päiviä siitä, kun olimme jakaneet syvällisen hetken Dakotan kanssa. Tällä hetkellä olo tilani oli ennen kaikkea yllättynyt. Merkurius oli juuri saapunut luokseni ja kertonut jotain maata mullistavaa. Olinhan minä aina huomannut Taivaslaulun ja Merkuriuksen läheisyyden, mutten ollut kuitenkaan kyennyt arvaamaan, että se johtaisi tähän.
"Meidän täytyy muuttaa..", maistelin sanoja suussani. Ääneni saattoi kuulostaa kireältä, mutta se johtui vain yliviritteisestä tilasta sisälläni, jonka tunteiden aallokko oli aiheuttanut. Katsoin syvälle veljeni silmiin ymmärtäväisesti:
"Tietenkin. Mennään kertomaan muille ja aletaan suunnitella muuttoamme. Koska hän tulee?" Ääneni oli vakaa ja korvani heilahtivat rennosti. Merkuriuksen kasvoille nousi häkellys ja hänen kulmansa kurtistuivat. Loikkasin alas aidalta, tavallisesti ihan kuin kaikki olisi aivan hyvin ja niin olikin.
"M-mutta siis.. se sopii sinulle ihan tuosta vain?" Merkurius takelteli onnellinen ilme puskien läpi hämmennyksen. Hymyilin reippaasti takaisin.
"Totta kai! Jos sinä olet onnellinen silloin jos Taivaslaulu muuttaa luoksemme, silloin me muutamme ja otamme hänet luoksemme. Olemmehan ennenkin muuttaneet. Mikään ei ole rakkautta suurempaa ja kaikki mikä tekee sinut iloiseksi, on minun tehtävänäni toteuttaa rakas veliseni. Eniten minua huolestuttaa se, kuinka lähellä loukkaantumista olit tänään." Merkurius loikkasi myös alas.
"Menen hakemaan häntä kolmen auringonnousun kuluttua", veljeni sanoi vieläkin ymmällään, kun kaikki oli sujunut niin helposti.
"Selvä. Ehdimme siis jo tutkia vähän seuraavina päivinä, minne muuttaisimme. Ja muista Merkurius, ei sinun tarvitse pelätä reaktiotani, olen aina sinun puolellasi", muistutin.

//Mer?
432 sanaa

Katsahdin taas kerran rajaa, tällä kertaa oli yö, eikä kukaan ollut täällä nyt härnäämässä minua. Katsahdin yötaivaalle, jossa ei näkynyt pilven hattaraakaan. Pidin silmäni ja nenäni tällä kertaa en antaisi itseni jäädä kiinni. Kukaan ei ollut lähellä, hyvä. Haistelin vielä, lyötääkseni kanin laimean hajujäljen. Lähdin ääntä pitämättä, pää, sekä siro kehoni mukana kulkemaan kyyryssä. Kun haju voimistui, lähestyin jo toista rajan puolta, mutta en ihan. Jännitin lihakseni, katsoakseeni rusakkoa, joka puputti heinää. Oikein muheva saalis. Lipaisin suunpieliäni, liikuttaen lantiotani. Hyppäsin suoraan saaliin selkään, tai ainakin yritin. Sain kynsiini kanin karvaa, pingoin sen perään. Hetken juoksun päästä sain rusakon kiinni, sekä vauhdissa napsautin saaliin selkärangasta tunnon pois, jolloin kani valahti veltoksi. Kani vuosi verta siitä kohti mistä olin sitä aiemmin jo raapaissut, joten jätin jälkeeni verivanan. En kuitenkaan välittänyt siitä kylmässä metsässä. Kuuntelin vain kaikkia mahdollisia ääniä, samalla yrittäen haistella joko haistaisin ketään, mutta yö oli rauhallinen. Luimistelin korviani epävarmana, sillä ei se voinut olla näin helppoa. Saavuin kuitenkin rajalle, jolta minut oltiin jo kerran ajettu, alkaen ruokailemaan. Vatsani oli tyhjentynyt illan aikana, joten istahdin nauttimaan ateriasta. Söin alle puolet kanistani, alkaen silpota sitä. Katsoin raastettua kania, alkaen etsiä jotakin. Marjoja.. Lehtiä.. Marjoja.. Kuljin lähellä ympäri metsää, etsien oudolta näyttäviä marjoja, niitä joita ei ollut paljon, enkä ollut nähnyt usein. Pian löysin jotain marjoja, joten otin ne varresta poikki, jatkoin kuitenkin varoen etsimistä, löytäen pian 2-3 erilaista marja lajia mukaani. Kannoin nuo saaliini luo, alkaen hieroa rusakkoon marjoja. Muistin lähellä olevan joen, mutta muistin myös hirviöiden ukkospolun olevan lähellä. Katsoin tassujani, pyyhkien isoimmat osat rusakkoon, jotta en jättäisi jälkeeni muuta kuin hajujäljen. Tuon jälkeen lähdin kohti jokea, yhä varuillani. Pian ylitin rajan jo mennessäni, huomaten joen. Astelin tassuja, sekä vatsakarvaa myöten veteen, nyt minusta ei jäisi sitä samaa hajujälkeäkään. Haukoin henkeäni tuntiessani kylmän veden litistävä turkkiani, mutta silti pidin itseni kasassa kun pyörähdin nopeasti vedessä, lähtien rantaan. Rannassa suin turkkini, yritin kuivatella ja saada siitä ylimääräiset vedet pois. Tuon jälkeen nousin taas ylös, miettien minne leiriytyä. Tiesin että jos menisin liian syvälle voisin törmätä johonkin, mutta minua ei ollut nyt tällä kertaa kukaan häätämässä, joten jatkoin matkaa. Pian huomasin mukavan näköisen oksan. Kampesin tuon seurauksena puuhun. Odottaisin innolla sitä jos viimeksi kohtaamani kolli tulisi valittamaan puun alle. Kierähdin tukevalle oksalle, valmiina nukkumaan.


//372 sanaa

Taivaslaulun valkea hännänpää katosi näköpiiristäni ja sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ikään kuin varmistaen, ettei kukaan ollut nähnyt meitä. Ketään ei näkynyt, eikä tuuli tuonut syvemmältä Kuolonklaanin reviiriltä tuoreita hajujälkiä muista kissoista. Nousin nopeasti seisomaan ja lähdin juoksemaan kohti Kuolonklaanin rajaa. Taivaslaulu kai kertoisi hirviöstä klaanille, jolloin Punatähti ei takuulla suuttuisi siitä, että hajujälkeni johtivat heidän reviirilleen. Jos joku kysyisi siitä, kertoisin vain, että varmistin kuolonklaanilaisen olevan kunnossa.
Kun ylitin rajamerkit, ajatukseni siirtyivät taas Taivaslauluun. Tuntui kuin koko kehoni olisi ollut höyhenen kevyt, kun astelin kohti palanutta kaksijalanpesää. Ilma tuntui paljon raikkaammalta, ja metsän tuoksut olivat paljon voimakkaammat kuin aiemmin. Kaikki tuntui niin paljon kirkkaammalta ja selkeämmältä, kun tiesin Taivaslaulun tunteista. En voinut edelleenkään uskoa tätä todeksi. Saisin viettää loppuelämäni yhdessä Taivaslaulun sekä Coronan kanssa. En välittänyt siitä, että joutuisimme muuttamaan kauemmaksi. Kaikista tärkeintä oli vain se, että voisimme elää rauhassa ja onnellisina.
Saapuessani pesälle, ilta oli alkanut jo hämärtää. Aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa ja varjot kasvoivat. Corona istui edelleen aidalla, vaikkakin hän oli vaihtanut paikkaa. Kollin kylläinen olemus kertoi, että hän oli käynyt syömässä.Veljeni huomasi minut nopeasti, ja hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen hymy. Loikkasin aidalle ja asetuin istumaan veljeni vierelle. Hän nuuhkaisi turkkiani ja säpsähti. Kastanjanruskea kolli katsoi minua suoraan silmiini.
"Kävitkö Kuolonklaanin reviirillä?" kolli kysyi hiljaisella äänellä ikään kuin varoen, ettei kukaan kuulisi. Nyökkäsin epäröimättä hetkeäkään. Corona vaikutti huolestuneelta.
"Tapasin Taivaslaulun", kerroin rauhallisella äänellä. Corona kehotti minua jatkamaan, sillä hän tiesi että aioin tehdä niin.
"Siinä tapahtui vähän kaikenlaista. Hirviö juoksi ulos ukkospolulta ja paikalla oli kauheasti kaksijalkoja ja muita hirviöitä. Olisit haistanut sen katkun, se oli pahempi kuin normaalisti! Tapasin ihan sattumalta Taivaslaulun, ja.. Ja hän sanoi haluavansa olla kanssani", yritin etsiä oikeita sanoja, mutten löytänyt niitä. Corona kallisti päätään.
"Miten niin olla kanssasi? Haluaako hän sinut Kuolonklaaniin?" veljeni kysyi rauhallisella äänellä.
"Ei, vaan hän haluaa lähteä Kuolonklaanista ja asua meidän kanssamme", hihkaisin innoissani. Innokkuuteni ei tarttunut pentuetoveriini, joka katsoi minua epäilevästi.
"Mutta eihän Kuolonklaani suostuisi siihen ikinä!" Corona sanoi turhankin kovalla äänellä.
"Niin.. Se siinä onkin se ainoa mutta. Kun Taivaslaulu lähtee Kuolonklaanista, meidän täytyy muuttaa", totesin irvistäen. Odotin veljeni reaktiota kauhulla. Aiemmin olin ollut aivan varma, että hän lähtisi mukaamme, mutta yhtäkkiä se varmuus oli poissa.

//Corona?
// 365 sanaa

”Tiedän, mutten sanonut auttavani sinua”, vieraan naaraan kommentti häkellytti minut hetkeksi. Tämä laskeutui solakasti alas korkealta aidalta eteeni. Astuin askeleen verran taaksepäin. Naaras näytti jotenkin uhkaavalta näin läheltä. Hänen ylhäisennäköiset harmaat silmänsä tuntuivat pureutuvan nahkaani.
”Haluat siis pois kaksijalkalasta? Miksi auttaisin sinua?” otin taas toisen pienen askeleen kauemmaksi valkeasta kissasta, ”Mitä minä siitä saan? Minulla on muutakin tekemistä kuin auttaa eksyneitä pentuja.”
”Pentuja? En minä mikään pentu ole!” kivahdin. Sanat olivat tulleet suustani ennen kuin ehdin edes tajuta lausuneeni ne ääneen. Todellisuudessahan en ollut pentua paljon kummoisempi. Olin taas puhunut ajattelematta ensin, ja se todennäköisesti kostautuisi. Entä jos naaras menettäisi kärsivällisyytensä ja repisi minut kappaleiksi? Tai pahempaa? Mikä edes voisi olla pahempaa? Otin kolmannen askeleen taaksepäin varovasti. En uskaltanut katsoa ylös naaraaseen.
”Tai siis… anteeksi. Enhän minä kovin vanhempi kuin pentu ole”, sopersin. Sanani olivat haparoivia ja äänestäni paistoi väkisinkin anteeksipyytävä sävy. Ainiin. Mitä hän auttamisestani saisi? Emmin hetken. Oliko minulla oikeastaan mitään annettavaa tälle? Ei varmaan. Tai siis, voisinhan minä tarjoutua saalistavani hänelle jotain. Olin melko hyvä siinä. Vai olinko? Olivatko kaikki saaliini olleet vain tuuria? Olinko todellisuudessa vain pikkuinen typerä pentu, joka oli karannut täydellisestä kodistaan karuun luontoon, jossa hän varmasti kuolisi? Mitä olin ajatellut? Ei! Nyt ei ollut aikaa kyseenalaistaa omaa identiteettiäni. Olin tarpeeksi hyvä. Luulisin. Ei. Kyllä olin tarpeeksi hyvä. Positiivinen asenne on kaikki kaikessa, Oreo!
”Jos autat minua, voin saalistaa sinulle jotain. Olen melko hyvä siinä”, yritin kuulostaa itsevarmemmalta kuin oikeasti olin, mutta ilmeeni taisi antaa minut ilmi.
”Ei siis sillä että näyttäisit nälkiintyneeltä, mutta ylimääräinen ruoka on aina hyväksi, eikö niin?” lisäsin kiireesti tajuttuani lausahdukseni sävyn.
”Olen muuten Oreo”, kasvoilleni muodostui pieni hymy odottaessani valkean naaraan reaktiota. Ehkei tilanne loppujen lopuksi ollut niin kauhea. Olin vain ylireagoinut. Innostus virtasi takaisin kehooni. Saisin ehkä jopa uuden ystävän!

//292 sanaa
//Nefiri?

Kavahdin yllättyneenä askeleen kauemmaksi Taivaslaulusta. Hän katsoi minua lempeä ilme kasvoillaan, mutta se muuttui hetkessä hämmentyneeksi. Sitä seurasi katse, joka suorastaan huusi katumusta. Naaras avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta minä ehdin ensin:
"Oikeastiko?" En voinut uskoa korviani. Taivaslaulu oli juuri tunnustanut olevansa rakastunut minuun. Kasvoilleni levisi lämmin hymy, kun tajusin soturin olevan tosissaan. Taivaslaulukin hymyili taas.
"Tunnetko sinä samoin?" naaras kysyi varovasti, vaikka olikin takuulla arvannut jo vastauksen.
"Tunnen", vastasin kääntämättä katsettani pois kuolonklaanilaisesta. Olisin voinut katsella soturin erivärisiä silmiä ikuisuuden. Taivaslaulu oli erityinen, eikä maailmassa ollut yhtäkään kissaa, joka olisi ollut kuin hän. Hän oli kaikista mukavin ja kaunein kissa, jonka olin koskaan tavannut. En voinut uskoa, että noin täydellinen kissa oli rakastunut minuun. Olin jo valmis huutamaan asiasta kaikille, mutta ajatus katkesi Taivaslaulun kääntäessä katseensa pois minusta. Naaras vilkaisi hirviötä ja kaksijalkoja, jotka eivät onneksi olleet huomanneet meitä. Katseeni lipui hirviöstä takaisin Taivaslauluun, mutta se jatkoi matkaansa Kuolonklaanin reviirille. Kasvoilleni piirtyi huolestunut ilme.
"Mitä me nyt teemme?" kysyin ja katsoin Taivaslaulua toivoen, että hänellä oli vastaus. Naaras käänsi katseensa kohti Kuolonklaanin reviiriä.
"Onko meillä muita vaihtoehtoja kuin se, että minä lähden Kuolonklaanista?" naaras vastasi kysymykseeni kysymyksellä. Kohtasin jälleen hänen katseensa. Mieltäni lämmitti katsoa naaraan kauniita kasvoja, mutta siitä huolimatta olin huolestunut tulevaisuudesta. Taivaslaulu oli oikeassa, muuta vaihtoehtoa ei ollut. En ikimaailmassa voisi liittyä Kuolonklaaniin, sillä menettäisin silloin Coronan lisäksi myös oman nimeni. Kuolonklaanissa täytyi olla klaaninimi, ja minun nimeni ei ollut sellainen. Ero veljestä ei ollut myöskään minkäänlainen vaihtoehto, ei ikinä. Vaikka halusinkin olla Taivaslaulun kanssa, halusin olla myös pentuetoverini kanssa.
"Ei", totesin hiljaisella äänellä ja katsoin Taivaslaulua pahoittelevasti. En olisi halunnut, että naaras jättää klaaninsa minun vuokseni. Hän oli syntynyt ja varttunut Kuolonklaanissa. Ei varmasti olisi helppoa päästää siitä kaikesta irti noin vain yhden kissan vuoksi.
"Mutta jos sinä lähdet klaanista, Kuolonklaani ei takuulla pidä siitä. He tuskin haluavat enää meitä lähellekään reviiriään, jos sinä eroat klaanista meidän vuoksemme", sanoin ja katsoin Taivaslaulua. Minua ei haittaisi, jos joutuisimme muuttamaan kauemmaksi Kuolonklaanin reviiristä, mutta en ollut varma, miten muut suhtautuisivat asiaan. Corona takuulla ymmärtäisi sen, että rakkauden vuoksi olin valmis tekemään mitä tahansa. Hän ymmärsi minua aina, vaikka ei välttämättä ollutkaan samaa mieltä asioista. Minulle riittäisi, jos vain Corona suostuisi lähtemään minun ja Taivaslaulun matkaan. He olivat minun elämäni tärkeimmät kissat.
"Ja jos sinä oikeasti lähdet, milloin aiot tehdä sen?" lisäsin, kun Taivaslaulu vielä mietti vastausta edelliseen kysymykseeni.

//Taivas?
// 390 sanaa

Auringon kirkkaat säteet sokaisivat minut avatessani ensimmäisen kerran silmäni. Vaistomaisesti suljin silmäni ja käänsin katseeni poispäin palaneen kaksijalanpesän rikkinäisestä katosta. Aurinko oli jo korkealla, ja pesämme oli tyhjä. Olin ollut viime yönä yövartiossa, jonka vuoksi nukuin vielä tähän aikaan. Myös Kaarlo oli yllätyksekseni poistunut pesästä ulos. Kenties vanhus halusi nauttia auringon viimeisistä lämpimistä säteistä, ennen kuin ilma kylmenisi kokonaan. Nousin ylös ja venyttelin. Lihakseni tuntuivat kohmeisilta, mutta en ollut mitenkään erityisen kylmissäni. Pesän seinät suojasivat meitä tuulelta, ja katon ehjät osat pitivät vesipisarat poissa. Astelin rennoin askelin ulos pesästä ja tervehdin kohteliaasti Kaarloa, joka pysytteli lähellä kaksijalan pesää. Kollikissa ei vastannut mitään. Huomasin Coronan istuvan aidalla jonkin matkan päässä. Kolli tarkkaili ympäristöä. Loikin hänen luokseen kepein askelin ja loikkasin aidalle. Corona säpsähti, mutta tunnistaessaan minut hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.
"Dakota ja Timi ovat juuri saalistamassa", veljeni kertoi. Lehtisateen saavuttua riista oli alkanut jo vähenemään. Enää joka puolella ei ollut runsaasti eläinten hajujälkiä, vaan ne olivat vähentyneet. Kylmenevä ilma piti eläimet pesiensä suojassa. Osa eläimistä kuitenkin valmistautui lähestyvään lehtikatoon keräämällä mahdollisimman paljon ruokaa sen varalle. Oravia näkyi paljon näillä mailla lehtisateenkin aikaan. Sen sijaan osa linnuista oli lähes kokonaan kadonneet. Se ei minua erityisemmin haitannut, sillä en ollut kovinkaan hyvä lintujen nappaamisessa.
"Pärjäätkö täällä, jos käyn nopeasti kävelyllä?" kysyin vejeltäni ja annoin katseeni vaeltaa hänen ohitseen kohti Kuolonklaanin rajaa. Raja ei näkynyt tänne saakka, mutta matka ei kestäisi kauaa. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi.
"Käytkö tarkastamassa rajan?" hän kysyi.
"Joo, ettei Kuolonklaani voi valittaa", hymyilin ja loikkasin sulavalla liikkeellä alas aidalta sen toiselle puolelle. Hyvästelin pentuetoverini ja lähdin ravaamaan kohti Kuolonklaanin rajaa. En välittänyt oksista, jotka rasahtelivat juostessani niiden päältä. Reviirimme oli täynnä hajujälkiämme, joita ei voinut olla huomaamatta. Jos joku erakko vaeltelisi täällä, hän huomaisi minut takuulla. Harva uskaltaisi käydä kimppuuni tietäessään, että reviirillä asui myös muita kissoja.
Ajatukseni harhautuivat pienestä joukostamme ja reviiristämme Kuolonklaaniin. Tai no oikeastaan vain yhteen tiettyyn kuolonklaanilaiseen, Taivaslauluun. Kävin päivittäin rajalla toivoen, että näkisin valkean soturin. Viime kohtaamisestamme oli kulunut jo puoli kuuta, ja se tuntui pahalta. Kaipasin Taivaslaulun lämmintä katsetta ja erivärisiä silmiä. Punatähti oli ilmoittanut, että meidän pitäisi tästä lähtien käydä heidän leirissään ilmoittamassa vain tärkeämpiä asioita, joita olivat mahdolliset uhat. Niitä ei ollut näkynyt. Salaa toivoin, että joku petoeläin tai kissa olisi ylittänyt tästä suunnasta Kuolonklaanin rajan, sillä se olisi syy mennä heidän leiriinsä. Heidän leirissään voisin tavata Taivaslaulun. Huomaisikohan Punatähti, jos valehtelisin nähneeni ketun? Pudistin päätäni. Mitä minä oikein mietin? Totta kai he huomaisivat, kun paikalta ei löytyisi ainuttakaan hajujälkeä tai merkkiä ketusta! Työnsin ajatukset syrjään saapuessani Kuolonklaanin rajalle. Lähdin kulkemaan sitä pitkin eteenpäin. Pidin katseeni tiukasti Kuolonklaanin reviirillä. Rajan toisella puolen puut kasvoivat harvassa, ja alueella oli paikoin korkeaa nurmikkoa. Joitakin kukkuloita oli lännessä päin.

Suorastaan matelin eteenpäin rajaa pitkin, koska ukkospolku tulisi pian vastaan. Joutuisin kääntymään ukkospolun kohdalla taas takaisin kohti palanutta kaksijalan pesää.
Lopulta minun täytyi luovuttaa, sillä ukkospolku näkyi jo edessäpäin. Hirviön äänet ja ukkospolun katku eivät houkutelleet, mutta kuljin siitä huolimatta vielä muutaman ketunmitan eteenpäin. Valpastuin heti, kun erotin valkean turkin vilahtavan lähellä polun reunaa. Se kuitenkin katosi heti pensaikkoon, ja hetken luulin nähneeni harhoja. Pian kuitenkin valkea, eriparisilmäinen naaraskissa pomppasi esiin pensaikosta hiiri suussaan. Taivaslaulu hihkaisi innoissaan, mutta ei huomannut minua. Vasta kun kävelin vähän lähemmäksi, naaras säpsähti ja huomasi minut. Hetkeksi hymy kissan kasvoilta pyyhkiytyi pois, mutta tunnistaessaan minut se palasi. Tällä kertaa hymy oli pehmeä ja lämmin, sellainen jonka olin tottunut näkemään Taivaslaulun kasvoilla. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kuolonklaanilaisnaarasta. Lähdin kulkemaan kohti naarasta, joka lähti myös minua kohti. Pysähdyin kuin seinään, kun hirviön voimakas ulina lähestyi. Käänsin katseeni kohti ukkospolkua. Mitä ihmettä?
Hirviö oli poistunut polulta, ja se syöksyi nyt kohti meitä. Näin Taivaslaulun kauhistuneen katseen, kun hirviö rysähti väliimme. En nähnyt enää Taivaslaulua. Kuulin kaksijalkojen huutoa ja hirviön voimakasta murinaa. Koska ei ollut satanut muutamaan päivään, kuiva hiekka pöllysi ja heikensi näkökenttääni. Samassa muistin Taivaslaulun. Oliko hirviö osunut häneen? Sydämeni alkoi takoa lujaa, kun pelko hiipi mieleeni. Lähdin vaiston varassa juoksemaan kauemmaksi hirviöstä, kun kaksijalkoja alkoi saapua paikalle lisää. Jotkut hirviöt pysähtyivät ukkospolun reunaan, vaikka ne eivät usein niin tehneet.
Mitä minä oikein tein? Olin juoksemassa karkuun, kun Taivaslaulu saattoi olla hengenhädässä. Tein äkkijarrutuksen ja käännyin ympäri. Ylitin vähän matkan päästä Kuolonklaanin rajan empimättä. Mitä jos Taivaslaulu oli kuollut? Entä jos hän oli jäänyt hirviön alle? Yritin työntää ajatukset pois mielestäni, mutta se oli vaikeaa. Huoli oli niin valtava, että sitä ei voinut edes sanoin kuvailla. Sydämeni hakkasi lujaa, saatoin kuulla sen selkeästi.
"Taivaslaulu!" huudahdin kovaan ääneen soturin nimen, mutta en saanut vastausta.
"Taivaslaulu!" toistin valkean kissan kauniin nimen uudelleen. Olin jo valmis lyyhistymään onnettomana maahan, kunnes erotin valkean turkin. Taivaslaulu makasi heinikossa kumarassa. Soturin katse oli kohdistunut hirviöön ja kaksijalkoihin, jotka pyörivät sen ympärillä. Kun toistin kolmannen kerran naaraan nimen, hän havahtui siihen ja käänsi päänsä minua kohti. Naaraan katse oli erilainen kuin aiemmin. Näytti siltä, kuin naaras olisi ollut yhtä aikaa peloissaan, kauhuissaan ja kuitenkin myös onnessaan. Ravasin naaraan luokse.
"Luulin että se hirviö litisti sinut alleen!" henkäisin ja katsoin naarasta huojentuneena. Sydämeni hakkasi yhä lujaa, ja minun oli istuttava alas. Päässäni pyöri, mutta se johtui kai helpotuksesta. Voi miten kamalasti minä olin säikähtänyt!
"Luulin että menetin sinut. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt sinut", pudistelin päätäni lohduttomana ja nostin katseeni Taivaslauluun, joka vaikutti olevan hämillään.

//Taivas? Sori jos hittasin tms :d
// 868 sanaa

Kuljin kaksijalkalan hiljaisia katuja pitkin. Vaikka kaksijalkoja taikka muita kissoja ei näkynyt, osasin pysyä aina varuillani. Kuuntelin tarkasti ympäristöäni koirien haukunnan tai lähestyvien askelien varalta. Hajuaistiini turvauduin kuitenkin enemmän, vaikka kaksijalkalan monien hajujen sekamelskassa sillä ei yksin aina pärjännyt. En törmännyt onneksi matkallani keneenkään, en viholliseen enkä ystävään.
Ursa oli lähtenyt etsimään meille ruokaa, kuten työnjakomme yleensä toimi. Minun oli myönnettävä, että hän teki ehkä enemmän töitä ravatessaan hiirien ja oravien perässä päivät pitkät, sillä aikaa kun minä vaeltelin ympäri kaksijalkalaa ympäristöämme vartioiden. Jos väärä kissa sattuisi liian lähelle asuinpaikkaamme, ajaisin hänet pois. Näin ei kuitenkaan usein käynyt, mutta vaikka en uurastanutkaan niin kuin siskoni, ei se tuntunut häntä haittaavan.
Pysähdyin, kun vieraan kissan haju osui nenääni. Tunsin - tai ainakin tiesin - tämän kaksijalkalan kissat melko hyvin, mutta tähän kissaan en ollut aiemmin törmännyt. Astelin hajun suuntaan. Pyrin välttämään turhaa taistelua, mutta jos tuo vieras kissa kävisi hankalaksi, häätäisin hänet tiehensä. Hajun voimistuessa loikkasin edessäni seisovan aidan päälle ja huomasin, että vieras erakko seisoi edessäni aidan toisella puolella. Hänellä oli mustavalkoinen turkki, ja kastanjanruskeissa silmissään ylen hätääntynyt katse. Kissa tähyili ympärilleen hermostuneena eikä näyttänyt huomaavan minua. Pyöräytin silmiäni. Kaikenlaisiin kissoihin sitä törmäsikin.
"Avuntarpeessa?" kysyin ja kohotin kulmiani kun kolli käännähti minua kohti. Hiljalleen kissa näytti rentoutuvan.
"Kiitos, taisin eksyä. Tiedätkö reitin ulos?"
Siristin silmiäni kollin kysymykselle.
"Tiedän. Mutta en sanonut auttavani sinua."
Laskeuduin sulavasti aidalta ja astuin erakon luo.
"Haluat siis pois kaksijalkalasta? Miksi auttaisin sinua?" kysyin kallistaen päätäni. "Mitä minä siitä saan? Minulla on muutakin tekemistä kuin auttaa eksyneitä pentuja."

//Oreo?
//252 sanaa

Paikassa, jossa aurinko ei koskaan laskenut, oli lähes tulkoon mahdotonta laskea kuluneita päiviä. En enää edes tiennyt, kauanko olin jo joutunut virumaan tässä tunkkaisessa pikku kopissa, ja se alkoi turhauttaa minua aina vain pahemmin.
Tunsin oloni jatkuvasti väsyneeksi, ja kaikki aistini olivat ikään kuin puutuneet. En enää tiennyt, missä suunnassa oli sininen taivas, missä maa ja vehreä nurmimatto... Mutta ennen kaikkea mieltäni askarrutti kysymys, miksei kukaan ollut tullut vielä hakemaan minua pois tästä vankilasta.
Nuuhkaisin haluttomana kaksijalan tuomaa lautasta, jonka päällä oli sitä samaa märkää, vastenmielistä muhennosta, josta vatsani meni sekaisin joka kerta. Mutta muutakaan ei tähän hätään ollut, ja tiesin joutuvani syömään sen jossain vaiheessa pahimpaan nälkään.
Kapea ovi edessäni avautui. Siristin silmiäni totutellessani valonmäärään. Kaksijalanpennun hahmo varjosti kasvojani, kun se kurkotti kaulaansa pitkälle tarkistaakseen, olinko vielä syönyt. Sitten se pudisti hivenen pettyneen oloisena päätään ja mölisi samalla jotakin omalla oudolla kielellään.
Lautasen vieressä oli kuppi, johon se kippasi lisää vettä. Jopa vesi maistui kuivalta ja mauttomalta täällä. Kaipasin niin takaisin kotiin, jossa tarjolla oli vastapyydettyä riistaa ja raikasta vettä purosta.
Kaksijalka nousi seisomaan kahden jalkansa varaan, joiden päälle se oli äsken ollut kyykistyneenä tutkaillessaan tilaani. Unohdin aina, kuinka pitkä pentu oli täydessä mitassaan; se olisi helposti pystynyt tallomaan minut kömpelöillä tassuillaan, muttei koskaan tehnyt niin.
Odotin oven liukuvan narahtaen kiinni, kuten joka kerta kaksijalan käynnin jälkeen. Tällä kertaa se jäi kuitenkin auki. Raosta tulvi valkoista valoa sisälle pimeään kopperooni. Oliko se aurinko?
Hiivin varovasti ovensuuhun. Työnsin pääni ulos ja katsahdin ympärilleni: edessäni avautui uusi, suurempi huone, jossa oli huomattavasti valoisampaa ja enemmän liikkumatilaa. Katseeni osui kummalliselle, pehmeälle tasolle, jonka päälle pentu näytti yrittäneen piiloutua. Se kurkisti reunan yli vaivihkaa, mutta huomatessaan minun katsovan sitä, se vetäisi päänsä takaisin pois näkyvistä.
En uskonut pennusta koituvan minulle harmia, joten päätin tutkia huonetta tarkemmin. Kuten joutuessani ahtaan koppini vangiksi, tutkin nytkin joka nurkan ja esineen huolella läpi, puoleksi uteliaisuudesta, puoleksi pakoreittiä etsien. Mutta tälläkään kertaa sellaista ei tuntunut olevan.
Nostin katseeni ylös seinälle, jossa oli neliönmallinen reikä. Reiästä näki läpi, olettaakseni, ja se valaisi suuren tilan valolla, joka aina välillä himmeni ja välillä kirkastui - kuin aurinko, joka jäi pilvien taakse piiloon.
Ja silloin minä sen keksin. Loikkasin vähän kankeasti tasolle kaksijalanpennun viereen ja yritin tähystää ulos reiästä. Pentu ulvaisi yllättyneenä, mutta antoi minun tulla lähelleen.
Laskeuduin matalaksi ja keinutin lantiotani puolelta toiselle, pidin katseeni tiukasti kiinni reiässä. Seuraavaksi ponnistin ilmaan ja lensin reikää kohti kuin saaliin huomannut haukka. Jostain syystä lentoni tyssäsi kuitenkin lyhyeen, törmäsin johonkin näkymättömään tömähtäen ja putosin lattialle. Kaksijalka alkoi haukkoa ilmaa oudosti, sen naamakin oli vääntynyt hassuun virneeseen. Nauroiko se minulle? Kompuroin nopeasti takaisin tassuilleni ja mulkoilin pennun suuntaan hännälläni ärtyneenä huiskien.
Painavat askelet kumisivat huoneen ulkopuolella. Pentu säikähti silminnähtävästi ja ryhtyi hätistelemään minua takaisin pientä huonetta kohti. Minulle ei jäänyt muitakaan vaihtoehtoja, joten juoksin vikkelästi nuorukaisen ajattamana niin sanottuun turvapaikkaani.
Ovi läimäistiin kiinni takanani ja taas tuli aivan pilkkosen pimeää. Sydän rinnassa pamppaillen kuuntelin, kuinka joku avasi uuden oven suuressa huoneessa ja uusi, paljon pehmeämpi ääni alkoi murista jotakin - ilmeisesti se puhui pennulle. Pentu ulisi hermostuneesti takaisin, sitten kuului, kuinka joku pamautti oven kiinni ja askelet loittonivat. Tuli taas pelottavan hiljaista.
Hiivin hiljaa nurkkapaikalleni, josta näki hyvin koko ahtaan tilan sekä suljetun oven. Kävin edelleen ylikierroksilla ja olin hyvin stressaantunut äskeisestä. Rukoilin mielessäni ystävieni tulevan pian noutamaan minua.

//542 sanaa

Kuljin eteenpäin päättäväisesti, mutta kuitenkin vailla mitään tiettyä päämäärää. Olin viimepäivinä huomannut, miten lehdet ympärilläni olivat alkaneet hitaasti kellastua ja ilma kävi päivä päivältä kylmemmäksi; lehtisade oli jo saavuttanut metsän. Tiesin, että minun kuuluisi luultavasti olla huolissani riistan huomattavasta vähentymisestä, mutta en voinut olla innostumatta. Tämä olisi ensimmäinen lehtisateeni! Tassuttelin siis eteenpäin niin rivakkaa tahtia kuin lyhyiltä tassuiltani pääsin. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan olin menossa, mutta suunta pysyi kuitenkin aina samana. Olin alitajuntaisesti pistänyt merkille miten maisemat ympärilläni olivat alkaneet muuttua havumetsään, ja tunne siitä, että olin oikeasti päässyt pois edellisestä elämästäni ja kuljin kohti uutta, vahvistui askel askeleelta. Toisaalta myös ikävä nälän- ja väsymyksentunne vahvistuivat joka askeleella. Katsoin hälyttävän kovaa vauhtia laskevan auringon suuntaan. Aikahan tuntui suorastaan pakenevan tassujeni ulottuvilta! Pitäisi varmaan saalistaa ja sitten etsiä tilapäinen yöpymispaikka. Jatkaisin matkaa sitten huomenna.

Suuni avautui ammolleen haukotukseen nostaessani pääni pystyyn lehtikasasta, jonka keskelle olin nukahtanut. Maahan pudonneet lehdet kahisivat ympärilläni venyttäessäni selkääni antoisasti. Pudistin unenrippeet silmistäni ja katsahdin ylös nousevaan aurinkoon. Kasteinen luonto ympärilläni näytti jotenkin kauniilta. Ravistin vielä turkkini kauttaaltaan saadakseni kroppani täysin hereille ja aloin tassutella eteenpäin. Olin aina ollut aamuvirkku. Heräsin aina aikaisin, sillä nautin aamusta; ei ollut liian kuuma, luonto oli kaunista eikä liikkeellä ollut juuri ketään. Voisin saalistaa jotain. Nostin kuononi ylös vienoon tuulenvireeseen katsoakseni, haistaisinko mitään. Hetkeen haistoin vain lehtiä ja heinää, mutta pian nenääni tulvahti toinenkin, joskin hyvin heikko tuoksu. Pelottavan tuttu tuoksu. Värähdin tunnistaessani sen; kaksijalkala. Nenääni pistävästä heikosta kaksijalkojen löyhkästä ei voinut erehtyä. Tiesin kuitenkin, ettei se voinut olla se sama, josta karkasin pentuna. Minähän en ollut koskaan kääntynyt takaisin. Vai olinko vahingossa sekoittanut suunnat ja kääntynyt ympäri? Epätietoisuus kirveli nahoissani ikävästi, joten päätin lähteä ottamaan asiasta selvää. En ollut koskaan kuullut, että maailmassa olisi muitakin kaksijalkaloita kuin se missä synnyin, mutta olihan aina mahdollisuus. Lähdin siis tarpomaan eteenpäin pistävää hajua kohti. Ai niin, minun piti syödäkin! No, tekisin vain pienen tutkimusretken. Nälkäisenä muriseva mahani sai odottaa hetken. Ja kuka tietää, ehkä saisin jonkun pikaisen saaliin matkalla. Tunsin itseni yllättävän suojattomaksi lyhyessä heinikossa johon olin saapunut, joten hakeuduin miltei huomaamattani takaisin metsän siimeksiin, josta seurasin hajua. Metsässä se muuttui huomattavasti heikommaksi, mikä oli hyvää harjoitusta hajuaistilleni. Nenääni erottui myös muita tuoksuja, joista päällimmäisenä oli ihanan pikkulinnun tuoksu. Hetkinen, pikkulinnun tuoksu? Saalistusviettini heräsivät kertaheitolla kun miltei vaistomaisesti kyyristyin vaanimaan pientä otusta, jonka hoksasin nokkimasta jotain puun juurella. Astelin hitaasti eteenpäin varoen, etten astuisi minkään päälle. Vielä yksi askel ja sitten… loikka! Tapoin hiiren lyhyellä puraisulla, jonka jälkeen hotkaisin sen suuhun nopeasti. Ruoka maistui ihanalta, sillä en eilen ollut saanut yhtään saalista. Onneksi minua onnisti tänään!

Matka kaksijalkalaan kesti todella kauan. Tai no, ainakin kauemmin kuin olin kuvitellut. Aurinko oli jo korkealla, kun lopulta tupsahdin keskelle hajujen sekamelskaa. Kaksijalkalan reunalla oli puinen aita, jonka yli kiipesin jokseenkin vaivalloisesti ja kompuroiden. Päästyäni toiselle puolelle aloin kierrellä ukkospolun pistävänhajuisesta materiaalista tehtyjä kapeita kujia nuuskien jatkuvasti ympäriinsä. Kaksijalkalassa oli yllättävän hiljaista. Ehkä kaksijalat olivat vetäytyneet sisälle syystä sun toisesta. Ilmassa kiiri kuitenkin satunnaisia äännähdyksiä, ja kaksijalkojen löyhkä oli vahva. Maisema näytti täysin vieraalta, eikä tämä siis voinut olla sama kaksijalkala kuin lapsuudenkotini. Helpotuksen ja paniikin sekalainen tunne valtasi yhtäkkiä mieleni. Menin paniikkiin. Miksi olin sännännyt suin päin keskelle vierasta kaksijalkalaa? Katselin hetken hätäisesti ympärilleni miettien mitä tehdä, mutta aivoni olivat päättäneet mennä oikosulkuun. Missä oli uloskäynti? Katseeni sinkoili sinne sun tänne tunnistamatta mitään tuttua. Aivoni tuntuivat tosiaan menettäneen kaikki toimintakykynsä, ja sydämeni hakkasi kiivaasti rinnassani.
”Avuntarpeessa?” vieras ääni sai minut kääntymään salamannopeasti ympäri. Hätkähdin nähdessäni valkean naaraan, jonka harmaat silmät tuijottivat minua jokseenkin huvittuneena. Tämä istui korkean aidan päällä häntä kietaistuna tassujen ympäri. Rauhoituin vähitellen ja naurahdin hieman, ”Kiitos. Taisin eksyä. Tiedätkö reitin ulos?”
//Nefiri, jos haluut? Voin kyl jatkaa tästä jos saan hitata Nefirii :D
//601 sanaa

Olihan toki huvittavaa, ettei ikäiseni kolli kyennyt voimillaan horjauttamaankaan minua, mutta pystyikö häntä siitä moittimaankaan: olin poikkeuksellisesti varsin isokokoinen kissa naaraaksi, ja se kävi hyvin ilmi esimerkiksi seisoessani isän tai Timin tai Coronan rinnalla. Merkurius, Coronan veli, tosin oli minun kokoiseni, ja ehkä jopa piirun verran isompikin, joten en tuntenut oloani orvoksi ainoana niin sanottuna jättiläisenä.
"En tietenkään väitä. Olet oikein vahva kissa, Corona", kehräsin hyväntahtoisesti. "Mutta kaikki muut eivät vain taida tietää sitä." Osoittaakseni, ettei äskeisiä sanojani ollut tarkoitettu loukkaukseksi, tuuppasin häntä toverillisesti kuonollani. Sen jälkeen suuntasin varjoon loikoilemaan, ja Corona seurasi perässä.
Olin huomattavasti paremmalla tuulella nyt, kun olin saanut selvitettyä välini Timin kanssa. Hän tulisi olemaan meille oiva lisä - ja olikin sitä jo - kunhan asia virallistettaisiin. Hädin tuskin maltoin odottaa!

Neljännesosakuu vierähti aivan hetkessä. Kulkuri oli pitänyt lupauksensa ja tuonut saalista menetetyn tilalle, ja minä ja Timi olimme lähentyneet entisestään sen kahnauksen jälkeen. Olimme jopa alkaneet käymään yöllä ulkona salassa muilta - se oli meidän kahden oma juttu.
Tällä hetkellä olin partiossa Coronan kanssa. Timi piti huolta sillä välin leiristä ja Merkurius oli luvannut auttaa häntä siinä. Saisin siis viettää laatuaikaa hyvän ystäväni kanssa - sitä parempaa tapaa ei ollutkaan viettää päivää!
Viherlehti oli jo vaihtunut lehtisateeseen. Päivisin ulkona ei ollut enää niin lämmin kuin yleensä, mutta aurinko tuntui silti mukavalta turkilla. Pimeäkin tuli tavallista nopeammin ja puiden lehdet olivat vaihtaneet väriään eloisasta vihreästä ja kauniiseen punaisen ja keltaisen sävyyn.
Erakkonaaraan haju oli yhä vahva rajan liepeillä. Vaikka hän ei koskaan ylittänytkään rajaa, tämä pyöri silti aivan liian lähellä sekä meidän että Kuolonklaanin reviiriä. Jos emme osaisi pitää tunkeilijaa loitolla klaanin alueelta, järjestäytyneet klaanikissat saattaisivat käydä kimppuumme ja häätää meidätkin vielä pois. Sitä me emme halunneet, emme sitten missään nimessä. Uuden, turvallisen kotipaikan etsiminen tulisi olemaan varmasti vaikeaa, mikäli meitä odottaisi lähtö kaksijalkojen pesän raunioilta.
Koska halusin saada ajatukseni toisaalle ikävistä asioista, päätin yrittää aloitella jonkinlaista juttua Coronan kanssa. Kastanjanruskea kolli oli kulkenut tähän asti hiljaa vierelläni, pitäen silmällä kaikkea epäilyttävää ja mahdollisia uhkia.
"Haluaisitko sinä perustaa joskus perheen ja hankkia pentuja?" Kysymykseni oli ehkä tullut vähän puskista, tai no, itse asiassa todella syvältä sieltä, sillä Corona ihan hätkähti sen kuullessaan. Oi voi. Toivottavasti en ollut säikäyttänyt häntä pahanpäiväisesti. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut saattaa ystävääni tukalaan tilanteeseen.

//Corona? Toivottavasti en hitannut liikaa ketään.
//368 sanaa

"Kuule, haluaisitko nyt kertoa minulle tarkemmin, mitä siellä rajalla oikein tapahtui? Jos minä vaikutin sinusta kiihtyneeltä, niin sinä olit suorastaan jäätävän tyyni!" Dakota naukui pieni hämmennyksen sävy äänessään. Minua vähän huvitti harmaanruskean naaraan häkeltynyt ilme, jonka takia kasvoilleni kohosi vino hymy.
"Aivan rehellisesti ottaen olin aivan järkyttävän ärsyyntynyt ja se kai oli jotenkin tapani näyttää se", naurahdin vähän kömpelösti, "mutta saat kyllä raportin tapahtuneesta haluamasi mukaan. Löysin sen kirotun naaraan repimästä huvikseen riistaa Kuolonklaanin rajalla, kuin olisi halunnut päästä hengestään! Yllätin hänet ja kun yritin käydä kiinni hän lähti suorastaan laskelmoidusti juoksemaan klaanin reviirille ja jo silloin hermoni alkoivat käydä ylikierroksilla." Tapahtuman aiheuttama ärtymys alkoi taas kuplia sisälläni kuin poreileva vesi, mutta yritin rauhoitella kiivastumistani.
"Sovimme jonkinlaisen sopimuksen, että hän poistuu alueelta yhtenä kappaleena ja hän korvaa eliminoimansa riistan, mutta sitten partio oli yllättää meidät ja hän lähti vain syvemmälle Kuolonklaanin metsän siimekseen. Ja tästä pääsemmekin siihen kohtaan missä sinä astuit kuvioon. Kyllästyin täysin sen ketunmielisen kissan vaikeuteen ja kannoin tämän ulos!"sylkäisin sanat suustani tuohtuneena. Tunteiden purkautuminen oli hyväksi mielelleni, tiesin sen, mutta minulla oli vaikeuksia näyttää ne itse tilanteessa. Kai se nyt oli parempi sylkäistä sanat suustaan jälkeenpäin kuin ei ollenkaan.
"Kannoitko hänet tosiaan koko matkan?" Dakota naukaisi hilpeästi. Naaraan hilpeä äänensävy sai vihastukseni vaihtumaan ujoksi hymyksi. Sitten kuitenkin vedin kasvoilleni muka loukkaantuneen ilmeen:
"Väitätkö etten jaksaisi kantaa oppilasikäistä?" Tönäisin erakkoa leikkimielinen irvistys kasvoillani ja nappasin tämän niskasta kiinni, jonka jälkeen yritin nostaa minua isompaa naarasta todistaakseni kollimaiset voimani. Kuitenkaan en saanut liikautettua häntä ollenkaan, joten irrotin otteeni ja vilkaisin maahan peitellen kiusallisuuttani.
"No, mutta hän oli oppilasikäinen!" vakuuttelin korviani luimistellen. Vilkaisin varovasti Dakotaa ja näin hänen ystävälliset kasvonsa, jotka eivät olleet tippaakaan tuomitsevat. Sain kerättyä rohkeuteni ja naurahdin. En pitänyt siitä, kuinka sosiaalisesti kömpelö saatoin olla!

//Daksu? Sori ku kesti D:
289 sanaa

Minne seuraavaksi? Edessäni levittäytyvä havumetsä vaikutti houkuttavalta. Mutta niin tuo pieni purokin vähän kauempana oikealla. Oli outoa, kun ei ollut ketään jota totella tai ketään joka kieltäisi mitään. Tuntui, kuin näkisin maailman aivan ensimmäistä kertaa, mikä oli tavallaan totta, sillä minua ei ikinä päästetty ulos kaksijalanpesästä. Vapaus tuntui hyvältä. Päätin lopulta suunnistaa kohti puroa, joka siinsi avonaisen aukion läpi vähän matkan päässä. Loppuviherlehden päivät olivat tuskallisen kuumia, ja kaipasin todella viilennystä. Uida en osannut ainakaan vielä, mutta kahlaaminen saisi riittää. Tallustelin pitkän heinikon keskellä pientä solisevaa puroa kohden, ihaillen ympärilläni olevaa luontoa ja imien sisään kaikkia niitä erilaisia tuoksuja ja hajuja. Joissain kohdissa kutittava heinä oli niin pitkää, etten edes kyennyt näkemään sen ylitse lyhyillä jaloillani! Onneksi se pian harveni, ja eteeni levittäytyi ihanan viileänoloinen puro. En ollut ihan varma olisiko se syvä, mutta puron leveydestä päätellen se ei olisi. Ja sitä paitsi, mitä elämä olisi ilman pientä riskiä?
Hyppäsin leikkimielisesti keskelle puroa, jossa onneksi ylsin pohjaan. Vesi oli ihanan raikasta ja jääkylmää. Polskin siinä iloisesti roiskien vettä ympäriinsä ja pidin hauskaa. Minusta tuntui vielä kuin pieneltä pennulta. Harmi vain, ettei minulla ollut vieressä emoa, joka olisi kieltänyt minua käyttäytymästä niin kuin pieni pentu. Värähdin, kun muisto tulvahti mieleeni; emoni, joka pyysi minua jäämään vielä hetkeksi. Olin ollut hänen viimeinen jäljellä oleva pentunsa. Tiesin kuitenkin, että minut olisi luultavasti viety pois aivan samalla tavalla, joten minun täytyi lähteä. Silti kaipasin emoni lämmintä kehräystä. Sitä, miten hän aina painautui meitä vasten suojatakseen meitä nukkuessamme. Sitä, miten hän antoi meidän leikkiä hännällään… En halunnut miettiä sitä enää. Menneisyys oli takanani, ja uusi elämäni odotti täynnä seikkailuja.
Roiskautin päälleni vettä saadakseni ajatukseni muualle. Se ei onneksi tuottanut ongelmia, ja pian hyppelehdin taas innoissani ympäri puroa. Sen vaimea virtaus tuntui niin hyvältä uupuneita tassujani vasten, ja olisin voinut kuunnella veden sointuvaa ääntä pitkäänkin. Kurkustani pääsi kehräys, ja pian nousin ylös purosta jalkani, vatsani sekä kylkeni aivan märkinä. Ravistin turkkini huolella, ja päätin levähtää hetkeksi. Olin kävellyt pari viimeistä päivää pysähtyen vain saalistamaan ja nukkumaan. Saalistaminen oli aluksi ollut todella hankalaa, mutta tietyn tekniikan hoksattua se muuttui jo paljon helpommaksi. Ja lisäksi lähialueilla näytti olevan paljon riistaeläimiä. Tänne voisi jäädäkin, mutta tunsin kutkuttavan tunteen nahoissani. Se vaati minua jatkamaan vaellusta eteenpäin. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä löytäisin paikan jonne voisin kuulua.
// 377 sanaa
//Eli siis tämmöne pieni tarina nyt tähän alkuun, katotaan mitä jatkossa keksin tälle veijarille. Ja siis Oreon saa pistää tunkemaan nokkansa muiden asioihin tai ihan vaan sattumaan paikalle :D (Oreo on nyt jonkin matkan pääs Kuolonklaanin reviiristä mut se tulevaisuudes vaeltelee lähemmäks.)

Heräsin yksin pimeässä. Tunsin olevani litistyksissä mutta tilaa oli liian vähän liikkumiseen. En kuitenkaan joutunut paniikkiin, sillä kuten veden alla, myös tukalissa tilanteissa minun olisi osattava pysyä tyynenä. Myrskyn tyvessä oli aina tyyntä, ja sieltä löytyisi ratkaisu.
Suljin silmäni ja yritin näkemisen sijaan keskittyä haistamaan. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä väkevä kaksijalkojen löyhkä oli turruttanut nenäni ja edelleen hajuaistini. Toisin sanoen kuononi oli tässä tapauksessa totaalisen hyödytön apu.
Yritin ryömiä eteen romun seassa, kunnes havaitsin viiksilläni melkein huomaamattoman ilmavirran, joka tuli suoraan edestäpäin. Lähestyessäni tuota virtausta, huomasin myös heikkoa valoa. Valo tuli pienestä rakosesta mustuuden keskeltä - kenties sieltä pääsisin ulos.
Rako oli juuri tarpeeksi suuri tassulleni, jonka mahduin ujuttamaan sen välistä. Haparoin tyhjää aikani, kunnes onnistuin venyttämään rakoa sen verran, että pystyin pujahtamaan vapauteen.
Mutta vapaus ei ollutkaan sellaista, kuin olin sen kuvitellut. Huomasin seisovani pienessä, kulmikkaassa tilassa, jonka valaisi keltaiseksi katossa kiinni oleva outo aurinko. Oliko tämä kaksijalkojen pesä?
Tepastelin tilaa ympäri, nuuhkien huolella joka nurkan ja esineen, yrittäen löytää vihjeitä siitä, mihin olin oikein joutunut. Mutta en ollut koskaan ennen törmännyt mihinkään tällaiseen, ja se sai minut huolestumaan.
Yhtäkkiä jostakin päin alkoi kuulua askelten töminää. Tunsin turkkini menevän pörrölleen ja sydämeni takovan rinnassa kuin palotikka puuta. Tuli hetkeksi hiljaista. Sitten suuri ovi edessäni aukeni, ja näin pitkät, eriskummalliset kintut, jotka epäilemättä kuuluivat kaksijalalle.
Jouduin kallistamaan päätäni hieman takakenoon nähdäkseni paremmin turkittoman otuksen, joka tuijotti minua pelottavilla, sinisillä silmillään. Kaksijalka kyyristyi tasolleni ja ojensi vaaleanpunaista käpäläänsä minua kohti. Miukaisin hermostuneesti ja ryhdyin ramppaamaan edestakaisin, yrittäen samalla kuikuilla mahdollista pakoreittiä pennun ohitse.
Mutta kaksijalka tuntui aavistavan aikeeni, sillä se asettui oviaukolle oikein leveästi ja esti minulta pääsyn pidemmälle. Samassa pennun takaa alkoi kuulua kovaäänistä murinaa, ja koira hyökkäsi sen takaa minua päin. Pelästyin niin, että olin vähällä kiivetä seinille. Kaksijalka sulki kuitenkin oven nopeasti ja alkoi mölistä jotakin koiralle. Sitten kuului kuinka kaksijalan ja koiran äänet loittonivat vähitellen, kunnes tuli täysin hiljaista.
Olin ehtinyt kiertää pienen huoneen läpi jo useampaan kertaan, kun kaksijalka palasi takaisin. Tällä kertaa sillä ei ollut koiraa mukanaan, mutta nyt se laski jotakin lattialle. En suostunut lähestymään sitä, ennen kuin ovi oli taas kiinni ja kaksijalka poissa.
Hajusta päätellen pentu oli tuonut minulle ruokaa. Olin toki kiitollinen sen vieraanvaraisesta lähestymistavasta, mutta juuri nyt minun ei tehnyt mieli syödä, joten sivuutin oudolta haisevan - ja näyttävän - aterian.
Toivoin, että Karhumyrsky oli saanut vietyä Punatähdelle sanan kaksijaloista klaanin alueella. Päällikkö osaisi varmasti tehdä oikeita ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi, ja kunhan uhka olisi häädetty, he tulisivat epäilemättä pelastamaan minut ja pääsisin takaisin perheeni pariin.
Sitten mieleeni nousi yksi kissa: Mahlahalla. Paras ystäväni oli varmasti suunniltaan huolesta! Kunhan palaisin takaisin, aioin saalistaa hänelle oikein pulskan oravan, jonka sitten jakaisimme kahdestaan ja vaihtaisimme samalla päivän kuulumiset.
Mutta pelastusta ei ainakaan vielä kuulunut, joten minun olisi säästeltävä voimiani. Kenties se pentu olikin pohjimmiltaan kiltti ja päästäisi minut menemään tajutessaan tehneensä virheen.
Jäin kyyhöttämään viileään nurkkaan, pitäen katseeni tiukasti ovessa, jonka kaksijalka oli sulkenut perässään. Ruoan haju pisti nenääni voimakkaasti, mutta en antanut sen häiritä keskittymistäni. Minulla oli juuri paraikaa parempaa tekemistä kuin täyttää vatsaani - odotin pääseväni kotiin.

//506 sanaa

Valkoruskea naaras katsoi meitä tympääntyneen näköisenä, mutta nosti sitten häntänsä ja lähti lönköttelemään poispäin. Katsoin hänen jälkeensä tyynesti - ei yhdestä harhautuneesta kulkukissasta olisi vastusta viisipäiselle erakkolaumalle. Sitä paitsi, olihan meillä Kuolonklaani tukenamme, ja he varmasti auttaisivat meitä karkottamaan moisen pahanilmanlinnun viemästä riistaa alueeltaan.
"Oletko loukkaantunut?" Käännyin katsomaan Coronaa, joka tuijotteli yhä erakkonaaraan perään. Kastanjanruskea kolli pudisti pienesti päätään.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti ja taipui nuolaisemaan rintaansa. Sitten hän kohotti kullankeltaisen katseensa minuun, kallistaen samalla vähän päätään. "Onko sinulla kaikki kunnossa? Vaikutat kiihtyneeltä." Kollin viikset värähtelivät hennosti, kun tämä nuuhki ilmaa - ilmeisestikin haistaen hermostuneisuuteni.
"On", sanoin ja yritin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, mutta ääneni kireys oli jo tainnut paljastaa todelliset ajatukseni. "Meillä oli vain pientä kärhämää Timin kanssa aiemmin. Tulin ulos selvittelemään ajatuksiani, ja törmäsin sattumalta sinuun ja siihen tunkeutujaan."
Corona nyökkäsi. "Teidän kannattaa selvittää välinne", hän naukaisi ja kääntyi sitten kannoillaan. "Käyn vielä tarkistamassa toisen pään rajasta."
"Minä voin kyllä tehdä sen", tarjouduin, mutta ystäväni vain ravisteli päätään.
"Mene sinä kotiin selvittämään välisi Timin kanssa", tämä kehotti. Sen sanottuaan hän lähti hölkkäämään rajan viertä pitkin kauemmaksi minusta.
Corona oli oikeassa: minun täytyi puhua Timille ja antaa hänen selittää tekosensa, ennen kuin menin tekemään hätiköityjä johtopäätöksiä. Toivoin vain, ettei olisi vielä liian myöhäistä ottaa takaisin suutuspäissään sanottuja sanojani.

Kun palasin takaisin pesälle, Timi istui odottamassa minua paikallani. Pienikokoinen kissa katsoi minua nöyrän näköisenä suurilla pähkinänruskeilla silmillään, jotka tuntuivat kätkevän taakseen pelottavan monta salaisuutta. Kuka tuo kolli edes loppujen lopuksi oli?
Istahdin vähän matkan päähän Timistä ja annoin hänelle ensimmäisen puheenvuoron - olinhan sen hänelle velkaa aiemmasta käytöksestäni. Ja sitä paitsi, hän näytti siltä, kuin hänen suunsa olisi voinut ratketa minä hetkenä hyvänsä.
"Olen kovin pahoillani, Dakota. Minulla ei ollut tarkoitus loukata sinua", Timi maukui hätäisesti. Kohotin vähän kulmiani, enkä sanonut mitään. "Totuushan on, että minä kyllä satutin jalkani silloin, kun jouduin koiran ajattamaksi. Oikeasti jalkani kipuili vain muutaman päivän ajan, vaikka väitinkin teille muuta."
"Eli siis valehtelit", töksäytin väliin.
"Niin kai. Mutta minulla oli syyni sille. Tiesin, että olisitte potkineet minut ulos kattonne alta heti kun jalkani olisi parantunut. Viihdyin täällä niin hyvin, enkä olisi tahtonut lähteä. Ja sitten olit vielä sinä - en halunnut hyvästellä kauniita kasvojasi liian pian." Vaikka olinkin yhä vihainen, Timin sanat koskettivat minua lämpimästi. Välillämme koetut tunteet olivatkin siis olleet todellisia, huolimatta erakon valheesta liittyen tämän muka venähtäneeseen käpälään.
"Ymmärrän siis kyllä, jos halut minun lähtevän", Timi huokasi ja nousi seisomaan. Tällä kertaa hän seisoi tukevasti kaikilla neljällä jalallaan eikä esittänyt ontuvansa. "Kiitäthän muitakin puolestani vieraanvaraisuudestanne." Mustavalkea pikku kissa raahusti ohitseni häntä maassa. Mutta ennen kuin hän ehti mennä pidemmälle, huiskasin tuuhean häntäni hänen tielleen. Timi kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä.
"Olet oikeassa: temppusi oli lapsellinen ja hyvin typerä", aloitin jyrkästi, mutta nähdessäni kollin kääntävän päänsä häpeissään poispäin, lämpenin hänelle, "mutta ei sinun silti tarvitse lähteä. Täällä kyllä tarvitaan auttavia käpäliä, ja voit hyvittää tekosesi ruokkimalla Kaarloa parin päivän ajan. Eiköhän se jo pane ajattelemaan."
Timin kasvoille levisi iloinen hymy, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Corona pelmahti paikalle. Timi sulki suunsa ja nyökkäsi minulle vähän, mutta hänen hymynsä ei hyytynyt. Sitten hän tassutti kulman taakse ja kuulin kuinka Kaarlo alkoi jupista jotakin takamuksessaan kipittävästä kirpusta.
Hymähdin vähän ja käännyin ottamaan Coronan vastaan. Kastanjanruskea kissa katsoi minua huvittuneen näköisenä.
"Taisitte saada sovittua?" hän maukui.
"Kyllä vain", kehräsin. "Kuule, haluaisitko nyt kertoa minulle tarkemmin, mitä siellä rajalla oikein tapahtui? Jos minä vaikutin sinusta kiihtyneeltä, niin sinä olit suorastaan jäätävän tyyni!"

//Corona?
//560 sanaa

Kolli oli siis tosissaan kantanut minut rajalle, josta tosissaan toinen kissa oli saapunut hätiin. Motiivia tekoihini kysyttiin taas. Olisin voinut taas pinkoa juoksuun, mutta tiesin että jos tekisin niin, tuo kolli nappaisi minut takaisin kantoon, eikä minusta ollut vastusta kamppailemaan häntä vastaan.
"Olen fetus, sabotoin Kuoloklaanin aluetta, enkä ole niin tyhmä etten sitä haistaisi, tajusin sen jo itse", Tokaisin naaraalle, sukaisten pari törröttävää karvaa, katsoen kaksikkoa.
"Löysin hänet varastettu saalis suussaan, hän repi sen silpuksi", Aavevarjo selitteli. Nyökkäsin katsoen vierasta naarasta. Mikään väitteistä ei ollut väärä, olin tehnyt kaikki nuo, enkä ollut sitä kieltämään.
"Sinun täytyy poistua reviiriltä, sekä tuoda riistaa huomis aamuun mennessä menettämäsi tilalle", Naaras tokaisi, huokaisin miettien mitä sanoisin naaraalle. Ei tässä ollut paljoakaan tehtävissä, sanoisin kyllä, mutta eri asia mitä tekisin. Ei Aavevarjo minua kiinni saisi, eikä lähtisi luultavasti perääni, joten voittona olisi jatkaminen. Jatkaminen niin kauan kuin pystyisin. Oli turhauttavaa miten niin monta kissaa luotti toisiinsa sokeasti, jossain riistan varastus näkyisi, jos siitä vähentyisivät kissat jotka olivat niin sokeita ääliöitä, se olisi minulle voitoksi. Toisaalta myös heille itselleen hyväksi.
"Selvä", Murahdin tuohtuneena, tiesin tulevani huomenna takaisin, sekä saalistaisin enemmän. Pitäisin myös huolen etten jäisi kiinni, tai saalistaisin entistä enemmän riistaa. Ihan sama veisikö se koko yön, pitäisin huolen että en olisi helppo vastus kissoille. Katsoin kissa kaksikkoa vielä pieni ärsyyntyneisyys naamallani.
//216 sanaa
//Corona Dakota?

"Sattuuko jalkaasi enää?" Vaihdoimme Timin kanssa kieliä hiiltyneen kaksijalkojen pesän varjossa. Kaarlo nukkui sisällä ja Merkurius oli omien sanojensa mukaan lähtenyt hoitamaan joitakin asioita. Minä ja Timi olisimme siis tämän aamupäivän vastuussa kotimme puolustamisesta.
"Ei kamalasti - on se kuitenkin vähän arka vielä", Timi vastasi ja piti vähän toista etutassuansa koholla katsoakseen sitä tarkemmin. Sitten hän nosti pähkinänruskean katseensa minuun, ja tunsin kasvojani alkavan kuumottaa. "Kiitos vielä, kun sain jäädä tänne teidän kanssanne. En olisi varmastikaan selvinnyt yksin tuolla tämän kintun kanssa."
"Sinusta on ollut meille suuri apu." Puhuessani kasvoilleni levisi hymy, jota en ollut suonut kellekään koskaan ennen. Tuo hymy yllätti jopa minut itsenikin; tunsin oloni yhtä kevyeksi kuin perhonen pitkästä aikaa. Jo pelkkä Timin läsnäolo sai minut paremmalle tuulelle.
Timi räpäytti silmiään ja rikkoi välillemme langenneen lumouksen, sitten hän käänsi katseensa toisaalle kiusaantuneen oloisena. "Taidan käväistä tuossa ulkona. Tulen kohta." Katsoin, kuinka Timi nousi varovasti tassuilleen ja lähti nilkuttamaan kohti aukkoa, joka toimitti oven virkaa. Huomasin kuitenkin jotain erikoista Timin liikkumisessa: hän varoi toista takajalkaansa. Ja kun katsoin hänen eturuumistaan, huomasin, että kollin molemmat etujalat varasivat huoleti painoa joka askelella eikä erakko tuntunut kipuilevan yhtään kumpaakaan niistä. Mieleeni hiipi ikävä epäilys.
Kun olin tavannut Timin ensimmäistä kertaa, hän oli paennut koiraa. Kolli oli nyrjäyttänyt silloin etutassunsa, mistä syystä olin tuonut hänet pesällemme paranemaan. Timi ei ollut missään vaiheessa maininnut takajalkaansa sattuvan ja hänen "nyrjähtänyt" etutassunsa vaikutti varsin hyväkuntoiselta siihen nähden, mitä hän itse väitti siinä tuntevansa.
Timi palasi pian takaisin. Hänen ilmeensä muuttui vakavaksi, kun hän huomasi minut ja tuiman tuijotukseni. Nousin seisomaan karvat pörröllään ja kynnet ulos liu'utettuina. Tunsin itseni petetyksi.
"Huijasitko sinä minua?" sihisin vihaisesti. Timi näytti säikähtäneeltä, mutta hänen silmänsä puhuivat omaa kieltään.
"En - ja kyllä", tämä vastasi ja oli selvästi aikeissa jatkaa, mutta keskeytin hänet hurjistuneella ulvaisulla, joka sai erakon sulkemaan suunsa.
"Minun ei tarvitse kuulla enempää", murisin syvältä kurkustani ja marssin hänen ohitseen ulos pesästä. Kuulin Timin huutavan jotain perääni, mutta en halunnut pysähtyä kuuntelemaan. Minun tarvitsi päästä kauaksi tuosta petkuttajasta.
Juoksin niityn poikki aina Kuolonklaanin rajalle asti. Pysähdyin hengähtämään, ja maistoin veren metallisen maun suussani. Sydän rinnassa tykyttäen lysähdin istumaan ja painoin pääni alas. Minun olisi tehnyt mieli huutaa ja raivota, mutta Timin huijaamaksi tulemisesta huolimatta tunsin vain musertavaa surua. Olin oikeasti pitänyt hänestä, ehkä jopa vähän enemmän kuin vain ystävänä.
Ajatukseni katkesivat kun kuulin ääniä vähän matkan päästä. Kompuroin takaisin tassuilleni ja valmistauduin kohtaamaan hyökkääjän. Mutta sitten haistoin Coronan tutun tuoksun, joka sekoittui jonkun vieraan hajuun. Osasin päätellä tuosta hajusta, että tunkeutuja oli naaras - eikä mitenkään erityisen hyväntahtoinen sellainen.
Puskeuduin kitukasvuisen pensaan oksiston läpi sen toiselle puolelle, ja näin Coronan pitelemässä hampaissaan solakkaa, valkoruskeaa naarasta, joka poikkesi ulkonäöltään huomattavasti muista kissoista, joihin olin lyhyen elämäni aikana ehtinyt törmätä. Kastanjanruskeat karvansa pörhistänyt Corona laski kissan hellästi maahan ja katsoi minua huojentuneen näköisenä.
"Tässä meillä on rajarikkoja, joka ei suostu poistumaan", Corona selitti kylmänrauhallisesti. Hänen ilmeensä oli synkkä eikä sitä voinut oikein tulkita. Ihan kuin hän olisi padonnut kaiken sisäänsä.
"Vai niin." Laskin katseeni itseäni huomattavasti pienikokoisempaan kissaan, joka katsoi minua uhmakkaasti vihreillä silmillään. "Kuka sinä olet ja millä asialla liikut näillä main? Mikäli osaat käyttää nenääsi, voit hyvinkin haistaa meidän jättämämme hajumerkit - ellei ystäväni ole jo tehnyt sinulle selväksi, mikä on meidän aluettamme." Pidin kasvoni peruslukemilla puhuessani. En tiennyt, kuka tämä kissa oli tai mitä hän osasi, mutta minun olisi osattava käyttää tällaisissa tilanteissa tietynlaista hienovaraisuutta. Naaras olisi meille joko uhka tai mahdollinen uusi ystävä - se riippui täysin siitä, miten tämä päättäisi vastata esittämääni kysymykseen.

//Fetus? Corona?
//572 sanaa

Olin painanut Fetuksen maahan ja ärtymys sykki sisälläni, kuin hengästymisestä kovalla tahdilla hakkaava sydän. Tuijotin heiveröisen näköistä naarasta läpitunkevasti silmiäni siristellen.
“Uskoisin, että jos luvataan jotain, niin sanomansa pidetään”; naukaisin kylmäkiskoisesti hampaitani vilauttaen. Olin näkevinäni naaraan silmissä nopean välähdyksen pelkoa, kaiken tuon ulkokuoresta hohkaavan tyyneyden keskellä. Kaikki tuo saattoi olla vain luulojani, mutta yksi asia oli kuitenkin varmaa. Olin voitolla ja tilanne oli täysin hallinnassani. Se miellytti minua suuresti. Kun kumarruin liikkeeseen, naaras oli valmiina ottamaan iskuni vastaan, mutta tämän yllätykseksi käänsinkin hänen kirjavan hahmonsa ympäri ja nappasin tämän niskanahasta napakan otteen.
“Jos et lähde vapaaehtoisesti, niin lähdet pakolla”, murisin sen minkä pystyin naaraan karvaa suussani. Nostin minua nuoremman -klaanitermeillä suurin piirtein oppilaan ikäisen- naaraan helposti ilmaan, kiitos tämän solakan ja astetta pienemmän rakenteen. Ihan sama, jos partio kuulisi minut, olisin aivan valmis nyppimään tältä kissalta vihansokaisemana muutaman karvan pois. Lähdin tassuttamaan ulos päin Kuolonklaanin reviiriltä, Fetus hampaissani hieman matkaani hidastaen. Opin kuitenkin, että jokainen erakko tulisi häätää kynsin tai muuten siitä koituisi lisää ongelmia.
Astuin rajan yli, mutten päästänyt solakkaa kissaa vielä irti kaikesta matkalla tapahtuneesta rimpuilusta huolimatta. *Pitäisikö minun kutsua Merkurius auttamaan?* Olimme sopineet merkin, jolla kutsuisimme toisiamme jos tulisi ongelmia. Kuitenkin juuri ennen, kuin olin laskemassa Fetuksen irti ja mouruamassa sovitun merkin, kuulin puskasta rapinaa ja lihakseni jännittyivät vaistomaisesti uuteen hyökkäykseen. Turkkini oli kuin sähköiskun jäljiltä, kun näin Dakotan harmaanruskean hahmon astelevan ulos kitukasvuisesta puskasta. Huokaisin helpotuksesta ja laskin maskikuvioisen naaran hellästi maahan. *Kiitos Dakota!* En halunnut myöntää, mutta olin tehnyt virheen menettelyni kanssa. En ollut saanut vihollista ulos.
“Tässä meillä on rajarikkoja, joka ei suostu poistumaan.” Ääneni oli kova kuin kivi ja kasvoillani loisti vaarallinen tyyneys, joka piilotteli sisälläni myrskyäviä tunteita. Tunteeni olivat tällä hetkellä ylitsevuotavia, kuin padon yli kuohuva roiskuva vesi.


//Dakota? Fetus?
286 sanaa

Katsoin hetken Taivaslaulua epäröiden. Hän näytti jotenkin kummalliselta, sillä nuori soturi siirsi katseensa kulkemaan suoraan ohitseni eikä katsonut ollenkaan minuun silmiini kuten yleensä. Hänen hännänpäänsä nyki, joka kertoi kissan olevan hermostunut.
"Se olisi mukavaa, mutta mitä klaanitoverisi sanovat, jos haistavat minut Hehkulammella?" kysyin epäröiden. En halunnut Taivaslaulun joutuvan ongelmiin minun takiani. Olin kyllä kerran nähnyt Hehkulammen yöllä silloin, kun me Coronan kanssa kohtasimme Kuolonklaanin ensimmäistä kertaa. Silloin oli kuitenkin yhä lunta paikoin maassa, jonka vuoksi näky saattaisi olla erilainen tänä yönä. Taivaslaulu tuntui jotenkin rentoutuvan. Hän laski häntänsä ajas ja pohti hetken.
"Voimme sanoa heille, että haistoimme erakon ja seurasimme sen hajujälkeä", Taivaslaulu ehdotti hymyillen leveästi. En voinut olla hymyilemättä, kun näin kuolonklaanilaisnaaraan pehmeän hymyn. Suunnitelma kuulosti hyvältä.
"Okei, tehdään niin", totesin rauhallisella äänellä. Taivaslaulu nyökkäsi ja valmistautui lähtöön. Ylitin Kuolonklaanin rajan hieman epäröiden. Rajamerkkien ylittäminen oli aina jotenkin pelottavaa. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt jotakin väärää. Käytännössä minä teinkin, sillä en saisi olla Kuolonklaanin reviirillä ilman pätevää syytä. Toisaalta, Taivaslaulu oli juuri keksinyt minulle erittäin pätevän syyn. Minulle itselleni syyksi riitti se, että halusin olla Taivaslaulun seurassa. Vilkuilin vähän väliä Taivaslaulun suuntaan matkatessamme kohti Hehkulampea. Olisin halunnut sanoa jotakin, mutta en keksinyt mitään järkevää. Taivaslaulukin pysyi hiljaa.
Kun viimein saavutimme Hehkulammen, en voinut olla enää hiljaa. Lammen sininen vesi suorastaan kimalteli kuunvalon osuessa siihen. Paikka tosiaan oli kauniimpi mitä olin edes saattanut kuvitella. Oli täysin hiljaista lukuun ottamatta ääntä, jota kaislikko piti tuulen osuessa niihin. Istuin alas aivan Taivaslaulun viereen.
"Olisipa meidänkin reviirillämme näin upeita paikkoja", huokaisin ja siirsin katseeni valkeaan kissaan. Taivaslaulu kohtasi katseeni. Minusta tuntui kuin sydämeni olisi pyrkinyt ulos rinnastan. Tulin hyvin hermostuneeksi, kun katsoin naarasta silmiin. Siksi käänsin nopeasti katseeni takaisin Hehkulampeen. Taivaslaulu naurahti pienesti.
"Kuolonklaani varmasti valitsi tämän kodikseen kauan sitten, koska Hehkulampi on niin kaunis", soturi totesi hiljaisella äänellä. Vaikka minua hermostutti Taivaslaulun lähellä oleminen, en olisi koskaan halunnut lähteä täältä. Kaikki huoleni katosivat hetkeksi, kun istuin tässä Taivaslaulun vierellä.
"Voisipa ajan vain pysäyttää ikuisuudeksi tähän hetkeen", totesin hiljaisella, hieman alakuloisella äänellä. Minusta tuntui pahalta ajatella, että joutuisin pian lähtemään takaisin kotiin. Oli epäreilua, että en saisi viettää aikaa Taivaslaulun kanssa. Olisin halunnut kutsua hänet kotiimme ja olla hänen kanssaan joka päivä ja joka yö. Tuntui niin pahalta edes ajatella sitä, koska tiesin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan.

//Taivas?
// 375 sanaa

Aavevarjo, maistelin nimeä mielessäni, kunnes kolli jatkoi, partio voisi tulla milloin vain. Miksi kollilla oli niin kiire ajaa minut pois ennen kuin kohtasin partion. Menettäisin henkeni jos haluaisin, ei se ollut kollin päätösvallan alla. Hän selitti turvautuvansa kynsiin viimeisenä, eikä pitänyt tätä niinkään kitkaa lietsovana. Kollihan sanoi että tiesi missä milloinkin partio oli, mite ne nyt yllättäisivät heidät. Hymähdin huvittuneena kuivana, kun kolli yritti tyhmänä ohjata minut pois täältä, ei tulisi läheskään kuuloonkaan, en ollut saanut sabotoitua mitään. Toisaalta leiri saattoi olla paljon paremmin vartioitu, enkä saisi murrettua sitä sekasotoon ilman että menettäisin henkeni. Aavevarjo esitti lisää kysymyksiä, katsoen sivusilmällä minuun. Miksi mistä minne, leikin mukamas hengelläni. Aluksikaan asia ei kuuluisi tuolle kollille, mutta tiesin etten nyt päässyt livahtamaan pois, syvemmälle reviiriä, katsomaan miten pääsisin aiheuttamaan leiriin kaaoksen. Tai en pääsisi saalistamaan suoraan kollin silmien alla. Tuijotin tuon kollin ruskeaa olemusta, ihan kuin asia olisi itsestään selvää.
"En omaa kotia johon palata ja tämä oli ihan päämääräni, hengen menetys ei ollut idea vaan se että sabotoisin mahdollisimman paljon reviiristä. Ellet osaa johdattaa minua leirin nurkaan josta voisin aiheuttaa sekasortoa.. Et ole hyödyksi", Tokaisin, kukaan ei olisi lopulta hyödyksi, eikä kenenkään kannattaisi antaa katsoa ku nukut. Se olisi täyttä heikkoutta. Kaikki pettäisivät sinut loppujen lopuksi, joten miksi luottaa siis kehenkään? Niinpä, ei miksikään. Katsoin kollia, kuullen jostain rapinaa. Kohotin kuonoani, jotta haistaisin jotain. Se jotain ei osottautunut hyväksi. Se partio.
"Hiirenpapanat", Kirosin lähtien pinkomaan juoksuun, en jäisi kiinni, en toista kertaa. Huomasin joniun takia Aavevarjo seuraavan minua. Niin, väärä suunta hänelle. En juossut reviiriltä pois, vaan sisemmäs. Kolli seurasi minua, ja minä vain nauroin. Ei voi olla totta, ärsyttävä tapaus. Palaisin huomemna kiusalla isomman saaliin kanssa. Olkoon rotta tai iso varis. Myös kani kävisi, kunhan en jäisi kiinni. Levittäisin päälle joitai marjoja, koska useat marjat olivat myrkyllisiä. Niin tekisin. Jättäisin riistan pilaantumaan suoraan aurinkoon. Vilkaisin olkani yli, saadakseni aavevarjolta suoran hyökkäyksen päälle. Partio ei ollut seurannut meitä, mutta varmana kauhistunut Murrauni herättäisi jonkun huomion. Kömpelösti yritin raapaista kollia, enkä saanut verta edes vuotamaan. Kolli tajuaisi pian olevansa hyvinkin voitolla, sekä sen että voisi oikeasti nyt tappaa minut tässä ja heti. En uskonut kolli omaavan pokkaa moiseen. Tappamaan pientä kissaa.. olin jo mielessäni kuollut, olin menettänyt kaiken millä oli merkitystä joskus. Jos kolli tappaisi minut tähän, ei olisi ketään, joka minua jäisi kaipaamaan.


//381 Sanaa
//Corona?

"Fetus, se on nimeni, entä omasi?" maskikuvioinen naaras kysyi rauhallisella äänellä. Hän oli suostunut tarjoukseeni ja oli myös oikeassa, etten tiennyt palaisiko hän palauttamaan varastamansa riistan, mutta kyse oli vain yhdestä riistasta. Jos hän ei palaisi, saalistaisin itse klaanille heiltä varastetun saaliin ja eläisin siinä uskossa, että Fetukseksi esittäytynyt kissa ei enää palaisi häiritsemään klaaneja. Pitkäpiirteinen naaras uskoi, etten häätäisi häntä kynsin hampain, jos hän palaisi, mutta hän oli väärässä. Vaikka vihasinkin veren vuodatusta, minun olisi ehkä pakko turvautua siihen, jos naaras ei pysyisi ulkona Kuolonklaanin alueelta. Jos en tekisi sitä, vaarantaisin oman perheeni. Nyt kuitenkin minun pitäisi palata naaraan esittämään kysymykseen. En haluaisi paljastaa tälle tuntemattomalle kissalle todellista henkilöllisyyttäni, se ei tuntenut luonnolliselta. Senpä takia minun olisi turvauduttava vale-indentiteettiin.
“Öh.. Kutsu minua vaikka Aavevarjoksi”, selitin Fetukselle tavanomaisella pehmeällä äänelläni. Keksin itselleni klaaninimen, jotta saisin esittää jotain muuta kuin itseäni. Olin paljon haavoittuvaisempi omana itsenäni. Valkoruskea naaras nyökkäsi samalla vilkaisten minua rauhallisesti.
“En satuta sinua sen takia, koska en ole samanlainen kuin moni Kuolonklaanin kissa. Se ei kuulu minun luontooni, mutta jos et muuten lähde häiritsemästä klaania minä turvaudun kynsiini. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, en halua lietsoa kitkaa välillemme. Olisi hyvä, jos vain lähtisimme pois täältä, en hallitse partioita ja he voivat yllättää meidät varoittamatta”, selitin napakasti ja viitoin hännälläni naaraalle, mihin suuntaan meidän kuuluisi mennä. Onneksi osasin suunnistaa Kuolonklaanin reviirillä. Yksi asia mitä erakko naaras ei kuitenkaan tiennyt oli, että jos partio yllättäisi meidät täältä, olisin yhtä lailla pulassa. He huomaisivat, etten ollut häätämässä tätä kissaa uhaten tämän henkeä. Heitä ei miellyttäisi se, että kykenin keskustelemaan tämän tunkeilijan kanssa rauhallisesti, vaan he haluaisivat luultavasti piestä meidät molemmat. Punatähti varmaan ymmärtäisi, että oli parempi olla tukkeilijoiden puolella kuin heitä vastaan, sillä olimme päässeet näinkin hyvään liittoon hänen kanssaan. En tarkoittanut, että heidän pitäisi antaa temmeltää reviirillä vapaasti riistaa varastellen vaan, heitä ei tarvitsisi kohdella niin julmasti. Ehkeivät he tulisi uudestaan koston haluisina, jos saisivat lempeämmän käsittelyn. Lihakseni olivat kuitenkin jatkuvasti jännittyneinä siltä varalta, että Fetus rupeaisi hankalaksi. Koko kohtauksen oli päätyttävä millä hyvänsä tavalla siihen, että tämä nuori naaras poistuisi alueelta, jossa hänen ei kuuluisi olla.
“Mistä tulet ja minne olet menossa? Miksi olit leikkimässä hengelläsi rajalla?” kysyin kulmiani kohottaen ja vilkaisten sivusilmällä Fetuksen hoikkaa hahmoa.


//Fetus?
367 sanaa

hengitin hiljaa puskassa, kiroten tyhmyyttäni mielessäni, tiesin voivani päästä hengestäni nopeasti jos jäisin kiinni, enkä ymmärtänyt miten kolli oli päässyt näin niskan päälle. Kolli pian saavutti aukion jossa piileskelin, ja vaikka hän kuinka etsi, ei hän näyttänyt löytävän minua. Tuo toi mielihyvän päähäni hetkeksi, olin valmis hetken henkeäni tasattua valmis pinkomaan taas, ja kun olin päässyt sisemmäs klaanin reviiriä, voisinpas ehkä jopa saalistaa lisää, repiä sen kappaleiksi, sekä tuhota näin klaanin selviytymis mahdollisuuksia. Ei ilo heilläkään kestäisi ikuisesti, he saisivat tajuta että yksin elo olisi ainoa tie selviytymiseen. Kuitenkin kolli alkoi puhua minulle, vaikka olin valmis lähtemään juoksuun, jokin piti minua paikallani. Halusin selvitä hengissä, sentään en tyhmä ollut. Jokin tässä mätti, hän halusi että korvaisin riistan, mikä ei olisi vaikeaa, mutta hän itse ei halunnut minua tappaa? Odotappas mitä. Minulle oli sama mitä kissa olisi, olisiko klaanilainen, olisiko tuo erakko vai mitä, mutta jokin tässä haisi. Astelin lopulta pois puskista, kohdaten kollin katseen. En osoittanut pelkoa, vaan nostin kyseenalaistavana korviani, sekä kulmiani hänelle. Nostin myös päätäni, en aikonut alistua, en nyt, hyötyisin tästä vielä. Astelin hännänmitan päähän kollia, lopulta istahtaen. Puskani oli ollut suoraan hänen edessä, eikä hän ollut huomannut. Väräytin korvaani, sulkien silmäni asetin häntäni tassuilleni. Sitten käänsin taas katseeni tuohon.
"Tiedät itse että olen nopeampi, et voi ajaa minua, löydän keinon jolla itse mennä minne haluan. Mutta pelataan leikkiäsi. Mikset halua itse satuttaa minua. Ihan kuin minulla olisi jotain väliä, kissalle kuin sinulle. Toiseksi, mistä luotat että palautan saaliin, voin vain loikkia tieheni jos sanon tuovani riistaa. Kolmanneksi, voit jahdata minua miten pitkään haluat, kuten jo sanoit, et halua turhaa verta, et aio satuttaa minua. Jahtaa vain", Loin rauhallisen katseeni kolliin, joka katsoi minua hämillään. Annoin kollille pienen hymyn tapaisen virneen, ei se kaunista nähtävää voinut olla.
"Fetus, se on nimeni, entä omasi?", Kysyin, kun kolli yritti alkaa puhumaan, minua ei kiinnostaisi faktat kuinka hän jäljittäisi pesäni klaaninsa kanssa, en omannut moista nykyään, voisin juosta yötä päivää pois reviiriltä jos halusin. Hän voisi huutaa kaipaamansa teurastajan tänne nyt ja heti jos halusi, mutten ollut myöntynyt asiaan enkä kyllä kieltäytynytkään, mutta itse tiesin sen olevan tiukka ei. En saisi klaanien autosta mitään irti, moinen olisi vain hyödytöntä.

//360 sanaa
//Corona?

Merkurius: 44kp! -

Dakota: 59kp! -

Corona: 49kp! -

Fetus: 8kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.