Metallinen astia kaatui äänekkäästi rymisten kovalle asfalttipinnalle. Asgard odotti hetken piilossa siltä varalta, että joku oli kuullut hänen mekkalointinsa, mutta kun ketään ei näkynyt tai kuulunut, hän uskalsi tulla pois muiden metalliastioiden takaa ja ryhtyä käymään päivän saalista läpi.
"Roskaa… lisää roskaa… Aha - aarre!" Asgard tarttui hampaillaan kiinni puoliksi kalutusta, limaisesta kanankoivesta ja veti sen kauemmaksi jätteistä. Hän silmäili sitä tyytyväisenä. "Miten huolimattomia kaksijalat osaavatkaan olla. Heittää nyt tällainen herkkuateria menemään! No, heidän häviönsä, minun onnenpotkuni."
Asgard repi kanasta irti kaiken, mitä sai, ja palasi sitten vielä tonkimaan ympäri katua levinneitä kaksijalkojen tähteitä, mutta joutui lopettamaan pian, sillä viereisen kaksijalkojen pesän ovi kävi ja pihalle löntysti iso, pyöreä kaksijalka, joka sai vahvasti hielle ja jollekin muulle väkevälle aromille, jota hän ei osannut nimetä. Asgard liukeni nopeasti pois paikalta, ennen kuin kaksijalka äkkäisi hänet ja ryhtyisi nakkelemaan kovilla esineillä - se ei olisi nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun Asgardille kävisi niin. Kerran nimittäin hän oli härnännyt valkoisen puuaidan takana räksyttävää koiraa ihan vain härnäämisen ilosta, kun yhtäkkiä koiran kaksijalka oli tullut ulos pesästä ja nakannut häntä kylkeen asialla, joita kaksijalat yleensä pitivät pitkien, omistuisten takajalkojensa päissä. Kylkeä oli jomottanut monta päivää vielä sen jälkeenkin, ja siitä lähtien hän oli yrittänyt vältellä yhteenottoja kaksijalkojen kanssa kaikin keinoin, vaikka toisinaan uteliaisuus vei voiton ja hän hakeutui jännityksen ja adrenaliinin perässä ihan tahallaan kaksijalkojen asutusten lähelle.
Aurinko porotti kuumasti korkealta taivaalta, ja Asgard yritti vältellä asfaltilla kulkemista kävelemällä puuaitojen päällä tai kapeilla ruohokaistaleilla tien vieressä. Hän oli kuullut huhuja, miten anturat saattoivat palaa ja hikoilla itsensä auki kuumina päivinä, jos erehtyi kävelemään auringon polttamalla asfaltilla. Iltaisin tiet olivat onneksi jo vähän viileämmät, joten hänen ei tarvinnut silloin varoa askeliaan niin paljon.
"Tervehdys, Asgard."
Asgardin katse siirtyi nopeasti hänen eteensä kuin tyhjästä ilmestyneeseen kirjavaturkkiseen naaraskissaan, jonka smaragdinvihreät silmät katsoivat suoraan häneen. Novan kasvoilla oli ystävällinen hymy.
"Hei, Nova", Asgard vastasi leveästi hymyillen. "Eikö sinun pitäisi olla kotiväkesi luona?"
Novan hymy ei hävinnyt mihinkään, hän vain kohautti lapojaan ja katsahti sitten taivaalle. "Ulkona oli vain niin kaunis sää, että halusin päästä nauttimaan siitä."
"Niin no, nyt on kyllä aika kuuma. Ei ole kovin järkevää liikkua tähän aikaan päivästä", Asgard huomautti, mutta Novan huvittuneesta ilmeestä hän tajusi puhuneen ohi suunsa. "Minä tietenkin olen ihan eri asia. Olen kulkukissa, minun kuuluukin kulkea ympäriinsä säällä kuin säällä, mutta sinä taas olet kotikisu ja…" Hän vaikeni äkisti, kun jostain alkoi kuulua uhkaavaa murinaa. Novan korvat painuivat niskaa vasten ja turkki pörhistyi valtaisaksi. Asgard yritti vilkuilla ympärilleen, mutta auringon kirkkauden takia hänen oli vaikea nähdä mitään.
"Te olette meidän alueellamme", kuului matala, mörisevä ääni jostain läheltä. Asgard tunsi palan juuttuvan kurkkuun, mutta siitä huolimatta hän yritti piristää tunnelmaa:
"Ai, en huomannutkaan. Minä kun en nähnyt vastaanottokomiteaa missään tai edes vartijoita. Sellaisista ominaisuuksista tietää kyllä, että alueella on vahva ja vaikutusvaltainen johtaja." Asgardin suu vääntyi pilkalliseen virnistykseen, joka oli tarkoitettu varjoista mörisevälle äänelle.
Hetken aikaa oli ihan hiljaista, Asgard pidätti henkeään. Sitten jostain asteli esiin kolmen kissan porukka, jonka kärjessä oli suurikokoinen, musta kissa. Kissan keltaiset silmät kiiluivat varjoihin kurkottelevien auringon säteiden loisteessa. Lisäksi Asgard pani merkille sen rinnassa olevan pienen, valkoisen merkin. Hän ei voinut itselleen mitään:
"Tiesinhän minä, että kaikissa meissä on jotain hyvää! Katso nyt tuota pientä valkoista merkkiä rinnassasi. Se on niin suloinen!"
"Vaiti, tunkeilija. Me määräämme täällä. Sinulle ja seuralaisellesi käy huonosti, koska tunkeilitte meidän alueellamme", iso kissa mylvi. Kaksi muuta kissaa hieman taaempana pörhistelivät turkkejaan ja ojentelivat kynsiään. Asgard aavisteli niiden valmistautuvan löylyttämään heitä.
Hän otti pari askelta taaksepäin, viittoen samalla hännällään Novaa tekemään samoin. "Ei tässä tarvitse nyt tappelemaan ruveta. Katso, me lähdemme ihan hissukseen pois paikalta ja te voitte jatkaa täkäläisten kovistelua ihan rauhassa."
Murina yltyi. Asgard tiesi, että yhteenotto oli väistämätön. Silloin hän teki päätöksen, jonka kuka tahansa täysjärkinen kissa olisi siinä tilanteessa tehnyt.
"Nova, pakoon!"
Siinä samassa he ampaisivat juoksuun. Kissat lähtivät heidän peräänsä hurjistuneina sähisten. Heillä oli vielä toistaiseksi hyvin etumatkaa jahtaajiin, mutta Asgard alkoi miettiä, kuinka pitkälle Nova jaksaisi juosta. Naaras oli kotikisu, eikä varmasti joutunut urheilemaan päivittäin läheskään yhtä paljon kuin hän.
"Kun sanon 'nyt', mene piiloon", Asgard huohotti Novalle, joka puolestaan ei näyttänyt olevan millänsäkään juoksemisesta. Kotikisu katsoi häntä hetken epäluuloisena, mutta nyökkäsi sitten, kun ilmeisesti ymmärsi, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.
Asgard teki tiukan käännöksen vasempaan Nova perässään. "Nyt!"
Nova syöksyi aidan ali jonkun kaksijalan takapihalle, kun Asgard jatkoi juoksuaan. Hän kuuli takaa-ajajien olevan aivan hänen kintereillään, mutta se tarkoitti vain sitä, että Nova oli päässyt turvaan. Nyt hänen itsensä oli viedä löydettävä keino keplotella itsensä pois tästä tukalasta tilanteesta.
Samassa Asgardin katse huomasi suuren roskalootan aivan kaksijalkojen pesän vieressä. Hän otti vauhtia ja ponnisti itsensä sen päälle. Heti lootan vieressä Asgard näki metalliset tikapuut, joihin hän suuntasi seuraavaksi. Isoilla katukissoilla oli vaikeuksia pysyä hänen perässään. Kömpelösti hän onnistui kiipeämään puolat ylös katolle, jossa hän uskalsi vasta hengähtää ja katsoa taakseen. Kissat olivat juuttuneet roskalootan kohdalle, ja ne kiersivät sitä turhautuneesti mouruten. Asgard naurahti.
"Ensi kertaan, pojat!" Sitten hän käännähti ympäri kannoillaan ja tassutteli kattoa pitkin pois kissojen näkyvistä. Aurinko oli tehnyt metallikatosta polttavan kuuman, joten hänen polkuanturansa tuntuivat olevan kuin tulessa jokaisella askelella, mutta se oli pieni hinta pelastuksesta. Nyt hänen täytyisi löytää jostain vähän viileämpi paikka odotella katukissaporukan lopettavan hänen vainoamisensa tältä erää.
Asgard onnistui jotenkin laskeutumaan alas katolta pesän toiselle puolelle kaksijalkojen puutarhaan. Sen nurkassa oli pienempi pesä, jonka ovi oli hieman raollaan. Asgard ei empinyt astuessaan peremmälle.
Pieneen tilaan mahtui yllättävän paljon erilaisia kaksijalkojen esineitä, isoja ja pieniä. Seinän vieressä oli taso, jonka päälle hän loikkasi. Hän haisteli pöydällä olevaa metallista esinettä, jonka toisessa päässä oli neljä metallista haaraa, jotka taittuivat päistään ikään kuin koukuiksi. Asgard mietti, mihin kaksijalat mahtoivat moista kapinetta käyttää.
Tutkittuaan pikkupesän perinpohjin varmistaakseen sen olevan turvallinen, hän asettui mukavasti kerälle ahtaaseen nurkkaan ja jäi tuijottamaan raollaan olevaa ovea. Kuitenkin jonkin ajan päästä jatkuva varuillaan oleminen alkoi väsyttää, ja hänen päänsä alkoi nuokkua.


Unessa Asgard huomasi kävelevänsä metsän yllä. Hän näki jalkojensa alla olevan puita, paljon puita. Sen jälkeen tuli vähän avarampaa, ja hän näki kauempana suuren, kirkasvetisen lammen, jonka toisella puolella maasto jatkui täysin puuttomana, kunnes vastaan tuli uusi vesistö, joki.
Asgard kääntyi ympäri ja näki taakseen jäävän kaksijalkalan tumman, kulmikkaan siluetin. Tämä kaikki, mitä hän juuri näki… Oliko se aina ollut näin lähellä häntä? Eikä hän ollut ikinä voinut villeimmissä unelmissaankaan kuvitella mitään tällaista olevan olemassa. Aina oli ollut vain kaksijalkala ja kaksijalat, jatkuva kamppailu elämästä ja kuolemasta.
Hän käveli eteenpäin. Metsän vihreys oli sokaista hänet. Se oli jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän tiedosti olevansa unessa, mutta siltikin tämä tuntui aivan liian todelta ollakseen pelkkä hänen mielensä luoma kuvitelma.
Yhtäkkiä hän pysähtyi nähdessään kauempana edessäpäin kissan. Sekin seisoi taivaalla, leijui puiden yläpuolella niin kuin hänkin. Kissa katsoi hetken häntä, sitten kääntyi ympäri ja lähti kävelemään poispäin. Asgard yritti juosta sen kiinni, mutta hän tunsi jäävänsä koko ajan enemmän ja enemmän jälkeen muukalaisesta.
Ennen heräämistä hän huomasi seisovansa useaan eri osaan haarautuvan joen yllä. Sitä ympäröi nummi ja metsä, ja jos hän oikein pinnisteli nähdäkseen, näytti maankamaralla liikkuvan joitain pieniä hahmoja.


//1155 sanaa

(Tästä eteenpäin tulevat tarinat on tullu toukokuun aikana)

"Voinko käydä hakemassa?" Oreo kysyi, ja Ursan nyökättyä nuori kolli suuntasi etsimään hämähäkinseittiä. Seurasin hänen kulkuaan sivusilmällä. Oreo vaikutti sosiaaliselta kissalta, sellaiselta, joka tuli hyvin muiden kanssa toimeen. Sellaiselta, jolle on tärkeää, että muilla kissoilla on hyvä olla. En minäkään täysin välinpitämätön ollut muiden kissojen suhteen, mutta en ollut koskaan jaksanut vaivata päätäni tuntemattomien kissojen hyvinvoinnilla. Oli kiinnostavaa, miten paljon Oreo vaikutti välittävän näistä kahdesta, jotka aivan vasta tapasimme.
Tunsin jonkun tuijottavan minua. Käännettyäni katseeni Oreon suunnasta huomasinkin Isan vihreiden silmien kohdistuneen minuun. Hän oli aika oreomainen. Energinen ja utelias. Mutta Oreo ei käynyt samalla tavalla hermoilleni. Siristin silmiäni merkiksi nuorelle naaraalle siirtää katseensa muualle, mutta Isa vain jatkoi tuijotustaan. Ursa oli aina sanonut, etten ollut paras muiden kissojen kanssa. En kuulemma aina ymmärtänyt heitä. Nyt ehkä tajusin, mitä siskoni tarkoitti, minulla ei nimittäin ollut hajuakaan siitä, mitä tuo naaras ajatteli.
Nousin seisomaan ja astelin siihen suuntaan, mihin Oreo oli kadonnut. Pujahdin erään pensaikon läpi ja pian huomasinkin mustavalkoisen kollin nuuhkimassa kauempana seittien perään. Seisahduin erakon luo.
"Mitä sinä ajattelet noista kahdesta?"

//Oreo?
//172 sanaa

Corona: 39kp! -

Oreo: 32kp! -

Ruskatassu: 11kp

Fetus: 11kp -

Nefiri: 33kp! -

Huohotin raskaasti, ja katsoin ilveksen perään, ja tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani. Mokoma peto oli päässyt kynsistämme. Olin saanut pari hyvää iskua ilveksen turkkiin, mutten ollut kyennyt kynsimään sitä enempää ennen kuin Nefiri oli ottanut johdon. Ehkä ihan hyvä vain, sillä hän oli meistä auttamattomasti paras taistelija. Olisin kyllä halunnut antaa sille paremman opetuksen- Yllätyin aggressioni vahvuudesta tuota kyseistä ilvestä kohtaan. Ei ollut tapaistani olla murhanhimoinen, ei sitten yhtään. Mutta ilves oli satuttanut Kikiä. Olin tuntenut kissan vasta hetken, mutta vaistoni halusi suojella häntä ja Isaa. Tiesin millaista oli matkata yksikseen. Ja vaikka heitä oli kaksi, Kiki ja Isa näyttivät kumpikin arviolta melko nuorilta, joskin vain vähän minua nuoremmilta. En totta puhuen ollut varma pärjäisivätkö he kaksistaan nyt, kun Kiki näytti loukkaantuneen. Vilkaisin varovasti Nefiriä, jonka asenne ei ainakaan aiemmin ollut vaikuttanut kauhean myönteiseltä kissoja kohtaan. Hänen ilmeestään ei saanut paljoa selkoa. Lähinnä hän näytti miettivän tilannetta.
Katsahdin maassa makaavaan Kikiin päin; Isa oli hänen vierellään huolestuneen näköisenä, ja Ursa näytti tutkivan Kikin jalkaa. Kiki näytti selvästi olevan tuskissaan, ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Huokaisin syvään, kun katsekontakti rikkoutui. En tiennyt mitä Nefiri sanoisi, mutta yhdestä asiasta olin varma; heitä en jättäisi! Astelin lähemmäs kissakolmikkoa, ja istahdin Kikin viereen. En puhunut mitään, vaan tarkkailin tilannetta. Ursa varmaan osaisi tutkia loukkaantunutta jalkaa paremmin kuin minä, enkä halunnut olla tiellä. En ollut oikeastaan varma, haluaisivatko Nefiri ja Ursa auttaa, vai tarkastiko Ursa jalan vain sen vuoksi, että tietäisi heidän pärjäävän lähdettyämme. En tosin ollut varma, pärjäisivätkö he. Jalka näytti melko pahalta. Silittelin Kikin selkää etukäpälälläni rauhalliseen tahtiin. Tunsin hänen nopean hengityksensä kylkien kohoillessa ja lasketessa. Jatkoin silittämistä, kunnes kylkien kohoilu hidastui aavistuksen. Kunpa hän olisi kunnossa.
”Ursa voi auttaa sinua. Hän on auttanut minuakin”, Nefiri naukui yllättäen. Katsoin naarasta hetken ihmeissäni. Oikeastiko? Mahtavaa! Kiitos Nefiri. En sanonut mitään, mutta kasvoilleni piirtyi lämmin hymy. Ursa kumartui tutkimaan jalkaa tarkemmin.
”Se ei vaikuta katkenneen, mutta haava on aika vakava. Sinun tuskin kannattaa liikkua pariin päivään, ettei tilanne pahene.” Isa nyökkäsi Kikin puolesta.
”Älä huoli, kaikki tulee olemaan kunnossa”, avasin suuni ensimmäistä kertaa ilveshyökkäyksen jälkeen. Ääneni oli lämmin. Toivoin vain, että väittämäni oli totta. Halusin luottaa Ursan parannustaitoihin.
”Voiko sitä hoitaa yrteillä?” kysäisin Ursalta, ja nyökkäsin Kikin jalan suuntaan. Ursa empi murto-osasekunnin, ennen kuin vastasi.
”Hämähäkinseitin pitäisi ainakin tyrehdyttää verenvuotoa. Yrttejä minun pitää muistella tarkemmin.” Nyökkäsin.
”Voinko käydä hakemassa?” ehdotin, ja nousin jo valmiiksi ylös. Halusin olla avuksi. Ursa nyökkäsi, ja katselin ympärilleni. Pensaissa saattaisi olla. Tassuttelin vähän matkan päässä sijaitsevien pensaiden luo, ja aloin tonkimaan. Verkkoa onneksi löytyi, mutta niin vähän, että tarvittaisiin luultavasti enemmän. Hmm… Päätin etsiä vähän kauempana nököttävästä pensasröykkiöstä. Heilautin häntääni, ja kipitin niiden luo. Kyllä hämähäkinseittiä jossain täällä olisi.

//438 sanaa
//Nefiri?

Katselin tarkasti ja hiukan varautuneena kaksikkoa. Koskaan ei pitänyt aliarvioida vastustajiaan, vaikka he olisivatkin keskenkasvuisia typeryksiä, kuten nämä kaksi, tai ainakin toinen heistä tuntui olevan. Kikiksi esittäytynyt kissa vaikutti enemmän sellaiselta, jonka voisin hyväksyä joukkoomme. Isa taas oli sellainen, jonka kuvittelin hyppivän liiaksi nenilleni.
"No, nyt kuulitte meidän nimemme", sanoin viileästi. "Mistä te tulette? Onko teitä muita?"
"Ei meitä ole muita", Isa vastasi pudistaen päätään. "Ja me olemme erakkoja, olemme kulkeneet täällä metsässä jo jonkin aikaa."
Hymähdin sanomatta mitään. Uskoin kyllä, että kaksikko oli tosiaan vain kaksikko. Isa tuntui olevan kissa, joka ei usein valehdellut ja jos olisikin valehdellut, ei hän varmaan olisi ollut siinä kovinkaan hyvä. Häntä oli helppo lukea. Ja vaikka hän oli antanutkin vähän epämääräisen vastauksen liittyen heidän taustoihinsa, ei minua oikeastaan kiinnostanut. Halusin vain varmistaa, etteivät he tosiaan olisi uhka.
"Selvä sitten", murahdin astuessani nuoren kaksikon ohi. "Jatketaan matkaa."
Toivoin voivani jättää nämä kaksi taakseni mahdollisimman pian, mutta tietysti kaikesta piti tehdä hankalaa.
"Hei! Ette te voi noin vain lähteä!"
Käännähdin ympäri ja näin punaruskean naaraan hämmentyneen ilmeen. Ursa ja Oreo näyttivät myöskin hiukan hämmentyneiltä tilanteeseen; halusivatko nuo kaksi muka jäädä jutustelemaan näiden vieraiden kissojen kanssa?
"Kuinka niin?" kysyin värittömästi. Tämä oli ajan haaskausta, ja yritin katseellani viestiä sitä matkakumppaneilleni. Oreo ei tuntunut ottavan viestimisestäni kiinni, Ursa taas teeskenteli tietämätöntä.
"Vastahan me tapasimme", Kiki sanoi hiukan ujon oloisesti. Pyöräytin silmiäni.
"Kuulkaas, sanon tämän nyt suoraan. Minua ei kiinnosta teidän seuranne enkä usko, että teistä on meille mitään hyötyä, pelkkää harmia."
Minua vähän kaduttivat nuo sanat nähdessäni kaksikon ilmeet, mutta minun oli pysyttävä järkkymättömänä. En halunnut heitä mukaamme. Piste.
"Etkö ole nyt vähän kylmä?" Oreo kysyi. Loin nuoreen kolliin tiukan katseen.
"Minä teen täällä päätökset. Ja vaikka kuinka haluaisinkin ottaa nämä kaksi nuorukaista joukkoomme, meidän on ajateltava käytännöllisesti."
"Kuka on sanonut mitään siitä, että edes haluaisimme teidän mukaanne?" Isa kysyi nenäkkäästi. Siristin silmiäni.
"No, miksi ette sitten anna meidän mennä?"
Isa ja Kiki näyttivät hetken miettivän vastaustaan. He vaikuttivat kissoilta, jotka eivät paljon miettineet tulevaisuutta, tuskin edes seuraavaa päivää.
"Me... haluamme tutustua teihin? Ja sitten ehkä lähteä mukaanne! Ehkä!" Isa vastasi ja Kiki nyökytteli ponnekkaasti, vaikka hänellä tuskin oli ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen toverinsa aikoisi sanoa.
"Jaa", sanoin hitaasti. "Siltikin, ruoka ei välttämättä riitä viidelle kissalle, ja -"
Yhtäkkiä pensaiden takaa syöksyi... jotain. Se oli suuri, sähisevä ja omituisen hajuinen. Kavahdin äkkiä kauemmas ja onnistuin väistämään otuksen hyökkäyksen. Etsin nopeasti katseellani ensin Ursan, sitten Oreon. Molemmat näyttivät olevan kunnossa. Hyökkäys ei ollutkaan osunut heihin.
Näin Oreon syöksähtävän olion kimppuun sähähtäen, Ursa meni perässä. Oma katseeni oli lukittunut Kikiin, jonka eläin oli ottanut hyökkäyksensä kohteeksi. Nyt erotin, että eläin oli ilves. Ne olivat vähän kuin me, kissat, mutta se oli suurempi ja omasi outoja piirteitä. Sen leuat olivat lukittuneet Kikin takajalan ympärille. Hetken ajattelin, että ehkä olisi vain järkevää lähteä ja jättää Kiki ja Isa oman onnensa nojaan, mutta hylkäsin ajatuksen pian. Jos ilveksen uhrina olisi ollut Kikin sijaan Ursa, olisin toivonut jonkun voivan auttaa. Eikä Isa yksin pystynyt ilvestä häätämään.
Ursa ei ollut koskaan ollut kummoisempi taistelija, mutta heittäytyessään ilveksen niskaan hän sai vietyä sen huomion hetkeksi muualle nuoresta naaraasta. Voimakkaampi ilves kuitenkin heitti hänet nopeasti selästään, mutta sen tehdäkseen se joutui irrottamaan otteensa Kikistä. Isa riensi ystävänsä luo auttamaan. Minä tilanteen arvioituani syöksähdin vihollisen kimppuun.
Olin meistä viidestä suurikokoisin, joten iskeytyessäni ilveksen selkään sain sen kaadettua maahan. Valmistauduin puremaan ilveksen niskaan tarkoituksenani tappaa, mutta vastustajani onnistui pyörähtämään selälleen ja potkaisemaan minut jaloillaan kauemmas. En kuitenkaan jäänyt maahan kauaksi aikaa makaamaan, vaan nousin nopeasti ylös valmiina uuteen hyökkäykseen. Ilves oli kuitenkin nopeampi ja hyökkäsi sähisten kimppuuni. Kierimme sihisevänä raajojen ja häntien sekasotkuna, kunnes sain hyvän osuman eläimen kasvoihin. Se parahti ja lopetti hetkeksi huitomisen. Onnistuin painamaan ilveksen maata vasten, raastin kynsilläni sen kylkeä karvatuppojen lennellessä. Avasin leukani ja purin ilveksen kaulaan kiinni. Sen karva alkoi peittyä vereen, mutta eläimen yllättäinen liike sai minut horjahtamaan sen päältä ja ilves riensi nopeasti pensaiden suojaan. Siitä tuskin olisi enää meille haittaa, sillä saatoin sen melko huonoon kuntoon.
"Rauhoitu, niin voin katsoa sitä kunnolla."
Ursan sanat muistuttivat minua siitä, että emme olleet selvinneet hyökkäyksestä täysin vahingotta. Kiki makasi maassa ja näytti olevan tuskissaan. Siskoni oli kumartunut hänen jalkansa ylle tutkimaan sitä. Isa istui huolestuneena ystävänsä vierellä, Oreo pysytteli kauempana mutta näytti myöskin kantavan huolta kissan takia, jonka oli vasta tänään tavannut.
En tiennyt, mitä tehdä. Halusimmeko oikeasti huolehtia haavoittuneesta kissan rääpäleestä? Tiesin, että jos jättäisimme Kikin yksinään, he eivät yhdessä selviäisi. Nuo kaksi olivat vielä aivan liian nuoria tietääkseen, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Siltikin, he eivät olleet meidän vastuullamme.
Ursa tuntui kuin lukevan ajatukseni, sillä huomasin hänen katsovan minua terävästi. Tunsin siskoni niin hyvin, että tiesin tarkalleen, mitä hän katseellaan viesti. *Aiotko oikeasti jättää melkein pentuikäisen kuolemaan? Millainen kissa sinä oikein olet?* Jos emomme ei olisi jättänyt meitä oman onnemme nojaan, voisivat asiat olla hyvin erillä tolalla. En välttämättä näkisi Ursan kylkiluita hänen ruskean turkkinsa läpi, eikä minun välttämättä olisi tarvinnut opetella taistelemaan niin nuorena. Tiesin, että Ursa ajatteli samaa.
Selvä, me jäisimme heidän luokseen ainakin siksi aikaa, että Kiki toipuisi tarpeeksi selvitäkseen. Mutta noiden kahden mukaan ottaminen ei tullut kysymykseenkään.
"Ursa osaa auttaa sinua. Hän on auttanut minuakin", sanoin yrittäen kuulostaa edes vähän lämpimämmältä, mutta varmasti ääneni kuulosti edelleen hiukan kalsealta. Vaihdoimme Ursan kanssa vielä katseen, sitten naarasta keskittyi hoitamaan nuorempaansa.
"Se ei vaikuta katkenneen, mutta haava on aika vakava. Sinun tuskin kannattaa liikkua pariin päivään, ettei tilanne pahene."
Istuuduin kauemmas nelikosta. Tunsin oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Ursa ja Oreo tuntuivat käyttäytyvän paljon luontevammin noiden kahden kanssa. En voinut valehdella ja sanoa, etteikö minua hiukan huvittanut mennä heidän luokseen ja kuulua tuohon joukkoon. Mutta minun oli ajateltava realistisesti. Vaikka Ursa ja Oreo ehkä tykästyisivätkin Kikiin ja Isaan, emme voineet ottaa heitä mukaamme. Minun olisi siis pysyttävä kylmän välinpitämättömänä. Koska Oreokin oli vielä nuori, joukkiostamme tulisi iän suhteen epätasapainoinen, jos kaksikko alkaisi matkata kanssamme. Minun olisi opetettava heidät taistelemaan. Ja entä sitten, jos tapahtuisi jotain samanlaista kuin äsken? Ursa ja Oreo olivat kärkkäämpiä auttamaan, enkä voisi hyväksyä sitä, että heille sattuisi jotain sen takia, että he joutuisivat auttamaan noita kahta.

//Oreo? sori jos hittasin liikaa D:
//1000 sanaa

Sanoisin asian latteasti, jos sanoisin olevani innostunut uusista kissoista. Uudet tuttavuudet vaikuttivat mukavilta, vaikken heitä oikeasti tuntenutkaan. Heitä oli kaksi; punaruskea naaras, joka oli Nefirille jo puhunutkin. Toinen oli vähän taemmas jäänyt ruskea naaras. Kummatkin näyttivät hitusen minua nuoremmilta. ”Jos tekään ette kerro edes nimiänne, en minä aio pukahtaa sanaakaan”, punaruskea naaras naukui takaisin Nefirille. Olin vaikuttunut naaraan rohkeudesta verraten isompaa kissaa vastaan. Nefiri ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä positiiviselta, vaan tuhahti hiljaa.
”Selvä sitten. Minun nimeni on Nefiri”, hän ilmoitti jokseenkin kuivasti, ja katsahti sitten minuun. Astuin eteen, ja kasvoiltani paistoi jo valmiiksi hymy. Mieti, miten mahtavaa olisi, jos saisimme nämä porukkaamme! Nefirihän oli hetki sitten epäsuorasti ilmaissut haluavansa lisää kissoja mukaamme. En tiennyt, olivatko nämä kaksi keskenkasvuista kissaa, mitä hän oli tarkkaan sanoen etsinyt, mutta omasta mielestäni he vaikuttivat mahtavilta.
”Oreo”, nyökkäsin, ja viitoin sitten viereeni, ”Ursa.”
”Mitkä nimenne ovat?” kysyin vastakysymyksen. Ääneni oli avoin ja jokseenkin rento. Ruskea naaras astui taaempaa esiin. Hän näytti
”Olen Kiki, ja tässä on Isa”, hän hymyili jokseenkin ujosti. Kasvoilleni levisi leveä hymy. Jokin hänen äänessään oli vain niin kaunista. Tarkkailin kissoja katseellani. Äsken puhunut ruskea naaras, Kiki, vaikutti olemukseltaan vähän ujolta. Punaruskea Isa taas antoi rohkean olemuksen. He voisivat oikeasti olla hyvä lisä porukkaamme. Katsahdin Nefiriin, ja toivoin hänen miettivän samaa. Luotin kuitenkin Nefirin päätösvaltaan tässä asiassa. Jos hän sanoisi ei, hyväksyisin sen, vaikka se tekisikin kipeää. Luottamukseni vanhempaa naarasta kohtaan oli matkamme aikana hioutunut miltei järkkymättömäksi. Samoin Ursan kanssa. En tiennyt, tunsivatko he samoin, mutta minä ainakin luotin heihin. Nefiri vastasi katseeseeni, ja viitoin häntä kysymään jotain. Itse olisin miltei valmis ottamaan kissat porukkaamme, mutta ymmärsin hyvin jos Nefiri ei luottaisi heihin niin helpolla.

//Nefiri?
//273 sanaa

Tällä hetkellä olimme Fetuksen kanssa tilanteessa, joka oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Olin ollut etsimässä saalistettavaa, mikä oli osoittautunut hankalammaksi kuin kotonamme, kun kesken oravan pyydystämisen olin hätkähtänyt tuohon valtavaan koiraan, joka katsoi minua kuin mitäkin saalista.
Olin ottanut jalat alle säikähtäneenä ulvaisten ja juossut sokeana kohti majapaikkaamme tajuten virheeni vasta Fetuksen nähdessäni. *Minun olisi pitänyt mennä muualle!* En missään nimessä halunnut saattaa Fetusta vaaraan.
Fetus lähti juoksemaan vaistomaisesti tätä suurta karvakasaa karkuun ja huudahti jopa käskevästi: “Ala tulla! Jäät vielä sen hampaisiin!” Siristin silmiäni Fetukselle tympääntyneenä naaraan komentelusta, mutten sanonut mitään. Kiristin tahtiani ja pysyin Fetuksen kannoilla, mutta naaraan etumatkan takia en saavuttanut tätä kokonaan. Nopeutemme oli suhteellisen samaa tasoa, mutta naaraan solakka rakenne tuntui helpottavan hänen pakenemisoperaatiotaan. Eivät pitkät jalkanikaan ainakaan hidastaneet minua.
Tarkkailin pää vauhkosti pyörien turvan mahdollisuuksia. Sydämeni oli pompata rinnastani ulos, kun huomasimmke ajautuvamme kaksijalkojen pesistä muodostuvaan umpikujaan. Fetus oli huomannut saman ja vilkaisi minua aavistus huolta ilmeessään -tai sitä minä sen oletin olevan. Käännyin ympäri ja laskin tassuni tukevasti maahan ja valmistauduin puolustamaan Fetusta hengelläni. Tuijotin kauhun ja määrätietoisuuden sekaisella katseella lähestyvää kuoleman lähettilästä. Kunhan Fetus vain pääisi karkuun. *Merkurius anna anteeksi.*
"Tule tänne!" kuulin Fetuksen hätäisen sihahduksen takaani. Vilkaisin taakseni ja näin, kuinka Fetus seisoi aidanraon vieressä. Tunsin sillä hetkellä mitä suurinta kiitollisuutta tuon naaraan läsnäoloa kohtaan. *Kiitos Fetus, kiitos!* Luikahdin nopeasti Fetuksen perässä aidankolosta juuri oikeaan aikaan. Hetki myöhemmin olisin ollut jo koiranruokaa.
Lysähdin maahan, kun sain varmistuksen alueen turvallisuudesta.
"En tiennytkään, että sinulla on noin kova halu tapattaa itsesi", Fetus tuhahti sarkastisesti. Katsoin naaraaseen samanlaisella ilmeellä, minkä vedin kasvoilleni useinkin naaraan sarkastisten heittojen jälkeen.

Olimme levänneet hetken ja nyt tasapainottelimme kaksijalkalassa risteilevillä aidoilla. Oli jo miltei pimeää emmekä olleet vieläkään saaneet syötävää. Se jäisi pakostikin huomiselle.
Aloin kuulla aivan liian läheltä kaksijalan lepertelevää puhetta ja turkkini pörhistyi hätkähdyksestä. Katsoin äänen suuntaan ja näin vähän matkan päästä aidasta vanhan kaksiajalan, joka katseli meitä. Sen puhekin oli varmaan osoitettu meille, muttemme siitä mitään tietenkään ymmärtäneet. Olin varautunut jo siihen, että kaksijalka lähestyisi meitä varoittamatta ja yrittäisi napata meidät, mutta se vetäytyikin takaisin pesäänsä jättäen oven auki. Outo keltainen valo kajasti pesän sisältä ulos.
Kun olimme jatkamassa matkaamme, kaksijalka palasi taas, tällä kertaa joku outo kiiltävä kippo kädessään. Vilkaisin Fetusta kummastuneena.
Kaksijalka vanhus laski kulhon maahan ja peruutti hieman. Sitten se alkoi taas puhumaan. Tämä toi mieleeni menneisyyden. Pentuina minä ja Merkurius olimme saaneet kaksijaloilta ruokaa ja tämä tilanne muistutti kovin paljon sitä. Tarkastelin tilannetta vielä uudelleen ja kaikki merkit täyttyivät. Silti mielessäni oli vielä karmea muisto vangitsemisestamme, joka sai minut suhtautumaan kaksijalkaan jollain tasolla epäluuloisesti. Silti tein johtopäätöksen.
"Se yrittää antaa meille ruokaa", sanoin varmasti. Fetus kurtisti kulmiaan, mutta ennen kuin hän ehti sanomaan mitään, loikkasin varovasti aidalta alas ja lähestyin kulhoa varovaisesti samalla kaksijalkaa tarkkaillen. Halusin pitää huolen siitä, etten kävelisi suoraan ansaan.
Kuonooni leijui lihan tuoksu. Se ei haissut tavalliselta riistalihalta vaan joltain muulta mutta lihaa se varmasti oli. Katsoin kaksijalkaan kohdaten sen katseen. Se alkoi taas höpistä jotain, mutta ääni oli aivan varmasti lempeä.
"Tule Fetus", kutsuin naarasta. Emme sittenkään jäisi ilman ruokaa.

//Fetus? Sori tönköstä tekstistä, kirjotin tän puoliks hälinässä :'D

Vilkaisin terävästi Oreota ja Ursaa, jotta kaksikko tajuaisi jättää puhumisen minulle. Kukaan joukkiostamme tuskin epäili sitä, että minä osaisin hoitaa homman parhaiten. Sitä paitsi olin paras taistelija; taisteleminen ei ollut koskaan ollut Ursan vahvuuksia, ja Oreo oli minua nuorempi ja kokemattomampi. Jos nämä kissat hyökkäisivät, minun oli hyvä olla valmiina ottamaan iskut vastaan. Kissan ääni oli kuitenkin kuulostanut aika epävarmalta ja pelokkaalta, joten taistelulta varmaan vältyttäisiin.
Astuin eteenpäin äänen suuntaan, ja puun takaa esiin ilmestyi pienikokoinen naaraskissa. Hänen turkkinsa oli ruskeankirjava, ja naaraan suurista sinisistä silmistä välittyi sekä uteliaisuutta että ujoutta. Oletin, että tässä oli kissa, joka oli puhunut.
Naaraan perässä paikalle astahti toinenkin kissa. Hänkin vaikutti nuorelta, mutta toisin kuin ruskea erakko, hän ei tuntunut ujostelevan meitä samalla tavalla. Kissa katsoi meitä kiinnostuneena vihreät silmät säteillen ja otti askeleen lähemmäs, toisen jäädessä hänen taakseen.
"Keitä te olette?" Naaraskissa kysyi kallistaen päätään. Siristin epäilevästi silmiäni.
"Sinun tuskin tarvitsee tietää", vastasin Oreon ja Ursan astuessa takanani eteenpäin. Tiesin, että utelias Oreo varmaan paloi halusta tietää, keitä nämä kissat olivat, mutta en ollut varma, kannattiko meidän tutustua heihin ollenkaan. Halusin kyllä saada lisää kissoja liittymään joukkoomme, mutta tällaisista nuorista, kokemattomasti kissoista saattoi olla enemmän harmia kuin hyötyä. Oreo vielä meni, mutta kolme nuorukaista olisi liikaa. Sitä paitsi jokin uteliaassa, punaruskeassa naaraassa ärsytti minua.
"Vau", kyseinen riesa henkäisi katsottuaan minua kunnolla. "Oletpa sinä iso!"
Pyöräytin silmiäni. En edes ollut mitenkään epätavallisen suuri, mutta kissat olivat kumpikin niin nuoria, että näytin varmaan valtavalta.
"Oletteko te kahdestaan?" kysyin huomioimatta naaraan sanoja. Tämän ilme muuttui uteliaasta uhmakkaaksi.
"Jos tekään ette kerro edes nimiänne, en minä aio pukahtaa sanaakaan", naaras naukui kuono pystyssä. Tuhahdin hiljaa ja vilkaisin kahta matkatoveriani.
"Selvä sitten. Minun nimeni on Nefiri", kerroin naaraalle ja katsahdin sitten Oreota. Kolli saisi kyllä esitellä itse itsensä.

//Oreo?
//292 sanaa

”En ole oikeastaan ajatellut sitä – en ollenkaan. Minusta meillä ei ole tällä hetkellä mitään syytä erota toisistamme. Kolmestaan olemme vahvempia”, Nefiri lausui. Kyllä. Nyökkäsin. Asia oli juuri niin kuin naaras oli sen ilmaissut. Kolmestaan olimme vahvempia monissa määrin. ”Ellet sinä sitten halua meistä eroon?” kissa siristi silmiään hiukan. Aioin vastata, mutten ehtinyt, kun toinen jatkoi: ”No, ei kai minulla siihen olisi mitään sanomista. Mutta minun puolestani voimme kulkea yhdessä, kunnes tuntuu järkevältä jatkaa eri teitä.” Ei tokikaan! Miksi minä heistä eroon haluaisin? He olivat hyvää seuraa! En kuitenkaan ehtinyt sanoa ajatuksiani ääneen, ennen kuin Nefiri pienen Ursaan suunnatun vilkaisun jälkeen avasi taas suunsa.
”Etkä sinä tule olemaan ainoa kissa, joka joukkoomme liittyy. Toivottavasti.”
”Niin! Toivottavasti saamme mukaamme vielä lisää kissoja”, hymyilin. Onneksi olimme tästä samaa mieltä.
”Enkä tokikaan halua teistä eroon! Niin kuin sanoit, olemme vahvempia kolmistaan. En halua vaellella yksin, kun se on paljon mukavampaa yhdessä. Lisäksi olette hyvää matkaseuraa”, ilmoitin iloisesti.

”Hyvää”, kommentoin isosta kanista, jonka Ursa oli meille pyydystänyt. Siitä oli riittänyt meille kolmelle hyvin. Olin vihdoin täynnä. Suorastaan pursusin intoa ja energiaa. Metsä näytti niin kauniilta nyt, kun lumi oli alkanut sulaa. Kuulin lintujen viserryksen puissa. Hautasimme kanin rippeet puunkoloon, ja lähdimme kävelemään. Minulla ei totta puhuen ollut aavistustakaan missä olimme, mutta tänne en halunnut jäädä, se oli varmaa. Jotenkin mukavan paikan vain tunsi, eikä tämä osa metsästä mielestäni ollut sellainen. No, jättäisimme paikan taakse pian, se olisi varmaa. Katsahdin olkani yli taakseni piirtyvää metsää. Olimme kulkeneet jo pitkälle verrattuna siihen, mistä eilispäivänä lähdimme. Vaikka se ei aina tuntunut siltä, piti vain uskoa siihen, että pääsisimme vielä johonkin.
”Hei, eikö metsä olekin kaunis näin keväällä?” kirin siskosten rinnalle. Ursa nyökkäsi hymyillen.
”Onhan se”, Nefiri myönsi jatkamatta keskustelua enempää. Kävelimme hetken hiljaa. Onneksi hiljaisuutemme ei enää ollut kiusallista, vaan olimme oppineet olemaan hiljaa kiusaantumatta.
”Hei, haistatteko tuon?” Ursa pysähtyi yllättäen. Haistelin itsekin ilmaa, ja huomasin Nefirin tekevän samoin. Haistoin jotain hyvin tuttua… kissoja!
”Kissoja”, Nefiri sihahti heti perään.
”Mitä tehdään?” kysyin.
”Emme tiedä, ovatko he vihamielisiä. Ollaan varuillamme”, Nefiri naukui, ja lähdimme tassuttelemaan hajun suuntaan. Sisimpäni kuplivat innosta. Tämä oli jännittävää. Viime aikoina ei oikein ollut tapahtunut paljoa, ja olin kaivannut seikkailuja. Johti tämä sitten hyvään tai pahaan, ainakin se olisi jännittävää!
”Kuka siellä?” kuulimme yhtäkkiä vieraan äänen edestäpäin. Ääni ei kuulostanut vihamieliseltä, ja päättelykykyni mukaan kyseessä oli naaras, ehkä jopa vähän pelokas sellainen. Tuuli oli varmaan kääntynyt, joten he olivat haistaneet meidät, tai he olivat kuulleet tulomme. Paloin halusta vastata kissalle, mutta sen sijaan annoin Nefirin sanoa jotain. Hän oli viisaampi kuin minä, joten hän varmasti tietäisi mitä sanoa. Katsahdin vanhempaan naaraaseen odottaen, että tuo lausuisi jotain.

//Nefiri?
//431 sanaa

Oli ollut aika tuskaista kulkea eteenpäin, tietämättä minne mennä. Aloin hiljalleen uskoa että menimme väärään suuntaan, tai kuljimme pelkkää ympyrää. Meillä ei ollut mitään varmuutta mitä kävi, sekä inhosin sitä. Kuitenkin Corona ei loppujen lopuksi ollutkaan niin ärsyttävä. Hän osasi aivan omilla aivoillaan ajatella, vaikka se tuntuikin joskus olevan vaikeaa. Saalistus tuntemattomilla mailla tuntui olevan jotenkin vaikeaa, kai se oli jatkuvasti kaksijalkaloiden lähellä olo joka vaikeutti asiaa. Kaksijalat osasivat jotenkin maagisesti karkoittaa kaikki saaliit pelkällä läsnäolollaan. Corona olikin itseasiassa metsästämässä jo, kun minä etsin meille lepo paikkaa tälle yölle. Yöt olivat selvästikkin lämmenneet nappaamis päivästämme, tuskin missään oli enää lunta, mitä pidin sekä myönteisenä sekä kielteisenä asiana. Kielteinen puoli oli se että aikaa oli mennyt aivan liikaa, eikä Corona ollut vieläkään kotona, eikä meillä nyt enää ollut varmuutta etteivät kaksijalat olleet siepanneet loppuja pienestä joukostamme. Meidä täytyi nyt vain toivoa että menimme oikeasti oikeaan suuntaan ja onni suosisi meitä. Hyvä puoli oli se, ettemme enää kuolleet unissamme kylmyyteen, sekä riistan löytäminen ei olisi aivan mahdotonta. Kuulin ulvaisun, ulvaisun? Kyllä, Corona ulvaisi, nostin pääni hermoissani, kun hän juoksi minua päin, sitten haukuntaa. Voi hiirenpapana, pinkaisin itsekkin juoksuun kollin takaa. En minä voinut hyökätä tuollaisen ison eliön perään! Corona jäi helposti taakseni kun juoksimme, hän se oli se jolla oli kynnet vielä tallella.
“Ala tulla! Jäät vielä sen hampaisiin!”, Huudahdin. kolli katsoi minua näreissään, tiettyhän minä tiesin ettei hänkään ihmeisiin pystynyt mutta pian tuo olisi variksen ruokaa jos ei tullut. Eikä minulla todellakaan ollut voimaa kantaa häntä karkuun.


//246 sanaa//Coro?

”Jos haluatte minun suunnittelevan elämääni pidemmälle, minun täytyy tietää joitain asioita teistä. Olitteko ajatelleet kulkea yhdessä vielä pitkän aikaa, vai haluatteko jo minusta eroon?”
Käänsin katseeni taivaalta, jota olin poissaolevasti tuijottanut mietteisiini vajonneena, Oreoon. En ollut odottanut tuota kysymystä. Siksi, että en ollut juuri ajatellut sitä. En ollut missään vaiheessa miettinyt sitä, eroaisimmeko jossain vaiheessa toisistamme. Oreo tuntui jotenkin niin luonnolliselta osalta joukkiotamme, vaikka emme olleetkaan tunteneet kauaa. Tuntui järkevältä, että mukanamme oli joku kolmas osapuoli, etenkin siksi, koska Ursa ja minä olimme siskoja. Me päädyimme kinastelemaan aika usein, kuten sisarukset aina. Lisäksi tulimme samoista olosuhteista. Mukanamme oli hyvä olla joku, jolla oli erilainen käsitys elämästään ja joka omasi erilaiset taustat.
"En ole oikeastaan ajatellut sitä - en ollenkaan. Minusta meillä ei ole tällä hetkellä mitään syytä erota toisistamme. Kolmestaan olemme vahvempia."
Katsoin tarkasti Oreota, tutkiskellen hänen olemustaan saadakseni jotain vihjeitä nuoren kollin ajatuksista.
"Ellet sitten sinä halua meistä eroon?" kysyin siristäen silmiäni epäilevästi. "No, ei minulla kai siihen olisi mitään sanomista. Mutta minun puolestani voimme kulkea niin kauan yhdessä, kunnes tuntuu järkevältä jatkaa eri teitä."
Vilkaisin Ursaa saadakseni hänestä jotain kannanottoa irti, mutta naaras vain seurasi keskustelua mitään sanomatta. Mikä ei ollut yllättävää, minä olin yleensä meistä ollut se, joka hoiti ajattelun ja suunnittelun.
"Etkä sinä tule olemaan ainoa kissa, joka joukkoomme liittyy", sanoin siirtäen jälleen katseeni Oreoon. "Toivottavasti."

//Oreo?
//220 sanaa

Olimme taivaltaneet jo muutamia päiviä auringon liikkeitä seuraten. Vartaloani kiristivät edelleen vaaleanpunaiset köynnökset, joista Fetus silloin tällöin kuittaili. Olin kuitenkin matkamme aikana huomannut, että naaraassa oli ihan miellyttäväkin puoli, vaikka se saattoikin olla vaikea uskoa. Hän oli jopa sanonut omalla tavallaan pitävänsä minusta - tai ainakin minä tulkitsin sen niin, kun hän sanoi, etten ollutkaan aivan yhtä variksen ruokaa, kuin tämä uskoi. "Jäädäänkö tähän yöksi?" kuulin Fetuksen äänen muutaman ketunmitan päästä. Käänsin katseeni siihen suuntaan, ja näin naaraan hännän pilkottavan tuuhean kuusen alta. Kipitin tämän luokse ja tutkailin naaraan löydöstä. "Näyttää ihan kelpo pesältä, emmekä kastu jos alkaa sataa", tokaisin tyytyväisenä. Fetus vilkaisi minuun kiusoitellen ja naukaisi pisteliäästi: "Kehuitko juuri minun löytämää pesää?" Irvistin naaraalle leikkisästi. Sen jälkeen työnnyin syvemmälle kuusen alle, ja aloin huitomaan kuivia syksyltä peräisin olevia kuusen neulasia pois, jotta meidän ei tarvitsisi nukkua piikeillä. Kun se oli hoidettu alkoikin ilta jo hämärtää ja aloimme asettua yöpuulle. "Hyvää yötä", sanoin vielä, ennen kuin painoin pääni maahan.

//Fetus?
158 sanaa

Suorastaan säikähdin kuullessani päivälläni takanani askelia. Käänsin pääni vain huomatakseni sen hiirenaivoisen ruskean meripihka silmäisen kollin, jolla oli yhä pinkkiä kortta muistuttava esine päällään. Nauroin nähdessäni kollin, eikö toinen oikeasti ollut vielä ollut päässyt tuosta eroon? Kyllä, olin hieman huojentunutkin että tuo karvakasa oli päässyt ehjänä takaisin. Nyt voisimme paeta täältä ikuisesti, sekä minä voisin palauttaa kollin Merkuriuksen ja Taivaslaulun luokse ja kadota ikuisiksi ajoiksi. En oikein tiennyt mitä sanoa kollille.
“Sinullahan kesti tovi”, valitin mukamas. Corona pyöräytti silmiään tylsistyneenä. En itsekkään ollut mikään mestari mikä siinä karkaamisessa tuli, mutta ainakin olin päässyt pakoon ilman kynsiä, mikä oli malli suoritus. Tästä vanhempani olisivat varmasti ylpeitä.
“Tulin heti kun pääsin”, kolli tuhahti. Nyökkäsin vain pohtien mitä tehdä seuraavaksi, sillä meillä ei oikeastaan ollut mitään ideakaan minne lähteä täältä. Ei mitään suuntaa, tietoa, saati ketään keltä kysyä. Tiesin faktasta että kaksijalkojen kotikisuja saati erakkoja kiinnostanut lainkaan klaanien tekemiset.
“Minne suuntaan menemme ensin”, kysyin. Toki oli kohdattava karu totuus, olimme pelkän tuurin arvoilla että löysimme oikean suunnan. Voisimme mennä miten pitkälle tahansa, koska emme todellisuudessa voineet tietää kuinka kauas kaksijalan hirviö oli meidät kuljettanut. En olisi halunnut myöntää että joutuisin olemaan Coronan kanssa vielä pitkän ajan, enemmän kuin hetken ennen kuin me oikeasti pääsisimme takaisin tuttuun metsäämme ja löytäisimme kaverimme.. Ajattele nyt miten iso Ruskakin olisi. Piti keskittyä, piti selviytyä. Ei liittoutumista tämän jälkeen, se oli nähty minne se johti, tälläisiin tilanteisiin ja kuolemaan. Toivoin ettei Corona menettänyt täysin toivojaan ystäviensä löytymisestä tai tajuaisi mahdollisuuksiemme vähäisyyttä.
"Muistaakseni aurinko laskee tuohon suuntaan kotona.. joten meidän täytyy mennä tuonne", Hän osoitti suuntia vuorotelldn. Toinen oli fiksu! Juuri näin! Näin löytäisimme kotiin. Huokaisin huojentuneena katsoen kollia.
"Ehkä sinä et olekkaan ihan niin variksen saalista kuin uskoin", Tokaisin lopulta

//283 sanaa
//Coro?

Minusta tuntui etten voinut lopettaa hymyilemistä. Vaikka kuljimmekin koko matkan melkein hiljaisuudessa, mutta ihmettelin yhtä asiaa. Isäni ei ollut henkilökohtaisesti suonut minule yhtään sanaakaan. Mitä toinen edes ajatteli minusta? Mielessäni oli tavallaan poikkesi ajatus että tämä oli virhe, mutta se oli nopeasti pyyhkiytynyt mielestäni kun olin kuullut Eloklaanin moraalit, että vanhempani pääsisivät mukaan. En halunnut yliajatella asiaa. Tämä tuntui kaiken kannalta turvallisinta. Mutta vaikealta, kaamealta. Emme voineet tietää miten Dakota ja Timi pärjäisivät ilman meitä kaksijalkojen armoilla, saati milloin Fetus ja Corona palaisivat. Mutta sinänsä isä oli sanonut ennen lähtöämme että lähettäisi Coronan rajalle. Ehkä minä saisin puhuttua isän kanssa myöhemmin, sillä sisälläni kulki tuhat kysymästä, enemmän kuin halusin sinne, en halunnut huolestuttaa itseäni turhaan, koska kaikki kyllä vielä ratkeaisi. Jossain Vaiheessa isä kävi puhumassa Mesitähdelle nimistä. toivoin ettei meitä nimitettäisi heti, vaan saisin hetken hengitys taukoa, puhua isälleni. Toki yhä mietin oliko tämä liikaa pyydetty vanhemmiltani. En ollut tosin pyytänyt heitä lähtemään, he itse olivat tulleet mukaan. Mutta silti tämä tuntui liialta. Oli myös innostunut miten paljon uutta ympäristöä näin. Olin nähnyt lähiaikoina niin vähältä, joten yht äkkinen maaston muutos oli.. Ihastuttaavaa. Mutta en vieläkään tiennyt millaista Eloklaanin maasto oli.
“Millaista eloklaanin maasto on?”, En oikein tiennyt kummalle kollille kysymykseni esitin. Mutta tavallaan toivoin että Lauhalaukka vastaisi kysymykseen. Niin, hän ensimmäisenä käänsikin päänsä katsomaan minua. Millainen isä edes oli? Aina kun hän katsoi minua hänellä oli lempeä hymy naamallaan, lämmin, mutta hänellä tuntui olevan iloinen ilmapiiri ympärillään. Eli sekään ei tullut emolta? Minulla jäi aina vain vahemmän ominaisuuksia jotka pystyivät edes tulemaan emolta. Toisaalta jos emoni halusi tulla löydetyksi kai isä tiesi kuka hän silloin oli? Hän kyllä kertoisi kuka emo olisi, eikö niin?
"Reviirimme on hyvinkin nummista ja omaamme pari metsikköä ja jokea", Lauhalaukka todella kertoi. Katseeni avartui kun vain pystyin kuvittelemaan laajat nummet silmän kantamattomiin. Kuinka minne vain katsoin olisi aavaa. En ollut koskaan elänyt sellaisella alueella, ajatuskin siitä ihastutti. Saati miten tarkasti pystyit näkemään kirkaat tähdet, olemaan lähellä taivasta. Uskoin silmieni jo kiiltävän ja suulleni tulevan kirkkaan hymyn.
"Kuinka kaunista", Mutisin hiljaa. Kuulin isäni päästävän huojentuneen naurahduksen ennen kuin hän käänti päänsä takaisin meno suuntaan. Tosiaan, kyllähän minä huomasin rajun maaston muutoksen, kun yhä kuljimme eteenpäin. Pian olimme jo oikeasti nummella, kun haistoin oudon hajun. Se oli varmasti eloklaanin rajan haju. Olimme kulkeneet tarpeeksi pitkän matkan sekä ohittaneet tarpeeksi monta estettä että olisimme klaanejen rajoilla. Toki olin aiemmin haistanut Kuolonklaaninkin hajun, jännittyen huomaavasti. Heidän hajunsa erosi huomattavasti, sekä täytyi sanoa että pidin ennemmin Eloklaanin hajusta. Kaksikko kulki nummilla huomattavasti varmempana kuin vapaassa metsässä. Katselin aivan hämilläni niittyä, niin paljon avaraa tilaa, enemmän kuin olin koskaan nähnyt. Suuni jäi ihmetelläsäni hieman auki. Tämä.. kaikki. Oliko paikka edes todellinen. Jäin hieman jälkeen kun pyörähdin ympäri ihmetelläksi. Kirin kyllä muut kiinni.

Kuljimme aivan tarpeeksi kunnes saavuimme leiriin. Katsoin aivan innoissani paikkaa, kuinka siellä oli niin monta kissaa. Hämillän kiersin katseeni joka kissassa mitä näin. Mutta heitä oli paljon. Olisi tuska edes yrittää muistaa näin monen kissan nimeä. Mutta hymyilin innoissani silti. Kerrankin olin unohtanut hetkeksi Kaksijalat, Coronan ja fetuksen.

//500 sanaa
//Mesi?

Nefirin kysymys sai minut miettimään. Mitä oikeastaan halusin elämältä? Seikkailuja? Ystäviä? Pysyä hengissä? Kaikki nuo kuulostivat jotenkin… merkityksettömiltä kun ajatteli koko elämää. Olin kuvitellut, että olin vielä pikkuinen pentu jolla oli vielä koko elämä edessä ja jonka ei tarvinnut vielä miettiä elämänsä tarkoitusta mutta totuushan oli, että olin kasvanut jo melkoisesti. En ollut oikeastaan ajatellut tulevaisuuttani hirveästi. Se tuntui niin kaukaiselta. Tykkäsin ottaa asiat päivä kerrallaan ja katsoa joka aamu, mitä tekisin.
Mutta Nefirillä oli pointti. Minun pitäisi tietää, mikä olisi elämäni tavoite. Niin, mikä oli elämäni tavoite? Mikä oli ylipäänsä elämän pointti? Kai sillä täytyi olla jokin pointti. Muutenhan emme olisi täällä, eikö? Näytin varmasti häkeltyneeltä, eivätkä yritykseni peittää sitä oikein luonnistuneet. Mutta oikeasti, oliko elämän tarkoitus vain pitää hauskaa? Kenties tuottaa muille iloa? Löytää oma onnenlähteensä? Yhtäkkiä elämä tuntui niin isolta, ja minä niin mitättömältä pisteeltä sen keskellä. Vai olinko enää edes elämän keskipisteessä?
Okei Oreo, nyt saa riittää! Olet luultavasti taas kerran ylidramaattinen. Hengitin syvään, ja keskityin vastaamiseen.
”E-en ole ihan varma. En oikeastaan ole tottunut ajattelemaan kaukaisia tulevaisuuden asioita. Tähän asti ole vain yrittänyt saada niin paljon iloa irti elämästä kuin mahdollista”, mau’uin epäröiden. Keskiyin katsomaan tassujani.
”En kuitenkaan ole halunnut jäädä vain yhteen paikkaan, sillä en halua olla sidoksissa mihinkään, mikä ei ole sitoutumisen arvoista”, käänsin ruskeidensilmieni katseen Nefiriin ja Ursaan. Olikohan heillä suurempia suunnitelmia elämiensä varalle. Kohdistin kysymykseni heille molemmille.
”Jos haluatte minun suunnittelevan elämääni pidemmälle, minun täytyy tietää joitain asioita teistä. Olitteko ajatelleet kulkea yhdessä vielä pitkän aikaa, vai haluatteko jo minusta eroon?” naurahdin kevyesti yrittäen keventää tunnelmaa. Tai no, ei tunnelma ollut mitenkään raskas, minun ajatukseni ne vain painoivat mieltäni.

//268 sanaa
//Nefiri?

En tiedä paljonko aikaa oli kulunut. Olimme vain olleet täällä pienissä aitauksissa Fetuksen kanssa jo ties kuinka kauan. Kaipasin ulkoilmaa, aloin tukahtua. Mielessäni kuitenkin oli toivon liekki ulos pääsystä. Olimme hioneet suunnitelman täältä pois pääsyksi ja se oli oikeasti aika hyvä, vaikka itse sanonkin.
Fetus oli hetki sitten köytetty sellaiseen outoon korteen, jolla muista häkeistäkin oli viety kissoja ja muita eläimiä ulos. Odotin aitauksen portilla silmät kiinteästi oviaukkoa tarkkaillen, jotta näkisin sen kaksijalan saapumisen, kuka oli ottanut Fetuksen. Halusin nähdä palaisiko se hänen kanssaan vai ilman.
Alkoi kuulua pettymyksen sävytteistä kaksijalan ulinaa. Terästin korvani ja kasvoilleni hiipi pieni virnistys. Oletukseni vahvistivat vielä, kun kyseinen kaksijalka tassutti sisään ilman Fetusta. Sisälläni paloi riemu. Hän oli onnistunut! Seuraavaksi minun pitäisi valikoitua ulosmenijäksi.
Aloin kurottelemaan hellyttävästi tassullani kaltereiden välistä, kun kaksijalka tassutti sen edestä. Nappasin tämän oudosta ihon päällä olevasta kaavusta kiinni ja kehräsin, näyttäen suloisen ilmeeni. Kaksijalka kääntyi kohti minua ja avasi portin. Toiveikkuus vain kasvoi sisälläni, mutta pian se lysähti. Kaksijalka rapsutteli minua jonkin aikaa ja sitten sulki oven uudestaan. Huokaisin. Kävelin aitauksen perällä olevalle kankaalle ja käperryin siihen tavalliseen tapaani. Vielä pitäisi odottaa. Toivottavasti löytäisimme vielä toisemme.

Päivä kului madellen. Katselin vain, kuinka kaksijalat ramppasivat edes takaisin ja muutaman kerran jälkeen, en edes enää jaksanut vaivautua pyytämään heitä ottamaan minua mukaansa. Se oli toivotonta. He eivät ottaisi tänään enää ketään, kun Fetus karkasi. Ties vaikka he lopettaisivat koko ulkoilutuksen ja olisin täällä lopullisesti jumissa.
Yöhön asti odottelin ja odottelin, mutta kun kaksijalat sammuttivat katossa loistavan teko auringon, tiesin, ettei pakeneminen tänään enää onnistuisi. Makoilin pedilläni ja tuijotin haikeana viereiseen tyhjään häkkiin. Vaikka iloitsinkin naaraan ulospääsystä, niin minulla oli ikävä häntä. Minulla oli niin kovin yksinäinen olo.

Huonosti nukutun yön jälkeen asetuin ruokakipon ääreen ja rauskuttelin muutaman ruskean papanan. Jos tänään pääsisin ulos, olisi hyvä syödä, sillä ulkoa ei välttämättä heti löytäisi syötävää. Mietin mitä Fetus teki. Olisiko hän vain lähtenyt jo pois yksinään? Uskoin, että hänelle oli tärkeää pelastaa oma nahkansa. Sydämessäni toivoin, ettei hän olisi jättänyt minua vaan ulos päästessäni, löytäisin sen huonokuntoisen riistan, mistä oltiin sovittu. Kyllä minä hänestä välitin, vaikka hän latelikin usein piikittelyjä päin naamaani.
Tekoaurinko syttyi ja se sai minut kävelemään portin luokse. Sydämeni alkoi lepattamaan, kun näin kaksijalan kädessä olevan vaaleanpunaisen köynnöksen. Aloin maukumaan hurmaavasti ja kohdistin katseeni kaksijalkaan. Se huomasi minut, ihan oikeasti. Se huomasi minut!! Olemukseni oli silmin nähden iloinen ja kaksijalka varmasti ajatteli sen johtuvan hänen läsnäolostaan. Hän käveli portin luokse, avasin sen ja sen jälkeen alkoi asetella köynnöstä ympärilleni. Hätkähdin siitä kuristavasta tunteesta, jonka nuo korret saivat minulle, mutta se tunne ei vetänyt vertoja ollenkaan tuntemalleni riemulle. Kaksijalka höpisi jotain, joka oli varmaan osoitettu minulle, mutta kun en siitä mitään ymmärtänyt jätin sen huomiotta.
Kaksijalka nappasi minut syliinsä tiukasti ja lähti kävelemään kohti uloskäyntiä. Kehräsin silmittömästi.
Ja vihdoin, kun tunsin raikkaan ulkoilman kuonossani, huumaannuin täysin. Olisin halunnut melkeinpä itkeä ilosta, niin ihanaa se oli. Minun piti kuitenkin keskittyä tehtävääni. En alkanut rimpuilla heti, sillä uskoin sen muistavan eilisen karanneen kissan ja pitävän minusta vähän tiukemmin kiinni. Järkeni kuitenkin sanoi, että jos käyttäytyisin oikein kunnollisesti, hän löystäisi otettaan huomaamattaan. Ja niinhän hän tekikin. Heti tilaisuuden tullen aloin rimpuilla irti. Oli se sellainen taistelu päästä irti, mutta pääsin kuitenkin. Juoksin loputtoman lujaa pois takanani turhautuneena räyhäävän kaksijalan luota. Päästin kovaäänisen voitonhuudon siinä juostessani, ja vihdoin, kun olin tarpeeksi kaukana pysähdyin. Katsoin taivaalle. Kuinka rakastinkaan sitä! Ja luonnon tuoksu! Tassutin lähimmän puun luokse ja vedin sen ihanaa tuoksu henkeeni. Ei tuollainen ollut elämää, tämä oli.
Hetken siinä oltuani, lähdin varovaisesti tassuttamaan takaisin päin, sillä oletin, että Fetus olisi jättänyt kaksijalanpesän lähettyville jonkinlaisen merkin. Mietin, että pitäisikö minun tehdä varmuuden vuoksi kivikasa johonkin, sillä jos hän olisi vaeltamassa täällä, hän tietäisi minun paenneen. Muotoilin nopeasti hieman hutaistun näköisen, mutta tunnistettavan, kivikasan maahan, jonka jälkeen aloin etsiä kuollutta riistaa nenälläni. *Ajattele kuin Fetus. Mihin sinä laittaisit merkkisi?* Hetkeä pidempään minun ei tarvinnut miettiä, kun näin puunoksalla roikkuvan riistan jäännöksen. Virnistin tyytyväisenä.

//Fetus?
646 sanaa

Taivaslaulu: 22kp! -

Juova: 35kp! -

Ruska: 70kp! -

Merkurius: 47kp! -

Oreo: 11kp -

Nefiri: 8kp -

Fetus: 21kp! -

Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Aluksi kehossani oli alkanut virtaamaan adrenaliini, kun olin luullut tunkeutujien hyökkäävän kimppuumme. Mutta kun olin kuullut totuuden, olin lamaantunut. Nuo kissat olivat tulleet hakemaan meidän poikaamme.. Ei, hänen poikaansa. Olin tiedostanut, että tämä päivä olisi vielä edessä, mutta että näin pian. En ollut valmistautunut ollenkaan, ja ajatus siitä, että Ruska lähtisi, särki sydämeni. Eniten minuun oli sattunut se, kuinka innoissaan kolli oli lähdössä vieraiden kissojen matkaan. Vai olivatko he vieraita, jos Ruskassa virtasi Lauhalaukan verta? Hengitykseni tuntui raskaalta, aivan kuin olisin juossut juuri koko reviirimme ympäri. Toivoin tämän olevan unta, josta heräisin pian takaisin normaaliin arkeemme.
Hiljaisuus laskeutui, ja Taivaslaulu käänsi eriväristen silmiensä katseen minuun. Naaras näytti siltä, kuin hän olisi odottanut minun sanovan jotakin. Avasin suuni, mutta en saanut sanottua mitään. Katseeni harhautui Ruskan kautta Lauhalaukkaan, ja siitä Mesitähteen. En osannut sanoa mitään, joten kiusallinen hiljaisuus vain jatkui.
"Itse asiassa me emme ole täällä vain Ruskan vuoksi. Olen kuullut teistä Minttuliekiltä ja Lauhalaukalta, lähinnä siitä kuinka toimitte Kuolonklaanin apulaisina. Yritimme etsiä teitä jo aiemmin, mutta turhaan. Eloklaani on yhä Kuolonklaania huomattavasti heikommassa kunnossa, joten klaani tarvitsee mahdollisimman paljon uusia jäseniä. Vaikka emme määrältämme vedä vertoja Kuolonklaanille, Eloklaaniin kannattaa tulla. Me uskomme, että jokaisessa kissassa on jotakin hyvää, ja emme vuodata verta turhaan. Emme myöskään usko Pimeyden Metsään, vaan Tähtiklaaniin. Jos tahdotte liittyä joukkoomme, voimme kertoa teille enemmän Tähtiklaanista ja klaanistamme", Mesitähden ääni oli vakaa ja rauhallinen. Vertailin hetken mielessäni Mesitähteä ja Punatähteä. Molemmat olivat äärimmäisen rauhallisia ja asiallisia, mutta pelkkä Punatähden olemus oli herättänyt minussa aikoinaan pelkoa. Mesitähdestä sellaista ei voinut aistia. Kollin kasvoilla oli hento hymy, ja hän vaikutti kaikin puolin pätevältä johtajalta.
Katseeni liukui jälleen Ruskaan. Kollin kasvoilla oli innostunut hymy, eikä hän malttanut pysyä paikoillaan. Olisin halunnut kieltää tämän. Olisin halunnut, että Ruska eläisi loppuikänsä meidän kanssamme. Tämä oli niin väärin. Ensin olimme menettäneet Arielin ja Pluton, ja nyt me menettäisimme Ruskankin. Coronakin oli kadonnut, ja ainoa joka oli pysynyt rinnallani, oli Taivaslaulu.
"Mitä mieltä sinä olet, Merkurius?" Taivaslaulu kysyi ja otti muutaman askeleen kohti minua.
"Ai mitä?" kysyin hämilläni ja kohtasin kumppanini katseen. Taivaslaulu astui vielä lähemmäksi minua.
"Voisimmeko me keskustella hetken aikaa tästä kahden?" valkea naaras kysyi ja kääntyi kohti Eloklaanin päällikköä.
"Toki. Jos vain sopii, me voisimme yöpyä tässä lähistöllä", valko-ruskea kolli ehdotti ja vilkaisi ympärilleen, kuin etsien yösijaa.
"Coronan pesä on tyhjillään. Te voitte nukkua siellä. Sopiihan se teille?" Dakota liittyi keskusteluun ja katsoi kysyvästi minua ja Taivaslaulua. Kumppanini käänsi myös kysyvän katseensa minuun.
"Ööh.. Joo, kyllä se sopii", takeltelin ja välttelin eloklaanilaiskissojen katseita. Mesitähti ja Lauhalaukka nyökkäsivät kiitokseksi, kun Dakota viittoi heidät peräänsä. Ruskan kohdalla Lauhalaukka pysähtyi hetkeksi. Kolli oli sanomassa jotakin, mutta jatkoikin vain matkaansa. Hengitykseni muuttui jälleen raskaammaksi, ja pala nousi kurkkuuni.
"Voisitko sinä käyttää Ruskaa kävelyllä? Me keskustelisimme mielellämme hetken kahden", Taivaslaulu naukui värisevällä äänellä Timille, joka nyökkäsi.
"Tietenkin." Kolli meni oranssin poikani luokse, ja lähti johdattamaan tuota kohti metsää. Ruska yritti väittää vastaan, mutta Timi katsoi tuota vakavissaan. Kolli tyytyi kohtaloonsa ja lähti erakon rinnalla kohti metsää. Kun kaksikko katosi näkyvistä, kohtasin jälleen Taivaslaulun katseen. Naaras näytti vähintäänkin yhtä onnettomalta kuin minä.
"Mitä me teemme?" tuo kysyi hiljaisella äänellä. Minä en tiennyt. Pudistelin päätäni tietämättömänä.
"En halua menettää häntä", kuiskasin kumppanilleni ja yritin pitää itkun poissa, mutta kyyneleet kohosivat silmiini. Taivaslaulukaan ei voinut pidätellä itkua. Entisen kuolonklaanilaisen silmäkulmaan ilmestyi kyynel.
"Mutta hän haluaa lähteä Eloklaaniin, emmekä me voi häntä estellä. Me lupasimme Villisielulle, että jos Lauhalaukka tulisi, päästäisimme hänet menemään", valkean soturin sanat sattuivat. Hän oli oikeassa. Me olimme tehneet sopimuksen, enkä voisi antaa sitä anteeksi, jos rikkoisin sen.
"Sinä tiedät, ettei minusta ole klaanikissaksi", nau'uin epäröiden ja yritin etsiä sanojani, jotta voisin jatkaa. Taivaslaulu huomasi tämän, ja antoi minulle aikaa. Hetken päästä jatkoin:
"Mutta Ruskan vuoksi olen valmis tekemään ihan mitä tahansa. Jos sinä tahdot, me voimme lähteä Eloklaaniin yhdessä. Sinä saat päättää." Taivaslaulu nyökkäsi.
"Eli me lähdemme heidän mukaansa. Pelkkä ajatus siitä, että Ruska lähtisi yksin, saa minut niin kauhean onnettomaksi. Kiitos Merkurius, Ruska varmasti arvostaa uhraustasi", valkea naaras naukui. Hänen kauniilla kasvoillaan välähti hetken ajan hento hymy, kun naaras painoi päänsä turkkiini.
"Olen valmis tekemään mitä tahansa, että perheeni ei hajoaisi", vastasin hiljaa.

En tiedä kuinka kauan me siinä olimme. Kun viimein irrottauduimme toisistamme, Ruska ja Timi saapuivat takaisin aukiolle. Kohtasin poikani sinisen katseen. Se suorastaan vaati meitä kertomaan, mitä olimme jutelleet.
"Ruska, me keskustelimme ja päätimme, että lähdemme mukaanne Eloklaaniin. Me rakastamme sinua niin paljon, että myös isäsi on valmis liittymään klaaniin", Taivaslaulu kertoi rauhallisella äänellä. Ruskan silmät suurenivat, ja kollin kasvoille piirtyi leveä hymy. Tuo avasi suunsa, mutta en saanut kollin sanoista mitään selvää. Näin kävi lähes aina, kun Ruska innostui. Olin pakahtua onnesta, kun näin, miten poikani innostui uutisesta.
"Se-se-sehän on mahtavaa!" Ruska hihkaisi, kun sai viimein sanoja suustaan. Kolli loikki ympäriinsä innoissaan, jonka jälkeen hän painautui vasten minun ja Taivaslaulun turkkia. Kurkustani pääsi voimakasta kehräystä, kun hetken ajan nojasimme kaikki toisiimme. Ehkä tämä ei tosiaankaan olisi niin paha asia. Ehkä tottuisin klaanielämään, kun tiesin Ruskan välittävän meistä. Se helpotti tätä koko asiaa kummasti. En menettäisi Ruskaa, ja saisin olla perheeni kanssa.
"Tuota noin... Anteeksi että keskeytän, mutta en usko, että tahdon lähteä mukaanne", pienikokoinen Timi naukui epäröiden ja käänsi katseensa etukäpäliinsä. Aivan. En ollut ainoa meistä, joka ei innostunut klaanielämästä. Tiesin, ettei Dakota ja Kaarlokaan haluaisi lähteä mukaan, ainakin olin siitä täysin varma. Jos Timi ei lähtisi, myös Dakota jättäisi tilaisuuden käyttämättä. Ja me menettäisimme ystävämme.
"Me ymmärrämme kyllä, ja arvostamme sinun päätöstäsi", vastasin vakavalla äänellä ja kohtasin Timin pähkinänruskean katseen. Kolli väläytti minulle kiitollisen hymyn.
"Kiitos. Varmistan vielä asian, mutta uskon myös Dakotan jäävän tänne. Hänkään tuskin innostui asiasta, kun toisena vaihtoehtona on oma reviiri ja vapaus ja toisena vaihtoehtona klaanielämä. Hänestä tuskin on tottelemaan kenenkään käskyjä ja klaanin sääntöjä", Timi sanoi.
Minä nyökkäsin jälleen, ja myös Taivaslaulu nyökytteli hitaasti päätään.

// Jatkan tästä Medellä
// 958 sanaa

Suin turkkiani rauhallisesti kivien muodostamassa pesässämme. Ilta oli levollinen, ottaen huomioon sen minkälaista pelkoa olimme viime aikoina kokeneet. Kaksijaloista ei ollut kuulunut mitään onneksemme ja Ruskan pieni seikkailureissu oli onneksi jäänyt menneisyyteen. Eniten minua huolestutti se, toistuisiko tämä. Olimme kyllä Merkuriuksen kanssa ilmaisseet ajatuksemme topakasti, mutten tiennyt oliko poikamme kuunnellut. Hänessä virtasi seikkailijan veri. Kauaa emme voisi häntä enää pidätellä.
Ruska oli käpertyneenä pedilleen, mutta hänen silmänsä olivat silti auki. Hän mietti varmaankin jotain. Merkurius oli jäänyt vartioon pesämme suulle, enkä odottanut sinä yönä tapahtuvan mitään epätavanomaista, mutta kaikki muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä.
"Tunkeilijoita!" huusi Merkurius ulkoa jännittyneisyyden tukahduttamalla äänellä. Dakota ja Timi ryntäsivät ulos, mutta minä jäin pesän sisälle Ruskan luo. Siirryin suojelevasti lähemmäs poikaani. En antaisi heidän satuttaa Ruskaa. Tarkkailin pesän sisäänkäyntiä katse värähtämättä, vaikka ulkoa ei kuulunutkaan taistelun ääniä. Hätkähdin kun kuulin tuntemattoman kissan sanat. Hänen äänensä julisti kunnioitettavalla sävyllä, kuinka he olivat tulleet rauhassa. Kolli vielä nimesi itsensä klaanin päälliköksi. *Klaaninpäällikkö?* Oliko metsä saanut toisen klaanin? Sen enempää en ehtinyt asiaa miettiä, sillä kolli jatkoi puhettaan. Mesitähdeksi esittäytyneen kollin seuraavat sanat kolahtivat suoraan sydämeeni.
"...me etsimme ystäväni Lauhalaukan poikaa." Nielaisin vaivalloisesti ja työnnyin pesästä ulos. Näin, kuinka tuttu oranssivalkea kolli seisoi valkean kollin vierellä, silmät sitä tuttua kirkkaansinistä postivisuuden liekkiä palaen.
"Lauhalaukka?" takeltelin vieläkin hämmästyksen kourissa. En ollut uskoa näkemääni. Nyt Ruska vietäisiin meiltä. Vaikka luulin, että olin näinä monina kuina valmistautunut tähän hetkeen... hetki itse osoitti minun olevan väärässä. Tuntui, kuin kaikista terävimmät kynnet koko metsässä olisivat viiltäneet sydäntäni yhä uudestaan ja uudestaan. Pintaan nousi sama tunne, jonka olin viimeksi tuntenut menettäessäni Pluton ja Arielin. En saanut sanottua mitään.
Mesitähti kysyi Lauhalaukalta tilanteesta ja entinen Kuolonklaanilainen selitti tuntevansa minut. Minua heikotti ja ahdisti. Rakastin Ruskaa, kuin omaa pentuani.
Kuulin, kuinka Merkurius kutsui Ruskan ulos. Näin sivusilmällä, kuinka Lauhalaukan oranssin värin perinyt kissa tassutti ulos tutkimaan tilannetta. Hänet tunnisti Lauhalaukan pojaksi. Toivoin niin syvästi sydämessäni, että kolli olisi ollut oikeasti poikamme. Ruska kääntyi minuun ja kysyi mutisten:
"Emo keitä he ovat.." Vedin henkeä ja kerroin Ruskalle, kuinka tässä olisi hänen oikea isänsä. Hetken oli hiljaista, minkä jälkeen nuori kolli vielä varmisti Lauhalaukalta asian paikkaansa pitävyyden ja saatuaan vahvistuksen, hän päästi ilmoille vilpittömän onnellisen huudahduksen. Hän vain suorastaan säteili onnea. *Tietenkin. Tätä päiväähän me kaikki olemme odottaneet, isän ja pojan kohtaamista.* Silti tuntui, ettei jalkani enää kantaneet. Tunteet saisivat minusta yliotteen hetkenä minä hyvänsä. Silti sydämessäni tiesin, että näin sen piti olla. Ruska oli ollut meillä vain lainassa.
Mesitähti pyysi Ruskaa liittymään klaaniinsa, mitä olin aavistellutkin. Silloin käänsin katseeni hieman kauempana istuvaan Merkuriukseen ja hain tämän katseesta turvaa. Silmissäni paistoi se kaikki, mitä koin nyt ja olisin vain niin kovasti halunnut juosta kumppanini luokse.
Ruskan sanat kertoivat, kuinka hän haluaisi isänsä mukaan. Emme tietenkään käyneet tärkeysjärjestyksessä biologisten vanhempien yläpuolelle. Sehän oli vain karu fakta. Ruskan oli tietenkin lähdettävä heidän mukaansa.
"Lauhalaukka, voit tietenkin ottaa Ruskan mukaasi klaaniin jos hän niin haluaa. Kunhan pidätte hänestä huolta, kuin kalleimmasta aarteestanne", naukaisin ja ääneni oli yllätyksellisen tyyni, peittäen sisälläni myrskyävän tunteiden sekamelskan. Tiesin, että he olisivat hyviä kissoja ja Ruska saisi ansaitsemansa seikkailun siellä, hyvien kissojen keskellä.
Käännyin takaisin kumppanini puoleen katseellani viittoen, että haluaisin tietää mitä tämä ajatteli.

//Mer tai Mesi?
517 sanaa

Kuuntelin lopulta itku kurkussa isän saarnausta kuinka minun ikäiseni ei pitäisi tehdä näin ja kuinka se juuri vain todisti etten tajunnut sitä, tai ollut tarpeeksi vanha. Toki minä tajusin kollin pointin Kuolonklaanin vaarallisuudesta ja kaksijalkojen vaarallisuudesta, mutten halunnut. En todellakaan halunnut ymmärtää. En silti laskenut silmiäni isäni silmistä, vaan odotin milloin hänen ikuiselta kestävä saarnansa loppuisi. Sitten emo alkoi puhua, kertoen että mestarit tiesivät missä kissa aina meni. Niin he tiesivät! Mutta eivät olleet kirjaimellisesti jatkuvasti katsomassa. Nytkään en ollut saanut olla aukiolla ennen kuin siellä olisi joku katsomassa! Se oli kaukana vapauden määrästä minkä minä omasin. En kuitenkaan kohdannut suoraa emoni katsetta, vaan pidin sen maassa. Koko tilanne lähinnä huvitti minua. Olin melkein jopa parempi heitä suurimmassa osassa taidoissa, sekä he tekivät tätä. Toki olin pieni! Sille ei auttanut mitään. Ainoastaan turkkini pörheys oli ainoa pelastus pienuuteen. Mutten uskonut kasvavani enää lainkaan. Olin sanomassa emolleni vastaan, mutta päätin vaieta. Kyllähän sekin kertoi jotain että olin ylittänyt joen, eivät he enää sen jälkeen löytäisi takaisin palaamaani reittiä? Eihän? Mutta nyökkäsin vain. Sitten isä toi vaihteeksi Ahdistuksen peliin. Nostin häneen katseeni turhautuneena. Se oli väärä sana, olin toki ahdistunut, mutta se ei ajanut minua karkuun! Vaan vapauden jano! Corona oli ollut samanlainen, toivo että hänellä olisi ollut vanhemmat estelemässä vapautta. Mutta missä siinä oli elämä jos ei ollut vapautta liikkua missä haluaa ja kokea elämänsä uhkia? Mitä hänelle jäisi tassuihin kuolin pedillään. Sitten emo keksi mukamas rangaistuksen, joka ei ollut edes mitään uutta, he olivat sanoneet saman coronan ja fetuksen kadottua. Tämä ei siis muuttaisi elämääni mitenkään. Pudistin vain päätäni nopeaksi eiksi ennen kuin suljin suuni ja lähdin pesään. Tarvitsisin aikaa purkaa tunteitani ja nukkua. Tassutin sammalilleni, häntäni vihaisena puolelta toiselle poikkoillen. Luulivatko he että he oikeasti pitäisivät aisoissaan minua jos edes halusivat? En ollut enää pentu, tiesin jo kerran miten livahtaa ja tekisin sen mielelläni uudestaan. Kiepahdin pehmuksille ja yritin saada unta.

Niin, kuten sanoin ei se ollut vaikuttanut elämääni täsmälleen mitenkään, mutta sinä yönä isäni oli tarkoitus olla vartiossa. Hän kuitenkin teki yllättävän kuulutuksen, tunkeilijoita. Halusin rynniä ulos ja kohdata uudet kissat, emo kuitenkin kielsi sen, käskien odottaa pesässä. Niinpä minä jäin pesään kuuntelemaan tapahtumia. Kaksi vierasta, kenties. Joku klaani.. ei se ollut Kuoloklaani edes.. Oliko olemassa toinenkin klaani? He etsivät jonkun kissan.. Lauhalaukan poikaa. Hämmennyin tilanteesta kunnes muistin tarinan jota emo aina kertoi. Olin ottopentu, toki tiesin sen, mutta isäni oli klaanista, hän oli kadonnut ja muistaakseni hänen nimensä oli jotain sinne päin. Hyvä jos osaisin hengittää kun painauduin pesän seinään jäätyneenä. Sydämeni hakkasi nopeasti ja olin varma että se tulisi ulos rinnastani. Emon ääni kuului kun hän toisti nimen, ja sitten taas se vieras mutisi jotain. Kyllä, kaksi vierasta. Toinen puhui. Kuuntelin hänen ääntään, vaikka minulla oli vaikeuksia ymmärtää sanoja. Ei, kyllä ymmärsin ne, mutta uskoa niiden olevan totta. Sitten isä kutsui minua aukiolla. Kurkistin aluksi ulos, todeten sen ollen totta, kaksi vierasta, kollia, aika saman näköisiä. Tulin kokonaan ulos pesästäni emon vierelle. Toinen kissoista nyökkäsi, mutta tutkailin alkuun toista kissaa.. joka muistutti paljon minua, paljon. Sitten toista.
"Emo keitä he ovat..", Mutisin vaikka olin hyvin kuullut osan keskustelusta. En vain uskonut totta.
"Hän on mesitähti, Eloklaanin päällikkö, ja hän.. on isäsi Ruska", Emo tokaisi. Huomasin kuinka kireä ilmapiiri oli, mutta minä menin aivan lukkoon kun tuijotin "isääni". Hän oli nyt todella siinä? Mutta miksi? Miksi vasta nyt? Vedin syvään kuuluvasti henkeä aivan luukkoon mennen. Aivan ylikierroksille. Hän oli tosissaan tullut takaisin! Hän oli todellinen! Tarkoittiko se että emo oli todellinen? Katsoin maata kun aivan shokeeraantunut hymy levisi kasvoilleni. Aloin vain inisemään, ei mitään järkevää, vaan jotain joka kuulosti "mimimäwäwaa", Aivan hämilläni, nostaen katseeni vieraaseen kolliin taas, ja sitten Lauhalaukkaan, uskoin sen olevan hänen nimensä.
"Oikeasti?", Kysyin. Tunsin monta katsettani turkissani, kunnes Lauhalaukka nyökkäsi hymyillen.
"Jes!", mieleni teki melkein hyppiä ympyrää, mutta tietty en tehnyt niin. Hetken katsoin tähtiä hymyillen.
"Tulimme tänne toivossa että liittyisit Eloklaaniin", Mesitähti tokaisi. Hänen nimensä oli outo, oliko hän tosissaan päällikkö? Tuoltako päällikkö näytti? Hän ei todellakaan muistuttanut Kuolonklaanilaiselta, tai siltä miltä emo kuulosti. Mutta kuolonllaani oli hyvin erilainen nimeltäänkin kuin eloklaani. En haluaisi olla keskellä ilkeitä kissoja ja kuoleman tuomioita. Mutta sitten vilkaisin vanhempiani, he olivat huolissaan, sen tiesin että he olivat huolissaan mitä vain valitsisin.
"Eloklaani? Metsässä on siis uusi klaani.. Ette kai ole samanlaisia kuin Kuolonklaanilaiset? Kylmiä?.. Minä.. Lähden mielulla..", Katsoin surullisena vanhempiani. Kyllä kai he ymmärtäisivät? Eivät kai he mukaankaan voisi tulla. Olin yhä aivan.. shokissa, lukossa, enkä tietänyt mitä sanoa tai odottaa. Sitten mieleeni palasi Corona ja Fetus. En oikeasti pärjäisi ilman heitä. Tai pärjäisin, mutta minulla jäisi ikuisuuksiksi ikävä heitä. Niin minulla jäisi heitäkin ikävä.. mutten voinut kieltää että.. Halu tutustua klaaniin oli isompi, kai he ymmärtäisivät? Emo oli klaani kissa itsekkin! Tämä oli kuin yksi suuri seikkailu, sekä kai me joskus näkisimme vielä?

//788 sanaa
//Puhuttiin että taivas jatkais mutta kuka vaan läsnä olijoista

Olimme olleet täällä liian kauan. Mutta viimein olimme saaneet jonkinlaisen idean miten pääsisimme ulos. Kaikki jotka käyttäytyivät kunnolla pääsivät ulos. Kyllä, he palasivat, mutta minulla ja Coronalla oli suunnitelmana lähteä iäksi takaisin ulos pesästä. Tassuni olivat myöskin ajan kanssa parantuneet, ne eivät olleet enää niin kipeitä. Nyt niitä ei ollut peitetty valkoisella pehmeällä aineella. Mutta yksi asia vaivasi minua, kynteni, ne eivät olleet enää siinä. Toki en myöntänyt asiaa Coronalle. Pystyin nyt hyvin kävelemään, mutten tietänyt pystyisinkö juosta. Minun olisi pakko pystyä juoksemaan ja rimpuilemaan. Kaksijalan pitäisi vain pudottaa minut kerran ja olisin valmis.
"Corona?", Kysyin. Katsoin kovan aineen välistä yrittäen etsien kollia. Pian he ottaisivat jonkun ulos, he yleensä tekivät sen tähän aikaan. Kun huomasin kollin viereisessä häkissäni, ja meinasin unohtaa mitä olin sanomassa. Olin syönyt ruokani, kuten kaksijalat pitivät, ja olin valmis kehräämään ja olemaan kauhean näköinen. Tämä oli sitä vastaan mitä minä olin, mutta nyt ei tainnut olla vaihtoehtoja.
"No?", hän kysyi. Mietin mitä sanoisin, sillä en voinut millään tietää oliko tämä viimeinen kerta kun näimme, jos oli - olin ongelmissa, minulla jäisi niin paljon myöntämättä.
"Olemme suunnitelleet vain siihen asti jos pääsemme täältä ulos samaan aikaan, mutta jos jompi kumpi pääsee ulos, hän jää lähialuelle. Onko se selvä?", Kysyin tavallista vihaisemmin, tai no, yritin saada hänet tajuamaan että olin tosissani, en enää leikkinyt.
"Mistä sitten tiedämme missä toinen on?", Kolli kysyi. Hän siis tajusi, hyvä. Jotenkin en voinut antaa Merkuriuksen ja Ruskan uudelleen menettää kollia.. Minä ohjaisin tämän kollin takaisin, olin ennenkin elänyt kaksijalkalassa. Me pääsisimme takaisin metsään ja sitten se olisi ohi. En koskaan enää liittoutuisi hänen kanssaan, en koskaan olisi niin heikko. En koskaan kiintyisi keneenkään niin paljon.
"Hm.. jokin merkki näkyvälle paikalle, kujalle jonne jää? Johtolangaksi joka on lähellä?", Selitin. Olin aivan varma että kohta kaksijalka ryöstäisi Coronan minulta muualle minulta. Tavaltaan halusinkin niin, että hän olisi pois tassuistani jatkuvasti sotkemasta, saisin oman rauhani. Ympärilläni oli kuitenkin ihan tarpeeksi ollut hälinää, kun jatkuvien eläinten lauma ympäröi meitä. Kaipasin oikeasti vapauttani kulkea, sekä yksin oloa. En enää koskaan pitäisi mitään itsestään selvyytenä.
"Enää mikä olisi sopiva merkki..", Kolli mutisi itsestään. Eihän se edes ollut vaikeaa. "Puolikas variksen ruuan veroinen riista itselleni", Naurahdin. Kolli katsoi minua pitkään, mutta se oli myönnettävä että se oli vain niin jotain.. sarkastista. Niin, saaliista se alkoi. Tosin en tietänyt miten saastuttaisin riistan. Oli talvi, saalis ei enää auringon lämmöstä pilaantunut. Noh, ehkä löytäisin jotain sopivaa.
"Kivi kasa, se on helppo tehdä", Nyökkäsin. Sitten kaksijalka tuli. Katsoin hermoissani kolliin vielä, ennen kuin käänsin kaksijalkaan katseeni. Sillä oli jokin.. tummaa sinistä muistuttava.. pitkä.. sotkussa olevaa ruohon kortta. Purin huultani, miettien kuka joutuisi siinä kitumaan. Päästin kuitenkin ilmoille hermostuneen kehräyksen, yritin jopa maukua. Kaksijalka yllättäen lähtikin meidän suuntamme. Tämän täytyi olla unta. Ota Corona. Sydäntäni riipi ajatus jättää kolli tänne. Jotenkin minusta tuntui että kaksijalka nyt nostaisi minut kopista pois en yht äkkiä osaisi edes tapella- Fetus! Tämän takia sinun ei pitäisi rakastua tyhmiin meripihkan silmäisiin kolleihin! He tuottavat vain harmia. Yritin kerralla panostaa, yritin saada ajatukseni tasaan. Leiki kilttiä, kunnes tullaan ulkopuolelle, rimpuile, sihise, kunnes juokse. Toivo ettei Kaksijalka tiedä sinulta puuttuvista kynsistä ja pitää sinua silti suurena uhkana. Ja kaksijalka todellakin tassutti eteeni alkaen avata häkkiä. Melkein puskin toisen päälle, yrittäen olla.. yäk.. ihastuttava. Kaksijalka todellakin otti minut syliinsä, alkaen heti kimittämään oudosti, vinkumaan ja rapsuttamaan minua. Yritin kehräämään ja olemaan kaksijalalle mieliksi. Jos Corona koskaan kertoisi kenellekkään siitä kuinka olin joskus pehmitellyt kaksijalan sylissä hän olisi kuollut alle 3 silmänräpäyksessä. Pystyin lupaamaan sen ilman kynsiäkin. Katsoin kun Coronan hahmo valui hiljalleen kauemmas. Minä todellakin pystyisin tähän. Kaksijalka alkoi taas vikisemään, alkaen käpälöimään minua. Hän tunki sitä oudon näköistä kortta ympärilleni. Tunsin kuinka tuo kiristi minua, lisäten vain haluani paeta. Saada tämä kapistus pois. Pian Kaksijalka tulikin jo ulos pesästä kanssani. Siristelin silmiäni kun näin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa auringon valoa. Kun silmäni tottuivat siihen, aloinkin jo rimpuilla, heti. Aloin sihistä murista ja huitoa tassuillani. Kaksijalka ei päästänyt minusta otetta ennen kuin läpsäisin häntä poskelle. Toki kaksijalan poskeen ei jäänyt jälkeä, mutta hän laski minut alas. Hän yritti suojata minua tassullaan, pitää hennosti kiinni, mutta osasin jo karata. Hyppäsin pois hänen otteestaan ja juoksin. Kaksijalka karjui perääni, kun tosissani juoksin. Pidin sentään muistissa pesän josta karkasin. Tassutin vain parin pesän taakse josta minua ei enää näkisi. Tasasin henkeäni, kun olin päässyt sopivan matkan päähän. Enää olisi ajan kysymys kun kolli pääsisi paikasta ulos. Hänellä oli sentään kynnet. Katsoin kujaa jonne olin juossut.. ei paha.

Minulla meni hetki saada tyydyttävä saalis.. kaksi hiirtä ja yksi lintu. Sitten puolitin ne. Lähestyin löyhkääviä varisen ruoka kasoja. Söin toisen puolen ennen kuin leikin variksen ruualla. Jotenkin variksen ruoka oli kuorittu lehtiin, aloin repimään noita ohuita mustia lehtiä rikki, josta levisikin oudon näköistä tavaraa. Kaksijalan variksen ruokaa. Aloin pyörittelemään riistaa variksen ruuassa, kunnes olin valmis. Kävin oudottamassa saaliit selviin paikkoihin. Pesän rakoihin, niin että ne näki matalalta, aivan kujan viereen tutkaillessa, polun varrelle aivan yhden puskan juureen ja sitten sen pesän eteen josta lähdin. Juuri sinne päin jossa olin, mietin miten tekisin tämän niin ettei riista lähtisi menemään. Päätin asettaa sen puun oksaan, joka osoitti siihen suuntaan jonne lähdin. Siihen meni aikaa kyllä! Mutta se oli sen arvoista. Kun olin saanut kaiken tehtyä, toivoin että riista pysyisi siellä. Sekä että kolli huomaisi ne. Palaisin auringon laskiessa katsomaan olivatko riistat pysyneet siellä. Nyt pajasin kujalleni. Siistin itseni ja aloin puremaan kortta poikki, en olisi kenenkään koti kisu. Oli vaikeaa saada tuota poikki, koitin jopa repiä sitä seinää vasten. Lopulta sain kuin sainkin sen rikottua, ja heitin korren maahan kun rimpuilin sieltä pois. Auringon laskiessa saaliit olivat vielä paikallaan, enkä nähnyt kivi kasoja vielä missään, joten pajasin kujalle ja päädyin ottamaan pikku unet.

//935 sanaa
//Corona?

Tarkkailin silmäkulmastani Oreota, joka oli kyyristynyt oravansa ylle sitä syömään. Olimme lähteneet yhdessä kaksijalkalasta jokin aika sitten, mutta päämäärästämme ei kellään tuntunut olevan tietoakaan. Nuori erakko oli sanonut, että kulki ennemminkin vaistonsa perässä, eikä niin välittänyt siitä, että hänellä olisi ollut jokin selkeä tavoite edessään.
Minäkään en tiennyt, mihin menisimme. En tuntenut tätä seutua. En tiennyt, missä suunnassa törmäisimme vihamielisiin kaksijalkoihin tai suurempaan erakkojoukkioon. Ehkä päätyisimme jotain kautta vain uudelleen kaksijalkalaan. Ja vaikka tietäisinkin, missä olimme, en tiennyt mihin halusin mennä. En oikeastaan tiennyt, mitä ylipäätään halusin. Tiesin vain, etten halunnut tuntea itseäni niin mitättömäksi kuin kaksijalkalassa. Siellä olin ollut vain yksi kissa muiden joukossa, piskuisella reviirilläni. Olin aina tuntenut sisälläni kovan halun päästä valloittamaan lisää alueita, laajentamaan tuota reviiriä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, kun riveissäni oli lisäkseni vain yksi kissa. Nyt, kun Oreo oli tukenamme, minulla oli hiukan enemmän voimaa.
Jokin sanoi minulle, että meidän tulisi mennä sinne, missä muitakin kissoja oli. En halunnut olla eristäytynyt. Uskoin, että yhdessä selviäisimme vaikeistakin ajoista helpommin. Kerran, kun olimme vielä lähes pentuja, suurempi erakkojoukko oli ajanut minut ja Ursan pois silloisesta pesäpaikastamme. Jos meitä olisi ollut useampi, emme olisi joutuneet lähtemään, vaan olisimme pystyneet taistelemaan heitä vastaan.
”Hei”, sanoin Oreolle kiinnittääkseni hänen huomionsa, lopetettuani syömisen. Katselin ajatuksissani taivaalle, mutta käänsin katseeni kolliin häntä puhutellessani.
”Mitä sinä haluat? Ei nyt, tällä hetkellä. Mitä sinä haluat elämältäsi?” kysyin tasaiseen äänensävyyni. ”Meidän on mietittävä, mitä teemme seuraavaksi. Emmekä voi vain miettiä sitä, missä nukumme seuraavan yön, tai missä vietämme seuraavat kuut. Meidän on ajateltava pidemmälle, sillä kaikilla valinnoillamme tästä eteenpäin on suuria seurauksia. Haluammeko lähteä kauemmas, vai jäämmekö tänne? Mihin me ylipäätään pyrimme?”
Vilkaisin vieressäni istuvaa Ursaa, joka katsoi minua tarkkaan kuunnellen. Olin kysynyt häneltä samoja kysymyksiä aiemminkin, niinä hiljaisina hetkinä, kun yllämme loisti tähtitaivas ja tajusin, kuinka mitättömiä olimme. Mikä merkitys meidän elämällämme on? Mitä me jätämme jälkeemme?
”Minä en tiedä tarkkaan, mitä haluan, mutta minulla on siitä jonkinlainen ajatus. Tiedän ainakin sen, että en halua vain viettää päiviäni saalistaen, sitten syöden, sitten nukkuen, jotta jaksan seuraavana päivänä taas saalistaa syödäkseni. En halua elää vain selviytyäkseni. Se käy tylsäksi.”
//Oreo?
//346 sanaa

"Hienoa työtä", Minttuliekki kehui saamaani hiirtä, "Sinusta tulee varmasti vielä loistava metsästäjä."
Katsoin naarasta silmät hehkuen. En voinut uskoa, että klaanin varapäällikkö oli kehunut minua. Katselin silmät sädehtien Minttuliekkiä, kun tämä kertoi vielä Aurinkokajon olevan kunnossa synnytyksen jälkeen.
"Miten olet viihtynyt klaanissa?" varapäällikkö kysyi uteliaana.
"Oikein hyvin!" sanoin ja silmäilin iloisena leiriä. Kirsikkanenä oli makoilemassa klaaninvanhimpien pesän edustalla ja katseli siniset silmät kirkkaana loistaen oppilaiden pesälle, jossa Kirpputassu selosti Hillatassulle innokkaana jostakin jäniksestä.
"Täällä on ollut mukavaa ja minua on kohdeltu hyvin", kerroin. "On outoa olla näin suuressa porukassa, koska olen tottunut olemaan vain emoni ja veljeni seurassa ja sitten tietenkin yksin. Mutta olen aikalailla tottunut tähän. Sinä ja Mesitähti olette olleet hyviä, kun olette antaneet minut olla täällä ja Kirsikkanenä on pitänyt minusta hyvää huolta!"
Katsoin uudelleen Kirsikkanenään, joka oli tassuttelemassa nyt Hillatassun ja Kirpputassun luo. Klaaninvanhin oli antanut minun nukkua pesässään ja kertonut tarinoita elämästään ennen Eloklaania ja minäkin olin kertonut naaraalle tarinan perheestäni. Kirsikkanenä oli ainoa klaaninvanhin ja arvelin tämän olevan iloinen seurastani. Olin suuren kiitoksen velkaa hänelle, sekä tietenkin ennen kaikkea Minttuliekille ja Mesitähdelle.
"On ikävää ajatella, että lähden taas pian", huokaisin. "Mutta minun täytyy. En halua olla täällä vieraana kissana, vieläpä erakkona, muiden tiellä."
Minttuliekki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kunnes Mesitähti tuli ulos pentutarhasta. Räpäytin yllättyneenä silmiäni, mutta tajusin sitten, että Aurinkokajo oli varmastikin saanut pentuja juuri päällikölle.
Mesitähti tervehti Minttuliekkiä ja kuiskasi jotain tälle. Sitten molempien katseet siirtyivät minuun.
"Juova", Mesitähti aloitti. "Sinä puhuit, että olisit pian lähtemässä. Meillä olisi kuitenkin yksi ehdotus."
"Niinkö?" katselin vihreillä silmilläni kumpaakin kissaa vuorotellen. Ensin Mesitähteä, sitten Minttuliekkiä ja taas Mesitähteä. Odotin innolla kollin jatkavan.

//Mesi? Minttu? Voitte päättää Juovan reaktion XD
//267 sanaa

Tassuttelin kapean metsäpolun halki Nefirin ja Ursan perässä. Sää oli hiljalleen lämpenemässä, mutta maata peitti silti ohut lumikerros, ja tunsin kylmän tuulahduksen turkissani. Nefiri ja Ursa olivat olleet enimmäkseen hiljaa, vaikka olin useaan otteeseen yrittänyt aloittaa keskustelua. He eivät suorasanaisesti jättäneet puheitani huomiotta, mutta sain heiltä enimmäkseen muutamasanaisia vastauksia. Ehkä he eivät vain olleet yhtä puheliasta tyyppiä kuin minä, mikä oli todellakin okei. Jollain tavalla tieto siitä, että läheisyydessäni oli muitakin, toi kasvoilleni leveän hymyn.
”Hei”, Nefirin naukaisu yllätti minut. Hän ja siskonsa Ursa pysähtyivät, ja minäkin jäin paikoilleni, jokseenkin hitusen kömpelösti.
”Pysähdytäänkö saalistamaan?” Ehdotus oli hyvä. Nyt kun ajattelin asiaa, emme olleet syöneet vähään aikaan.
”Hyvä idea. Hajaannummeko vai haluatteko saalistaa yhdessä?” kysyin. Itse en ikinä ollut saalistanut yhdessä toisten kanssa, mutta Nefiri ja Ursa ehkä olivat. Siskokset miettivät hetken.
”Ehkä olisi järkevämpää hajaantua lähialueelle ja tulla tähän, kun olemme saaneet jotain. Sitten voimme jakaa”, Ursa ehdotti järkevästi.
”Sopii hyvin”, mau’uin, ja Nefiri nyökkäsi. Nefiri ja Ursa lähtivät yhteen suuntaan, ja minä lähdin vastakkaiseen. Jouduin kuljeksimaan hetken, ennen kuin aistin mitään tuoksuja. Minun piti tehdä kaikkeni, että pysyin keskittyneenä tehtävään. Nyt ei ollut aikaa haaveilulle! Viimein haistoin jotain. Raotin suutani saadakseni hajusta tarkemmin selvää; orava. Katselin hetken ympärilleni ja pian paikansin oranssinruskean otuksen erään puun matalalla oksalla autuaan tietämättömänä läsnäolostani.
Tunsin vaistomaisesti, kuinka kehoni painui kyyryyn ja lähdin vaanimaan otusta. Orava selvästi naposteli jotain puun oksalla, joten minun olisi luultavasti pakko kiivetä puunrunkoa ylös. En ollut ikinä kiivennyt puuhun, mutta se tulisi kai tänään testattua. Pidin haasteista. Hyvä puoli niissä oli se, että niistä usein oppi jotain uutta. Pysyin matalan ja kiersin puun toiselle puolelle.
Asetin tassuni ensin varovasti puunrunkoa vasten, hakien kynsilläni otetta kaarnasta. Se oli yllättävän helppoa. Kokeilin uudestaan, tällä kertaa asettaen tassuni vähän korkeammalle. Saatuani tukevan otteen nostin takajalkanikin kiinni puun runkoon. Aloin hieman epävarmana kiipeämään puuta, varovaisesti irrottaen yhden käpälän kerrallaan, jotten varmasti putoaisi. Kiipeäminen oli oikeastaan yllättävän helppoa! Ennen kuin huomasinkaan, olin jo päässyt samalle korkeudelle oravan kanssa.
Vedin varovasti henkeä tarkistaakseni hajun perusteella, oliko orava siinä. Oli se. Onnekseni tuuli puhalsi minua kohti, joten orava ei aavistanut mitään. Lähdin kiertämään puunrunkoa hitaasti, mutta varmasti. Puristin kynsilläni runkoa pitkin tiukasti, jotten varmastikaan putoaisi. Olin jo päässyt puoliksi oksalle, kun orava huomasi minut. Siinä vaiheessa se oli sille liian myöhäistä, ja ehdin loikata sen päälle ja katkaista siltä niskat ennen kuin se ehti juosta ulottuviltani. Olipas onnekas tappo, enkä edes pudonnut! Koukkasin oravan suuhuni ja laskeuduin varovasti puusta. Se osoittautui olevan hankalampaa kuin ylöstulo, ja tulin loppumetrit alas kömpelöllä kuperkeikalla. Onneksi Nefiri tai Ursa eivät nähneet minua. Lähdin kantamaan saalistani pää pystyssä kohti lähtöpaikkaamme, jonka paikansin hajuaistini avulla. Saavuttuani sinne, siskokset olivat jo paikalla. He olivat yhteisvoimin saaneet ison kanin.
”Hei. Hieno saalis”, tervehdin heitä hieman mumisten, sillä en ollut hoksannut laskea oravaa alas.
”Niin sinullakin”, Nefiri nyökkäsi pikaisesti. Aloimme jakaa saalista. Huomasin vasta nyt kuinka nälkä minulla oli todella ollut.

//476 sanaa
//Nefiri?