Mesitähti ja Minttuliekki näyttivät minulle klaaninvanhimpien pesän, jossa saisin yöpyä. Astelin hieman varovaisesti sinne, sillä en ollut varma oliko vastassa lempeä vai äkäinen vanhus.
Minttuliekki kulki vierelläni, kun asuin sisään pesään. Karhunvatukkapesä oli tilava ja tunnelmallinen ja sen perällä makasi valkoinen kilpikonnakuvioinen naaras.
"Kirsikkakuono, tässä on Juova, löysimme hänet äskettäin", Minttuliekki maukui vanhalle naaraalle. "Hän tulee pitämään sinulle seuraa."
"Vai niin", tunsin Kirsikkakuonon sinisen katseen turkissani. Katsoin vanhusta silmiin ja nyökkäsin tälle kunnioittavasti. Naaras nyökkäsi takaisin ja osoitti kuonollaan suuaukon lähellä olevaa tiheää kanervamätästä. Arvelin, että hän halusi pitää hieman etäisyyttä minusta, hän vaikuttikin hieman varautuneelta. Mutta olin varma, että hän hyväksyisi minut myöhemmin.
Minttuliekin lähdettyä, Kirsikkakuono kääntyi puoleeni kysyvästi.
"Sinä taidat olla erakko", hän kysyi. "Et ole syönyt kunnolla. Ja vaikutat myös nuorelta."
"Emoni kuoli", mutisin hiljaa. Vaikka en viitsinyt olla ilkeä vanhalle ja kokeneelle kissalle, mutta en halunnut puhua perheestäni kaikille. Minulle riitti, että tässä klaanissa Mesitähti ja Minttuliekki tiesivät siitä. "Ja kyllä, olen erakko."
"Ei se mitään", Kirsikkakuono otti paremman asennon vuoteellaan. "Niin on moni muukin tässä klaanissa."
"Et taida haluta puhua perheestäsi vai?" hän kysyi. "Ei se mitään, ei sinun tarvitse puhua siitä jollet halua. Mutta voit aina puhua minulle siitä, jos haluat. Minulla on kyllä aikaa kuunnella."
Räpäytin silmiäni kiitollisena.

Päivät kuluivat Eloklaanin leirissä erittäin hyvin. Olin saanut levättyä ja syötyä hyvin lehtikadosta huolimatta. Tänään klaaniin oli syntynyt pentujakin ja olin innoissani niiden syntymästä, vaikken ollutkaan klaanin jäsen.
En ollut tottunut elämään niin monen kissan kanssa kuin Eloklaanissa oli, mutta kissat olivat ottaneet minut ihan hyvin vastaan. Monet heistä oli ollut ennen erakoita. Kuitenkin kohta koittaisi aika, jolloin lähtisin taas kulkemaan. Olin kiitollinen klaanille ajasta, jonka olin saanut viettää sen kanssa, mutta tuskin se ruokkisi minua enää kovin kauaa.
Olin lähdössä ulos leiristä pitkästä aikaa. En ollut käynyt sen ulkopuolella saapumiseni jälkeen ja tiesin että se voisi olla uhkarohkea teko, mutta olin tottunut olemaan yksin.
Kuonooni leijaili hiiren tuoksu. Hiirenkorva oli saapumassa ja se toisi mukanaan myös entistä enemmän riistaa.
Hiiri kyyhötti kanervapensaikossa ja tonki maata. Pudottauduin matalaksi ja lähdin hiipimään sitä kohden. Kun olin aivan sen lähellä, loikkasin ja... luulin jo että se oli päässyt karkuun, mutta se rimpuilikin tassuissani ja puraisin sitä nopeasti niskaan. Nostin pääni ylpeänä hiiri suussani, olin saanut saalista Eloklaanille. Olin ainakin sen verran sille velkaa!
Pusikosta takaani kuului ääniä ja käännähdin karvat pystyssä. Onnekseni sieltä tuli partio, valkea kolli Hallavarjo sitä johtaen.
"Sinun ei kannattaisi olla leirin ulkopuolella yksin", Hallavarjo maukui, mutta soturi huomasi sitten suustani roikkuvan hiiren ja kollin katse kirkastui. "Sinä sait saalista! Olemme juuri menossa takaisin leiriin, joten voit tulla mukaan!"
Liityin partion seuraan ja jättäydyin sen viimeiseksi. Pehmoturkki loi minulle ystävällisen hymyn, mutta partion kolmas jäsen Okraviiksi vain tuhahti.
"Okraviiksellä on vain huono päivä", Pehmoturkki kuiskasi korvaani.

Saapuessamme leiriin, pudotin hiiren tuoresaaliskasaan. Huomasin Minttuliekin istumassa sen lähellä tuijottaen pentutarhalle päin.
"Hei Minttuliekki", mau'uin varapäällikölle ja tämä käänsi katseensa minuun. "Kuinka Aurinkokajo voi?"
Ennen kuin Minttuliekki ehti vastata, osoitin hännälläni tuoresaaliskasan päällä olevaa hiirtä.
"Tuo hiiri on minun saamani!" röyhistin ylpeänä rintaani. "Se on kiitoksena minulta teille, kun olette pitäneet minusta niin hyvää huolta!"

//Minttu? Jos haluut niin voit tyylii tuoda Meden Mintun ja Juovan luo niin Mesi vois kysyy sitä et liittyiskö Juova klaaniin nii et Elakin voi jatkaa tätä jos haluu XD
//507 sanaa ja käytän sen joulukalenterin 2. luukun palkinnon tähän :3

Kun kissat olivat esittäytyneet Mesitähdeksi ja Minttuliekiksi - sekä olin esitellyt itseni - nämä olivat pyytäneet minua mukaansa leiriinsä. Olin ihmetellyt kissojen nimiä. Miksi ne olivat niin pitkiä, miksei heidän nimensä olleet vain pelkät Mesi ja Minttu?
Mesitähti ja Minttuliekki olivat puhuneet, että kuuluivat johonkin Eloklaaniin ja olin vieläkin kummastuneempi. En ollut koskaan elänyt useamman kuin kahden tai kolmen kissan kanssa.
Matka ei ollut niin pitkä kuin luulin, mutta olin väsynyt kuiden vaeltamisesta. Onneksi Mesitähti ja Minttuliekki eivät kiirehtineet ja arvostin heidän toimintaansa, kun he kulkivat hitaammin vain minun takiani.
"Missä sinun perheesi on?" Mesitähti kysyi hieman ennen kuin saavuimme leiriin. Huokaisin raskaasti ja ilmeeni synkkeni. Olin varma, että minulta kysyttäisiin sitä jossain vaiheessa, koska olin vielä nuori kulkemaan yksin. Silti aina, kun mieleeni hiipi muisto perheestäni, mielialani laski.
"Elin emoni ja veljeni kanssa", ääneni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Pysähdyin korkuiseni kiven juureen ja kaksikko seisahtui viereeni. Tunsin Mesitähden ja Minttuliekin katseet turkissani, mutten kyennyt katsomaan heihin. "Minulla oli toinenkin veli, mutta hän menehtyi heti syntymämme jälkeen. Isästäni minulla ei ole mitään tietoa, emo ei koskaan puhunut hänestä. Eli en siis voi tietää onko hän kulkukissa, erakko vai kotikisu, tai onko hän edes elossakaan."
Pidin hetken tauon ennen kuin jatkoin. Pelkäsin ääneni murtuvan, mutta yritin pitää itseni kasassa.
"Emo kuoli, koska hän oli sairas. Jäin kahden veljeni kanssa ja meidän piti elää kahdestaan, mutta... mutta kadotin hänet..."
En pystynyt puhumaan enempää. En ollut koskaan avautunut kenellekään, en edes puhunut kenellekään sen jälkeen kuin jäin yksin.
Lähdin kävelemään Eloklaanin leiriä kohden. Mesitähti ja Minttuliekki seurasivat minua. Leirin suuaukolla pysähdyin ja katsoin Mesitähden silmiin.
"Sopiihan teille varmasti, että tulen lepäämään leiriinne? Mitä muut ajattelevat siitä?"

//Mesi? Minttu?
//271 sanaa

Unessa tunsin tuulen puhaltavan ylitseni ja se kuljetti kuonooni tuoreen vesimyyrän vainun. Aurinko porotti taivaalla kuumana ja olin iloinen että edes hieman tuuli, muuten olisin kärventynyt kuoliaaksi, kenties. Tämä oli varmastikin sitä viherlehteä, josta emo puhui aina. En ollut koskaan elänyt viherlehden aikaan, mutta kuvittelin aina vihertävän kasvuston, lämpimän ilman ja veden, riistan paljouden ja kaikki hyvät tuoksut sellaisina kuin ne oikeasti olisivat. Emo oli puhui aina kylmillä säillä viherlehdestä niin haikeasti.
Seisoin nummen päällä, korkeimmalla kohdalla ja katselin ylväänä ympäröivää maastoa. Se näytti kauniilta, tuntui kuin olisin leijunut...
“Kuka olet ja millä asialla?”
Naarasääni havahdutti minut hereille. Räpäytin silmäni auki ja nousin äkisti seisomaan karvojani pörhistellen.
Edessäni seisoi kaksi täysin tuntematonta kissaa, molemmat minuun nähden lihaksittaita, suurempia ja paremmin ruokittuja. Toinen, kolli oli puhtaanvalkoinen, mutta tämän kehoa koristivat ruskeat korvat ja etutassut. Toinen kissa oli naaraspuoleinen, se joka oli saanut minut hereille. Tämän turkki oli punertavansävyinen ja tämän siniset silmät paljastivat, että naaras halusi puolustaa reviiriään hinnalla millä hyvänsä, mutta silti löysin katseesta jotakin, mikä kieli naaraan oikeudenmukaisuudesta ja kiltteydestä. Ehkä nämä kissat eivät tappaisikaan minua tai hyökkäsi päälleni. Silotin karvani. Ennen nukahtamistani eilen, olin haistanut usean kissan tuoksun, jotka olivat olleet täällä jo pitkän aikaa. Kenties nämä kissat olivat niitä.
"E-en ole teille uhkaksi", sopersin kahden täysi-ikäisen kissan edessä. "Kuljen yksin. Tulin vain etsimään itselleni yösijan. Lä-lähden vaikka heti, jos vain haluatte."
Katsoin vieraita kissoja silmiin, ensin kollia, sitten naarasta. Minun olisi pidettävä huoli, että ennen poistumistani nämä minulle vieraat kissat eivät saisi minusta yhtäkään väärää kuvaa, tai he hyökkäsivät päälleni. Odotin jommankumman sanovan vielä jotakin.

//Mesi tais haluta jatkaa? Tai sit Minttu?
//258 sanaa

Katsoin Taivaslaulua vakavana. Oli pakko myöntää, että kumppanini oli oikeassa. Ei olisi oikein Ruskalle, jos hän joutuisi koko ikänsä pelkäämään ja pysyttelemään luonamme kaksijalkojen vuoksi. Ei tämä loppujen lopuksi ollut oikeaa elämää. Pelkäsimme koko ajan, emmekä voineet keskittyä mihinkään muuhun.
"Katsotaan vielä jonkin aikaa. Corona voi vielä palata", huokaisin hiljaa. Taivaslaulu nyökkäsi.
"Hän löytää meidät kyllä, vaikka lähtisimmekin. Olen varma, että tälläkin hetkellä hän etsii meitä", valkea naaras sanoi hiljaisella äänellä.
Illan tullen palasimme pesän lämpöön nukkumaan. Timillä oli yövartio, mutta Dakota oli jäänyt pitämään ystävälleen seuraa. Kahden kissan vartiot olivat aina parempi kuin yhden, mutta meitä oli liian vähän sellaiseen. Uni tuli nopeasti. Vastoin odotuksiani uni ei ollut hyvä ja pehmeä, vaan kylmä ja kaikin tavoin kamala. Painajaismainen uni kertoi Coronasta. Minä näin hänet yksin pimeässä, mutta hän ei kuullut tai nähnyt minua. Seisoin hänen edessään, mutta Corona ei edes vilkaissut suuntaani. Hän näytti surkealta, rähjäiseltä ja heikolta. Olisin halunnut auttaa häntä, mutta en vain voinut. Uni päättyi siihen, kun kaksijalat tulivat ja veivät Coronan. Juoksin perään, mutta ei väliä miten kovaa juoksin, en saanut heitä kiinni.
Säpsähdin hereille. Hetken ajan totuttelin hämärään vain huomatakseni Taivaslaulun katsovan minua huolestuneena.
"Oletko kunnossa? Näit painajaista", kumppanini ääni oli huolestunut, kun hän painoi kuononsa vasten valkeaa turkkiani. Hengitykseni oli unen jäljiltä raskas. Tuntui kuin olisin juossut juuri ikuisuuden. Kun sain hengitykseni tasattua, vastasin kumppanilleni:
"Näin taas unta Coronasta. Hän oli ihan yksin pimeässä, ja minä seisoin hänen edessään. Hän ei nähnyt minua, ja lopulta kaksijalka vei hänet. Yritin juosta, mutta turhaan." Ääneni katosi olemattomiin. Taivaslaulu lohdutti minua, ja se helpotti.
Hetken kuluttua käännyin kohti Ruskaa vain huomatakseni, että vuode oli tyhjä. Nousin ylös ja käännyin Taivaslaulun puoleen. Naaras huomasi saman kuin minä.
"Missä hän on?" naaras kysyi nopeasti.
"Ehkä hän lähti ulos. Käydään katsomassa, ei tässä vielä kannata huolestua", nyt oli minun vuoroni lohduttaa Taivaslaulua. Pakotin itseni pysymään rauhallisena, vaikka sisimmässäni kalvoi pelko. Missä Ruska oli?
Vastoin odotuksiani, en nähnyt poikaani pesän ulkopuolella. Timi nuokkui lähellä kivikasaa, ja säpsähti hereille kuullessaan meidät. Kolli ravisteli päätään ja katsoi meitä säikähtäneen oloisena.
"Anteeksi, minä taisin nukahtaa", kolli mutisi pahoillaan. Taivaslaulu näytti entistä huolestuneemmalta, kun entinen kuolonklaanilainen kiersi koko kivikasan.
"Eikö mitään?" kysyin. Naaras pudisti päätään. Hänen hengityksensä alkoi kuulostamaan raskaalta.
"Missä hän on?" naaras kysyi ja yritti epätoivoisesti keksiä vastausta kysymykseensä.
"Mitä te etsitte?" Timi liittyi hämmentyneen oloisena keskusteluun.
“Ruskaa. Oletko nähnyt häntä?” kysyin ja katsoin vakavana ystäväämme, jonka kasvoille piirtyi huolestunut ilme. Kolli pudisteli päätään ja tuntui menevän lukkoon.
“Minä nukahdin.” Timi käänsi katseensa nolona maahan. Toki olin pettynyt siihen, että kolli oli nukahtanut kesken yövartion ja päästänyt poikani livahtamaan ohitseen, mutta en minä Timiä voinut syyttää. Me olimme kaikki väsyneitä, koska Corona oli poissa ja työtä oli siis kaikilla enemmän. Laskin häntäni kollin lavalle.
“Kyllä Ruska löytyy, ihan varmasti. Etsitään hajujälki. Kenties hän on vain lähtenyt saalistamaan”, sanoin ja yritin ylläpitää toivoa. Taivaslaulu väläytti minulle hennon hymyn, joka muuttui hetkessä synkäksi ja epävarmaksi katseeksi. Ei mennyt kauaa, kun Ruskan hajujälki löytyi.
“Se menee kohti metsää”, Timi kertoi. Hajujälki ei ollut kovinkaan tuore. Se tarkoitti sitä, että Ruskan lähdöstä ei ollut ihan pientä hetkeä kulunut. Vilkaisin taivaalle. Vielä hämärsi, mutta pian auringon ensisäteet pilkistäisivät puiden latvojen takaa.
“Jää sinä tänne, niin me menemme etsimään häntä”, sanoin Timille, joka ei vastustanut ideaa. Lähdimme Taivaslaulun kanssa seuraamaan hajujälkeä.
“Entä jos jotakin on sattunut?” kumppanini kysyi huolestuneena.
“Emme saa nyt miettiä sellaista. Täytyy keskittyä Ruskan löytämiseen”, sanoin, vaikka en voinut olla miettimättä asiaa. Mitä jos kaksijalat olivat vieneet Ruskankin?
Olimme etsineet Ruskaa koko aamun. Hajujälki oli vienyt jokeen astinkivien kohdalta jonkin matkan päästä reviirimme rajalta. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut, että Ruska oli hukkunut. Hänen hajujälkensä kuitenkin oli jatkunut joen toisella puolen, mutta sitten oli alkanut sataa. Olimme menettäneet hajujäljen. Kotiin palaaminen oli ollut järkevintä. Kenties Ruska löytäisi tiensä takaisin, hänen olisi pakko löytää.
“Miksi hän lähti?” kysyin hiljaisella äänellä palattuamme kotiin. Olimme jääneet kivikasan ulkopuolelle sateeseen. Tarkkailimme metsän rajaa kaiken aikaa. Aina kun yksikin metsäneläin liikahti jossain, valpastuimme. Sen jälkeen petyimme, koska emme nähneetkään Ruskan oranssia turkkia, vaan jotakin ihan muuta.
Taivaslaululla ei ollut vastausta kysymykseeni.
“Entä jos hän ei palaa?” kumppanini kysyi kysymyksen, jonka olin kuullut tämän päivän aikana lukemattoman monta kertaa.
En ehtinyt vastata, kun jokin rasahti metsässä. Käännyimme tismalleen samaan aikaan metsän suuntaan. Oranssi turkki pilkisti esiin puiden välistä. Olin huojentunut. Niin huojentunut, että minua alkoi pyörryttää. Olo katosi hetkessä, kun muistin Ruskan lähteneen reissulleen ilman lupaa. Olisin alkanut saarnata, ellei Taivaslaulu olisi ehtinyt ensin. Kun kuulin, että Ruska oli käynyt Kuolonklaanin reviirillä, sydämeni jätti lyönnin tai kaksi välistä. Kiristävä tunne rinnassa ahdisti.
“Sinä olet vielä liian nuori ymmärtämään sitä, kuinka hauras elämä on. Jos jatkat ja elät noin huolimattomasti, et tule näkemään edes hiirenkorvaa. Vaikka kaksijalat ovat pysyneet poissa neljäsosakuun, se ei tarkoita että vaara on ohi. Ne voivat palata koska tahansa, koska ne tietävät meidän olevan täällä. Sinä juuri osoitit käytökselläsi, että et ole valmis siihen vapauteen, jota etsit. Etkö ymmärrä, että käymällä Kuolonklaanin rajalla, saat pian muutkin kuin kaksijalat peräämme. Kuolonklaanin kanssa ei ole leikkimistä. He yhdistävät sinun hajusi meihin, ja Kuolonklaani on karkottanut meidät”, vakava katseeni kohdistui Ruskaan, joka piti katseensa tiukasti silmissäni.
“Olen samaa mieltä isäsi kanssa siitä, ettet ole valmis siihen vapauteen. Ja minun on vielä pakko lisätä, että Kuolonklaanissa kissat ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Oppilaat eivät saa liikkua missään ilman, että heidän mestarinsa tietää. He joutuvat koko ikänsä pysymään saman alueen sisällä, ja jos olisit siellä tehnyt tuon tämän yön temppusi, Punatähti olisi määrännyt sinut pysymään leirissä seuraavan puolen neljäsosakuun ajan”, Taivaslaulu huokaisi. Suuttumus oli kadonnut naaraan äänestä, hän vaikutti enää vain pettyneeltä ja hieman surulliselta. Samat tunteet jylläsivät myös minun sisälläni. Miksi Ruskalle ei riittänyt se, että hän sai kulkea meidän reviirillämme ja elää meidän kanssamme?
“Ymmärräthän, ettet voi enää mennä Kuolonklaanin rajalle. Se ei ole leikin asia, vaan ihan oikeasti vaarallista. Et aseta siinä vaaraan pelkästään itseäsi, vaan myös meidät”, Taivaslaulu jatkoi. Nyökyttelin päätäni merkiksi siitä, että olin naaraan kanssa tismalleen samaa mieltä. Ruska oli sanomassa jotakin ilmeisesti vastaan, mutta katsoi sitten parhaaksi vaieta. Kolli nyökkäsi vastahakoisesti. Vilkaisin Taivaslaulua, eikä naaras sanonut enää mitään. En halunnut olla liian ankara, jotta Ruska ei alkaisi vihaamaan meitä. Vanhempina meidän täytyisi myös ymmärtää poikaamme. Jos oli liian ankara, onnistuisimme vain etääntymään Ruskasta. Halusin pysyä hänen elämässään, koska välitin tuosta oranssista karvakasasta liikaa. Taivaslaulun lisäksi hän oli minun elämäni.
“Minä ymmärrän, että tämä tilanne ahdistaa sinua. Ymmärrän, että haluat nähdä maailmaa ja saada enemmän vapautta, koska Corona oli täysin samanlainen. Jouduimme nuorempina usein hankaluuksiin hänen seikkailuidensa takia. Välillä toivoin, että meillä olisi ollut vanhemmat, jotka olisivat estelleet häntä. Katsotaan vielä puoli kuuta täällä. Jos kaksijalat eivät palaa, voit alkaa liikkumaan vapaasti meidän rajojemme sisäpuolella. Jos ne palaavat, muutetaan kauemmaksi. Kyllä me tähän jonkin ratkaisun keksimme, eikö niin?” katsoin kollia silmiin. Ruska oli muuttunut vaitonaiseksi, eikä se ollut ollenkaan huono merkki. Toivoin hänen ymmärtävän, että tämä ei ollut leikin asia. Taivaslaulu otti taas puheenvuoron:
“Minun mielestäni sinun täytyy saada rangaistus, jotta voisit oppia virheistäsi. Et saa tämän puolen kuun aikana poistua hetkeksikään näköpiiristämme, ellemme anna siihen erillistä lupaa.” Taivaslaulu vilkaisi minua kysyvästi, ja minä nyökkäsin.
Ruska katsoi epäuskoisena emoaan. Kolli oli sanomassa taas jotakin, mutta sulki nopeasti suunsa.


//Ruska tai Taivas?
// 1180 sanaa

"Meidän täytyy olla tästä lähtien erityisen varovaisia. Ruska ei saa poistua missään tapauksessa pesästä yksin, ja vältämme ulkona liikkumista kaikin mahdollisin tavoin", Se tulisi olemaan tiivistys liikaakin tulevista ajoista, joka kylläkin sattui aivan tarpeeksi. Kiitos vain Corona ja Fetus, mitä menittekään tekemään. En minä ansainnut tätä kaikkea pesään vangitsemista! En minä edes ollut niin pieni.. Tiesinhän minä että suojellakseen minua he kaiken tämän tekivät, mutta en halunnut nyt ajatella sitä niin. En halunnut myöntää minkään vaaran läsnäoloa. Tämä kaikki, järjestelyt tekivät elämästä vain hankalempaa. Kai sydäntä raastavinta oli kuulla heidän kummankin huudot unissani. Vaikken ollut silloin siellä kun se kävi fetukselle, mutta muistin kyllä tarkasti joka kohdan Coronan kaappauksesta. Näin painajaisia enemmän kuin tahdoin myöntää, sekä opin hiljalleen hiipimään pesän suulle katsomaan tähtiä. Tietty se oli tyhmä ele, olisin voinut tulla kaapatuksi. Mutta osasinhan minä juosta ja tapella, osasin todellakin juosta ja tapella. Enkä todellakaan halunnut huolestuttaa vanhempiani, rakastin heitä sydämeni pohjasta, eivätkä he tienneet millaista oli kuulla jonkun huutavan viimeisiään joka yö. Tiesikö kukaan sitä? Tai no, viimeisiään, mitä minä puhuin. Toki en tiennyt, en voinut tietää oliko kolli enää elossa, mutta ajatusmaailmassani- ei, Ruska, hän on elossa. Vanhempani eivät haluaisi että minä menisin tähän suuntaan ajattelun kanssa. Sitä paitsi kyllä jonkun täytyi tietää, sillä olihan se klaani mistä emo oli olemassa. Oli paljonkin muita kissoja joita en ollut koskaan kohdannut.
"Aiommeko me pelastaa Coronan?", Muistin yö tuulessa sen keskustelun jonka olin käynyt vanhempieni kanssa. Se todellakin puistatti turkkia. Se oli se hailea ääni tuulessa, sama ääni jolla aina Corona huusi minua juoksemaan. Ja anna minun sanoa, Corona, jos et palaa, minä lupaan juosta, juoksen niin hyvin kuin osaan.
"Se on liian vaarallista. Meidän täytyy vain toivoa, että Corona löytää tiensä kotiin", Isä oli sanonut. Ei se ollut kummoinen asia, hänen pitäisi vain vaeltaa yksin ilman mitään tietoisuutta suunnasta tai tiedosta olimmeko me täällä kun hän palasi! Tietty me olimme! Olimme perhettä. Avasin kynteni kun ajattelin vain asiaa, tyhjiä lupauksia. Silti hän ei vain palannut ajan kanssa, vaikka kuinka kauan odotin.
"Hän selviää kyllä. Hän selviää aina", Siinä oli se mitä halusin kuulla, jaksoin ehkä- kyllä jaksoin odottaa vielä kauemminkin.
"Entä jos ne kaksijalat vievät teidätkin, ja minä jään ihan yksin?", Olin kysynyt, isä oli jo tottunut illallisiin kysely tuokioihin, vaikka niitä ei nyt hetkeen ollut ollut.
"Niin ei tule käymään, jos me olemme tarpeeksi varovaisia. Eivät kaksijalat ikuisuutta jaksa täällä pyöriä ja etsiä meitä", Niin, epäilenpä tosiaankin, yhä he täällä olivat.

Dakota näytti minulle kiintoisaa tekniikkaa miten tiesi riistan liike suunnan. Enkä minä kuunnellut läheskään lainkaan. Mietin niitä juoksukilpailuita mitä meillä oli joskus ollut Coronan kanssa. Totta puhuen sen jälkeen en enää pitänyt kilpailuista, enkä enää halunnut lainkaan kilpailla. Mietin vain millaista olisi jos hän olisi täällä. Niin, ei paljoa Fetuksen läsnäolo haitannut, mutta Corona. Fetus viihtyi sentään omissa oloissaan.
“Saanko lähteä kävelylle? Tiedän että siellä on vaarallista mutta olen melkein yhtä suuri kuin sinä! Tai, no, en taida koskaan kasvaa noin isoksi”, valitin. Dakota räpäytti kahdesti silmiään hämillään kunnes katsahti emoni ja isäni suuntaan jotka pitivät meissä katseensa kun puhuivat. Dakota räpäytti korvaansa pienesti.
“Sinne ei edelleenkään kannata mennä yksin, edes täysikasvuisen kissankaan Ruska. Voit tosin kysyä emoltasi jos pääsisit kävelylle minun kanssani”, Hän aloitti. Huokaisin ja nostin suurin silmin häneen katseeni. Eikö hän tajunnut, ei se ollut sama asia! Minulla oli virtaa, halusin tehdä jotain! Katsoin Dakotaa hetken pohtien.
“Leikitään vain leikki tappelua, sillä voisi kehittääkin jotain tappelu taitoja ja liikkeitä!”, Innostui tapani mukaan katsoen naarasta. Hän nyökkäsi tietäen hyvin mitä tarkoitin. Kynsiä ei saanut käyttää, eikä toki kunnolla voimakkaan koska hän oli niin iso. Hän oli todellakin iso kokoinen verrattuna minuun. Minä olin pieni poloinen. Mutta hän ei ollut mikään paras tappelija. Ei siis ollut mahdotonta voittaa häntä tappelussa. Siniset silmäni kiilsivät onnesta, kun painauduin vaanimis asentoon. Hiivin toista lähemmäksi, hyökäten lopulta. koitin todellaki paria liikettä häneen, kunnes toinen sai minut painettua maahan selälleni taidokkaasti. Eikä! En voinut olla häviöllä! En näin! Sitten keksin, rentoutin lihakseni ja annoin hänen luulla voittaneensa ennen kuin ponnistin voimakkaasti takajaloillani maasta. Hän todellakin lankesi siihen! Tassujen heilunta jatkoi hetken kunnes sain suureksi yllätyksekseni- toivoin ettei tämä ollut vain hänen sallimansa voitto- hänet maahan tassuilleen häviölle. Hihkaisin innosta katsoen toista. Ja niin päivä jatkui.. ei oikein mitään kiintoisaa. En edes tänään päässyt saalistamaan mukaan, vaan jouduin pysyttelemään pesässä.

Illalla minulla riitti taas virtaa. Kuulemma yövartiossa olisivat Timi ja Dakota. Itse en illan tullen saanut unta, virtaa oli nyt liikaa. Katsoin hetken kun Merkurius ja Taivaslaulu nukkuivat, kunnes suljin silmäni taas hetkeksi. Mutta se ei vain toiminut. Toisaalta minua ei meinannut huvittaakaan nukkua jos kaikki mitä näin oli painajaisia Coronasta. En ollut koskaan maininnut painajaisistani emolle, en kokenut sitä niin suureksi asiaksi. Enkä tietänyt huomasivatko nuo valvomisiani. nyt he kumpikin nukkuivat kuin tukki. Mieleeni tuli taas hiipiä katsomaan tähtiä. En tiennyt miksi mutta jotenkin tunsin tähdet turvaksi, kuin niihin pystyisi nojautumaan tai ne olisivat apuna. mutta siinä minä taas menin. Tassutin pesän suulle katsomaan taivasta. Mieleeni pilkahti millaisia kissoja kuoloklaanissa oli. En ollut koskaan muistaakseni nähnyt ketään muuta kuin pienen erakko laumamme kissat joita meitä oli. Tosin muistin hämärästi hiljaisen naaraan. Mutta.. Se oli silti eri asia. Olivatko he erilaisia? Miten erilaisia todella? Miten erilaisia kissat pystyivät olemaan? Tietty emoni oli sieltä eikä hän ollut mitenkään poikkeava, mutta silti! Hän oli kertonut Kuolonklaanilaisten olevan vähän töykeitä mutta kylmiä tapauksia. Eikä kukaan heistä ollut töykeä, saati kylmä, joten minkälaisia he olivat? Tosin Fetus osasi olla omansa.. Mutta silti. Entä jos ottaisin selvää? Ei kukaan huomaisi jos olisin hetken poissa! Eihän? Ei varmasti. Haasteena oli siis ohittaa yövartiolaiset. Toivoin vain olevani tarpeeksi hiljainen sekä nopea päästäkseni heidän ohi. Ja niin aloitin hiipimisen. Mieleni tyhjeni, kun keskityin tarkkailemaan missä kaksikko piti silmänsä. He olivat nyt selkä kummatkin minuun päin, suoraan vastapäätä. Vilkuilin jatkuvasti heihin sekä maahan. Yksikin kivi niin jäisin kiinni! Minä kyllä selviän.. Jatkoin matkaa ja päästäen vähän ääniä. pian pääsin tarpeeksi kauas puiden suojaan että pinkaisin juoksuun, yritin yhä olla hiljaa, ja pian yötä tahditti vain puiden siivilöimä tähtien loiste ja tassujeni meno. Tämä oli jotain niin vapauttavaa, kun sydämeni hakkasi rinnassani nopeasti ja pystyin viimein näkemään maastoa jota en ollut nähnyt aikoihin. Missään ei enää haissut kaksijalka, vaan tuore luonto. Meni pitkään kunnes lopetin juoksun ja aloin hidastamaan, kävelin eteenpäin. Oli kuin hengästymisen myötä ajatukseni palasivat. Tämä oli aivan typerää! Kun he huomaisivat he kuolisivat huoleen, entä jos kaksijalka oikeasti nappaisi minut? Ei se niin tekisi, olin ennenkin päässyt karkuun, pääsisin nytkin. Mutta syvimmissäni tiesin etten voinut nyt palata vain takaisin mistä tulin, minun täytyi todellakin nähdä Kuolonklaanilainen! Jatkoin matkaa enkä oikeastaan ollut varma meninkö oikeaan suuntaan. Emo oli ainakin sanonut Kuoloklaanin reviirin olevan täällä päin.. Hän oli kertonut havumetsistä ja kimmeltävästä kauniista lammesta kun olin kysynyt. Mutta en todellakaan nähnyt pimeyden takia häntääni pidemmälle. Se ei pelottanut minua, vaan ennemmin lämmitti minua, oudosti. Tuntui kuin lämmin verho olisi kuorittu päälleni kun kävelin ainoastaan tähtien suojassa, olisin turvassa täällä. Ihan sama tulisiko kylmä, nälkä, osasin saalistaa ja suunnistaa ehkä vähän. En olisi vaarassa niin kuin koti pesässä koko ajan hoettiin, tai, no, vaarassa kun olin yksin. Olin niin huojentunut että pysähdyin hetkeksi nauramaan huojentumista. Kaikki se pelko, turhaan. Tähtien alla olin turvassa. Jatkoin kuitenkin pian matkaani, eikä ollut pitkään kun haistin.. Jännän hajun, se oli hyvin omituinen. Niin emo sen myös oli kuvannut, ominaistuoksu. Se oli raja. Minun ei koskaan pitäisi ylittää rajaa. Olin kauan sitten ylittänyt koti rajan, joten mitä menetettävää minulla nyt olisi? jatkoin rajan jälkeen matkaani rauhassa, kuuntelin metsän huminaa, etsien merkkejä kissasta. Meni aika pitkään ennen kuin kuulin haikeasti kissan.
“Menen edeltä leiriin Mustikkatassu, voit tulla perässä”, Joku sanoi, taas menin niin hiljaa eteenpäin kuin pääsin. Mustikkatassu? Outo nimi, mutta vähän kuin emolla! Ehkä hän oli niin kuullut Kuolonklaanilainen. Tassutin puskaan piiloon, vain nähdäkseni metsän vihreän silmäisen kollin aukiolla. Tai, no, näin hänet vain koska kuun valo saattoi osua oikeassa kulmassa juuri aukealle. Hänen turkkinsa olikin kuitenkin niin tumma etten nähnyt lainkaan oliko siinä jotain.. kuvitusta. Mutta täytyi sanoakkin että vaikkei ollutkaan, hänen sinettävä turkin kiiltonsa siinä kuun valossa oli jotain. En ollut tuntenut näin ennen, hän oli niin.. Wau. Hän oli kaunein asia mitä olin nähnyt.
"Selvä", Kolli mutisi, hän kuitenkin epäröi, kuten minäkin epäröin. Halusin mennä puhumaan hänelle, mutta samalla.. hän teki minut epäröimään niin monella tavalla. Entä jos hän käännyttäisi mknut pois? Entä jos hän ei pitänyt siitä mitä näki? Mutta entä jos en näkisi tätä kollia enää koskaan uudestaan? Entä jos tämä olisi ainut kerta kun kohtaisin hänet? Ei se voinut olla. Tulisin tänne vaikka joka kerta, jotta näkisin hänet, en ollut koskaan nähnyt jotain sellaista. Mustikkatassu katsoi aukiota silmiään siristäen. Tiesin hänen nimensä, mutta yht äkkiä rohkeus mennä kyselmään kaikkea loppui. Tänne asti turhaan? Olivatko kaikki Kuolonklaanilaiset näin.. hurmaavia. Jos olisivat minulla olisi pahan laatuinen ongelma. Kolli lähti suuntaan jonne äskeinen äänen tuottaja oli mennyt, rennosti, kävellen. Hilalleen seurasin toista pusikosta, kunnes tein virheen, en katsonut eteeni, raksautin oksan tassuni alla. Kolli huomasi sen ja jännittyi. Itse pysähdyin siihen paikkaan kuin pelon kangistamana. Kuin olisin taas ollut kaksijalan edessä avuttomana. Olisin vain tarvinnut Coronan käskemään minua juosta. Tuskin hengitin kun kolli lähestyi minua. Onnekseni olin osunut alueelle jossa oli vadelma pensas, sekä edes vähän aluskasvillisuutta. Tai vähän ja vähän, ensin kunnon puska sen jälkeen vadelmapensas. Olin onnekas. En ollut matkalla nähnyt näin paljon aluskasvillisuutta yhteensä. Hyvä asia oli että pysyin kollista ainakin kaksi ketun mittaa kaukana, ala rinteessä, sekä jatkuvasti piilossa. Mutta nyt toinen lähestyi minua. Jos lähdin juoksuun toinen voisi hälyttää kenet vain paikalle, mutta entä jos.. Jos hän olisi käännytettävissä puhumalla. Kolli ei näyttänyt kovin vihamieliseltä tullessaan minua kohti, koska hän oli selvästi huomannut minut hänellä oli kaikki oikeus sihistä ja murista. Ja minulla juosta. Mutta siinä minä kyyristelin, lumoutuneena, turkki pörhistyen hiljalleen. Olin varma ettei tämä kyllä tappelun puolelle mennyt. Kolli kurkisti pensaan taakse missä olin ja hätkähti. Siinä me kumpikin seisoimme hämillämme. Hän tuijotti minua ja minä häntä. Oli selvää ettei hän tehnyt elettäkään tehdäkseen mitään. Jännitystä minusta katosi hiljalleen, kun nousin kyyrystäni. Oli selvää että piilottelu oli turhaa. Haitelin toisen ominais hajua hetken, niin kuin hän minun.
"Hei, olen Ruska", Sanoin viimein. Noh, mikä parempi tapa aloittaa kuin esittäytyä. Kolli näytti yllättyvän ottaen askeleen taakse päin. Hän tarkkaili minua hetken hiljaa, ennen kuin uskolsi avata suutaan. Nyt kun hän oli pois kuun valosta, lähempänä, hän silti näytti lumoavalta. Nyt pystyin juuri ja juuri erottamaan tummemmat raidat hänen turkkssaan.
"Olen Mustikkatassu", Hän mutisi aika hiljaa. Hän yhä katseli minua pitkään, kuin ei uskoisi minun olevan siinä. No en minäkään uskonut hänen olevan siinä.
"Sinun ei pitäisi olla täällä, tämä on Kuolonklaanin reviiriä", Hän tokaisi. Hän ei tosiaankaan näyttänyt tyypiltä joka hyökkäisi kimppuuni. Hänestä ei olisi siihen. Hän oli niin.. pehmeä.
"Ei ehkä pitäisi, mutta en minä vaaraksi ole, halusin vain tehdä ystäviä", Tokaisin. Kolli katsoi minua nyt hieman helpottuneempana, katsahtaen tosin taakseensa.
"En voi jäädä nyt.. mestarini suuttuu, sinunkin kannattaisi mennä", Hän tokaisi, hän jätti katseensa jonnekkin taakseensa, eikä enää katsonut minuun. Itse tiesin sinisten silmieni kiiltävän onnesta.
"Selvä, löydän pois kyllä", Tokaisin. Kolli nyökkäsi, suoden minulle pienen hymyn. Hänen turkkinsa näytti kuin pellavalta.. minun teki mieli kokeilla oliko se pellavaa.. Toinen kääntyi lähteäkseen ja minä jäin seisomaan siihen.
"Odota! Milloin näemme taas?", Kysyin. Halusin todella nähdä toista, vaikka se merkkaisi toisten huolta. Hän ei selvästi ollut puhelias. Hänen äänessään oli nytkin niin paljon jännitystä. Se ei tosin merkannut etten halunnut nähdä häntä. Hän oli yhä komein asia mitä olin nähnyt ikään.
"Neljänneskuun päästä, auringonlaskun aikaan täällä. Älä pysy liian kauan odottamassa jos en ole paikalla", Hän tokaisi. Nyökkäsin toiselle innoissani, kun hän oikeasti suostui. Äskeinen oli todella ollut outoa, mutta paras hetki hetkeen! Kolli kääntyi taas takaisin ja tällä kertaa ei pysähtynyt. Minäkin katselin tulosuuntaani iloisena ja lähdin takaisin kohti kotia.

Tällä kertaa en kiirehtinyt, ja se näkyi. Aurinko oli nousemassa kun palasin. Tietty olin miettinyt mitä sanoisin jos jäisin kiinni, mutta uskottelin itselleni etten jäänyt kiinni. En voisi jäädä kiinni. Mitä siitäkin seuraisi. Olisihan se toisaalta ihan valtuutettua kun minut oltiin lukittu jatkuvasti pesään tai silmätikuksi ilman syytä. Ja tämä oli oiva esimerkki etteivät kaksijalat siepanneet enää ketään! Jopa minä pieni haavoittuvainen pennun veroinen olin pärjännyt yksinäni yön. Kun yritin hiipiä aukiolle huomasin emon surkeana puhumassa Dakotalle ja Timille isän kanssa. Ketun papanat. Olin paljastettu. Tassuttelin puskasta esille, ja kaikkien aukiolla olevien katseet kääntyivät minuun. Toivoin etten haissut ihan Kuolonklaanille kaiken lisäksi. Mietin olisiko parempi kertoa totuus hurmaavasta kollista kuin valhdella. Pelkkä happi hyppy ei riittäisi syynä koko yön poissa oloksi? Sekä se vain hermostuttaisi muita lisää.
"Missä sinä olet ollut ruska? Tajuathan ettet vain voi hiipiä ulos noin vain kun kaksijalatkin ovat siellä? Eihän sinulle sattunut mitään?", Emoni kysyi. Hymy nousi huulilleni kun tassutin toisen luokse. Kiehnäsin lohdutukseksi toisen rintakehää vasten nopeasti ennen kuin istahdi emoani vastapäätä.
"Ei, mitään ei sattunut. Minä vain.. Törmäsin erääseen", Ajatuskin siitä sai minut takaisin yöhön. Emoni katsoi vielä enemmän huolissaan minua, odottaen tietoa lisää. Huokaisin kun avasin taas suuni.
"Lähdin omin päineni käymään kuolonlaanin rajalla, törmäsin siellä sini harmaaseen loistokkaaseen kolliin, jolla oli vihreät silmät. Halusin nähdä minkälaisia kissat ovat! Olen nähnyt vain pienen laumamme kissoja, joten minun on vaikea uskoa että on niin monen laisia kissoja", Katsoin jatkuvasti emoni silmiin, paitsi silloin kun vilkaisin isääni. Hänellä ei ollut niin suuret reagtiot kuten ylensäkkään. Viimein isä avasi suunsa.
"Olisit voinut seikkailla jollain paremmalla ajalla, tai kun olet vanhempi ja vahvempi. Niin sinulle ei varmastikkaan käy mitään, luulen että sitä emosi hakee takaa. Kuoloklaanin raja on riskialtis paikka muutenkin", Hän tokaisi.
"Te olette aina niin kuin voisin kadota joka hetki, keskitytte siihen miten tulevaisuudessa kaksijalat voivat viedä minut tai minulle käy kuin sisarilleni, emo etkö hetkeksi keskittyisi siihen että kerrankin olen tässä, olen kunnossa, enkä ole menossa minnekkään jos vain saisin vapautta! Ei tuolla metsässä enää edes haise kaksijalka!", niin, he olivat minun mielestäni aivan liian suojelevia, mutta kyllä minä ymmärsin miksi. Kyllä minäkin rakastin heitä, mutta kaipasin happea, tilaa. Niin kuin se oppilaskin sai mennä minne halusi. Miksi klaanin ei tarvinnut pelätä kaksijalkoja mutta meidän tarvitsi! Hän ei ollut selvästikkään minua edes vanhempi kaameasti, joten miksi minun tarvitsi pelätä?

//2321 sanaa
//Mer? Taivas? Anteeks jos meni yli.

Aamuaurinko siivilöityi puiden välistä kanervapensaikkoon, jossa olin viettänyt yöni. Räpyttelin silmiäni ja nousin hitaasti jalkeille. Ojensin kehoni raidalliseen venytykseen. Nälkä kuristi vatsaani. Minun olisi syötävä pian.
Ryömin ulos yöpymispaikastani. Tänään jättäisin sen ja lähtisin taas kulkemaan. Kulkemaan jonnekin. En tiedä minne. Ei sillä oikeastaan ollut edes väliä, olin yksin ja olin vapaa kulkemaan sinne minne halusin.
En olisi kuitenkaan halunnut olla yksin. Suru painoi mieltäni, kun vain ajattelinkin kuollutta emoani ja veljeäni, sekä toista veljeäni, josta olin eksynyt. Etsittyäni häntä usean neljännesosakuun ajan, se ei ollut tuottanut tulosta. Siitä lähtien olin taivaltanut yksin.
Emo oli opettanut minua hieman metsästämään. Lähinnä olin tarkkaillut, kun emo oli saalistanut pesämme vieressä vanhoja hiiriä ja ottanut emolta mallia, mutta en silti ollut läheskään yhtä hyvä kuin hän.
Sain vainun vesimyyrästä, joka tuli läheisen puron luota. Lähdin vaanimaan myyrää, joka oli pysähtynyt tonkimaan jäätynyttä puron vartta. Olin vain ketunmitan päässä saaliistani, mutta jokin sai sen havahtumaan ja ennen kuin huomasinkaan, vesimyyrä oli kadonnut koloonsa. Huokaisin ja istahdin maahan lavat lysähtäneinä. En ollut perinyt emoni hyviä saalistustaitoja ja aloin pohtia oliko isäni hyvä saalistamaan. Kuka hän nyt ikinä sitten olikaan.

Pienen etsinnän jälkeen olin saanut saalistettua vanhan ja pienen hiiren. Se oli ollut helppo saada, sillä lehtikato oli varmaankin heikentänyt sen.
Olin saapunut auringonlaskuun mennessä paikkaan, joka oli kaunista koivumetsää. Haistoin metsässä vieraiden kissojen tuoksuja, melko tuoreita vielä. Olin varma, että jonkinlainen kissalauma asuisi tämän metsän lähellä. Metsä ei ollut kovin suuri, mutta ajattelin että voisin viettää siinä yöni. Kaivoin itselleni kuopan maahan yhden koivun viereen ja tasoittelin sen käpälilläni sileäksi, kuten emo oli opettanut. Kävin makaamaan vuoteelleni ja tuijotin metsän rajassa olevia puita, joiden takaa pilkotti nummimaata. Aurinko oli juuri painumassa nummien taakse. Se oli viimeinen asia jonka näin, ennen kuin nukahdin.

//287 sanaa

"En saa unta. Kaiken aikaa Corona pyörii mielessäni. Entä jos hän ei selviä? Entä jos en näe häntä ikinä?” Merkuriuksen kasvoilla paistoi aito huoli ja tämän silmäkulmasta vierähti öisessä kuun loisteessa kimalteleva kyynel. Sydäntäni särki niin kovasti Merkuriuksen tunteman tuskan takia ja pelottihan minua myös Coronan puolesta, hän oli veljensä tavoin myöskin kerrassaan loistava kissa. Loin Merkuriukseen lämpimän ja niin lohduttavan katseen, kuin tässä sekavassa mielentilassa kykenin ja sanoin:
“Kyllä hän selviää. Sinä tunnet veljesi ja tiedät, että hän on melko kekseliäs haastavan tilanteen tullessa. Meidän ei kannata huolehtia, sillä se ei hyödytä veljeäsi mitenkään ja se on haitaksi meille. Meidän täytyy nyt vain keskittyä oman elämämme turvaamiseen. Luotetaan siihen, että esi-isämme johdattavat Coronan ja Fetuksen ehjänä kotiin”, ääneni oli vakaa, sillä jokin sisälläni käski minua vain luottamaan tulevaisuuteen. Oli oudon turvallista puhua esi-isistä ja heidän johdatuksestaan, vaikken Pimeyden metsään uskonutkaan.
Merkuriuksen surun ja väsymyksen sekoitteiset kasvot kääntyivät minuun.
“Yritähän nyt nukkua. Puhutaan tästä lisää aamulla, silloin ajatukset ovat selkeämpiä”, selitin rauhallisesti ja laskin häntäni kollin hännän päälle, “Minä olen hereillä, jos sinulle tulee asiaa.” Halusin valvoa, sillä se tuntui tällä hetkellä yhdeltä ainoalta asialta, mikä saattaisi helpottaa Merkuriuksen oloa. En halunnut, että hän joutuisi heräämään yksin, jos häntä vaivaisi joku. Kumppanini katse kertoi kuitenkin, ettei hän saisi nukuttua heti. Nuolaisin tämän otsaa kevyesti.
“Muista, että yhteistyön avulla melkein mikä vain ratkeaa. Corona ja Fetus ovat yhdessä. Älä huoli. He palaavat ennen kuin huomaatkaan.”

Oli kulunut jo huolestuttavan kauan Coronan katoamisesta, mutta toisaalta, emme tienneet kuinka kauas tämä oli viety. Ruska touhusi jotain Dakotan kanssa hieman kauempana aukiolla. Kolli oli jo kasvanut rutkasti siitä, minkä kokoinen hän oli meidän luoksemme tullessaan.
Välillä ajatuksiini hiipi pelottava ajatus. Entä jos Ruska aikuistuessaan jättäisi meidät, eikä jäisikään luoksemme niin kuin aina olin ajatellut? Ei se kuitenkaan ollut minun asiani päättää. Hänen pitäisi valita oma polkunsa ja toteuttaa sitä, mitä hän rakasti. Jos hän halusi alkaa seikkailijaksi niin antaisin tietenkin luvan, tai jos hän haluaisi klaaniin, en estelisi. Kyllä minua silti huolestutti tästä irti päästäminen, mutta oli pakko joskus irti päästää. Ei linnunpojatkaan asuneet lopullisesti vanhempiensa luona, vaan opettelivat lentämään ja lähtivät jonnekkin perustamaan oman tulevaisuutensa.
Kuulin takaani painavat askeleet ja käännyin katsomaan tulijaan. Merkurius hymyili minulle pienesti ja istahti viereeni. Istuskelimme siinä hetken aivan hiljaa, kunnes avasin suuni.
“Hän kasvaa niin nopeasti”, huokaisin ja vilkaisin hieman yläviistoon, jotta näkisin kumppanini kasvot. Merkurius nyökkäsi pienesti huokaisten:
“Liian nopeasti.” Annoin ajatuksen hetken leijua yllämme, kunnes vaihdoin aihetta.
“Ovatkohan ne kaksijalat jo häipyneet?” kysyin. Ajatus kaksijaloista puistatti minua. Merkurius kohautti olkiaan tuskastuneena. “En tiedä. Toivottavasti”, kolli naukui. Nyökkäsin.
“Jos ne löytävät pesämme, meidän on pakko muuttaa jonnekkin turvallisempaan paikkaan. Tiedän, se kuulostaa pahalta Coronan näkökulmasta, mutta meidän on pakko tehdä niin, jos vaara tulee lähelle. Emme voi antaa heidän napata jotain toistakin. Meillä täytyisi olla valmiina jonkinlainen hätäsuunnitelma siltä varalta, että vaara iskee. Mitä mieltä olet?” Minua hieman jännitti ottaa asia esille, sillä Coronan nappaaminen oli vieläkin kipeä asia keskuudessamme.


//Merkurius? Saa Ruskaki jatkaa :D (Ps. Sori vähän kankee tarina xdd)
484 sanaa

Merkurius: 23kp! -

Corona: 45kp! -

Fetus: 42kp! - Onnea soturi-ikäisyydestä!

Ruska: 32kp! - Pisteet soturi-ikäiseksi ovat nyt kasassa. Voidaan vaikka tehä pieni aikahyppy, jossa Ruska tulee soturi-ikäseksi tai voit olla oppilasikäisenä pidempään.

Taivaslaulu: 5kp -

Nefiri: 14kp -

Oreo: 7kp -

“Uskon, että Ruska pääsi karkuun. Toivon tosiaan, että muutkin ovat turvassa”, Hän sanoi heti alkuun, antaen katseen jota oikeastaan kaipasin. Kai olin liian monen muurin taakse lukinnut itseni, etten antanut nyt minua syövän pelon näkyä. Hetkeksi ne muurit vain.. Sulivat, räpyttelin vain silmiäni, katsoen häntä hämilläni. Hän kuitenkin kääntyi ja lähti muualle. Kerrankin halusin huutaa hänet takaisi. Mutta sitten kovetin katseeni. Takaisin Fetus! Et voi olla noin pehmo yhden kollin takia, et ainakaan täällä. Syytin koko tempauksesta kipua joka hallitsi joka tassuani. Annoin kumminkin kollille rauhan jota hän kaipasi. Hataroiden kömmin makoilemaan pehmeimmille kohdille. Tietty päässäni oli kulunut kymmeniä keskusteluja mitä vanhempani sanoisivat jos näkisivät minut nyt.
“Fetus sinut on juuri koulutettu tälläisiin tapauksiin!”, He luultavasti sihisivät. Enhän minä paljoa pentuna oppinut, varsinkaan motivaatioin puutteessa. Mutta se mitä tiesin oli arvokasta. Kuuntelin jos kuulisin Coronan sanovan asiakaan. En kuitenkaan kuullut sanovan mitään, tai jos hän olisi sanonut jotain se olisi varmasti peittynyt muiden eläinten hälinään.
"Corona?", kysyin vielä, mutta kolli ei sanonut sanakaan, hän varmasti nukkuu. Korjasin asentoani, yrittäen kuitenkin vielä levätä. Ei nukkua, en pystynyt siihen nyt. Menin ylikierroksella kollin saapumisesta. Minun pitäisi edes vartioida jotenkin toisen unta. En tiennyt miten kauan lopulta olin hereillä kunnes nukahdin. Kerkesin kuitenkin käydä syömässä teko lihanpaloja ja sen lientä. Myöskin lipitin outoa vettä pari suullista. Oli tosin täysi tuska kömpiä takaisin paikalleni.

En niinkään koskaan nähnyt unia. Tai jos näin en muistanut niitä. Mutta tällä kertaa muistin. Kaksijalka jahtasi ruskaa, sekä mimä jouduin katsomaan kaikkea. Lopulta ruska juoksi suoraan rotkoon. Heräsin pienen kollin kiljuntaan, kun hätkähdin viimein hereille. Aurinko paistoi kuten tavallista, enkä ollut lainkaan varma ajan kulusta. Saattoi olla että olimme nukkuneet juuri koko yön, tai vain hetken. Kaksijalka oli juuri kohdallani, kunnes se jatkoi matkaa. Oli tympeää kuunnella tai etsiä mitä nyt. Kun yritin kuunnella ja etsiä corosta jälkiä, yrittivätkö kaksijalat ottaa häntä jo nyt, sain vain kaamean eläin lauman hajuja nenääni ja ääniä korviini. Aivan liian meluisaa aamusta. Korvani painuivat luttuun pelkästä yrityksestä.
"Oletko hereillä?", Kysyin tarkoittaen kysymyksen Coronalle. Tuskin kukaan seurasi puhettani täällä. Yrtin ryömiä eteenpäin pesän etu osaan. Mutta päädyin mouruamaan voimakkaasti astuessani väärään osaan kahdella käpälällä. Kipu sokaisi minut hyväksi hetkeksi. En pääsisi tällä menolla vielä minnekkään jos vääräkin askel sattui näin paljon. Purin hammasta ja toivoin ettei Corona sanoisi asiasta mitään äly vapaata. Ei kai hän sanoisi.

//Coro? Anteeks kesto.
//355 sanaa

”Itse asiassa… me tulemmekin mukaasi”, Nefiri lausui. Ai. Selvä. Olin hyvin yllättynyt naaraan sanoista, mutta yllätys oli positiivinen. Totta kai siskokset voisivat tulla mukaani. Mikäs siinä. Oli oikeastaan hienoa, että saisin seuraa. Aioin juuri vastata, ettei se haitannut minua -oikeastaan asia oli päin vastoin-, mutta naaras jatkoi. ”Haluan pois kaksijalkalasta. Ajattelimme, että voisimme liikkua kanssasi, ainakin jonkin aikaa. Tietenkin, jos kuvittelet, että tällä vieraalla alueella on turvallisempaa liikkua yksin kuin kahden muun kissan kanssa, ymmärrän senkin.” Tunsin, kun kasvoilleni puhkesi leveä hymy. Totta kai halusin seuraa. Miksi en olisi halunnut? Olin jatkamassa seikkailujani jonnekin tuonne, ja vaikkei minua pelottanut, olisi mahtavaa saada muita kissoja kulkemaan mukanani. Ja ehkä voisimme myös tulevaisuudessa ystävystyä. Ainakin toivottavasti.
”Tulkaa vain, on hienoa jos tulette”, häntäni heilahti innokkaasti sanojeni mukana. Katseeni siirtyi Nefiristä Ursaan, mutten kyennyt lukemaan heidän ilmeitään.
”Mennäänkö?” mau’uin vilkaisten kaksijalkojen ulkopuolella piirtyvää metsää. Voi, ihana metsä. Polkuanturani olivat puutuneet liikkumisesta mustalla kivipinnalla, ja odotin innolla pääseväni taas tassuttelemaan pehmeällä, osittain lumen peittämällä metsäpohjalla. Ursa nyökkäsi hyväksyvästi, ja Nefiri heilautti häntäänsä merkiksi lähteä. Aloin tallustelemaan siskosten perässä kohti vierasta metsää. Raotin suutani erottaakseni kaikki hajut, joita olin kaksijalkalassa ollessani ikävöinyt. Talvehtivat puut, saaliseläimet, puhdas ilma. Kurotin päätäni ylöspäin innokkaasti, ja huomasin Nefirin ja Ursan myös haistelevan ilmaa, mutteivät kuitenkaan yhtä innokkaasti kuin minä.
”Kuinka kauan olette asuneet kaksijalkalassa?” kirin siskosten vierelle kävelemään, ja katsahdin heihin. Näin heidän vaihtavan pikaisia katseita, ennen kuin Nefiri avasi suunsa.
”Aika lailla koko ikämme”, tuo naukui. Nyökkäsin. Tämä oli siis varmaan heidän ensimmäinen kertansa, kun he olivat kunnolla lähteneet kaksijalkalasta.
”Pidätte luonnosta varmasti. Metsässä saa myös helposti riistaa, varsinkin kauempana kaksijalkaloista”, äänensävyni oli ystävällinen yrittäessäni luoda keskustelua. Kaksikko vain nyökkäsi, ja Nefiri mutisi jotain myönteisen kuuloista. Naaraat olivat huomattavasti isokokoisempia kuin minä, joten jouduin aina välillä ottamaan juoksuaskelia pysyäkseni heidän perässään.
”Onko teillä mitään erityistä paikkaa, johon haluaisitte mennä? Itse olen mennyt vain vaistoni perässä, mutta voimme toki mennä minne vain te haluatte.”

//Nefiri?
//315 sanaa

Corona oli kaapattu. Kaksijalat olivat vieneet veljeni ja melkein myös poikani. Luojan kiitos Ruska oli ollut piilossa, eikä kaksijalat olleet löytäneet häntä. Vain pari päivää aiemmin ne kirotut kaksijalat olivat kaapanneet Fetuksen. Vaikka nuori kissa ei ollutkaan osa porukkaamme, olin tuntenut sääliä tätä kohtaan. Mutta nyt minä pelkäsin. Kaksijalat olivat arvaamattomia, ja he saattaisivat tehdä veljelleni mitä tahansa.
"Mitä me teemme seuraavaksi?" Ruska sopersi itkun keskeltä ja yritti hymyillä toiveikkaana. Olisin halunnut etsiä veljeni, mutta tiesin sen olevan mahdoton ajatus. En voisi ottaa sitä riskiä, että minun poissaollessani kaksijalat palaisivat ja veisivät Taivaslaulun tai Ruskan. Ajatukseni olivat sekaisin. Yritin löytää ratkaisua tähän toivottomaan tilanteeseen.
"Meidän täytyy olla tästä lähtien erityisen varovaisia. Ruska ei saa poistua missään tapauksessa pesästä yksin, ja vältämme ulkona liikkumista kaikin mahdollisin tavoin", vastasin ja kohtasin Taivaslaulun katseen. Valkea naaras nyökytteli päätään merkiksi siitä, että hän oli kanssani samaa mieltä.
"Meidän täytyy ilmoittaa tästä Dakotalle ja Timille", Taivaslaulu jatkoi. Nyökkäsin.
"Haluatko sinä tehdä sen?" kysyin kumppaniltani, jolla ei ollut mitään asiaa vastaan. Vein Ruskan pesäämme, kun Taivaslaulu käveli kivikasan toiselle puolelle kohti Dakotan, Timin ja Kaarlon pesää. Ruska vaikutti väsyneeltä, mutta tuo oli saanut hengityksensä tasattua.
"Sinun pitäisi nyt nukkua", kuiskasin hiljaa kollin korvaan, mutta Ruska ei käynytkään maate vuoteelleen. Hän nosti sinisen katseensa minua kohti.
"Aiommeko me pelastaa Coronan?" Sanat kirpaisivat sisintäni. Olin luvannut, että tekisin aina kaikkeni veljeni vuoksi. Nyt olin rikkomassa tätä lupausta. Veljeni oli poissa kenties ikiajoiksi.
"Se on liian vaarallista. Meidän täytyy vain toivoa, että Corona löytää tiensä kotiin", naukaisin ja asetuin makaamaan vuoteelleni.
"Hän selviää kyllä. Hän selviää aina", vakuuttelin vielä Ruskalle. Ruska asettui makaamaan sammalvuoteelleen, ja katsoi vielä hetken minua sinisillä silmillään.
"Entä jos ne kaksijalat vievät teidätkin, ja minä jään ihan yksin?" Ruska kysyi ja haukotteli. Laskin kuononi kollin päälaelle yrittäen rauhoitella tätä.
"Niin ei tule käymään, jos me olemme tarpeeksi varovaisia. Eivät kaksijalat ikuisuutta jaksa täällä pyöriä ja etsiä meitä", sanoin ja yritin lohduttaa poikaani. En tiennyt kelpasiko vastaus Ruskalle, vai oliko tuo vain liian väsynyt, mutta oranssi kolli vajosi hetkessä uneen. Hetken ajan katselin nukkuvaa kissaa, jonka jälkeen päätin itsekin yrittää nukkua.
Suljin silmäni, mutta uni ei tullut. Jossain vaiheessa Taivaslaulu palasi pesään. Väräytin korviani kumppanini suuntaan, mutta en avannut silmiäni tai nostanut päätäni ylös.
"Nukutko sinä?" naaraan hiljainen ääni kysyi. Nyt raotin silmiäni ja kohtasin Taivaslaulun eriväristen silmien katseen.
"En saa unta. Kaiken aikaa Corona pyörii mielessäni. Entä jos hän ei selviä? Entä jos en näe häntä ikinä?" kuiskasin hiljaa, jotta Ruska ei kuulisi sanojani, jos hän sattumalta heräisi. Tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Olin niin kamalan huolissani.

//Pääasiassa Taivas, mutta Ruskaki voi jatkaa xd
// 421 sanaa

"Toki, he vain leikkasivat jotain tassuistani enkä ole varma mitä. En ole vielä keksinyt juonta. Saitko muut turvaan? Olisi turhauttavaa, jos kaiken työn jälkeen Ruskapentu kuolisi kaksijalkojen käpälissä", Fetus naukaisi välinpitämättömällä äänellä. En ymmärtänyt miten naaras saattoi olla noin kylmä.
“Uskon, että Ruska pääsi karkuun. Toivon tosiaan, että muutkin ovat turvassa”, naukaisin ja heitin naaraalle välittävän katseen, josta hän ymmärtäisi, että minä välitin ja ihan oikeista syistä. En sen takia, että olin saalistanut heille ja kuluttanut energiaani siihen tai mitään vastaavaa, vaan siksi, koska he olivat perhettä.
Sen sanottuani käännyin ympäri ja asetuin häkin vastakkaiseen nurkkaan vähän minun ja Merkuriuksen löytämän kaksijalkojen pehmikettä muistuttavan kankaan päälle. En jaksanut jutella, päivä oli ollut rankka.
Kaikki täällä haisi niin terävältä, aivan liian hajuttomalta. Muiden eläinten tuoksujen lisäksi täällä ei haissut miltään. Kaikki oli liian teennäistä. Vilkaisin kahta astiaa aitauksen toisessa päässä, joissa oli vettä ja kanin papanoita muistuttavaa kotikisun ruokaa. Olin syönyt tuollaisia papanoita ennenkin, eivätkä ne olleet niin pahoja mille ne näyttivät, mutta täällä, niistä ei tuntunut lähtevän minkäänlaista hajua, joka teki ne epämiellyttävän oloisiksi. Kieltäydyin syömästä niitä. Aistini olivat aivan ylikierroksilla.
Pehmikkeellä maatessani silmäni alkoivat painua kiinni, vaikka olisin halunnut tarkkailla tilannetta koko ajan. Makasin kuitenkin siten, että minun oli helppo nousta seisomaan ja puolustautua, jos joku kaksijalka tulisi sörkkimään.
Annoin unen tulla yksinäisenä, veljeäni kaivaten ja vatsa kurnien.

Avasin silmäni ja hätkähdin, kun en tunnistanutkaan paikkaa missä olin. Missä Merkurius oli? Sitten ajatukseni selkenivät ja muistin eilisen tapahtumat. Huokaisin raskaasti. Oli pilkkopimeää, mikä oli outoa, sillä sisäinen kelloni sanoi olevan aamu. Ehkä aurinko toimi eri lailla kaksijalanpesissä? Oli myös aivan hiljaista pientä satunnaista rouskutusta lukuun ottamatta. Joku oli varmasti syömässä. Kaksijalat olivat poissa, joka sai oloni hieman huojentumaan, mutta toisaalta myös paniikki valtasi minut. Jättivätkö he meidät näihin aitauksiin, eivätkä koskaan päästäisi meitä pois?
Nousin ylös ja venyttelin lihaksiani nopeasti. Kävelin portille, josta minut oli eilen työnnetty sisään. Työnsin nenäni hopeisten keppien välistä ja haistelin ilmaa, joka virtasi käytävällä kahden seinän välissä, jossa kummallakin oli lukemattomat rivistöt aitauksia. Joissain oli asukas, toisissa ei.
Tiesin, kuinka kovaa materiaalia nämä kepit olivat, enkä enää tyhmänä niitä alkanut järsimään. Hampaat siinä vain menisi. Huokaisin turhautuneena ja aloin tassuttaa ympyrää pienessä tilassa.
Vilkaisin Fetuksen häkin suunnalle, mutta sieltä kuului kevyttä tuhinaa. Jatkoin tassutustani. Vatsani murahti kovaan ääneen, jonka seurauksena katseeni kiinnittyi nurkassa oleviin kulhoihin. Pysähdyin ja lähdin tassuttamaan kylmäkiskoisesti niiden luokse. Minua ei yhtään houkuttaneet nuo hajuttomat papanat.
Kohtasin ensimmäiseksi vesiastian ja nuuhkaisin sitä. Sekään ei haissut millekään, muttei veden kuulunutkaan. Veteen suhtauduin vähemmän skeptisesti, sillä eihän vettä nyt monenlaista voinut olla, vai voiko? Kumarruin kipon ylle ja lipaisin kirkasta vettä kielelläni. Kasvoilleni levisi pieni irvistys. Vesi oli kyllä raikasta ja muutenkin juomakelpoista, mutta maku oli outo. Mistä kaksijalat keräsivät vetensä, kun maistuu näin pahalta. Tiesin kuitenkin, että vesi on elintärkeää ja muutenkin jano vaivasi suutani, ja tämän takia join vettä lisää.
Seuraavaksi käännyin papanoiden puoleen ja nappasin muutaman rohkeasti suuhuni. Aloin rouskuttamaan niitä ja yllätyin, kuinka tavallisille ne maistuivat. Niiden hajuttomuudesta huolimatta, ne muistuttivat todella paljon samoja mitä olimme Merkuriuksen kanssa saaneet kiltiltä kaksijalalta. Ehdin hetken syömään tyytyväisenä nappuloita, kun yhtäkkiä hilaisen naksahduksen seurauksena, aurinko syttyi ilman mitään varoitusta. Suljin silmäni sokaistuneena. Aloin kuulla kaksijalkojen puhetta ja vaistomaisesti raotin silmiäni ja pujahdin takaisin aitauksen takanurkkaan pehmikkeiden sekaan.
Kuulin kuinka kaksijalat lässyttivät kaltereiden läpi jokaiseen aitaukseen jotain. Pian näin kaksijalan aivan porttini takana uhkaavan lähellä. Silmäni kapenivat ja turkkini pörhistyi ja samalla päästin suustani varoituksena sähähdyksen. En halunnut sitä yhtään lähemmäksi. Se tuntui ymmärtävän vinkkini, sillä se sanoi vielä nopeasti jotain ja siirtyi eteenpäin.
Vasemmalta alkoi kuulua sellaista tuhinaa, joka viittasi Fetuksen heräämiseen. Minulle alkoi nyt vasta valjeta, että outuisin hyvällä lykyllä viettämään loppuelämäni tässä ilman, että pääsisin sarkastisia kommentteja laukovasta naaraasta eroon. Pudistelin päätäni itsekseni. Tuskin nyt sentään loppuelämääni täällä olisin.
Olin jotenkin ihan loppu. En jaksaisi nyt puolustautua Fetuksen kommentteja vastaan, vaan naaras saisi naureskella minulle juuri sen verran kuin huvitti. Huokaisin. Kaipasin niin kovasti vapautta.


//Fetu?
645 sanaa

Kaksijalkala oli illalla hiljainen, kuten yleensäkin. Toisin kuin me kissat, kaksijaloilla tuntui olevan tapana liikkua ennemmin päiväsaikaan ja vetäytyä pesiinsä melko aikaisin. Me olimme kuitenkin liikkeellä. Ja tällä kertaa "me" ei tarkoittanut vain minua ja siskoani Ursaa, vaan myös vastikään tapaamaani kissaa, Oreota. Olin kohdannut Oreon eksyneenä minun ja Ursan majapaikan liepeiltä. Pieni kolli oli etsinyt tietä pois kaksijalkojen alueelta, ja minä ylivertaisessa ystävällisyydessäni olin suostunut auttamaan. Tietysti ensin olin vaatinut jotain palveluksestani takaisin, ja Oreo tarjoutui saalistamaan meille. Samana iltana olin kuitenkin alkanut ajattelemaan enemmän sitä, mitä elämältäni ja tulevaisuudeltani halusin. Kaksijalkala kun oli alkanut tuntua tylsältä ja pitkäveteiseltä, sekä ennen kaikkea rajoittavalta paikalta. Minussa oli viime aikoina noussut outo halu olla osa jotakin suurempaa, kuin mitä minun ja siskoni yksitoikkoinen elämä oli tähän mennessä ollut.
Siispä istuessamme tutussa paikassamme, Oreon makoillessa kauempana - olimme päättäneet, että hoitaisimme saalistamisen ja kaksijalasta ulos saattelun seuraavana päivänä - tunsin Ursan tutun katseen turkillani, kun silmäilin mietteliäänä hämärtyvää taivasta.
"Sinä näytät olevan ajatuksissasi", kuulin ruskean naaraan naukaisevan. Siristin silmiäni katsoessani Ursan meripihkaisiin silmiin.
"Minä olen aina ajatuksissani."
"Niin, mutta enemmän kuin yleensä", hän vastasi ja pyöräytti silmiään enemmän huvittuneena kuin ärsyyntyneenä. "No, haluatko jakaa?"
Mietin hetken, pitäisikö minun ilmaista naaraalle ajatuksiani. En tiennyt, kuinka tosissani olin, enkä halunnut kertoa aikeistani, ellen ollut aivan varma siitä, että todella päätyisin toteuttamaan ne. Ursa oli kuitenkin siskoni, hän oli pysynyt vierelläni syntymästämme asti vaikeampienkin aikojen yli, joten tuntui kohtuulliselta, että hän saisi kuulla ajatukseni. Varmistin vain, ettei Oreo ollut kuulolla - vilkaistuani kollin suuntaan huomasin hänen jo nukahtaneen.
"Mitä mieltä olisit siitä, jos lähtisimme kaksijalkalasta?" kysyin vilkaisten sivusilmällä ruskeaa naaraserakkoa. "Minä olen kyllästynyt tähän paikkaan. Kissat täällä ovat ärsyttäviä, he ovat vihamielisiä ja liikkuvat mieluummin yksin."
"Ihan sama", Ursa vastasi välinpitämättömästi ja katsahdin häneen yllättyneenä.
"Miten niin ihan sama? Tämä on tärkeä päätös. Me olemme aina eläneet täällä", murahdin ärsyyntyneenä katseeni kiertäessä tuttua tienoota. Ursa kohautti lapojaan.
"No, ei minulle ole niin väliä, missä me olemme. Varmasti pärjämme kaikkialla. Ja olet oikeassa, tämä paikka on käynyt tylsäksi jo aikoja sitten."
Katsoimme toisiamme silmiin hetken ajan, kunnes käänsin katseeni jälleen pois. Ursakin oli hetken hiljaa, ennen kuin rikkoi hiljaisuuden.
"Meinaatko, että lähtisimme Oreon kanssa?"
Olin kertonut toisen erakon tilanteesta Ursalle aiemmin. Hän oli suhtautunut asiaan melko myötätuntoisesti ja paheksunut sitä, että olin kieltäytynyt auttamasta kollia ilman takaisinmaksua.
"Niin minä olin ajatellut. Mikäs siinä, voimme liikkua hänen kanssaan ainakin jonkin aikaa", vastasin mietteliäänä. "Kolme kissaa on parempi kuin kaksi."
"Luotat häneen aika helposti", Ursa sanoi ja vilkaisi nukkuvaa mustavalkoista kollia. "Ei ole sinun tapaistasi."
"Mitä hän muka voisi meille yksin tehdä?" tuhahdin. "Muutenkin, hän ei vaikuta sellaiselta kissalta, joka harrastaisi mitään juonitteluja."
Ursa istui vielä hetken paikoillaan Oreota katsellen, kunnes hän vetäytyi omaan pesäänsä.
"Niin kai sitten. Öitä."
"Öitä."
Istuin vielä hetken pesäni ulkopuolella. Kaksijalkojen asentama valonlähde räpsyi ärsyttävästi, jostain kuului hirviön murinaa. Kyllä, olin kurkkuani myöten täynnä tätä paikkaa, näitä samoja kulmia ja naamoja. Tulevaisuuteni olisi jossain muualla, ja minun oli löydettävä se - en voinut vain odottaa täällä, että jotain tapahtuisi ja elämäni ottaisi uuden suunnan. Viimein astelin pesääni ja kävin nukkumaan.

Niin me sitten päädyimme seisomaan kolmestaan kaksijalkalan rajalle. Muutamia päiviä oli kulunut Oreon tapaamisesta. Emme olleet päässeet lähtemään aiemmin, sään ollessa karmean huono. Olimme Ursan kanssa tulleet siihen päätökseen, että lähtisimme kollikissan mukaan. Emme kuitenkaan olleet kertoneet Oreolle mitään, sillä pelkäsin, että ehkä erakko jänistäisi. En ollut varma, halusiko hän meitä mukaansa, mutta tiesin, että pärjäisimme kolmin nokin paremmin.
Seisoimme kaljujen pensasaitojen rajaamalla kaksijalkojen tiellä. Edessämme näkyi metsä, jonne tie jatkui hiekkaisena polkuna.
"No niin, täältä pääset pois", ilmoitin pienikokoiselle kollille. Hän katsahti minuun ärsyttävän innostuneen oloisena.
"Kiitos paljon avusta. Ehkä näemme vielä joskus."
Vilkaisin Ursaa, joka katsoi jo minua odottavasti.
"Itse asiassa... Me tulemmekin mukaasi", vastasin tarkkaillen Oreon reaktiota. "Haluan pois kaksijalkalasta. Ajattelimme, että voisimme liikkua kanssasi, ainakin jonkin aikaa. Tietenkin, jos kuvittelet, että tällä vieraalla alueella on turvallisempaa liikkua yksin kuin kahden muun kissan kanssa, ymmärrän senkin."

//Oreo?
// 646 sanaa

Oli käynyt jotain kamalaa, Fetus oli napattu! Kaksijalat olivat vieneet Fetuksen pois, eikä kukaan tuntunut tietävän minne kaksijalat suuntasivat. Olin pyytänyt emolta lupaa päästä etsimään Fetusta, mutta hän oli todennut että jos löytäisin minne kaksijalat olisivat laittaneet hänet he luultavasti nappaisivat minutkin. Enkä minä halunnut tulla napatuksi, Fetuksen kohtalo oli vain niin kaamean surullinen. Entä jos en enää ikinä näkisi häntä? Jos kaksijalat eivät palauttaisi häntä? Ei ollut reilua että he omivat kokonaan Fetuksen! Mekin tarvitsimme Fetusta! Kuitenkin kun Corona oli poissaoleva ja muutkin olivat huolissaan en uskoltanut puhua huolistani. Heidän täytyisi jatkuvasti olla hereillä minne vain menivät, eikä poikkeuksia saanut olla. Nyt anelin isää päästämään minut ulos leikkimään, koska en saisi mennä yksin minnekkään. Hän käski pyytää Coronaa mukaan. Nyökkäsin ja lähdin kohti Coronaa. Hänellä alkoi olla kohta pravuuri paikka istuessaan kiven päällä. Kun saavutin ruskean kollin, nykäisin hennosti toisen turkista. Tarkoitukseni ei ollut satuttaa toista, vaan ajatukseni oli täysin herättää toisen huomiota. Corona kääntyi katsomaan minuun päin heti. Hän oli ollut niin haikea.. Kai se johtui Fetuksen onnettomuudesta.
Voitaisiinko mennä katsomaan rajoja ulos? Minulla oli niin kivaa viimeksikin. Ja isä sanoi, että voin jos lähdet minun mukaan”, Isän mukaan olisi myös hyvä idea jos piristäisin Coronaa, tätä mallia hän ei tekisi mitään muuta kuin surisi, eikä olisi koskaan hyvä surra yksin. Eikä surullisena kannata jäädä vain sammalpedin pohjalle. Intoilin toki heti ulos menosta, sekä yhteisestä ajasta. Olin myöskin oppinut hyvinkin käyttämään anelevaa naamaani. Jos tarpeeksi sanoisi kauniisti yleensä kissat suostuisivat, eikös niin? Corona alkoi heti hymyillä, vaikka hän silti näytti hyvin vakavalta. Olin aivan varma että jos hän kaiket päivät istuisi tuolla kivellä muistelemassa vain menneitä pian hänet napattaisiin eikä hän itsekkään huomaisi sitä. Niin ajatuksissaan hän oli.
"Selvä, mutta olemme varovaisia. Et saa lähteä minnekään seurastani, onko selvä?", Corona kysyi. Hän kohotti kulmiaan jääden oikeasti odottamaan vastaustani. Yleensä se oli pelkkä lausahdus ei minnekkään minun seurasta mutta nyt se oli kysymys. En minä muutenkaan matkoillamme minnekkään kadonnut muiden seurasta! Korkeintaan pilaillakseni puun taakse piiloon jossa sielläkin pystyin jatkuvasti kihisemässä katsomaan vahtijaani. Nyökkäsin hänelle pari kertaa innoissani. Jee! Kohta pääsisin ulos!
“Hei Merkurius, vien Ruskaa vähän ulos. Emme mene kauas”, Corona ilmoitti isälle. Isä nyökkäsi ja räpäytti silmiään tapansa mukaan. Corona näytti suunnan kun lähdimme kulkemaan lumisessa maastossa. Oli aina yhtä ihanaa lähteä kiertelemään paikkoja! Koskaan ei tiennyt miltä mikäkin näytti, paikat muuttuivat sään mukaan.
"Otettaisiinko juoksukisa?", Uskoin jo valmiiksi toisen kieltäytyvän, koska ei ollut niin turvallista lähteä minnekkään rynnimään, saati lopettaa keskittymäs maastosta, kuitenkin anelin sitä. Täällä ei näkynyt mitään hälyttävää, saati haissut mitään epäilyttävää. Halusin kuitenkin pitää hauskaa, sekä juoksu kisat olivat aivan parhaita Coronan kanssa. Vedin naamalleni parhaan anelu naamani, toivoen sen toimivan kolliin.
“Selvä. Mutta vain tuonne lumikasan taakse asti”, Corona tokaisi. Olin melkein heti hyppimässä onnesta, mutta aloin piirtämään viivaa lumeen. Lähtöviiva. Se ei ollut kyse voitosta, saati kilpailusta, vain siitä että sain pitää hauskaa ystäväni kanssa.
"Valmiina?", Aloitin. Me kummatkin asetuimme paikallemme, valmiina juoksemaan henkemme edestä. Corona nyökkäsi minulle, ja niin aloittaisin lähtölaskennan.
“Valmiina. Paikoillanne. Hep!”, Huudahdin. Corona ja minä lähdimme eteenpäin minkä pääsimme, lunta pöllysi toki takanamme kun juoksimme. Pidin katseeni tarkasti maaliissani, pian olisimme perillä, koko maailma katosi ympäriltäni kun juoksin, näin vain lumikasan ja minut. Yht äkkiä Corona juoksikin minut kiinni, tönäisten minua. Heräsin huomaten Kaksijalan mennen melkein paniikkiin. Tassuni eivät äkkiä ottaneet vastaan signaalia lopettaa, käännyin kuitenkin katselin olkani yli kun hädissäni kuulin Coronan huudon. Mitä minä teen! Minun pitäisi jäädä tänne häntä pelastamaan! En saisi jäädä kiinni. Mutta kaksijalka näytti niin suurelta, sekä pikku pesä niin pelottavalta. Ehkä corona pääsisi pois sieltä itse. Shokissa minä en tajunnut juoksevani, jalkani vain veivät minua. Hädissäni kyyneleet tulivat kun kuvittelin kaikkein pahinta. Juoksin suoraan kotiin. Entä jos hän kuolisi? Ei tulisi takaisin? Kaikki olisi syytäni! Minä sitä juoksukilpailua ehdotin! Minä halusin lähteä rajalle! Tätä siitä sai! Juoksin koko matkan, vaikka keuhkojani alkoi jo kirvellä. Kunnes näin emon. Kyyneleet valuen minä juoksin kaksikon luokse, yritin pihistä asiaa mutten saanut sanoja ulos. Emo ja isä tulivat lähemmäs, emo kysyen missä Corona on. Halusin vastata että tämä oli yksi typeristä kilpailustamme mutta tällä kertaa hän ei oikeasti tulisi. Nyyhkytin ja tasasin henkeäni.
"Lumikasalla he- he nappasivat Coronan", Nyyhkytin, tunsin kuinka emoni sukaisi päätäni.
"Hän käski vain juosta! Olisin voinut varmasti pelastaa hänet tai tehdä jotain auttaakseni, se kaikki on syytäni nyt kaksijalat saivat hänetkin", Sanoin panikoiden. Upotin kynsiäni maahan repien sitä peloissani. Emoni laski päänsä tasolleni. Katsoi minua tyynesti yrittäen saada selkoa tilanteesta.
"Rakas ei kaksijalkoja vastaan voi tapella, teit aivan oikein, ei ole mitään mitä et voinut estää", Katsoin sitten isää hetken. Kyyneleeni yhä valuen. Emo katsoi isään peloissaan. Ymmärsihän sen. Corona oli isän veli, ja nyt hän oli poissa.
"Mitä me teemme seuraavaksi?", Yritin itkuni keskellä kumminkin hymyillä. He olivat aikuisia kumminkin, he luultavasti tiesivät aina mitä tehdä.

//787 sanaa
//Merkurius? Taivas?

Niin, tosiaan. Jäin kiinni, toivoin ettei Coronalle kävisi yhtikäs mitään. Hän juoksisi pakoon ja ilmoittaisi muille vaarasta. Kuulin kyllä kollin askeleet häkin ulkopuolella, mutten pystynyt kuin toivomaan kollin juoksevan tarpeeksi kovaa että kaksijalka ei saisi häntä kiinni. Loppujen lopuksi Kaksijalat eivät olleet nopeita, sekä yleensä aika kömpelöitä. Heitä vain pitäisi osata varoa eikä pudota tyhmiin ansoihin, kuten minä olin antanut itseni vaistojeni varaan lihapalan kanssa. Tunsin kuinka kaksijalka lopulta kömpelösti nosti minut, otin paikkani häkin perukoilla, ottaen tukevan asennon. Jos pysyisin istumassa luultavasti vielä kaatuisin naamalleni. Tosiaan, mikään ei muuttunut, tilasta toiseen. Pystyin ehkä juuri ja juuri tuntemaan täällä olevan lämpimämpää kuin muualla, joka oli tosissaan outoa. Kuitenkin, kuului hälinää, kiljaisuja, jotka saivat turkkini pörhistymään. Suljin silmäni, yrittäen miettiä pakokeinoa. En ollut kaksijalkojen pentu, en todellakaan. Mielummin kaikkea muuta. Mutta miten pääsisin pois? Jos pääsisin kaksijalkalassa pakoon voisin ihan rauhassa seikkailla ilman mitään huolia. Mutta siinä oli taas se, en voinut antaa Coronan luulla että kaksijalat tappoivat minut, toinen vielä surisi tai jotian muuta ääliömäistä. Tai no, en usko hänen surevan minun perääni lainkaan, mutta ruskapentu ja muut olivat ihan eri asia. Minä ja Dakota tulimme loppujen lopuksi ihan hyvin toimeen. Mutta jos se ääliö yrittäisikään tulla perääni hän olisi kuollut. Heidän pitäisi siirtyä, muuttaa kauemmas. Oli idioottimaista kokoontua edes yhteen saatti luottaa toiseen. Oli turhaa luottaa, avautua, olla ystävä, koska siksi että se oli aivan turhaa. Kaikki lopulta olisivat vain oman etunsa perään, eikä ollut ideaa tyydyttää ketään muuta. Aikaa kului, kunnes jatkunut hälinä ulkopuolella lakkasi, hälin lisää, minua liikutettiin.. Pysyin yhä viimeisessä nurkassa valmiina hyökkäämään. Sitten kuulin ääniä, eläimiä, kaameasti toisia eläimiä. Turkkini pörhistyi ja kynteni avautuivat. Yht äkkiä luukku avautui edessäni, se oli jotain paksua mustaa ainetta ja näin uuden kiiltävän keppi aidan. Joku nosti minut ja minähän raavin ja sähisin. Ei se ollut pelosta, ennemmin halusta ja suunnitelmasta päästä pois. Myös ahdistuksesta kun joku koski minuun. Kaksijalka päästikin minusta irti ja putosin. Nopeasti vilkuilin ympärilleni katsoen oudon muotoista pesää. Se jatkui suoraan ja omasi mutkia.. En pitänyt siitä, pinkaisin juoksuun lähtien kohti lähimpää kulmaa. Kuin olisit mennyt puskan taakse piiloon. Mutta kulman takana oli umpikuja. Ketunläjät! Kaksijalka sai minut kiinni, saaden taas sihinää seurakseen. Hän vei minut pehmustettuun aitaukseen. Siinä tosiaan oli kiiltävä risu aita, kuin seinämä. En koittanut edes purra sitä sillä tiesin sen olevan kovaa. Murisin ja sihisin kaltenevalle kaksijalalle, tutkien sen jälkeen pesää. Pieni, siellä oli pupunpapanoita ja vettä, lämmintä, meluisaa, ehkä ihan siedettävä paikka levätä. Edellis yö oli taas mennyt kaksijalkojen jälkien paikannukseen, etsimiseen lähinnä koska niitä ei ollut. Otin rennon asennon hiljattain, painuen kippuraan. Pystyin kyllä nukkumaan melussa, mutta eri asia pystyinkö nukkumaan vieraassa paikassa. Lopulta nukahdin helposti.

Seuraavan kerran kun heräsin heräsin viiltävään kipuun, meteliin. Olin käärittynä johonkin pehmeään, ja kun katselin ympärilleni kaksijalkoja pörräsi kaikkialla. Aloin sihistä ja yrittää päästä pois mutta tunsin huumaavan kivun lonkassani sekä tassuissani. Muistin haikeasti kivun kun jotain oli käynyt, joku oli tökkäissyt minua kuin piikkiherneen piikillä. Näkökenttäni oli yhä sumea, mutta kuulin yhä huudon ja ulvonnan taustalla. Mitäh? Taas kaikki tuntui sumenevan, ja kun tulin tajuihini tajusin olevani taas kopissa. Kipu ei ollut enää läsnä, tai oli kun liikuin. Katsoin ympärilleni silmieni alkaessa tarkentua. Tassuni olivat peitetty jollain valkoisella pehmeällä.. Kaikki muu näytti olevan ennallaan. Kun yritin liikuttaa tassujani, nousta pystyyn, kipu läpäisi minut, joten yritin pysyä paikallaan. Kömmin kuitenkin pupun papanoille, haistaen niitä. Ne eivät haisseet ulostelle? Kai se oli jokin versio ruuasta. Täällä oli vaikeaa erottaa hajuja toisistaan, sillä joka puolella haisi eri eläin, joten välttelin haistelemista. Kerran olisin loukussa ilman tietä ulos, minun kai pitäisi syödä. Mutta en varmasti söisi tuota. Ei kukaan minua tullut pelastamaan ainakaan. Voi rotta! Mihin olin itseni ajanutkaan. Pitkän paikalla pysymisen jälkeen päädyin maistamaan papanoita. Oli totta ettei se ollut kanin ulostetta, mutta se ei todellakaan maistunut sitä paremmalta. Kuin kuivaa lihaa, johon oli tungettu ties mitä. Vedikään ei maistunut kodin vedeltä, vaan se oli turhan mautonta. Join vetta kumminkin.

Seuraavana päivänä pääsin kaksijalan hoitoon, vaikka kuinka yritin näytt etten halunnut hänen inhoja vaaleanpunaisia käpäliään lähelle, hän yritti jatkuvasti koskea minuun. Lopulta hän alkoi kiusaamaan kipeitä tassujani, käärien minut taas siihen pehmeään sammaleeseen. Tämä sammal oli ohutta, keltaisen väristä. Tosin se oli hyvinkin puhdasta, eikä omannut lainkaan multaa seassa. Hän vaihtoi valkoisen asian, ja taas kosketteli minua. Kun viimein sain tilaisuuden purra häntä, purin. Kaksijalka ärjäisi päästäen minusta irti. Vaikka kuinka sähisin hän vei minut taas sinne koppiin. Taas nukkumaan napusten jälkeen. En tajunnut mikä sai minut nukkumaan niin paljon. Mutta seuraavan kerran kun heräsin, huomasin kaksijalan. Se toi viereeni uuden ystävän. Huomasin sitten liian tutun turkin väläyksen. Corona?!??!?!?!? Sekasortoiset tunteet myllersivät lävitseni, kun katsoin toisen suuntaan. Oliko muitakin jäänyt kiinni? Mitä hän täällä teki? Aikoivatko he satuttaa häntäkin? Eivät he saisi! Minä pitäisin siitä huolen! Mutta miten.. Olin vain häkissä jumissa, miten minä voisin auttaa toista. Katsoin toisen suuntaan, olkko toinen tulossa kenties pelastamaan minua? Fetus lopeta! Mieti! Sinun on päästävä välittömästi täältä pois. Yritin luonnostani avata kynsiäni, mutta kova kipu vihlasi lähvitseni. Pystyin juuri ja juuri istumaan kivun kanssa, ruoka oli muuttunut ajan myötä, nyt siinä oli joitain.. enemmän riistamaista sekoitetta.
"Kukas se siinä?", Kysyin, vaikka olinkin jo nähnyt jotain, jostain syystä sydämeni tuntui kuin tulevan ulos rinnastani. Se hakkasi niin kovaa. Miksi se hakkasi? Ei se ollut niin että olin peloissani saati vihainen, kaikki oli hyvin. En ollut tosin helpottunutkaan kun näin toisen lukittuna laatikkoon, enemmän tympääntynyt.
"Fetus? Sinäkö se siinä?", painauduin mahdollisimman lähelle kiiltävää aitaa hymyillen vähän.
"Tuliko sinulla jo ikävä aavevarjo? Tämä ei nimittäin ole lempi paikkojani olla, voin kertoa", En tietty näyttänyt toiselle haavoittuneita tassujani, se olisi vain silkkaa tyhmyyttä ja heikkoutta.
"Ei tullut, oletko kunnossa? Oletko löytänyt vielä keinoja paeta?", Toinen uteli huojentuneisuutta äänessään. Siristin silmiäni. Miksi minun asiani kuuluisivat yht äkkiä hänelle? Miksi hän edes välittäisi. Sitä paitsi jos osaisin karata olisin jo karannut. Olin kuitenkin tehnyt huomiota. Joitain eläimiä päästettiin kaksijalan valvomana ulos, sekä nuo eläimet aina tekivät jotain ulkona, en ollut varma mitä, mutta se olisi varmasti yksi keino. En kuitenkaan halunnut elätellä turhia toiveita.
"Toki, he vain leikkasivat jotain tassuistani enkä ole varma mitä. En ole vielä keksinyt juonta. Saitko muut turvaan? Olisi turhauttavaa jos kaiken työn jälkeen ruskapentu kuolisi kaksijalkojen käpälissä", Tokaisin kylmällä äänellä, sillä en halunnut näyttää että oikeasti välitin.

//1028
//Corona?

Corona ja Ruska olivat lähteneet vähän aikaa sitten yhdessä ulos. Istuskelin hieman tylsistyneenä pesämme sisällä ja mietiskelin.
Corona oli tuonut karvoja nostattavan uutisen mukanaan muutama päivä sitten, kun hän oli ollut todistamassa kaksijalkojen nappaavan erakkokissa Fetuksen. Olin aina pitänyt kaksijalkoja epäilyttävinä, mutta tätä en ollut osannut odottaa. He olivat alkaneet vihollisiksemme.
Olin ehkä vähän jännittynyt siitä, kun poikani ja hänen setänsä olivat lähteneet lähelle vaaraa. He olivat kyllä luvanneet pysyä lähellä, mutta olin huolissani. Kyllä minä rauhalliseen Coronaan luotin, vaikka välillä hän saikin niitä päähänpistojaan.
Nousin ylös ja tassutin ulos pesästä. Suuntasin oitis kumppanini luokse ja asetuin istumaan tämän viereen.
“Hei”, naukaisin ja sain lempeän vastauksen. Merkuriuksen häntä heilahti taakseni, kuin käärien minut lämpimään ja turvalliseen otteeseensa.
“Mitä mietit?” Merkurius kysyi katsoen arvioivasti minua.
“Mietin vain sitä, kuinka Ruska ja Corona pärjäävät ulkona, jos ne kaksijalatkin ovat liikkeellä”, selitin ja päästin syvän huokauksen. Merkurius nuolaisi päätäni karhella kilellään lohdullisesti.
“Tiedän kyllä. Minuakin huolestuttaa ne kaksijalat, mutta huolehtiminen ei ratko mitään”, kolli naukui viisaasti. Nyökkäsin silmät kiitollisina säihkyen. Tunsin oloni heti varmemmaksi.
Kauhuni kävivät kuitenkin pian toteen, sillä Ruska juoksi aivan hengästyksissään aukiolle ja yritti sanoa jotain hengästymisensä keskeltä. Nousin ylös ja juoksin nopeasti tämän luo Merkurius perässäni.
“Ruska, mikä on? Missä Corona on?” kysyin silmät jännittyneinä kiiluen.


//Ruska? Mer? (anteeks mikä pätkä)
207 sanaa

Katsoin silmät järkytyksestä ammollaan, kuinka Fetus loikki liikkuvan lihan palan perässä. Hän ei ehtinyt reagoida varoitushuutooni, kun oli jo liian syvissä vesissä. Lähdin nopeasti tämän perään sydän rinnassani kauhusta hakaten. Juoksin niin kovaa kuin pääsin ja yritin napata vielä naaraan hännästä, mutta kaksijalat ehtivät sulkea tämän pois ulottuviltani. Pysähdyin järkyttyneenä ja lamaannuin paikalleni sekunniksi, mutta kun huomasin kaksijalkojen huomion kiinnittyneen minuun, tiesin, että nyt täytyisi lähteä. Juoksin ja juoksin kierrellen ja kaarrelleen niin kauan, että keuhkojani poltti kuin tukehtuisin. Lyyhistyin maahan vetämään henkeä. Jokin Fetuksen vakavassa olemuksessa oli jo saanut minut varuilleen, hän oli varmasti tuloissa varoittamaan meitä tästä. Minun olisi pitänyt pystyä pelastamaan hänet! Se on minun tehtäväni, pitää hänestä huolta. Soimasin itseäni sen koko ajan, kun makasin siinä tasaamassa hengitystäni. Kuuntelin vainoharhaisesti ympärilleni siltä varalta, että kaksijalat saapuisivat.
Nousin ylös ja lähdin juoksemaan poissaolevana kohti leiriämme. Saavutinkin sen nopeasti ja kun pyrähdin aukiolle pakahtumaisillani, koko kissakatraan katseet kiinnittyivät huolissaan minuun. Merkurius hölkkäsi nopeasti luokseni jännittynyt ilme kasvoillaan. Näin kuinka Ruska piiloutui ottoemonsa taakse ja tämä katsoi tätä lämpimästi, kuin suojaten kaikilta maailman vaaroilta.
“Mitä on tapahtunut?” Merkurius kysyi huolestuneella äänellä ja katseli minua, kuin etsien vammoja. Pudistelin päätäni ahdistuneena vaarasta, joka saattaisi kohdata meitä.
“Kaksijalat...nappasivat Fetuksen...”, kähisin hengästykseni välistä. Kissajoukosta kuului huolestunut kohahdus, “Ne toimivat fiksusti... Ensin jättivät syötin, jonka avulla ne houkuttelivat hänet lähemmäs ja sitten he ottivat hänet mukaansa. Täällä ei ole enää turvallista.” Merkurius katsoi minua järkyttyneenä kuulemastaan vaarasta. Dakota tassutti veljeni rinnalle.
“Emme voi enää kulkea yksin ja vaikka kulkisimme yhdessä, meidän tulee olla varovaisia. Varokaa ansoja ja välttäkää houkutusta valmiiksi tapetusta riistasta. Meidän on löydettävä turvallisempi asuinpaikka, jos tämä ei pian lopu. Fetus saattaa olla ensimmäinen kissa monesta”, Dakota naukui järkevästi. Hänen käytökseensä ei tuntunut vaikuttavan ylitsepääsemättömästi tapahtuman aiheuttama jännitys, vaan hän kykeni edelleen ajattelemaan järkevästi. Nyökkäsin naaraalle.

Oli kulunut muutama päivä Fetuksen nappaamisesta. Olin huomannut olevani hieman etäinen ja poissaoleva. Minua taisi harmittaa nuoren naaraan kohtalo. Ties mitä hänelle tehtäisiin. Olisiko hän edes elossa enää? Olivatko kaksijalat alkaneet käyttää kissoja ravinnokseen? Minua kylmäsi ajatus luita ja ytimiä myöten. Halusin saada Fetuksen takaisin, kukaan ei ansainnut tuollaista kohtaloa. Istuskelin yksin erään kiven päällä, missä minulla oli alkanut tulla tavaksi istua. Hetken päästä tunsin hennon nykäisyn turkissani. Käännyin katsomaan ja näin Ruskan innostuneen katseen.
“Voitaisiinko mennä katsomaan rajoja ulos? Minulla oli niin kivaa viimeksikin. Ja isä sanoi, että voin jos lähdet minun mukaan”, tämä intoili ja hänen katseensa oli aneleva. Kasvoilleni nousi väkisinkin hymy, mutta silti pidin katseeni vakavana.
“Selvä, mutta olemme varovaisia. Et saa lähteä minnekään seurastani, onko selvä?” kysyin kulmiani vaativasti kohottaen. Oppilasikäinen kissa nyökytti energisenä. Hän oli kunnon energiapakkaus. Muistin kuinka olin joskus löytänyt hänet tärisevänä karvakeränä, kun hän oli karannut Fetuksen luota. Tuntui, että siitäkin oli niin vähän aikaa.
“Hei Merkurius, vien Ruskaa vähän ulos. Emme mene kauas”, ilmoitin vielä veljelleni. Veljeni nyökkäsi ja räpäytti silmiään minulle luottavaisesti. Sen jälkeen viitoin Ruskalle suuntaa, johon lähtisimme ja niin pieni retkemme alkoi. Kiertelimme ja kaartelimme ja lopulta Ruska tokaisi:
“Otettaisiinko juoksukisa?” Mieleni teki suostua, mutta tiesin, että se voisi olla vaarallista nyt kun kaksijalat olivat liikkeellä. Ilmeestäni Ruska saattoi jo odottaa kieltäytymistä, sillä hänen katseensa muuttui anelevaksi.
“Selvä. Mutta vain tuonne lumikasan taakse asti”, sanoin. Ruska suostui ja alkoi innokkaasti piirtää lumeen viivaa, josta lähtisimme.
“Valmiina?” tämä kysyi ja vilkaisi minuun sen jälkeen katsoen lähtölinjaa. Nyökkäsin ja asetuin alas.
“Valmiina. Paikoillanne. Hep!” kolli kiljaisi ja lähti pinkomaan sen minkä käpälistään pääsi. Lähdin tämän perään, mutten niin lujaa kuin pääsisin. Halusin antaa veljenpoikani voittaa. Se ilo minkä hän siitä saisi. Hän pinkoi ja pinkoi ja oli melkein maalissa, kun lumikinoksen takaa ilmestyi arvaamatta kaksijalka kiiltävän hopeisen aitauksensa kanssa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja juoksin nopeasti Ruskan kiinni. Kaksijalka oli nappaamassa häntä! Hopeinen aitausmainen asia oli jo noussut ylös kaksijalan tassuissa valmiina nappaamaan kohdalle osuvan kissan. Ruska oli jo melkein siinä, missä kohtaisi kiinnioton, kun juuri sain hänet töytäistyä sivuun ja lysähdin itse kuonolleni lumeen. Kuulin rautaisen kilahduksen ja pian olin vankina näiden ohuiden hopeisten keppien välissä, enkä päässyt minnekään.
“Juokse Ruska! Juokse kotiin!” käskin tomerasti. Ruska lähti tassut lunta sutien juoksemaan nopeasti pois kauhunkiilto silmissään. Olin käskenyt Ruskan mennä suoraan kotiin, sillä kaksijalkoja oli vain yksi ja se oli keskittynyt minuun. Yritin purra hopeisen kepin poikki, mutta se oli niin kovaa, että se sai minun hampaani vain särkemään. Mourusin vihaisena minua tarkkailevalle kaksijalalle, joka otti aitaukseni käteensä ja lähti kantamaan minua. Painuin pieneksi keräksi tilan nurkkaan ja tuijotin ympärilleni kauhuissani.
Kaksijalka vei minut kohti hirviötä ja se sai karvani pystyyn. Aloin ulvoa korvia huumaavasti pelkoani. Se aikoi syöttää minut hirviölleen. Aloin raapia henkeni edestä hopeisia keppejä, ja yritin paeta. Olin vankina ja pian hirviön ruokaa. Kauhu sai mielentilani sekavaksi. Tämä olisi loppuni. En päässyt pois. Suljin silmäni ja valmistauduin loppuuni.
Odotin ja odotin, eikä mitään tapahtunut. Avasin silmäni ja huomasin olevani yksin. Olin jossain lämpimässä ja tummassa tilassa ja sen ulkopuolelta kuului hirviön murinaa. Voisiko olla, että hirviö muka söi minut jo? Uskaltauduin tunkemaan päätäni hieman keppien välistä, jotta näkisin paremmin, mutta ei ollut mitään nähtävää. Oloni oli rauhoittunut, sillä olin yksin. Tässä minä nyt vain olin, hirviön vatsassa.

Yhtäkkiä hirviö pysähtyi yllättäen ja heilahdin vankilassani. Hirviö oli liikkunut todella kauan, en tiedä kuinka pitkälle se oli minut vienyt. Sykkeeni oli taas noussut. Pian se sama kaksijalka tuli ja avasi hirviön vatsan nostaen minut taas ilmaan. Minua alkoi taas pelottaa. Kaksijalka käveli kohti kaksijalanpesää ja kun saavuimme sisälle, ilmassa leijui kissojen tuoksu. Kissojen ja kaiken muun mahdollisen. Mihin minä olin oikein tullut?
Kaksijalka vei minut tomerin askelin johonkin uuteen huoneeseen, jossa korviani raastoi monen eläimen äännähtely. Luimistin korviani ja yritin sulkea melua mielestäni. Rakastin niin kovasti hiljaisuutta.
Kaksijalka pysähtyi toisen hopeisen tikku aitauksen kohdalle, mutta tällä kertaa se oli kiinni pesän seinässä, jossa oli lukematon rivi samanlaisia aitauksia. Se avasi portin ja sen jälkeen avasi minun aitaukseni ja pian se nosti minut lämpimiin outoihin nahkaisiin tassuihinsa. Sähisin ja raavin, jotta pääisin tämän otteesta, mutta ennen kuin huomasinkaan olin jo uusien kaltereiden sisällä.
Tällä kertaa allani oli lämmin ja pehmeä oikein mukavan tuntuinen alusta, joka oli vähän kuin sammalta. Aitauksen nurkassa oli outo astia, missä oli kirkasta nestettä ja sen vieressä pupunpapanoilta näyttäviä klönttejä. Irvistin.
“Kukas se siinä?” kuulin äänen vasemmaltani, jota en olisi odottanut ollenkaan kuulevani.
“Fetus? Sinäkö se siinä?” henkäisin ja käännyin katsomaan ääntä kohti. Vieressäni olevasta keppiaitauksesta kurkki tuttu lepakkokorvainen naaras. Sydämeni oli pakahtua huojennuksesta.

//Fetu tai Ruska? Toivottavasti ei menny hirveesti ristiin Ruskan tarinan kaa :)
1044 sanaa

Täällä oli ollut aivan mahtavaa! Olin saanut tutustua kaikkiin, vaikka kaarlo olikin mennyt pahempaan kuntoon. Mutta kuullemma hän olisi sitten suojelemassa Taivaslaulun ja Merkuriuksen edes menneitä pentuja jos itse nukkuisi pois. Minua kuitenkin surutti hirveästi se kuinka hän ei olisi sitten enää meitä suojelemassa. Lumi oli tosissaan vallannut koko maailman, se oli kaikkialla, nyt kuitenkin lumi oli sulamassa. Taivaslaulu ja Merkiurius olivat alkaneet opettaa minulle kaikkea hauskaa, kuten miten tapella, miten saalistaa. Minua kuitenkin vielä kiinnosti yksi asia, miten uida? Olimme opetelleet paljon kaikenlaista, tassujani ihan kivisti illalla, mutta koskaan emme olleet opettelleet uimista. En ollut puhunut asiasta mitään, mutta tänään ottaisin sen puheeksi. Olimme partioineet rajaa, joka oli joka kerta yhtä jännää, mutta tänä yönä minä vartioisin ensi kertaa isän kanssa leiriä! Super jännää! Emo kävi sanomassa meille hyvät yöt, onnitteli meitä, ja sitten lähti nukkumaan. Seurasi taas opetus tuokio kaikkien aistien tärkeydestä ja siitä kuinka minä isona tekisin tätä jatkuvasti. Minä vakuutin isälle että minusta tulisi paras vartija mitä hän olisi ikinä nähnyt, sekä kyselin vähän lisää häneltä kysymyksiä. Isä oli korostanut ettei haitannut vaikka nukahtaisin vartion kesken, mutten antaisi käydä niin, minä olisin yhtä upea kuin isä ja vartioisin joukkoamme koko yön! Kuljin välillä kivikasaa ympäri, mutta oli vaikea nähdä pimeässä. Todellakin vaikeaa, en meinannut erottaa mitään. Sen takia painostin Hajuaistin, Kuuloaistin sekä Tuntoaistin varaan. Pitäisihän minun osata tunnistaa vaara joskus vaikka silmät sidottuna, joten nyt sitä harjoteltaisiin. Yö sujui kyllä, hyvin mutta hitaasti. En haistanut mitään vaaraa, vaikka välillä hätkähdin paikalleni haistaessani uuden hajun. Fetus. Hän kulki välillä niin läheltä että haju kantautui leiriin asti. Fetus oli ihan mukava, vaikka hän ei pitänytkään leikkimisestä. Hän usein kuitenkin saattoi hetken tarkkailla harjoituksiani ennen kuin katosi. Corona oli aivan upea! Hänen kanssaan sain usein juosta kilpaa ja voitin ainakin joka toisen juoksukilpailun häntä vastaan. Hänen kanssaan useimmiten leikin vapaa ajalla kun kaikki harjoitukset oltiin tehty. Tai sitten Timin tai Dakotan. Hekin olivat aivan kivoja ja pidin heistä. Viimein aamu koitti, sekä pääsimme nukkumaan pesään. Emo toivotti meille vielä hyvät yöt, vaikka olinkin niin väsynyt etten meinannut pysyä tassuillani! En olisi uskonut että valvominen oli näin raskasta hommaa, mutta se oli sen arvoista. Pian olisin yhtä mahtava kuin emo ja isä ja pystyisin valvomaan kaikki yöt! Uiminen oli unohtunut kokonaan mieleni perukoihin, kun viimein toivotin hyvät yöt isälle ja nukahdin melkein salamana sammalilleni. Ne olivat kohta jo pienet, minun pitäisi kerätä taas lisää sammalta ensikerralla kun menisimme ulos. En edelleenkään pitänyt ajatuksesta kulkea metsässä miten sattuun ilman vanhempieni tai perheen tiedostamatta, vaan aina he tiesivät missä menin ja kenen kanssa. Harvoin oli vastaväitteitä.

Heräilin aika myöhään, isän kanssa samoihin aikoihin. Saimme heti aamiaiset, itselleni hiiren. Mussutin hiirtäni, unihiekkaa silmistäni pyyhkien. Merkiurius kysyi mitä halusin tehdä. Kerroin kuinka halusin käydä kiertämässä rajoja jotta pystyisin hioa taitojani! Tassujani tosin kivisti eillisestä, mutta aion silti menisin aivan varmasti tarkistamaan rajoja. Merkurius harkitsi oliko se sopivaa eillisen valvomisen jälkeen, minä kuitenkin pyysin oikein kauniisti venytellen raajojani samalla kun katsoin anellen toista. 'Kiiilllttiii' se koristeli vielä aneluni. Lopulta isä suostui siihen.
"Kiitos isä!", Kehräsin kiehnäten toisen rinnusta vasten ja lähdin. Hän katsoi perääni, kun tassutin aukiolle. Juuri tuolla Tim ja Emo juttelivat jostain. Dakota puolestaan oli luultavasti Kaarlon luona seuraamassa tilannetta. Tassuttelin Emon luokse, innosta hehkuen.
"Haluan mennä vartioimaan rajaa! Kenet otan mukaani?", intoilin. Taivaslaulu hymyili katsoen minuun. Corona tassutti juuri pesään luultavasti lepäämään hetkeksi. Hän oli tänään jo metsästänyt aamupalaa.
"Minä voisin lähteä kanssasi, Taivaslaulu voi jäädä vartioimaan tänne siksi aikaa", Timi tokaisi. Innolla katsoin häntä, sekä emoani.
"Selvä! Mennään!", Hihkuin. Niin me lähdimme, koska kellään ei ollut siihen sanottavaa. Emme onneksi törmänneet rajalla mihinkään jännään, vaikka kiersimme vain pienen osan. Emme menneet enää Fetuksen pesän lähelle, vaan hän itse saisi hoitaa reviirinsä. Niin Timi minulle kertoi. Nyökkäsin ja palasimme leiriin. Siellä Corona juoksi henki hieverissä paikalle, ja minä ihmeissäni piilouduin äidin taakse, joka oli tullut pesästä. Corona ei varmaan ollut saanut unta vain levännyt, koska hän tuli nyt vastaan. Dakota oli puolestaan jo vartioissa, se kertoi miten paljon aikaa meillä oli mennyt. Olin jäänyt haistelemaan useaa hajujälkeä ja Timi kertoi kuinka tärkeää oli että olin kiinnostunut metsästyksestä. Kyllähän minä sen tiesin! Katsoin kuitenkin hätääntyneen näköistä kollia huolissani.

//684
//Coro? Muut erakot? Toivon etten menny yli.

Nämä viimeisimmät kuut olivat sujuneet.. ihan kohtuullisesti. Olin kulkenut siellä täällä, sekä löytänyt oman pesän. Pesä oli tosissaan coronan ja näiden pesän lähellä, koska tarvittaessa nämä olisivat takapakkina apuna taistelussa. Enhän minä ollut pesässäni kuin öisin, muulloin menin seikkailemaan muilla mailla. Nyt kuitenkin olin haistanut erittäin.. kiinnostavia hajuja viime päivinä, kaksijalkoja, he lähestyivät päivä päivältä, mutta nyt he olivat pois, olleet ainakin neljänneskuun. Coronan porukka ei ollut huomannut hajuja, koska ne olivat ns minun puolellani reviiriä, leirini puolella. Olin nyt matkalla kertomaan havainnostani, jotta saisin tarvittaessa apua hätä tilanteissa. Pysähdyin haistelemaan ilmaa, sillä kuulin ääniä yhä. Ei kai kaksijalat olleet palanneet? Ei voinut olla totta! Ei, se niinkään ollut, Corona. Seuraavaksi sain hänet päälleni. Toinen huokaisi, katsoin häntä toisen valittaessa. En tällä kertaa katsonut häntä vitsaillen, vaan tosissani. Tämä ei ollut leikin asia, sillä jos joituisin kaksijalkojen hyökkäämäksi siitä lähtisi nirri helposti.
"Tulin ilmoittamaan huolettavista havannoistani joita olen huomannut pitkän ajan ja uskon että teiltä on jäänyt välistä", Tokaisin. Corona katsoi minua tyynesti, mutta pieni epäilyn pilke oli hänen silmissään yhä.
"Mitä olet haistanut? Kyllä me luultavasti olemme sen huomanneet", Argh, tuo itsevarma asenne. Inhosin sitä. Olkoot. Hän sai minut raivon partaalle, mutta tiesin etten pääsisi ylös ennen kuin vastasin toiselle. Samalla halusin toiselle kaikkea parasta.. siksi minä luultavasti tässä olinkin. Olin kasvanut, mutten vieläkään yli Coronan. Ruskakin oli kasvanut hiljattain.. Olin silloin tällöin huomannut hänet harjoittamassa taitojaan Taivaslaulun kanssa. Ehkä siksi Corona yrittikin pitää minut kauempana leiristä.
"Hajuja. Etkö nyt nousisi päältäni niin voin tulla kertomaan teille kaikille. Tämä ei ole vitsin asia. Minua ei kiinnosta olla allasi", Huokaisin, katsoen toisen silmiin. Hän turhautuneena nousi päältäni, lähti johdattamaan minua leiriinsä. Tietty minä tiesin minne mennä. Mutta nyt kerran toinen minua ohjeisti, voisin onnella tarkkailla lisää hajujani. Turkkini pörhistyi kun haistin kaksijalkoja lisää.
"Seis", Sihisin, Corona kääntyi katsomaan minua, kun kylmässä Lehtikadon viimeisissä lumissa pysähdyin. Älä viitsi olla täällä asti? Mitä sinä täällä edes teet! Täällä asti. Astelin lähemmäs, kunnes huomasin maassa lihan palan? Lihaa? Kurtistin kulmiani, yhä häntäni hermostuneena heiluen. Corona tuntui pysyttelevän kauempana. Lihapala yht äkkiä liikkui. Mitä? Hyppäsin pikku riistani kimppuun. Sitten se liikkui taas. Sitten kuului äännähdys liian myöhään kun hyppäsin taas.
"Fetus! Tule takaisin! Se on ansa!", Kolli sihisi, kun tajusin kävelleeni suoraan puskaan. Olin jossain aivan muualla kuin piti, mutta en tiennyt miten. Seinät olivat mustia, mutta kun käänsin katseeni taakseni, he sulkivat oven. Suuhuni jäi riistan pala, kun nöyryytettynä tuijotin pimeään. Nyt Corona ei enää koskaan saisi tietää mistä olin ollut varoittamassa, mutta kai hänen pähkinä aivonsa tajuaisivat vihjeen. Toivoin tosiaan ettei hänkin jäisi kiinni.. Vanhempani olivat opettaneet minulle kaiken ansoista ja kaksijalan pesistä, joten en oikeastaan enää lainkaan pelästynyt näitä tilanteita, olin vain tympääntynyt häviöstäni.

//443 sanaa
//Corona?

Suin kastanjanväristä turkkiani tarkoin ottein. Oli kulunut jo aikaa siitä, kun Ruska oli muuttanut luoksemme. Vähän sen jälkeen Fetuskin oli löytänyt onneksemme oman pesän, eikä hänen enää tarvinnut roikkua luonamme. Vaikkakin vähän turhan läheltä. Vähän väliä hänet löysi haahuilemasta omaan makuuni vähän liian läheltä meidän pesäämme.
Fetus oli myös kasvanut viime kuiden aikana. Hän ei ollut enää samanlainen pieni oppilasikäinen karvakasa kuin ensitapaamisellamme, vaan varttunut nuori naaras kissa, joka kohta loikkaisi aikuisuuden kynnyksen yli. Hänen värikäs persoonansa ei ollut valitettavasti muuttunut, vaan hän laukoi edelleen samoja viisastelujaan kuin aina ennenkin, eikä yhtään vähempää raivostuttavammin.
Olin huomaamattani alkanut sukimaan turkkiani entistä aggressiivisemmin. Yleensä jokainen sai minulta loistokkaan kohteliasta kohtelua ja kohdata tyynen ja hyväkäytöksisen itseni, mutta Fetus sai minut tuntemaan eri lailla. Hänelle näpäyttely tuntui miellyttävältä. Ikään kuin kilpailisimme keskenään siitä, kumpi voittaa loputtoman sanataistomme. Pakko minun oli myöntää, että olimme lähentyneet. Välimme oli oudot. Kaiken sen molemminpuolisen epämiellyttävyyden takana oli jonkinlaista välitystä.
Nousin ylös ja lähdin kävelemään. Poistuin pesämme luota vartiossa olevalle Dakotalle tyynesti nyökäten. Tarvitsin päivittäin hieman omaa rauhaa introvertille sielulleni, jotta se saisi latautua rauhassa. Tassutin narisevassa lumessa ja tunsin hiljalleen, kuinka polkuanturani turruttuivat kylmästä.
Saavuin paksurunkoisen puun luokse ja kurotin venyttelemään sitä vasten. Sen jälkeen teroitin kynsiäni antaen kaarnan pöllytä. Katselin korkealle puuhun miettien näkymää, jonka sen oksalta näkisi. Harmi vaan en ollut yhtään hyvä kiipeilijä. Kuulin lumen narsketta vähän matkan päästä ja piilouduin puuta vasten. Turkkini maastoutui loistavasti ruskeaan puunrunkoon. Olin kömpelö piiloutuja, mutta tässä tilanteessa olisi pentukin osannut piiloutua omaa turkkiaan vastaavaa väriä vasten. Kun askeleet olivat aivan lähellä, kuulin jonkun haistelevan ilmaa. Jos en nyt iskisi, hän huomaisi minut ennen. Loikkasin puuntakaa nopeasti tunkeutujan kimppuun ja painoin tämän nopeasti maahan.
Kohdistin katseeni tulijaan ja se sai minut puuskahtamaan kyllästyneesti. Tunnistin tuon pisteliään katseen turhankin hyvin. Hän oli tunnistanut minut jo ennen iskuani, eikä ollut edes vaivautunut puolustautumaan
“Jaaha. Sinä taas”, naukaisin Fetukselle pyöräyttäen silmiäni. En ollut päästämässä solakkaa naarasta vielä mihinkään.
“Etkö osaa pysyä kauempana meidän pesästämme?” Jäin odottamaan naaraan vastausta. Ääneni oli kylmänviileä, mutta silmissäni loisti hitunen ilkikurisuutta.


//Fetu?
335 sanaa

Päivät kuluivat, muuttuivat neljäsosakuista puolikuuhun ja siitä kokonaiseksi kuuksi. Elämä oli rauhallista ja minulla ei ollut valitettavaa. Ruska oli varttunut hetkessä, ja kolli oli jo kuusikuinen. Taivaslaulu oli selittänyt, että kuusikuinen kissa alkoi klaanissa opettelemaan soturin taitoja, joita olivat muun muassa taisteleminen ja saalistaminen. Niinpä olimme päättäneet opettaa näitä taitoja myös Ruskalle. Pentu hyötyisi niistä tulevaisuudessa. Lisäksi elämä sujui helpommin, jos jokainen auttoi saalistamaan ruokaa. Lehtikadon aikaan sitä ei kamalasti ollut, mutta me selviäisimme.
Aurinko oli vasta laskemassa, ja oli alkanut hämärtää. Olimme kaikki kokoontuneet aukiolle syömään. Tai no kaikki paitsi Kaarlo. Kollin vointi oli heikentynyt entisestään, eikä vanhus jaksanut enää edes kävellä. Dakota oli huolissaan isänsä jaksamisesta, kuten me kaikki olimme.
"Valvommeko me tänään koko yön?" Ruska kysyi innostuneena ja katsoi minua suoraan silmiin. Kun katsoin häntä, en voinut olla hymyilemättä. Vaikkei Ruska ollutkaan meidän oikea poikamme, hän tuntui siltä. Sydäntäni lämmitti se, että kolli kutsui meitä vanhemmikseen.
"Tarkoitus olisi, mutta jos väsähdät kesken vartioinnin, se ei haittaa", vastasin. Olin luvannut ottaa Ruskan mukaan yövartioon, koska kollin täytyi kyetä tekemään se joskus yksin.
"Varmasti jaksan!" oranssiturkkinen kolli huudahti.

Aurinko laski ja kissat painuivat pesiinsä nukkumaan. Taivaslaulu viivytteli aukiolla niin kauan, että kaikki muut olivat lähteneet. Kävelin kumppanini luokse ja kosketin tuon kuonoa omallani.
"Hyvää yötä, pysykää turvassa", valkea naaras kuiskasi kehräten.
"Me valvomme untasi ja pysymme erittäin turvassa. Hyvää yötä", kuiskasin hiljaa rakkaani korvaan. Taivaslaulu hymyili leveästi, kun katsoin häntä silmiin. Vaikka olimme olleet kumppaneita jo monen monta kuuta, oloni oli kuin vastarakastuneella. Sydämeni hakkasi hurjaa vauhtia aina kun vain katsoin Taivaslaulua. Kun katseemme kohtasi, koko kehoni valtasi lämmin tunne. Minä rakastin Taivaslaulua, rakastaisin häntä ikuisesti. Naaras toivotti vielä hyvät yöt Ruskalle, jonka jälkeen hän meni nukkumaan.
Nyt aukio oli tyhjillään, ja me olimme Ruskan kanssa kahden. Vilkaisin joen suuntaan, ja annoin katseeni kiertää metsänrajasta kivikasaan ja sen toiselle puolelle. Kaikki vaikutti normaalilta.
"Istummeko me tässä koko yön?" Ruska kysyi.
"Kyllä. Meidän täytyy varmistaa, ettei mikään tai kukaan pääse yllättämään nukkuvia kissoja. Voimme käydä aina välillä kiertämässä kivikasan, mutta se ei saa kadota hetkeksikään näköpiiristämme", selitin nuorelle kollille, joka kuunteli korva tarkkana.
"Minä aion olla kaikista paras yövartija!" kissa hihkaisi ja käänsi katseensa kohti metsää.
"Aivan varmasti oletkin. Muista käyttää kaikki aistejasi. Tuuli tulee metsästä päin, joten jos vihollinen lähestyy sieltä, haistat sen. Kuuntele ympäristöä tarkasti, jotta voit huomata pienimmänkin rasahduksen. Kaikista oleellisinta tässä on katsominen. Katso, ettei kukaan pääse kivikasalle, ja herätä muut jos niin käy", opastin Ruskaa rauhallisella äänellä. Olimme käyneet aistien tärkeyttä läpi ties kuinka monta kertaa, ja Ruska varmasti tiesi nämä asiat jo. Kolli nyökkäili kuitenkin rauhassa, kun kerroin hänelle asioita yövartiosta.

Yö sujui rauhallisesti, ja Ruska pysyi hereillä aina auringonnousuun saakka. Kun kissat alkoivat heräillä, menimme nukkumaan omaan pesäämme.
"Nuku hyvin", Taivaslaulu sanoi, kun kohtasimme pesän sisäänkäynnillä. Hymähdin vastaukseksi ja astuin pesään kumppanini ohitse. Ruska seurasi perässäni hoiperellen. Nuorukainen oli ilmeisen uupunut valvottuaan koko yön.
"Nyt saat nukkua niin pitkään kuin vain tahdot. Tänään sinulla ei ole muuta tehtävää", totesin Ruskalle, joka parhaillaan etsi hyvää asentoa sammalvuoteeltaan. Kolli toivotti vielä hyvät yöt, jonka jälkeen hän painoi päänsä sammaliin. Minäkin otin hyvän asennon vuoteeltani ja jäin odottamaan unta.
Se ei kuitenkaan saapunut heti, joten keskityin ajattelemaan mukavia asioita. Ajattelin Ruskan koulutusta. Olimme päättäneet, että kollin koulutus oli luonnollisesti minun ja Taivaslaulun vastuulla. Kuolonklaanissa vanhemmat eivät saaneet kouluttaa omia pentujaan, mutta onneksi me emme olleetkaan siellä. Ajatukseni alkoivat harhailla koulutuksesta Taivaslauluun, ja siitä ties minne. Lopulta vain vajosin uneen.

Nousimme ylös vasta aurinkohuipun jälkeen. Corona oli käynyt Timin kanssa saalistamassa, ja saimme heti herättyämme vatsamme täyteen.
"Mitä sinä haluaisit tehdä tänään, Ruska?" kysyin kollilta, joka söi parhaillaan hiirtä. Ruska nielaisi ja nosti katseensa minua kohti mietteliäänä. Meillä oli tänään vapaapäivä, joten kolli saisi keksiä jotain kivaa tekemistä. Huomisaamuna kolli pääsisi taas harjoittelemaan emonsa kanssa.

//Ruska? muutki saa jatkaa xd
// 618 sanaa

Taivaslaulu: 22kp! -

Ruskapentu: 84kp! -

Fetus: 15kp -

Corona: 9kp -

Merkurius: 32kp! -

Oliivi: 8kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.

Heräsin keskellä yötä, eikä taivaslaulu ja Merkurius halunneet että menisimme ulos, olisi kuullemma liian myöhä. Mutta minussa oli vielä virtaa. Lumi oli outoa, se oli valkoista, ei kuin vesi, se oli myös kylmää. Lumi myös lejui, mutta se katosi. Sain kysymykseeni kuitenkin vastauksen, kun katsoin valkoisia hiutaleita. Oli vielä liian lämmin lumelle. Hyrähdin kun mietin kuinka kylmä siitä tulisi. Hiutaleetkin tuntuivat jäätäviltä turkillani, mutta kumminkin. Pompin innoissani ympäriinsä, kun kaksikko puhui hiljempaa. Corona katsoi minua, hän piti selvästi huolen nyt että olisin elossa seuraavina minuutteina. Niinpä vain ihmettelin niin kauniita hiutaleita. Kumpa ne pysyisivät maassa niin voisin tutkailla niitä. Rakastin katsella hiutaleita, sillä läheltä katsottuna ne eivät olleet valkoista mössöä, vaan kuvion omaavia kauniita asioita. Kumpa vain.. Katsoin Coronaan taas, kun hän tuijotti minua.
"Miksi lumi valtaa maailman? Mitä se haluaa meistä?", Kysyin hämilläni. Kerran lumi tulisi joskus jäädäkseen, miksi se tuli. Olinhan minä kuullut että lumi tuli aina tietyin välein, mutta.. miksi. Kaipasiko lumi jotain? Ystävää kenties? Halusiko se nähdä maailmaa? Miten paljon maailmaa lumi näki? Katsoin ympärilleni, ja niin kauas kuin katseeni yltti lumikin yltti. Miten iso maailma oli? Se jatkui tämän aukion toisella puolen, sen tiesin, mutta miten pitkälle?
"Lumi tulee koska on kylmä, lumen aikaan ei tule vettä, vaan lumi korvaa veden", Corona selosti. Katsoin tuota silmät suurena. Mitä? Eikö vettä tulisi? Olisiko lumi sitten yksinäinen ilman vettä? Kaipaisiko lumi todella ystävää. Innoissani katsoin lumen pyrytystä. Älä huoli lumi! Minä olen aina ystävänäsi. Pompin taas ympäriinsä, katsoen pyryä, hihkaisten kun joskus lumihiutale osui kuonooni. Pian kuitenkin oloni muuttui väsyneeksi. Istahdin ja haukottelin. Tutkin tätä uutta ilmiötä silti, se oli kiinnostava. Mitä aina näin, lumihiutaleet olivat jokainen erilaisia,kauniita, vaikken niitä niin paljon ymmärtänyt. Kai nekin sentään jotain tuntisivat. Merkurius kutsui minut luokseen, olisi aika jatkaa unia. En laittanut pahakseen, jos pääsisin huomenna taas ulos. Kolli kuitenkin sanoi vain miettivänsä asiaa. Kai minun pitäisi tyytyä siihen. Minut nostettiin pesään, ja pian pääsin taivaslaulun vatsan suojiin lipittämään maitoa.. Turvaan. Rauhoutuin kun luomeni tuntuivat raskailta, hyvin raskailta. Painoin ne kiinni, koska sitä ne halusivat. Tunsin vielä Taivaslaulun hennon suinnan, kun hän pesi turkkiani, sekä rauhoitteli minua unille. Hänestä huokui lämpöä, sekä turvaa, josten ikinä haluaisi päästää irti, saati kasvaa yli. Eihän lämmöstä voinut kasvaa yli? Halusin aina olla lämmin ja iloinen kolli, sellainen millainen nyt olin, se teki minut iloiseksi, se tuntui saavan myös muut iloiseksi, joten sellainen olisin.

Olimme eläneet rauhallisesti myös seuraavan neljännes kuun, lumi oli päivällä palannut, ja minä olin mennyt pitämään sille seuraa, aina kun sain. Josnus tosin lumi oli erilaista, se saattoi olla enemmän vetistä, se saattoi olla palloina, kovina palloina. Minua ei päästetty usein pallo lumena ulos pesästä. Pallo lumella oli kuullemma oma nimensäkkin, mutta toki en muistanut sitä. Rae? Sekö se oli. Niin, rae. Vannoin että joku päivä antaisin lumelle kunniaa. Maasta oli alkanut aamuisin tulemaan jäistä, siihen muodostui valkoinen kerros. Hiljattain lumi pysyi maassa, vaikka aluksi vain hetken, mutta lopulta aika pitkäänkin. Kun se viimein pysyi. Noh, siitten tullaankin nykyhetkeen. Corona opetti minulle, että jos oli tarpeeksi taitava, pystyisi tassuilla lumesta tekemään pallon! Pallo oli aluksi hankalaa, mutta pian tajusin miten lunta pystyi käyttämään. Jos olisi tarpeeksi taitava, voisi varmaan tehdä mitä vain! Pompin innosta kun sain ensimmäisen pallon valmiiksi. En tiennyt mitä tehdä sillä tosin. Noukin pallon ja tassuttelin ylpeänä Merkuriuksen luo. Palloa oli vaikea kantaa, koska se oli suuri, mutta viimein kun sain pallon laskettua toisen jalkoihin, silmäni kiilsivät.
"Isä! Katso! Tein sen aivan itse! Se on pallo! Lumesta tehty pallo! Corona auttoi vähän!", Hihkuin. Niin, tuo taisi olla yksi ekoista kerroista kun sanoin Merkuriusta isäksi, nytkin se tuli vahingossa. Kolli kuitenkin näytti hymyilevän, samoin kuin hänen vierellään oleva Taivaslaulu. He olivat aina välillä yhä surullisen näköisiä, mutta ei enään niin kaameasti. Heitä ei selvästikkään enää kalvanut moinen tragetia. Niin, olin saanut selville mitä oli käynyt, enkä pitänyt siitä. Kaksikon pentue oli kuollut juuri minua ennen, ja minä olin heille uusi toivo. Pidin siiitä. Kaksikko olisi muutenkin ollut mahtavia vanhempia, kuten he olivat minulle. Tosin yksi asia kalvoi minua, tiesin etteivöt nämä olleet oikeita vanhempiani, he eivät olleet synnyttäneet minua, tai olleet silloin läsnä. Jos he eivät, kuka sitten? Toki oli ollut fetus ja se mystinen naaraskin, muttek fetuskaan ollut paljoa kertonut.
"Emo.. Kerran pluto ja Ariel olisivat olleet sinun ja merkuriuksen pentuja.. Kuka minun.. synnyttäjäni oli? Tiedäthän, oli sinä ja fetus ja se yksi naaras, mutta, kuka oikeasti oli siellä kun minä synnyin?", Kysyin hämilläni. Tunsin vaativani taas liikaa, kun kyselin toiselta moisia, mutta oikeastaan sanoin vain mitä päähän sattui pälkähtämään, tällä kertaa se oli tämä.

//784 sanaa
//Mer? Taivas?

"Sainpas!" Oliivi huudahti ja puraisi päästäisen hengiltä. Kolli hautasi otuksen puun juureen.
Menisikö hän jo kotiin? Ei, kyllä hän vielä saalistaisi toisenkin eläimen. Ruokaa tarvitsisi, kun lehtikato kävi päälle.


Lumi rapisi tassujen alla, kun Oliivi tassutti kotiinsa. Hänellä oli mukanaan päästäinen, koska enempää saalista ei ollut löytynyt.
"Parempi, kuin ei mitään", hän tuumasi itsekseen ja kävi makuulle. Aurinko lämmitti hänen kotiansa ja pieni aukio tuntui melkein lämpimältä.


Oliivi asui siis pienellä aukiolla, keskellä synkkää mäntymetsää. Hänen pesänsä oli rakennettu saniaisten suojiin. Lounaassa solisi puro ja aukion pohjoisessa reunassa kasvoi jykevä mänty, jonka alimmalle oksalle pääsi kiipeämään. Se oli erinomainen paikka ottaa aurinkoa lämpimällä säällä.


Kolli veti päästäisen lähelleen ja haukkasi vielä lämmintä lihaa. Vaikka päästäinen ei ollutkaan hänen lemppareitaan, tuntui maku silti erinomaiselta, vatsan ollessa tyhjä. Kun päästäinen oli syöty, Oliivi puhdisti viiksensä ja huokaisi. Mitä hän voisi tehdä?
Harmaa kolli päätti vähän siistiä kotiaan. Tämä raahasi vanhat makuualus sammaleen ulos ja haki puhtaita tilalle. Pesääkin oli hyvä aika paikata.


Auringon laskiessa oli Oliivi väsynyt. Hän laski päänsä puhtaille sammalille ja katseli työtään: pesän seiniä oli paikattu muratilla ja sammaleella. Aukiolta hän oli raahannut vanhat eläinten luut kauemmas ja purolle vievää polkua siistitty. Oliivi oli aika tyytyväinen itseensä.

Oliivi heräsi, kun aamu-aurinko paistoi taivaalla. Yöllä oli taas satanut, aukio oli nimittäin lumen peitossa. Oliivi haukotteli ja päätti saalistaa jotain aamupalaa.


Kolli valisti saalistuspaikaksi puron varren, hiukan itään leiristä. Hän ei osannut uida, mutta pystyihän kaloja nappaamaan rannastakin. Kohta jo ensimmäinen kala oli kohdalla. Oliivi koukisti käpälänsä ja loiskautti vettä. Kala lensi komeassa kaaressa rannalle.
"Hyvä!" Oliivi huudahti ja ryntäsi kalansa luo. Se oli komea ahven, joka sätki kamalasti. Kun Oliivi mojautti sitä käpälällä, kala rimpuili hetken ja muuttui sitten veltoksi.


Mutta kaikki oli vain alun onnea. Oliivi seisoi puron varressa siihen asti, kunnes aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskea. Tuloksena oli vain se alun ahven ja yksi pieni särki. Kyllä sillä nälkä silti lähti. Oliivi lähti tassuttamaan kohti kotia. Kaikki tapahtui äkkiä.


Ensin Oliivi kuuli ääntä. Kuin kissa, joka vaanisi... Sitten hän näki sen: iso, tummanharmaa kollikissa, joka sähisi ja tuijotti Oliivia.
"Anna riistasi tänne!" kissa käski, lähestyen kokoajan pelokasta Oliivia. Oliivi vain puristi kalaa hampaissaan. Hän perääntyi.
"E..E.." Oliivi miukui perääntyen koko ajan. Häneen iski paniikki: tuo kissa hyökkäisi!


//~370 sanaa

Mieleni synkkeni, kun kuulin Taivaslaulun sanat. Ruska oli ollut kanssamme vasta muutaman päivän ajan, mutta jonkinlainen side oli jo ehtinyt muodostua. Pentu oli vielä niin pieni, että hän tottuisi tähän uuteen tilanteeseen nopeasti. Kiintyisimme pentuun ajan kuluessa yhä enemmän, joten ajatus siitä, että hänen isänsä saapuisi ja veisi hänet pois, sattui enemmän kuin uskalsin edes myöntää. Vilkaisin Ruskan suuntaan. Pentu oli siirtynyt juttusille Coronan kanssa.
"En minä tiedä. Niin epäreilua kuin se onkin, me emme voi tehdä asialle mitään. Täytyy vain toivoa, että tämä kolli pysyy poissa mahdollisimman pitkään. Ei se tee hyvää Ruskallekaan, jos häntä pompotellaan paikasta toiseen vähän väliä", sanoin hiljaisella äänellä, ja Taivaslaulu oli samaa mieltä. Naaras nyökytteli päätään hitaasti, mutta ei katsonut minua. Hän piti katseensa Ruskan oranssissa turkissa.
"Ehkä olisi parasta, jos keskitymme vain tähän hetkeen. Ruska on nyt meidän kanssamme, ja me olemme onnellisia siitä", lisäsin nopeasti, ennen kuin Taivaslaulu ehti sanoa mitään. Hymyilin hennosti kumppanilleni, joka nyökkäsi taas.
"Voimme kasvattaa Ruskan niin hyvin kuin suinkin osaamme, eikä meidän tarvitse murehtia tulevaisuudesta", valkea naaras sanoi ja kohtasi nyt katseeni. Puskin hennosti kumppanini poskea ja kehräsin.
"Voi miten onnellinen olen siitä, että minulla on sinut. Ilman sinua tämä maailma olisi huomattavasti synkempi", sanoin hymyillen.
"Minäkin olen onnellinen", Taivaslaulu totesi hiljaa.

Kun olimme istuskelleet tovin pesän ulkopuolella, lumisade lakkasi. Ruska haukotteli siihen malliin, että pentu vaikutti väsyneeltä.
"Ruska, palataan takaisin pesään", Taivaslaulu sanoi pennulle, joka käännähti meidän suuntaamme. Väsynein askelin oranssi pentu tuli luoksemme.
"Voimmeko tulla taas huomenna ulos?" pennun ääni oli kirkas, vaikka tuon katse olikin väsynyt. Kasvoilleni piirtyi leveä hymy.
"Katsotaan sitä sitten huomenna. Mennään nyt nukkumaan", sanoin ja nostin pennun pesään esteiden ylitse. Ruska asettui Taivaslaulun vatsan viereen ja alkoi juoda maitoa. Pian pentu ei tarvitsisi maitoa elääkseen, koska hän alkaisi syödä riistaa sen sijaan.

//Taivas tai Ruska?
// 292 sanaa