Olimme eronneet Coronan kanssa Kuolonklaanin rajalla. Kävelin rajaa pitkin ja katselin Kuolonklaanin reviirille. Eteläosa reviiristä oli melko aukeaa maastoa. Leirin toisella puolen maasto muuttui tiheäksi havumetsäksi. Olimme käyneet siellä muutaman kerran harjoituksissa. Metsä oli pääosin kuusikkoa, mutta myös mäntyjä ja joitakin lehtipuita löytyi. Ajatukseni keskittyivät lähinnä Kuolonklaanin reviirin tarkkailemiseen. En juurikaan keskittynyt rajan tarkastamiseen.
Huomasin pian ajattelevani Taivaslaulua ja naaraan erivärisiä silmiä. Tahtini hidastui entisestään. Lopulta seisoin vain paikallani ja katselin Kuolonklaanin reviiriä. Minä ikävöin Taivaslaulua. Käänsin katseeni maahan ja huokaisin syvään. Naaraan lämmin luonne oli tehnyt minuun heti vaikutuksen. Hän ei ollut kuten muut klaanitoverinsa. Toiset kuolonklaanilaiset olivat ilkeitä ja välinpitämättömiä, mutta Taivaslaulu oli ystävällinen ja avulias. Tiesin kuitenkin, ettei välillemme voinut koskaan syntyä mitään sen kummempaa. Kuolonklaani hyväksyi vielä sen, että me olimme ystäviä, mutta ei sen enempää. Taivaslaulu oli kertonut, että kuolonklaanilaiset saivat olla kumppaneita vain kuolonklaanilaisten kanssa. Mieleni synkkeni, kun muistin koko säännön. Taivaslaulu piti minua vain ystävänään. Hän vaikutti olevan uskollinen klaanilleen, jonka vuoksi en koskaan voisi olla hänen kanssaan.
"Hei!" kirkas ääni sai minut säikähtämään. Karvani nousivat pystyyn ja kynteni liukuivat esille. Ei mennyt kauaakaan, kun tunnistin valkean naaraan Taivaslauluksi.
"Anteeksi, luulin sinua tunkeilijaksi", pahoittelin nolostuneena. Kuolonklaanilaisnaaras hymyili lämpimästi kuten aina. Taivaslaulu naurahti huvittuneesti.
"Näytit olevan ajatuksissasi. Painaako jokin asia mieltäsi?" soturi kysyi ja istui alas rajan toiselle puolelle. Kohtasin hänen katseensa ja kohautin lapojani.
"Mietin vain öömm.. Lehtisateen alkua.. Riista vähenee ja en tiedä miten selviämme", valehtelin erittäin tökerösti. Taivaslaulu katsoi minua hetken ajan hieman ihmeissään, mutta nyökkäsi. Arvelin, että hän huomasi minun valehtelevan. Se sai minut nolostumaan entisestään.
"Tuskin teille tulee ongelmia riistan suhteen. Punatähti arvelee, että lehtisateesta ja lehtikadosta tulee helpoimmat pitkiin aikoihin. Pimeyden Metsä kuulemma kertoi niin", Taivaslaulu vastasi. Nyökkäilin hitaasti. Oikeasti en ollut edes älynnyt murehtia koko lehtisadetta, mutta nyt aloin sitten murehtimaan. Toivoin, että meille riittäisi tarpeeksi riistaa. Olimme joutuneet elämään nälässä kaksijalkalassa, enkä halunnut enää niin tapahtuvan. Oli kamalaa, kun vatsa kurni kaiken aikaa ja muistutti nälästä.
"Tahdotko jatkaa rajan tarkastusta kanssani?" vaihdoin aihetta nopeasti ja hymyilin Taivaslaululle, "voisit samalla kertoa kaikki Kuolonklaanin polttavimmat juorut." Taivaslaulu virnisti huvittuneesti ja naurahti pienesti. Se sai minutkin hymyilemään leveästi.

//Taivas?
// 349 sanaa

Jahtasin valkoruskeaa naarasta, joka oli saanut minut ärsyyntymään. Hänen tapansa tahallaan rikkoa sääntöjä lietsoi minussa negatiivisia tunteita- en tietenkään suostuisi näyttämään sitä tälle. Ajatuksiini hiipi kuitenkin kysymys, miksei hän jäänyt puolustamaan itseään vaan pakeni? Ja toinen kysymys, miksi ihmeessä hän suuntasi Kuolonklaanin reviirille? Hänellä olisi entistäkin paremmat mahdollisuudet jäädä kiinni. Ehkä tämä oli hänen yrityksensä ärsyttää minua lisää, muttei hän ollut huomannut punnita suunnan varjopuolia. Minulla oli klaanin tuki puolellani, mutta hän ei tiennyt sitä. Kuolonklaani partioi tasaiseen tahtiin ja se oli minulle eduksi. Saattaisin ajaa tietämättäni nuoren naaraan partion kynsiin ja silloin kissan kohtalo saattoi olla paljon hirveämpi, kuin se, että hän jäisi minun kynsiini. En vahingoittaisi ketään niin pahasti kuin Kuolonklaani tekisi. Kuolonklaani saattoi tappaa tunkeilijan, minä en. En tappaisi ketään.
Hämmennyin, kun huomasin maskikuvioisen kissan kadonneen. Vastahan hän oli juossut edessäni niin lujaa kuin tassuistaan pääsi. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hän ei voinut olla kaukana. Hänellä oli mahdollisuus piileksiä missä vain lähistöllä, mutta hän ei voinut liikkua. Jos kuulisin hänet, se tarkoittaisi uutta pakenemista ja uskoin, ettei hän halunnut sitä. Hän halusi karistaa minut kannoiltaan. Kissa oli käyttäytynyt erittäin oudosti. Ensin tahallaan yritti saada minut kimppuunsa ja sen jälkeen paeta. Olisiko tämä hänelle jotain leikkiä? Hengellään leikkiminen ei ollut kyllä kummoista leikkiä, ties vaikka olisi kohdannut oikeasti Kuolonklaanilaisen. . Tassuttelin ympäri tätä aluetta, jonne kissa oli kadonnut samalla tasaten hengitystäni uusinta takaa-ajon varalta.
Tuuli vaihteli suuntaansa jatkuvasti ja minun oli vaikea löytää suuntaa, josta naaraan haju leijaili. Tunsin kuitenkin kissan hajun leijuvan tuoreena ilmassa. Turhauduin, kun tuuli ei ollut puolellani. Varmana kuitenkin kissan paikallaolosta aloin puhua tälle hiljaa:
“Teit virheen juostessasi tähän suuntaan. Tuplasit juuri mahdollisuutesi jäädä kiinni.” Istahdin alas ja kietaisin häntäni etutassujeni editse.
“Sattumoisin tunnen Kuolonklaanin ja taistelen heidän riveissään”, selitin naaraalle pienen tulkinnan varan sanoissani antaen. Hän saisi luulla, että olen Kuolonklaanin soturi. Sanoissani oli kuitenkin aukko, joka ei kuitenkaan tekisi minusta valehtelijaa.
“Tiedän, koska klaani partioi ja tiedän, että voin ajaa sinut heidän tassuihinsa. Minulla on kuitenkin tarjous. Saatan sinut henkeäsi menettämättä ulos täältä ja sinä korvaat huomisen auringonnousuun mennessä repimäsi riistan Kuolonklaanille, etkä enää koskaan astu klaanin reviirille. Tai sitten, voit valita toisen vaihtoehdoistamme. Joku toinen Kuolonklaanille uskollinen kissa nappaa sinut ja huonolla tuurilla et enää nää seuraavaa päivää. Sinun valintasi, itse en haluasi turhaan vuodattaa verta ”, naukaisin hillitysti tuijottaen tyhjyyteen, sillä tavallisesti katsoisin keskustelukumppaniani, “Ja jos löydän sinut uhkailujesi mukaan joka aamua rajalta, voin vannoa, että jahtaan sinua siihen päivään saakka, että saan sinut kiinni.” Inhosin toisten kissojen ahdistelua, mutta tiesin, että jos homma ei toimisi Kuolonklaanin kanssa ja he huomaisivat, ettemme häädä jokaista kissaa heidän rajoiltaan... En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos saattaisin perheeni sellaiseen vaaraan. Ei vanha Kaarlokaan jaksaisi ikuisesti Kuolonklaania paeta. Mietin vain, mikseivät kaikki kissat voisi elää yhdessä, sulassa sovussa. Olisiko se aivan mahdoton ajatus?


//Fetus?
460 sanaa

Olin kyllä kuullut klaaneista, olin tahalleni tullut tänne heitä häiritsemään, enkä ymmärtänyt heidän elintapaansa. Olla nyt yhdessä ja huolehtia toisistanne. Ei tulisi minulla toimeen. Repisin tuon klaanin hermoja tahallani, jotta he ymmärtäisivät pitää vain itsestään huolen. Painauduin kyyryyn kulkiessa pitkin rajaa aamulla, en tiennyt oikein mihin olin suuntaamassa, mutta hajun perusteella olin aivan oikeassa paikassa. En omannut varaa jäädä kiinni, sillä mitä kuulin, he käyttivät kynsiään taitavasti. En pitänyt oikein kynsiä vaihtoehtoina, sillä ne olivat minulta heikko kohta. En oikein osannut käyttää niitä hyväkseni. Kuitenkin juokseminen ei olisi huono vaihtoehto. Osasin saalistaa hyvin, joten se sai kelvata. Kumarruin kyyryyn haistelemaan, Myyrä. Painoin häntäni alas, niin ettei se heiluisi ylhäällä. Vaanin hiljaa eteenpäin. Tuo mussutti maassa jotain pähkinää. Kumarruin hieman, antaen itseni heilua. Syöksyin päin myyrää, saaden sen tassujeni väliin. Nopeasti riistin hengen myyrältä. Pudotin eläimen, kuullen äänen takanani.
"Näpit irti", Ääni oli pehmeä, mutta mutta napakka. Hämmennyin, nostaen katseeni toiseen. Koko ruskea kolli, jolla näytti olevan valkoisia täpliä. Kiinnostavaa, tuskin tuo oli tuosta kuuluisasta klaanista. Lipaisin suunpieliäni, katsoen toisen meripihkaisiin silmiin.
"Tai mitä?" Kysyin, kolli näytti menevän hämilleen. Se riitti minulle ajaksi repäistä myyrän kahtia, sekä alkaa tuhoamaan sitä silpuksi. Ihan pilkallani. Olin saanut jo syötävää aiemmin, tämä olisi täsmälleen klaanin kiusaamista. Onnistuin väistämään kun kolli syöksyi kynnet ojossa kimppuuni varoittamatta. Näytin hampaitani, tuntien kuinka karvani pörhistyi. Painoin ruumiini alas, kun häntäni heilui puolelta toiselle raivokkaasti. En omannut kohta enää muuta vaihtoehtoa kuin juosta.
"Jos häädät minut nyt, löydät minut joka aamu aina vain takaisin täällä", Tokaisin, katsoen kollia haastaen. Tuo ei näyttänyt olevan mieleen, sillä olin saada kynsistä naamalleni. Pingoin juoksuun, puoliksi toivoen saavani kilpailevan tahon. Katsahdin taakseni, huomaten kuinka kolli katsoi ympärilleen, lähtien kumminkin perääni. Juoksin reviirillä, niin kovaa kuin pystyin. Tunsin kuitenkin kuinka en jaksaisi pitkään. Pysähdyin viimein, katsellen ympärilleni hengästyneenä. Mitä tekisin? En voisi jäädä kiinni! Murisin itselleni typeryydestäni, minun olisi pitänyt olla jatkuvasti varuillani, näin ei saisi käydä. Jouksin hetken vielä, kunnes syöksyin lähimpään puskaan piiloon. Tämä antaisi minulle kenties hetken aikaa tasata henkeäni, tai sitten se harhauttaisi kollin kokonaan. Täytyisi kuitenkin pysyä hengissä, sillä en antanut kollin kuoleman olla tyhjänpäistä.

//346 sanaa
//Corona

"Mitä tehdään tänään?" Dakota kysyi ja vilkaisi ensin minua ja sen jälkeen muita pesässä olijoita. Erikoista kyllä, mieleeni ei meinannut juolahtaa juuri mitään. Jotain kuitenkin keksin.
“Mielestäni voisimme kartoittaa hieman reviirimme ympäristöä, tiedättekö? Olisimme jo tietoisia mahdollisista uhkista ennen kuin kohtaisimme ne”, ehdotin kohteliaasti muiden olleessa hiljaa. Nousin istumaan tähteitteni luota ja kietaisin häntäni etutassujeni edestä ja odotin muiden ajatuksia.
“Kuulostaa hyvältä, ensin on kuitenkin käytävä tarkistamassa alue Kuolonklaanin rajan läheltä tunkeutujien varalta”, harmaanruskeaturkkinen Dakota naukui. Nousin seisomaan:
“Minä haluan tehdä sen.” Vaikken ollut nukkunut yöllä, oloni ei ollut väsynyt. Halusin olla kaikin puolin avuksi joukollemme. Näin myöntyviä nyökkäyksiä, mutta Merkuriuksen suunnalta kuului hänelle tuttu rauhallinen ääni:
“Tulen mukaan.” Hänen silmänsä näyttivät syttyvän ajatuksesta Kuolonklaanin rajalla, joten päätin suostua hänen tarjoukseensa. Ja muutenkin olisi turvallisempaa liikkua kaksin, jos kohtaisimme vieraita kissoja. Hyvästelimme pesäämme jääneet kissat ja suuntasimme ulos.
“Meidän kannattaa varmaan huomenna käydä Kuolonklaanissa ilmoitusten varalta”, ehdotin veljelleni. Meillä oli tapana käydä klaanin luona kuulemassa oliko klaanilla tietoa sellaisista vaaroista, joista meidän pitäisi olla tietoisia. Tällaisia olivat esimerkiksi irtokoirat, ketut ja mäyrät. Niitä meidän tulisi varoa, vaikka meillä olisi kuinka hyvä soturikoulutus.
“Olet oikeassa”, Merkurius vastasi ja vilkaisi minua tutulla lämpimällä meripihkaisella katseellansa. Merkurius oli minulle kaikki kaikessa ainoana elossa olevana perheenjäsenenäni. En tiedä mitä tekisin ilman häntä. Matka Kuolonklaanin rajan läheiselle alueelle meni jutustellessa. Päätimme jakautua siten, että tutkisimme koko alueen puolta nopeammin. Sovimme hälytysmerkin, jos löytäisimme tunkeilijoita, josta emme selviäisi itse. Tassutin viherlehden lämmittämällä maalla ja mieleni tuntui kevyeltä. Lämpö väreili tummalla turkillani – ei liian kuumasti. Kuulostelin maailmaa uhkien varalta ja nuuhkin ilmaa, mutta kevyt tuuli puhalsi väärään suuntaan ja vaikeutti työtäni. Silmäkulmassani vilahti jotain. Käännyin katsomaan, mutta aluskasvillisuus ja kivet sulkivat liikkujan suojaansa. Lähdin selvittämään tilannetta, ties vaikka klaania uhkaisi tällä hetkellä vihainen kettuemo, joka repi kissan kuin kissan kappaleiksi. Minun oli siis edettävä varovasti, sillä en halunnut menettää henkeäni. Ryömin piilossa kuin vaanisin saalista. Olin hyvä vaanimaan, mutta en osannut piiloutua. Ääntä minusta ei kuitenkaan kuulunut, joten jos hahmo ei katsoisi tännepäin ei hän huomaisi minua. Kun olin aivan Kuolonklaanin raja lähettyvillä tunnistin hahmon kissaksi, jonka jalkojen juuressa makasi veltto saaliseläin. Olin aluksi luullut kissan olevan Kuolonklaanilainen, jota en ollut tavannut vielä, mutta sitten tuuli kääntyi ja nenääni leijui vieras tuoksu. Kissa oli minua nuorempi. Astuin ulos piilostani ja katsoin tunkeilijaa vaarallisen tyynesti. *Hänellä on Kuolonklaanin riistaa.* Suojelusvaisto roihahti sisälläni ja avasin suuni pehmeään, mutta painokkaaseen naukuun:
“Näpit irti.” Ääneni oli itsevarma. Kissan kasvot kääntyivät salamannopeasti minua kohti ja näin naaraskissan erikoisen naamiokuvion. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään kissaa, joka olisi ollut ruumiinrakenteeltaan aivan samanlainen. Hänen vartalossaan oli hienostuneet ja pitkät piirteet ja hänen vihreissä silmissään oli tietynlaista uhmakkuutta. Turkkini alkoi pörhistyä vaistomaisesti tuijottaessani väkevästi haaleankeltaisella katseellani tulijaa. Jos jotain tein kunnolla, niin työni.


//Fetus? Sori vähän tönkkö tarina xd
449 sanaa

Katsoin Coronaa yllättyneenä ja siirryin pois hänen päältään, antaen tämän nousta takaisin käpälilleen. Kastanjanruskea kolli ravisteli turkkiaan ja katsoi takaisin minuun hyväntuulisesti kullankeltaisilla silmillään, hän ei ollut tainnut loukkaantua äskeisestä - mikä onni.
"Sinä säikäytit minut", myönsin vähän nolona, mutta kasvoilleni levisi puhuessani huvittunut hymy. "Ei kai sattunut?" Kiersin ystäväni ympäri useaan kertaan, ja tutkin hänet mahdollisten vammojen varalta, mutta kun en löytänyt mitään, niiskaisin vain nenääni ja istahdin takaisin alas.
"Ei sattunut", kolli pudisteli päätään, hän puhui tyynnyttelevällä äänellä.
"No hyvä", huokaisin ja annoin lopulta karvojeni laskeutua. Jos totta puhutaan, olin melkein saanut sydänpysähdyksen kuullessani rapinaa pesän ulkopuolelta. Olin säikähdyksissäni ollut jo valmiina teurastamaan esiin astuvan kissan, mutta onneksi olin saanut hillittyä itseni. Muuten Coronasta olisi jäänyt jäljelle enää pelkkä talja.
Katsahdin nousevaan aamuun. Pesässä alettaisiin kohtapuolin heräillä, ja ainakin minulla oli jo nyt kiljuva nälkä. Nousin ylös ja venytin selkääni pitkään ja hartaasti, ja niin hyvältä se tuntui, että minua alkoi oikein haukottaa.
"Ajattelin lähteä metsälle. Tuletko mukaan?" käännyin katsomaan Coronaa, joka myöskin oli suunnannut kullankeltaisen katseensa horisonttiin. Erakko vilkaisi ensin minua, sitten takanamme kohoavia hiiltyneen kaksijalan pesän raunioita.
"Entä vartiointi?" hän kysyi epäröivän kuuloisesti.
"Minä voin katsoa kotinne perään sillä aikaa." Raunion varjoista meitä katseli pähkinänruskea silmäpari. Tunnistin kissan ennen kaikkea tuosta katseesta Timiksi, uudeksi liittolaiseksemme - tai sellaiseksi minä ainakin hänet laskin.
"Voisitko todella?" kysyin hieman yllättyneenä. Kolli nyökkäsi.
"En saa enää unta, ja enköhän minä ainakin pysty herättämään toiset, jos jotain hälyttävää ilmenee", Timi vastasi lapojaan kohauttaen, ja irvisti sitten ja nosti kipeän jalkansa taas hieman koholle. "Kunhan ette vain viivy liian kauaa", hän lisäsi kuitenkin.
"Emme viivy", lupasin ja heitin tälle vielä lämpimän katseen, ennen kuin viitoin Coronaa seuraamaan. Kastanjanruskea kissa vilkaisi vielä Timiä, ikään kuin ei olisi tiennyt, pystyikö tähän varmasti luottamaan, mutta loikki sitten perääni.
Heinikko oli aamukasteesta kostea, ja värähdin joka kerta, kun tunsin kylmän pisaran tipahtavan turkilleni jostakin korresta hiipiessämme varovasti eteenpäin niityllä. Corona kulki vierelläni, hänen turkkinsa hipoi melkein omaani.
Yhtäkkiä sain vainun. Laskin häntäni kollin lapojen päälle ja käskin tämän pysytellä paikoillaan, kun lähdin liikkumaan ääneti ja matalana kohti tuoretta hiiren hajua. Aioin saada sen kiinni.
Mutta kun ehdin hiiren kohdalle, se oli jo huomannut minut ja kipitti vikkelästi karkuun. Se kuitenkaan ei tajunnut lähteneensä väijyssä odottavan ystäväni suuntaan, ja saikin pian surmansa Coronan kynnen kautta.
Erakko asteli esiin hiirtä hampaissaan roikuttaen. Hymyilin hänelle hyväksyvästi, ryhtyen sitten etsimään toista hajua. En voisi palata takaisin kotiin tyhjin käpälin, halusin yllättää toiset riittoisalla aamiaisella, jotta kaikki saisivat aloittaa päivänsä täysillä vatsoilla.
Käytimme hyvän tovin uuden saaliin etsimiseen, ja lopulta onnistuimme nappaamaan vielä pari myyrää ja toisen hiiren, kunnes tulimme siihen tulokseen, että olisi jo parasta palata takaisin, ennen kuin muut ehtisivät huolestua katoamisestamme. En uskonut Kaarlon liiemmin ilahtuvan löytäessään Timin vahtimasta hänen untaan. Toivoin Merkuriuksen pitävän pienen kollin puolia, mikäli isäni alkaisi hankalaksi.
Kun saavuimme takaisin pesälle, Timi istui yhä vartiossa. Hän otti meidät rauhallisesti vastaan, ja päästi meidät ohitseen peremmälle pesään, jossa Kaarlo ja Merkurius olivat jo heräilemässä. Erityisesti isääni tuli eloa, kun hän haistoi tuoreen riistan.
Jaoimme saaliit kaikkien kesken, mutta kun Timi tuli paikalle, muistin, että meitä oli enemmän kuin neljä ruokittavaa suuta. Viitoin kollia tulemaan viereeni.
"Voimme jakaa tämän", tarjosin epäröimättä ja työnsin myyrääni lähemmäksi tuota. Timi katsoi minua pitkään, mutta tuli sitten lähemmäksi ja kumartui haukkaamaan palasen. Seurasin hänen ja muiden ruokailua hyvällä mielellä.
"Mitä tehdään tänään?" kysyin kaikilta yllättäen. Annoin katseeni kiertää jokaisessa paikalla olevassa kissassa, ja odotin saavani jonkinlaisen vastauksen.

//Veljekset?
//565 sanaa

Istuskelin palaneen kaksijalanpesän seinästä aukeavalla ikkunalla. Mielestäni se oli oiva vartiopaikka, sillä siitä oli oiva näkymä sekä pesän ulkopuolelle, että sisälle, missä muut kissat nukkuivat. Kevyt yötuuli pörrötti turkkiani lämpimästi. Minua ei väsyttänyt yhtään. Korvissani kuului vain yönhiljaisuus ja alemmalla tasolla tuhisevat kissat. Melkein kuu sitten joukkoomme oli muuttanut jälleen uusi kissa. Vieroksuin edelleen tätä uutta kissaa ja tunsin oloni hieman stressaantuneeksi. Viime kuina maailma oli muuttunut niin kovasti siitä, kun minä ja Merkurius olimme olleet vain kaksin. Itseasiassa olimme alkaneet toimia miltei jopa kuin pieni klaani. Jokaisella oli omat tehtävänsä riippuen päivästä ja kaikista pidettiin huolta. Ei siinä mitään, kyllä minä halusin kaikkien olevan turvassa, mutta minusta tuntui vähän siltä kuin minulta olisi riistetty vapauteni. Sieluni oli villi ja tarvitsi vapautta selviytyäkseen. Kaikki nämä velvollisuudet jotenkin tuntuivat kahlehtivan minut. Katselin valoisaa yötä. Pian olisi aika herättää seuraava kissa vartioimaan ja mennä nukkumaan itse. Päivien kierto alkoi tylsistyttää minua, aina ne samat kaavat. Entä jos en menisikään nukkumaan, vaan antaisin itselleni pienen seikkailun? Voisin juosta minne tahtoisin ja kuluttaa kaiken energian, joka oli patoutunut sisälleni. Ehkä saisin nukuttua sen jälkeen? Tunsin innostuksen valtaavan minut hiljalleen. Vilkaisin taivaalle, nyt pitäisi käydä herättämässä Dakota vartioon. Loikin hiirenhiljaa ikkunalta alas ja kipitin Dakotan luokse. Kumarruin tämän korvan juurelle ja kuiskasin:
“Herätys unikeko.” Sain lörpötellä hetken vielä Dakotan korvaan, ennen kuin harmaanruskea naaras havahtui hereille. Pian vahdinvaihto oli tapahtunut ja olin vapaa tekemään mitä halusin. Pujahdin ulos pesästämme ja juoksin pihan halki aidalle. Aidan päälle hyppäsin ketterästi ja sen kummempaa ihmettelemättä sen toiselle puolelle. Sen jälkeen lähdin ja juoksin sen, mitä tassuni kantoivat. Kun tassuni eivät enää jaksaneet juosta pysähdyin vetämään henkeä ruohomättäälle. Kellahdin makaamaan selälleni ja katselin taivasta. Tähdet näkyivät himmeinä valoisassa viherlehden yössä. Vedin ruohon raikasta tuoksua kuonooni ja olin pakahtua onnesta. En tiennyt ollenkaan missä olin, mutta olin kiinnittänyt huomiota maamerkkeihin juostessani. Niitä seuraamalla pääsisin kotiin. Nousin ylös ja lähdin kävelemään raukeasti tummanruskeaa kaksijalkojen aitaa seuraten. Se ei repsottanut lainakaan niin kuin meidän aitamme, joten se mahtoi olla uusi. Sen materiaalikin haisi oudolta. Sen kitkerä haju sai minut nyrpistämään nenääni. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää. Yhtäkkiä takaani kuului sähinää ja se sai turkkini pörhistymään. Käännyin nopeasti ja näin yössä kiiluvat silmät, en muuta.
“Häivy! Tämä on minun reviiriäni”, kuului varjoista sihisevä naaras ääni.
“Anteeksi!” naukaisin ja lähdin peruuttamaan. En käyttäisi saamiani taistelutaitojani ilman, että minun olisi pakko. Ja varsinkin, kun emme olleet lähelläkään Kuolonklaanin aluetta, minun ei tarvitsisi häätää tätä kissaa. Tämä oli hänen alueensa ja ymmärsin miksi hän hääsi minua. Olin uhka hänelle yhtä lailla, kuin ne kissat meille, jotka uhkasivat Kuolonklaanin etelärajaa. Käännyin ja juoksin pois. Kuulin kissan voitonriemuisen mourunnan. En halunnut vuodattaa verta turhaan. Hölkkäsin lopun matkaa kotiin ja kun saavuin aidallemme, työnnyin lautojenvärisestä raosta pihallemme. En kuitenkaan saanut yhtä tervetullutta toivotusta kuin olisi odottanut. Tunsin Dakotan terävät kynnet niskassani, kun hän painoi minua maahan ylivoimaisena yllätysmomenttinsa ansiosta. Hän sähähti jotain minulle, ennen kuin tunnisti minut.
“En toivoisi olevani kukaan, joka uhkaisi meitä sinun vahtivuorollasi”, naureskelin hyväntuulisesti, “Pakko sanoa, en kuullut sinua yhtään.” Dakotan silmät tuikkivat valkenevassa aamussa, kun hän nousi päältäni pahoitellen.

//Daksu?
506 sanaa

Kävelin Coronan vierellä kohti Kuolonklaanin reviirin rajaa. Pysyttelin veljeni takana ja pidin katseeni maassa. Toisaalta oli mukava palata pitkän päivän päätteeksi kotiin, mutta olisin halunnut vielä viettää aikaa Taivaslaulun kanssa. Olisin halunnut pyytää naaraan vierailemaan pesällämme, mutta se olisi kai ollut väärin. Punatähti ja muut kuolonklaanilaiset eivät kai olisi arvostaneet sitä, että Taivaslaulu olisi poistunut Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle. En ymmärtänyt, miksi klaanissa piti olla niin tiukat säännöt rajojen suhteen.
"Oletko kunnossa?" kastanjanruskea kolli hidasti tahtiaan ja käänsi katseensa minuun. Nostin katseeni maasta veljeeni.
"Olen. Miten niin?" kysyin ja kohotin kulmiani yllättyneenä veljeni kysymyksestä.
"En tiedä. Vaikutat olevasi jotenkin allapäin", kolli sanoi. Pudistin päätäni.
"Minä vain mietin Kuolonklaania. Heidän sääntönsä ovat todella tiukat, ja harva kissa siellä pitää meistä. Miten ihmeessä Taivaslaulu voi elää sellaisten kissojen joukossa?" kysyin irvistäen. Corona kohautti lapojaan.
"Hän on elänyt siellä aina ja tottunut siihen. Tuskin kovinkaan moni kuolonklaanilainen pystyisi elämään meidän kanssamme. Taivaslaulu olisi varmaan ainoa, joka ei tappaisi meitä ensimmäisen neljäsosakuun jälkeen", Corona hymähti. Naurahdin takaisin pienesti, vaikka minua ei naurattanut ollenkaan. Coronan sanat saivat minut ajattelemaan sitä, miltä tuntuisi, jos Taivaslaulu asuisi kanssamme. Pakotin ajatukset pois mielestäni. Ei niin tulisi käymään. Kuolonklaani takuulla ei antaisi niin käydä.

Loikkasin aidan päälle ja sulavalla loikalla alas. Corona seurasi minut vähintäänkin yhtä sulavilla loikilla. Astelimme huolettomasti kohti palanutta kaksijalan pesää. Kun haistoin tuntemattoman kissan hajun, hidastin tahtiani. Käänsin huolestuneen katseeni Coronaan.
"Tuntematon kissa", hän oli haistanut saman hajun. Kävelimme varautuneesti sisään pesään. Dakota ja Kaarlo olivat pesässä, mutta heidän lisäkseen siellä oli myös tuntematon kissa. Pieni mustavalkea kolli makasi pesän lattialla sammalvuoteella, joka ei aiemmin ollut ollut siinä. Karvani nousivat pystyyn nähdessäni tuntemattoman kissan. Dakota kuitenkin asteli luoksemme ilman mitään merkkiä siitä, että hän pitäisi kollia uhkana.
"Kuka tuo on?" kysyin ja katsoin Dakotan ohitse kollia, joka katsoi meidän suuntaamme. Hänen pähkinänruskea katseensa vaikutti pelokkaalta.
"Hän on Timi, pelastin hänet koiran hampaista tänään. Hän loukkasi jalkansa, joten ajattelin, että hän voisi olla täällä sen aikaa, kun hän parantuu", harmaanruskea naaras vastasi rauhallisella äänellä. Vilkaisin Coronaa, joka ei vaikuttanut myöskään olevan innoissaan uudesta tuttavuudesta.
"Emme voi ajaa häntä pois, koska hän on loukkaantunut. Ehkä hän voi auttaa meitä myöhemmin, jos me tarvitsemme apua", Dakota sanoi ja katsoi meitä edelleen rauhallisena. Oloni oli melko epämukava. En pitänyt ajatuksesta, että tuntematon kissa nukkuisi meidän kanssamme, mutten voinut olla niin sydämetön, että ajaisin hänet pois loukkaantuneena.
"Hän voi jäädä, jos se sopii Coronalle", sanoin. Käänsin yhtä aikaa Dakotan kanssa katseen kohti veljeäni. Hän harkitsi hetken, kunnes nyökkäsi.
"Kiitos! Olen varma, että tämä on oikea päätös", Dakota hymyili ja oli jo lähdössä, mutta pysäytin hänet:
"Mutta meidän pitää aloittaa yövartiointi." Naaras ei vaikuttanut yllättyneeltä, sillä olihan hän kuullut minun ja Taivaslaulun keskustelun aiheesta. Niinpä naaras nyökkäsi.
"Minä voin aloittaa", hän sanoi rauhallisella äänellä.
"Herätä minut yön puolessa välissä, niin hoidan vartioinnin loppuun", Corona sanoi, ja Dakota nyökkäsi. Olin iloinen, että kenelläkään ei ollut mitään vartiointia vastaan. Olisin mielelläni vartioinut ensimmäisen yön, mutta ei minua nukkuminen haitannut. Kerkeäisin vartioida vielä monen monta yötä.

Timin saapumisesta oli kulunut lähes kuu. Hän ei enää nilkuttanut, mutta sanojensa mukaan jalka oli edelleen hieman kipeä. Erakko ei loppujen lopuksi ollut ihan kamalimmasta päästä. Olimme jopa keskustelleet siitä, että hän saisi jäädä luoksemme asumaan, jos kolli tekisi oman osuutensa Kuolonklaanin rajan puolustamisessa ja muissa askareissa. Yövartio oli ollut hyvä idea, sillä olimme saaneet muutaman kissan kiinni kotimme lähellä hiippailusta. Olimme ajaneet heidät pois, koska tämä on meidän reviiriämme. Taivaslaulu oli kehottanut tekemään sen selväksi jokaiselle, joka astui rajamme ylitse. Naaras oli opettanut meitä melko paljon. Olimme kehittyneet taistelussa hurjasti viimeisen kuun aikana.
Nyt en ollut nähnyt kuolonklaanilaisnaarasta kahteen päivään. Ikävä painoi mieltäni lähes kaiken aikaa. Kerran taisteluharjoitusten päätteeksi naaras oli esitellyt minulle Hehkulammen. Lampi oli ylivoimaisesti kaunein asia koko Kuolonklaanin reviirillä. Hän oli myös kertonut, että muutama kuolonklaanilainen ui usein lammessa. Ajatuskin vedestä inhotti minua.
"Merkurius, nukutko sinä?" Dakotan pirteä ääni sai minut siirtämään ajatukseni sivuun. Makoilin varjossa kaksijalan pesän sisällä. Nostin kysyvän katseeni harmaanruskeaan naaraaseen.
"Pitäisi käydä saalistamassa", naaras huomautti. Nousin nopeasti ylös.
"Minä menen", sanoin ja kävelin naaraan ohitse ulos pesästä. Corona oli nukkumassa omalla vuoteellaan, joka oli aivan vuoteeni vierellä. Kolli aloittaisi tänään yövartioinnin, jonka vuoksi hän oli mennyt jokin aika sitten nukkumaan. Timi ja Dakota taas olivat saalistaneet aamulla, jonka vuoksi nyt oli minun vuoroni.

//joku. En jaksanu kirjottaa siitä saalistamisesta koska tää on muutenki aika tönkkö xd
// 702 sanaa

"Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa", Dakota huokaisi, nousi ylös ja käveli kohti piikkihernetunnelia. Olin aistivinani naaraan olemuksessa jotain kireää. Olihan se kuitenkin selvää, että olimme jättäneet tarkoituksettomasti Dakotan ulkopuolelle. Toivoin, että voisin lähteä naaraan perään ja pahoitella tapahtunutta, mutta Dakota oli lähtenyt niin määrätietoisesti ulos, että tuskin mitkään pyytelyni saisi häntä jäämään. Oloni oli outo, kun näin jokaisen erakkokolmikosta erillään. He olivat miltei aina toistensa seurassa ja heidän erillään olonsa vaikutti silmääni niin kovin luonnottomalta. Coronan kastanjanruskea hahmo istuskeli Villitassun kanssa hieman meitä kauempana. Erakko kollin korvat pyörivät huolestuneesti silloin tällöin ja se viesti hänen jännittynyttä olemustaan. Olin oppinut tuntemaan kolmikon hyvin ja osasin jo lukea heitä. Käänsin kuitenkin katseeni Merkuriuksen ihaniin meripihkaisiin silmiin – tai siis vain ihan tavallisiin silmiin. En antaisi maailman sumentua pelkästä sydämeni ihastuneesta läpytyksestä. Tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi Merkuriuksen seurassa, joka oli vähän ironista, koska hän vaikutti olevan useissa tilanteissa melko varautunut.
“Minulle tuli vähän huono omatunto tuosta äskeisestä. Hänestä varmaan tuntui ulkopuoliselta”, naukaisin hieman haikeasti, “Voisitko lähettää hänelle pahoitteluni, kun palaat veljesi kanssa kotiin?” Merkurius räpäytti silmiään hitaasti ja nyökkäsi:
“Tietenkin.” Hymyilin valkean ja tummanharmaan kirjavalle kollille kiitollisena. Aloin miettimään mistä olimme puhuneet Merkuriuksen kanssa ennen sattunutta välikohtausta ja muistin yövartion.
“Vielä siitä vartioimisesta... suosittelen sitä ihan todella. Haluan, että olet turvassa, vaikka olisitkin kauempana”, selitin hiljaa. Häikäistyin, kun pilvi päätti liikkua auringon edestä. Auringon kultaiset säteet hipoivat Kuolonklaanin leiriä rauhanomaisesti ja samalla loi leiriin raukean tunnelman. Tuntui kuin voisin istuskella tässä, auringon alla, lopun elämääni.
“Meidän on varmaan tosiaan lähdettävä Dakotan luokse”, Merkurius naukui pahoitellen. Aloin vaistomaisesti pudistella päätäni:
“Ei se mitään! Näemmehän taas, kun tulette harjoittelemaan uudestaan.” Merkurius hymyili pienesti ja hyvästeli minut nopeasti ennen, kuin lähti noutamaan Coronaa Villitassun luota. Pian kollikaksikko tassutti ohitseni kohti piikkihernetunnelia. Kasvoilleni piirtyi hymy, kun katselin heidän lähtevän pois. En malttanut odottaa sitä, että näkisimme uudestaan. Kun veljekset olivat kadonneet näköpiiristäni, niin käännyin tassuttamaan kohti soturienpesää etsien Pikkukaaosta.


//Kuka vaan?
324 sanaa

Katsoin Merkuriusta ja Taivaslaulua hieman ärsyyntyneenä. En pitänyt siitä, että jouduin toistamaan itseäni. Kaksikko oli unohtunut tuijottelemaan toisiaan silmiin niin pitkäksi aikaa, että olin jo ehtinyt turhautua.
"Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa", huokaisin ja nousin ylös. Vilkaisin ympärilleni ja yritin paikantaa Coronan, mutta kastanjanruskea kolli viiletti ties missä, enkä totta puhuakseni halunnut lähteä etsimään häntä häijyn oloisten kuolonklaanilaisten keskeltä. "Tulette varmaan Coronan kanssa perässä?"
Merkurius nyökkäsi vähän. Hänen katseensa harhaili koko ajan Taivaslaulun suuntaan. Pyöräytin silmiäni ja lähdin tassuttelemaan piikkihernetunnelille. Salaa kuitenkin toivoin, että Merkurius veljensä kanssa rientäisi perääni tajuten erehdyksensä - mutta niin ei koskaan tapahtunut.

Voisin sanoa olleeni jopa hieman mustasukkainen Merkuriuksen ja Taivaslaulun läheisistä väleistä. En sillä tavalla, kuten saattoi olettaa: minun ja Merkuriuksen välillä ei ollut ollut koskaan mitään sellaista. Me olimme vain hyviä ystäviä; hän oli minulle ennemminkin kuin veli. Aivan kuten Coronakin. Erakkoveljekseksistä oli tullut minulle uusi perhe lähdettyäni Kaarlon luota kauan aikaa sitten. Nyt kun isäkin asui täällä meidän kanssamme, kaikki oli täydellistä. Mutta pelkäsin koko ajan menettäväni heidät. Siispä Taivaslaulun ilmestyminen kuvioihin sai minut puolustuskannalle.
Olin uppoutunut niin syvälle ajatuksiini, että palasin takaisin maanpinnalle vasta kun näin jonkun ryntäävän päin näköä. Ehdin juuri ja juuri väistää mustavalkoista kissaa, joka olisi voinut kokonsa puolesta olla kuusikuinen. Seuraavaksi kohti rymisteli matala, kömpelön oloinen koira, jonka korvat lepattivat hauskasti vastatuulessa sen pyrkiessä eteenpäin. Minut nähdessään otus kuitenkin hidasti vauhtiaan, kunnes pysähtyi lopulta kokonaan. Ilmeisesti kokoiseni kissa ei ollut sille tuttu näky ja sitä piti siksi syystäkin jäädä toljottomaan pitemmäksi aikaa.
Ei tarvinnut kuin nostaa vähän huulta ja köyristää selkä komealle kaarelle, että hurtta käännähti kannoillaan ja palasi takaisin sinne mistä oli tullutkin. Tunsin pientä ylpeyttä onnistuttuani pelottamaan sen tiehensä. Mutta pian minulla oli taas muuta ajateltavaa, kun muistin koiran ajattaman kissan. Valmistauduin kohtaamaan avuttoman nuorukaisen, jonka henkikullan olin hyvää hyvyyttäni tullut pelastaneeksi, mutta järkyttävä totuus iski päin kasvojani voimalla, joka sai minut hätkähtämään vähän.
Edessäni seisoi pienikokoinen kollikissa. Ei se ollut läheskään kuusikuinen, kuten olin aiemmin olettanut, vaan jopa vanhempi kuin minä. Täysikasvuinen kolli pakeni pientä koiraa. Raukkamaista, mutta pystyikö siitä tuota syyttämäänkään: olihan hän niin hentorakenteinen pärjätäkseen yksineläjänä.
"Kiitos kun pelastit minut", kissa huokaisi helpottuneesti ja nyökkäsi vähän. Hän katsoi minua pähkinänruskeilla silmillään uteliaasti, ja koska hänen tuijotuksensa alkoi kuumottaa minua, käänsin nopeasti pääni pois.
"Eipä mitään", mau'uin jokseenkin vaivaantuneena. En ollut odottanut joutuvani tällaiseen tilanteeseen, koira ja kollu olivat tulleet aivan puskista.
"Minä olen muuten Timi", erakko esittäytyi kohteliaasti ja hymyili. "Hauska tavata."
"Dakota", vastasin lyhyesti. Tiesin, ettei tuosta rääpäleestä olisi minulle vastusta, jos se yrittäisi jotain. Meillä oli huomattavan paljon kokoeroa, ja tunsin itseni suorastaan jättiläiseksi hänen rinnallaan.
"No, mutta kiitos vielä kerran avustasi, Dakota. Minä taidankin tästä jatkaa matkaa. Näkemiin", Timi sanoi reippaasti ja yritti sitten lähteä, kun hänen tasapainonsa yhtäkkiä petti ja tuo kaatui maahan tuskallisen kuuloisesti ulvaisten. Kiirehdin hänen avukseen ripeästi.
"Mikä nyt on?" kysyin huolestuneena. Oliko koira purrut häntä?
Timi pudisteli vähän päätään ja näytti totisesti surkealta. "Taisin nyrjäyttää käpäläni juostessani koiraa karkuun", hän sanoi tukehtuneella äänellä.
Katsoin häntä säälien. En voisi jättää erakkoparkaa tänne yksinään, etenkään en siksi, että se koira saattoi yhä liikkua näillä kulmilla. Siitäpä sainkin oivan tuuman. Kyllähän meillä ruokaa riitti mielin määrin. Voisimme ottaa Timin kattomme alle asumaan, kunnes hänen jalkansa kestäisi kävellä. Sen jälkeen hän saattaisi ehkä haluta jäädä asumaan meidän kanssamme, ja meillä olisi uusi erakkotoveri apuna puolustamassa liittolaisemme Kuolonklaanin pohjoisrajaa. En tosin ollut varma, kuinka hääppöinen taistelija tämä Timi oli, mutta se selviäisi vielä ajan mittaan - löin siitä vaikka pääni pantiksi.
"Tule minun mukaani", sanoin lopulta. Timi katsahti minuun yllättyneenä. "Meitä on tuolla hieman kauempana neljän erakon joukko, ja me voimme auttaa sinua toipumaan. Et varmasti pärjää yksinäsi, kun jalkasi on tuossa kunnossa."
"Se on vain pikku nyrjähdys", Timi vastusteli hieman. "Pärjään minä kyllä. Varmasti. Voin pyydystää itselleni vaikka sammakoita tai matoja mullan alta." Ajatuskin kiemurtelevista madoista sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
"Ei, minä vaadin sinua tulemaan mukaani", ilmoitin napakasti ja tein kollille selväksi, että päätökseni pitäisi. "Loukkaantunutta erakkoa ei jätetä pulaan."
"Selvä on sitten", Timi myöntyi ja kampesi itsensä seisomaan. Hän piti hieman toista etutassuansa koholla.
"Pystytkö kinkkaamaan, vai kannanko sinut sinne?" kysyin kollilta, joka näytti selvästi epäröivän. Kaiketi ajatus vieraasta kissasta kantamassa häntä oli jotenkin erityisen outo ja kummastuttava.
"Enköhän minä pysty kinkkaamaan", hän sanoi ja lähti nykimään itseään itseään eteenpäin kolmella jalalla. Hänen vauhtinsa ei juuri päätä huimannut, mutta mikäli kolli ei halunnut minua hengittämään niskaansa, hyväksyisin kyllä tuon päätöksen.

Saavuimme palaneelle kaksijalkojen pesälle, jossa oli meidän kotimme. Autoin Timin peremmälle sisään ja hän vilkaisi minuun kiitollisena.
"Voit nukkua minun paikallani siihen asti, että saan hankittua sinulle omat pehmusteet", kerroin ja osoitin hänelle vanhoja rättejä seinän vieressä. Kolli nyökkäsi ja kinkkasi niille.
Juuri kun hän oli asettunut mukavasti, Kaarlo lyllersi esiin nurkan takaa ja säikähti uutta tulokasta niin, että melkein loikkasi hännänmitan korkeuteen.
"Kuka piru sinä olet?" vanhus sähisi huuli ylös vedettynä paljastaen sen alle piilotetun likaisen hammasrivistön. Timi hätkähti ja yritti paeta, mutta kiiruhdin kaksikon väliin, ennen kuin isä keksisi käydä vieraamme kimppuun.
"Kaikki hyvin, Kaarlo. Tässä on Timi, pelastin hänet tänään aiemmin koiralta ja hän loukkasi käpälänsä siinä metakassa", selitin nopeasti. Kaarlo näytti siltä, kuin ei olisi halunnut uskoa korviaan. "Ihan tosi. Hän on harmiton. Lepää täällä siihen asti, kunnes jalka paranee."
Kaarlo katsoi ensin minua tiukasti ja siirsi sitten murhaavan katseensa takanani odottavaan Timiin, jonka hätäisen hengityksen saatoin kuulla tänne asti. Lopulta isä ilmeisesti myöntyi ajatukselle, sillä hän käännähti kannoillaan ja palasi takaisin omalle paikalleen.
"Pahoittelen isäni käytöstä. Hän ei oikein pidä vieraista", käännyin Timin puoleen. Erakko katsoi minua silmät selällään, nyökytellen päätään rivakasti. Voi raukkaa. Ensin koira ja sitten hullu vanhus. Ei ollut varmasti kovin helppoa olla noin pieni.
"Meidän pitää odottaa, että Merkurius ja Corona palaavat. He voivat antaa lopullisen tuomion siitä saatko jäädä tänne, mutta aion tehdä parhaani, jotta vastaus olisi myöntävä", sanoin rauhoittelevalla äänellä ja istahdin kollin viereen. Timi nyökkäsi vähän. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaan ja puhalteli ne hitaasti tyhjäksi, toistaen tuota samaa hyvän aikaa, kunnes oli rauhoittunut.
Samassa ulkoa kuului rapinaa. Timi valpastui saman tien, ja hän näytti siltä, ettei tiennyt, miten päin hänen olisi kannattanut olla. Mutta painoin kissan hännälläni takaisin makuulteen ja jäin odottamaan tulijoita. En uskonut, että kukaan muu Coronan ja Merkuriuksen lisäksi eksyisi pesällemme. Siispä valmistauduin jälleennäkemisen riemuun.

//Mer ja Corona?
//1037 sanaa

Katseeni kävi läpi leirin muhkuraisia pintoja. Oli leiri minulle toki esitelty aiemmin, mutta tällä kertaa ajattelin etsiä kissoja. Halusin tarkkailla miten heidän käyttäytymisensä erosi meidän erakoiden elämästä. Lihaksiani väsytti päivän harjoittelun jäljiltä ja Taivaslaulu oli ollut oikeassa siinä, ettei meitä kannattanut väsyttää enempää. Olin huomaamattani tottunut vesiputouksen kovaan ääneen, jota en uskonut olevan mahdollista. Katseeni kiertäessä klaanikissojen kotipaikkaa silmiini pisti yksikseen istuskeleva valkea naaras, jonka turkkia koristi mustat pilkut. Hänen turkkinsa oli kiehtova. Valkeus tummeni korvissa, sekä hännänpäässä ja kaiken lisäksi vielä jaloissa. Hänen siniset silmänsä olivat kiinnittyneet minuun, joka sai minut kiinnostumaan. Lähdin sulavasti tassuttamaan kohti sinisilmäistä naarasta. Toimin luonteeni nähden erittäin erikoisesti, mutta tarkoituksenani oli tutustua muihin. Minun olisi karistettava jännitys, joka johtui Kuolonklaanilaisten oudosta synkkyydestä. Taivaslaulu oli kuitenkin todistanut luuloni vääräksi siitä, että jokainen Kuolonklaanin kissa oli paha ja ilkeä. Klaanin nimi oli hämäävä ja loi ennakkoluuloja. Yritin ryhdistäytyä ja kiihdytin tahtiani. Saapuessani naaraan luokse kuulin hänen tervehtivän minua. Hän vaikutti hämmentyneeltä. Kohtasin naaraan sinisen katseen omalla haalean keltaisellani ja naukaisin hiljaisella äänelläni:
“Tervehdys, olen Corona. Kuka sinä olet?” En istahtanut vielä maahan, sillä nyt minulla olisi tie ulos tästä tilanteesta, jos naaras osoittautuisi vihamieliseksi tai hän ei juuri nyt kaipaisi seuraa. Antaisin hänen olla, jos hän pyytäisi, tietenkin.
“Villitassu”, naaras kertoi. Minun oli vaikea lukea tuntemattomien kissojen tunteita, sillä olin elänyt tähänastisen elämäni vain muutamien kissojen kanssa.
“Ahaa, eli olet soturioppilas”, naukaisin puoliksi itselleni, mutta silti siten, että keskustelukumppanini saattoi kuulla tuon, jos halusi
“Enhän häiritse? Jos olet kiireinen voin kyllä lähteä”, naukaisin räpäyttäen silmiäni ystävällisesti, ääneni kuitenkin oli vielä etäinen. Villitassuksi esittäytynyt naaras pudisti päätänsä. Nyökkäsin pienesti, en ollut aivan varma havaitsinko naaraassa jonkinlaista töykeyttä. Tai ehkä luin vain väärin merkkejä, en tiennyt itsekään, miten muut tulkitsivat minua selkäni takana. En pitänyt siitä, kuinka kankeasti käyttäydyin uusien kissojen lähettyvillä. Voisin yrittää olla sosiaalinen, mutta päättyisikö se katastrofiin? Ajatuksissani pyöri monenlaisia kysymyksiä, mitä voisin kysyä tältä naarasoppilaalta, mutta pelkäsin kysyväni jotain liian henkilökohtaista.
“Ööh... mitä pidät kukista? Tai siis ei niin kuin ruokana vaan... siis kukkien katselusta? Tai öh, eikö naaraat pidäkin kukista?” ajatuksissani kysymykseni kuulosti loistavalta, mutta töksäyttäessäni sen ulos kasvojani alkoi kuumottaa häpeissäni. Katseeni painui tassuihini.
“Anteeksi, olen vähän ujo”, naukaisin hiljaa ja puristin nolostuksissani leirin maata. Vaikutin varmasti Villitassun silmissä ihan hölmöltä. Pitäisi vaan olla oma itseni niin kaikki sujuisi edes jotenkin. Olin turhautunut itseeni. Miksen saanut edes hyvää vaivaista lausetta kuonostani ulos ilman, että nolasin itseni? Ennen Villitassun vastausta, päätin vaihtavaa aihetta ja paeta kiusallista keskustelua. Kysyisin jotain, mikä oikeasti kiinnostaisi minua.
“Mitä sinä uskot Kuolonklaanin historiasta? Taivaslaulu kertoi, että klaanin historia on kulkenut perimätietona kissalta toiselle. Hän kertoi, että kissat täällä uskovat, että Kuolonklaani asui ennen muualla muiden klaanien kanssa, mutta klaaninne häädettiin. Uskotko myös niin? Uskotko, että muut klaanit olisivat vielä olemassa?” kysyin kohteliaasti. En halunnut ahdistella ketään kysymyksilläni. Pelkäsin, että käyttäytyisin kissojen silmissä väärin. Seikkailijan sieluni vaati kuitenkin tietää enemmän tästä salaperäisestä klaanista ja sen juurista.


//Villi?
477 sanaa

Vilkaisin Taivaslaulua ja tunsin nolostuvani hieman. Ruusupensasta vastaan taisteleminen oli tuntunut siinä tilanteessa mahtavalta ajatukselta, mutta jälkeenpäin ajatellen se ei tuntunut enää siltä. Kohautin pienesti lapojani ja väläytin naaraalle hennon hymyn. Kohtasin kuolonklaanilaisen eriväristen silmien katseen.
"Löimme pensaassa roikkuvia marjoja ja väistimme niitä. Silloin meillä ei ollut kamalasti vaihtoehtoja, koska olimme oikeasti kokemattomia ja hyvin haavoittuvaisia. Onneksi ne ajat ovat jo ohi", huokaisin helpottuneena ja käänsin katseeni taivaalle. Aurinko oli jo kääntynyt laskuun. Pian taivas hämärtyisi ja ensimmäiset tähdet syttyisivät.
"Teillä kävi hyvä tuuri, kun Punatähti piti teistä", valkea soturi totesi. Nyökkäsin. Olisimme olleet isossa pulassa, jos kuolonklaanilaiset olisivat päättäneet ottaa meidät panttivangiksi tai tappaa meidät. Onneksemme Punatähti on kuulemma monia kuolonklaanilaisia ystävällisempi ja armollisempi.
"Onko reviirillänne ollut paljon häädettäviä erakoita?" Taivaslaulu vaihtoi puheenaihetta ja vilkaisi myös Dakotaa. Katsoin kysyvästi kookasta naaraskissaa antaen hänelle vastausvuoron.
"Muutamia, mutta emme me ole nähneet heitä. Suuri osa kulkukissoista liikkuu öisin, kun me nukumme", harmaanruskea naaras selitti. Huomasin, että ystäväni katse kiersi koko ajan leirin kissoissa. Muutamat soturit mulkoilivat suuntaamme hieman vihamielisen oloisina. Kuolonklaanista löytyi edelleen kissoja, jotka eivät voineet sietää meitä. Punatähti oli luvannut, ettei heistä olisi haittaa. Hän osasi kuulemma käsitellä omia sotureitaan.
"Ettekö te vartioi toistenne unta öisin?" Taivaslaulun äänestä paistoi yllättyneisyys. Vilkaisin häntä kysyvästi. Tiesin, että Kuolonklaanissa oli joku öisin vartioimassa leiriä.
"Miksi pitäisi? Ei meillä ole mitään hätää kodissamme", Dakota sanoi.
"Ette te voi sitä tietää. Moni kulkukissa on takuulla huomannut, että olette asettuneet kodiksi reviirillenne. Jotkut voivat vastustaa sitä, jonka vuoksi teidän kannattaa olla varuillanne", valkea soturi sanoi tasaisella äänellä ja käänsi katseensa minuun. Tunsin, kuinka sydämeni iskut tihentyivät hetkeksi. Kun katsoin Taivaslaulua silmiin, kylmät väreet kulkivat koko kehoni halki.
"Ni-niin.. Ehkä meidän kannattaisi ehdottaa sitä Coronalle. Voisimme jakaa yön aina kahteen osaan vartioinnin suhteen", ehdotin varovasti saamatta katsettani pois Taivaslaulun silmistä. Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy. Olin salaa odottanut sen hymyn näkemistä jo monta päivää. En voinut olla hymyilemättä. Kuulin, kuinka Dakota sanoi jotain, mutta sanat liukuivat suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
"Kuunteletteko te edes?" Dakota kysyi ja astui lähemmäksi meitä. Ravistin päätäni ja irrotin katseeni Taivaslaulusta. Naaraskin vaikutti olevan ajatuksissaan, sillä hän kääntyi kysyvästi Dakotan puoleen.
"Mitä sanoitkaan?" valkea kuolonklaanilaisnaaras kysyi ja virnisti pahoitellen.

//Dakota, Taivas?
// 360 sanaa

Kuuntelin tarkkaavaisesti Taivaslaulun ohjeistusta. Halusin sisäistää kaiken kuulemani hyvin, voidakseni sitten koettaa taitojani käytännössä. Pian naaras jakoi meidät jo pareihin: minä saisin vastustajakseni Merkuriuksen, sillä hän oli suurin piirtein minun kokoiseni. Jäljelle jäänyt Corona harjoittelisi Taivaslaulun kanssa.
Ensin Taivaslaulu näytti meille, miten liikkeet tuli suorittaa oikeaoppisesti. Seurasin hänen opetustaan silmä kovana, samoin tekivät veljekset. Sen jälkeen oli meidän vuoromme yrittää.
Kävelimme Merkuriuksen kanssa vähän kauemmaksi Coronasta ja Taivaslaulusta, jotta meillä olisi paremmin tilaa. Huomasin kookkaan kollin vilkuilevan aina silloin tällöin vaivihkaa veljensä ja kuolonklaanilaisnaaraan suuntaan.
"Kumpi hyökkää ensin?" kysäisin ystävältäni, ja sain kuin sainkin hänen huomionsa. Merkurius räpäytti silmiään pariin kertaan, tuo näytti miettivän jotakin. Sitten hän vastasi:
"Minä voin aloittaa."
Nyökkäsin vähän ja siirryin noin hännänmitan verran taaksepäin. Laikukas kolli valmistautui hyökkäämään. Vatsassani lepatteli perhosia, kun odotin Merkuriuksen ensimmäistä siirtoa. Tekivätkö klaanikissat tällaista kaiken aikaa? Kävikö heille koskaan haavereita harjoituksissa? Pääni täyttyi lukemattomista kysymyksistä, mutta juuri nyt minulla ei ollut aikaa jäädä pohtimaan niihin vastauksia, sillä Merkurius näkyi syöksyvän jo kovaa vauhtia kohti.
Kun erakko oli melkein kohdallani, nousin huterasti kahden takajalkani varaan ja yritin torjua kollin iskun, mutta tasapainoni petti ja kaaduin maahan ennen kuin Merkurius ehti edes tavoittaa minut. Kolli luisui pysähdyksiin välttäen täpärästi törmäyksen.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi ja katsoi minuun huolestuneen näköisenä. Nousin ylös ja nyökkäsin.
"Ei hätää. En vain osannut keskittyä tarpeeksi", vakuuttelin ystävälleni. Korjasin asentoani ja lukitsin katseeni Merkuriukseen. "Kokeillaan uudestaan. Tällä kertaa minä pysyn pystyssä."
"Selvä on sitten", Merkurius maukui epäröivän kuuloisesti, mutta tassutteli kumminkin takaisin lähtöpaikalle. Sitten hän lähti hölkkäämään uudestaan minua kohti.
Olin valmiina. Laskin mielessäni hetkiä kohtaamiseen, ja kun olin varma, että välimatka oli riittävä, nousin takajaloilleni ja puskin Merkuriuksen kauemmaksi itsestäni vapaita etujalkojani hyväksi käyttäen. Merkurius perääntyi, hänkin näytti tyytyväiseltä.
"Se meni hyvin", tämä kehui.
"Kiitos, niin minustakin", myönsin hymyillen, ja käännyin sitten katsomaan Coronaan ja Taivaslauluun päin. Kaksikko näytti harjoittelevan vielä. Siirsin katseeni takaisin Merkuriukseen.
"Meillä on vielä aikaa. Haluatko kokeilla toisinpäin?" ehdotin tälle.

//Merkurius? Toki myös Corona ja Taivas saa jatkaa :'D
//317

Puskeuduin piikkihernetunneliin erakkoveljesten edellä. Jouduin kulkemaan hieman kumarassa ollakseni lyömättä päätäni oksiin. Tällaiset ahtaat paikat eivät olleet minun juttuni, eivät sitten ollenkaan.
Kun pääsin tunnelin toiseen päähän, jäin kohteliaasti odottamaan aivan sen tuntumaan. En halunnut antaa kuolonklaanilaisille aihetta syyttää meitä vielä kotirauhan rikkomisestakin riistavarkauden lisäksi.
Turkkini tuntui olevan täynnä muurahaisia, hyvä jos sain estettyä itseäni raapimasta. Tämä paikka aiheutti minussa aina monenlaista oireilua, jonka panin täysin klaanikissojen piikkiin. Heidän läsnäolonsa sai minut aina hermostumaan tarpeettomasti, vaikken antanutkaan sen näkyä ulkoisesti kumppaneilleni.
Pian pienikokoinen, puhtaanvalkea naaraskissa tassutteli luoksemme. Tunnistin hänet Taivaslauluksi soturin erikoisista eriparisilmistä. Ensimmäisenä naaraan katse hakeutui takanani seisoviin veljeksiin, erityisesti Merkuriukseen, kunnes hän sitten siirsi sen minuun.
Korjasin hieman asentoani. Halusin näyttää mahdollisimman edustuskelpoiselta ollessani vieraissa. Mutta ennen kaikkea halusin tehdä kuolonklaanilaiselle selväksi, etten pelännyt häntä tai hänen teräväkielisiä kavereitaan - ainakaan ylitsepääsemättömästi.
"Huomenta!" Taivaslaulu tervehti iloisesti. Hänen silmissään oli lämmin tuike, ja koko kissan olemus sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi tämän seurassa.
"Huomenta", vastasin tervehdykseen kohteliaasti ja levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn. Merkurius ja Coronakin vastasivat naaraan tervehdykseen.
"Milloin aloitamme?" Corona kysyi viereltäni. Kastanjanruskea kolli oli tapansa mukaan innoissaan tästä uudesta, ainutlaatuisesta kokemuksesta. Ja kieltämättä olin itsekin poikkeuksellisen kiinnostunut tilaisuudesta saada opetusta kokeneemmilta kissoilta.
"Entä missä me harjoittelemme? Tuskin me täällä mahdumme riehumaan", pohdin ääneen. Annoin katseeni vaeltaa leirissä, joka oli tullut minulle viime kuiden aikana hyvinkin tutuksi. Tosin, oikeastaan en edes tiennyt, mitä kaikkea se mahtoi sisälleen kätkeä.
Käänsin sitten katseeni takaisin Taivaslauluun ja odotin hänen vastaavan kysymyksiimme. Halusin päästä aloittamaan niin pian kuin vain suinkin mahdollista.

//Taivas ja veljekset?
//248 sanaa

Corona oli tuonut meille aamiaista. Olimme jakaneet rusakon neljään osaan. En viitsinyt sanoa kenellekään, mutta vatsani ei ollut täyttynyt kokonaan. Nälkä kummitteli yhä vatsassani, vaikkakin huomattavasti pienempänä kuin aiemmin.
"Tuletko sinä mukaan?" käänsin kysyvän katseeni Dakotan isään. Vanha kolli oli elänyt meidän kanssamme jo jonkin aikaa. En oikein tiennyt mitä ajatella hänestä. Hän nukkui paljon ja pysytteli suurimman osan ajasta etäämmällä minusta ja veljestäni. Vanha kissa pudisteli päätään. Vastasin siihen vain nyökkäyksellä. Kukaan ei yrittänyt houkutella vanhusta mukaamme, eikä se haitannut minua oikeastaan ollenkaan. En tuntenut Kaarloa ollenkaan, joten olin hänen seurassaan hieman jännittynyt.
Poistuimme palaneesta kaksijalanpesästä ja käännyimme kohti Kuolonklaanin reviiriä. Loikkasin aidalle ja sulavalla loikalla alas toiselle puolelle. Corona ja Dakota tulivat perässäni yhtä aikaa.
"Mitenköhän paljon me opimme tänään?" kysyin ja hidastin tahtiani, jotta kaksi muuta kissaa ehtivät kirimään minut kiinni.
"Tuskin paljoakaan. Kuolonklaanilaisilla ei taida olla kamalasti aikaa opettaa meitä omien oppilaidensa lisäksi", veljeni tuumi ja kohautti lapojaan. Toivoin salaa näkeväni taas Taivaslaulun. En ollut nähnyt kuolonklaanilaisnaarasta hetkeen.
Ylitimme rajamerkit ja jatkoimme matkaa. Kuljin Kuolonklaanin reviirillä huomattavasti enemmän varuillaan mitä kotona. Katselin ympärilleni ja pyrin kävelemään hiljempaa. Kävely tuntui olevan turhan hidasta, joten jatkoimme matkaa reippain juoksuaskelin.
Ei kulunut kauaakaan, kun saavutimme Kuolonklaanin leirin. Piikkihernepensaat nousivat korkeiksi muureiksi täällä puolen leiriä. Niiden ylitse sattoi nähdä suuret kivenlohkareet, jotka muodostivat leirin toisen seinämän. Leiri tuntui varsin turvalliselta. Kivenlohkareita alas ei kovin helpolla päässyt ilman loukkaantumista, eikä muurin yli voinut hypätä. Lisäksi leiriä vartioi öisinkin joku. Olin huomannut sen parantajan pesällä ollessani. Dakota asteli meistä ensimmäisenä sisään leiriin. Pysähdyimme piikkihernetunnelin toiseen päähän ja odotimme, että Punatähti tai joku muu tulisi luoksemme.

//Dakota, Corona tai joku muu?
// 263 sanaa

Avasin silmäni jo ties monettako kertaa viimeisien tuntien aikana. Nousin ylös ja venyttelin pikaisesti, jonka jälkeen hiivin ulos kolmen muun nukkuvan kissan keskeltä. Oli aikaista. Auringon haaleankeltaiset säteet kurkistivat vasta aivan vähän taivaanrannan takaa. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ulkoilmaa, jota ikävöin kaksijalkojen raunioiden sisällä. Viime yö oli mennyt kieriessä ja heräillessä, sillä ajatuksissani pyöri vain tuleva päivä ja sen tuomat tapahtumat. Koska oli niin aikaista, päätin käydä saalistamassa aamiaista koko kissapoppoolle. Ei olisi hyvä lähteä vatsa tyhjänä harjoituksiin, sillä harjoittelu tarvitsisi taatusti paljon energiaa. Sujahdin nopeasti aidanraosta ulos vanhalta kaksijalan reviiriltä ja nuuhkaisin ilmaa. Nenääni kuitenkin leijui vain hirviöiden aistit turruttava katku. Painoin kuononi maahan, mutta maassa ei ollut havaittavissa hajun hajua. Minun pitäisi olla varovainen, sillä vaikka tämä polku olikin irtokivistä muodostunut, oli se silti jonkinlainen versio ukkospolusta. Siitä kulki kuitenkin melko harvoin hirviöitä, ja ne kulkivat usein rutiininomaisesti samaan aikaan joka päivä. Lähdin kevyesti nelistämään tien reunaa odottaen jonkinlaista merkkiä heräilevästä riistasta. Pian ohitseni loikki rusakko, joka oli erittäin harvinaista näin lähelle kaksijalkalaa. Pian seisoinkin jo pakahtumaisillani hengästyksestä riista etutassujeni juuressa. En voinut muuta kuin hymyillä. Tämä oli elämäni paras saalis. Saalistaminen Kuolonklaanille oli kehittänyt saalistustaitojani ja nyt hallitsin sen jo hyvin. Kun hengitykseni oli tasaantunut, lähdin takaisin pesällemme päin innokkaana saapuvan päivän tapahtumista.

Työnnyin vanhaan kaksijalanpesään ja näin heräilevät kissat. Merkurius suki harmaaläiskikästä turkkiaan samalla kun Dakota venytteli makeasti unet pois lihaksistaan. Kaarlo sen sijaan vielä tuhisi tyytyväisenä pehmikkeellä. Kun hereillä oleva kaksikko kuuli minut, heidän katseensa kääntyivät minuun ja lopulta nälkäisinä jänikseen.
“Mahtavaa! Olet saanut ruokaa!” Dakota hihkaisi ja tuli heti lähemmäs. Tassutin vähän eteenpäin ja laskin saaliin keskelle puulattiaa. En tiedä oliko ruoka jonkinlainen taikasana, mutta punamullan värinen Kaarlo alkoi kieriä levottomasti ja yrittää irtautua unestaan. Hetken päästä hän olikin jo jakamassa riistaa kanssamme hieman unenpöppöröisenä. Kun saalis oli syöty, aurinko oli jo kipuamassa ylöspäin.
“Pian on varmaan aika lähteä Kuolonklaaniin”, naukaisin ja lisäsin ajatuksissani *Tästä tulee suuri päivä!*


//Mer? Daksu?
314 sanaa

Avasin leukani leveään haukotukseen. Nousin ylös aikeenani seurata Merkuriusta kaksijalkojen pesään omalle nukkumapaikalleni, kun Kaarlo yhtäkkiä ilmestyi viereeni. Katsoin punamullanväristä kollia väsyneenä, mutta hän sen sijaan näytti puhkuvan intoa ja energiaa. Tuon ilmeestä osasin jo päätellä, mitä vanhus oli vailla.
"Lähdetään purolle jahtaamaan sammakoita", Kaarlo maukui vaativaan sävyyn. Hänen utuisen harmaat silmänsä säkenöivät kipinöitä, ja kolli oli suorastaan kuin uudelleensyntynyt koko päivän kestäneiden nokostensa jälkeen.
"Isä, on jo kamalan myöhä", haukottelin toistamiseen ja yritin estää silmiäni painumasta kiinni. "Mennään huomenna paremmalla ajalla, jooko?"
Kaarlo ei kuitenkaan vaikuttanut olevan sillä tuulella, että hän antaisi tyttärensä komennella itseään. Siispä tuo itsepäinen vanha jukuri vain niiskaisi nenäänsä ja lähti lyllertämään pesämme ohitse niitylle, jonka hän tiesi johtavan purolle. Huokaisin tarpeettoman kovaäänisesti ja loikin erakon perään, sillä ei minulla tainnut olla tässä tapauksessa juuri muitakaan vaihtoehtoja.
"Sammakotkin ovat varmasti nukkumassa", yritin saada isää muuttamaan mielensä, mutta vanha kissa se vain viittasi kintaalla sepostuksilleni.
"Höpönlöpön, eikö sinun pitäisi nuorena kissana kuulla niiden kurnutus raunioille asti", Kaarlo tuhisi jääräpäisesti ja jatkoi matkaansa kiihdyttäen vauhtiaan. Minun piti melkein juosta pysyäkseni hänen perässään. "Ne veijarit tykkäävät pitää meteliä aina yöaikaan."
"Mutta isä, meillä on huomenna tosi aikainen herätys, enkä minä voi laukkoa öisin jahtaamassa sammakoita sinun kanssasi!" ulvaisin turhautuneena. Hän ei kuitenkaan kuunnellut. Ihan kuin isä olisi taantunut jälleen kurittomaksi pennuksi muutettuaan asumaan minun ja erakkoveljesten kanssa. Ja nyt minä jouduin vuorostaan olemaan tylsä täysi-ikäinen ja katsomaan hänen peräänsä, ihan kuten hän oli tehnyt minulle, kun olin ollut pieni. Miten ironista.
Kaarlo katosi hetkeksi heinikkoon. Työnnyin hänen perässään heinänkorsien sekaan. Pian kuuluikin jo iloista loiskintaa, ja heinämetsästä ulospäästessäni näin isän loikkimassa yllättävänkin villisti ympäriinsä pikku purossa. Hän näkyi säntäilevän lukuisten sammakoiden perässä samanaikaisesti, ilmeisesti yrittäen napata ne kaikki.
Minulta pääsi huvittunut kehräys. En ollut nähnyt vanhaa kollia näin eloisana moneen kuuhun. Ehkä tämä todella oli ollut sitä, mitä hän tarvitsi.
Olin edelleen liian väsynyt liittyäkseni mukaan sammakkojahtiin, joten tyydyin vain istumaan penkereellä ja seuraamaan Kaarlon toilailuja.
"No niin, eiköhän palata takaisin", isä huohotti saatuaan tarpeekseen pomppimisesta. Hänen punamullanvärinen turkkinsa tihkui vettä, mutta hän näytti onnellisemmalta kuin koskaan ennen. Minua alkoi hymyilyttämään tahtomattakin.
"Selvä", hyrisin hyväntuulisena ja annoin isän kulkea edellä.
Taivalsimme niityn poikki takaisin palaneelle kaksijalkojen pesälle hiipuvassa auringonvalossa. Sammakoiden kurnutus raikui komeana kuorona yössä.
Kaarlo otti oman paikkansa pesässä ja minä suuntasin omalleni. Käperryin petiini hyvilläni siitä, että sain lepuuttaa kaikesta kävelemisestä raskaita jäseniäni ja suljin sitten silmäni, vaipuen omiin ajatuksiini.
Huomenna pääsisimme harjoittelemaan taistelua kuolonklaanilaisten opissa. Olin siitä aika innoissani, mutta samalla myös hieman huolestunut ja varovainen, vaikken tiennytkään sille syytä. Taistelutaidoista olisi meille hyötyä tulevaisuudessa, ja se oli hyvä juttu. Saisimme pidettyä reviirimme turvallisena omin voimin.
Ehdin kuunnella vielä lyhyen hetken ystävieni rauhallista kuorsausta, kunnes uni sieppasi minutkin matkaansa ja kiidätti kauas pois maisista murheistani.

//Veljekset?
//450 sanaa

Puoli kuuta oli vierähtänyt hujauksessa. Olin päässyt jo neljäsosakuu sitten pois parantajan pesältä. Meidän ei pitänyt enää saalistaa Kuolonklaanille, sillä velkamme oli jo hoidettu. Tai no oikeastaan velka ei edes ollut ollut meidän, sillä emme olleet saalistaneet Kuolonklaanin reviirillä. Emme kuitenkaan jaksaneet vihoitella asiasta. Punatähti oli antanut meille hyvän tarjouksen, johon olimme tarttuneet. Meidän oli määrä mennä huomenna Kuolonklaanin leiriin. Joku sotureista opettaisi meitä taistelemaan. Olin innoissani siitä ja toivoin, että kouluttaja olisi joku mukava soturi. En tuntenut Taivaslaulun lisäksi paljoakaan kuolonklaanilaisia, mutta suuri osa heistä vaikutti varsin ilkeiltä tai kylmiltä.
"Jännittääkö teitäkin huominen?" kysyin ja käänsin katseeni Dakotaan ja Coronaan. Dakotan isä nukkui palaneen kaksijalan pesän sisällä, koska ulkona oli vanhalle kollille turhankin kuuma. Viherlehti oli edennyt, ja päivät lämpenivät entisestään.
"Ehkä ihan vähän", Corona virnisti. Tiesin, että veljeni piti kaikesta uudesta ja jännittävästä. Hän oli aina ollut sielultaan seikkailija, eikä nauttinut tylsän tasaisesta arjesta niin paljoa kuin minä.
"Pitäisikö meidän etsiä joukkoomme lisää kissoja? Vai onkohan Punatähdellä jotakin sitä vastaan?" kysyin pohdiskellen. Meillä ei olisi aikaa pitää huolta pienestä reviiristämme, jos kävisimme harjoittelemassa taistelemista kovin usein. Päivisin täytyi myös saalistaa ja levätäkin tarpeeksi. Punatähti oli varoitellut, että taistelun harjoittelu oli melko rankkaa.
"Ehkä me pärjäämme toistaiseksi tällä porukalla", Dakota sanoi ja kohautti lapojaan, "täytyy kysyä sitä sitten Punatähdeltä." Nyökkäsimme molemmat Coronan kanssa yhtä aikaa. Olisi hyvä varmistaa asia Kuolonklaanin päälliköltä, ennen kuin lähtisimme etsimään lisää kissoja reviirillemme. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi laittaa klaaninsa hyökkäämään kimppuumme, jos kokisi meidät uhkana klaanilleen.
"Taidan mennä nukkumaan", naukaisin ja päästin sen jälkeen ilmoille makoisan haukotuksen. Corona ja Dakota toivottivat minulle hyvät yöt, kun astelin kaksijalan pesään sisään. Asetuin omalle vuoteelleni, joka sijaitsi melko keskellä pesää. Toivoin salaa mielessäni, että voisin nähdä huomenna Taivaslaulun. Minulla oli ikävä kuolonklaanilaisnaaraan kanssa käytyjä keskusteluita.

//Corona tai Dakota?
// 288 sanaa

Corona: 34kp! -

Dakota: 50kp! - Onnea soturi-ikäisyydestä!

Merkurius: 51kp! -

Katsoin epäröiden Taivaslaulun eriparisia silmiä. Uskaltaisinko syödä Kuolonklaanin riistaa? Leirissä oli nyt enemmän kissoja, sillä he heräilivät pesistään. Huomasin kahden pennunkin tulevan ulos pentutarhaksi kutsutusta pesästä. Musta naaraskissa venytteli ja käänsi katseensa kohti nousevaa aurinkoa, kun hän astui ulos hämärän oloisesta pesästä.
"Jos se ei ketään haittaa, niin kai se sopii. En halua, että joku kuolonklaanilaisista jää ilman minun vuokseni", sanoin yhä käheällä äänellä ja vilkaisin taas Taivaslauluaa. Soturin kasvoille piirtyi lämmin hymy.
"Nyt on viherlehti, joten riistaa on tarpeeksi kaikille. Sinun täytyy tulla kuntoon, jotta voit jatkaa Kuolonklaanille saalistamista", nuori naaras sanoi ja lähti johdattamaan minua ohti saaliista koostuvaa kasaa. Pari kissaa loi minuun epäilevän katseen, kun pysähdyin kasan eteen.
"Syödäänkö tuo jänis puoleksi?" Taivaslaulu ehdotti. Nyökkäsin, joten Taivaslaulu tarttui hampaillaan jänikseen. Kun olimme kääntymässä, meidät pysäytti suuri, tabbykuvioinen kolli. Hänen kasvoillaan oli vihainen ilme, ja ruskeat silmät olivat pelkät viirut.
"Et kai ruoki tuota erakkoa?" kolli kysyi matalalla äänellään ja kohdisti katseensa minuun. Se sai minut tuntemaan hieman ahdistuneeksi, sillä kolli vaikutti vihamieliseltä. Arvelin, että kolli ei ollut hirmuisen vanha. Hän oli kooltaan minua hieman suurempi, mutta todennäköisesti ottaisin hänet kiinni kasvaessani vanhemmaksi.
"Ruokin, koska hänen täytyy tulla kuntoon. Sinäkin saatat jäädä joku päivä ilman saalista, jos Merkurius ei tule kuntoon ajoissa ja ei pääse saalistamaan meille", Taivaslaulu pisti kovan kovaa vastaan. Arvelin, että kolli tykkäsi kiusata pienempiään. Soturi murahti ja pyöräytti silmiään. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan poistui luotamme aukion toiselle laidalle. Jatkoimme matkaa kohti parantajan pesää, mutta pysyin hieman varuillani. Kissa teki selväksi, että hän ei pitänyt minusta.
"Älä välitä Turmaloikasta, hän kiusaa kaikkia. En kyllä ymmärrä, miksi hän puhuu aina erakoista niin rumasti. Hän nimittäin itsekin on entinen erakko, joka tosin on asunut klaanissa suurimman osan elämästään", Taivaslaulu selitti pohdiskellen. Nyökkäsin jälleen vastaukseksi. Taivaslaulu aloitti haukkaamalla jäniksestä palasen. Sitten hän tarjosi sitä minulle. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja haukkasin palan jäniksestä. Se maistui hyvälle, mutta kotikisun ruoka maistui ehkä paremmalta. Minulla oli ikävä kaksijalkojen tarjoamaa ruokaa, mutta ei riistakaan niihn kamalaa ollut.
"Kuka se toinen kissa parantajan pesässä on? Hän näyttää aika surkealta", naukaisin hieman surullisena kissan puolesta.

//Taivas?
//342 sanaa

Taivas oli peittynyt tummanpuhuvista pilvistä. Viiksiäni kutitti: kohta alkaisi sataa. Kuljin määrätietoisesti eteenpäin pitkässä heinikossa. Reitti oli minulle entuudestaan tuttu, joten matka taittui melko mutkattomasti. Luultavasti olisin perillä vasta illansuussa, ja paluumatkaan tulisi varmasti tuhlaantumaan ainakin puoli yötä. Joutuisin siis pärjäämään seuraavana päivänä heppoisilla nokosilla.
Maisema ympärilläni muuttui. Heinikko katosi pian olemattomiin ja silmieni edessä avautui vehreä metsä, jonka kykenin tunnistamaan näin monien kuidenkin jälkeen. Kun viimeksi olin käynyt täällä, maa oli ollut lumivaipan alla. Olin ollut itse silloin vain muutaman kuun vanha, eikä minulla ollut siihen aikaan tietoakaan mistään paremmasta. Tämä metsä toi minulle paljon muistoja mieleen.
Metsässä oli yllättävän hämärää kun oli normaalisti saanut tottua aukeaan maastoon. Onneksi se ei tuottanut minulle vaikeuksia, sillä kykenin kuulemaan vähän matkan päässä pauhaavan joen kohinan korvillani ja sovittamaan askeleni oikeaan suuntaan sen perusteella.
Vatsassani tuntui hassulta; ihan kuin se olisi ollut täynnä lepattelevia perhosia. En ollut nähnyt isää kuihin. Pelkäsin pahimmassa tapauksessa löytäväni vanhasta kotipesästämme mätänevät jäännökset, jotka olivat täysin minun syytäni. Minähän se olin ollut itsekäs ja päättänyt lähteä seikkailemaan huolimatta ajan hampaan kuluttamasta isästäni. Ketunläjät. Toivottavasti en olisi myöhässä.
Pidemmälle taivaltaessani metsä alkoi jälleen harveta. Näin puiden välistä vilauksen kimaltelevaa pintaa, jonka arvelin äänestä päätellen olevan joki. Joki! Se sama tuttu joki, jonka varressa olin viettänyt kallisarvoiset pentuaikani ja opetellut uimaan ja nappaamaan kaloja yhdessä isän kanssa. Hymy levisi hiipien huulilleni.
Nostin vauhtini raviksi ja ampaisin epäröimättä rantaan, jossa tiesin pesämme sijaitsevan. Seisahduin kahden kiven välissä sijaitsevan raon eteen. Jos nyt pujahtaisin tuosta sisään, näkisin... En niin mitään! Työnsin pääni sisälle pesään, ja koin karmaisevan takaiskun. Pesä oli typötyhjä. Missä isä oli? Eihän tämä voinut olla oikein! Tänne minä hänet olin jättänyt lähtiessäni!
"Minuako sinä etsit?" Epätoivon riepotellessa ajatuksiani, takaani kuului ääni. Vedin pääni pois pesästä ja käännyin hitaasti kohtaamaan utuisen harmaat silmät, jotka tuntuivat tuijottavan suoraan lävitseni. Henkeni oli salpaantua.
"Isä!" huudahdin. Kaarlo tarkasteli minua yllättyneen oloisena - en kuitenkaan osannut sanoa, oliko hän yllättynyt hyvällä vai huonolla tavalla. Hänen punamullanvärisestä turkistaan valui vettä, enkä totta puhuakseni koskaan ollut nähnyt sitä niin siistinä ja hyvävointisena kuin nyt. Hetkinen. Jos isä oli märkä, niin senhän täytyi merkitä silloin että...
"Onko sinulla nälkä? Onnistuin koukkaamaan pari sinttiä", vanhus tuhisi ja niiskautti nenäänsä.
"Oletko sinä kalastanut?" kysyin jopa vähän järkyttyneenä. Kaarlo oli ikivanha! Hänhän olisi voinut katkoa hauraat luunsa temppuillessaan liukkaiden rantakivien päällä.
Kaarlo näytti närkästyneen kysymyksestäni. "Tietenkin olen. Saatan olla vanha, mutten avuton", tämä kivahti ja lähti kompuroimaan takaisin oletetuille kala-apajilleen päin. Seurasin hänen perässään edelleen epäuskoisena.
Isä rysähti istumaan märälle hiekalle ja taittoi kärsineen näköisen häntänsä tassuilleen. Sitten hän vilkaisi minua ja nyökkäsi kiven päällä syöjäänsä odottavien kalojen suuntaan. En saattanut uskoa silmiäni. Olin ajatellut, että isä hankkisi jonkun muun tänne huolehtimaan ruokapuolesta tai hän tyytyisi löytämiinsä pieneläimiin lähimaastosta, mutta näemmä kolli oli tullut siihen tulokseen, että hän ylittäisi odotukseni.
"Ei ihmekään, että olet pysynyt niin hyvässä kunnossa", mau'uin vaikuttuneena. Isä tuhahti.
"Millä asialla sinä liikut näillä nurkilla? Luulin sinun lähteneen etsimään parempaa elämää", hän tokaisi ja kurkotti rapsuttamaan korvantaustaansa takajalkansa varpailla. Se oli melko huvittava näky.
"Niin minä lähdinkin", sanoin nopeasti, ja yritin keksiä, miten muotoilisin seuraavat ajatukseni sanoiksi. "Mutta tulin hakemaan sinua."
Kaarlo kohotti kulmiaan kyseenalaistavasti. "Hakemaan minua?" tämä pärskähti kuin olisi kuullut jonkun laukovan kaikkien aikojen surkeimman vitsin. "Mihin minä täältä muka haluaisin lähteä? Minulla on joki, minulla on yli tarpeen kalaa, minulla on katto pään päällä... En tarvitse enää mitään muuta. Paikkani on täällä."
"Mutta isä, pyydän, kuuntele ensin!" huokaisin turhautuneena. Tiesin, ettei tuon vanhan jäärän päätä saisi kääntymään ilman hyvää syytä. Ja sellaisen minä aioin hänella antaa. En lähtisi takaisin tyhjin käpäläni tultuani tänne asti. "Törmäsin pariin muuhun erakkoon. Heidän nimensä ovat Corona ja Merkurius. Asustamme eräässä kaksijaljojen hylkäämässä paikassa - vain me kolme, ja meillä on liittolaisinamme itseään kuolonklaanilaisiksi kutsuva kissajoukko. Meillä on hyvin ruokaa, ja lähistöltä löytyy mukava pikku purokin, josta voi pyytää sammakoita. Sinä tykästyisit siihen varmasti!"
"Luuletko sinä tosiaan, että jättäisin tämän paratiisin taakseni vain jonkun mitättömän lätäkön ja parin hassun sammakon vuoksi?" Kaarlo sähähti. Hän vaikutti tyrmistyneeltä tarjouksestani. Korvani painuivat luimuun ja heilauttelin häntääni puolelta toiselle hermostuneena. Minua alkoi suututtaa.
"Jos et niiden vuoksi, niin entäs sitten minun? Oman tyttäresi, joka on sattumalta myös ainoa elossa oleva perheenjäsenesi", sihisin hampaitteni takaa, ja tajusin siinä samassa pörhistäneeni karvani. Yritin tyynnytellä itseäni.
Kaarlokin oli vakavoitunut. Hän katsoi minua kulmat kurtussa ja huuli hieman nykien; erakko näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa paljastaa hampaansa, muttei lopulta tehnyt niin. Isä kuopaisi hiekkaa käpälällään, nousi seisomaan ja löntysti veden ääreen.
"Ota kalaa, ja lähde sitten", kuulin hänen tupisevan minulle selkänsä yli, ennen kuin lysähti taas istumaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Nappasin kiven päältä särjen ja asetuin syrjemmälle syömään sitä. En ollut maistanut kalaa aikoihin, enkä voinut koskaan tietää, milloin saisin syödäkseni seuraavan kerran, joten minun oli tartuttava tarjoukseen turhautumisestani huolimatta. Aloitin kalan syömisen tuttuun malliin päästä. Tosin ateriointini keskeytyi, kun joku tiputti toisen särjen eteeni ja varjosti samalla auringonottoani.
"Jos aiomme lähteä tämän illan aikana, sinun tulee syödä ripeämmin", Kaarlo puhahti ja ryhtyi itsekin perkaamaan tuomaansa kalaa. Katsoin häneen yllättyneenä.
"Oikeasti? Tuletko sinä oikeasti mukaani?" onnistuin sopertamaan hämmennykseltäni. "Vielä hetki sittenhän olit kovin varma siitä, ettet ole jättämässä tätä paratiisia elinaikanasi."
"Jotkut asiat ovat jokea ja kala-aterioita arvokkaampia", tuo murisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Kasvoilleni nousi leveä hymy.
"Oho, tässä maailmankaikkeudessa on siis olemassa jotakin, minkä tähden vanha kunnon jääräpää Kaarlo on valmis lähtemään uusiin seikkailuihin ja hylkäämään armaat eväkkäänsä", virnistelin tahattoman tyytyväisenä. Kaarlo ei enää vastannut. Hän oli joko tosi keskittynyt kalaansa, tai sitten hänen ylpeytensä ei vain sallinut antaa periksi ja myöntää tappiotaan ääneen.
Kun olimme syöneet vatsamme täyteen, isä kävi vielä hyvästelemässä vanhan pesäkolonsa. Hän nuuhki joka nurkan ja kiven, ihan kuin hän olisi yrittänyt imeä pesässä koetut muistot elävänä mieleensä, jottei vain olisi unohtanut niitä. Seurasin hänen puuhailuaan hieman haikein ajatuksin. Minusta tuntui pahalta riistää vanhus pois kotoaan, mutta tiesin, että muutos oli hänen parhaakseen.
"Oletko valmis?" kysyin lopulta.
"Olen", isä vahvisti ja työntyi ulos luolastaan. Hän katseli hetken ympärilleen ilmeettömänä. Sitten tämä nyökkäsi ja lähti kulkemaan edellä hajujälkiäni seuraten siihen suuntaan, mistä olin tullut.

Matka sujui leppoisissa merkeissä. Pysähdyimme välillä vetämään vähän henkeä ja jatkoimme sitten taas. Synkät pilvet olivat väistyneet iltaruskon tieltä, joka värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi hehkullaan.
Saavuimme minun ja erakkoveljesten hallussapitämälle alueelle myöhään. Saattelin isän pesällemme, joka oli yllätyksekseni tyhjä. Merkuriuksen ja Coronan peti oli koskematon. Arvelin heidän olevan jossain ulkosalla, joten autoin Kaarlon makaamaan paikalleni ja lähdin sitten etsimään veljeksiä pihalta.
"Huhuu? Merkurius? Corona?" huhuilin samalla kun kiertelin palaneen kaksijalkojen pesän raunioissa. En saanut vastausta. Enkä uskonut erakoiden lähteneen kovin kauaksi pesäpaikastamme tähän aikaan. Nyt minua alkoi jo huolestuttaa. Entä jos heille oli sattunut jotakin? Tai kuolonklaanilaiset olivat päättäneetkin lopettaa alkamattoman sopimuksen tähän ja häätää heidät tiehensä. Toisaalta täällä ei haissut klaanikissoille. Ainoa vielä erotettavissa oleva aromi oli laimea pelon haju. Kuka oli pelästänyt ja mitä? Kysymys jäi askarruttamaan minua.
Palasin takaisin isän luo, sillä en halunnut hermostuttaa häntä sen enempää kuin oli pakko. Halusin hänen tuntevan olonsa kotoisaksi täällä. Istahdin alas ja maltoin mieleni. Jos kaksikko ei palaisi aamuun mennessä, lähtisin etsimään heitä. Nyt minun olisi vain varmistettava, että isä viihtyisi ja saisi totutella rauhassa uuteen ympäristöön.
Samassa nenääni tulvahti tuttu tuoksu. Käänsin päätäni ja näin Coronan ilmestyneen paikalle. Olin huojentunut siitä, että kolli oli kunnossa. Mutta missä Merkurius oli? He liikkuivat aina yhdessä.
"Corona! Etsinkin juuri sinua ja Merkuriusta", huokaisin helpottuneena, mutta toin sitten päällimmäisen ajatukseni ilmi: "Missä Merkurius on?"
"Hän on Kuolonklaanin leirissä. Jonkin sortin pörriäinen pisti häntä suuhun, eikä hän saanut happea. Käännyimme siis Kuolonklaanin parantajan apuun ja kiitos hänen, veljeni on nyt kunnossa", Corona selitti ja piti sitten tauon tasatakseen hengitystään. Ilmeisesti erakko oli juossut koko matkan tänne. Kunhan kolli oli toennut, tämä kääntyi isäni puoleen ja maukui hiljaa, mutta kohteliaasti tuolle:
"Olen Corona, kiva tavata."
Isä silmäili uutta tulokasta pitkin nenäänsä. Hän näytti siltä, ettei ollut oikein varma siitä, mitä mieltä oli tästä kissasta. Siispä hän päätyi vain nyökkäämään vähän.
"Kaarlo."
"Hienoa että tulette toimeen", hymähdin väliin hieman kireästi, "mutta milloin saamme Merkuriuksen takaisin?" Olin huolissani hänen puolestaan. Vaikka kuolonklaanilaiset olivat häijyjä ja ihan reilun oloisia, en osannut sanoa, pystyikö näihin luottamaan. Halusin pitää uuden perheeni turvassa.

//Corona?
//1334 sanaa

Corona oli lähtenyt takaisin kotiimme. Minulle jäi hieman haikea olo, sillä joutuisin olemaan yön ilman veljeäni. Olimme aina nukkuneet yhdessä, joten tämä oli minulle kokonaan uutta. Taivastassu - tai siis Taivaslaulu - istui yhä parantajan pesässä kanssani.
"Jos haluat, voin esitellä sinulle leiriä hieman tarkemmin. Ette ole nähneet kuin vasta pienen osan siitä", valkea naaras ehdotti hymyillen. Koska pyrin välttelemään puhumista, nyökkäsin ja väläytin kuolonklaanilaiselle hennon hymyn. Taivaslaulu nousi ylös ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Kävelin kissan perässä ulos kalliossa olevasta kolosta. Aurinko oli laskenut, ja aukiollakin oli hämärää. Vain muutamat kissat söivät tai vain oleskelivat täällä.
"Me viemme saaliit aina tuoresaaliskasaan, josta jokainen saa syödä", naaras selitti meidän tullessa kasan kohdalle. Yksi soturi mulkaisi meitä, mutta yritin olla välittämättä.
"Tuossa on pentutarha. Kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat varmaankin nukkuvat jo, joten voimme vilkaista sinne sitten huomenna", Taivaslaulu sanoi.
"Nyt kun olet soturi, voitko vain olla kaikki päivät?" kysyin ääni yhä käheänä. Emme tienneet hirveästi kissojen tehtävistä eri arvoissa. Tiesin vain, että kuningattaret huolehtivat pennuista ja oppilaat opiskelivat sotureiksi. Niin ja parantaja paransi kissoja, mutta sehän oli ilmiselvää.
"En suinkaan. Minun täytyy käydä partioissa ja saalistamassa. Surmakynsi laittoi minut huomiseen kuuhuipun partioon, joten olen vapaa päivällä", naaras selitti tasaisella äänellä ja kuljetti minua eteenpäin aukion reunaa pitkin.
"Tässä on vesiputous. Tuohon lampeen minä putosin pentuna", kuolonklaanilainen kertoi ja pysähtyi lammen eteen. Vesiputouksen pauhu oli tässä kohdassa voimakkaampi kuin leirin sisäänkäynnillä. Taivaslaulun oli täytynyt korottaa ääntään, jotta saatoin kuulla hänet. Vesi putosi lampeen melko korkealta. Leirin seinämät olivat yhtä korkeat muualta paitsi sisäänkäynniltä. Jatkoimme matkaa.
"Punatähti nukkuu tuolla", Taivaslaulu kertoi ja osoitti hännällään kalliossa olevaan koloon. Koloa verhosti sammalverho, joka peitti näkyvyyden sisään. Punatähden pesään takuulla kuului hyvin voimakkaasti vesiputouksen ääni. Kuljin naaraan perässä takaisin aukiolle. Seisoimme nyt kaatuneen kuusen edessä.
"Sotureiden pesä on vasemmalla ja oppilaiden pesä oikealla. Minä nukun tästä yöstä lähtien sotureiden pesässä", valkea naaras sanoi ja vilkaisi minuun. Hän näytti olevan innoissaan soturiudestaan. Käänsin katseeni pois naaraasta taivaaseen. Muutama vaalea pilvi leijaili tummalla yötaivaalla. Tähdet tuikkivat kirkkaina. Niiden seassa oli lähes sirppimäinen kuu. Neljäsosakuun kuluttua olisi uusikuu, jolloin sitä ei näkyisi. Emo ja isä olivat opettaneet sen meille. Samassa muistin heidät ja Coronan. Kasvoilleni piirtyi haikea ilme.
"Kaipaatko veljeäsi?" Taivaslaulu kysyi pehmeällä äänellä. Nyökkäsin ja laskin katseeni soturiin. Taivaslaulu laski häntänsä lohduttavasti lavalleni. Naaras ei sanonut mitään. Haukottelin.
"Sinun pitäisi kai mennä nukkumaan", Taivaslaulu sanoi.
"Niin", vastasin hiljaisella äänellä. Naaras lähti johdattamaan minua takaisin parantajan pesään. Löysin hämärässäkin sammalvuoteen, jolla olin aiemmin ollut. Tabbykuvioinen kissa nukkui edelleen omalla vuoteellaan.
"Jos haluat, voin herättää sinut aamulla auringon noustessa. Voin näyttää sinulle vähän millaista elämä Kuolonklaanissa on", valkoinen kissa ehdotti.
"Se olisi mukavaa", vastasin, sillä en tiennyt miten naaras olisi nähnyt pelkän nyökkäyksen. Taivaslaulu päästi kurkustaan pienen kehräyksen ja puski minua hyvästiksi. Sitten hän poistui pesästä. Rojahdin vuoteelleni ja otin mahdollisimman mukavan asennon. Uni ei meinannut tulla, sillä kaikki täällä oli ihan outoa. Tutut hajut olivat poissa. Ainoa mitä haistoin oli kitkerien kasvien tuoksut. Vajosin kuitenkin uneen jossain kohtaa.

"Herätys", ääni työnsi unen pois ja pakotti minut heräämään. Raotin varovasti silmiäni. Valkea naaras seisoi edessäni ja katsoi minua eriparisilla silmillään. Hetken ihmettelin, miksi Taivaslaulu oli meidän pesässämme, kunnes muistin missä olin. Olin Kuolonklaanin leirissä, en kotona.
"Surmakynsi jakaa juuri partioita tälle päivälle", kuolonklaanilainen selitti. Nousin ylös ja kävelin kissan perässä suurelle aukiolle. Tummanharmaa naaras istui aukion keskellä ja luetteli kissojen nimiä.
"Varjokynsi johtaa aurinkohuipun metsästyspartiota. Hänen mukaansa lähtevät Henkäysvarjo, Turmaloikka, Tuhkajuova ja Lauhatassu", naaraskissa sanoi kovalla äänellä. Muistin, että naaraas oli Punatähden ystävä. Olikohan se nimitys varapäällikkö?
"Eikö hän jakanut sinut jo tämän päivän partioon eilen?" kysyin ihmetellen. Ääneni oli yhä käheä, mutta puhuminen ei ollut enää yhtä vaivalloista kuin eilen. Taivaslaulu käänsi katseensa minuun.
"Hän jakoi kuuhuipun partion vain. En ole varma miksi", naaras selitti. Nyökkäsin ja kohautin lapojani. Kuolonklaanilla oli oudot tavat.
"Auringonnousun rajapartio ja metsästyspartio lähtivät juuri", Taivaslaulu sanoi. Osasin päätellä, mistä partioiden nimet tulivat. Aurinko oli juuri nousemassa.
"Kuinka usein Kuolonklaanissa vaihtuu päällikkö? Miten se oikeastaan tapahtuu?" päätin kysyä kysymyksen, joka oli käynyt mielessäni aiemminkin. Mitäköhän tapahtuisi, jos Punatähti ei olisikaan päällikkö, vaan joku muu? Kaipaisikohan klaani enää silloin apuamme?

//Taivas? Sori tästä tuli tosi tönkkö xd
// 672 sanaa

Olimme juuri nähneet elämämme ensimmäisen Kuolonklaanin seremonian. Taivastassu ja Karhutassu olivat saaneet uudet nimet, joka oli minusta hieman hassua. Olin kuitenkin kiinnostunut klaanista kokonaisuutena ja sen tavoista ja perinteistä. Olimme saaneet kuulla jopa tästä maagisesta Pimeyden metsästä. Taivastassu ei ollut osannut kertoa paljoa siitä, sillä hän kertoi meille, ettei uskonut siihen. Olisin halunnut tietää tästä henkikissoihin liittyvästä asiasta. Merkurius onneksi toipuisi siitä ötökän puremasta, mutta hänen olisi jäätävä tänne hetkeksi aikaa. Heti seremonian jälkeen näin, kuinka Taivastassun – tai nykyisen Taivaslaulun- valkoinen pieni hahmo pyyhälsi luoksemme. Hänen kasvonsa näyttivät huojentuneilta, kun hän näki Merkuriuksen olevan kunnossa. Hän kertoi kuulleensa vain huhuja tapahtuneesta, joten huolestuneisuus oli ymmärrettävää. Taivaslaulusta oli tullut meidän ystävämme menneinä kuina ja olin oppinut jo olemaan häiriintymättä siitä, kuinka naaras katseli minua kuin puhuin. Samoin oli käynyt myös Dakotan kanssa. Olin tottunut jo hänen läsnäoloonsa täysin.
"Sinun täytyy palata kotiin.. Dakota huolestuu", Merkurius kähisi ötökän pureman aiheuttamalla karhealla äänellään. Veljeni oli oikeassa. Dakota huolestuisi, kun palaisi isänsä kanssa pesämme luokse, eikä löytäisi meitä. Meille ei ollut tavallista kadota varoittamatta. Se tarkoittaisi kuitenkin, että minun olisi jätettävä veljeni tänne.
“Niin täytyy. Palaan huomenna auringonhuipun aikaan, kun tuomme saaliita”, naukaisin hieman haikeasti, “Nähdään.” Nuolaisin Merkuriuksen otsaa ja nyökkäsin Taivaslaululle. Sitten ilmoitin vielä Punatähdelle, että olin lähdössä. Hän kysyi tarvitsinko saattajia, mutta kieltäydyin. Uskoin pääseväni yksin nopeasti. Lähdin juoksemaan tavoitteenani ehtiä pesällemme ennen Dakotaa. Loikin lukuisten kivien yli, kiersin mäntyjä ja kuusia, kunnes lopulta pääsin ulos Kuolonklaanin hyvin vartioidulta reviiriltä. Hetken kuluttua olin tutun aidanraon luona ja työnnyin sisään. Haistoin ilmassa tuoreena leijuvan Dakotan ja tuntemattoman kolli kissan hajun. Kolli oli varmasti hänen isänsä. Seurasin hajujälkeä kuonollani ja se johti talon sisälle. Pujahdin sisälle ja näin miltei heti Dakotan harmaanruskean hahmon ja tämän vierellä kyhjöttävän pullanvärisen kollin.
“Corona! Etsinkin juuri sinua ja Merkuriusta”, naaras naukaisi ja vilkaisi taakseni etsien veljeni hahmoa, “Missä Merkurius on?” Olin miettinyt jo matkalla, miten selittäisin tarinan mahdollisimman lyhyesti.
“Hän on Kuolonklaanin leirissä. Jonkin sortin pörriäinen pisti häntä suuhun, eikä hän saanut happea. Käännyimme siis Kuolonklaanin parantajan apuun ja kiitos hänen, veljeni on nyt kunnossa”, selitin ja istahdin maahan tasaamaan hengitystäni juoksusuoritukseni takia. Seuraavaksi käännyin kohteliaasti kollin puoleen ja naukaisin hiljaa:
“Olen Corona, kiva tavata.”


//Daksu?
357 sanaa

Raotin hitaasti silmiäni ja vedin syvään henkeä. Hengittäminen oli vaikeaa, jolloin muistin aiemmat tapahtumat. Missä minä olin? En tunnistanut ympäristöäni tutuksi. Pistävä haju leijaili ilmassa ja suussani maistui kummalta. Nielaisin, se sattui aika paljon. Nousin ylös ja tunsin jalkojeni olevan huterat. Olin jonkinlaisessa luolassa. Ympäristö oli hämärää, ja erotin kaksi kissaa aukion laidoilla. Täyteläisen kastanjanruskea kolli nukkui aivan lähelläni. Tunnistin hänet hetkessä Coronaksi. Puskin veljeni turkkia hellästi. Hän säpsähti hereille ja hymyili leveästi nähtyään minut.
"Miten voit?" hän kysyi ja puski minua takaisin.
"Sattuu.. Missä olemme?" kähisin hiljaisella äänellä.
"Kuolonklaanin parantajan pesässä. Minä käyn hakemassa parantajan", Corona sanoi ja käveli jo pois luotani. Hän katosi pienempään onkaloon ja palasi pian mukanaan musta naaraskissa. Nuori naaras katsoi minua ja tervehti nyökkäyksellä. Nyökkäsin takaisin, koska puhuminen sattui. Oli paras välttää puhumista parhaani mukaan.
"Millainen olo sinulla on? Muistatko mitä tapahtui?" naaras esitti minulle kysymyksiä samalla kun asteli luokseni.
"Heikottaa ja kurkkuun sattuu.. Jahtasin ötökkää ja se.. Se pisti minua", kähisin niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli. Parantajakissa kuitenkin nyökkäsi.
"Se on ihan normaalia. Sinua pisti luultavasti ampiainen tai mehiläinen. Pistos aiheutti kurkussasi turvotusta, jonka vuoksi et saanut happea. Sain turvotuksen laskemaan, mutta joudut olemaan täällä pari päivää ihan vain varmuuden vuoksi. Minun pitää varmistaa, että kurkussasi oleva pistoshaava paranee hyvin ja tästä ei tule mitään seurauksia", musta kissa selitti. Pidin tavasta, jolla hän kertoi asiat minulle mahdollisimman selkeästi. Hän selvästi osasi hommansa. Vastasin pienellä nyökkäyksellä. Sen jälkeen parantajanaaras poistui luotamme takaisin pienempään onkaloon. Corona katsoi minua huojentuneena.
"Olin hurjan huolissani sinusta", veljeni sanoi ja puski jälleen poskeani. Puskin häntä takaisin. Corona oli todennäköisesti pelastanut henkeni, ja olin siitä hänelle erityisen kiitollinen. Kuulin jonkun kutsuvan kissat koolle aukiolle. Parantajakissa kuuli sen myös, sillä hän saapui luoksemme.
"Punatähdellä on jotain kerrottavaa. Jos tahdotte, voitte tulla pesän suulle kuuntelemaan", kissa sanoi ja poistui luotamme. Vilkaisin kysyvästi Coronaa, joka nyökkäsi. Niinpä kävelimme pesän uloskäynnille. Askeleeni olivat huterat ja jouduin välillä ottamaan veljestäni tukea.
Kokouksessa Punatähti antoi kissoille uusia nimiä. Yhdestä kissasta tuli Lauhatassu. Muistin, että -tassu tarkoitti oppilasta. Lisäksi hän antoi Taivastassullekin uuden nimen. Naaras oli kai tästä lähtien Taivaslaulu. Se oli mielestäni kaunis nimi, vaikka en ollutkaan klaaninimien suurin ihailija. Kun minua alkoi heikottaa, Corona saatteli minut vuoteelleni. Kiinnitin taas huomiota yhdellä vuoteella makaavaan tabbykuvioiseen kissaan. Hän nukkui sikeästi. Mitäköhän kissalle oli käynyt? Ajatukseni keskeytyivät, kun joku saapui pesään. Tunnistin tulijan Taivastassuksi. Hän näytti helpottuneelta, kun hän mittaili meitä hetken katseellaan.
"Mitä teille on tapahtunut? Kuulin pelkkiä huhuja ja pelkäsin hirveästi teidän puolestanne. Ja missä Dakota on? Onko hän kunnossa?" naaras lateli kysymyksiä toistensa perään. Vilkaisin Coronaa pyytäen häntä vastaamaan.
"Joku ötökkä pisti Merkuriusta suuhun. Hänen kurkkunsa kai turposi ja hän ei saanut henkeä, joten toin hänet tänne. Teidän parantajanne auttoi häntä. Dakota lähti hakemaan isäänsä meidän luoksemme, sillä hän asuu yksin kauempana", kastanjanruskea kolli selitti rauhallisella äänellä. Taivastassu nyökkäili sitä mukaan, kun Corona vastasi kuhunkin kysymykseen. Samassa tajusin, että Dakota tulisi hetkenä minä hyvänsä takaisin kotiin. Hän löytäisi sieltä vain tyhjän kaksijalan pesän. Naaras takuulla huolestuisi.
"Sinun täytyy palata kotiin.. Dakota huolestuu", sanoin Coronalle ääni yhä käheänä. En halunnut naaraan huolestuvan turhaan, sillä mitään syytä sille ei enää ollut. En tiennyt, miten hän käyttäytyi sellaisessa tilanteessa. Pahimmassa tapauksessa Dakota voisi tehdä jotain harkitsematonta, joka olisi haitaksi kaikille.

//Corona tai Taivas?
// 534 sanaa

"Minusta tuntuu, että meidän pitää mennä Kuolon...klaanin leiriin. En saa... Happea", olivat Merkuriuksen viimeiset sanat, ennen kuin hänen hapuilevat askeleensa pettivät ja hän lysähti maahan. Hänen vielä hapuillessa ilmaa yritin saada kollia rauhoiteltua. En tiedä miksi pystyin hyppäämään toimintaan nii nopeasti kuin tein, mutta onneksi kykenin siihen, sillä Merkuriuksen kohtalo saattaisi olla aivan pienistäkin sekunneista kiinni. Nappasin pökertyneestä veljestäni kiinni ja sain kuin sainkin häntä raahattua eteenpäin. Merkurius oli leikkinyt ympärillämme pörräävällä ötökällä, kun ei tiennyt sen olevan pistävää sorttia. Ymmärsin oitis miksi veljeni halusi meidän suuntaavaan Kuolonklaanin luokse, sieltä löytäisimme klaanin parantajan. Yritin pitää toivoa yllä, vaikkakin veljeni raahaaminen oli hankalaa. Välillä niskani ei vain jaksanut enään ja minun oli pakko antaa sen levätä, että jaksaisin jatkaa matkaa uudestaan. Yritin pysyä paikallani niin vähän aikaan kuin voin. Kaukana edessäni jo häämötti Kuolonklaanin raja ja epätoivo alkoi hiipua mieleeni. *Entä jos en jaksaisikaan? Entä jos veljeni kuolisi minun takiani? * Raahasin Merkuriusta eteenpäin itku kurkussa ja taistelin lihasteni väsymistä vastaan. Sydämeni heitti voltin, kun näin Kuolonklaanilaispartion loittonevan hahmon.
“Auttakaa! Apua! Taivastassu? Kuka tahansa!” mourusin minkä suustani sain. Kissat eivät kuulleet, olimme liian kaukana. Nappasin Merkuriuksen uudestaan hampaisiini ja lähdin kömpelösti hölkkäämään eteenpäin. Yksi Kuolonklaanilaisista harhautui partiostaan – oli kai kuullut saaliseläimen - ja se oli koko hetken pelastava tekijä. Valkea kissa mustilla kilpikonna laikuilla tuijotti tahattomasti suoraan meihin, joka sai hänet huomaamaan kannattelemani Merkuriuksen. Näin kuinka hän viittoi muuta partiota katsomaan ja lähti juoksemaan tuulen lailla luoksemme muut kissat perässään. Irrotin Merkuriuksen niskanahasta ja lyyhistyin istualleni miltei shokkitilan valtaamana ja aloin itkeä. Mielessäni kaikui raikuva kiitos kaikille esi-isillemme. Matka Kuolonklaanin partion kanssa juoksi ohitseni kuin kissa paksussa sumussa. Kuulin kaiken hyvin kaukaa, en nähnyt kunnolla eteeni. Ahdistus tuntui puristavan minua lyttyyn kuin kaksi kummaltakin puolelta puristavaa kiveä. Mieleni oli tavallaan joutunut oikosulkuun. Kiittelin koko matkan vain kissoja siitä, että olivat saapuneet paikalle. En edes tiennyt ketä kissoja partiossa oli, mutta sen tiesin, että joku oli laskenut häntänsä selkäni päälle lohduttavasti. Seuraavan kerran aloin taas havainnoimaan ympäristöäni kivisessä kasvientuoksuisessa kolossa. Annoin itselleni hetken aikaa miettiä ja ymmärsin, että olimme päässeet perille. Olin kyljelläni pehmeällä sammalpedillä, vaikkei minulla ollut mitään muistikuvaa siihen asettumisesta. Sen kuitenkin muistin miksi täällä olimme ja aloin siksi etsimään Merkuriusta katseellani. Olimme veljeni kanssa melkein kuin yksi kissa, erottamattomat. En halunnut meidän teidemme eroavan lopullisesti. Ensimmäiseksi näin pikimustan naaraskissan selän, joka oli kyyristynyt tutun valkotummanharmaan hahmon ympärille. Hänen vierellään oli erilaisia kasveja ja kuulin hänen puhuvan rauhallisesti veljelleni. Pyyhälsin nopeasti naaraan ja veljeni luokse ja näin Merkuriuksen suusta pilkottavan turvonneen kielen. En uskaltanut kohdata parantajakissan olemusta, sillä pelkäsin hänen olevan toivoton. Istahdin Merkuriuksen pedin viereen ja painoin katseeni alas tassuihini. Tekisin mitä vaan, että hän selviäisi. Saalistaisin vaikka kuolonklaanille koko loppuelämäni jos se sitä vaatisi.


//Merkurius?
446 sanaa

Dakota ja Corona kannattivat Punatähden ehdotuksen hyväksymistä. Se tarkoittaisi sitä, että eläisimme täällä loppuikämme ja olisimme Kuolonklaanin tukena. Pitäisimme etelärajan puhtaana toisista kissoista ja vahtisimme heidän selustaansa. Siitä hinnasta Kuolonklaanin soturit opettaisivat meitä puolustamaan itseämme ja reviiriämme. Taistelutaidoista olisi kyllä paljon hyötyä. Lisäksi olisi hyvä olla hyvissä väleissä Kuolonklaanin kanssa, sillä hekin voisivat tarpeen vaatiessa varmasti auttaa meitä.
"Eli otamme kai tarjouksen vastaan? Minullakaan ei taida mitään sen kummempaa sanottavaa asiasta olla", sanoin pohdiskellen ja käänsin katseeni Coronaan. Sitten vilkaisin Dakotaa, jonka turkki tiputteli yhä vähän vettä. Hän oli kai löytänyt uimispaikan.
"Niin kai sitten", Dakota nyökkäsi.
"Voisimmekohan pyytää heidän parantajaansa opettamaan meille parannusta?" Corona pohdiskeli ääneen katsellessaan palaneen kaksijalanpesän kattoa. Olimme paikassa, jossa katto oli ihme kyllä yhä ehjä. Jonkin matkan päässä katto oli sortunut kai tulipalon yhteydessä. Saatoin nähdä pienen palan kirkkaasta tähtitaivaasta täältäkin.
"Voimmehan me aina pyytää", Dakota sanoi ja haukotteli. Minuakin alkoi hiljalleen väsyttämään, joten asetuin vuoteelleni ja suljin silmäni.

Seuraava neljäsosakuu kului varsin nopeasti. Aamut menivät Kuolonklaanille saalistaessa ja illat vain oleskellessa. Kuolonklaanin päällikkö oli kehottanut meritsemään rajamme. Alueemme oli pieni, mutta kyllä sieltä riistaa sai. Olimme päättäneet ottaa palaneen kaksijalan pesän mukaan niin sanottuun reviiriimme. Se toi mieleeni kaksijalkalan ja sen turvan. Minulla oli vähän ikävä kaksijalkojen ruokaa, mutta riistakin menetteli. Olimme ottaneet Punatähden tarjouksen vastaan, ja hän laittoi pari soturiaan opettamaan meille yksinkertaisia taisteluliikkeitä. Liikkeet olivat sellaisia, jotka auttaisivat meitä pääsemään pakoon vihollisilta. Kuolonklaanilaiset opettaisivat meille vasta toisen neljäsosakuun kuluttua lisää taisteluliikkeitä. Päivieni kohokohdaksi oli tullut Kuolonklaanin leirissä vierailu. Hämypilveksi kutsutun naaraan mukaan oli typerää ja riskialtista viedä meidät heidän leiriinsä. Hänen mielestään meidän pitäisi jättää riista rajalle, josta partio veisi sen leiriin. Toimisihan se niinkin, mutta jostain syystä Punatähti halusi nähdä meidät päivittäin. Minä halusin nähdä Taivastassun. Naaras oli lähes joka aurinkohuippu odottamassa meitä leirin sisäänkäynnillä. Hän oli kertonut meille aika paljon kaikenlaisia tarinoita. Hän kertoi pudonneensa lampeen pentuna, mutta joku kuolonklaanilaisoppilas oli pelastanut hänet. Silloin Dakota oli kertonut osaavansa myös uida. Minä ja Coronakin olimme avanneet suutamme keskusteluissa yhä useammin.
Nyt istuskelimme veljeni kanssa palaneen kaksijalan pesän ulkopuolella. Aurinko paistoi suoraan meitä kohti, joten nautimme vain sen lämmöstä. Aurinkohuippu oli mennyt ajat sitten, ja aurinko oli lähtenyt laskemaan kohti taivaanrantaa. Dakota oli lähtenyt hakemaan vanhaa isäänsä luoksemme, joten olisimme Coronan kanssa illan kahdestaan.
"Haluavatkohan ne kuolonklaanilaiset meidät klaaniinsa?" Corona pohdiskeli jälleen ääneen. Vilkaisin veljeäni ja heittäydyin nurmelle makaamaan.
"Enpä usko. Kai he uskaltaisivat sitä kysyäkin", mumisin silmät ummessa. Kuulin surinaa jostakin etäältä. Avasin silmäni ja käännyin vatsalleni. Etsin ötökkää, joka surisi. Corona ei näyttänyt välittävän ötökästä. Minä tykkäsin jahdata kärpäsiä, perhosia ja muitakin ötököitä aina ihan vain huvikseni. Välillä saalistaessa ajatukseni harhautui saaliseläimistä ilmassa leijaileviin perhosiin, joita sitten lähdin jahtaamaan. Ikävä kyllä perhosista ei saanut vatsaansa täyteen, joten oli pakko yrittää unohtaa ne. Nyt kuitenkin huomasin musta-keltaisen ötökän lähelläni. Se istahti voikukan päälle, mutta se ei huomannut minua. En ollut varma mikä ötökkä se oli, mutta kohta se olisi minun! Heilautin pari kertaa häntääni, jonka jälkeen loikkasin ilman. Laskeuduin sulavasti maahan ja iskin käpälälläni ötökkää. Se alkoi surisemaan hurjasti, mutta iskin sitä uudelleen. Se tuntui pökertyvän, joten nappasin sen suuhuni. Olin kääntymässä Coronan puoleen, kun tunsin pistoksen suussani.
"Au!" vinkaisin ja syljin ötökän pois. Suussani tuntui edelleen pahalta. Corona oli kävellyt vierelleni ja katsoi minua kysyvästi.
"Tuo pisti minua suuhun", sanoin ja katsoin liikkumatonta ötökkää. Se oli kai kuollut.
"Oletko kunnossa?" veljeni kysyi ja tökkäsi käpälällään ötökkää, jonka hänkin totesi kuolleeksi. Nyökkäsin.
"Sattuu vain", sanoin vaimealla äänellä ja irvistin. Corona nyökkäsi ja puski lapaani. Kurkussani tuntui kummalliselta. Minuun sattui, mutta ei se ollu vain sitä.
"Corona, minusta tuntuu... Ettei kaikki ole ihan hyvin", mumisin ja huomasin, että minun alkoi olla vaikea hengittää. Veljeni katsoi minua huolestuneesti.
"Miten niin? Mikä sinun on?" kolli kysyi yhä vain huolestuneempana. Yskäisin ja toivoin, että se olisi auttanut. Oloni kuitenkin paheni vain koko ajan.
"Minusta tuntuu että meidän pitää mennä Kuolon...klaanin leiriin. En saa... Happea", mumisin ja lähdin askeltamaan eteenpäin hatarin askelin. Corona lähti perääni ja sanoi jotain, mutta en oikein saanut selvää hänen sanoistaan.
Onnistuin jotenkin kävelemään Kuolonklaanin rajalle, mutta tajuntani alkoi hämärtyä koko ajan enemmän. Hengitys oli haastavaa ja minua huimasi. Corona puhui minulle, mutten kuullut mitä hän sanoi. Kuulin vain äänen. Minun piti pysähtyä. En saanut happea. Seuraavaksi rojahdin maahan ja kaikki pimeni vajotessani tajuttomuuteen.

//Corona?
// 703 sanaa