"Miten Kuolonklaani selviää lehtikadon yli?" Merkurius kysyi ja hänen kulmansa kurtistuivat kysyvästi. Viime lehtikadosta tuntui olevan jo niin kauan. Muistin kyllä, kuinka klaani oli säännöstellyt riistaa siten, että jokaiselle riitti jotakin.
"Kuolonklaanissa jokainen kissa ruokitaan, vaikka kissat eivät saisi vatsojaan täysiksi. Tärkeintä on, että jokainen saa edes vähän ravintoa kun sitä on tarjolla, eikä näänny. Kaiken avain on säännöstely", selitin vähän innostuen. Pidin siitä kun sain selittää asioita, mistä tiedän ja jakaa tietoa. Se sai minut kerrassaan innostumaan ja sen takia olin parhaimmillani mestarina kuljettamassa tietoa kissoille. Merkurius nyökkäsi mietteliäänä.
"Mitä luulet, pitäisikö meidänkin alkaa säännöstelemään?" kumppanini ääni oli pehmeä ja hieman huolestunut. Hän oli varmaan huolissaan tulevasta vuodenajasta. Toivottavasti lehtikato olisi meitä kohtaan lempeä. Olimme juuri saaneet uuden suun ruokittavaksi joukkioomme. Huokaisin ja sen jälkeen nyökkäsin tietäväisesti.
"Niin olisi varmaan paras. Mielestäni meidän pitäisi aloittaa jo varhain, kun riistaa on vielä jonkin verran. Ehdimme oppia tavan ennen kuin on tosi kyseessä", ehdotin. Käänsin katseeni lumihiutaleita jahtaavan Ruskaan, jonka iloiset kiljaisut täyttivät hiljaisuuden. Sydäntäni lämmitti pennun ainainen ja aito ilo, jota hän koki pienistä asioista.
"Mitä tapahtuu jos Ruskan isä ilmaantuukin jostain ja hakee hänet pois? En haluaisi menettää häntä", puhuin hiljaa ja alakuloisesti tilannetta miettien. Merkuriuksen silmissä näkyi myös pieni pelon kirpaisu.

//Mer? Ruska? Sori mikä pätkä xD
203 sanaa

Olin yllättynyt Ruskan kysymyksestä. Olin kuvitellut, ettei pentu ollut huomannut itkuisia silmiämme tai haikeita ilmeitämme silloin, kun muistimme Pluton ja Arielin kohtalot. Käänsin katseeni pois pennusta, joka odotti minulta vastausta. Huokaisin hiljaa ennen kuin vastasin ja käänsin katseeni pienokaiseen.
"Ennen kuin sinä ja Fetus saavuitte, Taivaslaulu odotti pentuja. Ariel ja Pluto syntyivät liian aikaisin, ja he olivat liian pieniä selvitäkseen. Me hautasimme heidät samana päivänä, kun sinä tulit. Ilman sinua me varmaankin viettäisimme kaiket ajat pesässä ja surisimme surkeaa kohtaloamme. Voisi melkein sanoa, että pelastit meidät tulollasi", vastasin ja väläytin pennulle hennon hymyn. Aluksi Ruska näytti hieman surulliselta, mutta sitten hänen kasvoilleen piirtyi hento hymy. Hän painautui vasten turkkiani ja kehräsi kovaäänisesti. Minäkin kehräsin, koska tunsin olevani onnellinen.
Ruska vajosi nopeasti uneen. Leikkihetki ulkona oli ilmeisesti väsyttänyt pennun.

Minä en nukahtanut, mutta lepäsin Ruskan vierellä siihen saakka, että Taivaslaulu saapui pesään. Kumppanini kantoi hampaissaan hiirtä. Hän hymyili huomatessaan, kuinka Ruska oli painautunut vasten valkeaa vatsaani. Taivaslaulu laski hiiren sammalvuoteiden viereen.
"Onko nälkä?" tämä kysyi hiljaa ja viittoi minut luokseen. Nousin ylös ja varoin herättämästä nukkuvaa pentua. Astelin äänettömin askelin Taivaslaulun luokse.
"On. Ota sinä vain ensin", sanoin ja hymyilin lämpimästi. Valkea naaras haukkasi palan hiirestä ja työnsi sen sitten minulle. Minä tein samoin, jonka jälkeen oli taas Taivaslaulun vuoro. Puolikas hiiri ei täyttänyt vatsaani kokonaan, mutta selviäisin sillä seuraavaan ruokailuun saakka.
"Riista vähenee nopeasti", kumppanini totesi vakavalla äänellä, kun vaihdoimme kieliä ruokailun jälkeen.
"Lehtikato on täällä minä hetkenä hyvänsä", totesin hiljaa. Hetken kuluttua palasimme sammalvuoteille, ja asetuimme Ruskan ympärille makaamaan. Taisimme molemmat torkahtaa.

Heräsin seuraavan kerran siihen, kun Ruska venytteli ja hänen takajalkansa osui vatsaani. Säpsähdin ja avasin silmäni.
"Voimmeko mennä taas ulos?" pentu kysyi, kun hän huomasi minun heräävän. Myös Taivaslaulu raotti erivärisiä silmiään. Vilkaisin pesän uloskäynnin suuntaan. Ulkona hämärsi jo.
"Katsotaan sitten huomenna uudestaan. Voimme viettää loppupäivän pesässä kolmistaan", totesin pehmeällä äänellä. Taivaslaulu haukotteli. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, pesän suulta kuului askeleita. Coronan kastanjanruskea pää tuli näkyviin oksien yläpuolelle.
"Tulkaa katsomaan ensilunta!" kolli hihkaisi ja vetäytyi kauemmaksi pesän suulta. Vilkaisin Taivaslaulua kysyvästi. Valkean naaraan kasvoilla oli leveä hymy.
"No, menemmekö me?" kysyin kumppaniltani, joka nyökkäsi. Ruska vaikutti hämmästyneeltä.
"Ai luntako? Eikö sen pitänyt tulla vasta lehtikadon aikaan?" pentu hämmästeli. Taivaslaulu nuolaisi pennun päälakea ja siloitti tuon turkkia, joka sojotti ihan joka suuntaan.
"Ensilumi ja kylmä ilma tarkoittavat, että lehtikato on saapunut ja lehtisade väistynyt pois sen tieltä", Taivaslaulu selitti lämpimällä äänellään ja tönäisi pennun hellästi liikkeelle. Ruska kipitti edellämme uloskäynnille ja odotti, että nostin hänet oksien ja kivien yli ulos pesästä. Oranssi pentu katseli hämmästellen valkeita lumihiutaleita, jotka leijailivat hitaasti taivaalta kohti maata. Pentu loikkasi ilmaan ja yritti saada lunta kiinni. Leikistä tuli mieleen minun ja Coronan pentuajat. Olimme olleet aina yhdessä ja yrittäneet saada lumihiutaleita kiinni, kun olimme nähneet lumisateen ensimmäistä kertaa. Vilkaisin veljeäni, joka katsoi minua hymyillen. Moni asia oli muuttunut sitten viime lehtikadon, mutta onneksi me olimme edelleen yhdessä. Saisimme nähdä vielä monet ensilumet.
"Miksi hiutaleet katoavat?" Ruska kysyi ja painautui maata vasten. Pentu katsoi, kun hiutaleet putosivat maahan ja sulivat heti pois.
"Maa on vielä liian lämmin ottaakseen lumen vastaan", selitin nopeasti ja kumarruin pennun viereen. Käännyin sitten kohti kumppaniani, joka katseli meidän touhujamme.
"Miten Kuolonklaani selviää lehtikadon yli?" esitin kysymyksen sen kummempia miettimättä. Asia oli mietityttänyt minua, koska Kuolonklaanissa oli paljon kissoja ja riistaa oli vähän. Miten ihmeessä kaikki saivat syödäkseen?

//Taivas tai joku?
// 552 sanaa

Toivoin kaiken hetken olevan typerä painajainen kun heräsin. Ettei emo ollut oikeasti hylännyt minua. Toisen lähtö oli ollut raskas. Fetus ei ollut tullut edes hyvästelemään, mutta niin tuo olikin todennut aiemmin, hyvästelyt tekisivät kaiken raskaammaksi, olisi parempi vain mennä. Se oli yksi neuvo, elämän oppi jota hän oli minulle opettanut. Olin toki saanut saman lämmön, läheisyyden, ehkä enemmän sitä huokuvaa lämpöä tästä uudesta emosta taivaslaulusta. Mutta en kumminkaan kutsunut häntä emoksi. Sydämessäni hän ei ollut vielä emo, olihan hän nyt jotain, mutta ei emo. Nukuin nyt naaraan vieressä, tuon turkkia ei oltu selvästi siistitty, sekä pesty. Ehkä minä voisin pestä sen? Niin, niin kuin hän auttoi minua sukimaan turkkini, minä voisin auttaa häntä! Ehdottaisin sitä ehdottomasti emolle- taivaslaululle ruska, taivaslaululle. Toinen asia oli että pentu liitteeni oli kadonnut jonnekkin tämän ajan aikana, kumpikaan, tai kukaan täällä ei sanonut minua enää ruskapennuksi. Olin paljon asioita joita olin huolannut. Merkuriuksen, sen ison jätti isän turkki ei ollut mustaa, niin kuin olin hämärässä luullut. Enemmän aikaa hänen kanssaan vietettyäni olin huomannut sen olevan harmaata. Tim, se toinen valkoinen musta kissa, oli puolestaan musta. Väri teoriani piti siis yhä jotenkin, muttei kokonaan. Kissat näyttivät aika ajoin surulliselta, aivan kuin jotain olisi käynyt, enkä pitänyt siitä. Miksi he olivat surullisia? Oliko joku väärin? Käännähdin toiselle kyljelleni, huomqten Merkuriuksen. Näin tummassa hän näytti yhä mustalta. Katsoin kollia, sekä hän minua. Minä omasin siniset silmät, hän omasi meripihkan väriset. Niin, se oli välillä häiritsevää jopa, sillä nuo silmät paistoivat kauas. Nousin ylös ja venyttelin, yhä vähän unen sekaisena. En oikein tiennyt sanoakko mitään, tai olla sanomatta, vanha tapa että emoa ei saisi häiritä nukkuessa, joten taivaslaulu kuului listaan. Tosin olin niin pöperöinen että ulko ilma kelpaisi. Taapersin kollin luo, katsoen tuota. Taapersin tämän kyljelle, sekä katsoin kollia anovana.
"Voidaanko mennä ulos?" Pesän suulle oli rakennettu portti, este, aivan kuin minulla olisi motiivia taapertaa yksin tuolla. Horjahdin, mutta painoin kynteni kollin turkkiin. Ilmeisesti se ei sattunut, tai niin hän antoi minun ymmärtää, koska toinen ei reagoinut siihen koskaan. Silti pysyin varuillani, en koskenut niillä toisen ihoa. Kolli katsoi kumppaniaan, kunnes käänsi katseensa minuun. Tuossa oli jokin lämpö, jota en ihan osannut tulkita. Katsoin onnessani, odottavana mutta pöpperöisenä toiseen. Merkurius nosti minut alas, kammeteb ylös. Ihmettelin miten korkea katto oli oikeasti, sillä kolli oli ainakin valtava ja hän ei osunut kattoon! Mutta miten korkea sitten taivas oli, miten korkeita kissoja sen alla oli, tai miten paljon taivas katon alla oli. Kissathan elivät täällä ikuisesti, söivät ja nukkuivat.. niin se oli. Minulla oli taas paljon kysymyksiä Taivaslaululle. Jotenkin tunsin oloni turvallisemmaksi hänen seurassaan kuin merkuuriuksen, ehkä se oli naaraan pienen koon takia.
"Mennään vain, mutta et saa mennä kauas", kolli asetti ehdot tavan mukaan. Silmiini nousi into, Merkuriuksen lämpimän äänen kuullessani. Jes! Ulos! Taapersin ovi aukkoa kohti, jossa oksat olivat tiellä. Katsoin sitä innolla, silmät kiiltäen. Olisin valmis vaikka juoksemaan aukion ympäri! En tosin jaksanut vielä. Merkurius nosti minut suuhunsa, kantoi minua ulos. Kun olin kysynyt asiasta kerran taivaslaululta, että miksi en aina pääsisi toisen selässä kulkemaan, tuo oli kertonut että voisin tippua, ehkä niin. En tosin pelänmyt! Aukio täältä tullaan! Merkurius laski minut pehmeästi maahan, alkaen itse siistiä itseään. Itse katsoin kaunista maailmaa. Oliko se todella päivästä päivään näin kaunis? Upea ja kiiltävä? Tuuli oli tosin ikävän kylmä, en pitänyt siitä niin paljoa. Tuuli oli hävittänyt puista lehdet, ainakin niin arvalin, mutristin sille suuta. Ilkeä tuuli kun veit puiden kauniit lehdet, eivät puut mitään tuulelle tehneet, eiväthän? Tassuttelin innoissani ympäriinsä, katsahtaen ulkona olevaab kolliin, Timiin, tuo tarkkaili meitä, muttei puhunut meille mitään. Hymyilin toiselle innolla. En mennyt kuitenkaan toisen luokse, pysyin Merkuriuksen lähistöllä varuillani. Olin puhunut suurimmalle osalle kissoista joita olin tavannut, yhdelle en tosin ollut vielä puhunut. Otin sen tosin tehtäväkseni tänään. Katsoin lehteä joka liikahteli maassa, mitä se aikoi? Apua? Se tuli kohti! Tarvittiin lisä partioita apuun. Laskeuduin alas, katsomaan lehteä vihoissani. Kuljin sen perässä, valmiina tuhoamaan lehden kunnes!-
"Tahdotko leikkiä?", Merkurius kysyi. Käännöhdin toisen suuntaan hämilläni. Mutta lehti? Eikö hän tajumnut vaaraa? Se vielä satuttaisi jotakuta hyökkäämällä päälle. Kuitenkin tämä olisi suuri mahdollisuus! Mitä hänellä olisi tarjottavana minulle? Kipitin onnessani kollin luokse, katsahtaen Merkuriukseen. Silmät säihkyen odotin liian pitkään mitä toisella olisi tarjota. Oliko se uusi lehti? Vastustava vihollinen tai oliko hän pahis! Saalistaisimmeko timin alss tuolta mistä hän istui, vai säikäyttäisimmekkö emon? Mitään niistä en ollut kokeillut.
"Käydään hakemassa tuolta metsän rajasta sammalta, tehdään siitä pallo ja leikitään sillä", Nyökkäsin onnellisena Merkuriukselle. Metsän rajaan oli hurja matka! Ei varmaan hänelle koska hän omasi niin isot jalat, mutta minun pikku käpälilläni? Matka oli melkoinen! Halusin juosta tuonne, mutta seurasin kollin vierellä. Merkurius itse asiassa hoiti kaiken työn, minä vain katsoin ja ihmettelin. Miten hänellä oli niin isot hampaat? Kasvaisinko minäkin noin isoksi? Et ruska, et kasvaisi, Merkurius ja sinä ette ole sama kissa, jokainen kissa on erilainen. Kellään ei ole täsmälleen saman näköinen turkki, kehon rakenne, silmät, kissat ovat täydellisiä tavalla kuin ovat. Katsoin jatkuvasti miten Merkurius sen teki, jotta joskus voisin tehdä tälle lahjan sammaleesta. Tällä kertaa menin edellä kohti leiriä, enemmänkin pompin kuin juoksin innosta. Pääsisin leikkimään! Upeaa! En aluksi ymmärtänyt leikkiä, pallo heitettiin minua kohti? Miksi? Miksi pallo joutui minua kohti? Mitä väärää se oli tehnyt?
"Lyö sitä käpälälläsi ja syötä pallo minulle", Merkurius kertoi tyynenä. Silmäni valaistuivat uudellen, kun tarkkailin palloa. Halusin siis sen kauas, mahdollisimman kauas. Haaste hyväksytty! En halua palloa, en halua sitä. Mutta mitä pahaa pallo oli tehnyt! Mutristin hieman suutani. Se uhkasi minua, se olisi uusi vihollinen. Löin palloa tarkkaavaisena, ja se lähti lentoon! Katsoin silmät suurina ja iloissani sitä näkyä. Pallo ei ollut tarpeeksi kaukana vielä.. Juoksin kohti palloa ja lätkäisin sitä taas. Hiljalleen tajusin kuinka paljon jouduin käyttämään voimaa palloon, jotta se vierisi Mrkuriuksen luo. Kuitenkin, se oli hauskaa ja upeaa! Katsoa kuinka pallo lensi ja kulki! Pian huomasin kuitenkin valkoisen kissan tulevan ulos pesästä, taivaslaulu. Toisen turkki oli sotkuinen, enkä vieläkään tiennyt miksei hän siistänyt sitä. Merkurius omasi pallon, eikä tällä kertaa syöttänyt sitä minulle, tuo lätkäisi sitä kohti Taivaslaulua.
"Tahdotko tulla mukaan?", Merkurius kysyi. Käänsin itsekin uteliaan ja kiiluvan katseeni naaraaseen. Tuon jälkeen katsoin palloa, valmiina viemään sen kauas Taivaslaulusta jos hän ei halunnut muuan palloa. Minä heivaisin sen ilolla Merkuriukselle! Katsoin sitten Taivaslauluun, valmiina tiedostamaan minkä valinnan naaras teki. En ollut kerennyt paljoa leikkiä heidän kanssaan, mutta mitä olin päässyt leikkimään, he olivat mahtavia! Upeita! Rakastin aikaa jonka heidän kanssaan olin viettänyt. Taivaslaulu laskeutui asentoon jonka itsekkin halusin oppia. Se näytti niin sulavalta, niin hienolta, upealta. Hän laski tassun pallon päälle, hetki oli dramaattinen, mitä tapahtuisi? Kenelle viholinen säntäisi? Mitä Taivaslaulu tekisi? Jännitin lapani valmiina hyökkäykseen, jos pallo syöksyisi minua päin.
"Varmasti tulen!" Taivaslaulu kertoi, katsoin palloa nyt entistä tarkemmin, valmiina kaikkeen. Tässä se olisi, se hetki elämästäni kun näyttäisin palloille ettei minulle ryppyillä. Olisin heidän kollinsa ja poistaisin kaikki ilkeät pallot taivaan alta. Niin siinä kävikin, pallo lähti vierimään minua kohti. Oli kuin aika olisi hidastettu kun pallo vieri minua päin. Voisiko se olla? Kiljaisin riemuissani, kielsin itseltäni mahdollisuuden sen olevan pelkoa, otin askeleen, sitten toisen, ja hyppäsin! Syöksyin kaikella vauhdilla ja neljällä tassulla palloa kohti! Nyt pallo kohtaisi loppunsa! Kaamean ja kynnen täytteisen! Sain pallon kiinni, sekä kaikella vimmalla aloin repimään sitä tuhanteen osaan! Hän ei tuhoaisi perhettäni pyöreällä muodollaan! Ei minun vahdilla! Pomppasin ylös, kun pallo vastusteli, se aikoi karata Merkuriuksen luo! Voi ei!
"Varo Merkurius, se tulee!", Mau'uin kauhuissani. Kolli naurahti kevyesti, kun minä katsoin palloa tiiviisti. Yksikin liike niin kolli tappaa sinut. Yksikin väärä liike. Häntäni heilui leikin tahdissa, valmiina hyökkäämään sekin. Katsoin kuinka Merkurius lätkäisi pallon kohti Taivaslaulua, joka huokui taas lämpöään. Tuo sai pallon helposti tassuihinsa, mutta jotain tapahtui. Pallo lähti väärään suuntaan. Pinkaisin kuitenkin pallon perään. Kuule lörjys! Tästähän puhuttiin! Et pääse mihinkään minun katseeni alla! Yritäkkin paeta senkin…. Hiiren papana! Hups! Ei noin rumaa sanaa, ei ei ei, se oli aivan liian ruma, ei pallo sentään niin ruma ollut, vaikka ruma pallo se oli palloksi. Kiihdytin vauhtia kun pallo meni nopeampaa, tehden kaikkeni sen kiinni saanniksi. Minä saisin sen kiinni! Pyytäisin anteeksi vielä pallolta törkeitä sanojani. Kuulin askeleet takaani, mutta en kiinnittänyt moiseen huomiota, pallo olisi tässä ja nyt. Pallo hidasti pian kuitenkin, joten sain sen kiinni. Katsoin hämilläni kun Taivaslaulu tassutteli eteeni, peittäen jonkun kiven? Täh? Oliko kivessä jotain salaista? Oliko se salaisuus! Minä halusin tietää. Katsoin naarasta hämilläni, pallo vierelläni. Suuni oli pienesti auki. Taivalaulu kuitenkin pudisteli päätään pienesti.
"Olit tosi nopea!", Kerroin naaraalle, haaveillen että olisin joskus itsekkin yhtä nopea. Turkkini oli pörröllään, kun katsoin vielä taakseni kiveä. Siinä ei ollut mitään salattavaa, mutta palaisin tuonne vielä varmuuden varalta. Kuljetin pallon takaisin kohti Merkuriukselle ja vöhän matkan päässä lätkäisin sen!
"Tiedätkö, se oli vähän hupsua, yritä saada pallo tänne päin", Tokaisin Taivaslaululle, sitä enempää miettimättä, naaras kuitenkin naurahti vähän.. Helpottuneena? Sekä hengästyneenä toki.
"Yritän parhaani", Taivaslaulu tokaisi. Näin leikkimme jatkui, pallo pysyi suurimmilta osin kierto radallaan, sekä kun se meni pois radaltaan, Taivaslaulu haki sen. Hupsua. Leikimme kuitenkin hetken, kunnes tunsin oloni taas tokkuraiseksi. Väsyin yhä suht helposti, sekä kaipasin näin vilkkaan hetken jälkeen unta. Merkurius huomasi pian nuuppumisen ja kuljetti minut takaisin pesään. Kuuntelin puolella korvalla keskustelua jota kaksikko kävi.
"Lähden saalistamaan, tarvitsen jotain tekemistä", Taivaslaulu intti. Kuulin hänen äänessään taas sen kaipauksen, tuo selvästi mietti taas asiaa joka teki hänet surulliseksi.
"Sinun kannattaisi pysyä pesässä pennun kanssa, minä voin mennä hakemaan kyllä riistaa", Merkurius tokaisi huolestuneen kuuloisena. Raotin silmiäni nähdäkseni parin, kaksikko näytti olevan kummatkin hieman alakuloisia. Miksi he surivat?
"Ei, tarvitsen raitista happea, otan timin vaikka mukaan jos se huojentaa oloasi", Naaras tokaisi kiehnäten toisen kaulaa vasten yhä surullisen oloisena. Merkurius huokaisi painautuen toista vasten. Kampesin istumaan yhä hämilläni, silmiäni hieroen.
"Selvä, olkoot tämän kerran", Merkurius huokaisi. Taivaslaulu sukaisi toisen päälakea, kiittäen vielä ennen kuin tassutti ulos pesästä. Merkurius siirsi katseensa minuun.
"Etkö nuku?", Meripihkaisen silminen kolli kysyi. Heilutin häntääni närkästyneenä. Vaadin saada tietää syytä surulle.
"En saa unta kun kukaan ei nuku vieressä, voisitko mitenkään nukkua vieressäni kuten emo yleensä nukkuu", Emo sana tuli siihen vahingossa. Katsoin epäröiden sitten maata, kunnes nostin katseeni takaisin Meripihkaisiin silmiin. Olihan se totuus, olin oppinut lämpöön. Kollin silmiin kohosi jokin lämpö. Tuon jälkeen huomasin kuinka hän lähti minua kohti.
"Toki", Se taisi olla eka kerta kun olin kutsunut Taivaslaulua emoksi. Kolli ei näyttänyt pahastuvan siitä joten ehkä, vain ehkä, voisin tehdä sitä enemmän. Kolli asettui makuulle sammalille, viittoen minua sinne. Hymyillen lähdin kohti kollia. Jes! Painauduin tuon lämpimään karvaan.
"Miksi tuuli karkottas lehdet puista? Mitä pahaa lehdet ovat tehneet puille?", Kysyin, sulkien silmäni kuumnellen mitä toisella olisi minulle vastata. Pidin korvat höröllä, vaikka suuni aukeni haukotukseen. Silmäni pysyivät kiinni koko ajan, koska luomeni olivat liian raskaita pitämään silmiä auki. Lehtien fakta kiinnosti kuulla minua, mikä riita lehdille oli käynyt? Miksi ne aina leijuivat alas puista? Kasvaisivatko tai palaisivatko ne takaisin puuhun jonkun ajan päästä? Oliko kyse siitä että lehdet halusivat nähdä maailmaa? Niin! Siitä sen täytyisi olla! Tuo olisi varmasti ratkaisu.
"Ei tuuli tehtiä karkoita. Lehdet tippuvat joka lehtikato puista, niin vain käy aina", Merkurius tokaisi. Nyökkäsin haukotellen, miettien seuraavaa kysymystä. Entä jos kysymys tekisi Merkuriuksen surulliseksi? Tiesin sen! Tuuli ei ollutkaan ilkeä mielipuoli, se kävi aina. Kauanko Merkurius oli elänyt tietääkseen tuon, oliko Lehtikato useinkin? Miksi niin kävi? Mitä sitten kävisi? Mitä kaikkea kävisi? Lisää kysymyksiä heräsi mielssäni mitä enemmän ajattelin asiaa.
"Miksi sinä ja Taivaslaulu olette jatkuvasti surullisia? Mitä kävi? Fetuskin oli surullinen lähdettyään", Kysyin, avaten raskaat silmäni. Silti katsoin kolliin, hakien hänesta joitain ratkaisuja tähän ongelmaan. Miksi he olivat surullisia? Mikä oli ollut nikn kamalaa että he surivat yhä? Edes emokaan ei ollut yleensä surullinen, joten mikä oli saanut hänet niin tolaltaan. Emo ei itse asiassa koskaan ollut surullinen tai vihainen.. hän oli tyyni, huolissaan. Vaikka hän ei näyttänyt sitä kuin toiset, hän silti iloitsi ja auttoi minua, pelkäsi puolestani, sekä huohti minusta. Kyllä hän saattoi kirota minua kerran hiiren aivoksi, mutta ei hän pahaa tarkoittanut ikään, hän selitti sen myöhemmin, hän oli huolissaan, huolissaan minusta. Hän pelkäsi että jos liian lähellä piikkejä kömmin pian puhkaisisän silmäni, tai saisin piikin tassuun. Niin olin kerran saanutkin. Olin itenyt paljon, jota en halunnut myöntää. Emo oli kuitenkin ottanut piikin pois ja todennut että oppisin siitä. Niin opin, varoin askeliani, etten saisi lisää piikkejä tassuun, ne sattuisivat.

//2006 sanaa
//Mer? Taivas?

Merkuriuksen heilauttama sammalpallo vieri luokseni tasaisesti hidastuvaa vauhtiaan. Kumppanin kanssa olevan Ruskan siniset silmät olivat säihkyvinä kiinnittyneet liikkuvaan esineeseen ja pentu oli lihakset jännittyneinä, aivan kuin valmiina käymään pallon kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Kasvoilleni hiipi väkisinkin lämmin hymy, joka sai alkunsa Ruskan innokkaan ja iloisen sekoitteisesta ilmeestä ja kumppanini ja uuden perheen jäsenemme yhteisestä hetkestä. Laskin puhtaanvalkean tassuni -tai sen kuului olla puhtaan valkea, mutta surun väsyttämänä olin jotenkin unohtanut pestä tassuni ja sen seurauksena se muistutti enemmän liakisenvalkoista- tummanvihreän ja miellyttävän pehmeän sammalpallon päälle ja nostin leikkisän katseeni kaksikkoon. Kumarruin valppaan näköisenä alas ja viestin muille asennollani, että olin valmiina leikkiin.
"Varmasti tulen!" nau'uin ja läimäisin sammalpallon sellaista vauhtia Ruskan oranssiraidallista hahmoa kohti, että pennun olisi mahdollista saada se kiinni ilman itsensä satuttamista. Pentu kiljaisi riemuissaan, kun huomasi pallon tulevan häntä kohti ja syöksyi sen kimppuun. Kolli otti sen innokkaasti käpäliinsä ja tömähti kyljelleen palloa tassuillaan läpsien. Näin Ruskan pienten takajalkojen potkivan palloa tarmokkaasti samalla, kun hän piti etutassuillaan siitä kiinni. Vilkaisin Merkuriusta hymyillen ja näin tämän katseessaan rakkauden, kun hän katseli poikamme leikkivän. Niin, meidän poikamme. Yhtäkkiä Ruska pomppasi eloisasti ylös ja viskasi pallon Merkuriusta kohti iloisesti kiljaisten:
"Varo Merkurius, se tulee!" Merkurius nauroi huvittuneesti ja kun pallo viimein saavutti tämän, hän läpsäisi sille uudet vauhdit minun suuntaani. Nappasin pallon hallitusti tassuihini, mutta kun yritin työntää sen uuteen vierintään, se lähti aivan väärään suuntaan. Silti Ruska lähti reippaasti sen perään sitä kiinni ottamaan. Kuitenkin silmiini pisti suuri ja terävän reunan omaava kiven murikka, jota kohti sammalpallo oli vierimässä ja Ruska sen perässä hurjaa vauhtia. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun ymmärsin mahdollisuuden onnettomuuteen. Sen enempää ajattelematta pyyhälsin nopeasti juoksuun. Pinnistelin päästäkseni nopeammin kiven luokse kuin Ruska ja onneksi nopeuteni takia, ehdin. Asetuin kiven eteen varmuuden vuoksi, mutta pian huomasin kuitenkin, että pallon vauhti hiljeni jo tarpeeksi kaukana kivestä ja niin myös Ruskan vauhti. Huokaisin helpottuneena. Olin alkanut hieman ylisuojelevaksi Ruskaa, ainokaistamme kohtaan. Mielessäni edelleenkin kummitteli Arielin ja Pluton kohtalo, enkä missään nimessä halunnut Ruskan joutuvan mullan alle heidän kanssaan. Ruska vilkaisi minua kummastuneena, mutta kun pudistelin tälle päätäni lempeästi, että hän ymmärsi, ettei pieneen juoksupyrähdykseeni tarvinnut kiinnittää turhaan huomiota.
"Olit tosi nopea", tämä hihkaisi karvat innokkaina pörhistyen, jonka jälkeen hän lähti vierittämään palloa kohti leikkipaikkaamme. Sydämeni hakkasi vieläkin kiivaasti, kun tassutin pennun perässä Merkuriuksen luo.

//Ruska? Mer? Vähän sekava tarina omasta mielestä, mutta toivottavasti ei liiaks xd
375 sanaa

Loikoilin kiven alla olevassa pesässämme ja katsoin nukkuvaa Ruskaa. Oranssin laikukkaan pennun kylki kohoili hitaasti ylös, ja laski pian taas alaspäin. Pennulla oli takuulla ollut omat haasteensa sopeutuessaan uuteen pesään ja uusiin kissoihin. Edelliset päivät olivat kuluneet kuin sumussa. Vähän väliä Pluto ja Ariel sekä heidän pienet, elottomat ruumiinsa muistuivat mieleeni. Jos olin hetkenkään yksin, synkkyys valtasi mieleni. Mutta aina kun katsoin Taivaslaulua ja Ruskaa, tunsin olevani elossa. Valkea kumppanini oli minulle niin tärkeä, enkä voisi elää ilman häntä. Oli helpottavaa, kun pesässä oli pentu. Ruska väritti päivämme kirkkain värein pelkällä olemassaolollaan. Olin luvannut tehdä kaikkeni pienokaisen eteen. Kasvattaisin hänestä kissan, josta hänen oikeat vanhempansa saisivat olla ylpeitä. En halunnut sanoa sitä ääneen, mutta toivoin, ettei Ruskan oikea isä palaisi koskaan. Taivaslaulun mukaan tämä Lauhalaukka oli ollut kadoksissa jo kauan, joten kuinka hän voisi palata? Tuntui pahalta toivoa tällaista. Minä itse haluaisin olla tietoinen, jos jossain tuolla olisi minun jälkeläisiä. Tunsin pistoksen sydämessäni. Pluto ja Ariel olivat jossain tuolla aivan yksin kylmän mullan alla.
Ruska säpsähti hereille ja kierähti toiselle kyljelleen. Pentu kohtasi meripihkaisen katseeni ja nousi ylös venytellen. Taivaslaulu nukkui yhä sikeästi lähellä laikukasta pentua. Ruska vilkaisi nukkuvaa naarasta, eikä vaivautunut herättämään tätä. Sen sijaan pienokainen tuli minun luokseni. Pentu kiipesi kyljelleni ja katsoi minua pienillä pennun silmillään.
"Voidaanko mennä ulos?" pentu kysyi ja oli vähällä horjahtaa pois päältäni, mutta hän onnistui pitämään tasapainonsa tarrautumalla pienillä kynsillään turkkiini. Onnekseni pitkä karvani piti kynnet poissa iholtani, eikä se sattunut.
Vilkaisin nukkuvaa Taivaslaulua. Naaras näytti olevan sikeässä unessa, ja hänen takajalkansa liikahteli välillä. Naaras ilmeisesti näki jotakin unta. Tartuin Ruskan niskanahasta kiinni ja laskin tämän pois päältäni noustessani ylös.
"Mennään vain, mutta et saa mennä kauas", sanoin pehmeällä äänellä. Pieni pentu lähti kävelemään yhä hieman huojuvin askelein kohti pesän uloskäyntiä. Olimme kehitelleet uloskäynnin eteen esteen, joka piti Ruskan pesän suojassa. Pentu ei ainakaan toistaiseksi pääsisi kiipeämään oksien ja kivien yli pesän ulkopuolelle. Este tuskin pidättelisi pentua enää edes puolta kuuta, mutta ainakin heräisimme, jos pentu yrittäisi ilman lupaa ulos. Tartuin Ruskan niskanahasta kiinni jälleen ja kannoin pennun ulos pesästä. Oksat takertuivat ikävästi vatsakarvoihini. Kun laskin Ruskan maahan, revin kuihtuneet lehdet ja risut irti nopeasti. Pentu loikki ympäriinsä ja katseli ympäristöä. Lehtisade eteni vauhdilla. Miltei alastomat puut kohosivat korkeuksiin vastarannalla. Myös pensaat pesämme lähettyviltä olivat pudottaneet lehtensä, jotka lojuivat parhaillaan märällä maalla. Timi istuskeli kivikasan ja joen välissä ja tarkkaili meitä katseellaan. Mustavalkea kissa pysytteli kuitenkin etäällä. Onneksemme muut ymmärsivät, että tarvitsimme Taivaslaulun kanssa vähän aikaa luodessamme tätä uutta suhdetta Ruskaan. Pennun täytyi saada tutustua meihin ja meidän häneen. Toki kaikki Kaarloa lukuun ottamatta olivat jo päässeet juttelemaan pienokaiselle, mutta he ehtisivät vielä tutustua tähän paremmin.
"Tahdotko leikkiä?" kysyin, ja Ruska käännähti minun suuntaani. Pentu oli keskittynyt jahtaamaan maassa liikkuvaa lehteä. Hän jätti hetken epäröinnin kuluttua lehden taakseen ja kipitti minun luokseni silmät säihkyen.
"Käydään hakemassa tuolta metsänrajasta sammalta, tehdään siitä pallo ja leikitään sillä", esitin ehdotukseni oranssille kissalle. Ruska nyökkäsi ja lähti rinnallani kohti metsänrajaa. Se oli aivan pesän lähellä, ja näköetäisyys Timiin säilyi koko ajan. Löysimme sammalta nopeasti, ja revin pienen palan irti hampaillani. Ruska katseli tarkkaavaisesti touhujani ja paineli käpälillään maassa kasvavaa sammalta. Kun sammalta oli sopivan kokoinen pala, muotoilin sen käpälilläni palloksi. Oranssi pentu paineli edelläni takaisin kivikasalle.
Heitin sammalpallon sievästi kohti Ruskaa. Pentu pomppasi ilmaan ja väisti pallon.
"Lyö sitä käpälilläsi ja syötä pallo minulle", ohjeistin. Ruska tarkkaili sammalpalloa, jonka jälkeen hän iski sitä etukäpälällään. Sammalpallo lennähti ilmaan. Matka jäi lyhyeksi, joten Ruska juoksi pallon kiinni ja löi sitä uudelleen. Jouduin juoksemaan palloa vastaan, mutta syötin sen taas sievästi kohti pentua. Peli alkoi sujua hiljalleen, mutta keskeytimme sen Taivaslaulun kävellessä ulos pesästä. Naaras katseli meitä ja räpytteli yhä hieman unisia silmiään.
"Tahdotko tulla mukaan?" kysyin ja viskasin pallon kohti kumppaniani.

//Ruska tai Taivas? Ps, Merkuriuksen laikut ei muute oo mustia vaan tummanharmaita xd
// 613 sanaa

Sain luvan jäädä, sekä kaiken lisäksi Corona kipitti pois. Minulle tämä kävi paremmin kuin hyvin. Siirsin katseeni välittömästi virtaavaan veteen, mutta pidin korvani höröllä. En välittänyt olla toisen lähellä, joten turkkimmekaan eivät koskeneet. En välittänyt olisiko toinen sanonut mitään, sillä itsepä pyysin pakopaikkaa. Tai no, pako ja pako, halusin pois sen inhottavan kollin läheltä hetkeksi. Hiljaisuus ei kaan ollut inhottava mielestäni, kun oli ollut pennun vahti hetken, kelpasi hiljaisuus. Naaras ei kuitenkaan näköjään ollut hiljaisuuden fani, vaan aloitti keskustelua kanssani.
"Olen Dakota", Naaras maukui. Käänsin katseeni toiseen ja nyökkäsin. Tietty toinen odotti minun esittelevän itseni, sillä niin oli kai tapana. Ei minulla ollut siinä mitään vastaan toisin kuin eräällä kollilla. Ajatuskin sai mielessäni murisemaan. En antanut sen toki paistaa läpi, olisi oltava rauhallinen yöpaikan vuoksi, saisin muuten itseni helposti nyljetyksi.
"Voit kutsua minua Fetukseksi", Tokaisin, käänsin katseeni takaisin veteen, sillä minua ei kiinnostanut niinkään tuijotella toista. Pidin tehtävän Villisielulla, joka sitä harrasti. Näköjään Dakota ei omannut käytöstapoja, sillä hän jäi tuijottamaan turkkiani. Olinhan erikoinen, mutta en minäkään jäänyt tuijottelemaan normaaleja kissoja kuin en olisi heitä ennen nähnyt. Olin aina ollut hassun näköinen, eikä arpeni enää auttaneet asiaan. Katsoin vain virtaavaan veteen. Niin oli isä ja emokin olleet erikoisemmasta päästä, heidän takiaan olin usean kissan silmätikku, mutta niille kissoille piti näyttää etten ollut yhtä kotikisu luonteinen kuten turkkini oli.
"Et vaikuta lainkaan sellaiselta kissalta, joka auttaisi kasvattamaan jonkun toisen pentua", Dakota tokaisi. Ouch, nopeasti käänsin katseeni häneen kunnes käänsin ne jokeen. Kohautin olkiani, miettien vastaisinko asiaan mitään, en vastaisi. Enhän minä todellakaan ollut ilmaiseksi hoitanut muuan pentua, saati niin että olisin ollut rakastava emo. Kuitenkin olin ottanut moisen niskoilleni, enkä halunnut myöntää sitä helpolla. Olin itsekin vain orpo alle täysikasvuinen kissa, joka osasi ruokkia itseään jo. Sakota selitti kuinka piti mystisyydestäni, mielessäni toruin toista, olin hyvin yksinkertainen, mutta kun tultiin tarinaan, niin. Se oli totta. Kyllä, hyvin arka paikka, naaras sitten osasi. Pidin katseeni vedessä, sanomatta sanaakaan. Olin sanomassa jo jotain siitä tarinasta, mystisyydestä, sekä pennun kasvatuksen hinnasta, mutta naaras jatkoi. Hän kysyi jäisinkö yöksi. Katsoin ripsuttavaan taivaaseen, jossa aurinko jo laski. Katsoin sitten Dakotaan närkästyneenä. Kehonkieleni ei näyttänyt yhtään sitä kaikkea mitä tunsin, mutta silti tunsin niin.
"Ei minulla ole pesää, siksi joudunkin jäämään", Tokaisin aluksi, katsoin kuitenkin yhä naarasta miettien.
"Olen tässä miettinyt, Corona esittäytyi Klaani nimellä minulle, Aavevarjo, minkä nimen itse valitsisin? Tosi turhauttavaa häneltä.. tosin mitä kolleilta odottaa?" Kysyin. En välittänyt inhoaisiko naaras sitä että minä puhuin pahaa hänen ystävästään, tai mikä kolli hänelle oli "Mitä nämä kissat edes ovat sinulle? Ystäviä? Laumasi? Perheesi?", Kysyin, katsoen ruskean ja harmaan väristä naarasta. Olin kysymysteni lopussa, joten annoin toiselle puheenvuoron. Ääneni oli jatkuvasti irvakas, enkä tosiaan olisi hyväksynyt paria vastausta mitä naaras varmasti antaisi, mutta utelaisuus otti minusta yli otteen. Dakota oli yllättävän rauhallinen kuunnellessaan kysymyksiäni. En kerrankaan vältellyt toisen katsetta, hän oli saanut ajatukseni muualle siitä inhottavasta kapineesta.

//471 Sanaa
//Dakota?

Olin juuri saanut rakennettua suojan loppuun Daisyn kanssa, kun Lilja tuli juoksujalkaa leiriin. Hänen kintereillään seurasi valtavan suuri kollikissa. Pörhistin turkkini varautuneena, mutta koska Lilja vaikutti tietoiselta hännystelijästään, eikä hänen kasvoiltaan paistanut minkään sortin pakokauhu, uskalsin rentouttaa lihakseni. Myöskin puun juurella lepäillyt Mesi valpastui nähdessään siskonsa mukana tulleen muukalaisen.
"Lilja. Kuka tämä on?" kysyin hölkätessäni kaksikkoa vastaan. Pidin suurta kissaa silmällä puhutellessani tummanharmaan ja valkean kirjavaa naarasta, joka kantoi suussaan yrttejä.
"Tässä on Olof. Hän auttoi minua löytämään yrttejä Medelle", Lilja sanoi laskettuaan ensin lehdet ja kukan varret maahan. Olofiksi esitelty kulkuri astui itseään huomattavasti pienemmän Liljan vierelle ja nyökkäsi minulle kohteliaasti. Hänen vaaleanvihreissä silmissään oli ystävällinen katse, joka sai minut tuntemaan oloni luottavaisemmaksi. Lopulta uskalsin huokaista syvään ja antaa jännityksen hävitä kehostani. Tuosta kissasta ei olisi meille vaaraa, jotenkin pystyin aistimaan sen.
Lilja huomasi väliaikaisen leirin reunalla veljensä, joka pyrki pystyyn. Naaras kiiruhti hänen avukseen, ja jälkeen jäänyt Olof nappasi maahan lojumaan jätetyt yrtit hampaisiinsa, jotta ne eivät talloutuisi. Sen jälkeen ruskeatabbyvalkoinen kolli käveli Liljan perään.
Seurasin sivusta Daisyn kanssa, miten Lilja talutti uupuneen Meden aukion poikki pesälle, jonka minä ja entinen kotikisunaaras olimme rakentaneet yhdessä.
Lilja kurkkasi pian ulos pesästä. Hänen katseensa harhaili hetken ympäriinsä leirissä, kunnes se osui minuun. "Lauhalaukka! Voisitko käydä saalistamassa? Mesi tarvitsee energiaa muustakin kuin yrteistä", naaras maukui. Heilautin häntääni kuitatakseni hänen asiansa ymmärretyksi, minkä jälkeen suuntasin metsälle. Daisy jäi vartioon pesän ulkopuolelle, mutta uskoin, ettei vartijaa tarvittu, kun pesässä pyyhälsi turhankin virkaintoinen parantajaharjoittelija.

//Jos sopii, jatkan tästä ite sitte Liljalla vielä
//240 sanaa

Viittasin hännälläni luonamme vieraana olevaa erakkonaarasta istumaan viereeni. Kissa otti anteliaan tarjoukseni mukisematta vastaan, mutta piti vaarin siitä, etteivät turkkimme päässeet vahingossakaan hipaisemaan toisiaan. En pannut pahakseni naaraan eleestä. Itseki olisin tehnyt tismalleen samoin, jos olisin hänen sijassaan.
Katselin ohitse virtaavaa vettä hiljaa. Erakkokaan ei sanonut mitään. Tämä uhkasi käydä kiusalliseksi. Minun pitäisi päihittää ylpeyteni ja tehdä aloite keskustelulle, sillä muuten saattaisimme istua tässä vielä huomennakin sanaakaan vaihtamatta.
"Olen Dakota", sanoin, ja odotin, että naaras kertoisi oman nimensä. Kissa mittaili minua hetken katseellaan, ennen kuin nyökkäsi ja puhui.
"Voit kutsua minua Fetukseksi." Hänen äänensä oli vähintäänkin yhtä hassun kuuloinen kuin ulkonäkönsäkin. En ollut koskaan nähnyt hänen näköistään kissaa. Eipä sillä, että olisin mitenkään jaksanut kiinnittää huomiota pintapuolisiin epäkohtiin jonkun ulkonäössä - enemmän minua kiinnosti, mitä liikkui seurustelukumppanini pään sisässä.
"Et vaikuta lainkaan sellaiselta kissalta, joka auttaisi kasvattamaan jonkun toisen pentua", lausuin ajatukseni ääneen. Fetus kohautti lapojaan ja käänsi sitten vihreät silmänsä jokeen. Pidin hänen silmistään. Minusta ne olivat mystiset; sellaiset, joista ei voinut lukea kissan tunteita, tai saada minkäänlaista kuvaa persoonallisuudesta etukäteen. "Älä käsitä väärin. Minusta on hienoa, miten sinunlaisesi kissa osaa kätkeä sisälleen monta kerrosta, joilla jokaisella taitaa olla oma tarinansa."
Fetus pysytteli hiljaa, katse edelleen tiukasti alavirtaan päin kulkevassa jokivedessä. Ehkä olin osunut arkaan paikkaan, tai sitten hän ei ollut vain juttutuulella. Toisaalta, naaras oli pyytänyt lupaa saada liittyä seuraani, koska kaipasi rauhaa. Tunsin itseni hiukan typeräksi ollessani koko ajan äänessä, mutta pitkäaikainen hiljaisuus, etenkin vieraan kissan seurassa, oli minulle vaikeaa.
"Aiotko jäädä tänne täksi yöksi, vai lähdetkö omalle pesällesi?" päädyin lopulta esittämään kysymyksen, johon olisin tavallisesti turvautunut vasta viime kädessä. Yleensä jutunjuurta riitti monesta muusta aiheesta, mutta tämä Fetus vaikutti joka tapauksessa poikkeukselta, joten kaiketi normeistani poikkeaminen tällä kertaa oli ihan hyväksyttävää.

//Fetus?
//284 sanaa

Minun ja Fetuksen keskusteluhetki oli keskeytynyt ja en ollut vielä saanut kiinni naaraan tunnetilasta. Voisin melkein vannoa, että olin nähnyt hänen itkevän. Naaras ei kuitenkaan tuntunut haluavan enää jutella, vaan pakeni. Hetken päästä löysin itseni hänen ja Dakotan seurasta joen rannasta. Tuntui jotenkin helpommalta jättää Fetus jonkun toisen seuraan, kuin aivan yksin, sillä tunsin jonkinlaista vastuuta nuoresta erakosta, sillä minä olin tämän luoksemme kutsunut. Olin aivan uuvuksissa. Yövartion tuoma nukkumattomuus alkoi kerätä verojaan. Olihan toki aurinko jo matalalla luoden oranssin punertavia säteitä metsän ylle.
"Taidan jättää teidät kahden. Minun on pakko mennä lepäämään", naukaisin hiljaa, mutta siten, että kaksikko varmasti kuulisi. Ehkä naaraiden keskeinen tuokio saattaisi parantaa Fetuksen mielialaa. En kuitenkaan elätellyt toiveita ikuisesti kestävästä täydellisestä ystävyyssuhteesta Dakotan ja Fetuksen välillä. Dakota vilkaisi minua, mutten kerrassaan vain jaksanut enää kiinnittää huomiota pieniin eleisiin, joista ymmärtäisin Dakotan tunnetilaa sen suhteen, että jätin Fetuksen hänen luokseen. Kai hän nyt yhdestä oppilasikäisestä kissasta selviäisi. Aloin käydä vähän kärttyiseksi unen puutteeni takia, jonka takia suuntasin mahdollisimman nopeasti kohti pesäämme nopeiden hyvästien kera. Ravasin vähän kuin sumussa läpi alueen ja huokaisin helpottuneena, kun näin edessäni kohoavan kivikasan. Kiirehdin pesän suulle ja olin kompastua maasta törröttävään kiveen. Samassa mieleeni leijui ajatus. Oliko täällä tosiaan turvallista pennulle? Pitäisikö meidän yrittää pehmentää terävien kivien kulmia, ettei pentu satuttaisi itseään. Työnsin ajatukset kuitenkin syrjään, sillä voisin miettiä niitä aamulla, ja lysähdin pedilleni, joka oli osittain sen vanhan kankaanrepaleen päällä, jota olimme raahanneet Merkuriuksen kanssa mukanamme ensimmäisestä yhteisestä pesästämme lähtien. Muistin kaksijalkojen pesän kyljessä olevan ahtaan kolon, jonne me olimme tunkeneet aina nukkumaan. Oli se ollut ahdasta, mutta oli siellä myös lämmin. Huvituin hieman, kun mietin, ettei koko tämä nykyinen kissakatraamme millään mahtuisi siihen koloon. Tekihän se jo tiukkaa meille kahdellekin ja olimme vielä oppilasikäisiä. Ehkä sitä asuttaisivat nyt jotkut toiset siellä suunnalla asustelevat kissat ja tuntisivat olonsa onnekkaiksi sen löytäessään. Ehkäpä niin. Pesistä puheen ollen, en ollut yhtään varma siitä, että meitä luonamme yöpyvä pinnaani kiristävä naaras aikoisi asua tulevaisuudessa. Minun varmaan pitäisi auttaa häntä etsimään jokin mukava pesä. Ravistin päätäni. Miksi minun pitäisi auttaa häntä? Ei, piti minun. Vaikka kissa olisi kuinka minua vastaan, en voisi jättää häntä heitteille. Ajatuksiini leijaili kuva Fetuksesta ja siitä, kuinka hän uuden pesän löydettyään lähtisi lopullisesti. Enkä enää koskaan kuulisi hänen ivallisia kommenttejaan. Olisin siitä niin riemuissani, mutta samaan aikaan hänessä oli jotain, mitä jäisin kaipaamaan. Sen ajatus mielessäni, nukahdin.

//Kuka vaan? :D Oli vaan pakko laittaa Coro joskus nukkuun, ettei se vaa valvo kaiket päivät ja yöt XD
388 sanaa

Tassutin ulos muiden pesästä, tuntien kuinka vesipisara tippui nenälleni. Corona seurasi minua yhä, juttutuokiomme oli keskeytynyt pennulla, sekä nyt minä pakenin sitä kirjaimellisesti. Vesipisaroita alkoi tippua ympäri turkkiani, tunsin kuinka aloin vähitellen kastua. Ehkä olisi parempi lähteä pesään? Mutta sitten Corona saisi haluamansa, eikä se tulisi kuuloonkaan. Rämmin eteenpöin, välttäen puhe kontaktia kollin kanssa, enkä ymmärtänyt miksi hän seurasi. Pian saavuimmekin joen rantaan, jossa ruskean harmaa naaras istui hengittelemässä. Naaras kääntyi minuun päin, pitäen silmänsä hetken minussa, jonka jälkeen Coronassa. Ehkä Corona vartioi mitä tein, onnistuen siinä ärsyttävän hyvin.
"Saanko liittyä? Kaipaan myöskin jotain rauhoittuakseni", Se piti paikkansa, ajatukseni laukkasivat bopeaa, enkä tiennyt mistä ajatuksesta ottaa kiinni, jotta loppu virta rauhottuisi, tiesin ettei se ollut niin helppoa, silti yritin parhaani. Toivoin ettei naamallani näkynyt kaikki se sekasorto mitä koin, mutta yllättävän rauhallisena siinä seisoin odottaen vastausta. Nämä erakot olivat olleet suopeita kun olivat päästäneet minut luokseen yöksi, itse en moiseen ryhtyisi. Katsoin kuitenkin kerrankin aitona toista naarasta, mistäpä koskaan tietää jos tuo tietäisi ajatusten laukkuun kivun, mutta en hetkessä jaksanut uskoa. Katsoin naaraan jälkeen veden solinaa, tuo ääni ei ollut kertaakaan rauhoittanut minua, mutta tosin en ollut koskaan ajatellut sitä rauhoittavan elementtinä, olin pitänyt sitä jonkinlaisena itsestään selvyytenä. Se oli aina siinä ja tuli olemaan, ei se minnekkään mennyt.

//209 sanaa
//Daksu? Coro?

Kun heräsin, niin, kun heräsin, näin ympärilläni kaksi valkoista kissaa. Ei voi olla totta! Kaksi samanväristä kissaa. Hämmennyksissäni hieroin silmiäni hämilläni, haukotellen, etsien emoa. Emo? Missä olet? Herkinen? Miksi hän on jättänyt minut vieraiden keskelle yksin? Missä emo? Ehkä hän on vain ulkona? Niin, tämäkin oli pesä, niin kuin kotipesä, kissat olivar vain erit. En nähnyt ruokkijaakaan missään, joten oli hämmentävää minne emo oli mennyt. Nopeasti suurempi valkoisista kissoista huomasi minut, kun olin noussut neljälle jalalle hämilläni. Pienempi, naaras valko turkki nukkui. Iso valkoturkki lähestyi minua. Hän oli iso, valtava, en ollut koskaan nähnyt noin isoa kissaa, joten hämilläni ja peloissani peräännyin. Mamman ystävä, Aavevarjo, joka pelasti minut, oli hänkin ollut iso, muttei näin iso. Pysähdyin kuitenkin tutkailemaan kollia, hänen ilmeessään oli samaa lämpöä kuin ruokkijalla.
"Ei tarvitse pelätä ruska, vien sinut Fetuksen luo joka saa selittää kaiken", Kolli lupasi. Innostus nousi naamalleni. Emo oli lähellä! Minä tiesin sen! Jes! Hymyilin suurelle kissalle, katsoen tuon mustia laikkuja. Ei voinut olla mahdollista, miten tuo oli niin saman näköinen pikku valko turkin kanssa?
"Kiitos! Saanko minä ratsastaa selässäsi? Aavevarjo antoi minun tehdä niin! Sitä paitsi en minä putoa! Otan kiinni tuuheasta turkistasi! En varmasti putoa, lupaan sen!", Innostuin melkein hyppien kollin luo, kiertäen tuon etutassujen välistä puheliaana. Kolli näytti aluksi olevan hämillään, mutta kun pysähdyin toisen eteen ja pyysin vielä "Ole kilttiii", anelin kunnolla, tuo naurahti hämillään, kunnes iso kissa kumartui eteeni.
"Selvä, tämän kerran", Kolli sanoi. Hänellä oli meripihkan väriset silmät, noita silmiä en ollut koskaan nähnyt. Olihan hänessäkin jotain.. ainutlaatuista. Toki hän ei ollut samanlainen kuin pikku valkoturkki, mutta hänessä oli eniten samaa mitä olin koskaan nähnyt. Ruokkijakin omisti likaisen valkoisen turkin tähän kissaan verrattuna, eikä hänen kokoaan voinut verrata tähän kolliin. Ruokkija oli enemmänkin tuon pienen valkoturkin kokoinen kissa. Kipusin kollin selkään, varoen ottaen tuon turkista kiinni. Pian tuo nousikin takaisin seisomaan, minä tajuten varoa kattoa. Hihkaisin innosta kun lähdimme liikkeelle. Aloin kikattaa kun matkaan osui kuoppia, ja huomasin kyydittäjäni viiksien värisevän. Joko tuokin nauroi tai hymyili, tai haisteli jotain. En osannut sanoa mikä noista. Kolli kuitenkin näytti tietävän minne mennä, sillä tuo kumartui reilusti livahtaen yhteen pesään. Itsekin jouduin varomaan jotten löisi päätäni kattoon sisään mennessä. Kolli laski pian minut, ja katsoin nyt hämillään olevaa Aavevarjoa, sekä kummallisen näköistä emoa. Emon silmät pimeässä näyttivät.. Vetisteleviltä? Eihän emo voinut itkeä? Ei emo voinut itkeä? Ei se ollut emon tapaista? Emo oli vahva naaras joka oli aina tyyni. Tassutin hämilläni, peloissani, huolissani emon eteen, sen täytyisi olla pahaa jos emokin itki.
"Emo näitkö! Sain taas ratsastaa uuden sedän selässä! Hän on vaaltaavaa! Missä me olemme? Miksi sinä itket? Onko kaikki kunnossa?", Sanoin hihkuen. Emo tasasi henkeään, pyyhkien tassullaan viimeiset kyyneleet naamalta, tuon jälkeen emon naama oli taas kuten se yleensä oli, rauhallinen. Tuo nyökkäsi kiitokseksi isolle kollille, joka vähän varoen livahti pois pesästä. Ehkä tuo meni vahtimaan sen pienen valkoturkin unia. Katsoin emoon, joka käänsi tuon jälkeen vihreät silmänsä minuun. Hymyilin toiselle innoissaan, odottaen innolla uutisia. Ehkä nämä kaksi olivat uusia pesätovereitamme! Minä ja emo jäisimme tänne! Voisin käskeä heitä päivät pitkät kyydittämään itseäni läpi maailman! Seikkailemaan minne halusin. Kehräsin jo pelkästä ajatuksesta. Emo kuitenkin katsoi minua huolissaan, hänen turkkinsa oli siistitty, hän ei enää ollut veren värjäämä, eikä haissut hassulle.
"Tuo äskeinen kolli, hänen nimensä on Merkurius. Näitkö pesässä valkoisen naaraan? Hän on taivaslaulu. He menettivät kaksi pikku pentua äskettäin. Tulin siihen tulokseen että he ovat paljon paremmat vanhemmat sinulle kuin minä", Katsoin hämilläni naarasta. Hän mitä? Availin suutani neuvottomana, luimistelin ja nostelin korviank. Hämilläni naamani ilmeili, en tiennyt miten reagoida. Yritin löytää sen parhaan puolen tästä. En tuntenut kaksikkoa, mutta jotenkin kolli oli huokunut lämpöä jota emo ei huokunut. Katsoin emon vihreisiin silmiin, neuvottomana. Eihän emo voinut hylätä minua totaalisesti? Kahden kissan armoille. Ihan varmasti heidän täytyi olla kilttejä silloin! Super hyviä. Mutristi suutani, kun kivi kurkussani suureni, se vain suureni ja suureni. Pidättelin kyyneleitä silmissäni, yritin pitää ne pois sulkemalla silmät, mutta ilmeisesti sen avulla ne vain alkoivat karata. Aukaisin silmäni katsoen emoa.
"Heidän on paras olla super hyviä vanhempia! Sillä sinä olet yhä emoni", sanoin, kokien ehkä jotain kaunaa emoani kohtaan. Hetken huomasin hänen ilmeessään jotain outoa, en vain hetken, vaan kauan. Tuo hymyili, sekä siinä oli lämpöä. Naaras nuolaisi otsaani, kumartui ihan niin tehdäkseen, katsoen silmiini. Hänellä oli yhä tuo outo hymy, sillä emo seuraavaksi sukaisi kyyneleeni pois.
"Usko pois, he ovat mahtavia, tulet rakastamaan heitä. Pysyn täällä tämän yön kunnes jatkan matkaani. Tuleppas, saatan sinut pesään takaisin", Emo sanoi. Hellitin ilmeessäni vähän, yhä hieman surullinen ollen. Jos tosiaan niin oli, niin ehkä hyväksyisin tämän. Emo teki hämmästyttävän liikkeen, sillä tuo laskeutui eteeni kuten muut kumartuivat, kun ottivat minut selkääni. Katsoin emoa ihmeissään. En ollut koskaan saanut olla hänen selässään! Upeaa! Oikeasti! Kipusin naaraan selkään, kuin ehdotus voisi umpeutua. Vikisin onnellisena, ottaen tukevan asennon. Pystyin huomaamaan kuinka emo selvästi naurahti huojentuneena. Aavevarjo seurasi meitä. Katsoin taivasta, huomaten kuinka synkkä se oli. Oli kuin pian se tummentaisi koko taivaan. Mitä mustuus aikoi tehdä? Vallata maailman? Emo kuitenkin luikahti pesään ennen kuin ehdin kysyä. Ehkä kysyisin sitä uudelta emolta. Pesässä oli kaksi uutta kissaa. Punamullan värinen, sekä mustavalkea kolli. Katsoin suu auki kaksikkoa. Taas mustavalkoinen kissa! Ei tämä voinut olla! Kaksi mustavalkeaa kissaa! Fetus kuitenkin yskäisi ja herätti minut kuplasta. Hyppäsin alas hänen selästään. Katsoin kaksikkoa, sitten pientä valkoista kissaa. Hänkö oli Taivaslaulu?
"Yrittääkö mustuus vallata maailman?", Kysyin hämilläni nyökäten kohti ulos. Kuulin kuinka emon tutut askeleet kääntyivät ja tuo tassutti ulos, jättäen minut ja uuden perheeni tutustumaan. Aavevarjo lähti taas naaraan perään.
"Minä olen ruskapentu! Keitä te olette? Tiedän että sinä olet uusi emo, mutta teitä en tunne", päätin hihkaista perään, nyökkäsin innoissani kohti kahta uutta kissaa, nyökäten Taivaslaulua kohti emosta kertoessani.
"Voivatko hekin kantaa minua selässään!", Ennemmin hihkaisin kuin kysyin, puhuin niin nopeasti ja innolla ettei kukaan sanonut väliin, mutta nyt annoin kissoille valtaa puhua, katsoin uuteen emoon, isään, sekä uusiin kissoihin. Olihan kaikille annettava mahdollisuus olla oma itsensä tuomitsematta, joten niin minä tein. Ehkä heistä tulisi oivia selkä kantajia. Yllätyksekseni, emonlaista kissaa ei ollut missään, naaras tuntui olevan ainut tyyppiään, nyt puhuin entisestä emosta, Fetuksesta.

//1001 sanaa
//Anteeks jos meni yli xd Mer taivas?

Katselin lämpimästi ensin Ruskapennun - tai siis Ruskan- oranssia pentumaista hahmoa, jonka jälkeen katseeni vaelsi suureen laikukkaaseen kolliin vierelläni, jonka pää oli kumartunut lähemmäs Ruskaa. Merkurius pennun kanssa oli hellyttävä näky ja se sai sydämeni hakkaamaan kiivaammin. Tuntui, että joka hetken kulkiessa ohitsemme, kiinnyin kolliin entistä enemmän. Tältäkö rakkaus tuntui?
Kaikesta ilosta ja onnesta huolimatta, tunsin syvän ja parantumattoman haavan sydämessäni, joka vuosi edelleen kiivaasti verta. Mietin edelleen Arielin ja Pluton pieniä hahmoja mullan alla yksin.. kylmässä. Sydäntäni särki. En halunnut käyttää Ruskaa hämähäkinseittinä haavalleni, vaan halusin antaa hänelle oman paikan sydämestäni. Jos olisin yrittänyt käyttää pientä kollia vain korvikkeena, tuntuisi kuin pettäisin hänet ja kuolleet pentuni. Mieleeni leijaili kuvia tulevasta. Tunsin niin paljon lämpöä ja rakkautta nyt jo, tuota pientä pentua kohtaan.
En ehkä pystyisi iloitsemaan elämän pienistä hetkistä nyt, olin aivan poissa tolaltani, mutta se oli ymmärretävää, että ylitse pääseminen ottaisi aikaa tapahtuakseen. Ja olin varma, etten koskaan kuitenkaan pääsisi yli rakkaitten pentujeni menettämisestä, vaan pieni särky sydämessäni tuntuisi lopun elämääni. Sen vain oppisi kestämään paremmin. Uskoin, että kuka vain läheisensä menettänyt samaistuisi siihen. Merkurius nosti katseensa sikeästi nukkuvasta tuhisevasta karvakasasta ja katsoi minuun. Hymyilin kumppanilleni väsyneenä.
"Mitähän se sinun velipoikasi on oikein touhuillut? Eikös tuo ole se sama kissa, kenet hän oli häätänyt Kuolonklaanin reviiriltä? Ulkonäkö ainakin sopisi", puhuin sen verran hiljaa, ettei Ruskan uni häiriintyisi. Muistelin aikoja, jolloin olin ollut vielä Kuolonklaanissa ja erakkoveljekset heidän ystävänsä Dakotan kanssa olivat työskennelleet klaanille. Merkurius kohautti lapojaan, jonka jälkeen pudisti päätään kevyesti naurahtaen:
"Sen minäkin haluaisin tietää ja ehkä saammekin paremman selityksen, kuin uskommekaan." Naurahdin pieni apeuden sävy äänessäni. Kurottauduin nuolaisemaan Merkuriuksen poskea, mutta pienen kokoni takia kolli joutui kumartumaan hieman pienen vinkkini huomattuaan.
"Taidan nyt levätä hetken, onko mitenkään mahdollista, että vahdit vähän, koska Ruska herää? Sen erakon olisi ehkä parasta selittää Ruskalle äkkinäinen maisemanvaihdos ja uudet kissat", pyysin ja Merkurius nyökkäsi varma kiilto silmissään, kuin olisi ajatellut samaa itse.
"Nuku hyvin", kolli naukui vielä ja sitten istahti pesän suulle siten, että omasi kuitenkin näköyhteyden pesään ja huomaisi sivusilmällä liikkeen suunnaltamme. Katsoin vielä kumppaniani kiitollisena, jonka jälkeen laskin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni. En kuitenkaan saanut nukkua levollisesti, vaan uniani piinasivat päivän tapahtumien kauhukuvat. Sätkin vähän väliä hereille, heräten joko Merkuriuksen tai Ruskan kuolemaan tai synnytykseni uudestaan kokemiseen. Joka ikinen kerta, minut lävisti se sama piinaava tuska ja suru. Kuitenkin aina, huomasin Merkuriuksen tarkkaavaisen katseen, joka sai minut rauhoittumaan. Kaikki oli hyvin. Ja se ajatus päässäni nukahdin taas uudestaan.

//Ruska? Mer? :D
401 sanaa

Skafia: 8kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu

Merkurius: 46kp! + 8kp kp-boostista 12-26.7. = 54kp! -

Ruskapentu: 47kp! - 2/4 tarinaa pentuikäisenä kirjoitettu.

Taivaslaulu: 32kp! -

Lauhalaukka: 42kp! -

Fetus: 74kp! -

Corona: 43kp! -

Dakota: 22kp! -

Seurasin ehkä vähän hämmentyneenä kastanjanruskean turkin omaavaa kollia, hän vei minut huomattavasti syrjempään muista katsoen. Emmekö menisi sinne pesään jossa saisin levätä, anna olla jo kolli, minua väsytti, vaikka toki olin hämilläni olin tuskissani samalla, en jaksanut kyseenalaistaa mitään. En ollut aivan varma mitä minun ja kollin välillä oli, tai en halunnut tietää, saati sanoa sitä ääneen. Ennen moinen oli saanut minut melkein tapetuksi, joten nyt pysyisin kaukana mahdollisista kolleista tai naaraista. Toki hän sai vereni kiehumaan aika ajoin, mutta samalla meidän välillämme oli jotain mikä sai meidät tekemään tyhmiä asioita.. Auttamaan, olemaan epäitsekkäitä. Fetus herätys! Et voi haaveilla vieraasta kollista, vihollisen, mahdollisen vihollisen, selvä, tuttavan mailla. Istahdimme syrjemmälle, kun vedin hallitusti häntäni tassujen eteen peitteeksi, suoden rauhallisen katseen kolliin, mitä nyt? En antanut kivun, väsymyksen, tai muunkaan näkyä kasvoillani, ei mitään merkkejä heikkoudesta. Niin maailma meni, keneenkään ei saisi luottaa, saati uskoa, kenellekään ei saisi olla luottavainen, tai luvata enempää kuin pystyi.
“Pyysitkö minut tänne huviksesi istuskelemaan?” päädyin näpäyttämään. Tällä kertaa en edes yrittänyt peittää pilkkaa äänessäni. Tunsin vihlaisevan kivun, joka välähti naamallani hetkisen ennen kuin sai sen peitettyä, sen jälkeen katseeni ei horjunut kun katsoin kollia. Jouduin tietty katsomaan kollia yläkulmaan, mutta en niin yläkulmaan kuin sitä valko mustaa kollia, kuka hän olikaan. En kuitenkaan antanut sen häiritä, hän ei ollut minua millään tavalla arvokkaampi. Kolli murisi vain mitäpä veikkaat minulle, ja minä kohautin kulmiani, mistä minä tiedän? Olin valmis sanahtamaan jotain ikävää kollille vastaukseksi, sillä hän tuntui vitkuttelevan aivan liikaa, ainakin minun makuuni. Hän oli jäänyt jotenkin kiinni silmiini, tai turkiini, minuun. Heilautin häntääni ahdistuneena, mitä tuo aikoi? Aavevarjon kupla näytti puhkeavan tuolla, hän räpäytti hassusti kahdesti silmiään, aukaisten suunsa.
"No niin. Haluaisin korjata yhden asian, mitä kerran kerroin sinulle. Huomasit varmaan kaikkien hämmentyneet ilmeet sinun puhuessasi minusta, eikö?" , enhän minä mikään ääliö ollut, toki olin ollut hereillä. Kissat olivat reagoineet kui eivät olleet koskaan edes kuulleet sanoja joita käytin, tai että tänne jääminen olisi jotenkin väärin luvattu. Siristin silmiäni epäillen mistä tässä olisi kyse, mitä kolli oli kertonut minulle mikä ei pitänyt paikkaansa. Hän ei ollut puhunut minulle paljoa, joten voisin hyvin arvata mitä tuo oli valehdellut minulle.
"Paremmin kuin hyvin. Enkä edes tiedä mistä se johtui. Sanoin vain muutaman tavallisen lauseen, eikö sinun kissasi ymmärrä ihan normaalia kieltä?", kinasin kollille, joka katsoi minua tyynesti, hän oli aivan liian tyyni minulle. Toki hän olisi voinut suuttua koska omalla tavallaan pilkkasin hänen perhettään, tavallaan en voisi koskaan ymmärtää moista koska en omannut perhettä.
"Kuuntele nyt. Nimeni ei ole oikeasti Aavervarjo, vaan Corona. Sen takia ystäväni olivat niin hämmentyneen näköisiä. En ole koskaan asunut Kuolonklaanissa, mutta olen kyllä toiminut sen alaisena" , Kolli kertoi, katsoin silmät siristävinä kollia. Corona? Mitä hän aikoi. katsoin häntä, hyvin pitkään, hän jatkoi puhettaan. Hän oli todella valehdellut minulle. En tiennyt mitä odottaa, tai miten reagoida toisen isoon valheeseen, mutta nyt en reagoinut mitenkään, kuuntelin vain kun tuo jatkoi. Noh, tämän takia en luottanut keneenkään. Sydäntäni kuitenkin kirpaisi hieman kuunnella tuota. Ei, hän ei ollut minulle mitään, eikä koskaan tarkoittaisi sen enempää. Miksi kolli oli valinnut kaikista nimistä tuon nimen, tuo olisi voinut valita minkä tahansa klaani nimen, mutta tuo valitsi Aavevarjon. Minkä olisin itse valinnut? Sitä paitsi kerran kolli ei itse ollut klaanilainen miten hän oli sidoksissa niihin kissoihin. Olin aika varma että se “taivaslaulu” niminen naaras oli peräisin klaanista.
"En olettanut, että tapaamme enää koskaan, enkä silloin edes halunnut kenenkään Kuolonklaania sabotoivan kissan tuntevan minua. Minun ei ole tapana esittäytyä sellaisille kissoille. Kuitenkin syvimmät pahoitteluni jos loukkasin sinua", Hymähdin vain katsoen kollia, korvani painuivat lyttyyn hetkeksi, kun pidin katseeni maassa. Fetus ryhdistäydy! Hän ei ole mitään sinulle! Nostin vihreät silmäni, taas tyynenä, harkitsevan, minua tutkailevan näköiseen kolliin, hän odotti miten reagoisin siihen. Kohauti lapojani, niellen suruni, vihani, sen pienen kivun. Jos alkaisin räyhäämään en omaisi enää sitä yöpaikkaa, enkä olisi hyötynyt kollista taaskaan tuolloin mitään.
“Selvä, tajuatko että olen enemmän väsynyt kuin vihainen jostain hiirenpapanan nimesi vuoksi”, Ehkä olin vihainen, aivan vähän. Aave- Corona katsoi minua vielä tutkaillen, kunnes lähti viemään minua kohti tyhjää pesää. nyökkäsin kollille vielä kiitokseksi kun livahdin sisään mustaan tyhjään pesään. En valittanut, vaikka pesässä ei ollut sammaleita, aloin vain sukimaan turkiltani kaiken veren, sekä lian pois. Sävähdin osuessani avohaavaan, mutta jatkoin pesu tuokioitani. Puhdistin kaiken veren turkiltani ja korjasin asentoani. Aloin miettimään kaoottista päivää. Mitä enemmän mietin coronaa sitä enemmän toisen vale sattui. Noh, siinä olisi syy tehdä toisen elämä hankalaksi. Painauduin turkkiini, yllätykseksi, en halunnut myöntää sitä, se kipu sisällä sai minut nyyhkyttämään hiljaa. Ehkä pennun menetys oli liikaa, kollin valheen kanssa. Mitäs olin mennyt luottamaan, sen siitä sai.
“Fetus.. Itketkö?”, Kuulin Coronan äänen pesän suusta, toisella oli jotain suusaan, luultavasti riistaa, hän katsoi minua hämillään. Vedin ilmeeni pakolla tyyneksi, nostaen katseeni kolliin. Kaikki sattui, kahden naaraan menetys, ehkä se sattuisi myös joskus minullekkin, tai jotain samankaltaista. Kolli katsoi minua ilmeellä jota en halunnut lukea.
“En, Tule sisään”, Yritin valhdella, murtamatta ääntäni, se kuitenkaan ei onnistunut täydellisisesti. Tiesin etten kuitenkaan kertoisi kollille itkun syytä, en hevillä. En toki tykkäisi jos toinen koskisi minuun.. Ehkä oli huono vaihtoehto jäädä tänne. Yritin rauhoittaa itseäni. Tämä ei tarkoittaisi etten piikittelisi Coronaa, ei todellakaan. Käänsin katseen minua epäröiden lähestyvään kollia, kammeten itseni istumaan. Hänen ei olisi sopivaa nähdä minut noin heikkona.

//861 sanaa
//Corona?

Olin huokaissut helpotuksesta, kun Merkurius oli lähtenyt mukaan leikkiin, sillä miten ihmeessä voisin kutsua itseäni kohteliaaksi, jos en itse kertoisi Fetukselle oikeaa nimeäni vaan antaisin jonkun muun möläyttää sen vasten naaraan kasvoja. Sitä paitsi, olin kertonut tälle erakkonaaraalle nimeni silloin, kun olin löytänyt hänet häiritsemästä Kuolonklaania silpoen ihan kelvollista riistaa. Tassutin hieman sivummalle ja viitoin Fetusta perääni. En ollut ollenkaan varma tulisiko tuo eksoottinen, mutta niin jääräpäinen naaras luokseni vai jäisikö hän muualle vain omaa jääräpäisyyttänsä. Toisaalta olin ainut kissa Ruskapennun lisäksi, jonka hän edes jollakin tasolla tunsi. En olisi voinut kutsua minua ja Fetusta ystäviksi, mutten täysin vihamieheksenikään. Silti välillämme oli kitkaa, mutta oli siellä jotain lämminhenkistäkin. Koko tilanne oli todella ristiriitainen, jotain mitä en ollut koskaan ennen kokenut kenenkään kanssa. Jokin hänen sarkastisuudessaan ja sen takana varmasti piilevässä sydämessä vetosi minuun, juuri sen takia olin löytänyt itseni tarjoamasta naaraalle yöpaikkaa luotamme.
Ilokseni - tai no antaa olla - Fetus saapui luokseni, istahti lähistölleni kantaen solakkaa ruumistaan ryhdikkäästi. Naaras oli vielä niin kovin nuori, mutta silti tuntui pompottelevan muita aivan kuin olisi jo täysikasvuinen. Tai niin kuin klaanikissat sanoisivat soturi-ikäinen. Kohdistin katseeni mitäänsanomattomana, mutta kohteliaana valkoruskea maskikuvioisen kissan kasvoihin ja annoin katseeni vaeltaa hetken aikaa hänen niin erilaisissa kasvoissaan. Sen jälkeen kohtasin tämän vihreät suuret silmät ja koin hetken oikeaksi aloittaa puheeni.
"Pyysitkö minut tänne huviksesi istuskelemaan?" naaras näpäytti irvaillen. Hänen kasvoillaan kävi ilme, jota en osannut tulkita, mutta se joka sai minut hieman ärsyyntymään paksun kuoreni alla, oli hänen irvaileva äänensä. Siinä tavassa jolla hän puhui, oli jotain niin raivostuttavaa, mutta samalla minun piti tunnustaa, etten näkisi Fetusta samanlaisena ilman sitä.
"Mitäpä veikkaat", naukaisin melko kylmästi samalla toista korvaani luimistaen. Vedin häntäni tiukasti lähemmäs itseäni. Tässä istuessamme huomasin vasta tosiaan koko eromme. Olin hieman kumartunut erakkonaaraan puoleen, mutta ei hän silti mikään pieni ollut. Vaikka en ollutkaan perinyt samaa suurta kokoa kuin veljeni, olin silti sentään normaalikokoinen kollikissaksi ja koska Fetus oli nuori, hän oli myös loogisesti minua pienempi. Ja enhän voinut koskaan tietää vaikka erakko jäisikin tuon kokoiseksi. Hänen jylhät piirteensä olivat aivan varmasti peräisin jostain kissarodusta - olin joskus kuullut puhuttavan kotikisujen keskuudessa kissaroduista, kun olimme vielä Merkuriuksen kanssa olleet kaksin ja pyörineet niillä suunnilla.
Hätkähdin Fetuksen hännän heilahdukseen ja ryhdistäydyin.
"No niin. Haluaisin korjata yhden asian, mitä kerran kerroin sinulle. Huomasit varmaan kaikkien hämmentyneet ilmeet sinun puhuessasi minusta, eikö?" nau'uin pehmeän tasaisesti, eikä äänestäni voinut tietää mitä tunsin. Tosiaan mitä minä edes tunsin? Oloni oli outo. Tavallaan minusta tuntui oikeasti pahalta siitä, että olin antanut naaraan uskoa tähän koko ajan, mutta samalla tunsin mielihyvää. Ikään kuin tämä toimisi korvauksena siitä, että jouduin juoksemaan tämän perässä melkein läpi Kuolonklaanin metsien. Fetuksen kulmat kurtistuivat ja suuret silmät siristyivät epäileväisinä, mutta hän lopulta nyökkäsi samalla naukuen:
"Paremmin kuin hyvin. Enkä edes tiedä mistä se johtui. Sanoin vain muutaman tavallisen lauseen, eikö sinun kissasi ymmärrä ihan normaalia kieltä?" Väistin henkisesti Fetuksen pientä loukkausta ystäviäni kohtaan ja annoin sen ihme kyllä olla - ainakin toistaiseksi.
"Kuuntele nyt. Nimeni ei ole oikeasti Aavervarjo, vaan Corona. Sen takia ystäväni olivat niin hämmentyneen näköisiä. En ole koskaan asunut Kuolonklaanissa, mutta olen kyllä toiminut sen alaisena" selitin ja porasin katseeni Fetukseen, etsien jotain pientä kehonkielellistä huomiota, jonka avulla saisin kiinni tämän tulevasta reaktiosta ja osaisin varautua. Enhän minä tuntenut häntä vielä niin hyvin, että tietäisin, ettei hän käy suuttuessaan päälle. Melkein pystyin näkemään mielessäni, kuinka se pieni ja ohut luottamuksen lanka välillämme katkesi ja madaltuneet muurit alkoivat koota itseään entistäkin korkeimmiksi. Ymmärsin kyllä. Fetuksella oli oikeus loukkaantua.
"En olettanut, että tapaamme enää koskaan, enkä silloin edes halunnut kenenkään Kuolonklaania sabotoivan kissan tuntevan minua. Minun ei ole tapana esittäytyä sellaisille kissoille. Kuitenkin syvimmät pahoitteluni jos loukkasin sinua", nau'uin turhankin muodollisesti. Jotenkin en vain halunnut paljastaa välittävää ja herkkää puoltani Fetukselle. Hän oli jollain tavalla niin hyökkäävä sanallisesti ja tunsin halua puolustaa kunniaani ja itseäni. Välissämme salamoi aina, kun kohtasimme. Ehkä se johtui muustakin, kuin vihasta. Välityksestä?

//Fetu? :3 Enhän hitannu liikaa D:
637 sanaa

Katsoin hämmentyneenä kummallisen näköistä valkoruskeaa naaraskissaa, joka oli juuri sanonut jotakin kummallista. Kuka ihme oli Aavevarjo? Tämä suurikorvainen ja pienipäinen kissa huomasi nopeasti minun ja Taivaslaulun hämmennyksen. Kumppanini oli palannut takaisin aukiolle vietyään Ruskapennun pesäämme nukkumaan. Käänsin katseeni Coronaan. Kolli katsoi minua kummallisella ilmeellä, enkä oikein osannut lukea sitä. Oliko hän kertonut erakkokissalle väärän nimen? Mutta nimihän oli klaaninimi. Naaras selkeästi kuitenkin luuli Coronan olevan Aavevarjo-niminen kissa. Vilkaisin Taivaslaulua, ja käänsin sitten katseeni pentuetoverini kautta naaraskissaan.
"Kyllä se sopii, jos Aavevarjo on niin luvannut", sanoin ja kohtasin pian sen jälkeen veljeni kullanruskean katseen. Veli näytti huojentuneelta, mutta myös hieman hämmentyneeltä. En tiennyt miksi Corona oli valehdellut nimensä erakolle, mutta selvittäisin sen myöhemmin. Kun Corona lähti saattelemaan erakkoa tyhjään kiven koloon, hän pysähtyi minun kohdalleni ja nyökkäsi.
"Selitän myöhemmin", hän lupasi ja puski kuonollaan poskeani. Sitten kastanjanruskea kissa jatkoi matkaansa. Käännyin Taivaslaulun puoleen ja hymyilin hennosti. En voinut sanoin kuvailla, kuinka onnelliseksi tämä kuolonklaanilaisnaaras oli minut tehnyt. Me saisimme olla vanhemmat kissalle, joka tarvitsi meitä. Palasimme pesään katsomaan pientä, oranssia laikukasta pentua. Halusin suojella pentua ja olla tälle isä, vaikka emme oikeasti olisi koskaan pennun vanhemmat. Opettaisin hänet saalistamaan ja taistelemaan, näyttäisin hänelle reviirimme ja kukkaniityn. Ruskapentu ei koskaan jäisi yksin, jos se minusta oli kiinni. Ajatukseni takertuivat pennun nimeen. Nostin katseeni Taivaslaulun erivärisiin silmiin. Naaras katsoi minua kysyvästi. Harkitsin hetken sanojani.
"Voiko pentu olla Ruskapentu, jos hän ei ole klaanikissa? Sinähän sanoit, että vain päällikkö voi vaihtaa kissan nimen. Tämä pentu olisi vielä täysikasvuisenakin Ruskapentu", sanoin ja katsoin nukkuvaa pentua. Taivaslaulu harkitsi hetken. Olisiko reilua, että pienokainen kantaisi koko ikänsä nimeä, joka kutsui häntä pennuksi. Pahimmassa tapauksessa muut pilkkaisivat häntä siitä.
"Entä jos me kutsumme häntä vain Ruskaksi?" kumppanini ehdotti. Se sopi minulle, ja tuskin Villisielukaan siitä pahastuisi. Hän takuulla ymmärtäisi, että jättäisimme -pennun pois kissan nimestä. Nyökkäsin ja puskin hellästi Taivaslaulua. Kurkustani kumpusi pehmeää kehräystä.
"Lupaan, että suojelen tätä pienokaista viimeiseen hengenvetooni saakka", kuiskasin hiljaisella äänellä.

//Taivas, Ruska tai joku?
// 317 sanaa

Taivaslaulu oli menettänyt pentunsa. Se oli musertanut naaraan ja tämän kumppanin täysin. Mutta sitten, kuin armonlahjana, Corona oli saapunut leiriin mukanaan kaksi kissaa - ja pentu.
Toisen kissoista tunnistin aiemminkin alueellamme vierailleeksi erakkonaaraaksi, joka oli jäänyt meille ja Kuolonklaanille velkaa riistavarkaudesta. Hänen lisäkseen mukana oli pilkukas naaras, joka katsoi ympärillään olevia kissoja siniset silmät täyttyen kyynelistä. Naaras löyhkäsi Kuolonklaanille. Oranssin kirjava pentu nukkui rauhallisesti, se ei vaikuttanut häiriintyvän hälinästä.
Villisieluksi esittäytynyt kuolonklaanilainen pyysi Taivaslaulua pitämään huolta pennustaan. Kuunneltuani hänen sydäntä raastavan tarinansa, minun alkoi käydä häntä sääliksi. Tunsin kuitenkin oloni hieman ulkopuoliseksi koko tilanteessa, joten heti kun Taivaslaulu myöntyi ottamaan pennun siipiensä suojaan, livahdin omille teilleni.

Olin tietysti iloinen, että pentu sai uudet vanhemmat Merkuriuksesta ja Taivaslaulusta. He olivat saaneet kärsiä tänään tarpeettoman paljon. Ruskapentu tulisi olemaan hyvissä käpälissä.
Kuljettuani vähän matkaa joen viertä vastavirtaan, Timi juoksi minut kiinni. Kolli pysähtyi hengästyneenä vierelleni. Vilkaisin häntä hiukan huvittuneena, mutten sanonut mitään.
"Aika villiä menoa tuolla, vai mitä?" Timi sanoi saatuaan ilman kiertämään jälleen kunnolla keuhkoissaan. Nyökkäsin vähän. Hän yritti viritellä keskustelua, huomasin sen kyllä, mutta totta puhuakseni en ollut juuri nyt juttutuulella.
Kävelimme joen suuntaa myötäillen eteenpäin hyvän matkaa, kunnes jossain välissä pysähdyin kalastamaan. Timi seurasi vähän kauempaa rannalta, kun nappasin ahvenen kiinni. Yritin vielä toisessakin paikassa kalaonneani, mutta kun en saanut enää mitään, päätimme lopulta palata takaisin leiriin.

Laskin ahvenen maahan pesän ulkopuolelle. Pesästä kuului ääniä, ilmeisesti kissat olivat siirtyneet sinne suojaan alkavalta sateelta. Minä kuitenkin halusin kastella turkkini ja nauttia vielä hetken kasvojani vasten puhaltavasta tuulesta, joten sanoin Timille jääväni vielä hetkeksi ulos istumaan. Pieni erakko oli nyökännyt ja luikkinut edeltä pesään.
Kävelin rantaan ja istahdin ison littanan kiven päälle. Katselin joen virtausta kuin lumottuna. Vedin ensin syvään henkeä ja puhalsin sitten keuhkoni hitaasti tyhjiksi. Toistin saman uudestaan muutaman kerran, kunnes ajatukseni häiriintyivät, kun kuulin pikkukivien rapisevan takanani. Käännyin ympäri katsomaan tulijaan.

//Joku?
//302 sanaa

Kuuntelin kaksikon puheluita, melkein puoli korvalla, sillä tavallaan oletin vastauksen olevan kieltävä, mutta toisaalta pennusta eroon pääsy oli se mitä halusin - tai oliko? Ei halusin, halusin takaisin sen kirotun vapauteni, näillä kissoilla ei ollut mitään tarjottavaa minulle enää. Villisielu oli sortunut kyyneliin, kun käänsin katseeni häneen. Ihanko totta? Rauhoitu nyt hyvä naaras. Katsoin itsekkin pientä pehmokasaa, jota Ruskapennuksikin sanottiin, miten se pörrö kasa olisi niin tärkeä, tai ainakaan se ei ollut minulle, ei todellakaan ollut. Ei juuri ja juuri elävään miukuvaan kasaan voinut kiintyä? Eihän? En ehkä kokonaan hyväksynyt sitä totuutta että pentu oli kaivertanut palan sydämmeeni ja tunkeutunut sinne. Ei, pentu ei olisi minulle tärkeä, fetus sinä et näytä tunteitä näiden hiirenpapanoiden edessä. Ja niin istuin siinä tyynenä, katsoen kaksikon välistä puhe tuokiota. Taivaslaulu näytti niin lempeältä, niin tyyneltä, niin emomaiselta, rakkaalta. Mieleni teki murista ja napata pentu mukaan. Noin joukkoon sitoutunut ja muihin sitoutunut naaras ei opettaisi pentuani väärin. Vaikka hän itse oli menettänyt pentunsa, tätä hän ei veisi. Tunsin kuinka häntäni heilui selvästi ärtyneenä, sillä tunsin Aavevarjon varoittavan katseen niskassani. Liikekin, niin kuolet, se sanoi. Taivaslaulu herätti itkevän naaraan huomion sanomalla tuon nimen. Taivaslaulun silmistä vuotivat kyyneleet, ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet olevan surusta, rypistin silmiäni. Villisielu nosti katseensa, jonka takana kaikki epäsorto lepäsi, kaikki suru, kaikki pelko, kaikki viha.. Sekä toivo, sitä en ymmärtänyt naaraassa, hän yhäkin osasi toivoa parasta tuon jälkeen? Kaiken sen mitä kuulin, mikä oli ollut hullua.. Hän, hän oli vain niin omansa. Jäin kuuntelemaan Taivaslaulun sanoja tällä kertaa kokonaan, kuinka tuo lupautuisi pitämään pennusta huolta, nuo lupaukset, sekä vannonnat. En pitänyt siitä, en alkuunkaan, mutta Villisielu näytti melkein kihisevän onnesta, tai no, helpotus näkyi hänen silmissään, kun hän käänsi katseensa maahan ja nyökkäili. Villisielu kuunteli vielä jurinan kuinka ottoemo kuolisi tuon puolesta. Niin niin Hänen silmissään tosin pystyin huomaamaan.. sanasen vihaa? Mitä naaras aikoi? Tosin ilme muuttui takasin normaaliksi, kun tuo käänsi katseensa takaisin taivaslauluun. Naaras oli pyyhkinyt kyyneleensä, vetänyt naamalleen lempeän, huojentuneen hymyn, kuin ei tietäisi miten käyttää naamaansa, sekä sillä olevia tunteita.
"Kiitos, en voi muuta sanoa kuin kiitos. Pitäkää eritoten huolta ettei kuoloklaani kuule pennusta, uskon että teistä tulee mahtavat vanhemmat", Villisielu sanoi, pidätellen kyyneliään. Sen näki, sillä naaras vältteli kaksikon katseita. Sitten hän kuitenkin jätti katseensa poikaansa. Tosiaan, tämä oli kai hyvästit. Naaras hylkäisi pentunsa viimein ja viimeistä kertaa. Katsoin irvakkaasti toista. En olisi koskaan noin tyhmä että hankkisin pentuja ja joutuisin tuohon. Nostin kumminkin katseeni Aavevarjoon, kun Villisielu visersi hyvästit, niin kuin joka kerta kun hän lähti pesältä. Aina toinen ei tosin sanonut niitä pennulle, vaan rukoili.
"Emo rakastaa sinua.. ehkä joku päivä ymmärrät.. saat nyt hyvän kodin, hyviä kissoja.. parempaa mitä olisin voinut tarjota..", Villisielu visersi, nostaen pentunsa suuhunsa, ojentaen pikkuisen Taivaslaululle, joka otti pennun ilomielin vastaan. Tuo nopeasti kääntyi, vei pennun ilmeisesti pesäänsä. Ruskapennulle olisi selitettävää kun hän heräisi vieraiden joukosta. Katsoin haavojani, tietäen olevani jo väsynyt. Minun täytyisi löytää paikka levätä. Koko luonto olisi alueeni, mutta en halunnut tosiaankaan jäädä pedon kynsiin.
"Minun täytyy mennä, tiedättehän, he huolestuvat pian kun minua ei näy", Villisielu naurahti, kulin kun Taivaslaulu aloitti jotain lempeää puhettansa palaa pian, mutta tajusi pian ettei villisielu edes jäänyt kuuntelemaan niitä, lähti vain metsään. Hetkeksi kääntynyt katseeni Aavevarjosta palasi nyt ruskeaan kolliin. Siristin silmiäni.
"Aavevarjo lupasi sijaa minulle ja pennulle, enkä tiedä miten pitkälle pötkin väsyneenä, verisenä, sekä noh, kivuissani, olisin petoille oikein haave saalis, joten sallitteko päikkärini ja turkin siistimisen maillanne?", Kysyin katsoen valkoisia kissoja. Ehkä Ruskapentukin heräisi niin pystyisin selittämään pikkuiselle. Kaksikko katsoi minua yllättyneenä, kuin olisin sanonut jotain väärää. Katsoin sitten Aavevarjoon.
"Etkö luvannutkin Aavevarjo?", Katsoin kolliin, ärsyyntyneenä ehkä hieman. Oliko toinen luvannut jotain mitä ei voisi pitää? En toki voinut sanoa ettei äänessä ollut inhoa.

//606 sanaa
//Corona mer taivas joku?

"Taivaslaulu, ottaisitko hänet? Olisit emo jonka pikkuinen ansaitsisi, pyydän, rakastan häntä mutten voi suojella pikkuista", valkea Villisielu aneli nyyhkyttäen. Hänen sinisten silmiensä katse oli tuskan ja pelon sekoitteinen pyörremyrsky. Minua kävi niin kovin Villisielua sääliksi. Tiesin nyt, miltä oman pentunsa menettäminen tuntuisi ja hän joutuisi kokemaan saman tuskan, sillä pikkuisen henki saattaisi olla alttiina Kuolonklaanissa. Katsoin pilkullista klaanikissaa, joka muistutti minua vanhasta kodistani Kuolonklaanissa. Katseeni oli lempeä ja ymmärtäväinen, myöskin täynnä myötätuntoa. Tunsin niin kovasti empatiaa tätä surun täyttämää emoa kohtaan. Katsahdin vielä Merkuriuksen oranssihtavan meripihkaisiin silmiin, kuin varmistaakseni hänen mielipiteensä. Vastaus oli kuitenkin juuri sitä, mitä minä odotinkin. Aina niin hyväntahtoinen ja suurisydäminen Merkurius nyökkäsi minulle, kuin viestiäkseen, että hän huolisi pennun mielihyvin, että meidän pitäisi auttaa Villisielua ja hänen poikaansa.
"Villisielu", sanoin lämpimästi, niin, että samalla silmäni vuosivat kiitollisuuden kyyneliä. Naaraan sininen katse nousi ylös maasta ja hän katsoi minua, silmissään kaiken sen kivun ja menetyksen seassa näkyi valoa, toiveikkuuden valoa.
"Tietenkin otan. Lupaan, että Ruskapentu saa meistä niin hyvät ottovanhemmat, kuin osaamme olla. Villisielu kiitos. Sinun vierailusi luonamme Ruskapennun kanssa, on kuin kohtalon lähettämä lahja meille. Et tiedäkään, kuinka hyvää huolta tulemme pitämään hänestä. Olet tervetullut tänne koska vain, tapaamaan Ruskapentua. Pidän myöskin huolen siitä, että hän saa kuulla totuuden isästään", ääneni oli tasainen ja varmempi kuin koskaan, sekä se sisälsi suuren määrän lämpöä ja kiitollisuutta. Katsoin Merkuriusta silmät säihkyen. Ei Ruskapentu tietenkään korvaisi Plutoa ja Arielia, ei tietenkään. Emon omat pennut eivät olisi kellekään mitenkään korvattavissa, jokainen emo sen tiesi, mutta Ruskapentu helpottaisi suruamme. Hän saisi aivan yhtä paljon rakkautta, kuin hän olisi syntynyt omaksemme. Emme ottaisi häntä ainoastaan itsensä tähden, vaan myös Villisielun tähden. Yhtäkkiä aloin miettimään tätä koko kokoonpanoa. Mistä ihmeestä Corona oli löytänyt tämän kolmikon, joka oli niin kovasti avuntarpeessa? Eikö tuo kissa, Fetus nimeltään, ollut juuri se, jonka kastanjanruskea kolli oli kertonut sabotoineen Kuolonklaania. Corona ja Fetus seisoivat yllättävän lähellä toisiaan vihamiehiksi, mutta silti heidän välillään oli havaittavissa kitkaa. Fetuksen ulkonäkö oli suorastaan erikoinen. Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka. Hänen kasvoillaan oli ruskea maskikuvio ja hänen korvansa olivat suuret ja erikoisen muotoiset. Loppujen lopuksi, pidin naarasta kauniina. Käänsin katseeni takaisin Villisieluun.
"Sinun poikasi tulee samaan paljon rakkautta ja hyviä kissoja elämäänsä luonamme, sinun ei tarvitse koskaan huolehtia siitä, miten hän voi. Olen valmis kuolemaan hänen puolestaan, suojelen häntä viimeiseen henkäykseeni saakka", tokaisin ja hymyilin Villisielulle.

//Fetu? Ruska? Muut?

Käänsin kyynelten sumentaman katseeni Taivaslauluun. Aluksi naaras oli vain sumea valkoinen hahmo, mutta kun räpäytin silmiäni ja kyynel vierähti poskelleni, näkymä selkeytyi. Naaras painoi päänsä turkkiini ja nyyhkytti onnettomana. Olimme juuri laskeneet kaksi pientä elotonta ruumista kaivamaamme kuoppaan. Se tuntui niin kamalalta. En olisi halunnut jättää heitä yksin kylmyyteen, yksin mullan alle. Pelkkä ajatuskin sattui.
"Pluto", kuiskasin hiljaisella äänellä. Taivaslaulu väräytti korvaansa ja nosti hitaasti katseensa minuun. Naaras näytti ymmärtävän, mistä minä puhuin. Pluto oli erinomainen nimi pienelle pennulle, joka ei koskaan saisi nähdä tätä maailmaa. Pentu ei koskaan näkisi kauniita värikkäitä kukkia, sinistä taivasta tai vihreää ruohoa. Sen pienet silmät eivät avautuisi koskaan. Kumarruin maahan, koska oloni oli kamalampi kuin koskaan. Minua heikotti, päätä särki ja tärisytti. Tuntui kuin aika olisi liikkunut eteenpäin hitaammin kuin koskaan.
En muista paljoakaan siitä, miten päädyimme toisen pennun nimeen. Pennusta tuli kuitenkin Ariel. Muistan vain heikosti sen, kuinka hautasimme kaksi pentua. Muistan sen tunteen, enkä tule unohtamaan sitä ikinä. Olisin halunnut heti kaivaa pennut ylös kylmästä ja pimeästä kuopasta, mutta ei se olisi ollut oikein. Halusin uskoa, että pennuilla oli kaikki hyvin. Se ei kuitenkaan helpottanut minun oloani, koska minulla ei ollut kaikki hyvin. Olin menettänyt kaksi pentua, ja Taivaslaulukin oli surun murtama.
Laahustimme viimein takaisin pesällemme. Dakota tuli meitä vastaan huolestuneen oloisena. Kun naaras huomasi kasvoillamme olevat surunomaiset ilmeet, hän pysähtyi.
"He olivat liian pieniä", ääneni muuttui olemattomaksi. Kurkkuani kuivasi. Dakotan ilme synkkeni. Hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanottua mitään. Seisoimme hetken kissan edessä, ja viimein hän löysi oikeat sanat:
"Olen niin hurjan pahoillani." Sanat eivät auttaneet. Kiitimme kuitenkin naarasta, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kohti kotia.
Pakenimme muiden katseilta omaan pesäämme kivikasan suojaan. Vaikka olin herännyt vasta, minua väsytti enemmän kuin koskaan.

Kun heräsimme pian uudestaan, kävelin ulos pesästä sanomatta mitään. Taivaslaulu jäi vielä hetkeksi lepäämään. Olisin halunnut sanoa jotakin lohduttavaa, mutta mikään ei toisi takaisin pentujamme. Mikään ei auttaisi minua tai Taivaslaulua. Suru täytyisi käsitellä kaikessa rauhassa, mutta se ei ikinä jättäisi meitä rauhaan. Yllätyksekseni Corona saapui luoksemme, mutta veli oli tuonut mukanaan kolme muuta kissaa. Kuullessaan kissoista, myös Taivaslaulu astui ulos pesästä. Ihme kyllä, kumppanini tunnisti lähestyvän mustapilkukkaan naaraan. Kuolonklaanilaiseksi paljastunut Villisielu kertoi tarinansa. Hän kertoi pennusta, joka ei voinut elää siinä verenhimoisessa klaanissa tai tuo tulisi tapetuksi. En ollut uskoa korviani, kun tämä kuolonklaanilainen pyysi Taivaslaulua toimimaan pennun emona, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos pentu ei saisi maitoa, tuo kuolisi alle neljäsosakuussa. Taivaslaulu ei osannut sanoa mitään heti. Hän käänsi katseensa minuun. Meidän olisi autettava pentua. Tänä päivänä kaksi viatonta pentua oli menettänyt henkensä, eikä niin saisi käydä enää ikinä. Yksikään pentu ei tulisi koskaan korvaamaan Plutoa tai Arielia, mutta se ei tarkoittaisi, ettemmekö voisi auttaa toisia pentuja.
Minä nyökkäsin ikään kuin kehotuksena Taivaslaululle. Toivoin koko sydämeni pohjasta, että hän suostuisi itkevän Villisielun pyyntöön.

//Taivas?
// 457 sanaa

Kaksikko oli pysyttäytynyt eturintamassa aika hiljaa, mutta se oli vain niin Villisielun tapaista. Tiesin toisen päässä pörräävän mietintä miten hän kertoisi pennusta, sekä tuon historiasta, olihan asia sentään monimutkainen. Kolli pysähtyi nopeasti, mistä en pitänyt. Olimme jo kohta perillä. Tuo kysyi minne aikoisimme yöpyä.
"Saatamme sinut pesälle asti, katsotaan sitten", Tokaisin pentu suussani. Kolli näytti epäilevän. Villisielu ei myöskään oikein näyttänyt pitävän asiasta. Kuitenkin tassutin kaksikon edellä epäilemättä, johon nuo sitten viimein saivat puhkaistua kuplansa.
"Tosiaan.. sinun tai pennun ei kannata matkustaa paljoa enää, ainakaan noilla haavoilla. Ne kannattaisi puhdistaa", Villisielu tokaisi. Yllätyin hiljaisen naaraan puheesta, mutta nyökkäsin. Niin kai se oli. En tosin tietänyt millainen leiri oli. Kuljin vähän matkaa, ennen kuin kuulin määräilevän naaras äänen.
"Mitä sinä täällä teet?", Harmaan ruskean sävytteinen naaras kysyi. Hymähdin päästäen Aavevarjon edelleni. Naaraan jännitys tuntui laskevan, muttei kaikkoavan. Huomasin tuon takana, jonkinlaisen pesän suu aukolla kollin, suuren valkoisen ja mustilla laikuilla.
"Olimme pelastamamassa eksynyttä pentua, ja palautamme nyt kollinne", Tokaisin, nyökäten kohti Aavevarjoa. Aavevarjo nyökkäsi, kunnes pystyin näkemään vaalean naaman pilkistivän pesästä. Tuon katse jumittui pentuun, kunnes Villisieluun. Naaras kömpi väsyneen näköisenä ulos pesästä.
"Taivaslaulu? Kaikki kunnossa?", Villisielu ehti kysäistä ottaen askeleita lähemmäs naarasta. Iso kolli asettui tuon lähelle suojelevasti, mutta taivaslaulu niminen naaras puollusti itseään. Villisielu oli kysynyt selvästi saman mitä Corona oli kysymässä, sillä kollin ilmeessä oli selvästi huolta.
"Ei hätää, tunnen Villisielun", Naaras tokaisi. Taivaslaulu tassutti Villisielua vastaan, pari kyyneltä vuodattaen. Tuo yleensä niin pokerinaaman omaava klaani kissa katsoi nyt huolissaan Taivaslaulua. Tiesin ettei huoli paljossa ollut Villisielulla, tuo harvoin näytti sitä. Mutta nyt sääli täytti naaraan katseen.
"Vähän ajan päästä kun lähdin kuoloklaanista.. Sain tietää olevani tiinenä. Tänä aamuna heräsin sain oudon tunteen.. Pennut syntyivät, mutta yksikään, yksikään..", Taivaslaulu visersi, purskahtaen itkuun lopulta. Naaraan kumppani, tai en tiedä oliko hän sitä, vaikutti ainakin, tuli lohduttamaan toista. Katsoin irvakkaasti naarasta, tässä olisi mahdollisuus. Laskin oranssin nyytin maahan. Tiesin miten lause loppui, se loppui selviytymiseen. Villisielu nyökkäsi, itsekkin painaen katseensa. Toinen katsoin minua sitten, hämmästys naamallaan. Kaikki tuntuivat tosiaan olevan alla päin, Aavevarjo vain järkyttynyt.
"Villisielu, etkö tajua? Tämä on tilaisuutemme?", Tokaisin. Naaras katsoi minua, sitten pentua, kunnes katsoi Taivaslaulua. Naaras katsoi hämillään Villisielua, joka mietti sanojaan.
"Nukkuuko hän?", Villisielu varmisti, vältellen katsekontaktia keneenkään. Hymähdin hyväksyvästi, sillä kuulin pennun pienen tuhinan. Villisielun ääni oli synkkä, tumma, tiesin hänen pidättelevän vihaa kaiken takana.
"Muistat kai Lauhalaukan? Sekä karhumyrskyn. Veljekset. Kumpikin vihasi toisiaan sydämen pohjasta, ollen kaksi aivan eri kissaa. Ulkonäöstä luonteeseen. Lauhalaukka omasi siniset silmät oranssilla turkilla, Karhumyrsky lähinnä ruskean turkin, tumman sellaisen. Rakastuin kumpaakin, mutta en halunnut myöntää moista, koska se merkitsisi valintaa, enkä halunnut tehdä valintaa kahden kollin välillä. He kummatkin olivat minulle.. Noh, kaikkeni. Olin lopulta valinnut Lauhalaukan, mutta samana päivänä kuulin kollin menehtyneen. Mukamas, hän kuoli kaksijalkojen käpälissä, Karhumyrskyn siitä ollen tietoinen. Tiedän, että Karhumyrsky teki teon tahalleen", Villisielun silmistä vuotivat kyyneleet, silmissä vihaa, koston janoa. Tuhansia sanomattomia sanoja, sekä ennen kaikkea kipua, voimattomuutta. Naaras availi kynsiään, katse maassa. Tuo ei ollut vaaraksi silti. "Tulin tiineksi, mutta tiesin ettei isä voinut olla kuin Lauhalaukka.. Kun synnytin, piilouduin. Ja totta se oli. Pennut olivat lauhalaukan. Yksi jäi fetukselle, ulkonäönsä takia, yksi kuoloklaaniin. Karhumyrsky.. Ei antaisi pennun elää jos näkisi hänet", Villisielun katse oli nyt täysin Ruskapennussa, joka tuhisi rauhallisena. Myös muut taisivat tajuta asian. Nyt kuulin tarinan, jonka olin kuullut vain osissa naaraan suusta. Todellinen draaman kaari se tosissaan oli.
"Laadin ehdot, hän tietää isänsä lauhalaukan, muttei emoa, lauhalaukka on elossa, eikä kuollut. Hänen nimensä on Ruskapentu", Villisielu visersi hiljempaa. Naaras katsoi pentua, melkein murtuen kyyneliin.
"Taivaslaulu, ottaisitko hänet? Olisit emo jonka pikkuinen ansaitsisi, pyydän, rakastan häntä mutten voi suojella pikkuista", Villisielu sanoi purskahtaen itkuun, hänen silmistään vuosi nyt kaikki se tuska ja pelko. Hän tosissaan aneli naaraalta tätä.


//601 Sanaa
//Mer? Corona? Taivas? Toivottavasti ei menny yli xd ehkä daksu? Joku?

Aikaa kului, eikä Coronaa tai Merkuriusta ja Taivaslaulua vieläkään kuulunut. Minua alkoi vähitellen huolestuttaa: Mitä jos heille oli sattunut jotakin kamalaa? Corona oli lähtenyt eri suuntaan kuin Merkurius ja tämän kumppani, mutta jos kaikki kolme olivat pulassa, sitä suuremmalla syyllä minun olisi tehtävä jotain asian eteen - ja heti.
Minut palautti takaisin maanpinnalle murehtimisesta Timi, joka astui ulos kivien sekaan muodostetusta pesästä. Kollikissa räpytteli pähkinänruskeita silmiään totutellakseen kirkkaampaan valoon pesän ulkopuolella, kunnes hän tajusi kääntyä katsomaan minun suuntaani. Timin kasvoille yrtti pyrkiä hymy, joka hyytyi kuitenkin samalla hetkellä, kun hän huomasi vakavan ilmeeni.
"Mikä nyt painaa?" itseäni huomattavan paljon pienempi kissa kysyi tassuteltuaan ensin lähemmäksi.
"Corona, Merkurius ja Taivaslaulu ovat viipyneet ulkona odottamaani kauemmin, ja Corona käski tarkistaa veljensä olevan kunnossa, jos heillä menee liian pitkään, ja nyt aikaa on kulunut turhankin paljon, eikä ketään heistä näy", möläytin kaiken yhtenä pötkönä pihalle. Timi katsoi minua hämmennystä ilmeessään, mutta sitten hän laski - tai paremminkin kurotti - häntänsä lavoilleni ja maukui rauhoittavalla äänellä:
"He ovat varmasti kunnossa. Mutta jos haluat välttämättä käydä tarkistamassa tilanteen, minä voin pitää pesää ja isääsi sillä välin silmällä." Naurahdin huojentuneena ja kumarruin nuolaisemaan kollin otsaa kiitokseksi.
"Kiitos, Timi! Olet kultainen! En viivy kauaa, mutta jos isä herää, enkä ole vielä tullut, voit saatella hänet rannalle, niin hän saa yrittää pyydystää itselleen kalaa", nau'uin vielä nopeasti, ennen kuin tein tiukan käännöksen kannoillani ja lähdin juoksemaan Merkuriuksen ja Taivaslaulun laimenneiden hajujen suuntaan.
Jossain vaiheessa matkaa tuuli toi mukanaan epämiellyttävän, metallisen haju. Kauhistuin tajutessani hajun johtuvan verestä. Kaameat kuvitelmat valtasivat mieleni, kun liikuin joen viertä pitkin ystävieni hajuvanan perässä.
Huojennuin nähdessäni Merkuriuksen ja Taivaslaulun hahmojen lähestyvän minua. Kaksikko vaikutti ainakin pintapuolisesti olevan kunnossa, mutta heidän kasvojaan varjosti synkkä ilme, joka oli täynnä tuskaa ja surua. Seisahduin heidän eteensä pelottavan avuttomana. Katsoin heitä silmät suurina, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sanattomana. Toivoin jommankumman heistä avaavan tilannetta minulle paremmin, sillä tämä synkkyys, joka tuntui raskaana ilmassa, vei jopa minulta puhekyvyn.

//Merkurius ja Taivas?
//316 sanaa

Villisieluksi tunnistamani naaras oli liittynyt seuraamme hetki sitten. Mitä naaras Kuolonklaanista täällä teki? Oliko hänellä jokin yhteys tähän pieneen oranssiin pentuun? Kuitenkin yksi asia oli selvää, Villisielu tunsi minut nimeltä. Jos hän päättäisi puhutella minua oikealla nimelläni, Fetukselle valkenisi, etten ollut esittäytynyt oikealla identiteetilläni. Villisielun likaisenvalkoinen turkki haisi aivan siltä, kuin naaras peittelisi hajuaan. Hän ei halunnut jättää hajujälkeä itsestään. Jos oikein muistin, Kuolonklaani ei ollut antanut lupaa kissoilleen lähteä klaanin reviiriltä. Halusin kysyä naaraan syytä riskeerata paikkansa klaanissa, mutta päätin jättää sen kohteliaasti myöhemmälle. Klaanikissa oli ottanut nukahtaneen pennun hampaisiinsa ja kantoi tätä hellästi eteenpäin.
Fetus oli selittänyt juuri pienelle pennulle haavojensa syyt ja samalla se valaisi minunkin tietämystäni. Olin ihmetellyt aivan samaa. Fetuksella mahtoi olla aika hektinen elämä, kun ei hän ehtinyt puhdistautuakaan. Sellaista kai se sabotoijien elämä oli, aina pakenemassa. Millaisia vaikutteita tämä pieni pentu saisi liikkuvasta elämäntyylistä? Tai Fetuksesta? Fetus kuitenkin oli vaikuttanut lempeämmältä pennulle kuin olin odottanut, kun hän oli hiljaa jutellut pennulle. Ei hänen äänensä silti mikään yltäkylläisen lepertelevä ollut, jotenkin siinä oli kuitenkin vain pienen pieni lempeyden vire. Tai sitten olin väärässä. En voinut tietää, miten hän puhui sille pienelle karvakerälle, kun me muut emme olleet paikalla. Ehkä hänestäkin paljastuisi jonkin sortin emonvaisto. Vilkaisin solakkaa maskikuvioista naarasta, joka tassutti minusta vähän takavasemmalla. Mietin, että pitäisikö meidän tarjota Fetukselle ja pennulle yösijaa pienestä leiristämme? Jos he pyytäisivät, suostuisin kyllä, mutta en silti luottanut erakkonaaraaseen. Pitäisin vahtia vaikka itse koko yön. Maisemat alkoivat vaihtua tutuiksi ja aloin kuulla pienen jokemme solinan. Sen pieni ja kirkas liplatus sai oitis oloni kotoisaksi ja lihakseni rentoutumaan. Pysähdyin äkkinäisesti ja käänsin pistävästi kullankeltaiset silmäni lepakkokorvaiseen naaraaseen, joka hätkähti pysähdystä kiinnittäen kysyvänä tuikkivan katseensa minuun.
"Mikä nyt tuli?" naaras naukaisi kulmiaan kohottaen, "Tässäkö asut?" Huomasin hänen äänessään irvailun sävyn, muttei hänen olemuksensa silti pahantahtoinen ollut.
"Asun tässä ihan lähellä. Saanko kysyä, minne ajattelitte asettaa uuden pesänne?" kulmani kohosivat hillitysti ja tarkkailin Fetuksen eleitä, "Vai tarjoanko teille yöpaikkaa yhdeksi yöksi?" Ääneni oli pehmeä ja kohtelias, mutta ontto. Siitä oli vaikea lukea tunteita, niin se oli aina kaikille uusille tuttavuuksilleni. Jossain vaiheessa he kuitenkin alkaisivat ymmärtää minua, pääsisivät syvemmälle ja lähemmäksi minua ympäröivässä sokkelossa. Ehkä joskus tykästyisinkin tähän uuteen tuttavuuteeni. Ehkä.

//Fetus?
359sanaa

Nostin pääni ylös ja annoin surusta lasittuneen katseeni kiertää alueen jossa olimme. Sen jälkeen kumarruin nuolaisemaan Merkuriuksen päätä haikeasti, mutta yrittäen lohduttaa kumppaniani. Minua sattui nähdä hänet näin surullisena. Nuolaisin kollin poskea ja tämä nosti meripihkanvärisen katseensa minuun.
"Voi Merkurius, miksi heille piti käydä näin?" kuiskasin. Merkurius pudisteli päätään tietämättömänä. Mistä meitä rangaistiin?
"Meidän täytyy varmaan käydä hautaamassa heidät", Merkurius naukui hiljaa ja ääni särkyen. Hänen silmiensä aluset olivat märät kyyneleistä ja samoin myös omani. Nielaisin ja katsoin välissämme makaavia elottomia pienokaisia ja tuntui, että sydämeni revittäisiin palasiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Huomasin vasta nyt kaiken surun keskeltä järkyttävän uupumuksen tunteen ja energian puutteen. Synnytys oli vienyt voimiani.
"Olet oikeassa. Etsitään jokin kaunis paikka", sanoin ja nousin vastahakoisena ylös istumaan. En halunnut päästää pennuistamme irti. Kun mietin kaunista paikkaa, mieleeni juolahti paikka, joka oli melko lähellä uutta pesäämme. Kohdasta aukesi suuri kukkaniitty, jonka kukat maalaisi sateenkaaren väreillä hiirenkorvan ja viherlehden aikaan. Nyt kukat olivat jo nuupahtaneita ja kylmettyneitä, mutta pian ne taas puhkeaisivat uuteen väriloistoonsa ja symboloisivat menetettyjä pentujamme ja heidän sielujensa kauneutta. Olin uskoton, mutta tämä sai minut toivomaan, että jossakin tosiaan olisi jotain elämän jälkeistä elämää ja että pentuni pääsisivät sinne, taivaiden niityille leikkimään. Ehkä joskus kohtaisimme?
"Minä tiedän hyvän paikan", ääneni värisi, kun käännyin Merkuriuksen suuntaan. Kolli nyökkäsi. Nappasin tummanharmaat laikut omaavan naaras pennun hampaisiini hellästi ja Merkurius otti tummanharmaan kollin. Lähdimme vaeltamaan hitaasti kohti paikkaa, joka ei loppujen lopuksi ollut liian kaukana. En vain meinannut jaksaa kävellä. Pian niitty kuitenkin aukeni edessämme kylmettyneenä ja kuolevana, mutta mielessäni kuitenkin olin näkevinäni sen kauniin väriloiston. Laskin rakkaan tyttäreni, jonka puolipitkäturkki lepatti kylmässä lehtisateen tuulessa, maahan. Merkurius laski tummanharmaan suuremman pennun sisarensa viereen hellästi ja levolliseen asentoon. Aivan kuin pennut vain nukkuisivat. Merkurius alkoi kuopia maata ja näin tämän silmien vetistävän surullisina. Halusin niin kovasti sanoa kollille, että kyllä kaikki vielä järjestyy, mutten uskonut siihen itsekään. Kun Merkuriuksen kuopima kuoppa oli tarpeeksi syvä, kolli vain tassutti viereeni ja istahti alas. Poimin hampaillani hellästi muutaman nuupahtaneen kukan, jotta voisin asettaa ne heidän viereensä.
"Pitäisikö meidän nimetä heidät, vielä ennen kuin... hautaamme heidät", ääneni särkyi. Todellisuus löi vasten kasvoja ja kovaa. Emme koskaan saisi tavata heitä, he eivät koskaan leikkisi, emme koskaan opettaisi heille saalistusta... Purskahdin uudestaan itkuun ja painoin pääni Merkuriuksen turkkiin.

//Mer?
372 sanaa

Minut löysi kolli, aivan pelottava, suuri, koli. En ollut eläessäni nähnyt näin suurta kissaa. Ehkä väsymykseni sekä kylmyyteni toivat siihen omat herkkunsa, mutta nyt katselin vain kollia helpotuksen sekä pelon sekaisena. Olin onnellinen että minut löydettiin, koska en tiennyt miten saada ruokaa, mutta toisaalta olin löytänyt aivan mahtavan seikkailun! Pääsisin kotiin, Emon lämpimän vatsan suojiin. Kolli antoi minun kiivetä selkäänsä, sekä kuljetti minua. Välillä huudahdin onnesta, tai töyssystä, tai kikatin helpottuneena, se sai kollin myöskin iloiseksi. Nyt me kummatkin olimme iloisia! Vieras kolli kuljetti minua eteenpäin, enkä kummoksunut asiaa sen enempää, olihan hän luvannut viedä minut emon luo. Mielummin uskoin häntä kuin jäisin sinne keskelle metsää. Kolli huhuili Fetusta, naaras ilmestyikin pian jostain. Tuo siristeli silmiään nähdessään minut. Olin aivan varmasti rapainen ja likainen. Kolli kuitenkin huokui lämpöä jota Fetus ei ikinä huokunut, joskus aistin samaa energiaa ruokkijassa, mutta hän oli yleensä vain alakuloinen.
"Likainen pallurammehan se siinä, laske hänet alas niin pesen moisen sottakasan. Missä viiletit oikein? Et olisi saanut lähteä pesästä, tämä ei toistu, ymmärrätkö?", Fetus sihisi. Kuulin naarasta paistavan pelon, huolen, mutta samalla pienen vihan. Tuon vieraan kollin lempeys tuntui nyt kaukaiselta, tuo kuitenkin kumartui laskeakseen minut. Kömmin alas hieman harmissani, mutta kipitin emon tassuihin, kaipaisin pesua. Häpesin sitä että emoni täytyi torua minua vieraan kissan edessä, mutta mitä menin olemaan typerä. Nyökkäsin hänelle vahvistukseksi siitä että olin ymmärtänyt käskyn, tämä ei toistu. Katsoin hämilläni Emoni hetken, sillä naaraan turkki oli veressä. Mitä oli käynyt? Oliko hän kunnossa?
"Emo kuka tuo vieras kolli on? Miksi emme mene pesälle?", Kysyin uteliaana. halliten intoani. Ehkei se ollut suorasanaista hallitsemista, vaan väsymystä. En ollut nukkunut metsän keskellä hyvin, joten olin uupunut ja märkä. Emo usein myös menetti hermonsa jos rimpuilin hänen pesunsa aikana, joten pysyttäydyin naaraan lämpimän kielen suojissa.
"Hän on Aavevarjo, kävi pikku.. sattumus ja lähdemme seikkailulle, saamme uuden pesän", Emo kertoi, katsoin vieroksuen kollia, Aavevarjo? Hänellä oli samanlainen nimi kuin minulla, pitkä. Tosin se ei kertonut hänen olevan iso, vaan varjo, mitä hän ei ollut. Hän oli outo. Toisaalta, seikkailu! Jes! Naamalleni nousi into, näkisin ehkä jotain uutta, paljonkin uutta! Oma seikkailuni ei ollut ollut kovinkaan suuri, joten nyt minulla oli mahdollisuus nähdä maailmaa. Kuitenkin silmäluomeni tuntuivat raskailta.
"Et sinä aave etkä varjo ole", Kerroin kollille ihmetellen, tuon hymy suureni ja hän katsoi minuun samaa lämpöä huokuen. Taas se outo lämpö, mitä emossa ei ollut. Emo oli kylmä, hän kyllä auttoi, mutta ei vaikuttanut ilahtuvan mistään mitä tein.. Hän ei ollut iloinen.
"Niin, en taidakaan olla, mitä teemme nyt? Löysimme pennun, palaammeko vain?", Kolli kysyi Emolta, emo piti taukoa sukimisesta, tunsin kuinka päälaellani tupsu oli hassusti pystyssä, kömpelösti korjasin asian omalla kielelläni ja tassulla.
"Tulemme samaa matkaa, täytyy meidänkin pesä löytää", Emo tokaisi entistä kylmenpänä. Vieras kolli, Aavevarjo ei näyttänyt tyytyväiseltä ratkaisuun, mutta ei ehtinyt sanomaan sanaakaan kun kummankin kissan turkit pörhistyivät, jossain kulki joku. Fetus nappasi minut nopeasti hampaisiin, päästäen Shh, sihahduksen, ei ääntäkään nyt. Emo pakitti, kauemmas äänen tulijasta, valmiina pinkomaan juoksuun. Näkyviin kuitenkin pelmahti likaisen valkoinen naaras mustilla pilkuilla. Tuolla oli suuret siniset silmät. Emoni rentoutui heti, eikä syyttä.
"Aavevarjo rauha, tämä on ystävä, Villisielu, hän voi ehkä selittää paremmin pennun.. Noh, pennun", Emoni selosti. Katsoin ruokkijaani, joka katsoi minua. Toisen silmissä levisi huojennus, kunnes hän nyökkäsi Fetukselle. Aloin olla vähitellen väsynyt. Näin kuitenkin että naaras oli punaisen karvan peitossa, sekä tapaansa haisi siltä kuin olisi uinut vedessä jota tuli taivaalta. Hän haisi myös joltain muulta.. oudolle.. Tosiaan, taivaalta alkoi hiljalleen tihkuttaa vettä päällemme. Oranssihtavat lehdet peittivät puita ja maata. Se oli kaunista, näkymä siis. Kuuntelin hetken emoni askelia, tuon vaalean tassun astuvan havunneulas matolle, toistaen tasaista liikettä.
"Aavevarjo pysy johdossa toki", Emo murahti nopeasti, muut olivat jääneet jälkeen vaihtamaan katseita, mutta emo oli nopea liikkeissään. Villisielu ja Aavevarjo kirivät emon rinnalle, mutta emo puolestaan jättäytyi taakse. Ihan kuin hän ei haluaisi minun kuulevan.. Minua ei haitannut, yritin parhaani erottaa maailman erilaisuutta pesän ulkopuolella. Sen kaikkia väriä, yksityiskohtia, hienouksia. Vatsani kurni, mutten valittanut, en pitänyt siitä.
"Mistä erotat aina hiiret täältä, tai muut saaliit? Mistä tuo kolli tietää minne mennä?", Mutisin väsyneenä. Vannoin että pystyisin syömään vaikka kokonaisen hiiren jos en saisi maitoa. Olin toki myös väsynyt, mutta halusin nähdä maailmaa.
"Hajusta, sekä kuulen ne. Hän muistaa tien, sekä kulkee entisen hajureitin perusteella takaisin", Emo kertoi. Hän oli liian tottunut vastaamaan kysymyksiini, sillä esitin niitä paljon!
"Miten voit kuulla ne? Täällä on niin paljon kuultavaa?" Ihmettelin. Naaras hymähti huvittuneena, tuolla meni hetki miettiä vastausta, mutta tiesin ettei tuo koskaan jättänyt minulle vastaamatta.
"Olen tottunut niin moneen ääneen että suljen ne pois", Emo kertoi. Nyökkäsin miettien seuraavaa kysymystä jo.
"Mitä kävi? Mistä sait nuo haavat?", Kysyin epäröiden. Asia oli painanut mieltäni siitä lähtien kun olin nähnyt naaraan uudestaan, mutta en ollut uskaltanut kysyä häneltä moista. Emo tosissaan pysyi hetken hiljaa.
"Kuoloklaani hääti meidät pesästä kun olit karannut, haavoituin ja lepäsin, kunnes etsin sinua, löysin apuvoimia. Sen takia emme myöskään palaa pesään, kuoloklaani ei halua meitä niin lähelle rajaa", Emo kertoi. Nyökkäsin, haukotellen pehmeästi. Olin iloinen että karkaamiseni oli osunut juuri sopivaan kohtaan, minullekkin olisi muuten saattanut käydä hassusti. Olin tietty huolissani emosta, siitä että jos hänen haavansa saattaisivat tappaa hänet minä hetkenä tahansa, tai että nille kävisi jotain mikä tappaisi emon, mutta nyt emo ei reagoinut kuin olisi kuolemassa. En tosin tiennyt miltä kuolema näytti, saattoi olla et hän vain kaatuisi kyljelleen ja ei koskaan heräisi, sitähän kuolema tarkoitti, ei koskaan heräämistä. Näin ainakin emo oli minulle selittänyt. En halunnut että emo vaipuisi ikiuneen, haluaisin pitää hänet tässä, luonani.. Hänen lämpönsä, hajunsa, hassu ulkonäkö. Olin tullut siihen tulokseen että emo oli ainut omaa laatuaan. Kukaan muu kissa ei ollut samanlainen kuin emo, ei ainakaan uusi tulokkaamme. Se sai minut vahvistumaan asiasta. Toki Villisielun jalat olivat laihat, mutta eivät niin pitkät kuin emolla. Melkein toivoin että näyttäisin samalta kuin emo, mutta näköjään maailmassa ei ollut kahta samannäköistä, saati väristä kissaa. Jokaisella oli oma värinsä. Jos olisin kuin emo, ei emo olisi yksin hupsun kehon rakenteenss kanssa. Minäkin olisin silloin hupsu hänen kanssaan.
"Herätäthän minut kun olemme perillä", Ennemmin tokaisin. Emo ei vastannut tähän, kun suljin silmäni, kuunnellen edestä kantautuvaa puheensorinaa, sekä luonnon ääniä. Jossain lintu lauloi vapaana, kaunista sävelmäänsä.. Jossain joku eläin liikkui, ilmeisesti hiiri tai vesimyyrä pöyhensi lehtiä. Haukottelin vielä kerran ennen kuin vaivuin rauhalliseen uneen.

//1031 sanaa
//Corona?