Siirsin huomioni paikalle kirmanneeseen Coronaan. Hän näytti saaneen jotakin kiinni. Näin nopealla vilkaisulla sanoisin sen olevan hiiri. Ei hullumpi saalis. Ilmeisesti Coronalla oli muutakin asiaa, sillä hän liikehti kovin levottomasti.
"Mitä mieltä olette Punatähden tarjouksesta? Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän tulisi ottaa tarjouksesta koppi. Puolustautuminen on erittäin tarpeellista ja sen avulla voisimme pitää itsestämme parempaa huolta, vaikkakin se tarkoittaa, että meidän tulisi tehdä klaanin pohjoisraja turvalliseksi. Se ei luultavasti olisi niin vaikeaa, kun olisimme hyvin koulutettuja. Törmäämmehän väistämättä toisiin kissoihin, kuten on tullut nähtyä. Haluaisin kuitenkin kuulla mielipiteenne, sillä se merkkaa minulle enemmän kuin tuhat omaa ajatustani." Ja sieltähän se purkaus tuli. Oli selvää, että kolli oli padonnut asiaa jo pidemmän aikaa sisälleen.
Vaihdoimme Merkuriuksen kanssa katseita. En osannut oikein tulkita erakon kasvoja, mutta arvelisin, että hänkin oli pohtinut asiaa. Kukapa ei. Tarjous oli kieltämättä ainutlaatuinen, ja jos emme tarttuisi siihen, saattaisimme joutua etsimään itsellemme täysin uuden asuinpaikan. Minusta nimittäin kuolonklaanilaiset eivät vaikuttaneet kovin anteeksiantavaisilta.
"Tarvitsen aikaa tämän sulatteluun", tokaisin lopulta. Inhosin tehdä päätöksiä kiireessä. Yleensä virkistin ajatuksiani pulahtamalla hyiseen veteen. Siinäpä se! Minun tarvitsi päästä ensin oman elementtini ääreen, jotta voisin rauhoittua miettimään.
"Lähden käymään kävelyllä", sanoin yhtäkkiä ja pomppasin tassuilleni. Veljekset katsoivat minua yllättyneen oloisina. Kaipa reaktioni oli varsin poikkeava verrattuna siihen, mihin he olivat saaneet kanssani tottua.
"Selvä." Merkurius räpytteli silmiään kummastuneena. Hän vilkaisi veljensä suuntaan nopeasti, mutta tuo vain kohautti lapojaan. Ilmeisesti se sopi heille. Oikeastaan minun ei olisi edes tarvinnut kysellä lupaa heiltä lähteäkseni johonkin, mutta se oli tullut tavaksi vielä isän luona asuessa - siispä koin tarpeelliseksi jatkaa sen toteuttamista uusien ystävieni seurassa.
Väläytin veljeksille pienen, kiitollisen hymyn ja loikin kaksijalkojen pesän raunioihin. Sen poikki pääsisin nopeammin alueen toiselle puolelle. Halusin löytää jostakin vettä - kenties joen tai lammen. Kyllä purokin kelpaisi viime kädessä. Pointtini oli kuitenkin se, että kaipasin jotakin, missä kastautua.
Puikkelehdin raunioiden läpi ketterästi kuin hiiri - kuin iso, äänekäs hiiri. Pesän pohja oli outoa materiaalia. Se napsahteli hassun kuuloisesti tassujeni alla. Kotikisut siis asustivat tällaisissa puitteissa. Kai sitä huonomminkin voisi olla.
Rentouduin tuntiessani jälleen pehmeän ruohon polkuanturoissani. Nostin häntäni korkealle pystyyn ja lähdin loikkimaan itsevarmana kohti sitä uuden reviirimme osaa, jossa en ollut vielä käynyt. Toivoin löytäväni sieltä jotakin tutkimisen arvoista. Jos löytäisin joen, voisin pyydystää Merkuriukselle ja Coronalle kalaa tuliaiseksi. Kaksikko tuskin oli tottunut sellaiseen ylellisyyteen, jota minä olin pentuaikoinani saanut kokea asuessani joen varressa.
Höristin korviani kun olin kuulevinani hentoa liplatusta. Vaikka en meinannutkaan kuulla useimpia ääniä, tämä oli sävel, jonka korvani olisivat tunnistaneet missä tahansa. Kiristin hieman vauhtiani, mutta pian huomasin jo kiitäväni täyttä laukkaa niityllä. En voisi nyt pysähtyä. Olin aivan liian lähellä etsimääni hengähtääkseni.
Ennen kuin ehdin tajutakkaan, käpäläni koskettivat jotakin märkää ja lensin päistikkaa puroon. Kömmin ylös vettä kakoen. Hymy hiipi kasvoilleni. Minä todellakin seisoin purossa. Ei se kovin suuri ollut, mutta tarpeeksi iso siihen, että mahduin viilentymään siinä.
Annoin veden huuhdella kaikki huoleni tiehensä ja vain nautin. Tuntui mukavalta kun vesi tunkeutui karvojen alle ja kostutti rutikuivaa nahkaa. Viime kerrasta oli aivan liian pitkä aika. Minun tarvitsi tehdä tätä useammin pysyäkseni hyvällä tuulella.
Purossa ei näyttänyt olevan kaloja, mutta onnistuin nappaamaan pari heinikossa piilotellutta sammakkoa. Sammakot eivät olleet yhtä hyviä kuin särjet, mutta kyllä ne luuviulun hiiren voittivat mehukkuudessa. Merkurius ja Corona pääsisivät herkuttelemaan, jahka palaisin takaisin.
Olin tullut siihen tulokseen, että meidän olisi kaikkien kannalta parempi hyväksyä kuolonklaanilaisten tarjous. Saisimme tukea kokeneemmilta kissoilta, jotka voisivat opettaa meidät taistelemaan ja puolustamaan itseämme hyökkääjiltä. Mutta mieleeni oli hiipinyt myös aivan uusi, uhkarohkea ajatus, jota olin ajatellut ehdottaa veljeksille.
Nousin ylös vedestä. En edes vaivautunut ravistelemaan turkkiani kuivaksi, sillä halusin sen pysyvän viileänä kotimatkan ajan. Noukin kivelle jättämäni sammakot mukaani ja lähdin hölkkäämään tänne tulemaani reittiä pitkin takaisin pesällemme.
Kun saavuin perille, oli jo myöhä. Merkurius ja Corona olivat kaiketi vetäytyneet suojaan, sillä heitä ei näkynyt ulkosalla. Hiippailin uudelle erakoiden kanssa jakamalleni kotipesälle ja työnnyin sisään luukusta. Pesästä minua tähysivät kiiluvat silmäparit.
Viskasin toisen sammakoista Merkuriuksen ja Coronan eteen. He katsoivat sitä hieman oudoksuen, ja voisin vannoa nähneeni heidän irvistävän. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan istahdin omalle paikalleni ja ryhdyin siistimään harmaanruskeaa turkkiani.
"Mitä mieltä te olisitte, jos hakisin isäni tänne?" kysyin yllättäen jopa itseni. Tunsin kaksikon katseet nahassani. Silmäni olivat kuitenkin tiukasti kiinni jalkojeni juurella vartovassa sammakonraadossa. "Hän on jo kovin vanha, enkä usko että tämä selviäisi yksinään enää seuraavaa lehtikatoa."
Nostin viimein katseeni veljeksiin. Merkurius nyökkäsi vähän, samoin Corona. Ikään kuin he olisivat ehtineet käymään jo jonkinlaisen sanattoman keskustelun keskenään minun tuijotellessani tulevaa iltapalaani. Totta puhuakseni en ollut koskaan ollut yhtä hermostunut. Kollien päätös tulisi luultavasti ratkaisemaan Kaarlon kohtalon tulevina kuina.
"Kyllä se meille sopii", Merkurius sanoi. Corona nyökkäsi jälleen vahvistaen veljensä sanat.
"Mutta jos aiot käydä hakemassa hänet, sinun on paras tehdä se illalla, sillä meidän on vielä metsästettävä aamuisin kuolonklaanilaisille", Corona huomautti. Hän tuntui välttelevän katsettani, vaikka puhuikin vakaalla äänellä. Kaiketi tuo koki tuijotukseni jotenkin epämiellyttäväksi.
Nyökkäsin hymyillen. Olin jo käymässä nukkumaan, kun muistin Punatähden tekemän tarjouksen. Käännyin katsomaan asuintovereitani mietteliäänä. Minun oli mietittävä taas tarkkaan, miten toisin mielipiteeni julki. Lopulta päädyin vetämään koko homman lonkalta.
"Minusta me voisimme hyväksyä sen tarjouksen. Emme me siinä mitää häviäkään, joten miksikäs ei", tokaisin lapojani kohauttaen. "Ja jos me joskus joudumme kahnauksiin kulkukissojen kanssa, meillä on kokonainen klaani raivopäisiä kissoja taustatukenamme, sillä olemmehan me heidän pohjoisrajansa turvaajat."
Molemmat nyökyttelivät. Merkurius haukotteli. Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että keskustelu käytäisiin loppuun vasta aamulla kaikkien ollessa virkeitä, ja ennen kuin aloittaisimme päivittäisen saalistusoperaatiomme. Käperryin sottaisen kankaanpalasen päälle ja suljin silmäni vaipuen tyytyväisenä unten maille.

//Veljekset?
//896 sanaa

"Kuolonklaani ei ole usein tekemisissä kaltaistenne kanssa. Te olette vielä niin nuoria, että kenties Punatähti haluaa pitää teidätkin turvassa", Liekkihännäksi osoittautunut kissa kertoi. Olimme saaneet Kuolonklaanin johtajalta epätavallisen tarjouksen, jonka mukaan meitä opetettaisiin taistelemaan, jos vastineeksi pitäisimme etelärajan turvallisena. Samaan aikaan minua huoletti klaanin kanssa alkava mahdollinen yhteistyö, mutta myös kiinnosti. Tämä oli loistava tilaisuus kasvaa taistelijana paremmalle tasolle, sillä meissä oli ainesta - ainakin omasta mielestäni - enkä haluaisi heittää potentiaaliamme hukkaan. Ja jos kerran Punatähden tarjous oli niin erikoislaatuinen, niin meidän olisi hyvä harkita sitä tosissamme. Tämä oli tilaisuutemme ystävystyä klaanin kanssa ja siten hankkia yksi vihollinen vähemmän.
“Lupaan, että harkitsemme tarjousta toden teolla”, naukaisin tasaisenhiljaisella äänelläni ja katsoin savunharmaata naaraskissaa, jonka äänestä oli aistittavissa jonkinlaista lempeyttä. Naaras räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Kun saavutimme rajan, hyvästelimme Ruusutuikkeen ja Liekkihännän, jonka jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti kotipaikkaamme. Klaanikissat jäivät hetkeksi rajalle vartioimaan ennen kuin alkoivat lähtemään. He luultavasti tekivät tämän käskystä, sillä en uskonut heidän ajattelevan meistä olevan haittaa heille enää toiste. Matka taittui melko harvasanaisesti uudelle pesäpaikallemme, sillä kaikki pompottelivat Punatähden tarjousta ajatuksissaan. Työnnyimme aidanraosta auringonporottamalle pihalle ja tarjouduin saalistamaan. Merkurius ja Dakota jäivät auringonpaisteeseen lekottelemaan hieman vastahakoisesti, sillä he olivat sitä mieltä, että olisi reilua saalistaa yhdessä. Halusin kuitenkin viettää hieman aikaa rauhassa ajatusteni kanssa ja puntaroida kaikkea leirissä puhuttua. Kuulin vähän matkan päästä vielä Dakotan äänen, joka kertoi jotain Merkuriukselle. Välimatka ja täällä käyvä hento tuulenvire kuitenkin sekoittivat sanat naaraan suusta ja kaikki, mitä kantautui luokseni asti, oli pelkkää sekameteliä. Luikin nopeasti hylätyn kaksijalanpesän taakse, sillä se oli pihan ainoa varjopaikka tähän aikaan päivästä, kun aurinko oli vasta laskeutumassa huipustaan. Nyt mietin, kuinka mukava olisi värjötellä Kuolonklaanin vesiputouksen viilentävissä roiskeissa. Tänään oli harvinaisen kuuma viherlehden alulle. Saaliseläimetkin siis luultavasti viihtyisivät viileämmissä oloissa. Tummaturkkini sulautui mukavasti varjoihin, kun kuljin kuono miltei maassa etsimässä riistan tuoksua. Vähän ajan päästä kuonooni leijui melko tuore hiiren tuoksu, joka johdatti minut kolosta sisälle kaksijalan pesään. En ollut ennen käynyt siinä osassa pesää, jonne kolo minut johti, mutta muistin kuitenkin miksi olin täällä. Nappasin hiiren loppujen lopuksi, mutta jäin hetkeksi mietiskelemään itsekseni sen saalistettuani. Tällä hetkellä suurin osa ajatuksistani liittyi jollain tavalla Kuolonklaaniin tai sen kissoihin. Olin melko vakuuttunut mielipiteestäni Punatähden tarjoukseen klaanin kissojen positiivisten sanojen takia ja olihan taistelu myös hyödyllinen perustaito osata, jos yhteistyömme joskus Kuolonklaanin kanssa päättyisi. Jäisi ainakin jotain tassuun sopimuksesta, kun taas jos emme suostuisi, saattaisimme jossakin vaiheessa saada tästä suuresta kissaperheestä vihollisemme. Pudistin päätäni ja yritin päästä eroon piinaavista kysymyksistä alitajunnassani, jotka kyselivät “Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu?”. Mieleni vaelsi Taivastassuun ja hänen kertomuksistaan klaanista. Suuri huolentäyteinen kivi oli vierähtänyt sydämeltäni, kun olin kuullut jonkun muinaisen kissan nimenneen klaanin, joka tarkoitti, ettei nykyaikaisella kissajoukolla saattaisi olla mitään tekemistä nimen kanssa. Muutenkin aika moni kissoista, joita olin tavannut, vaikutti jos ei paljoa niin edes vähän kivoilta. Rajalla tapaamamme Karhutassu oli tosin mieleeni liian sähäkkää seuraa. Nappasin hiiren hännän hampaitteni väliin ja olin lähdössä samaa reittiä takaisin, kun olin tullutkin. Silmäkulmaani kuitenkin pisti, jokin kirkkaanpunainen esine pienessä maanraossa. Päätin käydä vilkaisemassa. *Jokin kaksijalkojen typerä keksintö. * Typerä se tosiaan olikin. Pelkkä pyöreä pallonmuotoinen värikäs juttu. Läimäisin sitä tassullani kokeillakseni, miltä se tuntui tassua vasten. Riemastuin, kun se pomppi lattialla jonnekin muualle kevyesti, kuin hiirenkorvan ensimmäiset västäräkit. Hetken päästä löysin itseni jo jahtaamassa sitä ympäriinsä kuluneella lattialla. *Ehkei se ollutkaan niin typerä. * Ajattelin ja hymähdin itsekseni lapojani kohauttaen. Vaikka kaikki tämä uusi löytämäni esine houkuttelikin minua täällä sisällä, tiesin, että minun olisi vietävä hiireni nyt jaettavaksi meidän kesken. Työnnyin ulos rakennuksesta ja kirmasin Dakotan ja Merkuriuksen luokse. Pudotin saaliini vihertävälle nurmelle ja istahdin maahan kietoen häntäni jalkojeni ympäri.
“Mitä mieltä olette Punatähden tarjouksesta? Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän tulisi ottaa tarjouksesta koppi. Puolustautuminen on erittäin tarpeellista ja sen avulla voisimme pitää itsestämme parempaa huolta, vaikkakin se tarkoittaa, että meidän tulisi tehdä klaanin eteläraja turvalliseksi. Se ei luultavasti olisi niin vaikeaa, kun olisimme hyvin koulutettuja. Törmäämmehän väistämättä toisiin kissoihin, kuten on tullut nähtyä. Haluaisin kuitenkin kuulla mielipiteenne, sillä se merkkaa minulle enemmän kuin tuhat omaa ajatustani”, nau’uin katsoen kullankeltaisella katseellani kummankin lähelläni olevan kissan ohi, sillä se auttoi keskittymään. Kun en tiedostanut olevani huomion keskipiste, puhuminen muiden edessä oli hepompaa, eikä ajatukseni seonneet niin helposti. Vaikkeihän veljelleni puhuminen ollut vaikeaa, mutta Dakota oli vielä tähän asti rajatapaus. Naaraan keskittyminen vain minuun tuntui erittäin epämukavalta.

//Merkurius? Dakota?
706 sanaa

Corona: 24kp! -

Sabrina: 8kp - 1/5 tarinaa kirjoitettu oppilasikäisenä.

Dakota: 22kp! -

Merkurius: 57kp!

Kuuntelin, kun Corona ja Dakota kertoivat vähän enemmän meistä Taivastassulle. En ollut tiennyt Dakotan historiasta paljoakaan, sillä emme olleet tunteneet kauaakaan. Corona ei ollut kertonut paljoakaan meidän historiastamme ennen Dakotan tapaamista.
"Missä te asutte? Jossakin ketunkolossako?" Taivastassu kysyi hymyillen ja osoitti selvästi kysymyksensä nyt minulle. En ollut sanonut sanaakaan hetkeen. Vilaisin hieman hermostuneesti Coronaa, joka nyökkäsi kannustavasti. Minäkin nyökkäsin ja mietin hetken mitä kertoisin.
"Me asuimme kaksijalkalassa pienessä kolossa aiemmin. Sitä ennen asuimme siellä täällä kaksijalkalassa yhdessä vanhempiemme kanssa. He kuolivat joitakin kuita sitten", ääneni hiljeni loppua kohden, kun käänsin katseeni käpäliini. Nostin katseeni kuitenkin takaisin Taivastassuun jatkaakseni.
"Kun tapasimme Dakotan, muutimme Ukkospolun tälle puolelle. Löysimme vanhan, palaneen kaksijalan pesän ja asetuimme sinne. Se on aika kolkko, mutta kyllä se vettä pitää, ainakin joistain kohdista. Vieressä on metsää, josta on saalistimme teille saalista", selitin yllättävän avoimesti. Taivastassun kanssa oli helppo keskustella. Naaras kertoi omasta elämästään, joten mekin kerroimme omastamme. Hän näytti kiinnostuneelta.
"Eikö kaksijalkalassa ole hirveästi kaksijalkoja ja koiria? Tuskin Hirviöistäkään on pulaa", Taivastassu naukui ja hänen kasvoilleen levisi hieman inhoava ilme. Vilkaisin Coronaa merkiksi siitä, että hän sai nyt vastata kuolonklaanilaisen kysymykseen. Veljeni ymmärsi sen heti ja nyökkäsi taas.
"On, mutta kaksijalat ovat ihan mukavia, eikä koiristakaan ole niin haittaa kunhan kaksijalat pitävät ne kurissa. Me pysyttelemme aina pois Hirviöiden tieltä, niin ne jättävät meidät rauhaan. Eniten ongelmia aiheuttavat kulkukissat", Corona irvisti, hänen kasvoilleen piirtyi haikea ilme. Veljeni katsoi minua onnettoman oloisena. Puskin lohduttavasti hänen poskeaan. En kääntänyt katsettani takaisin Taivastassuun.
"Kulkukissat ajoivat vanhempanne hirviön alle", ääneni hädin tuskin kantoi naaraan korviin. Tunsin Dakotan hännän lavallani. Naaras yritti kai viestiä olevansa pahoillaan. En olisi uskonut, että tästä asiasta oli näin vaikea kertoa ulkopuolisille.
"Olen hurjan pahoillani", Taivastassu sanoi ja paineli käpälillään maata. Arvelin, että naaras olisi halunnut tulla lähemmäksi, mutta etäällä meitä tarkkailevat kuolonklaanilaiset tuntuivat estävän sen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kuulimme askeleet takaamme. Käännähdin nopeasti ympäri. Punaruskea kolli oli saapunut leiriin. Tunnistin hänet Punatähdeksi vihreistä silmistä ja korvassa olevasta lovesta. Hän kohtasi nopeasti meidän katseemme.
"Toitte ilmeisesti vaadittavan saalismäärän?" Kuolonklaanin päällikkö kysyi. Dakota nyökkäsi.
"Muut kuolonklaanilaiset veivät ne tuonne", naaras viittoi hännällään kohti kasaa, jossa oli enemmänkin saaliita.
"Hyvä", päällikkö vastasi, mutta ei edes väläyttänyt meille pientä hymynkaltaista. Nopeasti joku kuolonklaanilaisista tuli ja vahvisti Dakotan sanoman.
"Tapaamme taas huomenna. Tarkkailkaa ympäristöänne, haluan että pidätte pohjoisrajan puhtaana muista kissoista", päällikkö sanoi. Nyökkäsimme kaikki.
"Entä jos me emme osaa taistella?" Corona lipsautti, ja näytti katuvan sitä heti. Punatähti kohdisti katseensa kastanjanruskeaan veljeeni. Kolli siristi silmiään ja harkitsi hetken. Sitten hän huokaisi hieman turhautuneesti.
"Ei teistä kyllä mitään hyötyä ole taistelukyvyttöminä.. Jos tahdotte myöhemminkin jatkaa yhteistyötä Kuolonklaanin kanssa, voitte jäädä asumaan nykyiselle alueellenne. Siinä tapauksessa voimme myös opettaa teille taistelemista, kunhan huolehditte pohjoisrajamme turvallisuudesta", Punatähti sanoi. En ollut varma, halusinko tehdä niin, mutta toisaalta.. Tämä saattoi olla ainoa mahdollisuutemme opetella oikeasti taistelemaan. En uskonut, että Dakota oli lyhyen elämänsä aikana ehtinyt opetella kovinkaan paljoa taistelemista. Kuolonklaanilaiset eivät ehkä sittenkään olleet niin kamalia. Taivastassu ainakin oli mukava, eikä Punatähtikään ollut ihan kamala. Hän tuntui olevan kunnioitettu Kuolonklaanissa.
"Sopiiko, jos harkitsemme tätä vaikka huomiseen?" Dakota kysyi varovasti ja vilkaisi sitten meitä. Minä ja Corona nyökkäsimme tismalleen samaan aikaan.
"Sopii. Soturini tuovat teidät huomennakin leiriimme", päällikkö sanoi. Sitten hän kohotti katseensa jonnekin meidän yläpuolellemme. Kolli viittoi hännällään jotakin. Kurkistin olkani yli ja näin, kuinka valkea kolli lähestyi meitä. Hänen korvantaustansa ja häntä olivat oranssit. Hänen takanaan asteli savunharmaa naaraskissa, jonka kasvoilla oli varautunut ilme.
"Liekkihäntä ja Ruusutuike, käykää viemässä vieraamme pohjoisrajalle", Punatähti käski. Kissa ei pistänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
"Seuratkaa", hän murahti ja käveli piikkihernetunneliin. Hänen täytyi olla Liekkihäntä, päättelin sen hänen oranssista hännästään. Joidenkin klaanikissojen nimet selvästi viittasivat heidän ulkonäköönsä. Kun tämä Ruusutuikkeeksi nimetty naaras vilkaisi meitä, huomasin hänen nenänsä olevan hyvin vaaleanpunainen. Kenties sana ruusu viittasi siihen? Hyvästelimme Taivastassun nopeilla vilkaisuilla, ja lähdimme kaksikon perään. Hetken aikaa ravasimme eteenpäin melko ripeää vauhtia. Välillä oli vaikeuksia pysyä kuolonklaanilaisten perässä.
"Minusta on mukavaa, että erakot auttavat Kuolonklaania", savunharmaa naaras sanoi ja hidasti tahtiaan. Hänen äänensä oli rauhallinen ja lempeä. Kun Liekkihäntä huomasi vauhdin hidastuvan, hänkin hidasti hieman omaa tahtiaan. Meillä ei tainnut olla mikään kiire. Olisin halunnut vastata, että ei meillä hirveästi ollut vaihtoehtoja, mutten kehdannut. Se olisi saattanut suututtaa kaksikon, tai ainakin edellä kulkevan oranssihäntäisen kissan.
"Punatähti tarjoutui auttamaan meitä, jos pidämme tulevaisuudessa pohjoisrajanne puhtaana muista kissoista. Hän sanoi opettavansa meidät taistelemaan", Dakota sanoi hieman pohdiskellen. Jos lupautuisimme, saattaisimme joutua olemaan loppuelämämme tekemisissä Kuolonklaanin kanssa. En tiennyt, olinko valmis siihen.
"Se on hyvä tarjous, johon kannattaa tarttua. Punatähti ei usein ehdota tuollaista erakoille. Yleensä ajamme ne kauas reviiristämme, mutta ilmeisesti päällikkömme pitää teistä", naaras hymyili. Ai pitää meistä? Jos tuo oli Punatähden käsitys pitämisestä, minäkin suorastaan rakastin Kuolonklaania.
"Kuolonklaani ei ole usein tekemisissä kaltaistenne kanssa. Te olette vielä niin nuoria, että kenties Punatähti haluaa pitää teidätkin turvassa", Liekkihäntä osallistui keskusteluun. Hänen äänensä oli huomattavasti kylmempi kuin savunharmaan naaraan.

//Dakota tai Corona?
// 797 sanaa

Miten me olimme joutuneet tähän liemeen? Meidän ei olisi kuulunut olla täällä tähän aikaan, kiikuttamassa saalistamaamme ruokaa vihamielisen oloisille muukalaisille. Meidän kuului olla vapaita kissoja, jotka tekivät mitä lystäsivät ja milloin lystäsivät. Mutta tässä sitä kuitenkin oltiin, halusimmepa sitä tai emme.
"Mutta nyt kun olen kertonut niin paljon meistä ja tavoistamme, niin haluaisin kuulla teistä", tutuksi tullut puhtaanvalkea naaras maukui hymyillen. Hänen katseensa kiersi meidät jokaisen vuorollaan.
"Me olemme veljeksiä", Corona kertoi varmistettuaan ensin nopealla vilkaisulla Merkuriukselta sen olevan okei. "Törmäsimme Dakotaan vasta vähän aikaa sitten, ja nyt liikumme yhdessä."
Taivastassu katsahti minuun. Hänellä oli oikein kauniit eripariset silmät, joista toinen oli väriltään harmaansininen ja toinen meripihkainen.
"Niin. Asuin ennen isäni kanssa erään joen varrella", aloitin, ja tajusin samassa, etten ollut kertonut erakkoveljeksille oikeastaan yhtään mitään alkuperästäni. Toisaalta, eivät hekään olleet olleet mitenkään erityisen avoimia omastaan, joten kaipa me olimme tasoissa. "Halusin nähdä muutakin maailmaa, ja yhtenä päivänä päätin kertoa isälle suunnitelmistani. Hän antoi minun tietenkin mennä. Mutta kaipaan häntä edelleen ja olen hieman huolissani hänen puolestaan."
Taivastassu nyökkäsi. Hänen kasvoillaan oli edelleen sama säteilevä hymy, joka kuitenkin tällä kertaa vaikutti enemmän myötätuntoisemmalta kuin äsken. Lieköhän sille syynä lyhyt kertomukseni - kuka tietää.
Käänsin katseeni Merkuriuksen ja Coronan suuntaan. Kollikaksikko vilkuili toistensa suuntaan sen näköisinä kuin nämä olisivat käyneet jonkinlaista sanatonta keskustelua parhaillaan.
"Tosiaankin, törmäsin Coronaan ja Merkuriukseen sattumalta", päätin jatkaa, kun hiljaisuus uhkasi venyä kiusalliseksi. "Minä ja Merkurius vaanimme samaa hiirtä, mutta lopulta minä olin se, joka sen hiiren pyydysti. Mutta reiluuden nimissä jaoimme saaliin kolmeen pekkaan, koska saalistustilanne oli hämärä, ja yhtä hyvin Merkuriuskin olisi voinut saada sen kiinni." Pidin lyhyen tauon. Mietin mistä voisin kertoa seuraavaksi, kunnes sitten keksin. "Kaikilla oli vielä nälkä, joten päätimme, että jokainen yrittäisi napata jotakin purtavaa. Kun minä ja Merkurius olimme jo valmiita, Corona ilmoitti löytäneensä lukuisten kissojen hajumerkkejä. Kävimme tarkistamassa tilanteen ja törmäsimme siellä teikäläisiin, kuten varmaan hyvin muistatkin."
En tiennyt, olinko jo paljastanut liikaa. Mutta en kyllä uskonut, että nämä kissat - etenkään tuo edessäni seisova naaras - tekivät tiedolla mitään, joten tuskin siitä haittaakaan oli. Odotin jonkun tekevän seuraavan siirron keskustelun etenemiseksi.

//Veljekset tai Taivas?
//340 sanaa

Istuin Kuolonklaanin rajalla yhdessä Coronan ja Dakotan kanssa. Aurinko oli juuri saavuttanut huippunsa, ja klaanikissojen pitäisi näillä hetkillä saapua luoksemme. Olimme palanneet palaneeseen kaksijalanpesään yöllä ja nukkuneet vielä tovin. Tai no itse olin lähinnä pyörinyt sammalvuoteellani ja noussut sitten aamun valjetessa ylös. Olin lähtenyt saalistamaan, sillä meillä oli hurjasti tekemistä. Kuolonklaanille täytyi saada neljä saalista, ja olihan meidän itsekin pakko saada jotain syödäksemme. Minua ahdisti koko tilanne, mutta sille ei vain nyt voinut mitään. Saimme kiittää onneamme siitä, että olimme edes elossa. Tarvittava saalismäärä oli ollut kasassa jo runsaasti ennen aurinkohuippua. Olimme saalistaneet itsellemmekin jotain, mutta vatsani kurni edelleen. Kaksi hiirtä, varpunen ja orava olivat saaliit, jotka Kuolonklaani saisi pian omakseen. Päivä oli lämmin ja taivaalla mateli eteenpäin muutama pilvenhattara. Hento tuulenvire virkistytti mukavasti.
Viimeinkin neljä kissaa lähestyivät meitä. Ensimmäisenä käveli valkea kilpikonnalaikukas naaras. Hänen perässään kulki toinen kilpikonnakuvioinen kissa. Tummanharmaa tabbykuvioinen kissa piti perää, ja hänen edessään käveli kissa, jonka tunnistin Taivastassuksi. Valkea naaras tervehti meitä paikalle päästyään.
"Viemme teidät leiriin", kissoja johtava kilpikonnakuvioinen kissa sanoi, otti kaksi hiirtä suuhunsa ja kääntyi. Kaksi muuta kissaa ottivat myös saaliit, mutta Taivastassu jäi ilman. Kuljimme kissojen perässä. Heidän vauhtinsa oli melko nopea, ja minulla tuntui olevan välillä vaikeuksia pysyä heidän tahdissaan. Yöllä näkemämme lampi jäi vasemmalle puolellemme, kun ravasimme eteenpäin. Taivastassu vilkuili meidän suuntaamme välillä. Reviiri näytti aivan erilaiselta päivänvalossa. Puita oli täällä päin aika harvakseltaan, mutta kiviä ja pensaita kasvoi vähän tiheämmin. Edessäpäin näkyi korkeiden kuusien ja mäntyjen latvat. Reviiri taisi olla pääosin metsikköä.
Saavutimme pian leirin, ja kävelimme taas siään piikkihernetunnelista. Nyt suurella aukiolla oli enemmän kissoja. He kääntyivät meidän suuntaamme varautuneesti. Kissat veivät saaliimme kasaan, jossa oli enemmänkin tuoresaalista. Voi, olisipa meilläkin tuollainen määrä syötävää! Mieleni olisi tehnyt vain rynnättä saaliiden kimppuun ja syödä vatsani täyteen.
"Punatähti tulee pian. Joudutte odottamaan hetken täällä", kilpikonnakuvioinen naaras sanoi melko hiljaisella äänellä. Kissa poistui nopeasti luotamme kaatuneen kuusen liepeillä olevien kissojen luokse. Jäimme aukiolle kolmistaan. Kissat poistuivat omille teilleen ja muut tuijottivat meitä kauempaa. Se tuntui melko ahdistavalta. Käänsin katseeni Coronaan ja Dakotaan.
"Kuvittelin tämän olevan paljon pienempi paikka", Dakota sanoi katsellessaan ympärilleen.
"Niin minäkin", vastasin tasaisella äänellä. Vähän väliä kissat tulivat leiriin tai poistuivat täältä. Musta kissa kantoi suussaan joitakin lehtiä ja kukkia ja suuntasi kallion halkeamaan. Yritin nähdä halkeaman sisään, mutta siellä oli liian hämärää.
"Se on parantajan pesä. Hehkuaskel hoitaa siellä sairaita ja haavoittuneita", Taivastassu tassutteli luoksemme. Kohtasin naaraan eriväristen silmien katseen ja väläytin hänelle hennon hymyn.
"Miten hän hoitaa heitä?" kysyin kiinnostuneesti. Corona ja Dakotakin käänsivät katseensa valkeaan naaraskissaan.
"Erilaisilla yrteillä. Hänellä on niitä paljon, ja eri yrtit auttavat eri vaivoihin", Taivastassu kertoi.
"Asutteko te kaikki täällä yhdessä?" Dakota uteli. Kuolonklaanilaisnaaras nyökkäsi.
"Eriarvoiset ja -ikäiset kissat nukkuvat omissa pesissään. Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat nukkuvat tuolla, parantaja tuolla, päällikkö putouksen takana ja soturit ja oppilaat kaatuneen kuusen oksien alla erikseen jaetuissa pesissä", kissa selitti ja viittoi aina pesien suuntaan.
"Kuningattaret ja oppilaat? Mitä ne ovat?" Dakota jatkoi kyselyä.
"Kuningattaret hoitavat pentuja ja oppilaat opettelevat soturiasioita. Minäkin olen oppilas, koska nimeni perässä on -tassu. Sitten kun minusta tulee soturi, Punatähti antaa minulle ihan uuden nimen", Taivastassu vastasi. Naaras ei tuntunut pelkäävän meitä tai olevan muutenkaan epäluuloinen, toisin kuin muut kuolonklaanilaiset.
"Outoa, mutta okei", Dakota sanoi ja kohautti lapojaan. Kieltämättä klaanilla tuntui olevan outoja tapoja ja asioita, mutta toisaalta niissä oli pointtinsa. Parantaja oli takuulla hyödyllinen kissa klaanissa.
"Eikö teitä häiritse tuo vesiputouksen pauhu?" kysyin Taivastassulta kohdaten jälleen tämän katseen.

//Taivas, Corona tai Dakota?
// 560 sanaa

Nielaisin huolestuneena, kun kissakaksikko lähti saattamaan meitä pois Kuolonklaanin leiristä. Pienikokoinen hopeanharmaa naaras kulki aavistuksen meidän edellämme, jotta tiesimme mihin suuntaan kulkea. Toinen kaksikosta – musta naaras valkeilla merkeillä - tuli hieman meidän perässämme. En pystynyt enää ihailemaan Kuolonklaanin reviiriä kaikelta hermostuneisuudeltani, sillä leirissä olin haistanut paljon enemmän kissoja, kuin olin odottanut. Olin suorastaan järkyttynyt siitä kissojen määrästä. Olin ajatellut tähän klaaniin kuuluvan maksimissaan viisitoista kissaa, mutta heitä olikin paljon enemmän. Oli meidän onnemme, ettei meitä piesty heti. Yksi asia minua huolestutti, meidän saalistuksemme. Olimme raataneet jo valmiiksi ruuan löytämisen eteen ja nyt meidän olisi saalistettava muillekin. Lähistöltä alkoi kuulua kahinaa ja soturien varautuneisuudesta päätellen he eivät tunnistaneet saapuvaa tuoksua, mutta kun haju tavoitti meidät, tunnistimme oitis tulijan. Aukiolle tupsahti harmaanruskea Dakota. Kuolonklaanilaiset pörhistelivät turkkejaan uhkaavina.
“Hän on meidän kanssamme”, naukaisin hiljaa ja loin tyynen katseen Tuhkajuovaksi kutsutun kissan vaalean vihreisiin silmiin. Sen jälkeen katsoin Dakotaan ja kuiskasin tälle:
“Mitä sinäkin täällä teet?” Dakota katsoi minua siten, että en olisi tosissani.
“No lähdin etsimään teitä hiirenaivo! Mitä luulet, että ajattelen kun olette kumpikin kadonneet pesäpaikaltamme?” naaras naukui ja kurtisti kulmiaan. Näin hänen silmistään, että hän oli ollut huolissaan. Räpäytin silmiäni anteeksipyytävästi.
“Jatkettaisiinko matkaa vai jäädäänkö tähän rupattelemaan?” musta naaras naukaisi kylmällä äänellään. En pitänyt siitä kylmyydestä, mikä hohkasi Kuolonklaanin kissoista. Heissä oli jotain outoa, mutta samaan aikaan niin mielenkiintoista.
“Teidän olisi paras liikkua, jos ette halua Kuolonklaanin vihoja niskoillenne. Aamu alkaa pian valjeta ja teillä pitäisi olla saaliit kasassa”, Tuhkajuova naukaisi kireästi. Vilkaisin taivaalle ja huomasin, ettei ollut enää tosiaankaan niin pimeää kuin silloin kun lähdimme. Nyökkäsin ja lähdimme jatkamaan eteenpäin Dakota mukanamme. Naaras vilkuili minua ja Merkuriusta kysyvästi vähän väliä ja oletin hänen haluavan tietää mistä saaliista oli kyse. Lupasin itselleni, että selittäisin koko kuvion naaraalle heti kun pääsisimme ulos tältä vaaralliselta reviiriltä. Jos tänne palaisi toiste, tulisi noudattaa heidän sääntöjään, jos ei haluaisi silpuksi.


//Dakota? Merkurius?
305 sanaa

Olin herännyt keskellä yötä turvattoman tunteen vallatessa minut. Tunne oli aito, sillä Corona oli kadonnut. Olin seurannut veljeni hajujälkeä eteenpäin. Askel askeleelta sydämeni oli hakannut entistä kovempaa. Jäljet veivät kohti Kuolonklaanin rajaa. Corona oli ylittänyt kuoleman täytteisen klaanin reviirimerkit. Mieleni teki juosta kauas pois, mutten voinut jättää veljeäni tänne yksin. Niinpä varovaisin askelin olin hiipinyt kollin perään. Jäljet johtivat suuren lammen luokse. Viimein näin tutun kastanjanruskean turkin valtavan lammen rannalla. Päästin ilmoille helpottuneen huokauksen ja loikin lähemmäksi.
"Mitä sinä täällä teet?" huoli paistoi äänestäni ja sai veljeni säpsähtämään. Kolli käännähti suuntaani ensin varuillaan, mutta tunnistaessaan minut hän rentoutui.
"Te nukuitte niin sikeästi, että ajattelin tulla tutkimaan tätä reviiriä", Corona sanoi pahoitteleva katse kasvoillaan.
"Sinun olisi pitänyt herättää minut. Olin hurjan huolissani!" kuiskasin niin hiljaa kuin saatoin, "tässä paikassa on jotakin, joka saa karvani nousemaan pystyyn. Minusta tuntuu, että täällä on jotakin todella pielessä." Käännyin ympäri ja tarkkailin ympäristöämme. Yö oli tyyni, vain hento tuulenvire havisutti lähellä olevia puita ja pensaita. Kaislikko keinui tasaisesti, mutta hitaasti puolelta toiselle. Taivaalla loisti kirkkaita tähtiä, ja kuuli oli lähes täysi.
"Anteeksi", Corona kuiskasi ja astui vierelleni.
"Meidän täytyy lähteä täältä", totesin ja olin jo lähdössä poispäin, kun Corona pudottautui matalaksi. Vaistomaisesti myös minä painauduin maata vasten ja katsoin ihmetellen veljeäni. Kollin häntä heilui puolelta toiselle, ja hän kohotti takamustaan hiukan. Olin jo kysymässä mitä veljeni teki, mutta huomasin sen pian itsekin. Muutaman ketunmitan päässä istui pitkäkorvainen jänis. Miten se ei ollut huomannut meitä? Eläin oli keskittynyt aivan omiin puuhiinsa, eikä se huomannut meitä. Olin sanomassa jotain estääkseni Coronan hyökkäyksen, mutta sitä ennen veljeni ponkaisi itsensä vauhtiin. Kastanjanruskea kolli oli jo hetken kuluttua jäniksen kurkussa. Corona onnistui tappamaan jäniksen hetken räpiköinnin päätteeksi. Ei, ei ja ei! Kuolonklaanilaiset olivat vähällä raadella meidät hengiltä pelkän rajan lähellä olemisen vuoksi. Mitä tästä seuraisi?
"Corona, ei!" ravasin veljeni luokse. Hän katsoi minua hieman hämmentyneesti.
"Emme me voi täällä saalistaa. Tämä on vielä Kuolonklaanin reviiriä. Jätä se jänis siihen ja lähdetään nyt", nau'uin aivan paniikin vallassa. Corona jo nyökkäsi, mutta sitten hänen katseensa siirtyi minusta taakseni. Käännähdin ympäri ja minäkin jähmetyin paikoilleni. Neljä kissaa seisoivat edessämme. Nopeasti ilman mitään sanoja ne ympäröivät meidät. Vain ketunmitan päässä minusta seisoi hopeinen tabbykuvion omaava naaraskissa. En osannut lukea, mitä hän päänsä sisällä ajatteli. Naaraan ilme ei ollut erityisen vihainen, mutta ei se ystävällinenkään ollut. Ehkä paras sana kuvaamaan sitä, oli viileä.
"Tämä on Kuolonklaanin reviiriä", kollikissan matala ääni sai minut kääntämään katseeni pois naaraasta. Puhuja oli suuri punaruskea kolli. Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hieman pienempi savunharmaa kissa. Neljäs kissa oli savunharmaan vierellä. Neljäs kissa oli vaaleanharmaa, ja hänen kasvoillaan oli vihainen ilme. Minua pelotti. Minä pelkäsin, että nämä kissat tappaisivat meidät nyt ja heti.
"Anteeksi, me olemme vain ohikulkumatkalla", Corona yritti päästä pois tilanteesta.
"Valehtelet! Olette varastaneet riistaamme aiemminkin!" vaaleanharmaa kissa ulvaisi raivoissaan. Hän iski kyntensä pehmeään maahan ja heilutti vihaisen oloisesti häntäänsä.
"Emmekä ole! Tämä on ensimmäinen kertamme täällä", Corona sanoi. Kissan ääni värisi, mutta ei se ollut ihmekään. Minä en saanut edes sanaa suustani.
"Nämä ovat varmasti ne Taivastassun ja Karhutassun mainitsemat erakot. Olen varma, että he ovat varastaneet riistaamme. Viedään heidät leiriin", punaruskea kolli sanoi. Nielaisin. Leiriinkö? He luulivat meitä joksikin toisiksi kissoiksi. Olisin halunnut sanoa sen, mutta en uskaltanut. Kissat vaikuttivat häijyiltä ja vihaisilta, joten vilkaisin vain Coronaa. Veljeni kasvoilla oli pahoitteleva ilme. Yritin viestiä veljelleni, etten ollut hänelle vihainen. Tabbykuvioinen naaras asettui vierelleni ja paljasteli hampaitaan. Se oli kai merkki lähteä eteenpäin. Kuulin Coronan tulevan perässäni. Naaras oli minua paljon pienempi. Kissan eleet kuitenkin vaikuttivat vanhemman kissan eleiltä. Hän ohjasi minua eteenpäin kovinkin itsevarmasti. Sen sijaan savunharmaa kissa vaikutti hieman epäröivältä. Hän kulki punaruskean kissan vierellä meidän edellämme. Kissa oli kai joukon nuorimmainen. Muiden ikiä en osannut arvella. Pienikokoinen naaraskissa saattoi hyvinkin olla meidän ikäisemme, mutta saattoi hän olla vanhempikin. Kävelimme pienen puron viertä pitkin eteenpäin. Yritin painaa mieleeni mahdollisimman paljon näkemiäni asioita. Kenties pääsisimme pakoon. Saavuimme jonkin ajan kuluttua piikkihernepensaiden luokse. Savunharmaa kissa käveli joukkion edellä pensaista rakennettuun tunneliin. Sitten meni punaruskea kolli.
"Mene", hopeinen naaras sihahti. Tein työtä käskettyä, sillä en halunnut saada tabbykuvioisen naaraan kynsiä iholleni. Kävelin tunnelin toiseen päähän. Suuri aukio avautui eteemme. Kuulin pauhuavan äänen, ja pian ymmärsin mistä se johtui. Aukiolla oli vesiputous. Vesi virtasi ilmeisesti lammelta tänne. Leiriä ympäröivät joistain paikoin piikkihernetunnelit, mutta myös suuret kalliot. Montaa kissaa en nähnyt. Suuri punaruskea kissa katosi kaatuneen kuusen taakse kohti vesiputousta. Hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras istuutui vierelleni ja tarkkaili minua katseellaan. En uskaltanut liikahtaakaan. Vaikka naaras oli minua pienempi, minä pelkäsin häntä. Kissan itsevarmat eleet saivat minut arvelemaan, että pieni eho ei ollut este tappaa kissaa. Kaiken lisäksi olin todella kokematon lähes kaikessa. Aukiolle ilmestyi muutama kissa. Kissat tulivat kaatuneen kuusen oksien alta. Pian myös punaruskea kissa palasi luoksemme. Hänen vierellään kulki toinen lähes tismalleen samanvärinen kissa. Oliko hän tämän klaanin johtaja? Tämä uusi punaruskea kissa kulki selkä suorassa ja leuka hieman ylhäällä. Hänen askeleensa olivat rennot, mutta eivät mitenkään hallitsemattoman rennot. Koko olemus oli jotenkin kunnioitettava. Toisessa korvassa oli pieni lovi, jonka näki kun kissa lähestyi meitä. Hänen täytyi olla tämän klaanin johtaja.
"Olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Keitä te olette?" kissa esittäytyi kohteliaasti ja katsoi meitä kysyvästi. Vilkaisin veljeni suuntaan. Corona saisi vastata tämän kollin kysymykseen.
"Minä olen Corona ja tässä on veljeni Merkurius. Me emme ole tehneet mitään väärää", veljeni yritti vakuutella päällikköä. Punatähdeksi esittäytynyt kissa vilkaisi nopeasti punaruskeaa.
"He saalistivat meidän reviirillämme. Kaaostuho toi jäniksen leiriin", kolli ilmoitti rauhallisella äänellä Punatähdelle.
"Heidän täytyy olla ne samat erakot, jotka ovat aiemminkin varastaneet meiltä riistaa", hopeanharmaa naaras naukui viereltäni. Hänen äänensä oli rauhallinen.
"Niin sen täytyy olla", Punatähti totesi. Olisin halunnut huutaa ja kertoa, että asia ei ollut niin. Me emme olleet koskaan edes käyneet täällä! En kuitenkaan saanut suustani edes puolikasta sanaa. Niinpä tyydyin pysymään hiljaa.
"Jos tunnustamme sen, voimmeko lähteä?" Corona kysyi nopeasti. Mitä hän oikein yritti?
"Emme salli riistamme varastamista milloinkaan. Jos te tunnustatte sen, te myös korvaatte riistan mitä olemme menettäneet. Jos sellainen järjestely ei teille sovi, ette jätä meille hirveästi vaihtoehtoja", Punatähti viilsi kynsillään ilmaa vihjaillen. Pelko kasvoi yhä vain. Meidänkö pitäisi korvata jonkun toisen kissan varastamat saaliit? Corona vilkaisi minua. Hänen ilmeensä oli jälleen kerran pahoitteleva.
"Hyvä on sitten. Miten meidän pitää korvata saaliinne?" veljeni kysyi varovaisella äänellä. Punatähti vilkaisi vierelleen ilmaantunutta tummanharmaata kissaa. Kissan turkki oli arpien peittämä ja hänen keltaiset silmänsä kiiluivat pimeässä.
"Saalistatte reviirimme ulkopuolelta puolen kuun ajan meille saalista. Tulette joka aurinkohuipun hetken aikaan reviirimme rajalle, josta partio tuo teidät ja saaliit leiriin. Lisäksi raportoitte minulle kaikesta mahdollisesta, joka voi tulevaisuudessa olla uhka Kuolonklaanille. Puolen kuun kuluttua riistavarkautenne on kuitattu ja ette ole meille enää velkaa. Elättekö te kaksistaan?" Punatähti esitti vielä yhden kysymyksen. Corona vilkaisi minua, ja vastasin pienellä nyökkäyksellä. Tiesin kollin ymmärtävän sen.
"Meitä on kolme", kastanjanruskea kissa sanoi. Punatähti nyökkäsi.
"Selvä, eli tuotte meille vähintään neljä saalista. Tapaamme huomenna aurinkohuipun aikaan. Jos en näe teitä silloin, takaan että etsimme teidät ja elämästänne tulee huomattavasti vaikeampaa", punaruskea kissa naukui nyt hieman uhkaavalla äänensävyllä.
"Näemme silloin", sain sanotuksi. Coronakin nyökkäsi.
"Illanjatkoja. Surmakynsi, tule käymään pesässäni", Punatähti sanoi ja lähti kävelemään poispäin luotamme. Surmakynsi oli tuttu nimi. Karhutassu ja Taivastassu olivat puhuneet hänestä. Vain yksi kissa lähti seuraamaan Kuolonklaanin päällikköä. Se oli tummanharmaa naaraskissa, jonka paksulla turkilla oli arpia.
"Tuhkajuova ja Pimentovarjo, saattaisitteko uudet ystävämme pois reviiriltämme", tummanharmaa naaraskissa naukui ennen kuin katosi näköpiiristämme.

//Corona? Sori jos tästä tuli sekava tai joku meni eri tavalla ku suunniteltiin :d
// 1201 sanaa

Istuin joen varrella. Katselin ohitseni virtaavaa tummaa vettä lumoutuneena. Kohina oli tullut minulle tutuksi kuluneiden päivien aikana, enkä enää pelännyt sitä herätessäni öisin yksinään tyhjässä pesässä.
Kuulin askelia takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin tutut kasvot. Minua katsoi utuisen harmaa silmäpari, jonka katse oli ehkä hieman haastava. Ja jopa tietyllä tapaa vaativa.
"Isä. Minä näin joessa jotain", kerroin punamullanväriselle kissalle, joka oli nyt kääntänyt katseensa virtaavaan veteen. Hän vaikutti jokseenkin poissaolevalta. "Se oli suuri ja se kimalteli auringonsäteiden osuessa siihen."
"Sinä taisit nähdä kalan, Dakota hyvä", Kaarlo maukui rauhallisesti ja tassutteli rantaan. Kipitin hänen kannoillaan toivoen kovasti ettemme tipahtaisi kylmään veteen.
"Oletkos sinä koskaan yrittänyt napata kalaa?" tiedusteli isä, joka oli kyyristynyt hiekalle niin, että hänen vatsakarvansa kastuivat aina kun aalto puski vettä rantaan päin. Itse en pitänyt märästä tunteesta tassuissa, tai siitä, kun turkki tuli kastelluksi. Tykkäsin olla kuivana. Niin oli paljon mukavampaa. Vesi kiehtoi minua kuitenkin kovasti, enkä voinut vastustaa kiusausta, kun Kaarlo viittoi minua tulemaan luokseen rantaveden ääreen.
"Yritä olla luomatta veteen varjoja. Lisäksi sinun tulee välttää äkkiliikkeitä", hän ohjeisti. Nyökkäsin osoittaakseni ymmärtäneeni. "Hyvä. Kun kala tulee lähemmäksi, voit varovasti kurottaa tassullasi veden ylle. Sopivan hetken tullen koukkaat kalan näppärästi kuivalle maalle ja taitat siltä niskat. Tajusitko?"
"Joo", sanoin ja käänsin katseeni veteen, aivan kuten isänikin. Tuijottelimme yhdessä virtausta ja vain odotimme. Pidemmän päälle aikani kävi jopa tylsäksi vartoessamme saalista, mutta haluni saavuttaa jotakin oli kyllästymisen tunnetta suurempi, eikä se jättänyt sijaa ajatukselle periksi antamisesta.
Viimein pinnan alla tapahtui. Lähelle rantaa ui pieni hopeakylkinen kala. Tunsin isän jännittyvän vierelläni; hänkin oli jo tainnut huomata sen. Vilkaisin häntä varovasti, ja vastaukseksi sain terävän nyökkäyksen, joka merkitsi, että minulla oli täysi valta toimia.
Ojensin käpäläni - oliko se aina ollut näin lyhyt? - veden ylle, enkä sallinut katseeni irrota saaliista hetkeksikään. Kala uiskenteli lähemmäksi. Vaistomaisesti iskin tassuni pinnan alle, ja kummastuttavan tutulla liikkeellä sinkautin pikkuruisen sintin rantakiville. Eväkäs yritti sätkytellä takaisin veteen, ja olikin vähällä onnistua tavoitteessaan, ellei isä olisi rientänyt väliin ja päättänyt sen päiviä.
Katselin kalaani ylpeänä. Se oli oikein sievä. Täysin kelvollinen ensimmäiseksi saaliikseni. Mutta silti jokin tässä tuntui olevan väärin. Katsahdin vierelläni seisovaan isään... Mutta hetkinen: Kuka tämä vieressäni jököttävä kissa oikein oli? Ei isällä ollut valkeaa turkkia, jossa oli tummanharmaita laikkuja, eikä hänellä varsinkaan ollut meripihkaisia silmiä. Peräännyin hieman kauemmaksi tuosta muukalaisesta, mutta törmäsin toiseen uuteen tuttavuuteen, joka puolestaan omasi täyteläisen kastanjanruskean turkin ja kullankeltaisen katseen. Katsahdin kivelle lojumaan jääneeseen kalanraatoon, mutta se oli poissa. Maa jalkojeni alla alkoi vähitellen luhistua, mutta käpäläni olivat tiukasti nauliutuneet penkereeseen. Muukalaiskaksikko katosi. Näin omin silmin kuinka he murenivat tomuksi ja tempautuivat tuulen vietäviksi.
Ei. Tämä ei ollut oikein. Tämän täytyi olla unta. Minä uneksin, ja minun pitäisi herätä! Pakokauhu meinasi melkein saada minusta otteen, mutta pakottauduin pysymään rauhallisena. Samalla ympärilläni oleva maailma hävisi johonkin sysipimeään...

Rapina sai minut havahtumaan hereille. Avasin silmäni ja katsoin minua ympäröivää tilaa yhä hieman sokissa. Mutta kun tunnistin paikan kykenin vähitellen rauhoittumaan. Katsahdin ympärilleni. Viereinen peti oli tyhjä. Merkurius ja Corona olivat poissa, ja sydämeni oli jättää lyönnin välistä. Minne he olivat voineet mennä? Olivatko veljekset oikeasti muuttuneet tomuksi ja kadonneet tuuleen? Pudistelin päätäni. Tälle täytyi olla jokin looginen selitys. Uudet ystäväni eivät olleet sellaista sorttia, jotka jättäisivät minut tänne kaksijalkojen hylkäämään paratiisiin yksinäni. Ehkä heille oli tullut nälkä? Se kuulosti tähän mennessä järkevimmältä selitykseltä kaksikon poissaololle, mutta halusin vielä kaiken varalta varmistaa että he olivat turvassa. Siispä nousin ylös vuoteestani ja hiivin varovasti ulkosalle. Coronan ja Merkuriuksen hajujälki tuoksui vahvana ilmassa. Tosin jälkimmäisenä mainitun veljeksen haju oli huomattavasti voimakkaampi - ihan kuin hän olisi lähtenyt vasta juuri hetki sitten. Se ei tuntunut oikealta: Hehän liikkuivat aina yhdessä. Joka tapauksessa päätin seurata kaksikon vanavedessä. Toivoin törmääväni heihin ennen pitkää. Mutta ennen kaikkea toivoin, ettei kukaan törmäisi minuun. Yksin olin haavoittuvaisimmillani.

//Merkurius ja Corona? Saatte vapaasti päättää ehtiikö Dakota törmätä niihin ennen ku ne pääsee pois Kuolon alueelta vai tuleeks tää ihan sinne asti xd
//614 sanaa

Heräsin kauniiseen auringonpaisteeseen joka lämmitti kehoani. Nousin ja venyttelin. Tunsin pistävän nälän ja päätin lähteä metsästämään. Astuin ulos pienestä pesästä jonka olin kasannut oksista ja lehdistä ison puun viereen. Heilautin häntääni ja haistelin ympäristöä. En erottanut mitään saaliin hajuja joten siirryin kauemmas pesästä. Erotin vihdoin oravan hajun kaukana pesästäni ja lähdin jäljittämään sen lähdettä. Huomasin sen olevan lähtöisin puusta joten lähdin kiipeämään sitä ylöspäin mahdollisimman hiljaa. Heilutin korviani ja kuulin oravan nakertavan tammenterhoa pienessä kolossa puussa. Kiipesin kolon tasolle eikä orava vieläkään huomannut minua. Naukasin ja katsoin kun orava alkoi etsiä reittiä pois pesästään minun ohi. Hetken aikaa katseltuani tätä koukkasin oravan kynsilläni lähemmäs minua ja purin sen niskat poikki. Lämmin veri valui hiljalleen suuhuni oravan haavoista kun kiipesin puuta pitkin takaisin maahan. Huomasin olevani niiden kissojen reviirin lähellä jotka kutsuivat itseään Kuolonklaaniksi. En ymmärtänyt heidän uskomuksiaan tai tapojaan ja sitä miksi he halusivat elää suuressa laumassa. Oli paljon helpompaa elää yksin tai perheensä kanssa. Tuota ajatellessa tulin surulliseksi oman menetetyn perheeni takia. Ravistin itseäni ja terästäydyin. Jäin puun juureen syömään oravaa. Revin tuosta paloja ja söin ne nautiskellen. Kun olin saanut syötyä oravan nuoleskelin vielä suupieleni nautinnollisesti ja nousin seisomaan. Kuulin mau’untaa läheltä ja jännitin lihakseni. Pensaikosta eteeni tupsahti kaksi kuolonklaanilaista. Vaalean harmaa kolli jolla oli valkeat tassut ja rinta sekä pienikokoinen musta kolli.
“Tunkeilia!”, harmaa kolli huudahti.
“Hän on syönyt meidän riistaa!”, toinen sanoi vihaisesti.
Sovitin ääneeni pilkallisen tyylin ja sanoin:
“Ai teidänkö riistaa? Tietääkseni reviirinne raja menee tuosta puskasta ja tämä orava minkä söin löytyi tuosta puusta”, esitin hämmentynyttä ja osoitin puuta mistä oravan sain.
“Se on tarpeeksi lähellä meidän reviiriämme. Viemme sinut päällikömme luokse.”, harmaa kolli sanoi.
“Me erakot saallistamme missä haluamme. Jos haluatte minut päällikkömme luokse, ottakaa kiinni!”, sanoin ja pinkaisin kovaan juoksuvauhtiin kohti pesääni. Juoksin puiden ohi ja juurten yli ketterästi ja vähän ennen pesääni pysähdyin tarkistamaan että kissat eivät seuranneet. Kun ketään ei näkynyt, kuulunut eikä mitään tavalisuudesta poikkeavaa hajua löytynyt astelin pesälleni ja pienelle lätäkölle. Join siitä ja katsoin kuvajastani. Turkkini oli mennyt takkuun oksista ja puskista joiden läpi olin juossut kissoja karkuun. Aloitin sukimisen uudestaan. Aurinko alkoi laskea ja kävi kerälle sammaleelle. Nukahdin nopeasti.

355 sanaa aik pieni kyl

"No, onko teillä ideoita mitä tehdään seuraavaksi?", Dakota naukui kääntyen minun ja Merkuriuksen puoleen. Harmaanruskea naaras oli päättänyt jäädä luoksemme ja se teki minut iloiseksi. En vieläkään luottanut naaraaseen täysin, mutta pystyin jo myöntämään, että pidin hänestä. Hän oli kelpo lisä joukkoomme ja kuten olin äsken todennutkin, pärjäisimme paremmin yhdessä.
“Luultavasti meidän on etsittävä uusi pesäpaikka. Vanha oli jo käymässä minulle ja Merkuriukselle pieneksi, joten sinut on mahdoton mahduttaa meidän lisäksemme sinne”, naukaisin ja vilkaisin naaraan haaleanvihreitä silmiä. Dakota nyökkäsi.
“Olemme asuneet tähän asti kaksijalkalassa, sopiihan se sinulle, että uusi pesämmekin olisi siellä päin? En oikein pidä muutoksista elämässä”, naukaisin hiljaisesti kuten tavallista. Suuren naaraan silmissä syttyi kiinnostunut valo.
“Olen asunut koko elämäni luonnonhelmassa, joten totta puhuen olisi mielenkiintoista vaihteeksi asua kaksijalkalassa”, naaras naukui. Nyökkäsin.
“Meidän varmaan pitäisi käydä hakemassa vanha pehmusteemme, sillä kaksijalat heittävät harvoin lämmikkeitä pois”, Merkurius totesi. Räpsäytin veljelleni silmiä lämpimästi kiittäen muistutuksesta. Se pitäisi meidät lämpimänä kylminä aikoina.

Olimme löytäneet meillä kolmelle sopivan mukavan pesäpaikan. Se oli mustaksi hiiltyneen vanhan kaksijalkojenpesän raunion puutarhassa. Veikkasin sen olleen ennen koiran asuinpaikka vahvasta lemusta päätellen, mutta saisimme tottua siihen. Pesässä oli sentään katto pään päällä ja tilaa kaikille kolmelle. Tänne asti raahaamamme pehmike oli juuri kuin luotu uuteen pesäämme. Kaiken lisäksi vihollisten oli vaikea löytää pesäämme, sillä sen sisälle päästäkseen oli käveltävä seinän läpi jos niin voisi sanoa. Sisäänkäynnin edessä oli jonkinlainen läppä, joka työntyi eteenpäin sitä päin kävellessä. Yhdessä seinässä oli myös paljon pienempi kolo, josta pääsisimme pakenemaan tarvittaessa. Jäihän minua surettamaan hieman vanhan pesämme jättäminen, sillä olimme eläneet siellä suuren osan elämästämme sen jälkeen kun olimme menettäneet vanhempamme. Minua harmitti kuitenkin paljon vähemmän, kun ajattelin vaihtaneemme pesämme Dakotaan. Vaikken pitänytkään muutoksista, tämä muutos olisi meille hyväksi. Uutta kotipaikkaa etsiessämme oli ilta alkanut jo hämärtää, joten olimme päättäneet mennä nukkumaan.
“Hyviä unia kummallekin”, naukaisin ja käperryin kerällä olevien kissojen joukkoon.

Silmäni avautuivat hitaasti ja tuijottelin edessäni avautumaa näkymää. En aluksi keksinyt missä olin, kunnes muistin päivän tapahtumat. Näin seinällä olevasta kolosta, kuinka kuu loi hopeista valoaan maahan. Tiesin siitä, että oli vielä yö. Kuulin kuitenkin korvissani saaliseläinten rapinaa. Rehevöitynyt raunio oli kelpo paikka saaliseläimille, joten ruokapuolikin olisi hoidossa tällä alueella. Emme kuitenkaan saisi saalistaa liikaa, jottei koko saaliskantamme katoaisi. Sellainen oli vaikea löytää kaksijalkalan lähettyviltä. Dakota ja Merkurius tuhisivat syvässä unessa. Päätin mennä ulos jaloittelemaan. Työnnyin läpän läpi pihalle ja annoin raikkaan yöilman virrata keuhkoihini. En saanut nukuttua, sillä ajatukset juoksivat kilpaa mielessäni, eivätkä antaneet minulle hiljaisuutta nukkua. Suurimmaksi osin mietin Kuolonklaania. Halusin saada vastauksia vielä lukuisiin kysymyksiin niiden lisäksi, mitä olin jo kysynyt Taivastassulta. Päähäni pulpahti rohkea ajatus, joka sai minut samaan aikaan epäröimään, että innostumaan. Osasin reitin Kuolonklaanin reviirin luo. Eihän pieni tutkimusretki mitään haittaisi kunhan olisin aamuksi takaisin. Kuitenkin minua huoletti jättää Merkurius ja Dakota tänne keskenään piilevän vaaran takia, sillä emme tunteneet vielä täysin uutta kotiamme. Antauduin seikkailunhaluiselle sydämelleni ja lähdin varovasti tassuttamaan ulos palaneen raunion pihamaalta. *Ei pieni retki satuttaisi ketään, eihän?* Kun olin saapunut siihen kaksijalkalan alueeseen, missä kaksijalat vielä elivät lähdin juoksemaan. En haluaisi törmätä vihaisiin tai takertuvaisiin kaksijalkoihin. Öisin kulkevat kaksijalat käyttäytyivät usein oudommin kuin päivällä kulkevat. Juoksin sen mitä tassuistani pääsin. Pyyhälsin läpi eilen kulkemamme reitin ja pian edessäni alkoi avautua öinen metsä. Kuonooni leijui havupuiden kirpeä haju ja lähenevät voimakkaat rajamerkit. Ne olivat vahvistuneet sitten viime käynnin. Oliko kenties klaanikissoilla jokin järjestelmä rajojensa merkkaukseen? Seisoessani aivan rajan lähellä jäin vielä miettimään hetkeksi. Minusta tuntui siltä, kuin olisin rikkomassa sääntöjä astuessani tämän näkymättömän viivan yli. Vedin henkeä syvään. Sen se kuitenkin vaatisi, että saisin tyydytettyä tiedonnälkäni. Astuin uhkarohkeasti yli ja lähdin kipittämään eteenpäin pitäen matalaa profiilia. En halunnut törmätä siihen pistäväsilmäiseen kolliin tai siksi Surmakynneksi kutsuttuun kissaan. He vaikuttivat pelottavilta. Kun olin vaeltanut hetken saavuin suurelle lammelle. En ollut koskaan nähnyt niin suurta vesialuetta ja se sai minut häkeltymään. Olimme juoneet veljeni kanssa suurimmaksi osin nuolemalla lunta ja viherlehden ansiosta sateen synnyttämistä vesilammikoista. Tämä oli aivan uusi kokemus ja juoksin rantaan. Katsoin veden pintaa ja näin heijastukseni. Kullankeltaiset silmäni tuijottivat minua takaisin vedestä. Se hetki oli jotenkin maaginen. Maistoin lammen vettä ja se oli – tai ehkä vain kuvittelin – parasta vettä, jota olin koskaan maistanut. Ehkä se johtui vain siitä, että olin tekemässä jotain kiellettyä. Olin uponnut syvälle mietteisiini, mutta se ei ollut ainut asia mikä upposi. Etutassuni luiskahti veteen ja vedin sen nopeasti sähähtäen pois. Ennen kuin ehdin nuolla tassuni kuivaksi kuulin, kuinka vesi kantoi ääntäni. Maukaisin hiljaa uudestaan ja nautin uudestaan elämyksestä kun kuulin ääneni hiljalleen loittonevan veden pinnalla tanssien. Korvani olivat metsän hiljaisuudessa terästettyinä kuulemaan pieninkin ääni ja kun takaani kuului tuttu kissan ääni, säikähdin sydämeni pohjasta. *Mitä Merkurius teki täällä?*


//Merkurius?
754 sanaa

Coronaa: 36kp! -

Merkurius: 59kp! -

Dakota: 48kp! -

Nefiri: 15kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.

Nautiskelin Merkuriuksen saalistamaa hiirtä kaikessa rauhassa. Olin totaalisen uppoutunut omiin ajatuksiini, äskeinen välikohtaus villikissojen kanssa oli yhä elävänä mielessäni. Siinä olisi voinut käydä hullusti, vaikka meillä olikin ollut ylivoima. Mutta jos olin ymmärtänyt oikein, näitä niin kutsuttuja kuolonklaanilaisia oli lisää. Eikä se äkkipikaisen oloinen kolli antanut heistä ainakaan omasta mielestäni kovin hyvää kuvaa, mikäli otettiin huomioon se, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun otimme näihin villeihin minkäänlaista kontaktia - mutta se puhtaanvalkoinen naaras olikin vaikuttanut ihan kivalta.
Nuoleskelin viimeiset hiiren rippeet suuhuni, lukuun ottamatta luita, jotka olin siirtänyt hieman syrjemmäksi. Isä oli tykännyt syödä riistansa luineen päivineen, mutta itse en siitä tavasta niin välittänyt. Söin kaiken minkä sain irti, ja loput jätin haaskaeläimille.
Muistellessani isää, minulle iski yhtäkkiä kamala koti-ikävä. Halusin uskoa hänen olevan yhä täysissä voimissaan, ja löytäneen jonkun vanhoista ystävistään, joka voisi huolehtia hänestä nyt kun minä en enää ollut suorittamassa sitä vastuuta. Tuijottelin tassujani hiljaa. Isä oli nokkela. Hän pärjäisi kyllä. En saisi antaa hänen estää minua unelmoimasta jostakin suuremmasta. Janosin seikkailua, janosin merkitystä elämälle. Siksi minä olin alunperin lähtenytkin, enkä saisi vajota murehtimaan menneistä.
Huokaisin, ja ryhdyin sitten siistimään turkkiani. Vilkuilin ohimennen Coronan ja Merkuriuksen suuntaan. Hekin näyttivät lopettelevan ateriaansa. Seuraavaksi päähäni putkahti kysymys, jota olin pyöritellyt mielessäni siitä lähtien kun olimme jakaneet ensimmäisen kerran tuoresaaliin, eli alle puoli päivää sitten. Aikoivatko veljekset jättää minut? Olimmehan me tunteneet toisemme vasta vähän aikaa, mutta minä nautin heidän seurastaan todella. Mutta ihmekös tuo; he olivat ensimmäiset omanikäiseni, jotka olin koskaan tavannut.
Kuin ajatukseni lukien Merkurius kysyi seuraavaksi: "Oletko päättänyt miten aiot jatkaa tästä eteenpäin?"
Katsahdin laikukkaaseen kolliin hieman hämilläni. Oliko tämä todellistakaan?
"Aiotko jäädä meidän seuraamme vai jatkaa matkaasi jonnekin muualle?" kolli yritti selventää. Kysymys oli tullut minulle täytenä yllätyksenä, ja se sai minut liikuttumaan syvästi. Ehkä minulla todellakin oli nyt ystäviä.
Kasvoilleni nousi heikko hymy. "Voisinko siis jäädä teidän kanssanne?"
Veljekset vilkaisivat nopeasti toistensa suuntaan. Molemmat nyökkäsivät vähän. Sitten Merkurius kääntyi taas puoleeni:
"Emme näe siinä mitään estettä."
"Sitä paitsi, yhdessä pärjäämme todennäköisesti paremmin", Corona maukui väliin.
"Selvä. Sitten minä jään", ilmoitin enemmän kuin ilahtuneena. Nousin seisomaan ja ravistelin turkkiani. En malttanut odottaa tulevaa yhteistä taivaltamme.
"No, onko teillä ideoita mitä tehdään seuraavaksi?" kysyin katsellen veljeksiä uteliaana.

//Corona ja Merkurius?
//360 sanaa

Kaksijalkala oli hiljainen. Jostain kaukaa kuului hiljainen kaksijalan huuto, jota seurasi kimeämpi, kaksijalan pennun vastaus. Kaksikko jutteli hetken, äänet vaimenivat, kunnes lopulta niiden pesän seinässä oleva luukku kuului sulkeutuvan. Seurasin tylsistyneenä katseellani taivaalla kiitävää lintua. En ollut sellainen kissa, joka kaipasi toimintaa joka hetkellä nauttiakseen elämästään, mutta odottelu oli tylsää. Ja tätä odottelua oli mielestäni kestänyt jo ihan tarpeeksi kauan.
Istuin erästä kaksijalan pesää ympäröivän kivisen aidan päällä. Pesän asukit olivat vetäytyneet sisälle jokin aikaa sitten, muuten en olisi siinä istunutkaan. Kerran pari kaksijalan pentua olivat pihalla telmiessään huomanneet minut ja ajatelleet, että olisi hauskaa tarrata häntääni kiinni kun huomioni oli kiinnittynyt hiiren vaanimiseen. Ei koskaan enää. Nyt tiesin paremmin; pennut olivat auringonlaskuun mennessä aina palanneet sisälle, joten olin turvassa.
En ollut ehkä kokenein erakoista, mutta tunsin tämän kaksijalkalan hyvin. Tiesin, missä asuivat ystävälliset kaksijalat, jotka tarjosivat joskus maitoa jos pyysin. Tiesin myös, mitä paikkoja tuli välttää, niin äkäisten kaksijalkojen kuin muiden kissojenkin takia.
Katselin kauempana siintävää metsikköä tarkasti. Mitään liikettä siellä ei näkynyt, ja kävin kärsimättömäksi. Läheisestä puusta kavahti lentoon lintu, mutta vaikka korvani vaistomaisesti kääntyi äänen suuntaan, en hellittänyt katsettani. Pian pensaikkojen välistä astui esiin kissa. Siristin silmiäni. Ruskea naaras katsahti ympärilleen roikottaen suussaan pitkähäntäistä elukkaa. Valkoiset tassut lähtivät keveästi tepastelemaan minua kohti.
Laskeuduin alas aidalta naaraan saapuessa lähemmäs. Erakko huomasi minut ja soi pienen hymyn tervehdykseksi. Omat harmaansiniset silmäni kohtasivat hänen meripihkaiset.
"Ursa", aloitin kun sisareni seisahtui eteeni. "Tuossa on yksi orava. Sanoin, että tarvitsemme ainakin kaksi riistaeläintä."
Ursa tiputti saaliinsa maahan ja näytti enemmänkin kyllästyneeltä kuin loukkaantuneelta.
"Joo, niin näyttäisi olevan. Ei voi mitään, meidän on vain jaettava."
Tuhahdin hiljaa kääntyessäni ympäri. Olimme molemmat hyviä metsästäjiä, mutta Ursa oli aina ollut minua parempi. Siksi ei olisi ehkä fiksua olla hänelle liian ankara sen suhteen. Tiesin, että jos hänen ei ollut onnistunut saada tarpeeksi saalista, ei olisi minunkaan.
"Olkoon, mennään."
Kuljin edellä taivaan pimentyessä yllämme. Kuulin Ursan askeleet takanani. Hän oli varuillaan, vaikka tiesi, ettei hänen tarvinnut. Olimme ainoat erakot lähettyvillä, joten kilpailijoita ei osuisi tiellemme. Suuri osa erakoista liikkui sitä paitsi yksin, eivätkä he yleensä uskaltaneet asettua kahta kissaa vastaan.
Jonkin matkaa kuljettuamme saavuimme alueelle, jossa kaksijalkojen pesiä oli tiheämmin. Ne olivat täällä myös korkeampia, joskin myös ränsistyneempiä. Kahden hiekan värisen pesän välistä löytyi kuja, jossa oli sikin sokin kaksijalkojen sotkuja. Ne toimivat hyvänä näkösuojana. Joskus kaksijalat toivat tänne ruokaansa, mutta se oli useimmiten syömiseen kelvotonta.
Haistelin ilmaa ennen kuin astuimme kujalle. Olimme asuttaneet tätä paikkaa jo jonkin aikaa, sillä se oli siihen sopiva. Täällä oli rauhallisempaa kuin syvemmällä kaksijalkalassa, jossa oli myös enemmän erakoita. Myös metsä oli lähellä. Lähistön kaksijalat eivät juuri välittäneet meistä, ja joskus antoivat meille jopa syötävää. Näistä syistä nämä kulmat olivat suosittuja asuinpaikkoja, emmekä voineet koskaan olla liian varovaisia. Reitti näytti kuitenkin olevan selvä.
Ursa asteli kujan perälle ja tiputti saaliinsa maahan. Nukuimme kaksijalkojen jättämissä ruskeissa laatikoissa. Ne suojasivat tuulelta hyvin ja suojasivat katseilta. Ursa oli mukavuudenhaluisena tuonut omaansa pehmusteita, kuten sammalta ja heinää. Minä en niin välittänyt sellaisesta, mutta lehtikadon aikaan oli kadehtinut Ursan mukavaa pesää.
Kumarruimme molemmat oravan ylle syömään. Huomasin, että se oli saanut lihaa luidensa ympärille. Eläimet eivät enää olleet yhtä hoikkia kuin kylmempinä aikoina, mikä oli meille vain hyvä.
Syötyään Ursa istuutui sukimaan ruskeaa turkkiaan. Hetken kuluttua hän kohotti katseensa mietteliäänä.
"Kauanko aiomme olla täällä?"
Siskoni kysymys yllätti minut, sillä en ollut kuvitellut, että hän halusi lähteä. Asiat olivat meillä hyvin, riistaa riitti, vaaroja oli vähän.
"Miten niin? Minne sinä muka haluaisit mennä?"
Olin itsekin ajatellut toisinaan muualle lähtemistä. Elämäni oli yksitoikkoista. Tuntui, että elimme vain selvitäksemme. Päivät saalistimme, illan tullessa söimme ja yöt nukuimme. Auringon noustessa sama toistui. Ursa ei ollut kuitenkaan koskaan ilmaissut tyytymättömyyttään.
"Täällä elämä on tylsää. Aina samaa päivästä toiseen. Haluan kokea jotain. Ehkä tavata muita kissoja", naaras vastasi ja virnisti. "Ei siinä, etteikö sinun seurasi olisi antoisaa."
Irvistin takaisin. Ehkä Ursa oli oikeassa. Tämä paikka oli ollut järkevä ratkaisu lehtikadon aikaan. Nyt kun säät kuitenkin lämpenivät, meillä ei ollut enää tarvetta pysytellä täällä.
"Saatat olla oikeassa", myönsin vastahakoisesti. "Mutta minä teen sen päätöksen."
Ursa tuhahti asettuessaan omaan pesäänsä.
"Ihan miten vain."
Minäkin siirryin omaani. Pian kuulin Ursan hengityksestä, että hän oli vaipunut uneen. Kohta seurasin hänen perässään ja näin unta uusista paikoista, uusista kissoista.

//693 sanaa

Olimme lähteneet poispäin tämän Kuolonklaaniksi kutsutun kissajoukon rajalta. Corona oli innoissaan Kuolonklaanista sekä sen historiasta. Toki minuakin tämä uusi tuttavuus kiinnosti, mutta ei sentään noin paljoa.
"Me emme muuten lähde etsimään niitä klaaneja. Minusta tuntuu, että se klaani ei tehnyt ainakaan mitään kovin hyvää. Jos klaanin nimessä on kuolema, se ei voi olla kovinkaan mukava klaani", huomautin tasaisella äänellä. Corona kohautti lapojaan.
"Ihan sama, mutta voimmeko me nyt vain mennä syömään?" Dakota kysyi. Naaras taisi olla vähintäänkin yhtä nälkäinen kuin minä ja veljeni olimme.
"Mennään vain", Corona naukaisi. Juoksimme melko hitain askelin takaisin saaliidemme luokse. Kaivoimme ne nopeasti esiin.
"Kävisikö, jos sinä syöt hiiren ja me jaamme tämän variksen? Saat jämät, jos niitä jää", Corona ehdotti suurikokoiselle kissalle. Dakota harkisti asiaa hetken, mutta nyökkäsi sitten. Hän vaikutti mukavalta kissalta, sillä antoi meidän jakaa suuremman saaliin. Vaikka olimme tunteneet vasta alle puoli päivää, uskalsin olla jo avoimempi Dakotan seurassa. En tietenkään voinut vielä luottaa naaraaseen ihan täysin, sillä en tiennyt hänestä paljoakaan. Aloimme syömään varista Coronan kanssa, ja Dakota kävi saalistamani hiiren kimppuun.
Syötyämme aloimme kaikki pesemään turkkejamme. Omani oli mennyt sotkuiseksi päivän mittaan, eikä Coronankaan turkki vaikuttanut sen siistimmältä.
"Oletko päättänyt miten aiot jatkaa tästä eteenpäin?" kysyin ja siirsin katseeni Dakotaan. Naaras näytti olevan hieman hämillään, jonka vuoksi tarkensin kysymystäni vähän:
"Aiotko jäädä meidän seuraamme vai jatkaa matkaasi jonnekin muualle?"

//Dakota?
// 220 sanaa

Katselin paikalle saapunutta kastanjanruskeaa kollia, jonka pistävän oranssit silmät olivat kavenneet pieniksi viiruiksi. Ne vilkuilivat meitä kolmea vuorollaan kirkkaalla vihan ja ärtymyksen liekillä. Olin yllättynyt siitä, kuinka Merkurius oli alkanut puhumaan näille vieraille kissoille, jotka kuuluivat tähän heidän kertomaansa Kuolonklaaniin. Olin erittäin kiinnostunut tästä koko klaanista. Halusin tietää mitä merkitsisi elää klaanissa. Millä tavoin se eroaisi meidän omasta elämästämme? Mikä määritteli sen, että oma kissajoukko oli klaani?
"Onko täällä muitakin klaaneja, vai onko Kuolonklaani ainoa?” paksuturkkinen veljeni naukui hiljaisella äänellään ja kohotti miltei huomaamattomasti kulmiaan kysyvästi. Käänsin katseeni puhtaanvalkeaan naaraaseen, sillä odotin hänen vastaavan kysymykseemme. Hän vaikutti ihan hyvältä kissalta. Kun taas pistäväsilmäinen kolli vaikutti ärhäkältä. Jos kolli olisi saapunut jonkun samanhenkisen kanssa olisimme varmaan jo silppua. Minua kauhistutti se ajatus, että klaanin muut kissat tulisivat paikalle. Kuten oletin, Taivastassuksi esittäytynyt viehkeä naaras avasi suunsa vastatakseen veljeni kysymykseen.
“Tällä hetkellä ainoastaan Kuolonklaani. Legenda kuitenkin sanoo, että siellä missä esi-isämme asuivat, olisi asunut monia muitakin klaaneja”, naaras selitti. Hänen äänensä muuttui mystiseksi kertoessaan legendasta. Mielenkiintoni heräsi.
“Miksi sitten klaaninne asuu nykyään täällä? Jos se kerran asui ennen muiden klaanien luona. Entä uskotko, että legendat ovat totta?” hihkaisin vähän turhankin innokkaasti. Silmäni loistivat uteliaina.
“Aiotko tosiaan kertoa koko Kuolonklaanin historian tälle kapiselle erakko joukolle?” toinen klaanikissoista naukui sellainen sävy äänessään, josta en pitänyt. Hän ei ollut selvästikään kiinnostunut jakamaan klaanin tietoja meille, joista saattaisi olla uhkaa heidän klaanilleen. Emme kyllä todellakaan olleet kovin uhkaavia, jos klaaniin kuului enemmän kuin viisi kissaa. Taivastassu vilkaisi ruskeaa kollia, jonka jälkeen jatkoi kysymyksiin vastausta.
“Klaanit kääntyivät meidän klaaniamme vastaan ja jouduimme lähtemään, tämäkin on edelleen pelkää uskomusta, joka on säilynyt perimätietona kissalta toiselle”, naaras selitti räpäyttäen silmiään mietiskellen, “Ja mitä uskomuksiini tulee.. en ole aivan varma mitä uskoa. Uskon, että tarinat ovat muuttuneet monien kuiden aikana erilaisiksi, kuin ne alussa olivat, mutta uskon, että niissä on silti jotakin perää.” Nyökkäsin silmät kiiluen.
“Kerrassaan mielenkiintoista”, mutisin itselleni haltioissani. Mietin, löytyisivätköhän muut klaanit vielä, jos niitä lähtisi etsimään. Tai oliko joku klaanikissoista jo kokeillut moista ja minkälainen oli ollut tulos? Ajatukseni keskeytti vatsani ärjyntä. Emme olleet syöneet saaliitamme enne kuin olimme lähteneet tänne. En tiennyt kumpi minua kiinnosti enemmän: tarinat klaaneista vai ruoka. Antaisin muun seurueen tehdä valinnan puolestani.
“Teidän olisi varmaan paras lähteä ennen kuin Surmakynsi ja Rapakynsi lähtevät katsomaan mihin olemme jääneet. Surmakynsi varmasti repii turkkinne riekaleiksi, jos näkee teidät liian lähellä”, Taivastassu tokaisi ja nousi seisomaan. Nyökkäsin. Hän oli oikeassa, emme haluaisi vaikeuksiin.
“Selvä”, Dakota naukaisi ja nyökkäsi terävästi. Vilkaisin vielä viimeisen kerran eriväriset silmät omaavaa naarasta ja pistäväsilmäistä kollia, jonka jälkeen käännyin Dakotan ja Merkuriuksen perässä poispäin. Vannoin mielessäni itselleni, ettei tämä olisi ainut kerta elämäni aikana, kun kohtaisin klaanikissoja. Janosin lisää tietoa.
“Eikö ollutkin mahtavaa?! Kokonainen yhdyskunta kissoja – luultavasti ainakin kymmenen. Ja kuinka kiinnostava historia! Löytyisiköhän ne muut klaanit vielä, jos niitä lähtisi etsiskelemään vai onko siitä niin kauan, että ne ovat jo kadonneet. Ja mitäköhän Kuolonklaani teki saadessaan muiden klaanien vihat niskoilleen...”, tassutin höpisten läiskikkään turkin omaavalle veljelleni.


//Mer tai Daksu? Toivottavasti ei haittaa, että vein nää pois jo tuolta xdd
486 sanaa

Minua alkoi hiljalleen ärsyttämään kastanjanruskean kollin tapa puhua meille. Hän käyttäytyi kuin mikäkin metsän valtias, vaikka emme edes olleet heidän reviirillään! Pysyttelimme visusti hajumerkkien tällä puolen, kuten Taivastassu oli ohjeistanut. Olin edelleen hyvin varuillani kaksikon suhteen, mutta päätin kerätä rohkeuteni ja sanoa jotakin. Vilkaisin nopeasti Coronan ja Dakotan suuntaan varmistaakseni, että he eivät olleet sanomassa mitään. Kaksikon suut olivat kiinni, kun he katsoivat myös ärsyyntyneen oloisina paikalle tullutta kollikissaa.
"Me emme ole teidän reviirillänne, joten et voi käskeä meitä poistumaan. Meistä ei ole teille tai niin kutsutulle klaanillenne yhtään mitään ongelmaa, koska me vain seisomme tässä", sanoin ja kohdistin katseeni kastanjanruskeaan kolliin. Hän oli sanomassa jotakin, mutta valkea kissa keskeytti hänet.
"He ovat kyllä oikeassa. Me emme saa ylittää rajaa", kuulin Taivastassun sanovan, vaikka naaras yrittikin sanoa asiansa hiljaa. Suuren kollikissan katse muuttui nopeasti. Hän taisi tajuta tilanteen.
"Ette saa ylittää rajaa? Oletteko te olleet siellä koko ikänne?" Dakota vaihtoi nopeasti puheenaihetta kiinnittäessään huomionsa Taivastassun sanoihin. Taivastassua suuremman kissan ilme vakavoitui jälleen.
"Meillä ei ole mitään syytä lähteä täältä, koska Kuolonklaanin reviirillä on kaikki mitä tarvitsemme", kissa vastasi nopeasti. Miten suuri tuo reviiri sitten oikein oli? Kuinka monta kissaa siellä eli? Oli pakko myöntää, että asia kiinnosti minua. Usein Corona oli meistä kahdesta se utelias. Huomasin Coronan ilmeestä hänenkin olevan kiinnostunut tästä uudesta reviiristä ja uusista tuttavuuksistamme. Taivastassu vaikutti ihan mukavalta ja kelpokissalta, mutta hänen ystävänsä oli erittäin kireä.
"Miksi klaaninne nimi on Kuolonklaani? Asuuko siellä montakin kissaa?" Corona uskaltautui kysymään. Kastanjanruskea kolli vilkaisi Taivastassua. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt hiukan epäröivä ilme, mutta sekin oli tuima. Taivastassu ei katsonut toveriaan, vaan päätti vastata veljeni esittämään kysymykseen.
"Klaanimme perustaja antoi sen nimen monia vuodenaikoja sitten. Meidän klaanissamme asuu paljon kissoja, ja kaikilla on omat tehtävänsä", valkea naaras naukui ja heilautti häntäänsä. Huomasin hänen ystävänsä hännän nykivän. Kissa ei selvästikään pitänyt siitä, että me olimme täällä. Vähän väliä kollikissa vilkuili selkänsä taakse jotakin.
"Mikä teidän tehtävänne on?" Dakota kysyi.
"Me harjoittelemme taistelemaan ja saalistamaan, jotta voimme suojella klaaniamme. Tälläkin hetkellä meidän pitäisi olla saalistamassa, eikä juttelemassa vihollisille", kastanjanruskea kissa sanoi ja käänsi tuiman katseensa Taivastassuun. Valkea naaras kohtasi sen. Naaraan ilme oli melko rauhallinen.
"Karhutassu, meillä on kyllä aikaa. Sanotaan Surmakynnelle ja Rapakynnelle, että kohtasimme erakot ja häädimme ne pois", Taivastassu sanoi huolettomalla äänellä. Naaraan rauhallisuus teki minuun vaikutuksen. En olisi voinut olla tuollaisen kissan läsnäollessa kovinkaan rauhallinen. Nytkin minua hermostutti aika paljon. Kenties Taivastassu oli jo tottunut siihen. Olivatkohan kaikki heidän klaaninsa jäsenet Karhutassuksi kutsutun kollin kaltaisia? Olinko kuullut oikein, oliko Taivastassu kutsunut jotakuta Surmakynneksi? Nimi oli kummallinen, ja sen omaava kissa oli takuulla hyvin häijy.
"Onko täällä muitakin klaaneja, vai onko Kuolonklaani ainoa?" päädyin kysymään ja rikoin samalla yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Taivastassu ja Karhutassu käänsivät molemmat katseensa minuun. En halunnut kohdata kastanjanruskean kollin katsetta, joten pidin katseeni Taivastassun erivärisissä silmissä.

//Taivas, Karhu, Corona tai Dakota?
// 460 sanaa

Olimme saapuneet tuntemattomien kissojen reviirin rajalle. Emme olleet edes ylittäneet vielä hajumerkkejä, kun pieni puhtaanvalkea naaras oli saapunut paikalle. Hänen turkkinsa oli puolipitkää ja lainehtivaa. Huomioni kiinnittyi erityisesti kissan silmiin. Toinen oli harmaansininen ja toinen meripihkan värinen. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista, mutta mielestäni silmät olivat erityisen kauniit. Arvelin naaraan olevan aika lailla minun ja Coronan ikäinen, vaikkakin ehkä pari kuuta vanhempi.
"Hei! Onko tämä sinun aluettasi?" Dakota avasi suunsa ensimmäisenä. Kissan ääni oli rauhallinen. Ennen vastaamista, puhtaanvalkean naaraan katse kiersi meidät läpi. Minä pidin varautuneena katseeni tiukasti tuntemattomassa naaraassa. Hän oli meitä kaikkia pienikokoisempi, mutta hän ei takuulla ollut yksin liikkeellä.
"On. Tai siis Kuolonklaanin, mutta olen osa sitä, joten kyllä tämä on minun aluettani", kissa selitti tasaisella äänellä. Hän ei vaikuttanut pelokkaalta, mutta hänen karvansa olivat nousseet pystyyn.
"Keitä olette? Ja ettehän ajatelleet tunkeutua alueellemme? Voin varoittaa, että teille tulee tukalat oltavat, jos ylitätte rajan", kissa varoitti ennen kuin kukaan meistä ehti sanoa mitään.
"Olen Dakota ja tässä ovat Corona ja Merkurius", Dakota esitteli meidät pelottavan tuttavallisesti täysin tuntemattomalle kissalle. Corona nyökkäsi tervehdykseksi, mutta minä en. Pidin vain katseeni tiukasti nuoressa naaraassa. Emme voineet luottaa häneen.
"Selvä. Olen Taivastassu, Kuolonklaanin soturioppilas. Kysyn vielä uudestaan, mitä teette täällä?" kissa naukui ja alkoi vaikuttaa hieman hermostuneelta. Hän siirteli käpäliään odottaessaan vastausta. Kuolonklaani? Soturioppilas? En ollut ennen kuullut mistään sellaisesta, mutta toisaalta minua ei edes huvittanut saada tietää. Jos heidän klaaninsa nimeen kuului kuolema, se ei voinut viitata mihinkään hyvään. Olisin vain halunnut lähteä takaisin saaliidemme luokse. Vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa Coronaa, joka loi minuun nopean katseen. Keltaiset silmät harhailivat kuitenkin nopeasti valkeaan naaraaseen.
Corona vastasi ja kertoi lyhyesti tarinan siitä, miten olimme tänne päätyneet. Taivastassu käänsi katseensa takaisin Dakotaan ja oli sanomassa jotakin. Samassa huomasin hahmon, joka lähestyi meitä Taivastassun takaa. Kastanjanruskea, melko kookas kolli astui Taivastassun takaa näkyville. Hän oli nostanut ylähuultaan niin, että saatoin erottaa valkeat hampaat. Kollikissan kurkusta pääsi matala murina. Hän oli painautunut matalaksi ja odotin vain, että kissa hyökkäisi kimppuumme hetkenä minä hyvänsä. Taivastassu käännähti yllättyneenä tulijan suuntaan. Oli selvää, että kaksikko tunsi toisensa jotenkin. Vilkaisin Coronaa, mutta hänen katseensa oli lukittautunut kuin tyhjästä ilmestyneeseen kollikissaan. Olisin vain halunnut kääntyä ja juosta niin kauas tästä oudosta kissajoukosta kuin suinkin saatoin, mutta en voinut jättää Coronaa. Niinpä pysyttelin paikallani. Hiljaisuus vain jatkui ja jatkui, ja kastanjanruskea kolli näytti yhä erittäin uhkaavalta. Nielaisin ja astuin askeleen eteenpäin Dakotan rinnalle.
"Me emme halua mitään pahaa. Tulimme vain katsomaan, millaisia kissoja täällä asuu", sanoin matalalla äänellä. Siirsin meripihkaisen katseeni uudesta kissasta Taivastassuun. En osannut lukea naaraan ilmeestä hänen ajatuksiaan.

//Karhu, Taivas, Corona tai Dakota? Lisäilin tonne Merkuriuksen mietteitä ja jotai xdd
// 421 sanaa

Corona palasi luoksemme juoksujalkaa. Hänellä ei ollut mukanaan saalista, ja lyhyen hetken ajan ehdin jo uumoilla, että joku jahtasi häntä takaa, kunnes tämä alkoi selittää innoissaan uusista kissoista, jotka hän oli haistanut. Erakko kertoi sylki lentäen, miten nämä kissat voisivat ehkä opettaa meitä saalistamaan ja taistelemaan, olivathan he villikissoja - kollin sanojen mukaan.
Keskustelu pääsi kuitenkin kärjistymään veljesten eriävien mielipiteiden tullessa vastaan. Merkurius yritti jarrutella Coronaa, Corona taas halusi saada veljensä näkemään asian valoisankin puolen. Yhtäkkiä tilanne olikin kääntynyt niin, että minä olin ratkaiseva tekijä tässä kollien välisessä sanaharkassa. Olin sellaista tyyppiä, joka ei vähästä hätkähtänyt, siispä totesin rauhallisesti:
"Minusta me voisimme käydä katsahtamassa tilanteen. Jos ne kissat vaikuttavat yhtään vihamielisiltä, lähdemme saman tien." Vilkaisin Merkuriuksen suuntaan pahoittelevasti, sillä tiesin, ettei tämä ollut hänen mielestään hyvä idea. Mutta olin samaa mieltä Coronan kanssa: Ne oletetut villikissat saattaisivat pystyä opettamaan meille hyödyllisiä taitoja, joiden avulla henkikultamme säilyisi pitkälle asti.
"Hyvä on, mennään sitten", Merkurius sanoi vakavana, ja huomasin kuinka hänen hännänpäänsä vääntyili hermostuneen oloisesti. Jos meille kävisi jotakin, ottaisin siitä täyden vastuun.

Kuljettuamme jonkin matkaa Coronan vanhaa hajujälkeä pitkin, saavuimme sille paikalle, jossa kolli oli haistanut kissat. Ja toden totta: Haju oli voimakas. Kissoja oli paljon. Kolmena kokemattomana nuorukaisena olisimme pulassa, mikäli nämä villit päättäisivät karata päällemme, mutta olin toiveikas, enkä antanut synkkien ajatusten ja epäluulon viedä malttiani.
Merkurius näytti huomanneen jotakin. Käännyin katsomaan siihen suuntaan, johon kollin pää oli kääntynyt, ja näin puhtaanvalkean kissan seisomassa muutaman ketunmitan päässä meistä. Kissa katseli meitä erivärisillä silmillään, selvästikin varautuneena, muttei mitenkään erityisen vihamielisesti. Vilkaisin erakkoveljeksiin. Otin sitten askelen lähemmäksi kauempana seisovaa kissaa ja naukaisin kuuluvaan ääneen:
"Hei! Onko tämä sinun aluettasi?"

//Taivas, Merkurius ja Corona?
//267 sanaa

"Hieno saalis. Eikö veljesi ole vielä palannut?" Dakota kysyi saavuttuaan takaisin tapaamispaikalle. Naaras oli saanut kiinni variksen, joka oli melko suurikokoinen. Kaksijalkalassa petimme ympärillä raakkui usein monta varista. Ne tonkivat kaksijalkojen ulos heittämiä pusseja ja metallisia ämpäreitä. Varikset eivät pelänneet kuin joitakin kissoja, mutta kaksijalkoja ne pelkäsivät.
"Kiitos, niin sinullakin", vastasin Dakotan kehuun. Vilkaisin vielä ympärilleni. Coronaa ei tosiaankaan näkynyt missään.
"Häntä ei tosiaan näy", totesin hieman huolestuneella äänellä. Toivoin, että veljeni oli kunnossa ja oli juuri palaamassa luoksemme.
"Odotetaan vielä hetki", harmaanruskea naaras ehdotti rauhallisella äänellä. En vastannut mitään, vaan pidin katseeni tiukasti siinä suunnassa, minne veljeni oli aiemmin lähtenyt. Olikohan hän eksynyt? Aurinko saavutti huippunsa, ja se oli minun rajani. Nousin ylös valmiina lähtemään Coronan perään.
"Meidän täytyy lähteä etsimään häntä", sanoin vakavalla äänellä. Dakota nyökkäsi ja nousi myös ylös.
"Täytyy piilottaa saaliit ensin", erakkonaaras totesi ja oli jo alkamassa kaivaa kuoppaa saaliillemme, kunnes etäältä kantautuvat juoksuaskeleet pysäyttivät hänet. Nostin nopeasti katseeni askelien suuntaan. Kastanjanruskea kissa juoksi kovaa vauhtia meitä kohti. Tunnistin hänet hetkessä veljekseni. Juoksin muutaman askeleen Coronaa vastaan.
"Mikä sinulla oikein kesti?" kysyin huolissani ja katsoin kollia suoraan tuon keltaisiin silmiin. Corona tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän katsoi minua silmät suurina. Osasin lukea Coronan ilmeitä niin hyvin, että tiesin hänen olevan innoissaan jostakin.
"Löysin toisia kissoja. Paljon toisia kissoja! Kävelin eteenpäin, mutta sitten haistoin kissojen hajun. He olivat merkanneet rajan hyvin selvästi, enkä uskaltanut ylittää sitä", Corona selitti. Dakota asteli luoksemme kiinnostuneen oloisena.
"Näitkö niitä kissoja?" naaras kysyi. Corona pudisti päätään ja yritti tasata raskasta hengitystään. Kun hän viimein sai hengityksen kulkemaan normaalisti, kolli nosti katseensa Dakotaan.
"Ehkä voisimme käydä katsomassa sitä paikkaa yhdessä? Kenties he voisivat vaikka opettaa meitä saalistamaan ja taistelemaan. He takuulla osaavat sen, ovathan he villikissoja!" kolli hihkaisi. Ajatus ei houkuttanut minua. Monta tuntematonta kissaa yhdessä joukossa sai karvani nousemaan pystyyn. Halusin pysyä mahdollisimman kaukana heistä.
"Emme me voi vain mennä sinne. Entä jos he ovat vihamielisiä ja puhumisen sijasta vain tappavat meidät?" kysyin vakava ilme kasvoillani. Coronan innostus näytti laantuvan. Vakavoitunut ilme hiipi veljeni kasvoille.
"Emme me voi tietää, jos emme käy katsomassa. Ihan vain varovasti ja nopeasti", veljeni yritti varovasti ehdottaa ja käänsi katseensa toiveikkaasti Dakotan suuntaan. Jos Dakota suostuisi lähtemään, olisi minunkin pakko lähteä. En voisi päästää Coronaa yksin tuntemattomien kissojen luokse. Se olisi liian iso riski, ja jos jotakin sattuisi, syyttäisin siitä koko loppuikäni itseäni.

//Corona tai Dakota`
// 387 sanaa

Kuljin eteenpäin kuono koholla. Olimme hajaantuneet erakkoveljesten kanssa etsimään saalista, sillä epätoivoisesti pienempiin osiin jaettu ruipelo hiiri ei oletettavastikaan riittänyt ravitsemaan kolmea parhaimmassa kasvuiässä olevaa kissaa. En uskonut ansainneeni kollien luottamusta vielä; ainakin he pälyilivät yhä suuntaani sen näköisinä, että olivat valmiina loikkaamaan ulos turkeistansa, jos erehtyisin liikahtamaan väärin. Siispä olin ottanut tavoitteeksi saalistaa jotakin sellaista, mikä varmasti täyttäisi heidän vatsansa.
Olin ensin saanut vainun jäniksestä. Lieköhän se ollut se sama, joka pääsi minulta aiemmin päivällä karkuun. Olin kuitenkin onnistunut kadottamaan sen hajujäljen jo hyvissä ajoin ennen jahtia, ja päättänyt lopulta etsiä kokonaan uuden uhrin.
Huomasin taivaalla lentelevän variksen. Se erottui selkeästi kirkasta taivasta vasten mustassa höyhenpuvussaan, joka kiilteli kauniisti auringonvalossa. Lintu teki loivan kaarroksen ilmassa ja laskeutui vähän matkan päässä edessäni. Raakkuja katosi pensaan taakse.
Hiivin lähemmäksi. Pysyttelin matalana ja varoin astumasta oksien tai kuivien lehtien päälle. Kun saavuin pensaan kohdalle, kurkistin varovasti sen takaa aukealle, jonne olin nähnyt variksen pyrähtävän. Lintu repi keskittyneen näköisenä vanhaa haaskaa, joka oli osittain lumen alla. Nyrpistin nenääni inhoten. Hajusta päätellen eläin oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa.
Samassa tajusin tilaisuuteni tulleen; variksesta saisi varmasti tuhdin aterian. Tiedostin olevani isokokoisempi kuin jotkut ikätovereistani, mutta tässä tapauksessa se oli vain etu. Hyvässä lykyssä saisin vangittua variksen painollani maahan ja pelattua itselleni aikaa ratkaisevaan iskuun. Kokemattomuuteni perusteella mahdollisuuteni onnistua oli häviävän pieni, mutta minun oli yritettävä - epävirallisten uusien ystävieni tähden.
Katsoin lintua silmä tarkkana. Viritin aistini, lihakseni ja mieleni. Pystyisin yrittämään vain kerran, sillä siivekäs haaskansyöjä lehahtaisi mitä todennäköisemmin ulottumattomiini heti kun tajuaisi joutuneensa väijytyksen kohteeksi. Syteen tai saveen.
Äkisti syöksähdin eteenpäin. Loikkasin linnun selkään ennen kuin se ehti reagoida hyökkäykseeni. Varis alkoi raakkua kuin riivattu ja yritti karistaa minut kimpustaan. Se oli todella voimakas; jopa niin voimakas, että se oli vähällä onnistua yrityksissään. Mutta pidin pintani ja roikuin vauhkoontuneen linnun mukana.
En osannut sanoa, kauanko olimme jo jatkaneet armotonta tanssiamme, jossa toinen meistä väistämättä tulisi jäämään alakynteen. Kasvojani kirvelsi variksen kynsien tekemistä naarmuista, mutta pystyin aistimaan sen väsymyksen. Se ei jaksaisi kamppailla enää kauaa. Siispä toimin nopeasti, upotin hampaani sen niskaan päästyäni takaisin sen selkään ja lopetin taiston siihen.
Makasin variksen ruhon päällä hyvän tovin ja tasasin hengitystäni, kunnes olin tarpeeksi voimissani paluumatkaa varten. Olin taistelun uuvuttama, mutta myös hyvin tyytyväinen saaliiseeni. Toivoin Coronan ja Merkuriuksen arvostavan vaivannäköäni, kun näkisin heidät taas sovitulla tapaamispaikalla.

Saavuin tapaamispaikalle varista mukanani raahaten. Merkurius oli jo paikalla. Hän näytti saaneen hiiren. Irrotin otteeni linnusta ja annoin sen mätkähtää maahan. Lysähdin istumaan ja nyökkäsin sitten vähän Merkuriukselle, joka katsoi minua yllättyneen oloisena.
"Hieno saalis", kehaisin kollin hiirtä, ja jotta keskustelu ei olisi tyrehtynyt siihen paikkaan, esitin perään jatkokysymyksen: "Eikö veljesi ole vielä palannut?"

//Merkurius ja Corona?
//434 sanaa

Kun olimme saaneet syötyä, yllämme oli yhä hieman kiusallinen hiljaisuus. Vilkuilimme Coronan kanssa vuorotellen toisiamme ja Dakotaksi esittäytynyttä naaraskissaa.
"Asutteko te täällä lähellä?" Dakota rikkoi hiljaisuuden ja katsoi meitä kysyvästi. Vilkaisin veljeäni kysyvästi. Corona nyökkäsi minulle pienesti, joten käänsin katseeni Dakotaan ja vastasin:
"Asumme kaksijalkalassa aivan tässä lähellä. Lähdimme etsimään ruokaa, sillä kaksijaloilta sitä ei näin isoille kissoille enää kamalasti heru." Harmaanruskea naaras nyökkäsi.
"Missä vanhempanne ovat?" naaras esitti seuraavan kysymyksen ja yritti ilmeisesti tutustua meihin, jotta keskustelu sujuisi paremmin. En halunnut vastata tähän kysymykseen, joten käännyin veljeni puoleen.
"Kuolleet", kolli vastasi ja käänsi katseensa etukäpäliinsä. Olimme eläneet jo tovin keskenämme. Dakota hiljeni ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
"Otan osaa", hän sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä. Nyökkäsimme yhtä aikaa veljeni kanssa kuitaten osanotot. Olimme jo hyväksyneet asian, vaikka välillä ikävä iskikin hieman kovemmin.
"Vieläkö te aiotte saalistaa jotain? Tuo hiiri tuskin täytti vatsojanne, kun minullekin jäi vielä nälkä", Dakota kysyi. Minullakin oli vielä nälkä, sillä hiiri kolmeen osaan jaettuna oli ollut melko pieni ateria. Olisi hyvä, jos saisimme ainakin pari saalista vielä. Kenties silloin voisimme saada vatsammekin täyteen.
"Kuulostaa hyvältä idealta. Sinä ilmeisesti osaat saalistaa?" Corona kysyi. En ollut varma, oliko erakkonaaras huomannut heikot saalistustaitomme. Kenties hän kuvitteli meidän osaavan saalistaa, sillä olimmehan tulleet tänne asti kaksijalkalasta ruuan perässä.
"Osaan kalastaa, mutta maariistan saalistaminen ei ole minulle kovinkaan tuttua puuhaa. Voisitteko te opettaa minua?" harmaanruskea erakko kysyi. Kasvoilleni levisi hieman kiusallinen virne.
"Mahdotonta, sillä emme mekään osaa. Tämä on ensimmäinen kertamme, kun poistuimme kaksijalkalasta yksin", selitin. Dakota vaikutti mukavalta ja luotettavalta kissalta, mutta en voinut olla täysin varma asiasta. Toivoin kuitenkin, että voisimme ystävystyä ja auttaa toisiamme selviytymään. Maailma kaksijalkalan ulkopuolella ei vaikuttanut enää yhtä pelottavalta kuin aikaisemmin. Oli ihanaa haistella luonnon hajuja hirviöiden ja kaksijalkojen roskien sijasta. Ilma tuntui kevyemmältä täällä. Dakota naurahti.
"Jos yritetään vain saada jotakin? Lähdetään eri suuntiin ja palataan tähän ennen aurinkohuippua. Tiedän sen verran maariistan saalistamisesta, että saalista täytyy vaania ja päästä tarpeeksi lähelle ennen kuin hyökkää", naaras selitti. Olin päätellyt asian itse, mutta nyökkäsin.
"Okei, nähdään tässä. Älkää eksykö", Corona totesi naurahtaen ja lähti kävelemään kauemmaksi. Myös Dakota lähti toiseen suuntaan. Päätin itse lähteä kulkemaan suuntaan, joka johti kauemmaksi kaksijalkalasta. En halunnut lähteä kovin kauas, sillä en tuntenut näitä seutuja. Eksyminen ei olisi mukavaa.
Kuljin eteenpäin rauhallisin askelin ja haistelin ilmaa riistaeläinten varalta. Joku haju tuli eteeni, joten lähdin seuraamaan sitä. Ikäväkseni huomasin kulkevani väärään suuntaan, sillä hajujälki hälveni vain. Vaihdoin siis suuntaa ja kuljin samaa reittiä takaisin päin. Hajujälki alkoi voimistua hiljalleen, joten tiesin meneväni oikeaan suuntaan. Yritin kulkea mahdollisimman hiljaa, jotta eläin ei kuulisi minua. En ollut aivan varma mikä eläin oli kyseessä, mutta hiiri se ei ainakaan ollut.

Olin saanut kiinni hiiren. Olin nähnyt oravan ja jonkun linnun, mutta molemmat olivat päässeet karkuun. Vasta kolmannella kerralla olin onnistunut saamaan ensimmäisen saaliini. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Paikalla ei ollut vielä muita. Corona ja Dakota saapuisivat varmasti pian, sillä kohta olisi aurinkohuipun hetki. Olin löytänyt takaisin tapaamispaikalle kulkemalla hajujälkeni perässä. Olin myös tunnistanut täällä kasvavan suuren männyn, josta tunnistin paikan oikeaksi. Lisäksi tässä kohdassa oli sekä minun että veljeni ja uuden tuttavuutemme Dakotan hajujälkiä.

//Dakota tai Corona?
// 511 sanaa

"Me olemme vain seikkailemassa", kertoi kastanjanruskea kolli. Hän puhui tosi hiljaa, ja hyvä jos sitä kuuli tuulen tuiverrukselta. Erakko siirsi lopulta katseensa takaisin minuun - kaipa hän oli yrittänyt hakea tukea hieman taaempana seisoskelevalta kaveriltaan.
Hiljaisuus oli turhauttavaa. Annoin katseeni valua ruohikolle lojumaan jääneeseen hiireen, ja pohdiskelin ensin itsekseni, mitä sen kanssa tulisi tehdä, kunnes sitten taas avasin suuni ja valotin ajatuksiani toistensa suuntaan vilkuileville kolleille:
"Mites menettelemme tuon hiiren kanssa?"
Minä ja laikukas kolli olimme ilmeisesti äkänneet hiiren yhtä aikaa, mutta minä olin ollut meistä se, joka oli onnistunut upottamaan kyntensä jyrsijän nahkaan ensimmäisenä, joten jos tuomio suoritettaisiin nopeat-syövät-hitaat-tyylillä, saalis olisi kuulunut minulle. Mutta koska olimme sivistyneitä nuoria kissoja, asia voitaisiin ratkaista hienovaraisemminkin, ja tietysti siten, että se tyydyttäisi kaikkia.
"Ehdotan, että jaetaan se", kastanjanruskea sanoi korviaan luimien. Minusta ehdotus oli varteenotettava, vaikkei se olisikaan eduksi kurnivalle vatsalleni; tärkeintähän oli että saisin edes jotakin murua rinnan alle.
Niinpä siis jaoimme hiiren kolmeen pekkaan ja rauhoituimme ruokailemaan. Kollikaksikko oli ottanut hieman etäisyyttä minuun aloitellessani ateriaa, enkä pannut siitä pahakseni - olihan tämä meille kaikille varmasti kovin hämmentävä, jopa aivan erikoinen tilanne.
Harmi vaan heidän puolestaan, että minä satuin karttamaan pitkiä hiljaisia hetkiä. Ne saivat oloni vaivaantuneeksi ja kiemurtelemaan paikallani kuin turkkini olisi ollut täynnä kirppuja.
"Mitkä teidän nimenne ovat?" kysyin päätettyäni yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua kollien kanssa. En tiedä onnistuinko tekemään tilanteesta vain tukalamman heidän osaltaan alkaessani utelemaan noilta hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Toisaalta, olinhan minäkin kertonut heille oman nimeni jo ennen kuin olimme alkaneet syömään, joten ei tämän pitäisi olla mikään maata kaatava kysymys, mikäli heillä oli peruskäytöstavat ja kommunikointitaidot hallussa.
Kastanjanruskea erakko räpytteli silmiään ihan sen näköisenä kuin olisi juuri tajunnut jotain. "Minä olen Corona", hän maukui ja lisäsi sitten pahoittelevaan sävyyn: "Pyydän anteeksi, ettemme esitäytyneet aiemmin."
Nyökkäsin vähän ja väläytin Coronalle nopean hymyn, jonka tarkoituksena oli viestiä tuolle, ettei heidän myöhäinen esittäytymisensä haitannut minua. Käänsin sitten katseeni Coronan vieressä istuvaan tummanharmaalaikkuiseen kolliin, joka pälyili minun suuntaani meripihkanvärisillä silmillään huomattavan varautuneen oloisena.
"Merkurius", hän sanoi kuitenkin, kun tajusi vuoronsa tulleen.
"Kivat nimet", totesin reippaasti. Ja se oli totta: Minusta heillä oli oikein hienot ja uniikit nimet.
Selvästikään kaksikko ei ollut aikeissa jatkaa keskustelua omin päin, joten heitin näille uuden kysymyksen purtavaksi:
"Mistä te tunnette toisenne?"
Corona vilkaisi taas Merkuriukseen päin. "Olemme veljeksiä", hän vastasi sitten.
"Ai no, se selittääkin, miksi teissä on niin paljon samaa", naurahdin viikset huvittuneesti väristen. Tosiasiassa veljekset olivat näöllisesti kuin yö ja päivä, mutta jos osaisi katsoa oikein tarkasti, niin kyllä heistä varmasti löytyi samanlaisuuksia.
"Mahtaa olla hauskaa, kun on joku ikäisensä, jonka kanssa varttua", tokaisin. Corona nyökytteli päätään vähän.
Pistin merkille, etteivät nämä kaksi olleet mitään puheliainta sorttia. Päätin kuitenkin suhtautua asiaan siten, että veljekset tarvitsivat vain enemmän aikaa sulatella tätä kaikkea, ennen kuin heistä olisi juttukavereiksi. Siihen asti saisin luultavasti harrastaa yksinpuhelua.

//Merkurius ja Corona?
//457 sanaa

Tuijotin arvioivasti paikalle saapunutta harmaanruskeaa naarasta, joka tuijotti meitä pyörein haaleanvihrein silmin. Naaras oli jännittynyt, joten oletin, että hän oli huomannut mahdollisen alivoimansa. Voisihan olla, että naaras oli meitä vahvempi yksinkin, muttei vai tiennyt sitä. Se oli kuitenkin epätodennäköistä, sillä harjoitellessamme olimme huomanneet olevamme merkillisen hyviä. Astuin eteenpäin enimmäkseen suojatakseni Merkuriusta, mutta halusin myös näyttää naaraalle, ettemme pelkäisi. Tosiasiassa olin todella huolestunut. Tilanne voisi edetä monin eri tavoin ja olisimme vastuussa käytöksellämme siitä, miten tilanne etenisi.
“Kuka olet?” kysyin hiljaa. Ei ollut minun tapaistani aloittaa keskustelua tuntemattoman kissan kanssa, mutta tilanne vaati sitä. Kasvoillani ei näkynyt merkkiäkään tunnetiloistani, vaan kätkin kaiken tunteiden kirjon esirippuni taa. Naaraan pupillit kapenivat hieman auringon säteen osuessa niihin ja se sai hänet näyttämään villiltä.
“Dakota. Olen ohikulkumatkalla. Entä te?” minua kookkaampi naaras naukui. Hän oli arvioltaan meidän ikäisemme ja se sai minut miettimään, miksi hän kulki yksin. Olisiko hänellä nälkäinen perhe odottamassa tuota maassa lojuvaa hiirtä vai kuuluiko Dakotaksi esittäytynyt naaras johonkin kissojen joukkoon. Hän oli kyllä sanonut olevansa ohikulkumatkalla ja se viittasi siihen, että hän oli matkalla johonkin. Vilkaisin viistoon, jotta näkisin Merkuriuksen. Hänen kasvonsa olivat hillityt, mutta aistin hänessä varovaisuutta. Olimme aivan uuden tilanteen keskellä, joten ei ihmekään.
“Me olemme vain seikkailemassa”, kerroin pehmeällä, mutta hiljaisella äänellä, joka oli mahdollista kuulla vain ilman taustamelua. Rohkenin kääntää katseeni takaisin Dakotaan, mutta välttelin tämän haaleanvihreää katsetta. Naaras näytti osittain kummastuneelta. Häntä luultavasti häiritsi vallitseva hiljaisuus. Hän vilkaisi märällä ruohikolla lojuvaa hiirtä ja aukaisi suunsa:
“Mites menettelemme tuon hiiren kanssa?” Mieleistäni olisi reilua jakaa se, sillä se miten naaras katsoi hiirtä, paljasti myös hänen nälkänsä. Tähän aikaan vuodesta kissat elivät kaikki tiukoilla. Ja sitä paitsi Merkurius ja Dakota olivat huomanneet hiiren yhtä aikaa.
“Ehdotan, että jaetaan se”, naukaisin ja luimistin korviani, sillä ymmärsin ettei se auttaisi hetkeä pidempään nälkäämme. Turkkini alkoi silottua, sillä sähköinen tunnelma alkoi väistyä. Naaras ei vaikuttanut enää niin uhkaavalta. En tiedä suostuiko Dakota mielellään jakamiseen vai ei, mutta suostui kuitenkin. Hetken päästä olimme jakaneet riistan kolmelle ja aloimme syömään. Olimme Merkuriuksen kanssa hiukan kauempana harmaanruskeasta kissasta ja tarkkailimme syödessämme naarasta. Emme kumpikaan osanneet sanoa mitään, tilanne oli yllättänyt meidät täysin. Kuitenkaan hiljaisuus ei haitannut, kommunikoida pystyi niin monella muullakin tavalla. Kehonkieli kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Aurinko säteili pilvien takaa ja lämmitti turkkiani lempeästi. Se tuntui hyvältä.


//Merkurius? Dakota?
375 sanaa

Minulla oli kamala nälkä; en ollut syönyt sitten eilisen. Lähistöllä ei ollut jokea, josta olisin voinut käydä onkimassa paria vonkaletta hengenpitimiksi. Minun olisi siis opeteltava pyytämään maariistaa - tiesin jo valmiiksi, ettei se tulisi olemaan helppoa.
Siirryin syvemmälle metsään, toivoen törmääväni johonkin eläimeen, kuten vaikkapa sellaiseen jänikseen tai oravaan, joista isä oli minulle aikoinaan kertonut. Ne olivat isoja saaliseläimiä, eikä kuka tahansa keltanokka saisi sellaista taltutetuksi, mutta minäpä en ollut kuka tahansa keltanokka. Jos vain osaisin keskittyä tarpeeksi, tämä olisi ohi hetkessä.
Saavuin ahtaalle aukealle. Kohotin katseeni ylös ja näin puiden latvastojen välistä pienen siivun taivasta; se oli vaaleanharmaiden pilvien peitossa ja jotenkin aavistelin, että kohta niskaani saattaisi sataa jotain lumen ja veden tapaista loskaa. Ei kiva. No, huono sää oli tällä hetkellä huolistani mitättömin, sillä minun pitäisi onnistua saalistamaan jotakin ennen pimeää, sillä muuten joutuisin kuuntelemaan kurnivaa vatsaani vielä huomiseen asti.
Raotin hiukan leukojani ja imin ilmassa leijuvia hajuja suuhuni, jossa yritin tunnustella kielelläni, mistä mikäkin oli peräisin. Yksi hajuista vaikutti tutummalta kuin toiset: Olin haistanut sen viimeksi isäni seurassa ollessamme metsästysretkellä. Tämä haju tuli jäniksestä. Tyytyväinen virne piirtyi kasvoilleni. Bingo.
Hiivin lähestulkoon olemattoman aluskasvillisuuden seassa, yrittäen paikantaa sitä epäonnista pitkäkorvaa, joka oli sattunut osumaan reitilleni juuri kun olin nälkäisimmilläni. Seisahduin kuin seinään nähdessäni suurikokoisen, melkein minun mittaiseni eläimen kaivamassa jotakin lumen alta. Sillä oli voimakkaan näköiset takajalat sekä pieni töpö, joka oli kaiketi olevinaan jonkinlainen häntä. Voi jukra: Tuosta riittäisi syömistä useammalle päivälle.
*Keskity, Dakota, se on miltei kynsissäsi*, yritin toppuutella itseäni. Jokseenkin kömpelösti laskeuduin vaanimaan mitään aavistamatonta eläintä, lukitsin katseeni sen suojaamatta jätettyyn selkäpuoleen ja kuvittelin itseni upottamaan kynteni sen mehevään lihaan. Vesi nousi kielelle jo pelkästä ajatuksesta. En voinut antaa tämän päästä karkuun, en sitten millään.
Laskin mielessäni hissukseen viiteen, tasasin hengitystäni ja rauhoittelin itseäni - minulla ei ollut varaa hätiköidä.
Juuri, kun olin aikeissa ponkaista jäniksen kimppuun, läheisessä puussa joku äärimmäisen rasittavan kuuloinen lintu päästi varoitushuudon ja lehahti lentoon. Käänsin katseeni nopeasti takaisin saaliiseni, mutta jäniksen sijaan jouduin maistamaan katkeraa pettymyksen makua, tajusin tilaisuuteni menneen sinä samaisena hetkenä kun lintu oli alkanut metelöimään. Ketunläjät.
Nousin ylös ja ravistelin puusta tippuneet lumet pois turkiltani. Mieleni olisi tehnyt etsiä se kirottu varis ja nylkeä se ulos sulistaan, mutta tiesin, ettei minulla ollut aikaa sellaiseen, mikäli mielin saada murua rinnan alle.
Yllättävän tyynenä ja keskittyneenä ryhdyin jäljittämään uutta saalista. Tällä kertaa onnistuin vainuamaan hiiren. Hajujälki vei pois metsästä, jossa olin suojassa mahdollisilta kissansyöjiltä ja muilta vaaroilta, mutta nälkäkiukkuisena olisin pystynyt peittoamaan vaikka koiran, joten sillä ei ollut enää paljoakaan väliä minulle, mistä saaliini nappaisin.
Seurasin hajua. Hiiri oli lähellä. Pian jo näinkin sen erään koivun juurella, se oli hyvin keskittynyt omaan tekemiseensä, eikä tuntunut huomanneen minua. Parempi niin. Tällä kertaa en aikonut odottaa, että joku typerä raakkuja tulisi ja veisi mahdollisuuteni lämpimään ateriaan.
Salamana säntäsin jyrsijän päälle, hädin tuskin ehdin saamaan sitä kiinni, mutta sain kuitenkin, ja upotin kynteni sen niskaan, taittaen ne nurin siististi ja vaivattomasti. Melkein kuin kalaa perkaisi. Paljon pienempää, karvaisempaa kalaa. Äh, ihan miten vain: Saalis kuin saalis.
En tiedä, oliko ollut virhe nostaa katseeni hiirestä eteenpäin. Edessäni, vain noin parin hännänmitan päässä, seisoi kaksi kissaa. Loikkasin ainakin noin askeleen verran taaksepäin sydän kurkussa ja silmäilin kaksikkoa epäluuloisena. Toinen kolleista oli kauttaaltaan valkea, lukuun ottamatta tummanharmaita laikkuja. Hänkin näytti säikähtäneen minua. Tämän vierelle sännännyt kissa oli täyteläisen kastanjanruskea, jos niin voi sanoa, ja hän oli se, joka teki ensimmäisenä aloitteen tilanteen setvimiseksi:
"Kuka olet?" Kolli astui lähemmäksi. Vaikka erakko vaikutti myöskin hyvin epävarmalta kiusallisesta tilanteesta, tunsin silti oloni alati uhatuksi. Heitä oli kaksi, minua vain yksi. Jos homma karkaisi käpälistä, tästä saattaisi seurata vielä kunnon verilöyly - verilöyly, jossa minä ja minun kunniani kokisivat kovan kolauksen.
"Dakota", vastasin lopulta ja pidin kaksikkoa visusti silmällä, valmiina puolustamaan itseäni, mikäli tarve niin vaatisi. "Olen ohikulkumatkalla. Entä te?" Yritin seisoa mahdollisimman suorassa, vaikka sydämeni heitti kuperkeikkaa rinnassani. En saanut osoittaa heikkoutta muukalaisten edessä, siitä voisi seurata ikävyyksiä - ja niitä minä nimenomaan en kaivannut.

//Merkurius ja Corona?
//643 sanaa