"Hajaannummeko?" Fetus kysyi katsoen suoraan minuun vihreillä suurilla silmillään. Hajaantuminen puolittaisi etsimisajan, joten uskoin sen olevan hyvä vaihtoehto. En antaisi kenenkään viattoman pennun olla hetkeäkään pidempää vaarassa, kuin olisi pakollisesti tarvis.
"Hyvä idea. Kerrotko vielä mille kyseinen pentu näyttää, etten vahingossa vohki jonkun muun pentua", naukaisin hiljaa ja räpäytin vielä silmiäni - en enää niin tylysti, mutten liian ystävällisestikään - tuolle eksoottisen ulkonäön omaavalle naaraalle. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa ja jotenkin se veti minua puoleensa. Jätin kuitenkin mieltymykseni taka-alalle ja aloin miettiä kadonnutta pentua. Se tästä puuttuisikin, että veisin jonkun erakkonaaraan pennun.
"Oranssi turkki vähän tummemmilla laikuilla. Siniset silmät", Fetus ilmoitti ja katsoi minua kuin kysyen, tarviko minun kysellä vielä jotain muuta. Nyökkäsin sen merkiksi, että keskustelu päättyi ja lähdin omaan suuntaani. Aloin etsiä parhaani mukaan millaisia jälkiä tahansa pennuista muutamien kymmenien ketunmittojen säteellä erakkonaaraan ja pennun pesästä. Kiertelin ja kaartelin, kävelin välillä kuono kiinni maassa ja välillä haravoin pensaikkoja ja aluskasvillisuutta. Minne ihmeeseen menisit itse, jos olisit pentu? No seikkailulle tietenkin, mutta mikä houkuttelisi minua? Aloin miettiä, mitä pentu ajattelisi, mutta samalla kun haahuilin mieli pilvissä, etsintäni päättyi. Silmieni edessä sammalilla oli pieni oranssiturkkinen kerä. Pentu oli surettava näky märkänä ja tärisevänä pienen pienenä pallerona. Kun liikahdin, oksa katkesi tassuni alla ja pennun siniset silmät kiinnittyivät minuun niissä sekoitus pelkoa siitä, että saattaisin haluta hänelle pahaa, mutta pieni helpotus siitä, että joku oli löytänyt hänet. Pentu automaattisesti kavahti askeliani hieman taaksepäin ja tuijotti minua suurilla silmillä.
"Rauha rauha. Tulin pelastamaan sinut. Fetus on etsinyt sinua", selitin rauhallisena lempeästi pennulle hymyillen.
"Lupaan kautta kiven ja kannon, että vien sinut kotiisi", yritin vakuuttaa pentua, mutta se lause oli turha, sillä pentu oli jo kuullessaan Fetuksen nimen ja sanan koti oli innostunut aivan täysin. Pienne pennun kasvoilla loisti esteetön ilo ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin kaksi kirkkainta aurinkoa. Kasvoilleni nousi lämmin hymy pennun herttaisuudesta. Tassutin tämän luokse ja laskeuduin makaamaan.
"Tule selkään ja ota oikein hyvin kiinni", selitin ja pentu toimi heti käskettyäni. Kollin kasvot olivat innokkaat ja tämä oli hänelle kuin uusi seikkailu. Tunsin kuinka pennun pienet kynnet painautuivat selkääni ja tämä otti vielä varmuuden vuoksi hampaillaan niskanahastani kiinni. Nousin varovasti ja mahdollisimman tasapainoisesti tassuilleni ja lähdin tassuttamaan. Pennun pieni ruumis heilui tasaisesti askeleitteni mukana ja kuulin välillä iloista hihkuntaa selästäni. Suuni oli kääntynyt nauruun. Tunsin syvää rakkautta pentuja kohtaan ja huolenpito tästä pennusta sai isänvaistoni syttymään. Pian haistoin tuoreen ja tutun hajun.
"Fetus, tuleppa katsomaan kuka täällä on."

//Fetu? :3
399 sanaa

Katsoin tyynenä ruskeaa kollia, en todellakaan ollut häntä pelkäämään, vaikka hän omisti kynnet. Siinä missä hän omisti kynnet, uskoin hänen omaavan myös sydämen, sekä minä jalat. Tuo luuli minua emoksi? Olin melkein nauraa väitteelle, en minä keneenkään tyhmään kolliin loksahtaisi tai antaisi tuon koskea minuun, en enää. Kolli myös kysyi oivan kysymyksen, mistä tuo tiesi etten vienyt häntä ansaan? Niin, eipä mistäkään, en itsekkään tiennyt olinko menossa suoraan ansaan, mutta jos olin, nyt omasin kissan joka osasi tapella mukanani. Kollin kysymykset olivat tosin aika.. suloisia, niin, omalla tavallaan. Kerroin kuvailman totuudesta, en niinkään välittänyt siitä oliko pentu elossa vai kuollut nyt.. En saanut siitä mitään vastineeksi, mutta olisihan tässä kiva mahdollisuus tutustua kolliin. Tiesin jo kertoessani saavani kollin mukaan, hän ei voisi jättää orpoa yksin, eikä yksi osa minustakaan sallinut sitä. Hän vaikutti hieman.. Vihaiselta siitä faktasta että auttoi minua, että joutui siihen paikkaan. En tiennyt oliko moinen esitystä, vai oliko hän noin vihainen pienestä voitostani kollia vastaan? Noh, olisin hänelle palveluksen velkaa tästä. Olin ehkä tyytyväinen pienesti pennun puolesta - ainakin niin halusin uskoa, vaikka todella olin tyytyväinen vanhemman kissan seurasta, ehkä saisimme oikeasti keskusteltua emmekä vain muristua? Kysyin oikeasti uteliaisuudesta miksi kolli oli niin kaukana kotoa, saaden vastauksen.
"Väkesi ajoi minut ja pennun pois rajan tuntumassa, tosin pentu oli karannut ennen sitä", Tokaisin. Kylkiäni, sekä korviani sattui, mutta en halunnut sen näkyvän. En halunnut mutta sinnittelin etten sanonut mitään. Kipu kulkisi mukana. Olin iloinen siitä ettei Aavevarjo enää murissut minulle, vaan oli enemmän tyyni. Kuljin takaisin kohti Kuoloklaanin rajaa.
"Eli hän saattaa olla Kuoloklaanin rajojen sisäpuolella?", Kolli epäröi, katsoin eteenpäin, pettymys ja pieni pelko silmissäni. Niin, jos olisi klaani käyttäisi häntä varmasti hyväkseen, kiristäisi minua pennun hengellä. Saattoi olla että he pilkallaan tappaisivat pennun. Se oli väärin, ei kukaan pentu ansainnut sitä. Tosin mitä se haittaisi jos kiristäisivät, ei minua kiinnostanut! Villisielu siitä kärsisi, enkä minä. Tunteeni olivat aivan liian monimutkaisia.
"Niin, eli meidän kannattaa kiirehtiä ettei kansasi löydä pentua ennen meitä, tiedä vaikka satuttaisivat", Sanoin inhottavan surkeana. Oli inhottavaa kuinka riippuvaisia pennut olivat vanhemmistaan, en tosin halunnut pikku kollille samaa kohtaloa kuin minulle. Saisin tästä irti Aavevarjon seuraa. Nopeansin askelia, irvistäen kivusta. Meidän täytyisi kiirehtiä todellakin, en tietänyt täsmällen kuinka kaukana olisimme paikasta, saati missä kolli oli.
"Miksi lähdit klaanista?", Kysyin. Katsoin puita, joiden lehdet olivat muuttaneet väriään, ilma oli jo koleaa, sekä ruohikko vetistä. Satoi vähän väliä. Villisielu oli useasti valittanut sateesta, kertoen inhoavansa sadetta. Minä taas pidin siitä, kun pystyin juoksemaan raittiissa ilmassa, vaikka olikin vähän viileä. Katsoin sitten utealiaana kolliin, en tosin voinut sanoa oliko kaikki irvakkuus minusta pois, mutta utelias olin. Kolli näytti pohtivan moista.
"Halusin nähdä maailmaa", Kolli vain murahti. Eli mökötys taas päälle. Tuo alkoi hiljalleen ärsyttää jopa minua, mutta en sanonut enää mitään. Pidin katseeni maassa kulkiessani. Pysyin hiljaa, pitäen mielessäni sotaa siitä ärsyyntyäkkö kollille, pilkata, vai pysyä hiljaa. Lopulta kovetin naamani, sanomatta enää sanaakaan. Kuljin vain pesän lähelle.
"Eli, parin ketun mitan päässä on pesäni, joten pennun etsintään", Tokaisin, nyökäten pesän suuntaan. Katsoin sitten ruskeaa kollia, sekä tuon meripihkaisia silmiä.
"Mutta tuskin sinä häntä löydät", Murahdin, katsoen sitten maastoa, miettien mistä suunnasta aloittaa. Tietty haistoin yhä pesäni, mutta kaikki jäljet pennusta olivat kadonneet sateiden aikana. Ruskapennun olisi melkeinpä mahdotonta löytää sateen pitävää paikkaa tässä säässä. Pentu olisi nälissään, kylmissään, ehkä ketun ansioista kuollut, mainiota.
"Hajaannumeko?", Kysyin vielä nopeasti toisten sanojeni perään, katsoen ruskeaan kolliin.

//554 Sanaa
//Corona?

Viime kuiden aikana oli ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Ensinnäkin, Merkuriuksen salarakas Kuolonklaanista, Taivaslaulu, oli muuttanut luoksemme. Naaras oli tiineenä kollille, ja ilma oli jännityksestä raskas kaikkien odottaessa pienokaisten syntymistä. Kun Taivaslaulu oli lähtenyt klaanistaan, myös me muutimme kauemmaksi Kuolonklaanin rajasta. Isä Kaarlo ja Timi tulivat tietysti mukaan, vaikka Kaarlo olikin alkuun ollut vähän ajatusta vastaan.
Myös minä ja Timi olimme lähentyneet. Emme olleet enää vain pelkkiä ystäviä, tunsin välillämme jotain syvempää ja mystistä. En ollut koskaan ennen kokenut mitään näin voimakasta jotakuta toista kohtaan. Arvelin sen olevan rakkautta. Sanasta rakkaus minulle tuli aina mieleen Merkurius ja tämän puoliso. Kaksikko oli ollut salaa rakastuneita toisiinsa vaikka kuinka kauan, kunnes nämä toivat asian julki meille ja Kuolonklaanille. Siihen kylläkin loppui nyös yhteistyö Kuolonklaanin kanssa.
Emme olleet tehneet suhteestamme vielä isompaa numeroa vaatimattoman kokoisessa laumassamme. Tiesin, että isän pitäisi saada sulatella muuttoa ensin rauhassa, ennen kuin kertoisin hänelle minusta ja Timistä. Ehkä Merkurius ja Corona olivatkin jo huomanneet läheiset välimme mustavalkean kollin kanssa, mutta eivät vain olleet ottaneet sitä puheeksi, koska ajattelivat asian olevan vielä kovin henkilökohtainen meille.
Makasin hereillä hämärässä onkalossa. Kuulin joen solinan kantautuvan pesän ulkopuolelta. Timi nukkui kerällä vieressäni, isä oli vetäytynyt keskemmäksi pesää, jossa hän oli paremmin suojassa oviaukon lähellä käyvältä vinkalta. Merkurius, Corona ja Taivaslaulu olivat poissa. Corona istui ulkona vahdissa, olisin seuraavana vuorossa hänen jälkeensä, mutta Merkurius ja Taivaslaulu olivat ulkona jostain muusta syystä.
Siistin nopeasti paksun, harmaanruskean turkkini, ennen kuin nousin ylös ja astelin ulkoilmaan. Corona käänsi päätään ja katsahti minuun huvittuneena.
"Huomenta, unikeko", kastanjanruskea kolli härnäsi. Kasvoilleni levisi hyväntuulinen virnistys.
"Huomenta. Tulin päästämään sinut vahtivuorostasi", nau'uin samalla kun venytin etujalkani pitkälle eteen ja oikaisin yön jälkeen kankean selkäni. Corona nyökkäsi tapansa mukaan kohteliaasti ja valmistautui jättämään vartiopaikkansa minun käpäliini.
"Taivaslaulu ja Merkurius lähtivät hetki sitten ulos, jos heitä ei kuulu voisitko käydä tarkistamassa tilanteen minun mielikseni?" Coronan kullankeltaisia silmiä varjosti huoli. Tiesin veljesten olevan hyvin läheisiä keskenään, siispä tietysti kolli oli huolissaan Merkuriuksen hyvinvoinnista.
Korjasin hieman asentoani ja yritin näyttää mahdollisimman uskottavalta. "Teen sen", lupasin hetkeäkään epäröimättä. Corona nyökkäsi, kiitti ja lähti sitten matkoihinsa. Jäin katsomaan hänen peräänsä, tuntien oloni jokseenkin pöllämystyneeksi. Räpyttelin tiuhaan silmiäni yrittäen karistaa unen niistä. Sen jälkeen asetuin Coronan valmiiksi lämmittämälle paikalle ja pidin silmällä ympäristöäni, turvatakseni kotini ja sen sisällä nukkuvat Timin ja isäni.

//Kuka vaan saa jatkaa.
//375 sanaa

Syötyämme loppuun pääsimme aloittamaan kotimatkan. En tiennyt, kuinka pitkä tai raskas taival meitä odotti, sillä kaksijalkojen säkki oli ollut kuin ajaton kuilu, enkä osannut arvioida, kuinka pitkän aikaa olin joutunut lojumaan siellä ennen kuin päädyin pikku kaksijalan pesään. Toivoakseni liikuimme kuitenkin oikeaan suuntaan, olisi ollut ikävä huomata jossain vaiheessa matkaa, että olimmekin kauempana määränpäästä kuin lähtiessämme.
Lilja kiri kulkemaan rinnalleni. Tummanharmaa naaras katsoi minua uteliaana suurilla meripihkan värisillä silmillään. "Millaista oli asua Kuolonklaanissa? Onko sinulla perhettä?" vaikka hän esitti kysymyksensä kohteliaasti, tunsin silti oloni hieman epämukavaksi. En mielelläni muistellut kotia kesken matkan, suru ja kaipuu eivät saisi turruttaa ajatuksiani. Mutta koska en halunnut olla töykeä, päätin kyllästää nuoren Liljan tiedonjanoa.
"Se oli hienoa. Ainakin suurimmaksi osaksi ajasta. Yleensä kaikki siellä tavoittelevat vain omaa parastaan, eikä sillä ole väliä, jos joku toinen joutuu kärsimään siitä heidän kustannuksellaan. Mutta minun paras ystäväni, perheeni, hän on toista maata", puhuessani Mahlahallasta minut valtasi haikeus. Päätin kuitenkin jatkaa, sillä nyt Mesi ja Daisykin olivat tulleet kuulolle; klaanielämästä kuuleminen kiinnosti heitäkin. "Vartuimme yhdessä. Hän on minua muutaman kuun vanhempi, joten jouduin odottelemaan jonkin aikaa pentutarhalla, ennen kuin pääsin harjoittelemaan hänen kanssaan soturiksi." Loikkasin kaatuneen puun yli ja horjahdin vähän laskeutuessani sen toisella puolella. Kolmikko kulki tiiviisti kannoillani. "Mahlahallaa parempaa ystävää - tai soturia - ei ole kuunaan nähty! Kun vielä elin normaalia arkeani Kuolonklaanissa, nukuimme joka yö selät vastatusten ja jaoimme tuoresaaliin tasan. Toivoin jopa saavani oman oppilaan, jotta voisimme järjestää yhteisharjoituksia, mutta sitten tapahtui tämä…" Lilja laski häntänsä lavoilleni ja katsoi minua myötätuntoisesti. Naaraan kasvoille oli piirtynyt lempeä hymy.
"Kohta olet kotona, sitten näet hänet taas", hän lupasi. Halusin uskoa häntä, ja luottaa kaiken käyvän hyvin.

Kuljimme hyvän aikaa hiljaa. Sitten Lilja keksi esittää uusia kysymyksiä.
"Millainen klaaninne parantaja on?" Yritin saada Hehkuaskelen kuvan muodostumaan päässäni: pikimusta naaras, jolla oli vitivalkeat tassut ja keltaiset silmät. Parantaja oli tätini, isäni sisko. Oikein mukava ja sosiaalinen tapaus, vaikkemme juuri tavanneet viettää aikaa yhdessä, ellen sattunut ruhjomaan itseäni tai saamaan nuhaa uintireissuiltani viilenevissä vesissä.
"Hehkuaskelta mukavampaa kissaa saa hakea", tokaisin empimättä. "Hän on pitänyt päänsä vaikeimpinakin hetkinä ja hoitanut potilaansa kunniakkaasti loppuun asti." Lilja nyökkäsi, hänen silmissään oli etäinen, haaveileva katse.
"Miten kaksijalat ylipäätään saivat sinut kiinni?" Daisyn kysymys tuli puskista. Katsoin sinikilpikonnakuvioista naarasta suutani aukoen, mutta en osannut sanoa mitään. "Vaikutat vikkelältä kaverilta. On jotenkin vaikea uskoa, että kaksijalka saisi sinut kiinni - tai ylipäätään ketään kissaa kiinni." Daisy esitti hyviä pointteja, ja aloin itsekin miettiä, miten olin onnistunut jäämään kiinni kömpelöille kaksijaloille.
"Velipuoleni kertoi joukon nuoria kaksijalkoja ahdistelevan kissanpentua Lehtikuusilaaksossa", kerroin hitaasti, ja yritin keksiä, miten muodostaisin seuraavan lauseen järkevän kuuloiseksi ensin päässäni, ennen kuin sanoisin sen ääneen. "Menin tietenkin katsomaan, mistä siinä oli kyse. Kun pääsin paikalle, joku niistä pennuista vain tarrasi minusta kiinni ja sulloi säkkiin. Seuraavan kerran näin päivänvalon kaksijalkojen pesässä." Daisy katsoi minua hiukka epäluuloisena, mutta nyökkäsi kuitenkin.
Hölkkäsin edelläni kulkevan Meden kiinni. Kolli keskittyi etsimään sopivinta reittiä. En tahtonut olla hänelle häiriöksi, joten esitin asiani nopeasti.
"Kuinka pitkälle jatkamme tänään?" kysyin.

//Mesi?
//487 sanaa

Istuskelin kosteassa lehtisateen aamussa, uuden kivikasan mallisen pesämme lähettyvillä ja odotin vahtivuoron vaihtumista. Aamu oli ollut aktiivinen, sillä olin päästänyt jo kaksi kissaa aamukävelylle. Taivaslaulun epämiellyttävä olo huoletti minua, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kuin joku tuttuni odotti pentuja. Huolestuneisuuttani helpotti kuitenkin se, että Merkurius oli hetki sitten lähtenyt naaraan perään katsomaan, minne hän oli mennyt. Pian kuulin uniset askeleet takaani ja kääntyessäni, näin Dakotan suuren ja tokkuraisen hahmon. Hänen silmissään kuitenkin loisti into uuteen päivään.
"Huomenta unikeko", vitsailin leikkisästi. Dakota virnisti minulle hyväntuulisesti tervehtiessään minua takaisin:
"Huomenta. Tulin päästämään sinut vahtivuorostasi." Nyökkäsin kohteliaasti ja räpäytin kullankeltaisia silmiäni kiitollisena.
"Taivaslaulu ja Merkurius sitten lähtivät hetki sitten ulos, jos heitä ei kuulu voisitko käydä tarkistamassa tilanteen minun mielikseni?" kysyin vielä naaraalta, silmissäni huolen kajo. Olin salaa erittäin huolestunut Merkuriuksesta ja tämän kumppanista. Olin usein huolestuneella tuulella jos en ollut Merkuriuksen lähettyvillä, sillä veljeni oli minulle kaikki kaikessa.
"Teen sen", Dakota vastasi ja hän tuntui aistivan jännittyneisyyteni. Naaras veti kasvoillensa luotettavan ilmeen ja nyökkäsi vielä terävästi. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni, sillä tiesin, että Dakota olisi täällä pitämässä naruja tassuissaan. Kyllä hän osasi. Minä luotin häneen.
"Näkemiin. Ja kiitos vielä", huikkasin ennen kuin lähdin tassuttelemaan poispäin pesästämme. En lähtenyt joen reunaa pitkin, vaikka kaksikon hajuvana minua houkuttelikin. Päätin antaa rakastavaisille omaa aikaa ja sivuuttaa pelot kaikesta pahasta mitä voisi tapahtua.

Olin haahuillut sinne sun tänne jo hetken aikaa ja olin päätynyt jonnekin, missä en ollut vielä ehtinyt käydä. Olin innoissani, sillä uusien paikkojen tutkiminen oli intohimoni. Tutkin vanhaa kaninkoloa kiinnostuneesti, kun kuulin takaani äänen, joka sai sappeni kiehumaan.
"Kappas, näemme taas. Ennen kuin häädät minut, haluan apua, pentu olisi pulassa", erakkonaaraan viileä ääni kantautui takaani.
"Tai no miksi häätäisit, olemme kaukana pikku kodistasi, eikö niin?" Käännyin ympäri ja näin tutut kasvot, joita kehysti suuret leppakomaiset korvat. Kohtasin naaraan suurien ja vihreiden silmien katseen itsevarmasti ja kohotin kulmiani. Kietaisin häntäni etutassujeni editse. Fetuksen solakka hahmo oli kuivuneen veren peitossa, oliko hän joutunut kahakkaan?
"Etkö ole vähän nuori emoksi? Mistä tiedän, ettet yritä saada minua vain ansaan?" nau'uin pehmeästi ja siristin silmiäni. Minua ärsytti naaraan sarkastinen olemus. Hän vaikutti siltä, että hän saisi elämänsä ilon muiden ärsyttämisestä.
"Et mistään, mutta mieti sitä vaihtoehtoa, että puhunkin totta ja pentu josta puhun on yksinään petojen armoilla. Ja pentu ei ole minun", naaras selitti kasvoillaan voitonriemuinen ilme, kun ymmärsi omaavansa ylivoiman. Hän tiesi, etten voisi mahdollisesti jättää pentua pulaan. Se oli... turhauttavaa.
"Autan sinua", naukaisin koleasti ja nousin ylös nuolaisten muutaman kerran rintaani, kuin se auttaisi minut pääsemään turhautuneisuudestani siihen, että muiden elämää sabotoiva naaras oli saanut minut puolelleen hassulla pikku lauseella. Naaraan kasvoilla komeili virne ja hänen kulmansa olivat kohonneet tyytyväisinä ylös.
"Etkös olekin turhan kaukana kotoasi, Aavevarjo?" Fetus painotti omakeksimää nimeäni äänessä ivallinen sävy. Olin antanut naaraan ymmärtää, että olin osa Kuolonklaania ja nyt roolini saattaisi tulla päätökseen.
"Muutin pois, se siitä. Missä näit sen pennun viimeksi? En minulla koko päivää ole aikaa auttaa sinua", selitin tyynesti kuin lammen pinta tuulettomalla säällä. Fetus tuntui huomaavan, etten halunnut puhua siitä, mitä tein täällä, mutta hänet tuntien, hän ei jättäisi sitä hiljaisuudeksi vaan käyttäisi paljastamiani heikkoja kohtia hyväkseen. Yleensä niin kohtelias minäni, oli muuttunut tylyksi tämän erakkonaaraan tassuissa. Jollain tavalla ärtymykseni koko kissaa kohtaan sai sen aikaan, mutta jokin pieni ääni takaraivossani sanoi, että minun pitäisi auttaa häntä. Ei pelkästään pennun vuoksi, vain myös hänen takiaan.

//Fetu? :D
550 sanaa

Niin, ei kaikki ollut helppoa sen jälkeen kun oli herännyt Villisielun tömähteässä puuta vasten. mutta ainakin olin tehnyt oikean valinnan. En ehkä osannut olla lempein ja ruusuilla tanssivin emo olemassa, mutta en ainakaan antanut Villisielun lopettaa raukkaparan elämän nauhaa. Lopulta kun tutustuin naaraaseen, sain kuulla toisen olevan itsekkin orpo, eikä hänelle ollut todellakaan ollut helppoa luottaa pentu tassuihini. Se tosin näkyikin että naaras ei tosissaan halunnut tehdä näin. itku melkein joka kerta, kun hän näki pentunsa. Toki se voisi olla pennun isästä, isästä joka oli yhä Villisielun mielessä yhä elossa, mutta muille kuollut. En ymmärtänyt miksi naaraalle oli niin tärkeää valehdella pennulle isän elossa olosta, mutta tottelin jokaista naaraan ohjetta. Toki en osannut rakastaa pentua kuin oikea emo, mutta estin toista silti puhkaisemasta silmäänsä, tai sitten karkaamasta ulos. Yritin siis todella kaikkeni. En ollut tosin nähnyt rajaa silloin vartioivaa kollia, kaipasin toista ehkä vähän, tuon viisasteluja. Tietty minun joskus piti käydä jaloittelemassa, sekä hankkimassa riistaa, sekä sabotoida kuoloklaanin reviiriä. Nuo ällöttävät inhottavat. Olin varoittanut pentua että minulla menisi tänään vähän pitempään, sillä aion luoda uuden myrkky kanin, tai jonkun saaliin, tai enemmän saaliita. Jäin kuitenkin kiinni. Musta, nuori naaras, vihreillä silmillä, sekä valko ruskea sekä mustan täplittämä naaras, sekä musta kolli ruskeilla silmilä. Omasin suussani kirjaimellisesti vesimyyrän, kolmikko katsoi minua hetken, sekä minä heitä. Aloin sihistä, jolloin kolmikkokin heräsi. Minun täytyisi paeta! “Sinä olet siis se klaanin reviirillä saalistava haaska”, Kolli murisi, en vastannut mitään, vaan pakitin, hieman. “Jos lähdet nyt, etkä pidä pesääsi enää siellä missä toinen partio on, selviät ehkä hengissä”, kilpikonna kuvioinen naaras murisi, ei.. EI ei ei ei, he ovat pesällä! Ruskapentu! Toisaalta pentu ei olisi minun harmini, tai olisi, mutta tuon kuolema.. ei merkkaisi mitään. Sihisin pakittaen, mutta pian tunsin kynnet niskassani ja ulvaisin, joku repi minua heti kunnolla. Rimpuilin minkä pystyin, sekä pian kolli tuntui antavan periksi. Juoksin minkä pystyyin kauemmas, saalis jääden lojumaan perääni. Korvani, sekä kylkeni, olivat aivan.. tuhottu. Ihan kuin rintani jäljet eivät olisi antaneet jotain kuvaa, mutta saati nämä. Juoksin leiriä kohti, en sinne, enkä sen lähelle, vaan kohti. pysähdyin ettei minua voisi kuulla. Voi nyt.. Pentua ei löydetty, kuulemma vai jälkiä minusta.. Hyvä. Pingoin taas juoksuun, yrittäen löytää nuoren kollin tuoksua metsästä, asia ei ollut helppo, sillä yö oli aivan juuri laskemassa. Kirosin tuota faktaa, kun jatkoin matkaa. Antakoot olla! Villisielu ei enää löytäisi minua, eikä sen puoleen omasisi mitään mitä tarjota. Lopulta hidastin vauhtia kun olin tarpeeksi kaukana omasta mielestäni. Tämä oli tuttua, ei pesää, ei leiriä, siksi en kiintynyt siihen.. ei minusta olisi sellaiseen turhaan. En voinut tietää miten Villisielun jälkiä ei tunnistettu, ehkä tuo naaras oli puhunut jonkun puolelleen tainkoko ryhmän tai.. en tiennyt. Tosissaan naaras oli aina laimean hajuinen, sekä usein vetinen, joskus papanoissa, peittäen hajunsa tuohon. Kuljin pitkälti suuntaan jos toiseen, kunnes yö vallitsi, kampesin itseni puun juurelle nukkumaan.

Kun Aamulla heräsin, Villisielu tökki minua, toisella oli ilmeessään oli pelkoa, suoranaista kauhua. Olin usein nähnyt naaraan pelkäävän jotain, mutta tällä kertaa näytti siltä, että turkkiaan myötä hän lemusi, oli itkenyt, sekä valvonut koko yön, sen vain näki. Nousin rauhallisesti ylös, katsoen naarasta hämilläni. Ai niin, se pentu. Huokaisin pitkään, niin, se pentu olisi nyt vastuu alueellani, saati mitä toinen tekisi jos löytäisi sen ensin. En sanonut mitään, kun katselin ympärilleni. En voinut tietää minne pentu oli ajautunut, mutta kyllä minä ehkä löytäisin sen. "Mene vain kotiisi, osaan kyllä", Mutisin, naaras epäili, hän oli oppinut että vaikka en omannut kynsiä, omasin terävän kielen. Voitin aina tappelun hänen kanssaan. Lopults Villisielu huokaisi, sulki silmänsä, suoden katseensa maahan surullisesti. Naaras alkaisi pian itkeä, epäilin kuitenkin että toinen ei saisi enää silmiään vuotamaan, sen verran hän oli kyyneliä vuodattanut. "Selvä, pidä pukkaiseni turvassa..", Villisielu kuiskasi surkeana. Niin, pennulle kodin anto orpona, taisi olla parhain tehtävä, mutta orvoksi jättäminen? Oli liiankin helppoa. Paitsi kun oli kissa kuin minä, aivan liian myöntyväinen. Tosin tiesin että en saanut tästä mitään, joten lähdin kulkemaan eteenpäin, hieman turhautuneena katsellen ympärilleni, miettien suojaisaa paikkaa. En katsellut tarkasti, sillä suurin osa minusta oli leimannut pennun jo menetettyihin tapauksiin, en pelännyt sitä ajatusta, katsoin sitä kylmän viileänä. Olin kulkenut jo jonkin matkaa, kun eteeni tupsahti pirun pelto, ennemmin seurasin kissan hajua, en Ruskapennun, jonkun toisen! Tutun hajua. Aavevarjo, kissa jonka haju oli palannut mieleeni, joka.. lohdutti. Mitä toinen teki niin kaukana. Olin kiertänyt mahdollisimman kaukana hajusta, tai hajun keskustasta, epäillen hiippaillen eteenpäin. Pian näin ruskean turkin katsovan aivan eri suuntaan minusta. Istahdin, ottaen hyvän asennon. "Kappas, näemme taas. Ennen kuin häädät minut, haluan apua, pentu olisi pulassa", Tokaisin viileänä, toivoen kollin ymmärtävän, kyllä hän.. kyllä hän ymmärsi. En tosissani omannut intoa pennun etsimisessä, mutta halusin ehkä hieman pelottavan paljon viettää aikaa toisen kanssa. "Tai no miksi häätäsit, olemme kaukana pikku kodistasi, eikö niin?", Kysyin ehkä hieman irvaillen, katsoen minuun kääntynyttä kollia.

//785 sanaa //Corona aka Aavevarjo?

Minun piti miettiä ensin hetki vastaustani. "Eivät kaikki. Uskon, että jokaisessa on jotain hyvää - joskus sitä vähääkin on vain vaikea nähdä toisissa, koska he kätkevät sen niin hyvin. Empatia ja myötätunto kuuluvat kuolonklaanilaisten heikkouksiin, ja toisinaan sitä tuntuu, että rakkaus on syntiä." Mieleeni nousivat muistot kodista, Kuolonklaanista. Muistelin, kuinka olimme tehneet aina kaiken yhdessä parhaan ystäväni, Mahlahallan, kanssa. Nukuimme selät vastatusten, jaoimme tuoresaaliin, vaihdoimme kieliä aukiolla ja kerroimme toisillemme päivän kuulumiset… Mutta sitten se kaikki oli loppunut kuin seinään. Karhumyrsky kertoi minulle kaksijalkojen ahdistamasta kissanpennusta, omatuntoni ei sallinut jättää viatonta pienokaista muukalaisten kynsiin, mutta kun saavuin paikalle, mitään pentua ei ollut. Ainakaan en nähnyt sitä. Sitten joku niistä kaksijaloista oli kietonut pitkät, luisevat sormensa ympärilleni ja sullonut synkkään säkkiin, joka oli vienyt minut kauaksi kodistani ja perheestäni. Ikävä iski päälleni ensimmäistä kertaa moneen kuuhunkuuhun; viruessani vankina siinä pienessä komerossa, kaikki ajatukseni olivat sumentuneet, enkä osannut kuin vain haaveilla paosta. Nyt kun se todella oli tapahtunut, nyt kun todella olin ulkona epätodelliselta tuntuneesta vankilastani, tajusin ikävöineeni kaiken tämän ajan kotiin. Tajusin ikävöineeni Mahlahallaa ja yhdessä jaettuja hetkiä. Voi tuska, kuinka kovasti halusinkaan päästä takaisin kotiin!
Mesi nyökkäsi. Sen jälkeen erkanimme omille teillemme. Suunnitelmana oli pitää matalaa profiilia muutaman päivän ajan ja yrittää löytää kujakissojen mahdollinen heikko kohta, jonka avulla pääsisimme pakenemaan. Mesi ja hänen seuralaisensa halusivat kovasti päästä tapaamaan Kuolonklaanin, se oli osa heidän tehtäväänsä. En vieläkään saattanut uskoa, että Minttupentu - tarkoitin, Minttutassu - oli yksi tehtävän kissoista, ja että hän tulisi olemaan huhutun Eloklaanin ensimmäinen virallinen soturi. Hullua! Samalla ajatus kiehtoi minua. Eloklaani kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin Kuolonklaani. Samaten Tähtiklaani, johon nämä kissat - ainakin Mesi ja Lilja - tuntuivat uskovan yhtä kovasti kuin kuolonklaanilaiset Pimeyden Metsään. Minä en uskonut siihen - Pimeyden Metsään siis. Toki rukoilin aina silloin tällöin apua esi-isiltäni, mutta en oikeastaan koskaan ollut osoittanut rukouksiani Pimeyden Metsän kissoille. Kenties Mesi joukkoineen tavoittaisi Punatähden sydämen ja uusi usko pääsisi valloittamaan klaanin, eivätkä kaikki välttämättä olisi niin inhottavia ja nihkeitä toisilleen.

Päivät kuluivat. Olin osallistunut muutamiin kujapartioihin ja yrittänyt löytää aukkoja vartioinnissa, mutta niitä ei tuntunut olevan. Johtaja oli asettanut kissojaan tasaisesti ympäri kaksijalkalaa, jotta yksikään hairahtanut kulkija ei pääsisi liikkumaan alueella hänen huomaamattaan. Minua alkoi jo pelottaa, pääsisimmekö sittenkään pois täältä. Jos ryhtyisimme kapinaan, kujakissat löisivät meidät epäilemättä. Meitä oli liian vähän kunnon nujakan järjestämiseksi. Olisi siis löydettävä jokin toinen keino keplotella itsemme ulos tästä vankilasta.
Mesi ja Daisy palasivat juuri partiosta. Istuin Liljan kanssa odottamassa päärakennuksen, joka toimi kujakissojen leirinä, reunalla. Kaksikko käveli suoraan luoksemme.
"Selvisikö mitään uutta?" Lilja kysyi heti veljeltään, joka pudisteli pettyneenä päätään. Huokaisin syvään. Tilanne vaikutti toivottomalta.
"En aio viettää täällä koko loppuikääni. Haluan nähdä perheeni ja kotini vielä", sanoin turhautuneena. Katselin ympärilleni aukiolla. En huomannut mitään uutta tai hälyttävää, ei mahdollisuutta päästä livahtamaan ulos kaksijalkalasta kujakissojen huomaamatta. "Jos aiomme toimia, meidän on toimittava pian. Mitä teemme?" Puhuessani katsoin Mettä. Nuori kolli oli porukan johtaja, ja minusta oli jotenkin kuin itsestäänselvyys, että hänestä tulisi uuden klaanin päällikkö. Punatähti saisi itselleen veroisensa haastajan - jos siis selviäisimme täältä hengissä.

//Mesi?
//491 sanaa

Havahduin hereille kuullessani askelia. Olin salamana jalkeilla, kun huoneen ovi tempaistiin auki, ja tähän mennessä isoin koskaan näkemäni kaksijalka loi synkän varjon päälleni. Missä pentu oli? Oliko tuo sen emo? Mistä oli kyse?
Säikähdin kaksijalan alkaessa pitää kirkuvaa, korvia särkevää ääntä, ja se pudotti kantamuksensa melkein päälleni. Pörhistin karvani ja sähisin kauhuissani, olin ansassa.
Kaksijalka kurotti pitkät varpaansa minua kohti, se nappasi niskastani tiukasti kiinni ja lähti riuhtomaan johonkin suuntaan. Maailma vilisti silmissäni valonnopeudella, en osannut sanoa, vietiinkö minua ylös vai alas.
Pian kuului vähän samankaltainen ääni kuin komeron ovesta ja tunsin kylmän ilmavirran turkillani pitkästä aikaa. Kaksijalka nakkasi minut maahan, ja onnistuin hädin tuskin laskeutumaan jaloilleni. En jäänyt katsomaan taakseni, vaan pinkaisin empimättä juoksuun ja kiidin kauaksi pesästä, jossa olin ollut vankina ties kuinka kauan.
Kun olin varmistunut siitä, ettei kaksijalka ollut lähtenyt perääni, uskalsin hidastaa vauhtiani ja pysähtyä vetämään henkeä. Kirkas valo satutti silmiäni ja ulkomaailman äänet sivalsivat korviini kuin pitkät, käyrät kynnet. En kuitenkaan välittänyt siitä - olin vihdoinkin vapaa!
Katselin ympärilleni ja valmistauduin palaamaan takaisin kotiin. Kauhistuin kuitenkin huomatessani puiden lehtien vaihtaneen värinsä kirkkaan vihreästä lämpimiin punaisen ja keltaisen sävyihin. Kun olin viimeksi ollut ulkona, oli ollut vielä lämmin ja joka puolella vihersi. Nyt kylmä puuska ravisteli turkkiani ja sai minut hytisemään, kaikesta päätellen elettiin siis lehtisateen aikaa. Minua värisytti ajatus siitä, että olin virunut kaksijalkojen pesässä ainakin noin kuun ajan ellen kauemmin. Mahtaisivatko muut tunnistaa minut, kunhan palaisin kotiin? Entä tunnistaisiko Villisielu minut näinkin pitkän ajan jälkeen?
Lukuisat kysymykset kaihersivat mieltäni, mutta tiesin, että minun pitäisi aloittaa matka takaisin klaaniin hetimmiten, jos halusin nähdä rakkaideni kasvot vielä ennen lehtikadon kylmyyttä. Kun lumi peittäisi maan ja pakkaset tulisivat, matkanteosta tulisi aina vain vaikeampaa.
Vaikka näin ympärilläni kasveja ja puita, kaksijalkojen pesät vaikuttivat jatkuvan silmänkantamattomiin. Ensitöikseni minun olisi siis yritettävä löytää reitti ulos tästä labyrintistä, mikäli sellaista edes oli.

Olin vaeltanut kaksijalkalassa jo puoli päivää, tuloksetta. Aina kun kurkistin jonkin kulman taakse, uusi rivi suuria puisia rakennuksia aukeni edessäni. Kaksijalkala oli kuin sokkelo, jolla ei ollut alkua eikä loppua.
Aloin menettää uskoani pelastuksesta, kun näin viimein metsää puisen aidan takana. Tassustani vuoti verta, se oli hankautunut auki kovalla kivipinnalla, mutta siitä huolimatta jaksoin juosta aidalle. En kuitenkaan pötkinyt kovin pitkälle, sillä tielleni loikkasi pari kookasta kujakissaa. Niiden turkit olivat sotkussa ja täynnä takkuja, eivätkä kissat näyttäneet muutenkaan erityisen kilteiltä.
"Mihin sinä luulet meneväsi?" toinen niistä kysyi. Kissalla oli harmaa, pitkä ja takkuuntunut turkki, ja sen kasvoilla risteili taisteluarpia.
"En ole täkäläisiä. Olen vain ohikulkumatkalla", sanoin nopeasti ja pakotin itseni pysymään rauhallisena.
Kilpikonnakuvioinen naaras nauroi halveksivasti. "Vai ohikulkumatkalla? Ehkä et ole kuullut, mutta meidän reviirimme läpi ei noin vain kuljeta."
"Lupaan, ettei minusta ole harmia. Jos vain pääsen aidan toiselle puolen, ette kuule minusta enää ikinä", nau'uin, ja tunsin oloni jälleen epämukavaksi kissan remahtaessa uudestaan nauruun. Mikä tässä oli muka niin huvittavaa?
"Olen pahoillani, poju, mutta joko liityt meihin tai kuolet. Se on johtajan määräys", arpinaamainen kissa puuskahti huvittuneen oloisena. Yritin estää itseäni vapisemasta, kun näin kissan ojentelevan kynsiään sen näköisenä, että tämä oli valmis upottamaan ne kurkkuuni.
Nämä kissat olivat tosissaan, he eivät vitsailleet. Jos heittäytyisin hankalaksi, voisin oikeasti päästä hengestäni, enkä enää koskaan näkisi perhettäni. Koska en halunnut elämäni päättyvän tällä tavoin, jouduin suostumaan kissojen vaatimukseen. Voi räkä.

Kaksijalkojen pesästä kujakissojen jäseneksi. Voiko enää huonompaa tuuria olla? Oli kulunut puoli kuuta siitä, kun olin onnistunut pakenemaan kaksijaloilta. Heti samana päivänä pari kujakissaa oli ottanut minut mukaansa, ilman, että minulla oli ollut varaa valita.
Paikan johtaja oli kookas, hopeanharmaa naaras, jolla oli tumma tabbykuviointi. Kissat selvästi kunnioittivat häntä, sillä kukaan ei ollut noussut vielä minun aikanani kapinaan. Tai ehkä kellään minun kohtaloni kokeneella ei ollut voimia ryhtyä sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen, kun vastassa olivat johtajan hyväkuntoiset luottokissat.
Olin laihtunut huomattavasti tänne tuloni jälkeen. En ollut mitenkään erityisen riutunut tai nälkiintyneen näköinen, mutta kylkiluuni erottuivat päivä päivältä selvemmin turkkini alta. Ainakin tämän paikan ruoka voitti pöperöt, jota kaksijalanpentu oli minulle tarjonnut.
Useimmat täällä eivät jaksaneet panostaa turkkinsa siisteyteen, mutta minä pesin turkkini joka päivä. Juuri nytkin olin sukimassa valkean ja oranssin kirjavaa karvoitustani, kun pääaukiolta alkoi kuulua ääniä ja kissat liikehtivät levottomasti. Työnnyin kissojen ohitse katsomaan muukalaisia, jotka kaiketi olivat jääneet kiinni kujakissapartiolle luvattomasta reviirin ylityksestä.
Olin jo aikeissa palata takaisin siistimään turkkiani, kun joukon johtaja, nuori vaalea kolli, kertoi kujakissojen johtajalle tehtävästään. Tehtävässä puhuttiin Tähtiklaanista ja uuden klaanin perustamisesta. Se herätti huomioni. Täällä ollessani en ollut kuullut puhuttavan klaaneista kertaakaan, mutta nämä kissat olivat erilaisia. Ehkä voisimme auttaa toisiamme ja päästä yhdessä pois tästä paikasta.
Kun kissat siirtyivät omiin oloihinsa johtajan määräyksestä, tiesin tilaisuuteni koittaneen. Luikin rakennuksen reunoja pitkin kolmikon luo. Kissat katsoivat minua varautuneen näköisinä, kun saavuin heidän kohdalleen. Erityisesti tummanharmaan turkin omaava naaras mulkoili minua pahasti.
"Puhuitte jotakin Tähtiklaanista ja jostain tehtävästä. Aiotte perustaa klaanin. Niinkö sinä sanoit?" puhuttelin valkeaa kollia, jonka vaaleanvihreät silmät kiiluivat epäluuloisesti.
"Niin, niin sanoin. Kuka sinä olet?" hän kysyi. Muistelin kissan sanoneen nimekseen Mesi. Hänen seuralaisensa taisivat olla Lilja ja Daisy, en vain muistanut, kumpi oli kumpi.
"Olen Lauhalaukka, ja tulen Kuolonklaanista", kerroin, madaltaen ääntäni niin, etteivät ulkopuoliset kuulleet. Mesi ja se tummanharmaa naaras - olisiko hän Lilja? - näyttivät yllättyvän.
"Jos olet Kuolonklaanista, niin mitä sinä täällä teet?" Lilja mittaili minua päästä varpaisiin, kiinnostin häntä selvästi, mutta naaras ei ollut varma, pystyikö minuun luottamaan.
"Se on pitkä tarina, mutta lyhyesti kerrottuna kaksijalat kaappasivat minut reviiriltäni ja toivat tänne. Puoli kuuta sitten onnistuin pakenemaan kaksijaloilta, mutta jäin kiinni kujakissoille, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen liittyisi heihin." Vedin syvään henkeä ja odotin kissojen reaktiota. Tuntui hyvältä puhua jollekulle oikeasti, eikä vain myötäillä kaikkea mitä sanottiin.

//Mesi?
//910 sanaa

En ollut koskaan ollut näin onnellinen. Elämäni rakkaus oli muuttanut meidän kanssamme uuteen kotiimme, ja hän odotti pentuja. Hän odotti minun pentujani, joista tulisi upeimmat mitä maa päällään kantaa. Loikoilin vielä hetken silmät kiinni vuoteellani, kunnes kyllästyin ja avasin silmäni. Halusin nähdä Taivaslaulun valkean turkin taas. Käännähdin kumppaniani kohti, mutta yllätyksekseni naaras oli poissa. Nousin nopeasti ylös ja annoin katseeni kiertää pienen pesämme lävitse. Naaras ei tosiaankaan ollut täällä. Astelin ulos pesästä ja loikasin kiveltä alas. Aamu oli vielä hämärä, eikä aurinko ollut noussut. Corona istuskeli lähellä kivikasaa ja katseli joen suuntaan. Kolli väräytti korviaan kuullessaan askeleeni lähestyvän. Hän käänsi katseensa minun suuntaani.
"Oletko nähnyt Taivaslaulua?" kysyin veljeltäni ja istuin tuon viereen. Kolli nyökkäsi.
"Hän lähti vähän aikaa sitten kävelylle. Pennut varmaankin olivat herättäneet hänet. Uskoisin, että hän palaa pian", kastanjanruskea kolli totesi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin. Taivaslaulu piti kävelyistä, joten se ei ollut mitenkään outoa, että kumppanini oli lähtenyt. Käänsin katseeni tummalle taivaalle. Tähtiä ei ollut, mutta kuu loisti yhä himmeästi taivaalla. Pian aurinko nousisi, ja kuu katoaisi kokonaan.
Ilma oli melko viileä, mutta lämpimämpi kuin eilen. Katselin vastarannalle, kun lehdet putoilivat maahan. Ne leikittelivät ilmassa tuulen viemänä hetken, jonka jälkeen kohtasivat kylmän maan. Uusi reviirimme oli yllättävän mukava. Toisia kissoja oli paljon vähemmän, eikä kaksijaloista tai niiden koiristakaan ollut haittaa. Kaikki tuntui olevan täydellisesti. Saatoin kuvitella minun ja Taivaslaulun pennut leikkimään kivikasan juurelle keskenään. Ajatus sai minut hymyilemään. Istuimme Coronan kanssa tovin kahdestaan, mutta sitten oloni kävi malttamattomaksi. Nousin ylös, ja Corona käänsi kysyvän katseensa minun suuntaani.
"Lähden katsomaan, jos saisin Taivaslaulun kiinni. Ei yksi aamukävely voi kestää näin kauaa", sanoin hieman huolestuneena ja hyvästelin veljeni.
"Okei. Hän meni tuohon suuntaan", veljeni ilmoitti. Kävelin joen viertä pitkin eteenpäin. Taivaslaulun tuoksu leijaili ilmassa. Hän oli mennyt tästä jokin aika sitten.
Katseeni lipui jokeen. Katsoin sen virtausta ajatuksissani. Lehtikadon aikaan tähän varmaankin muodostuisi paksu jääkerros. Virtaus ei ollut kovinkaan voimakas. Surullinen nyyhkytys sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Taivaslaulun tuoksu oli nyt voimakas. Sen lisäksi haistoin muutakin. Haistoin verta. Kiristin askeleitani.
"Taivaslaulu!" huudahdin kumppanini nimen, mutta en saanut vastausta. Nyyhkytys voimistui, ja pian erotin valkean turkin erään pensaan alta. Naaras oli käpertynyt kerälle, ja hän itki onnettomasti. En ensin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, mutta pian ymmärsin sen. Se tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt hampaansa kaulaani. Näin kaksi pienen pientä karvamyttyä Taivaslaulun vieressä. Naaras nuoli vuorotellen karvamyttyjä, mutta mitään ei tapahtunut.
"Voi Taivaslaulu", ääneni mureni olemattomiin, kun astuin kohti valkeaa naarasta. Hän kohtasi katseeni. Nähdessäni rakkaani itkuiset silmät, en voinut estellä omia kyyneleitäni. Käänsin katseeni kahteen pieneen karvamyttyyn. En saanut sanaa suustani. Toisen pennun turkki oli väriltään tummanharmaa, ja toisen valkealla turkilla oli tummanharmaita laikkuja. Se sai minut voimaan pahoin. Minun pienet pentuni. Astuin vielä lähemmäksi Taivaslaulua ja elottomia pentuja, jolloin lyyhistyin maahan. Upotin kuononi toisen pennun turkkiin, ja sitten toisen. Pennut olivat syntyneet aivan liian aikaisin. Miten näin pystyi käymään? Mieleni teki huutaa, mutta avatessani suun, en saanut ääntä ulos. Minusta tuntui siltä, että koko elämäni oli ohi. Taivaslaulu näytti niin pieneltä, niin rikkinäiseltä. Hän vain itki, eikä sanonut mitään. Naaras oli painanut päänsä alas. Naaras katsoi elottomia pentuja, jotka vain makasivat. Ne vain makasivat maassa tekemättä yhtään mitään. Painauduin vasten Taivaslaulun valkoista turkkia. Siirsin pienet, kylmät pennut väliimme. Halusin lämmittää niitä, vaikka samalla tiesin, että se oli aivan turhaa. Vaikka rakastaisin pentuja kuinka paljon, niiden sydän ei alkaisi enää lyömään. He eivät koskaan avaisi silmiään, kävelisi, leikkisi pesän edustalla tai oppisi saalistamaan. Pennut olivat poissa. Niiden elämä oli ohi ennen kuin se oli ehtinyt edes alkaa. Olisin halunnut opettaa heille niin paljon.
"Ei mitään hätää... Kaikki on nyt hyvin, isä lupaa sen", onnistuin kuiskaamaan säröilevällä äänellä kahdelle pienelle pennulle. Oloni oli tyhjä. Tuntui kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä. Miksi näin tapahtui?
En ollut koskaan ollut näin surullinen.

//Taivas?
// 617 sanaa

Heräsin raikkaaseen lehtisateen aamuun. Uusi elämäni oli alkanut ja kaikki tuntui huolestuttavan täydellisestä, ollakseen tosinta totta. Joka aamu, kun avaisin silmäni näkisin Merkuriuksen suuren ja lohdullisen tummanharmaa läikkikkään hahmon vierelläni. Rakkaus kyseistä erakko kollia kohtaan, oli kuin ympärilleni kietaistu paksu ja lämmin häntä, jonka suojassa en voinut olla muuta kuin täydellisen onnellinen. Olimme saaneet myöskin ilouutisia aivan Kuolonklaanista lähtöni jälkeen, odotin pentuja. Kehräys alkoi kummuta kurkustani pehmeänä hyrinänä jo pelkästä pentujemme ajattelusta, meidän pentujen. Nousin hitaasti ylös, sillä kasvava vatsani hankaloitti kulkuani hieman, sillä olin kooltani niin kovin pieni. Vatsani ei ollut kuitenkaan valtava, joten pieni pentue oli odotettavissa. Kaikki muut olivat vielä unten mailla, paitsi pesäämme vartioiva Corona, jonka hahmo istui ulkona aamuhämärässä. Oli vielä niin kovin aikaista, mutta outo tunne oli herättänyt minut. Jotenkin oloni oli tuntunut epämukavalta, eikä mikään asento ollut tuntunut hyvältä. Heti herätessäni, jossain takaraivossani oli ollut pahaenteinen tunne. Jotain ikävää oli sattumassa, jokin vain sanoi niin. Tassutin ulos ja sain osani Coronan kohteliaasta tervehdyksestä.
"Huomenta, mikäs sinut tähän aikaan herättää?" kollin ääni oli tasaisen hiljainen ja pehmeä ja samalla kollin ystävällisillä kasvoilla loisti kohtelias hymy. Hymyilin kumppanini veljelle ystävällisesti ja selitin heräämiseni syyn:
"Minulla oli vain jotenkin epämiellyttävä olo. Kierin koko yön levottomasti ja ajattelin kävelyn auttavan." Corona huokaisi oivaltavasti ja nyökkäsi kullankeltaisia silmiään räpäyttäen.
"Pysy kuitenkin kuuloetäisyyden päässä, veljeni saa sätkyn jos hän saa kuulla, että päästin sinut kauas tuollaisena", tämä viittoi hienovaraisesti vatsaani. Olin noin kuun päässä pentujen syntymisestä. Naurahdin leikkisästi ja nyökkäsin silmääni iskien.
"Katsotaan, katsotaan." Corona päästi minut lopulta menemään.
Tassuttelin pientä uutta kotiani vierustavaa jokea seuraten ja annoin ajatusteni harhailla kaukana. Annoin askelteni olla hitaita, sillä minulla ei ollut kiire mihinkään. Säpsähdin ajatuksistani vatsani melko voimakkaaseen kouristukseen joka sai minut hetkeksi haukkomaan henkeäni, se kuitenkin meni pian ohi. Kurtistin kulmiani.
"Kultaset, rauhoittuisitteko vähän. Emolla ei ole kovin mukavat oltavat", kuiskasin itsekseni, kuin vatsassani oleville pennuille puhuen. Jatkoin joen seuraamista ja toinen samanlainen kivunaalto pysäytti minut taas. Päätin tassuttaa lähimmän puskanjuurelle lepäämään hetkeksi, ehkä kävely ei ollut hyväksi. Odotin ensi kertaa pentuja, enkä olleenkaan tiennyt miten minun tulisi toimia. *Ehkä tämä on ihan normaalia?* Vedin pariin kertaa syvään henkeä, jottei minua kierroksille vetävä ahdistus saisi minua valtaansa. Pian suurin piirtein saman mittaisen tauon jälkeen sain uuden kouristuksen. Tällä kertaa se tuntui voimakkaampana kuin aiemmin. Asetuin makaamaan, sillä se tuntui helpottavan oloa hetkellisesti.
Kylkeni kohoilivat nopeasti. Kipuaaltojen välinen aika oli alkanut tasaisesti lyhentyä, ja nyt miltei joka toisella ulos hengityksellä tunsin uuden kouristuksen. Sitten mielessäni välähti. Ja se välähdys laukaisi ahdistukseni hallitsemattomaksi. *Minä synnytän! Minä synnytän?! Nythän on vielä aivan liian aikaista.* Pakokauhun kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Mitä olin tehnyt väärin?
"Kultapienet, älkää syntykö vielä", kähisin, kun ajatukseni tuntuivat menevän lukkoon. En kyennyt ajattelemaan mitään järkevää. Yhtäkkiä tunsin kaikkia viime kipuaaltoja monta kertaa pahemman kivun, joka tuntui pahemmalta kuin mikään mitä voisin kuvitellakaan. Rääkäisin, kun voimistuva kipu läpäisi minut valtavalla voimalla. Tunsin tarvetta ponnistaa. Pian kolealle maalle liukui tummanharmaa pitkäturkkinen pentu. Vaistomaisesti nostin pienen kissanpoikaisen vireeni ja nuolin tätä armottomasti. Sydämeni tuntui hyppäävän ulos rinnastani, kun huomasin pennun kylmän ihon. Silmäni pyöristyivät järkyttyneinä, kun huomasin ettei pennun kyljet kohoilleet. Olin liian järkyttynyt reagoimaan luontevasti. Tuntui kuin vereni olisi jäätynyt. En kuitenkaan ehtinyt miettimään sitä enää hetkeäkään, kun toinen samanlainen kuolleen pentuni synnyttänyt kipuaalto kulki hitaasti lävitseni. *Ole elossa. Kultapieni jää luokseni, vaikka sisaruksesi ei jäisikään.* Ajatukseni olivat toivottomia. *Siunatut esi-isäni, antakaa hänen pysyä hengissä.* Nyt Merkuriuksen turkin kuviot omaava pieni pentu oli syntynyt maailmaan. Nappasin pennun ripeästi hampaisiini ja laskin sen vatsani viereen ja nuolin tätä kiivaammin kuin sisarustaan, jos olin syypää hänen kuolemaansa. Huomasin pian pienemmän pennun yhtä lailla pysähtyneen olemuksen. Nuolin kumpaakin vielä vuorotellen, ehkä jompikumpi kohta heräisi ja alkaisi imeä maitoa ahnaasti. Nuolin kuolleita pentuja mielipuolisen surullisena.
"Herätkää kultapienet", naukaisin pennuille lempeästi ja tökin heitä kuonollani. Suru oli sekoittanut minut, en saattanut hyväksyä tätä. Kyyneleet valuivat kasvoillani kiivaasti. Hautasin kasvoni pentujeni kylmiin ruumiisiin ja epätoivon kyyneleet alkoivat valua kiivaampina kuin ikinä ennen. Kuulin kissan juoksuaskelien saapuvan luokseni, mutta en välittänyt. Millään ei ollut enää mitään väliä.

//Merkurius?
Anteeks Taivas en ois halunnu tehä sulle näi D':
658 sanaa

Sanotaan näin.. Oli paljon, paljon hiljaista, yritin tuoda siihen valoa, huutamalla, avaamalla suutani, jotta saisin jotain tapahtumaan ympärilläni. Sitten, jokin kloksahti. Kuulin ne äänet, jota todella päästin, se ei ollut enää harhaluulo. Tosin, paljon ei ollut kuultavaa, maailma oli hiljainen, mitä nyt jossain kuului omituisia korkeita ääniä.. Ropinaa.. Mitään niistä en ymmärtänyt. Tunsin myös lämpöä, jatkuvaa lämpöä, sekä sen tuottajan. Tuo oli iso elävä otus, sen kylki kohoili jatkuvasti, niin kuin omanikin. En aina huomannut sitä, sillä kylkeni kulki aina omaa tahtiaan, enkä tiennyt oliko se siinä kun en huomannut sitä. Minne se häipyisi silloin? Yritin maukua tästä jättiläiselle, olin ottanut sen.. suojaksiksi, se suojeli, oli kiltti. Toisinaan se puhui minulle, toisinaan pesään ilmestyi toinen kissa, jota en tuntenut. Hän haisi hupsulle! Aivan hupsulle. Tuo kuitenkin ruokki minua, antoi lämmintä.. Maitoa, sillä nimellä se sen sanoi. Suojattini usein puhutteli minua nimellä "Ruskapentu", Tai niin minä ymmärsin. En voinut ymmärtää miten he pystyivöt elämään tässä jatkuvassa pimeydessä.. Tosin en osannut kysyä, en osannut muodostaa samanlaisia äänmähdyksiä kuin suojatti. Tunsin jatkuvasti hämmentäviä asioita, kuinka maailma tuntui lummistavan minut muualle.. Uneen. Ajan kanssa kaikki selveni. Suojatti sana vaihtui Emoksi, tuon nimi oli Fetus. En ymmärtänyt mitä eroa oli nimellä ja emolla, mutta annoin asian olla.. Ruokkija tosin ei koskaan kertonut nimeään, vaikka Fetus tuntui nyt enemmän puhuvan minulle. Hiljalleen en enää väsynyt niin paljon, opin muodostamaan lauseita, pieniä tosin. Fetus, emo, vastasi usein puheeseeni, mutta ruokkija usein purskahti jonkinlaiseen.. kamalaan tilaan, en ymmärtänyt sitä. Tuo tunsi jotain mitä minä en ollut tuntenut, tuo vikisi kuin minä aikoinaan. Pian aukaisinkin jo silmäni, siinä vaiheessa puheeni oli jo selvää. Katselin maailmaa hämilläni. Siinä oli niin paljon enemmänkin kuin massiivinen emo! Siinä oli niin paljon elämää, värejä, tunteita! Enhän minä paljoa vielä tunteistakaan tiennyt.. Mutta jotenkin vain tiedostin sen tässä hetkessä. Emoni tuhisi tuolloin rauhallisena, nukkui, niin kuin minäkin usein. Katsoin maailmaa hämillään, siinä oli ruskeaa, sakeaa ruskeaa, kaukana ylhäällä. Samaa väriä jota emo oli joissain kohdin. Sitten oli jostain tuleva kajastus, kaukainen kuin mikä. Oksien välistä pystyin näkemään sinistä, valkoista, sekä vihreää, vain välähdyksiä. Emo mahtui hyvin maailmaan, hän oli kyllä valtava, muttei niin valtava kuin maailma. Olisiko Ruokkija noin valtava? Jos olisi, häm mahtuisi tänne myös hyvin. Tänne mahtuisi 4-5 saman kokoista kissaa. Katsoin kuorsaavaan emooni, tosissaan ihmettely vei voimaa. Emo oli opettanut että kun hän nukkui, tuhisi, ei saanut pitää isoa ääntä, puhua. Kaiverruin hänen viereensä, koskettamaan toisen pehmeää turkkia. Se ei tuntunut yhtä pehmeältä kuin omani. Miltä näytin! Olin oranssi, en niin ruskea, kuin emo, tai kuin puska, mutta olin ruskea, onaskn valkoista, siellä täällä. Katsoin hämilläni tuota. Olin oudon näköinen! Oliko muita kissoja tämän näköisenä? Täytyihän heitä olla? Entä oliko jossain samannäköinen kissa kuin emo? Haukottelin vielä, kömpien emon suojiin. Opin ajallaan huomaamaan minkä näköinen ruokkija oli, hän erosi paljon emosta! Hän toi aina emolle jonkun pörröisen.. pienen.. Saaliiksi he sitä kutsuivat! Emo aina söi sen saaliin, saaliita oli erilaisia, mutta ne eivät koskaan näyttäneet minulta. Yhtenä päivänä ruokkija toi ruskean ja oranssin sävytteisen riistan, joka oli iso, sekä omasi valkoisia kohtia.
"Eikö pennun olisi aika maistaa sitä?", Ruokkija kysyi, katsoen emoani, emo tyynenä katsoi minuun, kun minä katsoin häntä innoissaan. Tiesin saaliin nimen! Se oli jänis! Saisin ensi kertaa maistaa jänistä! Jos vain emo suostui..
"Kiiillltii emo! Minä haluan maistaa sitä! Haluan, haluan, haluan!", Anelin. Voisin luvata nähneeni emoni silmissä huvittukeen pilkeen. Itse hypin sanojeni voimasta, anellen toiselle. Maito oli kyllä hyvää, mutta en tiennyt miltä tämä maistui, halusin kokeilla asiaa.
"Selvä, ei se vahinkoa voi tehdä", Fetus, emo tokaisi. Ruokkijani näytti taas alakuloiselta. Olin oppinut tunnistamaan toisen tunteita hiljalleen toisen kasvoilta, hän näytti haaveilevan, sekä siltä että kohta hänen silmistään vuotaisi kyyneleitä. Otin saalista palan, joka oli vaikeaa pienillä hampaillani. Saavutin kuitenkin turkin alle pääsyn, saaden palan riistasta.
"Yök! Turkki on kaameaa!", tokaisin vetäytyen kauemmas, etsien kohtaa josta syödä. Fetus tuhahti yökkäilylleni.
"Sitä se on koko eläin, kun pääset turkin alle, liha on maittavaa", Naaras tokaisi. Katsoin toista epäilevänä. Oliko se sen arvoista? Oli se, halusin maistaa tuota mysteeristä eläintä. Painoin hampaani takaisin syvälle lihaan, repäisten palasen. Se ei ollut suuri, mutta parempaan en pystynyt. Maistelin sitä suussani, nielaisten sen kokonaisena. Se oli mehevä, erilainen, kuin maito. Maito tuntui paljon liukkaammalta. Siinä oli aivan eri maku kuin maidossa.
"Ihan syötävää, mutta saanko maitoa?", Anelin, katsoen ruokkijaan. Tuo hymyili, sekä nyökkäsi. Ruokkija asettui kyljelleen, jotta näkisin hänen nisänsä. Sipsutin toisen luo imemään maitoa. Päivästä toiseen, jouduin vähitellen syömään riistaa. En isoja annoksia, suupala tai kaksi. Opin hiljalleen pitämään tuon mausta, mutta edelleenkin suurimman osan söin maitona. Usein lopuksi kiitin Ruokkijaa saalista, tuo hymyili enemmän.

Yhtenä päivänä Emon matka venyi, tuo tosin varoittikin siitä, mutta en olettanut matkan venyvän näin paljon. Emo nimittäin missasi Ruokkijan, sekä tuon saaliin, tuo jätti valistä päikkärit.. Käskynä oli etten saanut kadota minnekkään vatukka aukiolta. Se oli pesämme nimi, vatukka aukio. Tänne oltiin tuotu minulle sammal pallo, sekä pystyin tekemään mitä vain halusin, mutta en ollut koskaan nähnyt pesän jälkeistä maailmaa. Niin, tosiaan, oletin ainakin että pesän jälkeen maailma jatkuisi. Ainakin sieltä Ruokkija tuli, ainakin sinne emo katosi. Hämillään, mietin olisiko sen arvoista lähteä tutkimaan ulko maailmaa. Puhuin paljon itsekseni, koska muuta tekemistä en omannut. Heittelin sammalpalloa, sekä tuijottelin hämilläni suuaukkoa. Kun emo ei tosissaan tullut, päätin tosissani olla rohkea! Oikea rohkea pakkaus! Tassuttelin varoen pesän suuaukolle, kurkistaen ulos. Maailma oli niin valtava! Silmäni suurenivat, kun katsoin näkyä hämillään. Mitä! Kaikki tämä suoraan nokkani edessä! Miten ja miksi en ollut täällä ennen? Katsoin silmät suurinä näkymää, ottaen askeleen eteenpäin. Sitten toisen, kolmannen, kunnes kävelinkin jo vieraalla maalla. En hoksannut katsoa taaksepäin, nähdäkseni kuinka kaukana pesästä olin jo. Kuljin vain hämilläni eteenpäin. Sitten kuin käännyin, oli myöhäistä, pesää ei ollut näkynyt. En tiennyt mitä tehdä, sillä kaikki puut näyttivät samalta, kaikki näytti yhdeltä ja samalta. Sammalinen maa, oudot hajut, sekä sininen taivas. Tietty en ollut kulkenut suoraan, vaan olin mutkitellut, tietty en ollut painanut reittiä muistiin! Tietty en ollut.. Katsoin hämilläni paikkaa, joka ei näyttänytkään enää niin hurmaavalta. Pitäisi löytää takaisin, hyväpuoli oli siinä että näkisin maailmaa! Sitä kaunista ja suloisaa maailmaa! Tassutin takaisin päin askeliani, jatkoin samaan suuntaan, kunnes metsä alkoi hämärtyä. Siinä vaiheessa lysähdin maahan, epätoivossa. En itkenyt, vaan odotin emon löytävän minut. Katsoin outoa metsää, repien sammalta maasta, suikaleita, koska en osannut paremmin. Tytisin kun kylmä yövirta hoilotti ylitseni. Kiljahdin kun kuulin jonkun huhuilevan, hautautuen syvemmäs sammaliini, kuvitellen olevani takaisin emoni lämmössä, turvassa, kun hiljalleen aloin täristä. Yö oli pimeä, sitä valaisi vain kuu. Nukuin yön huonosti, heräten joka rapsahdukseksesta. Olin lopulta hautautunut sammal riekaleiden alle, kyyhöttämään voimattomana. Jos joku pelastaisi minut..

//1078 sanaa

Olin jännittynyt kävellessäni Kuolonklaanin reviirillä kohti heidän leiriään. Olimme löytäneet uuden reviirin eilen, mutta majailimme yhä vanhassa kaksijalan pesässä. Sadepisarat olivat kastelleet turkkini. Taivas oli paksun pilviverhon peitossa, eikä auringosta näkynyt jälkeäkään. Siitä huolimatta tiesin, että nyt oli aurinkohuippu. Olin siistinyt turkkini ennen lähtöä, mutta sade oli tehnyt sen sotkuiseksi. En malttanut odottaa, että näkisin Taivaslaulun. Minua kuitenkin pelotti Punatähden suhtautuminen siihen, että naaras lähtisi minun mukaani pois Kuolonklaanista. Hän oli ollut ystävällinen meille, mutta tuskin edes hän katsoisi hyvällä, jos veisimme hänen soturinsa.
Leirin piikkihernemuurit näkyivät jo. Hidastin tahtiani ja pakotin itseni rauhoittumaan. Se menisi ihan hyvin. Taivaslaulu osasi käsitellä kuolonklaanilaisia, ja kyllä me pääsisimme ehjin nahoin ulos. Tai ainakin minä toivoin niin.
Astuin sisään piikkihernetunneliin. Pääaukiolla pysähdyin hetkeksi ja etsin katseellani Taivaslaulun valkeaa turkkia. Soturi huomasi minut ensin, sillä hän ravasi luokseni hymyillen varovasti.
"Sinä tulit", naaras naukui, mutta ei ollut yllättynyt. Tietenkin minä tulin, koska minä rakastin Taivaslaulua.
"Totta kai", sanoin hymyillen. Hymy katosi kuitenkin pian kasvoiltani, kun huomasin Punatähden lähestyvän meitä. Punaruskean kollin perässä asteli vaaleanharmaa raidallinen kissa. Hän oli Henkäysvarjo, Kuolonklaanin nykyinen varapäällikkö. Surmakynsi oli kuollut, ja Punatähti oli valinnut Henkäysvarjon edellisen varapäällikön tilalle. Raidallisen kollin läsnäolo ahdisti minua. Tuntui kuin hänen katseensa olisi porautunut suoraan sieluuni, ja että hän olisi lukenut parhaillaankin ajatuksiani.
"Punatähti, minun täytyy ilmoittaa sinulle jotakin", Taivaslaulu sanoi ja vilkaisi nopeasti minua, mutta käänsi eriväriset silmänsä taas Kuolonklaanin päällikköön. Punatähti katsoi naarasta hieman yllättyneenä.
"Voin keskustella asiasta sen jälkeen, kun olen jutellut Merkuriuksen kanssa", Punatähti totesi rauhallisella äänellä.
"Tämä on tärkeää. Asia koskee myös Merkuriusta", soturi totesi. En ymmärtänyt, mien Taivaslaulu saattoikin olla niin rauhallinen.
"Hyvä on. Tulkaa pesääni", kolli sanoi ja viittoi meidät peräänsä. Kävelin varovaisin askelin Henkäysvarjon ohitse. Kolli suuntasi Taivaslaulun perässä kohti vesiputouksen takana sijaitsevaa päällikön pesää. Pesä oli melko kolkko. Se sijaitsi seinämän sisällä. Sisäänkäyntiä suojasi jäkäläverho, ja pesässä oli vain päällikön sammalvuode. Koska pesä ei ollut mikään kovinkaan suuri, Punatähti istui alas sammalvuoteelleen. Henkäysvarjo työnsi päänsä jäkäläverhon lävitse ja jäi katselemaan sisäänkäynnille.
"Kerro asiasi", Punatähti kehotti ja heilautti häntänsä etukäpäliensä päälle. Taivaslaulu nyökkäsi ja veti syvään henkeä.
"Minä lähden Kuolonklaanista ja ryhdyn erakoksi. Olen rakastuntu Merkuriukseen", naaras kertoi mutkitta. Henkäysvarjo oli enemmän yllättynyt kuin Punatähti. Päällikön ilme oli vakava, mutta ei mitenkään vihamielinen. Henkäysvarjo sen sijaan näytti ärsyyntyvän. Punatähti nyökkäsi.
"En voi pakottaa sinua jäämään. Jos olet varma päätöksestäsi, olet vapaa lähtemään", Punatähti totesi.
"Miten voit olla noin rauhallinen? Erakot vievät sinun soturisi, ja sinä päästät heidät lähtemään! Pian muut ottavat mallia ja lähtevät klaanista. Erakot tuhoavat Kuolonklaanin!" Henkäysvarjo sihisi hampaidensa välistä. Se sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Kolli vaikutti uhkaavalta. Punatähti siirsi ankaran katseensa varapäällikköönsä.
"Minä olen Kuolonklaanin päällikkö, et sinä. En voi pakottaa yhtäkään kissaa pysymään klaanissa, ja sinä tiedät sen kyllä", punaruskea kolli sanoi. Henkäysvarjo ei luovuttanut.
"On silkkaa typeryyttä antaa erakoiden asua niin lähellä meidän rajaamme", Henkäysvarjo jatkoi.
"Me muutamme", totesin nopeasti tähän väliin. Kollikissat käänsivät katseensa minun suuntaani. Henkäysvarjo vaikutti tyytyväiseltä, mutta Punatähti oli lähinnä yllättynyt.
"Olemme etsineet uuden kodin kauempaa Kuolonklaanista. Emme tule enää olemaan häiriöksi klaanillenne", sanoin kohtaamatta Henkäysvarjon sinistä katsetta. Punatähti vilkaisi varapäällikköään.
"Eihän tässä sitten ole mitään ongelmaa, vai mitä Henkäysvarjo?" päällikkö kysyi. Henkäysvarjo nyökkäsi merkiksi, että hän oli päällikkönsä kanssa samaa mieltä. Punatähti nousi ylös ja viittoi meidät peräänsä. Henkäysvarjo väisti päällikköä asumalla sivuun. Vilkaisin Taivaslaulua, joka hymyili minulle lämpimästi. Nousin ylös ja kävelin naaraan perässä ulos hämärästä pesästä. Punatähti johdatti meidät leirin uloskäynnille.
"Kuolonklaani kiittää sinua siitä, mitä olet tehnyt klaanimme eteen. Kiitämme myös sinua ja ystäviäsi, Merkurius. Olette olleet suuri apu pitämään etelärajamme puhtaana tunkeilijoista. Nyt teidän kuitenkin täytyy lähteä", kuolonklaanilaiskolli sanoi ja viittoi meitä kohti piikkihernetunnelia.
"Kiitos", Taivaslaulu sanoi ja antoi minun mennä edellä piikkihernetunneliin. Valkea soturi katsoi vielä hetken paikkaa, jossa hän oli viettänyt koko elämänsä. Sitten hän lähti minun perääni. Kävelimme rinnatusten eteenpäin kohti Kuolonklaanin rajaa. Sade oli lakannut, ja aurinko pilkisti pilvien välistä.
"Minä rakastan sinua", naukaisin, koska en keksinyt mitään muutakaan. Kohtasin valkean soturin eriväristen silmien katseen hymyillen. Minä todella rakastin Taivaslaulua, ja halusin elää hänen kanssaan koko loppuelämäni.

//Taivas?
// 659 sanaa

Skafia liikutti tassujaan hitaasti maata pitkin. Hän saattoi jo maistaa mehukkaan hiiren suussaan, kun saaliin tuoksu tunkeutui koko kehoon. Vielä muutama askel… Skafian silmät aukesivat, hän oli taas katajan juurella möykkyisellä makuusijallaan. Lehdet kutittelivat naaraan turkin läpi epämiellyttävästi, mikä sai kellanpunaisen erakon ryömimään pois vähäisestäkin suojasta. Tuolla hän ei enää ensi yönä nukkuisi, se oli varmaa. Hän voisi tehdä pehmoisen sammalpedin vaikka jonnekin luolaan ja syödä samanlaisen hiiren kuin unessaan. Skafia kehräsi ajatukselle ja vääntäytyi seisomaan. Hänellä ei ollut suuremmin käsitystä olinpaikastaan, naaras oli jossain melko lähellä Kuolonklaani-jengin rajoja. No, toisaalta hän oli tarpeeksi kaukana rajoista, jotta häiritsisi jengin kissoja. Mitä Skafia oli kuullut, jengi oli väkivaltainen ja julma, ja palvoi jotain metsäuskontoa. Naaras tuhahti. Skafia käveli kepeästi ruskapuiden lomassa kohti kaksijalkalaa, jonka tiesi sijaitsevan jossain edessäpäin. Väriloisto oli ottanut haltuunsa ennen niin vihreät puut, ne olivat ruskeita, oransseja, keltaisia, mitä vain! Värit tuntuivat valaisevan myös Skafian mielen. Hän alkoi miettiä elämäänsä, hänellä ei ollut mitään tavoitetta. Kyllähän se selviäisi varmaan myöhemmin. Ehkä hän perustaisi oman klaanijengin. Toisaalta hän olisi yksin klaanissaan, koska hän ei tuntenut muita. Naaras lopetti miettimisen ja terästi aistinsa. Skafialle alkoi tulla jo nälkä, hän oli syönyt viimeksi eilen. Kaksijalkala oli jo aivan vieressä, sieltä saattaisi löytyä murkinaa, vaikka rottia tai kotikisunruokaa. Kyllä parempikin kelpaisi, mutta hiiret ja linnut tuntuivat olevan harvassa keskellä kaksijalanpesäsokkeloa. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin terästi hajuaistinsa, jotta pieninkään riistantuoksu ei jäisi huomaamatta. Nenään kuitenkin tunkeutui ukkospolun pistävä katku ja muut ilkeät kaksijalkalatuoksut. Skafia haistoi myös kahden toisen kissan tuoksua. Uteliaisuus pakotti tassut liikkumaan kohti tuoksujen lähdettä. Toinen haistetuista oli pieni mustavalkoinen kolli ja toinen suurempi valkoinen naaras. Valkoinen istui aidalla ja pieni maassa. Skafia kuunteli vaanimisasennossa, kaikki lihakset jännitettyinä.
"Tiedän. Mutta en sanonut auttavani sinua." Se oli valkoinen kissa. Kissa laskeutui aidalta aivan toisen erakon eteen, tai ainakin Skafia oletti heidän olevan erakkoja. Saattoivat he olla kotikisujakin, ei sitä voinut tietää.
"Haluat siis pois kaksijalkalasta? Miksi auttaisin sinua?" valkoinen kissa kysyi ja kallisti päätään. "Mitä minä siitä saan? Minulla on muutakin tekemistä kuin auttaa eksyneitä pentuja." Naaras ei vaikuttanut kovin kiltiltä, kolli taas näytti olevan melkein suunniltaan. Skafia odotti jännittyneenä, mihin suuntaan keskustelu kääntyisi.
//Vähän tökerö
//352 sanaa
//Nefiri tai Oreo voivat jatkaa (tai no varmaan enemmän Oreo)

Fetus: 29kp! -

Corona: 30kp! -

Merkurius: 62kp! -

Dakota: 34kp! -

Lauhalaukka: 23kp! -

Oreo: 27kp! - 3/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.

Nefiri: 6kp - 2/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu

Katsoin edelleen hiukan hämilläni Coronan perään, kun hän loikki kohti palanutta kaksijalan pesää. Lähdin sitten veljeni perään. Kasvoillani oli leveä hymy, ja tunsin oloni ihan typeräksi. Miten olin edes saattanut epäillä Coronan suhtautumista asiaan. Totta kai hän suostui, sellainen hän vain oli. Astuin pesään, jossa muut olivat yhä hereillä. Tosin Kaarlo tuhisi omalla sammalvuoteellaan, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Corona kertoi nopeasti Dakotalle ja Timille, mutta en keskittynyt heidän puheisiinsa. Päivä oli ollut yllättävän raskas, joten astelin suoraan sammalvuoteelleni ja asetuin makaamaan siihen. Pesässä käyty keskustelu muuttui hiljalleen etäisemmäksi hetki hetkeltä, ja sanat sekoittuivat toisiinsa. Pian minut täytti hiljaisuus, kun vajosin syvään uneen.

Heräsin aamulla aikaisin ennen muita. Ainoastaan Timi istuskeli aidalla vartiossa ja katseli ympärilleen. Nyökkäsin kollille, ja hän nyökkäsi takaisin.
"Käyn kävelyllä", totesin vartiossa olevalle kollikissalle.
"Pidä hauskaa", mustavalkea kolli kissa sanoi ja käänsi katseensa pois. Loikkasin aidan yli ja suuntasin kohti metsää. Nälkä kurni vatsassani, mutta en halunnut syödä vielä. Me tarvitsimme uuden kodin kauempaa Kuolonklaanin rajalta. Minua hiukan pelotti se, miten Punatähti suhtautuisi Taivaslaulun muuttoon. Revittäisikö minut kappaleiksi ennen kuin ehtisin edes heidän leiristään ulos?
Huomaamattani lähdin seuraamaan hiiren voimakasta hajujälkeä. Hidastin tahtiani tuoksun voimistuessa. Varoin astumasta maahan pudonneiden oksien päälle. Painauduin matalammaksi, kun hiiri tuli vihdoin näkökenttääni. Pieni, pitkähäntäinen otus puuhaili kuusen juurikossa jotakin. Se piipitti pienesti kantaessaan pähkinää sinne tänne. En jäänyt katselemaan eläimen touhuja sen enempää, vaan ponnistin itseni vauhtiin. Hiiri huomasi minut hetken liian myöhään, ja pakoyritys jäi pelkäksi yritykseksi. Upotin hampaani eläimen pehmeään lihaan ja taitoin sen niskat tappavasti. Kun napsahdus kuului, pudotin hiiren maahan. Olisin voinut viedä hiiren muille aamiaiseksi, mutta päätin syödä sen itse. Voisin paluumatkalla saalistaa heille jotakin muuta.
Auringon ensisäteet tekivät metsästä kauniin. Kirkkaat säteet siivilöityivät lehtien lävitse maahan luoden erilaisia pilkukkaita kuvioita. Muutama lehti putoili maahan, ja hetken mielijohteesta loikkasin niitä kohti. Vaanin hetken ajan putoavaa lehteä maassa, heilautin takamustani pari kertaa ja loikkasin kohti lehteä. Sain napattua sen ilmasta kiinni, ja raatelin sen hetkessä palasiksi. Nousin ylös ja hymähdin itsekseni. Olin kuin mikäkin pentu, mutta tämä oli ensimmäinen lehtisateeni. En ollut ennen nähnyt lehtien putoavan maahan tai edes vaihtavan väriään.
Olimme Coronan kanssa pentuina napanneet lumihiutaleita kiinni, mutta ne olivat aina sulaneet hetkessä. Päätin jatkaa matkaa kauemmaksi pesästämme Kuolonklaanin rajasta. Jouduin kiertämään kaksijalat, jotka olivat asettuneet läheiselle aukiolle. Ne metelöivät kovasti, eivätkä huomanneet minua.
Ajatukseni pyörivät Taivaslaulussa. Kuvittelin, miltä tuntuisi kävellä hänen kanssaan aamuisin ja keskustella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pystyin kuvittelemaan sen, kuinka eläisimme loppuelämämme yhdessä, saisimme pentuja ja pysyttelisimme kaukana Kuolonklaanista. Asuisimme omalla reviirillämme, eikä Kuolonklaani voisi määrätä meitä. Saisimme tehdä mitä ikinä haluaisimme, ja Corona olisi aina apunamme. Veljeni voisi opettaa pentujamme saalistamaan ja taistelemaan, hän olisi siinä takuulla aivan mahtava!
Ajatukseni keskeytivät, kun kuulin veden solinaa. En ollut koskaan mennyt näin kauaksi omasta reviiristämme, enkä edes tiennyt mitä täällä oli. Pienehkö joki virtasi hitaasti edessäni. Se oli Kuolonklaanin jokea pienempi. Katselin hetken ympärilleni yrittäen etsiä tietä joen yli. En nähnyt suuria kiviä, joita pitkin olisin voinut loikkia yli. Päätin siis jatkaa matkaa eteenpäin joen reunaa pitkin. Muutama kala loikkasi silloin tällöin vedessä, mutta ne katosivat pian sen jälkeen aina pinnan alle näkymättömiin. Ajatus uimisesta inhotti. En ymmärtänyt, miksi joku halusi vapaaehtoisesti opetella uimaan. Toki se saattoi pelastaa monia henkiä, mutta ei se mukavaa ollut! Turkin kastuminen oli epämukavaa, sillä se muuttui raskaaksi ja tiputti vettä. Turkin kuivuminen vei ikuisuuden.
Säpsähdin tuntiessani vesipisaran kuonollani. Käänsin katseeni kohti taivasta. En ollut edes huomannut, kun aurinko oli kadonnut paksun pilviverhon taakse. Tummat sadepilvet olivat aivan yläpuolellani. Yritin etsiä sateensuojaa, mutta missään ei ollut sellaista. En haluaisi mennä mihinkään ketunkoloon, sillä sade saattoi saada ne tulvimaan. Lähettyvillä ei ollut oikeastaan mitään. Sen sijaan joen toisella puolen oli suuri kivikasa. Kivien väleissä oli suuria koloja, jonne olisi taatusti voinut mennä piiloon. En kuitenkaan pääsisi joen yli vaikka löytäisinkin ylityspaikan. Sateella ei kannattanut loikkia kivillä, sillä ne olivat silloin liukkaita. Painoin kivikasan sijainnin mieleeni ja käännyin ympäri. En ehtisi kotiin ennen sateen voimistumista, mutta en halunnut jäädä tännekään kastumaan. Lähdin juoksemaan samaa reittiä pitkin takaisin.

Sade oli voimistunut, ja turkkini oli läpimärkä. Astelin kylmissäni sisään pesäämme. Corona katsoi minua hymyillen leveästi.
"Kävitkö uimassa?" hän virnisti kiusoitellen. Ravistelin turkkiani niin, että vesipisarat varmasti sinkoutuivat kohti veljeäni. Hän naurahti ja käänsi päänsä poispäin.
"Missä sinä kävit?" kastanjanruskea kolli kysyi ja nuolaisi vesipisarat pois rinnastaan.
"Yritin etsiä meille uutta kotia, mutta en löytänyt oikeastaan mitään. Paitsi että erään joen toisella puolen oli kivikasa, joka voisi olla hyvä leiri. Harmi vain, etten päässyt joen sille puolen, kun astinkiviä ei löytynyt", totesin harmistuneena ja aloin nuolla läpimärkää turkkiani.
"En kyllä tiedä, olisiko se edes hyvä koti meille. Kasassa oli monta suurta kiveä, joiden koloissa voisi olla ehkä pesiä. Voisimme ehkä käydä tarkastamassa sen paikan huomenna", ehdotin ja vilkaisin Dakotaa, Timiä ja Kaarloa. Kaarlo nukkui yhä vuoteessaan, ja Timikin piti silmiään kiinni. Dakota kuunteli keskusteluamme, vaikka ei siihen ainakaan vielä osallistunutkaan. En ollut varma, oliko kolmikko aikeissa tulla mukaamme.

//Corona? Dakotaki saa jatkaa
// 808 sanaa

"Haluaisitko sinä perustaa joskus perheen ja hankkia pentuja?" Dakota kysyi yllättäen, mutta kuten tavallista se ei paistanut naamaltani. Olin ehkä korkeintaan hätkähtänyt kuullessani tämän epätavallisen ja henkilökohtaisen kysymyksen, mutta kasvoni olivat tyynet. En tietenkään pahastunut kysymyksen yksityisyydestä, sillä kyseessä oli Dakota, joka oli lähin kissa minulle perheeni ulkopuolelta. Kasvoilleni piirtyi kohtelias hymy.
"Tietenkin. Kuka nyt haluaisi elää loppuelämänsä ilman rakkautta?" ääneni oli pehmeä ja lämmin, mutta aivan yhtä hiljainen kuin aina. Dakota nyökkäsi vähän kuin rauhoittuen kysymyksen aiheuttaneesta tunnereaktiosta, hän oli ehkä luullut minun ahdistuvan sellaisesta utelusta. Päinvastoin, tunsin oloni imarrelluksi siitä, että kissoja kiinnosti myös minun elämäni yhtä paljon kuin minua heidän.
"Haluaisin rakastavan kumppanin, jonka kanssa voisin seikkailla. Haluan kumppanin, joka tahtoo pentuja ja on valmis suojelemaan niitä hengellään. Häntä ei saa haitata hiljaisuuteni ja hänen arvojensa täytyy vastata omiani. Tiedän, minulla on kriteereitä, mutta pelkään loukkaavani itseni jos annan sydämeni kissojen tassuihin. Tarvitsen jonkun joka oikeasti ymmärtää minua, haluan yhteyden, jollaista en ole kokenut kenenkään muun kanssa. Mielelläni sitoudun lopuksi elämäkseni saman kissan kanssa ja kasvamme vanhoiksi yhdessä lähellä perhettä. Olen toivoton romantikko", huokaisin ja silmäni tuntuivat sädehtivän unelmoinnin aiheuttamasta onnesta. Kykenin jo kuvittelemaan itseni unelmakumppanini rinnalla kasvattamassa pentujamme. Samassa kuitenkin ravistin päätäni ja naurahdin keveästi, jotta tunnelma ei muuttuisi kiusalliseksi tunteitteni vuodatuksen seurauksena. Jatkoimme matkaa yhdessä rupatellen.

Oli kulunut jo päiviä siitä, kun olimme jakaneet syvällisen hetken Dakotan kanssa. Tällä hetkellä olo tilani oli ennen kaikkea yllättynyt. Merkurius oli juuri saapunut luokseni ja kertonut jotain maata mullistavaa. Olinhan minä aina huomannut Taivaslaulun ja Merkuriuksen läheisyyden, mutten ollut kuitenkaan kyennyt arvaamaan, että se johtaisi tähän.
"Meidän täytyy muuttaa..", maistelin sanoja suussani. Ääneni saattoi kuulostaa kireältä, mutta se johtui vain yliviritteisestä tilasta sisälläni, jonka tunteiden aallokko oli aiheuttanut. Katsoin syvälle veljeni silmiin ymmärtäväisesti:
"Tietenkin. Mennään kertomaan muille ja aletaan suunnitella muuttoamme. Koska hän tulee?" Ääneni oli vakaa ja korvani heilahtivat rennosti. Merkuriuksen kasvoille nousi häkellys ja hänen kulmansa kurtistuivat. Loikkasin alas aidalta, tavallisesti ihan kuin kaikki olisi aivan hyvin ja niin olikin.
"M-mutta siis.. se sopii sinulle ihan tuosta vain?" Merkurius takelteli onnellinen ilme puskien läpi hämmennyksen. Hymyilin reippaasti takaisin.
"Totta kai! Jos sinä olet onnellinen silloin jos Taivaslaulu muuttaa luoksemme, silloin me muutamme ja otamme hänet luoksemme. Olemmehan ennenkin muuttaneet. Mikään ei ole rakkautta suurempaa ja kaikki mikä tekee sinut iloiseksi, on minun tehtävänäni toteuttaa rakas veliseni. Eniten minua huolestuttaa se, kuinka lähellä loukkaantumista olit tänään." Merkurius loikkasi myös alas.
"Menen hakemaan häntä kolmen auringonnousun kuluttua", veljeni sanoi vieläkin ymmällään, kun kaikki oli sujunut niin helposti.
"Selvä. Ehdimme siis jo tutkia vähän seuraavina päivinä, minne muuttaisimme. Ja muista Merkurius, ei sinun tarvitse pelätä reaktiotani, olen aina sinun puolellasi", muistutin.

//Mer?
432 sanaa

Katsahdin taas kerran rajaa, tällä kertaa oli yö, eikä kukaan ollut täällä nyt härnäämässä minua. Katsahdin yötaivaalle, jossa ei näkynyt pilven hattaraakaan. Pidin silmäni ja nenäni tällä kertaa en antaisi itseni jäädä kiinni. Kukaan ei ollut lähellä, hyvä. Haistelin vielä, lyötääkseni kanin laimean hajujäljen. Lähdin ääntä pitämättä, pää, sekä siro kehoni mukana kulkemaan kyyryssä. Kun haju voimistui, lähestyin jo toista rajan puolta, mutta en ihan. Jännitin lihakseni, katsoakseeni rusakkoa, joka puputti heinää. Oikein muheva saalis. Lipaisin suunpieliäni, liikuttaen lantiotani. Hyppäsin suoraan saaliin selkään, tai ainakin yritin. Sain kynsiini kanin karvaa, pingoin sen perään. Hetken juoksun päästä sain rusakon kiinni, sekä vauhdissa napsautin saaliin selkärangasta tunnon pois, jolloin kani valahti veltoksi. Kani vuosi verta siitä kohti mistä olin sitä aiemmin jo raapaissut, joten jätin jälkeeni verivanan. En kuitenkaan välittänyt siitä kylmässä metsässä. Kuuntelin vain kaikkia mahdollisia ääniä, samalla yrittäen haistella joko haistaisin ketään, mutta yö oli rauhallinen. Luimistelin korviani epävarmana, sillä ei se voinut olla näin helppoa. Saavuin kuitenkin rajalle, jolta minut oltiin jo kerran ajettu, alkaen ruokailemaan. Vatsani oli tyhjentynyt illan aikana, joten istahdin nauttimaan ateriasta. Söin alle puolet kanistani, alkaen silpota sitä. Katsoin raastettua kania, alkaen etsiä jotakin. Marjoja.. Lehtiä.. Marjoja.. Kuljin lähellä ympäri metsää, etsien oudolta näyttäviä marjoja, niitä joita ei ollut paljon, enkä ollut nähnyt usein. Pian löysin jotain marjoja, joten otin ne varresta poikki, jatkoin kuitenkin varoen etsimistä, löytäen pian 2-3 erilaista marja lajia mukaani. Kannoin nuo saaliini luo, alkaen hieroa rusakkoon marjoja. Muistin lähellä olevan joen, mutta muistin myös hirviöiden ukkospolun olevan lähellä. Katsoin tassujani, pyyhkien isoimmat osat rusakkoon, jotta en jättäisi jälkeeni muuta kuin hajujäljen. Tuon jälkeen lähdin kohti jokea, yhä varuillani. Pian ylitin rajan jo mennessäni, huomaten joen. Astelin tassuja, sekä vatsakarvaa myöten veteen, nyt minusta ei jäisi sitä samaa hajujälkeäkään. Haukoin henkeäni tuntiessani kylmän veden litistävä turkkiani, mutta silti pidin itseni kasassa kun pyörähdin nopeasti vedessä, lähtien rantaan. Rannassa suin turkkini, yritin kuivatella ja saada siitä ylimääräiset vedet pois. Tuon jälkeen nousin taas ylös, miettien minne leiriytyä. Tiesin että jos menisin liian syvälle voisin törmätä johonkin, mutta minua ei ollut nyt tällä kertaa kukaan häätämässä, joten jatkoin matkaa. Pian huomasin mukavan näköisen oksan. Kampesin tuon seurauksena puuhun. Odottaisin innolla sitä jos viimeksi kohtaamani kolli tulisi valittamaan puun alle. Kierähdin tukevalle oksalle, valmiina nukkumaan.


//372 sanaa

Taivaslaulun valkea hännänpää katosi näköpiiristäni ja sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ikään kuin varmistaen, ettei kukaan ollut nähnyt meitä. Ketään ei näkynyt, eikä tuuli tuonut syvemmältä Kuolonklaanin reviiriltä tuoreita hajujälkiä muista kissoista. Nousin nopeasti seisomaan ja lähdin juoksemaan kohti Kuolonklaanin rajaa. Taivaslaulu kai kertoisi hirviöstä klaanille, jolloin Punatähti ei takuulla suuttuisi siitä, että hajujälkeni johtivat heidän reviirilleen. Jos joku kysyisi siitä, kertoisin vain, että varmistin kuolonklaanilaisen olevan kunnossa.
Kun ylitin rajamerkit, ajatukseni siirtyivät taas Taivaslauluun. Tuntui kuin koko kehoni olisi ollut höyhenen kevyt, kun astelin kohti palanutta kaksijalanpesää. Ilma tuntui paljon raikkaammalta, ja metsän tuoksut olivat paljon voimakkaammat kuin aiemmin. Kaikki tuntui niin paljon kirkkaammalta ja selkeämmältä, kun tiesin Taivaslaulun tunteista. En voinut edelleenkään uskoa tätä todeksi. Saisin viettää loppuelämäni yhdessä Taivaslaulun sekä Coronan kanssa. En välittänyt siitä, että joutuisimme muuttamaan kauemmaksi. Kaikista tärkeintä oli vain se, että voisimme elää rauhassa ja onnellisina.
Saapuessani pesälle, ilta oli alkanut jo hämärtää. Aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa ja varjot kasvoivat. Corona istui edelleen aidalla, vaikkakin hän oli vaihtanut paikkaa. Kollin kylläinen olemus kertoi, että hän oli käynyt syömässä.Veljeni huomasi minut nopeasti, ja hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen hymy. Loikkasin aidalle ja asetuin istumaan veljeni vierelle. Hän nuuhkaisi turkkiani ja säpsähti. Kastanjanruskea kolli katsoi minua suoraan silmiini.
"Kävitkö Kuolonklaanin reviirillä?" kolli kysyi hiljaisella äänellä ikään kuin varoen, ettei kukaan kuulisi. Nyökkäsin epäröimättä hetkeäkään. Corona vaikutti huolestuneelta.
"Tapasin Taivaslaulun", kerroin rauhallisella äänellä. Corona kehotti minua jatkamaan, sillä hän tiesi että aioin tehdä niin.
"Siinä tapahtui vähän kaikenlaista. Hirviö juoksi ulos ukkospolulta ja paikalla oli kauheasti kaksijalkoja ja muita hirviöitä. Olisit haistanut sen katkun, se oli pahempi kuin normaalisti! Tapasin ihan sattumalta Taivaslaulun, ja.. Ja hän sanoi haluavansa olla kanssani", yritin etsiä oikeita sanoja, mutten löytänyt niitä. Corona kallisti päätään.
"Miten niin olla kanssasi? Haluaako hän sinut Kuolonklaaniin?" veljeni kysyi rauhallisella äänellä.
"Ei, vaan hän haluaa lähteä Kuolonklaanista ja asua meidän kanssamme", hihkaisin innoissani. Innokkuuteni ei tarttunut pentuetoveriini, joka katsoi minua epäilevästi.
"Mutta eihän Kuolonklaani suostuisi siihen ikinä!" Corona sanoi turhankin kovalla äänellä.
"Niin.. Se siinä onkin se ainoa mutta. Kun Taivaslaulu lähtee Kuolonklaanista, meidän täytyy muuttaa", totesin irvistäen. Odotin veljeni reaktiota kauhulla. Aiemmin olin ollut aivan varma, että hän lähtisi mukaamme, mutta yhtäkkiä se varmuus oli poissa.

//Corona?
// 365 sanaa

”Tiedän, mutten sanonut auttavani sinua”, vieraan naaraan kommentti häkellytti minut hetkeksi. Tämä laskeutui solakasti alas korkealta aidalta eteeni. Astuin askeleen verran taaksepäin. Naaras näytti jotenkin uhkaavalta näin läheltä. Hänen ylhäisennäköiset harmaat silmänsä tuntuivat pureutuvan nahkaani.
”Haluat siis pois kaksijalkalasta? Miksi auttaisin sinua?” otin taas toisen pienen askeleen kauemmaksi valkeasta kissasta, ”Mitä minä siitä saan? Minulla on muutakin tekemistä kuin auttaa eksyneitä pentuja.”
”Pentuja? En minä mikään pentu ole!” kivahdin. Sanat olivat tulleet suustani ennen kuin ehdin edes tajuta lausuneeni ne ääneen. Todellisuudessahan en ollut pentua paljon kummoisempi. Olin taas puhunut ajattelematta ensin, ja se todennäköisesti kostautuisi. Entä jos naaras menettäisi kärsivällisyytensä ja repisi minut kappaleiksi? Tai pahempaa? Mikä edes voisi olla pahempaa? Otin kolmannen askeleen taaksepäin varovasti. En uskaltanut katsoa ylös naaraaseen.
”Tai siis… anteeksi. Enhän minä kovin vanhempi kuin pentu ole”, sopersin. Sanani olivat haparoivia ja äänestäni paistoi väkisinkin anteeksipyytävä sävy. Ainiin. Mitä hän auttamisestani saisi? Emmin hetken. Oliko minulla oikeastaan mitään annettavaa tälle? Ei varmaan. Tai siis, voisinhan minä tarjoutua saalistavani hänelle jotain. Olin melko hyvä siinä. Vai olinko? Olivatko kaikki saaliini olleet vain tuuria? Olinko todellisuudessa vain pikkuinen typerä pentu, joka oli karannut täydellisestä kodistaan karuun luontoon, jossa hän varmasti kuolisi? Mitä olin ajatellut? Ei! Nyt ei ollut aikaa kyseenalaistaa omaa identiteettiäni. Olin tarpeeksi hyvä. Luulisin. Ei. Kyllä olin tarpeeksi hyvä. Positiivinen asenne on kaikki kaikessa, Oreo!
”Jos autat minua, voin saalistaa sinulle jotain. Olen melko hyvä siinä”, yritin kuulostaa itsevarmemmalta kuin oikeasti olin, mutta ilmeeni taisi antaa minut ilmi.
”Ei siis sillä että näyttäisit nälkiintyneeltä, mutta ylimääräinen ruoka on aina hyväksi, eikö niin?” lisäsin kiireesti tajuttuani lausahdukseni sävyn.
”Olen muuten Oreo”, kasvoilleni muodostui pieni hymy odottaessani valkean naaraan reaktiota. Ehkei tilanne loppujen lopuksi ollut niin kauhea. Olin vain ylireagoinut. Innostus virtasi takaisin kehooni. Saisin ehkä jopa uuden ystävän!

//292 sanaa
//Nefiri?

Kavahdin yllättyneenä askeleen kauemmaksi Taivaslaulusta. Hän katsoi minua lempeä ilme kasvoillaan, mutta se muuttui hetkessä hämmentyneeksi. Sitä seurasi katse, joka suorastaan huusi katumusta. Naaras avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta minä ehdin ensin:
"Oikeastiko?" En voinut uskoa korviani. Taivaslaulu oli juuri tunnustanut olevansa rakastunut minuun. Kasvoilleni levisi lämmin hymy, kun tajusin soturin olevan tosissaan. Taivaslaulukin hymyili taas.
"Tunnetko sinä samoin?" naaras kysyi varovasti, vaikka olikin takuulla arvannut jo vastauksen.
"Tunnen", vastasin kääntämättä katsettani pois kuolonklaanilaisesta. Olisin voinut katsella soturin erivärisiä silmiä ikuisuuden. Taivaslaulu oli erityinen, eikä maailmassa ollut yhtäkään kissaa, joka olisi ollut kuin hän. Hän oli kaikista mukavin ja kaunein kissa, jonka olin koskaan tavannut. En voinut uskoa, että noin täydellinen kissa oli rakastunut minuun. Olin jo valmis huutamaan asiasta kaikille, mutta ajatus katkesi Taivaslaulun kääntäessä katseensa pois minusta. Naaras vilkaisi hirviötä ja kaksijalkoja, jotka eivät onneksi olleet huomanneet meitä. Katseeni lipui hirviöstä takaisin Taivaslauluun, mutta se jatkoi matkaansa Kuolonklaanin reviirille. Kasvoilleni piirtyi huolestunut ilme.
"Mitä me nyt teemme?" kysyin ja katsoin Taivaslaulua toivoen, että hänellä oli vastaus. Naaras käänsi katseensa kohti Kuolonklaanin reviiriä.
"Onko meillä muita vaihtoehtoja kuin se, että minä lähden Kuolonklaanista?" naaras vastasi kysymykseeni kysymyksellä. Kohtasin jälleen hänen katseensa. Mieltäni lämmitti katsoa naaraan kauniita kasvoja, mutta siitä huolimatta olin huolestunut tulevaisuudesta. Taivaslaulu oli oikeassa, muuta vaihtoehtoa ei ollut. En ikimaailmassa voisi liittyä Kuolonklaaniin, sillä menettäisin silloin Coronan lisäksi myös oman nimeni. Kuolonklaanissa täytyi olla klaaninimi, ja minun nimeni ei ollut sellainen. Ero veljestä ei ollut myöskään minkäänlainen vaihtoehto, ei ikinä. Vaikka halusinkin olla Taivaslaulun kanssa, halusin olla myös pentuetoverini kanssa.
"Ei", totesin hiljaisella äänellä ja katsoin Taivaslaulua pahoittelevasti. En olisi halunnut, että naaras jättää klaaninsa minun vuokseni. Hän oli syntynyt ja varttunut Kuolonklaanissa. Ei varmasti olisi helppoa päästää siitä kaikesta irti noin vain yhden kissan vuoksi.
"Mutta jos sinä lähdet klaanista, Kuolonklaani ei takuulla pidä siitä. He tuskin haluavat enää meitä lähellekään reviiriään, jos sinä eroat klaanista meidän vuoksemme", sanoin ja katsoin Taivaslaulua. Minua ei haittaisi, jos joutuisimme muuttamaan kauemmaksi Kuolonklaanin reviiristä, mutta en ollut varma, miten muut suhtautuisivat asiaan. Corona takuulla ymmärtäisi sen, että rakkauden vuoksi olin valmis tekemään mitä tahansa. Hän ymmärsi minua aina, vaikka ei välttämättä ollutkaan samaa mieltä asioista. Minulle riittäisi, jos vain Corona suostuisi lähtemään minun ja Taivaslaulun matkaan. He olivat minun elämäni tärkeimmät kissat.
"Ja jos sinä oikeasti lähdet, milloin aiot tehdä sen?" lisäsin, kun Taivaslaulu vielä mietti vastausta edelliseen kysymykseeni.

//Taivas?
// 390 sanaa

Auringon kirkkaat säteet sokaisivat minut avatessani ensimmäisen kerran silmäni. Vaistomaisesti suljin silmäni ja käänsin katseeni poispäin palaneen kaksijalanpesän rikkinäisestä katosta. Aurinko oli jo korkealla, ja pesämme oli tyhjä. Olin ollut viime yönä yövartiossa, jonka vuoksi nukuin vielä tähän aikaan. Myös Kaarlo oli yllätyksekseni poistunut pesästä ulos. Kenties vanhus halusi nauttia auringon viimeisistä lämpimistä säteistä, ennen kuin ilma kylmenisi kokonaan. Nousin ylös ja venyttelin. Lihakseni tuntuivat kohmeisilta, mutta en ollut mitenkään erityisen kylmissäni. Pesän seinät suojasivat meitä tuulelta, ja katon ehjät osat pitivät vesipisarat poissa. Astelin rennoin askelin ulos pesästä ja tervehdin kohteliaasti Kaarloa, joka pysytteli lähellä kaksijalan pesää. Kollikissa ei vastannut mitään. Huomasin Coronan istuvan aidalla jonkin matkan päässä. Kolli tarkkaili ympäristöä. Loikin hänen luokseen kepein askelin ja loikkasin aidalle. Corona säpsähti, mutta tunnistaessaan minut hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.
"Dakota ja Timi ovat juuri saalistamassa", veljeni kertoi. Lehtisateen saavuttua riista oli alkanut jo vähenemään. Enää joka puolella ei ollut runsaasti eläinten hajujälkiä, vaan ne olivat vähentyneet. Kylmenevä ilma piti eläimet pesiensä suojassa. Osa eläimistä kuitenkin valmistautui lähestyvään lehtikatoon keräämällä mahdollisimman paljon ruokaa sen varalle. Oravia näkyi paljon näillä mailla lehtisateenkin aikaan. Sen sijaan osa linnuista oli lähes kokonaan kadonneet. Se ei minua erityisemmin haitannut, sillä en ollut kovinkaan hyvä lintujen nappaamisessa.
"Pärjäätkö täällä, jos käyn nopeasti kävelyllä?" kysyin vejeltäni ja annoin katseeni vaeltaa hänen ohitseen kohti Kuolonklaanin rajaa. Raja ei näkynyt tänne saakka, mutta matka ei kestäisi kauaa. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi.
"Käytkö tarkastamassa rajan?" hän kysyi.
"Joo, ettei Kuolonklaani voi valittaa", hymyilin ja loikkasin sulavalla liikkeellä alas aidalta sen toiselle puolelle. Hyvästelin pentuetoverini ja lähdin ravaamaan kohti Kuolonklaanin rajaa. En välittänyt oksista, jotka rasahtelivat juostessani niiden päältä. Reviirimme oli täynnä hajujälkiämme, joita ei voinut olla huomaamatta. Jos joku erakko vaeltelisi täällä, hän huomaisi minut takuulla. Harva uskaltaisi käydä kimppuuni tietäessään, että reviirillä asui myös muita kissoja.
Ajatukseni harhautuivat pienestä joukostamme ja reviiristämme Kuolonklaaniin. Tai no oikeastaan vain yhteen tiettyyn kuolonklaanilaiseen, Taivaslauluun. Kävin päivittäin rajalla toivoen, että näkisin valkean soturin. Viime kohtaamisestamme oli kulunut jo puoli kuuta, ja se tuntui pahalta. Kaipasin Taivaslaulun lämmintä katsetta ja erivärisiä silmiä. Punatähti oli ilmoittanut, että meidän pitäisi tästä lähtien käydä heidän leirissään ilmoittamassa vain tärkeämpiä asioita, joita olivat mahdolliset uhat. Niitä ei ollut näkynyt. Salaa toivoin, että joku petoeläin tai kissa olisi ylittänyt tästä suunnasta Kuolonklaanin rajan, sillä se olisi syy mennä heidän leiriinsä. Heidän leirissään voisin tavata Taivaslaulun. Huomaisikohan Punatähti, jos valehtelisin nähneeni ketun? Pudistin päätäni. Mitä minä oikein mietin? Totta kai he huomaisivat, kun paikalta ei löytyisi ainuttakaan hajujälkeä tai merkkiä ketusta! Työnsin ajatukset syrjään saapuessani Kuolonklaanin rajalle. Lähdin kulkemaan sitä pitkin eteenpäin. Pidin katseeni tiukasti Kuolonklaanin reviirillä. Rajan toisella puolen puut kasvoivat harvassa, ja alueella oli paikoin korkeaa nurmikkoa. Joitakin kukkuloita oli lännessä päin.

Suorastaan matelin eteenpäin rajaa pitkin, koska ukkospolku tulisi pian vastaan. Joutuisin kääntymään ukkospolun kohdalla taas takaisin kohti palanutta kaksijalan pesää.
Lopulta minun täytyi luovuttaa, sillä ukkospolku näkyi jo edessäpäin. Hirviön äänet ja ukkospolun katku eivät houkutelleet, mutta kuljin siitä huolimatta vielä muutaman ketunmitan eteenpäin. Valpastuin heti, kun erotin valkean turkin vilahtavan lähellä polun reunaa. Se kuitenkin katosi heti pensaikkoon, ja hetken luulin nähneeni harhoja. Pian kuitenkin valkea, eriparisilmäinen naaraskissa pomppasi esiin pensaikosta hiiri suussaan. Taivaslaulu hihkaisi innoissaan, mutta ei huomannut minua. Vasta kun kävelin vähän lähemmäksi, naaras säpsähti ja huomasi minut. Hetkeksi hymy kissan kasvoilta pyyhkiytyi pois, mutta tunnistaessaan minut se palasi. Tällä kertaa hymy oli pehmeä ja lämmin, sellainen jonka olin tottunut näkemään Taivaslaulun kasvoilla. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kuolonklaanilaisnaarasta. Lähdin kulkemaan kohti naarasta, joka lähti myös minua kohti. Pysähdyin kuin seinään, kun hirviön voimakas ulina lähestyi. Käänsin katseeni kohti ukkospolkua. Mitä ihmettä?
Hirviö oli poistunut polulta, ja se syöksyi nyt kohti meitä. Näin Taivaslaulun kauhistuneen katseen, kun hirviö rysähti väliimme. En nähnyt enää Taivaslaulua. Kuulin kaksijalkojen huutoa ja hirviön voimakasta murinaa. Koska ei ollut satanut muutamaan päivään, kuiva hiekka pöllysi ja heikensi näkökenttääni. Samassa muistin Taivaslaulun. Oliko hirviö osunut häneen? Sydämeni alkoi takoa lujaa, kun pelko hiipi mieleeni. Lähdin vaiston varassa juoksemaan kauemmaksi hirviöstä, kun kaksijalkoja alkoi saapua paikalle lisää. Jotkut hirviöt pysähtyivät ukkospolun reunaan, vaikka ne eivät usein niin tehneet.
Mitä minä oikein tein? Olin juoksemassa karkuun, kun Taivaslaulu saattoi olla hengenhädässä. Tein äkkijarrutuksen ja käännyin ympäri. Ylitin vähän matkan päästä Kuolonklaanin rajan empimättä. Mitä jos Taivaslaulu oli kuollut? Entä jos hän oli jäänyt hirviön alle? Yritin työntää ajatukset pois mielestäni, mutta se oli vaikeaa. Huoli oli niin valtava, että sitä ei voinut edes sanoin kuvailla. Sydämeni hakkasi lujaa, saatoin kuulla sen selkeästi.
"Taivaslaulu!" huudahdin kovaan ääneen soturin nimen, mutta en saanut vastausta.
"Taivaslaulu!" toistin valkean kissan kauniin nimen uudelleen. Olin jo valmis lyyhistymään onnettomana maahan, kunnes erotin valkean turkin. Taivaslaulu makasi heinikossa kumarassa. Soturin katse oli kohdistunut hirviöön ja kaksijalkoihin, jotka pyörivät sen ympärillä. Kun toistin kolmannen kerran naaraan nimen, hän havahtui siihen ja käänsi päänsä minua kohti. Naaraan katse oli erilainen kuin aiemmin. Näytti siltä, kuin naaras olisi ollut yhtä aikaa peloissaan, kauhuissaan ja kuitenkin myös onnessaan. Ravasin naaraan luokse.
"Luulin että se hirviö litisti sinut alleen!" henkäisin ja katsoin naarasta huojentuneena. Sydämeni hakkasi yhä lujaa, ja minun oli istuttava alas. Päässäni pyöri, mutta se johtui kai helpotuksesta. Voi miten kamalasti minä olin säikähtänyt!
"Luulin että menetin sinut. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt sinut", pudistelin päätäni lohduttomana ja nostin katseeni Taivaslauluun, joka vaikutti olevan hämillään.

//Taivas? Sori jos hittasin tms :d
// 868 sanaa

Kuljin kaksijalkalan hiljaisia katuja pitkin. Vaikka kaksijalkoja taikka muita kissoja ei näkynyt, osasin pysyä aina varuillani. Kuuntelin tarkasti ympäristöäni koirien haukunnan tai lähestyvien askelien varalta. Hajuaistiini turvauduin kuitenkin enemmän, vaikka kaksijalkalan monien hajujen sekamelskassa sillä ei yksin aina pärjännyt. En törmännyt onneksi matkallani keneenkään, en viholliseen enkä ystävään.
Ursa oli lähtenyt etsimään meille ruokaa, kuten työnjakomme yleensä toimi. Minun oli myönnettävä, että hän teki ehkä enemmän töitä ravatessaan hiirien ja oravien perässä päivät pitkät, sillä aikaa kun minä vaeltelin ympäri kaksijalkalaa ympäristöämme vartioiden. Jos väärä kissa sattuisi liian lähelle asuinpaikkaamme, ajaisin hänet pois. Näin ei kuitenkaan usein käynyt, mutta vaikka en uurastanutkaan niin kuin siskoni, ei se tuntunut häntä haittaavan.
Pysähdyin, kun vieraan kissan haju osui nenääni. Tunsin - tai ainakin tiesin - tämän kaksijalkalan kissat melko hyvin, mutta tähän kissaan en ollut aiemmin törmännyt. Astelin hajun suuntaan. Pyrin välttämään turhaa taistelua, mutta jos tuo vieras kissa kävisi hankalaksi, häätäisin hänet tiehensä. Hajun voimistuessa loikkasin edessäni seisovan aidan päälle ja huomasin, että vieras erakko seisoi edessäni aidan toisella puolella. Hänellä oli mustavalkoinen turkki, ja kastanjanruskeissa silmissään ylen hätääntynyt katse. Kissa tähyili ympärilleen hermostuneena eikä näyttänyt huomaavan minua. Pyöräytin silmiäni. Kaikenlaisiin kissoihin sitä törmäsikin.
"Avuntarpeessa?" kysyin ja kohotin kulmiani kun kolli käännähti minua kohti. Hiljalleen kissa näytti rentoutuvan.
"Kiitos, taisin eksyä. Tiedätkö reitin ulos?"
Siristin silmiäni kollin kysymykselle.
"Tiedän. Mutta en sanonut auttavani sinua."
Laskeuduin sulavasti aidalta ja astuin erakon luo.
"Haluat siis pois kaksijalkalasta? Miksi auttaisin sinua?" kysyin kallistaen päätäni. "Mitä minä siitä saan? Minulla on muutakin tekemistä kuin auttaa eksyneitä pentuja."

//Oreo?
//252 sanaa

Paikassa, jossa aurinko ei koskaan laskenut, oli lähes tulkoon mahdotonta laskea kuluneita päiviä. En enää edes tiennyt, kauanko olin jo joutunut virumaan tässä tunkkaisessa pikku kopissa, ja se alkoi turhauttaa minua aina vain pahemmin.
Tunsin oloni jatkuvasti väsyneeksi, ja kaikki aistini olivat ikään kuin puutuneet. En enää tiennyt, missä suunnassa oli sininen taivas, missä maa ja vehreä nurmimatto... Mutta ennen kaikkea mieltäni askarrutti kysymys, miksei kukaan ollut tullut vielä hakemaan minua pois tästä vankilasta.
Nuuhkaisin haluttomana kaksijalan tuomaa lautasta, jonka päällä oli sitä samaa märkää, vastenmielistä muhennosta, josta vatsani meni sekaisin joka kerta. Mutta muutakaan ei tähän hätään ollut, ja tiesin joutuvani syömään sen jossain vaiheessa pahimpaan nälkään.
Kapea ovi edessäni avautui. Siristin silmiäni totutellessani valonmäärään. Kaksijalanpennun hahmo varjosti kasvojani, kun se kurkotti kaulaansa pitkälle tarkistaakseen, olinko vielä syönyt. Sitten se pudisti hivenen pettyneen oloisena päätään ja mölisi samalla jotakin omalla oudolla kielellään.
Lautasen vieressä oli kuppi, johon se kippasi lisää vettä. Jopa vesi maistui kuivalta ja mauttomalta täällä. Kaipasin niin takaisin kotiin, jossa tarjolla oli vastapyydettyä riistaa ja raikasta vettä purosta.
Kaksijalka nousi seisomaan kahden jalkansa varaan, joiden päälle se oli äsken ollut kyykistyneenä tutkaillessaan tilaani. Unohdin aina, kuinka pitkä pentu oli täydessä mitassaan; se olisi helposti pystynyt tallomaan minut kömpelöillä tassuillaan, muttei koskaan tehnyt niin.
Odotin oven liukuvan narahtaen kiinni, kuten joka kerta kaksijalan käynnin jälkeen. Tällä kertaa se jäi kuitenkin auki. Raosta tulvi valkoista valoa sisälle pimeään kopperooni. Oliko se aurinko?
Hiivin varovasti ovensuuhun. Työnsin pääni ulos ja katsahdin ympärilleni: edessäni avautui uusi, suurempi huone, jossa oli huomattavasti valoisampaa ja enemmän liikkumatilaa. Katseeni osui kummalliselle, pehmeälle tasolle, jonka päälle pentu näytti yrittäneen piiloutua. Se kurkisti reunan yli vaivihkaa, mutta huomatessaan minun katsovan sitä, se vetäisi päänsä takaisin pois näkyvistä.
En uskonut pennusta koituvan minulle harmia, joten päätin tutkia huonetta tarkemmin. Kuten joutuessani ahtaan koppini vangiksi, tutkin nytkin joka nurkan ja esineen huolella läpi, puoleksi uteliaisuudesta, puoleksi pakoreittiä etsien. Mutta tälläkään kertaa sellaista ei tuntunut olevan.
Nostin katseeni ylös seinälle, jossa oli neliönmallinen reikä. Reiästä näki läpi, olettaakseni, ja se valaisi suuren tilan valolla, joka aina välillä himmeni ja välillä kirkastui - kuin aurinko, joka jäi pilvien taakse piiloon.
Ja silloin minä sen keksin. Loikkasin vähän kankeasti tasolle kaksijalanpennun viereen ja yritin tähystää ulos reiästä. Pentu ulvaisi yllättyneenä, mutta antoi minun tulla lähelleen.
Laskeuduin matalaksi ja keinutin lantiotani puolelta toiselle, pidin katseeni tiukasti kiinni reiässä. Seuraavaksi ponnistin ilmaan ja lensin reikää kohti kuin saaliin huomannut haukka. Jostain syystä lentoni tyssäsi kuitenkin lyhyeen, törmäsin johonkin näkymättömään tömähtäen ja putosin lattialle. Kaksijalka alkoi haukkoa ilmaa oudosti, sen naamakin oli vääntynyt hassuun virneeseen. Nauroiko se minulle? Kompuroin nopeasti takaisin tassuilleni ja mulkoilin pennun suuntaan hännälläni ärtyneenä huiskien.
Painavat askelet kumisivat huoneen ulkopuolella. Pentu säikähti silminnähtävästi ja ryhtyi hätistelemään minua takaisin pientä huonetta kohti. Minulle ei jäänyt muitakaan vaihtoehtoja, joten juoksin vikkelästi nuorukaisen ajattamana niin sanottuun turvapaikkaani.
Ovi läimäistiin kiinni takanani ja taas tuli aivan pilkkosen pimeää. Sydän rinnassa pamppaillen kuuntelin, kuinka joku avasi uuden oven suuressa huoneessa ja uusi, paljon pehmeämpi ääni alkoi murista jotakin - ilmeisesti se puhui pennulle. Pentu ulisi hermostuneesti takaisin, sitten kuului, kuinka joku pamautti oven kiinni ja askelet loittonivat. Tuli taas pelottavan hiljaista.
Hiivin hiljaa nurkkapaikalleni, josta näki hyvin koko ahtaan tilan sekä suljetun oven. Kävin edelleen ylikierroksilla ja olin hyvin stressaantunut äskeisestä. Rukoilin mielessäni ystävieni tulevan pian noutamaan minua.

//542 sanaa

Kuljin eteenpäin päättäväisesti, mutta kuitenkin vailla mitään tiettyä päämäärää. Olin viimepäivinä huomannut, miten lehdet ympärilläni olivat alkaneet hitaasti kellastua ja ilma kävi päivä päivältä kylmemmäksi; lehtisade oli jo saavuttanut metsän. Tiesin, että minun kuuluisi luultavasti olla huolissani riistan huomattavasta vähentymisestä, mutta en voinut olla innostumatta. Tämä olisi ensimmäinen lehtisateeni! Tassuttelin siis eteenpäin niin rivakkaa tahtia kuin lyhyiltä tassuiltani pääsin. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan olin menossa, mutta suunta pysyi kuitenkin aina samana. Olin alitajuntaisesti pistänyt merkille miten maisemat ympärilläni olivat alkaneet muuttua havumetsään, ja tunne siitä, että olin oikeasti päässyt pois edellisestä elämästäni ja kuljin kohti uutta, vahvistui askel askeleelta. Toisaalta myös ikävä nälän- ja väsymyksentunne vahvistuivat joka askeleella. Katsoin hälyttävän kovaa vauhtia laskevan auringon suuntaan. Aikahan tuntui suorastaan pakenevan tassujeni ulottuvilta! Pitäisi varmaan saalistaa ja sitten etsiä tilapäinen yöpymispaikka. Jatkaisin matkaa sitten huomenna.

Suuni avautui ammolleen haukotukseen nostaessani pääni pystyyn lehtikasasta, jonka keskelle olin nukahtanut. Maahan pudonneet lehdet kahisivat ympärilläni venyttäessäni selkääni antoisasti. Pudistin unenrippeet silmistäni ja katsahdin ylös nousevaan aurinkoon. Kasteinen luonto ympärilläni näytti jotenkin kauniilta. Ravistin vielä turkkini kauttaaltaan saadakseni kroppani täysin hereille ja aloin tassutella eteenpäin. Olin aina ollut aamuvirkku. Heräsin aina aikaisin, sillä nautin aamusta; ei ollut liian kuuma, luonto oli kaunista eikä liikkeellä ollut juuri ketään. Voisin saalistaa jotain. Nostin kuononi ylös vienoon tuulenvireeseen katsoakseni, haistaisinko mitään. Hetkeen haistoin vain lehtiä ja heinää, mutta pian nenääni tulvahti toinenkin, joskin hyvin heikko tuoksu. Pelottavan tuttu tuoksu. Värähdin tunnistaessani sen; kaksijalkala. Nenääni pistävästä heikosta kaksijalkojen löyhkästä ei voinut erehtyä. Tiesin kuitenkin, ettei se voinut olla se sama, josta karkasin pentuna. Minähän en ollut koskaan kääntynyt takaisin. Vai olinko vahingossa sekoittanut suunnat ja kääntynyt ympäri? Epätietoisuus kirveli nahoissani ikävästi, joten päätin lähteä ottamaan asiasta selvää. En ollut koskaan kuullut, että maailmassa olisi muitakin kaksijalkaloita kuin se missä synnyin, mutta olihan aina mahdollisuus. Lähdin siis tarpomaan eteenpäin pistävää hajua kohti. Ai niin, minun piti syödäkin! No, tekisin vain pienen tutkimusretken. Nälkäisenä muriseva mahani sai odottaa hetken. Ja kuka tietää, ehkä saisin jonkun pikaisen saaliin matkalla. Tunsin itseni yllättävän suojattomaksi lyhyessä heinikossa johon olin saapunut, joten hakeuduin miltei huomaamattani takaisin metsän siimeksiin, josta seurasin hajua. Metsässä se muuttui huomattavasti heikommaksi, mikä oli hyvää harjoitusta hajuaistilleni. Nenääni erottui myös muita tuoksuja, joista päällimmäisenä oli ihanan pikkulinnun tuoksu. Hetkinen, pikkulinnun tuoksu? Saalistusviettini heräsivät kertaheitolla kun miltei vaistomaisesti kyyristyin vaanimaan pientä otusta, jonka hoksasin nokkimasta jotain puun juurella. Astelin hitaasti eteenpäin varoen, etten astuisi minkään päälle. Vielä yksi askel ja sitten… loikka! Tapoin hiiren lyhyellä puraisulla, jonka jälkeen hotkaisin sen suuhun nopeasti. Ruoka maistui ihanalta, sillä en eilen ollut saanut yhtään saalista. Onneksi minua onnisti tänään!

Matka kaksijalkalaan kesti todella kauan. Tai no, ainakin kauemmin kuin olin kuvitellut. Aurinko oli jo korkealla, kun lopulta tupsahdin keskelle hajujen sekamelskaa. Kaksijalkalan reunalla oli puinen aita, jonka yli kiipesin jokseenkin vaivalloisesti ja kompuroiden. Päästyäni toiselle puolelle aloin kierrellä ukkospolun pistävänhajuisesta materiaalista tehtyjä kapeita kujia nuuskien jatkuvasti ympäriinsä. Kaksijalkalassa oli yllättävän hiljaista. Ehkä kaksijalat olivat vetäytyneet sisälle syystä sun toisesta. Ilmassa kiiri kuitenkin satunnaisia äännähdyksiä, ja kaksijalkojen löyhkä oli vahva. Maisema näytti täysin vieraalta, eikä tämä siis voinut olla sama kaksijalkala kuin lapsuudenkotini. Helpotuksen ja paniikin sekalainen tunne valtasi yhtäkkiä mieleni. Menin paniikkiin. Miksi olin sännännyt suin päin keskelle vierasta kaksijalkalaa? Katselin hetken hätäisesti ympärilleni miettien mitä tehdä, mutta aivoni olivat päättäneet mennä oikosulkuun. Missä oli uloskäynti? Katseeni sinkoili sinne sun tänne tunnistamatta mitään tuttua. Aivoni tuntuivat tosiaan menettäneen kaikki toimintakykynsä, ja sydämeni hakkasi kiivaasti rinnassani.
”Avuntarpeessa?” vieras ääni sai minut kääntymään salamannopeasti ympäri. Hätkähdin nähdessäni valkean naaraan, jonka harmaat silmät tuijottivat minua jokseenkin huvittuneena. Tämä istui korkean aidan päällä häntä kietaistuna tassujen ympäri. Rauhoituin vähitellen ja naurahdin hieman, ”Kiitos. Taisin eksyä. Tiedätkö reitin ulos?”
//Nefiri, jos haluut? Voin kyl jatkaa tästä jos saan hitata Nefirii :D
//601 sanaa

Olihan toki huvittavaa, ettei ikäiseni kolli kyennyt voimillaan horjauttamaankaan minua, mutta pystyikö häntä siitä moittimaankaan: olin poikkeuksellisesti varsin isokokoinen kissa naaraaksi, ja se kävi hyvin ilmi esimerkiksi seisoessani isän tai Timin tai Coronan rinnalla. Merkurius, Coronan veli, tosin oli minun kokoiseni, ja ehkä jopa piirun verran isompikin, joten en tuntenut oloani orvoksi ainoana niin sanottuna jättiläisenä.
"En tietenkään väitä. Olet oikein vahva kissa, Corona", kehräsin hyväntahtoisesti. "Mutta kaikki muut eivät vain taida tietää sitä." Osoittaakseni, ettei äskeisiä sanojani ollut tarkoitettu loukkaukseksi, tuuppasin häntä toverillisesti kuonollani. Sen jälkeen suuntasin varjoon loikoilemaan, ja Corona seurasi perässä.
Olin huomattavasti paremmalla tuulella nyt, kun olin saanut selvitettyä välini Timin kanssa. Hän tulisi olemaan meille oiva lisä - ja olikin sitä jo - kunhan asia virallistettaisiin. Hädin tuskin maltoin odottaa!

Neljännesosakuu vierähti aivan hetkessä. Kulkuri oli pitänyt lupauksensa ja tuonut saalista menetetyn tilalle, ja minä ja Timi olimme lähentyneet entisestään sen kahnauksen jälkeen. Olimme jopa alkaneet käymään yöllä ulkona salassa muilta - se oli meidän kahden oma juttu.
Tällä hetkellä olin partiossa Coronan kanssa. Timi piti huolta sillä välin leiristä ja Merkurius oli luvannut auttaa häntä siinä. Saisin siis viettää laatuaikaa hyvän ystäväni kanssa - sitä parempaa tapaa ei ollutkaan viettää päivää!
Viherlehti oli jo vaihtunut lehtisateeseen. Päivisin ulkona ei ollut enää niin lämmin kuin yleensä, mutta aurinko tuntui silti mukavalta turkilla. Pimeäkin tuli tavallista nopeammin ja puiden lehdet olivat vaihtaneet väriään eloisasta vihreästä ja kauniiseen punaisen ja keltaisen sävyyn.
Erakkonaaraan haju oli yhä vahva rajan liepeillä. Vaikka hän ei koskaan ylittänytkään rajaa, tämä pyöri silti aivan liian lähellä sekä meidän että Kuolonklaanin reviiriä. Jos emme osaisi pitää tunkeilijaa loitolla klaanin alueelta, järjestäytyneet klaanikissat saattaisivat käydä kimppuumme ja häätää meidätkin vielä pois. Sitä me emme halunneet, emme sitten missään nimessä. Uuden, turvallisen kotipaikan etsiminen tulisi olemaan varmasti vaikeaa, mikäli meitä odottaisi lähtö kaksijalkojen pesän raunioilta.
Koska halusin saada ajatukseni toisaalle ikävistä asioista, päätin yrittää aloitella jonkinlaista juttua Coronan kanssa. Kastanjanruskea kolli oli kulkenut tähän asti hiljaa vierelläni, pitäen silmällä kaikkea epäilyttävää ja mahdollisia uhkia.
"Haluaisitko sinä perustaa joskus perheen ja hankkia pentuja?" Kysymykseni oli ehkä tullut vähän puskista, tai no, itse asiassa todella syvältä sieltä, sillä Corona ihan hätkähti sen kuullessaan. Oi voi. Toivottavasti en ollut säikäyttänyt häntä pahanpäiväisesti. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut saattaa ystävääni tukalaan tilanteeseen.

//Corona? Toivottavasti en hitannut liikaa ketään.
//368 sanaa