Raotin hitaasti unisia silmiäni. Kuuntelin hetken ajan Coronan tasaista hengitystä, kun kolli nukkui aivan kiinni turkissani. Metallin kolahdus sai veljeni säpsähtämään hereille. Kaksijalka oli tullut käymään pesämme lähellä,

todennäköisesti se heitti variksenruokaa astiaan. Käänsin katseeni ruskeaan kolliin, joka räpytteli unisia silmiään. Pesä oli hämärä, mutta uloskäynnistä sisään pääsi vähän valoa. Kylmyys yritti tunkeutua koloon, mutta se toi vain mukavan tasapainon kuumuudelle. Nukuimme aivan lähellä toisiamme, sillä pesä tuntui käyvän meille pian pieneksi. Emme voisi nukkua täällä enää montaakaan kuuta, sillä kasvoimme koko ajan. Kun kuulin kaksijalan lähtevän, kömmin ulos kolosta. Ilma lämpimän pesän ulkopuolella oli huomattavasti kylmempi. Venyttelin kohmeisia lihaksiani ja pyöristin selkääni. Siihen päälle haukottelin vielä makoisasti. Sipaisin kielelläni sekaisin olevia rintakarvojani, mutta en jaksanut jatkaa turkkini pesemistä. Corona asteli ulos kolosta ja venytteli.
"Huomenta", naukaisin ja hymyilin veljelleni.
"Huomenta", hän sanoi takaisin ja haukotteli. Tunsin, kuinka tyhjä vatsani murisi. Olin jo tottunut tyhjään vatsaan, mutta nyt se tuntui pahemmalta kuin normaalisti. Tuntui, kuin voimani olisivat loppuneet. Tarvitsimme kipeästi ruokaa.
"Kamala nälkä", huokaisin turhautuneena. Corona käänsi katseensa surkean oloisena suuntaani. Hän puski kuonollaan lapaani.
"Niin minullakin, mutta kyllä me jotain keksimme", kolli yritti lohduttaa. Hän oli aivan yhtä nälkäinen kuin minäkin, joten kissa ymmärsi tuskani.
"Lähdemmekö heti ulkopuolelle etsimään ruokaa?" kysyin varovasti. Ajatus kaksijalkalasta poistumisesta kauhistutti minua hieman. Olin elänyt koko ikäni täällä, tunsin lähes jokaisen paikan tästä osasta kaksijalkalaa. Maailma kaksijalkalan ulkopuolella oli täysin tuntematon ja liian suuri minun makuuni.
"Ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa", Corona totesi. Tiesin, että veljeni oli innoissaan tulevasta seikkailusta. Hän halusi kuitenkin näyttää, että ymmärsi minun pelkoni. Kaikki uusi pelotti aina. En tiennyt yhtään, mitä kaksijalkalan ulkopuolella tulisi tapahtumaan. Nyökkäsin ja lähdin kulkemaan eteenpäin. Corona otti paikan viereltäni ja kosketti hännällään lapaani. Hän olisi minun tukenani mitä ikinä tapahtuisikaan.

Saavutimme kaksijalkalan rajan. Sydämeni tykytti hurjasti, mutta Coronan läsnäolo rauhoitti vähän. Veljeni johdatti meidät pois kaksijalkalasta. Varovaisin askelin etenimme kohti tuntematonta. Aurinko nousi hiljalleen korkeammalle. Sen säteet heijastuivat turkkiini ja lämmittivät eniten tummia laikkujani. Veikkasin, että aurinko lämmitti Coronaa enemmän. Hänen turkkinsa oli ruskea. Lumi jalkojemme alla oli märkää, sillä hiirenkorva eteni kovaa vauhtia. Lumi sulaisi seuraavien kuiden aikana kokonaan pois. Tulisi viherlehti, jolloin olisi lämmintä. En ollut koskaan nähnyt viherlehteä, mutta emo ja isä olivat kertoneet meille siitä.
"Haistatko tuon?" Corona kysyi ja hidasti tahtiaan. Keskityin ilman haistelemiseen. Haju oli tuttu, mutta en saanut päähäni mistä. Lähdin kulkemaan hajujälkeä seuraten eteenpäin. Emo ja isä olivat opettaneet meille hajujäljen seuraamista siltä varalta, että olisimme pentuina eksyneet heistä. Täytyi löytää haju ja lähteä kulkemaan sinnepäin, minne se voimistuu. Kaksijalkalassa hajujen seuraaminen oli vaikeampaa hirviöiden katkun vuoksi, mutta nyt jälki oli selvä.
"Mikä se on?" kuiskasin hiljaa veljelleni ja vilkaisin hänen suuntaansa. Ruskea kolli haisteli ilmaa keskittyneesti ja käveli perässäni seuraten jälkeä.
"Hiiri", ruskea kolli mutisi. Aivan, niinpä tietenkin! Isä oli joskus saalistanut hiiren ja tuonut sen näytille meille.
Jatkoimme hiiren jälkien seuraamista kaikessa hiljaisuudessa. Tovin kuluttua hajujälki oli vain voimakkaampi, ja huomasin harmaan hiiren erään koivun juurella. Hiiri kaivoi lumen alta jotakin, mutta en nähnyt mitä. Pysähdyin, ja Corona oli vähällä törmätä minuun. Viitoin hännälläni hiiren suuntaan.
"Yritän saada sen kiinni", kuiskasin niin hiljaa kuin ikinä vain pystyin. Corona nyökkäsi ja painautui maata vasten. Lähdin kaikessa hiljaisuudessa hiipimään kohti hiirtä. Se ei huomannut minua, koska eläin keskittyi oman tekemiseensä. Liikuin niin hitaasti ja hiljaa kuin vain saatoin. Kun välimatkaa oli enää pari ketunmittaa, valmistauduin syöksymään hiiren kimppuun. Tämän lähemmäksi en voisi päästä. Olin juuri ponkaisemassa itseni liikkeelle, kun puun takaa pensaikosta ilmestyi kissa. Kissa loikkasi kohti hiirtä ja sai sen juuri ja juuri kiinni. Säikähdin ja loikkasin taaksepäin. Corona huomasi tapahtuneen ja kiiruhti vierelleni. Tulija oli suurikokoinen harmaanruskea naaras. Päälaelta hännänpäähän saakka kulki tummanharmaa raita. Kun kissa huomasi meidät, hän säpsähti ja loikkasi askeleen taaksepäin. Eloton hiiri jäi makaamaan hankeen. Kissa katsoi meitä säikähtäneenä. Maasto oli pitänyt meidät piilossa kissan katseelta hänen vaaniessaan hiirtä. Kissa oli arviolta meidän ikäisemme, mutta en tiennyt miten kokenut hän oli.
"Kuka olet?" Corona kysyi ja astui askeleen eteenpäin. Veljeni näytti epävarmalta, mutta niin tein minäkin. Toisaalta, ei tuntematon naaraskaan näyttänyt täysin pelottomalta. Ymmärsihän sen, sillä meitä oli kaksi ja hän tuntui olevan aivan yksin.

//Dakota? Corona? Tästä tuli ihan tönkkö xdd ja vaihoin hän-kertojasta minään :d
// 675 sanaa

Analysoin ympäristöä ja veljeäni. Olisi minun vuoroni hyökätä veljeni kimppuun. Merkurius oli onnistunut mielestäni hyvin ja niin aijoin minäkin. Tai ainakin toivoin niin, halusin sydämeni pohjasta olla hyvä taistelemisessa, jotta voisin suojella minulle tärkeitä kissoja vaaran kohdatessa. Merkurius oli iso, joten minun olisi keksittävä hämäyskeino, sillä muuten hän voittaisi kokonsa takia. Minun pitäisi käyttää hyödyksi kekseliäisyyttäni. Idea pulpahti päähäni ja jo alle sekunnin päästä idean synnystä aloin toteuttamaan sitä. Kiinnitin katseeni huomattavan vakaasti Merkuriuksen paksuturkkiseen rintaan, mutta lähdinkin salamannopeasti syöksymään veljeni kylkeen. Merkurius oli napannut syötin ja valmistautunut puolustamaan rintapuoltaan. Hän ei ehtinyt puolustautumaan oikeasta suunnasta ennen kuin olin saanut hieman epäonnistuneen iskuni perille. Se kuitenkin oli onnistunut tarpeeksi hyvin, sillä Merkurius horjahti, mutta yritti pitää tasapainonsa yllä. Lopulta hän kuitenkin kellahti istuma-asentoon. Se kuitenkin oli mitä parhain asento kerätä itsensä uudelleen kasaan. Kuitenkin nopeuteni ansiosta olin ehtinyt jo tähdätä uuden iskun, tällä kertaa kirjavan kollin rintaan. Yllättäen sain iskun poskelleni Merkuriuksen suurella tassulla ja hukkasin hetkeksi kaikki ajatukseni. Toimin kuitenkin vaistojeni varassa ja yritin hapuilla osittain sokaistuneena kiinni Merkuriuksesta, tavoitteenani kaataa hänet mukanani. Suunnitelmani ei kuitenkaan toiminut siten, miten sen olin tarkoittanut vaan Merkurius yllätyksekseni pysyi tasapainossa ja piti minua nyt maassa tassullansa. Rentouduin ja leikin luovuttanutta. Tunsin, kuinka Merkuriuksen ote keveni. Tilaisuuden tullen kiemurtelin ja läimin paksuturkkista kollia pehmeillä tassuillani ja pääsin kuin pääsinkin pakoon.
“Hahaa!” hihkaisin riemastuneena ja kohtasin katseellani Merkuriuksen oranssihtavan meripihkaiset silmät. Olin kovin hengästynyt, mutta samaan aikaan tunsin jonkinlaista itsevarmuutta. En ollut ollut niin huono kuin olisin voinut olla ja Merkuriuskin pärjäsi loistavasti. Olisimme loistava taistelupari vaaran tullen.
“Sinä suoriuduit mielestäni loistavasti”, naukaisin silmät onnellisina hohtaen, “Meidän täytyy alkaa harjoitella useammin, niin kehitymme entistä paremmiksi.” Merkurius nyökkäsi hänkin hymyillen.
“Sinun temppusi olivat kekseliäitä”, kolli naukaisi ja tassutteli minun luokseni. Koskin kollin lapaa hännälläni, jonka jälkeen istahdimme hetkeksi lepäämään. Mieleni harhautui ajattelemaan tosi tilannetta. Kulkisiko ajatukseni yhtä nopeasti tosipaikan tullen vai jäätyisinkö kokonaan? Kuvittelin kuinka viisikissainen joukko piirittäisi meitä. Tulisiko meistä tarpeeksi hyviä puolustautumaan kahdelle kissalle samanaikaisesti? Elämä kohtelisi meitä kaltoin jos emme valmistautuisi taistelemaan sitä vastaan. Meidän tulisi ottaa kaikki irti kohtaamistamme taisteluista ja oppia muiden kissojen tekniikoita. Samaan aikaan nuo kissajengit saivat karvani pystyyn ja kiinnostivat minua valtavasti. Elivätkö he kuin minä ja Merkurius? Söivät kaksijalkojen ruokaa ja puolustautuivat tunkeilijoilta ilman pahaa tarkoitusta? Vai olivatko he kylmäsydämisiä hirviöitä, jotka rakastivat pienempien kiusaamista. Hätkähdin ajatuksistani, kun Merkurius oli noussut seisomaan ja hänen katseensa oli kääntynyt taivaalle. Huomasin vasta, kuinka taivas jo punersi ja aurinko oli painumassa yöpuulle.
“Meidän olisi parasta lähteä kohti yösijaamme. Lähdetään huomenna heti aamusta kaksijalkalan ulkopuolelle”, veli naukaisi vilkaisten minuun ystävällisillä silmillään. Olin sisimmässäni hieman pettynyt siitä, ettemme pääsisikään tänään seikkailulle, mutta emme olleet huomanneet ajankulua harjoitellessamme. En tietenkään haluaisi saattaa Merkuriusta vaaraan ja lähteä ehdoin tahdoin pimeään tuntemattomille seuduille. Nyökkäsin tyytyen ehdotukseen, vaikka tiesin sen olevan parempi niin. Lähdimme tassuttamaan kohti tuttua paikkaa, jossa olimme usein nukkuneet.
“Käpäläni ovat ihan väsyneet”, Merkurius tokaisi. Kollin sanottua sen huomasin uupumuksen myös itsessäni. Tassuni tuntuivat ihan puunversoilta, joita ei oltu tarkoitettu kannattelemaan näin suurta lastia.
“Minun myös. En tiennyt, että taistelu on näin rankkaa”, huokaisin ja loikkasin eteeni sattuneen keskikokoisen kiven yli. Yritin pidätellä haukotustani, mutten pystynyt siihen kovin pitkään. Suuni aukesi suureen ja makeaan haukotukseen. Pian haukotus tarttui veljeeni ja hänkin haukotteli väsyneesti. Suustani kuului pieni kehräyksen ja naurahduksen sekainen ääni ja kasvoilleni nousi huvittunut hymy. Kun olimme taivaltaneet hetken, saavuimme pesäpaikalle, jossa tuoksui vielä heiveröisesti meidän tuoksumme viime yöltä. Nukuimme pienessä kolossa, joka oli kaksijalanpesän seinämän nurkassa. Kolo oli pieni ja emme mahtuisi sinne enää pitkään. Tiivis tunnelma toi koloon lämpöä. Istahdin vanhalle ja rispaantuneelle kaksijalkojen pehmikkeelle, jonka olimme raahanneet suuren metallipöntön luota tänne. Metallipönttöön tuotiin säännöllisesti variksenruokaa ja välillä teimme sieltä löytöjä. Tämä pehmike oli säästänyt meidät lehtikadon aikaan monilta kuolettavan kylmiltä öiltä. Se oli aivan liian iso pieneen koloomme, joten se repsotti vähän sen ulkopuolella ja muodosti oivan istumapaikan. Kolomme lähellä kävi harvoin kaksijalkoja, mutta jos kävi, hekin olivat täällä vain hetken. Siksi olimme valinneet sen. Halusimme nimittäin olla rauhassa. Muistin kuinka kerran olimme nukkuneet erään kaksijalan pihaa ympäröivässä puskassa ja olimme saaneet karmean herätyksen. Kaksijalanpentu oli tullut koskettelemaan meitä varoittamatta. Ei siinä vielä kaikki. Pentu oli nostanut minut ilmaan, eikä ymmärtänyt rimpuiluani merkiksi siitä, että halusimme olla rauhassa maantasalla. Merkurius oli ryöminyt ulos puskasta ja varastanut kaksijalan huomion, jolloin minulla oli oiva tilaisuus paeta. Olin Merkuriuksesta ikuisesti kiitollinen. Hän oli maailman paras veli ja rakastin häntä suunnattomasti.
Ahtauduimme pieneksi käyvään pesään ja käperryimme vieretysten. Oli mukava tuntea toisen kissan vartalo lähellään. Katsahdin vielä kirjavaan kolliin, jonka meripihkaiset silmät kiiluivat hämärässä.
“Pysytään aina yhdessä”, naukaisin. Merkurius nyökkäsi epäilemättä:
“Tietenkin. Nuku hyvin.” Siristin silmiäni ystävällisesti.
“Hyvää yötä”, naukaisin ja painoin leukani etutassujeni päälle ja suljin silmäni. Tuntui ihanalta rentouttaa jokainen niin kovin väsynyt lihakseni ja vaipua unten maille haaveillen huomisesta retkestämme.


//Mer? ANTEEKS ku kesti näin kauan jatkaa D:
781 sanaa

Merkurius: 22kp! -

Dakota: 42kp! -

Corona: 10kp -

Merkurius innostui veljensä nerokkaasta ideasta.
“Mennäänkö heti?” laikukas kolli kysyi ja oli jo lähdössä. Corona hymyili, nyökkäsi ja lähti seuraamaan pentuetoveriaan. Merkurius ei luottanut olemattomiin taistelutaitoihinsa, joten oli hyvä harjoitella edes jotenkin. Kolli tiesi mistä puskasta ruskea kissa puhui, joten hän osasi johtaa kaksikon sinne. Matka ei ollut pitkä. Kaksikko kulki aidan suojassa välttääkseen ohitse kulkevan Hirviön kanssa kohtaamisen. Kolli inhosi kaksijalkalasta eniten hirviöitä. Ne olivat kovaäänisiä, tunteettomia otuksia, jotka juoksivat aina vain jonnekin. Ne imaisivat kaksijalkoja sisäänsä ja sylki sitten ulos. Lisäksi ne haisivat kamalalta. Katkuun oli elämän aikana tottunut jo hieman, mutta silti läheltä sitä ei kestänyt haistella. Merkurius loikkasi aidan päälle veljensä edellä. Hän loikkasi nopeasti alas toiselle puolelle.
Harmaa-valkea kissa pudottautui sulavasti neljälle jalalleen. Corona tuli perässä vähintäänkin yhtä sulavasti. Merkurius näki kuivuneen ruusupuskan edessään. Se oli pudottanut lehtensä lehtikadon aikaan, mutta piikit olivat vielä tallella. Erakko huitaisi kokeilumielessään käpälällään puskan oksistossa olevaa punertavaa palloa. Hän osui, mutta ei ehtinyt ennakoida sitä, miten nopeasti se palaisi takaisin paikalleen. Piikki iskeytyi kipeästi nuoren kollin oikeaan käpälään. Hän säpsähti kivusta ja huoppui taaksepäin.
“Oletko kunnossa?” Corona kysyi hieman huolestuneen oloisena. Merkurius nyökkäsi ja otti piikin hampaillaan pois. Hän kääntyi veljensä puoleen.
“Aloitammeko?” Merkurius kysyi hymyillen leveästi. Corona nyökkäsi ja asettui pensaan eteen. Kolli huitaisi käpälällään puskaa ja loikkasi nopeasti taaksepäin onnistuen väistämään puskan iskun. Saman tien kolli loikkasi taas eteen ja antoi uuden iskun. Kuten äskenkin, Corona onnistui väistämään sen. Nyt myös merkurius päätti yrittää uudelleen. Erakko iski käpälällään pensaikkoa ja loikkasi taaksepäin matalana. Kolli toisti sen muutaman kerran aina vain nopeampaa. Kun tovi oli kulunut, veljekset astuivat kauemmaksi ruusupuskasta. He katsoivat toisiaan tyytyväisinä.
“Pitäisikö meidän vielä yrittää taistella toisiamme vastaan sievästi?” Merkurius kysyi mietteliäänä. Hän oli varma, että ruusupuskaa taisteleminen ei ollut lähelläkään kissaa vastaan taistelemista. Coronaa vastaan taisteleminen voisi näyttää, millaista on taistella kissaa vastaan. Toki kaksikko oli pentuna harrastanut leikkitaisteluita, mutta ne olivat hyvin kömpelöitä.
“Joo, hyvä idea. Hyökkää sinä ensin, mutta pidäthän kyntesi piilossa”, Corona vastasi. Merkurius lupasi pitää kyntensä poissa pelistä. Hän ei halunnut satuttaa veljeään koskaan. Laikukas kolli astui taaksepäin ja kumartui matalammaksi. Hän heilautti pari kertaa takamustaan ja loikkasi kohti ruskeaa kollia. Corona väisti liikkeen loikkaamalla sivuun, ja Merkurius loikkasi tuon perään. Erakko ei ollut varma mitä hänen olisi pitänyt tehdä, joten hän päätti vain loikata veljensä päälle. Merkurius pudottautui ruskean kissan päälle, jonka seurauksena he alkoivat pyöriä lumessa. Valkoinen erakko läpsäisi ruskeaa poskelle. Se sai Coronan häkeltymään hetkeksi, ja Merkurius nousi ylös. Kolli painoi käpälänsä veljensä vatsalle hymyillen. Hän oli tyytyväinen itseensä, vaikka uskoikin taistelun olleen erittäin kömpelö.
“Vaihdetaanko paikkoja? Minä voin hyökätä nyt”, Corona ehdotti. Se sopi Merkuriukselle. Hän halusi kokeilla taistelemista molemmin tavoin.
“Sopii”, harmaalaikukas kolli totesi hymyillen.


//Corona?
// 440 sanaa

Kaarlo alkoi kakoa. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi kun kolli puklautti yllättäen jo suussa käyneen kalanpalasen ulos.
"Mitä sinä sanoit?" vanha kissa kähisi epäuskoisen kuuloisena ja pyyhki tassullaan märkiä suunpieliään.
"Ajattelin, että voisimme etsiä uuden kotipesän", toistin äskettäin ääneen jakamani ajatuksen hitaammin.
"Pyydätkö sinä tosiaan minua jättämään kotini? Älä unta näe", isä tuhahti. Hänen tuomitseva katseensa poltteli nahkaani. Ei ehkä ollut ollut kovin viisas veto ottaa asiaa puheeksi vielä näin varhaisessa vaiheessa.
Yritin hillitä kieleni ja etsiä sopivat sanat. "Mutta emmehän me tännekään voi jäädä koko loppuelämäksemme", aloitin hieman tunnustellen. "Etkö muka haluaisi nähdä maailmaa vielä ennen kuin... no, ennen kuin aika käy vähäiseksi ja vuolaammat virrat kutsuvat luokseen."
Isä se vain pyöritteli silmiään. En selvästikään ollut onnistunut herättämään hänen mielenkiintoaan myyntipuheellani.
"Aikani on jo muutenkin vähissä, ja sinä kehtaat viedä siitä entisestään jaarittelemalla kanssani täysin jonninjoutavista asioista", kolli niiskaisi nenäänsä loukkaantuneena ja käänsi minulle selkänsä. Purin huulta närkästyneenä. Että hän osasikin käydä rasittavaksi kun sille päälle sattui. En voinut sietää sitä.
"Älä jaksa aina olla tuollainen vanha jäärä!" puuskahdin kiukuspäissäni. "On ihan epäreilua, että minulta tuhlaantuu kallisarvoista aikaani sinun kaitsemiseesi, enkä voi lähteä muutamaa kymmentä ketunmittaa kauemmaksi kotopesästä ennen kuin sinä jo meinaat tukehtua pahaiseen ahveneen!"
Kaarlo kääntyi katsomaan minua ehkä jopa hieman järkyttyneen näköisenä. Hänen utuisen harmaat silmänsä olivat levinneet suuriksi ja tämä aukoi suutaan, ihan kuin hän olisi valmistautunut iskemään takaisin jotakin vähintään yhtä törkeää ja teräväsanaista.
"Mikäs sinua sitten estää lähtemästä?" kolli kähisi lopulta. En enää pystynyt tulkitsemaan oliko hän edelleen pahasti järkyttynyt äskettäisestä purkautumisestani vai ihan yleisesti äärimmäisen pettynyt tyttärensä käytökseen. "Jos sinusta on niin kamala elää rakkaan isäsi kanssa, niin mikset sitten vain lähde pois."
Katsoin häntä sanattomana. Heilutin häntääni puolelta toiselle epävarmana. Isä oli reagoinut sanoihin hyvin paljon eri tavalla kuin olin olettanut. Toisaalta, mitä minä edes olin olettanut? Että hän kivahtaisi minun olleen oikeassa ja ehdottaisi itse että lähtisimme matkalle jonnekin kauas ja etsisimme uuden kotipesän.
"Mutta... mutta enhän minä voi", sopersin hiljaa. "Sinä saatat vaikka kuolla silakkaan, tai kompastua ulkona kivillä ja livetä joen vietäväksi..."
Isä tuhahti. "Mieluummin kuolisin särkeen tukehtumalla. Kunniakas loppu kunniakkaalle erakolle", hän hörisi ja alkoi mouruta epävireisesti kovaan ääneen - valitettavasti se oli hänen tapansa nauraa, eikä kovin mielekästä kuunneltavaa.
"Minä kyllä pärjään, Dakota", isä sanoi lakattuaan mouruamasta. "Saatan kenties hakeutua vanhojen ystävien lähelle asumaan. Ne haisevat koipallot auttavat minua varmasti, jos jotakin sattuu. Erakkoveli ei jätä erakkoveljeä, se on ollut meidän mottomme jo nuorina päivinämme." Vanhus oli selvästikin uppoutunut muistelemaan menneitä aikoja, sillä hänen katseessaan oli jälleen sitä tiettyä kaihoa, jota saattoi nähdä varttuneiden kissojen silmissä.
Naurahdin vähän. Oli kuin raskas kivi olisi juuri vierinyt pois sydämeltäni. Tieto siitä, että Kaarlo pärjäisi kyllä itsekseenkin, oli helpottava kuulla. Houkutukseni päästä matkaan kasvoi koko ajan ja hyvä jos kohtaa enää pysyisin turkissanikaan.

Seuraavana aamuna olin herännyt jo varhain kalastamaan isälle aamiaista. Sen sijaan että olisin tyytynyt tavanomaiseen tapaan nappaamaan vain yhden kalan, päätin tehdä poikkeuksen ja onkia Kaarlolle myös muutaman ylimääräisen vonkaleen pahan päivän varalle - joka saattaisi ihan hyvin olla jo tänään.
Palasin takaisin kotipesälle ja pudotin saaliini isän vuoteen vierelle. Kolli oli yhä sikeässä unessa, joten en viitsinyt herättää häntä. Halusin olla tuolle vielä jotenkin avuksi ennen lähtöäni. Sainkin oivan tuuman silmäillessäni erakon petiä.
Tassuttelin omalle vuoteelleni ja ryhdyin perkaamaan siitä höyheniä ja muita vielä käyttökelpoisia osia irti. Siirsin ne sitten isän nuhjuiselle nukkumapaikalle.
"Mitä sinä oikein puuhaat?" ärtynyt tupina havahdutti minut työni parista. Nostin katseeni punamullanväriseen isääni, jonka turkki oli kuivien lehtien ja vanhojen multapaakkujen peitossa, kuten joka aamu.
"Ajattelin tehdä vuoteestasi mukavamman", selitin nopeasti ja annoin kollille tilaa nousta. Hän astahti pois oksista kyhätystä kehikostaan ja tarkasteli työni jälkeä. Isä murahti hyväksyvästi.
"Kiitos", tuo rökäisi ohimennen ja siirsi sitten katseensa tuomiini kaloihin.
"Ai niin! Toin sinulle aamiaista", ilmoitin ja tassuttelin pienen kalakekoni luokse. "Onnistuin nappaamaan myös pari ahventa, sinun suosikkiasi!"
Erakko näytti edelleen kovin pöllämystyneeltä. "Mistä tämä kaikki johtuu?" hän kysyi, ja vastasi siihen itse, ennen kuin ehdin edes avaamaan suutani: "Olet lähdössä, etkös vain? Ja halusit hyvitellä sitä."
Nyökkäsin vähän, antaen katseeni valua alas tassuihini. "Joo", myönsin. "En halunnut, että kärsisit nälänhätää heti lähdettyäni."
"Olen suorastaan otettu huolenpidostasi", Kaarlo huokaisi, "mutta todennäköisempää on että tukehdun tuomaasi ateriaan kuin kituisin päiväkausia ilman ruokaa ja kuihtuisin hitaasti pois."
Isä oli oikeassa. Ei olisi ensimmäinen kerta jos kalanruoto tarttuisi kiinni tuon kurkkuun tai hän unohtaisi pureskella kunnolla.
"Mutta kupsahdan kyllä mielelläni oman tyttäreni kalastamaan kalaan kuin kärvistelen nälässä", hän lisäsi ilkikurisen pilke utuisissa silmissään ja teki sitten jotain odottamatonta: Kaarlo kurkotti nuolaisemaan otsaani.
Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Mitä juuri tapahtui?
"Luulenpa että sinun on parasta lähteä jo, mikäli mielit löytää yöpaikan ennen pimeän tuloa", tuo mörisi. "Onnea matkaan, kakara, tee isästäsi ylpeä."
"Sen teen", lupasin ja korjasin hieman ryhtiäni. "Tulen katsomaan sinua pian."
Kaarlo katseli minua jokseenkin haikean oloisena, muttei sanonut enää mitään. Astelin pesän suuaukolle, katsahdin ensin ulos valkeuteen, ja sitten taakseni isääni, joka nyökkäsi vähän.
Vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten ulos. Tämä olisi se hetki: vanhan loppu, uuden alku. Minusta tulisi viimein oikea erakko, joka saalistaisi vain itselleen ja taistelisi oman reviirinsä ja kunniansa puolesta, ja joka ennen kaikkea tekisi isänsä ylpeäksi.
"Hei sitten!" huikkasin Kaarlolle nopeasti lapani ylitse ja pujahdin viivyttelemättä ulos, jättäen taakseni pentuaikojeni kallisarvoisimman muiston.

//850 sanaa

“Mitä me teemme, jos kohtaamme vihaisia kissoja?” valkoharmaa veljeni käännähti katsomaan minua meripihkaisilla silmillään ja tahtimme alkoi hidastua. Merkurius oli ehdottanut jotain yllättävää. Hän oli vihjannut, että meidän pitäisi käydä kaksijalkalan ulkopuolella, sillä ruoka, jota saimme kaksijaloilta oli liian vähäistä kasvaville kehoillemme. Tunsin nälän kouraisun vastassani, joka muistutti siitä, että veli oli oikeassa. Pidin kaksijaloista, jotka antoivat meille ruokaa. Ensimmäisillä kerroilla heidän kosketuksensa oli ollut kauhistuttavaa, mutta ajan myötä olin oppinut pitämään siitä. Nyt aina kaksijalan tavatessamme tunsin mielihyvän väreet kehossani. Hämmennys oli tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni, en olisi koskaan uskonut Merkuriuksen haluavan poistua kaksijalkalasta edes pieneksi hetkeksi. Toisin kuin minä, joka olin aina ollut kiinnostunut näkemään maailmaa kotimme ulkopuolelta. Nälkä ajoi kissat venyttämään rajojaan. Yksi asia ulkomaailmassa huoletti ja se oli jengit ja muut kulkukissat. Emme olleet vielä täysikasvuisia ja muutenkin vähällä ravinnolla, joten meidät voitaisiin nujertaa helposti, mutta meillä oli kuitenkin yksi voimavara, jonka avulla pärjäisimme ainakin yksittäisiä kissoja vastaan. Ja se oli läheisen suhteen suoma yhteistyö. Olisimme varmasti voittamaton kaksikko, vaikkemme vielä olleetkaan kujilla pelättyjä taistelijoita.
“Silloin käytämme älyämme. Voisimme voittaa yhden kissan, sillä meitä on kaksi ja olemme loistavia yhteistyössä, eikö vain?” naukaisin ja virnistin veljelleni, “Mutta jos kohtaamme jengin... silloin juoksemme ja lujaa.” Emme pärjäisi täyskasvuiselle kissajoukolle, jossa olisi mahdollisesti yli viisikin jäsentä. Silloin meidän olisi hyödynnettävä pientä kokoamme ja paeta. Ajatuksissani häilyi kuitenkin pieni ajatus, joka sai tunteeni kuplimaan kiinnostuneina. Merkurius tuhahti keskeyttäen ajatusvirtani:
“Sinä tiedät, etten ole nopea juoksija.” Nyökkäsin, ei minun ollut tarkoitus muistuttaa veljeäni hänen heikkouksistaan ja se sai sydämeni kipristelemään.
“Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus sanoa sitä sillä lailla. Tarkoitin vain, että meidän pitäisi paeta ja piiloutua jengin nähtyämme. Olisin samointein voinut ehdottaa jotain muuta, mutten ehtinyt ajatellut”, naukaisin ja katsoin veljeäni silmiin pahoitellen, “Noh, minulla olisi kuitenkin idea.”
Merkuriuksen korvat nousivat kiinnostuneina pystyyn. Olimme pysähtyneet jo kokonaan huomaamattamme. Pieni tuulenvire sai veljeni pitkän turkin lepattamaan silloin tällöin. Märkä lumi pisteli kylmästi polkuanturoitani, muttei niin pahasti, että olisin kokenut tarvetta liikkua. Jos oikein aavistin, lehtikato olisi jo jäämässä pian taakse.
“Voisimme alkaa harjoitella taistelua. Muistat varmaan sen kaksijalan pihalla olevan kuivuneen ruusupuskan?” selitin rauhallisesti ja katse kohteliaasti koko ajan Merkuriuksen silmissä. Hännänpääni värähteli silloin tällöin, joka viesti vai uteliaisuudestani ulkopuoliseen maailmaan. Merkuriuksen silmät pyöristyivät kummastuneena.
“Muistan kyllä”, kolli naukaisi ja nyökkäsi kulmat kurtussa. Hymähdin itsekseni. Ehdotukseni olisi samaan aikaan typerä, sekä nerokas.
“Voisimme alkaa harjoitella sen kanssa. Lehtikadon aikaan ruusupuskilla on edelleen piikkinsä. Oppisimme tähtäämään iskumme tarkemmin, kun välttäisimme piikkeihin osumista ja ruusupuska löisi aina takaisin joten oppisimme väistämään heti oman iskumme jälkeen. Sen jälkeen voisimme harjoitella toisiamme vastaan ja kehittyä paremmin pärjääviksi, jos taistelu tulee tiellemme”, naukaisin selittäen suunnitelmani, jonka jälkeen siirsin katseeni irti kollin silmistä ja aloin tutkia tämän koko elekieltä. En kuitenkaan saanut mitään irti. En tiennyt mitä hän ajattelisi.


//Merkurius? Sori vähän pitkäveteinen tarina, mut en vaa heti saa kiinni uusista kissoista xd
453 sanaa

Komea hopeakylkinen kala mätkähti jäiselle kivelle yhä sätkytellen. Epäröimättä hetkeäkään iskin hampaani sen niskaan samalla kun painoin kalaa tassullani kiveä vasten ja repäisin. Kuului epämiellyttävä mutta minulle ajan saatossa jo tutuksi käynyt ääni, joka kieli siitä että olin juuri onnistunut vääntämään kalalta niskat nurin. Päästin kalasta irti ja jäin silmäilemään saalistani ylpeänä. Se oli mahdottoman hieno vonkale, josta riittäisi syömistä niin minulle kuin isällekin. Isä varmasti odotti jo kieli pitkällä pääsevänsä päivittäisen kala-ateriansa kimppuun.
Nappasin särjen mukaani ja vaivautumatta peittelemään tyytyväisyyttäni lähdin tassuttelemaan kotipesälle päin. Itse asiassa se oli ihan muutaman hännänmitan päässä rannasta, joten isänkin olisi ollut helppoa hinata itsensä ylös takamukseltaan ja käydä pyytämässä oma ruokansa, mutta hän oli vakuutellut minulle lonkkiensa olevan jo niin huonossa kunnossa että minun olisi parempi huolehtia perheen elätyksestä. En ottanut sitä pahakseni, minusta oli kiva autella isää. Olin sen hänelle velkaa, sillä olihan hän kasvattanut minut ypöyksin ja opettanut vielä kalastamaan ja uimaankin, unohtamatta sitä, että olin siitä kaikesta huolimatta yhä hengissä. Enemmän kuin vain kiitettävä suoritus yksinhuoltajaisältä, jos minulta kysyttiin.
“Tulithan sinä viimein. Ehdin jo luulla, että kala nappasikin sinut”, vanha punamullanvärinen kolli käkätti rantakivikkoon rakennetun pesän perältä ja könysi itsensä istumaan. Laskin kalan hänen eteensä ja istuuduin itse vähän kauemmaksi pesemään tassujani. Sivusilmällä näin miten vanhus iski ahnaasti hampaansa särkeen ja ryhtyi raatelemaan siitä itselleen sopivia paloja. Yleensä jouduin olemaan valppaana isän aterian aikana, sillä hänellä oli vanhuuden myötä tullut taipumusta hajamielisyyteen, joka taas pahimmassa tapauksessa tarkoitti sitä että...
Kaarlo rupesi kakomaan. Salamana syöksyin vanhan kissan avuksi ja läimäytin häntä pari kertaa tassullani lapojen väliin ja kolli yski pureskelemattomat ja ruotoiset kalanpalat ulos. Toisinaan hän unohti pureskella ruokansa ennen kuin nieli sen alas, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun jouduin pelastamaan hänet ruoaltaan.
“Pärjäätkö?” varmistelin. Isä nyökkäsi yhä henkeä haukkoen ja kumartui sitten nuolaisemaan kivipohjaiselle lattialle lentäneet kalat suuhunsa uudemman kerran ja pureskeli ne tällä kertaa huolella. Huokaisin helpottuneena ja annoin karvojeni laskeutua.
“Saatan olla vanha, mutten tyhmä”, Kaarlo tuhahti selvästi ylpeytensä kanssa kovan kolauksen kokeneena ja jatkoi ateriointiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pyöräytin vain silmiäni ja siirryin lopulta hieman syrjemmälle antaakseni kollille ruokarauhan.
Asetuin mukavasti höyhenillä ja kuivilla lehdillä vuoratulle pedilleni ja tähystin ulos pesän suuaukosta. Ulkona oli alkanut pyryttää. Se tietäisi lisää töitä minulle. Isä halusi välttämättä käydä pyörähtämässä aamuisin ulkosalla ennen aamupäivänokosiaan ja useimmiten hän vaati päästä rantaan asti voidakseen ihastella veden virtausta. Lunta oli jo yli nilkkojen, joten minun pitäisi siis herätä varhain avaamaan kärttyiselle vanhukselle polku rantaan. Mahtavaa. Mutta mitäpä sitä ei perheenjäseniensä eteen tekisi.
“Haluatko sinäkin?” Kaarlo mumisi takanani. Kurkistin lapani yli särkeen, joka oli kaluttu lähestulkoon ruotoja myöten. Isällä oli rautainen vatsa.
Pudistin päätäni. “Ei kiitos. Syö sinä vaan.”
“Selvä”, hän tuhisi ja jatkoi.
Yhtäkkiä minulle tuli pakottava tarve päästä haukkaamaan raitista ulkoilmaa. Nousin ylös ja kävelin ulos. Lunta sateli hiljakseen maahan ja vähitellen se kuorrutti harmaanruskean turkkini. Niiskaisin nenääni ja kapusin varovasti liukasta kivikkoa ylöspäin, kunnes saavuin tasaisemmalle maalle. Edessäpäin kohosi metsä. Synkkänä ja uhkaavana, mutta samaan aikaan kutsuvana. Isän mukaan vain typerykset menivät eksyttämään itsensä niinkin vastenmieliseen paikkaan kuin metsään. Mutta minä olin typerys ja houkutus oli liian suuri, joten siispä tallustelin tottuneesti metsänrajaan ja sukelsin lopulta alastoman aluskasvillisuuden sekaan.
Metsässä oli mukavan hiljaista. Puiden tiheät oksistot vaimensivat tuulen huminan ja lunta oli huomattavasti vähemmän kuin kotipesän lähellä, joten liikkuminen kävi kepeämmin. Tosin ongelmana olivat puunjuuret, jotka kiemurtelivat maanpinnalla ja toisinaan jopa niin huomaamattomina, että onnistuin telomaan itseni niihin tuon tuostakin.
Saavuin erään puun kohdalle. Sen runko oli hyvin uurteinen ja karuja aikoja kokeneen näköinen. Avasin kynteni, jännitin lihakseni ja loikkasin puuhun. Vedin itseni alimmalle oksalle, josta oli pari kolme ketunmittaa alas. Maisemat eivät juuri päätä huimanneet, mutta oli sekin jo jotain kuin vain katsella samaa virtaavaa vettä päivästä toiseen ja uskotella itselleen että pian joenkin tilalle kasvaisi mahtava metsä.
Siinä oksalla kököttäessäni onnistuin uppoutumaan ajatuksiini pitkäksi aikaa. Palasin kotipesälle vasta iltamyöhään ja kävin suorinta tietä yöpuulle, sillä tiesin, että aamulla minua odottaisivat lumityöt sekä kiukkuinen isä, joka turhautui jos joutui olemaan liian pitkään paikallaan. Suljin silmäni ja vaivuin miltei samalla sydämenlyönnillä uneen.

Puskin tassuillani lunta kauemmaksi kotipesästä. Olin jo ehtinyt uurtamaan rantaan asti vievän polun puhtaanvalkeaan nietokseen, jotta isän olisi helpompi kulkea. Isästä puheen ollen, vanha kolli ilmestyi juuri pesän suulle. Hän katseli lumista maisemaa harmailla silmillään, veti sitten keuhkonsa täyteen pakkasen raikastamaa ilmaa ja puhalsi hitaasti ulos. Sen jälkeen hän löntysti ohitseni rantaan ja istahti alas ihailemaan jokea, ikään kuin hän ei olisi koko pitkän elämänsä aikana saanut nauttia siitä tarpeekseen.
“Vanhuuden höperö, sanon minä”, tupisin puoliääneen ja jatkoin auraamista. Kunhan Kaarlo menisi nokosille, saisin kaikessa rauhassa puuhata omiani. Olin ajatellut tutkia metsää ja sen lähiympäristöä tarkemmin, ihan vain tappaakseni aikaa.
Viimein isä kyllästyi tuijottelemaan veteen ja palasi takaisin sisälle. Varmistin että hän pääsi turvallisesti vuoteeseensa eikä hajamielisyyttään lähtisi toistamiseen ulkoilemaan. Sen jälkeen huikkasin hänelle meneväni kalaan ja loikin omille teilleni.
Olin päättänyt seurata jokea. Se vei minua yhä kauemmaksi kotipesästä ja hetken ajan pelkäsin joutuvani jo eksyksiin, mutta vakuuttelin itselleni, että jos seuraisin jokea takaisin tullessa vastavirtaan, pääsisin kyllä kotiin. En ollut vielä koskaan käynyt näin pitkällä. Kuitenkin päivä päivältä uteliaisuuteni kasvoi ja sitä myötä myös rohkeuteni ja houkutus mennä kauemmas. Tosin en voinut jättää isää. Hän oli jo vanha, eikä varmasti selviäisi yksikseen kovin pitkään. Voisinhan toki aina laiminlyödä vastuuni ja antaa hänen kupsahtaa omia aikojaan ja lähteä sitten matkoihini kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta koska olin kunniallinen erakko, sellainen ei tulisi kuuloonkaan.
Olin ajatuksissani onnistunut kävelemään pidemmälle kuin oli alunperin ollut tarkoitus. Vilkuilin ympärilleni valppaana. En voinut tietää, oliko tämä alue jo jonkun toisen erakon hallussa, joten minun pitäisi osata olla varuillani ja valmiina puolustamaan itseäni.
Kuljin eteenpäin määrätietoisin askelin. Pysyttelin edelleen tarkkaavaisena mahdollisten uhkien varalta, mutta muuten tunsin oloni hyvin voimalliseksi, itsevarmaksi. Vapaus oli sitten mahtava tunne. Tiesin kuitenkin että minun pitäisi palata pian takaisin kotipesälle. Isä varmasti heräilisi pian, ellei jopa olisi jo jalkeilla ja ruinaamassa murua rinnan alle.
Seisahduin kuin seinään. Entä jos Kaarlo yrittäisi itse kalastaa? Hän oli toki hyvässä kunnossa ikäisekseen, mutta kollin ajatuksenjuoksu kävi toisinaan hyvin hitaan puoleisesti. Tuskin hän enää edes muisti miten käpäliä käytettiin kalan kiinniottamisessa.
Tukahdutin huokauksen ja käännyin kannoillani tulosuuntaan. Tutkisin reviriin ulkopuolta tarkemmin joskus toiste. En tänään, mutta pian. Tiesin sen jossain sisimmässäni.

//1021 sanaa

Merkurius istui kaksijalan pesän edustalla ja odotti, että kaksijalka astuisi ulos pesästä ja tarjoaisi ruokaa. He kävivät lähes päivittäin tämän kaksijalan luona veljensä Coronan kanssa. Se oli mukava, vanhahko naaraspuoleinen kaksijalka, joka mielellään tarjosi ruokaa kahdelle orpokissalle. Merkuriuksen vatsa kurni. Edellisestä ateriasta oli kulunut jo lähes kokonainen päivä. Corona oli aiemmin ehdottanut, että heidän pitäisi lähteä kaksijalkalasta tutkimaan paikkoja. Emon mukaan kaksijalkalan ulkopuolella oli iso maailma, jossa oli paljon kissoja. Kaksijalkalassa oli myös kissoja, mutta suurin osa niistä oli kaksijalkojen kodeissa asuvia kotikisuja. Kotikisuista ei ollut haittaa, mutta kaduilla asuvat kaksijalkalan kissat olivat toisinaan vihamielisiä. Nämä kissat taistelivat toisiaan vastaan ja yrittivät epätoivoisesti kerätä itselleen jengiä, jotta pärjäisi toisia kissoja vastaan. Jengit olivat antaneet kahden alle kuuden kuun ikäisen kissan olla rauhassa, koska heistä ei ollut harmia.
Kaksijalka astui ulos kädessään kippo, jossa oli pehmeää kotikisun muonaa. Kaksijalka laski kipon tasaiselle lumelle ja kosketti kädellään Merkuriuksen selkää. Erakko kehräsi joskus kaksijalan rapsuttaessa häntä, mutta nyt kissa oli liian nälkäinen. Hetken rapsutettuaan valkoharmaan kollin korvantaustaa, kaksijalka siirsi kätensä Coronan turkille. Veli ei pistänyt vastaan, sillä nälkä oli kova. Veljekset söivät samasta kiposta, joka tyhjeni hetkessä. Aterian jälkeen Merkurius lipoi suupieliltään ruuan jämät. Hän käänsi meripihkaisen katseensa Coronaan. Veli nyökkäsi ja lähti edellä pois kaksijalkalan pesän liepeiltä. Kaksijalka huusi jotain kissojen perään ja katosi sisään pesään.
“Minulla on yhä nälkä”, Merkurius valitti ja lipoi yhä suupieliään. Corona vilkaisi veljeään.
“Ei muualta saa ruokaa”, samasta pentueesta oleva veli huomautti, vaikka tiesi Merkuriuksenkin tietävän sen. He olivat yrittäneet saada ruokaa muiltakin kaksijaloilta, mutta osa hääsi kaksikon tiehensä ja osa vain silitti.
“Kaksijalkalan ulkopuolella on saaliseläimiä”, Merkurius huomautti. Isä oli käynyt usein kaksijalkalan ulkopuolella saalistamassa hiiren, jäniksen tai joskus jopa joitakin lintuja. Merkurius toivoi, että hänen vanhempansa eivät olisi kuolleet reilu kuu sitten. Aiemmin heidän vatsansa olivat olleet lähes aina täysiä, mutta nyt tilanne oli toinen. Emo ja isä eivät olleet enää huolehtimassa veljeksistä, joten heidän täytyi opetella hankkimaan itse omat ruokansa.
Kastanjanruskea Corona vilkaisi veljeään hieman yllättyneenä.
“Mutta ethän sinä halua lähteä kaksijalkalasta”, kolli huomautti. Merkurius kohautti lapojaan.
“Miten me selviämme täällä? Kun kasvamme, tarvitsemme vain enemmän ruokaa. Saamme varmaan jengitkin pian peräämme, sillä he eivät hyväksy aikuisia kissoja reviirilleen”, laikukas kolli huomautti ja katsoi yhä veljeään. Corona nyökytteli päätään hitaasti.
“Mutta isähän sanoi, että pahoja kissoja on myös kaksijalkalan ulkopuolella”, ruskea kolli huomautti.
“Siellä olisi ainakin ruokaa”, Merkurius huokaisi.
“Niin olisi. Oletko nyt aivan varma?” Corona varmisti. Merkurius tiesi, että hänen veljensä halusi seikkailla. Hän jarrutteli vain siksi, koska Merkurius ei halunnut lähteä. Nyt vain ei ollut muita vaihtoehtoja. Täytyisi opetella saalistamaan ja selviämään itse.
“Jos käymme aluksi vain katsomassa?” laikukas erakko ehdotti ja katsoi veljeään syvälle silmiin.
“Se sopii minulle”, Corona totesi nyökäten. Kaksikko lähti kävelemään kauemmaksi kaksijalan pesältä. He kulkivat aidan vieressä joidenkin ketunmittojen päässä ukkospolusta. Ukkospolku oli hiljainen tähän aikaan aamusta, joten veljeksillä ei ollut hätää. Aurinko oli vasta noussut. Päivästä tulisi eilistä lämpimämpi, sillä hiirenkorva oli tuloillaan. Pakkaspäiviä olisi kuitenkin aivan varmasti vielä edessä muutamia. Vaikka pakkanen oli jo lauhtunut, kylmä tuuri pörrötti Merkuriuksen turkkia. Kollin onneksi hänellä oli pitkä ja paksu turkki, joka piti kylmän loitolla. Kaksijalkalan alueelta poistuminen jännitti erakkoa.
“Mitä me teemme, jos kohtaamme vihaisia kissoja?” Merkurius kysyi ja käänsi katseensa veljeensä. Veljekset hidastivat tahtiaan.

//Corona?
//529 sanaa