"Kuule, haluaisitko nyt kertoa minulle tarkemmin, mitä siellä rajalla oikein tapahtui? Jos minä vaikutin sinusta kiihtyneeltä, niin sinä olit suorastaan jäätävän tyyni!" Dakota naukui pieni hämmennyksen sävy äänessään. Minua vähän huvitti harmaanruskean naaraan häkeltynyt ilme, jonka takia kasvoilleni kohosi vino hymy.
"Aivan rehellisesti ottaen olin aivan järkyttävän ärsyyntynyt ja se kai oli jotenkin tapani näyttää se", naurahdin vähän kömpelösti, "mutta saat kyllä raportin tapahtuneesta haluamasi mukaan. Löysin sen kirotun naaraan repimästä huvikseen riistaa Kuolonklaanin rajalla, kuin olisi halunnut päästä hengestään! Yllätin hänet ja kun yritin käydä kiinni hän lähti suorastaan laskelmoidusti juoksemaan klaanin reviirille ja jo silloin hermoni alkoivat käydä ylikierroksilla." Tapahtuman aiheuttama ärtymys alkoi taas kuplia sisälläni kuin poreileva vesi, mutta yritin rauhoitella kiivastumistani.
"Sovimme jonkinlaisen sopimuksen, että hän poistuu alueelta yhtenä kappaleena ja hän korvaa eliminoimansa riistan, mutta sitten partio oli yllättää meidät ja hän lähti vain syvemmälle Kuolonklaanin metsän siimekseen. Ja tästä pääsemmekin siihen kohtaan missä sinä astuit kuvioon. Kyllästyin täysin sen ketunmielisen kissan vaikeuteen ja kannoin tämän ulos!"sylkäisin sanat suustani tuohtuneena. Tunteiden purkautuminen oli hyväksi mielelleni, tiesin sen, mutta minulla oli vaikeuksia näyttää ne itse tilanteessa. Kai se nyt oli parempi sylkäistä sanat suustaan jälkeenpäin kuin ei ollenkaan.
"Kannoitko hänet tosiaan koko matkan?" Dakota naukaisi hilpeästi. Naaraan hilpeä äänensävy sai vihastukseni vaihtumaan ujoksi hymyksi. Sitten kuitenkin vedin kasvoilleni muka loukkaantuneen ilmeen:
"Väitätkö etten jaksaisi kantaa oppilasikäistä?" Tönäisin erakkoa leikkimielinen irvistys kasvoillani ja nappasin tämän niskasta kiinni, jonka jälkeen yritin nostaa minua isompaa naarasta todistaakseni kollimaiset voimani. Kuitenkaan en saanut liikautettua häntä ollenkaan, joten irrotin otteeni ja vilkaisin maahan peitellen kiusallisuuttani.
"No, mutta hän oli oppilasikäinen!" vakuuttelin korviani luimistellen. Vilkaisin varovasti Dakotaa ja näin hänen ystävälliset kasvonsa, jotka eivät olleet tippaakaan tuomitsevat. Sain kerättyä rohkeuteni ja naurahdin. En pitänyt siitä, kuinka sosiaalisesti kömpelö saatoin olla!

//Daksu? Sori ku kesti D:
289 sanaa

Minne seuraavaksi? Edessäni levittäytyvä havumetsä vaikutti houkuttavalta. Mutta niin tuo pieni purokin vähän kauempana oikealla. Oli outoa, kun ei ollut ketään jota totella tai ketään joka kieltäisi mitään. Tuntui, kuin näkisin maailman aivan ensimmäistä kertaa, mikä oli tavallaan totta, sillä minua ei ikinä päästetty ulos kaksijalanpesästä. Vapaus tuntui hyvältä. Päätin lopulta suunnistaa kohti puroa, joka siinsi avonaisen aukion läpi vähän matkan päässä. Loppuviherlehden päivät olivat tuskallisen kuumia, ja kaipasin todella viilennystä. Uida en osannut ainakaan vielä, mutta kahlaaminen saisi riittää. Tallustelin pitkän heinikon keskellä pientä solisevaa puroa kohden, ihaillen ympärilläni olevaa luontoa ja imien sisään kaikkia niitä erilaisia tuoksuja ja hajuja. Joissain kohdissa kutittava heinä oli niin pitkää, etten edes kyennyt näkemään sen ylitse lyhyillä jaloillani! Onneksi se pian harveni, ja eteeni levittäytyi ihanan viileänoloinen puro. En ollut ihan varma olisiko se syvä, mutta puron leveydestä päätellen se ei olisi. Ja sitä paitsi, mitä elämä olisi ilman pientä riskiä?
Hyppäsin leikkimielisesti keskelle puroa, jossa onneksi ylsin pohjaan. Vesi oli ihanan raikasta ja jääkylmää. Polskin siinä iloisesti roiskien vettä ympäriinsä ja pidin hauskaa. Minusta tuntui vielä kuin pieneltä pennulta. Harmi vain, ettei minulla ollut vieressä emoa, joka olisi kieltänyt minua käyttäytymästä niin kuin pieni pentu. Värähdin, kun muisto tulvahti mieleeni; emoni, joka pyysi minua jäämään vielä hetkeksi. Olin ollut hänen viimeinen jäljellä oleva pentunsa. Tiesin kuitenkin, että minut olisi luultavasti viety pois aivan samalla tavalla, joten minun täytyi lähteä. Silti kaipasin emoni lämmintä kehräystä. Sitä, miten hän aina painautui meitä vasten suojatakseen meitä nukkuessamme. Sitä, miten hän antoi meidän leikkiä hännällään… En halunnut miettiä sitä enää. Menneisyys oli takanani, ja uusi elämäni odotti täynnä seikkailuja.
Roiskautin päälleni vettä saadakseni ajatukseni muualle. Se ei onneksi tuottanut ongelmia, ja pian hyppelehdin taas innoissani ympäri puroa. Sen vaimea virtaus tuntui niin hyvältä uupuneita tassujani vasten, ja olisin voinut kuunnella veden sointuvaa ääntä pitkäänkin. Kurkustani pääsi kehräys, ja pian nousin ylös purosta jalkani, vatsani sekä kylkeni aivan märkinä. Ravistin turkkini huolella, ja päätin levähtää hetkeksi. Olin kävellyt pari viimeistä päivää pysähtyen vain saalistamaan ja nukkumaan. Saalistaminen oli aluksi ollut todella hankalaa, mutta tietyn tekniikan hoksattua se muuttui jo paljon helpommaksi. Ja lisäksi lähialueilla näytti olevan paljon riistaeläimiä. Tänne voisi jäädäkin, mutta tunsin kutkuttavan tunteen nahoissani. Se vaati minua jatkamaan vaellusta eteenpäin. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä löytäisin paikan jonne voisin kuulua.
// 377 sanaa
//Eli siis tämmöne pieni tarina nyt tähän alkuun, katotaan mitä jatkossa keksin tälle veijarille. Ja siis Oreon saa pistää tunkemaan nokkansa muiden asioihin tai ihan vaan sattumaan paikalle :D (Oreo on nyt jonkin matkan pääs Kuolonklaanin reviiristä mut se tulevaisuudes vaeltelee lähemmäks.)

Heräsin yksin pimeässä. Tunsin olevani litistyksissä mutta tilaa oli liian vähän liikkumiseen. En kuitenkaan joutunut paniikkiin, sillä kuten veden alla, myös tukalissa tilanteissa minun olisi osattava pysyä tyynenä. Myrskyn tyvessä oli aina tyyntä, ja sieltä löytyisi ratkaisu.
Suljin silmäni ja yritin näkemisen sijaan keskittyä haistamaan. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä väkevä kaksijalkojen löyhkä oli turruttanut nenäni ja edelleen hajuaistini. Toisin sanoen kuononi oli tässä tapauksessa totaalisen hyödytön apu.
Yritin ryömiä eteen romun seassa, kunnes havaitsin viiksilläni melkein huomaamattoman ilmavirran, joka tuli suoraan edestäpäin. Lähestyessäni tuota virtausta, huomasin myös heikkoa valoa. Valo tuli pienestä rakosesta mustuuden keskeltä - kenties sieltä pääsisin ulos.
Rako oli juuri tarpeeksi suuri tassulleni, jonka mahduin ujuttamaan sen välistä. Haparoin tyhjää aikani, kunnes onnistuin venyttämään rakoa sen verran, että pystyin pujahtamaan vapauteen.
Mutta vapaus ei ollutkaan sellaista, kuin olin sen kuvitellut. Huomasin seisovani pienessä, kulmikkaassa tilassa, jonka valaisi keltaiseksi katossa kiinni oleva outo aurinko. Oliko tämä kaksijalkojen pesä?
Tepastelin tilaa ympäri, nuuhkien huolella joka nurkan ja esineen, yrittäen löytää vihjeitä siitä, mihin olin oikein joutunut. Mutta en ollut koskaan ennen törmännyt mihinkään tällaiseen, ja se sai minut huolestumaan.
Yhtäkkiä jostakin päin alkoi kuulua askelten töminää. Tunsin turkkini menevän pörrölleen ja sydämeni takovan rinnassa kuin palotikka puuta. Tuli hetkeksi hiljaista. Sitten suuri ovi edessäni aukeni, ja näin pitkät, eriskummalliset kintut, jotka epäilemättä kuuluivat kaksijalalle.
Jouduin kallistamaan päätäni hieman takakenoon nähdäkseni paremmin turkittoman otuksen, joka tuijotti minua pelottavilla, sinisillä silmillään. Kaksijalka kyyristyi tasolleni ja ojensi vaaleanpunaista käpäläänsä minua kohti. Miukaisin hermostuneesti ja ryhdyin ramppaamaan edestakaisin, yrittäen samalla kuikuilla mahdollista pakoreittiä pennun ohitse.
Mutta kaksijalka tuntui aavistavan aikeeni, sillä se asettui oviaukolle oikein leveästi ja esti minulta pääsyn pidemmälle. Samassa pennun takaa alkoi kuulua kovaäänistä murinaa, ja koira hyökkäsi sen takaa minua päin. Pelästyin niin, että olin vähällä kiivetä seinille. Kaksijalka sulki kuitenkin oven nopeasti ja alkoi mölistä jotakin koiralle. Sitten kuului kuinka kaksijalan ja koiran äänet loittonivat vähitellen, kunnes tuli täysin hiljaista.
Olin ehtinyt kiertää pienen huoneen läpi jo useampaan kertaan, kun kaksijalka palasi takaisin. Tällä kertaa sillä ei ollut koiraa mukanaan, mutta nyt se laski jotakin lattialle. En suostunut lähestymään sitä, ennen kuin ovi oli taas kiinni ja kaksijalka poissa.
Hajusta päätellen pentu oli tuonut minulle ruokaa. Olin toki kiitollinen sen vieraanvaraisesta lähestymistavasta, mutta juuri nyt minun ei tehnyt mieli syödä, joten sivuutin oudolta haisevan - ja näyttävän - aterian.
Toivoin, että Karhumyrsky oli saanut vietyä Punatähdelle sanan kaksijaloista klaanin alueella. Päällikkö osaisi varmasti tehdä oikeita ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi, ja kunhan uhka olisi häädetty, he tulisivat epäilemättä pelastamaan minut ja pääsisin takaisin perheeni pariin.
Sitten mieleeni nousi yksi kissa: Mahlahalla. Paras ystäväni oli varmasti suunniltaan huolesta! Kunhan palaisin takaisin, aioin saalistaa hänelle oikein pulskan oravan, jonka sitten jakaisimme kahdestaan ja vaihtaisimme samalla päivän kuulumiset.
Mutta pelastusta ei ainakaan vielä kuulunut, joten minun olisi säästeltävä voimiani. Kenties se pentu olikin pohjimmiltaan kiltti ja päästäisi minut menemään tajutessaan tehneensä virheen.
Jäin kyyhöttämään viileään nurkkaan, pitäen katseeni tiukasti ovessa, jonka kaksijalka oli sulkenut perässään. Ruoan haju pisti nenääni voimakkaasti, mutta en antanut sen häiritä keskittymistäni. Minulla oli juuri paraikaa parempaa tekemistä kuin täyttää vatsaani - odotin pääseväni kotiin.

//506 sanaa

Valkoruskea naaras katsoi meitä tympääntyneen näköisenä, mutta nosti sitten häntänsä ja lähti lönköttelemään poispäin. Katsoin hänen jälkeensä tyynesti - ei yhdestä harhautuneesta kulkukissasta olisi vastusta viisipäiselle erakkolaumalle. Sitä paitsi, olihan meillä Kuolonklaani tukenamme, ja he varmasti auttaisivat meitä karkottamaan moisen pahanilmanlinnun viemästä riistaa alueeltaan.
"Oletko loukkaantunut?" Käännyin katsomaan Coronaa, joka tuijotteli yhä erakkonaaraan perään. Kastanjanruskea kolli pudisti pienesti päätään.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti ja taipui nuolaisemaan rintaansa. Sitten hän kohotti kullankeltaisen katseensa minuun, kallistaen samalla vähän päätään. "Onko sinulla kaikki kunnossa? Vaikutat kiihtyneeltä." Kollin viikset värähtelivät hennosti, kun tämä nuuhki ilmaa - ilmeisestikin haistaen hermostuneisuuteni.
"On", sanoin ja yritin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, mutta ääneni kireys oli jo tainnut paljastaa todelliset ajatukseni. "Meillä oli vain pientä kärhämää Timin kanssa aiemmin. Tulin ulos selvittelemään ajatuksiani, ja törmäsin sattumalta sinuun ja siihen tunkeutujaan."
Corona nyökkäsi. "Teidän kannattaa selvittää välinne", hän naukaisi ja kääntyi sitten kannoillaan. "Käyn vielä tarkistamassa toisen pään rajasta."
"Minä voin kyllä tehdä sen", tarjouduin, mutta ystäväni vain ravisteli päätään.
"Mene sinä kotiin selvittämään välisi Timin kanssa", tämä kehotti. Sen sanottuaan hän lähti hölkkäämään rajan viertä pitkin kauemmaksi minusta.
Corona oli oikeassa: minun täytyi puhua Timille ja antaa hänen selittää tekosensa, ennen kuin menin tekemään hätiköityjä johtopäätöksiä. Toivoin vain, ettei olisi vielä liian myöhäistä ottaa takaisin suutuspäissään sanottuja sanojani.

Kun palasin takaisin pesälle, Timi istui odottamassa minua paikallani. Pienikokoinen kissa katsoi minua nöyrän näköisenä suurilla pähkinänruskeilla silmillään, jotka tuntuivat kätkevän taakseen pelottavan monta salaisuutta. Kuka tuo kolli edes loppujen lopuksi oli?
Istahdin vähän matkan päähän Timistä ja annoin hänelle ensimmäisen puheenvuoron - olinhan sen hänelle velkaa aiemmasta käytöksestäni. Ja sitä paitsi, hän näytti siltä, kuin hänen suunsa olisi voinut ratketa minä hetkenä hyvänsä.
"Olen kovin pahoillani, Dakota. Minulla ei ollut tarkoitus loukata sinua", Timi maukui hätäisesti. Kohotin vähän kulmiani, enkä sanonut mitään. "Totuushan on, että minä kyllä satutin jalkani silloin, kun jouduin koiran ajattamaksi. Oikeasti jalkani kipuili vain muutaman päivän ajan, vaikka väitinkin teille muuta."
"Eli siis valehtelit", töksäytin väliin.
"Niin kai. Mutta minulla oli syyni sille. Tiesin, että olisitte potkineet minut ulos kattonne alta heti kun jalkani olisi parantunut. Viihdyin täällä niin hyvin, enkä olisi tahtonut lähteä. Ja sitten olit vielä sinä - en halunnut hyvästellä kauniita kasvojasi liian pian." Vaikka olinkin yhä vihainen, Timin sanat koskettivat minua lämpimästi. Välillämme koetut tunteet olivatkin siis olleet todellisia, huolimatta erakon valheesta liittyen tämän muka venähtäneeseen käpälään.
"Ymmärrän siis kyllä, jos halut minun lähtevän", Timi huokasi ja nousi seisomaan. Tällä kertaa hän seisoi tukevasti kaikilla neljällä jalallaan eikä esittänyt ontuvansa. "Kiitäthän muitakin puolestani vieraanvaraisuudestanne." Mustavalkea pikku kissa raahusti ohitseni häntä maassa. Mutta ennen kuin hän ehti mennä pidemmälle, huiskasin tuuhean häntäni hänen tielleen. Timi kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä.
"Olet oikeassa: temppusi oli lapsellinen ja hyvin typerä", aloitin jyrkästi, mutta nähdessäni kollin kääntävän päänsä häpeissään poispäin, lämpenin hänelle, "mutta ei sinun silti tarvitse lähteä. Täällä kyllä tarvitaan auttavia käpäliä, ja voit hyvittää tekosesi ruokkimalla Kaarloa parin päivän ajan. Eiköhän se jo pane ajattelemaan."
Timin kasvoille levisi iloinen hymy, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Corona pelmahti paikalle. Timi sulki suunsa ja nyökkäsi minulle vähän, mutta hänen hymynsä ei hyytynyt. Sitten hän tassutti kulman taakse ja kuulin kuinka Kaarlo alkoi jupista jotakin takamuksessaan kipittävästä kirpusta.
Hymähdin vähän ja käännyin ottamaan Coronan vastaan. Kastanjanruskea kissa katsoi minua huvittuneen näköisenä.
"Taisitte saada sovittua?" hän maukui.
"Kyllä vain", kehräsin. "Kuule, haluaisitko nyt kertoa minulle tarkemmin, mitä siellä rajalla oikein tapahtui? Jos minä vaikutin sinusta kiihtyneeltä, niin sinä olit suorastaan jäätävän tyyni!"

//Corona?
//560 sanaa

Kolli oli siis tosissaan kantanut minut rajalle, josta tosissaan toinen kissa oli saapunut hätiin. Motiivia tekoihini kysyttiin taas. Olisin voinut taas pinkoa juoksuun, mutta tiesin että jos tekisin niin, tuo kolli nappaisi minut takaisin kantoon, eikä minusta ollut vastusta kamppailemaan häntä vastaan.
"Olen fetus, sabotoin Kuoloklaanin aluetta, enkä ole niin tyhmä etten sitä haistaisi, tajusin sen jo itse", Tokaisin naaraalle, sukaisten pari törröttävää karvaa, katsoen kaksikkoa.
"Löysin hänet varastettu saalis suussaan, hän repi sen silpuksi", Aavevarjo selitteli. Nyökkäsin katsoen vierasta naarasta. Mikään väitteistä ei ollut väärä, olin tehnyt kaikki nuo, enkä ollut sitä kieltämään.
"Sinun täytyy poistua reviiriltä, sekä tuoda riistaa huomis aamuun mennessä menettämäsi tilalle", Naaras tokaisi, huokaisin miettien mitä sanoisin naaraalle. Ei tässä ollut paljoakaan tehtävissä, sanoisin kyllä, mutta eri asia mitä tekisin. Ei Aavevarjo minua kiinni saisi, eikä lähtisi luultavasti perääni, joten voittona olisi jatkaminen. Jatkaminen niin kauan kuin pystyisin. Oli turhauttavaa miten niin monta kissaa luotti toisiinsa sokeasti, jossain riistan varastus näkyisi, jos siitä vähentyisivät kissat jotka olivat niin sokeita ääliöitä, se olisi minulle voitoksi. Toisaalta myös heille itselleen hyväksi.
"Selvä", Murahdin tuohtuneena, tiesin tulevani huomenna takaisin, sekä saalistaisin enemmän. Pitäisin myös huolen etten jäisi kiinni, tai saalistaisin entistä enemmän riistaa. Ihan sama veisikö se koko yön, pitäisin huolen että en olisi helppo vastus kissoille. Katsoin kissa kaksikkoa vielä pieni ärsyyntyneisyys naamallani.
//216 sanaa
//Corona Dakota?

"Sattuuko jalkaasi enää?" Vaihdoimme Timin kanssa kieliä hiiltyneen kaksijalkojen pesän varjossa. Kaarlo nukkui sisällä ja Merkurius oli omien sanojensa mukaan lähtenyt hoitamaan joitakin asioita. Minä ja Timi olisimme siis tämän aamupäivän vastuussa kotimme puolustamisesta.
"Ei kamalasti - on se kuitenkin vähän arka vielä", Timi vastasi ja piti vähän toista etutassuansa koholla katsoakseen sitä tarkemmin. Sitten hän nosti pähkinänruskean katseensa minuun, ja tunsin kasvojani alkavan kuumottaa. "Kiitos vielä, kun sain jäädä tänne teidän kanssanne. En olisi varmastikaan selvinnyt yksin tuolla tämän kintun kanssa."
"Sinusta on ollut meille suuri apu." Puhuessani kasvoilleni levisi hymy, jota en ollut suonut kellekään koskaan ennen. Tuo hymy yllätti jopa minut itsenikin; tunsin oloni yhtä kevyeksi kuin perhonen pitkästä aikaa. Jo pelkkä Timin läsnäolo sai minut paremmalle tuulelle.
Timi räpäytti silmiään ja rikkoi välillemme langenneen lumouksen, sitten hän käänsi katseensa toisaalle kiusaantuneen oloisena. "Taidan käväistä tuossa ulkona. Tulen kohta." Katsoin, kuinka Timi nousi varovasti tassuilleen ja lähti nilkuttamaan kohti aukkoa, joka toimitti oven virkaa. Huomasin kuitenkin jotain erikoista Timin liikkumisessa: hän varoi toista takajalkaansa. Ja kun katsoin hänen eturuumistaan, huomasin, että kollin molemmat etujalat varasivat huoleti painoa joka askelella eikä erakko tuntunut kipuilevan yhtään kumpaakaan niistä. Mieleeni hiipi ikävä epäilys.
Kun olin tavannut Timin ensimmäistä kertaa, hän oli paennut koiraa. Kolli oli nyrjäyttänyt silloin etutassunsa, mistä syystä olin tuonut hänet pesällemme paranemaan. Timi ei ollut missään vaiheessa maininnut takajalkaansa sattuvan ja hänen "nyrjähtänyt" etutassunsa vaikutti varsin hyväkuntoiselta siihen nähden, mitä hän itse väitti siinä tuntevansa.
Timi palasi pian takaisin. Hänen ilmeensä muuttui vakavaksi, kun hän huomasi minut ja tuiman tuijotukseni. Nousin seisomaan karvat pörröllään ja kynnet ulos liu'utettuina. Tunsin itseni petetyksi.
"Huijasitko sinä minua?" sihisin vihaisesti. Timi näytti säikähtäneeltä, mutta hänen silmänsä puhuivat omaa kieltään.
"En - ja kyllä", tämä vastasi ja oli selvästi aikeissa jatkaa, mutta keskeytin hänet hurjistuneella ulvaisulla, joka sai erakon sulkemaan suunsa.
"Minun ei tarvitse kuulla enempää", murisin syvältä kurkustani ja marssin hänen ohitseen ulos pesästä. Kuulin Timin huutavan jotain perääni, mutta en halunnut pysähtyä kuuntelemaan. Minun tarvitsi päästä kauaksi tuosta petkuttajasta.
Juoksin niityn poikki aina Kuolonklaanin rajalle asti. Pysähdyin hengähtämään, ja maistoin veren metallisen maun suussani. Sydän rinnassa tykyttäen lysähdin istumaan ja painoin pääni alas. Minun olisi tehnyt mieli huutaa ja raivota, mutta Timin huijaamaksi tulemisesta huolimatta tunsin vain musertavaa surua. Olin oikeasti pitänyt hänestä, ehkä jopa vähän enemmän kuin vain ystävänä.
Ajatukseni katkesivat kun kuulin ääniä vähän matkan päästä. Kompuroin takaisin tassuilleni ja valmistauduin kohtaamaan hyökkääjän. Mutta sitten haistoin Coronan tutun tuoksun, joka sekoittui jonkun vieraan hajuun. Osasin päätellä tuosta hajusta, että tunkeutuja oli naaras - eikä mitenkään erityisen hyväntahtoinen sellainen.
Puskeuduin kitukasvuisen pensaan oksiston läpi sen toiselle puolelle, ja näin Coronan pitelemässä hampaissaan solakkaa, valkoruskeaa naarasta, joka poikkesi ulkonäöltään huomattavasti muista kissoista, joihin olin lyhyen elämäni aikana ehtinyt törmätä. Kastanjanruskeat karvansa pörhistänyt Corona laski kissan hellästi maahan ja katsoi minua huojentuneen näköisenä.
"Tässä meillä on rajarikkoja, joka ei suostu poistumaan", Corona selitti kylmänrauhallisesti. Hänen ilmeensä oli synkkä eikä sitä voinut oikein tulkita. Ihan kuin hän olisi padonnut kaiken sisäänsä.
"Vai niin." Laskin katseeni itseäni huomattavasti pienikokoisempaan kissaan, joka katsoi minua uhmakkaasti vihreillä silmillään. "Kuka sinä olet ja millä asialla liikut näillä main? Mikäli osaat käyttää nenääsi, voit hyvinkin haistaa meidän jättämämme hajumerkit - ellei ystäväni ole jo tehnyt sinulle selväksi, mikä on meidän aluettamme." Pidin kasvoni peruslukemilla puhuessani. En tiennyt, kuka tämä kissa oli tai mitä hän osasi, mutta minun olisi osattava käyttää tällaisissa tilanteissa tietynlaista hienovaraisuutta. Naaras olisi meille joko uhka tai mahdollinen uusi ystävä - se riippui täysin siitä, miten tämä päättäisi vastata esittämääni kysymykseen.

//Fetus? Corona?
//572 sanaa

Olin painanut Fetuksen maahan ja ärtymys sykki sisälläni, kuin hengästymisestä kovalla tahdilla hakkaava sydän. Tuijotin heiveröisen näköistä naarasta läpitunkevasti silmiäni siristellen.
“Uskoisin, että jos luvataan jotain, niin sanomansa pidetään”; naukaisin kylmäkiskoisesti hampaitani vilauttaen. Olin näkevinäni naaraan silmissä nopean välähdyksen pelkoa, kaiken tuon ulkokuoresta hohkaavan tyyneyden keskellä. Kaikki tuo saattoi olla vain luulojani, mutta yksi asia oli kuitenkin varmaa. Olin voitolla ja tilanne oli täysin hallinnassani. Se miellytti minua suuresti. Kun kumarruin liikkeeseen, naaras oli valmiina ottamaan iskuni vastaan, mutta tämän yllätykseksi käänsinkin hänen kirjavan hahmonsa ympäri ja nappasin tämän niskanahasta napakan otteen.
“Jos et lähde vapaaehtoisesti, niin lähdet pakolla”, murisin sen minkä pystyin naaraan karvaa suussani. Nostin minua nuoremman -klaanitermeillä suurin piirtein oppilaan ikäisen- naaraan helposti ilmaan, kiitos tämän solakan ja astetta pienemmän rakenteen. Ihan sama, jos partio kuulisi minut, olisin aivan valmis nyppimään tältä kissalta vihansokaisemana muutaman karvan pois. Lähdin tassuttamaan ulos päin Kuolonklaanin reviiriltä, Fetus hampaissani hieman matkaani hidastaen. Opin kuitenkin, että jokainen erakko tulisi häätää kynsin tai muuten siitä koituisi lisää ongelmia.
Astuin rajan yli, mutten päästänyt solakkaa kissaa vielä irti kaikesta matkalla tapahtuneesta rimpuilusta huolimatta. *Pitäisikö minun kutsua Merkurius auttamaan?* Olimme sopineet merkin, jolla kutsuisimme toisiamme jos tulisi ongelmia. Kuitenkin juuri ennen, kuin olin laskemassa Fetuksen irti ja mouruamassa sovitun merkin, kuulin puskasta rapinaa ja lihakseni jännittyivät vaistomaisesti uuteen hyökkäykseen. Turkkini oli kuin sähköiskun jäljiltä, kun näin Dakotan harmaanruskean hahmon astelevan ulos kitukasvuisesta puskasta. Huokaisin helpotuksesta ja laskin maskikuvioisen naaran hellästi maahan. *Kiitos Dakota!* En halunnut myöntää, mutta olin tehnyt virheen menettelyni kanssa. En ollut saanut vihollista ulos.
“Tässä meillä on rajarikkoja, joka ei suostu poistumaan.” Ääneni oli kova kuin kivi ja kasvoillani loisti vaarallinen tyyneys, joka piilotteli sisälläni myrskyäviä tunteita. Tunteeni olivat tällä hetkellä ylitsevuotavia, kuin padon yli kuohuva roiskuva vesi.


//Dakota? Fetus?
286 sanaa

Katsoin hetken Taivaslaulua epäröiden. Hän näytti jotenkin kummalliselta, sillä nuori soturi siirsi katseensa kulkemaan suoraan ohitseni eikä katsonut ollenkaan minuun silmiini kuten yleensä. Hänen hännänpäänsä nyki, joka kertoi kissan olevan hermostunut.
"Se olisi mukavaa, mutta mitä klaanitoverisi sanovat, jos haistavat minut Hehkulammella?" kysyin epäröiden. En halunnut Taivaslaulun joutuvan ongelmiin minun takiani. Olin kyllä kerran nähnyt Hehkulammen yöllä silloin, kun me Coronan kanssa kohtasimme Kuolonklaanin ensimmäistä kertaa. Silloin oli kuitenkin yhä lunta paikoin maassa, jonka vuoksi näky saattaisi olla erilainen tänä yönä. Taivaslaulu tuntui jotenkin rentoutuvan. Hän laski häntänsä ajas ja pohti hetken.
"Voimme sanoa heille, että haistoimme erakon ja seurasimme sen hajujälkeä", Taivaslaulu ehdotti hymyillen leveästi. En voinut olla hymyilemättä, kun näin kuolonklaanilaisnaaraan pehmeän hymyn. Suunnitelma kuulosti hyvältä.
"Okei, tehdään niin", totesin rauhallisella äänellä. Taivaslaulu nyökkäsi ja valmistautui lähtöön. Ylitin Kuolonklaanin rajan hieman epäröiden. Rajamerkkien ylittäminen oli aina jotenkin pelottavaa. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt jotakin väärää. Käytännössä minä teinkin, sillä en saisi olla Kuolonklaanin reviirillä ilman pätevää syytä. Toisaalta, Taivaslaulu oli juuri keksinyt minulle erittäin pätevän syyn. Minulle itselleni syyksi riitti se, että halusin olla Taivaslaulun seurassa. Vilkuilin vähän väliä Taivaslaulun suuntaan matkatessamme kohti Hehkulampea. Olisin halunnut sanoa jotakin, mutta en keksinyt mitään järkevää. Taivaslaulukin pysyi hiljaa.
Kun viimein saavutimme Hehkulammen, en voinut olla enää hiljaa. Lammen sininen vesi suorastaan kimalteli kuunvalon osuessa siihen. Paikka tosiaan oli kauniimpi mitä olin edes saattanut kuvitella. Oli täysin hiljaista lukuun ottamatta ääntä, jota kaislikko piti tuulen osuessa niihin. Istuin alas aivan Taivaslaulun viereen.
"Olisipa meidänkin reviirillämme näin upeita paikkoja", huokaisin ja siirsin katseeni valkeaan kissaan. Taivaslaulu kohtasi katseeni. Minusta tuntui kuin sydämeni olisi pyrkinyt ulos rinnastan. Tulin hyvin hermostuneeksi, kun katsoin naarasta silmiin. Siksi käänsin nopeasti katseeni takaisin Hehkulampeen. Taivaslaulu naurahti pienesti.
"Kuolonklaani varmasti valitsi tämän kodikseen kauan sitten, koska Hehkulampi on niin kaunis", soturi totesi hiljaisella äänellä. Vaikka minua hermostutti Taivaslaulun lähellä oleminen, en olisi koskaan halunnut lähteä täältä. Kaikki huoleni katosivat hetkeksi, kun istuin tässä Taivaslaulun vierellä.
"Voisipa ajan vain pysäyttää ikuisuudeksi tähän hetkeen", totesin hiljaisella, hieman alakuloisella äänellä. Minusta tuntui pahalta ajatella, että joutuisin pian lähtemään takaisin kotiin. Oli epäreilua, että en saisi viettää aikaa Taivaslaulun kanssa. Olisin halunnut kutsua hänet kotiimme ja olla hänen kanssaan joka päivä ja joka yö. Tuntui niin pahalta edes ajatella sitä, koska tiesin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan.

//Taivas?
// 375 sanaa

Aavevarjo, maistelin nimeä mielessäni, kunnes kolli jatkoi, partio voisi tulla milloin vain. Miksi kollilla oli niin kiire ajaa minut pois ennen kuin kohtasin partion. Menettäisin henkeni jos haluaisin, ei se ollut kollin päätösvallan alla. Hän selitti turvautuvansa kynsiin viimeisenä, eikä pitänyt tätä niinkään kitkaa lietsovana. Kollihan sanoi että tiesi missä milloinkin partio oli, mite ne nyt yllättäisivät heidät. Hymähdin huvittuneena kuivana, kun kolli yritti tyhmänä ohjata minut pois täältä, ei tulisi läheskään kuuloonkaan, en ollut saanut sabotoitua mitään. Toisaalta leiri saattoi olla paljon paremmin vartioitu, enkä saisi murrettua sitä sekasotoon ilman että menettäisin henkeni. Aavevarjo esitti lisää kysymyksiä, katsoen sivusilmällä minuun. Miksi mistä minne, leikin mukamas hengelläni. Aluksikaan asia ei kuuluisi tuolle kollille, mutta tiesin etten nyt päässyt livahtamaan pois, syvemmälle reviiriä, katsomaan miten pääsisin aiheuttamaan leiriin kaaoksen. Tai en pääsisi saalistamaan suoraan kollin silmien alla. Tuijotin tuon kollin ruskeaa olemusta, ihan kuin asia olisi itsestään selvää.
"En omaa kotia johon palata ja tämä oli ihan päämääräni, hengen menetys ei ollut idea vaan se että sabotoisin mahdollisimman paljon reviiristä. Ellet osaa johdattaa minua leirin nurkaan josta voisin aiheuttaa sekasortoa.. Et ole hyödyksi", Tokaisin, kukaan ei olisi lopulta hyödyksi, eikä kenenkään kannattaisi antaa katsoa ku nukut. Se olisi täyttä heikkoutta. Kaikki pettäisivät sinut loppujen lopuksi, joten miksi luottaa siis kehenkään? Niinpä, ei miksikään. Katsoin kollia, kuullen jostain rapinaa. Kohotin kuonoani, jotta haistaisin jotain. Se jotain ei osottautunut hyväksi. Se partio.
"Hiirenpapanat", Kirosin lähtien pinkomaan juoksuun, en jäisi kiinni, en toista kertaa. Huomasin joniun takia Aavevarjo seuraavan minua. Niin, väärä suunta hänelle. En juossut reviiriltä pois, vaan sisemmäs. Kolli seurasi minua, ja minä vain nauroin. Ei voi olla totta, ärsyttävä tapaus. Palaisin huomemna kiusalla isomman saaliin kanssa. Olkoon rotta tai iso varis. Myös kani kävisi, kunhan en jäisi kiinni. Levittäisin päälle joitai marjoja, koska useat marjat olivat myrkyllisiä. Niin tekisin. Jättäisin riistan pilaantumaan suoraan aurinkoon. Vilkaisin olkani yli, saadakseni aavevarjolta suoran hyökkäyksen päälle. Partio ei ollut seurannut meitä, mutta varmana kauhistunut Murrauni herättäisi jonkun huomion. Kömpelösti yritin raapaista kollia, enkä saanut verta edes vuotamaan. Kolli tajuaisi pian olevansa hyvinkin voitolla, sekä sen että voisi oikeasti nyt tappaa minut tässä ja heti. En uskonut kolli omaavan pokkaa moiseen. Tappamaan pientä kissaa.. olin jo mielessäni kuollut, olin menettänyt kaiken millä oli merkitystä joskus. Jos kolli tappaisi minut tähän, ei olisi ketään, joka minua jäisi kaipaamaan.


//381 Sanaa
//Corona?

"Fetus, se on nimeni, entä omasi?" maskikuvioinen naaras kysyi rauhallisella äänellä. Hän oli suostunut tarjoukseeni ja oli myös oikeassa, etten tiennyt palaisiko hän palauttamaan varastamansa riistan, mutta kyse oli vain yhdestä riistasta. Jos hän ei palaisi, saalistaisin itse klaanille heiltä varastetun saaliin ja eläisin siinä uskossa, että Fetukseksi esittäytynyt kissa ei enää palaisi häiritsemään klaaneja. Pitkäpiirteinen naaras uskoi, etten häätäisi häntä kynsin hampain, jos hän palaisi, mutta hän oli väärässä. Vaikka vihasinkin veren vuodatusta, minun olisi ehkä pakko turvautua siihen, jos naaras ei pysyisi ulkona Kuolonklaanin alueelta. Jos en tekisi sitä, vaarantaisin oman perheeni. Nyt kuitenkin minun pitäisi palata naaraan esittämään kysymykseen. En haluaisi paljastaa tälle tuntemattomalle kissalle todellista henkilöllisyyttäni, se ei tuntenut luonnolliselta. Senpä takia minun olisi turvauduttava vale-indentiteettiin.
“Öh.. Kutsu minua vaikka Aavevarjoksi”, selitin Fetukselle tavanomaisella pehmeällä äänelläni. Keksin itselleni klaaninimen, jotta saisin esittää jotain muuta kuin itseäni. Olin paljon haavoittuvaisempi omana itsenäni. Valkoruskea naaras nyökkäsi samalla vilkaisten minua rauhallisesti.
“En satuta sinua sen takia, koska en ole samanlainen kuin moni Kuolonklaanin kissa. Se ei kuulu minun luontooni, mutta jos et muuten lähde häiritsemästä klaania minä turvaudun kynsiini. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, en halua lietsoa kitkaa välillemme. Olisi hyvä, jos vain lähtisimme pois täältä, en hallitse partioita ja he voivat yllättää meidät varoittamatta”, selitin napakasti ja viitoin hännälläni naaraalle, mihin suuntaan meidän kuuluisi mennä. Onneksi osasin suunnistaa Kuolonklaanin reviirillä. Yksi asia mitä erakko naaras ei kuitenkaan tiennyt oli, että jos partio yllättäisi meidät täältä, olisin yhtä lailla pulassa. He huomaisivat, etten ollut häätämässä tätä kissaa uhaten tämän henkeä. Heitä ei miellyttäisi se, että kykenin keskustelemaan tämän tunkeilijan kanssa rauhallisesti, vaan he haluaisivat luultavasti piestä meidät molemmat. Punatähti varmaan ymmärtäisi, että oli parempi olla tukkeilijoiden puolella kuin heitä vastaan, sillä olimme päässeet näinkin hyvään liittoon hänen kanssaan. En tarkoittanut, että heidän pitäisi antaa temmeltää reviirillä vapaasti riistaa varastellen vaan, heitä ei tarvitsisi kohdella niin julmasti. Ehkeivät he tulisi uudestaan koston haluisina, jos saisivat lempeämmän käsittelyn. Lihakseni olivat kuitenkin jatkuvasti jännittyneinä siltä varalta, että Fetus rupeaisi hankalaksi. Koko kohtauksen oli päätyttävä millä hyvänsä tavalla siihen, että tämä nuori naaras poistuisi alueelta, jossa hänen ei kuuluisi olla.
“Mistä tulet ja minne olet menossa? Miksi olit leikkimässä hengelläsi rajalla?” kysyin kulmiani kohottaen ja vilkaisten sivusilmällä Fetuksen hoikkaa hahmoa.


//Fetus?
367 sanaa

hengitin hiljaa puskassa, kiroten tyhmyyttäni mielessäni, tiesin voivani päästä hengestäni nopeasti jos jäisin kiinni, enkä ymmärtänyt miten kolli oli päässyt näin niskan päälle. Kolli pian saavutti aukion jossa piileskelin, ja vaikka hän kuinka etsi, ei hän näyttänyt löytävän minua. Tuo toi mielihyvän päähäni hetkeksi, olin valmis hetken henkeäni tasattua valmis pinkomaan taas, ja kun olin päässyt sisemmäs klaanin reviiriä, voisinpas ehkä jopa saalistaa lisää, repiä sen kappaleiksi, sekä tuhota näin klaanin selviytymis mahdollisuuksia. Ei ilo heilläkään kestäisi ikuisesti, he saisivat tajuta että yksin elo olisi ainoa tie selviytymiseen. Kuitenkin kolli alkoi puhua minulle, vaikka olin valmis lähtemään juoksuun, jokin piti minua paikallani. Halusin selvitä hengissä, sentään en tyhmä ollut. Jokin tässä mätti, hän halusi että korvaisin riistan, mikä ei olisi vaikeaa, mutta hän itse ei halunnut minua tappaa? Odotappas mitä. Minulle oli sama mitä kissa olisi, olisiko klaanilainen, olisiko tuo erakko vai mitä, mutta jokin tässä haisi. Astelin lopulta pois puskista, kohdaten kollin katseen. En osoittanut pelkoa, vaan nostin kyseenalaistavana korviani, sekä kulmiani hänelle. Nostin myös päätäni, en aikonut alistua, en nyt, hyötyisin tästä vielä. Astelin hännänmitan päähän kollia, lopulta istahtaen. Puskani oli ollut suoraan hänen edessä, eikä hän ollut huomannut. Väräytin korvaani, sulkien silmäni asetin häntäni tassuilleni. Sitten käänsin taas katseeni tuohon.
"Tiedät itse että olen nopeampi, et voi ajaa minua, löydän keinon jolla itse mennä minne haluan. Mutta pelataan leikkiäsi. Mikset halua itse satuttaa minua. Ihan kuin minulla olisi jotain väliä, kissalle kuin sinulle. Toiseksi, mistä luotat että palautan saaliin, voin vain loikkia tieheni jos sanon tuovani riistaa. Kolmanneksi, voit jahdata minua miten pitkään haluat, kuten jo sanoit, et halua turhaa verta, et aio satuttaa minua. Jahtaa vain", Loin rauhallisen katseeni kolliin, joka katsoi minua hämillään. Annoin kollille pienen hymyn tapaisen virneen, ei se kaunista nähtävää voinut olla.
"Fetus, se on nimeni, entä omasi?", Kysyin, kun kolli yritti alkaa puhumaan, minua ei kiinnostaisi faktat kuinka hän jäljittäisi pesäni klaaninsa kanssa, en omannut moista nykyään, voisin juosta yötä päivää pois reviiriltä jos halusin. Hän voisi huutaa kaipaamansa teurastajan tänne nyt ja heti jos halusi, mutten ollut myöntynyt asiaan enkä kyllä kieltäytynytkään, mutta itse tiesin sen olevan tiukka ei. En saisi klaanien autosta mitään irti, moinen olisi vain hyödytöntä.

//360 sanaa
//Corona?

Merkurius: 44kp! -

Dakota: 59kp! -

Corona: 49kp! -

Fetus: 8kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.

Olimme eronneet Coronan kanssa Kuolonklaanin rajalla. Kävelin rajaa pitkin ja katselin Kuolonklaanin reviirille. Eteläosa reviiristä oli melko aukeaa maastoa. Leirin toisella puolen maasto muuttui tiheäksi havumetsäksi. Olimme käyneet siellä muutaman kerran harjoituksissa. Metsä oli pääosin kuusikkoa, mutta myös mäntyjä ja joitakin lehtipuita löytyi. Ajatukseni keskittyivät lähinnä Kuolonklaanin reviirin tarkkailemiseen. En juurikaan keskittynyt rajan tarkastamiseen.
Huomasin pian ajattelevani Taivaslaulua ja naaraan erivärisiä silmiä. Tahtini hidastui entisestään. Lopulta seisoin vain paikallani ja katselin Kuolonklaanin reviiriä. Minä ikävöin Taivaslaulua. Käänsin katseeni maahan ja huokaisin syvään. Naaraan lämmin luonne oli tehnyt minuun heti vaikutuksen. Hän ei ollut kuten muut klaanitoverinsa. Toiset kuolonklaanilaiset olivat ilkeitä ja välinpitämättömiä, mutta Taivaslaulu oli ystävällinen ja avulias. Tiesin kuitenkin, ettei välillemme voinut koskaan syntyä mitään sen kummempaa. Kuolonklaani hyväksyi vielä sen, että me olimme ystäviä, mutta ei sen enempää. Taivaslaulu oli kertonut, että kuolonklaanilaiset saivat olla kumppaneita vain kuolonklaanilaisten kanssa. Mieleni synkkeni, kun muistin koko säännön. Taivaslaulu piti minua vain ystävänään. Hän vaikutti olevan uskollinen klaanilleen, jonka vuoksi en koskaan voisi olla hänen kanssaan.
"Hei!" kirkas ääni sai minut säikähtämään. Karvani nousivat pystyyn ja kynteni liukuivat esille. Ei mennyt kauaakaan, kun tunnistin valkean naaraan Taivaslauluksi.
"Anteeksi, luulin sinua tunkeilijaksi", pahoittelin nolostuneena. Kuolonklaanilaisnaaras hymyili lämpimästi kuten aina. Taivaslaulu naurahti huvittuneesti.
"Näytit olevan ajatuksissasi. Painaako jokin asia mieltäsi?" soturi kysyi ja istui alas rajan toiselle puolelle. Kohtasin hänen katseensa ja kohautin lapojani.
"Mietin vain öömm.. Lehtisateen alkua.. Riista vähenee ja en tiedä miten selviämme", valehtelin erittäin tökerösti. Taivaslaulu katsoi minua hetken ajan hieman ihmeissään, mutta nyökkäsi. Arvelin, että hän huomasi minun valehtelevan. Se sai minut nolostumaan entisestään.
"Tuskin teille tulee ongelmia riistan suhteen. Punatähti arvelee, että lehtisateesta ja lehtikadosta tulee helpoimmat pitkiin aikoihin. Pimeyden Metsä kuulemma kertoi niin", Taivaslaulu vastasi. Nyökkäilin hitaasti. Oikeasti en ollut edes älynnyt murehtia koko lehtisadetta, mutta nyt aloin sitten murehtimaan. Toivoin, että meille riittäisi tarpeeksi riistaa. Olimme joutuneet elämään nälässä kaksijalkalassa, enkä halunnut enää niin tapahtuvan. Oli kamalaa, kun vatsa kurni kaiken aikaa ja muistutti nälästä.
"Tahdotko jatkaa rajan tarkastusta kanssani?" vaihdoin aihetta nopeasti ja hymyilin Taivaslaululle, "voisit samalla kertoa kaikki Kuolonklaanin polttavimmat juorut." Taivaslaulu virnisti huvittuneesti ja naurahti pienesti. Se sai minutkin hymyilemään leveästi.

//Taivas?
// 349 sanaa

Jahtasin valkoruskeaa naarasta, joka oli saanut minut ärsyyntymään. Hänen tapansa tahallaan rikkoa sääntöjä lietsoi minussa negatiivisia tunteita- en tietenkään suostuisi näyttämään sitä tälle. Ajatuksiini hiipi kuitenkin kysymys, miksei hän jäänyt puolustamaan itseään vaan pakeni? Ja toinen kysymys, miksi ihmeessä hän suuntasi Kuolonklaanin reviirille? Hänellä olisi entistäkin paremmat mahdollisuudet jäädä kiinni. Ehkä tämä oli hänen yrityksensä ärsyttää minua lisää, muttei hän ollut huomannut punnita suunnan varjopuolia. Minulla oli klaanin tuki puolellani, mutta hän ei tiennyt sitä. Kuolonklaani partioi tasaiseen tahtiin ja se oli minulle eduksi. Saattaisin ajaa tietämättäni nuoren naaraan partion kynsiin ja silloin kissan kohtalo saattoi olla paljon hirveämpi, kuin se, että hän jäisi minun kynsiini. En vahingoittaisi ketään niin pahasti kuin Kuolonklaani tekisi. Kuolonklaani saattoi tappaa tunkeilijan, minä en. En tappaisi ketään.
Hämmennyin, kun huomasin maskikuvioisen kissan kadonneen. Vastahan hän oli juossut edessäni niin lujaa kuin tassuistaan pääsi. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hän ei voinut olla kaukana. Hänellä oli mahdollisuus piileksiä missä vain lähistöllä, mutta hän ei voinut liikkua. Jos kuulisin hänet, se tarkoittaisi uutta pakenemista ja uskoin, ettei hän halunnut sitä. Hän halusi karistaa minut kannoiltaan. Kissa oli käyttäytynyt erittäin oudosti. Ensin tahallaan yritti saada minut kimppuunsa ja sen jälkeen paeta. Olisiko tämä hänelle jotain leikkiä? Hengellään leikkiminen ei ollut kyllä kummoista leikkiä, ties vaikka olisi kohdannut oikeasti Kuolonklaanilaisen. . Tassuttelin ympäri tätä aluetta, jonne kissa oli kadonnut samalla tasaten hengitystäni uusinta takaa-ajon varalta.
Tuuli vaihteli suuntaansa jatkuvasti ja minun oli vaikea löytää suuntaa, josta naaraan haju leijaili. Tunsin kuitenkin kissan hajun leijuvan tuoreena ilmassa. Turhauduin, kun tuuli ei ollut puolellani. Varmana kuitenkin kissan paikallaolosta aloin puhua tälle hiljaa:
“Teit virheen juostessasi tähän suuntaan. Tuplasit juuri mahdollisuutesi jäädä kiinni.” Istahdin alas ja kietaisin häntäni etutassujeni editse.
“Sattumoisin tunnen Kuolonklaanin ja taistelen heidän riveissään”, selitin naaraalle pienen tulkinnan varan sanoissani antaen. Hän saisi luulla, että olen Kuolonklaanin soturi. Sanoissani oli kuitenkin aukko, joka ei kuitenkaan tekisi minusta valehtelijaa.
“Tiedän, koska klaani partioi ja tiedän, että voin ajaa sinut heidän tassuihinsa. Minulla on kuitenkin tarjous. Saatan sinut henkeäsi menettämättä ulos täältä ja sinä korvaat huomisen auringonnousuun mennessä repimäsi riistan Kuolonklaanille, etkä enää koskaan astu klaanin reviirille. Tai sitten, voit valita toisen vaihtoehdoistamme. Joku toinen Kuolonklaanille uskollinen kissa nappaa sinut ja huonolla tuurilla et enää nää seuraavaa päivää. Sinun valintasi, itse en haluasi turhaan vuodattaa verta ”, naukaisin hillitysti tuijottaen tyhjyyteen, sillä tavallisesti katsoisin keskustelukumppaniani, “Ja jos löydän sinut uhkailujesi mukaan joka aamua rajalta, voin vannoa, että jahtaan sinua siihen päivään saakka, että saan sinut kiinni.” Inhosin toisten kissojen ahdistelua, mutta tiesin, että jos homma ei toimisi Kuolonklaanin kanssa ja he huomaisivat, ettemme häädä jokaista kissaa heidän rajoiltaan... En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos saattaisin perheeni sellaiseen vaaraan. Ei vanha Kaarlokaan jaksaisi ikuisesti Kuolonklaania paeta. Mietin vain, mikseivät kaikki kissat voisi elää yhdessä, sulassa sovussa. Olisiko se aivan mahdoton ajatus?


//Fetus?
460 sanaa

Olin kyllä kuullut klaaneista, olin tahalleni tullut tänne heitä häiritsemään, enkä ymmärtänyt heidän elintapaansa. Olla nyt yhdessä ja huolehtia toisistanne. Ei tulisi minulla toimeen. Repisin tuon klaanin hermoja tahallani, jotta he ymmärtäisivät pitää vain itsestään huolen. Painauduin kyyryyn kulkiessa pitkin rajaa aamulla, en tiennyt oikein mihin olin suuntaamassa, mutta hajun perusteella olin aivan oikeassa paikassa. En omannut varaa jäädä kiinni, sillä mitä kuulin, he käyttivät kynsiään taitavasti. En pitänyt oikein kynsiä vaihtoehtoina, sillä ne olivat minulta heikko kohta. En oikein osannut käyttää niitä hyväkseni. Kuitenkin juokseminen ei olisi huono vaihtoehto. Osasin saalistaa hyvin, joten se sai kelvata. Kumarruin kyyryyn haistelemaan, Myyrä. Painoin häntäni alas, niin ettei se heiluisi ylhäällä. Vaanin hiljaa eteenpäin. Tuo mussutti maassa jotain pähkinää. Kumarruin hieman, antaen itseni heilua. Syöksyin päin myyrää, saaden sen tassujeni väliin. Nopeasti riistin hengen myyrältä. Pudotin eläimen, kuullen äänen takanani.
"Näpit irti", Ääni oli pehmeä, mutta mutta napakka. Hämmennyin, nostaen katseeni toiseen. Koko ruskea kolli, jolla näytti olevan valkoisia täpliä. Kiinnostavaa, tuskin tuo oli tuosta kuuluisasta klaanista. Lipaisin suunpieliäni, katsoen toisen meripihkaisiin silmiin.
"Tai mitä?" Kysyin, kolli näytti menevän hämilleen. Se riitti minulle ajaksi repäistä myyrän kahtia, sekä alkaa tuhoamaan sitä silpuksi. Ihan pilkallani. Olin saanut jo syötävää aiemmin, tämä olisi täsmälleen klaanin kiusaamista. Onnistuin väistämään kun kolli syöksyi kynnet ojossa kimppuuni varoittamatta. Näytin hampaitani, tuntien kuinka karvani pörhistyi. Painoin ruumiini alas, kun häntäni heilui puolelta toiselle raivokkaasti. En omannut kohta enää muuta vaihtoehtoa kuin juosta.
"Jos häädät minut nyt, löydät minut joka aamu aina vain takaisin täällä", Tokaisin, katsoen kollia haastaen. Tuo ei näyttänyt olevan mieleen, sillä olin saada kynsistä naamalleni. Pingoin juoksuun, puoliksi toivoen saavani kilpailevan tahon. Katsahdin taakseni, huomaten kuinka kolli katsoi ympärilleen, lähtien kumminkin perääni. Juoksin reviirillä, niin kovaa kuin pystyin. Tunsin kuitenkin kuinka en jaksaisi pitkään. Pysähdyin viimein, katsellen ympärilleni hengästyneenä. Mitä tekisin? En voisi jäädä kiinni! Murisin itselleni typeryydestäni, minun olisi pitänyt olla jatkuvasti varuillani, näin ei saisi käydä. Jouksin hetken vielä, kunnes syöksyin lähimpään puskaan piiloon. Tämä antaisi minulle kenties hetken aikaa tasata henkeäni, tai sitten se harhauttaisi kollin kokonaan. Täytyisi kuitenkin pysyä hengissä, sillä en antanut kollin kuoleman olla tyhjänpäistä.

//346 sanaa
//Corona

"Mitä tehdään tänään?" Dakota kysyi ja vilkaisi ensin minua ja sen jälkeen muita pesässä olijoita. Erikoista kyllä, mieleeni ei meinannut juolahtaa juuri mitään. Jotain kuitenkin keksin.
“Mielestäni voisimme kartoittaa hieman reviirimme ympäristöä, tiedättekö? Olisimme jo tietoisia mahdollisista uhkista ennen kuin kohtaisimme ne”, ehdotin kohteliaasti muiden olleessa hiljaa. Nousin istumaan tähteitteni luota ja kietaisin häntäni etutassujeni edestä ja odotin muiden ajatuksia.
“Kuulostaa hyvältä, ensin on kuitenkin käytävä tarkistamassa alue Kuolonklaanin rajan läheltä tunkeutujien varalta”, harmaanruskeaturkkinen Dakota naukui. Nousin seisomaan:
“Minä haluan tehdä sen.” Vaikken ollut nukkunut yöllä, oloni ei ollut väsynyt. Halusin olla kaikin puolin avuksi joukollemme. Näin myöntyviä nyökkäyksiä, mutta Merkuriuksen suunnalta kuului hänelle tuttu rauhallinen ääni:
“Tulen mukaan.” Hänen silmänsä näyttivät syttyvän ajatuksesta Kuolonklaanin rajalla, joten päätin suostua hänen tarjoukseensa. Ja muutenkin olisi turvallisempaa liikkua kaksin, jos kohtaisimme vieraita kissoja. Hyvästelimme pesäämme jääneet kissat ja suuntasimme ulos.
“Meidän kannattaa varmaan huomenna käydä Kuolonklaanissa ilmoitusten varalta”, ehdotin veljelleni. Meillä oli tapana käydä klaanin luona kuulemassa oliko klaanilla tietoa sellaisista vaaroista, joista meidän pitäisi olla tietoisia. Tällaisia olivat esimerkiksi irtokoirat, ketut ja mäyrät. Niitä meidän tulisi varoa, vaikka meillä olisi kuinka hyvä soturikoulutus.
“Olet oikeassa”, Merkurius vastasi ja vilkaisi minua tutulla lämpimällä meripihkaisella katseellansa. Merkurius oli minulle kaikki kaikessa ainoana elossa olevana perheenjäsenenäni. En tiedä mitä tekisin ilman häntä. Matka Kuolonklaanin rajan läheiselle alueelle meni jutustellessa. Päätimme jakautua siten, että tutkisimme koko alueen puolta nopeammin. Sovimme hälytysmerkin, jos löytäisimme tunkeilijoita, josta emme selviäisi itse. Tassutin viherlehden lämmittämällä maalla ja mieleni tuntui kevyeltä. Lämpö väreili tummalla turkillani – ei liian kuumasti. Kuulostelin maailmaa uhkien varalta ja nuuhkin ilmaa, mutta kevyt tuuli puhalsi väärään suuntaan ja vaikeutti työtäni. Silmäkulmassani vilahti jotain. Käännyin katsomaan, mutta aluskasvillisuus ja kivet sulkivat liikkujan suojaansa. Lähdin selvittämään tilannetta, ties vaikka klaania uhkaisi tällä hetkellä vihainen kettuemo, joka repi kissan kuin kissan kappaleiksi. Minun oli siis edettävä varovasti, sillä en halunnut menettää henkeäni. Ryömin piilossa kuin vaanisin saalista. Olin hyvä vaanimaan, mutta en osannut piiloutua. Ääntä minusta ei kuitenkaan kuulunut, joten jos hahmo ei katsoisi tännepäin ei hän huomaisi minua. Kun olin aivan Kuolonklaanin raja lähettyvillä tunnistin hahmon kissaksi, jonka jalkojen juuressa makasi veltto saaliseläin. Olin aluksi luullut kissan olevan Kuolonklaanilainen, jota en ollut tavannut vielä, mutta sitten tuuli kääntyi ja nenääni leijui vieras tuoksu. Kissa oli minua nuorempi. Astuin ulos piilostani ja katsoin tunkeilijaa vaarallisen tyynesti. *Hänellä on Kuolonklaanin riistaa.* Suojelusvaisto roihahti sisälläni ja avasin suuni pehmeään, mutta painokkaaseen naukuun:
“Näpit irti.” Ääneni oli itsevarma. Kissan kasvot kääntyivät salamannopeasti minua kohti ja näin naaraskissan erikoisen naamiokuvion. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään kissaa, joka olisi ollut ruumiinrakenteeltaan aivan samanlainen. Hänen vartalossaan oli hienostuneet ja pitkät piirteet ja hänen vihreissä silmissään oli tietynlaista uhmakkuutta. Turkkini alkoi pörhistyä vaistomaisesti tuijottaessani väkevästi haaleankeltaisella katseellani tulijaa. Jos jotain tein kunnolla, niin työni.


//Fetus? Sori vähän tönkkö tarina xd
449 sanaa

Katsoin Coronaa yllättyneenä ja siirryin pois hänen päältään, antaen tämän nousta takaisin käpälilleen. Kastanjanruskea kolli ravisteli turkkiaan ja katsoi takaisin minuun hyväntuulisesti kullankeltaisilla silmillään, hän ei ollut tainnut loukkaantua äskeisestä - mikä onni.
"Sinä säikäytit minut", myönsin vähän nolona, mutta kasvoilleni levisi puhuessani huvittunut hymy. "Ei kai sattunut?" Kiersin ystäväni ympäri useaan kertaan, ja tutkin hänet mahdollisten vammojen varalta, mutta kun en löytänyt mitään, niiskaisin vain nenääni ja istahdin takaisin alas.
"Ei sattunut", kolli pudisteli päätään, hän puhui tyynnyttelevällä äänellä.
"No hyvä", huokaisin ja annoin lopulta karvojeni laskeutua. Jos totta puhutaan, olin melkein saanut sydänpysähdyksen kuullessani rapinaa pesän ulkopuolelta. Olin säikähdyksissäni ollut jo valmiina teurastamaan esiin astuvan kissan, mutta onneksi olin saanut hillittyä itseni. Muuten Coronasta olisi jäänyt jäljelle enää pelkkä talja.
Katsahdin nousevaan aamuun. Pesässä alettaisiin kohtapuolin heräillä, ja ainakin minulla oli jo nyt kiljuva nälkä. Nousin ylös ja venytin selkääni pitkään ja hartaasti, ja niin hyvältä se tuntui, että minua alkoi oikein haukottaa.
"Ajattelin lähteä metsälle. Tuletko mukaan?" käännyin katsomaan Coronaa, joka myöskin oli suunnannut kullankeltaisen katseensa horisonttiin. Erakko vilkaisi ensin minua, sitten takanamme kohoavia hiiltyneen kaksijalan pesän raunioita.
"Entä vartiointi?" hän kysyi epäröivän kuuloisesti.
"Minä voin katsoa kotinne perään sillä aikaa." Raunion varjoista meitä katseli pähkinänruskea silmäpari. Tunnistin kissan ennen kaikkea tuosta katseesta Timiksi, uudeksi liittolaiseksemme - tai sellaiseksi minä ainakin hänet laskin.
"Voisitko todella?" kysyin hieman yllättyneenä. Kolli nyökkäsi.
"En saa enää unta, ja enköhän minä ainakin pysty herättämään toiset, jos jotain hälyttävää ilmenee", Timi vastasi lapojaan kohauttaen, ja irvisti sitten ja nosti kipeän jalkansa taas hieman koholle. "Kunhan ette vain viivy liian kauaa", hän lisäsi kuitenkin.
"Emme viivy", lupasin ja heitin tälle vielä lämpimän katseen, ennen kuin viitoin Coronaa seuraamaan. Kastanjanruskea kissa vilkaisi vielä Timiä, ikään kuin ei olisi tiennyt, pystyikö tähän varmasti luottamaan, mutta loikki sitten perääni.
Heinikko oli aamukasteesta kostea, ja värähdin joka kerta, kun tunsin kylmän pisaran tipahtavan turkilleni jostakin korresta hiipiessämme varovasti eteenpäin niityllä. Corona kulki vierelläni, hänen turkkinsa hipoi melkein omaani.
Yhtäkkiä sain vainun. Laskin häntäni kollin lapojen päälle ja käskin tämän pysytellä paikoillaan, kun lähdin liikkumaan ääneti ja matalana kohti tuoretta hiiren hajua. Aioin saada sen kiinni.
Mutta kun ehdin hiiren kohdalle, se oli jo huomannut minut ja kipitti vikkelästi karkuun. Se kuitenkaan ei tajunnut lähteneensä väijyssä odottavan ystäväni suuntaan, ja saikin pian surmansa Coronan kynnen kautta.
Erakko asteli esiin hiirtä hampaissaan roikuttaen. Hymyilin hänelle hyväksyvästi, ryhtyen sitten etsimään toista hajua. En voisi palata takaisin kotiin tyhjin käpälin, halusin yllättää toiset riittoisalla aamiaisella, jotta kaikki saisivat aloittaa päivänsä täysillä vatsoilla.
Käytimme hyvän tovin uuden saaliin etsimiseen, ja lopulta onnistuimme nappaamaan vielä pari myyrää ja toisen hiiren, kunnes tulimme siihen tulokseen, että olisi jo parasta palata takaisin, ennen kuin muut ehtisivät huolestua katoamisestamme. En uskonut Kaarlon liiemmin ilahtuvan löytäessään Timin vahtimasta hänen untaan. Toivoin Merkuriuksen pitävän pienen kollin puolia, mikäli isäni alkaisi hankalaksi.
Kun saavuimme takaisin pesälle, Timi istui yhä vartiossa. Hän otti meidät rauhallisesti vastaan, ja päästi meidät ohitseen peremmälle pesään, jossa Kaarlo ja Merkurius olivat jo heräilemässä. Erityisesti isääni tuli eloa, kun hän haistoi tuoreen riistan.
Jaoimme saaliit kaikkien kesken, mutta kun Timi tuli paikalle, muistin, että meitä oli enemmän kuin neljä ruokittavaa suuta. Viitoin kollia tulemaan viereeni.
"Voimme jakaa tämän", tarjosin epäröimättä ja työnsin myyrääni lähemmäksi tuota. Timi katsoi minua pitkään, mutta tuli sitten lähemmäksi ja kumartui haukkaamaan palasen. Seurasin hänen ja muiden ruokailua hyvällä mielellä.
"Mitä tehdään tänään?" kysyin kaikilta yllättäen. Annoin katseeni kiertää jokaisessa paikalla olevassa kissassa, ja odotin saavani jonkinlaisen vastauksen.

//Veljekset?
//565 sanaa

Istuskelin palaneen kaksijalanpesän seinästä aukeavalla ikkunalla. Mielestäni se oli oiva vartiopaikka, sillä siitä oli oiva näkymä sekä pesän ulkopuolelle, että sisälle, missä muut kissat nukkuivat. Kevyt yötuuli pörrötti turkkiani lämpimästi. Minua ei väsyttänyt yhtään. Korvissani kuului vain yönhiljaisuus ja alemmalla tasolla tuhisevat kissat. Melkein kuu sitten joukkoomme oli muuttanut jälleen uusi kissa. Vieroksuin edelleen tätä uutta kissaa ja tunsin oloni hieman stressaantuneeksi. Viime kuina maailma oli muuttunut niin kovasti siitä, kun minä ja Merkurius olimme olleet vain kaksin. Itseasiassa olimme alkaneet toimia miltei jopa kuin pieni klaani. Jokaisella oli omat tehtävänsä riippuen päivästä ja kaikista pidettiin huolta. Ei siinä mitään, kyllä minä halusin kaikkien olevan turvassa, mutta minusta tuntui vähän siltä kuin minulta olisi riistetty vapauteni. Sieluni oli villi ja tarvitsi vapautta selviytyäkseen. Kaikki nämä velvollisuudet jotenkin tuntuivat kahlehtivan minut. Katselin valoisaa yötä. Pian olisi aika herättää seuraava kissa vartioimaan ja mennä nukkumaan itse. Päivien kierto alkoi tylsistyttää minua, aina ne samat kaavat. Entä jos en menisikään nukkumaan, vaan antaisin itselleni pienen seikkailun? Voisin juosta minne tahtoisin ja kuluttaa kaiken energian, joka oli patoutunut sisälleni. Ehkä saisin nukuttua sen jälkeen? Tunsin innostuksen valtaavan minut hiljalleen. Vilkaisin taivaalle, nyt pitäisi käydä herättämässä Dakota vartioon. Loikin hiirenhiljaa ikkunalta alas ja kipitin Dakotan luokse. Kumarruin tämän korvan juurelle ja kuiskasin:
“Herätys unikeko.” Sain lörpötellä hetken vielä Dakotan korvaan, ennen kuin harmaanruskea naaras havahtui hereille. Pian vahdinvaihto oli tapahtunut ja olin vapaa tekemään mitä halusin. Pujahdin ulos pesästämme ja juoksin pihan halki aidalle. Aidan päälle hyppäsin ketterästi ja sen kummempaa ihmettelemättä sen toiselle puolelle. Sen jälkeen lähdin ja juoksin sen, mitä tassuni kantoivat. Kun tassuni eivät enää jaksaneet juosta pysähdyin vetämään henkeä ruohomättäälle. Kellahdin makaamaan selälleni ja katselin taivasta. Tähdet näkyivät himmeinä valoisassa viherlehden yössä. Vedin ruohon raikasta tuoksua kuonooni ja olin pakahtua onnesta. En tiennyt ollenkaan missä olin, mutta olin kiinnittänyt huomiota maamerkkeihin juostessani. Niitä seuraamalla pääsisin kotiin. Nousin ylös ja lähdin kävelemään raukeasti tummanruskeaa kaksijalkojen aitaa seuraten. Se ei repsottanut lainakaan niin kuin meidän aitamme, joten se mahtoi olla uusi. Sen materiaalikin haisi oudolta. Sen kitkerä haju sai minut nyrpistämään nenääni. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää. Yhtäkkiä takaani kuului sähinää ja se sai turkkini pörhistymään. Käännyin nopeasti ja näin yössä kiiluvat silmät, en muuta.
“Häivy! Tämä on minun reviiriäni”, kuului varjoista sihisevä naaras ääni.
“Anteeksi!” naukaisin ja lähdin peruuttamaan. En käyttäisi saamiani taistelutaitojani ilman, että minun olisi pakko. Ja varsinkin, kun emme olleet lähelläkään Kuolonklaanin aluetta, minun ei tarvitsisi häätää tätä kissaa. Tämä oli hänen alueensa ja ymmärsin miksi hän hääsi minua. Olin uhka hänelle yhtä lailla, kuin ne kissat meille, jotka uhkasivat Kuolonklaanin etelärajaa. Käännyin ja juoksin pois. Kuulin kissan voitonriemuisen mourunnan. En halunnut vuodattaa verta turhaan. Hölkkäsin lopun matkaa kotiin ja kun saavuin aidallemme, työnnyin lautojenvärisestä raosta pihallemme. En kuitenkaan saanut yhtä tervetullutta toivotusta kuin olisi odottanut. Tunsin Dakotan terävät kynnet niskassani, kun hän painoi minua maahan ylivoimaisena yllätysmomenttinsa ansiosta. Hän sähähti jotain minulle, ennen kuin tunnisti minut.
“En toivoisi olevani kukaan, joka uhkaisi meitä sinun vahtivuorollasi”, naureskelin hyväntuulisesti, “Pakko sanoa, en kuullut sinua yhtään.” Dakotan silmät tuikkivat valkenevassa aamussa, kun hän nousi päältäni pahoitellen.

//Daksu?
506 sanaa

Kävelin Coronan vierellä kohti Kuolonklaanin reviirin rajaa. Pysyttelin veljeni takana ja pidin katseeni maassa. Toisaalta oli mukava palata pitkän päivän päätteeksi kotiin, mutta olisin halunnut vielä viettää aikaa Taivaslaulun kanssa. Olisin halunnut pyytää naaraan vierailemaan pesällämme, mutta se olisi kai ollut väärin. Punatähti ja muut kuolonklaanilaiset eivät kai olisi arvostaneet sitä, että Taivaslaulu olisi poistunut Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle. En ymmärtänyt, miksi klaanissa piti olla niin tiukat säännöt rajojen suhteen.
"Oletko kunnossa?" kastanjanruskea kolli hidasti tahtiaan ja käänsi katseensa minuun. Nostin katseeni maasta veljeeni.
"Olen. Miten niin?" kysyin ja kohotin kulmiani yllättyneenä veljeni kysymyksestä.
"En tiedä. Vaikutat olevasi jotenkin allapäin", kolli sanoi. Pudistin päätäni.
"Minä vain mietin Kuolonklaania. Heidän sääntönsä ovat todella tiukat, ja harva kissa siellä pitää meistä. Miten ihmeessä Taivaslaulu voi elää sellaisten kissojen joukossa?" kysyin irvistäen. Corona kohautti lapojaan.
"Hän on elänyt siellä aina ja tottunut siihen. Tuskin kovinkaan moni kuolonklaanilainen pystyisi elämään meidän kanssamme. Taivaslaulu olisi varmaan ainoa, joka ei tappaisi meitä ensimmäisen neljäsosakuun jälkeen", Corona hymähti. Naurahdin takaisin pienesti, vaikka minua ei naurattanut ollenkaan. Coronan sanat saivat minut ajattelemaan sitä, miltä tuntuisi, jos Taivaslaulu asuisi kanssamme. Pakotin ajatukset pois mielestäni. Ei niin tulisi käymään. Kuolonklaani takuulla ei antaisi niin käydä.

Loikkasin aidan päälle ja sulavalla loikalla alas. Corona seurasi minut vähintäänkin yhtä sulavilla loikilla. Astelimme huolettomasti kohti palanutta kaksijalan pesää. Kun haistoin tuntemattoman kissan hajun, hidastin tahtiani. Käänsin huolestuneen katseeni Coronaan.
"Tuntematon kissa", hän oli haistanut saman hajun. Kävelimme varautuneesti sisään pesään. Dakota ja Kaarlo olivat pesässä, mutta heidän lisäkseen siellä oli myös tuntematon kissa. Pieni mustavalkea kolli makasi pesän lattialla sammalvuoteella, joka ei aiemmin ollut ollut siinä. Karvani nousivat pystyyn nähdessäni tuntemattoman kissan. Dakota kuitenkin asteli luoksemme ilman mitään merkkiä siitä, että hän pitäisi kollia uhkana.
"Kuka tuo on?" kysyin ja katsoin Dakotan ohitse kollia, joka katsoi meidän suuntaamme. Hänen pähkinänruskea katseensa vaikutti pelokkaalta.
"Hän on Timi, pelastin hänet koiran hampaista tänään. Hän loukkasi jalkansa, joten ajattelin, että hän voisi olla täällä sen aikaa, kun hän parantuu", harmaanruskea naaras vastasi rauhallisella äänellä. Vilkaisin Coronaa, joka ei vaikuttanut myöskään olevan innoissaan uudesta tuttavuudesta.
"Emme voi ajaa häntä pois, koska hän on loukkaantunut. Ehkä hän voi auttaa meitä myöhemmin, jos me tarvitsemme apua", Dakota sanoi ja katsoi meitä edelleen rauhallisena. Oloni oli melko epämukava. En pitänyt ajatuksesta, että tuntematon kissa nukkuisi meidän kanssamme, mutten voinut olla niin sydämetön, että ajaisin hänet pois loukkaantuneena.
"Hän voi jäädä, jos se sopii Coronalle", sanoin. Käänsin yhtä aikaa Dakotan kanssa katseen kohti veljeäni. Hän harkitsi hetken, kunnes nyökkäsi.
"Kiitos! Olen varma, että tämä on oikea päätös", Dakota hymyili ja oli jo lähdössä, mutta pysäytin hänet:
"Mutta meidän pitää aloittaa yövartiointi." Naaras ei vaikuttanut yllättyneeltä, sillä olihan hän kuullut minun ja Taivaslaulun keskustelun aiheesta. Niinpä naaras nyökkäsi.
"Minä voin aloittaa", hän sanoi rauhallisella äänellä.
"Herätä minut yön puolessa välissä, niin hoidan vartioinnin loppuun", Corona sanoi, ja Dakota nyökkäsi. Olin iloinen, että kenelläkään ei ollut mitään vartiointia vastaan. Olisin mielelläni vartioinut ensimmäisen yön, mutta ei minua nukkuminen haitannut. Kerkeäisin vartioida vielä monen monta yötä.

Timin saapumisesta oli kulunut lähes kuu. Hän ei enää nilkuttanut, mutta sanojensa mukaan jalka oli edelleen hieman kipeä. Erakko ei loppujen lopuksi ollut ihan kamalimmasta päästä. Olimme jopa keskustelleet siitä, että hän saisi jäädä luoksemme asumaan, jos kolli tekisi oman osuutensa Kuolonklaanin rajan puolustamisessa ja muissa askareissa. Yövartio oli ollut hyvä idea, sillä olimme saaneet muutaman kissan kiinni kotimme lähellä hiippailusta. Olimme ajaneet heidät pois, koska tämä on meidän reviiriämme. Taivaslaulu oli kehottanut tekemään sen selväksi jokaiselle, joka astui rajamme ylitse. Naaras oli opettanut meitä melko paljon. Olimme kehittyneet taistelussa hurjasti viimeisen kuun aikana.
Nyt en ollut nähnyt kuolonklaanilaisnaarasta kahteen päivään. Ikävä painoi mieltäni lähes kaiken aikaa. Kerran taisteluharjoitusten päätteeksi naaras oli esitellyt minulle Hehkulammen. Lampi oli ylivoimaisesti kaunein asia koko Kuolonklaanin reviirillä. Hän oli myös kertonut, että muutama kuolonklaanilainen ui usein lammessa. Ajatuskin vedestä inhotti minua.
"Merkurius, nukutko sinä?" Dakotan pirteä ääni sai minut siirtämään ajatukseni sivuun. Makoilin varjossa kaksijalan pesän sisällä. Nostin kysyvän katseeni harmaanruskeaan naaraaseen.
"Pitäisi käydä saalistamassa", naaras huomautti. Nousin nopeasti ylös.
"Minä menen", sanoin ja kävelin naaraan ohitse ulos pesästä. Corona oli nukkumassa omalla vuoteellaan, joka oli aivan vuoteeni vierellä. Kolli aloittaisi tänään yövartioinnin, jonka vuoksi hän oli mennyt jokin aika sitten nukkumaan. Timi ja Dakota taas olivat saalistaneet aamulla, jonka vuoksi nyt oli minun vuoroni.

//joku. En jaksanu kirjottaa siitä saalistamisesta koska tää on muutenki aika tönkkö xd
// 702 sanaa

"Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa", Dakota huokaisi, nousi ylös ja käveli kohti piikkihernetunnelia. Olin aistivinani naaraan olemuksessa jotain kireää. Olihan se kuitenkin selvää, että olimme jättäneet tarkoituksettomasti Dakotan ulkopuolelle. Toivoin, että voisin lähteä naaraan perään ja pahoitella tapahtunutta, mutta Dakota oli lähtenyt niin määrätietoisesti ulos, että tuskin mitkään pyytelyni saisi häntä jäämään. Oloni oli outo, kun näin jokaisen erakkokolmikosta erillään. He olivat miltei aina toistensa seurassa ja heidän erillään olonsa vaikutti silmääni niin kovin luonnottomalta. Coronan kastanjanruskea hahmo istuskeli Villitassun kanssa hieman meitä kauempana. Erakko kollin korvat pyörivät huolestuneesti silloin tällöin ja se viesti hänen jännittynyttä olemustaan. Olin oppinut tuntemaan kolmikon hyvin ja osasin jo lukea heitä. Käänsin kuitenkin katseeni Merkuriuksen ihaniin meripihkaisiin silmiin – tai siis vain ihan tavallisiin silmiin. En antaisi maailman sumentua pelkästä sydämeni ihastuneesta läpytyksestä. Tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi Merkuriuksen seurassa, joka oli vähän ironista, koska hän vaikutti olevan useissa tilanteissa melko varautunut.
“Minulle tuli vähän huono omatunto tuosta äskeisestä. Hänestä varmaan tuntui ulkopuoliselta”, naukaisin hieman haikeasti, “Voisitko lähettää hänelle pahoitteluni, kun palaat veljesi kanssa kotiin?” Merkurius räpäytti silmiään hitaasti ja nyökkäsi:
“Tietenkin.” Hymyilin valkean ja tummanharmaan kirjavalle kollille kiitollisena. Aloin miettimään mistä olimme puhuneet Merkuriuksen kanssa ennen sattunutta välikohtausta ja muistin yövartion.
“Vielä siitä vartioimisesta... suosittelen sitä ihan todella. Haluan, että olet turvassa, vaikka olisitkin kauempana”, selitin hiljaa. Häikäistyin, kun pilvi päätti liikkua auringon edestä. Auringon kultaiset säteet hipoivat Kuolonklaanin leiriä rauhanomaisesti ja samalla loi leiriin raukean tunnelman. Tuntui kuin voisin istuskella tässä, auringon alla, lopun elämääni.
“Meidän on varmaan tosiaan lähdettävä Dakotan luokse”, Merkurius naukui pahoitellen. Aloin vaistomaisesti pudistella päätäni:
“Ei se mitään! Näemmehän taas, kun tulette harjoittelemaan uudestaan.” Merkurius hymyili pienesti ja hyvästeli minut nopeasti ennen, kuin lähti noutamaan Coronaa Villitassun luota. Pian kollikaksikko tassutti ohitseni kohti piikkihernetunnelia. Kasvoilleni piirtyi hymy, kun katselin heidän lähtevän pois. En malttanut odottaa sitä, että näkisimme uudestaan. Kun veljekset olivat kadonneet näköpiiristäni, niin käännyin tassuttamaan kohti soturienpesää etsien Pikkukaaosta.


//Kuka vaan?
324 sanaa

Katsoin Merkuriusta ja Taivaslaulua hieman ärsyyntyneenä. En pitänyt siitä, että jouduin toistamaan itseäni. Kaksikko oli unohtunut tuijottelemaan toisiaan silmiin niin pitkäksi aikaa, että olin jo ehtinyt turhautua.
"Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa", huokaisin ja nousin ylös. Vilkaisin ympärilleni ja yritin paikantaa Coronan, mutta kastanjanruskea kolli viiletti ties missä, enkä totta puhuakseni halunnut lähteä etsimään häntä häijyn oloisten kuolonklaanilaisten keskeltä. "Tulette varmaan Coronan kanssa perässä?"
Merkurius nyökkäsi vähän. Hänen katseensa harhaili koko ajan Taivaslaulun suuntaan. Pyöräytin silmiäni ja lähdin tassuttelemaan piikkihernetunnelille. Salaa kuitenkin toivoin, että Merkurius veljensä kanssa rientäisi perääni tajuten erehdyksensä - mutta niin ei koskaan tapahtunut.

Voisin sanoa olleeni jopa hieman mustasukkainen Merkuriuksen ja Taivaslaulun läheisistä väleistä. En sillä tavalla, kuten saattoi olettaa: minun ja Merkuriuksen välillä ei ollut ollut koskaan mitään sellaista. Me olimme vain hyviä ystäviä; hän oli minulle ennemminkin kuin veli. Aivan kuten Coronakin. Erakkoveljekseksistä oli tullut minulle uusi perhe lähdettyäni Kaarlon luota kauan aikaa sitten. Nyt kun isäkin asui täällä meidän kanssamme, kaikki oli täydellistä. Mutta pelkäsin koko ajan menettäväni heidät. Siispä Taivaslaulun ilmestyminen kuvioihin sai minut puolustuskannalle.
Olin uppoutunut niin syvälle ajatuksiini, että palasin takaisin maanpinnalle vasta kun näin jonkun ryntäävän päin näköä. Ehdin juuri ja juuri väistää mustavalkoista kissaa, joka olisi voinut kokonsa puolesta olla kuusikuinen. Seuraavaksi kohti rymisteli matala, kömpelön oloinen koira, jonka korvat lepattivat hauskasti vastatuulessa sen pyrkiessä eteenpäin. Minut nähdessään otus kuitenkin hidasti vauhtiaan, kunnes pysähtyi lopulta kokonaan. Ilmeisesti kokoiseni kissa ei ollut sille tuttu näky ja sitä piti siksi syystäkin jäädä toljottomaan pitemmäksi aikaa.
Ei tarvinnut kuin nostaa vähän huulta ja köyristää selkä komealle kaarelle, että hurtta käännähti kannoillaan ja palasi takaisin sinne mistä oli tullutkin. Tunsin pientä ylpeyttä onnistuttuani pelottamaan sen tiehensä. Mutta pian minulla oli taas muuta ajateltavaa, kun muistin koiran ajattaman kissan. Valmistauduin kohtaamaan avuttoman nuorukaisen, jonka henkikullan olin hyvää hyvyyttäni tullut pelastaneeksi, mutta järkyttävä totuus iski päin kasvojani voimalla, joka sai minut hätkähtämään vähän.
Edessäni seisoi pienikokoinen kollikissa. Ei se ollut läheskään kuusikuinen, kuten olin aiemmin olettanut, vaan jopa vanhempi kuin minä. Täysikasvuinen kolli pakeni pientä koiraa. Raukkamaista, mutta pystyikö siitä tuota syyttämäänkään: olihan hän niin hentorakenteinen pärjätäkseen yksineläjänä.
"Kiitos kun pelastit minut", kissa huokaisi helpottuneesti ja nyökkäsi vähän. Hän katsoi minua pähkinänruskeilla silmillään uteliaasti, ja koska hänen tuijotuksensa alkoi kuumottaa minua, käänsin nopeasti pääni pois.
"Eipä mitään", mau'uin jokseenkin vaivaantuneena. En ollut odottanut joutuvani tällaiseen tilanteeseen, koira ja kollu olivat tulleet aivan puskista.
"Minä olen muuten Timi", erakko esittäytyi kohteliaasti ja hymyili. "Hauska tavata."
"Dakota", vastasin lyhyesti. Tiesin, ettei tuosta rääpäleestä olisi minulle vastusta, jos se yrittäisi jotain. Meillä oli huomattavan paljon kokoeroa, ja tunsin itseni suorastaan jättiläiseksi hänen rinnallaan.
"No, mutta kiitos vielä kerran avustasi, Dakota. Minä taidankin tästä jatkaa matkaa. Näkemiin", Timi sanoi reippaasti ja yritti sitten lähteä, kun hänen tasapainonsa yhtäkkiä petti ja tuo kaatui maahan tuskallisen kuuloisesti ulvaisten. Kiirehdin hänen avukseen ripeästi.
"Mikä nyt on?" kysyin huolestuneena. Oliko koira purrut häntä?
Timi pudisteli vähän päätään ja näytti totisesti surkealta. "Taisin nyrjäyttää käpäläni juostessani koiraa karkuun", hän sanoi tukehtuneella äänellä.
Katsoin häntä säälien. En voisi jättää erakkoparkaa tänne yksinään, etenkään en siksi, että se koira saattoi yhä liikkua näillä kulmilla. Siitäpä sainkin oivan tuuman. Kyllähän meillä ruokaa riitti mielin määrin. Voisimme ottaa Timin kattomme alle asumaan, kunnes hänen jalkansa kestäisi kävellä. Sen jälkeen hän saattaisi ehkä haluta jäädä asumaan meidän kanssamme, ja meillä olisi uusi erakkotoveri apuna puolustamassa liittolaisemme Kuolonklaanin pohjoisrajaa. En tosin ollut varma, kuinka hääppöinen taistelija tämä Timi oli, mutta se selviäisi vielä ajan mittaan - löin siitä vaikka pääni pantiksi.
"Tule minun mukaani", sanoin lopulta. Timi katsahti minuun yllättyneenä. "Meitä on tuolla hieman kauempana neljän erakon joukko, ja me voimme auttaa sinua toipumaan. Et varmasti pärjää yksinäsi, kun jalkasi on tuossa kunnossa."
"Se on vain pikku nyrjähdys", Timi vastusteli hieman. "Pärjään minä kyllä. Varmasti. Voin pyydystää itselleni vaikka sammakoita tai matoja mullan alta." Ajatuskin kiemurtelevista madoista sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
"Ei, minä vaadin sinua tulemaan mukaani", ilmoitin napakasti ja tein kollille selväksi, että päätökseni pitäisi. "Loukkaantunutta erakkoa ei jätetä pulaan."
"Selvä on sitten", Timi myöntyi ja kampesi itsensä seisomaan. Hän piti hieman toista etutassuansa koholla.
"Pystytkö kinkkaamaan, vai kannanko sinut sinne?" kysyin kollilta, joka näytti selvästi epäröivän. Kaiketi ajatus vieraasta kissasta kantamassa häntä oli jotenkin erityisen outo ja kummastuttava.
"Enköhän minä pysty kinkkaamaan", hän sanoi ja lähti nykimään itseään itseään eteenpäin kolmella jalalla. Hänen vauhtinsa ei juuri päätä huimannut, mutta mikäli kolli ei halunnut minua hengittämään niskaansa, hyväksyisin kyllä tuon päätöksen.

Saavuimme palaneelle kaksijalkojen pesälle, jossa oli meidän kotimme. Autoin Timin peremmälle sisään ja hän vilkaisi minuun kiitollisena.
"Voit nukkua minun paikallani siihen asti, että saan hankittua sinulle omat pehmusteet", kerroin ja osoitin hänelle vanhoja rättejä seinän vieressä. Kolli nyökkäsi ja kinkkasi niille.
Juuri kun hän oli asettunut mukavasti, Kaarlo lyllersi esiin nurkan takaa ja säikähti uutta tulokasta niin, että melkein loikkasi hännänmitan korkeuteen.
"Kuka piru sinä olet?" vanhus sähisi huuli ylös vedettynä paljastaen sen alle piilotetun likaisen hammasrivistön. Timi hätkähti ja yritti paeta, mutta kiiruhdin kaksikon väliin, ennen kuin isä keksisi käydä vieraamme kimppuun.
"Kaikki hyvin, Kaarlo. Tässä on Timi, pelastin hänet tänään aiemmin koiralta ja hän loukkasi käpälänsä siinä metakassa", selitin nopeasti. Kaarlo näytti siltä, kuin ei olisi halunnut uskoa korviaan. "Ihan tosi. Hän on harmiton. Lepää täällä siihen asti, kunnes jalka paranee."
Kaarlo katsoi ensin minua tiukasti ja siirsi sitten murhaavan katseensa takanani odottavaan Timiin, jonka hätäisen hengityksen saatoin kuulla tänne asti. Lopulta isä ilmeisesti myöntyi ajatukselle, sillä hän käännähti kannoillaan ja palasi takaisin omalle paikalleen.
"Pahoittelen isäni käytöstä. Hän ei oikein pidä vieraista", käännyin Timin puoleen. Erakko katsoi minua silmät selällään, nyökytellen päätään rivakasti. Voi raukkaa. Ensin koira ja sitten hullu vanhus. Ei ollut varmasti kovin helppoa olla noin pieni.
"Meidän pitää odottaa, että Merkurius ja Corona palaavat. He voivat antaa lopullisen tuomion siitä saatko jäädä tänne, mutta aion tehdä parhaani, jotta vastaus olisi myöntävä", sanoin rauhoittelevalla äänellä ja istahdin kollin viereen. Timi nyökkäsi vähän. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaan ja puhalteli ne hitaasti tyhjäksi, toistaen tuota samaa hyvän aikaa, kunnes oli rauhoittunut.
Samassa ulkoa kuului rapinaa. Timi valpastui saman tien, ja hän näytti siltä, ettei tiennyt, miten päin hänen olisi kannattanut olla. Mutta painoin kissan hännälläni takaisin makuulteen ja jäin odottamaan tulijoita. En uskonut, että kukaan muu Coronan ja Merkuriuksen lisäksi eksyisi pesällemme. Siispä valmistauduin jälleennäkemisen riemuun.

//Mer ja Corona?
//1037 sanaa

Katseeni kävi läpi leirin muhkuraisia pintoja. Oli leiri minulle toki esitelty aiemmin, mutta tällä kertaa ajattelin etsiä kissoja. Halusin tarkkailla miten heidän käyttäytymisensä erosi meidän erakoiden elämästä. Lihaksiani väsytti päivän harjoittelun jäljiltä ja Taivaslaulu oli ollut oikeassa siinä, ettei meitä kannattanut väsyttää enempää. Olin huomaamattani tottunut vesiputouksen kovaan ääneen, jota en uskonut olevan mahdollista. Katseeni kiertäessä klaanikissojen kotipaikkaa silmiini pisti yksikseen istuskeleva valkea naaras, jonka turkkia koristi mustat pilkut. Hänen turkkinsa oli kiehtova. Valkeus tummeni korvissa, sekä hännänpäässä ja kaiken lisäksi vielä jaloissa. Hänen siniset silmänsä olivat kiinnittyneet minuun, joka sai minut kiinnostumaan. Lähdin sulavasti tassuttamaan kohti sinisilmäistä naarasta. Toimin luonteeni nähden erittäin erikoisesti, mutta tarkoituksenani oli tutustua muihin. Minun olisi karistettava jännitys, joka johtui Kuolonklaanilaisten oudosta synkkyydestä. Taivaslaulu oli kuitenkin todistanut luuloni vääräksi siitä, että jokainen Kuolonklaanin kissa oli paha ja ilkeä. Klaanin nimi oli hämäävä ja loi ennakkoluuloja. Yritin ryhdistäytyä ja kiihdytin tahtiani. Saapuessani naaraan luokse kuulin hänen tervehtivän minua. Hän vaikutti hämmentyneeltä. Kohtasin naaraan sinisen katseen omalla haalean keltaisellani ja naukaisin hiljaisella äänelläni:
“Tervehdys, olen Corona. Kuka sinä olet?” En istahtanut vielä maahan, sillä nyt minulla olisi tie ulos tästä tilanteesta, jos naaras osoittautuisi vihamieliseksi tai hän ei juuri nyt kaipaisi seuraa. Antaisin hänen olla, jos hän pyytäisi, tietenkin.
“Villitassu”, naaras kertoi. Minun oli vaikea lukea tuntemattomien kissojen tunteita, sillä olin elänyt tähänastisen elämäni vain muutamien kissojen kanssa.
“Ahaa, eli olet soturioppilas”, naukaisin puoliksi itselleni, mutta silti siten, että keskustelukumppanini saattoi kuulla tuon, jos halusi
“Enhän häiritse? Jos olet kiireinen voin kyllä lähteä”, naukaisin räpäyttäen silmiäni ystävällisesti, ääneni kuitenkin oli vielä etäinen. Villitassuksi esittäytynyt naaras pudisti päätänsä. Nyökkäsin pienesti, en ollut aivan varma havaitsinko naaraassa jonkinlaista töykeyttä. Tai ehkä luin vain väärin merkkejä, en tiennyt itsekään, miten muut tulkitsivat minua selkäni takana. En pitänyt siitä, kuinka kankeasti käyttäydyin uusien kissojen lähettyvillä. Voisin yrittää olla sosiaalinen, mutta päättyisikö se katastrofiin? Ajatuksissani pyöri monenlaisia kysymyksiä, mitä voisin kysyä tältä naarasoppilaalta, mutta pelkäsin kysyväni jotain liian henkilökohtaista.
“Ööh... mitä pidät kukista? Tai siis ei niin kuin ruokana vaan... siis kukkien katselusta? Tai öh, eikö naaraat pidäkin kukista?” ajatuksissani kysymykseni kuulosti loistavalta, mutta töksäyttäessäni sen ulos kasvojani alkoi kuumottaa häpeissäni. Katseeni painui tassuihini.
“Anteeksi, olen vähän ujo”, naukaisin hiljaa ja puristin nolostuksissani leirin maata. Vaikutin varmasti Villitassun silmissä ihan hölmöltä. Pitäisi vaan olla oma itseni niin kaikki sujuisi edes jotenkin. Olin turhautunut itseeni. Miksen saanut edes hyvää vaivaista lausetta kuonostani ulos ilman, että nolasin itseni? Ennen Villitassun vastausta, päätin vaihtavaa aihetta ja paeta kiusallista keskustelua. Kysyisin jotain, mikä oikeasti kiinnostaisi minua.
“Mitä sinä uskot Kuolonklaanin historiasta? Taivaslaulu kertoi, että klaanin historia on kulkenut perimätietona kissalta toiselle. Hän kertoi, että kissat täällä uskovat, että Kuolonklaani asui ennen muualla muiden klaanien kanssa, mutta klaaninne häädettiin. Uskotko myös niin? Uskotko, että muut klaanit olisivat vielä olemassa?” kysyin kohteliaasti. En halunnut ahdistella ketään kysymyksilläni. Pelkäsin, että käyttäytyisin kissojen silmissä väärin. Seikkailijan sieluni vaati kuitenkin tietää enemmän tästä salaperäisestä klaanista ja sen juurista.


//Villi?
477 sanaa

Vilkaisin Taivaslaulua ja tunsin nolostuvani hieman. Ruusupensasta vastaan taisteleminen oli tuntunut siinä tilanteessa mahtavalta ajatukselta, mutta jälkeenpäin ajatellen se ei tuntunut enää siltä. Kohautin pienesti lapojani ja väläytin naaraalle hennon hymyn. Kohtasin kuolonklaanilaisen eriväristen silmien katseen.
"Löimme pensaassa roikkuvia marjoja ja väistimme niitä. Silloin meillä ei ollut kamalasti vaihtoehtoja, koska olimme oikeasti kokemattomia ja hyvin haavoittuvaisia. Onneksi ne ajat ovat jo ohi", huokaisin helpottuneena ja käänsin katseeni taivaalle. Aurinko oli jo kääntynyt laskuun. Pian taivas hämärtyisi ja ensimmäiset tähdet syttyisivät.
"Teillä kävi hyvä tuuri, kun Punatähti piti teistä", valkea soturi totesi. Nyökkäsin. Olisimme olleet isossa pulassa, jos kuolonklaanilaiset olisivat päättäneet ottaa meidät panttivangiksi tai tappaa meidät. Onneksemme Punatähti on kuulemma monia kuolonklaanilaisia ystävällisempi ja armollisempi.
"Onko reviirillänne ollut paljon häädettäviä erakoita?" Taivaslaulu vaihtoi puheenaihetta ja vilkaisi myös Dakotaa. Katsoin kysyvästi kookasta naaraskissaa antaen hänelle vastausvuoron.
"Muutamia, mutta emme me ole nähneet heitä. Suuri osa kulkukissoista liikkuu öisin, kun me nukumme", harmaanruskea naaras selitti. Huomasin, että ystäväni katse kiersi koko ajan leirin kissoissa. Muutamat soturit mulkoilivat suuntaamme hieman vihamielisen oloisina. Kuolonklaanista löytyi edelleen kissoja, jotka eivät voineet sietää meitä. Punatähti oli luvannut, ettei heistä olisi haittaa. Hän osasi kuulemma käsitellä omia sotureitaan.
"Ettekö te vartioi toistenne unta öisin?" Taivaslaulun äänestä paistoi yllättyneisyys. Vilkaisin häntä kysyvästi. Tiesin, että Kuolonklaanissa oli joku öisin vartioimassa leiriä.
"Miksi pitäisi? Ei meillä ole mitään hätää kodissamme", Dakota sanoi.
"Ette te voi sitä tietää. Moni kulkukissa on takuulla huomannut, että olette asettuneet kodiksi reviirillenne. Jotkut voivat vastustaa sitä, jonka vuoksi teidän kannattaa olla varuillanne", valkea soturi sanoi tasaisella äänellä ja käänsi katseensa minuun. Tunsin, kuinka sydämeni iskut tihentyivät hetkeksi. Kun katsoin Taivaslaulua silmiin, kylmät väreet kulkivat koko kehoni halki.
"Ni-niin.. Ehkä meidän kannattaisi ehdottaa sitä Coronalle. Voisimme jakaa yön aina kahteen osaan vartioinnin suhteen", ehdotin varovasti saamatta katsettani pois Taivaslaulun silmistä. Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy. Olin salaa odottanut sen hymyn näkemistä jo monta päivää. En voinut olla hymyilemättä. Kuulin, kuinka Dakota sanoi jotain, mutta sanat liukuivat suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
"Kuunteletteko te edes?" Dakota kysyi ja astui lähemmäksi meitä. Ravistin päätäni ja irrotin katseeni Taivaslaulusta. Naaraskin vaikutti olevan ajatuksissaan, sillä hän kääntyi kysyvästi Dakotan puoleen.
"Mitä sanoitkaan?" valkea kuolonklaanilaisnaaras kysyi ja virnisti pahoitellen.

//Dakota, Taivas?
// 360 sanaa

Kuuntelin tarkkaavaisesti Taivaslaulun ohjeistusta. Halusin sisäistää kaiken kuulemani hyvin, voidakseni sitten koettaa taitojani käytännössä. Pian naaras jakoi meidät jo pareihin: minä saisin vastustajakseni Merkuriuksen, sillä hän oli suurin piirtein minun kokoiseni. Jäljelle jäänyt Corona harjoittelisi Taivaslaulun kanssa.
Ensin Taivaslaulu näytti meille, miten liikkeet tuli suorittaa oikeaoppisesti. Seurasin hänen opetustaan silmä kovana, samoin tekivät veljekset. Sen jälkeen oli meidän vuoromme yrittää.
Kävelimme Merkuriuksen kanssa vähän kauemmaksi Coronasta ja Taivaslaulusta, jotta meillä olisi paremmin tilaa. Huomasin kookkaan kollin vilkuilevan aina silloin tällöin vaivihkaa veljensä ja kuolonklaanilaisnaaraan suuntaan.
"Kumpi hyökkää ensin?" kysäisin ystävältäni, ja sain kuin sainkin hänen huomionsa. Merkurius räpäytti silmiään pariin kertaan, tuo näytti miettivän jotakin. Sitten hän vastasi:
"Minä voin aloittaa."
Nyökkäsin vähän ja siirryin noin hännänmitan verran taaksepäin. Laikukas kolli valmistautui hyökkäämään. Vatsassani lepatteli perhosia, kun odotin Merkuriuksen ensimmäistä siirtoa. Tekivätkö klaanikissat tällaista kaiken aikaa? Kävikö heille koskaan haavereita harjoituksissa? Pääni täyttyi lukemattomista kysymyksistä, mutta juuri nyt minulla ei ollut aikaa jäädä pohtimaan niihin vastauksia, sillä Merkurius näkyi syöksyvän jo kovaa vauhtia kohti.
Kun erakko oli melkein kohdallani, nousin huterasti kahden takajalkani varaan ja yritin torjua kollin iskun, mutta tasapainoni petti ja kaaduin maahan ennen kuin Merkurius ehti edes tavoittaa minut. Kolli luisui pysähdyksiin välttäen täpärästi törmäyksen.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi ja katsoi minuun huolestuneen näköisenä. Nousin ylös ja nyökkäsin.
"Ei hätää. En vain osannut keskittyä tarpeeksi", vakuuttelin ystävälleni. Korjasin asentoani ja lukitsin katseeni Merkuriukseen. "Kokeillaan uudestaan. Tällä kertaa minä pysyn pystyssä."
"Selvä on sitten", Merkurius maukui epäröivän kuuloisesti, mutta tassutteli kumminkin takaisin lähtöpaikalle. Sitten hän lähti hölkkäämään uudestaan minua kohti.
Olin valmiina. Laskin mielessäni hetkiä kohtaamiseen, ja kun olin varma, että välimatka oli riittävä, nousin takajaloilleni ja puskin Merkuriuksen kauemmaksi itsestäni vapaita etujalkojani hyväksi käyttäen. Merkurius perääntyi, hänkin näytti tyytyväiseltä.
"Se meni hyvin", tämä kehui.
"Kiitos, niin minustakin", myönsin hymyillen, ja käännyin sitten katsomaan Coronaan ja Taivaslauluun päin. Kaksikko näytti harjoittelevan vielä. Siirsin katseeni takaisin Merkuriukseen.
"Meillä on vielä aikaa. Haluatko kokeilla toisinpäin?" ehdotin tälle.

//Merkurius? Toki myös Corona ja Taivas saa jatkaa :'D
//317

Puskeuduin piikkihernetunneliin erakkoveljesten edellä. Jouduin kulkemaan hieman kumarassa ollakseni lyömättä päätäni oksiin. Tällaiset ahtaat paikat eivät olleet minun juttuni, eivät sitten ollenkaan.
Kun pääsin tunnelin toiseen päähän, jäin kohteliaasti odottamaan aivan sen tuntumaan. En halunnut antaa kuolonklaanilaisille aihetta syyttää meitä vielä kotirauhan rikkomisestakin riistavarkauden lisäksi.
Turkkini tuntui olevan täynnä muurahaisia, hyvä jos sain estettyä itseäni raapimasta. Tämä paikka aiheutti minussa aina monenlaista oireilua, jonka panin täysin klaanikissojen piikkiin. Heidän läsnäolonsa sai minut aina hermostumaan tarpeettomasti, vaikken antanutkaan sen näkyä ulkoisesti kumppaneilleni.
Pian pienikokoinen, puhtaanvalkea naaraskissa tassutteli luoksemme. Tunnistin hänet Taivaslauluksi soturin erikoisista eriparisilmistä. Ensimmäisenä naaraan katse hakeutui takanani seisoviin veljeksiin, erityisesti Merkuriukseen, kunnes hän sitten siirsi sen minuun.
Korjasin hieman asentoani. Halusin näyttää mahdollisimman edustuskelpoiselta ollessani vieraissa. Mutta ennen kaikkea halusin tehdä kuolonklaanilaiselle selväksi, etten pelännyt häntä tai hänen teräväkielisiä kavereitaan - ainakaan ylitsepääsemättömästi.
"Huomenta!" Taivaslaulu tervehti iloisesti. Hänen silmissään oli lämmin tuike, ja koko kissan olemus sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi tämän seurassa.
"Huomenta", vastasin tervehdykseen kohteliaasti ja levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn. Merkurius ja Coronakin vastasivat naaraan tervehdykseen.
"Milloin aloitamme?" Corona kysyi viereltäni. Kastanjanruskea kolli oli tapansa mukaan innoissaan tästä uudesta, ainutlaatuisesta kokemuksesta. Ja kieltämättä olin itsekin poikkeuksellisen kiinnostunut tilaisuudesta saada opetusta kokeneemmilta kissoilta.
"Entä missä me harjoittelemme? Tuskin me täällä mahdumme riehumaan", pohdin ääneen. Annoin katseeni vaeltaa leirissä, joka oli tullut minulle viime kuiden aikana hyvinkin tutuksi. Tosin, oikeastaan en edes tiennyt, mitä kaikkea se mahtoi sisälleen kätkeä.
Käänsin sitten katseeni takaisin Taivaslauluun ja odotin hänen vastaavan kysymyksiimme. Halusin päästä aloittamaan niin pian kuin vain suinkin mahdollista.

//Taivas ja veljekset?
//248 sanaa