Elämäni oli jatkunut samaa rataa aika pitkään kunnes yhtäkkiä minut oli viety leikkaajalle. Pippuri oli ollut koko ajan hädissään kotona ja, kun olin palannut hän oli ollut niin iloissaan. Olin jo aika varma siitä, että odotin pentuja. Aika kului todella nopeasti, kun yhtäkkiä olinkin jo synnyttänyt. Nyt talossamme kirmasi pieni Mirri-niminen kissanpentu. Kaksijalkamme olivat nimenneet pikkuisen. Pippuri jahtasi parhaillaan Mirriä ympäri oleskelutilaa. Kehräsin ja istuin katselemassa vähän matkan päästä. Pippuri oli maailman paras isä. Olin tiennyt sen ihan aina. Mirrin syntymän jälkeen kävin harvoin ulkona vaikka hän olikin jo tarpeeksi vanha olemaan erossa minusta. En vain kestäisi, jos pienelle pennulleni kävisi jotain.
“Hahaa sain kiinni!” Pippuri kiljaisi kaataessaan Mirrin tassullaan maahan. Tiesin, että Pippuri ei satuttaisi Mirriä joten en hievahtanutkaan.
“Emoooo!!! Pelasta minut!” Mirri kiljui nauraen, kun Pippuri esitti hyökkäävänsä. Loikkasin alas pehmeältä korokkeelta ja jolkotin kumppanini ja tyttäreni luo.
“Ei hätää!” naukaisin kehräten ja loikkasin Pippurin kimppuun. Tönäisin hänet pois Mirrin päältä ja aloitin leikkitappelun. Mirri katsoi vierestä silmät suurina, kun pieksin Pippuria.
“Päihitä hänet!” Mirri kiljui. Painoin Pippurin maata vasten edelleen kehräten. Kollin rinta kohoili tiuhaa tahtia.
“Antaudun!” hän naukui huohotuksensa välistä. Päästin hänet altani ja astuin askeleen taakse Mirrin viereen.
“Näin päihitämme isän”, nau’uin kehräten. Mirri hymyili selvästi riemuissaan. Vilkaisin läpinäkyvän rei’än suuntaan ja tajusin, että ulkona satoi lunta.
“Lunta!” naukaisin hiljaa mutta innokkaasti. Pippuri katsoi myös ulos. Mirri katsoi myös sinnepäin ja säntäsi sitten ulos. . Tassutin perään rivakasti. En voinut päästää Mirriä ulos yksin. Mirri pyörähti selälleen ja pomppi leikkien lumessa. Vaikka lunta ei ollut paljon Mirrillä riitti energiaa ja iloa. Hymyilin katsellessani häntä. Emollinen vaistoni kuitenkin piti aistini valppaana joka sekunti. En voisi sietää, jos omalle pennulleni kävisi jotain. Läpsäisin itsekin yhtä lumihiutaletta. Vuodenaika vuodenajalta metsä ja luonto onnistui ilahduttamaan ja ihmetyttämään. Kaikki oli aina niin kaunista ilman tai lumen kanssa. Maailma oli ihana paikka. Vielä ihampi se oli Mirrin syntymän jälkeen mutta oli se ennenkin ollut tosi ihana. Kehräsin onnellisena katsellen kuinka Mirri keksi aina uuden tavan läimäistä lumihiutaleita.

Kalle suuntasi Murun edellä kohti Myyn pihaa. Hän arveli heidän pääsevän sieltä nopeiten Neposen kotiin, koska kolli oli tullut heidän luokseen siltä suunnalta. Kalle piti itseään todella viisaana, kun osasi ajatella niin järkevästi. Tavallisesti Muru oli toiminut ajattelijana, joka tiesi kaiken.
"Odota Kalle!" Muru huudahti, kun Kalle kirmasi märän nurmikon poikki ja loikkasi kömpelösti aidan päälle. Hän kääntyi katsomaan ystäväänsä, joka käveli märällä nurmella hitaammin eteenpäin.
"Voi Muru, sinun on oltava nopeampi! Meillä ei ole koko päivää aikaa, sillä kaksijalat palaavat kotiin ennen... No sitä tavallista aikaa kun he palaavat!" Kalle marisi hermostuneesti, sillä hän halusi ehtiä löytää Neposen ennen kaksijalkoja... Muru loikkasi Kallea ketterämmin aidan päälle.
"Kyllä me ehdimme. Me emme voi ryntäillä sinne tänne ilman päämäärää", Muru huomautti. Kalle väläytti ystävälleen lempeän hymyn.
"Niin.. Onneksi sinä olet noin viisas. Tule, juostaan äkkiä Myyn pihan poikki!" Kalle ehdotti ja loikkasi alas aidalta, tietysti suoraan kuonolleen..
"Ei käynyt kuinkaan!" Kalle vannoi ja ravisteli päätään. Hän lähti kirmaamaan pihan poikki Murun edellä.

//Muru?

Kärsimättömyydestään huolimatta Kalla oli malttanut yöpyä kaksijalkojen pihalla. Hänen saapuessaan metsän laitaan aurinko oli jo ollut laskemassa, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä - tai kuka - häntä metsässä odottaisi. Kalla oli päättänyt, että olisi parempi nukkua nyt jossain muualla, sen sijaan, että hän olisi lähtenyt pimeässä haahuilemaan vieraaseen paikkaan.
Siten hän löysikin itsensä aamulla kaksijalkojen pesän kuistin alta, jonne naaras oli käpertynyt turvaan pesän asukkeja. Hän oli herännyt hirviön jyrähdykseen ennen kuin aurinko oli vielä noussutkaan. Kun Kalla pisti päänsä esiin kuistin alta, taivas oli hiljalleen taittumassa tummasta violetista siniseen. Hän suki turkkinsa edustuskelpoiseksi, mutta ei jäänyt sen enempää aikailemaan. Hänen oli taas nälkä, ja nyt kun Kalla oli tottunut syömään jopa päivittäin, oli tunnetta vaikeampi sietää kuin aiemmin.
Musta naaras hipsi kuistin alta ja kiirehti aamusta kostean nurmikon poikki. Hirviötä ei näkynyt kaksijalkojen pihalla, mikä oli naaraalle pieni helpotus. Siitä huolimatta hän ei hetkeksikään erehtynyt luopumaan valppaudestaan, vaan piti korvansa höröllä ja suunsa raolla tunnistaakseen hienovaraisimmatkin äänet ja hajut ympäristöstä. Jännittyneenä hän ryömi kaksijalkojen pensasaidan ali jaksamatta kiinnittää huomiota multaan, joka tarttui hänen vatsakarvoihinsa. Normaalisti Kalla ei voinut sietää turkkinsa sotkeutumista tuolla tavoin, mutta nyt hän oli niin metsän lumoissa, ettei kyennyt ajattelemaan muuta. Kun hän pisti päänsä pensasaidan toiselle puolelle, oli näkymä vain hieman vähemmän henkeäsalpaava kuin edellisenä iltana.
Hänen edessään avautui metsä kaikkine oranssin ja punaisen sävyineen. Puut kurottivat korkealle taivaalle hänen yläpuolelleen niiden rusehtavien lehtien heiluen hennosti tuulessa. Maata täplittivät värikkäät marjapensaat ja varvut, sekä viimeiset kylmien aikojen edestä kuihtuvat kukkaset. Kalla haistoi heti tuoksuja, joita ei kaksijalkalassa asuessaan ollut voinut kuvitellakaan. Hän tunsi puiden ja ruohon tuoksun jo ennestään, mutta täällä kasvit tuoksuivat aivan eriltä kuin kaksijalkojen keinotekoisilla puistoalueilla. Sen lisäksi hän haistoi selvästi muunkin luonnon, aluskasvillisuudessa myllertävät pikkueläimet ja puissa hyppelevät oravat ja linnut. Kaksijalkojen haju oli edelleen voimakas tällä etäisyydellä, mutta ilma tuntui jo nyt raikkaammalta. Ensi kertaa elämässään Kallasta tuntui, että hänellä oli tilaa hengittää.
Kalla ei jäänyt sen pidemmäksi aikaa ihailemaan näkyä. Hän oli varma, että edessä odottivat vieläkin upeammat seudut, eikä hänen olisi järkeä jäädä töllöttämään ensimmäistä metsikköä, johon törmäsi. Nälkäisenä hän maisteli ilmassa leijailevia riistan hajuja kielellään. Valinnanvaraa löytyi, eivätkä kaksijalkojen jätteet kuuluneet tarjontaan, mikä oli vain hyvä. Kalla ei halunnut enää koskaan vahingossakaan syödä niiden kummajaisten keinotekoisen makuisia ruokia. Hän muisti edelleen sillan kupeessa syömänsä kalan, joka oli ollut helposti Kallan lyhyen elämän paras ateria. Heti kalan suomuiseen nahkaan kiinni purtuaan hän oli tiennyt olevansa menetetty tapaus, eikä hän enää koskaan voisi palata takaisin roskien tonkimiseen ruoan toivossa.
Kalla tunnisti ilmassa hiiren tuoksun ja lähti valitsemansa saaliin perään. Hän huomasi, että metsässä saalistaminen oli erilaista kuin kaksijalkalassa. Hän oli edelleen varovainen uudessa ympäristössä, mutta täällä tuntui olevan vähemmän uhkia. Hän kulki puiden lomassa haistamatta muuta kuin riistaeläimiä, kenties välillä jonkun kaksijalan haalean hajujäljen. Kaksijalkalassa hänen oli aina ollut oltava varuillaan kaksijalkojen ja hirviöiden varalta, sillä nuo oliot pystyisivät helposti tappamaan hänet niin halutessaan. Kalla kuitenkin tiesi, että metsä kätki varmasti syvyyksiinsä vaarallisia petoja, joita hän ei aiemmassa ympäristössään ollut kohdannut. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan havainnut vihollista, joten Kalla salli itsensä nauttia metsän vähistä ärsykkeistä.

Auringon huippuun mennessä Kalla oli saanut syödäkseen ja taittanut matkaakin kunnioitettavan määrän. Metsässä kulkeminen oli nopeampaa kuin kaksijalkalassa, kun hänen ei tarvinnut varoa kaikkea ympäristössään. Kaksijalkala oli täynnä vaarallisia ukkospolkuja, joita ylittäessä Kalla tiesi monen kuolleen. Täällä hän saattoi kulkea minne lystäsi varomatta ketään tai mitään.
Hän oli tunnistanut myös outoja tuoksuja. Oli mahdollista, että ne kuuluivat joillekin täysin hänelle harmittomille eläimille, kuten joillekin riistalaeläimille, joita Kalla ei vain tuntenut. Toisaalta oli mahdollisuus, että vieraat hajujäljet olivat häntä suurempien petojen jättämiä. Kalla ei tuntenut metsän sääntöjä, joten hänen oli kulkiessaan oltava erityisen varovainen. Hänen sokea silmänsä osoittautui suureksi heikkoudeksi, mutta onnekseen naaras korvasi paljon tarkalla hajuaistillaan.
Kerran Kalla kiipesi erääseen korkeaan puuhun, jonka oksien musta naaras huomasi kurottavan korkeammalle kuin muiden lajitovereidensa. Kaksijalkalassa Kalla ei ollut joutunut kapuamaan koskaan kovin korkealle, sillä kaikki pinnat olivat suoria ja liukkaita sekä kätevistä, tassunmentävistä ulokkeista puutteellisia. Helpotuksekseen hän kuitenkin huomasi, että uupuvasta kokemuksestaan huolimatta kiipeily sujui häneltä ainakin niin hyvin, että musta naaras pääsi kuin pääsikin puun latvaan. Ei missään ennätysajassa, mutta pääsi kuitenkin. Puun latvassa hän katseli ympärilleen metsän yllä yrittäen jollain ilveellä päätellä oikeaa suuntaan.
Hänen tapaamansa klaanikissa ei ollut kertonut paljoa. Kalla tiesi vain, että klaanit elivät metsässä. Ja metsiähän saattoi olla lukemattomia. Musta naaras tiesi, että hänen olisi oltava hyvin onnekas löytääkseen klaanikissat juuri tästä metsästä. Jos metsä osoittautuisi klaanikissattomaksi, olisi hänen palattava takaisin ja jatkettava etsintöjään toisesta suunnasta.
Kaukaisuudessa Kalla näki metsän katoavan ja muuttuvan avarammaksi, puuttomaksi alueeksi. Hän siristi silmiään yrittäen erottaa tarkemmin. Tuolla avaralla alueella näytti kiemurtelevan kapea joki, tosin tältä etäisyydeltä Kalla ei voinut olla varma näkemästään. Hän yritti katsoa pidemmälle, mutta mitä kauemmas hän tähysti, sitä sekavammin metsien vihreys sekoittui taivaan siniseen.
Laskeutuessaan puusta Kalla ei ollut edelleenkään varma siitä, oliko hän kulkemassa oikeaan suuntaan. Jotain hän kuitenkin tiesi: edessä olisi joki. Metsä oli pullollaan syötävää, joten ravinnon puolesta klaanit voisivat asustella melkein missä vain. Toinen perustarve, vesi, oli kuitenkin rajoittavampi tekijä. Klaanien oli pakko asua jossain veden lähellä, joten oli hyvin mahdollista, että ne majailivat tämän kyseisen joen äärellä. Toisaalta joki näytti jatkuvan kauas, joten Kallalla saattaisi olla edessään monen päivän vaellus.
Hän kuitenkin päätti yrittää löytää tiensä joelle jo tänään. Kallan oli nimittäin jano. Hänen kurkkuaan kuivasi, eikä hän voinut syyttää kokemastaan huimauksesta pelkkää väsymystään. Kallan olisi pakko löytää pian vettä, eikä hän voinut uskoa typeryyttään asetettuaan aiemmin kurnivan vatsansa janonsa tyynnyttämisen edelle.
Kalla yritti muistella, missä suunnassa joki oli virrannut. Jos hänen muistinsa ei pettänyt, oli joki edennyt kohti sitä suuntaa, mistä aurinko tällä hetkellä paistoi. Oli kuitenkin otettava huomioon, ettei aurinko pysynyt leveyssuunnassa samassa kohtaa taivasta koko päivää. Hänen olisi kiirehdittävä ennen kuin hänen taivaalla loistava oppaansa kävisi hyödyttömäksi. Kalla pyrähti juoksuun.
Hänen tassunsa rummuttivat pehmeää maata ja Kalla nautti joustavan sammaleen tunnusta allaan. Kaksijalkalassa pinnat olivat aina kovia ja karheita, viherlehtisin polttavan kuumia. Täällä mättäät tuntuivat mukavan pehmeiltä tassujen alla. Maaperä oli myös kosteaa, ja Kalla pohti, viittasiko se kenties joen läheisyyteen. Hänen oli kuitenkin muistutettava itseään siitä, ettei hän ollut metsäkissa, eikä voinut olettaa oman logiikkansa pätevän täällä. Kalla kiristi tahtiaan.

Aurinko oli jo alkanut laskea, kun Kalla viimein kuuli veden kohinan. Hän höristi korviaan olematta täysin varma siitä, mitä oli kuullut. Ääni kuitenkin kuulosti samalta kuin kaksijalkojen keinotekoiset vesiputoukset puistoissa. Vaiston johdattamana Kalla kaarsi vasempaan ja hetken aluskasvillisuuden joukossa rämmittyään hän löysi tiensä joen penkalle. Hän kumartui hätiköidysti veden äärelle ja alkoi juoda ahneesti. Kalla tunsi olonsa virkistyvän välittömästi, hänen katseensa tarkentui ja mieli selkeni. Vesi ei ollut koskaan maistunut yhtä herkulliselta, eikä se johtunut pelkästään Kallan kokemasta armottomasta janosta. Ei, vesi oli täällä myös uskomattoman raikasta. Kaksijalkalassa Kalla oli tottunut juomaan lätäköistä tai puistojen luonnottomista vesistöistä, mutta niiden vettä oli aina tahrannut outo, tunkkainen sivumaku. Kalla latki siis joen vettä pitkän tovin, ennen kuin nosti päätään ja katsoi uteliaana jokea. Hän ei ollut edes tajunnut jäädä ihmettelemään tätä ilmestystä, kun oli kiirehtinyt juomaan.
Joen vesi kuohusi vinhasti hänen edessään, ja Kalla otti vaistomaisesti askelen taaksepäin. Musta naaras osasi jotenkuten uida - hän oli opetellut puistoissa - mutta hän ei ollut niin itsevarma omista kyvyistään, että olisi kuvitellut kykenevänsä taittamaan matkan toiselle puolelle. Joki näytti voimakkaalta ja rauhattomalta, aivan kuin se olisi ollut elossa.
Osasivatkohan klaanikissat uida? Kalla istuutui hetkeksi joen törmälle lepäämään ja pohtimaan. Hänen edessään huojui tuulessa kaisloja, joista lähti ilmavirran vaikutuksesta kimeä vislaus. Joen vesi oli niin kirkasta, että Kalla kykeni yhdellä silmälläänkin näkemään sen eriväristen kivien täplittämän pohjan. Hänen ohitseen ui hopeinen kala, ja vesi herahti Kallan kielelle. Otus kuitenkin katosi virran mukana yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Hetken joen yllä leijailevaa raikasta, kosteaa ilmaa hengitettyään Kalla nousi. Aurinko oli jo ehtinyt niin alas, että taivas oli alkanut muuttua punertavaksi. Tavallisesti pimeä ei huolestuttanut mustaa erakkoa, mutta tuntemattomassa ympäristössä hän liikkuisi mieluiten kirkkaaseen aikaan. Hän ei ollut näillä seuduilla vielä törmännyt vihollisiin, joten Kalla arveli olevansa nukkuessaan turvassa. Varmuuden vuoksi hän etsi itselleen nukkumapaikan kauempaa joesta erään puun juurakosta. Väsymys painoi jo naaraan raajoja, joten ei kestänyt kauaakaan ennen kuin uni otti Kallan valtaansa.

Kalla heräsi säpsähtäen. Hän oli juuri nähnyt unta siitä, miten joki oli alkanut tulvia ja kuohua hänen nukkumapaikkansa ylle. Kylmä, tumma vesi oli repäissyt hänet mukaansa, ja Kalla oli vajonnut hiljalleen pohjaa kohti auringon valon sumentuessa yläpuolellaan. Hänen kesti hetki tajuta, ettei ollut enää joen syvyyksissä vaan jälleen puun tomuisessa juurakossa. Hänen sydämensä löi kuin pienellä päästäisellä ja niskakarvat olivat itsestään kohonneet.
Kalla istui hetken paikoillaan pimeässä ajatuksiaan keräillen. Hän ei onneksi ollut kissa, jota oli helppo hätkähdyttää, joten mitään pelkoa joesta ei yhdestä painajaisesta jäisi. Mustaturkkinen naaras tunsi kuitenkin olonsa hieman jännittyneeksi astellessaan taas joen luokse. Se oli kuitenkin pysynyt omissa mitoissaan ja virtasi samaa tahtia kuin edellisenä iltana. Nyt Kalla huomasi, että rannassa, jossa vesi virtasi hitaammin, oli veden pinta hieman jäässä. Ei kuitenkaan niin paksusti, että hän olisi pitänyt järkevänä ideana sen päällä kävelemistä.
Kalla lähti jatkamaan matkaansa joen viertä. Taivas oli kelmeä ja viileänsävyinen mutta pilvetön. Maa Kallan tassujen alla tuntui routaiselta, ja kasvien lehdet olivat hieman huurtuneet. Selvästi säät olivat kylmentymässä. Kaksijalkalassa kadut pysyivät lehtikadonkin aikaan lämpiminä, ainakin niin kauan kuin ne olivat paljaina lumesta. Kenties noilla karuilla seuduilla oli myös puolensa, Kalla tuumi kuuraisten mustikanvarpujen seassa talsiessaan.
Kalla ei ollut ehtinyt taittaa matkaa kauaakaan ennen kuin tuntematon, voimakas haju osui hänen eteensä kuin väistämätön seinä. Hän pysähtyi niille sijoilleen: jossain hänen edessään alkoi selvästi jonkun - tai hajun voimakkuudesta ja vaihtelevuudesta päätellen - joidenkin reviiri. Kissoja oli paljon, kymmeniä. Heidän tuoksuillaan oli kuitenkin aina sama vivahde, mikä kertoi siitä, että selvästi kissat kuuluivat samaan joukkioon.
Kalla salli itsensä kerrankin olla optimistinen ja toiveikas, eikä yrittänytkään hillitä sisällään kytevää innokkuutta. Reviirin oli pakko kuulua klaanikissoille. Oli kenties uhkarohkeaa ja hieman harkitsematonta astella kysymättä ja ilmoittamatta toisten reviirille, jota selvästi vartioitiin tarkasti, mutta Kalla ei epäröinyt hetkeäkään kävellessään rajan yli. Hän ei ollut matkannut näin kauas tullakseen torjutuksi: klaanikissojen olisi pakko hyväksyä hänet joukkoonsa. Jos he olisivatkin vihamielisiä, mikä oli hyvin mahdollista, Kallan oli vain vakuuteltava heille olevansa hyödyllinen lisä klaaniin. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa hän menettäisi tänään henkensä näiden vaarallisten kissojen kynsissä, mutta silloin hänen ei ainakaan koskaan enää tarvitsisi palata kaksijalkalaan. Kalla saisi sitä paitsi kuolla metsässä, mikä ei kuulostanut ollenkaan karulta päätökseltä hänen elämälleen verrattuna siihen, miten useat kaksijalkalan erakot kohtasivat loppunsa. Mieluummin hän kuolisi näiden kissojen tappamana kuin jäisi hirviön alle tai söisi jotain sopimatonta.
Vaikka metsä näytti rajan molemmin puolin samanlaiselta, oli tunne reviirillä aivan eri kuin sen ulkopuolella. Kalla ei enää ollut vapaa kulkija, vaan vieras tai tunkeilija. Hän kulki varuillaan miettien samalla kuumeisesti, kuinka voisi klaanikissan kohdatessaan taivutella tämän hyväksymään hänet joukkoonsa. Hän näki maassa kulkevat polut, jotka olivat painautuneet kissojen kulkiessa reviirillään. Kaikkialla tuoksui klaanikissoilta, ja riistaakin tuntui olevan vähemmän. He olivat selvästi jättäneet metsään jälkensä.
Kalla oli ajatuksissaan, kun hän yhtäkkiä haistoi vahvan, pistävän tuoksun lähettyvillä. Se ei kuulunut kissalle, vaan jollekin paljon häijymmälle. Kalla vilkuili valppaana ympärilleen, kunnes huomasi erään kuihtuvan pensaikon syvyyksissä vihamielisen silmäparin, joka näytti nauliutuneen häneen. Kalla ehti juuri ja juuri nähdä oranssin turkin välähdyksen, ennen kuin tuo vihollinen syöksähti hänen kimppuunsa tarttuen napakasti naaraan kaulaan. Hän sihahti kivusta ja onnistui voimakkaalla, äkkinäisellä sivuliikkeellä karistamaan otuksen kimpustaan.
Nyt otus tarkkaili häntä vähän matkan päästä. Kalla ei ollut koskaan nähnyt tällaista eläintä: sen turkki oli oranssi kuin tuli, mutta tuuhean hännän pää valkoinen. Tassut olivat savunmustat ja silmissä hohti viekkaus ja julmuus. Otus ärisi ja paljasti hampaansa ja seuraavana hetkenä lähti uuteen hyökkäykseen. Kalla väisteli parhaansa mukaan eläimen terävää kitaa, mutta tiesi olevansa alakynnessä. Silloin hän kuitenkin haistoi jotain: klaanikissoja!
Paikalle pelmahti jostain metsän syövereistä ensin valkea kolli, sitten raidallinen. Kaksikko liittyi taistoon tätä tuntematonta otusta vastaan, ja Kalla oli yllättynyt mutta kiitollinen heidän avustaan. Kolmellakin kissalla taistelu vaati veronsa, ja Kallan keho alkoi tuntua väsyneeltä. Hän kuitenkin valpastui, kun yhtäkkiä oranssi eläin alkoi riepotella valkeaa kissaa ympäriinsä. Lopulta se hellitti otteensa, jolloin kissa jäi makaamaan maahan elottomana. Raidallinen antoi otukselle takaisin samalla mitalla ja lysähti sitten kuolleen toverinsa viereen. Kalla asteli lähemmäs ja katsoi hämmästyneenä valkoisen kollin ruumista. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ja tuo vieras kissa oli niin helposti antanut henkensä hänet pelastaakseen.

//Varjo tai Mesi?

Milan paluun jälkeen hän oli kertonut kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut. Se kuulosti todella jännittävältä, mutta myös hieman pelottavalta. Sisareni kertoi, että aluksi häntä olikin pelottanut todella paljon, kun hänen ympärillään oli häärinyt paljon tuntemattomia kaksijalkoja ja aivan uusia hajuja. Mielestäni se kuulosti hyvin hassulta, kun Mila kertoi saaneensa käpäläänsä jonkinlaisen ylimääräisen turkin, aivan kuten kaksijaloillakin oli. Sen turkin vuoksi hän ei ollut kyennyt taittamaan käpäläänsä. Vasta kun turkki oli poistettu, Mila oli kyennyt taas kävelemään kunnolla. Hän oli kertonut tutustuneensa useaan uuteen kissaan, jotka kaikki olivat olleet jollain tavalla huonovointisia. Emo oli osannut kertoa, että Mila oli ollut leikkaajan luona. Leikkaaja oli kaksijalka, joka ilmeisesti teki jotain kissoille. Emon mukaan se jokin oli jotain todella pahaa, mutta minä en uskonut sitä. Leikkaaja oli parantanut Milan tassun, joten hänen täytyi olla todella mukava! Olin kuitenkin äärettömän onnellinen, että rakas siskoni oli taas meidän luonamme, eikä lähtisi enää minnekään.
Oli kulunut puoli kuuta siitä, kun Mila oli palannut. Olimme oppineet kaikkea uutta, mutta pysytelleet poissa kiipeilypuun toiselta tasolta. Emo oli ollut sen suhteen äärimmäisen huolehtivainen. Hän ei halunnut, että loukkaisimme enää itseämme tai että joutuisimme eroon toisistamme. Kuten emo oli luvannut, hän yritti tulla toimeen kaksijalkojen kanssa. Se näytti olevan hänelle todella vaikeaa, mutta minä ymmärsin häntä. Emo oli aina pelännyt ja vihannut kaksijalkoja. Mutta Milan tapaus oli osoittanut hänelle, että kaksijalat oikeasti olivat hyviä ja halusivat meidän parastamme.
Olimme juuri leikkimässä Milan kanssa, kun huoneen ovelta kuului ääntelyä. Äänet kuuluivat kaksijalanpennuille sekä aikuisille kaksijaloille. Kaksijalanpennut olivat käyneet pari kertaa luonamme. Emo ei voinut sietää niitä, mutta minusta ne olivat ihan mukavia, joskin vähän kovakouraisia ja arvaamattomia..
"Vau! Ne toivat meille ruokaa!" hihkaisin iloisesti ja käänsin innoissani katseeni Milaan. Heti kun kaksijalanpennut astuivat huoneeseen, emo piiloutui kiipeilypuun alla olevaan koloon. Katsoin hänen peräänsä haikeana, sillä olisin halunnut, että emokin olisi voinut olla kanssamme. Emon silmät kiiluivat hämärässä kolossa, kun hän katseli varautuneena meidän suuntaamme. Kaksijalanpennuista pienempi piteli kädessään herkkutikkua. Mila syöksähti sitä kohti, mutta kaksijalanpentu vetäisi tikun ylemmäs, jottei sisareni saisi sitä kiinni.
Kaksijalanpentu sanoi jotain naaraskaksijalalle, joka vastasi pennulleen lempeällä äänellä. Naaraskaksijalka nappasi tikun käteensä ojensi sen kohti Milaa. Sisareni upotti nopeasti hampaansa herkkuun, jottei se pakenisi hänen hampaistaan enää minnekään.
“Mmrrau!” Mila murahteli, kun hän yritti repiä tikkua kaksijalan kädestä. Kaksijalkojen suut olivat vääntyneet nauruun, kun he katselivat sisareni repivän tikkua täysi tohina päällä. Kaksijalanpennuista isompi kiersi minun luokseni ja heilutteli kasvojeni edessä toista herkkutikkua. Ilmeeni kirkastui ja otin varovaisen askeleen lähemmäs kaksijalanpentua. Tiesin, että ne pelkäsivät välillä liian nopeita liikkeitä ja teräviä kynsiämme, joten pyrin olemaan varovainen.
“Oletpa sinä kiltti, kun annat minulle ruokaa!” nau’uin hymyissä suin iloisella äänellä. Kaksijalanpentu sanoi jotakin mitä en ymmärtänyt ja ojensi sitten tikun lähemmäs minua. Otin hellästi sen hampaideni väliin ja kaksijalanpentu irrotti otteensa. Vilkaisin sivusilmälläni Milaa, joka edelleen riehui oman herkkutikkunsa ja naaraskaksijalan kanssa. Aloin kaikessa rauhassa nauttia omasta herkustani. Samalla isompi kaksijalanpentu hivuttautui minua lähemmäs ja laski varovaisesti karvattoman käpälänsä selkääni vasten. Kuin vaistomaisesti nostin selkääni hieman ylöspäin, kun kaksijalan käpälä liukui pehmeää turkkiani vasten aina hännäntyveen saakka. Kurkustani alkoi kummuta kehräystä, joka oli varsin epävireistä ja katkeilevaa, sillä syöminen häiritsi sitä. Isompi kaksijalanpentu osasi silittää hieman nätimmin kuin pienempi, mutta kyllä hänenkin käsittelystään huomasi, miten pieni hän vasta oli. Täysikasvuiset kaksijalat eivät koskaan sukineet turkkiani vastakarvaan, mutta kaksijalanpentu teki niin. Se tuntui hieman epämukavalta, mutta en halunnut pahoittaa pennun mieltä. Hän yritti parhaansa, ja se riitti minulle. Emo sukisi kyllä turkkini sen jälkeen, kun kaksijalanpentu oli koskenut siihen.
“Nam, olipa se herkullinen tikku”, nau’uin huuliani lipoen, kun olin saanut koko tikun syötyä. Kaksijalanpentu katsoi minua hymyillen ja sanoi taas jotakin, mitä en ymmärtänyt sitten alkuunkaan. Otin askeleen lähemmäs kaksijalkaa, joka istui lattialla seuranamme. Puskin hellästi sen taitettua jalkaa ja kehräsin. Kaksijalanpentu silitteli minua korvan takaa, niskasta ja selästä. Välillä kaksijalanpennun pitkät, tikkumaiset etujalkojen varpaat jäivät rapsuttamaan leukaani. Rakastin sitä, kun kaksijalat silittivät minua! Nousin varovaisesti kaksijalan syliin, varoen etten pistelisi hänen jalkojaan kynsilläni. Minun oli toisinaan vielä vaikeaa hallita sitä, koska kynteni olivat esillä ja koska eivät. Ilmeisesti kaksijalanpentuun ei sattunut, sillä se pysyi paikoillaan ja jatkoi paijaamistani, kun kierähdin kerälle hänen syliinsä. En edes tajunnut, että nukahdin siihen paikkaan.

Heräsin siihen, kun joku siirsi minua. Yritin unisena tarttua kynsilläni kiinni kaksijalanpentuun, mutta joku tarttui kiinni tassuihini.
“Eii!” miu’uin onnettomana, kun naaraskaksijalka veti minut pois kaksijalanpennun sylistä. Kaksijalanpentu sanoi taas jotakin, johon naaraskaksijalka vastasi. Alkoi vuoropuhelu, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Katselin väsyneenä vuoronperään naaraskaksijalkaa ja pentua. Jonkin ajan kuluttua pentu nousi ylös, käveli luokseni ja rapsutti vielä korvantaustaani hieman rajuin ottein. Sitten kaksijalanpentu sanoi minulle jotakin ja lähti pois naaraskaksijalka perässään. Jäin haikein mielin katselemaan heidän peräänsä.
“Minä sain kaksi herkkutikkua!” Mila keskeytti minut ja loikki vierelleni hiekkalaatikon suunnalta.
“Ai, minä taisin torkahtaa. Onpa hieno juttu! Kaksijalat ovat niin anteliaita”, nau’uin iloisella äänellä. Mila nyökytteli päätään. Meidän molempien katseet kääntyivät emoon, joka viimein uskaltautui ulos kiipeilypuun alla olevasta kolosta.
“Saitko sinä yhtään herkkua, emo?” kysyin ja tassutin emon luokse.
“Sain”, emo vastasi lyhytsanaisesti ja vilkuili hermostuneena huoneen ovelle.
“Onpa hyvä. Kävivätkö kaksijalanpennut silittämässä sinuakin?” esitin emolle uuden kysymyksen kirkkaalla äänelläni. Emo pudisteli päätään.
“Eivät, ja hyvä niin. Minä en voi sietää heitä”, emo vastasi hieman turhankin rehellisesti.
“Niin, ne ovat kyllä aika arvaamattomia ja nopealiikkeisiä. Mutta eivät ne tahdo meille mitään pahaa”, Mila vastasi. Emo kohautti lapojaan.
“Teidän on hyvä olla varovaisia kaksijalanpentujen kanssa, heistä ei koskaan tiedä mitä ne keksivät”, emo lausui terävällä äänellä. Nyökyttelimme molemmat päitämme Milan kanssa. Otimme kyllä tosissamme emon käskyn, mutta siitä huolimatta minä luotin kaksijalanpentuihin. En aivan yhtä paljon kuin täysikasvuisiin kaksijalkoihin, mutta uskoin myös heidän hyvyyteensä.

“Tulkaa äkkiä katsomaan! Ulkona sataa valkoista vettä!” Mila hihkaisi istuessaan ikkunalaudalla. Korvani nousivat välittömästi pystyyn ja uni hävisi tiehensä. Valkoista vettäkö?! Ei voinut olla! Kampesin itseni nopeasti pystyyn ja loikin sulavasti kiipeilypuun kautta ikkunalaudalle. Mila ei ollut valehdellut, sillä taivaalta tosiaan satoi valkeita vesipisaroita! Ne leijailivat maahan huomattavasti hitaammin kuin tavalliset vesipisarat.
“Vau! Miten se voi olla mahdollista?” kysyin haltioituneena.
“Ei se olekaan”, emo naukui päästyään myös ikkunalaudalle. Ikkunalauta oli niin iso, että mahduimme kaikki kolme sille vaivatta. Käänsimme sisareni kanssa kysyvät katseemme emoon päin.
“Mitä se sitten on?” Mila kysyi ja katsoi taas ulospäin. Minä pidin katseeni emossa ja odotin kärsivällisesti, että hän kertoisi.
“Se on lunta. Sitä sataa maahan aina lehtikatoisin. Ei mene aikaakaan, kun koko maa on valkoinen. Lumi peittää alleen ruohon ja aluskasvillisuuden ja sulaa hiirenkorvan aikaan pois”, emo selitti rauhallisella äänellä.
“Ai niin, sinä olet kertonut meille lehtikadosta! Onko se täällä nyt?” kysyin mietteliäänä. Emo nyökäytti päätään.
“Hyvä puoli kotikisuna olemisessa on se, että meidän ei tarvitse kestää kylmää ulkona”, emo lausahti raskaalla äänellä. Hänen haikea katseensa kääntyi ulos. Mielestäni emo oli tottunut aika hyvin kotikisun elämään, mutta kaipasiko hän takaisin ulos?
“Kotikisuna olemisessa on paljon hyviä puolia!” korjasin emon sanomisia hieman. Emon kasvoille piirtyi lämmin hymy, mutta hän piti katseensa ulkona.
“Niin, olet oikeassa Lola. Mutta kun on elänyt koko elämänsä ulkona, pienessä tilassa eläminen on vaikeampaa”, emo kertoi. Minä ymmärsin häntä. Hän kaipasi varmasti ruohoa ja tuulta, sekä sitä että sai liikkua niin pitkälle kuin halusi, ilman että kaksijalanpesän seinät tulivat vastaan.
“Kyllä minä ymmärrän emo. Mutta minä lupaan, sinä opit vielä nauttimaan elämästäsi kotikisuna”, lupasin päätäni nyökytellen. Emo painoi kuononsa vasten otsaani.
“Voi rakas, niin minäkin uskon. Olen onnellinen missä vain, kunhan te olette minun kanssani”, emo huokaisi ja sipaisi hellästi kielellään otsaani.
“Niin minäkin. En tahdo koskaan lähteä pois teidän luotanne!” vastasin iloisella äänellä, uskoen todella siihen, että saisimme elää koko loppuelämämme yhdessä.

Tänä aamuna naaraskaksijalka oli tullut huoneeseen, antanut meille tavalliseen tapaansa ruokaa ja siivonnut hiekkalaatikkomme jätöksistä. Minä ja Mila seurasimme aina innoissamme, kun kaksijalka hääräsi hiekkalaatikolla. Hän kaiveli reikäisellä esineellä hiekkaa, ja se vasta olikin hauska leikki! Minä ja Mila yritimme napata esineen kiinni hiekan alta, mutta kaksijalka siirsi meitä aina kauemmaksi. Jostain syystä kaksijalka halusi viedä jätöksemme. Emo piti sitä aivan päättömänä touhuna, hän uskoi että kaksijalat säilöivät jätöksemme jonnekin. Mutta minua se ei haitannut. Jonain päivänä laatikko oli jäänyt siivoamatta ja emo oli valittanut sen olleen liian täynnä jätöksiä. Niinpä emo oli tehnyt tarpeensa huoneen toiseen nurkkaan, suoraan lattialle. Emon mielestä hiekkalaatikon hiekka tuntui inhottavalta tassuissa, mutta minusta se oli ihan mukavaa. Vanhassa paikassamme laatikossa oli ollut paljon suurempia puisia paloja, jotka olivat tuntuneet inhottavalta tassujen alla. Hiekka oli sileää ja kaikin puolin aivan mainiota.
Kun kaksijalka oli siivonnut hiekkalaatikon, hän käveli huoneen ovelle. Tavallisesti hän sulki oven, mutta nyt hän jätti sen auki.
“Emo!” hihkaisin, ja emo työnsi unisen päänsä ulos kiipeilypuun alla olevasta onkalosta.
“Mitä?” emo kysyi haukotellen makoisasti.
“Kaksijalka jätti huoneen oven auki”, Mila henkäisi ja lähti liikkumaan varovaisin askelin kohti ovea.
“Seis! Pysähdy Mila!” emo komensi ja rämpi äkkiä ulos kolosta. Hän kiiruhti meidän luoksemme ja asettui eteemme. Väsymys oli hävinnyt hetkessä emon kasvoilta. Hän vilkuili hermostuneesti avoimen oven suuntaan.
“Odottakaa tässä”, emo komensi. Minun teki niin kovin paljon mieli juosta ulos huoneesta tutkimaan muita tiloja, mutta oli toteltava emoa. Emolle tulisi paha mieli, jos emme tottelisi häntä. Mila seisoi vierelläni ja tamppasi malttamattomana maata jaloillaan.
“Ole nopea emo, minä tahdon jo mennä tutkimaan!” Mila hihkui ja vilkaisi minua innostunut ilme kasvoillaan, “laajeneekohan meidän asuinalueemme? Voi miten jännittävää!”
Iloinen hymy loisti myös minun kasvoillani.
“Toivottavasti! Mitenköhän iso tämä kaksijalanpesä todellisuudessa on?” kysyin ja yritin kuvitella sitä päässäni, mutta se oli vaikeaa. Kun emo oli käynyt vähän huoneen ulkopuolella, hän palasi takaisin ja nyökkäsi.
“Näyttää turvalliselta. Voimme mennä katsomaan mitä siellä on, mutta olettehan varovaisia”, emo vannotti. Minä ja sisareni nyökyttelimme päitämme ja kirmasimme emon luokse. Huomasin, miten hermostunut ja stressaantunut emo oli, kun Mila suin päin syöksyi tutkimaan paikkoja. Minun kävi niin emoa sääliksi, että jättäydyin hänen vierelleen.
“Minä tulen sinun kanssasi”, lupasin lempeästi hymyillen. Katselin kaksijalanpesää, joka jatkui sekä oikealle että vasemmalle. Suoraan huoneen edessä oli hieman tilaa, mutta sitten tuli vastaan tummanpuhuva seinä. Vasemmalla näkyi lisää ovia ja sitten umpikuja. Oikealla tilaa oli enemmän, joten lähdimme emon kanssa sinne katsomaan, minne Mila oli jo ehtinyt.

Muru tukahdutti huokauksen, kun Kalle hihkaisi innoisaan, että he voisivat lähteä nyt etsimään Neposta, kun sade oli vihdoin lakannut. Murun oli vaikea sanoa mitään vastaan. Hän oli jo aiemmin saanut Kallelle pahan mielen puhuessaan Neposesta huonoon sävyyn. Kalle oli nyt suunnaattoman innoissaan. Se oli kaikista pahin tunne, kun joutui latistamaan Kallen innostuksen ja kolli muuttui silminnähden apeaksi sekunneissa. Sitäkään Muru ei olisi halunnut.
"Mutta maa on vielä ihan märkä", hän huomautti varovasti, katsomatta Kallea silmiin.
"Ei se haittaa! Eihän, Muru? Väistetään vain vesilammikoita", Kalle maukui haltioitunut katse ikkunassa.
Muru vilkaisi ystäväänsä, jolloin kolli käänsi intoa säihkyvät siniset silmänsä häneen.
"Niin, no... mennään sitten", Murulla ei ollut oikeastaan mitään muuta vaihtoehtoa. Hän ei ikimaailmassa päästäisi Kallea ulos haahuilemaan yksikseen. Oli parempi, että he pysyivät yhdessä. Ja ettei naaras tuottaisi naamiokuvioiselle kollille enää toista pettymystä putkeen.
"Juhuuu!"
Hetkessä Kalle oli jo rämpimässä ulos, Muru kiiruhtaen kollin perässä harkituin askelin märällä nurmella.
Kaksikko lähti matkaan Myyn pihan kautta.
"Täältä tullaan, Neponen!" Kalle ulvaisi.

//Kalle?

"Hmm", Kalle naukui mietteliäänä ja livahti ulos märästä paikasta. Hän kiersi ympyrää mietteliäänä ja harhautui välissä jahtaamaan omaa häntäänsä. Kolli pyörähti muutaman kerran ympäri, kunnes havahtui siihen, ettei hänen pitänyt jahdata häntäänsä, vaan miettiä lisää tekemistä hänelle ja Murulle. Kallen katse pysähtyi ikkunaan. Sadepisarat eivät enää iskeytyneet sitä vasten, vaan ulkona näytti olevan aivan rauhallista.
"Hetkonen", Kalle maukui ystävälleen, joka oli juuri astellut hänen perässään ulos märästä paikasta. Kalle loikkasi kömpelösti ikkunalaudalle, jääden hetkeksi roikkumaan siihen etujalkojensa varassa. Kollin onnistui repiä itsensä laudan päälle, ja hän alkoi tarkastella ulos silmiään siristellen. Taivas oli yhä pilvinen, mutta sade oli kuin olikin lakannut! Sen Kalle tiesi siitä, etteivät maahan muodostuneet lätäköt väreilleet, vaan vesi oli aivan tyyni.
"Aiotko ehdottaa taas ulos menemistä?" Muru kysyi ja loikkasi Kallen vierelle. Kolli katsoi ystäväänsä silmät säihkyen.
"Sade on lakannut! Nyt me voimme lähteä etsimään Neposta!" vaaleaturkkinen kolli intoili. Muru katsoi vaikean oloisena ikkunasta ulos. Kalle oli hurjan innoissaan, he pääsisivät sittenkin yhdessä jännittävälle seikkailulle!

//Muru?

”Kymmenen, yksi.”
Lopettiko Kalle jo laskemisen? Muru oli päässyt vasta märkään paikkaan saakka yrittäessään keksiä piilopaikkaa. Hän pysähtyi kääntäen korviaan taakse päin. Mitään ei kuulunut. Naaras arveli, että Kalle muisti kuitenkin, että ”yksi” oli pienin luku. Muuten kolli tuntui luettelevan lukuja vain siinä järjestyksessä, kun ne sattuivat tulemaan mieleen. Se oli tosi suloista Murun mielestä.
Kilpikonnavalkoinen kotikisu kurkisti varovasti märän paikan ulkopuolelle. Kallea ei näkynyt, mutta riskiä ei kannattanut ottaa. Niinpä Muru tyytyi piiloutumaan märkään paikkaan, osin sen valkoisen maassa kiinni olevan asian taakse, jonka päällä kaksijalat välillä istuivat.
Piilo ei ollut kummoinen, sillä Murun tuuhea turkki pilkotti selkästi näkyvissä, mutta ainakin Kalle löytäisi hänet tarpeeksi helposti, hän ajatteli.
Kului tovi, ja sitten Muru kuuli Kallen tepastelevan märän paikan ohi.
”Muruu… sinulla on taas liian hyvä piilo!” naaras kuuli Kallen nurisevan jossakin oleskeluhuoneen seudulla.
Samassa jokin osui oveen ja liikautti sitä.
”Hahaa! Muru! Minä näen sinut!”
Naamiokuvioinen kolli tupsahti Murun eteen voitonriemuisena.
”Mitä haluaisit tehdä sitten?” Muru hymyili.

//Kalle?

Kalle oli pienimuotoisessa paniikissa, kun hän yritti etsiä maailman parasta piilopaikkaa. Hän kierteli ja kaarteli ympäri kaksijalanpesää, yrittäen olla mahdollisimman hiljaa. Hän päästeli ilmoille tukahtuneita naukaisuja yrittäessään keksiä parhaan mahdollisen piilopaikan. Hän kuuli Murun laskevan, mutta naamiokuvioinen kolli ei ymmärtänyt lukujen päälle. Hänellä ei siis ollut pienintäkään tietoa siitä, miten kauan aikaa hänellä olisi piiloutua..
*Apua!* Kalle ajatteli mielessään, kun hän kuuli Murun lähtevän jo etsimään häntä. Kolli oli kierrellyt ympäri pesää löytämättä hyvää piilopaikkaa. Kotikisu teki hätäratkaisun ja päätti jäädä oleskelupedin taakse. Hän pidätti hengitystään, sillä ajatteli silloin olevansa vielä paremmassa piilossa.
"Hmm.. Kallee, missähän sinä oikein piileskelet", Muru mietiskeli kävellessään Kallen ohitse. Kolli oli vähällä päästää ilmoille naurahduksen, mutta hän sai juuri ja juuri tukahdutettua sen. Muru etsiskeli ystäväänsä hetken, kunnes päätyi kurkkaamaan oleskelupedin taakse. Kalle loikahti käpälät ojossa ilmaan kohti Murua.
"Sinä löysit minut!" vaaleaturkkinen kolli hihkaisi, "sinun vuorosi piiloutua." Muru lähti oitis piiloon ja Kalle alkoi laskea:
"Viisi, yksitoista, kahdeksan, kaksikymmentä, kymmenen, yksi."

//Muru?

Toinen kissoista lähti etsimään syötävää ja Rontista tuntui hyvin vaivaantuneelta jäädä toisen kanssa kahden. Raidallinen pentu pelkäsi, että kolli pimahtaisi ja hyökkäisi kimppuun syyttä suotta, mutta tämä kuitenkin vain kysyi hänen nimeään samalla esitellen itsensä Valoksi.
“Minä olen Rontti”, hän kertoi siirrellen tassujaan vaivaantuneena. Hän ei täysin tiennyt, miksi häntä karmistutti olla kahden tämän kissan kanssa siitä huolimatta miten mukavalta tämä vaikutti, mutta hän ei vain mahtanut sille mitään.
“Tuota... tiedätkö sinä missä kaksijalkala on?” Rontti kysyi hiljaisella äännellä samalla antaen katseensa vaellella pitkin metsää. Pentu todella toivoi, että Valo tietäisi ja voisi ohjata hänet takaisin kotiin Armaan luokse.
Raidallinen kolli tunsi vihlaisun sydämmessään ajatellessaan yksisilmäistä kollia, hänen parasta ystäväänsä. Hän oli vain jättänyt tämän yksin kaksijalkalaan vain, koska oli halunnut tutkia metsää ja nyt Ronttia päätös kadutti enemmän kuin koskaan. Armas olisi varmasti yksin kotona odottamassa, että Rontti palaisi ja toivomassa, että hän olisi kunnossa ja ehjä, mutta tosiasiassa Rontti oli eksynyt ja hänen naamansa oli täynnä jotain tahnaa, koska hän oli tuntemattoman kissan saanut kynsistä naamalleen.

//Valo?

Murulla oli jo paljon parempi mieli nyt, kun Kalle oli ehdottanut piilosta leikkimistä ja suostunut unohtamaan Neposen edes hetkeksi. Muru tarjoutui etsimään ensimmäisenä. Kalle maukui innoissaan, että se sopi, ja Muru kääntyi istumaan kasvot seinää vasten nurkkaan.
Kilpikonnakuvioinen naaras alkoi laskea hitaasti päässään.
"Minä menen nyt!" kuului Kallen ääni yhtäkkiä. Silloin Muru tajusi, että hänen olisi tietenkin pitänyt laskea ääneen. Pikkuinen huvittunut hymy levisi Murun kasvoille. Onneksi Kalle ei nähnyt sitä. Murun mielestä Kalle oli ylivoimaisesti söpöimmillään juuri silloin, kun tämä vaikutti hieman hömelöltä.
Muru aloitti ääneen laskemisen kahdestakymmenestä alaspäin heti, kun kollin käpälien äänet olivat kadoneet kuulumattomiin. Reiluuden vuoksi tuuheaturkkinen naaras piti jopa silmänsä kiinni, ettei vain vahingossa näkisi Kallen hipsivän ohi.
"Kaksitoista, yksitoista, kymmenen...", Muru jatkoi, vaikkei hän edes ollut varma, muistiko Kalle kaikkien lukujen järjestyksen.
"...Kolme... kaksi... yksi. Häntä piiloon, täältä tullaan!" Muru päästi leikkimielisen mrrau-äänen.
Hän etsi ensin oleskeluhuoneesta. Oleskelupedin takaa pilkotti harmaa häntä... Muru esitti, ettei huomannutkaan ja käveli ohitse eteenpäin.

//Kalle?:D

ELANDRA:
Kalle: 9kp -
Lola: 71kp! -
= 80kp

EMPPUOMPPU:
Tyrskytiikeri: 4kp -
Valo: 11kp -
= 15kp

KOIVU:
Muru: 9kp -
Neponen: 14kp -
= 23kp

KÄÄRMIS:
Rontti: 70kp! - Rontilla oppilasikäisen pisteet ja tarinat kasassa! Kun olet valmis siirtämään hänet oppilasikäiseksi, ilmoitathan siitä ilmoituksiin.

Kallen ei ollut tarve miettiä vastaustaan, kun Muru pyysi ettei hän kertoisi Neposelle mitä Muru oli sanonut. Kotikisukolli pudisteli päätään. Hänen alkoi hymyillä.
"En tietenkään kerro", Kalle vastasi päätään nyökytellen, "tiedän, että et sinä pahaa tarkoittanut."
Kalle oli iloinen, kun Murunkin kasvoille kohosi hento hymy. Kalle otti askeleen lähemmäs ystäväänsä ja puski tätä kuonollaan kehräten.
"Mutta nyt kun me olemme sopineet ja selvittäneet, että Neponen on oikeasti todella siisti kissa, emmekö voisi lähteä etsimään häntä?" Kalle ei ollut unohtanut aiempaa keskustelua. Kollin tilannetaju oli aivan surkea, eikä hän osannut lukea muita kissoja kovinkaan hyvin. Hän vain ajatteli, että nyt väärinkäsitys oli oikaistu ja Murukin voisi olla Neposen ystävä. Kollikissan kasvoilla oli leveä, innostunut hymy.
"No, tuota", Muru naukui ja vilkaisi ikkunan suuntaan. Kirjavan naaraan korvat nousivat pystyyn ja tämä käänsi pahoittelevan katseensa Kalleen.
"Ulkona alkoi sataa, enkä tahtoisi kastua", Muru huokaisi. Kalle katsahti pettyneenä ulos.
"Voi ei.. Leikitäänkö sitten piilosta?" Kalle kysyi yhtäkkiä hyvin innostuneena.

//Muru?

Pennun naamaa pitkin valui jonkinlainen yrttisose, jonka tämä oli kaiketi itse valmistanut silmänsä yli kulkevia haavoja varten. Valo ei ollut mikään parantamisen ammattilainen, mutta hänestä tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä. Pentu kaipasi hoitoa, ja ainoa kissa, jonka hän tiesi osaavan parantaa, oli Aave.
He olivat kuitenkin kaukana niiltä mailta, jossa hän oli viime kerran törmännyt arvoitukselliseen tummaan kolliin. Pennun tilanne ehtisi varmasti pahentua ennen kuin he pääsisivät perille.
Sammakko tassutti Valon vierelle kuullessaan pienokaisen kysyvän, oliko heillä syötävää. Oranssi kolli pudisteli päätään pahoittelevan näköisenä. “Ikävä kyllä ei ole. Olemme vasta metsällä, mutta jos maltat odottaa hetken, voimme napata syömistä meille kaikille”, Sammakko maukui ystävälliseen sävyyn.
Valo silmäili pentua hieman enemmän huolestuneena. Näytti siltä, että tämä ei ollut syönyt kunnolla hyvään toviin. Noin nuoren kissan ei kuulunut liikkua vielä yksinään.
“Minä kokeilen etsiä meille riistaa”, Sammakko ilmoitti suoristautuen ja katsahti Valoon. “Pitäisitkö uudelle ystävällemme seuraa sillä välin?” Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, kun hän vilkaisi pennun suuntaan.
Valo nyökkäsi. Vaikka heidän mahdollisuutensa saada riistaa olisivat olleet yhdessä paremmat, hän ei halunnut jättää nuorukaista yksin. Tämä saattaisi lähteä vaeltelemaan omin päin ja saattaa itsensä entistä huonompaan jamaan.
Sammakon kadottua puiden taakse, laikukas kolli kääntyi katsomaan pentua. “Minun nimeni on Valo. Mikä sinun on?” hän kysyi viritelläkseen keskustelua, joka toivon mukaan lieventäisi pennun jännitystä.

//Rontti?

Neponen avasi suunsa valtavan suureen haukotukseen. Suuri, komea kolli laski päänsä takaisin pedille. Hetken kuluttua seurasi toinen haukotus. Yön viimeiset unoset taisivat olla siinä. Kolli tuumi, että oli aika nousta.
Neponen nousi ylös, tarrasi kynsillä pehmoiseen alustaan, työnsi takapuoltaan taaksepäin ja venytti etukäpälänsä ja selkänsä isoon venytykseen. Sen mukana saapui kolmas haukotus.
"Voi kun väsyttää!" kolli maukaisi epäselvästi itselleen korkealla äänellä haukotuksen lomassa. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaa kaksijalkaansa, jolla oli pää toisella puolen jättimäistä petiä, kuin missä Neponen oli nukkunut. Se näytti olevan sikeässä unessa, rauhallisesta hengityksestä päätellen. Neponen tiesi kyllä, milloin kaksijalka oli hereillä ja milloin ei. Häntä ei voinut huijata. Kolli tarkkaili kuitenkin kaksijalkaansa vielä hetken. Neponen ei ymmärtänyt, miten kaksijalka jaksoi nukkua aina samassa kohdassa, saman suuntaisesti. Se oli tosi outoa.
Suuri, tuuheaturkkinen kotikisu köllähti samassa takaisin makuulle. Pää laskeutui juuri sopivasti etukäpälien väliin niin, että Neponen sai roikottaa kuonoaan korkean pedin reunalta. Tyytyväisenä hän sulki silmänsä.
Kaksijalan takajalka liikahti ja osui Neposen takamukseen. Nyrpeä ilme kasvoillaan Neponen kääntyi katsomaan kaksijalan jalkojen suuntaan, ja mulkaisi sen jälkeen siihen suuntaan, missä kaksijalan pää oli pehmoisen korokkeen päällä.
"Mitä tuosta on puhuttu?" Neponen torui kaksijalkaansa tuimasti.
Kollin ei enää tehnyt mieli nukkua, joten hän nousi taas ylös. Tällä kertaa Neponen kuitenkin asteli kaksijalan pään lähelle, ja asettui oikein mukavasti nojaamaan toista pehmeää koroketta vasten. Kohta olisi aamiaisen vuoro. Hän ei melkein malttanut odottaa, mutta oli pakko. Rutiineista oli pidettävä kiinni edes sen verran. Hänen tulisi makoilla siinä vielä useampi hetki. Neponen haukotteli ja painoi päänsä korokkeeseen.
Jonkin ajan kuluttua ruskean, juovikkaan kollin niska alkoi kutista ärsyttävästi. Neponen kurtisti kulmiaan samalla, kun alkoi rapsuttaa niskaansa takakäpälällään. Kohta oli ensiksi vaikea löytää, mutta kolli ylettyi sinne lopulta. Tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin näppylä.
Kutina lakkasi. Neponen avasi jälleen suunsa haukotukseen. Sitten hän totesi, että oli kaksijalan aika herätä. Niin vain Neponen tiesi sen. Ja Neponen oli aina oikeassa.
"Herää, minulla on nälkä", Neponen maukaisi. Hän tuijotti kaksijalkaa mahdollisimman intensiivisesti, mutta jostain syystä kaksijalka ei siltikään hievahtanutkaan. Neponen ei ymmärtänyt, miksei se toiminut. Useimpiin komentoihin se nimittäin toimi lähes poikkeuksetta. Namien saamiseen esimerkiksi. Ovetkin avautuivat yleensä, jos Neponen vain tuijotti niitä tarpeeksi kauan. Kyllä, ihan totta se oli. Hän osasi avata oven ajatuksen voimalla.
"Herätys!" Neponen naukaisi uudelleen ja sitten uudelleen, ja sitten vielä uudelleen.
Hän alkoi närkästyä jo toden teolla. Pitäisi korottaa äänenvoimakkuutta, Neponen tuumasi.
"Halooo! Ylös siitä!"
Tällä kertaa kaksijalka alkoi liikkua ja avasi silmätkin pieneksi hetkeksi.
"Tarvitsen palvelua. Nyt heti!" Neponen komensi samalla, kun kurottautui hipaisemaan kaksijalan poskea varovasti tassullaan.
Kaksijalan suusta pääsi omituista, väsynyttä muminaa. Nyt pörheän kollin kärsivällisyys oli kuitenkin jo kunnolla koetuksella. Neposen kulmat olivat jo niin kurtussa kuin oli mahdollista. Hän tuijotti kaksijalkaa murhaavasti, eikä räpäyttänytkään silmiään.
Seuraava käpälän liike ei ollut enää lähelläkään hellää hipaisua, vaan Neponen läimäytti etutassunsa suoraan kaksijalan naamaan niin lujaa, kuin juuri heränneenä jaksoi. Kaksijalan pää ja puolet sen kehosta nousi heti pystyyn. Se mölisi jotain kaksijalkakielellä, mutta alusta ei voinut erehtyä, sillä Neponen kuuli oman nimensä.
"Tule ruokkimaan minut nyt, tai joudun ottamaan vielä kovemmat keinot käyttöön", Neponen naukaisi varoittavaan äänensävyyn. Kaksijalasta näki, että se ymmärsi täysin, mitä Neponen ajoi takaa. Neponen oli ylpeä itsestään, kun oli kouluttanut kaksijalan niin hyvin. Vaikka välillä se olikin täysi kirpunaivo. Kaksijalka osasi olla tottelematon silloin tällöin kaikista Neposen uhkauksista huolimatta. Mutta ainakin se osasi ottaa Neposen tosissaan silloin, kun Neponen alkoi kovakouraiseksi. Kaksijalkaa tuli pahoinpidellä silloin tällöin, niin se vain oli.
Kun kaksijalka lähti liikkeelle äännellen jotakin, Neponen loikkasi alas pediltä silminnähden piristyneenä ja kipitti reippaasti kaksijalan ohitse ruokakätkön eteen. Neposen arvokkaat ruuat oli piilotettu kapeiden seinien sisään, jonne pääsi, kun pienempi ovi avautui. Ei kaksijalkakaan täysin tyhmä ollut, kolli ajatteli. Se selkeästi tiesi, että joku saattaisi yrittää kähveltää Neposen arvokkaat onnikalavarastot. Ja se vasta oli kamalinta, mitä maailmassa voisi tapahtua.

Muru katseli Kallea nyt apeana, ja sitten hieman vaivaantuneena, kun naamiokuvioinen kolli ensin ilmaisi ettei pitänyt siitä, miten Muru ja Myy Neposesta puhuivat. Surkeana Kalle väitti, etteivät Muru ja Myy pitäneet Neposesta siksi, että vanhempi kolli oli kokenut niin paljon seikkailuja. Murun suusta pääsi puoliksi tukahdutettu huokaus. Kalle oli täysin väärässä, mutta kirjava naaras ei kehdannut enää väittää vastaan. Hän oli jo selkeästi pahoittanut parhaan ystävänsä mielen. Eikä Muru pitänyt konflikteista. Oikeastaan hän piti enemmän Neposen seurasta kuin konflikteista.
Hetken kumpikin oli vaiti. Muru katseli vain luovuttaneena käpäliinsä. Hän ei halunnut kohdata Kallen pettyneitä kasvoja. Vaikka Muru kuinka inhosikin Neposen seuraa, eikä yhtään pitänyt siitä, että ystävä vietti tämän kanssa aikaa, oli Kallen olo hänelle paljon tärkeämpi asia.
"Anteeksi, Kalle", Muru naukui hiljaa ja kohotti vihreän, huolestuneen katseensa kohdatakseen Kallen kauniin siniset silmät. Kallen kulmat olivat kurtussa.
"Ehkä Myyn puheet saivat minut hieman ylireagoimaan... Ethän kerro Neposelle, mitä sanoin, ethän?" Muru maukui liikutellen etutassujaan.

//Kalle?

"Shh, emo", naukaisin emolle, kun hän yritti pestä turkkiani samalla kovaäänisesti kehräten. Kuulin etäisiä ääniä jostain huoneen ulkopuolelta. Emo lopetti hetkeksi turkkini pesemisen ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Mitä nyt?" emo kysyi ja räpäytti silmiään.
"Kuuntele", pyysin emoa ja höristelin korviani. Olin varma, että olin äsken kuullut vaimeaa miu'untaa! Emo lopetti kehräämisenkin ja huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus. Kuulin kaksijalkojen puhuvan huoneen ulkopuolella, mutta miukuna oli nyt loppunut. Emo laski kuononsa otsaani vasten ja hänen kurkustaan alkoi taas kummuta kehräystä.
"Minä olin aivan varma, että kuulin Milan", se sai emon kehräyksen loppumaan kuin seinään. Emon lämmin katse muuttui ahdistuneeksi ja surkeaksi. Hän käänsi päänsä poispäin, kaiketi jotten näkisi hänen surkeaa ilmettään.
"Älä ole surullinen", pyysin pahoillani ja kampesin itseni pystyyn. Puskin pienellä kuonolla emoani ja yritin lohduttaa häntä.
"Voi kun saisin sinut uskomaan, että minä aivan varmasti kuulin Milan. Minähän lupasin, että kaksijalat tuovat hänet kyllä takaisin", nau'uin ja painauduin vasten emon pehmeää turkkia. Emo liikahti ja vetäisi minut aivan kiinni itseensä. Hän painoi kuononsa turkkiini ja päästi ilmoille syvän huokauksen.
"Kunpa kaksijalat toimisivatkin noin. Lola-rakas, minä en usko, että Mila on tulossa enää takaisin", emo naukui hiljaisella äänellä, kuin yrittäen lohduttaa minua. Mutta minä en ollut surullinen. Lola oli ollut poissa jo lähes puoli kuuta, mutta minun toivoni eli yhä. Olin varma, että kaksijalat toisivat hänet takaisin hetkenä minä hyvänsä. Kaksijalat olivat niin mukavia meille, että eivät he veisi siskoani pois luotamme. Emo oli vastaamassa, kun se sama ääni kuului taas. Vaimeaa miu'untaa! Nyt emokin kuuli sen, sillä hän sulki välittömästi suunsa ja höristeli suuria korviaan.
"Kuulitko emo?! Se oli Mila!" hihkaisin ja nousin pystyyn, alkaen iloisesti loikkia emon ympärillä ahtaassa kolossa. Emo nousi salaman nopeasti pystyyn.
"Äkkiä, mene ulos Lola", emo pyysi ja pukkasi minulle vauhtia. Kiiruhdin ulos kiipeilypuun alla olevasta kolosta emon edellä. Miukuna voimistui, ja sillä hetkellä huoneen ovi aukesi. Sisään astui kaksijalka, joka kantoi karvattomilla etutassuillaan koppaa. Kopan yllä oli värikäs kankaan pala, mutta sen sisältä kantautui Milan huudahduksia! Kaksijalka laski kopan maahan ja vetäisi kankaan pois kopan päältä. En ollut koskaan nähnyt emon tulevan niin pelottomasti kaksijalan vierelle. Emo ei näyttänyt edes huomaavan, miten lähellä kaksijalka todellisuudessa oli. Kaksijalka avasi kopan ritiläoven, jolloin emo syöksähti nopeasti siskoni luokse.
"Mila! Sinä olet kunnossa!" hihkuin iloisesti miukuen. Sisareni katseli meitä vähintäänkin yhtä iloisesti. Hän näytti olevan aivan kunnossa.
"Emo! Lola! Minulla on ollut ihan valtava ikävä teitä!" Mila purskahti itkuun ja painautui välittömästi emon turkkia vasten.
"Voi rakas pieni, niin meilläkin sinua", emo naukui selvästi huojentuneena. Kipitin perheeni luokse ja nuuhkaisin Milan turkkia. Se tuoksui kummalliselta; laimeasti muilta eläimiltä, kaksijaloilta ja hajuilta, joita en edes tunnistanut. Mutta nyt kaikista tärkeintä oli, että Mila oli kunnossa. Hän varmasti kertoisi suuresta seikkailustaan myöhemmin, kunhan ensin saisi hieman levätä.

Rontti katsoi kissaa hiljaa ja esti itseään väkisin tärisemästä. Vaikka kissan eleet ja sanat olivat kaikin puolin ystävälliset, Rontti epäröi ennen kuin hiipi paremmin esiin.
“Olen eksynyt kyllä. Lähdin kaksijalkojeni luota tutkimaan metsää ja eksyin. Nyt en tiedä mihin minun pitäisi mennä”, raidallinen kolli piipitti. Hän ei tiennyt oliko tämä kissa oikeasti kiltti, vai jekuttiko tämä vain häntä odottaen pääsevänsä iskemään hampaansa nuoren kollipennun kurkkuun.
Hän värähti ajatuksesta ja latsoi sitten kissaa silmiin. Hän tunsi kasvihauteensa liukuvan hänen naamaansa pitkin ja se sai hänet tuntemaan olonsa inhottavaksi. Normaalisti pienetkin haavat olisi hoitanut kaksijalat. Rontti oli kuullut että ne hoitivat monesti kissojensa haavat, ja elleivät he pystyneet siihen, he saattoivat viedä leikkaajalle, joka hoiti homman heidän puolestaan.
“Olisiko teillä sattumoisin jotain syötävää?” Rontti tajusi kysyä varovasti. Hän katsoi kissoihin toiveikkaasti ja saattoi kuulla vatsansa heikon murinan. Hän ei ollut saanut mitään syötävää ja oli välillä myös napannut muutamia harvoja kylmästä selvinneitä kasveja, joilla hän oli sitten yrittänyt korvata ruoan. Hänen todella teki mieli jotain kunnon syötävää. Jotain mehevää ja makoisaa eikä mitään pupunruokaa ja petoeläinten jättämiä haaskoja.

//Valo?

Valo pörhisti karvansa suojaksi kylmältä ilmalta, joka tuntui kiristävän otettaan päivä päivältä. Hengitys huurusi koleassa aamussa, ja metsäaukiolla pyörteili vielä usvaa.
He olivat aikaisin liikkeellä isänsä kanssa, kuten yleensä. Lehtisade läheni loppuaan, mutta riistaa löytyi vielä toistaiseksi hyvin, joten heidän ei ollut tarvinnut saalistaa varastoon. Viime päivät he olivatkin keskittyneet rasvakerroksen kasvattamiseen ja parempien petitarvikkeiden etsimiseen, sillä he olivat päättäneet asettua joksikin aikaa tähän metsään, johon he olivat saapuneet muutama päivä sitten.
Sammakko kulki poikansa edellä kuono koholla, maistellen ilmaa riistan toivossa. Valo seurasi vähän jäljessään ja piti puolestaan silmänsä auki rehevien sammalmättäiden varalta.
Yhtäkkiä Valo huomasi silmäkulmastaan Sammakon pysähtyvän ja kääntyi katsomaan kolliin korvat odottavasti pystyssä. Hän seurasi isänsä katsetta nahistuneiden saniaisten luo ja yllättyi nähdessään siellä kyyristelemässä kissan.
Valo tunsi niskakarvojensa pörhistyvän varautuneesti. Hän ei pitänyt muukalaisista, vaikka oli joutunut oppimaan sietämään näitä. Sammakko sen sijaan näytti enemmänkin uteliaalta. Oranssi kolli nosti häntänsä kohteliaasti ylös ja räpäytti pienelle, raitaturkkiselle erakolle silmiään tervehdykseksi.
Silmäiltyään vierasta hetken Valo tuli lopulta siihen tulokseen, että tästä tuskin olisi heille vaaraa. Kissa näkyi olevan vasta pentu ja kaiken lisäksi loukkaantunut - hän oli nimittäin haistavinaan laimenneen veren sekoittuneena johonkin kasviin.
Sammakko vilkaisi poikaansa merkitsevästi, ja Valo katsoi tähän takaisin värisyttäen hännänpäätään epävarmana - isä halusi hänen lähestyvän pentua ensin. Isänsä tuntien Valo osasi arvata, että tämä toivoi edelleen voivansa opettaa jälkikasvuaan suhtautumaan muihin matkalaisiin hieman avosydämisemmin. Valon mielestä sellainen varomattomuus koituisi lopulta heidän kohtalokseen, mutta tässä tapauksessa hän saattoi tehdä poikkeuksen.
"Hei", Valo naukaisi rauhallisesti ja istui alas. "Emme me sinua syö." Hän katseli pentua kallistaen päätään sivulle. "Oletko eksynyt? Sinun ikäisesi ei varmaankaan pitäisi kuljeksia vielä yksinään."

//Rontti?

Siitä, kun kaksijalat veivät Milan pois, oli kulunut nyt laskujeni mukaan neljä aamua. Emo oli kaiken aikaa todella kireä ja pahalla tuulella, etenkin silloin kun kaksijalat saapuivat huoneeseen. Hän räyhäsi niille minkä kerkesi, vaikka minä yritin sanoa emolle, ettei Milalla varmastikaan ollut mitään hätää.
"Minä olen varma, että he tuovat Milan vielä takaisin", nau'uin emolle vaimealla äänellä, kun makoilimme kiipeilypuun alla sijaitsevassa kolossa. Emo ravisteli päätään.
"Minä pelkään, etten näe häntä enää koskaan", emo huokaisi hiljaa ja kosketti hellästi kuonollaan otsaani, "onneksi sinä olet siinä, rakas pikkuinen." Teki pahaa nähdä emo niin surkeana. Puskin hellästi kuonollani hänen suurta kuonoaan. Kurkustani kumpusi hentoa kehräystä.
"Olen varma, että me näemme Milan vielä. Muistathan sinä, kuinka ne kaksijalat paransivat kipeitä kissoja vanhassa paikassamme?" kysyin emolta ja kellahdin selälleni emon rinnan vierelle. Emo siirsi käpälänsä pois altani ja katsoi minua hento, surumielinen hymy kasvoillaan.
"Kyllä minä muistan Lola", emo nyökäytti päätään ja nuolaisi karhealla kielellään otsaani. Emon suusta pakeni syvä huokaus ja hän laski päätään alemmas.
"Kaksijalat saattavat vaikuttaa mukavilta, mutta asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Sinulla on kultainen sydän, muttet saa luottaa kaksijalkoihin liikaa", emo naukui huolestuneen kuuloisena. Pudistelin päätäni ja kierähdin kyljelleni, kammeten itseni nopeasti pystyyn. Suoristin selkääni ja katsoin emoa suoraan silmiin päättäväinen ilme kasvoillani.
"Mutta emo, kaksijalat eivät ole antaneet mitään syytä olla luottamatta heihin. Voi kun sinä voisit uskoa minua, niin sinunkin olosi helpottuisi heti!" naukaisin lämpimästi hymyillen. Emo huokaisi taas.
"Kaksijalat ovat tehneet paljon pahaa, Lola. He ovat vieneet luotani kissoja, joista olen välittänyt. Sinä olet vielä niin pieni, ettet ymmärrä maailman vaaroja", emon ääni kuulosti syyttävältä. Tuntui kuin hän olisi pitänyt minua aivan pienenä pentuna, joka ei ymmärtänyt mistään mitään. Toki hän lieni oikeassa, ei minulla ollut samanlaista elämänkokemusta kuin hänellä, mutta en minä sentään aivan hiirenaivo ollut. Kaksijalat olivat osoittaneet olevansa luottamuksen arvoisia, joten tietysti minä luotin heihin.
"Eivät meidän kaksijalkamme ole tehneet sinulle mitään pahaa, eiväthän?" kysyin kallistaen pientä päätäni. Emo katsoi minua epäileväisesti ja näytti harkitsevan pitkään vastaustaan. Sitten hän pudisteli taas päätään.
"He ovat vieneet Milan. Se on pahinta, mitä kukaan voi minulle tehdä", emo totesi kylmällä äänellä.
"Minä olen varma, että he tuovat Milan vielä takaisin!" vannoin, luottaen vilpittömästi siihen, että kaksijalat todella tekisivät niin. Sitten sain aivan loistavan idean! Ilmeeni kirkastui, ja emokin huomasi sen. Hän siristi aavistuksen verran kullanruskeita silmiään.
"Kun kaksijalat tuovat Milan takaisin, sinäkin voit luottaa, että he ovat kilttejä! Joohan emo, luotathan kaksijalkoihin sen jälkeen?" miu'uin katsoen emoa anovasti suoraan silmiin. Emo näytti mietteliäältä. Hän ei näyttänyt olevan yhtä innoissaan ajatuksesta kuin minä. Lopulta syvän huokauksen kera hän myöntyi:
"Hyvä on. Jos kaksijalat todella tuovat Milan takaisin, lupaan yrittää luottaa niihin enemmän."
"Jes! Mahtavaa! Pian sinä näet, että minä olin oikeassa ja kaksijalat ovat hyviä!" iloitsin ja heittäydyin makaamaan emon vatsan vierelle kovaäänisesti kehräten. Emo kääntyi minun puoleeni, paransi taas asentoaan ja laski leukansa etukäpäliensä päälle. Hän räpäytti kullanruskeita silmiään ja hymyili minulle lempeä ilme kasvoillaan.

Kului vielä kolme aamua, ja emo alkoi käydä malttamattomaksi. Hän tuntui menettäneen toivonsa täysin. Emo puhui jo siitä, että Mila olisi kuollut, mutta minä en suostunut uskomaan häntä. Tunsin sen sydämessäni, että Mila oli elossa. Kaksijalat eivät vaikuttaneet surullisilta, joten niin sen täytyi olla. Kaksijalat olivat surkeita pitämään tunteitaan piilossa, niistä näki jo kaukaa, jos ne olivat pahalla päällä! Mutta meidän kaksijalkamme olivat olleet joka päivä hyvällä tuulella, joka oli mielestäni selkeä merkki siitä, että Mila oli elossa ja tulossa pian kotiin.
Kaksijalka oli vetänyt aamulla kangaspalat pois ikkunan edestä, jolloin auringon valo pääsi sisään huoneeseen. Loikoilin keskellä huoneen lattiaa kohdassa, jonne auringonsäteet heijastuivat. Olin ummistanut silmäni, jottei aurinko sokaisisi minua täysin. Emo oli opettanut, ettei aurinkoon pitänyt katsoa. Olimme tietysti kokeilleet sitä Milan kanssa, mutta todenneet, ettei se ollut kannattavaa. Kun aurinkoa katsoi liian pitkään, näki vain kirkasta valoa. Aluksi olimme luulleet sokeutuneemme, mutta äkkiä näkömme oli palannut takaisin, kun olimme katsoneet muualle kuin aurinkoon. Minulla oli tylsää, sillä emo oli nukkunut koko päivän kiipeilypuun alla. Olin itsekin ottanut pienet torkut, mutta nyt minua ei enää väsyttänyt. Kierähdin kyljen kautta vatsalleni ja nousin seisomaan. Tassuttelin iloisesti leluhiiren ohitse kiipeilypuun luokse. Milan putoamisen jälkeen en ollut edes yrittänyt kiivetä toiselle tasolle, emokin oli jyrkästi kieltänyt tekemästä niin. Olin pysytellyt visusti ensimmäisellä tasolla, sillä en halunnut suututtaa emoa tekemällä vastoin hänen käskyjään. Kiipesin taidokkaasti kiipeilypuun ensimmäiselle tasolle ja silmäilin ikkunan suuntaan. Ikkuna ei ollut kovin korkealla, eikä välimatkaa ollut pitkästi. Olin nähnyt, kuinka emo oli loikannut tästä samaisesta paikasta ikkunalaudalle katsomaan maisemia. Huoneessa oli ollut niin paljon kaikkea mielenkiintoista, ettei ikkuna ollut aiemmin juurikaan kiinnostanut minua. Nyt halusin nähdä, mitä ikkunan takana oli. Emo kertoi, että siellä oli ulkoilma ja vapaus.
Emo kaipasi ulos, mutta minä viihdyin kaksijalkojen luona. En muistanut paljoa ajasta ennen kuin kaksijalat olivat löytäneet meidät, mutta minä muistin nälän ja kylmyyden. Niitä minä en kaivannut lainkaan.
Arvioin etäisyyttä, uskoen voivani loikata kiipeilypuun tasolta ikkunalaudalle. Siispä aloin välittömästi valmistautua loikkaan. Kumarruin hieman matalemmaksi, jännitin lihaksiani ja äkkiä ponkaisin itseni ilmaan kohti ikkunalautaa. Käpäläni kolahtivat ikkunalautaan, mutta loikka oli jäänyt liian lyhyeksi ja putosin omasta mielestäni varsin taitavasti jaloilleen maahan. Pudotus ei ollut ollut korkea, joten minuun ei sattunut lainkaan. Kuulin emon liikahtavan kolossa. Kiersin kiipeilypuun toiselle puolelle huomaten, että emo oli työntänyt päänsä ulos kolosta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.
"Oletko sinä kunnossa? Putositko sinä?" emo kysyi huolestuneella äänellään.
"Olen kunnossa! Yritin vain loikata ikkunalaudalle", selitin iloisesti hymyillen. Emo kurtisti hieman kulmiaan. Hän könysi ulos kolosta ja venytteli oikein mukavan näköisesti. Sitten emo käveli minun luokseni.
"Minä voin auttaa sinua", hän lupasi ja viittoi minut perässään kiipeilypuun ensimmäiselle tasolle. Emo oli niin iso, että hän pystyi vain loikata lattialta tason päälle. Minun jalkani olivat vielä niin lyhyet ja voimattomat, että jouduin kiivetä puun runkoa pitkin ylöspäin päästäkseni tasolle. Kun olin kiivennyt ja päässyt emon vierelle, hän nappasi yllättäen kiinni niskanahastani ja nosti minut ilmaan. Luotin emoon täysin, joten en edes yrittänyt räpiköidä. Hän loikkasi ketterästi tasolta ikkunalaudalle ja laski minut alas. Käänsin kiitollisena katseeni ylöspäin kohti emon kasvoja:
"Kiitos emo!"
Kun kiitokset oli sanottu, käännyin katsomaan ulos ikkunasta.
"Vau!" henkäisin nähdessäni pihan, "onko tuo metsä, emo?" Pihalla näkyi kaksi puuta, pensaita ja kauempana oli puinen aita. En kyennyt innostukseltani kääntämään katsetta emoon päin. Maassa lojui erivärisiä esineitä, jotka näyttivät mielestäni varsin mielenkiintoisilta.
"Ei Lola, se ei ole metsä. Se on kaksijalanpesän piha. Minä luulen, että me olemme kaukana metsästä", emo vastasi lämpimällä äänellään. Seuraavaksi katseeni nousi siniselle taivaalle, jossa aurinko paistoi kirkkaasti. Ulkona oli nättiä, mutta mielestäni se ei voittanut kaksijalanpesää.
"Emo, miksi noissa puissa ei ole lehtiä? Minne ne ovat menneet?" kysyin mietteliäänä, kun katseeni laskeutui kahteen pihalla tönöttävään puuhun. Puut olivat pienempiä, mitä vanhan ulkokotimme lähellä oli ollut.
"Lehtisateen aikaan puut ja pensaat pudottavat oksansa. Ne menevät nukkumaan lehtikadon ajaksi. Kun hiirenkorva saapuu, ne tekevät itselleen uudet lehdet viherlehden ajaksi. Niin luonto toimii", emo kertoi. Muistin, että emo oli ennenkin puhunut viherlehdestä ja lehtisateesta. En ihan ymmärtänyt, miksi luonto toimi niin, mutta emon vastaus riitti minulle tällä erää. Jäimme vielä toviksi istuskelemaan ikkunalaudalle ja ihailemaan ulkomaisemia. Emo vastaili kärsivällisesti jokaiseen esittämääni kysymykseen. Huomasin, että hän nautti saadessaan puhua ulkoilmasta ja metsästä, joten hänen ilokseen esitin kysymyksiä vielä lisää ja lisää.

Rontti hiippaili avonaiselle ikkunalle ilkikurinen virne kasvoillaan. Oli yö ja raidallinen kolli oli päättänyt suorittaa suunnitelmansa. Hänen onnekseen yksi kaksijaloista oli jättänyt ikkunan auki ja nuori kolli saattoi helposti pujahtaa siitä ulos raikkaaseen yöilmaan. Hän pörhisti karvojaan suojaksi kylmyydeltä ja lähti sitten suuntaamaan kohti kaksijalkalan rajaa. Kolli tunsi jännityksen kuplivan hänen ympärillään, kun hän vain läheni kohtaa, jossa kaksijalkala ja metsä kohtaavat. Rontti saattoi jo kuulla mielessään, miten hän kertoisi Armaalle hänen mahtavasta tutkimusretkestää ja sen jälkeen yksisilmäinen kolli lähtisi mielellään mukaan ensi kerralla. Heidän ei tarvitsisi odottaa, vaan kolli ihastuisi ajatukseen mennä metsään ja silloin Rontin ei tarvitsisi tylsistyä aina vain samaa aluetta tutkiessaan.
“Saat vielä nähdä, että metsässä ei ole mitään pelättävää, vaikka olisikin pelkkä pentu eikä täysikasvuinen kissa, Armas”, raidallinen kolli mutisi itsekseen päästyään metsän laidalle. Hän otti ensi askeleensa metsän pehmoisella maaperällä ja päästi pitkän ilahtuneen huokauksen.
“Tästä tulee hauskaa”, hän naukaisi ilahtuneena ja lähti loikkimaan syvemmälle metsään. Hänen tehtävänsä olikin seuraavaksi tutkia kaikki metsän kolkat ja palata sitten kotiin raportoimaan Armaalle kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, nähnyt, haistanut ja kokenut. Armaasta tulisi varmasti kateellinen ja ystävänsä silmissä Rontti olisi urhea ja itsevarma seikkailija, jota ei mitkään pienet kauhut metsässä pelottaisi.
Rontti loikkasi läheisen kannon päälle ja haisteli sitä tarkasti. Hän antoi metsän aromien levitä hänen sisimpäänsä asti.
“Tähän minut on tarkoitettu; tutkimaan metsän kaikkia kolkkia”, Rontin nauku oli lähes silkka kehräys. Hän tassutti läheisimmän puun juurelle ja katseli ylös sen oksistoon. Hän asetti etutassunsa sen rungolle tunnustellen sen pintaa ja tarrautui sitten kaikin tassuin kiinni. Hän uskoi pystyvänsä kiivetä puun huipulle asti.
Rontti kiipesi hetken, kunnes pysähtyi ja vilkaisi alas ajatellen näkevänsä maan jo monen ketunmitan päässä alempana. Sen sijaan maanpinta oli kuitenkin noin hännänmitan päässä siitä, missä kolli oli sillä hetkellä.
Hän päätti siis vain yrittää kovempaa ja veti itseään ylöspäin runkoa pitkin mahdollisimman paljon, kunnes eteen tuli viimeinkin ensimmäinen oksa. Rontti kiipesi sen vierelle ja kampesi itsensä sen päälle ja keikkui siinä katsellen alas. Edelleenkään hän ei ollut kamalan korkealla, mutta kolli oli kuitenkin tyytyväinen suoritukseensa. Hän ajatteli, että se oli alku hänen mainiolle kiipeily uralle.
Rontti katsoi alas oksalta ja pohti miten hän pääsisi takaisin maahan. Hän ei ollut koskaan kiivennyt niin korkealle ja hän ei ollut varma oliko turvallista loikata niin korkealta alas maahan asti. Kolli kynsi puuta samalla, kun pohti yrittäisikö kiivetä alaspäin ja mahdollisesti tipahtaa, vai vain hypätä suoraan maahan asti. Hän kyyristeli siinä hetkin ja päästi muutaman pentumaisen vinkaisun, kunnes hän lähti kapuamaajn puuta alaspäin. Kolli ei ollut siinä kamalan taitava, mutta onnistui pääsemään lähes maan kamaralle asti, ennen kuin hänen tassunsa lipesivät ja hän muksahti maahan.
Hetken ajan siinä maattuaan katsellen tyhjyyteen, Rontti kampesi itsensä taas pystyyn. Hän huomasi auringon jo alkavan nousta kaukana taivaanrannassa ja ryhtyi pyörimään ympyrää paikallaan yrittäen muistaa, mistä suunnasta hän oli tullut.
“Oliko se tuolta? Ei, ei se voinut olla. Entä tuo suunta? Enpä oikein tiedä. Entä-” hänet keskeytti kuitenkin rapina pensaikossa. Kolli käänsi katseensa ääntä kohti ja hivuttautui varovasti lähemmäs. Hän kuuli lisää karmeaa rapinaa ja muutaman haukahduksen ja murahduksen tapaisen äännähdyksen. Pian pensaasta pistikin esiin ruman olion kuono. Se oli punaruskea eläin pitkällä suipolla kuonolla. Sen häijyt silmät tuijottivat suoraan nuorta raidallista kollia ja hetken ajan kumpikaan ei tehnyt yhtikäs mitään.
“Tuoko… on kettu?” Rontti henkäisi hiljaa. Armas oli kertonut niistä hänelle paljon. Ne olivat häijyjä isoja otuksia, jotka tappoivat kissoja helposti ja mielellään.
Rontti pinkaisi juoksuun, kun kettu päästi haukahduksen ja syöksyi kollia kohti. Hän ajatteli, että hänellä ei ollut montaa tapaa päästä karkuun. Kettu oli häntä suunnattomasti isompi ja myös nopeampi. Se alkoi saada Rontin kiinni nopeasti.
Kolli loikkasi lähimmän puun rungolle ja lähti kiskomaan itseään vimmatusti ylöspäin. Hän saattoi tuntea ketun lämpimän hengityksen hännässään ja kiskaisi sen ylös, kun se loikkasi vähän tarttuakseen siihen ja vetääkseen pennun alas puun rungolta. Rontin lihaksia särki, kun hän kampesi itsensä taas oksalle. Hän puuskutti ja katsoi kettua joka murisi ja pyöri puun ympärillä väläytellen hänelle hampaitaan. Rontti päästi pienen voihkaisun
katsellessaan alas kettuun. Se ei varmasti jättäisi häntä rauhaan. Kuitenkin metsästä alkoi kuulua koiran räksytystä ja pian jonkin matkan päähän ilmestyi kaksijalka koira mukanaan. Ne olivat ilmeisesti lähteneet aikaiselle lenkille. Koiran kova haukku ja kaksijalan kamala pakokauhuinen mörinä ajoi ketun pois. Se pinkoi syvemmälle metsään selkeästi haluamatta kokeilla tapella sekä koiraa, että kaksijalkaa vastaan. Rontti päästi helpottuneen henkäyksen.
“Kiitos paljon!” hän huusi kaksijalalle, joka oli kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt kipittämään rivakasti pois koiransa kanssa.
Rontti odotti vielä hetken puun oksalla katsellen alas, kunnes viimein kapusi takaisin maan kamaralle ja lähti tepastelemaan suuntaa, jossa oletti kaksijalkalan olevan. Hän olisi seurannut kaksijalan ja koiran hajua, mutta hän oli surkea jäljttämään mitään ja muut metsän hajut ja ketun väkevä haju peittivät näiden hajua hyvin. Rontti siis yritti vain päätellä mihin nämä olivat kulkeneet.
Rontti katseli ympärilleen. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta missä hän oli. Raidallinen kolli oli kulkenut jo ikuisuudelta tuntuvan ajan, eikä mikään hänen ympärillään näyttänyt edes hämärästi tutulta. Aurinko oli mennyt piiloon pilviverhon taakse, eikä Rontti voinut siis päätellä aikaa sen kautta. Pentu pohti oliko ilta jo hämärtymässä vai oliko hänellä vielä runsaasti aikaa etsiä tietään takaisin kotiin, mutta oli miten oli, hänen täytyi löytää itselleen jo pian suojapaikka, jos alkaisikin sataa.
Juuri kollin ajatellessa sadetta ja sitä, miten hänen täytyisi etsiä itselleen suojapaikka, alkoi taivaalta tipahdella kylmiä pisaroita hänen kasvoilleen. Rontti värähti inhosta ja pörhisti turkkiaan entisestään. Hänen täytyisi löytää suojaa ja pian, muussa tapauksessa hän olisi yön kylmissään ja märkä. Raidallinen kolli alkoi tästä syystä katsella ympärilleen ja arvioida, jos mikään paikka voisi millään tavalla näyttää hyvältä paikalta suojautua sateelta. Hänen katseeseensa osuikin tiivis pensaikko, joka näytti ainakin suurimmalta osalta vesitiiviiltä.
Rontti asettui pensaikkoon ja yritti käpertyä hyvään asentoon nukkumaan. Jos hänen olisi mitenkään mahdollista saada unta siihen väliin, hän nukkuisi mielellään. Hän tarvitsisi energiaa löytääkseen myöhemmin takaisin kotiin.

Rontti kiskoi itsensä ulos pensaikosta. Hänellä oli kylmä ja hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä. Hän ei ollut kovalla maalla saanut juurikaan unta ja aina vähän väliä pensaiden oksien välitse oli päässyt läpi pisaroita, jotka olivat imeytyneet hänen turkkiinsa. Hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä huonosti, mutta väsymyksestä ja hänen sisuksiaan kalvovasta nälästä huolimatta pentu lähti jatkamaan matkaansa.
Rontti kuunteli harmistuneena vatsansa murinaa. Hänellä oli jo kova nälkä. Kolli oli tottunut siihen, että milloin vain hän ikinä halusikaan, hän saattoi mennä takaisin kotiin syömään hieman nappuloita ja palata sitten takaisin leikkiensä pariin. Nyt tilanne ei kuitenkaan ollut sellainen. Hän oli kylmissään ja nälissään ja hänen täytyi keksiä mitä hän saattaisi syödä tai hän nääntyisi.
Pentu kuuli kuitenkin yhtäkkiä puhetta kaukaisuudesta. Hän lähti seuraamaan varovasti ääniä ja lähestyi koko ajan. Pian hän vilkaisi ulos pensaista ja näki pienen kissajoukkion, joka muodostui neljästä eri kissasta. Ne naureskelivat ja söivät yhdessä hiiriä lintuja ja oravia. Rontti ei ollut koskaan maistanut niitä, mutta ajatteli, että voisi kokeilla pyytää näiltä kissoilta, jos he suostuisivat antamaan hänelle hieman ja sitten johdattamaan hänet takaisin kotiinsa.
Rontti asteli ulos pensaasta ja heti jokainen kissa hiljeni. He katsoivat häneen silmät sirillä ja luimistivat korvansa.
“Tervehdys! Minä olen Rontti ja tulen eräästä kaksijalkalasta. Olen eksynyt ja kovin nälissäni ja huomasin teidän syövän noita… eläimiä”, Rontti aloitti ja osoitti kissojen nappaamiin saaliisiin. “Ajattelin kysyä, jos teiltä liikenisi yhtään ruokaa ja apua olisin erittäin kiitollinen asiasta.”
“Vai että ruokaa tulit vaatimaan”, yksi kissoista sanoi hitaasti. Hänen äänessään oli häivähdys ivaa, kun hän puhui Rontille.
“Ja vaatimaan apua kotisi löytämisessä”, toinen kissa sanoi. Rontti katsoi heitä hetken hiljaa, kunnes puhui taas.
“En minä vaatinut mitään, pyysin vain”, hän sanoi. Kissat vilkaisivat toisiinsa ja sitten virnuilivat raidalliselle kollille. Rontti ei ymmärtänyt mitä oli meneillään. Mikä heistä oli niin hauskaa?
“Voi kuule pieni pentu. Tähän vuodenaikaan ei ole enää kamalasti riistaa ruoaksi ja mekin olemme nälkäisiä. Voisi olla, että kissanpentu saattaisi maistua yllättävän hyvälle”, yksi kissoista sanoi ja lähestyi häntä ottaen kyntensä esille. Rontti jähmettyi ihmetyksestä ja pelosta paikalleen. Kissat ympäröivät hänet nopeasti ja yhtäkkiä kolli tajusi, että hänellä ei ollut enää pakotietä.
Lähin kissoista nojautui aivan kollin kuonon eteen niin, että heidän kuonojensa välillä oli vain noin hiirenmitta ilmaa. Kissa oli paljon Ronttia suurempi ja hän virnisti ensin ilkeästi ja sitten loikkasi pennun päälle painaen tämän maata vasten ja puristaen kynsiään tämän lihaan. Rontti päästi rääkäisyn, kun kissa seisoi puoliksi hänen päällään. Kissa hönkäisi hänen naamalleen samalla, kun puhui.
“Pystyn tappaa sinut vaikka silmät sidottuna”, tämä sanoi ja iski molemmilla etutassuillaan Ronttia naamaan vuoron perään. Pentu parkaisi ja onnistui jotenkin mönkimään irti tämän otteesta. Hän loikkasi pystyyn ja lähti ravaamaan karkuun. Kuitenkin hän kuuli takanaan juoksuaskelia, kun nyt toinen kissoista lähti jahtaamaan häntä. Muut näyttivät menettäneen mielenkiintonsa jo täysin.
Rontti päästi äänekkään voihkaisun, kun kissa iskeytyi häntä selkään ja painoi hänet maata vasten repien takatassuillaan hänen selästään suuria karvatuppoja. Rontti onnistui kohottamaan etutassuaan, pyörähtämään kummalliseen asentoon ja huitaisemaan kissaa naamalle. Hän osui tämän nenään ja teki siihen pienen haavan. Kissa sihahti ja nosti tassunsa säikähdyksestä pois pennun päältä. Rontti näki tilaisuutensa tulleen ja juoksi taas täyttä vauhtia karkuun. Hän suuntasi eteenpäin ja pian pujahti pieneen kaninkoloon, joka sattui hänen silmäänsä.
Kolli tunsi kasvojaan kirvelevän toisen silmän kohdalta ja siitä vuosi verta. Kissan tekevät haavat olivat kipeitä ja Rontti nosti tassunsa niiden kohdalle. Hän tunsi lämpimän veren tassussaan ja katsellessaan sitä hän näki sen täynnä helakanpunaista lämmintä verta. Kollia alkoi kuvottaa. Siinä vaiheessa hän myös tajusi, että hän ei pystynyt avata silmäänsä. Haavan ympäriltä alue oli turvonnut niin, että kolli ei saanut silmäänsä avattua. Hän päästi vaimean vinkaisun ja käpertyi kauemmas kolon suusta, jotta häijy kissajoukko ei näkisi häntä, jos he lähtisivät etsimään häntä vielä.

Rontti avasi silmänsä. Hänen toinen silmänsä ei vieläkään avautunut ja häneen sattui. Hän katsoi ympärilleen väsyneenä. Kissat olivat kaikonneet ja hän oli nukahtanut koloon, koska oli vain odottanut ja odottanut.
Kolli hiipi ulos sieltä varovasti. Aikaisempien kissojen hajut olivat jo laimentuneet hieman ja hän uskaltautui astelemaan ulos asti. Hän palasi sinne, missä kissat oli ensi kertaa nähnyt ja huomasi heidän ruokiensa jäänteet. Heti hän tunsi pienen määrän helpotusta ja ravasi kaluamaan saaliseläimistä kaiken sen mitä jäljelle oli jäänyt. Ei se paljoa ollut, mutta Rontti ei aikonut valittaa. Ainakin hän saisi ruokaa.
Rontti lähti tassuttamaan eteenpäin saatuaan kaiken syötyä. Hän tykkäsi riistan mausta, vaikka ne olikin vain jämiä aiemmalta. Hänestä se oli ollut aika maukasta. Kolliin alkoi kuitenkin valua epätoivo ja synkkyys, kun metsä vain tuntui jatkuvan ikuisuuksiin hänen kävellessään. Hän ei tulisi koskaan löytämään kotiin ja mikä pahempaa hän ei tulisi enää koskaan näkemään Armasta. Hänen yksisilmäinen ystävänsä jäisi nyt ikuisesti yksin ja Rontti ei koskaan pääsisi kertomaan tälle tarinaa seikkailustaan metsässä.
Hän päästi pitkän huokauksen ja lähti jatkamaan matkaansa. Ehkä hän tapaisi pian jonkun, joka osaisi auttaa häntä palaamaan takaisin kotiin asti. Tai ehkä kaikki kissat olisivat kuin ne neljä jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Hän saisi kyllä sen vielä selville, mutta ennen sitä, hän yrittäisi itse löytää takaisin kotiin ja jatkaisi matkaansa.

Rontti oli vaeltanut mielestään jo ikuisuuden. Oli mennyt jo muutama auringonnousu siitä, kun hän oli kohdannut kissajoukkion ja saanut heiltä selkäsaunan. Kolli oli löytänyt jo kuihtuneiden lehtien seasta sitä yrttiä, jota oli nähnyt joidenkin tuntemattomien kissojen joskus laittaneen toistensa haavoihin. Hän oli siis ajatellut, että olisi hyvä jos hänkin kokeilisi sitä. Kolli oli siis laittanut silmänsä kohdalle sotkuisasti haavoihin kasvia ja se tuntui jatkuvasti valuvan pitkin hänen naamaansa.
Rontti jähmettyi paikalleen kuullessaan ääniä kaukaisuudesta. Jokin kulki siellä ja nuori kolli pelkäsi sen olevan jokin kamala petoeläin tai taas joukko ilkeitä kissoja hyökkäämässä kimppuun. Kuitenkin kollin uteliaisuus vei voiton ja hän lähti hiipimään eteenpäin yrittäen löytää äänen lähteen.
Rontti huomasi kissan kulkevan siellä. Aluksi hän luuli tämän olevan yksin, kunnes huomasi toisenkin kissan tassuttavan tämän perään. Rontti siristi silmiään ja yritti pysytellä hiljaa, mutta pian toisen katse pyyhkäisi vahingossa hänen ohitseen ja sitten palasi hänen kohdalleen. Kolli oli huomattu. Raidallinen pentu olisi lähtenyt juoksemaan karkuun, mutta oli liian järkyttynyt tekemään niin. Hän vain katsoi vähän matkan päässä edessään olevia kissoja täydessä sokissa.

//Valo?

Elämä uudessa kodissamme oli lähtenyt sujumaan vallan mainiosti. Olimme pysytelleet omassa huoneessamme, ja emokin uskalsi jo liikkua hieman vapautuneemmin. Mutta aina kun kaksijalka saapui paikalle, emo muuttui hyvin jännittyneeksi ja pelokkaaksi. Se ei antanut kaksijalan koskea itseensä lainkaan ja käski meidänkin pysyä kaukana kaksijaloista. Minä halusin kuitenkin näyttää emolle, ettei kaksijaloissa ollut mitään pelättävää, joten hakeuduin usein kaksijalan luokse ja puskin kehräten sen valtavan isoa jalkaa. Tässä kaksijalanpesässä asui naaras- ja kollikaksijalat sekä kaksi pienempää kaksijalkaa, jotka emon mukaan olivat pentuja. Välillä kuulimme myös vaimeaa koiran haukuntaa, joka sai aina emon karvat nousemaan pystyyn. Koira tai kaksijalanpennut eivät olleet tulleet kertaakaan meidän luoksemme, joka emon mielestä oli todella hyvä niin. Minä olin todella utelias. Olisin halunnut päästä tapaamaan kaksijalanpennut ja koiran!
Puoli kuuta oli mennyt hujauksessa, olimme kasvaneet Milan kanssa hurjasti. Osasimme jo kiivetä kiipeilypuun alimmalle tasolle aivan itse!
"Katso emo! Minä kiipeän korkeammalle!" Mila uhosi seistessään vierelläni puun alimmalla tasolla. Sisareni kumartui tasoa vasten, heilautteli holtittomasti häntäänsä ja ponkaisi itsensä kiipeilypuun paksua runkoa vasten. Mila oli minua taitavampi kiipeilijä, mutta se ei haitannut lainkaan kumpaakaan.
"Hyvä Mila, sinä pystyt siihen!" kannustin pentuetoveriani innoissani.
"Varo ettet putoa!" emo naukui huolestuneella äänellään lattialta. Mila liikkui mielestäni jo todella taitavasti kiipeilypuun runkoa pitkin, mutta ei tietenkään niin ketterästi kuin emo. Siskoni liikkuminen oli hitaampaa ja vaivalloisempaa, hän selvästi joutui ajattelemaan paljon kiivetessään. Eipä mennyt kauaakaan, kun Mila oli päässyt puun toiselle tasolle. Vaivalloisen näköisesti hän onnistui kapuamaan tason päälle, kunnes näin hänestä enää vain hännänpään. Yritin kuikuilla alemmalta tasolta sisartani, mutta pian en nähnyt edes hännänpäätä. Äkkiä naaras työnsi pään tason reunalle ja katseli alaspäin minua iloinen ilme kasvoillaan.
"Minä tein sen!" ruskeaturkkinen naaraspentu hihkaisi ja käänsi katseensa emoon, "näitkö sinä emo? Minä tein sen!" Minäkin katsahdin emoa, joka näytti rentoutuneen hiukan.
"Hyvä Mila, sinä olet jo todella taitava. Tulethan alas varovaisesti, ettet putoa", emo pyysi.
"Tietysti! Varovaisuus on toinen nimeni", Mila hymähti, mutta jäi vielä istuskelemaan toiselle tasolle. Hetken ajan tunsin, kuinka inhottava tunne valtasi mieleni. Minäkin olisin halunnut olla Milan kanssa ylhäällä ja katsella huonetta hänen kanssaan. Se tuntui kurjalta, enkä pitänyt siitä tunteesta lainkaan. Ravistelin päätäni ja pakotin tunteen tiehensä. En halunnut olla surullinen, sillä Mila oli itse tehnyt kovasti töitä suorituksensa eteen, ei se ollut syy olla surullinen. Onnistuin työntämään tunteen pois ilon tieltä. Katsoin hymyillen siskoani ja olin ylpeä hänen suorituksestaan. Tiesin, että kyllä minäkin vielä jonain päivänä pääsisin ylös hänen kanssaan, ja vaikken pääsisi, ei se haittaisi mitään. Emo oli opettanut, että kaikki eivät olleet hyviä samoissa asioissa. Jos joku toinen oli parempi jossain, hän oli huonompi toisessa asiassa.
Ajatukseni katkesi, kun kuulin huoneen oven avautuvan. Käänsin katseeni ovelle, josta naaraskaksijalka käveli sisään huoneeseen.
"Ruokaa!" Mila hihkaisi innoissaan ja alkoi kavuta vauhdilla alas tasolta. Alin taso, jolla minä istuin, oli niin alhaalla, että uskalsin loikata siitä suoraan lattialle. Lähdin kiirehtimään kaksijalan luokse toiveena saada vähän rapsutuksia ja ruokaa. Emo livahti nopeasti kiipeilypuun alla olevaan koloon. Loikin kaksijalan pitkien jalkojen juuressa iloisesti miukuen.
"Apua!" parahdus sai minut pysähtymään välittömästi, ja kaksijalka oli vähällä talloa päälleni. Kuului tömähdys, ja käänsin äkkiä katseeni kohti Milaa. Sisareni oli mätkähtänyt kiipeilypuun tasolta maahan ja makasi siinä kivusta parahdellen.
"Mila!" emo parkaisi ja syöksähti välittömästi ulos turvallisesta kolostaan sisareni luokse. Myös kaksijalka sai vauhtia jalkoihinsa. Se jätti ruuat maahan ja juoksi huoneen toiselle puolelle puusta pudonneen Milan luokse. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin emon niin lähellä kaksijalkaa. Kaksijalka kurotti kätensä kohti Milaa, mutta emo syöksyi väliin hurjasti sähisten, niskavillat pystyssä.
"Älä koske tyttäreeni!" emo ärähti vihamielisesti ja sivalsi terävillä kynsillään kaksijalan käpälää.
"Emo! Anna kaksijalan auttaa Milaa!" pyysin ja kipitin nopeasti perheeni luo kiipeilypuun edustalle. Kaksijalka oli vetäytynyt hieman kauemmas emosta ja Milasta. Mila makasi maassa itkien, hän oli selvästi kipeä. Minua alkoi pelottaa sisareni puolesta. Olimme jo menettäneet veljemme, enkä haluaisi menettää myös siskoani. Emo katsoi uhkaavasti kaksijalkaa, joka puhui lempeällä äänellään emolle.
"En anna sen viedä minun tytärtäni!" emo vastusteli, eikä suostunut irrottamaan vihaista katsettaan kaksijalasta.
"Kaksijalat osaavat auttaa, muistatko sinä? Ne auttoivat siellä entisessäkin paikassa kipeitä ja loukkaantuneita kissoja", nau'uin ja yritin pidätellä itkua. Milan onneton nyyhkytys sai minut todella surulliseksi. En pitänyt surullisuudesta, se sai minut voimaan fyysisestikin pahoin.
"Mila selviää kyllä", mutisin puoliääneen, yrittäen saada oloani paremmaksi, "Mila selviää kyllä."
Kaksijalka nousi ylös ja kiiruhti pois huoneesta. Kun ovi oli painettu kiinni, emo uskalsi vihdoin kääntyä loukkaantuneen Milan puoleen. Minäkin kiiruhdin heidän luokseen.
"Emo, minuun sattuu!" Mila parahti onnettomasti itkien. Painoin kuononi vasten sisareni kylkeä, yrittäen lohduttaa häntä. En halunnut nähdä rakkaimpiani niin surullisina, se oli ihan kamalaa!
"Voi Mila, sinä selviät kyllä. Kaksijalka auttaa sinua ja kaikki kääntyy vielä parhain päin!" yritin naukua niin iloisesti kuin vain pystyin, jotta Mila voisi uskoa minun sanaani, "ainakin sinä olet hengissä. Tuollainen pudotus olisi voinut vaikka viedä henkesi!"
Mila katsoi minua edelleen nyyhkyttäen, mutta kiitollinen ilme kasvoillaan.
"Ei", emo sähähti ja katsahti minua terävällä katseellaan, "minä en anna kaksijalkojen viedä Milaa."
"Mutta emo, eivät kaksijalat halua meille mitään pahaa", nau'uin päätäni ravistellen, "ne parantavat Milan ja tuovat hänet takaisin. Minä lupaan!" Uskoin sanoihini täysin, sillä en nähnyt mitään syytä, miksi kaksijalat olisivat halunneet viedä Milan meiltä pois. Kaksijalat olivat aina kohdelleet meitä hyvin ja kohtelisivat vastaisuudessakin. Kaksijalat olivat hyviä. Emo pudisteli päätään, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun ovi aukesi taas. Nyt sisään astuivat sekä naaras- että kollikaksijalat. Kollikaksijalka piteli kädessään samaista koppaa, jossa me olimme tulleet uuteen kotiimme, ja naaraskaksijalka lähestyi meitä varovaisin askelin. Emo käännähti nopeasti kaksijalan puoleen ja yritti iskeä sitä kynsillään, mutta kaksijalka väisti sen juuri ja juuri. Minä peräännyin pari askelta taaemmas, jotta kaksijalat saisivat viedä Milan hoidettavaksi. Naaraskaksijalka onnistui tarttumaan emoa niskasta kiinni ja vetämään hieman kauemmas maassa makaavasta Milasta. Kaikki kävi todella nopeasti. Kollikaksijalka kaappasi varovaisesti Milan karvattomiin käpäliinsä ja siirsi hänet koppaan. Emo rääkyi ja räpiköi naaraskaksijalan otteessa, yrittäen vahingoittaa kaksijalkaa.
"Emo! Älä tee kaksijalalle pahaa!" pyysin onnettomana vähän matkan päässä, mutta emo ei kuunnellut. Kollikaksijalka kiikutti kopan ja Milan ulos huoneesta, jonka jälkeen naaraskaksijalka irrotti otteen emosta. Emo syöksyi välittömästi naaraskaksijalan pitkään jalkaan kiinni. Kaksijalka päästi ilmoille kivuliaan ärähdyksen, mutta ei edelleenkään tehnyt emolle pahaa, vaikka emo oli iskenyt hampaansa kiinni kaksijalan jalkaan. Minua jännitti niin, etten uskaltanut katsoa. Ummistin silmäni ja painauduin maata vasten makaamaan. Emo sähisi hurjasti ja kuului paljon kolinaa ja kaksijalan huutoa, askeleita ja emon raivokasta murinaa.
"Älä koske minuun!" emo ärjyi, jonka jälkeen ovi paukahti kiinni. Raotin varovaisesti silmiäni, nähden emon karvat pystyssä oven edessä. Hän alkoi raapia ovea kuin hurjapää.
"Tuokaa minun tyttäreni takaisin senkin kaksijalan ketaleet!" emo ulvoi, mutta turhaan. Kaksijalat olivat jo vieneet Milan. Äkkiä emon raivo laantui ja hän lyyhistyi maahan itkemään onnettomana. Minä kiiruhdin hänen luokseen ja painoin pääni vasten emon isoa lapaa.
"Voi emo, älä ole surullinen", pyysin vaimealla äänellä, "minä olen aivan varma, että Mila kyllä palaa vielä parempana kuin koskaan! Kaksijalat ovat hyviä, sano minun sanoneen."

Köllöttelin heinäkasan päällä kyljelläni silmät puoliksi ummessa. Mahani oli yhä kylläinen jokin aika sitten Ullan kanssa nauttimastamme lehmänmaidosta. Se oli ollut kokemus, joka oli vienyt makunystyräni matkalle rasvaiseen paratiisiin! Toivoin saavani maistaa sitä lisää pian.
Korvani liikahtivat, kun niihin pyrki ääniä. Raotin raukeana silmiäni ja näin Järkäleloikan tassuttavan itseäni kohti. Räpäytin silmäni kokonaan auki ja loin naamalleni iloisen ilmeen. En ollut nähnyt kumppaniani melkein koko päivänä, sillä Ulla oli pitänyt minut kiireisenä navettatöillään.
"Oletko sinä vielä toipunut työpäivästäsi?" Järkäleloikka virnisteli tullessaan makaamaan hänen viereensä. Tyrskytiikeri kehräsi ja kurkotti lipaisemaan kollin korvia hellästi.
"Eiköhän tämä tästä", virnuilin takaisin, haukotellen heti perään. "Tällaista työntekoa kestää, jos siitä seuraa makoisa palkkio."
Järkäleloikka kohotti kysyvästi kulmaansa. "Mikä palkkio?" Hänen nenänsä värisi, kun hän kurottui nuuhkimaan kuonoani. "Mitä sinä olet oikein syönyt?"
Lipaisin suupieliäni tyytyväisenä. "Lehmänmaitoa. Sain maistaa sitä sen jälkeen, kun olin autellut Ullan kanssa kaksijalkoja navetassa."
Kumppanini pään sisällä näytti käyvän melkoinen ajatustyö, kun tämä prosessoi juuri mainitsemiani outoja käsitteitä, jotka olivat olleet vieraita myös minulle ennen tätä päivää. Kehräsin huvittuneena kollin hämmentyneelle ilmeelle.
"Minä voin näyttää sinulle myöhemmin, mistä on oikein kyse", naukaisin ja kallistin sitten hieman päätäni kysyessäni: "Mitä te teitte Sepon kanssa?"

//Järksy? B-)

Kalle meni äkkiä poissa tolaltaan, kun kuuli Murun ikävät sanat. Toki Kalle itsekin oli kuullut, kun Myy oli kehottanut häntä olemaan lähtemättä Neposen kanssa seikkailuille. Vaaleaturkkinen kotikisu oli ajatellut, että naapurikissa oli vain höpsö ja suotta huolissaan Kallesta. Mutta nyt Kalle oli hieman loukkaantunut siitä, että Muru oli mennyt ja puhunut Myyn kanssa pahaa Neposesta, Kallen ystävästä! Kalle ei ollut fiksuin kissa, mutta hän ei pitänyt selän takana puhumisesta. Naamiokuvioinen kolli luimisti korviaan ja katsoi Murua pettyneenä.
"Miksi te ette luota Neposeen? Hän on minun tärkeä ystäväni, en pidä siitä miten sinä ja Myy puhutte hänestä", Kalle naukui suivaantuneena ja ravisteli inhoten päätään. Kolli ei osannut tulkita Murun ilmettä, vaikka ihan tosissaan yritti. Juuri nyt hän olisi halunnut tietää, mitä hänen ystävänsä päässä oikein liikkui.
"Minä luulen, että te ette pidä Neposesta koska hän on kokenut niin paljon seikkailuita. Mieti nyt, miten surullinen hänestä tulee jos hän kuulee mitä olette puhuneet!" Kalle parahti.

//Muru?

Rontti nousi pediltään. Hän oli viime aikoina ajatellut vain enemmän ja enemmän metsän tutkimista. Kolli oli jo ajatellut hieman, että karkaisi ilman Armasta ja menisi yksin, mutta aina kun hän oli edes osittain yrittänyt, jotenkin koko homma oli mennyt pieleen.
“Armas, emmekö me vain voitaisi mennä tutkimaan metsää?” Rontti pyysi tökäten väsyneen oloista ystäväänsä.
“Rontti, olen sanonut sinulle lukemattomia kertoja, että se voisi olla vaarallista vielä pentuikäisille kissoille, kuten minä ja sinä. En halua että mitään pahaa sattuu. Jos sinulle kävisi mitään, syyttäisin siitä tahtomattakin itseäni, ja ajattele kotiväkeämme. Ajattele kuinka surullisia niistä tulisi, jos jotain sattuisi emmekä koskaan palaisi”, Armas naukui huolestuneella äänellä. Rontti sipaisi ystävänsä kylkeä hännällään.
“Jos et aio lähteä, lähden yksin”, raidallinen kolli naukaisi pilke silmissään yrittäen saada Armaan suostumaan, mutta se saikin hänen ystävänsä vain paniikkiin.
“Rontti, älä! Ole kiltti. En halua, että lähdet”, kolli sanoi paniikista värisevällä äänellä. Rontti huokaisi ja painoi päänsä.
“Hyvä on. Odotetaan sitten, mutta jos se kestää ikuisuuden, lähden kyllä”, kolli naukaisi. Armas rentoutui ja näytti hyvin helpottuneelta.
“Kiitos, Rontti”, hän sanoi hiljaa ja tassutti sitten pois. Rontti huokaisi. Armas sai hänet tuntemaan syyllisyyttä vain ajatellessaan lähtemistä. Mitä hän voisi tehdä. Ei hän jaksaisi millään odottaa, kunnes he olisivat vanhempia.
Rontti tassutti pedille, jonka kaksijalat olivat heille antaneet. Hän päätti sitten kuluttaa aikaa nukkumiseen, jos Armas ei kerta aikonut tehdä jotain oikeasti hauskaa hänen kanssaan. Kyllä Rontti sisimmässään kuitenkin tiesi, että hän aikoi vielä lähteä sinne yksin. Armas saisi todisteen, että siellä ei ollut vaarallista ja sitten he voisivat seikkailla yhdessä, mutta ennen sitä hänen täytyi tehdä suunnitelma.

Muru alkoi pikkuhiljaa menettää kärsivällisyyttään, kun Kalle vain jatkoi jankkaamista Neposen pesän etsimisestä. Kilpikonnavalkoinen naaras käänsi närkästyneen katseensa Kalleen.
"En halua lähteä seikkailulle - etenkään etsimään Neposta. Ymmärtäisit jo", Muru naukaisi ärtyneenä.
Todellisuudessa naaras oli enemmänkin pettynyt. Hänestä tuntui, että Kalle välitti Neposesta paljon enemmän kuin hänestä. Ei Muru oikeasti tiennyt, oliko Neponen niin epäilyttävä ja huono roolimalli, mitä suuren kollin rehvastelevista puheista sai kuvan. Mutta Muru ei pitänyt siitä, miten törkeästi tuo vei Kallen huomion häneltä, tai siitä, miten kiintynyt Kalle oli Neposeen. Naamiokuvioinen kolli suorastaan ihaili sitä junttia. Muru oli varma siitä, että Neponen väritteli tarinoitaan oikein huolella. Ei ollut mitenkään mahdollista, että Neponen, tavallinen kotikisu, olisi päihittänyt kahta suurta koiraa tai villejä metsäkissoja, Muru ajatteli.
"Etkö sinä pidä Neposesta?" Kallen ilme oli kovin hämmentynyt.
Muru ei tiennyt mitä vastata, joten päätti kierrellä hiukan:
"Puhuin yksi päivä Myyn kanssa. Hänkin oli sitä mieltä, ettei Neposen seurassa liikkuminen ole kovin hyvä idea."

//Kalle?