Kyyhötin kopassa hirviön sisällä. Kaksijalka oli laskenut minut hirviön etuosaan ja tullut vierelleni. Kuulin, miten se puhui. Olin luullut, ettei hirviön sisällä ollut muita, mutta kaiketi olin väärässä tai sitten tämä kaksijalka tykkäsi puhua itsekseen. Joskus kaksijalat tekivät niin. Olin yrittänyt kurkistaa kopan raoista taaksepäin nähdäkseni, oliko hirviössä enemmän kaksijalkoja, mutten nähnyt. Ainakaan kukaan ei vastannut tälle kaksijalalle, joka oli vienyt minut mukanaan pois emon ja Milan luota…
Perheeni ajatteleminen sai mielialani laskemaan. Painoin pääni alas surkeana. En pitänyt tästä olosta, minun oli päästävä siitä eroon.
*Älä ole surullinen, sinulla on seikkailu edessä! Emolla ja Milalla on toisensa, ei sinulla ole mitään hätää*, yritin kannustaa itseäni ajatusten voimalla. Se kohensi oloani hieman. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vaikka joutuisin olemaan hetken erossa perheestäni, palaisin vielä heidän luokseen ja pääsisin kertomaan heille seikkailuistani! Niinpä, ei tämä ollut oikeastaan sen hullumpi tilanne. Asiat kyllä järjestyisivät, niin ne olivat järjestyneet aina, vaikka emo oli uskonutkin toisin.

En tiedä, miten pitkään matkasin hirviön sisällä, sillä jossain vaiheessa olin nukahtanut. Heräsin siihen, kun hirviö pysähtyi ja sen tasainen murina lakkasi. Raotin hitaasti unisia silmiäni, huomatakseni yön saapuneen. Kaksijalka avasi hirviön ja kuului paukahdus. Kului hetki, kunnes kaksijalka avasi hirviön toiselta puolen. Se puhui minulle lempeällä äänellä ja nosti kopan ilmaan. Kaksijalan ystävälliset kasvot ilmestyivät kopan ritiläoven eteen. Se sai oloni luottavaisemmaksi. Kaksijalka sanoi jotain ystävällisellä äänellä.
“Oletko sinä minun uusi kaksijalkani?” kysyin toivoen, että tämä kaksijalka ymmärtäisi puhettani. Se vastasi jotain.
“Haetko sinä Milan ja emon myös tänne?” kysyin, mutta juuri silloin kaksijalan kasvot katosivat näköpiiristäni. Lähdimme liikkeelle. Erotin hämärässä kaksijalanpesän, jota kohti kaksijalka vei minua. Jostain kajasti valoa, mutta oli liian hämärää, että olisin erottanut kaksijalanpesää tai ympäristöä sen tarkemmin.
Kaksijalka saapui kivipesän ovelle ja laski minut hetkeksi maahan. Kuului kilinää, ja kaksijalka työnsi jotain oveen. Se oli sama ääni, jonka me kuulimme aina, kun kaksijalkamme saapuivat pesään ulko-ovesta. Kaksijalka avasi oven ja nosti kopan taas ilmaan. Yhtäkkiä tuli kamalan kirkasta, että jouduin aivan siristellä silmiäni. Ilmassa leijaili lukuisia kaksijalkojen hajuja, sekä muutama koiran haju. Jostain pesän seinien takaa kuului kaksijalkojen ääniä. Kaksijalka kulki portaita ylös muutaman kerroksen verran, kunnes pysähdyimme. Kuului taas kilinää ja näin kaksijalan avaavan oven. Kaksijalka laski kopan alas. Ovi kolahti kiinni takanani. Säikähdin sitä, jolloin niskakarvani nousivat pystyyn ja häntäni pörhistyi. Kaksijalka käveli pois luotani, jättäen minut yksin kaksijalanpesän lattialle kopan sisälle. Pian kuulin lähestyviä, raskaita askeleita. Toisesta huoneesta laahusti kollikaksijalka, joka puhui epäselvästi jopa kaksijalaksi. Sen ääni oli nariseva ja se kuulosti jokseenkin eriltä kuin kuulemieni kaksijalkojen puheet. Aivan kuin kaksjalka olisi ollut puoliunessa.
Kollikaksijalka kumartui kopan eteen ja alkoi höpöttää jotain kovaäänisesti, edelleen takellellen epämääräisesti. Se avasi kopan ritiläoven ja työnsi karvattomat, kitkeränhajuiset käpälänsä koppaan. Tiesin, ettei kaksijalkoja saanut satuttaa, joten vaikka minua pelotti aivan kamalasti, annoin kollikaksijalan kaapata minut käpäliinsä. Hän nosti minut kasvojensa korkeudelle. Puhuessaan kaksijalan suusta lemahti pahaa hajua, joka sai minut siristämään silmiäni. Naaraskaksijalka saapui toisesta huoneesta luoksemme ja hän sanoi jotain kollikaksijalalle, jonka otteessa minun oli hyvin epämukava olla. Kaksijalka oli kietonut sormensa vatsani ympärille, enkä saanut laskettua jalkojani mihinkään. Ne roikkuivat ilmassa valtoimenaan. Kollikaksijalka tuhahti, joka sai naaraskaksijalankin suuttumaan. Se nappasi minut kollikaksijalan käpälistä ja otti turvallisen tuntoiseen syliinsä. Kenties kollikaksijalka ei ollut aiemmin nähnyt kissoja, jonka vuoksi hän ei osannut pidellä minua oikein.
Naaraskaksijalka komensi kollikaksijalkaa, joka alkoi valitusten kera puuhaamaan jotain oven luona. Sen aikaa naaraskaksijalka piteli minua sylissä ja silitteli minua toisella käpälällään. Kaksijalka käveli toiseen huoneeseen ja jutteli minulle ystävällisellä äänellä. Keskellä huonetta oli nelijalkainen taso, jonka päällä oli paljon pientä tavaraa. Tason vierellä yhdellä seinustalla oli oleskelupeti. Tämä paikka vaikutti huomattavasti sottaisemmalta kuin kaksijalanpesä, jossa olin asunut emon ja Milan kanssa. Naaraskaksijalka laski minut oleskelupedille viereensä ja sanoi taas jotain.
“Jäänkö minä tänne asumaan?” kysyin kaksijalalta, joka vastasi minulle taas omalla kielellään.
“Voi, kunpa me voisimme keskustella toistemme kanssa… Mutta ei hätää, minusta sinä olet siitä huolimatta mukava!” kerroin kaksijalalla iloinen hymy kasvoillani. Minua vähän jännitti, mutta yritin kerätä rohkeutta. Jos kerta jäisin tänne pidemmäksi aikaa, minun olisi tutustuttava kaksijalanpesään ja uusiin kaksijalkoihini!

Tutustuminen uuteen pesään sujui hyvin hitaasti. Jo heti oleskelupediltä alas loikatessa eteeni oli tullut esine, joka oli haissut todella pahalle ja kaikin puolin ollut hyvin kummallinen… Se oli pelottanut minua hiukan. Kun olin yrittänyt tutustua esineeseen, kollikaksijalka oli saapunut juosten huoneeseen. Se juoksi minua kohti ja potkaisi maassa lojuvaa esinettä niin, että jalka oli vähällä osua minuun.
“Apua!” olin parkaissut ja juossut oitis takaisin oleskelupedille naaraskaksijalan viereen. Naaraskaksijalka oli alkanut ärjyä kollikaksijalalle, joka oli saanut minut entistä varautuneemmaksi… Sillä hetkellä kaikki se lempeys, mikä naaraskaksijalasta oli huokunut, oli ollut tiessään. Naaraskaksijalka oli noussut ylös ja siirtynyt kollikaksijalan eteen huutamaan, jolloin kollikaksijalka oli alkanut myös huutaa.
“Ei, ei, ei”, nau’uin surkeana ja loikkasin alas oleskelupediltä kaksijalkojen jalkoihin, “älkää riidelkö, kaikki on hyvin! Leikittäisiin jotain yhdessä, jooko?”
Puskin naaraskaksijalan jalkaa, yrittäen saada hänet paremmalle tuulelle. Kaksijalka kaappasi minut syliinsä, sanoi jotain hieman rauhoittavammalla äänellä ja lähti kävelemään kanssani poispäin, takaisin siihen pienempään huoneeseen josta olimme tulleet. Naaraskaksijalka vei minut huoneeseen, jollaista en aiemmin ollut nähnyt. Huoneessa haisi märältä ja tunkkaiselta. Kaksijalka laski minut pienen laatikon eteen. Laatikossa oli hiekkaa, joten päättelin sen olevan minun hiekkalaatikkoni. Päätin saman tien kokeilla, millainen hiekkalaatikko tässä uudessa paikassa oli.
Kun olin saanut tarpeeni tehtyä, naaraskaksijalka oli lähtenyt huoneesta. Siispä lähdin hänen peräänsä ulos huoneesta raollaan olevasta ovesta. Siirryin huoneeseen, jossa olimme aiemmin olleet. Kollikaksijalkaa ei näkynyt, mutta naaraskaksijalka istui yksin oleskelupedillä kiiltävä esine kädessään. Hän oli laittanut toisella seinällä olevan levyn valot päälle. Vanhassa kaksijalanpesässäni oli myös samanlainen levy, mutta se oli huomattavasti suurempi kuin täällä oleva. Levystä näkyi erilaisia asioita, toisinaan olin nähnyt siellä myös muita kaksijalkoja ja jopa kissoja! Emo oli käskenyt pysyä kaukana levystä silloin, kun siellä näkyi kissoja. Hän ei halunnut, että kissat huomaisivat meidät ja tulisivat kimppuumme. Loikkasin oleskelupedille naaraskaksijalan vierelle ja kiipesin hänen syliinsä.
“Saisinko tulla tähän?” kysyin ja puskin kuonollani kaksijalan käpälää sivuun. Hän nosti karvattoman käpälänsä ylös ja teki minulle tilaa jalkojensa päälle. Asetuin mukavalle kerälle naaraskaksijalan syliin ja annoin itselleni luvan nukahtaa. Tässä oli turvallista olla.

Oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu siitä, kun olin saapunut tähän uuteen kaksijalanpesään uusien kaksijalkojen luokse. Elämä uudessa pesässä oli levottomampaa kuin vanhassa. Kaksijalat nukkuivat pitkälle päivään saakka ja valvoivat toisinaan läpi yön… Eräänä päivänä he olivat unohtaneet antaa minulle ruokaa, mutta en ollut suuttunut siitä. Kaksijaloilla oli varmasti paljon muutakin murehdittavaa kuin minun ruokintani. Uuteen elämään totuttelu oli vaikeaa, mutta olin oppinut pitämään uusista kaksijaloista. Välillä kaksijalat tuntuivat uhkaavilta, mutta olin antanut sen heille anteeksi. Kun he silittivät minua huutamisen jälkeen, oloni helpottui aina välittömästi.
Eräänä iltana kaksijalanpesään oli tullut paljon tuntemattomia kaksijalkoja. Kaikki olivat halunneet rapsuttaa ja silittää minua, joka oli ollut todella mukavaa! Ainoa miinuspuoli siinä illassa oli se, miten kovaäänisesti kaksijalat olivat puhuneet ja huutaneet. En ollut saanut nukuttua juuri yhtään sinä yönä. Loppuyöstä osa kaksijaloista alkoivat vaikuttaa taas pelottavilta. Tuntui, että mitä myöhempi oli, sitä vihaisemmiksi nämä kaksijalat muuttuivat.
Mutta vaikka uudet kaksijalkani olivatkin varsin äkkipikaisia ja toisinaan jopa uhkaavia, heissä oli paljon hyviäkin puolia. Kaksijalat antoivat minulle ruokaa – ainakin silloin kun heillä ei ollut muita kiireitä – ja he viettivät paljon aikaa minun kanssani. En ollut koko neljäsosakuun aikana joutunut olemaan yksin lainkaan, paitsi silloin kun kaksijalat nukkuivat.
Nytkin kaksijalat olivat nukkumassa huoneessa, jonka ovi oli painettu kiinni. Minut oli taas jätetty yksin odottamaan, että he heräisivät. Päätin tutkia kaksijalanpesää, sillä joka päivä lattioille tai tasoille ilmestyi jotakin uutta ja mielenkiintoista, toisinaan myös vähän pelottavia asioita. Minulla ei ollut juurikaan leluja. Olin kuitenkin ollut maailman onnellisin huomatessani, että naaraskaksijalka oli ottanut vanhojen kaksijalkojeni luota hiirilelun, jolla olimme usein leikkineet Milan ja emon kanssa. Edelleen pieni pörheä hiiri haisi perheeltäni, vaikka haju oli jo laimentunut päivien kuluessa. Hiiri oli viimeinen konkreettinen asia, mitä minulla oli jäljellä emosta ja Milasta. Tiesin kuitenkin, että tapaisin heidät vielä, joten en ollut surullinen. Nautin elämästäni uusien kaksijalkojeni luona uudessa kodissani.
Nälkä kurni vatsassani, joten tassuttelin kevein askelin oleskelupedin viereen asetetulle ruokakipolleni. Se oli typötyhjä, kaksijalat eivät olleet taaskaan antaneet minulle ruokaa mentyään nukkumaan.
“Ei se mitään, he olivat varmasti todella väsyneitä. Sentään minulla on vettä”, nau’uin itsekseni ja aloin latkimaan vettä kielelläni. Se ei täyttänyt kurnivaa vatsaani, mutta olisi asiat voineet olla huonomminkin. Nyt minulla sentään oli lämmin ja turvallinen paikka, jossa viettää yöni. Olin kuullut emolta tarinoita ajoista, jolloin hän oli elänyt vapaana luonnossa, eivätkä ne kuulostaneet kovin mukavilta. Lehtikatoisin emo oli ollut kylmissään ja yrittänyt vain selvitä. Hän oli käynyt useita kertoja lähellä kuolemaa. Ikävä emoa ja Milaa kohtaan voimistui taas hetkellisesti, kun muistin heidän jääneen vanhaan kotiini. Olivatkohan he enää edes siellä?
“Älä mieti sitä, Lola”, komensin itseäni rauhoittavalla äänellä, “sinä löydät heidät kyllä vielä jonain päivänä.”

Päivät kuluivat ja uuden elämäni karu luonne alkoi hiljalleen paljastua minulle. Uudet kaksijalkani eivät suinkaan olleet niin ystävällisiä ja virheettömiä kuin aluksi olin ajatellut. Pelkäsin, että heidän huono käytöksensä johtui minusta. Olinko leikkinyt heidän kanssaan liian kovakouraisesti tai syönyt liikaa heidän antamaansa ruokaa? Olin varma, että minun olisi yritettävä olla parempi, jotta he voisivat taas pitää minusta.
Päivä oli jo pitkällä – tai ainakin niin uskoin, sillä ikkunat peittävien kankaanpalasten välistä pilkisti kirkasta valoa – mutta kaksijalat eivät olleet vieläkään palanneet öiseltä retkeltään. En tiennyt, mitä ne tekivät niin pitkään ulkona. Kenties he olivat saalistamassa. Toivoin, ettei heille ollut sattunut mitään pahaa. Minun olisi oltava heitä kohtaan todella kiltti, kun he palaisivat takaisin.
Olin loikoillut oleskelupedillä yöstä saakka, joten päätin nousta hieman jaloittelemaan. Loikkasin lattialle, ja huomasin leluhiireni lojuvan oleskelupedin vierellä. Päätin viihdyttää itseäni hieman, joten läimäytin käpälälläni leluhiiren mahdollisimman kauas ja lähdin juoksemaan vauhdilla sen perään. Liu’uin liukkaalla lattialla hiiren ohi, vaikka kuinka yritin pysäyttää vauhtiani. Takajalat lattiaa vasten sutien palasin takaisin hiiren luokse ja nappasin sen käpäliini. Hiiri lennähti ilmaan ja mätkähti taas vähän matkan päähän minusta. Mieleni teki jatkaa leikkiä, mutta oloni oli voimaton. En ollut ollut näin nälissäni sen jälkeen, kun kaksijalat olivat löytäneet meidät ulkoa ja ottaneet turvaan. Edelleen olin kuitenkin kiitollinen siitä, että sain olla näiden kaksijalkojen luona. Täällä oli parempi kuin ulkona kylmässä.

Kalla istui Eloklaanin leirissä. Miten hän oli tänne päätynyt? Sitä Kalla pohti itsekin, sillä kaikki oli tuntunut tapahtuvan kovin nopeasti. Toinen klaanikissa oli näyttänyt kuolevan taistelussa kettua vastaan, mutta sitten hän olikin ponnistanut takaisin ylös. Kalla oli saanut kuulla, että tämä oli Eloklaanin päällikkö Mesitähti. Eloklaani taas oli yksi metsän klaaneista. Kaksikko oli tuonut hänet leiriinsä vieraaksi, ja nyt Kalla istui jossain leirin reunalla tietämättä oikein miten päin hänen pitäisi olla.
Tapauksesta oli kulunut jo pari päivää. Hänen asemansa tuntui edelleen epävarmalta: Kalla oli heidän vieraanaan, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voisiko oikeastaan luottaa näihin kissoihin. Hän ei myöskään tiennyt, voisivatko he luottaa häneen, mikä olisi erittäin suuri kapula hänen rattaisiinsa. Kalla nimittäin suunnitteli liittyvänsä Eloklaanin joukkoihin, mutta hän ei tiennyt, olisiko se luottamuksen puuttuessa mahdollista.
Hän oli nämä pari päivää vain seuraillut klaanin tapahtumia kaikessa hiljaisuudessa. Tarkkailemalla ympäristöään hän oli jo oppinut paljon. Pitkin päivää kissat lähtivät leiristä pieninä joukkoina, jotka lähetti aina yksi tietty kissa. Jotkut kissajoukoista palasivat mukanaan saalista, toiset eivät. Klaanissa oli myös nuorempia jäseniä, joiden velvollisuudet eivät vaikuttaneet aivan samanlaisilta kuin täysi-ikäisten. Lisäksi Eloklaanin riveistä löytyi pentuja ja heidän hoitajiaan sekä vanhuksia, jotka kaikki oli ilmeisesti vapautettu klaanin velvollisuuksista.
Kalla kuitenkin paloi halusta tietää lisää. Hänen mielensä oli täynnä kysymyksiä, joihin hän ei itse pelkillä omilla päätelmillään kyennyt tarjoamaan vastausta. Kallan olisi puhuttava jollekin.
Vähän matkan päässä itsestään hän huomasi erään mutavalkoisen kissan. Naaraan väritys oli sen verran epätavallinen, että hän erottui helposti joukosta - tässä auttoi myös hänen töpöhäntänsä. Kalla oli siis pannut kissan merkille klaania tarkkaillessaan, ja tarkkailuissaan hän oli tullut siihen tulokseen, että kissa vaikutti melko ystävälliseltä. Hän voisi kysäistä tältä varmasti pari kysymystä. Hän viritti kasvoilleen pienen hymyn ja asteli kissan luo.
"Anteeksi, en kai häiritse?" hän kysyi kohteliaasti antaen tälle klaanikissalle tilaisuuden torjua hänen seuransa. "Olen Kalla. Olen vierailemassa klaanissanne, mutta minun on pakko myöntää, että olen kovin hämmentynyt monista asioista."

//Kuutamo?

Puh oli lähtenyt käymään lumisella kävelyretkellä. Nasu oli kaksijalkansa kanssa jossain reissaamassa, joten kollilla oli hyvin tylsää yksinään. Toki hän oli viettänyt aikaa muiden kotikisujen ja erakkojen kanssa, ketkä viihtyivät kaksijalkalassa. Mutta kolli oli kaivannut seikkailuja ja hauskanpitoa muiden kissojen kanssa. Ja ruokaa! Nasun kaksijalalta sai yleensä paljon syötävää ja herkkuja, kun taas hänen kaksijalkansa oli viime aikoina säännöstellyt sitä turhankin paljon.. Ja Puhista se oli epäilyttävää, mihin ihmeeseen kaikki ruoka oli muka vain voinut kadota? Siispä kolli oli lähtenyt etsimään sitä ja hänen käpälänsä olivatkin johdattaneet hänet villikissojen reviirille. Puh oli seikkaillut siellä päin aiemmin ja lähes saanut surmansa, mutta hieman hömelö kollipoika ei asiaa enää muistellut. Hän muisti vain ne mukavat kissat ketkä olivat pelastaneet hänet. Nyt pyöreäpiirteinen Puh oli kuitenkin eksyksissä. Kaikkialla näytti ihan samalta lumen ansiosta. Ja nyt kolli oli ongelmissa. Hänen lyhyet käpälänsä olivat juuttuneet lumipenkkaan ja kollille alkoi tulla kylmä. Sentään hänen kaksijalkansa oli pukenut hänelle oudot, lämmittävät jutut.
"Apua, kuolen nälkään!" Puh mourusi ja yritti päästä eteenpäin. Pian hänen näkökenttäänsä ilmestyi kaksi kissaa, jotka näyttivät samalta ja kolli epäili ainakin toisen heistä olevan tuttu.
"Minä olen jumissa", kolli selitti ja hänen päässään oleva pehmike putosi hänen silmilleen.
"Apua, en näe mitään!" kolli piipitti peloissaan hänen häntänsä heiluessa puolelta toiselle nopeaan tahtiin.

//Mesi tai Korte?

AURA
Järkäleloikka: 11kp -

AUROORA
Kalla: 44kp! -

ELANDRA
Kalle: 15kp -
Lola: 65kp! -
= 80kp!

EMPPUOMPPU
Valo: 8kp -
Tyrskytiikeri: 7kp -
= 15kp

KOIVU
Muru: 15kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 24kp! -

SAAGA
Sipuli: 12kp -

Kuut olivat vierineet, ja minä ja Mila olimme kasvaneet hurjasti. Kaksijalat olivat antaneet meidän vähän kerrallaan oleskella huoneen ulkopuolella, kunnes ovi oli jätetty kokonaan auki. Paitsi öisin edelleen he sulkivat oven ja laittoivat meidät huoneeseen. Emokin oli rentoutunut huomattavasti kaksijalkojen seurassa. Hän jopa antoi kaksijalkojen paijata häntä aina välillä! Olin niin ylpeä emosta, että hän oli uskaltanut luottaa kaksijalkoihin.
Yllätykseksemme emme olleet kaksijalkojen lisäksi pesän aikoita asukkeja... Eräänä päivänä he olivat tuoneet luoksemme pahanhajuisen, suuren koiran. Minä ja Mila olimme uskoneet sen olevan suurin koira koko maailmassa, mutta emo oli kertonut meidän olleen väärässä. Hänen mukaansa se koira oli ollut pienikokoinen verrattuna muihin koiriin. Aluksi emo oli käskenyt pysytellä kaukana koirasta, mutta Mila ei ollut totellut. Emo oli säikähtänyt hurjasti, kun koira oli painanut käpälänsä Milan päälle. Onneksemme koira ei ollutkaan pahantahtoinen, vaan se sen sijaan piti Milasta!
Neljäsosakuun aikana meistä oli tullut koiran ystäviä – tai siis minusta ja Milasta. Emo vältteli yhä koiraa ja kiiruhti piiloon, kun se otettiin sisälle. Olin yrittänyt jutella koiralle, mutta se vain räksytti takaisin eikä selvästikään ymmärtänyt minua. Enkä minä ymmärtänyt koiraa, se puhui jotain aivan eri kieltä.
Raotin hitaasti silmiäni. Olin ollut hereillä jo tovin, mutta pitänyt silmiäni ummessa, kun emo ja Mila olivat yhä nukkuneet ja huoneen ovikin oli kiinni. Nukuimme edelleen yöt kiipeilypuun alla olevassa kolossa, vaikka se alkoi käydä jo ahtaaksi. Minä ja Mila olimme kasvaneet niin, että tilaa oli hyvin vähän. Rakastin kuitenkin nukkua emon ja siskon vieressä, sillä silloin koin oloni todella turvalliseksi. Emo ja Mila nukkuivat yhä sikeästi. Kuulin oven aukeavan, joten kampesin itseni varovaisesti pystyyn.
"Shh, nukkukaa te vain", kuiskin emolle ja sisarelleni, kun peruutin hiljaa ulos kolosta, varoen etten herättäisi rakkaimpiani. Naaraskaksijalka seisoi oven vieressä ja katsoi minua ystävällisellä ilmeellä. Ravasin häntä pystyssä kaksijalan luokse, vaatien tältä rapsutuksia. Se kumartui tasolleni ja laski karvattoman etukäpälänsä selälleni, alkaen silittää minua. Kaksijalka puhui jotakin, mutta tunnistin vain oman nimeni. Ummistin silmäni ja heittäydyin maakaamaan selälleni kaksijalan eteen, jolloin se varovaisesti siirsi käpälänsä vatsalleni. Kaksijalan silitys kutitti, joten nappasin käpälilläni kiinni hänen etutassustaan. Kaksijalka vetäisi tassunsa pois ja torui minua. Kampesin nopeasti pystyyn, haluten selittää, ettei tarkoitukseni ollut vahingoittaa kaksijalkaa.
"Älä ole vihainen, en minä halunnut satuttaa! Sinun käpäläsi vain kutitti minua", nau'uin kimeällä äänellä, muttei kaksijalka näyttänyt ymmärtävän. Välillä oli vaikeaa, kun kaksijalat eivät ymmärtäneet meitä. Kuulin lähestyviä askeleita huoneen ulkopuolelta. Esiin astui minulle täysin tuntematon naaraskaksijalka. Sillä oli tumma, pitkä turkki päässä ja sen nahka oli tummempi kuin meidän kaksijaloillamme. Kaksijalka haisi myös erille kuin omamme, mutta niin kaikki kaksijalat tekivät. Aivan kuten kissoillakin, kaksijaloillakin oli ominaistuoksunsa. Tuntematon naaraskaksijalka katsoi minua ja kumartui kaksijalkani vierelle. Se ojensi käpälänsä minua kohti. Kurottauduin haistelemaan käpälää, mutta säikähdin kun kaksijalka työnsi sen nopeasti lähemmäs minua. Vetäydyin niskavillat pystyssä taaemmas. Onnekseni kaksijalka ei seurannut minua, vaan odotti, että tulisin takaisin hänen luokseen. Varovaisin askelin hiippailin kaksijalan luokse. Se ei tällä kertaa vaikuttanut uhkaavalta, joten pienen haistelun jälkeen annoin sille luvan silittää minua. Kaksijalat juttelivat samalla jotain keskenään, mutten vaivautunut kuuntelemaan heitä. Nautin täysin rinnoin siitä, kun kaksijalka antoi minulle huomiota.

Emo ja Mila olivat myös tavanneet kaksijalan, joka oli neljäsosakuu sitten käynyt ensimmäistä kertaa luonamme. Sen jälkeen kaksijalka oli käynyt katsomassa meitä päivittäin. Emon mielestä se oli huono merkki, mutta minua se ei haitannut lainkaan. Joka päivä sain paljon rapsutuksia! Kaksijalka tuntui pitävän minusta enemmän kuin emosta ja Milasta, joka sai minut surulliseksi.
"Ensi kerralla minä en mene lainkaan silitettäväksi, niin te saatte kaikki rapsutukset", lupasin Milalle, joka oli selvästi hieman allapäin siitä, ettei ollut saanut yhtä paljoa rapsutuksia. Sisareni katsoi minua kiitollisena.
"Vau, se olisi todella ystävällistä", hän vastasi iloisesti.
"Minä en tahdo, että sinä olet surullinen. Sinä olet ansainnut aivan yhtä paljon rapsutuksia, ellet jopa enemmänkin!" hihkaisin lämpimästi hymyillen. Sisareni puski hellästi minua kuonollaan. Olin varma, että uusi kaksijalkatuttavamme saapuisi pian paikalle, sillä päivä oli jo pitkällä, ja tavallisesti hän saapui viimeistään aurinkohuipun aikoihin.

Odottelimme kaksijalkaa pehmoisella, miltei koko oleskelutilan levyisellä pedillä. jossain vaiheessa väsyin odotteluun ja nukahdin. Heräsin seuraavan kerran siihen, kun kuului kirkas ääni. Se oli ääni, joka soi aina, kun joku seisoi pesän ulkopuolella.
"Herätys Mila! Kaksijalka saapuu!" naukaisin äkkiä sisarelleni, joka selvästi oli myös kuullut äänen. Hän nousi pystyyn ja katsoi silmät innosta säihkyen kohti ulko-ovea. Minä sen sijaan loikkasin alas pediltä ja kiiruhdin sen alle piiloon. Näin kaksijalka huomaisi ensimmäisenä Milan ja antaisi hänelle silityksiä.
Kaksijalalla meni hetki päästä oleskelupaikkaan. Kun hän viimein pääsi sinne, hän istahti pedille Milan vierelle ja silitti sitä. Meidän oma kaksijalkanaaraamme alkoi sen sijaan huhuilla minua. Minua jännitti kamalasti jostain syystä, joten työnnyin syvemmälle pedin alle piiloon. Näin emon tassuttelevan ulos huoneestamme. Hän jäi istumaan jonkin matkan päähän, eikä vaivautunut tulemaan kaksijalkojen luokse. Oma kaksijalkamme löysi minut lopulta ja yritti houkutella minua ulos pedin alta. Se heilutteli lelua naamani edessä, enkä voinut vastustaa kiusausta! Huiskaisin tassullani lelua, jolloin kaksijalka vetäisi sen äkkiä kauemmas. Loikkasin sen perään ja jahtasin sitä ulos pedin alta.
Kun tajusin virheeni, oli liian myöhäistä. En päässyt enää takaisin piiloon, kun kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Naaraskaksijalka silitti minua hellästi, ja lopulta lopetin räpistelyn. Se vei minut toisen kaksijalan luokse ja laski minut hänen jalkojensa päälle. Katsoin pahoitellen Milaa.
"Sinäkin mahdut tänne ihan hyvin", naukaisin sisarelleni ja viitoin hänetkin kaksijalan syliin. Mila näytti hieman surkealta, mutta piristyi nopeasti päästessään myös vierelleni. Kaksijalka silitti toisella käpälällään minua ja toisella Milaa.

Nautimme tovin rapsutuksista, jonka jälkeen kaksijalka siirsi meidät sivuun ja nousi ylös. Se sanoi jotakin omalle kaksijalalleni, joka vastasi päätään nyökytellen. Sitten tuntematon kaksijalka kaappasi minut syliinsä. Hän kantoi minut kohti ulko-ovea ja puhui minulle ystävällisellä äänellä. Ajattelin, että ehkä kaksijalka käy katsomassa vain paikkoja. Oma kaksijalkani seurasi toista. Yllätyksekseni kaksijalkani veti esiin liukuvan seinän sisältä kopan, josssa Milaakin oli aikanaan kuljetettu. Sillä silmänräpäyksellä tajusin, että kaksijalka aikoo viedä minut pois.
"Emo!" parkaisin ja yritin rimpuilla irti kaksijalan otteesta.
"Lola!" emo vastasi huutooni yhteen ääneen Milan kanssa. Kaksikko juoksi äkkiä luokseni. Kaksijalat saivat työnnettyä minut koppaan ja sulkivat sen ritiläisen oven.
"Mihin minua viedään, emo?" kysyin paniikissa emolta, joka oli saapunut kopan vierelle. Se yritti kynsillään repiä ovea auki, mutta turhaan.
"Te ette vie tytärtäni! Ei mitään hätää Lola, minä pelastan sinut!" emo rääkyi, yrittäen raivoissaan saada kopan oven auki. Mutta oma kaksijalkamme nappasi emon syliinsä. Se oli suuri virhe, sillä silloin emo iski hampaansa kiinni kaksijalan käpälään.
"Ei, älä vahingoita kaksijalkaa emo!" pyysin epätoivoisena, mutta emo ei kuunnellut. Hän rääkyi raivoissaan kaksijalalle ja vaati häntä päästämään minut vapaaksi. Lopulta kaksijalka kai kyllästyi emon epäystävällisyyteen ja vei emon huoneeseen. Kuulin, miten kovasti emo rääkyi huoneessa ja vaati, että kaksijalka vapauttaisi minut. Katsoin surkeana Milaa, joka istui kopan toisella puolen.
"Ethän sinä jätä meitä Lola, ethän?" Mila kysyi surkealla äänellä, "minä en tahdo menettää sinua." Minua pelotti, sillä en tiennyt minne minua oltiin viemässä. Nielaisin ja katsoin surkeana pentuetoveriani.
"En minä tahtoisi lähteä, varmasti tämä on jokin väärinkäsitys... Sinäkin tulit silloin takaisin, kyllä minäkin tulen. Tämähän on minun kotini", huokaisin hiljaa, kun kyyneleet alkoivat kihota silmiini. Olin kamalan peloissani. En halunnut menettää perhettäni ja joutua heistä erilleen...
"Lupaathan, että tulet takaisin? Minä rakastan sinua", Mila kuiskasi nyyhktyttäen.
"Lupaan. Aivan varmasti lupaan! Minäkin rakastan sinua. Minä palaan varmasti ihan pian", nau'uin yrittäen esittää iloista ja reipasta. En halunnut Milan olevan surullinen. Sitten kaksijalka nosti minut ylös.
"Kerro emolle, että minä rakastan häntäkin! Minä tulen kyllä vielä takaisin!" vannoin mahdollisimman reippaalla äänellä, yrittäen täysillä uskoa omiin sanoihini.
"Minä kerron.. Voi Lola, minun tulee sinua niin kova ikävä!" Mila itki onnettomana. En ehtinyt sanoa mitään, kun kaksijalka avasi jo ulko-oven ja astui pihalle. Se ei ollut tällä kertaa peittänyt koppaa, joten näin ulos. Ilma ulkona oli hyytävän kylmä, aivan kuten emo oli lehtikadon kuvaillut olevan. Yritin painaa mieleeni kaikki yksityiskohdat mitä näin. Ihan sama minne kaksijalka minut veisi, minä kyllä joskus palaisin takaisin perheeni luokse. Tämän täytyi olla jokin väärinkäsitys. Ehkä olin menossa vain pienelle lomamatkalle ja palaisin pian, kuten Milakin oli palannut..

Järkäleloikka kohotti kulmaansa uteliaana, Tyrskytiikeri osasi olla niin mahdottoman salamyhkäinen tapaus.. Kolli tuhahti itsekseen huvittuneena, mutta lähti kuitenkin hetken päästä reippain askelin raitaturkkisen kollin perään.
“Etkö pysy enää perässäni, oletko sinä tullut.. vanhaksi?” Tyrskytiikeri tyrskähti viikset värähtäen ja Järkäleloikka päästi matalan “mrrau”, äänen.
“Minä näytän sinulle kuka tässä on tullut vanhaksi”, tummaturkkinen ja suurikokoinen kissa vastasi kiusoitellen. Mokomakin karvapallo.. Järkäleloikka pyyhkäisi lunta rinnuksiltaan, tämä lehtikato vaikutti edellistä kylmemmältä. Onneksi heillä oli suojaisa koti missä asua. Ei tarvitsisi miettiä tyypillisiä lehtikadon murheita. Hänellä oli sitä paitsi kaikki hyvin, kunhan vain Tyrskytiikeri oli hänen kanssaan. Lopulta he pääsivät navetalle, josta oli tullut molemmille tuttu paikka. Harvase päivä he auttoivat Seppoa ja Ullaa askareissa. Ja suoraan sanottuna Järkäleloikka viihtyi askareita tehdessään. Hän viihtyi latokissojen seurassa. Kollin silmät suurenivat hieman, kun Tyrskytiikeri johdatti hänet pienen lehmän luokse. Kolli tuijotti sitä kummastuneena, mikä kumma se tuo oli?
“No, pakko myöntää, että onhan se”, kolli myöntyi ja vastasi toisen lempeään tuuppaukseen samanlaisella eleellä. Kun Tyrskytiikeri nosti Päivänsäteen esille, kollin sydämessä muljahti. Naaraan nimi toi esiin myös huonoja muistoja Kujakissayhteisöstä, mutta Järkäleloikka ymmärsi, että Päivänsäde oli ollut Tyrskytiikerille hyvin rakas. Olihan naaras kollin kasvattipentu. Kollikissa laski päänsä toisen lapojen päälle lohduttaakseen kumppaniaan. Hän tunsi kollia kohtaan suurta myötätuntoa.
“Tulet varmasti näkemään täällä paljon vasikoita, ehkä jopa.. Ehkä jopa joskus kokemaan jotain samanlaista, mitä sinä koit Päivänsäteen kanssa. Jos sinä vain haluat, olisit loistava isä”, entinen kuolonklaanilainen murahti matalalla äänellä. He eivät olleet kamalasti pennuista puhuneet, mutta Järkäleloikka kasvattaisi tulevaisuudessa mielellään tomeria karvapalloja. Ainoa ongelma oli vain, että kaksi kollia ei voisi saada pentuja. Järkäleloikka oli kuitenkin jokseenkin luottavainen, että asiat järjestyisivät. Sitä paitsi voisi olla, että Tyrskytiikeri ei edes haluaisi pentuja. Kolli vilkaisi taas vasikkaan, joka tapitti kissakaksikkoa silmät suurina ja se sai kollikissan hymähtämään. Eläinvasikat ja -pennut olivat hänestä suloisia, vaikka hän ei sitä ääneen myöntäisikään..

//Tyrkky?<3

Järjettömän aikaisin heräämisestä oli tullut minulle jo ihan tapa asetuttuamme Järkäleloikan kanssa Ullan ja Sepon tilalle. Yleensä Ulla oli heti ensimmäisenä repimässä minua ylös pehmeiltä heiniltä ennen aamunsarastusta syystä taikka toisesta. Tämäkään aamu ei ollut ollut poikkeus.
He olivat suunnanneet navetalle, jossa oli ollut melkoinen häslinki päällä. Paikalla oli ollut myös muutama kaksijalka, pari heistä tilalla asuvaa ja yksi ulkopuolinen. Olin hiippaillut Ullan perässä lähemmäksi katsomaan, mistä oli oikein kyse. Sitten olin nähnyt sen.
Se pysyi kirkkaana mielessäni vielä silloinkin, kun tassuttelimme Ullan kanssa takaisin ladolle päin, jonne Seppo ja Järkäleloikka olivat jääneet nappaamaan hiiriä ruoaksi. Näköjään kaksikko oli jo valmis, sillä Järkäleloikka oli meitä ladon edustalla vastassa.
Tervehdin kumppaniani syvä kehräys kurkussani hyristen ja lipaisin tämän poskea kielelläni. Ulla meni kertomaan näkemästämme Sepolle, kun minä ja Järkäleloikka jäimme vielä seisoskelemaan ulos lumisateeseen.
“No, mitä te näitte?” suuri kolli kysyi silmissään utelias pilke. Sipaisin hilpeästi kehräten hänen leukaansa hännänpäälläni.
“Sinun on parempi nähdä se itse”, tokaisin hieman salamyhkäisesti ja viitoin hänet perääni.
Jolkottelimme lumisen tilan pihan poikki navetalle, josta ulkopuolinen kaksijalka oli jo lähtenyt. Hipsuttelin seinän vierustoja pitkin sille alueelle, jossa lehmät nukkuivat ja kävin istumaan erään portin eteen viikset väristen. Järkäleloikka tuli viereeni ja katsahti osoittamaani suuntaan kummastuneena.
Pieni lehmä - ainakin sen emoon verrattuna pieni, meidän rinnallamme se oli edelleen valtaisa - makasi heinillä samalla kun isompi lehmä sen vieressä nuoli sen märkää, laikukasta turkkia suurella kielellään. Vasikka - sillä nimellä lehmän pentuja kuulemma kutsuttiin Ullan mikaan - näytti olevan aivan ihmeissään siitä, mihin se oli tullut.
“Se on oudolla tavalla aika suloinen”, sanoin Järkäleloikalle ja tuppasin kollia lempeästi. Käänsin sen jälkeen katseeni takaisin vasikkaan. “Viimeksi olen nähnyt näin nuoren pennun - tai siis vasikan - kun Päivänsäde oli pieni.” Kasvattityttäreni ajatteleminen sai minut vähän haikeaksi. Parhaimmassa tapauksessa naaras luuli minun ja Järkäleloikan kuolleen taistelussa ja surisi meitä. Pahimmassa hän tiesi meidän lähteneen ja etsi katkerana meitä parhaillaankin.

//Järksy? <3

Järkäleloikka katsoi levollisen rauhallisena hennosti leijailevaa lumisadetta. Kollikissa istuskeli ladon suuaukolla korvat höröllä Tyrskytiikeriä ja Ullaa odotellen. Puhelias naaraskissa oli repinyt Tyrskytiikerin matkaansa ja tummaturkkinen kolli taas oli jäänyt auttamaan Seppoa saaliiden nappaamisessa. Lämpimässä ladossa hiiret viihtyivät hyvin. Järkäleloikka sukaisi rintaturkkiaan mietteliäänä. Oli todellinen onnenpotku, että he olivat raidallisen kollin kanssa löytäneet tiensä tänne. Seppoa ja Ullaa mukavampia kissoja sai hakea. Kolli oli vannonut itselleen, että ei enää eläisi kissajoukkiossa, mutta nämä kaksi olivat todellinen poikkeus. He eivät todellakaan olleet mitään Yhteisön kaltaisia tyranneja. Entinen kuolonklaanilainen värähti nyrpeänä muistellessaan aikoja, kun hän oli ollut Kujakissayhteisössä Keijukaisen vallan alla. Pian lumisateen keskeltä pilkisti kaksi tuttua silhuettia ja Järkäleloikka nousi pystyyn. Kollikissa lähti jolkottelemaan kohti kumppaniaan häntä pystyssä ja viikset väristen. Päästessään kollin luoksen hän painoi päänsä toisen otsaa vasten ja sukaisi toisen turkilta lumihiutaleita.
"Minun pitää kyllä nyt mennä kertomaan Sepolle mitä me näimme, nähdään kyyhkyläiset!" Ulla naukaisi pirteällä äänellä ja lähti kiiruhtamaan kohti majapaikkaa. Kollikissa kohotti kulmaansa, mitä ihmettä Ulla tarkoitti?
"No, mitä te näitte?" Järkäleloikka hykerteli matalalla äänellä ja kehräsi rakkaalleen hieman.

//Tyrkky? <3

Rontti otti Valosta mallia ja kyni höyhenet irti siitä palasta lintua, jonka sai. Hän katseli sitä hetken, tökkäsi sitä tassullaan ja sitten kumartui puremaan siitä pari palasta. Hänen pureskellessaan punatulkun lihaa. Se oli parempaa kuin hän olisi koskaan saattanut kuvitellakaan. Rontti nosti katseensa silmät suurina Valoon ja Sammakkoon.
“Tämä on taivaallista!” pieni raidallinen kolli ilmoitti ja otti vielä muutaman palan lintua. Hänen sisällään kupli into hänen maistaessaan koko ajan lintua uudelleen ja uudelleen kuin kokeillakseen oliko sittenkin vain kuvitellut.
Rontin syötyä vielä muutaman palan, hän oli jo täynnä. Pienen kollin kehoon ei tuntunut mahtuvan enää murustakaan ruokaa tai hän olisi poksahtanut. Hän vain makasi maassa ja puhdisti tassujaan. Sitten hän päätti ottaa yrttiseoksen pois naamaltaan.
Kolli nousi ylös, pyyhki töhnän pois silmältään ja katsoi Sammakkoon ja Valoon pitäen silmäänsä vielä kiinni.
“Näyttääkö se pahalta?” Rontti kysyi katsoen kahteen kolliin. Sammakko katsoi häneen vakavan näköisenä ja Rontti aukaisi toisen silmänsä. Mikään hänen näössään ei tuntunut muuttuvan.
“Tuota… sinun varmaan pitäisi nähdä se itse”, Sammakko naukaisi vilkaisten valoon. “Se on hieman… sumea.”
“Mitä?” Rontti kysyi hiljaa ja sulki sitten terveen silmänsä. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki oli tummaa ja sumuista.
Raidallinen pentu otti askeleen taaemmas avaten toisenkin silmänsä. Hän vapisi ja katsoi maahan. Oliko hänen toinen silmänsä sokeutunut? Mitä hän tekisi ilman toista silmäänsä?
Kuitenkaan hän ei kerennyt asiaa kauaa pohtia, kun hänen takanaan liikehti jokin nopeasti. Se piti kovaa ääntä liikkuessaan heitä kohti. Rontti uskoi sen olevan kettu, eikä ehtinyt jäädä sitä selvittämään, kun viiletti jo pelosta ja säikähdyksestä tiehensä. Hän vain juoksi ja juoksi tietämättä minne.

Rontti hidasti vauhtiaan. Hän oli juossut jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Nyt nuori kolli oli aivan väsynyt ja hän tarvitsi lepopaikkaa. Hän huomasikin pian jonkin rakennuksen lähistöllä. Hän hipsi lähemmäs sitä varovasti.
Hetken päästä pieni raidallinen kolli oli jo rakennuksen laidalla. Se oli suuri vanha lato, jonka punainen värjäys oli alkanut kulua irti sen seinistä. Rontti haisteli sen seinää ja hiipi sitten lähemmäs sen seinässä olevaa reikää, jonka hän huomasi.
Kun Rontti oli työntynyt ladon sisään, hän katseli ympärilleen silmät suurina. Siellä oli paljon kaksijalkojen roinaa, mutta niiden haju oli jo laimentunut. Pieni kollipentu siis oletti, että ketään ei haittaisi, jos hän ottaisi siitä itselleen lepopaikan. Sehän ei varmasti olisi niin paha loppujen lopuksi. Jos kukaan ei ollut siellä asustamassa tai muutenkaan käyttäyt sitä, ehkä ketään ei edes haittaisi, jos hän ottaisi siitä itselleen asuinsijan, kunnes olisi tarpeeksi vahva jatkamaan matkaa.
Rontti tepasteli siis ympäriinsä keräten mahdollisimman pehmeitä aineksia, ja teki niistä itselleen nukkumapaikan. Hän laittoi siihen heinää, joitain kaksijalkojen kankaita ja pienen määrän sammalta, mitä hän saattoi löytää kasvamasta ladon seinän juurella ja paineli ja punoi siitä itselleen pienen pesän.
Kollin saatua petinsä valmiiksi, hän kierähti siinä muutaman kerran ja meni sitten makuulle. Se oli ensi kerta ikuisuudelta tuntuvaan aikaan, kun hän pääsi pehmeään ja lämpimään nukkumaan. Hän antoi lämmön hyväillä itseään ja laittoi silmänsä kiinni.

Rontti loikkasi kohti hiirtä, mutta osui vain hiirenmitan verran harhaan siitä ja se kipitti karkuun. Hän oli asunut ladossa jo useamman päivän, eikä ajatus lähtemisestä oikein enää houkutellut häntä. Hänen elämänsä oli ladossa mukavaa. Siellä oli pulskia hiiriä, jotka oli suhteellisen helppo napata, vaikka kyllä hän ne joskus hänen kehnot hyökkäyksensä väistivät. Hiiret ladossa kuitenkin elelivät, kuin eivät olisi koskaan ennen kissaa nähnytkään, joten ne eivät kai osanneet vielä pelätä saalistajan tuloa.
Rontti nousi ylös. Ei häitä sinäänsä haitannut, että hiiri pääsi karkuun, koska niitä oli melkoisen paljon vanhassa ja rämäisessä ladossa. Oli ihmeellistä, että se saattoi pitää kylmän ulkoilman niin hyvin poissa, vaikka se oli niin risa ja olisi luullut, että kaikki se pääsisi sisään.
Rontti asettui makuulle pienen heinäkerroksen päälle. Hän upposi heiniin hieman, mutta pysyi melkoisen hyvin pinnalla. Hänen elämänsä oli viimein hyvin, mutta kolli olisi todella toivonut, että Armas olisi ollut siellä. Ilman yksisilmäistä kollia, mikään ei tuntunut koskaan yhtä hyvältä kuin ennen. Hänen seuransa olisi ollut aivan korvaamatonta.
Ikävä ravisteli Rontin koko kehoa. Hän olisi kovasti halunnut taas nähdä Armaan. Kolli oli ollut hänelle niin tärkeä, että tuntui pahalta olla ajattelematta häntä, mutta samalla kaikki se kaipuu ja katumus tuntui repivän raidallisen kollin sielua sirpaleiksi.
Rontti päästi huokauksen ja painoi päänsä heiniin. Ehkä hän voisi tavata Armaan taas unessaan. Ehkä hän pääsisi kokemaan sen ilon, mitä hänen kanssaan oli kokenut, jos näkisi unia hänestä. Ehkä kaikki vielä muuttuisi paremmin päin.

Olin alkanut käymään taas ulkona säännöllisemmin Mirrin syntymän jälkeen. Vaikka koitinkin pysytellä mahdollisimman lähellä pentuani. Häntä se tuntui enimmäkseen vain ärsyttävän. Loikkasin alas aidaltani. Kuljin hetken aikaa aluskasvillisuudessa, kun kuulin oman nimeni. Katselin ympäriinsä hetken ajan kunnes tunnistin äänen tulleen aidalta yläpuoleltani. Loikkasin ylös ja tervehdin Leidiä iloisesti. En ollut päässyt tapaamaan vanhaa ystävääni pitkään aikaan.
“Miten sinulla on mennyt?” kysyin kehräten.
“Mitä samaa vanhaa. Kaksijalkanikin on tulossa vanhaksi. Hän vain pysyy lepotilassa ja makaa”, Leidi kertoi ja kohautti lapojaan. Nyökkäsin.
“Anteeksi etten ole tullut puhumaan. Pippuri varmaan kertoi, että saimme vähän aikaa sitten pennun.”
“Ainiin. Mikä hänen nimensä on? Joko pikkuinen on jaloillaan?” Leidi innostui. Tiesin, että hän rakasti pentuja ja varsinkin toisten pentuja.
“Hän on Mirri ja hän on jo kolme kuuta”, kerroin ja hymyilin. Pikkuinenkin muisto omasta pennustani sai hymyn naamalleni ja lämmön tunteen sydämeeni.
“Mirri on kyllä nimi”, Leidi sanoi. Nyökkäsin. En tiennyt mitä hän sillä tarkoitti.
“Minun pitääkin mennä. Mietin liikaa miten Mirri ja Pippuri pärjäävät kun olen ulkona niin haluan tarkistaa, että kaikki on hyvin”, naukaisin ja heiluttelin häntääni vaivautuneena. Leidi nyökkäsi. Huomasin kuinka säälivä hänen katseensa oli mutta sivuutin sen ja loikin pois. Huokaisin hypätessäni alas takaisin omalle pihallemme. Leidi oli Leidi ja en aikonut hylätä häntä vain sen takia, että hän näki perheestään huolehtimisen säälittävänä. Näin Mirrin ja Pippurin leikkimässä keskenään sisällä joten lähdin takaisin metsään.

Rontti näytti muutaman silmänräpäyksen ajan siltä kuin olisi ollut aikeissa hypätä ulos turkistaan, mutta tämä rauhoittui hieman tunnistaessaan lopulta Sammakon, joka roikotti suussaan punatulkkua. Valo huomasi Rontin katselevan tuoresaalista empivän oloisena. Hän arveli, että kyseessä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun pentu saisi maistaa lintua - tai ylipäätään mitään tuoretta riistaa.
He asettuivat suojaisampaan paikkaan pensaan alle syömään, ja Sammakko ryhtyi repimään saaliista palasia heille kaikille. Rontille tämä antoi siipipalasen, jota pentu töllisteli vähän oudoksuen. Valo yritti parhaansa mukaan estellä huvittunutta hyrinää muodostumasta kurkkuunsa.
“Ei se pure takaisin, sen voin luvata”, Sammakko tokaisi leikkisän lempeä tuike silmissään ja haukkasi malliksi omaa siipipalaansa. Rontti katseli silmät pyöreinä, kun oranssi kolli nieleskeli alas kurkustaan palan höyhenien vuoraamaa lihaa.
“Ei sinun ole pakko syödä höyheniä”, Valo kehräsi hilpeästi pennulle samalla kun nyhti omasta palastaan höyheniä irti. “Minä kynin yleensä oman saaliini ennen kuin syön sen. En halua joutua oksentelemaan höyheniä lopun iltaa.” Hän heitti isäänsä vihjaavan katseen, jonka Sammakko kuittasi hörähtämällä ääneen.

//Rontti?

Rontti ilahtui, kun Valo tarjoutui auttamaan pentua palaamaan takaisin kotiin, mutta kun tämä kysyi suuntaa, Rontti tajusi, ettei ollut siitä enää varma. Mistä hän oli edes tullut? Oliko se taakse vai eteen, tai ehkä sivulle?
“Itseasiassa… en ole varma”, pieni raidallinen kolli naukui hiljaa pyörien paikallaan. Pieni paniikki iski hänen sisimmässään. Mistä hän oli tullut ja miten hän pääsisi takaisin? Rontin toivo alkoi huveta hänen ajatellessa asiaa. Hänen mahdollisuutensa päästä takaisin olisivat varmaankin silloin aika pienet.
“Metsä näyttää joka suunnassa niin samalaiselta. En ole edes enää varma mistä suunnasta tulin teidän luoksenne. Mitä minä teen, jos en pääse takaisin kotiin. Armas on varmasti aivan tolaltaan. Oli niin typerää lähteä”, Rontti vaikeroi hiljaisella äänellä ja katseli maata. Hän ei saattanut ymmärtää miten oli niin hölmö.
Rontti lähes hyppäsi ilmaan säikähdyksestä, kun ruokaa etsimään lähtenyt kissa palasi takaisin. Hän kantoi mukanaan lintua, jonka hän laski maahan. Rontti katsoi kollia hiljaa ja laski katseensa hitaasti lintuun, jonka hän oli juuri tuonut. Raidallinen pentu ei ollut aikaisemmin maistanut sellaista ja oli hieman epävarma. Olisiko se todella syötävää?

//Valo?

Pentu kertoi nimensä olevan Rontti. Tämä vaikutti edelleen hieman epäluuloiselta Valon seurassa, mutta hän yritti olla kuin ei olisi huomannut sitä. Hän tiesi kokemuksesta, miten vaikeaa ventovieraisiin oli luottaa tuosta vain. Olisi vain oltava kärsivällinen.
“Olemme kulkeneet monien kaksijalkaloiden halki, ennen kuin saavuimme tänne”, Valo maukui mietteliäästi ja yritti muistella, missä suunnassa hänen viimeisin näkemänsä kaksijalkala oli. Rontti tapitti häntä pyöreillä, ruskeahkoilla silmillään odottavasti. Kaksijalkalaan pääseminen oli tälle selvästi tärkeä asia.
“Jos etsit jotain tiettyä kaksijalkalaa, olisi hyvä tietää, mistä suunnasta tulit. Lähditpä mihin suuntaan tahansa tästä kohtaa, päädyt ennen pitkää johonkin kaksijalkalaan, mutta minä arvaan, että sinulla on joku tietty paikka mielessä”, Valo katseli pentua pää sivulle kallistettuna. “Minä ja Sammakko voimme kyllä saatella sinut perille. Sinun ikäisesi pennun ei ole turvallista liikkua omin päin.”
Jostain syystä tämä pentu toi hänelle mieleen itsensä pentuna. Hän muisti epämääräisesti, miten epäluuloinen ja peloissaan oli ollut, miten suurena ja kauhistuttavana maailma olikaan näyttäytynyt pienen karvapallon silmin. Sammakko oli myöhemmin kertonut hänelle, että hän ei ollut aluksi edes luottanut omaan isäänsä. Hänen emonsa oli ollut klaanikissa, joka oli lopulta tuonut hänet asumaan isänsä kanssa erakoksi. Sammakko oli alkuun ollut hänelle aivan tuiki tuntematon, pelottava muukalainen, mutta ajan kanssa hän oli oppinut luottamaan tähän.
Kenties siis Ronttikin voisi oppia luottamaan häneen.

//Rontti?

Kalle katsoi ystäväänsä mietteliäänä, ymmärtämättä miksi hän oli ehdottanut kaksijalanpesien pihojen ulkopuolella liikkumista.
"Emmehän me sitten näe, jos Neponen on jossain pesässä", Kalle huomautti. Muru pudisteli päätään.
"Me tunnistamme Neposen hajujäljen, jos löydämme sen", Muru vastasi. Kalle kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
"Niin, totta", Kalle maukui hieman vaivaantuneesti. Hän kyllä haistoi paljon erilaisia hajuja ja erityisesti ruuan jo kaukaa, mutta ei hän varmastikaan tunnistaisi Neposen hajujälkeä, jos se tulisi jossain vastaan. Ulkona oli niin paljon eri hajuja, että ne sekoittuivat toisiinsa Kallen nenässä. Muru kurtisti kulmiaan ja katsoi ystäväänsä empien.
"No, ei hätää", ystävä tokaisi, "kyllä minä ainakin tunnistan Neposen hajun, jos haistan sen." Kallen kasvoille levisi hymy. Hän oli hyvillään, ettei Muru pitänyt kollia pilkkanaan.
Kalle ja Muru siirtyivät yhteistuumin pois kaksijalanpesän piha-alueelta ja jatkoi liikkumista sen ulkopuolella aivan aidan viertä pitkin.
"Kuuntele!" Kalle parkaisi, kun hän kuuli jostain etäältä koiran haukuntaa. Kollin niskavillat nousivat pystyyn pelosta. Koiran haukunta voimistui ja Kalle-parka säikähti.
"Juokse!" Kalle ulvoi ystävälleen ja pinkaisi juoksuun, tietämättä missä koira haukkui.

Muru pudisti päätään, kun äsken pahannäköisesti aidalta alas pudonnut Kalle lähti jo säntäämään vauhdilla eteenpäin.
”Kalle, mitä minä juuri sanoin? Meidän täytyy oikeasti hidastaa vähän. Emmekä saa kiinnittää liikaa huomiota. Tuolla edessäpäin on meille ihan tuntemattomien kissojen pihoja”, Muru huomautti vähän tuohtuneena, saatuaan ystävänsä kiinni seuraavan aidan edessä.
”Ai, joo… Hidastetaan sitten — mutta minä menen edellä!” Kalle maukaisi karhealla äänellään ja väläytti Murulle hymyn.
”Sopii. Sinähän se parhaiten tiedät, missä suunnalla Neponen liikuskelee”, Muru vastasi. Vaikka hän ei olisi kyllä halunnut näyttää tietä Neposen pesälle siinäkään tapauksessa, että olisi tiennyt, missä suunnassa se sijaitsi.
Muru toivoi, ettei heidän retkensä kestäisi oikeasti niin pitkään, että Neposen löytämisestä tulisi todellinen mahdollisuus. Naaras ei yhtään tykännyt poistua omasta pihastaan, ja jo Myyn pihan jättäminen sai hänen kehonsa värisemään kauttaaltaan. Ulkomaailma oli täynnä vaaroja. Muru käveli vatsa maata viistäen ja painautui kiinni Kallen kylkeen aina, kun vain oli mahdollista.
”Olisikohan meidän kuitenkin parempi kävellä pihojen ulkopuolella, aivan aidan vieressä?” Muru epäröi heidän laskeutuessaan viidennen kaksijalanpesän pihalle.

//Kalle

Elämäni oli jatkunut samaa rataa aika pitkään kunnes yhtäkkiä minut oli viety leikkaajalle. Pippuri oli ollut koko ajan hädissään kotona ja, kun olin palannut hän oli ollut niin iloissaan. Olin jo aika varma siitä, että odotin pentuja. Aika kului todella nopeasti, kun yhtäkkiä olinkin jo synnyttänyt. Nyt talossamme kirmasi pieni Mirri-niminen kissanpentu. Kaksijalkamme olivat nimenneet pikkuisen. Pippuri jahtasi parhaillaan Mirriä ympäri oleskelutilaa. Kehräsin ja istuin katselemassa vähän matkan päästä. Pippuri oli maailman paras isä. Olin tiennyt sen ihan aina. Mirrin syntymän jälkeen kävin harvoin ulkona vaikka hän olikin jo tarpeeksi vanha olemaan erossa minusta. En vain kestäisi, jos pienelle pennulleni kävisi jotain.
“Hahaa sain kiinni!” Pippuri kiljaisi kaataessaan Mirrin tassullaan maahan. Tiesin, että Pippuri ei satuttaisi Mirriä joten en hievahtanutkaan.
“Emoooo!!! Pelasta minut!” Mirri kiljui nauraen, kun Pippuri esitti hyökkäävänsä. Loikkasin alas pehmeältä korokkeelta ja jolkotin kumppanini ja tyttäreni luo.
“Ei hätää!” naukaisin kehräten ja loikkasin Pippurin kimppuun. Tönäisin hänet pois Mirrin päältä ja aloitin leikkitappelun. Mirri katsoi vierestä silmät suurina, kun pieksin Pippuria.
“Päihitä hänet!” Mirri kiljui. Painoin Pippurin maata vasten edelleen kehräten. Kollin rinta kohoili tiuhaa tahtia.
“Antaudun!” hän naukui huohotuksensa välistä. Päästin hänet altani ja astuin askeleen taakse Mirrin viereen.
“Näin päihitämme isän”, nau’uin kehräten. Mirri hymyili selvästi riemuissaan. Vilkaisin läpinäkyvän rei’än suuntaan ja tajusin, että ulkona satoi lunta.
“Lunta!” naukaisin hiljaa mutta innokkaasti. Pippuri katsoi myös ulos. Mirri katsoi myös sinnepäin ja säntäsi sitten ulos. . Tassutin perään rivakasti. En voinut päästää Mirriä ulos yksin. Mirri pyörähti selälleen ja pomppi leikkien lumessa. Vaikka lunta ei ollut paljon Mirrillä riitti energiaa ja iloa. Hymyilin katsellessani häntä. Emollinen vaistoni kuitenkin piti aistini valppaana joka sekunti. En voisi sietää, jos omalle pennulleni kävisi jotain. Läpsäisin itsekin yhtä lumihiutaletta. Vuodenaika vuodenajalta metsä ja luonto onnistui ilahduttamaan ja ihmetyttämään. Kaikki oli aina niin kaunista ilman tai lumen kanssa. Maailma oli ihana paikka. Vielä ihampi se oli Mirrin syntymän jälkeen mutta oli se ennenkin ollut tosi ihana. Kehräsin onnellisena katsellen kuinka Mirri keksi aina uuden tavan läimäistä lumihiutaleita.

Kalle suuntasi Murun edellä kohti Myyn pihaa. Hän arveli heidän pääsevän sieltä nopeiten Neposen kotiin, koska kolli oli tullut heidän luokseen siltä suunnalta. Kalle piti itseään todella viisaana, kun osasi ajatella niin järkevästi. Tavallisesti Muru oli toiminut ajattelijana, joka tiesi kaiken.
"Odota Kalle!" Muru huudahti, kun Kalle kirmasi märän nurmikon poikki ja loikkasi kömpelösti aidan päälle. Hän kääntyi katsomaan ystäväänsä, joka käveli märällä nurmella hitaammin eteenpäin.
"Voi Muru, sinun on oltava nopeampi! Meillä ei ole koko päivää aikaa, sillä kaksijalat palaavat kotiin ennen... No sitä tavallista aikaa kun he palaavat!" Kalle marisi hermostuneesti, sillä hän halusi ehtiä löytää Neposen ennen kaksijalkoja... Muru loikkasi Kallea ketterämmin aidan päälle.
"Kyllä me ehdimme. Me emme voi ryntäillä sinne tänne ilman päämäärää", Muru huomautti. Kalle väläytti ystävälleen lempeän hymyn.
"Niin.. Onneksi sinä olet noin viisas. Tule, juostaan äkkiä Myyn pihan poikki!" Kalle ehdotti ja loikkasi alas aidalta, tietysti suoraan kuonolleen..
"Ei käynyt kuinkaan!" Kalle vannoi ja ravisteli päätään. Hän lähti kirmaamaan pihan poikki Murun edellä.

//Muru?

Kärsimättömyydestään huolimatta Kalla oli malttanut yöpyä kaksijalkojen pihalla. Hänen saapuessaan metsän laitaan aurinko oli jo ollut laskemassa, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä - tai kuka - häntä metsässä odottaisi. Kalla oli päättänyt, että olisi parempi nukkua nyt jossain muualla, sen sijaan, että hän olisi lähtenyt pimeässä haahuilemaan vieraaseen paikkaan.
Siten hän löysikin itsensä aamulla kaksijalkojen pesän kuistin alta, jonne naaras oli käpertynyt turvaan pesän asukkeja. Hän oli herännyt hirviön jyrähdykseen ennen kuin aurinko oli vielä noussutkaan. Kun Kalla pisti päänsä esiin kuistin alta, taivas oli hiljalleen taittumassa tummasta violetista siniseen. Hän suki turkkinsa edustuskelpoiseksi, mutta ei jäänyt sen enempää aikailemaan. Hänen oli taas nälkä, ja nyt kun Kalla oli tottunut syömään jopa päivittäin, oli tunnetta vaikeampi sietää kuin aiemmin.
Musta naaras hipsi kuistin alta ja kiirehti aamusta kostean nurmikon poikki. Hirviötä ei näkynyt kaksijalkojen pihalla, mikä oli naaraalle pieni helpotus. Siitä huolimatta hän ei hetkeksikään erehtynyt luopumaan valppaudestaan, vaan piti korvansa höröllä ja suunsa raolla tunnistaakseen hienovaraisimmatkin äänet ja hajut ympäristöstä. Jännittyneenä hän ryömi kaksijalkojen pensasaidan ali jaksamatta kiinnittää huomiota multaan, joka tarttui hänen vatsakarvoihinsa. Normaalisti Kalla ei voinut sietää turkkinsa sotkeutumista tuolla tavoin, mutta nyt hän oli niin metsän lumoissa, ettei kyennyt ajattelemaan muuta. Kun hän pisti päänsä pensasaidan toiselle puolelle, oli näkymä vain hieman vähemmän henkeäsalpaava kuin edellisenä iltana.
Hänen edessään avautui metsä kaikkine oranssin ja punaisen sävyineen. Puut kurottivat korkealle taivaalle hänen yläpuolelleen niiden rusehtavien lehtien heiluen hennosti tuulessa. Maata täplittivät värikkäät marjapensaat ja varvut, sekä viimeiset kylmien aikojen edestä kuihtuvat kukkaset. Kalla haistoi heti tuoksuja, joita ei kaksijalkalassa asuessaan ollut voinut kuvitellakaan. Hän tunsi puiden ja ruohon tuoksun jo ennestään, mutta täällä kasvit tuoksuivat aivan eriltä kuin kaksijalkojen keinotekoisilla puistoalueilla. Sen lisäksi hän haistoi selvästi muunkin luonnon, aluskasvillisuudessa myllertävät pikkueläimet ja puissa hyppelevät oravat ja linnut. Kaksijalkojen haju oli edelleen voimakas tällä etäisyydellä, mutta ilma tuntui jo nyt raikkaammalta. Ensi kertaa elämässään Kallasta tuntui, että hänellä oli tilaa hengittää.
Kalla ei jäänyt sen pidemmäksi aikaa ihailemaan näkyä. Hän oli varma, että edessä odottivat vieläkin upeammat seudut, eikä hänen olisi järkeä jäädä töllöttämään ensimmäistä metsikköä, johon törmäsi. Nälkäisenä hän maisteli ilmassa leijailevia riistan hajuja kielellään. Valinnanvaraa löytyi, eivätkä kaksijalkojen jätteet kuuluneet tarjontaan, mikä oli vain hyvä. Kalla ei halunnut enää koskaan vahingossakaan syödä niiden kummajaisten keinotekoisen makuisia ruokia. Hän muisti edelleen sillan kupeessa syömänsä kalan, joka oli ollut helposti Kallan lyhyen elämän paras ateria. Heti kalan suomuiseen nahkaan kiinni purtuaan hän oli tiennyt olevansa menetetty tapaus, eikä hän enää koskaan voisi palata takaisin roskien tonkimiseen ruoan toivossa.
Kalla tunnisti ilmassa hiiren tuoksun ja lähti valitsemansa saaliin perään. Hän huomasi, että metsässä saalistaminen oli erilaista kuin kaksijalkalassa. Hän oli edelleen varovainen uudessa ympäristössä, mutta täällä tuntui olevan vähemmän uhkia. Hän kulki puiden lomassa haistamatta muuta kuin riistaeläimiä, kenties välillä jonkun kaksijalan haalean hajujäljen. Kaksijalkalassa hänen oli aina ollut oltava varuillaan kaksijalkojen ja hirviöiden varalta, sillä nuo oliot pystyisivät helposti tappamaan hänet niin halutessaan. Kalla kuitenkin tiesi, että metsä kätki varmasti syvyyksiinsä vaarallisia petoja, joita hän ei aiemmassa ympäristössään ollut kohdannut. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan havainnut vihollista, joten Kalla salli itsensä nauttia metsän vähistä ärsykkeistä.

Auringon huippuun mennessä Kalla oli saanut syödäkseen ja taittanut matkaakin kunnioitettavan määrän. Metsässä kulkeminen oli nopeampaa kuin kaksijalkalassa, kun hänen ei tarvinnut varoa kaikkea ympäristössään. Kaksijalkala oli täynnä vaarallisia ukkospolkuja, joita ylittäessä Kalla tiesi monen kuolleen. Täällä hän saattoi kulkea minne lystäsi varomatta ketään tai mitään.
Hän oli tunnistanut myös outoja tuoksuja. Oli mahdollista, että ne kuuluivat joillekin täysin hänelle harmittomille eläimille, kuten joillekin riistalaeläimille, joita Kalla ei vain tuntenut. Toisaalta oli mahdollisuus, että vieraat hajujäljet olivat häntä suurempien petojen jättämiä. Kalla ei tuntenut metsän sääntöjä, joten hänen oli kulkiessaan oltava erityisen varovainen. Hänen sokea silmänsä osoittautui suureksi heikkoudeksi, mutta onnekseen naaras korvasi paljon tarkalla hajuaistillaan.
Kerran Kalla kiipesi erääseen korkeaan puuhun, jonka oksien musta naaras huomasi kurottavan korkeammalle kuin muiden lajitovereidensa. Kaksijalkalassa Kalla ei ollut joutunut kapuamaan koskaan kovin korkealle, sillä kaikki pinnat olivat suoria ja liukkaita sekä kätevistä, tassunmentävistä ulokkeista puutteellisia. Helpotuksekseen hän kuitenkin huomasi, että uupuvasta kokemuksestaan huolimatta kiipeily sujui häneltä ainakin niin hyvin, että musta naaras pääsi kuin pääsikin puun latvaan. Ei missään ennätysajassa, mutta pääsi kuitenkin. Puun latvassa hän katseli ympärilleen metsän yllä yrittäen jollain ilveellä päätellä oikeaa suuntaan.
Hänen tapaamansa klaanikissa ei ollut kertonut paljoa. Kalla tiesi vain, että klaanit elivät metsässä. Ja metsiähän saattoi olla lukemattomia. Musta naaras tiesi, että hänen olisi oltava hyvin onnekas löytääkseen klaanikissat juuri tästä metsästä. Jos metsä osoittautuisi klaanikissattomaksi, olisi hänen palattava takaisin ja jatkettava etsintöjään toisesta suunnasta.
Kaukaisuudessa Kalla näki metsän katoavan ja muuttuvan avarammaksi, puuttomaksi alueeksi. Hän siristi silmiään yrittäen erottaa tarkemmin. Tuolla avaralla alueella näytti kiemurtelevan kapea joki, tosin tältä etäisyydeltä Kalla ei voinut olla varma näkemästään. Hän yritti katsoa pidemmälle, mutta mitä kauemmas hän tähysti, sitä sekavammin metsien vihreys sekoittui taivaan siniseen.
Laskeutuessaan puusta Kalla ei ollut edelleenkään varma siitä, oliko hän kulkemassa oikeaan suuntaan. Jotain hän kuitenkin tiesi: edessä olisi joki. Metsä oli pullollaan syötävää, joten ravinnon puolesta klaanit voisivat asustella melkein missä vain. Toinen perustarve, vesi, oli kuitenkin rajoittavampi tekijä. Klaanien oli pakko asua jossain veden lähellä, joten oli hyvin mahdollista, että ne majailivat tämän kyseisen joen äärellä. Toisaalta joki näytti jatkuvan kauas, joten Kallalla saattaisi olla edessään monen päivän vaellus.
Hän kuitenkin päätti yrittää löytää tiensä joelle jo tänään. Kallan oli nimittäin jano. Hänen kurkkuaan kuivasi, eikä hän voinut syyttää kokemastaan huimauksesta pelkkää väsymystään. Kallan olisi pakko löytää pian vettä, eikä hän voinut uskoa typeryyttään asetettuaan aiemmin kurnivan vatsansa janonsa tyynnyttämisen edelle.
Kalla yritti muistella, missä suunnassa joki oli virrannut. Jos hänen muistinsa ei pettänyt, oli joki edennyt kohti sitä suuntaa, mistä aurinko tällä hetkellä paistoi. Oli kuitenkin otettava huomioon, ettei aurinko pysynyt leveyssuunnassa samassa kohtaa taivasta koko päivää. Hänen olisi kiirehdittävä ennen kuin hänen taivaalla loistava oppaansa kävisi hyödyttömäksi. Kalla pyrähti juoksuun.
Hänen tassunsa rummuttivat pehmeää maata ja Kalla nautti joustavan sammaleen tunnusta allaan. Kaksijalkalassa pinnat olivat aina kovia ja karheita, viherlehtisin polttavan kuumia. Täällä mättäät tuntuivat mukavan pehmeiltä tassujen alla. Maaperä oli myös kosteaa, ja Kalla pohti, viittasiko se kenties joen läheisyyteen. Hänen oli kuitenkin muistutettava itseään siitä, ettei hän ollut metsäkissa, eikä voinut olettaa oman logiikkansa pätevän täällä. Kalla kiristi tahtiaan.

Aurinko oli jo alkanut laskea, kun Kalla viimein kuuli veden kohinan. Hän höristi korviaan olematta täysin varma siitä, mitä oli kuullut. Ääni kuitenkin kuulosti samalta kuin kaksijalkojen keinotekoiset vesiputoukset puistoissa. Vaiston johdattamana Kalla kaarsi vasempaan ja hetken aluskasvillisuuden joukossa rämmittyään hän löysi tiensä joen penkalle. Hän kumartui hätiköidysti veden äärelle ja alkoi juoda ahneesti. Kalla tunsi olonsa virkistyvän välittömästi, hänen katseensa tarkentui ja mieli selkeni. Vesi ei ollut koskaan maistunut yhtä herkulliselta, eikä se johtunut pelkästään Kallan kokemasta armottomasta janosta. Ei, vesi oli täällä myös uskomattoman raikasta. Kaksijalkalassa Kalla oli tottunut juomaan lätäköistä tai puistojen luonnottomista vesistöistä, mutta niiden vettä oli aina tahrannut outo, tunkkainen sivumaku. Kalla latki siis joen vettä pitkän tovin, ennen kuin nosti päätään ja katsoi uteliaana jokea. Hän ei ollut edes tajunnut jäädä ihmettelemään tätä ilmestystä, kun oli kiirehtinyt juomaan.
Joen vesi kuohusi vinhasti hänen edessään, ja Kalla otti vaistomaisesti askelen taaksepäin. Musta naaras osasi jotenkuten uida - hän oli opetellut puistoissa - mutta hän ei ollut niin itsevarma omista kyvyistään, että olisi kuvitellut kykenevänsä taittamaan matkan toiselle puolelle. Joki näytti voimakkaalta ja rauhattomalta, aivan kuin se olisi ollut elossa.
Osasivatkohan klaanikissat uida? Kalla istuutui hetkeksi joen törmälle lepäämään ja pohtimaan. Hänen edessään huojui tuulessa kaisloja, joista lähti ilmavirran vaikutuksesta kimeä vislaus. Joen vesi oli niin kirkasta, että Kalla kykeni yhdellä silmälläänkin näkemään sen eriväristen kivien täplittämän pohjan. Hänen ohitseen ui hopeinen kala, ja vesi herahti Kallan kielelle. Otus kuitenkin katosi virran mukana yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Hetken joen yllä leijailevaa raikasta, kosteaa ilmaa hengitettyään Kalla nousi. Aurinko oli jo ehtinyt niin alas, että taivas oli alkanut muuttua punertavaksi. Tavallisesti pimeä ei huolestuttanut mustaa erakkoa, mutta tuntemattomassa ympäristössä hän liikkuisi mieluiten kirkkaaseen aikaan. Hän ei ollut näillä seuduilla vielä törmännyt vihollisiin, joten Kalla arveli olevansa nukkuessaan turvassa. Varmuuden vuoksi hän etsi itselleen nukkumapaikan kauempaa joesta erään puun juurakosta. Väsymys painoi jo naaraan raajoja, joten ei kestänyt kauaakaan ennen kuin uni otti Kallan valtaansa.

Kalla heräsi säpsähtäen. Hän oli juuri nähnyt unta siitä, miten joki oli alkanut tulvia ja kuohua hänen nukkumapaikkansa ylle. Kylmä, tumma vesi oli repäissyt hänet mukaansa, ja Kalla oli vajonnut hiljalleen pohjaa kohti auringon valon sumentuessa yläpuolellaan. Hänen kesti hetki tajuta, ettei ollut enää joen syvyyksissä vaan jälleen puun tomuisessa juurakossa. Hänen sydämensä löi kuin pienellä päästäisellä ja niskakarvat olivat itsestään kohonneet.
Kalla istui hetken paikoillaan pimeässä ajatuksiaan keräillen. Hän ei onneksi ollut kissa, jota oli helppo hätkähdyttää, joten mitään pelkoa joesta ei yhdestä painajaisesta jäisi. Mustaturkkinen naaras tunsi kuitenkin olonsa hieman jännittyneeksi astellessaan taas joen luokse. Se oli kuitenkin pysynyt omissa mitoissaan ja virtasi samaa tahtia kuin edellisenä iltana. Nyt Kalla huomasi, että rannassa, jossa vesi virtasi hitaammin, oli veden pinta hieman jäässä. Ei kuitenkaan niin paksusti, että hän olisi pitänyt järkevänä ideana sen päällä kävelemistä.
Kalla lähti jatkamaan matkaansa joen viertä. Taivas oli kelmeä ja viileänsävyinen mutta pilvetön. Maa Kallan tassujen alla tuntui routaiselta, ja kasvien lehdet olivat hieman huurtuneet. Selvästi säät olivat kylmentymässä. Kaksijalkalassa kadut pysyivät lehtikadonkin aikaan lämpiminä, ainakin niin kauan kuin ne olivat paljaina lumesta. Kenties noilla karuilla seuduilla oli myös puolensa, Kalla tuumi kuuraisten mustikanvarpujen seassa talsiessaan.
Kalla ei ollut ehtinyt taittaa matkaa kauaakaan ennen kuin tuntematon, voimakas haju osui hänen eteensä kuin väistämätön seinä. Hän pysähtyi niille sijoilleen: jossain hänen edessään alkoi selvästi jonkun - tai hajun voimakkuudesta ja vaihtelevuudesta päätellen - joidenkin reviiri. Kissoja oli paljon, kymmeniä. Heidän tuoksuillaan oli kuitenkin aina sama vivahde, mikä kertoi siitä, että selvästi kissat kuuluivat samaan joukkioon.
Kalla salli itsensä kerrankin olla optimistinen ja toiveikas, eikä yrittänytkään hillitä sisällään kytevää innokkuutta. Reviirin oli pakko kuulua klaanikissoille. Oli kenties uhkarohkeaa ja hieman harkitsematonta astella kysymättä ja ilmoittamatta toisten reviirille, jota selvästi vartioitiin tarkasti, mutta Kalla ei epäröinyt hetkeäkään kävellessään rajan yli. Hän ei ollut matkannut näin kauas tullakseen torjutuksi: klaanikissojen olisi pakko hyväksyä hänet joukkoonsa. Jos he olisivatkin vihamielisiä, mikä oli hyvin mahdollista, Kallan oli vain vakuuteltava heille olevansa hyödyllinen lisä klaaniin. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa hän menettäisi tänään henkensä näiden vaarallisten kissojen kynsissä, mutta silloin hänen ei ainakaan koskaan enää tarvitsisi palata kaksijalkalaan. Kalla saisi sitä paitsi kuolla metsässä, mikä ei kuulostanut ollenkaan karulta päätökseltä hänen elämälleen verrattuna siihen, miten useat kaksijalkalan erakot kohtasivat loppunsa. Mieluummin hän kuolisi näiden kissojen tappamana kuin jäisi hirviön alle tai söisi jotain sopimatonta.
Vaikka metsä näytti rajan molemmin puolin samanlaiselta, oli tunne reviirillä aivan eri kuin sen ulkopuolella. Kalla ei enää ollut vapaa kulkija, vaan vieras tai tunkeilija. Hän kulki varuillaan miettien samalla kuumeisesti, kuinka voisi klaanikissan kohdatessaan taivutella tämän hyväksymään hänet joukkoonsa. Hän näki maassa kulkevat polut, jotka olivat painautuneet kissojen kulkiessa reviirillään. Kaikkialla tuoksui klaanikissoilta, ja riistaakin tuntui olevan vähemmän. He olivat selvästi jättäneet metsään jälkensä.
Kalla oli ajatuksissaan, kun hän yhtäkkiä haistoi vahvan, pistävän tuoksun lähettyvillä. Se ei kuulunut kissalle, vaan jollekin paljon häijymmälle. Kalla vilkuili valppaana ympärilleen, kunnes huomasi erään kuihtuvan pensaikon syvyyksissä vihamielisen silmäparin, joka näytti nauliutuneen häneen. Kalla ehti juuri ja juuri nähdä oranssin turkin välähdyksen, ennen kuin tuo vihollinen syöksähti hänen kimppuunsa tarttuen napakasti naaraan kaulaan. Hän sihahti kivusta ja onnistui voimakkaalla, äkkinäisellä sivuliikkeellä karistamaan otuksen kimpustaan.
Nyt otus tarkkaili häntä vähän matkan päästä. Kalla ei ollut koskaan nähnyt tällaista eläintä: sen turkki oli oranssi kuin tuli, mutta tuuhean hännän pää valkoinen. Tassut olivat savunmustat ja silmissä hohti viekkaus ja julmuus. Otus ärisi ja paljasti hampaansa ja seuraavana hetkenä lähti uuteen hyökkäykseen. Kalla väisteli parhaansa mukaan eläimen terävää kitaa, mutta tiesi olevansa alakynnessä. Silloin hän kuitenkin haistoi jotain: klaanikissoja!
Paikalle pelmahti jostain metsän syövereistä ensin valkea kolli, sitten raidallinen. Kaksikko liittyi taistoon tätä tuntematonta otusta vastaan, ja Kalla oli yllättynyt mutta kiitollinen heidän avustaan. Kolmellakin kissalla taistelu vaati veronsa, ja Kallan keho alkoi tuntua väsyneeltä. Hän kuitenkin valpastui, kun yhtäkkiä oranssi eläin alkoi riepotella valkeaa kissaa ympäriinsä. Lopulta se hellitti otteensa, jolloin kissa jäi makaamaan maahan elottomana. Raidallinen antoi otukselle takaisin samalla mitalla ja lysähti sitten kuolleen toverinsa viereen. Kalla asteli lähemmäs ja katsoi hämmästyneenä valkoisen kollin ruumista. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ja tuo vieras kissa oli niin helposti antanut henkensä hänet pelastaakseen.

//Varjo tai Mesi?

Milan paluun jälkeen hän oli kertonut kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut. Se kuulosti todella jännittävältä, mutta myös hieman pelottavalta. Sisareni kertoi, että aluksi häntä olikin pelottanut todella paljon, kun hänen ympärillään oli häärinyt paljon tuntemattomia kaksijalkoja ja aivan uusia hajuja. Mielestäni se kuulosti hyvin hassulta, kun Mila kertoi saaneensa käpäläänsä jonkinlaisen ylimääräisen turkin, aivan kuten kaksijaloillakin oli. Sen turkin vuoksi hän ei ollut kyennyt taittamaan käpäläänsä. Vasta kun turkki oli poistettu, Mila oli kyennyt taas kävelemään kunnolla. Hän oli kertonut tutustuneensa useaan uuteen kissaan, jotka kaikki olivat olleet jollain tavalla huonovointisia. Emo oli osannut kertoa, että Mila oli ollut leikkaajan luona. Leikkaaja oli kaksijalka, joka ilmeisesti teki jotain kissoille. Emon mukaan se jokin oli jotain todella pahaa, mutta minä en uskonut sitä. Leikkaaja oli parantanut Milan tassun, joten hänen täytyi olla todella mukava! Olin kuitenkin äärettömän onnellinen, että rakas siskoni oli taas meidän luonamme, eikä lähtisi enää minnekään.
Oli kulunut puoli kuuta siitä, kun Mila oli palannut. Olimme oppineet kaikkea uutta, mutta pysytelleet poissa kiipeilypuun toiselta tasolta. Emo oli ollut sen suhteen äärimmäisen huolehtivainen. Hän ei halunnut, että loukkaisimme enää itseämme tai että joutuisimme eroon toisistamme. Kuten emo oli luvannut, hän yritti tulla toimeen kaksijalkojen kanssa. Se näytti olevan hänelle todella vaikeaa, mutta minä ymmärsin häntä. Emo oli aina pelännyt ja vihannut kaksijalkoja. Mutta Milan tapaus oli osoittanut hänelle, että kaksijalat oikeasti olivat hyviä ja halusivat meidän parastamme.
Olimme juuri leikkimässä Milan kanssa, kun huoneen ovelta kuului ääntelyä. Äänet kuuluivat kaksijalanpennuille sekä aikuisille kaksijaloille. Kaksijalanpennut olivat käyneet pari kertaa luonamme. Emo ei voinut sietää niitä, mutta minusta ne olivat ihan mukavia, joskin vähän kovakouraisia ja arvaamattomia..
"Vau! Ne toivat meille ruokaa!" hihkaisin iloisesti ja käänsin innoissani katseeni Milaan. Heti kun kaksijalanpennut astuivat huoneeseen, emo piiloutui kiipeilypuun alla olevaan koloon. Katsoin hänen peräänsä haikeana, sillä olisin halunnut, että emokin olisi voinut olla kanssamme. Emon silmät kiiluivat hämärässä kolossa, kun hän katseli varautuneena meidän suuntaamme. Kaksijalanpennuista pienempi piteli kädessään herkkutikkua. Mila syöksähti sitä kohti, mutta kaksijalanpentu vetäisi tikun ylemmäs, jottei sisareni saisi sitä kiinni.
Kaksijalanpentu sanoi jotain naaraskaksijalalle, joka vastasi pennulleen lempeällä äänellä. Naaraskaksijalka nappasi tikun käteensä ojensi sen kohti Milaa. Sisareni upotti nopeasti hampaansa herkkuun, jottei se pakenisi hänen hampaistaan enää minnekään.
“Mmrrau!” Mila murahteli, kun hän yritti repiä tikkua kaksijalan kädestä. Kaksijalkojen suut olivat vääntyneet nauruun, kun he katselivat sisareni repivän tikkua täysi tohina päällä. Kaksijalanpennuista isompi kiersi minun luokseni ja heilutteli kasvojeni edessä toista herkkutikkua. Ilmeeni kirkastui ja otin varovaisen askeleen lähemmäs kaksijalanpentua. Tiesin, että ne pelkäsivät välillä liian nopeita liikkeitä ja teräviä kynsiämme, joten pyrin olemaan varovainen.
“Oletpa sinä kiltti, kun annat minulle ruokaa!” nau’uin hymyissä suin iloisella äänellä. Kaksijalanpentu sanoi jotakin mitä en ymmärtänyt ja ojensi sitten tikun lähemmäs minua. Otin hellästi sen hampaideni väliin ja kaksijalanpentu irrotti otteensa. Vilkaisin sivusilmälläni Milaa, joka edelleen riehui oman herkkutikkunsa ja naaraskaksijalan kanssa. Aloin kaikessa rauhassa nauttia omasta herkustani. Samalla isompi kaksijalanpentu hivuttautui minua lähemmäs ja laski varovaisesti karvattoman käpälänsä selkääni vasten. Kuin vaistomaisesti nostin selkääni hieman ylöspäin, kun kaksijalan käpälä liukui pehmeää turkkiani vasten aina hännäntyveen saakka. Kurkustani alkoi kummuta kehräystä, joka oli varsin epävireistä ja katkeilevaa, sillä syöminen häiritsi sitä. Isompi kaksijalanpentu osasi silittää hieman nätimmin kuin pienempi, mutta kyllä hänenkin käsittelystään huomasi, miten pieni hän vasta oli. Täysikasvuiset kaksijalat eivät koskaan sukineet turkkiani vastakarvaan, mutta kaksijalanpentu teki niin. Se tuntui hieman epämukavalta, mutta en halunnut pahoittaa pennun mieltä. Hän yritti parhaansa, ja se riitti minulle. Emo sukisi kyllä turkkini sen jälkeen, kun kaksijalanpentu oli koskenut siihen.
“Nam, olipa se herkullinen tikku”, nau’uin huuliani lipoen, kun olin saanut koko tikun syötyä. Kaksijalanpentu katsoi minua hymyillen ja sanoi taas jotakin, mitä en ymmärtänyt sitten alkuunkaan. Otin askeleen lähemmäs kaksijalkaa, joka istui lattialla seuranamme. Puskin hellästi sen taitettua jalkaa ja kehräsin. Kaksijalanpentu silitteli minua korvan takaa, niskasta ja selästä. Välillä kaksijalanpennun pitkät, tikkumaiset etujalkojen varpaat jäivät rapsuttamaan leukaani. Rakastin sitä, kun kaksijalat silittivät minua! Nousin varovaisesti kaksijalan syliin, varoen etten pistelisi hänen jalkojaan kynsilläni. Minun oli toisinaan vielä vaikeaa hallita sitä, koska kynteni olivat esillä ja koska eivät. Ilmeisesti kaksijalanpentuun ei sattunut, sillä se pysyi paikoillaan ja jatkoi paijaamistani, kun kierähdin kerälle hänen syliinsä. En edes tajunnut, että nukahdin siihen paikkaan.

Heräsin siihen, kun joku siirsi minua. Yritin unisena tarttua kynsilläni kiinni kaksijalanpentuun, mutta joku tarttui kiinni tassuihini.
“Eii!” miu’uin onnettomana, kun naaraskaksijalka veti minut pois kaksijalanpennun sylistä. Kaksijalanpentu sanoi taas jotakin, johon naaraskaksijalka vastasi. Alkoi vuoropuhelu, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Katselin väsyneenä vuoronperään naaraskaksijalkaa ja pentua. Jonkin ajan kuluttua pentu nousi ylös, käveli luokseni ja rapsutti vielä korvantaustaani hieman rajuin ottein. Sitten kaksijalanpentu sanoi minulle jotakin ja lähti pois naaraskaksijalka perässään. Jäin haikein mielin katselemaan heidän peräänsä.
“Minä sain kaksi herkkutikkua!” Mila keskeytti minut ja loikki vierelleni hiekkalaatikon suunnalta.
“Ai, minä taisin torkahtaa. Onpa hieno juttu! Kaksijalat ovat niin anteliaita”, nau’uin iloisella äänellä. Mila nyökytteli päätään. Meidän molempien katseet kääntyivät emoon, joka viimein uskaltautui ulos kiipeilypuun alla olevasta kolosta.
“Saitko sinä yhtään herkkua, emo?” kysyin ja tassutin emon luokse.
“Sain”, emo vastasi lyhytsanaisesti ja vilkuili hermostuneena huoneen ovelle.
“Onpa hyvä. Kävivätkö kaksijalanpennut silittämässä sinuakin?” esitin emolle uuden kysymyksen kirkkaalla äänelläni. Emo pudisteli päätään.
“Eivät, ja hyvä niin. Minä en voi sietää heitä”, emo vastasi hieman turhankin rehellisesti.
“Niin, ne ovat kyllä aika arvaamattomia ja nopealiikkeisiä. Mutta eivät ne tahdo meille mitään pahaa”, Mila vastasi. Emo kohautti lapojaan.
“Teidän on hyvä olla varovaisia kaksijalanpentujen kanssa, heistä ei koskaan tiedä mitä ne keksivät”, emo lausui terävällä äänellä. Nyökyttelimme molemmat päitämme Milan kanssa. Otimme kyllä tosissamme emon käskyn, mutta siitä huolimatta minä luotin kaksijalanpentuihin. En aivan yhtä paljon kuin täysikasvuisiin kaksijalkoihin, mutta uskoin myös heidän hyvyyteensä.

“Tulkaa äkkiä katsomaan! Ulkona sataa valkoista vettä!” Mila hihkaisi istuessaan ikkunalaudalla. Korvani nousivat välittömästi pystyyn ja uni hävisi tiehensä. Valkoista vettäkö?! Ei voinut olla! Kampesin itseni nopeasti pystyyn ja loikin sulavasti kiipeilypuun kautta ikkunalaudalle. Mila ei ollut valehdellut, sillä taivaalta tosiaan satoi valkeita vesipisaroita! Ne leijailivat maahan huomattavasti hitaammin kuin tavalliset vesipisarat.
“Vau! Miten se voi olla mahdollista?” kysyin haltioituneena.
“Ei se olekaan”, emo naukui päästyään myös ikkunalaudalle. Ikkunalauta oli niin iso, että mahduimme kaikki kolme sille vaivatta. Käänsimme sisareni kanssa kysyvät katseemme emoon päin.
“Mitä se sitten on?” Mila kysyi ja katsoi taas ulospäin. Minä pidin katseeni emossa ja odotin kärsivällisesti, että hän kertoisi.
“Se on lunta. Sitä sataa maahan aina lehtikatoisin. Ei mene aikaakaan, kun koko maa on valkoinen. Lumi peittää alleen ruohon ja aluskasvillisuuden ja sulaa hiirenkorvan aikaan pois”, emo selitti rauhallisella äänellä.
“Ai niin, sinä olet kertonut meille lehtikadosta! Onko se täällä nyt?” kysyin mietteliäänä. Emo nyökäytti päätään.
“Hyvä puoli kotikisuna olemisessa on se, että meidän ei tarvitse kestää kylmää ulkona”, emo lausahti raskaalla äänellä. Hänen haikea katseensa kääntyi ulos. Mielestäni emo oli tottunut aika hyvin kotikisun elämään, mutta kaipasiko hän takaisin ulos?
“Kotikisuna olemisessa on paljon hyviä puolia!” korjasin emon sanomisia hieman. Emon kasvoille piirtyi lämmin hymy, mutta hän piti katseensa ulkona.
“Niin, olet oikeassa Lola. Mutta kun on elänyt koko elämänsä ulkona, pienessä tilassa eläminen on vaikeampaa”, emo kertoi. Minä ymmärsin häntä. Hän kaipasi varmasti ruohoa ja tuulta, sekä sitä että sai liikkua niin pitkälle kuin halusi, ilman että kaksijalanpesän seinät tulivat vastaan.
“Kyllä minä ymmärrän emo. Mutta minä lupaan, sinä opit vielä nauttimaan elämästäsi kotikisuna”, lupasin päätäni nyökytellen. Emo painoi kuononsa vasten otsaani.
“Voi rakas, niin minäkin uskon. Olen onnellinen missä vain, kunhan te olette minun kanssani”, emo huokaisi ja sipaisi hellästi kielellään otsaani.
“Niin minäkin. En tahdo koskaan lähteä pois teidän luotanne!” vastasin iloisella äänellä, uskoen todella siihen, että saisimme elää koko loppuelämämme yhdessä.

Tänä aamuna naaraskaksijalka oli tullut huoneeseen, antanut meille tavalliseen tapaansa ruokaa ja siivonnut hiekkalaatikkomme jätöksistä. Minä ja Mila seurasimme aina innoissamme, kun kaksijalka hääräsi hiekkalaatikolla. Hän kaiveli reikäisellä esineellä hiekkaa, ja se vasta olikin hauska leikki! Minä ja Mila yritimme napata esineen kiinni hiekan alta, mutta kaksijalka siirsi meitä aina kauemmaksi. Jostain syystä kaksijalka halusi viedä jätöksemme. Emo piti sitä aivan päättömänä touhuna, hän uskoi että kaksijalat säilöivät jätöksemme jonnekin. Mutta minua se ei haitannut. Jonain päivänä laatikko oli jäänyt siivoamatta ja emo oli valittanut sen olleen liian täynnä jätöksiä. Niinpä emo oli tehnyt tarpeensa huoneen toiseen nurkkaan, suoraan lattialle. Emon mielestä hiekkalaatikon hiekka tuntui inhottavalta tassuissa, mutta minusta se oli ihan mukavaa. Vanhassa paikassamme laatikossa oli ollut paljon suurempia puisia paloja, jotka olivat tuntuneet inhottavalta tassujen alla. Hiekka oli sileää ja kaikin puolin aivan mainiota.
Kun kaksijalka oli siivonnut hiekkalaatikon, hän käveli huoneen ovelle. Tavallisesti hän sulki oven, mutta nyt hän jätti sen auki.
“Emo!” hihkaisin, ja emo työnsi unisen päänsä ulos kiipeilypuun alla olevasta onkalosta.
“Mitä?” emo kysyi haukotellen makoisasti.
“Kaksijalka jätti huoneen oven auki”, Mila henkäisi ja lähti liikkumaan varovaisin askelin kohti ovea.
“Seis! Pysähdy Mila!” emo komensi ja rämpi äkkiä ulos kolosta. Hän kiiruhti meidän luoksemme ja asettui eteemme. Väsymys oli hävinnyt hetkessä emon kasvoilta. Hän vilkuili hermostuneesti avoimen oven suuntaan.
“Odottakaa tässä”, emo komensi. Minun teki niin kovin paljon mieli juosta ulos huoneesta tutkimaan muita tiloja, mutta oli toteltava emoa. Emolle tulisi paha mieli, jos emme tottelisi häntä. Mila seisoi vierelläni ja tamppasi malttamattomana maata jaloillaan.
“Ole nopea emo, minä tahdon jo mennä tutkimaan!” Mila hihkui ja vilkaisi minua innostunut ilme kasvoillaan, “laajeneekohan meidän asuinalueemme? Voi miten jännittävää!”
Iloinen hymy loisti myös minun kasvoillani.
“Toivottavasti! Mitenköhän iso tämä kaksijalanpesä todellisuudessa on?” kysyin ja yritin kuvitella sitä päässäni, mutta se oli vaikeaa. Kun emo oli käynyt vähän huoneen ulkopuolella, hän palasi takaisin ja nyökkäsi.
“Näyttää turvalliselta. Voimme mennä katsomaan mitä siellä on, mutta olettehan varovaisia”, emo vannotti. Minä ja sisareni nyökyttelimme päitämme ja kirmasimme emon luokse. Huomasin, miten hermostunut ja stressaantunut emo oli, kun Mila suin päin syöksyi tutkimaan paikkoja. Minun kävi niin emoa sääliksi, että jättäydyin hänen vierelleen.
“Minä tulen sinun kanssasi”, lupasin lempeästi hymyillen. Katselin kaksijalanpesää, joka jatkui sekä oikealle että vasemmalle. Suoraan huoneen edessä oli hieman tilaa, mutta sitten tuli vastaan tummanpuhuva seinä. Vasemmalla näkyi lisää ovia ja sitten umpikuja. Oikealla tilaa oli enemmän, joten lähdimme emon kanssa sinne katsomaan, minne Mila oli jo ehtinyt.

Muru tukahdutti huokauksen, kun Kalle hihkaisi innoisaan, että he voisivat lähteä nyt etsimään Neposta, kun sade oli vihdoin lakannut. Murun oli vaikea sanoa mitään vastaan. Hän oli jo aiemmin saanut Kallelle pahan mielen puhuessaan Neposesta huonoon sävyyn. Kalle oli nyt suunnaattoman innoissaan. Se oli kaikista pahin tunne, kun joutui latistamaan Kallen innostuksen ja kolli muuttui silminnähden apeaksi sekunneissa. Sitäkään Muru ei olisi halunnut.
"Mutta maa on vielä ihan märkä", hän huomautti varovasti, katsomatta Kallea silmiin.
"Ei se haittaa! Eihän, Muru? Väistetään vain vesilammikoita", Kalle maukui haltioitunut katse ikkunassa.
Muru vilkaisi ystäväänsä, jolloin kolli käänsi intoa säihkyvät siniset silmänsä häneen.
"Niin, no... mennään sitten", Murulla ei ollut oikeastaan mitään muuta vaihtoehtoa. Hän ei ikimaailmassa päästäisi Kallea ulos haahuilemaan yksikseen. Oli parempi, että he pysyivät yhdessä. Ja ettei naaras tuottaisi naamiokuvioiselle kollille enää toista pettymystä putkeen.
"Juhuuu!"
Hetkessä Kalle oli jo rämpimässä ulos, Muru kiiruhtaen kollin perässä harkituin askelin märällä nurmella.
Kaksikko lähti matkaan Myyn pihan kautta.
"Täältä tullaan, Neponen!" Kalle ulvaisi.

//Kalle?

"Hmm", Kalle naukui mietteliäänä ja livahti ulos märästä paikasta. Hän kiersi ympyrää mietteliäänä ja harhautui välissä jahtaamaan omaa häntäänsä. Kolli pyörähti muutaman kerran ympäri, kunnes havahtui siihen, ettei hänen pitänyt jahdata häntäänsä, vaan miettiä lisää tekemistä hänelle ja Murulle. Kallen katse pysähtyi ikkunaan. Sadepisarat eivät enää iskeytyneet sitä vasten, vaan ulkona näytti olevan aivan rauhallista.
"Hetkonen", Kalle maukui ystävälleen, joka oli juuri astellut hänen perässään ulos märästä paikasta. Kalle loikkasi kömpelösti ikkunalaudalle, jääden hetkeksi roikkumaan siihen etujalkojensa varassa. Kollin onnistui repiä itsensä laudan päälle, ja hän alkoi tarkastella ulos silmiään siristellen. Taivas oli yhä pilvinen, mutta sade oli kuin olikin lakannut! Sen Kalle tiesi siitä, etteivät maahan muodostuneet lätäköt väreilleet, vaan vesi oli aivan tyyni.
"Aiotko ehdottaa taas ulos menemistä?" Muru kysyi ja loikkasi Kallen vierelle. Kolli katsoi ystäväänsä silmät säihkyen.
"Sade on lakannut! Nyt me voimme lähteä etsimään Neposta!" vaaleaturkkinen kolli intoili. Muru katsoi vaikean oloisena ikkunasta ulos. Kalle oli hurjan innoissaan, he pääsisivät sittenkin yhdessä jännittävälle seikkailulle!

//Muru?

”Kymmenen, yksi.”
Lopettiko Kalle jo laskemisen? Muru oli päässyt vasta märkään paikkaan saakka yrittäessään keksiä piilopaikkaa. Hän pysähtyi kääntäen korviaan taakse päin. Mitään ei kuulunut. Naaras arveli, että Kalle muisti kuitenkin, että ”yksi” oli pienin luku. Muuten kolli tuntui luettelevan lukuja vain siinä järjestyksessä, kun ne sattuivat tulemaan mieleen. Se oli tosi suloista Murun mielestä.
Kilpikonnavalkoinen kotikisu kurkisti varovasti märän paikan ulkopuolelle. Kallea ei näkynyt, mutta riskiä ei kannattanut ottaa. Niinpä Muru tyytyi piiloutumaan märkään paikkaan, osin sen valkoisen maassa kiinni olevan asian taakse, jonka päällä kaksijalat välillä istuivat.
Piilo ei ollut kummoinen, sillä Murun tuuhea turkki pilkotti selkästi näkyvissä, mutta ainakin Kalle löytäisi hänet tarpeeksi helposti, hän ajatteli.
Kului tovi, ja sitten Muru kuuli Kallen tepastelevan märän paikan ohi.
”Muruu… sinulla on taas liian hyvä piilo!” naaras kuuli Kallen nurisevan jossakin oleskeluhuoneen seudulla.
Samassa jokin osui oveen ja liikautti sitä.
”Hahaa! Muru! Minä näen sinut!”
Naamiokuvioinen kolli tupsahti Murun eteen voitonriemuisena.
”Mitä haluaisit tehdä sitten?” Muru hymyili.

//Kalle?

Kalle oli pienimuotoisessa paniikissa, kun hän yritti etsiä maailman parasta piilopaikkaa. Hän kierteli ja kaarteli ympäri kaksijalanpesää, yrittäen olla mahdollisimman hiljaa. Hän päästeli ilmoille tukahtuneita naukaisuja yrittäessään keksiä parhaan mahdollisen piilopaikan. Hän kuuli Murun laskevan, mutta naamiokuvioinen kolli ei ymmärtänyt lukujen päälle. Hänellä ei siis ollut pienintäkään tietoa siitä, miten kauan aikaa hänellä olisi piiloutua..
*Apua!* Kalle ajatteli mielessään, kun hän kuuli Murun lähtevän jo etsimään häntä. Kolli oli kierrellyt ympäri pesää löytämättä hyvää piilopaikkaa. Kotikisu teki hätäratkaisun ja päätti jäädä oleskelupedin taakse. Hän pidätti hengitystään, sillä ajatteli silloin olevansa vielä paremmassa piilossa.
"Hmm.. Kallee, missähän sinä oikein piileskelet", Muru mietiskeli kävellessään Kallen ohitse. Kolli oli vähällä päästää ilmoille naurahduksen, mutta hän sai juuri ja juuri tukahdutettua sen. Muru etsiskeli ystäväänsä hetken, kunnes päätyi kurkkaamaan oleskelupedin taakse. Kalle loikahti käpälät ojossa ilmaan kohti Murua.
"Sinä löysit minut!" vaaleaturkkinen kolli hihkaisi, "sinun vuorosi piiloutua." Muru lähti oitis piiloon ja Kalle alkoi laskea:
"Viisi, yksitoista, kahdeksan, kaksikymmentä, kymmenen, yksi."

//Muru?

Toinen kissoista lähti etsimään syötävää ja Rontista tuntui hyvin vaivaantuneelta jäädä toisen kanssa kahden. Raidallinen pentu pelkäsi, että kolli pimahtaisi ja hyökkäisi kimppuun syyttä suotta, mutta tämä kuitenkin vain kysyi hänen nimeään samalla esitellen itsensä Valoksi.
“Minä olen Rontti”, hän kertoi siirrellen tassujaan vaivaantuneena. Hän ei täysin tiennyt, miksi häntä karmistutti olla kahden tämän kissan kanssa siitä huolimatta miten mukavalta tämä vaikutti, mutta hän ei vain mahtanut sille mitään.
“Tuota... tiedätkö sinä missä kaksijalkala on?” Rontti kysyi hiljaisella äännellä samalla antaen katseensa vaellella pitkin metsää. Pentu todella toivoi, että Valo tietäisi ja voisi ohjata hänet takaisin kotiin Armaan luokse.
Raidallinen kolli tunsi vihlaisun sydämmessään ajatellessaan yksisilmäistä kollia, hänen parasta ystäväänsä. Hän oli vain jättänyt tämän yksin kaksijalkalaan vain, koska oli halunnut tutkia metsää ja nyt Ronttia päätös kadutti enemmän kuin koskaan. Armas olisi varmasti yksin kotona odottamassa, että Rontti palaisi ja toivomassa, että hän olisi kunnossa ja ehjä, mutta tosiasiassa Rontti oli eksynyt ja hänen naamansa oli täynnä jotain tahnaa, koska hän oli tuntemattoman kissan saanut kynsistä naamalleen.

//Valo?

Murulla oli jo paljon parempi mieli nyt, kun Kalle oli ehdottanut piilosta leikkimistä ja suostunut unohtamaan Neposen edes hetkeksi. Muru tarjoutui etsimään ensimmäisenä. Kalle maukui innoissaan, että se sopi, ja Muru kääntyi istumaan kasvot seinää vasten nurkkaan.
Kilpikonnakuvioinen naaras alkoi laskea hitaasti päässään.
"Minä menen nyt!" kuului Kallen ääni yhtäkkiä. Silloin Muru tajusi, että hänen olisi tietenkin pitänyt laskea ääneen. Pikkuinen huvittunut hymy levisi Murun kasvoille. Onneksi Kalle ei nähnyt sitä. Murun mielestä Kalle oli ylivoimaisesti söpöimmillään juuri silloin, kun tämä vaikutti hieman hömelöltä.
Muru aloitti ääneen laskemisen kahdestakymmenestä alaspäin heti, kun kollin käpälien äänet olivat kadoneet kuulumattomiin. Reiluuden vuoksi tuuheaturkkinen naaras piti jopa silmänsä kiinni, ettei vain vahingossa näkisi Kallen hipsivän ohi.
"Kaksitoista, yksitoista, kymmenen...", Muru jatkoi, vaikkei hän edes ollut varma, muistiko Kalle kaikkien lukujen järjestyksen.
"...Kolme... kaksi... yksi. Häntä piiloon, täältä tullaan!" Muru päästi leikkimielisen mrrau-äänen.
Hän etsi ensin oleskeluhuoneesta. Oleskelupedin takaa pilkotti harmaa häntä... Muru esitti, ettei huomannutkaan ja käveli ohitse eteenpäin.

//Kalle?:D