Corona oli tuonut meille aamiaista. Olimme jakaneet rusakon neljään osaan. En viitsinyt sanoa kenellekään, mutta vatsani ei ollut täyttynyt kokonaan. Nälkä kummitteli yhä vatsassani, vaikkakin huomattavasti pienempänä kuin aiemmin.
"Tuletko sinä mukaan?" käänsin kysyvän katseeni Dakotan isään. Vanha kolli oli elänyt meidän kanssamme jo jonkin aikaa. En oikein tiennyt mitä ajatella hänestä. Hän nukkui paljon ja pysytteli suurimman osan ajasta etäämmällä minusta ja veljestäni. Vanha kissa pudisteli päätään. Vastasin siihen vain nyökkäyksellä. Kukaan ei yrittänyt houkutella vanhusta mukaamme, eikä se haitannut minua oikeastaan ollenkaan. En tuntenut Kaarloa ollenkaan, joten olin hänen seurassaan hieman jännittynyt.
Poistuimme palaneesta kaksijalanpesästä ja käännyimme kohti Kuolonklaanin reviiriä. Loikkasin aidalle ja sulavalla loikalla alas toiselle puolelle. Corona ja Dakota tulivat perässäni yhtä aikaa.
"Mitenköhän paljon me opimme tänään?" kysyin ja hidastin tahtiani, jotta kaksi muuta kissaa ehtivät kirimään minut kiinni.
"Tuskin paljoakaan. Kuolonklaanilaisilla ei taida olla kamalasti aikaa opettaa meitä omien oppilaidensa lisäksi", veljeni tuumi ja kohautti lapojaan. Toivoin salaa näkeväni taas Taivaslaulun. En ollut nähnyt kuolonklaanilaisnaarasta hetkeen.
Ylitimme rajamerkit ja jatkoimme matkaa. Kuljin Kuolonklaanin reviirillä huomattavasti enemmän varuillaan mitä kotona. Katselin ympärilleni ja pyrin kävelemään hiljempaa. Kävely tuntui olevan turhan hidasta, joten jatkoimme matkaa reippain juoksuaskelin.
Ei kulunut kauaakaan, kun saavutimme Kuolonklaanin leirin. Piikkihernepensaat nousivat korkeiksi muureiksi täällä puolen leiriä. Niiden ylitse sattoi nähdä suuret kivenlohkareet, jotka muodostivat leirin toisen seinämän. Leiri tuntui varsin turvalliselta. Kivenlohkareita alas ei kovin helpolla päässyt ilman loukkaantumista, eikä muurin yli voinut hypätä. Lisäksi leiriä vartioi öisinkin joku. Olin huomannut sen parantajan pesällä ollessani. Dakota asteli meistä ensimmäisenä sisään leiriin. Pysähdyimme piikkihernetunnelin toiseen päähän ja odotimme, että Punatähti tai joku muu tulisi luoksemme.

//Dakota, Corona tai joku muu?
// 263 sanaa

Avasin silmäni jo ties monettako kertaa viimeisien tuntien aikana. Nousin ylös ja venyttelin pikaisesti, jonka jälkeen hiivin ulos kolmen muun nukkuvan kissan keskeltä. Oli aikaista. Auringon haaleankeltaiset säteet kurkistivat vasta aivan vähän taivaanrannan takaa. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ulkoilmaa, jota ikävöin kaksijalkojen raunioiden sisällä. Viime yö oli mennyt kieriessä ja heräillessä, sillä ajatuksissani pyöri vain tuleva päivä ja sen tuomat tapahtumat. Koska oli niin aikaista, päätin käydä saalistamassa aamiaista koko kissapoppoolle. Ei olisi hyvä lähteä vatsa tyhjänä harjoituksiin, sillä harjoittelu tarvitsisi taatusti paljon energiaa. Sujahdin nopeasti aidanraosta ulos vanhalta kaksijalan reviiriltä ja nuuhkaisin ilmaa. Nenääni kuitenkin leijui vain hirviöiden aistit turruttava katku. Painoin kuononi maahan, mutta maassa ei ollut havaittavissa hajun hajua. Minun pitäisi olla varovainen, sillä vaikka tämä polku olikin irtokivistä muodostunut, oli se silti jonkinlainen versio ukkospolusta. Siitä kulki kuitenkin melko harvoin hirviöitä, ja ne kulkivat usein rutiininomaisesti samaan aikaan joka päivä. Lähdin kevyesti nelistämään tien reunaa odottaen jonkinlaista merkkiä heräilevästä riistasta. Pian ohitseni loikki rusakko, joka oli erittäin harvinaista näin lähelle kaksijalkalaa. Pian seisoinkin jo pakahtumaisillani hengästyksestä riista etutassujeni juuressa. En voinut muuta kuin hymyillä. Tämä oli elämäni paras saalis. Saalistaminen Kuolonklaanille oli kehittänyt saalistustaitojani ja nyt hallitsin sen jo hyvin. Kun hengitykseni oli tasaantunut, lähdin takaisin pesällemme päin innokkaana saapuvan päivän tapahtumista.

Työnnyin vanhaan kaksijalanpesään ja näin heräilevät kissat. Merkurius suki harmaaläiskikästä turkkiaan samalla kun Dakota venytteli makeasti unet pois lihaksistaan. Kaarlo sen sijaan vielä tuhisi tyytyväisenä pehmikkeellä. Kun hereillä oleva kaksikko kuuli minut, heidän katseensa kääntyivät minuun ja lopulta nälkäisinä jänikseen.
“Mahtavaa! Olet saanut ruokaa!” Dakota hihkaisi ja tuli heti lähemmäs. Tassutin vähän eteenpäin ja laskin saaliin keskelle puulattiaa. En tiedä oliko ruoka jonkinlainen taikasana, mutta punamullan värinen Kaarlo alkoi kieriä levottomasti ja yrittää irtautua unestaan. Hetken päästä hän olikin jo jakamassa riistaa kanssamme hieman unenpöppöröisenä. Kun saalis oli syöty, aurinko oli jo kipuamassa ylöspäin.
“Pian on varmaan aika lähteä Kuolonklaaniin”, naukaisin ja lisäsin ajatuksissani *Tästä tulee suuri päivä!*


//Mer? Daksu?
314 sanaa

Avasin leukani leveään haukotukseen. Nousin ylös aikeenani seurata Merkuriusta kaksijalkojen pesään omalle nukkumapaikalleni, kun Kaarlo yhtäkkiä ilmestyi viereeni. Katsoin punamullanväristä kollia väsyneenä, mutta hän sen sijaan näytti puhkuvan intoa ja energiaa. Tuon ilmeestä osasin jo päätellä, mitä vanhus oli vailla.
"Lähdetään purolle jahtaamaan sammakoita", Kaarlo maukui vaativaan sävyyn. Hänen utuisen harmaat silmänsä säkenöivät kipinöitä, ja kolli oli suorastaan kuin uudelleensyntynyt koko päivän kestäneiden nokostensa jälkeen.
"Isä, on jo kamalan myöhä", haukottelin toistamiseen ja yritin estää silmiäni painumasta kiinni. "Mennään huomenna paremmalla ajalla, jooko?"
Kaarlo ei kuitenkaan vaikuttanut olevan sillä tuulella, että hän antaisi tyttärensä komennella itseään. Siispä tuo itsepäinen vanha jukuri vain niiskaisi nenäänsä ja lähti lyllertämään pesämme ohitse niitylle, jonka hän tiesi johtavan purolle. Huokaisin tarpeettoman kovaäänisesti ja loikin erakon perään, sillä ei minulla tainnut olla tässä tapauksessa juuri muitakaan vaihtoehtoja.
"Sammakotkin ovat varmasti nukkumassa", yritin saada isää muuttamaan mielensä, mutta vanha kissa se vain viittasi kintaalla sepostuksilleni.
"Höpönlöpön, eikö sinun pitäisi nuorena kissana kuulla niiden kurnutus raunioille asti", Kaarlo tuhisi jääräpäisesti ja jatkoi matkaansa kiihdyttäen vauhtiaan. Minun piti melkein juosta pysyäkseni hänen perässään. "Ne veijarit tykkäävät pitää meteliä aina yöaikaan."
"Mutta isä, meillä on huomenna tosi aikainen herätys, enkä minä voi laukkoa öisin jahtaamassa sammakoita sinun kanssasi!" ulvaisin turhautuneena. Hän ei kuitenkaan kuunnellut. Ihan kuin isä olisi taantunut jälleen kurittomaksi pennuksi muutettuaan asumaan minun ja erakkoveljesten kanssa. Ja nyt minä jouduin vuorostaan olemaan tylsä täysi-ikäinen ja katsomaan hänen peräänsä, ihan kuten hän oli tehnyt minulle, kun olin ollut pieni. Miten ironista.
Kaarlo katosi hetkeksi heinikkoon. Työnnyin hänen perässään heinänkorsien sekaan. Pian kuuluikin jo iloista loiskintaa, ja heinämetsästä ulospäästessäni näin isän loikkimassa yllättävänkin villisti ympäriinsä pikku purossa. Hän näkyi säntäilevän lukuisten sammakoiden perässä samanaikaisesti, ilmeisesti yrittäen napata ne kaikki.
Minulta pääsi huvittunut kehräys. En ollut nähnyt vanhaa kollia näin eloisana moneen kuuhun. Ehkä tämä todella oli ollut sitä, mitä hän tarvitsi.
Olin edelleen liian väsynyt liittyäkseni mukaan sammakkojahtiin, joten tyydyin vain istumaan penkereellä ja seuraamaan Kaarlon toilailuja.
"No niin, eiköhän palata takaisin", isä huohotti saatuaan tarpeekseen pomppimisesta. Hänen punamullanvärinen turkkinsa tihkui vettä, mutta hän näytti onnellisemmalta kuin koskaan ennen. Minua alkoi hymyilyttämään tahtomattakin.
"Selvä", hyrisin hyväntuulisena ja annoin isän kulkea edellä.
Taivalsimme niityn poikki takaisin palaneelle kaksijalkojen pesälle hiipuvassa auringonvalossa. Sammakoiden kurnutus raikui komeana kuorona yössä.
Kaarlo otti oman paikkansa pesässä ja minä suuntasin omalleni. Käperryin petiini hyvilläni siitä, että sain lepuuttaa kaikesta kävelemisestä raskaita jäseniäni ja suljin sitten silmäni, vaipuen omiin ajatuksiini.
Huomenna pääsisimme harjoittelemaan taistelua kuolonklaanilaisten opissa. Olin siitä aika innoissani, mutta samalla myös hieman huolestunut ja varovainen, vaikken tiennytkään sille syytä. Taistelutaidoista olisi meille hyötyä tulevaisuudessa, ja se oli hyvä juttu. Saisimme pidettyä reviirimme turvallisena omin voimin.
Ehdin kuunnella vielä lyhyen hetken ystävieni rauhallista kuorsausta, kunnes uni sieppasi minutkin matkaansa ja kiidätti kauas pois maisista murheistani.

//Veljekset?
//450 sanaa

Puoli kuuta oli vierähtänyt hujauksessa. Olin päässyt jo neljäsosakuu sitten pois parantajan pesältä. Meidän ei pitänyt enää saalistaa Kuolonklaanille, sillä velkamme oli jo hoidettu. Tai no oikeastaan velka ei edes ollut ollut meidän, sillä emme olleet saalistaneet Kuolonklaanin reviirillä. Emme kuitenkaan jaksaneet vihoitella asiasta. Punatähti oli antanut meille hyvän tarjouksen, johon olimme tarttuneet. Meidän oli määrä mennä huomenna Kuolonklaanin leiriin. Joku sotureista opettaisi meitä taistelemaan. Olin innoissani siitä ja toivoin, että kouluttaja olisi joku mukava soturi. En tuntenut Taivaslaulun lisäksi paljoakaan kuolonklaanilaisia, mutta suuri osa heistä vaikutti varsin ilkeiltä tai kylmiltä.
"Jännittääkö teitäkin huominen?" kysyin ja käänsin katseeni Dakotaan ja Coronaan. Dakotan isä nukkui palaneen kaksijalan pesän sisällä, koska ulkona oli vanhalle kollille turhankin kuuma. Viherlehti oli edennyt, ja päivät lämpenivät entisestään.
"Ehkä ihan vähän", Corona virnisti. Tiesin, että veljeni piti kaikesta uudesta ja jännittävästä. Hän oli aina ollut sielultaan seikkailija, eikä nauttinut tylsän tasaisesta arjesta niin paljoa kuin minä.
"Pitäisikö meidän etsiä joukkoomme lisää kissoja? Vai onkohan Punatähdellä jotakin sitä vastaan?" kysyin pohdiskellen. Meillä ei olisi aikaa pitää huolta pienestä reviiristämme, jos kävisimme harjoittelemassa taistelemista kovin usein. Päivisin täytyi myös saalistaa ja levätäkin tarpeeksi. Punatähti oli varoitellut, että taistelun harjoittelu oli melko rankkaa.
"Ehkä me pärjäämme toistaiseksi tällä porukalla", Dakota sanoi ja kohautti lapojaan, "täytyy kysyä sitä sitten Punatähdeltä." Nyökkäsimme molemmat Coronan kanssa yhtä aikaa. Olisi hyvä varmistaa asia Kuolonklaanin päälliköltä, ennen kuin lähtisimme etsimään lisää kissoja reviirillemme. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi laittaa klaaninsa hyökkäämään kimppuumme, jos kokisi meidät uhkana klaanilleen.
"Taidan mennä nukkumaan", naukaisin ja päästin sen jälkeen ilmoille makoisan haukotuksen. Corona ja Dakota toivottivat minulle hyvät yöt, kun astelin kaksijalan pesään sisään. Asetuin omalle vuoteelleni, joka sijaitsi melko keskellä pesää. Toivoin salaa mielessäni, että voisin nähdä huomenna Taivaslaulun. Minulla oli ikävä kuolonklaanilaisnaaraan kanssa käytyjä keskusteluita.

//Corona tai Dakota?
// 288 sanaa

Corona: 34kp! -

Dakota: 50kp! - Onnea soturi-ikäisyydestä!

Merkurius: 51kp! -

Katsoin epäröiden Taivaslaulun eriparisia silmiä. Uskaltaisinko syödä Kuolonklaanin riistaa? Leirissä oli nyt enemmän kissoja, sillä he heräilivät pesistään. Huomasin kahden pennunkin tulevan ulos pentutarhaksi kutsutusta pesästä. Musta naaraskissa venytteli ja käänsi katseensa kohti nousevaa aurinkoa, kun hän astui ulos hämärän oloisesta pesästä.
"Jos se ei ketään haittaa, niin kai se sopii. En halua, että joku kuolonklaanilaisista jää ilman minun vuokseni", sanoin yhä käheällä äänellä ja vilkaisin taas Taivaslauluaa. Soturin kasvoille piirtyi lämmin hymy.
"Nyt on viherlehti, joten riistaa on tarpeeksi kaikille. Sinun täytyy tulla kuntoon, jotta voit jatkaa Kuolonklaanille saalistamista", nuori naaras sanoi ja lähti johdattamaan minua ohti saaliista koostuvaa kasaa. Pari kissaa loi minuun epäilevän katseen, kun pysähdyin kasan eteen.
"Syödäänkö tuo jänis puoleksi?" Taivaslaulu ehdotti. Nyökkäsin, joten Taivaslaulu tarttui hampaillaan jänikseen. Kun olimme kääntymässä, meidät pysäytti suuri, tabbykuvioinen kolli. Hänen kasvoillaan oli vihainen ilme, ja ruskeat silmät olivat pelkät viirut.
"Et kai ruoki tuota erakkoa?" kolli kysyi matalalla äänellään ja kohdisti katseensa minuun. Se sai minut tuntemaan hieman ahdistuneeksi, sillä kolli vaikutti vihamieliseltä. Arvelin, että kolli ei ollut hirmuisen vanha. Hän oli kooltaan minua hieman suurempi, mutta todennäköisesti ottaisin hänet kiinni kasvaessani vanhemmaksi.
"Ruokin, koska hänen täytyy tulla kuntoon. Sinäkin saatat jäädä joku päivä ilman saalista, jos Merkurius ei tule kuntoon ajoissa ja ei pääse saalistamaan meille", Taivaslaulu pisti kovan kovaa vastaan. Arvelin, että kolli tykkäsi kiusata pienempiään. Soturi murahti ja pyöräytti silmiään. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan poistui luotamme aukion toiselle laidalle. Jatkoimme matkaa kohti parantajan pesää, mutta pysyin hieman varuillani. Kissa teki selväksi, että hän ei pitänyt minusta.
"Älä välitä Turmaloikasta, hän kiusaa kaikkia. En kyllä ymmärrä, miksi hän puhuu aina erakoista niin rumasti. Hän nimittäin itsekin on entinen erakko, joka tosin on asunut klaanissa suurimman osan elämästään", Taivaslaulu selitti pohdiskellen. Nyökkäsin jälleen vastaukseksi. Taivaslaulu aloitti haukkaamalla jäniksestä palasen. Sitten hän tarjosi sitä minulle. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja haukkasin palan jäniksestä. Se maistui hyvälle, mutta kotikisun ruoka maistui ehkä paremmalta. Minulla oli ikävä kaksijalkojen tarjoamaa ruokaa, mutta ei riistakaan niihn kamalaa ollut.
"Kuka se toinen kissa parantajan pesässä on? Hän näyttää aika surkealta", naukaisin hieman surullisena kissan puolesta.

//Taivas?
//342 sanaa

Taivas oli peittynyt tummanpuhuvista pilvistä. Viiksiäni kutitti: kohta alkaisi sataa. Kuljin määrätietoisesti eteenpäin pitkässä heinikossa. Reitti oli minulle entuudestaan tuttu, joten matka taittui melko mutkattomasti. Luultavasti olisin perillä vasta illansuussa, ja paluumatkaan tulisi varmasti tuhlaantumaan ainakin puoli yötä. Joutuisin siis pärjäämään seuraavana päivänä heppoisilla nokosilla.
Maisema ympärilläni muuttui. Heinikko katosi pian olemattomiin ja silmieni edessä avautui vehreä metsä, jonka kykenin tunnistamaan näin monien kuidenkin jälkeen. Kun viimeksi olin käynyt täällä, maa oli ollut lumivaipan alla. Olin ollut itse silloin vain muutaman kuun vanha, eikä minulla ollut siihen aikaan tietoakaan mistään paremmasta. Tämä metsä toi minulle paljon muistoja mieleen.
Metsässä oli yllättävän hämärää kun oli normaalisti saanut tottua aukeaan maastoon. Onneksi se ei tuottanut minulle vaikeuksia, sillä kykenin kuulemaan vähän matkan päässä pauhaavan joen kohinan korvillani ja sovittamaan askeleni oikeaan suuntaan sen perusteella.
Vatsassani tuntui hassulta; ihan kuin se olisi ollut täynnä lepattelevia perhosia. En ollut nähnyt isää kuihin. Pelkäsin pahimmassa tapauksessa löytäväni vanhasta kotipesästämme mätänevät jäännökset, jotka olivat täysin minun syytäni. Minähän se olin ollut itsekäs ja päättänyt lähteä seikkailemaan huolimatta ajan hampaan kuluttamasta isästäni. Ketunläjät. Toivottavasti en olisi myöhässä.
Pidemmälle taivaltaessani metsä alkoi jälleen harveta. Näin puiden välistä vilauksen kimaltelevaa pintaa, jonka arvelin äänestä päätellen olevan joki. Joki! Se sama tuttu joki, jonka varressa olin viettänyt kallisarvoiset pentuaikani ja opetellut uimaan ja nappaamaan kaloja yhdessä isän kanssa. Hymy levisi hiipien huulilleni.
Nostin vauhtini raviksi ja ampaisin epäröimättä rantaan, jossa tiesin pesämme sijaitsevan. Seisahduin kahden kiven välissä sijaitsevan raon eteen. Jos nyt pujahtaisin tuosta sisään, näkisin... En niin mitään! Työnsin pääni sisälle pesään, ja koin karmaisevan takaiskun. Pesä oli typötyhjä. Missä isä oli? Eihän tämä voinut olla oikein! Tänne minä hänet olin jättänyt lähtiessäni!
"Minuako sinä etsit?" Epätoivon riepotellessa ajatuksiani, takaani kuului ääni. Vedin pääni pois pesästä ja käännyin hitaasti kohtaamaan utuisen harmaat silmät, jotka tuntuivat tuijottavan suoraan lävitseni. Henkeni oli salpaantua.
"Isä!" huudahdin. Kaarlo tarkasteli minua yllättyneen oloisena - en kuitenkaan osannut sanoa, oliko hän yllättynyt hyvällä vai huonolla tavalla. Hänen punamullanvärisestä turkistaan valui vettä, enkä totta puhuakseni koskaan ollut nähnyt sitä niin siistinä ja hyvävointisena kuin nyt. Hetkinen. Jos isä oli märkä, niin senhän täytyi merkitä silloin että...
"Onko sinulla nälkä? Onnistuin koukkaamaan pari sinttiä", vanhus tuhisi ja niiskautti nenäänsä.
"Oletko sinä kalastanut?" kysyin jopa vähän järkyttyneenä. Kaarlo oli ikivanha! Hänhän olisi voinut katkoa hauraat luunsa temppuillessaan liukkaiden rantakivien päällä.
Kaarlo näytti närkästyneen kysymyksestäni. "Tietenkin olen. Saatan olla vanha, mutten avuton", tämä kivahti ja lähti kompuroimaan takaisin oletetuille kala-apajilleen päin. Seurasin hänen perässään edelleen epäuskoisena.
Isä rysähti istumaan märälle hiekalle ja taittoi kärsineen näköisen häntänsä tassuilleen. Sitten hän vilkaisi minua ja nyökkäsi kiven päällä syöjäänsä odottavien kalojen suuntaan. En saattanut uskoa silmiäni. Olin ajatellut, että isä hankkisi jonkun muun tänne huolehtimaan ruokapuolesta tai hän tyytyisi löytämiinsä pieneläimiin lähimaastosta, mutta näemmä kolli oli tullut siihen tulokseen, että hän ylittäisi odotukseni.
"Ei ihmekään, että olet pysynyt niin hyvässä kunnossa", mau'uin vaikuttuneena. Isä tuhahti.
"Millä asialla sinä liikut näillä nurkilla? Luulin sinun lähteneen etsimään parempaa elämää", hän tokaisi ja kurkotti rapsuttamaan korvantaustaansa takajalkansa varpailla. Se oli melko huvittava näky.
"Niin minä lähdinkin", sanoin nopeasti, ja yritin keksiä, miten muotoilisin seuraavat ajatukseni sanoiksi. "Mutta tulin hakemaan sinua."
Kaarlo kohotti kulmiaan kyseenalaistavasti. "Hakemaan minua?" tämä pärskähti kuin olisi kuullut jonkun laukovan kaikkien aikojen surkeimman vitsin. "Mihin minä täältä muka haluaisin lähteä? Minulla on joki, minulla on yli tarpeen kalaa, minulla on katto pään päällä... En tarvitse enää mitään muuta. Paikkani on täällä."
"Mutta isä, pyydän, kuuntele ensin!" huokaisin turhautuneena. Tiesin, ettei tuon vanhan jäärän päätä saisi kääntymään ilman hyvää syytä. Ja sellaisen minä aioin hänella antaa. En lähtisi takaisin tyhjin käpäläni tultuani tänne asti. "Törmäsin pariin muuhun erakkoon. Heidän nimensä ovat Corona ja Merkurius. Asustamme eräässä kaksijaljojen hylkäämässä paikassa - vain me kolme, ja meillä on liittolaisinamme itseään kuolonklaanilaisiksi kutsuva kissajoukko. Meillä on hyvin ruokaa, ja lähistöltä löytyy mukava pikku purokin, josta voi pyytää sammakoita. Sinä tykästyisit siihen varmasti!"
"Luuletko sinä tosiaan, että jättäisin tämän paratiisin taakseni vain jonkun mitättömän lätäkön ja parin hassun sammakon vuoksi?" Kaarlo sähähti. Hän vaikutti tyrmistyneeltä tarjouksestani. Korvani painuivat luimuun ja heilauttelin häntääni puolelta toiselle hermostuneena. Minua alkoi suututtaa.
"Jos et niiden vuoksi, niin entäs sitten minun? Oman tyttäresi, joka on sattumalta myös ainoa elossa oleva perheenjäsenesi", sihisin hampaitteni takaa, ja tajusin siinä samassa pörhistäneeni karvani. Yritin tyynnytellä itseäni.
Kaarlokin oli vakavoitunut. Hän katsoi minua kulmat kurtussa ja huuli hieman nykien; erakko näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa paljastaa hampaansa, muttei lopulta tehnyt niin. Isä kuopaisi hiekkaa käpälällään, nousi seisomaan ja löntysti veden ääreen.
"Ota kalaa, ja lähde sitten", kuulin hänen tupisevan minulle selkänsä yli, ennen kuin lysähti taas istumaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Nappasin kiven päältä särjen ja asetuin syrjemmälle syömään sitä. En ollut maistanut kalaa aikoihin, enkä voinut koskaan tietää, milloin saisin syödäkseni seuraavan kerran, joten minun oli tartuttava tarjoukseen turhautumisestani huolimatta. Aloitin kalan syömisen tuttuun malliin päästä. Tosin ateriointini keskeytyi, kun joku tiputti toisen särjen eteeni ja varjosti samalla auringonottoani.
"Jos aiomme lähteä tämän illan aikana, sinun tulee syödä ripeämmin", Kaarlo puhahti ja ryhtyi itsekin perkaamaan tuomaansa kalaa. Katsoin häneen yllättyneenä.
"Oikeasti? Tuletko sinä oikeasti mukaani?" onnistuin sopertamaan hämmennykseltäni. "Vielä hetki sittenhän olit kovin varma siitä, ettet ole jättämässä tätä paratiisia elinaikanasi."
"Jotkut asiat ovat jokea ja kala-aterioita arvokkaampia", tuo murisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Kasvoilleni nousi leveä hymy.
"Oho, tässä maailmankaikkeudessa on siis olemassa jotakin, minkä tähden vanha kunnon jääräpää Kaarlo on valmis lähtemään uusiin seikkailuihin ja hylkäämään armaat eväkkäänsä", virnistelin tahattoman tyytyväisenä. Kaarlo ei enää vastannut. Hän oli joko tosi keskittynyt kalaansa, tai sitten hänen ylpeytensä ei vain sallinut antaa periksi ja myöntää tappiotaan ääneen.
Kun olimme syöneet vatsamme täyteen, isä kävi vielä hyvästelemässä vanhan pesäkolonsa. Hän nuuhki joka nurkan ja kiven, ihan kuin hän olisi yrittänyt imeä pesässä koetut muistot elävänä mieleensä, jottei vain olisi unohtanut niitä. Seurasin hänen puuhailuaan hieman haikein ajatuksin. Minusta tuntui pahalta riistää vanhus pois kotoaan, mutta tiesin, että muutos oli hänen parhaakseen.
"Oletko valmis?" kysyin lopulta.
"Olen", isä vahvisti ja työntyi ulos luolastaan. Hän katseli hetken ympärilleen ilmeettömänä. Sitten tämä nyökkäsi ja lähti kulkemaan edellä hajujälkiäni seuraten siihen suuntaan, mistä olin tullut.

Matka sujui leppoisissa merkeissä. Pysähdyimme välillä vetämään vähän henkeä ja jatkoimme sitten taas. Synkät pilvet olivat väistyneet iltaruskon tieltä, joka värjäsi kaiken vaaleanpunaiseksi hehkullaan.
Saavuimme minun ja erakkoveljesten hallussapitämälle alueelle myöhään. Saattelin isän pesällemme, joka oli yllätyksekseni tyhjä. Merkuriuksen ja Coronan peti oli koskematon. Arvelin heidän olevan jossain ulkosalla, joten autoin Kaarlon makaamaan paikalleni ja lähdin sitten etsimään veljeksiä pihalta.
"Huhuu? Merkurius? Corona?" huhuilin samalla kun kiertelin palaneen kaksijalkojen pesän raunioissa. En saanut vastausta. Enkä uskonut erakoiden lähteneen kovin kauaksi pesäpaikastamme tähän aikaan. Nyt minua alkoi jo huolestuttaa. Entä jos heille oli sattunut jotakin? Tai kuolonklaanilaiset olivat päättäneetkin lopettaa alkamattoman sopimuksen tähän ja häätää heidät tiehensä. Toisaalta täällä ei haissut klaanikissoille. Ainoa vielä erotettavissa oleva aromi oli laimea pelon haju. Kuka oli pelästänyt ja mitä? Kysymys jäi askarruttamaan minua.
Palasin takaisin isän luo, sillä en halunnut hermostuttaa häntä sen enempää kuin oli pakko. Halusin hänen tuntevan olonsa kotoisaksi täällä. Istahdin alas ja maltoin mieleni. Jos kaksikko ei palaisi aamuun mennessä, lähtisin etsimään heitä. Nyt minun olisi vain varmistettava, että isä viihtyisi ja saisi totutella rauhassa uuteen ympäristöön.
Samassa nenääni tulvahti tuttu tuoksu. Käänsin päätäni ja näin Coronan ilmestyneen paikalle. Olin huojentunut siitä, että kolli oli kunnossa. Mutta missä Merkurius oli? He liikkuivat aina yhdessä.
"Corona! Etsinkin juuri sinua ja Merkuriusta", huokaisin helpottuneena, mutta toin sitten päällimmäisen ajatukseni ilmi: "Missä Merkurius on?"
"Hän on Kuolonklaanin leirissä. Jonkin sortin pörriäinen pisti häntä suuhun, eikä hän saanut happea. Käännyimme siis Kuolonklaanin parantajan apuun ja kiitos hänen, veljeni on nyt kunnossa", Corona selitti ja piti sitten tauon tasatakseen hengitystään. Ilmeisesti erakko oli juossut koko matkan tänne. Kunhan kolli oli toennut, tämä kääntyi isäni puoleen ja maukui hiljaa, mutta kohteliaasti tuolle:
"Olen Corona, kiva tavata."
Isä silmäili uutta tulokasta pitkin nenäänsä. Hän näytti siltä, ettei ollut oikein varma siitä, mitä mieltä oli tästä kissasta. Siispä hän päätyi vain nyökkäämään vähän.
"Kaarlo."
"Hienoa että tulette toimeen", hymähdin väliin hieman kireästi, "mutta milloin saamme Merkuriuksen takaisin?" Olin huolissani hänen puolestaan. Vaikka kuolonklaanilaiset olivat häijyjä ja ihan reilun oloisia, en osannut sanoa, pystyikö näihin luottamaan. Halusin pitää uuden perheeni turvassa.

//Corona?
//1334 sanaa

Corona oli lähtenyt takaisin kotiimme. Minulle jäi hieman haikea olo, sillä joutuisin olemaan yön ilman veljeäni. Olimme aina nukkuneet yhdessä, joten tämä oli minulle kokonaan uutta. Taivastassu - tai siis Taivaslaulu - istui yhä parantajan pesässä kanssani.
"Jos haluat, voin esitellä sinulle leiriä hieman tarkemmin. Ette ole nähneet kuin vasta pienen osan siitä", valkea naaras ehdotti hymyillen. Koska pyrin välttelemään puhumista, nyökkäsin ja väläytin kuolonklaanilaiselle hennon hymyn. Taivaslaulu nousi ylös ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Kävelin kissan perässä ulos kalliossa olevasta kolosta. Aurinko oli laskenut, ja aukiollakin oli hämärää. Vain muutamat kissat söivät tai vain oleskelivat täällä.
"Me viemme saaliit aina tuoresaaliskasaan, josta jokainen saa syödä", naaras selitti meidän tullessa kasan kohdalle. Yksi soturi mulkaisi meitä, mutta yritin olla välittämättä.
"Tuossa on pentutarha. Kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat varmaankin nukkuvat jo, joten voimme vilkaista sinne sitten huomenna", Taivaslaulu sanoi.
"Nyt kun olet soturi, voitko vain olla kaikki päivät?" kysyin ääni yhä käheänä. Emme tienneet hirveästi kissojen tehtävistä eri arvoissa. Tiesin vain, että kuningattaret huolehtivat pennuista ja oppilaat opiskelivat sotureiksi. Niin ja parantaja paransi kissoja, mutta sehän oli ilmiselvää.
"En suinkaan. Minun täytyy käydä partioissa ja saalistamassa. Surmakynsi laittoi minut huomiseen kuuhuipun partioon, joten olen vapaa päivällä", naaras selitti tasaisella äänellä ja kuljetti minua eteenpäin aukion reunaa pitkin.
"Tässä on vesiputous. Tuohon lampeen minä putosin pentuna", kuolonklaanilainen kertoi ja pysähtyi lammen eteen. Vesiputouksen pauhu oli tässä kohdassa voimakkaampi kuin leirin sisäänkäynnillä. Taivaslaulun oli täytynyt korottaa ääntään, jotta saatoin kuulla hänet. Vesi putosi lampeen melko korkealta. Leirin seinämät olivat yhtä korkeat muualta paitsi sisäänkäynniltä. Jatkoimme matkaa.
"Punatähti nukkuu tuolla", Taivaslaulu kertoi ja osoitti hännällään kalliossa olevaan koloon. Koloa verhosti sammalverho, joka peitti näkyvyyden sisään. Punatähden pesään takuulla kuului hyvin voimakkaasti vesiputouksen ääni. Kuljin naaraan perässä takaisin aukiolle. Seisoimme nyt kaatuneen kuusen edessä.
"Sotureiden pesä on vasemmalla ja oppilaiden pesä oikealla. Minä nukun tästä yöstä lähtien sotureiden pesässä", valkea naaras sanoi ja vilkaisi minuun. Hän näytti olevan innoissaan soturiudestaan. Käänsin katseeni pois naaraasta taivaaseen. Muutama vaalea pilvi leijaili tummalla yötaivaalla. Tähdet tuikkivat kirkkaina. Niiden seassa oli lähes sirppimäinen kuu. Neljäsosakuun kuluttua olisi uusikuu, jolloin sitä ei näkyisi. Emo ja isä olivat opettaneet sen meille. Samassa muistin heidät ja Coronan. Kasvoilleni piirtyi haikea ilme.
"Kaipaatko veljeäsi?" Taivaslaulu kysyi pehmeällä äänellä. Nyökkäsin ja laskin katseeni soturiin. Taivaslaulu laski häntänsä lohduttavasti lavalleni. Naaras ei sanonut mitään. Haukottelin.
"Sinun pitäisi kai mennä nukkumaan", Taivaslaulu sanoi.
"Niin", vastasin hiljaisella äänellä. Naaras lähti johdattamaan minua takaisin parantajan pesään. Löysin hämärässäkin sammalvuoteen, jolla olin aiemmin ollut. Tabbykuvioinen kissa nukkui edelleen omalla vuoteellaan.
"Jos haluat, voin herättää sinut aamulla auringon noustessa. Voin näyttää sinulle vähän millaista elämä Kuolonklaanissa on", valkoinen kissa ehdotti.
"Se olisi mukavaa", vastasin, sillä en tiennyt miten naaras olisi nähnyt pelkän nyökkäyksen. Taivaslaulu päästi kurkustaan pienen kehräyksen ja puski minua hyvästiksi. Sitten hän poistui pesästä. Rojahdin vuoteelleni ja otin mahdollisimman mukavan asennon. Uni ei meinannut tulla, sillä kaikki täällä oli ihan outoa. Tutut hajut olivat poissa. Ainoa mitä haistoin oli kitkerien kasvien tuoksut. Vajosin kuitenkin uneen jossain kohtaa.

"Herätys", ääni työnsi unen pois ja pakotti minut heräämään. Raotin varovasti silmiäni. Valkea naaras seisoi edessäni ja katsoi minua eriparisilla silmillään. Hetken ihmettelin, miksi Taivaslaulu oli meidän pesässämme, kunnes muistin missä olin. Olin Kuolonklaanin leirissä, en kotona.
"Surmakynsi jakaa juuri partioita tälle päivälle", kuolonklaanilainen selitti. Nousin ylös ja kävelin kissan perässä suurelle aukiolle. Tummanharmaa naaras istui aukion keskellä ja luetteli kissojen nimiä.
"Varjokynsi johtaa aurinkohuipun metsästyspartiota. Hänen mukaansa lähtevät Henkäysvarjo, Turmaloikka, Tuhkajuova ja Lauhatassu", naaraskissa sanoi kovalla äänellä. Muistin, että naaraas oli Punatähden ystävä. Olikohan se nimitys varapäällikkö?
"Eikö hän jakanut sinut jo tämän päivän partioon eilen?" kysyin ihmetellen. Ääneni oli yhä käheä, mutta puhuminen ei ollut enää yhtä vaivalloista kuin eilen. Taivaslaulu käänsi katseensa minuun.
"Hän jakoi kuuhuipun partion vain. En ole varma miksi", naaras selitti. Nyökkäsin ja kohautin lapojani. Kuolonklaanilla oli oudot tavat.
"Auringonnousun rajapartio ja metsästyspartio lähtivät juuri", Taivaslaulu sanoi. Osasin päätellä, mistä partioiden nimet tulivat. Aurinko oli juuri nousemassa.
"Kuinka usein Kuolonklaanissa vaihtuu päällikkö? Miten se oikeastaan tapahtuu?" päätin kysyä kysymyksen, joka oli käynyt mielessäni aiemminkin. Mitäköhän tapahtuisi, jos Punatähti ei olisikaan päällikkö, vaan joku muu? Kaipaisikohan klaani enää silloin apuamme?

//Taivas? Sori tästä tuli tosi tönkkö xd
// 672 sanaa

Olimme juuri nähneet elämämme ensimmäisen Kuolonklaanin seremonian. Taivastassu ja Karhutassu olivat saaneet uudet nimet, joka oli minusta hieman hassua. Olin kuitenkin kiinnostunut klaanista kokonaisuutena ja sen tavoista ja perinteistä. Olimme saaneet kuulla jopa tästä maagisesta Pimeyden metsästä. Taivastassu ei ollut osannut kertoa paljoa siitä, sillä hän kertoi meille, ettei uskonut siihen. Olisin halunnut tietää tästä henkikissoihin liittyvästä asiasta. Merkurius onneksi toipuisi siitä ötökän puremasta, mutta hänen olisi jäätävä tänne hetkeksi aikaa. Heti seremonian jälkeen näin, kuinka Taivastassun – tai nykyisen Taivaslaulun- valkoinen pieni hahmo pyyhälsi luoksemme. Hänen kasvonsa näyttivät huojentuneilta, kun hän näki Merkuriuksen olevan kunnossa. Hän kertoi kuulleensa vain huhuja tapahtuneesta, joten huolestuneisuus oli ymmärrettävää. Taivaslaulusta oli tullut meidän ystävämme menneinä kuina ja olin oppinut jo olemaan häiriintymättä siitä, kuinka naaras katseli minua kuin puhuin. Samoin oli käynyt myös Dakotan kanssa. Olin tottunut jo hänen läsnäoloonsa täysin.
"Sinun täytyy palata kotiin.. Dakota huolestuu", Merkurius kähisi ötökän pureman aiheuttamalla karhealla äänellään. Veljeni oli oikeassa. Dakota huolestuisi, kun palaisi isänsä kanssa pesämme luokse, eikä löytäisi meitä. Meille ei ollut tavallista kadota varoittamatta. Se tarkoittaisi kuitenkin, että minun olisi jätettävä veljeni tänne.
“Niin täytyy. Palaan huomenna auringonhuipun aikaan, kun tuomme saaliita”, naukaisin hieman haikeasti, “Nähdään.” Nuolaisin Merkuriuksen otsaa ja nyökkäsin Taivaslaululle. Sitten ilmoitin vielä Punatähdelle, että olin lähdössä. Hän kysyi tarvitsinko saattajia, mutta kieltäydyin. Uskoin pääseväni yksin nopeasti. Lähdin juoksemaan tavoitteenani ehtiä pesällemme ennen Dakotaa. Loikin lukuisten kivien yli, kiersin mäntyjä ja kuusia, kunnes lopulta pääsin ulos Kuolonklaanin hyvin vartioidulta reviiriltä. Hetken kuluttua olin tutun aidanraon luona ja työnnyin sisään. Haistoin ilmassa tuoreena leijuvan Dakotan ja tuntemattoman kolli kissan hajun. Kolli oli varmasti hänen isänsä. Seurasin hajujälkeä kuonollani ja se johti talon sisälle. Pujahdin sisälle ja näin miltei heti Dakotan harmaanruskean hahmon ja tämän vierellä kyhjöttävän pullanvärisen kollin.
“Corona! Etsinkin juuri sinua ja Merkuriusta”, naaras naukaisi ja vilkaisi taakseni etsien veljeni hahmoa, “Missä Merkurius on?” Olin miettinyt jo matkalla, miten selittäisin tarinan mahdollisimman lyhyesti.
“Hän on Kuolonklaanin leirissä. Jonkin sortin pörriäinen pisti häntä suuhun, eikä hän saanut happea. Käännyimme siis Kuolonklaanin parantajan apuun ja kiitos hänen, veljeni on nyt kunnossa”, selitin ja istahdin maahan tasaamaan hengitystäni juoksusuoritukseni takia. Seuraavaksi käännyin kohteliaasti kollin puoleen ja naukaisin hiljaa:
“Olen Corona, kiva tavata.”


//Daksu?
357 sanaa

Raotin hitaasti silmiäni ja vedin syvään henkeä. Hengittäminen oli vaikeaa, jolloin muistin aiemmat tapahtumat. Missä minä olin? En tunnistanut ympäristöäni tutuksi. Pistävä haju leijaili ilmassa ja suussani maistui kummalta. Nielaisin, se sattui aika paljon. Nousin ylös ja tunsin jalkojeni olevan huterat. Olin jonkinlaisessa luolassa. Ympäristö oli hämärää, ja erotin kaksi kissaa aukion laidoilla. Täyteläisen kastanjanruskea kolli nukkui aivan lähelläni. Tunnistin hänet hetkessä Coronaksi. Puskin veljeni turkkia hellästi. Hän säpsähti hereille ja hymyili leveästi nähtyään minut.
"Miten voit?" hän kysyi ja puski minua takaisin.
"Sattuu.. Missä olemme?" kähisin hiljaisella äänellä.
"Kuolonklaanin parantajan pesässä. Minä käyn hakemassa parantajan", Corona sanoi ja käveli jo pois luotani. Hän katosi pienempään onkaloon ja palasi pian mukanaan musta naaraskissa. Nuori naaras katsoi minua ja tervehti nyökkäyksellä. Nyökkäsin takaisin, koska puhuminen sattui. Oli paras välttää puhumista parhaani mukaan.
"Millainen olo sinulla on? Muistatko mitä tapahtui?" naaras esitti minulle kysymyksiä samalla kun asteli luokseni.
"Heikottaa ja kurkkuun sattuu.. Jahtasin ötökkää ja se.. Se pisti minua", kähisin niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli. Parantajakissa kuitenkin nyökkäsi.
"Se on ihan normaalia. Sinua pisti luultavasti ampiainen tai mehiläinen. Pistos aiheutti kurkussasi turvotusta, jonka vuoksi et saanut happea. Sain turvotuksen laskemaan, mutta joudut olemaan täällä pari päivää ihan vain varmuuden vuoksi. Minun pitää varmistaa, että kurkussasi oleva pistoshaava paranee hyvin ja tästä ei tule mitään seurauksia", musta kissa selitti. Pidin tavasta, jolla hän kertoi asiat minulle mahdollisimman selkeästi. Hän selvästi osasi hommansa. Vastasin pienellä nyökkäyksellä. Sen jälkeen parantajanaaras poistui luotamme takaisin pienempään onkaloon. Corona katsoi minua huojentuneena.
"Olin hurjan huolissani sinusta", veljeni sanoi ja puski jälleen poskeani. Puskin häntä takaisin. Corona oli todennäköisesti pelastanut henkeni, ja olin siitä hänelle erityisen kiitollinen. Kuulin jonkun kutsuvan kissat koolle aukiolle. Parantajakissa kuuli sen myös, sillä hän saapui luoksemme.
"Punatähdellä on jotain kerrottavaa. Jos tahdotte, voitte tulla pesän suulle kuuntelemaan", kissa sanoi ja poistui luotamme. Vilkaisin kysyvästi Coronaa, joka nyökkäsi. Niinpä kävelimme pesän uloskäynnille. Askeleeni olivat huterat ja jouduin välillä ottamaan veljestäni tukea.
Kokouksessa Punatähti antoi kissoille uusia nimiä. Yhdestä kissasta tuli Lauhatassu. Muistin, että -tassu tarkoitti oppilasta. Lisäksi hän antoi Taivastassullekin uuden nimen. Naaras oli kai tästä lähtien Taivaslaulu. Se oli mielestäni kaunis nimi, vaikka en ollutkaan klaaninimien suurin ihailija. Kun minua alkoi heikottaa, Corona saatteli minut vuoteelleni. Kiinnitin taas huomiota yhdellä vuoteella makaavaan tabbykuvioiseen kissaan. Hän nukkui sikeästi. Mitäköhän kissalle oli käynyt? Ajatukseni keskeytyivät, kun joku saapui pesään. Tunnistin tulijan Taivastassuksi. Hän näytti helpottuneelta, kun hän mittaili meitä hetken katseellaan.
"Mitä teille on tapahtunut? Kuulin pelkkiä huhuja ja pelkäsin hirveästi teidän puolestanne. Ja missä Dakota on? Onko hän kunnossa?" naaras lateli kysymyksiä toistensa perään. Vilkaisin Coronaa pyytäen häntä vastaamaan.
"Joku ötökkä pisti Merkuriusta suuhun. Hänen kurkkunsa kai turposi ja hän ei saanut henkeä, joten toin hänet tänne. Teidän parantajanne auttoi häntä. Dakota lähti hakemaan isäänsä meidän luoksemme, sillä hän asuu yksin kauempana", kastanjanruskea kolli selitti rauhallisella äänellä. Taivastassu nyökkäili sitä mukaan, kun Corona vastasi kuhunkin kysymykseen. Samassa tajusin, että Dakota tulisi hetkenä minä hyvänsä takaisin kotiin. Hän löytäisi sieltä vain tyhjän kaksijalan pesän. Naaras takuulla huolestuisi.
"Sinun täytyy palata kotiin.. Dakota huolestuu", sanoin Coronalle ääni yhä käheänä. En halunnut naaraan huolestuvan turhaan, sillä mitään syytä sille ei enää ollut. En tiennyt, miten hän käyttäytyi sellaisessa tilanteessa. Pahimmassa tapauksessa Dakota voisi tehdä jotain harkitsematonta, joka olisi haitaksi kaikille.

//Corona tai Taivas?
// 534 sanaa

"Minusta tuntuu, että meidän pitää mennä Kuolon...klaanin leiriin. En saa... Happea", olivat Merkuriuksen viimeiset sanat, ennen kuin hänen hapuilevat askeleensa pettivät ja hän lysähti maahan. Hänen vielä hapuillessa ilmaa yritin saada kollia rauhoiteltua. En tiedä miksi pystyin hyppäämään toimintaan nii nopeasti kuin tein, mutta onneksi kykenin siihen, sillä Merkuriuksen kohtalo saattaisi olla aivan pienistäkin sekunneista kiinni. Nappasin pökertyneestä veljestäni kiinni ja sain kuin sainkin häntä raahattua eteenpäin. Merkurius oli leikkinyt ympärillämme pörräävällä ötökällä, kun ei tiennyt sen olevan pistävää sorttia. Ymmärsin oitis miksi veljeni halusi meidän suuntaavaan Kuolonklaanin luokse, sieltä löytäisimme klaanin parantajan. Yritin pitää toivoa yllä, vaikkakin veljeni raahaaminen oli hankalaa. Välillä niskani ei vain jaksanut enään ja minun oli pakko antaa sen levätä, että jaksaisin jatkaa matkaa uudestaan. Yritin pysyä paikallani niin vähän aikaan kuin voin. Kaukana edessäni jo häämötti Kuolonklaanin raja ja epätoivo alkoi hiipua mieleeni. *Entä jos en jaksaisikaan? Entä jos veljeni kuolisi minun takiani? * Raahasin Merkuriusta eteenpäin itku kurkussa ja taistelin lihasteni väsymistä vastaan. Sydämeni heitti voltin, kun näin Kuolonklaanilaispartion loittonevan hahmon.
“Auttakaa! Apua! Taivastassu? Kuka tahansa!” mourusin minkä suustani sain. Kissat eivät kuulleet, olimme liian kaukana. Nappasin Merkuriuksen uudestaan hampaisiini ja lähdin kömpelösti hölkkäämään eteenpäin. Yksi Kuolonklaanilaisista harhautui partiostaan – oli kai kuullut saaliseläimen - ja se oli koko hetken pelastava tekijä. Valkea kissa mustilla kilpikonna laikuilla tuijotti tahattomasti suoraan meihin, joka sai hänet huomaamaan kannattelemani Merkuriuksen. Näin kuinka hän viittoi muuta partiota katsomaan ja lähti juoksemaan tuulen lailla luoksemme muut kissat perässään. Irrotin Merkuriuksen niskanahasta ja lyyhistyin istualleni miltei shokkitilan valtaamana ja aloin itkeä. Mielessäni kaikui raikuva kiitos kaikille esi-isillemme. Matka Kuolonklaanin partion kanssa juoksi ohitseni kuin kissa paksussa sumussa. Kuulin kaiken hyvin kaukaa, en nähnyt kunnolla eteeni. Ahdistus tuntui puristavan minua lyttyyn kuin kaksi kummaltakin puolelta puristavaa kiveä. Mieleni oli tavallaan joutunut oikosulkuun. Kiittelin koko matkan vain kissoja siitä, että olivat saapuneet paikalle. En edes tiennyt ketä kissoja partiossa oli, mutta sen tiesin, että joku oli laskenut häntänsä selkäni päälle lohduttavasti. Seuraavan kerran aloin taas havainnoimaan ympäristöäni kivisessä kasvientuoksuisessa kolossa. Annoin itselleni hetken aikaa miettiä ja ymmärsin, että olimme päässeet perille. Olin kyljelläni pehmeällä sammalpedillä, vaikkei minulla ollut mitään muistikuvaa siihen asettumisesta. Sen kuitenkin muistin miksi täällä olimme ja aloin siksi etsimään Merkuriusta katseellani. Olimme veljeni kanssa melkein kuin yksi kissa, erottamattomat. En halunnut meidän teidemme eroavan lopullisesti. Ensimmäiseksi näin pikimustan naaraskissan selän, joka oli kyyristynyt tutun valkotummanharmaan hahmon ympärille. Hänen vierellään oli erilaisia kasveja ja kuulin hänen puhuvan rauhallisesti veljelleni. Pyyhälsin nopeasti naaraan ja veljeni luokse ja näin Merkuriuksen suusta pilkottavan turvonneen kielen. En uskaltanut kohdata parantajakissan olemusta, sillä pelkäsin hänen olevan toivoton. Istahdin Merkuriuksen pedin viereen ja painoin katseeni alas tassuihini. Tekisin mitä vaan, että hän selviäisi. Saalistaisin vaikka kuolonklaanille koko loppuelämäni jos se sitä vaatisi.


//Merkurius?
446 sanaa

Dakota ja Corona kannattivat Punatähden ehdotuksen hyväksymistä. Se tarkoittaisi sitä, että eläisimme täällä loppuikämme ja olisimme Kuolonklaanin tukena. Pitäisimme etelärajan puhtaana toisista kissoista ja vahtisimme heidän selustaansa. Siitä hinnasta Kuolonklaanin soturit opettaisivat meitä puolustamaan itseämme ja reviiriämme. Taistelutaidoista olisi kyllä paljon hyötyä. Lisäksi olisi hyvä olla hyvissä väleissä Kuolonklaanin kanssa, sillä hekin voisivat tarpeen vaatiessa varmasti auttaa meitä.
"Eli otamme kai tarjouksen vastaan? Minullakaan ei taida mitään sen kummempaa sanottavaa asiasta olla", sanoin pohdiskellen ja käänsin katseeni Coronaan. Sitten vilkaisin Dakotaa, jonka turkki tiputteli yhä vähän vettä. Hän oli kai löytänyt uimispaikan.
"Niin kai sitten", Dakota nyökkäsi.
"Voisimmekohan pyytää heidän parantajaansa opettamaan meille parannusta?" Corona pohdiskeli ääneen katsellessaan palaneen kaksijalanpesän kattoa. Olimme paikassa, jossa katto oli ihme kyllä yhä ehjä. Jonkin matkan päässä katto oli sortunut kai tulipalon yhteydessä. Saatoin nähdä pienen palan kirkkaasta tähtitaivaasta täältäkin.
"Voimmehan me aina pyytää", Dakota sanoi ja haukotteli. Minuakin alkoi hiljalleen väsyttämään, joten asetuin vuoteelleni ja suljin silmäni.

Seuraava neljäsosakuu kului varsin nopeasti. Aamut menivät Kuolonklaanille saalistaessa ja illat vain oleskellessa. Kuolonklaanin päällikkö oli kehottanut meritsemään rajamme. Alueemme oli pieni, mutta kyllä sieltä riistaa sai. Olimme päättäneet ottaa palaneen kaksijalan pesän mukaan niin sanottuun reviiriimme. Se toi mieleeni kaksijalkalan ja sen turvan. Minulla oli vähän ikävä kaksijalkojen ruokaa, mutta riistakin menetteli. Olimme ottaneet Punatähden tarjouksen vastaan, ja hän laittoi pari soturiaan opettamaan meille yksinkertaisia taisteluliikkeitä. Liikkeet olivat sellaisia, jotka auttaisivat meitä pääsemään pakoon vihollisilta. Kuolonklaanilaiset opettaisivat meille vasta toisen neljäsosakuun kuluttua lisää taisteluliikkeitä. Päivieni kohokohdaksi oli tullut Kuolonklaanin leirissä vierailu. Hämypilveksi kutsutun naaraan mukaan oli typerää ja riskialtista viedä meidät heidän leiriinsä. Hänen mielestään meidän pitäisi jättää riista rajalle, josta partio veisi sen leiriin. Toimisihan se niinkin, mutta jostain syystä Punatähti halusi nähdä meidät päivittäin. Minä halusin nähdä Taivastassun. Naaras oli lähes joka aurinkohuippu odottamassa meitä leirin sisäänkäynnillä. Hän oli kertonut meille aika paljon kaikenlaisia tarinoita. Hän kertoi pudonneensa lampeen pentuna, mutta joku kuolonklaanilaisoppilas oli pelastanut hänet. Silloin Dakota oli kertonut osaavansa myös uida. Minä ja Coronakin olimme avanneet suutamme keskusteluissa yhä useammin.
Nyt istuskelimme veljeni kanssa palaneen kaksijalan pesän ulkopuolella. Aurinko paistoi suoraan meitä kohti, joten nautimme vain sen lämmöstä. Aurinkohuippu oli mennyt ajat sitten, ja aurinko oli lähtenyt laskemaan kohti taivaanrantaa. Dakota oli lähtenyt hakemaan vanhaa isäänsä luoksemme, joten olisimme Coronan kanssa illan kahdestaan.
"Haluavatkohan ne kuolonklaanilaiset meidät klaaniinsa?" Corona pohdiskeli jälleen ääneen. Vilkaisin veljeäni ja heittäydyin nurmelle makaamaan.
"Enpä usko. Kai he uskaltaisivat sitä kysyäkin", mumisin silmät ummessa. Kuulin surinaa jostakin etäältä. Avasin silmäni ja käännyin vatsalleni. Etsin ötökkää, joka surisi. Corona ei näyttänyt välittävän ötökästä. Minä tykkäsin jahdata kärpäsiä, perhosia ja muitakin ötököitä aina ihan vain huvikseni. Välillä saalistaessa ajatukseni harhautui saaliseläimistä ilmassa leijaileviin perhosiin, joita sitten lähdin jahtaamaan. Ikävä kyllä perhosista ei saanut vatsaansa täyteen, joten oli pakko yrittää unohtaa ne. Nyt kuitenkin huomasin musta-keltaisen ötökän lähelläni. Se istahti voikukan päälle, mutta se ei huomannut minua. En ollut varma mikä ötökkä se oli, mutta kohta se olisi minun! Heilautin pari kertaa häntääni, jonka jälkeen loikkasin ilman. Laskeuduin sulavasti maahan ja iskin käpälälläni ötökkää. Se alkoi surisemaan hurjasti, mutta iskin sitä uudelleen. Se tuntui pökertyvän, joten nappasin sen suuhuni. Olin kääntymässä Coronan puoleen, kun tunsin pistoksen suussani.
"Au!" vinkaisin ja syljin ötökän pois. Suussani tuntui edelleen pahalta. Corona oli kävellyt vierelleni ja katsoi minua kysyvästi.
"Tuo pisti minua suuhun", sanoin ja katsoin liikkumatonta ötökkää. Se oli kai kuollut.
"Oletko kunnossa?" veljeni kysyi ja tökkäsi käpälällään ötökkää, jonka hänkin totesi kuolleeksi. Nyökkäsin.
"Sattuu vain", sanoin vaimealla äänellä ja irvistin. Corona nyökkäsi ja puski lapaani. Kurkussani tuntui kummalliselta. Minuun sattui, mutta ei se ollu vain sitä.
"Corona, minusta tuntuu... Ettei kaikki ole ihan hyvin", mumisin ja huomasin, että minun alkoi olla vaikea hengittää. Veljeni katsoi minua huolestuneesti.
"Miten niin? Mikä sinun on?" kolli kysyi yhä vain huolestuneempana. Yskäisin ja toivoin, että se olisi auttanut. Oloni kuitenkin paheni vain koko ajan.
"Minusta tuntuu että meidän pitää mennä Kuolon...klaanin leiriin. En saa... Happea", mumisin ja lähdin askeltamaan eteenpäin hatarin askelin. Corona lähti perääni ja sanoi jotain, mutta en oikein saanut selvää hänen sanoistaan.
Onnistuin jotenkin kävelemään Kuolonklaanin rajalle, mutta tajuntani alkoi hämärtyä koko ajan enemmän. Hengitys oli haastavaa ja minua huimasi. Corona puhui minulle, mutten kuullut mitä hän sanoi. Kuulin vain äänen. Minun piti pysähtyä. En saanut happea. Seuraavaksi rojahdin maahan ja kaikki pimeni vajotessani tajuttomuuteen.

//Corona?
// 703 sanaa

Siirsin huomioni paikalle kirmanneeseen Coronaan. Hän näytti saaneen jotakin kiinni. Näin nopealla vilkaisulla sanoisin sen olevan hiiri. Ei hullumpi saalis. Ilmeisesti Coronalla oli muutakin asiaa, sillä hän liikehti kovin levottomasti.
"Mitä mieltä olette Punatähden tarjouksesta? Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän tulisi ottaa tarjouksesta koppi. Puolustautuminen on erittäin tarpeellista ja sen avulla voisimme pitää itsestämme parempaa huolta, vaikkakin se tarkoittaa, että meidän tulisi tehdä klaanin pohjoisraja turvalliseksi. Se ei luultavasti olisi niin vaikeaa, kun olisimme hyvin koulutettuja. Törmäämmehän väistämättä toisiin kissoihin, kuten on tullut nähtyä. Haluaisin kuitenkin kuulla mielipiteenne, sillä se merkkaa minulle enemmän kuin tuhat omaa ajatustani." Ja sieltähän se purkaus tuli. Oli selvää, että kolli oli padonnut asiaa jo pidemmän aikaa sisälleen.
Vaihdoimme Merkuriuksen kanssa katseita. En osannut oikein tulkita erakon kasvoja, mutta arvelisin, että hänkin oli pohtinut asiaa. Kukapa ei. Tarjous oli kieltämättä ainutlaatuinen, ja jos emme tarttuisi siihen, saattaisimme joutua etsimään itsellemme täysin uuden asuinpaikan. Minusta nimittäin kuolonklaanilaiset eivät vaikuttaneet kovin anteeksiantavaisilta.
"Tarvitsen aikaa tämän sulatteluun", tokaisin lopulta. Inhosin tehdä päätöksiä kiireessä. Yleensä virkistin ajatuksiani pulahtamalla hyiseen veteen. Siinäpä se! Minun tarvitsi päästä ensin oman elementtini ääreen, jotta voisin rauhoittua miettimään.
"Lähden käymään kävelyllä", sanoin yhtäkkiä ja pomppasin tassuilleni. Veljekset katsoivat minua yllättyneen oloisina. Kaipa reaktioni oli varsin poikkeava verrattuna siihen, mihin he olivat saaneet kanssani tottua.
"Selvä." Merkurius räpytteli silmiään kummastuneena. Hän vilkaisi veljensä suuntaan nopeasti, mutta tuo vain kohautti lapojaan. Ilmeisesti se sopi heille. Oikeastaan minun ei olisi edes tarvinnut kysellä lupaa heiltä lähteäkseni johonkin, mutta se oli tullut tavaksi vielä isän luona asuessa - siispä koin tarpeelliseksi jatkaa sen toteuttamista uusien ystävieni seurassa.
Väläytin veljeksille pienen, kiitollisen hymyn ja loikin kaksijalkojen pesän raunioihin. Sen poikki pääsisin nopeammin alueen toiselle puolelle. Halusin löytää jostakin vettä - kenties joen tai lammen. Kyllä purokin kelpaisi viime kädessä. Pointtini oli kuitenkin se, että kaipasin jotakin, missä kastautua.
Puikkelehdin raunioiden läpi ketterästi kuin hiiri - kuin iso, äänekäs hiiri. Pesän pohja oli outoa materiaalia. Se napsahteli hassun kuuloisesti tassujeni alla. Kotikisut siis asustivat tällaisissa puitteissa. Kai sitä huonomminkin voisi olla.
Rentouduin tuntiessani jälleen pehmeän ruohon polkuanturoissani. Nostin häntäni korkealle pystyyn ja lähdin loikkimaan itsevarmana kohti sitä uuden reviirimme osaa, jossa en ollut vielä käynyt. Toivoin löytäväni sieltä jotakin tutkimisen arvoista. Jos löytäisin joen, voisin pyydystää Merkuriukselle ja Coronalle kalaa tuliaiseksi. Kaksikko tuskin oli tottunut sellaiseen ylellisyyteen, jota minä olin pentuaikoinani saanut kokea asuessani joen varressa.
Höristin korviani kun olin kuulevinani hentoa liplatusta. Vaikka en meinannutkaan kuulla useimpia ääniä, tämä oli sävel, jonka korvani olisivat tunnistaneet missä tahansa. Kiristin hieman vauhtiani, mutta pian huomasin jo kiitäväni täyttä laukkaa niityllä. En voisi nyt pysähtyä. Olin aivan liian lähellä etsimääni hengähtääkseni.
Ennen kuin ehdin tajutakkaan, käpäläni koskettivat jotakin märkää ja lensin päistikkaa puroon. Kömmin ylös vettä kakoen. Hymy hiipi kasvoilleni. Minä todellakin seisoin purossa. Ei se kovin suuri ollut, mutta tarpeeksi iso siihen, että mahduin viilentymään siinä.
Annoin veden huuhdella kaikki huoleni tiehensä ja vain nautin. Tuntui mukavalta kun vesi tunkeutui karvojen alle ja kostutti rutikuivaa nahkaa. Viime kerrasta oli aivan liian pitkä aika. Minun tarvitsi tehdä tätä useammin pysyäkseni hyvällä tuulella.
Purossa ei näyttänyt olevan kaloja, mutta onnistuin nappaamaan pari heinikossa piilotellutta sammakkoa. Sammakot eivät olleet yhtä hyviä kuin särjet, mutta kyllä ne luuviulun hiiren voittivat mehukkuudessa. Merkurius ja Corona pääsisivät herkuttelemaan, jahka palaisin takaisin.
Olin tullut siihen tulokseen, että meidän olisi kaikkien kannalta parempi hyväksyä kuolonklaanilaisten tarjous. Saisimme tukea kokeneemmilta kissoilta, jotka voisivat opettaa meidät taistelemaan ja puolustamaan itseämme hyökkääjiltä. Mutta mieleeni oli hiipinyt myös aivan uusi, uhkarohkea ajatus, jota olin ajatellut ehdottaa veljeksille.
Nousin ylös vedestä. En edes vaivautunut ravistelemaan turkkiani kuivaksi, sillä halusin sen pysyvän viileänä kotimatkan ajan. Noukin kivelle jättämäni sammakot mukaani ja lähdin hölkkäämään tänne tulemaani reittiä pitkin takaisin pesällemme.
Kun saavuin perille, oli jo myöhä. Merkurius ja Corona olivat kaiketi vetäytyneet suojaan, sillä heitä ei näkynyt ulkosalla. Hiippailin uudelle erakoiden kanssa jakamalleni kotipesälle ja työnnyin sisään luukusta. Pesästä minua tähysivät kiiluvat silmäparit.
Viskasin toisen sammakoista Merkuriuksen ja Coronan eteen. He katsoivat sitä hieman oudoksuen, ja voisin vannoa nähneeni heidän irvistävän. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan istahdin omalle paikalleni ja ryhdyin siistimään harmaanruskeaa turkkiani.
"Mitä mieltä te olisitte, jos hakisin isäni tänne?" kysyin yllättäen jopa itseni. Tunsin kaksikon katseet nahassani. Silmäni olivat kuitenkin tiukasti kiinni jalkojeni juurella vartovassa sammakonraadossa. "Hän on jo kovin vanha, enkä usko että tämä selviäisi yksinään enää seuraavaa lehtikatoa."
Nostin viimein katseeni veljeksiin. Merkurius nyökkäsi vähän, samoin Corona. Ikään kuin he olisivat ehtineet käymään jo jonkinlaisen sanattoman keskustelun keskenään minun tuijotellessani tulevaa iltapalaani. Totta puhuakseni en ollut koskaan ollut yhtä hermostunut. Kollien päätös tulisi luultavasti ratkaisemaan Kaarlon kohtalon tulevina kuina.
"Kyllä se meille sopii", Merkurius sanoi. Corona nyökkäsi jälleen vahvistaen veljensä sanat.
"Mutta jos aiot käydä hakemassa hänet, sinun on paras tehdä se illalla, sillä meidän on vielä metsästettävä aamuisin kuolonklaanilaisille", Corona huomautti. Hän tuntui välttelevän katsettani, vaikka puhuikin vakaalla äänellä. Kaiketi tuo koki tuijotukseni jotenkin epämiellyttäväksi.
Nyökkäsin hymyillen. Olin jo käymässä nukkumaan, kun muistin Punatähden tekemän tarjouksen. Käännyin katsomaan asuintovereitani mietteliäänä. Minun oli mietittävä taas tarkkaan, miten toisin mielipiteeni julki. Lopulta päädyin vetämään koko homman lonkalta.
"Minusta me voisimme hyväksyä sen tarjouksen. Emme me siinä mitää häviäkään, joten miksikäs ei", tokaisin lapojani kohauttaen. "Ja jos me joskus joudumme kahnauksiin kulkukissojen kanssa, meillä on kokonainen klaani raivopäisiä kissoja taustatukenamme, sillä olemmehan me heidän pohjoisrajansa turvaajat."
Molemmat nyökyttelivät. Merkurius haukotteli. Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että keskustelu käytäisiin loppuun vasta aamulla kaikkien ollessa virkeitä, ja ennen kuin aloittaisimme päivittäisen saalistusoperaatiomme. Käperryin sottaisen kankaanpalasen päälle ja suljin silmäni vaipuen tyytyväisenä unten maille.

//Veljekset?
//896 sanaa

"Kuolonklaani ei ole usein tekemisissä kaltaistenne kanssa. Te olette vielä niin nuoria, että kenties Punatähti haluaa pitää teidätkin turvassa", Liekkihännäksi osoittautunut kissa kertoi. Olimme saaneet Kuolonklaanin johtajalta epätavallisen tarjouksen, jonka mukaan meitä opetettaisiin taistelemaan, jos vastineeksi pitäisimme etelärajan turvallisena. Samaan aikaan minua huoletti klaanin kanssa alkava mahdollinen yhteistyö, mutta myös kiinnosti. Tämä oli loistava tilaisuus kasvaa taistelijana paremmalle tasolle, sillä meissä oli ainesta - ainakin omasta mielestäni - enkä haluaisi heittää potentiaaliamme hukkaan. Ja jos kerran Punatähden tarjous oli niin erikoislaatuinen, niin meidän olisi hyvä harkita sitä tosissamme. Tämä oli tilaisuutemme ystävystyä klaanin kanssa ja siten hankkia yksi vihollinen vähemmän.
“Lupaan, että harkitsemme tarjousta toden teolla”, naukaisin tasaisenhiljaisella äänelläni ja katsoin savunharmaata naaraskissaa, jonka äänestä oli aistittavissa jonkinlaista lempeyttä. Naaras räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Kun saavutimme rajan, hyvästelimme Ruusutuikkeen ja Liekkihännän, jonka jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti kotipaikkaamme. Klaanikissat jäivät hetkeksi rajalle vartioimaan ennen kuin alkoivat lähtemään. He luultavasti tekivät tämän käskystä, sillä en uskonut heidän ajattelevan meistä olevan haittaa heille enää toiste. Matka taittui melko harvasanaisesti uudelle pesäpaikallemme, sillä kaikki pompottelivat Punatähden tarjousta ajatuksissaan. Työnnyimme aidanraosta auringonporottamalle pihalle ja tarjouduin saalistamaan. Merkurius ja Dakota jäivät auringonpaisteeseen lekottelemaan hieman vastahakoisesti, sillä he olivat sitä mieltä, että olisi reilua saalistaa yhdessä. Halusin kuitenkin viettää hieman aikaa rauhassa ajatusteni kanssa ja puntaroida kaikkea leirissä puhuttua. Kuulin vähän matkan päästä vielä Dakotan äänen, joka kertoi jotain Merkuriukselle. Välimatka ja täällä käyvä hento tuulenvire kuitenkin sekoittivat sanat naaraan suusta ja kaikki, mitä kantautui luokseni asti, oli pelkkää sekameteliä. Luikin nopeasti hylätyn kaksijalanpesän taakse, sillä se oli pihan ainoa varjopaikka tähän aikaan päivästä, kun aurinko oli vasta laskeutumassa huipustaan. Nyt mietin, kuinka mukava olisi värjötellä Kuolonklaanin vesiputouksen viilentävissä roiskeissa. Tänään oli harvinaisen kuuma viherlehden alulle. Saaliseläimetkin siis luultavasti viihtyisivät viileämmissä oloissa. Tummaturkkini sulautui mukavasti varjoihin, kun kuljin kuono miltei maassa etsimässä riistan tuoksua. Vähän ajan päästä kuonooni leijui melko tuore hiiren tuoksu, joka johdatti minut kolosta sisälle kaksijalan pesään. En ollut ennen käynyt siinä osassa pesää, jonne kolo minut johti, mutta muistin kuitenkin miksi olin täällä. Nappasin hiiren loppujen lopuksi, mutta jäin hetkeksi mietiskelemään itsekseni sen saalistettuani. Tällä hetkellä suurin osa ajatuksistani liittyi jollain tavalla Kuolonklaaniin tai sen kissoihin. Olin melko vakuuttunut mielipiteestäni Punatähden tarjoukseen klaanin kissojen positiivisten sanojen takia ja olihan taistelu myös hyödyllinen perustaito osata, jos yhteistyömme joskus Kuolonklaanin kanssa päättyisi. Jäisi ainakin jotain tassuun sopimuksesta, kun taas jos emme suostuisi, saattaisimme jossakin vaiheessa saada tästä suuresta kissaperheestä vihollisemme. Pudistin päätäni ja yritin päästä eroon piinaavista kysymyksistä alitajunnassani, jotka kyselivät “Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu?”. Mieleni vaelsi Taivastassuun ja hänen kertomuksistaan klaanista. Suuri huolentäyteinen kivi oli vierähtänyt sydämeltäni, kun olin kuullut jonkun muinaisen kissan nimenneen klaanin, joka tarkoitti, ettei nykyaikaisella kissajoukolla saattaisi olla mitään tekemistä nimen kanssa. Muutenkin aika moni kissoista, joita olin tavannut, vaikutti jos ei paljoa niin edes vähän kivoilta. Rajalla tapaamamme Karhutassu oli tosin mieleeni liian sähäkkää seuraa. Nappasin hiiren hännän hampaitteni väliin ja olin lähdössä samaa reittiä takaisin, kun olin tullutkin. Silmäkulmaani kuitenkin pisti, jokin kirkkaanpunainen esine pienessä maanraossa. Päätin käydä vilkaisemassa. *Jokin kaksijalkojen typerä keksintö. * Typerä se tosiaan olikin. Pelkkä pyöreä pallonmuotoinen värikäs juttu. Läimäisin sitä tassullani kokeillakseni, miltä se tuntui tassua vasten. Riemastuin, kun se pomppi lattialla jonnekin muualle kevyesti, kuin hiirenkorvan ensimmäiset västäräkit. Hetken päästä löysin itseni jo jahtaamassa sitä ympäriinsä kuluneella lattialla. *Ehkei se ollutkaan niin typerä. * Ajattelin ja hymähdin itsekseni lapojani kohauttaen. Vaikka kaikki tämä uusi löytämäni esine houkuttelikin minua täällä sisällä, tiesin, että minun olisi vietävä hiireni nyt jaettavaksi meidän kesken. Työnnyin ulos rakennuksesta ja kirmasin Dakotan ja Merkuriuksen luokse. Pudotin saaliini vihertävälle nurmelle ja istahdin maahan kietoen häntäni jalkojeni ympäri.
“Mitä mieltä olette Punatähden tarjouksesta? Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän tulisi ottaa tarjouksesta koppi. Puolustautuminen on erittäin tarpeellista ja sen avulla voisimme pitää itsestämme parempaa huolta, vaikkakin se tarkoittaa, että meidän tulisi tehdä klaanin eteläraja turvalliseksi. Se ei luultavasti olisi niin vaikeaa, kun olisimme hyvin koulutettuja. Törmäämmehän väistämättä toisiin kissoihin, kuten on tullut nähtyä. Haluaisin kuitenkin kuulla mielipiteenne, sillä se merkkaa minulle enemmän kuin tuhat omaa ajatustani”, nau’uin katsoen kullankeltaisella katseellani kummankin lähelläni olevan kissan ohi, sillä se auttoi keskittymään. Kun en tiedostanut olevani huomion keskipiste, puhuminen muiden edessä oli hepompaa, eikä ajatukseni seonneet niin helposti. Vaikkeihän veljelleni puhuminen ollut vaikeaa, mutta Dakota oli vielä tähän asti rajatapaus. Naaraan keskittyminen vain minuun tuntui erittäin epämukavalta.

//Merkurius? Dakota?
706 sanaa

Corona: 24kp! -

Sabrina: 8kp - 1/5 tarinaa kirjoitettu oppilasikäisenä.

Dakota: 22kp! -

Merkurius: 57kp!

Kuuntelin, kun Corona ja Dakota kertoivat vähän enemmän meistä Taivastassulle. En ollut tiennyt Dakotan historiasta paljoakaan, sillä emme olleet tunteneet kauaakaan. Corona ei ollut kertonut paljoakaan meidän historiastamme ennen Dakotan tapaamista.
"Missä te asutte? Jossakin ketunkolossako?" Taivastassu kysyi hymyillen ja osoitti selvästi kysymyksensä nyt minulle. En ollut sanonut sanaakaan hetkeen. Vilaisin hieman hermostuneesti Coronaa, joka nyökkäsi kannustavasti. Minäkin nyökkäsin ja mietin hetken mitä kertoisin.
"Me asuimme kaksijalkalassa pienessä kolossa aiemmin. Sitä ennen asuimme siellä täällä kaksijalkalassa yhdessä vanhempiemme kanssa. He kuolivat joitakin kuita sitten", ääneni hiljeni loppua kohden, kun käänsin katseeni käpäliini. Nostin katseeni kuitenkin takaisin Taivastassuun jatkaakseni.
"Kun tapasimme Dakotan, muutimme Ukkospolun tälle puolelle. Löysimme vanhan, palaneen kaksijalan pesän ja asetuimme sinne. Se on aika kolkko, mutta kyllä se vettä pitää, ainakin joistain kohdista. Vieressä on metsää, josta on saalistimme teille saalista", selitin yllättävän avoimesti. Taivastassun kanssa oli helppo keskustella. Naaras kertoi omasta elämästään, joten mekin kerroimme omastamme. Hän näytti kiinnostuneelta.
"Eikö kaksijalkalassa ole hirveästi kaksijalkoja ja koiria? Tuskin Hirviöistäkään on pulaa", Taivastassu naukui ja hänen kasvoilleen levisi hieman inhoava ilme. Vilkaisin Coronaa merkiksi siitä, että hän sai nyt vastata kuolonklaanilaisen kysymykseen. Veljeni ymmärsi sen heti ja nyökkäsi taas.
"On, mutta kaksijalat ovat ihan mukavia, eikä koiristakaan ole niin haittaa kunhan kaksijalat pitävät ne kurissa. Me pysyttelemme aina pois Hirviöiden tieltä, niin ne jättävät meidät rauhaan. Eniten ongelmia aiheuttavat kulkukissat", Corona irvisti, hänen kasvoilleen piirtyi haikea ilme. Veljeni katsoi minua onnettoman oloisena. Puskin lohduttavasti hänen poskeaan. En kääntänyt katsettani takaisin Taivastassuun.
"Kulkukissat ajoivat vanhempanne hirviön alle", ääneni hädin tuskin kantoi naaraan korviin. Tunsin Dakotan hännän lavallani. Naaras yritti kai viestiä olevansa pahoillaan. En olisi uskonut, että tästä asiasta oli näin vaikea kertoa ulkopuolisille.
"Olen hurjan pahoillani", Taivastassu sanoi ja paineli käpälillään maata. Arvelin, että naaras olisi halunnut tulla lähemmäksi, mutta etäällä meitä tarkkailevat kuolonklaanilaiset tuntuivat estävän sen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kuulimme askeleet takaamme. Käännähdin nopeasti ympäri. Punaruskea kolli oli saapunut leiriin. Tunnistin hänet Punatähdeksi vihreistä silmistä ja korvassa olevasta lovesta. Hän kohtasi nopeasti meidän katseemme.
"Toitte ilmeisesti vaadittavan saalismäärän?" Kuolonklaanin päällikkö kysyi. Dakota nyökkäsi.
"Muut kuolonklaanilaiset veivät ne tuonne", naaras viittoi hännällään kohti kasaa, jossa oli enemmänkin saaliita.
"Hyvä", päällikkö vastasi, mutta ei edes väläyttänyt meille pientä hymynkaltaista. Nopeasti joku kuolonklaanilaisista tuli ja vahvisti Dakotan sanoman.
"Tapaamme taas huomenna. Tarkkailkaa ympäristöänne, haluan että pidätte pohjoisrajan puhtaana muista kissoista", päällikkö sanoi. Nyökkäsimme kaikki.
"Entä jos me emme osaa taistella?" Corona lipsautti, ja näytti katuvan sitä heti. Punatähti kohdisti katseensa kastanjanruskeaan veljeeni. Kolli siristi silmiään ja harkitsi hetken. Sitten hän huokaisi hieman turhautuneesti.
"Ei teistä kyllä mitään hyötyä ole taistelukyvyttöminä.. Jos tahdotte myöhemminkin jatkaa yhteistyötä Kuolonklaanin kanssa, voitte jäädä asumaan nykyiselle alueellenne. Siinä tapauksessa voimme myös opettaa teille taistelemista, kunhan huolehditte pohjoisrajamme turvallisuudesta", Punatähti sanoi. En ollut varma, halusinko tehdä niin, mutta toisaalta.. Tämä saattoi olla ainoa mahdollisuutemme opetella oikeasti taistelemaan. En uskonut, että Dakota oli lyhyen elämänsä aikana ehtinyt opetella kovinkaan paljoa taistelemista. Kuolonklaanilaiset eivät ehkä sittenkään olleet niin kamalia. Taivastassu ainakin oli mukava, eikä Punatähtikään ollut ihan kamala. Hän tuntui olevan kunnioitettu Kuolonklaanissa.
"Sopiiko, jos harkitsemme tätä vaikka huomiseen?" Dakota kysyi varovasti ja vilkaisi sitten meitä. Minä ja Corona nyökkäsimme tismalleen samaan aikaan.
"Sopii. Soturini tuovat teidät huomennakin leiriimme", päällikkö sanoi. Sitten hän kohotti katseensa jonnekin meidän yläpuolellemme. Kolli viittoi hännällään jotakin. Kurkistin olkani yli ja näin, kuinka valkea kolli lähestyi meitä. Hänen korvantaustansa ja häntä olivat oranssit. Hänen takanaan asteli savunharmaa naaraskissa, jonka kasvoilla oli varautunut ilme.
"Liekkihäntä ja Ruusutuike, käykää viemässä vieraamme pohjoisrajalle", Punatähti käski. Kissa ei pistänyt vastaan, vaan nyökkäsi.
"Seuratkaa", hän murahti ja käveli piikkihernetunneliin. Hänen täytyi olla Liekkihäntä, päättelin sen hänen oranssista hännästään. Joidenkin klaanikissojen nimet selvästi viittasivat heidän ulkonäköönsä. Kun tämä Ruusutuikkeeksi nimetty naaras vilkaisi meitä, huomasin hänen nenänsä olevan hyvin vaaleanpunainen. Kenties sana ruusu viittasi siihen? Hyvästelimme Taivastassun nopeilla vilkaisuilla, ja lähdimme kaksikon perään. Hetken aikaa ravasimme eteenpäin melko ripeää vauhtia. Välillä oli vaikeuksia pysyä kuolonklaanilaisten perässä.
"Minusta on mukavaa, että erakot auttavat Kuolonklaania", savunharmaa naaras sanoi ja hidasti tahtiaan. Hänen äänensä oli rauhallinen ja lempeä. Kun Liekkihäntä huomasi vauhdin hidastuvan, hänkin hidasti hieman omaa tahtiaan. Meillä ei tainnut olla mikään kiire. Olisin halunnut vastata, että ei meillä hirveästi ollut vaihtoehtoja, mutten kehdannut. Se olisi saattanut suututtaa kaksikon, tai ainakin edellä kulkevan oranssihäntäisen kissan.
"Punatähti tarjoutui auttamaan meitä, jos pidämme tulevaisuudessa pohjoisrajanne puhtaana muista kissoista. Hän sanoi opettavansa meidät taistelemaan", Dakota sanoi hieman pohdiskellen. Jos lupautuisimme, saattaisimme joutua olemaan loppuelämämme tekemisissä Kuolonklaanin kanssa. En tiennyt, olinko valmis siihen.
"Se on hyvä tarjous, johon kannattaa tarttua. Punatähti ei usein ehdota tuollaista erakoille. Yleensä ajamme ne kauas reviiristämme, mutta ilmeisesti päällikkömme pitää teistä", naaras hymyili. Ai pitää meistä? Jos tuo oli Punatähden käsitys pitämisestä, minäkin suorastaan rakastin Kuolonklaania.
"Kuolonklaani ei ole usein tekemisissä kaltaistenne kanssa. Te olette vielä niin nuoria, että kenties Punatähti haluaa pitää teidätkin turvassa", Liekkihäntä osallistui keskusteluun. Hänen äänensä oli huomattavasti kylmempi kuin savunharmaan naaraan.

//Dakota tai Corona?
// 797 sanaa

Miten me olimme joutuneet tähän liemeen? Meidän ei olisi kuulunut olla täällä tähän aikaan, kiikuttamassa saalistamaamme ruokaa vihamielisen oloisille muukalaisille. Meidän kuului olla vapaita kissoja, jotka tekivät mitä lystäsivät ja milloin lystäsivät. Mutta tässä sitä kuitenkin oltiin, halusimmepa sitä tai emme.
"Mutta nyt kun olen kertonut niin paljon meistä ja tavoistamme, niin haluaisin kuulla teistä", tutuksi tullut puhtaanvalkea naaras maukui hymyillen. Hänen katseensa kiersi meidät jokaisen vuorollaan.
"Me olemme veljeksiä", Corona kertoi varmistettuaan ensin nopealla vilkaisulla Merkuriukselta sen olevan okei. "Törmäsimme Dakotaan vasta vähän aikaa sitten, ja nyt liikumme yhdessä."
Taivastassu katsahti minuun. Hänellä oli oikein kauniit eripariset silmät, joista toinen oli väriltään harmaansininen ja toinen meripihkainen.
"Niin. Asuin ennen isäni kanssa erään joen varrella", aloitin, ja tajusin samassa, etten ollut kertonut erakkoveljeksille oikeastaan yhtään mitään alkuperästäni. Toisaalta, eivät hekään olleet olleet mitenkään erityisen avoimia omastaan, joten kaipa me olimme tasoissa. "Halusin nähdä muutakin maailmaa, ja yhtenä päivänä päätin kertoa isälle suunnitelmistani. Hän antoi minun tietenkin mennä. Mutta kaipaan häntä edelleen ja olen hieman huolissani hänen puolestaan."
Taivastassu nyökkäsi. Hänen kasvoillaan oli edelleen sama säteilevä hymy, joka kuitenkin tällä kertaa vaikutti enemmän myötätuntoisemmalta kuin äsken. Lieköhän sille syynä lyhyt kertomukseni - kuka tietää.
Käänsin katseeni Merkuriuksen ja Coronan suuntaan. Kollikaksikko vilkuili toistensa suuntaan sen näköisinä kuin nämä olisivat käyneet jonkinlaista sanatonta keskustelua parhaillaan.
"Tosiaankin, törmäsin Coronaan ja Merkuriukseen sattumalta", päätin jatkaa, kun hiljaisuus uhkasi venyä kiusalliseksi. "Minä ja Merkurius vaanimme samaa hiirtä, mutta lopulta minä olin se, joka sen hiiren pyydysti. Mutta reiluuden nimissä jaoimme saaliin kolmeen pekkaan, koska saalistustilanne oli hämärä, ja yhtä hyvin Merkuriuskin olisi voinut saada sen kiinni." Pidin lyhyen tauon. Mietin mistä voisin kertoa seuraavaksi, kunnes sitten keksin. "Kaikilla oli vielä nälkä, joten päätimme, että jokainen yrittäisi napata jotakin purtavaa. Kun minä ja Merkurius olimme jo valmiita, Corona ilmoitti löytäneensä lukuisten kissojen hajumerkkejä. Kävimme tarkistamassa tilanteen ja törmäsimme siellä teikäläisiin, kuten varmaan hyvin muistatkin."
En tiennyt, olinko jo paljastanut liikaa. Mutta en kyllä uskonut, että nämä kissat - etenkään tuo edessäni seisova naaras - tekivät tiedolla mitään, joten tuskin siitä haittaakaan oli. Odotin jonkun tekevän seuraavan siirron keskustelun etenemiseksi.

//Veljekset tai Taivas?
//340 sanaa

Istuin Kuolonklaanin rajalla yhdessä Coronan ja Dakotan kanssa. Aurinko oli juuri saavuttanut huippunsa, ja klaanikissojen pitäisi näillä hetkillä saapua luoksemme. Olimme palanneet palaneeseen kaksijalanpesään yöllä ja nukkuneet vielä tovin. Tai no itse olin lähinnä pyörinyt sammalvuoteellani ja noussut sitten aamun valjetessa ylös. Olin lähtenyt saalistamaan, sillä meillä oli hurjasti tekemistä. Kuolonklaanille täytyi saada neljä saalista, ja olihan meidän itsekin pakko saada jotain syödäksemme. Minua ahdisti koko tilanne, mutta sille ei vain nyt voinut mitään. Saimme kiittää onneamme siitä, että olimme edes elossa. Tarvittava saalismäärä oli ollut kasassa jo runsaasti ennen aurinkohuippua. Olimme saalistaneet itsellemmekin jotain, mutta vatsani kurni edelleen. Kaksi hiirtä, varpunen ja orava olivat saaliit, jotka Kuolonklaani saisi pian omakseen. Päivä oli lämmin ja taivaalla mateli eteenpäin muutama pilvenhattara. Hento tuulenvire virkistytti mukavasti.
Viimeinkin neljä kissaa lähestyivät meitä. Ensimmäisenä käveli valkea kilpikonnalaikukas naaras. Hänen perässään kulki toinen kilpikonnakuvioinen kissa. Tummanharmaa tabbykuvioinen kissa piti perää, ja hänen edessään käveli kissa, jonka tunnistin Taivastassuksi. Valkea naaras tervehti meitä paikalle päästyään.
"Viemme teidät leiriin", kissoja johtava kilpikonnakuvioinen kissa sanoi, otti kaksi hiirtä suuhunsa ja kääntyi. Kaksi muuta kissaa ottivat myös saaliit, mutta Taivastassu jäi ilman. Kuljimme kissojen perässä. Heidän vauhtinsa oli melko nopea, ja minulla tuntui olevan välillä vaikeuksia pysyä heidän tahdissaan. Yöllä näkemämme lampi jäi vasemmalle puolellemme, kun ravasimme eteenpäin. Taivastassu vilkuili meidän suuntaamme välillä. Reviiri näytti aivan erilaiselta päivänvalossa. Puita oli täällä päin aika harvakseltaan, mutta kiviä ja pensaita kasvoi vähän tiheämmin. Edessäpäin näkyi korkeiden kuusien ja mäntyjen latvat. Reviiri taisi olla pääosin metsikköä.
Saavutimme pian leirin, ja kävelimme taas siään piikkihernetunnelista. Nyt suurella aukiolla oli enemmän kissoja. He kääntyivät meidän suuntaamme varautuneesti. Kissat veivät saaliimme kasaan, jossa oli enemmänkin tuoresaalista. Voi, olisipa meilläkin tuollainen määrä syötävää! Mieleni olisi tehnyt vain rynnättä saaliiden kimppuun ja syödä vatsani täyteen.
"Punatähti tulee pian. Joudutte odottamaan hetken täällä", kilpikonnakuvioinen naaras sanoi melko hiljaisella äänellä. Kissa poistui nopeasti luotamme kaatuneen kuusen liepeillä olevien kissojen luokse. Jäimme aukiolle kolmistaan. Kissat poistuivat omille teilleen ja muut tuijottivat meitä kauempaa. Se tuntui melko ahdistavalta. Käänsin katseeni Coronaan ja Dakotaan.
"Kuvittelin tämän olevan paljon pienempi paikka", Dakota sanoi katsellessaan ympärilleen.
"Niin minäkin", vastasin tasaisella äänellä. Vähän väliä kissat tulivat leiriin tai poistuivat täältä. Musta kissa kantoi suussaan joitakin lehtiä ja kukkia ja suuntasi kallion halkeamaan. Yritin nähdä halkeaman sisään, mutta siellä oli liian hämärää.
"Se on parantajan pesä. Hehkuaskel hoitaa siellä sairaita ja haavoittuneita", Taivastassu tassutteli luoksemme. Kohtasin naaraan eriväristen silmien katseen ja väläytin hänelle hennon hymyn.
"Miten hän hoitaa heitä?" kysyin kiinnostuneesti. Corona ja Dakotakin käänsivät katseensa valkeaan naaraskissaan.
"Erilaisilla yrteillä. Hänellä on niitä paljon, ja eri yrtit auttavat eri vaivoihin", Taivastassu kertoi.
"Asutteko te kaikki täällä yhdessä?" Dakota uteli. Kuolonklaanilaisnaaras nyökkäsi.
"Eriarvoiset ja -ikäiset kissat nukkuvat omissa pesissään. Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat nukkuvat tuolla, parantaja tuolla, päällikkö putouksen takana ja soturit ja oppilaat kaatuneen kuusen oksien alla erikseen jaetuissa pesissä", kissa selitti ja viittoi aina pesien suuntaan.
"Kuningattaret ja oppilaat? Mitä ne ovat?" Dakota jatkoi kyselyä.
"Kuningattaret hoitavat pentuja ja oppilaat opettelevat soturiasioita. Minäkin olen oppilas, koska nimeni perässä on -tassu. Sitten kun minusta tulee soturi, Punatähti antaa minulle ihan uuden nimen", Taivastassu vastasi. Naaras ei tuntunut pelkäävän meitä tai olevan muutenkaan epäluuloinen, toisin kuin muut kuolonklaanilaiset.
"Outoa, mutta okei", Dakota sanoi ja kohautti lapojaan. Kieltämättä klaanilla tuntui olevan outoja tapoja ja asioita, mutta toisaalta niissä oli pointtinsa. Parantaja oli takuulla hyödyllinen kissa klaanissa.
"Eikö teitä häiritse tuo vesiputouksen pauhu?" kysyin Taivastassulta kohdaten jälleen tämän katseen.

//Taivas, Corona tai Dakota?
// 560 sanaa

Nielaisin huolestuneena, kun kissakaksikko lähti saattamaan meitä pois Kuolonklaanin leiristä. Pienikokoinen hopeanharmaa naaras kulki aavistuksen meidän edellämme, jotta tiesimme mihin suuntaan kulkea. Toinen kaksikosta – musta naaras valkeilla merkeillä - tuli hieman meidän perässämme. En pystynyt enää ihailemaan Kuolonklaanin reviiriä kaikelta hermostuneisuudeltani, sillä leirissä olin haistanut paljon enemmän kissoja, kuin olin odottanut. Olin suorastaan järkyttynyt siitä kissojen määrästä. Olin ajatellut tähän klaaniin kuuluvan maksimissaan viisitoista kissaa, mutta heitä olikin paljon enemmän. Oli meidän onnemme, ettei meitä piesty heti. Yksi asia minua huolestutti, meidän saalistuksemme. Olimme raataneet jo valmiiksi ruuan löytämisen eteen ja nyt meidän olisi saalistettava muillekin. Lähistöltä alkoi kuulua kahinaa ja soturien varautuneisuudesta päätellen he eivät tunnistaneet saapuvaa tuoksua, mutta kun haju tavoitti meidät, tunnistimme oitis tulijan. Aukiolle tupsahti harmaanruskea Dakota. Kuolonklaanilaiset pörhistelivät turkkejaan uhkaavina.
“Hän on meidän kanssamme”, naukaisin hiljaa ja loin tyynen katseen Tuhkajuovaksi kutsutun kissan vaalean vihreisiin silmiin. Sen jälkeen katsoin Dakotaan ja kuiskasin tälle:
“Mitä sinäkin täällä teet?” Dakota katsoi minua siten, että en olisi tosissani.
“No lähdin etsimään teitä hiirenaivo! Mitä luulet, että ajattelen kun olette kumpikin kadonneet pesäpaikaltamme?” naaras naukui ja kurtisti kulmiaan. Näin hänen silmistään, että hän oli ollut huolissaan. Räpäytin silmiäni anteeksipyytävästi.
“Jatkettaisiinko matkaa vai jäädäänkö tähän rupattelemaan?” musta naaras naukaisi kylmällä äänellään. En pitänyt siitä kylmyydestä, mikä hohkasi Kuolonklaanin kissoista. Heissä oli jotain outoa, mutta samaan aikaan niin mielenkiintoista.
“Teidän olisi paras liikkua, jos ette halua Kuolonklaanin vihoja niskoillenne. Aamu alkaa pian valjeta ja teillä pitäisi olla saaliit kasassa”, Tuhkajuova naukaisi kireästi. Vilkaisin taivaalle ja huomasin, ettei ollut enää tosiaankaan niin pimeää kuin silloin kun lähdimme. Nyökkäsin ja lähdimme jatkamaan eteenpäin Dakota mukanamme. Naaras vilkuili minua ja Merkuriusta kysyvästi vähän väliä ja oletin hänen haluavan tietää mistä saaliista oli kyse. Lupasin itselleni, että selittäisin koko kuvion naaraalle heti kun pääsisimme ulos tältä vaaralliselta reviiriltä. Jos tänne palaisi toiste, tulisi noudattaa heidän sääntöjään, jos ei haluaisi silpuksi.


//Dakota? Merkurius?
305 sanaa

Olin herännyt keskellä yötä turvattoman tunteen vallatessa minut. Tunne oli aito, sillä Corona oli kadonnut. Olin seurannut veljeni hajujälkeä eteenpäin. Askel askeleelta sydämeni oli hakannut entistä kovempaa. Jäljet veivät kohti Kuolonklaanin rajaa. Corona oli ylittänyt kuoleman täytteisen klaanin reviirimerkit. Mieleni teki juosta kauas pois, mutten voinut jättää veljeäni tänne yksin. Niinpä varovaisin askelin olin hiipinyt kollin perään. Jäljet johtivat suuren lammen luokse. Viimein näin tutun kastanjanruskean turkin valtavan lammen rannalla. Päästin ilmoille helpottuneen huokauksen ja loikin lähemmäksi.
"Mitä sinä täällä teet?" huoli paistoi äänestäni ja sai veljeni säpsähtämään. Kolli käännähti suuntaani ensin varuillaan, mutta tunnistaessaan minut hän rentoutui.
"Te nukuitte niin sikeästi, että ajattelin tulla tutkimaan tätä reviiriä", Corona sanoi pahoitteleva katse kasvoillaan.
"Sinun olisi pitänyt herättää minut. Olin hurjan huolissani!" kuiskasin niin hiljaa kuin saatoin, "tässä paikassa on jotakin, joka saa karvani nousemaan pystyyn. Minusta tuntuu, että täällä on jotakin todella pielessä." Käännyin ympäri ja tarkkailin ympäristöämme. Yö oli tyyni, vain hento tuulenvire havisutti lähellä olevia puita ja pensaita. Kaislikko keinui tasaisesti, mutta hitaasti puolelta toiselle. Taivaalla loisti kirkkaita tähtiä, ja kuuli oli lähes täysi.
"Anteeksi", Corona kuiskasi ja astui vierelleni.
"Meidän täytyy lähteä täältä", totesin ja olin jo lähdössä poispäin, kun Corona pudottautui matalaksi. Vaistomaisesti myös minä painauduin maata vasten ja katsoin ihmetellen veljeäni. Kollin häntä heilui puolelta toiselle, ja hän kohotti takamustaan hiukan. Olin jo kysymässä mitä veljeni teki, mutta huomasin sen pian itsekin. Muutaman ketunmitan päässä istui pitkäkorvainen jänis. Miten se ei ollut huomannut meitä? Eläin oli keskittynyt aivan omiin puuhiinsa, eikä se huomannut meitä. Olin sanomassa jotain estääkseni Coronan hyökkäyksen, mutta sitä ennen veljeni ponkaisi itsensä vauhtiin. Kastanjanruskea kolli oli jo hetken kuluttua jäniksen kurkussa. Corona onnistui tappamaan jäniksen hetken räpiköinnin päätteeksi. Ei, ei ja ei! Kuolonklaanilaiset olivat vähällä raadella meidät hengiltä pelkän rajan lähellä olemisen vuoksi. Mitä tästä seuraisi?
"Corona, ei!" ravasin veljeni luokse. Hän katsoi minua hieman hämmentyneesti.
"Emme me voi täällä saalistaa. Tämä on vielä Kuolonklaanin reviiriä. Jätä se jänis siihen ja lähdetään nyt", nau'uin aivan paniikin vallassa. Corona jo nyökkäsi, mutta sitten hänen katseensa siirtyi minusta taakseni. Käännähdin ympäri ja minäkin jähmetyin paikoilleni. Neljä kissaa seisoivat edessämme. Nopeasti ilman mitään sanoja ne ympäröivät meidät. Vain ketunmitan päässä minusta seisoi hopeinen tabbykuvion omaava naaraskissa. En osannut lukea, mitä hän päänsä sisällä ajatteli. Naaraan ilme ei ollut erityisen vihainen, mutta ei se ystävällinenkään ollut. Ehkä paras sana kuvaamaan sitä, oli viileä.
"Tämä on Kuolonklaanin reviiriä", kollikissan matala ääni sai minut kääntämään katseeni pois naaraasta. Puhuja oli suuri punaruskea kolli. Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hieman pienempi savunharmaa kissa. Neljäs kissa oli savunharmaan vierellä. Neljäs kissa oli vaaleanharmaa, ja hänen kasvoillaan oli vihainen ilme. Minua pelotti. Minä pelkäsin, että nämä kissat tappaisivat meidät nyt ja heti.
"Anteeksi, me olemme vain ohikulkumatkalla", Corona yritti päästä pois tilanteesta.
"Valehtelet! Olette varastaneet riistaamme aiemminkin!" vaaleanharmaa kissa ulvaisi raivoissaan. Hän iski kyntensä pehmeään maahan ja heilutti vihaisen oloisesti häntäänsä.
"Emmekä ole! Tämä on ensimmäinen kertamme täällä", Corona sanoi. Kissan ääni värisi, mutta ei se ollut ihmekään. Minä en saanut edes sanaa suustani.
"Nämä ovat varmasti ne Taivastassun ja Karhutassun mainitsemat erakot. Olen varma, että he ovat varastaneet riistaamme. Viedään heidät leiriin", punaruskea kolli sanoi. Nielaisin. Leiriinkö? He luulivat meitä joksikin toisiksi kissoiksi. Olisin halunnut sanoa sen, mutta en uskaltanut. Kissat vaikuttivat häijyiltä ja vihaisilta, joten vilkaisin vain Coronaa. Veljeni kasvoilla oli pahoitteleva ilme. Yritin viestiä veljelleni, etten ollut hänelle vihainen. Tabbykuvioinen naaras asettui vierelleni ja paljasteli hampaitaan. Se oli kai merkki lähteä eteenpäin. Kuulin Coronan tulevan perässäni. Naaras oli minua paljon pienempi. Kissan eleet kuitenkin vaikuttivat vanhemman kissan eleiltä. Hän ohjasi minua eteenpäin kovinkin itsevarmasti. Sen sijaan savunharmaa kissa vaikutti hieman epäröivältä. Hän kulki punaruskean kissan vierellä meidän edellämme. Kissa oli kai joukon nuorimmainen. Muiden ikiä en osannut arvella. Pienikokoinen naaraskissa saattoi hyvinkin olla meidän ikäisemme, mutta saattoi hän olla vanhempikin. Kävelimme pienen puron viertä pitkin eteenpäin. Yritin painaa mieleeni mahdollisimman paljon näkemiäni asioita. Kenties pääsisimme pakoon. Saavuimme jonkin ajan kuluttua piikkihernepensaiden luokse. Savunharmaa kissa käveli joukkion edellä pensaista rakennettuun tunneliin. Sitten meni punaruskea kolli.
"Mene", hopeinen naaras sihahti. Tein työtä käskettyä, sillä en halunnut saada tabbykuvioisen naaraan kynsiä iholleni. Kävelin tunnelin toiseen päähän. Suuri aukio avautui eteemme. Kuulin pauhuavan äänen, ja pian ymmärsin mistä se johtui. Aukiolla oli vesiputous. Vesi virtasi ilmeisesti lammelta tänne. Leiriä ympäröivät joistain paikoin piikkihernetunnelit, mutta myös suuret kalliot. Montaa kissaa en nähnyt. Suuri punaruskea kissa katosi kaatuneen kuusen taakse kohti vesiputousta. Hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras istuutui vierelleni ja tarkkaili minua katseellaan. En uskaltanut liikahtaakaan. Vaikka naaras oli minua pienempi, minä pelkäsin häntä. Kissan itsevarmat eleet saivat minut arvelemaan, että pieni eho ei ollut este tappaa kissaa. Kaiken lisäksi olin todella kokematon lähes kaikessa. Aukiolle ilmestyi muutama kissa. Kissat tulivat kaatuneen kuusen oksien alta. Pian myös punaruskea kissa palasi luoksemme. Hänen vierellään kulki toinen lähes tismalleen samanvärinen kissa. Oliko hän tämän klaanin johtaja? Tämä uusi punaruskea kissa kulki selkä suorassa ja leuka hieman ylhäällä. Hänen askeleensa olivat rennot, mutta eivät mitenkään hallitsemattoman rennot. Koko olemus oli jotenkin kunnioitettava. Toisessa korvassa oli pieni lovi, jonka näki kun kissa lähestyi meitä. Hänen täytyi olla tämän klaanin johtaja.
"Olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Keitä te olette?" kissa esittäytyi kohteliaasti ja katsoi meitä kysyvästi. Vilkaisin veljeni suuntaan. Corona saisi vastata tämän kollin kysymykseen.
"Minä olen Corona ja tässä on veljeni Merkurius. Me emme ole tehneet mitään väärää", veljeni yritti vakuutella päällikköä. Punatähdeksi esittäytynyt kissa vilkaisi nopeasti punaruskeaa.
"He saalistivat meidän reviirillämme. Kaaostuho toi jäniksen leiriin", kolli ilmoitti rauhallisella äänellä Punatähdelle.
"Heidän täytyy olla ne samat erakot, jotka ovat aiemminkin varastaneet meiltä riistaa", hopeanharmaa naaras naukui viereltäni. Hänen äänensä oli rauhallinen.
"Niin sen täytyy olla", Punatähti totesi. Olisin halunnut huutaa ja kertoa, että asia ei ollut niin. Me emme olleet koskaan edes käyneet täällä! En kuitenkaan saanut suustani edes puolikasta sanaa. Niinpä tyydyin pysymään hiljaa.
"Jos tunnustamme sen, voimmeko lähteä?" Corona kysyi nopeasti. Mitä hän oikein yritti?
"Emme salli riistamme varastamista milloinkaan. Jos te tunnustatte sen, te myös korvaatte riistan mitä olemme menettäneet. Jos sellainen järjestely ei teille sovi, ette jätä meille hirveästi vaihtoehtoja", Punatähti viilsi kynsillään ilmaa vihjaillen. Pelko kasvoi yhä vain. Meidänkö pitäisi korvata jonkun toisen kissan varastamat saaliit? Corona vilkaisi minua. Hänen ilmeensä oli jälleen kerran pahoitteleva.
"Hyvä on sitten. Miten meidän pitää korvata saaliinne?" veljeni kysyi varovaisella äänellä. Punatähti vilkaisi vierelleen ilmaantunutta tummanharmaata kissaa. Kissan turkki oli arpien peittämä ja hänen keltaiset silmänsä kiiluivat pimeässä.
"Saalistatte reviirimme ulkopuolelta puolen kuun ajan meille saalista. Tulette joka aurinkohuipun hetken aikaan reviirimme rajalle, josta partio tuo teidät ja saaliit leiriin. Lisäksi raportoitte minulle kaikesta mahdollisesta, joka voi tulevaisuudessa olla uhka Kuolonklaanille. Puolen kuun kuluttua riistavarkautenne on kuitattu ja ette ole meille enää velkaa. Elättekö te kaksistaan?" Punatähti esitti vielä yhden kysymyksen. Corona vilkaisi minua, ja vastasin pienellä nyökkäyksellä. Tiesin kollin ymmärtävän sen.
"Meitä on kolme", kastanjanruskea kissa sanoi. Punatähti nyökkäsi.
"Selvä, eli tuotte meille vähintään neljä saalista. Tapaamme huomenna aurinkohuipun aikaan. Jos en näe teitä silloin, takaan että etsimme teidät ja elämästänne tulee huomattavasti vaikeampaa", punaruskea kissa naukui nyt hieman uhkaavalla äänensävyllä.
"Näemme silloin", sain sanotuksi. Coronakin nyökkäsi.
"Illanjatkoja. Surmakynsi, tule käymään pesässäni", Punatähti sanoi ja lähti kävelemään poispäin luotamme. Surmakynsi oli tuttu nimi. Karhutassu ja Taivastassu olivat puhuneet hänestä. Vain yksi kissa lähti seuraamaan Kuolonklaanin päällikköä. Se oli tummanharmaa naaraskissa, jonka paksulla turkilla oli arpia.
"Tuhkajuova ja Pimentovarjo, saattaisitteko uudet ystävämme pois reviiriltämme", tummanharmaa naaraskissa naukui ennen kuin katosi näköpiiristämme.

//Corona? Sori jos tästä tuli sekava tai joku meni eri tavalla ku suunniteltiin :d
// 1201 sanaa

Istuin joen varrella. Katselin ohitseni virtaavaa tummaa vettä lumoutuneena. Kohina oli tullut minulle tutuksi kuluneiden päivien aikana, enkä enää pelännyt sitä herätessäni öisin yksinään tyhjässä pesässä.
Kuulin askelia takaani. Käännähdin ympäri ja kohtasin tutut kasvot. Minua katsoi utuisen harmaa silmäpari, jonka katse oli ehkä hieman haastava. Ja jopa tietyllä tapaa vaativa.
"Isä. Minä näin joessa jotain", kerroin punamullanväriselle kissalle, joka oli nyt kääntänyt katseensa virtaavaan veteen. Hän vaikutti jokseenkin poissaolevalta. "Se oli suuri ja se kimalteli auringonsäteiden osuessa siihen."
"Sinä taisit nähdä kalan, Dakota hyvä", Kaarlo maukui rauhallisesti ja tassutteli rantaan. Kipitin hänen kannoillaan toivoen kovasti ettemme tipahtaisi kylmään veteen.
"Oletkos sinä koskaan yrittänyt napata kalaa?" tiedusteli isä, joka oli kyyristynyt hiekalle niin, että hänen vatsakarvansa kastuivat aina kun aalto puski vettä rantaan päin. Itse en pitänyt märästä tunteesta tassuissa, tai siitä, kun turkki tuli kastelluksi. Tykkäsin olla kuivana. Niin oli paljon mukavampaa. Vesi kiehtoi minua kuitenkin kovasti, enkä voinut vastustaa kiusausta, kun Kaarlo viittoi minua tulemaan luokseen rantaveden ääreen.
"Yritä olla luomatta veteen varjoja. Lisäksi sinun tulee välttää äkkiliikkeitä", hän ohjeisti. Nyökkäsin osoittaakseni ymmärtäneeni. "Hyvä. Kun kala tulee lähemmäksi, voit varovasti kurottaa tassullasi veden ylle. Sopivan hetken tullen koukkaat kalan näppärästi kuivalle maalle ja taitat siltä niskat. Tajusitko?"
"Joo", sanoin ja käänsin katseeni veteen, aivan kuten isänikin. Tuijottelimme yhdessä virtausta ja vain odotimme. Pidemmän päälle aikani kävi jopa tylsäksi vartoessamme saalista, mutta haluni saavuttaa jotakin oli kyllästymisen tunnetta suurempi, eikä se jättänyt sijaa ajatukselle periksi antamisesta.
Viimein pinnan alla tapahtui. Lähelle rantaa ui pieni hopeakylkinen kala. Tunsin isän jännittyvän vierelläni; hänkin oli jo tainnut huomata sen. Vilkaisin häntä varovasti, ja vastaukseksi sain terävän nyökkäyksen, joka merkitsi, että minulla oli täysi valta toimia.
Ojensin käpäläni - oliko se aina ollut näin lyhyt? - veden ylle, enkä sallinut katseeni irrota saaliista hetkeksikään. Kala uiskenteli lähemmäksi. Vaistomaisesti iskin tassuni pinnan alle, ja kummastuttavan tutulla liikkeellä sinkautin pikkuruisen sintin rantakiville. Eväkäs yritti sätkytellä takaisin veteen, ja olikin vähällä onnistua tavoitteessaan, ellei isä olisi rientänyt väliin ja päättänyt sen päiviä.
Katselin kalaani ylpeänä. Se oli oikein sievä. Täysin kelvollinen ensimmäiseksi saaliikseni. Mutta silti jokin tässä tuntui olevan väärin. Katsahdin vierelläni seisovaan isään... Mutta hetkinen: Kuka tämä vieressäni jököttävä kissa oikein oli? Ei isällä ollut valkeaa turkkia, jossa oli tummanharmaita laikkuja, eikä hänellä varsinkaan ollut meripihkaisia silmiä. Peräännyin hieman kauemmaksi tuosta muukalaisesta, mutta törmäsin toiseen uuteen tuttavuuteen, joka puolestaan omasi täyteläisen kastanjanruskean turkin ja kullankeltaisen katseen. Katsahdin kivelle lojumaan jääneeseen kalanraatoon, mutta se oli poissa. Maa jalkojeni alla alkoi vähitellen luhistua, mutta käpäläni olivat tiukasti nauliutuneet penkereeseen. Muukalaiskaksikko katosi. Näin omin silmin kuinka he murenivat tomuksi ja tempautuivat tuulen vietäviksi.
Ei. Tämä ei ollut oikein. Tämän täytyi olla unta. Minä uneksin, ja minun pitäisi herätä! Pakokauhu meinasi melkein saada minusta otteen, mutta pakottauduin pysymään rauhallisena. Samalla ympärilläni oleva maailma hävisi johonkin sysipimeään...

Rapina sai minut havahtumaan hereille. Avasin silmäni ja katsoin minua ympäröivää tilaa yhä hieman sokissa. Mutta kun tunnistin paikan kykenin vähitellen rauhoittumaan. Katsahdin ympärilleni. Viereinen peti oli tyhjä. Merkurius ja Corona olivat poissa, ja sydämeni oli jättää lyönnin välistä. Minne he olivat voineet mennä? Olivatko veljekset oikeasti muuttuneet tomuksi ja kadonneet tuuleen? Pudistelin päätäni. Tälle täytyi olla jokin looginen selitys. Uudet ystäväni eivät olleet sellaista sorttia, jotka jättäisivät minut tänne kaksijalkojen hylkäämään paratiisiin yksinäni. Ehkä heille oli tullut nälkä? Se kuulosti tähän mennessä järkevimmältä selitykseltä kaksikon poissaololle, mutta halusin vielä kaiken varalta varmistaa että he olivat turvassa. Siispä nousin ylös vuoteestani ja hiivin varovasti ulkosalle. Coronan ja Merkuriuksen hajujälki tuoksui vahvana ilmassa. Tosin jälkimmäisenä mainitun veljeksen haju oli huomattavasti voimakkaampi - ihan kuin hän olisi lähtenyt vasta juuri hetki sitten. Se ei tuntunut oikealta: Hehän liikkuivat aina yhdessä. Joka tapauksessa päätin seurata kaksikon vanavedessä. Toivoin törmääväni heihin ennen pitkää. Mutta ennen kaikkea toivoin, ettei kukaan törmäisi minuun. Yksin olin haavoittuvaisimmillani.

//Merkurius ja Corona? Saatte vapaasti päättää ehtiikö Dakota törmätä niihin ennen ku ne pääsee pois Kuolon alueelta vai tuleeks tää ihan sinne asti xd
//614 sanaa

Heräsin kauniiseen auringonpaisteeseen joka lämmitti kehoani. Nousin ja venyttelin. Tunsin pistävän nälän ja päätin lähteä metsästämään. Astuin ulos pienestä pesästä jonka olin kasannut oksista ja lehdistä ison puun viereen. Heilautin häntääni ja haistelin ympäristöä. En erottanut mitään saaliin hajuja joten siirryin kauemmas pesästä. Erotin vihdoin oravan hajun kaukana pesästäni ja lähdin jäljittämään sen lähdettä. Huomasin sen olevan lähtöisin puusta joten lähdin kiipeämään sitä ylöspäin mahdollisimman hiljaa. Heilutin korviani ja kuulin oravan nakertavan tammenterhoa pienessä kolossa puussa. Kiipesin kolon tasolle eikä orava vieläkään huomannut minua. Naukasin ja katsoin kun orava alkoi etsiä reittiä pois pesästään minun ohi. Hetken aikaa katseltuani tätä koukkasin oravan kynsilläni lähemmäs minua ja purin sen niskat poikki. Lämmin veri valui hiljalleen suuhuni oravan haavoista kun kiipesin puuta pitkin takaisin maahan. Huomasin olevani niiden kissojen reviirin lähellä jotka kutsuivat itseään Kuolonklaaniksi. En ymmärtänyt heidän uskomuksiaan tai tapojaan ja sitä miksi he halusivat elää suuressa laumassa. Oli paljon helpompaa elää yksin tai perheensä kanssa. Tuota ajatellessa tulin surulliseksi oman menetetyn perheeni takia. Ravistin itseäni ja terästäydyin. Jäin puun juureen syömään oravaa. Revin tuosta paloja ja söin ne nautiskellen. Kun olin saanut syötyä oravan nuoleskelin vielä suupieleni nautinnollisesti ja nousin seisomaan. Kuulin mau’untaa läheltä ja jännitin lihakseni. Pensaikosta eteeni tupsahti kaksi kuolonklaanilaista. Vaalean harmaa kolli jolla oli valkeat tassut ja rinta sekä pienikokoinen musta kolli.
“Tunkeilia!”, harmaa kolli huudahti.
“Hän on syönyt meidän riistaa!”, toinen sanoi vihaisesti.
Sovitin ääneeni pilkallisen tyylin ja sanoin:
“Ai teidänkö riistaa? Tietääkseni reviirinne raja menee tuosta puskasta ja tämä orava minkä söin löytyi tuosta puusta”, esitin hämmentynyttä ja osoitin puuta mistä oravan sain.
“Se on tarpeeksi lähellä meidän reviiriämme. Viemme sinut päällikömme luokse.”, harmaa kolli sanoi.
“Me erakot saallistamme missä haluamme. Jos haluatte minut päällikkömme luokse, ottakaa kiinni!”, sanoin ja pinkaisin kovaan juoksuvauhtiin kohti pesääni. Juoksin puiden ohi ja juurten yli ketterästi ja vähän ennen pesääni pysähdyin tarkistamaan että kissat eivät seuranneet. Kun ketään ei näkynyt, kuulunut eikä mitään tavalisuudesta poikkeavaa hajua löytynyt astelin pesälleni ja pienelle lätäkölle. Join siitä ja katsoin kuvajastani. Turkkini oli mennyt takkuun oksista ja puskista joiden läpi olin juossut kissoja karkuun. Aloitin sukimisen uudestaan. Aurinko alkoi laskea ja kävi kerälle sammaleelle. Nukahdin nopeasti.

355 sanaa aik pieni kyl

"No, onko teillä ideoita mitä tehdään seuraavaksi?", Dakota naukui kääntyen minun ja Merkuriuksen puoleen. Harmaanruskea naaras oli päättänyt jäädä luoksemme ja se teki minut iloiseksi. En vieläkään luottanut naaraaseen täysin, mutta pystyin jo myöntämään, että pidin hänestä. Hän oli kelpo lisä joukkoomme ja kuten olin äsken todennutkin, pärjäisimme paremmin yhdessä.
“Luultavasti meidän on etsittävä uusi pesäpaikka. Vanha oli jo käymässä minulle ja Merkuriukselle pieneksi, joten sinut on mahdoton mahduttaa meidän lisäksemme sinne”, naukaisin ja vilkaisin naaraan haaleanvihreitä silmiä. Dakota nyökkäsi.
“Olemme asuneet tähän asti kaksijalkalassa, sopiihan se sinulle, että uusi pesämmekin olisi siellä päin? En oikein pidä muutoksista elämässä”, naukaisin hiljaisesti kuten tavallista. Suuren naaraan silmissä syttyi kiinnostunut valo.
“Olen asunut koko elämäni luonnonhelmassa, joten totta puhuen olisi mielenkiintoista vaihteeksi asua kaksijalkalassa”, naaras naukui. Nyökkäsin.
“Meidän varmaan pitäisi käydä hakemassa vanha pehmusteemme, sillä kaksijalat heittävät harvoin lämmikkeitä pois”, Merkurius totesi. Räpsäytin veljelleni silmiä lämpimästi kiittäen muistutuksesta. Se pitäisi meidät lämpimänä kylminä aikoina.

Olimme löytäneet meillä kolmelle sopivan mukavan pesäpaikan. Se oli mustaksi hiiltyneen vanhan kaksijalkojenpesän raunion puutarhassa. Veikkasin sen olleen ennen koiran asuinpaikka vahvasta lemusta päätellen, mutta saisimme tottua siihen. Pesässä oli sentään katto pään päällä ja tilaa kaikille kolmelle. Tänne asti raahaamamme pehmike oli juuri kuin luotu uuteen pesäämme. Kaiken lisäksi vihollisten oli vaikea löytää pesäämme, sillä sen sisälle päästäkseen oli käveltävä seinän läpi jos niin voisi sanoa. Sisäänkäynnin edessä oli jonkinlainen läppä, joka työntyi eteenpäin sitä päin kävellessä. Yhdessä seinässä oli myös paljon pienempi kolo, josta pääsisimme pakenemaan tarvittaessa. Jäihän minua surettamaan hieman vanhan pesämme jättäminen, sillä olimme eläneet siellä suuren osan elämästämme sen jälkeen kun olimme menettäneet vanhempamme. Minua harmitti kuitenkin paljon vähemmän, kun ajattelin vaihtaneemme pesämme Dakotaan. Vaikken pitänytkään muutoksista, tämä muutos olisi meille hyväksi. Uutta kotipaikkaa etsiessämme oli ilta alkanut jo hämärtää, joten olimme päättäneet mennä nukkumaan.
“Hyviä unia kummallekin”, naukaisin ja käperryin kerällä olevien kissojen joukkoon.

Silmäni avautuivat hitaasti ja tuijottelin edessäni avautumaa näkymää. En aluksi keksinyt missä olin, kunnes muistin päivän tapahtumat. Näin seinällä olevasta kolosta, kuinka kuu loi hopeista valoaan maahan. Tiesin siitä, että oli vielä yö. Kuulin kuitenkin korvissani saaliseläinten rapinaa. Rehevöitynyt raunio oli kelpo paikka saaliseläimille, joten ruokapuolikin olisi hoidossa tällä alueella. Emme kuitenkaan saisi saalistaa liikaa, jottei koko saaliskantamme katoaisi. Sellainen oli vaikea löytää kaksijalkalan lähettyviltä. Dakota ja Merkurius tuhisivat syvässä unessa. Päätin mennä ulos jaloittelemaan. Työnnyin läpän läpi pihalle ja annoin raikkaan yöilman virrata keuhkoihini. En saanut nukuttua, sillä ajatukset juoksivat kilpaa mielessäni, eivätkä antaneet minulle hiljaisuutta nukkua. Suurimmaksi osin mietin Kuolonklaania. Halusin saada vastauksia vielä lukuisiin kysymyksiin niiden lisäksi, mitä olin jo kysynyt Taivastassulta. Päähäni pulpahti rohkea ajatus, joka sai minut samaan aikaan epäröimään, että innostumaan. Osasin reitin Kuolonklaanin reviirin luo. Eihän pieni tutkimusretki mitään haittaisi kunhan olisin aamuksi takaisin. Kuitenkin minua huoletti jättää Merkurius ja Dakota tänne keskenään piilevän vaaran takia, sillä emme tunteneet vielä täysin uutta kotiamme. Antauduin seikkailunhaluiselle sydämelleni ja lähdin varovasti tassuttamaan ulos palaneen raunion pihamaalta. *Ei pieni retki satuttaisi ketään, eihän?* Kun olin saapunut siihen kaksijalkalan alueeseen, missä kaksijalat vielä elivät lähdin juoksemaan. En haluaisi törmätä vihaisiin tai takertuvaisiin kaksijalkoihin. Öisin kulkevat kaksijalat käyttäytyivät usein oudommin kuin päivällä kulkevat. Juoksin sen mitä tassuistani pääsin. Pyyhälsin läpi eilen kulkemamme reitin ja pian edessäni alkoi avautua öinen metsä. Kuonooni leijui havupuiden kirpeä haju ja lähenevät voimakkaat rajamerkit. Ne olivat vahvistuneet sitten viime käynnin. Oliko kenties klaanikissoilla jokin järjestelmä rajojensa merkkaukseen? Seisoessani aivan rajan lähellä jäin vielä miettimään hetkeksi. Minusta tuntui siltä, kuin olisin rikkomassa sääntöjä astuessani tämän näkymättömän viivan yli. Vedin henkeä syvään. Sen se kuitenkin vaatisi, että saisin tyydytettyä tiedonnälkäni. Astuin uhkarohkeasti yli ja lähdin kipittämään eteenpäin pitäen matalaa profiilia. En halunnut törmätä siihen pistäväsilmäiseen kolliin tai siksi Surmakynneksi kutsuttuun kissaan. He vaikuttivat pelottavilta. Kun olin vaeltanut hetken saavuin suurelle lammelle. En ollut koskaan nähnyt niin suurta vesialuetta ja se sai minut häkeltymään. Olimme juoneet veljeni kanssa suurimmaksi osin nuolemalla lunta ja viherlehden ansiosta sateen synnyttämistä vesilammikoista. Tämä oli aivan uusi kokemus ja juoksin rantaan. Katsoin veden pintaa ja näin heijastukseni. Kullankeltaiset silmäni tuijottivat minua takaisin vedestä. Se hetki oli jotenkin maaginen. Maistoin lammen vettä ja se oli – tai ehkä vain kuvittelin – parasta vettä, jota olin koskaan maistanut. Ehkä se johtui vain siitä, että olin tekemässä jotain kiellettyä. Olin uponnut syvälle mietteisiini, mutta se ei ollut ainut asia mikä upposi. Etutassuni luiskahti veteen ja vedin sen nopeasti sähähtäen pois. Ennen kuin ehdin nuolla tassuni kuivaksi kuulin, kuinka vesi kantoi ääntäni. Maukaisin hiljaa uudestaan ja nautin uudestaan elämyksestä kun kuulin ääneni hiljalleen loittonevan veden pinnalla tanssien. Korvani olivat metsän hiljaisuudessa terästettyinä kuulemaan pieninkin ääni ja kun takaani kuului tuttu kissan ääni, säikähdin sydämeni pohjasta. *Mitä Merkurius teki täällä?*


//Merkurius?
754 sanaa

Coronaa: 36kp! -

Merkurius: 59kp! -

Dakota: 48kp! -

Nefiri: 15kp - 1/5 tarinaa oppilasikäisenä kirjoitettu.

Nautiskelin Merkuriuksen saalistamaa hiirtä kaikessa rauhassa. Olin totaalisen uppoutunut omiin ajatuksiini, äskeinen välikohtaus villikissojen kanssa oli yhä elävänä mielessäni. Siinä olisi voinut käydä hullusti, vaikka meillä olikin ollut ylivoima. Mutta jos olin ymmärtänyt oikein, näitä niin kutsuttuja kuolonklaanilaisia oli lisää. Eikä se äkkipikaisen oloinen kolli antanut heistä ainakaan omasta mielestäni kovin hyvää kuvaa, mikäli otettiin huomioon se, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun otimme näihin villeihin minkäänlaista kontaktia - mutta se puhtaanvalkoinen naaras olikin vaikuttanut ihan kivalta.
Nuoleskelin viimeiset hiiren rippeet suuhuni, lukuun ottamatta luita, jotka olin siirtänyt hieman syrjemmäksi. Isä oli tykännyt syödä riistansa luineen päivineen, mutta itse en siitä tavasta niin välittänyt. Söin kaiken minkä sain irti, ja loput jätin haaskaeläimille.
Muistellessani isää, minulle iski yhtäkkiä kamala koti-ikävä. Halusin uskoa hänen olevan yhä täysissä voimissaan, ja löytäneen jonkun vanhoista ystävistään, joka voisi huolehtia hänestä nyt kun minä en enää ollut suorittamassa sitä vastuuta. Tuijottelin tassujani hiljaa. Isä oli nokkela. Hän pärjäisi kyllä. En saisi antaa hänen estää minua unelmoimasta jostakin suuremmasta. Janosin seikkailua, janosin merkitystä elämälle. Siksi minä olin alunperin lähtenytkin, enkä saisi vajota murehtimaan menneistä.
Huokaisin, ja ryhdyin sitten siistimään turkkiani. Vilkuilin ohimennen Coronan ja Merkuriuksen suuntaan. Hekin näyttivät lopettelevan ateriaansa. Seuraavaksi päähäni putkahti kysymys, jota olin pyöritellyt mielessäni siitä lähtien kun olimme jakaneet ensimmäisen kerran tuoresaaliin, eli alle puoli päivää sitten. Aikoivatko veljekset jättää minut? Olimmehan me tunteneet toisemme vasta vähän aikaa, mutta minä nautin heidän seurastaan todella. Mutta ihmekös tuo; he olivat ensimmäiset omanikäiseni, jotka olin koskaan tavannut.
Kuin ajatukseni lukien Merkurius kysyi seuraavaksi: "Oletko päättänyt miten aiot jatkaa tästä eteenpäin?"
Katsahdin laikukkaaseen kolliin hieman hämilläni. Oliko tämä todellistakaan?
"Aiotko jäädä meidän seuraamme vai jatkaa matkaasi jonnekin muualle?" kolli yritti selventää. Kysymys oli tullut minulle täytenä yllätyksenä, ja se sai minut liikuttumaan syvästi. Ehkä minulla todellakin oli nyt ystäviä.
Kasvoilleni nousi heikko hymy. "Voisinko siis jäädä teidän kanssanne?"
Veljekset vilkaisivat nopeasti toistensa suuntaan. Molemmat nyökkäsivät vähän. Sitten Merkurius kääntyi taas puoleeni:
"Emme näe siinä mitään estettä."
"Sitä paitsi, yhdessä pärjäämme todennäköisesti paremmin", Corona maukui väliin.
"Selvä. Sitten minä jään", ilmoitin enemmän kuin ilahtuneena. Nousin seisomaan ja ravistelin turkkiani. En malttanut odottaa tulevaa yhteistä taivaltamme.
"No, onko teillä ideoita mitä tehdään seuraavaksi?" kysyin katsellen veljeksiä uteliaana.

//Corona ja Merkurius?
//360 sanaa