Nautiskelin Merkuriuksen saalistamaa hiirtä kaikessa rauhassa. Olin totaalisen uppoutunut omiin ajatuksiini, äskeinen välikohtaus villikissojen kanssa oli yhä elävänä mielessäni. Siinä olisi voinut käydä hullusti, vaikka meillä olikin ollut ylivoima. Mutta jos olin ymmärtänyt oikein, näitä niin kutsuttuja kuolonklaanilaisia oli lisää. Eikä se äkkipikaisen oloinen kolli antanut heistä ainakaan omasta mielestäni kovin hyvää kuvaa, mikäli otettiin huomioon se, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun otimme näihin villeihin minkäänlaista kontaktia - mutta se puhtaanvalkoinen naaras olikin vaikuttanut ihan kivalta.
Nuoleskelin viimeiset hiiren rippeet suuhuni, lukuun ottamatta luita, jotka olin siirtänyt hieman syrjemmäksi. Isä oli tykännyt syödä riistansa luineen päivineen, mutta itse en siitä tavasta niin välittänyt. Söin kaiken minkä sain irti, ja loput jätin haaskaeläimille.
Muistellessani isää, minulle iski yhtäkkiä kamala koti-ikävä. Halusin uskoa hänen olevan yhä täysissä voimissaan, ja löytäneen jonkun vanhoista ystävistään, joka voisi huolehtia hänestä nyt kun minä en enää ollut suorittamassa sitä vastuuta. Tuijottelin tassujani hiljaa. Isä oli nokkela. Hän pärjäisi kyllä. En saisi antaa hänen estää minua unelmoimasta jostakin suuremmasta. Janosin seikkailua, janosin merkitystä elämälle. Siksi minä olin alunperin lähtenytkin, enkä saisi vajota murehtimaan menneistä.
Huokaisin, ja ryhdyin sitten siistimään turkkiani. Vilkuilin ohimennen Coronan ja Merkuriuksen suuntaan. Hekin näyttivät lopettelevan ateriaansa. Seuraavaksi päähäni putkahti kysymys, jota olin pyöritellyt mielessäni siitä lähtien kun olimme jakaneet ensimmäisen kerran tuoresaaliin, eli alle puoli päivää sitten. Aikoivatko veljekset jättää minut? Olimmehan me tunteneet toisemme vasta vähän aikaa, mutta minä nautin heidän seurastaan todella. Mutta ihmekös tuo; he olivat ensimmäiset omanikäiseni, jotka olin koskaan tavannut.
Kuin ajatukseni lukien Merkurius kysyi seuraavaksi: "Oletko päättänyt miten aiot jatkaa tästä eteenpäin?"
Katsahdin laikukkaaseen kolliin hieman hämilläni. Oliko tämä todellistakaan?
"Aiotko jäädä meidän seuraamme vai jatkaa matkaasi jonnekin muualle?" kolli yritti selventää. Kysymys oli tullut minulle täytenä yllätyksenä, ja se sai minut liikuttumaan syvästi. Ehkä minulla todellakin oli nyt ystäviä.
Kasvoilleni nousi heikko hymy. "Voisinko siis jäädä teidän kanssanne?"
Veljekset vilkaisivat nopeasti toistensa suuntaan. Molemmat nyökkäsivät vähän. Sitten Merkurius kääntyi taas puoleeni:
"Emme näe siinä mitään estettä."
"Sitä paitsi, yhdessä pärjäämme todennäköisesti paremmin", Corona maukui väliin.
"Selvä. Sitten minä jään", ilmoitin enemmän kuin ilahtuneena. Nousin seisomaan ja ravistelin turkkiani. En malttanut odottaa tulevaa yhteistä taivaltamme.
"No, onko teillä ideoita mitä tehdään seuraavaksi?" kysyin katsellen veljeksiä uteliaana.

//Corona ja Merkurius?
//360 sanaa

Kaksijalkala oli hiljainen. Jostain kaukaa kuului hiljainen kaksijalan huuto, jota seurasi kimeämpi, kaksijalan pennun vastaus. Kaksikko jutteli hetken, äänet vaimenivat, kunnes lopulta niiden pesän seinässä oleva luukku kuului sulkeutuvan. Seurasin tylsistyneenä katseellani taivaalla kiitävää lintua. En ollut sellainen kissa, joka kaipasi toimintaa joka hetkellä nauttiakseen elämästään, mutta odottelu oli tylsää. Ja tätä odottelua oli mielestäni kestänyt jo ihan tarpeeksi kauan.
Istuin erästä kaksijalan pesää ympäröivän kivisen aidan päällä. Pesän asukit olivat vetäytyneet sisälle jokin aikaa sitten, muuten en olisi siinä istunutkaan. Kerran pari kaksijalan pentua olivat pihalla telmiessään huomanneet minut ja ajatelleet, että olisi hauskaa tarrata häntääni kiinni kun huomioni oli kiinnittynyt hiiren vaanimiseen. Ei koskaan enää. Nyt tiesin paremmin; pennut olivat auringonlaskuun mennessä aina palanneet sisälle, joten olin turvassa.
En ollut ehkä kokenein erakoista, mutta tunsin tämän kaksijalkalan hyvin. Tiesin, missä asuivat ystävälliset kaksijalat, jotka tarjosivat joskus maitoa jos pyysin. Tiesin myös, mitä paikkoja tuli välttää, niin äkäisten kaksijalkojen kuin muiden kissojenkin takia.
Katselin kauempana siintävää metsikköä tarkasti. Mitään liikettä siellä ei näkynyt, ja kävin kärsimättömäksi. Läheisestä puusta kavahti lentoon lintu, mutta vaikka korvani vaistomaisesti kääntyi äänen suuntaan, en hellittänyt katsettani. Pian pensaikkojen välistä astui esiin kissa. Siristin silmiäni. Ruskea naaras katsahti ympärilleen roikottaen suussaan pitkähäntäistä elukkaa. Valkoiset tassut lähtivät keveästi tepastelemaan minua kohti.
Laskeuduin alas aidalta naaraan saapuessa lähemmäs. Erakko huomasi minut ja soi pienen hymyn tervehdykseksi. Omat harmaansiniset silmäni kohtasivat hänen meripihkaiset.
"Ursa", aloitin kun sisareni seisahtui eteeni. "Tuossa on yksi orava. Sanoin, että tarvitsemme ainakin kaksi riistaeläintä."
Ursa tiputti saaliinsa maahan ja näytti enemmänkin kyllästyneeltä kuin loukkaantuneelta.
"Joo, niin näyttäisi olevan. Ei voi mitään, meidän on vain jaettava."
Tuhahdin hiljaa kääntyessäni ympäri. Olimme molemmat hyviä metsästäjiä, mutta Ursa oli aina ollut minua parempi. Siksi ei olisi ehkä fiksua olla hänelle liian ankara sen suhteen. Tiesin, että jos hänen ei ollut onnistunut saada tarpeeksi saalista, ei olisi minunkaan.
"Olkoon, mennään."
Kuljin edellä taivaan pimentyessä yllämme. Kuulin Ursan askeleet takanani. Hän oli varuillaan, vaikka tiesi, ettei hänen tarvinnut. Olimme ainoat erakot lähettyvillä, joten kilpailijoita ei osuisi tiellemme. Suuri osa erakoista liikkui sitä paitsi yksin, eivätkä he yleensä uskaltaneet asettua kahta kissaa vastaan.
Jonkin matkaa kuljettuamme saavuimme alueelle, jossa kaksijalkojen pesiä oli tiheämmin. Ne olivat täällä myös korkeampia, joskin myös ränsistyneempiä. Kahden hiekan värisen pesän välistä löytyi kuja, jossa oli sikin sokin kaksijalkojen sotkuja. Ne toimivat hyvänä näkösuojana. Joskus kaksijalat toivat tänne ruokaansa, mutta se oli useimmiten syömiseen kelvotonta.
Haistelin ilmaa ennen kuin astuimme kujalle. Olimme asuttaneet tätä paikkaa jo jonkin aikaa, sillä se oli siihen sopiva. Täällä oli rauhallisempaa kuin syvemmällä kaksijalkalassa, jossa oli myös enemmän erakoita. Myös metsä oli lähellä. Lähistön kaksijalat eivät juuri välittäneet meistä, ja joskus antoivat meille jopa syötävää. Näistä syistä nämä kulmat olivat suosittuja asuinpaikkoja, emmekä voineet koskaan olla liian varovaisia. Reitti näytti kuitenkin olevan selvä.
Ursa asteli kujan perälle ja tiputti saaliinsa maahan. Nukuimme kaksijalkojen jättämissä ruskeissa laatikoissa. Ne suojasivat tuulelta hyvin ja suojasivat katseilta. Ursa oli mukavuudenhaluisena tuonut omaansa pehmusteita, kuten sammalta ja heinää. Minä en niin välittänyt sellaisesta, mutta lehtikadon aikaan oli kadehtinut Ursan mukavaa pesää.
Kumarruimme molemmat oravan ylle syömään. Huomasin, että se oli saanut lihaa luidensa ympärille. Eläimet eivät enää olleet yhtä hoikkia kuin kylmempinä aikoina, mikä oli meille vain hyvä.
Syötyään Ursa istuutui sukimaan ruskeaa turkkiaan. Hetken kuluttua hän kohotti katseensa mietteliäänä.
"Kauanko aiomme olla täällä?"
Siskoni kysymys yllätti minut, sillä en ollut kuvitellut, että hän halusi lähteä. Asiat olivat meillä hyvin, riistaa riitti, vaaroja oli vähän.
"Miten niin? Minne sinä muka haluaisit mennä?"
Olin itsekin ajatellut toisinaan muualle lähtemistä. Elämäni oli yksitoikkoista. Tuntui, että elimme vain selvitäksemme. Päivät saalistimme, illan tullessa söimme ja yöt nukuimme. Auringon noustessa sama toistui. Ursa ei ollut kuitenkaan koskaan ilmaissut tyytymättömyyttään.
"Täällä elämä on tylsää. Aina samaa päivästä toiseen. Haluan kokea jotain. Ehkä tavata muita kissoja", naaras vastasi ja virnisti. "Ei siinä, etteikö sinun seurasi olisi antoisaa."
Irvistin takaisin. Ehkä Ursa oli oikeassa. Tämä paikka oli ollut järkevä ratkaisu lehtikadon aikaan. Nyt kun säät kuitenkin lämpenivät, meillä ei ollut enää tarvetta pysytellä täällä.
"Saatat olla oikeassa", myönsin vastahakoisesti. "Mutta minä teen sen päätöksen."
Ursa tuhahti asettuessaan omaan pesäänsä.
"Ihan miten vain."
Minäkin siirryin omaani. Pian kuulin Ursan hengityksestä, että hän oli vaipunut uneen. Kohta seurasin hänen perässään ja näin unta uusista paikoista, uusista kissoista.

//693 sanaa

Olimme lähteneet poispäin tämän Kuolonklaaniksi kutsutun kissajoukon rajalta. Corona oli innoissaan Kuolonklaanista sekä sen historiasta. Toki minuakin tämä uusi tuttavuus kiinnosti, mutta ei sentään noin paljoa.
"Me emme muuten lähde etsimään niitä klaaneja. Minusta tuntuu, että se klaani ei tehnyt ainakaan mitään kovin hyvää. Jos klaanin nimessä on kuolema, se ei voi olla kovinkaan mukava klaani", huomautin tasaisella äänellä. Corona kohautti lapojaan.
"Ihan sama, mutta voimmeko me nyt vain mennä syömään?" Dakota kysyi. Naaras taisi olla vähintäänkin yhtä nälkäinen kuin minä ja veljeni olimme.
"Mennään vain", Corona naukaisi. Juoksimme melko hitain askelin takaisin saaliidemme luokse. Kaivoimme ne nopeasti esiin.
"Kävisikö, jos sinä syöt hiiren ja me jaamme tämän variksen? Saat jämät, jos niitä jää", Corona ehdotti suurikokoiselle kissalle. Dakota harkisti asiaa hetken, mutta nyökkäsi sitten. Hän vaikutti mukavalta kissalta, sillä antoi meidän jakaa suuremman saaliin. Vaikka olimme tunteneet vasta alle puoli päivää, uskalsin olla jo avoimempi Dakotan seurassa. En tietenkään voinut vielä luottaa naaraaseen ihan täysin, sillä en tiennyt hänestä paljoakaan. Aloimme syömään varista Coronan kanssa, ja Dakota kävi saalistamani hiiren kimppuun.
Syötyämme aloimme kaikki pesemään turkkejamme. Omani oli mennyt sotkuiseksi päivän mittaan, eikä Coronankaan turkki vaikuttanut sen siistimmältä.
"Oletko päättänyt miten aiot jatkaa tästä eteenpäin?" kysyin ja siirsin katseeni Dakotaan. Naaras näytti olevan hieman hämillään, jonka vuoksi tarkensin kysymystäni vähän:
"Aiotko jäädä meidän seuraamme vai jatkaa matkaasi jonnekin muualle?"

//Dakota?
// 220 sanaa

Katselin paikalle saapunutta kastanjanruskeaa kollia, jonka pistävän oranssit silmät olivat kavenneet pieniksi viiruiksi. Ne vilkuilivat meitä kolmea vuorollaan kirkkaalla vihan ja ärtymyksen liekillä. Olin yllättynyt siitä, kuinka Merkurius oli alkanut puhumaan näille vieraille kissoille, jotka kuuluivat tähän heidän kertomaansa Kuolonklaaniin. Olin erittäin kiinnostunut tästä koko klaanista. Halusin tietää mitä merkitsisi elää klaanissa. Millä tavoin se eroaisi meidän omasta elämästämme? Mikä määritteli sen, että oma kissajoukko oli klaani?
"Onko täällä muitakin klaaneja, vai onko Kuolonklaani ainoa?” paksuturkkinen veljeni naukui hiljaisella äänellään ja kohotti miltei huomaamattomasti kulmiaan kysyvästi. Käänsin katseeni puhtaanvalkeaan naaraaseen, sillä odotin hänen vastaavan kysymykseemme. Hän vaikutti ihan hyvältä kissalta. Kun taas pistäväsilmäinen kolli vaikutti ärhäkältä. Jos kolli olisi saapunut jonkun samanhenkisen kanssa olisimme varmaan jo silppua. Minua kauhistutti se ajatus, että klaanin muut kissat tulisivat paikalle. Kuten oletin, Taivastassuksi esittäytynyt viehkeä naaras avasi suunsa vastatakseen veljeni kysymykseen.
“Tällä hetkellä ainoastaan Kuolonklaani. Legenda kuitenkin sanoo, että siellä missä esi-isämme asuivat, olisi asunut monia muitakin klaaneja”, naaras selitti. Hänen äänensä muuttui mystiseksi kertoessaan legendasta. Mielenkiintoni heräsi.
“Miksi sitten klaaninne asuu nykyään täällä? Jos se kerran asui ennen muiden klaanien luona. Entä uskotko, että legendat ovat totta?” hihkaisin vähän turhankin innokkaasti. Silmäni loistivat uteliaina.
“Aiotko tosiaan kertoa koko Kuolonklaanin historian tälle kapiselle erakko joukolle?” toinen klaanikissoista naukui sellainen sävy äänessään, josta en pitänyt. Hän ei ollut selvästikään kiinnostunut jakamaan klaanin tietoja meille, joista saattaisi olla uhkaa heidän klaanilleen. Emme kyllä todellakaan olleet kovin uhkaavia, jos klaaniin kuului enemmän kuin viisi kissaa. Taivastassu vilkaisi ruskeaa kollia, jonka jälkeen jatkoi kysymyksiin vastausta.
“Klaanit kääntyivät meidän klaaniamme vastaan ja jouduimme lähtemään, tämäkin on edelleen pelkää uskomusta, joka on säilynyt perimätietona kissalta toiselle”, naaras selitti räpäyttäen silmiään mietiskellen, “Ja mitä uskomuksiini tulee.. en ole aivan varma mitä uskoa. Uskon, että tarinat ovat muuttuneet monien kuiden aikana erilaisiksi, kuin ne alussa olivat, mutta uskon, että niissä on silti jotakin perää.” Nyökkäsin silmät kiiluen.
“Kerrassaan mielenkiintoista”, mutisin itselleni haltioissani. Mietin, löytyisivätköhän muut klaanit vielä, jos niitä lähtisi etsimään. Tai oliko joku klaanikissoista jo kokeillut moista ja minkälainen oli ollut tulos? Ajatukseni keskeytti vatsani ärjyntä. Emme olleet syöneet saaliitamme enne kuin olimme lähteneet tänne. En tiennyt kumpi minua kiinnosti enemmän: tarinat klaaneista vai ruoka. Antaisin muun seurueen tehdä valinnan puolestani.
“Teidän olisi varmaan paras lähteä ennen kuin Surmakynsi ja Rapakynsi lähtevät katsomaan mihin olemme jääneet. Surmakynsi varmasti repii turkkinne riekaleiksi, jos näkee teidät liian lähellä”, Taivastassu tokaisi ja nousi seisomaan. Nyökkäsin. Hän oli oikeassa, emme haluaisi vaikeuksiin.
“Selvä”, Dakota naukaisi ja nyökkäsi terävästi. Vilkaisin vielä viimeisen kerran eriväriset silmät omaavaa naarasta ja pistäväsilmäistä kollia, jonka jälkeen käännyin Dakotan ja Merkuriuksen perässä poispäin. Vannoin mielessäni itselleni, ettei tämä olisi ainut kerta elämäni aikana, kun kohtaisin klaanikissoja. Janosin lisää tietoa.
“Eikö ollutkin mahtavaa?! Kokonainen yhdyskunta kissoja – luultavasti ainakin kymmenen. Ja kuinka kiinnostava historia! Löytyisiköhän ne muut klaanit vielä, jos niitä lähtisi etsiskelemään vai onko siitä niin kauan, että ne ovat jo kadonneet. Ja mitäköhän Kuolonklaani teki saadessaan muiden klaanien vihat niskoilleen...”, tassutin höpisten läiskikkään turkin omaavalle veljelleni.


//Mer tai Daksu? Toivottavasti ei haittaa, että vein nää pois jo tuolta xdd
486 sanaa

Minua alkoi hiljalleen ärsyttämään kastanjanruskean kollin tapa puhua meille. Hän käyttäytyi kuin mikäkin metsän valtias, vaikka emme edes olleet heidän reviirillään! Pysyttelimme visusti hajumerkkien tällä puolen, kuten Taivastassu oli ohjeistanut. Olin edelleen hyvin varuillani kaksikon suhteen, mutta päätin kerätä rohkeuteni ja sanoa jotakin. Vilkaisin nopeasti Coronan ja Dakotan suuntaan varmistaakseni, että he eivät olleet sanomassa mitään. Kaksikon suut olivat kiinni, kun he katsoivat myös ärsyyntyneen oloisina paikalle tullutta kollikissaa.
"Me emme ole teidän reviirillänne, joten et voi käskeä meitä poistumaan. Meistä ei ole teille tai niin kutsutulle klaanillenne yhtään mitään ongelmaa, koska me vain seisomme tässä", sanoin ja kohdistin katseeni kastanjanruskeaan kolliin. Hän oli sanomassa jotakin, mutta valkea kissa keskeytti hänet.
"He ovat kyllä oikeassa. Me emme saa ylittää rajaa", kuulin Taivastassun sanovan, vaikka naaras yrittikin sanoa asiansa hiljaa. Suuren kollikissan katse muuttui nopeasti. Hän taisi tajuta tilanteen.
"Ette saa ylittää rajaa? Oletteko te olleet siellä koko ikänne?" Dakota vaihtoi nopeasti puheenaihetta kiinnittäessään huomionsa Taivastassun sanoihin. Taivastassua suuremman kissan ilme vakavoitui jälleen.
"Meillä ei ole mitään syytä lähteä täältä, koska Kuolonklaanin reviirillä on kaikki mitä tarvitsemme", kissa vastasi nopeasti. Miten suuri tuo reviiri sitten oikein oli? Kuinka monta kissaa siellä eli? Oli pakko myöntää, että asia kiinnosti minua. Usein Corona oli meistä kahdesta se utelias. Huomasin Coronan ilmeestä hänenkin olevan kiinnostunut tästä uudesta reviiristä ja uusista tuttavuuksistamme. Taivastassu vaikutti ihan mukavalta ja kelpokissalta, mutta hänen ystävänsä oli erittäin kireä.
"Miksi klaaninne nimi on Kuolonklaani? Asuuko siellä montakin kissaa?" Corona uskaltautui kysymään. Kastanjanruskea kolli vilkaisi Taivastassua. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt hiukan epäröivä ilme, mutta sekin oli tuima. Taivastassu ei katsonut toveriaan, vaan päätti vastata veljeni esittämään kysymykseen.
"Klaanimme perustaja antoi sen nimen monia vuodenaikoja sitten. Meidän klaanissamme asuu paljon kissoja, ja kaikilla on omat tehtävänsä", valkea naaras naukui ja heilautti häntäänsä. Huomasin hänen ystävänsä hännän nykivän. Kissa ei selvästikään pitänyt siitä, että me olimme täällä. Vähän väliä kollikissa vilkuili selkänsä taakse jotakin.
"Mikä teidän tehtävänne on?" Dakota kysyi.
"Me harjoittelemme taistelemaan ja saalistamaan, jotta voimme suojella klaaniamme. Tälläkin hetkellä meidän pitäisi olla saalistamassa, eikä juttelemassa vihollisille", kastanjanruskea kissa sanoi ja käänsi tuiman katseensa Taivastassuun. Valkea naaras kohtasi sen. Naaraan ilme oli melko rauhallinen.
"Karhutassu, meillä on kyllä aikaa. Sanotaan Surmakynnelle ja Rapakynnelle, että kohtasimme erakot ja häädimme ne pois", Taivastassu sanoi huolettomalla äänellä. Naaraan rauhallisuus teki minuun vaikutuksen. En olisi voinut olla tuollaisen kissan läsnäollessa kovinkaan rauhallinen. Nytkin minua hermostutti aika paljon. Kenties Taivastassu oli jo tottunut siihen. Olivatkohan kaikki heidän klaaninsa jäsenet Karhutassuksi kutsutun kollin kaltaisia? Olinko kuullut oikein, oliko Taivastassu kutsunut jotakuta Surmakynneksi? Nimi oli kummallinen, ja sen omaava kissa oli takuulla hyvin häijy.
"Onko täällä muitakin klaaneja, vai onko Kuolonklaani ainoa?" päädyin kysymään ja rikoin samalla yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Taivastassu ja Karhutassu käänsivät molemmat katseensa minuun. En halunnut kohdata kastanjanruskean kollin katsetta, joten pidin katseeni Taivastassun erivärisissä silmissä.

//Taivas, Karhu, Corona tai Dakota?
// 460 sanaa

Olimme saapuneet tuntemattomien kissojen reviirin rajalle. Emme olleet edes ylittäneet vielä hajumerkkejä, kun pieni puhtaanvalkea naaras oli saapunut paikalle. Hänen turkkinsa oli puolipitkää ja lainehtivaa. Huomioni kiinnittyi erityisesti kissan silmiin. Toinen oli harmaansininen ja toinen meripihkan värinen. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista, mutta mielestäni silmät olivat erityisen kauniit. Arvelin naaraan olevan aika lailla minun ja Coronan ikäinen, vaikkakin ehkä pari kuuta vanhempi.
"Hei! Onko tämä sinun aluettasi?" Dakota avasi suunsa ensimmäisenä. Kissan ääni oli rauhallinen. Ennen vastaamista, puhtaanvalkean naaraan katse kiersi meidät läpi. Minä pidin varautuneena katseeni tiukasti tuntemattomassa naaraassa. Hän oli meitä kaikkia pienikokoisempi, mutta hän ei takuulla ollut yksin liikkeellä.
"On. Tai siis Kuolonklaanin, mutta olen osa sitä, joten kyllä tämä on minun aluettani", kissa selitti tasaisella äänellä. Hän ei vaikuttanut pelokkaalta, mutta hänen karvansa olivat nousseet pystyyn.
"Keitä olette? Ja ettehän ajatelleet tunkeutua alueellemme? Voin varoittaa, että teille tulee tukalat oltavat, jos ylitätte rajan", kissa varoitti ennen kuin kukaan meistä ehti sanoa mitään.
"Olen Dakota ja tässä ovat Corona ja Merkurius", Dakota esitteli meidät pelottavan tuttavallisesti täysin tuntemattomalle kissalle. Corona nyökkäsi tervehdykseksi, mutta minä en. Pidin vain katseeni tiukasti nuoressa naaraassa. Emme voineet luottaa häneen.
"Selvä. Olen Taivastassu, Kuolonklaanin soturioppilas. Kysyn vielä uudestaan, mitä teette täällä?" kissa naukui ja alkoi vaikuttaa hieman hermostuneelta. Hän siirteli käpäliään odottaessaan vastausta. Kuolonklaani? Soturioppilas? En ollut ennen kuullut mistään sellaisesta, mutta toisaalta minua ei edes huvittanut saada tietää. Jos heidän klaaninsa nimeen kuului kuolema, se ei voinut viitata mihinkään hyvään. Olisin vain halunnut lähteä takaisin saaliidemme luokse. Vilkaisin nopeasti vierelläni istuvaa Coronaa, joka loi minuun nopean katseen. Keltaiset silmät harhailivat kuitenkin nopeasti valkeaan naaraaseen.
Corona vastasi ja kertoi lyhyesti tarinan siitä, miten olimme tänne päätyneet. Taivastassu käänsi katseensa takaisin Dakotaan ja oli sanomassa jotakin. Samassa huomasin hahmon, joka lähestyi meitä Taivastassun takaa. Kastanjanruskea, melko kookas kolli astui Taivastassun takaa näkyville. Hän oli nostanut ylähuultaan niin, että saatoin erottaa valkeat hampaat. Kollikissan kurkusta pääsi matala murina. Hän oli painautunut matalaksi ja odotin vain, että kissa hyökkäisi kimppuumme hetkenä minä hyvänsä. Taivastassu käännähti yllättyneenä tulijan suuntaan. Oli selvää, että kaksikko tunsi toisensa jotenkin. Vilkaisin Coronaa, mutta hänen katseensa oli lukittautunut kuin tyhjästä ilmestyneeseen kollikissaan. Olisin vain halunnut kääntyä ja juosta niin kauas tästä oudosta kissajoukosta kuin suinkin saatoin, mutta en voinut jättää Coronaa. Niinpä pysyttelin paikallani. Hiljaisuus vain jatkui ja jatkui, ja kastanjanruskea kolli näytti yhä erittäin uhkaavalta. Nielaisin ja astuin askeleen eteenpäin Dakotan rinnalle.
"Me emme halua mitään pahaa. Tulimme vain katsomaan, millaisia kissoja täällä asuu", sanoin matalalla äänellä. Siirsin meripihkaisen katseeni uudesta kissasta Taivastassuun. En osannut lukea naaraan ilmeestä hänen ajatuksiaan.

//Karhu, Taivas, Corona tai Dakota? Lisäilin tonne Merkuriuksen mietteitä ja jotai xdd
// 421 sanaa

Corona palasi luoksemme juoksujalkaa. Hänellä ei ollut mukanaan saalista, ja lyhyen hetken ajan ehdin jo uumoilla, että joku jahtasi häntä takaa, kunnes tämä alkoi selittää innoissaan uusista kissoista, jotka hän oli haistanut. Erakko kertoi sylki lentäen, miten nämä kissat voisivat ehkä opettaa meitä saalistamaan ja taistelemaan, olivathan he villikissoja - kollin sanojen mukaan.
Keskustelu pääsi kuitenkin kärjistymään veljesten eriävien mielipiteiden tullessa vastaan. Merkurius yritti jarrutella Coronaa, Corona taas halusi saada veljensä näkemään asian valoisankin puolen. Yhtäkkiä tilanne olikin kääntynyt niin, että minä olin ratkaiseva tekijä tässä kollien välisessä sanaharkassa. Olin sellaista tyyppiä, joka ei vähästä hätkähtänyt, siispä totesin rauhallisesti:
"Minusta me voisimme käydä katsahtamassa tilanteen. Jos ne kissat vaikuttavat yhtään vihamielisiltä, lähdemme saman tien." Vilkaisin Merkuriuksen suuntaan pahoittelevasti, sillä tiesin, ettei tämä ollut hänen mielestään hyvä idea. Mutta olin samaa mieltä Coronan kanssa: Ne oletetut villikissat saattaisivat pystyä opettamaan meille hyödyllisiä taitoja, joiden avulla henkikultamme säilyisi pitkälle asti.
"Hyvä on, mennään sitten", Merkurius sanoi vakavana, ja huomasin kuinka hänen hännänpäänsä vääntyili hermostuneen oloisesti. Jos meille kävisi jotakin, ottaisin siitä täyden vastuun.

Kuljettuamme jonkin matkaa Coronan vanhaa hajujälkeä pitkin, saavuimme sille paikalle, jossa kolli oli haistanut kissat. Ja toden totta: Haju oli voimakas. Kissoja oli paljon. Kolmena kokemattomana nuorukaisena olisimme pulassa, mikäli nämä villit päättäisivät karata päällemme, mutta olin toiveikas, enkä antanut synkkien ajatusten ja epäluulon viedä malttiani.
Merkurius näytti huomanneen jotakin. Käännyin katsomaan siihen suuntaan, johon kollin pää oli kääntynyt, ja näin puhtaanvalkean kissan seisomassa muutaman ketunmitan päässä meistä. Kissa katseli meitä erivärisillä silmillään, selvästikin varautuneena, muttei mitenkään erityisen vihamielisesti. Vilkaisin erakkoveljeksiin. Otin sitten askelen lähemmäksi kauempana seisovaa kissaa ja naukaisin kuuluvaan ääneen:
"Hei! Onko tämä sinun aluettasi?"

//Taivas, Merkurius ja Corona?
//267 sanaa

"Hieno saalis. Eikö veljesi ole vielä palannut?" Dakota kysyi saavuttuaan takaisin tapaamispaikalle. Naaras oli saanut kiinni variksen, joka oli melko suurikokoinen. Kaksijalkalassa petimme ympärillä raakkui usein monta varista. Ne tonkivat kaksijalkojen ulos heittämiä pusseja ja metallisia ämpäreitä. Varikset eivät pelänneet kuin joitakin kissoja, mutta kaksijalkoja ne pelkäsivät.
"Kiitos, niin sinullakin", vastasin Dakotan kehuun. Vilkaisin vielä ympärilleni. Coronaa ei tosiaankaan näkynyt missään.
"Häntä ei tosiaan näy", totesin hieman huolestuneella äänellä. Toivoin, että veljeni oli kunnossa ja oli juuri palaamassa luoksemme.
"Odotetaan vielä hetki", harmaanruskea naaras ehdotti rauhallisella äänellä. En vastannut mitään, vaan pidin katseeni tiukasti siinä suunnassa, minne veljeni oli aiemmin lähtenyt. Olikohan hän eksynyt? Aurinko saavutti huippunsa, ja se oli minun rajani. Nousin ylös valmiina lähtemään Coronan perään.
"Meidän täytyy lähteä etsimään häntä", sanoin vakavalla äänellä. Dakota nyökkäsi ja nousi myös ylös.
"Täytyy piilottaa saaliit ensin", erakkonaaras totesi ja oli jo alkamassa kaivaa kuoppaa saaliillemme, kunnes etäältä kantautuvat juoksuaskeleet pysäyttivät hänet. Nostin nopeasti katseeni askelien suuntaan. Kastanjanruskea kissa juoksi kovaa vauhtia meitä kohti. Tunnistin hänet hetkessä veljekseni. Juoksin muutaman askeleen Coronaa vastaan.
"Mikä sinulla oikein kesti?" kysyin huolissani ja katsoin kollia suoraan tuon keltaisiin silmiin. Corona tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän katsoi minua silmät suurina. Osasin lukea Coronan ilmeitä niin hyvin, että tiesin hänen olevan innoissaan jostakin.
"Löysin toisia kissoja. Paljon toisia kissoja! Kävelin eteenpäin, mutta sitten haistoin kissojen hajun. He olivat merkanneet rajan hyvin selvästi, enkä uskaltanut ylittää sitä", Corona selitti. Dakota asteli luoksemme kiinnostuneen oloisena.
"Näitkö niitä kissoja?" naaras kysyi. Corona pudisti päätään ja yritti tasata raskasta hengitystään. Kun hän viimein sai hengityksen kulkemaan normaalisti, kolli nosti katseensa Dakotaan.
"Ehkä voisimme käydä katsomassa sitä paikkaa yhdessä? Kenties he voisivat vaikka opettaa meitä saalistamaan ja taistelemaan. He takuulla osaavat sen, ovathan he villikissoja!" kolli hihkaisi. Ajatus ei houkuttanut minua. Monta tuntematonta kissaa yhdessä joukossa sai karvani nousemaan pystyyn. Halusin pysyä mahdollisimman kaukana heistä.
"Emme me voi vain mennä sinne. Entä jos he ovat vihamielisiä ja puhumisen sijasta vain tappavat meidät?" kysyin vakava ilme kasvoillani. Coronan innostus näytti laantuvan. Vakavoitunut ilme hiipi veljeni kasvoille.
"Emme me voi tietää, jos emme käy katsomassa. Ihan vain varovasti ja nopeasti", veljeni yritti varovasti ehdottaa ja käänsi katseensa toiveikkaasti Dakotan suuntaan. Jos Dakota suostuisi lähtemään, olisi minunkin pakko lähteä. En voisi päästää Coronaa yksin tuntemattomien kissojen luokse. Se olisi liian iso riski, ja jos jotakin sattuisi, syyttäisin siitä koko loppuikäni itseäni.

//Corona tai Dakota`
// 387 sanaa

Kuljin eteenpäin kuono koholla. Olimme hajaantuneet erakkoveljesten kanssa etsimään saalista, sillä epätoivoisesti pienempiin osiin jaettu ruipelo hiiri ei oletettavastikaan riittänyt ravitsemaan kolmea parhaimmassa kasvuiässä olevaa kissaa. En uskonut ansainneeni kollien luottamusta vielä; ainakin he pälyilivät yhä suuntaani sen näköisinä, että olivat valmiina loikkaamaan ulos turkeistansa, jos erehtyisin liikahtamaan väärin. Siispä olin ottanut tavoitteeksi saalistaa jotakin sellaista, mikä varmasti täyttäisi heidän vatsansa.
Olin ensin saanut vainun jäniksestä. Lieköhän se ollut se sama, joka pääsi minulta aiemmin päivällä karkuun. Olin kuitenkin onnistunut kadottamaan sen hajujäljen jo hyvissä ajoin ennen jahtia, ja päättänyt lopulta etsiä kokonaan uuden uhrin.
Huomasin taivaalla lentelevän variksen. Se erottui selkeästi kirkasta taivasta vasten mustassa höyhenpuvussaan, joka kiilteli kauniisti auringonvalossa. Lintu teki loivan kaarroksen ilmassa ja laskeutui vähän matkan päässä edessäni. Raakkuja katosi pensaan taakse.
Hiivin lähemmäksi. Pysyttelin matalana ja varoin astumasta oksien tai kuivien lehtien päälle. Kun saavuin pensaan kohdalle, kurkistin varovasti sen takaa aukealle, jonne olin nähnyt variksen pyrähtävän. Lintu repi keskittyneen näköisenä vanhaa haaskaa, joka oli osittain lumen alla. Nyrpistin nenääni inhoten. Hajusta päätellen eläin oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa.
Samassa tajusin tilaisuuteni tulleen; variksesta saisi varmasti tuhdin aterian. Tiedostin olevani isokokoisempi kuin jotkut ikätovereistani, mutta tässä tapauksessa se oli vain etu. Hyvässä lykyssä saisin vangittua variksen painollani maahan ja pelattua itselleni aikaa ratkaisevaan iskuun. Kokemattomuuteni perusteella mahdollisuuteni onnistua oli häviävän pieni, mutta minun oli yritettävä - epävirallisten uusien ystävieni tähden.
Katsoin lintua silmä tarkkana. Viritin aistini, lihakseni ja mieleni. Pystyisin yrittämään vain kerran, sillä siivekäs haaskansyöjä lehahtaisi mitä todennäköisemmin ulottumattomiini heti kun tajuaisi joutuneensa väijytyksen kohteeksi. Syteen tai saveen.
Äkisti syöksähdin eteenpäin. Loikkasin linnun selkään ennen kuin se ehti reagoida hyökkäykseeni. Varis alkoi raakkua kuin riivattu ja yritti karistaa minut kimpustaan. Se oli todella voimakas; jopa niin voimakas, että se oli vähällä onnistua yrityksissään. Mutta pidin pintani ja roikuin vauhkoontuneen linnun mukana.
En osannut sanoa, kauanko olimme jo jatkaneet armotonta tanssiamme, jossa toinen meistä väistämättä tulisi jäämään alakynteen. Kasvojani kirvelsi variksen kynsien tekemistä naarmuista, mutta pystyin aistimaan sen väsymyksen. Se ei jaksaisi kamppailla enää kauaa. Siispä toimin nopeasti, upotin hampaani sen niskaan päästyäni takaisin sen selkään ja lopetin taiston siihen.
Makasin variksen ruhon päällä hyvän tovin ja tasasin hengitystäni, kunnes olin tarpeeksi voimissani paluumatkaa varten. Olin taistelun uuvuttama, mutta myös hyvin tyytyväinen saaliiseeni. Toivoin Coronan ja Merkuriuksen arvostavan vaivannäköäni, kun näkisin heidät taas sovitulla tapaamispaikalla.

Saavuin tapaamispaikalle varista mukanani raahaten. Merkurius oli jo paikalla. Hän näytti saaneen hiiren. Irrotin otteeni linnusta ja annoin sen mätkähtää maahan. Lysähdin istumaan ja nyökkäsin sitten vähän Merkuriukselle, joka katsoi minua yllättyneen oloisena.
"Hieno saalis", kehaisin kollin hiirtä, ja jotta keskustelu ei olisi tyrehtynyt siihen paikkaan, esitin perään jatkokysymyksen: "Eikö veljesi ole vielä palannut?"

//Merkurius ja Corona?
//434 sanaa

Kun olimme saaneet syötyä, yllämme oli yhä hieman kiusallinen hiljaisuus. Vilkuilimme Coronan kanssa vuorotellen toisiamme ja Dakotaksi esittäytynyttä naaraskissaa.
"Asutteko te täällä lähellä?" Dakota rikkoi hiljaisuuden ja katsoi meitä kysyvästi. Vilkaisin veljeäni kysyvästi. Corona nyökkäsi minulle pienesti, joten käänsin katseeni Dakotaan ja vastasin:
"Asumme kaksijalkalassa aivan tässä lähellä. Lähdimme etsimään ruokaa, sillä kaksijaloilta sitä ei näin isoille kissoille enää kamalasti heru." Harmaanruskea naaras nyökkäsi.
"Missä vanhempanne ovat?" naaras esitti seuraavan kysymyksen ja yritti ilmeisesti tutustua meihin, jotta keskustelu sujuisi paremmin. En halunnut vastata tähän kysymykseen, joten käännyin veljeni puoleen.
"Kuolleet", kolli vastasi ja käänsi katseensa etukäpäliinsä. Olimme eläneet jo tovin keskenämme. Dakota hiljeni ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
"Otan osaa", hän sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä. Nyökkäsimme yhtä aikaa veljeni kanssa kuitaten osanotot. Olimme jo hyväksyneet asian, vaikka välillä ikävä iskikin hieman kovemmin.
"Vieläkö te aiotte saalistaa jotain? Tuo hiiri tuskin täytti vatsojanne, kun minullekin jäi vielä nälkä", Dakota kysyi. Minullakin oli vielä nälkä, sillä hiiri kolmeen osaan jaettuna oli ollut melko pieni ateria. Olisi hyvä, jos saisimme ainakin pari saalista vielä. Kenties silloin voisimme saada vatsammekin täyteen.
"Kuulostaa hyvältä idealta. Sinä ilmeisesti osaat saalistaa?" Corona kysyi. En ollut varma, oliko erakkonaaras huomannut heikot saalistustaitomme. Kenties hän kuvitteli meidän osaavan saalistaa, sillä olimmehan tulleet tänne asti kaksijalkalasta ruuan perässä.
"Osaan kalastaa, mutta maariistan saalistaminen ei ole minulle kovinkaan tuttua puuhaa. Voisitteko te opettaa minua?" harmaanruskea erakko kysyi. Kasvoilleni levisi hieman kiusallinen virne.
"Mahdotonta, sillä emme mekään osaa. Tämä on ensimmäinen kertamme, kun poistuimme kaksijalkalasta yksin", selitin. Dakota vaikutti mukavalta ja luotettavalta kissalta, mutta en voinut olla täysin varma asiasta. Toivoin kuitenkin, että voisimme ystävystyä ja auttaa toisiamme selviytymään. Maailma kaksijalkalan ulkopuolella ei vaikuttanut enää yhtä pelottavalta kuin aikaisemmin. Oli ihanaa haistella luonnon hajuja hirviöiden ja kaksijalkojen roskien sijasta. Ilma tuntui kevyemmältä täällä. Dakota naurahti.
"Jos yritetään vain saada jotakin? Lähdetään eri suuntiin ja palataan tähän ennen aurinkohuippua. Tiedän sen verran maariistan saalistamisesta, että saalista täytyy vaania ja päästä tarpeeksi lähelle ennen kuin hyökkää", naaras selitti. Olin päätellyt asian itse, mutta nyökkäsin.
"Okei, nähdään tässä. Älkää eksykö", Corona totesi naurahtaen ja lähti kävelemään kauemmaksi. Myös Dakota lähti toiseen suuntaan. Päätin itse lähteä kulkemaan suuntaan, joka johti kauemmaksi kaksijalkalasta. En halunnut lähteä kovin kauas, sillä en tuntenut näitä seutuja. Eksyminen ei olisi mukavaa.
Kuljin eteenpäin rauhallisin askelin ja haistelin ilmaa riistaeläinten varalta. Joku haju tuli eteeni, joten lähdin seuraamaan sitä. Ikäväkseni huomasin kulkevani väärään suuntaan, sillä hajujälki hälveni vain. Vaihdoin siis suuntaa ja kuljin samaa reittiä takaisin päin. Hajujälki alkoi voimistua hiljalleen, joten tiesin meneväni oikeaan suuntaan. Yritin kulkea mahdollisimman hiljaa, jotta eläin ei kuulisi minua. En ollut aivan varma mikä eläin oli kyseessä, mutta hiiri se ei ainakaan ollut.

Olin saanut kiinni hiiren. Olin nähnyt oravan ja jonkun linnun, mutta molemmat olivat päässeet karkuun. Vasta kolmannella kerralla olin onnistunut saamaan ensimmäisen saaliini. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Paikalla ei ollut vielä muita. Corona ja Dakota saapuisivat varmasti pian, sillä kohta olisi aurinkohuipun hetki. Olin löytänyt takaisin tapaamispaikalle kulkemalla hajujälkeni perässä. Olin myös tunnistanut täällä kasvavan suuren männyn, josta tunnistin paikan oikeaksi. Lisäksi tässä kohdassa oli sekä minun että veljeni ja uuden tuttavuutemme Dakotan hajujälkiä.

//Dakota tai Corona?
// 511 sanaa

"Me olemme vain seikkailemassa", kertoi kastanjanruskea kolli. Hän puhui tosi hiljaa, ja hyvä jos sitä kuuli tuulen tuiverrukselta. Erakko siirsi lopulta katseensa takaisin minuun - kaipa hän oli yrittänyt hakea tukea hieman taaempana seisoskelevalta kaveriltaan.
Hiljaisuus oli turhauttavaa. Annoin katseeni valua ruohikolle lojumaan jääneeseen hiireen, ja pohdiskelin ensin itsekseni, mitä sen kanssa tulisi tehdä, kunnes sitten taas avasin suuni ja valotin ajatuksiani toistensa suuntaan vilkuileville kolleille:
"Mites menettelemme tuon hiiren kanssa?"
Minä ja laikukas kolli olimme ilmeisesti äkänneet hiiren yhtä aikaa, mutta minä olin ollut meistä se, joka oli onnistunut upottamaan kyntensä jyrsijän nahkaan ensimmäisenä, joten jos tuomio suoritettaisiin nopeat-syövät-hitaat-tyylillä, saalis olisi kuulunut minulle. Mutta koska olimme sivistyneitä nuoria kissoja, asia voitaisiin ratkaista hienovaraisemminkin, ja tietysti siten, että se tyydyttäisi kaikkia.
"Ehdotan, että jaetaan se", kastanjanruskea sanoi korviaan luimien. Minusta ehdotus oli varteenotettava, vaikkei se olisikaan eduksi kurnivalle vatsalleni; tärkeintähän oli että saisin edes jotakin murua rinnan alle.
Niinpä siis jaoimme hiiren kolmeen pekkaan ja rauhoituimme ruokailemaan. Kollikaksikko oli ottanut hieman etäisyyttä minuun aloitellessani ateriaa, enkä pannut siitä pahakseni - olihan tämä meille kaikille varmasti kovin hämmentävä, jopa aivan erikoinen tilanne.
Harmi vaan heidän puolestaan, että minä satuin karttamaan pitkiä hiljaisia hetkiä. Ne saivat oloni vaivaantuneeksi ja kiemurtelemaan paikallani kuin turkkini olisi ollut täynnä kirppuja.
"Mitkä teidän nimenne ovat?" kysyin päätettyäni yrittää aloittaa jonkinlaista keskustelua kollien kanssa. En tiedä onnistuinko tekemään tilanteesta vain tukalamman heidän osaltaan alkaessani utelemaan noilta hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Toisaalta, olinhan minäkin kertonut heille oman nimeni jo ennen kuin olimme alkaneet syömään, joten ei tämän pitäisi olla mikään maata kaatava kysymys, mikäli heillä oli peruskäytöstavat ja kommunikointitaidot hallussa.
Kastanjanruskea erakko räpytteli silmiään ihan sen näköisenä kuin olisi juuri tajunnut jotain. "Minä olen Corona", hän maukui ja lisäsi sitten pahoittelevaan sävyyn: "Pyydän anteeksi, ettemme esitäytyneet aiemmin."
Nyökkäsin vähän ja väläytin Coronalle nopean hymyn, jonka tarkoituksena oli viestiä tuolle, ettei heidän myöhäinen esittäytymisensä haitannut minua. Käänsin sitten katseeni Coronan vieressä istuvaan tummanharmaalaikkuiseen kolliin, joka pälyili minun suuntaani meripihkanvärisillä silmillään huomattavan varautuneen oloisena.
"Merkurius", hän sanoi kuitenkin, kun tajusi vuoronsa tulleen.
"Kivat nimet", totesin reippaasti. Ja se oli totta: Minusta heillä oli oikein hienot ja uniikit nimet.
Selvästikään kaksikko ei ollut aikeissa jatkaa keskustelua omin päin, joten heitin näille uuden kysymyksen purtavaksi:
"Mistä te tunnette toisenne?"
Corona vilkaisi taas Merkuriukseen päin. "Olemme veljeksiä", hän vastasi sitten.
"Ai no, se selittääkin, miksi teissä on niin paljon samaa", naurahdin viikset huvittuneesti väristen. Tosiasiassa veljekset olivat näöllisesti kuin yö ja päivä, mutta jos osaisi katsoa oikein tarkasti, niin kyllä heistä varmasti löytyi samanlaisuuksia.
"Mahtaa olla hauskaa, kun on joku ikäisensä, jonka kanssa varttua", tokaisin. Corona nyökytteli päätään vähän.
Pistin merkille, etteivät nämä kaksi olleet mitään puheliainta sorttia. Päätin kuitenkin suhtautua asiaan siten, että veljekset tarvitsivat vain enemmän aikaa sulatella tätä kaikkea, ennen kuin heistä olisi juttukavereiksi. Siihen asti saisin luultavasti harrastaa yksinpuhelua.

//Merkurius ja Corona?
//457 sanaa

Tuijotin arvioivasti paikalle saapunutta harmaanruskeaa naarasta, joka tuijotti meitä pyörein haaleanvihrein silmin. Naaras oli jännittynyt, joten oletin, että hän oli huomannut mahdollisen alivoimansa. Voisihan olla, että naaras oli meitä vahvempi yksinkin, muttei vai tiennyt sitä. Se oli kuitenkin epätodennäköistä, sillä harjoitellessamme olimme huomanneet olevamme merkillisen hyviä. Astuin eteenpäin enimmäkseen suojatakseni Merkuriusta, mutta halusin myös näyttää naaraalle, ettemme pelkäisi. Tosiasiassa olin todella huolestunut. Tilanne voisi edetä monin eri tavoin ja olisimme vastuussa käytöksellämme siitä, miten tilanne etenisi.
“Kuka olet?” kysyin hiljaa. Ei ollut minun tapaistani aloittaa keskustelua tuntemattoman kissan kanssa, mutta tilanne vaati sitä. Kasvoillani ei näkynyt merkkiäkään tunnetiloistani, vaan kätkin kaiken tunteiden kirjon esirippuni taa. Naaraan pupillit kapenivat hieman auringon säteen osuessa niihin ja se sai hänet näyttämään villiltä.
“Dakota. Olen ohikulkumatkalla. Entä te?” minua kookkaampi naaras naukui. Hän oli arvioltaan meidän ikäisemme ja se sai minut miettimään, miksi hän kulki yksin. Olisiko hänellä nälkäinen perhe odottamassa tuota maassa lojuvaa hiirtä vai kuuluiko Dakotaksi esittäytynyt naaras johonkin kissojen joukkoon. Hän oli kyllä sanonut olevansa ohikulkumatkalla ja se viittasi siihen, että hän oli matkalla johonkin. Vilkaisin viistoon, jotta näkisin Merkuriuksen. Hänen kasvonsa olivat hillityt, mutta aistin hänessä varovaisuutta. Olimme aivan uuden tilanteen keskellä, joten ei ihmekään.
“Me olemme vain seikkailemassa”, kerroin pehmeällä, mutta hiljaisella äänellä, joka oli mahdollista kuulla vain ilman taustamelua. Rohkenin kääntää katseeni takaisin Dakotaan, mutta välttelin tämän haaleanvihreää katsetta. Naaras näytti osittain kummastuneelta. Häntä luultavasti häiritsi vallitseva hiljaisuus. Hän vilkaisi märällä ruohikolla lojuvaa hiirtä ja aukaisi suunsa:
“Mites menettelemme tuon hiiren kanssa?” Mieleistäni olisi reilua jakaa se, sillä se miten naaras katsoi hiirtä, paljasti myös hänen nälkänsä. Tähän aikaan vuodesta kissat elivät kaikki tiukoilla. Ja sitä paitsi Merkurius ja Dakota olivat huomanneet hiiren yhtä aikaa.
“Ehdotan, että jaetaan se”, naukaisin ja luimistin korviani, sillä ymmärsin ettei se auttaisi hetkeä pidempään nälkäämme. Turkkini alkoi silottua, sillä sähköinen tunnelma alkoi väistyä. Naaras ei vaikuttanut enää niin uhkaavalta. En tiedä suostuiko Dakota mielellään jakamiseen vai ei, mutta suostui kuitenkin. Hetken päästä olimme jakaneet riistan kolmelle ja aloimme syömään. Olimme Merkuriuksen kanssa hiukan kauempana harmaanruskeasta kissasta ja tarkkailimme syödessämme naarasta. Emme kumpikaan osanneet sanoa mitään, tilanne oli yllättänyt meidät täysin. Kuitenkaan hiljaisuus ei haitannut, kommunikoida pystyi niin monella muullakin tavalla. Kehonkieli kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Aurinko säteili pilvien takaa ja lämmitti turkkiani lempeästi. Se tuntui hyvältä.


//Merkurius? Dakota?
375 sanaa

Minulla oli kamala nälkä; en ollut syönyt sitten eilisen. Lähistöllä ei ollut jokea, josta olisin voinut käydä onkimassa paria vonkaletta hengenpitimiksi. Minun olisi siis opeteltava pyytämään maariistaa - tiesin jo valmiiksi, ettei se tulisi olemaan helppoa.
Siirryin syvemmälle metsään, toivoen törmääväni johonkin eläimeen, kuten vaikkapa sellaiseen jänikseen tai oravaan, joista isä oli minulle aikoinaan kertonut. Ne olivat isoja saaliseläimiä, eikä kuka tahansa keltanokka saisi sellaista taltutetuksi, mutta minäpä en ollut kuka tahansa keltanokka. Jos vain osaisin keskittyä tarpeeksi, tämä olisi ohi hetkessä.
Saavuin ahtaalle aukealle. Kohotin katseeni ylös ja näin puiden latvastojen välistä pienen siivun taivasta; se oli vaaleanharmaiden pilvien peitossa ja jotenkin aavistelin, että kohta niskaani saattaisi sataa jotain lumen ja veden tapaista loskaa. Ei kiva. No, huono sää oli tällä hetkellä huolistani mitättömin, sillä minun pitäisi onnistua saalistamaan jotakin ennen pimeää, sillä muuten joutuisin kuuntelemaan kurnivaa vatsaani vielä huomiseen asti.
Raotin hiukan leukojani ja imin ilmassa leijuvia hajuja suuhuni, jossa yritin tunnustella kielelläni, mistä mikäkin oli peräisin. Yksi hajuista vaikutti tutummalta kuin toiset: Olin haistanut sen viimeksi isäni seurassa ollessamme metsästysretkellä. Tämä haju tuli jäniksestä. Tyytyväinen virne piirtyi kasvoilleni. Bingo.
Hiivin lähestulkoon olemattoman aluskasvillisuuden seassa, yrittäen paikantaa sitä epäonnista pitkäkorvaa, joka oli sattunut osumaan reitilleni juuri kun olin nälkäisimmilläni. Seisahduin kuin seinään nähdessäni suurikokoisen, melkein minun mittaiseni eläimen kaivamassa jotakin lumen alta. Sillä oli voimakkaan näköiset takajalat sekä pieni töpö, joka oli kaiketi olevinaan jonkinlainen häntä. Voi jukra: Tuosta riittäisi syömistä useammalle päivälle.
*Keskity, Dakota, se on miltei kynsissäsi*, yritin toppuutella itseäni. Jokseenkin kömpelösti laskeuduin vaanimaan mitään aavistamatonta eläintä, lukitsin katseeni sen suojaamatta jätettyyn selkäpuoleen ja kuvittelin itseni upottamaan kynteni sen mehevään lihaan. Vesi nousi kielelle jo pelkästä ajatuksesta. En voinut antaa tämän päästä karkuun, en sitten millään.
Laskin mielessäni hissukseen viiteen, tasasin hengitystäni ja rauhoittelin itseäni - minulla ei ollut varaa hätiköidä.
Juuri, kun olin aikeissa ponkaista jäniksen kimppuun, läheisessä puussa joku äärimmäisen rasittavan kuuloinen lintu päästi varoitushuudon ja lehahti lentoon. Käänsin katseeni nopeasti takaisin saaliiseni, mutta jäniksen sijaan jouduin maistamaan katkeraa pettymyksen makua, tajusin tilaisuuteni menneen sinä samaisena hetkenä kun lintu oli alkanut metelöimään. Ketunläjät.
Nousin ylös ja ravistelin puusta tippuneet lumet pois turkiltani. Mieleni olisi tehnyt etsiä se kirottu varis ja nylkeä se ulos sulistaan, mutta tiesin, ettei minulla ollut aikaa sellaiseen, mikäli mielin saada murua rinnan alle.
Yllättävän tyynenä ja keskittyneenä ryhdyin jäljittämään uutta saalista. Tällä kertaa onnistuin vainuamaan hiiren. Hajujälki vei pois metsästä, jossa olin suojassa mahdollisilta kissansyöjiltä ja muilta vaaroilta, mutta nälkäkiukkuisena olisin pystynyt peittoamaan vaikka koiran, joten sillä ei ollut enää paljoakaan väliä minulle, mistä saaliini nappaisin.
Seurasin hajua. Hiiri oli lähellä. Pian jo näinkin sen erään koivun juurella, se oli hyvin keskittynyt omaan tekemiseensä, eikä tuntunut huomanneen minua. Parempi niin. Tällä kertaa en aikonut odottaa, että joku typerä raakkuja tulisi ja veisi mahdollisuuteni lämpimään ateriaan.
Salamana säntäsin jyrsijän päälle, hädin tuskin ehdin saamaan sitä kiinni, mutta sain kuitenkin, ja upotin kynteni sen niskaan, taittaen ne nurin siististi ja vaivattomasti. Melkein kuin kalaa perkaisi. Paljon pienempää, karvaisempaa kalaa. Äh, ihan miten vain: Saalis kuin saalis.
En tiedä, oliko ollut virhe nostaa katseeni hiirestä eteenpäin. Edessäni, vain noin parin hännänmitan päässä, seisoi kaksi kissaa. Loikkasin ainakin noin askeleen verran taaksepäin sydän kurkussa ja silmäilin kaksikkoa epäluuloisena. Toinen kolleista oli kauttaaltaan valkea, lukuun ottamatta tummanharmaita laikkuja. Hänkin näytti säikähtäneen minua. Tämän vierelle sännännyt kissa oli täyteläisen kastanjanruskea, jos niin voi sanoa, ja hän oli se, joka teki ensimmäisenä aloitteen tilanteen setvimiseksi:
"Kuka olet?" Kolli astui lähemmäksi. Vaikka erakko vaikutti myöskin hyvin epävarmalta kiusallisesta tilanteesta, tunsin silti oloni alati uhatuksi. Heitä oli kaksi, minua vain yksi. Jos homma karkaisi käpälistä, tästä saattaisi seurata vielä kunnon verilöyly - verilöyly, jossa minä ja minun kunniani kokisivat kovan kolauksen.
"Dakota", vastasin lopulta ja pidin kaksikkoa visusti silmällä, valmiina puolustamaan itseäni, mikäli tarve niin vaatisi. "Olen ohikulkumatkalla. Entä te?" Yritin seisoa mahdollisimman suorassa, vaikka sydämeni heitti kuperkeikkaa rinnassani. En saanut osoittaa heikkoutta muukalaisten edessä, siitä voisi seurata ikävyyksiä - ja niitä minä nimenomaan en kaivannut.

//Merkurius ja Corona?
//643 sanaa

Raotin hitaasti unisia silmiäni. Kuuntelin hetken ajan Coronan tasaista hengitystä, kun kolli nukkui aivan kiinni turkissani. Metallin kolahdus sai veljeni säpsähtämään hereille. Kaksijalka oli tullut käymään pesämme lähellä,

todennäköisesti se heitti variksenruokaa astiaan. Käänsin katseeni ruskeaan kolliin, joka räpytteli unisia silmiään. Pesä oli hämärä, mutta uloskäynnistä sisään pääsi vähän valoa. Kylmyys yritti tunkeutua koloon, mutta se toi vain mukavan tasapainon kuumuudelle. Nukuimme aivan lähellä toisiamme, sillä pesä tuntui käyvän meille pian pieneksi. Emme voisi nukkua täällä enää montaakaan kuuta, sillä kasvoimme koko ajan. Kun kuulin kaksijalan lähtevän, kömmin ulos kolosta. Ilma lämpimän pesän ulkopuolella oli huomattavasti kylmempi. Venyttelin kohmeisia lihaksiani ja pyöristin selkääni. Siihen päälle haukottelin vielä makoisasti. Sipaisin kielelläni sekaisin olevia rintakarvojani, mutta en jaksanut jatkaa turkkini pesemistä. Corona asteli ulos kolosta ja venytteli.
"Huomenta", naukaisin ja hymyilin veljelleni.
"Huomenta", hän sanoi takaisin ja haukotteli. Tunsin, kuinka tyhjä vatsani murisi. Olin jo tottunut tyhjään vatsaan, mutta nyt se tuntui pahemmalta kuin normaalisti. Tuntui, kuin voimani olisivat loppuneet. Tarvitsimme kipeästi ruokaa.
"Kamala nälkä", huokaisin turhautuneena. Corona käänsi katseensa surkean oloisena suuntaani. Hän puski kuonollaan lapaani.
"Niin minullakin, mutta kyllä me jotain keksimme", kolli yritti lohduttaa. Hän oli aivan yhtä nälkäinen kuin minäkin, joten kissa ymmärsi tuskani.
"Lähdemmekö heti ulkopuolelle etsimään ruokaa?" kysyin varovasti. Ajatus kaksijalkalasta poistumisesta kauhistutti minua hieman. Olin elänyt koko ikäni täällä, tunsin lähes jokaisen paikan tästä osasta kaksijalkalaa. Maailma kaksijalkalan ulkopuolella oli täysin tuntematon ja liian suuri minun makuuni.
"Ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa", Corona totesi. Tiesin, että veljeni oli innoissaan tulevasta seikkailusta. Hän halusi kuitenkin näyttää, että ymmärsi minun pelkoni. Kaikki uusi pelotti aina. En tiennyt yhtään, mitä kaksijalkalan ulkopuolella tulisi tapahtumaan. Nyökkäsin ja lähdin kulkemaan eteenpäin. Corona otti paikan viereltäni ja kosketti hännällään lapaani. Hän olisi minun tukenani mitä ikinä tapahtuisikaan.

Saavutimme kaksijalkalan rajan. Sydämeni tykytti hurjasti, mutta Coronan läsnäolo rauhoitti vähän. Veljeni johdatti meidät pois kaksijalkalasta. Varovaisin askelin etenimme kohti tuntematonta. Aurinko nousi hiljalleen korkeammalle. Sen säteet heijastuivat turkkiini ja lämmittivät eniten tummia laikkujani. Veikkasin, että aurinko lämmitti Coronaa enemmän. Hänen turkkinsa oli ruskea. Lumi jalkojemme alla oli märkää, sillä hiirenkorva eteni kovaa vauhtia. Lumi sulaisi seuraavien kuiden aikana kokonaan pois. Tulisi viherlehti, jolloin olisi lämmintä. En ollut koskaan nähnyt viherlehteä, mutta emo ja isä olivat kertoneet meille siitä.
"Haistatko tuon?" Corona kysyi ja hidasti tahtiaan. Keskityin ilman haistelemiseen. Haju oli tuttu, mutta en saanut päähäni mistä. Lähdin kulkemaan hajujälkeä seuraten eteenpäin. Emo ja isä olivat opettaneet meille hajujäljen seuraamista siltä varalta, että olisimme pentuina eksyneet heistä. Täytyi löytää haju ja lähteä kulkemaan sinnepäin, minne se voimistuu. Kaksijalkalassa hajujen seuraaminen oli vaikeampaa hirviöiden katkun vuoksi, mutta nyt jälki oli selvä.
"Mikä se on?" kuiskasin hiljaa veljelleni ja vilkaisin hänen suuntaansa. Ruskea kolli haisteli ilmaa keskittyneesti ja käveli perässäni seuraten jälkeä.
"Hiiri", ruskea kolli mutisi. Aivan, niinpä tietenkin! Isä oli joskus saalistanut hiiren ja tuonut sen näytille meille.
Jatkoimme hiiren jälkien seuraamista kaikessa hiljaisuudessa. Tovin kuluttua hajujälki oli vain voimakkaampi, ja huomasin harmaan hiiren erään koivun juurella. Hiiri kaivoi lumen alta jotakin, mutta en nähnyt mitä. Pysähdyin, ja Corona oli vähällä törmätä minuun. Viitoin hännälläni hiiren suuntaan.
"Yritän saada sen kiinni", kuiskasin niin hiljaa kuin ikinä vain pystyin. Corona nyökkäsi ja painautui maata vasten. Lähdin kaikessa hiljaisuudessa hiipimään kohti hiirtä. Se ei huomannut minua, koska eläin keskittyi oman tekemiseensä. Liikuin niin hitaasti ja hiljaa kuin vain saatoin. Kun välimatkaa oli enää pari ketunmittaa, valmistauduin syöksymään hiiren kimppuun. Tämän lähemmäksi en voisi päästä. Olin juuri ponkaisemassa itseni liikkeelle, kun puun takaa pensaikosta ilmestyi kissa. Kissa loikkasi kohti hiirtä ja sai sen juuri ja juuri kiinni. Säikähdin ja loikkasin taaksepäin. Corona huomasi tapahtuneen ja kiiruhti vierelleni. Tulija oli suurikokoinen harmaanruskea naaras. Päälaelta hännänpäähän saakka kulki tummanharmaa raita. Kun kissa huomasi meidät, hän säpsähti ja loikkasi askeleen taaksepäin. Eloton hiiri jäi makaamaan hankeen. Kissa katsoi meitä säikähtäneenä. Maasto oli pitänyt meidät piilossa kissan katseelta hänen vaaniessaan hiirtä. Kissa oli arviolta meidän ikäisemme, mutta en tiennyt miten kokenut hän oli.
"Kuka olet?" Corona kysyi ja astui askeleen eteenpäin. Veljeni näytti epävarmalta, mutta niin tein minäkin. Toisaalta, ei tuntematon naaraskaan näyttänyt täysin pelottomalta. Ymmärsihän sen, sillä meitä oli kaksi ja hän tuntui olevan aivan yksin.

//Dakota? Corona? Tästä tuli ihan tönkkö xdd ja vaihoin hän-kertojasta minään :d
// 675 sanaa

Analysoin ympäristöä ja veljeäni. Olisi minun vuoroni hyökätä veljeni kimppuun. Merkurius oli onnistunut mielestäni hyvin ja niin aijoin minäkin. Tai ainakin toivoin niin, halusin sydämeni pohjasta olla hyvä taistelemisessa, jotta voisin suojella minulle tärkeitä kissoja vaaran kohdatessa. Merkurius oli iso, joten minun olisi keksittävä hämäyskeino, sillä muuten hän voittaisi kokonsa takia. Minun pitäisi käyttää hyödyksi kekseliäisyyttäni. Idea pulpahti päähäni ja jo alle sekunnin päästä idean synnystä aloin toteuttamaan sitä. Kiinnitin katseeni huomattavan vakaasti Merkuriuksen paksuturkkiseen rintaan, mutta lähdinkin salamannopeasti syöksymään veljeni kylkeen. Merkurius oli napannut syötin ja valmistautunut puolustamaan rintapuoltaan. Hän ei ehtinyt puolustautumaan oikeasta suunnasta ennen kuin olin saanut hieman epäonnistuneen iskuni perille. Se kuitenkin oli onnistunut tarpeeksi hyvin, sillä Merkurius horjahti, mutta yritti pitää tasapainonsa yllä. Lopulta hän kuitenkin kellahti istuma-asentoon. Se kuitenkin oli mitä parhain asento kerätä itsensä uudelleen kasaan. Kuitenkin nopeuteni ansiosta olin ehtinyt jo tähdätä uuden iskun, tällä kertaa kirjavan kollin rintaan. Yllättäen sain iskun poskelleni Merkuriuksen suurella tassulla ja hukkasin hetkeksi kaikki ajatukseni. Toimin kuitenkin vaistojeni varassa ja yritin hapuilla osittain sokaistuneena kiinni Merkuriuksesta, tavoitteenani kaataa hänet mukanani. Suunnitelmani ei kuitenkaan toiminut siten, miten sen olin tarkoittanut vaan Merkurius yllätyksekseni pysyi tasapainossa ja piti minua nyt maassa tassullansa. Rentouduin ja leikin luovuttanutta. Tunsin, kuinka Merkuriuksen ote keveni. Tilaisuuden tullen kiemurtelin ja läimin paksuturkkista kollia pehmeillä tassuillani ja pääsin kuin pääsinkin pakoon.
“Hahaa!” hihkaisin riemastuneena ja kohtasin katseellani Merkuriuksen oranssihtavan meripihkaiset silmät. Olin kovin hengästynyt, mutta samaan aikaan tunsin jonkinlaista itsevarmuutta. En ollut ollut niin huono kuin olisin voinut olla ja Merkuriuskin pärjäsi loistavasti. Olisimme loistava taistelupari vaaran tullen.
“Sinä suoriuduit mielestäni loistavasti”, naukaisin silmät onnellisina hohtaen, “Meidän täytyy alkaa harjoitella useammin, niin kehitymme entistä paremmiksi.” Merkurius nyökkäsi hänkin hymyillen.
“Sinun temppusi olivat kekseliäitä”, kolli naukaisi ja tassutteli minun luokseni. Koskin kollin lapaa hännälläni, jonka jälkeen istahdimme hetkeksi lepäämään. Mieleni harhautui ajattelemaan tosi tilannetta. Kulkisiko ajatukseni yhtä nopeasti tosipaikan tullen vai jäätyisinkö kokonaan? Kuvittelin kuinka viisikissainen joukko piirittäisi meitä. Tulisiko meistä tarpeeksi hyviä puolustautumaan kahdelle kissalle samanaikaisesti? Elämä kohtelisi meitä kaltoin jos emme valmistautuisi taistelemaan sitä vastaan. Meidän tulisi ottaa kaikki irti kohtaamistamme taisteluista ja oppia muiden kissojen tekniikoita. Samaan aikaan nuo kissajengit saivat karvani pystyyn ja kiinnostivat minua valtavasti. Elivätkö he kuin minä ja Merkurius? Söivät kaksijalkojen ruokaa ja puolustautuivat tunkeilijoilta ilman pahaa tarkoitusta? Vai olivatko he kylmäsydämisiä hirviöitä, jotka rakastivat pienempien kiusaamista. Hätkähdin ajatuksistani, kun Merkurius oli noussut seisomaan ja hänen katseensa oli kääntynyt taivaalle. Huomasin vasta, kuinka taivas jo punersi ja aurinko oli painumassa yöpuulle.
“Meidän olisi parasta lähteä kohti yösijaamme. Lähdetään huomenna heti aamusta kaksijalkalan ulkopuolelle”, veli naukaisi vilkaisten minuun ystävällisillä silmillään. Olin sisimmässäni hieman pettynyt siitä, ettemme pääsisikään tänään seikkailulle, mutta emme olleet huomanneet ajankulua harjoitellessamme. En tietenkään haluaisi saattaa Merkuriusta vaaraan ja lähteä ehdoin tahdoin pimeään tuntemattomille seuduille. Nyökkäsin tyytyen ehdotukseen, vaikka tiesin sen olevan parempi niin. Lähdimme tassuttamaan kohti tuttua paikkaa, jossa olimme usein nukkuneet.
“Käpäläni ovat ihan väsyneet”, Merkurius tokaisi. Kollin sanottua sen huomasin uupumuksen myös itsessäni. Tassuni tuntuivat ihan puunversoilta, joita ei oltu tarkoitettu kannattelemaan näin suurta lastia.
“Minun myös. En tiennyt, että taistelu on näin rankkaa”, huokaisin ja loikkasin eteeni sattuneen keskikokoisen kiven yli. Yritin pidätellä haukotustani, mutten pystynyt siihen kovin pitkään. Suuni aukesi suureen ja makeaan haukotukseen. Pian haukotus tarttui veljeeni ja hänkin haukotteli väsyneesti. Suustani kuului pieni kehräyksen ja naurahduksen sekainen ääni ja kasvoilleni nousi huvittunut hymy. Kun olimme taivaltaneet hetken, saavuimme pesäpaikalle, jossa tuoksui vielä heiveröisesti meidän tuoksumme viime yöltä. Nukuimme pienessä kolossa, joka oli kaksijalanpesän seinämän nurkassa. Kolo oli pieni ja emme mahtuisi sinne enää pitkään. Tiivis tunnelma toi koloon lämpöä. Istahdin vanhalle ja rispaantuneelle kaksijalkojen pehmikkeelle, jonka olimme raahanneet suuren metallipöntön luota tänne. Metallipönttöön tuotiin säännöllisesti variksenruokaa ja välillä teimme sieltä löytöjä. Tämä pehmike oli säästänyt meidät lehtikadon aikaan monilta kuolettavan kylmiltä öiltä. Se oli aivan liian iso pieneen koloomme, joten se repsotti vähän sen ulkopuolella ja muodosti oivan istumapaikan. Kolomme lähellä kävi harvoin kaksijalkoja, mutta jos kävi, hekin olivat täällä vain hetken. Siksi olimme valinneet sen. Halusimme nimittäin olla rauhassa. Muistin kuinka kerran olimme nukkuneet erään kaksijalan pihaa ympäröivässä puskassa ja olimme saaneet karmean herätyksen. Kaksijalanpentu oli tullut koskettelemaan meitä varoittamatta. Ei siinä vielä kaikki. Pentu oli nostanut minut ilmaan, eikä ymmärtänyt rimpuiluani merkiksi siitä, että halusimme olla rauhassa maantasalla. Merkurius oli ryöminyt ulos puskasta ja varastanut kaksijalan huomion, jolloin minulla oli oiva tilaisuus paeta. Olin Merkuriuksesta ikuisesti kiitollinen. Hän oli maailman paras veli ja rakastin häntä suunnattomasti.
Ahtauduimme pieneksi käyvään pesään ja käperryimme vieretysten. Oli mukava tuntea toisen kissan vartalo lähellään. Katsahdin vielä kirjavaan kolliin, jonka meripihkaiset silmät kiiluivat hämärässä.
“Pysytään aina yhdessä”, naukaisin. Merkurius nyökkäsi epäilemättä:
“Tietenkin. Nuku hyvin.” Siristin silmiäni ystävällisesti.
“Hyvää yötä”, naukaisin ja painoin leukani etutassujeni päälle ja suljin silmäni. Tuntui ihanalta rentouttaa jokainen niin kovin väsynyt lihakseni ja vaipua unten maille haaveillen huomisesta retkestämme.


//Mer? ANTEEKS ku kesti näin kauan jatkaa D:
781 sanaa

Merkurius: 22kp! -

Dakota: 42kp! -

Corona: 10kp -

Merkurius innostui veljensä nerokkaasta ideasta.
“Mennäänkö heti?” laikukas kolli kysyi ja oli jo lähdössä. Corona hymyili, nyökkäsi ja lähti seuraamaan pentuetoveriaan. Merkurius ei luottanut olemattomiin taistelutaitoihinsa, joten oli hyvä harjoitella edes jotenkin. Kolli tiesi mistä puskasta ruskea kissa puhui, joten hän osasi johtaa kaksikon sinne. Matka ei ollut pitkä. Kaksikko kulki aidan suojassa välttääkseen ohitse kulkevan Hirviön kanssa kohtaamisen. Kolli inhosi kaksijalkalasta eniten hirviöitä. Ne olivat kovaäänisiä, tunteettomia otuksia, jotka juoksivat aina vain jonnekin. Ne imaisivat kaksijalkoja sisäänsä ja sylki sitten ulos. Lisäksi ne haisivat kamalalta. Katkuun oli elämän aikana tottunut jo hieman, mutta silti läheltä sitä ei kestänyt haistella. Merkurius loikkasi aidan päälle veljensä edellä. Hän loikkasi nopeasti alas toiselle puolelle.
Harmaa-valkea kissa pudottautui sulavasti neljälle jalalleen. Corona tuli perässä vähintäänkin yhtä sulavasti. Merkurius näki kuivuneen ruusupuskan edessään. Se oli pudottanut lehtensä lehtikadon aikaan, mutta piikit olivat vielä tallella. Erakko huitaisi kokeilumielessään käpälällään puskan oksistossa olevaa punertavaa palloa. Hän osui, mutta ei ehtinyt ennakoida sitä, miten nopeasti se palaisi takaisin paikalleen. Piikki iskeytyi kipeästi nuoren kollin oikeaan käpälään. Hän säpsähti kivusta ja huoppui taaksepäin.
“Oletko kunnossa?” Corona kysyi hieman huolestuneen oloisena. Merkurius nyökkäsi ja otti piikin hampaillaan pois. Hän kääntyi veljensä puoleen.
“Aloitammeko?” Merkurius kysyi hymyillen leveästi. Corona nyökkäsi ja asettui pensaan eteen. Kolli huitaisi käpälällään puskaa ja loikkasi nopeasti taaksepäin onnistuen väistämään puskan iskun. Saman tien kolli loikkasi taas eteen ja antoi uuden iskun. Kuten äskenkin, Corona onnistui väistämään sen. Nyt myös merkurius päätti yrittää uudelleen. Erakko iski käpälällään pensaikkoa ja loikkasi taaksepäin matalana. Kolli toisti sen muutaman kerran aina vain nopeampaa. Kun tovi oli kulunut, veljekset astuivat kauemmaksi ruusupuskasta. He katsoivat toisiaan tyytyväisinä.
“Pitäisikö meidän vielä yrittää taistella toisiamme vastaan sievästi?” Merkurius kysyi mietteliäänä. Hän oli varma, että ruusupuskaa taisteleminen ei ollut lähelläkään kissaa vastaan taistelemista. Coronaa vastaan taisteleminen voisi näyttää, millaista on taistella kissaa vastaan. Toki kaksikko oli pentuna harrastanut leikkitaisteluita, mutta ne olivat hyvin kömpelöitä.
“Joo, hyvä idea. Hyökkää sinä ensin, mutta pidäthän kyntesi piilossa”, Corona vastasi. Merkurius lupasi pitää kyntensä poissa pelistä. Hän ei halunnut satuttaa veljeään koskaan. Laikukas kolli astui taaksepäin ja kumartui matalammaksi. Hän heilautti pari kertaa takamustaan ja loikkasi kohti ruskeaa kollia. Corona väisti liikkeen loikkaamalla sivuun, ja Merkurius loikkasi tuon perään. Erakko ei ollut varma mitä hänen olisi pitänyt tehdä, joten hän päätti vain loikata veljensä päälle. Merkurius pudottautui ruskean kissan päälle, jonka seurauksena he alkoivat pyöriä lumessa. Valkoinen erakko läpsäisi ruskeaa poskelle. Se sai Coronan häkeltymään hetkeksi, ja Merkurius nousi ylös. Kolli painoi käpälänsä veljensä vatsalle hymyillen. Hän oli tyytyväinen itseensä, vaikka uskoikin taistelun olleen erittäin kömpelö.
“Vaihdetaanko paikkoja? Minä voin hyökätä nyt”, Corona ehdotti. Se sopi Merkuriukselle. Hän halusi kokeilla taistelemista molemmin tavoin.
“Sopii”, harmaalaikukas kolli totesi hymyillen.


//Corona?
// 440 sanaa

Kaarlo alkoi kakoa. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi kun kolli puklautti yllättäen jo suussa käyneen kalanpalasen ulos.
"Mitä sinä sanoit?" vanha kissa kähisi epäuskoisen kuuloisena ja pyyhki tassullaan märkiä suunpieliään.
"Ajattelin, että voisimme etsiä uuden kotipesän", toistin äskettäin ääneen jakamani ajatuksen hitaammin.
"Pyydätkö sinä tosiaan minua jättämään kotini? Älä unta näe", isä tuhahti. Hänen tuomitseva katseensa poltteli nahkaani. Ei ehkä ollut ollut kovin viisas veto ottaa asiaa puheeksi vielä näin varhaisessa vaiheessa.
Yritin hillitä kieleni ja etsiä sopivat sanat. "Mutta emmehän me tännekään voi jäädä koko loppuelämäksemme", aloitin hieman tunnustellen. "Etkö muka haluaisi nähdä maailmaa vielä ennen kuin... no, ennen kuin aika käy vähäiseksi ja vuolaammat virrat kutsuvat luokseen."
Isä se vain pyöritteli silmiään. En selvästikään ollut onnistunut herättämään hänen mielenkiintoaan myyntipuheellani.
"Aikani on jo muutenkin vähissä, ja sinä kehtaat viedä siitä entisestään jaarittelemalla kanssani täysin jonninjoutavista asioista", kolli niiskaisi nenäänsä loukkaantuneena ja käänsi minulle selkänsä. Purin huulta närkästyneenä. Että hän osasikin käydä rasittavaksi kun sille päälle sattui. En voinut sietää sitä.
"Älä jaksa aina olla tuollainen vanha jäärä!" puuskahdin kiukuspäissäni. "On ihan epäreilua, että minulta tuhlaantuu kallisarvoista aikaani sinun kaitsemiseesi, enkä voi lähteä muutamaa kymmentä ketunmittaa kauemmaksi kotopesästä ennen kuin sinä jo meinaat tukehtua pahaiseen ahveneen!"
Kaarlo kääntyi katsomaan minua ehkä jopa hieman järkyttyneen näköisenä. Hänen utuisen harmaat silmänsä olivat levinneet suuriksi ja tämä aukoi suutaan, ihan kuin hän olisi valmistautunut iskemään takaisin jotakin vähintään yhtä törkeää ja teräväsanaista.
"Mikäs sinua sitten estää lähtemästä?" kolli kähisi lopulta. En enää pystynyt tulkitsemaan oliko hän edelleen pahasti järkyttynyt äskettäisestä purkautumisestani vai ihan yleisesti äärimmäisen pettynyt tyttärensä käytökseen. "Jos sinusta on niin kamala elää rakkaan isäsi kanssa, niin mikset sitten vain lähde pois."
Katsoin häntä sanattomana. Heilutin häntääni puolelta toiselle epävarmana. Isä oli reagoinut sanoihin hyvin paljon eri tavalla kuin olin olettanut. Toisaalta, mitä minä edes olin olettanut? Että hän kivahtaisi minun olleen oikeassa ja ehdottaisi itse että lähtisimme matkalle jonnekin kauas ja etsisimme uuden kotipesän.
"Mutta... mutta enhän minä voi", sopersin hiljaa. "Sinä saatat vaikka kuolla silakkaan, tai kompastua ulkona kivillä ja livetä joen vietäväksi..."
Isä tuhahti. "Mieluummin kuolisin särkeen tukehtumalla. Kunniakas loppu kunniakkaalle erakolle", hän hörisi ja alkoi mouruta epävireisesti kovaan ääneen - valitettavasti se oli hänen tapansa nauraa, eikä kovin mielekästä kuunneltavaa.
"Minä kyllä pärjään, Dakota", isä sanoi lakattuaan mouruamasta. "Saatan kenties hakeutua vanhojen ystävien lähelle asumaan. Ne haisevat koipallot auttavat minua varmasti, jos jotakin sattuu. Erakkoveli ei jätä erakkoveljeä, se on ollut meidän mottomme jo nuorina päivinämme." Vanhus oli selvästikin uppoutunut muistelemaan menneitä aikoja, sillä hänen katseessaan oli jälleen sitä tiettyä kaihoa, jota saattoi nähdä varttuneiden kissojen silmissä.
Naurahdin vähän. Oli kuin raskas kivi olisi juuri vierinyt pois sydämeltäni. Tieto siitä, että Kaarlo pärjäisi kyllä itsekseenkin, oli helpottava kuulla. Houkutukseni päästä matkaan kasvoi koko ajan ja hyvä jos kohtaa enää pysyisin turkissanikaan.

Seuraavana aamuna olin herännyt jo varhain kalastamaan isälle aamiaista. Sen sijaan että olisin tyytynyt tavanomaiseen tapaan nappaamaan vain yhden kalan, päätin tehdä poikkeuksen ja onkia Kaarlolle myös muutaman ylimääräisen vonkaleen pahan päivän varalle - joka saattaisi ihan hyvin olla jo tänään.
Palasin takaisin kotipesälle ja pudotin saaliini isän vuoteen vierelle. Kolli oli yhä sikeässä unessa, joten en viitsinyt herättää häntä. Halusin olla tuolle vielä jotenkin avuksi ennen lähtöäni. Sainkin oivan tuuman silmäillessäni erakon petiä.
Tassuttelin omalle vuoteelleni ja ryhdyin perkaamaan siitä höyheniä ja muita vielä käyttökelpoisia osia irti. Siirsin ne sitten isän nuhjuiselle nukkumapaikalle.
"Mitä sinä oikein puuhaat?" ärtynyt tupina havahdutti minut työni parista. Nostin katseeni punamullanväriseen isääni, jonka turkki oli kuivien lehtien ja vanhojen multapaakkujen peitossa, kuten joka aamu.
"Ajattelin tehdä vuoteestasi mukavamman", selitin nopeasti ja annoin kollille tilaa nousta. Hän astahti pois oksista kyhätystä kehikostaan ja tarkasteli työni jälkeä. Isä murahti hyväksyvästi.
"Kiitos", tuo rökäisi ohimennen ja siirsi sitten katseensa tuomiini kaloihin.
"Ai niin! Toin sinulle aamiaista", ilmoitin ja tassuttelin pienen kalakekoni luokse. "Onnistuin nappaamaan myös pari ahventa, sinun suosikkiasi!"
Erakko näytti edelleen kovin pöllämystyneeltä. "Mistä tämä kaikki johtuu?" hän kysyi, ja vastasi siihen itse, ennen kuin ehdin edes avaamaan suutani: "Olet lähdössä, etkös vain? Ja halusit hyvitellä sitä."
Nyökkäsin vähän, antaen katseeni valua alas tassuihini. "Joo", myönsin. "En halunnut, että kärsisit nälänhätää heti lähdettyäni."
"Olen suorastaan otettu huolenpidostasi", Kaarlo huokaisi, "mutta todennäköisempää on että tukehdun tuomaasi ateriaan kuin kituisin päiväkausia ilman ruokaa ja kuihtuisin hitaasti pois."
Isä oli oikeassa. Ei olisi ensimmäinen kerta jos kalanruoto tarttuisi kiinni tuon kurkkuun tai hän unohtaisi pureskella kunnolla.
"Mutta kupsahdan kyllä mielelläni oman tyttäreni kalastamaan kalaan kuin kärvistelen nälässä", hän lisäsi ilkikurisen pilke utuisissa silmissään ja teki sitten jotain odottamatonta: Kaarlo kurkotti nuolaisemaan otsaani.
Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Mitä juuri tapahtui?
"Luulenpa että sinun on parasta lähteä jo, mikäli mielit löytää yöpaikan ennen pimeän tuloa", tuo mörisi. "Onnea matkaan, kakara, tee isästäsi ylpeä."
"Sen teen", lupasin ja korjasin hieman ryhtiäni. "Tulen katsomaan sinua pian."
Kaarlo katseli minua jokseenkin haikean oloisena, muttei sanonut enää mitään. Astelin pesän suuaukolle, katsahdin ensin ulos valkeuteen, ja sitten taakseni isääni, joka nyökkäsi vähän.
Vedin syvään henkeä ja puhalsin sitten ulos. Tämä olisi se hetki: vanhan loppu, uuden alku. Minusta tulisi viimein oikea erakko, joka saalistaisi vain itselleen ja taistelisi oman reviirinsä ja kunniansa puolesta, ja joka ennen kaikkea tekisi isänsä ylpeäksi.
"Hei sitten!" huikkasin Kaarlolle nopeasti lapani ylitse ja pujahdin viivyttelemättä ulos, jättäen taakseni pentuaikojeni kallisarvoisimman muiston.

//850 sanaa

“Mitä me teemme, jos kohtaamme vihaisia kissoja?” valkoharmaa veljeni käännähti katsomaan minua meripihkaisilla silmillään ja tahtimme alkoi hidastua. Merkurius oli ehdottanut jotain yllättävää. Hän oli vihjannut, että meidän pitäisi käydä kaksijalkalan ulkopuolella, sillä ruoka, jota saimme kaksijaloilta oli liian vähäistä kasvaville kehoillemme. Tunsin nälän kouraisun vastassani, joka muistutti siitä, että veli oli oikeassa. Pidin kaksijaloista, jotka antoivat meille ruokaa. Ensimmäisillä kerroilla heidän kosketuksensa oli ollut kauhistuttavaa, mutta ajan myötä olin oppinut pitämään siitä. Nyt aina kaksijalan tavatessamme tunsin mielihyvän väreet kehossani. Hämmennys oli tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni, en olisi koskaan uskonut Merkuriuksen haluavan poistua kaksijalkalasta edes pieneksi hetkeksi. Toisin kuin minä, joka olin aina ollut kiinnostunut näkemään maailmaa kotimme ulkopuolelta. Nälkä ajoi kissat venyttämään rajojaan. Yksi asia ulkomaailmassa huoletti ja se oli jengit ja muut kulkukissat. Emme olleet vielä täysikasvuisia ja muutenkin vähällä ravinnolla, joten meidät voitaisiin nujertaa helposti, mutta meillä oli kuitenkin yksi voimavara, jonka avulla pärjäisimme ainakin yksittäisiä kissoja vastaan. Ja se oli läheisen suhteen suoma yhteistyö. Olisimme varmasti voittamaton kaksikko, vaikkemme vielä olleetkaan kujilla pelättyjä taistelijoita.
“Silloin käytämme älyämme. Voisimme voittaa yhden kissan, sillä meitä on kaksi ja olemme loistavia yhteistyössä, eikö vain?” naukaisin ja virnistin veljelleni, “Mutta jos kohtaamme jengin... silloin juoksemme ja lujaa.” Emme pärjäisi täyskasvuiselle kissajoukolle, jossa olisi mahdollisesti yli viisikin jäsentä. Silloin meidän olisi hyödynnettävä pientä kokoamme ja paeta. Ajatuksissani häilyi kuitenkin pieni ajatus, joka sai tunteeni kuplimaan kiinnostuneina. Merkurius tuhahti keskeyttäen ajatusvirtani:
“Sinä tiedät, etten ole nopea juoksija.” Nyökkäsin, ei minun ollut tarkoitus muistuttaa veljeäni hänen heikkouksistaan ja se sai sydämeni kipristelemään.
“Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus sanoa sitä sillä lailla. Tarkoitin vain, että meidän pitäisi paeta ja piiloutua jengin nähtyämme. Olisin samointein voinut ehdottaa jotain muuta, mutten ehtinyt ajatellut”, naukaisin ja katsoin veljeäni silmiin pahoitellen, “Noh, minulla olisi kuitenkin idea.”
Merkuriuksen korvat nousivat kiinnostuneina pystyyn. Olimme pysähtyneet jo kokonaan huomaamattamme. Pieni tuulenvire sai veljeni pitkän turkin lepattamaan silloin tällöin. Märkä lumi pisteli kylmästi polkuanturoitani, muttei niin pahasti, että olisin kokenut tarvetta liikkua. Jos oikein aavistin, lehtikato olisi jo jäämässä pian taakse.
“Voisimme alkaa harjoitella taistelua. Muistat varmaan sen kaksijalan pihalla olevan kuivuneen ruusupuskan?” selitin rauhallisesti ja katse kohteliaasti koko ajan Merkuriuksen silmissä. Hännänpääni värähteli silloin tällöin, joka viesti vai uteliaisuudestani ulkopuoliseen maailmaan. Merkuriuksen silmät pyöristyivät kummastuneena.
“Muistan kyllä”, kolli naukaisi ja nyökkäsi kulmat kurtussa. Hymähdin itsekseni. Ehdotukseni olisi samaan aikaan typerä, sekä nerokas.
“Voisimme alkaa harjoitella sen kanssa. Lehtikadon aikaan ruusupuskilla on edelleen piikkinsä. Oppisimme tähtäämään iskumme tarkemmin, kun välttäisimme piikkeihin osumista ja ruusupuska löisi aina takaisin joten oppisimme väistämään heti oman iskumme jälkeen. Sen jälkeen voisimme harjoitella toisiamme vastaan ja kehittyä paremmin pärjääviksi, jos taistelu tulee tiellemme”, naukaisin selittäen suunnitelmani, jonka jälkeen siirsin katseeni irti kollin silmistä ja aloin tutkia tämän koko elekieltä. En kuitenkaan saanut mitään irti. En tiennyt mitä hän ajattelisi.


//Merkurius? Sori vähän pitkäveteinen tarina, mut en vaa heti saa kiinni uusista kissoista xd
453 sanaa

Komea hopeakylkinen kala mätkähti jäiselle kivelle yhä sätkytellen. Epäröimättä hetkeäkään iskin hampaani sen niskaan samalla kun painoin kalaa tassullani kiveä vasten ja repäisin. Kuului epämiellyttävä mutta minulle ajan saatossa jo tutuksi käynyt ääni, joka kieli siitä että olin juuri onnistunut vääntämään kalalta niskat nurin. Päästin kalasta irti ja jäin silmäilemään saalistani ylpeänä. Se oli mahdottoman hieno vonkale, josta riittäisi syömistä niin minulle kuin isällekin. Isä varmasti odotti jo kieli pitkällä pääsevänsä päivittäisen kala-ateriansa kimppuun.
Nappasin särjen mukaani ja vaivautumatta peittelemään tyytyväisyyttäni lähdin tassuttelemaan kotipesälle päin. Itse asiassa se oli ihan muutaman hännänmitan päässä rannasta, joten isänkin olisi ollut helppoa hinata itsensä ylös takamukseltaan ja käydä pyytämässä oma ruokansa, mutta hän oli vakuutellut minulle lonkkiensa olevan jo niin huonossa kunnossa että minun olisi parempi huolehtia perheen elätyksestä. En ottanut sitä pahakseni, minusta oli kiva autella isää. Olin sen hänelle velkaa, sillä olihan hän kasvattanut minut ypöyksin ja opettanut vielä kalastamaan ja uimaankin, unohtamatta sitä, että olin siitä kaikesta huolimatta yhä hengissä. Enemmän kuin vain kiitettävä suoritus yksinhuoltajaisältä, jos minulta kysyttiin.
“Tulithan sinä viimein. Ehdin jo luulla, että kala nappasikin sinut”, vanha punamullanvärinen kolli käkätti rantakivikkoon rakennetun pesän perältä ja könysi itsensä istumaan. Laskin kalan hänen eteensä ja istuuduin itse vähän kauemmaksi pesemään tassujani. Sivusilmällä näin miten vanhus iski ahnaasti hampaansa särkeen ja ryhtyi raatelemaan siitä itselleen sopivia paloja. Yleensä jouduin olemaan valppaana isän aterian aikana, sillä hänellä oli vanhuuden myötä tullut taipumusta hajamielisyyteen, joka taas pahimmassa tapauksessa tarkoitti sitä että...
Kaarlo rupesi kakomaan. Salamana syöksyin vanhan kissan avuksi ja läimäytin häntä pari kertaa tassullani lapojen väliin ja kolli yski pureskelemattomat ja ruotoiset kalanpalat ulos. Toisinaan hän unohti pureskella ruokansa ennen kuin nieli sen alas, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun jouduin pelastamaan hänet ruoaltaan.
“Pärjäätkö?” varmistelin. Isä nyökkäsi yhä henkeä haukkoen ja kumartui sitten nuolaisemaan kivipohjaiselle lattialle lentäneet kalat suuhunsa uudemman kerran ja pureskeli ne tällä kertaa huolella. Huokaisin helpottuneena ja annoin karvojeni laskeutua.
“Saatan olla vanha, mutten tyhmä”, Kaarlo tuhahti selvästi ylpeytensä kanssa kovan kolauksen kokeneena ja jatkoi ateriointiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pyöräytin vain silmiäni ja siirryin lopulta hieman syrjemmälle antaakseni kollille ruokarauhan.
Asetuin mukavasti höyhenillä ja kuivilla lehdillä vuoratulle pedilleni ja tähystin ulos pesän suuaukosta. Ulkona oli alkanut pyryttää. Se tietäisi lisää töitä minulle. Isä halusi välttämättä käydä pyörähtämässä aamuisin ulkosalla ennen aamupäivänokosiaan ja useimmiten hän vaati päästä rantaan asti voidakseen ihastella veden virtausta. Lunta oli jo yli nilkkojen, joten minun pitäisi siis herätä varhain avaamaan kärttyiselle vanhukselle polku rantaan. Mahtavaa. Mutta mitäpä sitä ei perheenjäseniensä eteen tekisi.
“Haluatko sinäkin?” Kaarlo mumisi takanani. Kurkistin lapani yli särkeen, joka oli kaluttu lähestulkoon ruotoja myöten. Isällä oli rautainen vatsa.
Pudistin päätäni. “Ei kiitos. Syö sinä vaan.”
“Selvä”, hän tuhisi ja jatkoi.
Yhtäkkiä minulle tuli pakottava tarve päästä haukkaamaan raitista ulkoilmaa. Nousin ylös ja kävelin ulos. Lunta sateli hiljakseen maahan ja vähitellen se kuorrutti harmaanruskean turkkini. Niiskaisin nenääni ja kapusin varovasti liukasta kivikkoa ylöspäin, kunnes saavuin tasaisemmalle maalle. Edessäpäin kohosi metsä. Synkkänä ja uhkaavana, mutta samaan aikaan kutsuvana. Isän mukaan vain typerykset menivät eksyttämään itsensä niinkin vastenmieliseen paikkaan kuin metsään. Mutta minä olin typerys ja houkutus oli liian suuri, joten siispä tallustelin tottuneesti metsänrajaan ja sukelsin lopulta alastoman aluskasvillisuuden sekaan.
Metsässä oli mukavan hiljaista. Puiden tiheät oksistot vaimensivat tuulen huminan ja lunta oli huomattavasti vähemmän kuin kotipesän lähellä, joten liikkuminen kävi kepeämmin. Tosin ongelmana olivat puunjuuret, jotka kiemurtelivat maanpinnalla ja toisinaan jopa niin huomaamattomina, että onnistuin telomaan itseni niihin tuon tuostakin.
Saavuin erään puun kohdalle. Sen runko oli hyvin uurteinen ja karuja aikoja kokeneen näköinen. Avasin kynteni, jännitin lihakseni ja loikkasin puuhun. Vedin itseni alimmalle oksalle, josta oli pari kolme ketunmittaa alas. Maisemat eivät juuri päätä huimanneet, mutta oli sekin jo jotain kuin vain katsella samaa virtaavaa vettä päivästä toiseen ja uskotella itselleen että pian joenkin tilalle kasvaisi mahtava metsä.
Siinä oksalla kököttäessäni onnistuin uppoutumaan ajatuksiini pitkäksi aikaa. Palasin kotipesälle vasta iltamyöhään ja kävin suorinta tietä yöpuulle, sillä tiesin, että aamulla minua odottaisivat lumityöt sekä kiukkuinen isä, joka turhautui jos joutui olemaan liian pitkään paikallaan. Suljin silmäni ja vaivuin miltei samalla sydämenlyönnillä uneen.

Puskin tassuillani lunta kauemmaksi kotipesästä. Olin jo ehtinyt uurtamaan rantaan asti vievän polun puhtaanvalkeaan nietokseen, jotta isän olisi helpompi kulkea. Isästä puheen ollen, vanha kolli ilmestyi juuri pesän suulle. Hän katseli lumista maisemaa harmailla silmillään, veti sitten keuhkonsa täyteen pakkasen raikastamaa ilmaa ja puhalsi hitaasti ulos. Sen jälkeen hän löntysti ohitseni rantaan ja istahti alas ihailemaan jokea, ikään kuin hän ei olisi koko pitkän elämänsä aikana saanut nauttia siitä tarpeekseen.
“Vanhuuden höperö, sanon minä”, tupisin puoliääneen ja jatkoin auraamista. Kunhan Kaarlo menisi nokosille, saisin kaikessa rauhassa puuhata omiani. Olin ajatellut tutkia metsää ja sen lähiympäristöä tarkemmin, ihan vain tappaakseni aikaa.
Viimein isä kyllästyi tuijottelemaan veteen ja palasi takaisin sisälle. Varmistin että hän pääsi turvallisesti vuoteeseensa eikä hajamielisyyttään lähtisi toistamiseen ulkoilemaan. Sen jälkeen huikkasin hänelle meneväni kalaan ja loikin omille teilleni.
Olin päättänyt seurata jokea. Se vei minua yhä kauemmaksi kotipesästä ja hetken ajan pelkäsin joutuvani jo eksyksiin, mutta vakuuttelin itselleni, että jos seuraisin jokea takaisin tullessa vastavirtaan, pääsisin kyllä kotiin. En ollut vielä koskaan käynyt näin pitkällä. Kuitenkin päivä päivältä uteliaisuuteni kasvoi ja sitä myötä myös rohkeuteni ja houkutus mennä kauemmas. Tosin en voinut jättää isää. Hän oli jo vanha, eikä varmasti selviäisi yksikseen kovin pitkään. Voisinhan toki aina laiminlyödä vastuuni ja antaa hänen kupsahtaa omia aikojaan ja lähteä sitten matkoihini kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta koska olin kunniallinen erakko, sellainen ei tulisi kuuloonkaan.
Olin ajatuksissani onnistunut kävelemään pidemmälle kuin oli alunperin ollut tarkoitus. Vilkuilin ympärilleni valppaana. En voinut tietää, oliko tämä alue jo jonkun toisen erakon hallussa, joten minun pitäisi osata olla varuillani ja valmiina puolustamaan itseäni.
Kuljin eteenpäin määrätietoisin askelin. Pysyttelin edelleen tarkkaavaisena mahdollisten uhkien varalta, mutta muuten tunsin oloni hyvin voimalliseksi, itsevarmaksi. Vapaus oli sitten mahtava tunne. Tiesin kuitenkin että minun pitäisi palata pian takaisin kotipesälle. Isä varmasti heräilisi pian, ellei jopa olisi jo jalkeilla ja ruinaamassa murua rinnan alle.
Seisahduin kuin seinään. Entä jos Kaarlo yrittäisi itse kalastaa? Hän oli toki hyvässä kunnossa ikäisekseen, mutta kollin ajatuksenjuoksu kävi toisinaan hyvin hitaan puoleisesti. Tuskin hän enää edes muisti miten käpäliä käytettiin kalan kiinniottamisessa.
Tukahdutin huokauksen ja käännyin kannoillani tulosuuntaan. Tutkisin reviriin ulkopuolta tarkemmin joskus toiste. En tänään, mutta pian. Tiesin sen jossain sisimmässäni.

//1021 sanaa

Merkurius istui kaksijalan pesän edustalla ja odotti, että kaksijalka astuisi ulos pesästä ja tarjoaisi ruokaa. He kävivät lähes päivittäin tämän kaksijalan luona veljensä Coronan kanssa. Se oli mukava, vanhahko naaraspuoleinen kaksijalka, joka mielellään tarjosi ruokaa kahdelle orpokissalle. Merkuriuksen vatsa kurni. Edellisestä ateriasta oli kulunut jo lähes kokonainen päivä. Corona oli aiemmin ehdottanut, että heidän pitäisi lähteä kaksijalkalasta tutkimaan paikkoja. Emon mukaan kaksijalkalan ulkopuolella oli iso maailma, jossa oli paljon kissoja. Kaksijalkalassa oli myös kissoja, mutta suurin osa niistä oli kaksijalkojen kodeissa asuvia kotikisuja. Kotikisuista ei ollut haittaa, mutta kaduilla asuvat kaksijalkalan kissat olivat toisinaan vihamielisiä. Nämä kissat taistelivat toisiaan vastaan ja yrittivät epätoivoisesti kerätä itselleen jengiä, jotta pärjäisi toisia kissoja vastaan. Jengit olivat antaneet kahden alle kuuden kuun ikäisen kissan olla rauhassa, koska heistä ei ollut harmia.
Kaksijalka astui ulos kädessään kippo, jossa oli pehmeää kotikisun muonaa. Kaksijalka laski kipon tasaiselle lumelle ja kosketti kädellään Merkuriuksen selkää. Erakko kehräsi joskus kaksijalan rapsuttaessa häntä, mutta nyt kissa oli liian nälkäinen. Hetken rapsutettuaan valkoharmaan kollin korvantaustaa, kaksijalka siirsi kätensä Coronan turkille. Veli ei pistänyt vastaan, sillä nälkä oli kova. Veljekset söivät samasta kiposta, joka tyhjeni hetkessä. Aterian jälkeen Merkurius lipoi suupieliltään ruuan jämät. Hän käänsi meripihkaisen katseensa Coronaan. Veli nyökkäsi ja lähti edellä pois kaksijalkalan pesän liepeiltä. Kaksijalka huusi jotain kissojen perään ja katosi sisään pesään.
“Minulla on yhä nälkä”, Merkurius valitti ja lipoi yhä suupieliään. Corona vilkaisi veljeään.
“Ei muualta saa ruokaa”, samasta pentueesta oleva veli huomautti, vaikka tiesi Merkuriuksenkin tietävän sen. He olivat yrittäneet saada ruokaa muiltakin kaksijaloilta, mutta osa hääsi kaksikon tiehensä ja osa vain silitti.
“Kaksijalkalan ulkopuolella on saaliseläimiä”, Merkurius huomautti. Isä oli käynyt usein kaksijalkalan ulkopuolella saalistamassa hiiren, jäniksen tai joskus jopa joitakin lintuja. Merkurius toivoi, että hänen vanhempansa eivät olisi kuolleet reilu kuu sitten. Aiemmin heidän vatsansa olivat olleet lähes aina täysiä, mutta nyt tilanne oli toinen. Emo ja isä eivät olleet enää huolehtimassa veljeksistä, joten heidän täytyi opetella hankkimaan itse omat ruokansa.
Kastanjanruskea Corona vilkaisi veljeään hieman yllättyneenä.
“Mutta ethän sinä halua lähteä kaksijalkalasta”, kolli huomautti. Merkurius kohautti lapojaan.
“Miten me selviämme täällä? Kun kasvamme, tarvitsemme vain enemmän ruokaa. Saamme varmaan jengitkin pian peräämme, sillä he eivät hyväksy aikuisia kissoja reviirilleen”, laikukas kolli huomautti ja katsoi yhä veljeään. Corona nyökytteli päätään hitaasti.
“Mutta isähän sanoi, että pahoja kissoja on myös kaksijalkalan ulkopuolella”, ruskea kolli huomautti.
“Siellä olisi ainakin ruokaa”, Merkurius huokaisi.
“Niin olisi. Oletko nyt aivan varma?” Corona varmisti. Merkurius tiesi, että hänen veljensä halusi seikkailla. Hän jarrutteli vain siksi, koska Merkurius ei halunnut lähteä. Nyt vain ei ollut muita vaihtoehtoja. Täytyisi opetella saalistamaan ja selviämään itse.
“Jos käymme aluksi vain katsomassa?” laikukas erakko ehdotti ja katsoi veljeään syvälle silmiin.
“Se sopii minulle”, Corona totesi nyökäten. Kaksikko lähti kävelemään kauemmaksi kaksijalan pesältä. He kulkivat aidan vieressä joidenkin ketunmittojen päässä ukkospolusta. Ukkospolku oli hiljainen tähän aikaan aamusta, joten veljeksillä ei ollut hätää. Aurinko oli vasta noussut. Päivästä tulisi eilistä lämpimämpi, sillä hiirenkorva oli tuloillaan. Pakkaspäiviä olisi kuitenkin aivan varmasti vielä edessä muutamia. Vaikka pakkanen oli jo lauhtunut, kylmä tuuri pörrötti Merkuriuksen turkkia. Kollin onneksi hänellä oli pitkä ja paksu turkki, joka piti kylmän loitolla. Kaksijalkalan alueelta poistuminen jännitti erakkoa.
“Mitä me teemme, jos kohtaamme vihaisia kissoja?” Merkurius kysyi ja käänsi katseensa veljeensä. Veljekset hidastivat tahtiaan.

//Corona?
//529 sanaa