Kalle oli suorastaan pettynyt, kun Muru ei ollutkaan yhtä innoissaan seikkailusta kuin Kalle. Tosin kirjavalla naaraskissalla oli pointti: he eivät todellakaan tienneet, missä Neponen asui… Neponen oli aina tullut heidän luokseen, eikä vanhempi kolli ollut koskaan vienyt Kallea omaan kotiinsa. Kalle sai mielestään aivan loistavan idean. Hän pomppasi pystyyn ja katsoi Murua todella innostuneesti. Parhaan ystävän katse oli edelleen vakavailmeinen, eikä Kallen innostus ollut tarttunut Muruun.
“Mutta Muru”, naamiokuvioinen kolli hihkaisi, “mitä jos me pidämme ihan oman seikkailun? Voisimme mennä etsimään Neposen kotia!”
Ajatus oli Kallen mielestä suorastaan nerokas! Hän oli ylpeä, että oli keksinyt sen. Kallen pettymykseksi Muru ei edelleenkään vaikuttanut innostuneelta. Kotikisunaaras nuolaisi suorastaan välinpitämättömästi rintakarvojaan.
“Eihän meillä ole mitään tietoa, missä Neponen asuu. Kaksijalkala on todella suuri, miten edes tunnistaisimme hänen pesänsä jos löytäisimmekin sen?” Muru esitti kysymyksen. Kalle huokaisi.
“Voi Muru, ajattelet liian paljon. Kyllähän minä Neposen hajut tunnistan! Etsitään ne, niin löydämme varmasti Neposen”, Kalle naukui.

//Muru?

Armas nukkui rauhallisesti Rontin vieressä. Raidallinen kolli katsoi ystäväänsä tylsistyneenä.
“Armas! Armas! Armas herää jo!” Rontti hätyytti, mutta yksisilmäinen kolli vain haukotteli, ynähti ja vaihtoi asentoa. Rontti päästi pitkän huokauksen.
“Senkin typerä karvapallo”, hän sihahti ja tassutti pois kollin viereltä. Kolli halusi tehdä jotain tai tarkemmin sanottuna hän halusi lähteä taas ulos, mutta Armas vain nukkui ja nukkui.
“Voisin lähteä metsään, nyt kun Armas nukkuu”, Rontti pohti ääneen, mutta pudisti sitten päätään. “Ei, ei. Olen tehnyt hänelle lupaukseni ja pidän siitä kiinni. Myöskin, en haluaisi jäädä vahingossakaan kiinni, jos Armas lähtisi perääni ja löytäisikin minut”, hän järkeili. Kolli päästi huokauksen ja meni taas kiinni olevalle suuaukolle maukumaan.
Jonkin aikaa mau’uttuaan kaksijalka tuli viimein aiukaisemaan hänelle reitin ulos.
“Kiitoksia. Tulen pian takaisin, mutta mikäli Armas herää ennen paluutani, ilmoittakaa hänelle, että lähdin ulos”, Rontti naukaisi kaksijalalle ja tassutti ulos. Hän suuntasi aidalle ja loikkasi sen päälle.
Hetken kuljettuaan kolli huomasi kissan yhden kaksijalanpesän ikkunan toisella puolen. Hänen silmänsä levisivät täydestä innosta ja hän loikki ikkunalle.
“Hei! Minä olen Rontti, kuka sinä olet?” kolli huusi ikkunan toisella puolella istuvalle kissalle. Hän katsoi kissaan, joka katseli häntä kahdella erivärisellä silmällään sisältä käsin.
“Minä olen Lintu. Osaisitko auttaa minut ulos täältä? En saisi poistua pesästä, mutta haluan verrytellä jalkojani”, tummanharmaa kolli huusi Rontille. Rontti katseli ympärilleen.
“Olisiko siellä aukinaista ikkunaa, tai jos kaksijalka poistuisi ulos, voisit kokeilla livahtaa ulos ennen kun se sulkee uloskäynnin liikkuvalla seinällä?” raidallinen kolli ehdotti Lintu nimiselle kollille. Hän toivoi voivansa auttaa tätä ja saavansa tästä itselleen ystävän. Tummanharmaa kolli katosi alas ikkunan edestä ja lähti jonnekin. Rontti jäi siihen odottamaan, mikäli tämä tulisi takaisin.
Kesti tovi, kunnes Linnuksi itsensä esitellyt kolli saapui takaisin.
“En löytänyt aukinaisia ikkunoita, ja kaksijalat ovat lähteneet pesästä jo aikaisemmin. Olisiko sinulla mitään muita ideoita, jolla saada minut ulos? Haluaisin kovasti hengittää raikasta ulkoilmaa, mutta kaksijalkani eivät pidä siitä, että kuljen ulkona”, kolli sanoi surkistuneella äänellä. Ronttia alkoi väkisinkin säälittää.
“Voimme me edelleen yrittää jotain. Tiedätkö miten kaksijalat saavat sisäänkäyntejä tai ikkunoita auki? Voisimmeko ehkä yrittää matkia sitä?” raidallinen kolli ehdotti toiselle huutaen edelleen ikkunan lävitse. Lintu nyökkäsi ja loikkasi alas. Rontti seurasi ikkunan lävitse mihin tämä meni. Pian hän kuuli räminää kiinni olevan uloskäynnin toiselta puolen. Lintu yritti selvästi saada oven auki. Rontti meni sen toiselle puolelle. Hän näki uloskäynnin tukkivan liikkuvan seinän pienen ulkoneman aina tärähtelevän, kun Lintu yritti selkeästi saada sitä auki. Rontti muisti silloin, miten kaksijalat aina painoivat sitä, jotta se suuaukko aukeaisi ja liikkuva seinä alkaisi liikkua.
“Loikataan yhtä aikaa! Silloin painoa on enemmän ja saatamme saada sen painettua!” Rontti kuuli Linnun huutavan toiselta puolelta.
“Selvä!” raidallinen kolli huusi toiselle kissalle. Hän odotti hetken, kun Lintu alkoi laskea takaperin ja huusi merkin. Sitten Rontti ponnisti itsensä ulkonemalle ja roikkui siinä koko painollaan yrittäen kääntää sen alas asti. Kuitenkin pentuikäisen kollin paino ei ollut tarpeeksi ja ulkonema kääntyi vain vähäsen. Lintu jatkoi yrittämistä ja Rontti yritti tahdittaa itsensä tämän mukaan, mutta he eivät edes yhdessä onnistuneet.
Lintu päästi toisella puolella äänekkään sihahduksen ja alkoi sitten ilmeisesti raapia liikkuvaa seinää. Rontti tunsi huonoa omatuntoa siitä, että ei ollut onnistunut auttamaan toista kissaa.
“Olen pahoillani Lintu! Olisin halunnut leikkiä kanssasi mielelläni”, raidallinen kolli sanoi surkeana. Lintu päästi ärähdyksen ja Rontti kuuli hänen siirtyvän taas ikkunalle. Hän seurasi ääntä ja loikkasi taas ikkunan eteen. Lintu ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Etkö voisi hakea kaksijalkojasi ja laittaa heidät päästämään minut ulos”, kolli tuhahti ilottoman sarkastisesti ja pyöräytti silmiään.
“Olen oikeasti todella pahoillani! En vain ole tarpeeksi taitava keksimään sinulle pakoreittiä”, Rontti naukui surullisena.
“Missä sinä asut? Jos pääsen karkuun, tulen tapaamaan sinua”, Lintu kysyi. Ronttia ihmetytti, miten kolli vaikutti yhtäkkiä niin rennolta.
“Asun tuolla suunnassa. Se on lempeän keltainen kaksijalanpesä kahden harmaan välissä. Olen kyllä luultavasti ulkona, niin saatat löytää minut helposti”, raidallinen kolli sanoi iloinen pilke ruskeissa silmissään. Lintu nyökkäsi ja Rontti loikki pois. Hän lähti kohti kotia, mutta ei kerennyt pitkälle, kun Armas jo saapui häntä vastaan.
“Hei Rontti! Huomasin, että et ollut enää pesässä ja huolestuin, että jotain olisi voinut sattua. Tulin siis etsimään sinua, onneksi olet kunnossa”, oranssi kolli naukui hänen yksi silmänsä iloisesti kimmeltäen.
“Turhaan murehdit, mutta miten löysit minut?” Rontti kysyi. Armas kehräsi.
“Seurasin vain hajuasi. Se oli helppoa, kun olit kulkenut vain yhteen suuntaan, etkä tehnyt mitään kierroksia. Palataanko takaisin kotiin, vai lähdetäänkö vielä tutkimaan paikkoja?” Armas kysäisi.
“Tutkitaan vielä. Tapasin muuten erään Lintu nimisen kollin. Yritin auttaa häntä karkaamaan ulos, koska hänen kaksijalkansa eivät päästä häntä, mutta en onnistunut. Voin esitellä sinut hänelle myöhemmin, jos haluat”, raidallinen kolli ehdotti ystävälleen. Armas nyökkäsi.
“Se olisi mainiota.”

Muru oli juuri herännyt oikein makoisilta päiväuniltaan kaksijalkojen suurelta pediltä Kallen vierestä, ja alkanut puhdistamaan pitkää kirjavaa turkkiaan, kun Kalle ehdotti, että he yhdessä lähtisivät etsimään Neposta.
”Hän voisi viedä meidät hurjalle seikkailulle!”
Kallen silmissä oli se tavanomainen, innokas pilke. Muru käänsi katseensa pois päin.
”Minä olen mieluummin kotona”, naaras maukaisi pienen huokaisun kera.
”Mutta Muru, seikkailu voisi piristää sinuakin! Et tiedäkään, miten mahtavaa oli seikkailla kokeneen konkarin kanssa!”
Murusta tuntui tosi pahalle, kun Kalle puhui Neposesta. Neljäsosakuu sitten Kalle oli vain häipynyt Neposen kanssa seikkailulle mitään sanomatta, minkä jälkeen Muru oli mököttänyt, mutta leppynyt lopulta, kun Kalle lopulta oli vaiennut Neposesta. Nyt kolli kuitenkin muistutti Murua siitä päivästä, ja naarasta alkoi tympiä oikein kovasti. Kirjava naaras ei edelleenkään pitänyt Neposesta — vanhempi kolli tuntui tahallaan vievän Kallen huomion häneltä.
”En tiedä, Kalle… Minusta on huono idea lähteä ulos Neposen kanssa. Sitä paitsi emme edes tiedä, missä hän asuu”, Muru tokaisi.

//Kalle?

AURA
Puh: 5kp -
Järkäleloikka: 4kp -
= 9KP

ELANDRA
Kalle: 23kp! - 100KP soturi-ikäisenä ansaittu, täten Kalle on valmis saamaan pentuja.
Lola: 78kp! -
=101KP

EMPPUOMPPU
Kobra: 10kp -

KOIVU
Neponen: 16kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 21kp! -

LONKERO
Aave: 5kp -

SAAGA
Sipuli: 6kp -

“Emo, mitä kaksijalat nyt tekevät?” kysyin iloisella äänellä, kun katselin kahden valkoturkkisen kaksijalan touhuavan huoneen toisella laidalla.
“En minä tiedä Lola”, emo vastasi kireällä äänellä ja paransi asentoaan. Vilkaisin Milaa, joka nukkui rauhallisesti emon vatsan suojassa. Oloni tuntui haikealta muistaessani, että vielä neljäsosakuu sitten meitä oli ollut täällä yksi enemmän. Milo oli ollut liian heikko selviytyäkseen, niin emo oli sanonut meille.
Kaksijalat olivat tulleet kotiimme ja tuoneet meidät tänne puoli kuuta sitten. Emo sanoi, ettei kaksijalkoihin saisi luottaa. Olin ollut hädissäni, kun kaksijalat olivat nostaneet minut ensimmäisen kerran karvattomilla tassuillaan ilmaan ja työntäneet jotain suuhuni. Mutta kun olin huomannut suuhuni tulevan maitoa, olin rentoutunut välittömästi.
Emo sähisi ja murisi aina, kun kaksijalat tulivat lähelle, mutta minusta kaksijalat eivät olleet hullumpia. Joka päivä he toivat emolle ruokaa ja antoivat meille maitoa, joten en ymmärtänyt mitä pahaa kaksijaloissa oli.
“Lola, tule lähemmäs”, emo komensi lempeällä äänellä.
“Mutta emo, minä niin haluaisin katsoa mitä kaksijalat tekevät”, nau’uin ja käännyin katsomaan anoen emoani. Hänen kireä ilmeensä kertoi, että nyt olisi toteltava. Pettyneesti kävelin emon luokse, mutta ilmeeni kirkastui äkkiä; emon ja Milankin luona oli aina hauskaa. Tönäisin hellästi nukkuvaa sisartani, joka säpsähti hereille ja nosti päänsä pystyyn hämmentyneenä.
“Mila, voisitko sinä leikkiä kanssani?” kysyin iloisella äänellä. Ruskeaturkkisen pentuetoverini suu avautui haukotukseen ja naaras pudisteli päätään.
“Minä haluan nukkua nyt, Lola”, Mila huokaisi väsyneenä, “kaksijalat herättivät minut monta kertaa yöllä..”
Olin pettynyt, mutta ymmärsin Milaa paremmin kuin hyvin. Väläytin tälle lämpimän hymyn.
“No, nuku sitten”, sanoin lempeällä äänellä ja katsoin, kuinka Mila painoi päänsä takaisin emon vatsan vierelle nukkuakseen.
Huokaisin hiljaa, kun huomasin myös emon ummistaneen silmänsä. Minua kaksijalkojen yölliset touhut eivät haitanneet, joten olin nukkunut yöllä todella hyvin. Olisin niin kovasti halunnut mennä salaa katselemaan kaksijalkojen touhuja lähempää, mutta tiesin emon suuttuvan jos hän huomaisi sen. Siispä minä pysyttelin emon vierellä ja silmäilin häkin perältä, mitä kaksijalat touhusivat.

Kului muutama päivä ja kaksijalat siirsivät meidät paikkaan, jossa oli muitakin kissoja. Ne kissat sähisivät ja murisivat pelottavasti, huutelivat keskellä yötä hävyttömyyksiä ja vaativat poispääsyä. Osa kissoista oli meitä vain hieman vanhempia pentuja, jotka itkivät onnettomina yöt ikäväänsä. Minun kävi kaikkia niin sääliksi. Välillä emokin yhtyi huutamaan hävyttömyyksiä, etenkin silloin kun kaksijalat kävivät hakemassa minut ja Milan pois emon luota. Mutta minua kaksijalat eivät pelottaneet. Ne eivät koskaan olleet tehneet meille mitään pahaa. Kaksijalat antoivat meille ruokaa, silittivät meitä ja pitivät sylissä. Minä nautin siitä todella paljon, mutta emo ei tuntunut ymmärtävän minua. Mila oli hieman varovaisempi kaksijalkojen kanssa, hän ei luottanut heihin aivan yhtä paljon kuin minä. Pidin eniten eräästä naaraskaksijalasta, joka usein höpötteli minulle omalla kummallisella kielellään. Olin oppinut tunnistamaan oman nimeni, joka oli Lola. Uusi häkkimme oli paljon edellistä suurempi. Siellä oli puu, jossa pystyimme kiipeillä ja laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa. Kaksijalat olivat tuoneet meille hienot, kiiltävät ruokakupit. Kupit täytettiin joka päivä kolme kertaa ja mekin olimme saaneet alkaa Milan kanssa maistella kaksijalkojen antamaa ruokaa. Emo oli opettanut meitä vähän kiipeilemään puussa, mutta emme olleet siinä kovin taitavia. Olimme vasta pieniä, joten emon mielestä meillä ei ollut mikään kiire oppia kiipeämään yhtä hyvin kuin hän kiipesi.
“Emo, jäämmekö me tänne pysyvästi?” kysyin emolta, joka oli asettunut lepäämään puun alla sijaitsevalle pehmeälle vuoteelle. Senkin kaksijalat olivat meille antaneet ihan pyytämättä. Emo kohautti lapojaan.
“En minä tiedä, Lola. Kaksijalat ovat todella arvaamattomia”, emo kertoi.
“Minusta tuntuu, etten minä halua enää palata vanhaan kotiimme. Minä pidän kaksijaloista, eikä meidän tarvitse enää olla nälissään”, naukaisin iloisesti, vaikka tiesin että emo oli kanssani eriä mieltä.
“Minäkään en halua olla enää nälissään, emo”, Mila yhtyi keskusteluun. Emo huokaisi.
“Voi pikkuiset, en minäkään. Minä lupaan olla siellä, missä tekin olette. Jos te ette tahdo enää luontoon, minä jään tänne teidän kanssanne. En hylkää teitä koskaan”, emo naukui kehräten ja alkoi sukia karhealla kielellään turkkejamme. Minä rakastin sitä, kun emo pesi turkkiani!

Päivät jatkuivat melko samanlaisina, kunnes eräänä päivänä häkkimme eteen saapui meille tuntematon naaraskaksijalka. Se haisi kummalliselta, mutta vaikutti mukavalta. Kaksijalka höpötteli meille. Hänen mukanaan oli meille tuttu naaraskaksijalka, josta minä erityisen paljon pidin. Meille tuttu kaksijalka avasi häkin oven ja alkoi kutsumaan meitä luokseen. Vilkaisin emoa kysyvästi.
“Emo, voisimmeko mennä katsomaan?” kysyin ja Mila yhtyi kyselyyn. Emo oli epävarman näköinen.
“Hyvä on, mutta minä tulen mukaanne”, emo vastasi huokaisten ja nousi ylös. Hän käveli kanssamme kohti kaksijalkoja. Minä ja Mila kirmasimme hänen edelleen. Meille tuttu kaksijalka ojensi tassunsa meitä kohti, jolloin puskin sitä vasten kovaäänisesti kehräten. Kaksijalka kaappasi Milan hellästi syliinsä ja näytti sitä vierellään seisovalle kaksijalalle.
“Emo! Lola! Minne ne vievät minut?” Mila huusi säikähtäen, kun tuttu kaksijalka siirsi siskoni tuntemattoman kaksijalan syliin. Emon suusta pääsi sähinää.
“Ette vie häntä!” emo sähisi ja ohitti minut, katsoen uhkaavasti kaksijalkoja. Sen huomatessaan kaksijalka siirsi nopeasti Milan takaisin häkkiin.
“Katso emo, eivät ne halua viedä Milaa pois”, yritin rauhoitella emoa, jonka häntä oli pörhistynyt ja niskavillat sojottivat pystyssä. Emo katsoi hurjistuneena kaksijalkoja ja tarttui Milan niskanahkaan, siirtäen tämän kauemmas häkin sisäänkäynniltä. Olisin halunnut, että emokin olisi voinut luottaa kaksijalkoihin. Juurihan ne todistivat, etteivät tahdo meille mitään pahaa, kun antoivat Milan heti takaisin emon sitä pyydettyä.
“Ei kaksijalkoihin saa luottaa noin sokeasti, Lola”, emo naukui lämpimällä, mutta terävällä äänellä ja mulkoili epäluuloisena kaksijalkojen suuntaan. Kaksijalat sulkivat häkin oven ja jäivät vielä hetkeksi keskustelemaan häkin eteen, ennen kuin ne kävelivät pois luotamme.
“Miksi se kaksijalka halusi katsoa minua?” Mila kysyi emolta. Emo ei ehtinyt vastata, kun joku kaiketi viereisestä häkistä oli kuunnellut keskustelumme ja tokaisi kylmällä äänellä:
“Se haluaa viedä sinut mukanaan, tai hyvällä tuurilla teidät kaikki. Eivät kaksijalat noin pieniä pentuja huoli ilman emoa. Kannattaa toivoa, että kaksijalka valitsee teidät. Voin luvata, ettette halua jäädä tänne loppuiäksenne.”
Häkin viereen oli pystytetty vaaleanruskea seinä, joten en nähnyt puhujaa lainkaan. Mutta kollikissa kuulosti vanhalta, hänen äänensä rohisi ja oli säröilevä.
“Valitsee meidät?” Mila kysyi uteliaana, “mitä se kaksijalka haluaa tehdä meille, jos se valitsee meidät?” Vanha kissa oli hetken hiljaa, kunnes vastasi käheällä äänellään:
“Se haluaa antaa teille kodin. Minullakin oli joskus sellainen, mutta sitten eksyin ja jouduin tänne. Ei kukaan huoli kaltaistani vanhusta, minä tiedän kuolevani tänne..”
Kissan puheet saivat minut surulliseksi. Mutta ajatus oikeasta kodista kaksijalkojen luona ei kuulostanut hullummalta. Voisimmeko todella saada sellaisen?
“Mutta voihan kaksijalka valita myös sinut?” kysyin varovaisesti vanhalta kissalta. Se päästi ilmoille huvittuneen naurahduksen.
“Ei niin käy. Kaksijalat haluavat aina pentuja tai hyväkuntoisia, nuoria kissoja. Minua ei kukaan halua. Ohikulkevat kaksijalat katsovat minua vain halveksuen”, vanhus naukui hieman katkeralla äänellä.
“Voi ei, minä olen pahoillani”, nau’uin surullisena. Kissan kertoma oli kerrassaan sydäntäraastavaa.
“Älä suotta ole. Minä olen jo elänyt parhaat päiväni. Saanpahan ainakin ruokaa täällä, eikä minun tarvitse olla yksin ulkona sään ja petojen armoilla”, kissa totesi syvän huokauksen saattelemana.
“Niin, ja onhan sinulla täällä paljon kavereita, kuten vaikka me!” Mila innostui. Emo väläytti sisarelleni terävän katseen ja pudisteli päätään. En ymmärtänyt, mikä vika Milan lausahduksessa oli. Ehkä emo ajatteli, ettei meidän pitäisi ystävystyä tuntemattomien kanssa…
“Heh, se on kiva kuulla”, vanha kolli hörähti.

Vielä saman päivän aikana se kaksijalka palasi luoksemme. Tällä kertaa kaksijalalla oli mukanaan valkeita suorakulmion mallisia, hyvin ohuita levyjä sekä pieni koppa. Kaksijalka pysähtyi meille tutun kaksijalan kanssa häkkimme eteen.
“Pysykää takanani, ne haluavat viedä teidät”, emo säikähti ja nousi nopeasti pystyyn. Emon karvat nousivat pystyyn, kun tämä katsoi kaksijalkoja hurjistuneen näköisenä.
“Mutta mitä se haittaa emo? Entä jos me saamme kaikki kolme yhteisen kodin?” Mila naukui ja puski hellästi emon takajalkaa. Emo pudisteli päätään.
“Emme me voi luottaa kaksijalkoihin.”
Kun kaksijalka ojensi karvatonta käpäläänsä meitä kohti, emo alkoi sähistä ja murista kuin vimmattu. Se iski kynsillään kaksijalkaa käpälään.
“Häivy siitä, senkin rumilus!” emo ärjyi kovaäänisesti mouruten. Kaksijalka vetäytyi taaemmas ja sanoi jotakin toiselle kaksijalalle. Toinen katosi hetkeksi näkyvistä, kunnes palasi takaisin luoksemme. Nyt kaksijalan tassut näyttivät kaksi kertaa aiempaa suuremmilta, kuin se olisi kasvattanut uuden nahan itselleen. Kaksijalka työnsi taas käpälänsä kohti emoa, joka edelleen käski kaksijalan painua tiehensä. Kaksijalka ei kuitenkaan totellut, vaan emon kynsien iskusta, sähinästä ja murinasta huolimatta se nappasi emoa niskasta kiinni ja veti emon pois häkistä.
“Ette vie minua minnekään! Päästä irti minusta!” emo rääkyi ja yritti rimpuilla irti kaksijalan otteesta. En ymmärtänyt, miten kaksijalkaa ei näyttänyt sattuvan lainkaan, vaikka emo puri ja raapi sen paksunahkaista käpälää.
“Emo!” Mila parkaisi ja lähti juoksemaan kohti emoa ja kaksijalkoja. En halunnut jäädä yksin, joten lähdin kömpelösti juoksemaan sisareni kanssa kohti emoa. Kaksijalat työnsivät emon pienempään koppaan ja laittoivat sen oven kiinni. Ovi oli miltei samanlaista ritilää, mitä häkkimmekin seinämät. En ehtinyt edes tajuta mitä kävi, kun kaksijalka oli jo napannut minut syliinsä. Emo rääkyi yhä hurjistuneena kopassa ja vaati, että kaksijalat päästäisivät hänet ulos eivätkä koskisi minuun tai Milaan. Minä en pelännyt. Olisin halunnut lohduttaa emoa, mutta en tiennyt miten. En uskonut, että kaksijalat halusivat tehdä meille mitään pahaa…
Nopeasti kaksijalat raottivat kopan ovea ja työnsivät minut sisään.
“Lola!” emo parkaisi ja vetäisi minut nopeasti kiinni itseensä, “missä Mila on? Veivätkö ne Milan?”
Kului vain pieni hetki, kun Milakin työnnettiin koppaan. Emo veti meidät vatsansa suojaan.
“Minä pidän teistä huolen, lupaan sen. Meille ei käy mitään”, emo vakuutteli selvästi hermostuneena. Käännyin katsomaan emoa kirkkailla silmilläni.
“Emo, eivät kaksijalat halua meille mitään pahaa”, vakuuttelin, uskoen täysin itse sanoihini, “minä luulen, että ne vievät meidät uuteen kotiimme!”
Emo pudisteli päätään.
“Voi Lola, et saa luottaa noin sokeasti kaksijalkoihin ja heidän hyvyyteensä”, emo huokaisi hiljaa.

Kaksijalat olivat laskeneet koppamme ylle jonkinlaisen peitteen, jolloin tuli lähes pilkkopimeää. Valo kajasti vain vähän peitteen raoista sisään koppaamme. Minä ja Mila matkasimme emon vatsan suojassa, kun kaksijalka nosti kopan ylös. Koppa huojui ja heilui, kun kaksijalka lähti kantamaan sitä kohti tuntematonta.
“Millainenhan uusi kotimme on?” kysyin malttamattomana.
“Mistä sinä tiedät, että me menemme uuteen kotiin? Emohan sanoi, ettei kaksijalkoihin saa luottaa”, Mila kuiskasi hiljaa. Kohautin lapojani ja katsoin iloisena sisartani.
“Kaksijalat ovat mukavia ja kilttejä, ja se vanha kolli kertoi, että ne hakevat meidät uuteen kotiin!” vastasin iloisella äänellä. Vaikenin, kun kopan ulkopuolelta alkoi kuulua erilaisia ääniä. Ne eivät olleet sellaisia, mihin olimme tottuneet. Kuulin lintujen laulua, kahinaa ja vaimeaa murinaa. Jossain kaukaisuudessa kuului kaksijalkojen puhetta ja koirien haukuntaa. Huomasin, miten emo jännittyi. Olin niin lähellä häntä, että saatoin kuulla hänen sykkeensä kiihtyvän. Yhtäkkiä kaksijalka laski meidät alas, sillä liike loppui. Kuului pamahdus, jota minä ja Mila säikähdimme. Taas oli aivan hiljaista, nyt minuakin alkoi vähän jännittämään.
“Emo, mitä tapahtuu?” kysyin varovaisesti, mutta emo ei vastannut mitään. Se veti meidät vain tiukemmin itseään vasten. Taas kuului ääntä, jota seurasi samanlainen, mutta hieman vaimeammin kuuluva paukahdus. Oli taas hetki hiljaista, kunnes kuulin naaraskaksijalan lämpimän äänen. En tiennyt mitä se sanoi, mutta kaksijalka kuulosti ystävälliseltä. Se oli valtava helpotus. Yllättäen ilmoille kajahti murahdus. Katseeni kääntyi emoon, joka näytti kauhistuneelta.
“Olemme taas hirviön sisällä”, emo naukaisi jännittyneenä, selvästi peläten. Emo oli kertonut hirviöistä, mutten ollut koskaan päässyt näkemään sellaista. Hirviöt olivat valtavia, kovaäänisiä ja pahanhajuisia, ne juoksivat eteensä katsomatta hurjalla vauhdilla ja saattoivat juosta kissojen yli.
Murina jatkui ja tuntui siltä kuin olisimme taas liikkuneet, mutta liike oli tasaisempaa kuin kaksijalan kantaessa koppaa. Nyt hytkähtelimme vähän väliä vain, muuten pysyimme aivan paikoillamme.

En tiedä kauanko olimme hirviön sisällä, sillä sen mukavan tasainen murina sai minut väsähtämään ja olin nukahtanut aivan huomaamattani emon vatsan suojaan. Heräsin, kun kuulin taas paukahduksen. Säpsähdin välittömästi pystyyn ja katselin väsyneenä ympärilleni. Nyt oli aivan pilkkopimeää, edes valonsäteet eivät kajastaneet peitteen raoista sisään koppaan.
“Emo”, kuulin Milan kuiskaavan vaimeasti piipittäen, “mitä tapahtuu?” Sisareni ääni oli hento ja pelokas. Emo ei vastannut, vaan veti meidät yhä tiukemmin vasten itseään. Kuulin kaksijalan vaimeaa puhetta, joka voimistui kovaäänisen loksahduksen jälkeen. Kaksijalka kaiketi nosti meidät ulos hirviön sisältä ja lähti kantamaan jonnekin. Minua ei pelottanut, sen sijaan olin todella innoissani! Olin varma, että pääsisimme mitä upeimpaan kotiin parhaimpien kaksijalkojen luokse! Naaraskaksijalan lisäksi korviini kantautui paljon kovaäänisempää ja kimeämpää kaksijalkojen ääntä; sitä tuli varmaankin kahdesta eri kaksijalasta.. Niiden lisäksi kuulin matalaa, kollikaksijalan ääntä. Emo oli selvästi aivan kauhuissaan, mutta Mila oli hieman rennompi, vaikkakin selvästi myös peloissaan.
Ulkoilman äänet vaimenivat ja kuulin pienen paukahduksen takanamme. Ilmassa tuoksui voimakas kaksijalkojen tuoksu, jollaista en aiemmin ollut haistanut. Paikassa, jossa olimme aiemmin olleet, oli haissut aivan erilaiselta. Olin varma, että haistoin myös ruokaa. Kaksijalka kuljetti meidät jonnekin, en kuullut enää kaksijalkojen puhetta. Koppa laskettiin maahan ja hetken ajan oli aivan hiljaista. Kuulin vain, miten kaksijalka liikehti lähellämme rauhallisesti. Kuului napsahdus, ja kopan päällä olevan peitteen raosta tulvahti valoa sisään koppaan. Oliko aurinko noussut niin nopeasti?
Kun kaksijalka vetäisi peitteen kopan päältä, huomasin meidän olevan kaksijalanpesän sisällä. Peitteen alta tullut valo ei suinkaan ollut peräisin auringosta, vaan pesän katossa roikkuvasta pallosta. Emo sanoi, että se oli jokin kaksijalkojen keinotekoinen aurinko, joka ei lämmittäisi vaikka miten kauan sen valossa makaisi. Olin alkanut kutsumaan sellaisia vempeleitä kaksijalkojen kylmäksi auringoksi. Naaraskaksijalka puhui meille lämpimällä äänellä ja hivuttautui aivan kopan eteen. Se ojensi käpälänsä kopan ovelle, jolloin emo nousi pystyyn ja löi käpälällään kopan ritiläistä ovea. Kaksijalka ei säikähtänyt, mutta veti käpälänsä pois. Kaksijalka katsoi meitä lempeästi ja puhui hyvin rauhallisesti.
“Mitä se sanoo, emo?” Mila kysyi ja perääntyi kopan perimmäistä seinää vasten. Minua kiinnosti kaksijalka, eikä se vaikuttanut lainkaan uhkaavalta. En ymmärtänyt, miksi emo oli niin peloissaan.
“En tiedä, enkä välitäkään tietää”, emo naukaisi terävällä äänellä ja käänsi huolehtivaisen katseensa meihin, “kaksijalkaan ei voi luottaa.”
Olin emon kanssa eri mieltä, mutta katsoin parhaaksi pysyä vaiti. Emon häntä huiski Milan kasvoja, niin ärtynyt ja peloissaan emo oli. Kun emon katse oli kääntynyt minun ja sisareni puoleen, kaksijalka avasi nopeasti kopan oven. Emon huomatessa sen, hän syöksähti nopeasti eteenpäin ja iski kyntensä taas kopan ovea vasten. Kaksijalka siirtyi kauemmas ja sanoi taas jotakin. Ovi oli nyt auki ja emon kynsi oli jäänyt siihen kiinni. Emo sai sen kuitenkin taitavasti irrotettua ja hän perääntyi takaisin meidän luoksemme. Kaksijalka nousi ylös kahdelle pitkälle takajalalleen ja puhui koko matkan kävellessään huoneen toiselle seinustalle. Hän avasi seinämällä olevan suorakaiteen mallisen, ruskean oven ja sulki sen perässään. Kuuntelimme hetken, kuinka oven takaa kuului kaksijalkojen ääniä. Ne kuitenkin vaimenivat ja me jäimme kolmistaan valoisaan huoneeseen.
“Mennään tutkimaan”, ehdotin iloisena ja olin poistumassa kopasta, kun emo asettui tielleni.
“Odota, minä menen ensin”, emo vastasi ja lähti varovaisin askelin hiipimään ulos kopasta. Mila oli nyt myös rohkaistunut ja sisar oli tullut vierelleni. Katsoin, miten emo poistui kopasta hyvin jännittyneenä. Tiesin, että jos olisin säikäyttänyt emon nyt, hän olisi loikannut ilmaan säikähtäessään niin hurjasti. Emo oli todella varuillaan ja valppaana, hän tarkkaili koko huonetta todella tarkasti. Siinä meni aika kauan, kun emo pääsi kokonaan ulos kopasta. Minä ja Mila seurasimme emoa, yrittäen hiipiä yhtä taitavasti kuin hän. Mila oli minua vähän parempi hiipijä, mutta ei se haitannut mitään. Minä en oikeastaan edes pelännyt, halusin vain malttamattomana päästä tutkimaan uutta kotiamme!

Olimme olleet kaksijalanpesässä jo jonkin aikaa. Emo oli käynyt tarkkaavaisesti koko huoneen läpi, ennen kuin hän uskalsi antaa minun ja Milan tutkia paikkoja rauhassa. Nälkä kurni jo vatsassani, mutta harmikseni huoneessa ei ollut lainkaan ruokaa. Emo oli löytänyt kiipeilypuun, jonka edustalla hän seisoi.
“Jos kaksijalat tulevat, tulkaa äkkiä tänne kiipeilypuun alla olevaan koloon”, emo komensi tiukalla äänellä. En ihan ymmärtänyt, miksi meidän oli paettava kaksijalkoja, mutta en viitsinyt alkaa epäillä emon sanoja. Hän oli selvästi todella huolestunut ja jännittynyt. Tiesin, ettei emo pitänyt suurista muutoksista tai luottanut kaksijalkoihin.
“Lupaan tehdä niin, emo”, nau’uin lämpimällä äänellä ja väläytin emolle leveän hymyn.
“Niin minäkin!” Mila vastasi heti ja loikki esiin katosta roikkuvien kangaspalojen takaa. Minä istuskelin huoneen keskustassa lähellä koppaa ja silmäilin uteliaana huonetta. Se oli paljon suurempi kuin häkki, jossa olimme viimeiset päivät edellisessä kotipaikassamme viettäneet. Missään ei ollut ritiläisiä seiniä, eikä täällä ollut muita kissoja. Paikka vaikutti siis kaikin puolin aivan loistavalta, jossa saatoin kuvitella eläväni koko loppuikäni. Huoneen seinustoilla oli erilaisia kaksijalkojen huonekaluja. Yksi suuri, valkea ja neliskanttinen nökötti neljän, ohuen puisen jalan varassa oven vieressä. Toisella seinustalla oli suuri kiipeilypuu, jonka alle emo oli piiloutunut. Ikkunan edessä oli tummat kangaspalat, joissa Mila oli jo käynyt vähän kiipeilemässä. Hiekkalaatikonkin olimme jo löytäneet, Mila oli heti kokeillut hiekkaa ja todennut sen olevan mukavan pehmeää.
Yhtäkkiä kuulin lähestyviä askeleita oven takaa.
“Piiloon!” emo parkaisi hädissään. Se sai minut ja Milan liikkeelle. Juoksimme täyttä vauhtia emon luokse ja pujahdimme piiloon kiipeilypuun alle juuri kun ovi avautui. Kuulin sen sulkeutuvan, mutta koska emo esti pääsymme ulos kolosta, en nähnyt mitään.
“Mitä siellä tapahtuu?” Mila kysyi ja työntyi emon rinnan alta katselemaan ulos kolosta. Minä sen sijaan keksin kiivetä emon selkään, jolloin sain työnnettyä pääni ulos kolosta. Naaraskaksijalka oli saapunut huoneeseen rapiseva, värikäs esine kädessään. Se rapisteli esinettä hetken, kunnes repäisi sen rikki. Maukas ruuan tuoksu lehahti luoksemme. Olin kamalan nälkäinen.
“Emo, kaksijalalla on ruokaa”, kuiskasin hiljaa, tuntien miten vatsani suorastaan huusi nälkää. Emo ravisteli jäykistyneenä päätään.
“Älkää menkö”, hän komensi hiljaa kuiskaten. Minun teki niin kovasti mieli mennä kaksijalan luokse, mutta oli toteltava emon käskyä. Purin hampaitani yhteen, kun kaksijalka laittoi ruokaa huoneen toisella seinustalla sijaitsevalle kipolle. Se katseli meidän suuntaan ja puhui lämpimällä äänellään taatusti vaikka mitä mukavaa! Olisin niin kovasti halunnut mennä kaksijalan luokse kerjäämään vähän rapsutuksia ja silittelyä!
Vihdoin kaksijalka nousi ylös ja lähti kävelemään ulos huoneesta. Kun ovi oli sulkeutunut, minä ja Mila ryntäsimme lupaa kysymättä ulos kolosta kohti juuri täytettyä ruokakippoa.
“Odottakaa vähän”, emo pyysi, mutta nälkä oli liian valtava. Aloimme yhdessä pentuetoverini kanssa ahmia maukasta kaksijalkojen antamaa ruokaa niin vauhdilla kuin vain pystyimme. Tiesin, että ruokaa tulisi aina lisää, mutta koska edellisestä ateriasta oli jo hyvä tovi, halusin saada äkkiä kurjan nälän tunteen tiehensä. Emokin saapui pian luoksemme yhä hurjan varovaisesti kävellen ja työnsi suuren kuononsa meidän välistämme ruokakipolle. Emo haukkasi suullisen ruokaa suuhunsa ja siirtyi kauemmas puiselle maapinnalle syömään.

Kun olimme saaneet ruokakipon miltei typötyhjäksi, vatsani oli jo aivan täysi. Aloin taas käydä todella väsyneeksi. Se näkyi horjuvina askeleina ja haukotukseen jatkuvasti avautuvana suuna.
“No niin, nyt on aika käydä nukkumaan”, emo naukui lämpimällä äänellään ja nuolaisi karhealla kielellään otsaani. Katsoin väsynein silmin emoa, joka alkoi patistaa meitä kohti kiipeilypuun alla olevaa koloa.
“Mutta on niin paljon nähtävää!” nau’uin, alkaen taas katsella ympärilleni. Huoneessa oli vielä monen monta kolkkaa, joita emme olleet ehtineet käydä läpi.
“Ehditte tutkia huomennakin. Nyt nukkumaan”, emo komensi topakasti, mutta lempeästi. Koin, että nyt olisi taas parasta tehdä kuten emo sanoo. Hän kuitenkin oli niin vanha, että tiesi jo paljon asioista. Luotin täysin emon harkintakykyyn, olihan hän vanhin ja kokenein kissa kenet minä tunsin.
Tassutin emon edellä sisareni kanssa kohti onkaloa. Huone oli yhä valaistu kaksijalkojen kylmällä auringolla, mutta arvelin ulkona olevan jo pimeää. Kaksijalanpesä oli hiljainen, kaikki vaimeatkin äänet olivat lakanneet. Kaiketi kaksijalatkin siis nukkuivat jo. Käperryin Milan ja emon kanssa kiipeilypuun alle nukkumaan. Huomenna olisi taas uusi, entistäkin jännittävämpi päivä!
“Emo, minä olen iloinen että olemme saaneet oman kodin”, nau’uin haukotuksen saattelemana ennen kuin painoin pääni emon vatsaa vasten ja aloin nukkua.

Leidi jutteli Pippurin kanssa aidalla ja minä istuskelin pihamme puun alaoksalla. Se ei ollut kovin korkealla mutta tarpeeksi korkea, että siitä saattoi nähdä piha-aidan mutta sen yli ei juurikaan nähnyt. Teroittelin kynsiäni raapimalla puuta ja venyttelin samalla selkääni mukavasti. Venytin vielä vähän ja päästin sitten tassuni putoamaan oksalle. Seisoin neljin jaloin hetken aikaa, kunnes loikkasin alas oksalta. Pihan ruoho oli saanut osakseen murisevan pikku-hirviön vihaa ja se oli lyhentynyt huomattavasti. Nyt sitä kyllä peitti jo pienet lehtikasat. Loikkasin aidalle vähän matkan päähän juttelevasta kaksikosta ja hyppäsin sitten metsän puolelle. Sen puolen ruoho ja jo tippuneet lehdet sekä puiden ruska tekivät metsästä ehdottomasti lempipaikkani olla. Vaikka mikään ei kyllä edelleenkään vetänyt vertoja viherlehden auringon lämmittämille kallioille rannan lähistöllä. Olimme käyneet sielä kaksijalkojen kanssa kerran. Se oli yksi ainoita kertoja, jolloin olin nauttinut hirviöllä matkaamisesta, sillä olin saanut olla nuorimman kaksijalan sylissä koko matkan. Se oli silittänyt minua ja mumissut minulle hiljaa jotain rauhoittavaa, koska olin miukunut niin hädissäni.
“Sipuli! Kaksijalat tuovat ruokaa!” Pippuri hihkaisi ylhäältä aidalta ja minulle tuli kiire. Juoksin äkkiä takasin aidalle ja loikkasin sen päälle. Kuulin jo ruokaa enteilevän rapinan.
“Minulla olikin tosi nälkä”, naukaisin loikatessani alas pihamaalle. Seikkailu saisi jäädä myöhemmälle. Jolkotin Pippurin edellä sisään. Kolli oli nimittäin jäänyt sanomaan heipat Leidille. Minä en vaivautunut sellaiseen, koska Leidi tiesi, että mieluummin olin hiljaa. Kaksijalat olivat juuri laskeneet ruo’at esille ja kävin nälkäisenä oman kipponi kimppuun.

Syötyäni puskin kollikaksijalkaa ja tassutin sitten lepäämään omalle pedilleni. Olin tottunut säännöllisiin ruoka-aikoihin mutta joskus kaksijalat lipsahtelivat niiden kanssa ja nyt olin ahminut, koska minulla oli ollut niin kova nälkä. Vatsaani särki hieman mutta lepo varmaan auttaisi.

Kalle oli sanoinkuvaamattoman helpottunut siitä, ettei Neponen vihannutkaan häntä. Nuori kolli ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi vanhemman kissan kauniit sanat saivat hänet itkemään vain entistä enemmän. Todellisuudessa itku johtui siitä, että Kalle oli niin kamalan helpottunut. Hän oli helpottunut, ettei Neponen vihannutkaan häntä. Kun Kallen itku vihdoin loppui, kolli piristyi heti muistaessaan mitä Neponen oli puhunut. Naamiokuvioisen kollin korvat nousivat pystyyn ja hänen itkuisille kasvoilleen piirtyi iloinen hymy.
"Sinäkin olet ihan takuulla minun parhaita ystäviäni, Neponen!" Kalle hihkaisi pirteällä äänellä ja unohti saman tien edes olleensa surullinen. Neponen väläytti kollikissalle ystävällisen hymyn.
"No, tahdotko sinä yhä palata kotiin?" ruskeaturkkinen kotikisu kysyi. Kalle oli jo sanomassa että ei hän halunnut, mutta silloin hän muisti Murun. Kalle kaipasi jo ystäväänsä, vaikka oli nähnyt hänet vain hetki ennen seikkailua. Siispä vaalea kolli alkoi nyökytellä npoeasti päätään:
"Tahdon. Minun täytyy päästä kertomaan Murulle tästä seikkailusta!" Neponen oli hetken hiljaa, hän näytti katselevan Kallea hieman mietiskellen. Vanhempi kissa kuitenkin rikkoi hiljaisuuden nopeasti vastaten ystävälleen:
"Eiköhän sitten mennä."
Neponen heilautti tuuheaa häntäänsä ja viittoi Kallen peräänsä. Kalle oli aivan pihalla siitä, missä he olivat. Hänellä ei ollut harmainta hajuakaan siitä missä suunnassa koti oli, mutta Neponen näytti olevan onneksi kartalla. Paksuturkkinen kotikisu johdatti heitä eteenpäin päättäväisin askelin.

Hetken päästä Kalle tunnisti jo tutun aidan, sen toisella puolen koti oli! Kalle oli juuri loikkaamassa aidan päälle, kun hän kuuli läheisen pensaan rasahtavan. Kalle säpsähti ja kääntyi yllättyneenä tulijan puoleen. Myy katseli Neposta ja Kallea arvioiden ja siristeli silmiään.
"Myy!" Kalle hihkaisi nähdessään ystävänsä, "missä sinä olet ollut? Sinua ei ole näkynyt aikoihin!" Mustaturkkinen Myy väläytti nuorelle kotikisulle lämpimän hymyn, mutta katsoessaan Neposta, tämä vakavoitui.
"Hei vain, Kalle. Kaksijalkani veivät minut paikkaan, jossa usein vietämme aikaa viherlehtisin ja lehtisateisin", Myy selitti rauhallisella äänellä ja kohtasi taas Kallen siniset silmät. Myy kuitenkin vakavoitui taas ja naaras siristeli epäluuloisen oloisena silmiään.
"Mistä te olette tulossa?" hän kysyi, eikä Kalle ollut varma kummalta hän oli kysynyt. Nuorempi kolli päätti kuitenkin vastata, sillä hän ei malttanut pitää suutaan kiinni.
"Kävimme kollien seikkailulla!" Kalle hihkui iloisena, "törmäsimme hurjiin koiriin! Neponen olisi antanut niille köniin, mutta... Minä vähän niin kuin pilasin sen.. Mutta siltikin oli aivan loistava seikkailu! Ehkä ensi kerralla me menemme katsomaan metsäkissoja, Neposen kanssa minä en pelkää mitään!"
Mustan kotikisunaaraan kasvoille piirtyi emomaisen lämmin hymy, kun hän kuunteli innostuneen Kallen tarinaa. Kalle vilkaisi innoissaan itseään suurempaa Neposta, joka katsoi Kallea sellaisella ilmeellä, jota nuori kolli ei osannut tulkita.
"No mutta Kalle, minun on nyt kiirehdittävä takaisin palvelusväkeni luokse. Oli mukava seikkailu, nähdään taas", Neponen virkkoi ja huiskautti häntäänsä hyvästeiksi.
"Hei hei Neponen!" Kalle huusi ystävänsä perään, kun Neponen lähti jo kävelemään ylväin askelin kauemmaksi. Sitten vaalea kolli kääntyi Myyn puoleen iloisesti hymyillen. Myy näytti kuitenkin hitusen huolestuneelta, joka sai Kallenkin vähän huolestumaan. Kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Voi Kalle, sinun ei pitäisi lähteä kaksin Neposen kanssa seikkailulle", Myy naukui huolissaan ja kosketti hellästi kuonollaan Kallen otsaa, "maailma on täynnä vaikka mitä vaaroja, enkä tahdo että sinulle sattuu mitään."
Kalle pyöritteli silmiään:
"Ihan turhaan sinä olet huolissasi! Etkö ole kuullut Neposen tarinoita? Hän päihittäisi vaikka hirviön, jos sellainen yrittäisi juosta ylitsemme!"
Myy huokaisi ja pudisteli päätään, mutta Kalle ei välittänyt. Hän ei suostunut epäilemään, etteivätkö Neposen tarinat olisi olleet aitoja. Kolli nousi siis ylös ja oli valmiina lähtemään.
"Minun on mentävä nyt etsimään Murua. Nähdään taas, Myy!" vaalea kolli hihkaisi ja alkoi valmistautua aidan päälle loikkaamiseen.

Seikkailusta oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu – tai niin Kalle Muru oli sanonut, Kalle itse ei kyennyt lainkaan käsittämään aikaa – ja Kallen elämä oli mitä mahtavinta. Muru oli ollut seikkailun jälkeisen päivän hieman vaitonainen, mutta nyt naaras oli jo oma itsensä. Neposta ei ollut näkynyt seikkailun jälkeen, joka harmitti Kallea kovasti. Hän kuitenkin mielellään touhusi Murun ja heidän kaksijalkojensa kanssa, vaikka välillä kolli kaipasikin Neposta ja tämän hurjia tarinoita.
"Kuules Muru", Kalle aloitti, kun kaksikko loikoili kaksijalkojen nukkumapaikassa sijaitsevalla suurella pedillä. Muru käänsi kysyvän katseensa Kallen suuntaan:
"Niin?"
"Mitä jos me lähtisimme etsimään Neposta? Hän voisi viedä meidät hurjalle seikkailulle!" Kalle ehdotti leveä hymy kasvoillaan.

//Muru?

Naaraan vastaus oli ympäripyöreä. Hän ei selvästikään tahtonut paljastaa minulle enempää kuin itse koki tarpeelliseksi. Eipä sillä, että minä olisin tehnyt sillä tiedolla mitään muutenkaan - heitä oli varmasti aivan tarpeeksi minun aisoissa pitämiseeni.
Kun Malvaruusu rupesi puolestaan kyselemään minun henkilökohtaisista asioistani - tai siis lähinnä siitä, kuinka monen kissan kanssa asuin ja niin edelleen -, ryhdyin itsekin hieman hankalaksi. En tykännyt kertoa asioita itsestäni muille, etenkään muukalaisille.
"Liekö sillä niin väliä, kenen kanssa minä asun tai olen asumatta, kun kerran olen nyt sinun kanssasi ja matkalla aivan päinvastaiseen suuntaan kodistani", lausahdin rauhallisesti ja siirsin samalla katseeni edelläni kulkevaan kissaan tarkastellakseni hänen reaktiotaan. Aistin, että vastaukseni eivät saaneet häntä tyytyväiseksi. Noh, eihän minun tehtäväni ollut häntä miellyttää, joten oliko sillä niin väliä.
"Sattuuko täälläpäin liikuskelemaan useinkin vieraita kissoja niin kuin minä?" Kysymykselläni oli taka-ajatus, jota en aikonut paljastaa Malvaruusulle. Mikäli vastaus oli myöntävä, oli hyvin mahdollista, että minun emoni oli viety samaan paikkaan, mihin tämä naaras oli paraikaa minua johdattamassa. Kenties törmäisin häneen siellä kaikkien näiden kuiden jälkeen.

//Malva?

Rontti katsoi ulos pihamaalle hiljaa ja haikeasti. Hän halusi mennä seikkailulle, mutta kaksijalat olivat poissa kuvioista. Ne olivat lähteneet jonnekin ja jättäneet kollin ystävänsä Armaan kanssa kahden.
Rontti oli tottunut jo tällaisiin tempauksiin, jolloin kaksijalat vain katosivat ja tulivat useamman auringonnousun päästä takaisin. Tai tietysti siellä kävi joku puolituntematon kaksijalka aina ruokkimassa ja hoitamassa heidät, mutta lähes heti sen jälkeen kaksijalka taas lähti ja jätti heidät yksin.
“Rontti! Älä nyt. Turhaan sinä vain ulos tölllttelet. Ei se saa sinua yhtään sen lähemmäs pihaa kuin jos menisit vain kököttämään johonkin nurkkaan ja menisit nukkumaan. Kaksijalat tulevat kun tulevat, ja silloin ne voivat päästää sinut ulos”, Armas naukui lempeästi ja puski ystävänsä kylkeä hennosti. Rontti kehräsi hieman.
“Joo, joo. Tiedän kyllä, mutta kyllä minä silti haluaisin jo ulos päästä”, kolli naukaisi hieman turhautuneena ja piiskasi häntäänsä puolelta toiselle. Armas naurahti ja tökkäsi etutassullaan Ronttia kylkeen.
“Et tule saamaan minua kiinni senkin hidas etana!” oranssi kolli huudahti ja lähti juoksemaan karkuun. Rontti naurahti, loikkasi alas tasanteelta jolla oli ja lähti ystävänsä perään raikuvasti nauraen.
“Saat nähdä kuka tässä on se hidas etana!”

Rontti makasi Armaan kanssa kylki kyljessä pienellä pedillä. He olivat molemmat rättiväsyneitä.
“Armas, haluaisitko lähteä huomenna kanssani seikkailulle ulos? Voisimme tutkia kaksijalkalaa yhdessä”, Rontti pyysi ystävältään. Armas liikahi hieman ja nosti sitten päätään.
“Häh? Siis mitä sinä sanoit? En aivan kuullut”, kolli mumisi unenpöpperössä. Rontti naurahti ja tökkäsi ystäväänsä.
“Kysyin voisimmeko huomenna lähteä yhdessä ulos seikkailulle?” kolli toisti itseään. Armas haukotteli ensin pitkään ja nyökkäsi sitten.
“Toki. Ehkä sieltä löytyy joitain kivoja naaraita”, kolli sanoi kiusoittelevasti ja iski ystävälleen silmää. Rontti puhkesi kehräämään.
“No älähän nyt. Meillä on vielä koko elämä edessämme. Turhaan me vielä mitään kumppaneita mietimme”, raidallinen kolli nauroi raikkaalla äänellä. Hän oli erittäin iloinen siitä, että hänellä oli Armaan kaltainen ystävä. Ilman häntä hänellä olisi varmasti kaiket päivät niin tylsää ja elämä tuntuisi täysin mustavalkoiselta.
Rontti sulki silmänsä ja rentoutui. Hän meni nyt torkuille. He pääsisivät Armaan kanssa seikkailuun jo pian. Pieni lepo olisi tarpeen, jos he aikoivat mennä pidemmälle retkelle.
Rontin avatessa silmänsä, hän näki Armaan lärvin suoraan silmiensä edessä. Hän työnsi yksisilmäistä kollia hellästi etutassullaan kauemmas.
“Väistä vähäsen. Ei sinun tarvitse olla ihan kiinni minussa. Ei meillä vielä mikään niin kamala kiire ole”, Rontti mumisi haukotellessaan. Hän katsoi ystäväänsä hetken ja nousi sitten ylös venytellen.
“Rontti. Oletko suunnitellut mihin me lähdemme?” Armas kysyi, kun Rontti talsi kohti ruokakuppiaan, jossa oli hieman kuivia nappuloita. Kolli pudisteli päätään samalla, kun kumartui kupin yläpuolelle.
“Eihän se olisi seikkailu, jos tietäisimme minne olemme menossa”, kolli naukui ilkikurisella äänellä ja heilutti häntäänsä maata pitkin. Hän nappasi suuhunsa muutaman nappulan ja rouskutti ne murusiksi.
“Jaa, no kaippa sinä olet oikeassa. Mutta pistä hieman vauhtia. Kaksijalat saattavat lähteä johonkin milloin vain ja sitten emme pääse ulos”, Armas hoputti. Rontti naurahti ja napsi sitten vielä muutaman nappulan ennen kuin nousi ylös ja tassutti Armaan eteen.
“Olen nyt valmis. Oletko tyytyväinen”, hän sanoi hieman kiusoittelevaan sävyyn. Armas pyöräytti silmiään.
“Olen. Mennään!” kolli naukaisi ja ryntäsi pois Rontin luota. Hän suuntasi kohti kaksijalkaa, joka istuskeli mutustamassa jotain. Rontti suuntasi ystävänsä perään hienoisesti hymyillen.
“-joten voitko jooko päästää meidät ulos?” Armas viimeisteli, kun Rontti saapui tämän vierelle. Kaksijalka mörähteli hetken ja nousi sitten ylös ja meni avaamaan uloskäynnin.
“Kiitoksia!” Rontti naukaisi ja loikki ulos Armas tiukasti perässään.
Kaksikko juoksi toinen toisensa perässä pitkin aitojen viivaa. Aina kun kaksijalanpesien välissä oli aukko, he loikkasivat peräkkäin niiden ylitse seuraavalle aidalle. Heidän naurunsa raikuivat pitkin kaksijalkalaa heidän viettäessään aikaa yhdessä.
Rontti hidasti vauhtia hetken päästä. Hengästyneenä hän kääntyi Armaan puoleen ja hymyili leveästi hilpeä pilke silmissään.
“Minusta meidän pitäisi mennä tutkimaan metsää”, raidallinen kolli sanoi virnistäen. Armaan ilme muuttui hetkessä huolestuneeksi.
“Enpä tiedä. Kaksijalkalassa on ihan kivaa ja metsään saattaa eksyä. Etkö haluaisi ennemmin tutustua muihin kissoihin näillä main? Olen kuullut että täällä on paljon erittäin kauniita ja vahvoja naaraita”, Armas sanoi pukaten ystävänsä kylkeä ja iskien tälle silmää. Rontti huokaisi.
“Olemme aivan liian nuoria mihinkään kumppanuus juttuihin, kai sinä sen nyt tiedät”, raidallinen kolli naukaisi. Armas hyrähti kehräykseen.
“Olet kyllä oikeassa, mutta mennään metsään vasta, kun olemme hieman vanhempia ja kokeneempia. Silloin me tiedämme muten huolehtia itsestämme, eikö?” oranssi kolli naukui iloisesti. Rontti nyökkäsi, mutta hän ei siltikään ollut täysin samaa mieltä. Hän olisi halunnut mennä metsään heti. Siellä olisi ollut varmasti paljon hienompaa ja erilaisempaa, jolloin siellä olisi ollut hauskempi viettää aikaa. Se jos jokin olisi ollut seikkailu, mutta hänen kuitenkin täytyi kunnioittaa ystävänsä mielipiteitä ja olla menemättä metsään.
“Tule. Mennään etsimään jotain kiinnostavaa”, Rontti naukaisi rikkoen heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden ja loikkasi alas aidalta.
“Tulossa!” Armas huudahti ja loikki ystävänsä perään iloisesti. Rontti kehräsi ja kiihdytti vauhtiaan.
“Pysy vauhdissa mukana!” hän huusi taakseen iloisesti ja pinkoi pitkin kaksijalkalan kujia ja ukkospolkuja. Häntä ei pelottanut hirviöt, jotka saattoivat vaania häntä ukkospoluilla kulmien takana. Kolli oli tottunut siihen ajatukseen, että ne pysähtyisivät tai hidastaisivat vauhtiaan niin, että hän ei voinut jäädä niiden jyrättäväksi.
“Odota vähän!” Armas huusi kauempaa takaa. Rontti naurahti hieman ja hidasti vauhtiaan. Hän tassutti leppoisasti eteenpäin, kun Armas otti hänet kiinni.
“En ole nähnyt yhtäkään kissaa täällä sitten tänne tulemisen”, Rontti naukaisi hieman ärtyneenä. Hän olisi toivonut löytävänsä lisää ystäviä, mutta lähistöllä ei ollut kuin vain kaksijalkoja ja hirviöitä. Myös muutaman koiran haukut kaikuivat kaukaisuudessa, mutta muista kissoista ei ollut jälkeäkään. Armas kohautti lapojaan.
“Ehkä he vielä nukkuvat, on vielä aika aikaista”, yksisilmäinen kolli naukaisi välinpitämättömällä äänellä. Rontti nyökkäsi.
“Ehkäpä.”
Kaksikko jatkoi vielä matkantekoa hetken ajan, mutta kun he eivät nähneet muita kissoja, heillä loppui mielenkiinto ja he palasivat takaisin päin.
“Ehkä voisimme kokeilla myöhemmin uudestaan? Silloin muita kissoja saattaisi olla hereillä ja jalkeilla”, Armas ehdotti.
“Voisihan sitä kokeilla. En vain usko, että tulemme siltikään näkemään ketään”, Rontti vastasi. Armas pukkasi ystävänsä kylkeä.
“Ajattele positiivisemmin”, hän naukaisi ja meni sitten kaksijalanpesän suljetulle suuaukolle naukumaan ja raapimaan. Pian kaksijalka tuli avaamaan suuaukon ja Armas ja Rontti tunkivat takaisin sisään pesään.

"Minä en taida olla kovin hyvä seikkailija... Ethän sinä vihaa minua?" Neposen perässä kävelevä Kalle kysyi huokaisten.
Neponen oli helpottunut, että Kalle ei ollutkaan loukkaantunut hänen lyönnistään. Vaikka miksi ystävä olisikaan ollut siitä loukkaantunut, Neponen ajatteli - sehän oli ollut täysin Kallen vika, kun tämä oli syöksynyt koko painollaan suoraan Neposen päälle varoittamatta... Vaan ei Neposella silti ollut syytä vihata Kallea. Kallehan oli hänen paras, ja oikeastaan ainoa ystävänsä.
Neponen pysähtyi ja kääntyi jälleen katsomaan taakseen, kun hän kuuli Kallen askelten vaimenneen. Naamiokuvioinen kolli oli seisahtunut paikalleen parin hännänmitan päähän ja alkanut niiskuttamaan kuuluvasti. Niiskutus muuttui äkkiä äänekkääksi vollotukseksi, ja kun Neponen näki kyynelten valuvan pitkin Kallen poskia, hän kiiruhti äkkiä tämän luokse.
"En minä voisi vihata sinua Kalle!" Neponen naukaisi ja katseli Kallea huolissaan, mutta hiukan hämmentyneenä.
Suurempi kolli kohtasi Kallen katseen, kun tämä nosti päänsä ylös, yhä niiskuttaen. Neponen oli näkevinään epäuskoisen helpotuksen nuoremman kollin sinisissä silmissä.
"E-etkö?" Kalle maukui käheästi itkunsa välistä. Yleensä Neponen nautti kaikenlaisesta huomiosta, mutta nyt hänellä oli oikeasti paha mieli Kallen puolesta. Ei tuntunut hyvältä nähdä Kallea niin surkeana. Ja Neponen tiesi, ettei Kalle esittänyt - Kalle oli ehkä ainoa hänen tuntemansa kissa, joka ei tekisi niin huomiota saadakseen, kolli ajatteli. Itku ja tunteet olivat täysin aitoja. Neponen saattoi nähdä ja haistaa sen.
"Sinä olet minun paras ystäväni", Neponen jatkoi. "Ei sillä ole väliä, oletko yhtä hyvä seikkailija kuin minä. Vaan sillä, että sinä pidät minusta aidosti, ja että meillä on hauskaa yhdessä. Monet muut kissat vain haluavat huomiotani, koska ihailevat minua. Mutta tiedän, että sinä oikeasti välität, Kalle. Ja minäkin välitän sinusta. Siksi olemme parhaita ystäviä, eikä parhaat ystävät vihaa toisiaan. Joten ei, en koskaan voisi vihata sinua."
Kallen niiskutus oli hiljentynyt Neposen monologin ajaksi. Se voimistui hiukan kollin hiljennyttyä. Neponen katseli naamiokuvioista kollia silmät pyöreinä huolesta. Näytti siltä, kuin Kalle olisi yrittänyt lopettaa itkunsa, mutta onnistumatta.
Neponen astui lähemmäs Kallea, ja puski parasta ystäväänsä lohduttavasti päällään kaksi kertaa.
"Uskotko sinä minua?" tuuheaturkkinen kolli kysyi, kun Kalle ei irrottanut silmiään hänestä.
Kalle nyökytti päätään.
"K-kiitos, Neponen... Olen oikeasti pahoillani, että pilasin sen sinun suunnitelmasi", naamiokuvioinen kolli sai ulos suustaan.
"Ei se mitään. Kaikki hyvin, Kalle."

//Kalle?

Kalle oli uskonut Neposen selityksen täysin, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä vanhemman kotikisun sanaa. Kalle uskoi, että Neponen oli hänen ystävänsä eivätkä ystävät valehdelleet. Kallea hävetti se, että hän oli mennyt ja pilannut Neposen suunnitelman. Ruskeaturkkinen kolli näytti olevan hyvin pettynyt Kalleen, vaikka olikin antanut tälle anteeksi. Nuori kotikisukolli olisi niin kovasti halunnut nähdä, miten Neponen olisi antanut koirille kyytiä. Kalle oli pilannut kaiken... Kun kaksikko asteli ulos pensaan alta, Kalle oli yhä allapäin. Hän kuuli Neposen sanovan jotain, mutta surkeiden ajatustensa vuoksi hän ei kyennyt kuulemaan kuin alun Neposen sanoista:
"Onko kaikki hyvin? Haluatko mielummin palata kotiin?" Kalle alkoi katsella ympärilleen vain huomatakseen, ettei ollut enää aivan varma missä suunnassa koti oli. Yhtäkkiä hänelle iski aivan valtava koti-ikävä ja ikävä Murua. Ei ollut kaukana, etteikö Kalle olisi heittäytynyt maahan itkemään kuin mikäkin pikkupentu. Kolli kääntyi Neposen suuntaan surkean oloisena:
"Kyllä minä haluaisin palata kotiin, mutta en tiedä missä suunnassa koti on."
Kalle oli vieläkin niin häpeissään aiemmasta virheestään, ettei hän kehdannut edes kohdata ystävänsä katsetta.
"No, kai minä voin viedä sinut tämän kerran kotiin", Neponen lupasi jalomielisesti ja viittoi pörheää häntäänsä heilauttamalla Kallen peräänsä. Kalle päästi ilmoille syvän huokauksen ja lähti Neposen perässä eteenpäin. Matkan aikana hän halusi vielä pyytää Neposelta anteeksi.
"Tuota.. Neponen", Kalle aloitti varovaisesti varmistaakseen, että toinen varmasti kuunteli häntä. Neponen vilkaisi lapansa yli takanaan kulkevaa kollia.
"Niin?" paksuturkkinen Neponen kysyi.
"Minä en taida olla kovin hyvä seikkailija... Ethän sinä vihaa minua?" Kalle huokaisi hieman pelokkaana. Hänen suurin pelkonsa oli, että hän menettäisi ystävänsä. Hän halusi niin kovasti, että hänen ystävänsä olisivat iloisia eivätkä inhoaisi Kallea. Yhtäkkiä Kallen olo muuttui ihan valtavan huonoksi, kun hän edes ajatteli sitä mahdollisuutta, että Neponen saattaisi vihata häntä. Kalle tunsi, miten hänen silmänsä kostuivat. Tunteet olivat kotikisulle hieman haastavia, eikä hän ymmärtänyt niitä kovinkaan hyvin. Kalle säikähti surun tunnetta ja olo paheni entisestään, jolloin kolli alkoi todella vollottaa kuin pieni pentu. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, joten kollin oli pakko pysähtyä, jotta ei kävelisi ihan minne sattuu. Siinä hän nyt nökötti, keskellä itselleen tuntematonta aluetta ja itkeä vollotti. Kalle oli niin hämillään, ettei saanut itkua loppumaan. Neponen ihan varmasti inhosi häntä!

//Neponen? :(

Neponen oli luikahtanut pelosta täristen pensaan alle, ja juuri kun kolli oli kääntymässä katsomaan, seurasivatko koirat, jokin mätkähti hänen päälleen. Neponen säpsähti ja huitaisi suurella käpälällään lujan osuman toiseen. Vaikka hän tajusikin nopeasti sen olleen vain Kalle, paino selässä teki olosta entistäkin epämukavamman. Poskeen osuman saanut Kalle näytti tyrmistyneeltä ja peruutti hiukan. Neposen ilme oli kuitenkin edelleen tuima - häntä ärsytti nyt tosi paljon... Miksei Kalle ollut katsonut eteensä? Ei toinen voinut vain hypätä Neposen päälle noin ajattelemattomasti!
Kaikista kertomistaan valheista huolimatta Neponen oli kauhuissaan koirista.
"Miksi sinä et antanut niille koirille köniin?" Kalle kysyi hämillään.
Neponen ei tiennyt yhtään mitä sanoa. Suuri ruskea kolli huokaisi ja alkoi pudistella päätään sillä välin, kun yritti keksiä jonkun uskottavan tekosyyn. Eihän hän voisi näyttää säälittävältä ja nololta Kallen edessä!
Naamiokuvioinen kolli kallisti päätään kysyvästi. Neposen häntä viuhui puolelta toiselle.
"No, minulla oli toisenlainen suunnitelma mielessä", Neponen tokaisi, "mutta nyt se meni pieleen. Olisin yllättänyt ne pensaasta."
"Miksi sinun piti hypätä päälleni tuolla tavalla?" hän jatkoi kulmat kurtussa, varsin ärtyneen näköisenä.
"Voi ei! A-anteeksi Neponen, ihan oikeasti, se oli vahinko!" Kalle naukui, eikä Neponen muistanut nähneensä ystäväänsä niin hädissään.
Neposelle tuli jopa hiukan paha mieli Kallen puolesta. Tämä oli oikeasti pahoillaan, ja se riitti Neposelle tällä kertaa. Neposen ilme leppyi hiukan. Sitä paitsi, kolli oli onnistuneesti saanut puheenaiheen käännettyä muualle.
"Saat anteeksi", Neponen maukaisi ja huokaisi taas. Hän oli varsin anteliaalla päällä tänään. Kalle saisi olla siitä kiitollinen.
"Tule Kalle. Jatketaan matkaa. Sinulla on vielä paljon näkemättä!"
Neponen pujahti ulos pensaasta, mutta pysätyi hetkeksi aivan sen eteen seisomaan ja odotti, että Kalle kävelisi hänen ohitseen. Neposta pelotti edelleen... mutta vain vähän... että mitä jos koirat tulisivat takaisin. Vilkaistessa kummallekin puolelle hän kuitenkin totesi, että ne olivat jo kaukana.
Hän huomasi Kallen pysähtyneen ja kääntyneen katsomaan häntä. Nuorempi kolli näytti hiukan epäröivältä. Vai epäilikö Kalle kenties Neposen selitystä? Ei kai... Ei Kalle sentään niin terävä ollut päästään. Tai ehkä Kalle olikin loukkaantunut Neposen lyönnistä, kolli arvaili itsekseen, vaikkei yhtään ollut varma.
Neponen tassutti ystävänsä viereen.
"Onko kaikki hyvin? Haluatko mielummin palata kotiin?" Neponen kysyi ja lisäsi: "Seikkailut eivät ole kaikkien juttu. Ymmärrän, jos sinua pelottaa ne koirat vielä."

//Kalle

Tämä naaras, joka oli juuri tehnyt yllätyshyökkäyksen niskaani puusta, vaati minua nyt mukaansa. Kuulosti siltä, että ei hyvä heiluisi, jos asettuisin vastahankaan. Ei tämä kissa minua kuitenkaan pelottanut, lähinnä huvitti. Tällä vaikutti olevan melko isot luulot itsestään.
Mutta niin minä lopulta kuitenkin suostuin lähtemään tämän muukalaisen matkaan. Suurin syy siihen oli kai uteliaisuus. Halusin tietää, millainen kissa oli tämän naaraan lahjattomampi sisko, joka kuulemma oli vallankahvassa tässä oudossa kommuunissa, jossa tämäkin minua mukaansa maanitellut kissa vaikutti elävän. Kyseenalaistin kyllä hieman, miksi siskoksista lahjattomampi oli johdossa, jos tilanne tosiaan oli näin.
Metsänrajan lähestyessä vähän matkan päässä edelläni tassutteleva naaras kysyi yllättäen minun nimeäni. Itse hän esittäytyi Malvaruusuksi - aika kummallinen nimi minusta, mutta hei, ei ollut minun velvollisuuteni tuomita - ja vielä hehkutti päälle, miten nätti nimi se oli.
Hän kai odotti minulta jonkinlaista vahvistusta tälle, mutta menin hetkellisesti niin hämilleni, että murahdin vain jotain epämääräistä: "Joo, nätti on." Sen jälkeen karaisin hieman kurkkuani ja örähdin selvemmällä äänellä: "Olen Kobra."
Olin itse aina pitänyt nimestäni. Emoni oli antanut sen minulle jonkin vaarallisen käärmelajin mukaan, jota ei edes elänyt näillä main. Tiedä sitten, mistä hän oli sen oppinut, mutta minusta se oli hieno. Se antoi minulle itsevarmuutta. Jonkin verran, ei paljoa. Mutta kuitenkin tarpeeksi.
"Onko teitä paljonkin?" kysäisin Malvaruusulta päästyämme jo kaksijalkalan puolelle. Kivipinta tuntui kylmältä ja lohduttomalta tassujen alla. Siihen ei edes muodostunut lätäköitä samalla tavalla kuin metsään tai hiekkapolulle. Vesi vain valui sitä pitkin jonnekin.
En ollut täysin tiedoton, mitä kaksijalkoihin tai niiden tapoihin tuli. Olin törmännyt useisiin sellaisiin haaskalassa asuessani. Ne kävivät kippaamassa sinne kaikenlaista rompetta ja möykkäsivät korvia särkevästi. Jos ne näkivät meikäläistä, ne yleensä alkoivat möykätä entistä enemmän ja rupesivat nakkelemaan tavaroilla. Kerran yksi sellainen oli osunut minua alaselkään, ja sitä kohtaa oli jomottanut pitkän aikaa.

//Malva?

Joskus Aave ajatteli kylmyyttä. Hän ei ajatellut sitä usein, mutta silloin kun ajatteli hänen mieleensä asettui niin tavaton selkeys, että se sai hänet palelemaan. Kylmä kirkasti ajatukset, piirsi niihin terävät reunat. Kylmä oli silloin, kun Hehku oli poissa.
Hengitys kipusi taivaalle savuisina köynnöksinä, joiden leikkiä Aave katseli laajentunein silmin. Mustana pienenä karvapallona hän oli asettunut lehtensä pudottaneen pusikon juurelle ja yritti pitää itseään lämpimänä.
“Taivaallisia, eikö?” Aave kuiskasi tyhjyydelle, kenties toivoen, että Hehku astuisikin jostain lämmön kultaamassa turkissaan, vastaisi niin kuin aina. Silti hän tiesi, ettei niin kävisi. Hehkua ei ollut.
“Tuuli vie rukoukset esi-isiemme luokse. Me emme ole ikinä todella yksin”, Aave jatkoi, katsellen kuinka sanat leijuivat pimeään. “Ehkä aurinko huomenna paistaisi meille. Niin että molemmilla olisi lämmin olla. Ja ennen kun lumi tulee meillä on jo pesä, jossa saamme nukkua levollisesti. Lupaan sen.” Huomenna he jatkaisivat Valon etsimistä. Aave uskoi vakaasti, että kissa voisi ratkaista heidän ongelmansa. Tällä hetkellä kirjava kolli kuitenkin tuntui hyvin kaukaiselta, pelkältä heijastukselta pimeässä joessa.
Aave åuhui hiljaa ääneen, kunnes hänen silmänsä alkoivat painaa. Pensaan juurella hän oli vain yksinäinen pieni täplä kuivaksi kylmettyneen metsän keskellä. Pelkkä aave, haalea ja läpinäkyvä.

Järkäleloikka seurasi Seppo-nimistä kollikissaa takaisin latoon. He olivat käyneet katsomassa pörröturkkisia, nelijalkaisia ja pehmeitä eläimiä, joita Seppo oli kutsunut lampaiksi. Se oli kummallinen nimi, jos häneltä kysyttiin. Järkäleloikasta oli kuitenkin mukava oppia jatkuvasti uutta ja latokissat olivatkin vieneet heitä useasti kierroksille, missä he oppivat asioita.
"Huomenna sitten menemmekin auttamaan aitojen korjaamisessa! Se on tärkeä työ, jotta eläimet pysyvät omissa aitauksissaan", Seppo naukaisi toiselle ystävällisesti ja loikkasi sitten heinäpaalin päälle.
"Mutta nyt, raskaat työt vaativat raskaat unoset, heh", Seppo naukaisi ja kävi kerälle heinäpaalin päälle. Järkäleloikka hymähti näylle ja heilautti häntäänsä. Hänen kumppaninsa Tyrskytiikeri oli mennyt aiemmin Ullan kanssa tekemään muita hommia, mutta hekin olivat tuoksusta päätellen palanneet jo tovi sitten.
"Tyrskytiikeri?" Järkäleloikka huhuili hiljaisella äänellä, sillä hän ei halunnut herättää Ullaa ja Seppoa.
"Oletko sinä vielä toipunut työpäivästäsi?" tummaturkkinen naukaisi virne kasvoillaan, kun hän huomasi raidallisen kissan kauempana. Hän oli iloinen, että he olivat jääneet asumaan Ullan ja Sepon kanssa. Täällä oli rauhallista ja sellaista eloa kolli olikin kaivannut. Onneksi yhteisön kaikki draamat olivat jo kaukana menneisyydessä..

Puh tapitti kaksijalkaansa iloisena. Kollipuolisen kaksijalan kädessä oli pala lihaa, joka oli Puhin suosikkia. Hän sai sitä harvoin, mutta nyt kaksijalkalalla oli sitä omassa käpälässään ja paljon. Kaksijalka liikutti kättään niin, että herkkupala oli hänen päänsä päällä ja lopulta kollin oli pakko pyllähtää istumaan. Kun Puh istahti, kaksijalka höpisi jotain ja antoi kissalle namupalan. Puh maiskutteli namiaan viikset värähdellen ja nousi seisomaan. Hän haroi kaksijalan omaa tassua käpälällään ja yritti saada tuolta lisää.
"Minulla on nälkä, anna minulle lisää!" Puh naukui vaativana ja tuuppi toisen tassua hellästi omallaan. Miksi ihmeessä kaksijalka oli sulkenut kaikki namupalat tassunsa sisään? Ei se ollut reilua! Lopulta kaksijalka otti taas lihapalasen tassuunsa ja siirsi herkkupalaansa taas niin, että Puhin oli pakko pyllähtää istumaan, kun hän seurasi lihaa katseellaan. Kollin suusta lähes valui kuola, kun hän tapitti kaksijalkaansa odottavaisena. Lopulta vaaleaturkkinen sai herkun.
"Istu, istu Puh. Istu", kaksijalka hoki hänelle jälleen ja Puh kallisti päätään. Oman nimensä hän ainakin tunnisti ja hetkinen... Mikä tuo istu mitä kaksijalka hoki koko ajan? Tarkoittiko se, että kun Puh istui, niin hän sai herkkua? Puhin oli pakko kokeilla ja hän istui kokeeksi. Kaksijalka työnsi herkkua toisen suuhun ja jatkoi taas sen kummallisen sanan hokemista. 'Vau, löysinkö minä tavan miten saada ikuisesti rajattomasti herkkuja', Puh mietti tohkeissaan.

AUROORA
Kalla: 144kp! -

ELANDRA
Kalle: 38kp! -

EMPPUOMPPU
Kobra: 13kp -
Valo: 4kp -
= 17KP

KOIVU
Neponen: 13kp -

Kallen silmät suurenivat, kun hän kuuli Neposen ehdotuksen. Vanhempi kolli oli ehdottanut seikkailua vain kollien kesken! Se sai Kallen innostumaan välittömästi.
"Vau! Aivan loistava ehdotus!" kotikisukolli innostui ja pomppasi pystyyn, mutta into laantui nopeasti, "entä Muru sitten? Eikö hän pääse mukaan?"
Kalle kääntyi katsomaan Murua, vain huomatakseen naaraan kadonneen! Se sai nuoren kotikisun säikähtämään. Hän kääntyi nopeasti ja hyvin hädissään Neposen puoleen.
"Neponen! Muru on kidnapattu!" vaaleaturkkinen kolli parkaisi ja oli jo alkamassa huhuilemaan paniikinomaisesti ystäväänsä, kun Neponen loikkasi alas aidalta ja huiskautti häntänsä nuoremman kissan kuonon eteen.
"Eikä ole", Neponen naukui rauhallisella äänellä ja käveli Kallen vierelle, "hän näytti todella väsyneeltä ja taisi mennä sisälle nukkumaan. Murulla on kaikki hyvin. Mutta mitäs sanot, oletko valmis elämäsi seikkailulle?"
Kuten arvata saattoi, Kalle innostui taas välittömästi. Hän ihaili vanhempaa kolli niin paljon, että uskaltaisi kyllä lähteä hänen kanssaan ihan mihin vain! Neponen oli niin hieno ja hurja kissa, joten edes tielle sattuvat metsäkissat eivät pelottaneet Kallea, kun hän oli Neposen kanssa!
"Vau! Joo! Mennäänkö heti?! Mennään tänne! Eikun tänne tai sittenkin tänne!" Kalle kirmasi edestakaisin pihalla, yrittäen keksiä missä heitä odotti paras seikkailu. Neponen tassutteli takaisin aidan vierelle ja loikkasi taitavasti korkean aidan päälle.
"Mennään tänne Kalle", ruskeaturkkinen kolli päätti ja viittoi nuoremman kissan peräänsä. Kalle loikki aidan luokse ja silmäili sitä hetken. Hän arvioi aidan korkeutta ja mietti, miten paljon voimaa tarvitsisi hyppyyn päästäkseen sen päälle. Kalle jännitti lihaksensa ja painautui hieman matalammaksi tehdäkseen mahdollisimman hienon loikan, aivan kuten Neponenkin oli tehnyt! Sitten Kalle ponkaisi itsensä ilmaan kohti aitaa. Kömpelön kotikisun loikka jäi kovasta ponnistelusta huolimatta liian lyhyeksi. Hän jäi roikkumaan aitaan.
"Apua! Minä tipahdan!" Kalle parkaisi ja katsoi Neposta kuin apua anoen. Vanhemman kollin suusta pääsi kevyt huokaisu.
"Vedä vain itsesi aidalle, kyllä sinä osaat", Neponen vakuutteli kannustavasti. Kalle kurtisti kulmiaan, hän potki takajaloillaan aitaa ja yritti repiä itseään aidalle etukäpälillään. Hetken aikaa kolli räpiköi aidan reunalla, kunnes viimein onnistui vetämään itsensä ylös! Hän asettui seisomaan aidalle ja haki tasapainoa hetken. Kolli horjui ja oli vähällä pudota, joten hän painautui vasten puista aitaa.
"Minä tein sen! Näitkö sinä Neponen?" Kalle kysyi innoissaan irvistäen. Neponen nyökytteli päätään:
"Tässähän minä olin koko ajan vierelläsi Kalle, tietenkin näin sen. Hyvää työtä."
Kalle pettyi hieman, kun Neponen loikkasi heti alas aidalta sen toiselle puolelle. Jostain syystä Kalle oli ajatellut, että he pysyttelisivät aidalla pidempään, kun Kalle kerta oli ison työn seurauksena päässyt sen päälle.. Kalle päätti kuitenkin seurata Neposta, joten hän loikkasi alas aidalta. Kolli oli vähällä lentää kuonolleen, mutta onnistui pysymään jaloillaan päästyään maan kamaralle. Sitten hän lähti hieman kompuroiden juoksemaan Neposen perään, sillä vanhempi kolli oli jo lähtenyt kävelemään vieraan pihan läpi kohti seikkailua.
"No, minne me menemme Neponen?" Kalle uteli juostessaan kollikissan kiinni. Neponen katsahti Kallea mietteliäästi.
"Voimme mennä minne vain", ruskea kolli lupasi. Kalle yritti kävellä kuten Neponen; häntä pystyssä ja todella ylväästi. Se tuotti Kallelle hieman vaikeuksia, sillä tämän ryhti ei ollut luonnostaan kovinkaan hyvä. Kalle siis näytti lähinnä vaappuvan oudon näköisesti eteenpäin yrittäessään matkia vanhempaa kotikisua.
Kaksikko käveli naapuripihan poikki ja saapui pienelle metsäalueelle. Kalle ei koskaan ollut käynyt siellä.
"Neponen, asuvatko metsäkissat täällä?" Kalle kysyi hieman jännittyneenä. Neponen pudisteli päätään.
"Ei Kalle, tämä on todella pieni metsä keskellä kaksijalkalaa. Kyllä metsäkissat joskus yrittivät päästä tänne, mutta minä ajoin ne pois", pörheäturkkinen Neponen tokaisi ylpeillen.
"Vaau, sinä olet hurjan rohkea!" Kalle ihaili ystäväänsä. Neposen kanssa Kalle ei pelännyt mitään. Hän käveli empimättä kollikissan vierellä metsäpolulle. Naamiokuvioinen kolli ihaili metsää, jota koristivat ruskan värit. Kalle huomasi puusta maahan leijailevan lehden, jolloin kolli innostui loikkaamaan sen perään. Kalle ei kuitenkaan saanut lehteä kiinni, vaan se putosi maahan hänen vierelleen. Pettynyt Kalle kyykki hetken aluskasvillisuuden seassa ja toivoi, ettei Neponen ollut nähnyt hänen epäonnistuvan.
"Tuletko sinä, Kalle?" Neposen kysymys sai kollin unohtamaan pettymyksensä ja hän loikki nopeasti jo vähän matkan päähän jatkaneen Neposen perään. Metsä näytti jo loppuvan, josta Kalle oli hieman pettynyt. Hän ei ollut koskaan käynyt metsässä ja olisi mielellään tutkinut sen saloja pidempään. Mutta samalla kolli oli todella innoissaan siitä, että Neponen johdattaisi heidät hurjaan seikkailuun!
Yhtäkkiä Neponen kuitenkin pysähtyi, aivan kuin näkymätön seinä olisi tullut vastaan. Kalle katsoi hämillään ystäväänsä, jonka niskavillat olivat nousseet pystyyn ja häntä oli pörhistynyt.
"Mikä sinulle tuli?" Kalle kysyi ja kallisti hämmentyneenä päätään. Neposen katse oli jähmettynyt johonkin edessäpäin olevaan. Kalle keksi seurata kollin katsetta, jolloin hän näki kaksi pientä koiraa kaksijalkansa kanssa. Kaksijalka ja koirat kulkivat samaa polkua pitkin ja lähestyivät parhaillaan Kallea ja Neposta. Tavallisesti Kalle olisi pelännyt lähestyviä koiria, mutta Neposen kanssa hän oli täysin peloton! Hän oli kuunnellut tarkasti, miten vanhempi kissa oli kertonut antaneensa köniin usealle koiralle samaan aikaan, joten kaksi pientä rakkia eivät olisi Neposelle haaste eikä mikään!
Koirat alkoivat räksyttää, kun ne huomasivat kahden kissan seisovan polulla. Kaksijalka ärähti jotain ja kiristi remmejä, joihin koirat oli kytketty. Toinen koira kuitenkin onnistui repimään itsensä niin, että se pääsi juoksemaan lähemmäs Kallea ja Neposta.
"Älkää tulko tänne tai minun ystäväni Neponen antaa teille köniin!" Kalle uhosi uskaliaasti. Hän käänsi katseensa Neposeen vain huomatakseen, ettei kolli ollut enää hänen vierellään.
"Juokse Kalle!" hän kuuli Neposen huutavan vähän matkan päästä. Kalle oli hämillään, mutta jäätyään yksin hän alkoi pelätä koiria ihan valtavasti! Hänenkin karvansa nousivat pystyyn ja kolli kääntyi nopeasti ympäri, lähtien pinkomaan ystävänsä perään.
"Neponen! Odota minua! Älä jätä minua yksin!" Kalle rääkyi ja juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Hän kuuli koirien räksyttävän takanaan ja pelkäsi, että ne saisivat hänet kiinni. Kalle näki Neposen livahtavan naapuripesän pihassa sijaitsevan pensaikon alle, joten Kalle juoksi kollin perään. Hän ei osannut pysäyttää vauhtiaan ajoissa, joten kotikisukolli lennähti pensaan alle suoraan Neposen päälle. Vanhempi kolli säikähti sitä ja läpsäisi Kallea valtavalla käpälällään poskeen – onneksi ilman kynsiä. Kalle hämmentyi entistäkin enemmän, hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Kolli perääntyi kauemmas Neposesta. Lyönti ei ollut sattunut, mutta Neposen käytös kummastutti Kallea. Hän oli pitänyt ystäväänsä maailman rohkeimpana kissana eikä voinut ymmärtää, miksi Neponen oli sillä tavalla paennut paikalta. Kalle oli kuitenkin varma, että kollilla oli siihen jokin hyvä syy.
"Miksi sinä et antanut niille koirille köniin?" Kalle kysyi hämillään.

//Neponen?

Neponen kuunteli tarkkaavaisena, kun Kalle kertoi intohimoisesti pitkää tarinaa kommelluksistaan. Suuri pörheä kolli silmäili päätä lyhyempää, naamiokuvioista kollia jo hieman närkästyneenä, kun tämän puhe ei meinannut lakata ollenkaan ja tarina vain jatkui. Kallen tarina oli kyllä jännittävä, mutta Neponen ei ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi kertoa itsestään niin nolon asian, kuin omiin tarpeisiin sotkeutumisen... Lopuksi Kalle kertoi vielä joutuneensa pesulle kaksijalkojen toimesta. Miten nöyryyttävää sellainen olikaan kissalle... Vaan nuorempi kolli ei selkeästi tuntunut näkevän asiaa aivan niin. Neponen ei pitänyt Kallen kertomasta senkään takia, että se toi hänen mieleensä erittäin epämukavia muistoja. Neposelle oli käynyt pienempänä useasti niin, että kokkareita oli jäänyt kiinni takakarvoihin tai kosteampaa jätöstä oli levinnyt sieltä vähän ympäriinsä... Silloin kaksijalka oli pessyt Neposen takapuolen. Hän oli joutunut kokemaan sen nöyryytyksen monta kertaa.
"Aivan kamalaa, eikö?" Kalle vaikeni vihdoin ja tapitti Neposta odottavasti, silmät ammollaan.
Neponen puoliksi nyökytteli, puoliksi pudisteli päätään kuin epäuskoisena, ja kohotti kulmiaan samalla tapaa kuin Kalle.
"Huh, mikä tarina! En varmaan uskoisi tuota edes todeksi, jos en olisi kuullut sitä suoraan sinun suustasi. Kuulostaa kyllä aika kauhealta! Onneksi minulle ei ole käynyt koskaan mitään tuollaista."
Neponen kröhäisi ja oli selvittävinään kurkkuaan. Nyt hän yritti keksiä, miten saisi huomion takaisin itseensä. Kallen suulle oli piirtynyt ylpeä hymy ja kolli pörhisti rintakarvojaan istuessaan. Neponen oli kuulevinaan pienen kehräyksen kumpuavan Kallen rinnasta.
"Niin, olet varmaan ihmetellyt, missä olen ollut. Minä olen viime aikoina panostanut enemmän kaksijalkani kouluttamiseen. Se vaatii paljon työtä. Teen sitä välillä aktiivisesti koko päivän, joten muuhun ei ole oikein ollut aikaa", Neponen selosti Kallelle. Hän ei kertonut ihan koko totuutta ystävälleen... Asiahan oli niin, että Neponen oli komentanut kaksijalkaansa aamupäivisin niin ahkerasti, että hän oli useana päivänä nukkunut vähän pidempiä päiväunia suuressa nukkumispaikassaan. Siinä, jota hän lainasi kaksijalalleen öisin. Neposen tavoite oli kuitenkin kouluttaa kaksijalka vielä jonain päivänä nukkumaan lattialla.
"Vau, miten siistiä! Miten sinä koulutat sitä?" Kallen silmät loistivat ihailusta ja mielenkiinnosta.
"No, en nyt ehdi syventyä siihen tarkemmin... Mutta olen kouluttanut sitä jo monta vuodenaikaa, joten olen siinä aika hyvä", Neponen maukui, ja nuolaisi sotkuisia kaulurikarvojaan pari kertaa. Sivusilmällä hän näki Murun pujahtavan sisälle ulkotarhaan. Neponen oli hiukan loukkaantunut, ettei naaras halunnut kuunnella hänen juttuaan. Toisaalta hän piti siitä, että Kallen huomio oli nyt täysin hänessä. Naamiokuvioinen kolli ei edes näyttänyt Neposen onneksi huomanneen, että hänen pesätoverinsa oli poistunut paikalta. Kalle ei näyttänyt olevan täysin tyytyväinen äskeiseen vastaukseen, vaan tapitti Neposta hämmentyneenä. Neponen nautti siitä, että hänen ystävänsä janosi kuulla lisää.
"Mutta tarkoitatko, että olet opettanut sen tottelemaan sinua?" Kalle kallisti päätään.
"Kyllä, vähän niin kuin kaksijalat tekevät koirille", Neponen vastasi.
Nuorempi kolli näytti hiukan hämmentyneeltä. Neponen arveli, ettei Kalle tiennyt paljoa koirista... No, ei varmasti ainakaan niin paljon, kun Neponen. Hän oli itse oppinut jonkin verran koirista tarkkaillessaan ikkunasta, miten ne hiirenaivoiset kuolakuonot käyttäytyivät kaksijalkojen kanssa.
"Koirat käyttäytyvät usein niin, miten heidän kaksijalkansa haluaa", Neponen selitti Kallelle.
"Minun kaksijalkani antaa minulle herkkuja aina kun vain käsken", hän jatkoi, vaikkei se ollut ihan täysin totta.
"Oikeastiko? Voitko opettaa minullekin, miten se tehdään?" Kalle polki tassuja maahan tohkeissaan.
Ruskea kolli vilkaisi taivaalle ja oli arvioivinaan auringon sijaintia.
"No, ehkä joku päivä. Nyt minun täytyy mennä, ennen kuin kaksijalka palaa kotiin", Neponen tokaisi ja muodosti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen.
"Ai, nyt jo", Kalle maukaisi vaimeasti.
Neponen maukui hyvästit, kääntyi ja lähti astelemaan kohti aitaa tuuhea häntä ylpeästi pystyssä. Vilkaistessaan taakseen kolli huomasi pettyneen sävyn ystävänsä kasvoilla.
"Kuule Kalle. Mitä sanoisit, jos ottaisin sinut mukaan oikealle, hurjien kollien seikkailulle?" Neponen naukui olkansa yli, ennen kuin loikkasi aidan päälle. Hän käänsi katseensa dramaattisesti kohti taivasta, rohkeana, korvat luimistettuina. "Vain minä ja sinä, yhdessä maailman äärissä."

//Kalle :DD

Pikkulintu hyppeli lehtisilpun päällä tonkien sen alta paljastuvaa multaista maata. Vettä ripisteli oksakaton läpi metsän pohjalle asti. Pisaroita tipahteli myös Valon turkille, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla välittämättä siitä keskittyessään saaliinsa vaanimiseen.
Yksi askel eteenpäin, sitten toinen ja kolmas. Hän oli tehnyt tämän varmasti ainakin satoja kertoja, mutta joka kerta se oli yhtä kuumottavaa. Yksikin virheliike ja saalis olisi tiessään.
Enää vähän matkaa… Kolli jännitti jo jalkansa ponnistukseen. Yksi, kaksi, kolme… nyt! Hän loikkasi komeassa kaaressa lintua kohti ja naulitsi sen maata vasten jykevillä tassuillaan. Siivekäs yritti pyristellä siipiään hädissään ja piti korvia särkevää ääntä, kunnes Valo kumartui antamaan tappopuraisun ja mekkala hiljeni.
Hän nousi ylös lipaisten suupieliään tyytyväisenä. Tästä riittäisi syötävää myös Sammakolle. Hän noukki linnun matkaansa ja lähti astelemaan vetisen metsän halki kohti pensaikkoa, jonka alle he olivat jääneet majailemaan muutamaksi päiväksi isänsä kanssa.
Suuri tuulenpuuska puhalsi metsän läpi ja ravisteli kollin yläpuolelle kurkottuvien puiden oksia. Valo pysähtyi ihailemaan putoilevia lehtiä. Hän laski saaliinsa hetkeksi maahan ja ryhtyi juoksentelemaan riemuissaan lehtikasoissa, kunnes oli aivan hengästynyt. Lopulta hän palasi linnun luokse ja lähti sitten jatkamaan matkaa kyljet kohoillen.

Kalla oli vieläkin hiukan pöllämystynyt tapaamisestaan kaksijalkojen kanssa, kun aurinko läheni huippuaan. Hän oli kulkenut taukoamatta aamusta asti katsellen, miten hirviöt juoksivat hänet ohitseen ukkospolulla. Ne kulkivat edelleen Kallan tulosuuntaa kohti, mikä oli hyvä merkki: hän oli edelleen kulkemassa oikeaan suuntaan.
Kalla pani merkille, että kaksijalkojen pesät olivat alkaneet toden teolla madaltua. Siinä missä hänen kotiseuduillaan pesä ylettyivät taivaisiin asti, niin korkealle, etteivät linnutkaan jaksaneet lentää niiden päälle, täällä pesät olivat korkeimmillaan vain muutama kerrosta. Kalla huomasi pitävänsä tästä ympäristöstä enemmän. Se ei tuntunut yhtä uhkaavalta ja luotaantyöntävältä. Hän näki tässä ympäristössä paremmin ympärilleen, kun kapeiden kujien sijasta rakennuksia erottivat leveämmät tiet. Lisäksi ilma tuntui olevan täällä raikkaampaa.
Jos metsä oli kaksijalkalan vastakohta, oli Kallalla selvästi oikea suunta.
Aurinkohuipun aikaan hän pysähtyi erään kaksijalkojen rakennuksen viereen ja latki janoonsa johonkin ämpäriin kertynyttä sadevettä. Peilikuvaansa tuijottaessaan naaras tajusi, ettei ollut sukinut turkkiaan hetkeen oltuaan liian keskittynyt matkaamiseensa. Hän istuutui siis aurinkoiselle paikalle ja alkoi peseytyä.
Tämä rakennelma oli muista poikkeava ja oudon muotoinen. Kalla oli nähnyt sellaisen vain kerran: niitä ei ollut hänen kotikulmillaan monia. Täällä oli paljon tilaa, mikä oli ymmärrettävää, sillä selvästi koko rakennelma oli kyhätty hirviöitä varten. Niitä käyskenteli lähistöllä eri muotoisina ja kokoisina, osa kaksijalkojen kanssa tai ilman. Jotkut seisoskelivat suuren katoksen alla, missä kaksijalat ilmeisesti syöttivät hirviöille jotain. Kalla oli tosin kuvitellut, että hirviöiden suut olivat aivan eri päässä.
Kalla seurasi kiinnostuneena, miten suuremman kaksijalkalan suunnalta juoksi hirviö, joka kantoi selässään suuria säkkejä. Kalla ei ollut koskaan nähnyt hirviön kantavan mitään, vaikka olikin nähnyt hyvin monentyyppisiä hirviöitä. Hän oli nähnyt pitkulaisia hirviöitä, joiden sisään mahtui monen monta kaksijalkaa, sekä sellaisia hirviöitä, joilla oli vain kaksi jalkaa. Koskaan hän ei kuitenkaan ollut nähnyt hirviön tekevän muuta kuin juoksevan. Tämä kuitenkin osoitti hyötynsä kaksijalalleen kantamalla tavaraa.
Säkkejä kantava hirviö tepasteli myös katoksen alle. Sen sisältä astui esiin iäkkään oloinen kaksijalkakolli, jonka kasvojen karvat olivat jo harmaantuneet. Se asteli muiden kaksijalkojen tapaan jonkin tolpan ääreen ja pian palasi hirviönsä luo kädessään se kummallinen esine, jolla kaksijalat syöttivät hirviöitä.
Kaksikkoa katsellessaan Kalla sai yllättäen idean, joka tuntui yhtä aikaa sekä tyhmältä että nerokkaalta. Tämä hirviö oli suuntaamassa kaksijalkalasta pois, eli Kallan menosuuntaan. Näytti siltä, että sen selän päältä säkkien keskeltä löytyisi kissan mentävä aukko. Musta naaras pudisteli päätään. Ei, hirviöt eivät ehkä yleensä kiinnostuneet kissoista, mutta niiden lähestyminen oli silti riskialtista hommaa. Hän oli kyllä nähnyt koirien usein matkustavan kaksijalkojensa kanssa hirviöiden sisällä, ja kerran kotikissankin... Silti naaras suhtautui ideaansa skeptisesti.
Kyseinen idea oli, että hän hyppäisi tuon hirviön selälle ja antaisi sen kuljettaa häntä eteenpäin jonkin matkaa. Hänen matkan teosta kipeytyneet koipensa saisivat hetken levätä. Sitä paitsi hirviö kulki niin nopeasti, että siinä ajassa, mikä Kallalla oli kestänyt vaeltaa tänne asti, olisi hirviö kerennyt kulkea saman matkan kymmeniä kertoja. Tuntuisi hölmöltä olla vähintäänkin harkitsematta tätä mahdollisuutta.
Pitkän harkinnan jälkeen Kalla päätti ottaa riskin. Hän ei ollut mikään pelkuri, eikä varmasti antaisi tällaisen mahdollisuuden lipua saavuttamattomiin. Kun kaksijalka astui takaisin hirviön sisään, tuli Kallalle kiire. Hän säntäsi hirviön luo ja loikkasi sen selälle, ja samalla hetkellä se jo heräsi murahtaen. Kalla kiirehti säkkien sekaan piiloon ja tarttui yhteen kynsillään kiinni siltä varalta, että hirviö olisi heti lähtenyt juoksemaan täyttä laukkaa. Hirviön liikkeet olivat kuitenkin yllättävän hitaat sen selän päältä katsottuna ja Kalla pysyi hyvin kyydissä.
Kallan helpotukseksi hirviö kääntyi oikeaan suuntaan. Se kiihdytti askeliaan, kunnes juoksi jo niin kovaa, että tuuli ujelsi Kallan korvissa säkkienkin keskellä. Kun musta naaras tunsi olonsa tarpeeksi turvalliseksi ja varmaksi hirviön kyydissä, hän pujotteli säkkien lomasta katselemaan maisemia hirviön olan yli. Tietenkin hänen oli pidettävä huolta siitä, että hirviö jatkaisi kulkuaan hänelle suotuisaan suuntaan. Toisaalta Kalla ei tiennyt, mitä olisi muussa tapauksessa tehnyt: ei hän uskaltaisi tässä vauhdissa hypätä hirviön päältä alas. Olisi vain toivottava, että hirviö pitäisi suuntansa.
Maisemat vilisivät Kallan silmien edessä. Hän huomasi parin kissan jolkottavan ukkospolun viertä ja kun hirviö juoksi heidän ohitseen, oli Kalla hyvin tyytyväinen päätökseensä. Hän taittoi matkaa ennen näkemättömän nopeasti. Naaras ei käsittänyt, miksei ollut keksinyt tätä aiemmin. Hän katseli, miten kaksijalan pesät kiisivät hänen ohitseen ja miten ne edelleen muuttuivat aina vain matalammiksi. Täällä puistoalueita oli jo runsaasti enemmän. Välillä korkeammat rakennukset vaihtuivat matalammiksi, yksittäisiksi kaksijalan pesiksi, joita ympäröivät suuret piha-alueet. Niillä ulkoili useammin koiria, mutta näki Kalla pari kissaakin. Kerran hänen ohitseen kiisi käsittämättömän kokoinen hirviö, jonka Kalla arvioi olevan ainakin korttelin pituinen. Lopulta erakolle tuli sen verran huono olo nopeasti vaihtuvien maisemien tuijottelusta, että hän joutui painumaan takaisin säkkien sekaan ja luottamaan, ettei hirviö kääntyisi takaisinpäin.

Hirviö pysähtyi töksähtäen ja Kalla hätkähti herätessään. Hän ei ollut aikonut nukahtaa, mutta silmäluomien auki pitäminen oli käynyt matkan edetessä yhä vain vaikeammaksi, ja selvästi naaras oli lopulta antautunut unen valtaan. Muistettuaan missä oli, Kalla kömpi nopeasti pystyyn ja katsoi ympärilleen.
Hirviö kaksijalkoineen oli saapunut kaksijalan pesän pihaan. Ruoho oli kellastunutta, mutta vaahteran lehdet roikkuivat edelleen sinnikkäästi oksista. Maassa lojui värikkäitä kaksijalan pentujen leluja, ja pesästä kantautui herkullinen paistetun lihan tuoksu, joka ei kuitenkaan onnistunut peittämään hirviöstä lähtevää katkua. Kalla kuitenkin huomasi, että hirviöiden ällöttävää hajua lukuun ottamatta ilma oli raikasta. Hän kuuli lintujen laulavan, mutta hänen korvaansa ne puhuivat eri kieltä kuin kotiseudun tirpat. Jossain kaukana haukkui koira: muuten lehtisateen ilta oli hiljainen.
Kaksijalka astui hirviöstä ulos mutisten jotain ja kiersi sen taakse. Kalla ei jäänyt aikailemaan, vaan hyppäsi kyydistä ennen kuin mokoma ehti häntä huomaamaan. Hän kipitti nurmikon poikki väistellen leluja ja ryömi pihaa rajaavan pensasaidan ali. Kalla ravisteli lehdet ja mullan turkiltaan ja katsoi sitten eteensä. Näky sai hänet jähmettymään paikoilleen; Kalla henkäisi hämmästyksestä.
Siinä se oli hänen edessään, koko komeudessaan: metsä.

Levottomat ajatukset valvottivat minua jo kolmatta yötä. En vain millään pystynyt lopettamaan ajattelemasta sitä, mitä olin todistanut kaksijalkalaa lähellä olevan metsän siimeksessä muutama yö sitten.
Niiden oli täytynyt olla niitä kissoja, joista emoni oli minua ja veljeäni aina varoitellut. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt heikäläisiä siellä päin liikkuessani, ja kuvaukset heidän päällekäyvästä luonteestaan olivat osuneet aivan nappiin.
Alkuun en ollut pitänyt heitä mitenkään uhkaavina tai pelottavina. Olin tarkaillut kauempaa kahta kissaa, joista toinen oli lähtenyt lähestymään minua yllättäen ja vaatinut minua väistymään tai muuten saisin tuta seuraamukset.
Minä kuitenkin olisin vain halunnut kysyä häneltä, olisivatko he sattuneet tietämään mitään emostani, mutta en ollut kyennyt avaamaan suutani. Ramppikuumetta kaiketi. Tämä kissa ei muutenkaan ollut vaikuttanut olevan juttutuulella, sillä melko pian nuorukainen oli karannut kimppuuni. Valitettavasti nuoren kissan suuret puheet eivät vastanneet hänen taitojaan, eikä ollut ollut vaatinut paljoa pitää hänet loitolla itsestäni siihen asti, että hän väsyttäisi itsensä ja suostuisi keskustelemaan.
Siihen ei kuitenkaan ollut tullut tilaisuutta, sillä olin pian huomannut, että paikalle oli tulossa lisää kissoja, eivätkä nämä kissat olleet vaikuttaneet sen ystävällisemmiltä kuin tämä tuittupäinen pentukaan. Niinpä olin nähnyt parhaaksi poistua paikalta ennen tilanteen eskaloitumista.
Melko pian oivalsin, ettei kissajoukko ollut minun jäljilläni vaan se jahtasikin kahta äsken kohtaamaani kattia. Heistä kaikista löyhähti sama, vahva ominaishaju, mistä päättelin heidän olevan samaa porukkaa keskenään. Siksi minusta olikin ollut hiukan outoa, kun nämä olivat ajaneet toisiaan takaa.
Tilanne oli ottanut synkemmän käänteen, kun kaksikkoa jahdannut joukkio lopulta sai kissat kiinni. Olin seurannut tilannetta kauempaa aluskasvillisuuden suojista ja nähnyt järkytyksekseni, miten nämä olivat tappaneet mustan kissan, jonka takaa-ajajat olivat lopulta saavuttaneet otettuaan ensin kiinni minulle aiemmin uhitelleen nuoren kollin. En ollut varma, mitä he olivat kollille tehneet saatuaan tämän kiinni, mutta pahoin pelkäsin, että tämä oli saattanut kokea saman kohtalon kuin toverinsa.
En ollut saanut tapahtunutta jostain syystä pois mielestäni. Kyseiseen kaksijalkalaan ja sen kissoihin liittyi niin paljon mysteereitä, että käpäliäni ihan syyhytti päästä ottamaan selvää niistä. En halunnut vielä luopua toivosta, että emoni olisi kuollut, ja uskoin hanakasti löytäväni hänet kaksijalkalasta. Jos vain ensin uskaltautuisin astumaan sinne.
Olin kyllä käynyt lähellä sen rajaa monet kerrat mutta aina ottanut jalat alleni haistettuani vieraita kissoja. Emon varoitukset olivat iskostuneet syvälle päänuppiin.
Mutta nyt odotuksesta oli tullut suorastaan sietämätöntä, kun tiesin, mitä minua odotti siellä. Ensimmäistä kertaa pelkoni olivat saaneet oikeat kasvot, ja tunsin olevani valmis kohtaamaan ne.

Satoi vettä. Lehtien peittämä maa oli märkä ja liukas, mutta onnistuin liikkumaan metsän poikki liukastumatta kertaakaan. Nautin turkilleni läsähtelevistä vesipisaroista sekä vasten kasvojani puhaltavasta lehtisateen tuulesta. Sää oli kertakaikkisen täydellinen.
Yllättäen kukaan muu ei ollut ulkona nauttimassa raikkaasta sateesta. Monet eivät ilmeisestikään pitäneet siitä, että heidän turkkinsa kastuivat. Kummallista.
Lähestyin kaksijalkalaa - melko - määrätietoisin askelin. Ajattelin sateen tarjoavan minulle suojaa hetkeksi, sillä se kätkisi hajuni paremmin. Luultavasti.
Kauempana puiden takana vilkkuivat jo kaksijalkojen valtaisat, jykevät rakennukset. Enää vähän matkaa ja voisin viimein aloittaa emoni etsinnät kunnolla. Enää vähän matkaa, enkä olisi enää yksin.
Yhtäkkiä jostain yläpuoleltani kuului järkyttävä ärinä ja samassa tunsin jonkun tai jonkin putoavan niskaani. Isku tuli niin yllättäen, etten ehtinyt reagoida siihen oikeastaan mitenkään, kun paino jo ponkaisi päältäni kauemmaksi ottaen selästäni vauhtia. Lyyhistyin maahan odottamattoman hyökkäyksen voimasta ja katsahdin hölmistyneenä - vaikka se ei ehkä näkynytkään kasvoiltani - eteeni, jossa seisoi nyt kilpikonnakuvioinen kissa. Mistä ihmeestä hän oli tupsahtanut? Puustako?
Joka tapauksessa en aikonut jäädä taistelemaan. Naaras oli minua huomattavasti kevytrakenteisempi, joten hänen hätistelemisensä ei pitäisi olla iso vaiva, mikäli hän ei itse tajuaisi jättää minua rauhaan.

//Malva?

Kalle oli riemuissaan lehdistä ja koko lehtisateesta. Puista pudonneiden lehtien seassa kieriskely ja niiden nappaaminen oli kotikisun mielestä kerrassaan huisin hauskaa! Kolli oli lähtenyt Murun kanssa ulos nauttimaan lehtisateesta. Kalle oli todella ylpeä itsestään, sillä hän oli saanut lehden ilmasta kiinni! Se oli hänelle suuri saavutus, sillä harvoin Kalle pystyi moiseen. Kotikisukaksikko päätti pyydystää niin monta lehteä kuin he saisivat, mutta paikalle saapunut Neponen oli keskeyttänyt heidät. Tapansa mukaisesti vaaleaturkkinen Kalle innostui vanhemman kotikisun paikalle saapumisesta ja unohti välittömästi sen, mitä hänellä ja Murulla oli ollut meneillään. Kolli oli niin otettu, kun Neponen oli kertonut ikävöineensä häntä! Kalle vastasi ikävöineensä myös Neposta, vaikka todellisuudessa kotikisukolli ei kamalasti ollut edes ehtinyt ajatella toista.. Oli hän toki huomannut, ettei Neposta ollut hetkeen näkynyt, mutta Kalle oli pitänyt itsensä kiireisenä kotona Murun kanssa touhutessa. Kalle ylpistyi entisestään, kun Neponen kehui häntä. Se sai kollin kehräämään kovaäänisesti ja pörhistämään ylpeänä rintaansa.
"Kiitos! Olen oikea luonnonlahjakkuus lehtien nappaamisessa! Mutta niin on Murukin, näitkö miten taitavasti Muru otti lehtiä kiinni?" Kalle kysyi innoissaan ja kääntyi Murun puoleen. Kirjava naaras oli alkanut sukia turkkiaan. Naaras vilkaisi kulmiensa alta Kallea ja Neposta, mutta ei keskeyttänyt turkkinsa pesemistä.
"En minä kyllä tainnut nähdä", Neponen vastasi pahoillaan. Kallekin hieman pettyi. Hän loikki Murun luokse ja puski naaras innoissaan kuonollaan.
"Näytä Muru miten sinä teit sen! Näytä nyt!" Kalle pyysi ja yritti saada ystävänsä nouseman ylös. Hän oli niin innoissaan, että hänellä oli nyt kaksi ystävää paikalla! Jostain syystä Muru ei kuitenkaan innostunut. Muru pudisti päätään:
"En minä nyt ehtisi, turkkini on sotkuinen." Kalle kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, mutta hyväksyi Murun selityksen. Hän tiesi, että naaras halusi pitää hyvää huolta turkistaan. Siispä kolli kirmasi takaisin Neposen luokse. Suurempi kollikissa kohtasi nuoremman kollin katseen ylpeänä.
"Neponen, oletko sinä ollut seikkailulla kun sinua ei ole näkynyt?" Kalle kysyi päätään kallistaen. Hän ihaili ruskeaa kollia niin paljon, että olisi voinut kuunnella hänen seikkailujaan päivät pitkät!
"Hei hei! Minullakin on kerrottavana yksi ihan hurja juttu!" Kalle ei antanut Neposelle aikaa vastata, kun hän innostui niin valtavasti muistaessaan ruokavarkautensa. Neponen kohotti yllättyneenä kulmiaan:
"No, kerrohan niin minä olen pelkkänä korvana." Kallen oli nyt vaikeaa pysyä paikoillaan. Hän steppaili paikoillaan ja suorastaan tärisi innostuksesta!
"Tämä tarina on sitten aivan tosi!" Kalle aloitti samalla tavalla kuin muisteli joskus Neposen aloittaneen tarinansa, "tästä on jo ainakin no... Monta päivää.. Muru, milloin tämä tapahtuikaan?"
Kalle katsoi kysyvästi ystäväänsä, joka nosti taas katseensa Kalleen. Muru kurtisti kulmiaan.
"Ai mikä tapahtui?" kirjava naaras kysyi. Kalle huokaisi, tarinan kertominen oli menossa pieleen! Hän kipitti taas Murun luokse ja kuiskasi hänelle niin hiljaa, että uskoi ettei Neponen kuulisi:
"No se, kun minä vein kaksijaloilta ruokaa, kävi taas vahinko ja jouduin pesulle.."
"Siitä on puoli kuuta", Muru vastasi rauhallisella äänellä. Sitten Kalle taas ajattelemattomasti hylkäsi ystävänsä ja riensi takaisin Neposen luokse.
"Niin, siis puoli kuuta! Meidän kaksijalkamme olivat märässä paikassa, kun minulle iski ihan kamala nälkä! Sitten huomasin, että kaksijalat olivat jättäneet ruokaa ruokapaikan korkealle tasolle. Loikkasin sinne kuin hurrrja metsäkissa ja nappasin ruokaa suuhuni! Muru oli koko ajan vahdissa ja sitten.... Yhtäkkiä kaksijalat tulivatkin ulos märästä paikasta! Minä yritin saada peitettä takaisin ruuan päälle, mutta se oli turhaa", Kalle naukui ylidramaattisesti ja piti tauon. Neponen kuunteli kärsivällisesti kollin tarinaa.
"No, sitten Muru urheasti yritti pitää kaksijalat poissa ruokapaikasta. Koska en saanut peitettä ruuan päälle, ajattelinkin sitten syödä niin paljon kuin vain ehdin. Lopulta kaksijalat tulivat ja veivät meidät nukkumapaikkaan... He eivät olleet kovin iloisia, mutta et arvaakaan mitä sitten kävi!" Kalle henkäisi. Neponen kallisti päätään, ja Kalle katsoi kollikissaa odottavasti. Neponen onneksi ymmärsi vihjeen ja kysyi:
"No, mitä sitten kävi?"
"Sitten yöllä minun vatsani tuli kipeäksi", Kalle huokaisi surkeana, mutta jatkoi sitten taas innostuneemmin, "huusin kaksijalkojakin apuun, mutta ne pirulaiset olivat nukkumassa! Sitten minulla tuli kamala hätä ja tein tarpeeni hiekkalaatikolleni, mutta minulle kävi vahinko ja astuin tarpeideni päälle, kun vatsassa kiersi niin kamalasti! Mourusin hiekkalaatikolla ja olin varma, että se oli loppuni! No, onneksi ei ollut ja sain lopulta tarpeeni tehtyä loppuun ja olo koheni heti! Mutta sitten kaksijalat heräsivät... Ne näkivät mitä oli käynyt ja veivät minut märkään paikkaan... Voitko uskoa, että ne pesivät minut! Siis oikeasti pesivät! Aivan kamalaa, eikö?!"
Kalle katsoi silmät suurina Neposta ja jäi odottamaan tämän vastausta. Kollikissan omasta mielestä hänen tarinansa oli kerrassaan loistava, mukaansatempaiseva ja vähintäänkin yhtä hieno kuin Neposen tarinat! Hän todella toivoi, että oli tehnyt vaikutuksen tarinallaan Neposeen..

//Neponen tai Muru?

Aamulla Kalla heräsi kimeisiin kiljahduksiin, jotka kuuluivat jostain hänen alapuoleltaan. Unenpöpperössäkin hän tunnisti ne kaksijalan pentujen ääniksi, ja samassa Kalla muisti, mihin oli mennyt nukkumaan. Yleensä pennut olivat vaarattomia, mutta Kallan olisi silti pitänyt tajuta herätä ennen kuin mokomat valloittaisivat puiston. Hän oli juuri ja juuri ehtinyt nousta istumaan, kun yhden pennun punakat kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen. Pentu näytti yllättyneeltä nähdessään Kallan ja sitten leveä hymy otti vallan kaksijalan piirteistä. Kallan niskakarvat nousivat pystyyn ja hän sähähti, kun hän näki pennun valkoisen hammasrivistön. Naaras astui taaksepäin rakennelmassa, kunnes seisoi seinää vasten. Hän huitoi tassullaan pennun suuntaan, ja se näytti säikähtävän häntä - hyvä. Kaksijalkojen kanssa ei koskaan voinut olla liian varovainen, olivat ne täysi-ikäisiä tai ei.
Pentu näytti kuitenkin rohkaistuvan. Se astui sisään rakennelmaan ja otti hiukan huojuvan askelen Kallaa kohti. Pentu oli melko pieni verrattuna aikuisiin kaksijalkoihin, tuskin edes puolta niiden pituudesta. Kalla päätteli, että se oli ehkä kuuden kuun iässä. Se oli rohkea ja lähestyi Kallaa tämän sähinästä ja paljastettujen kynsien huitomisesta huolimatta, vailla lainkaan itsesuojeluvaistoa. Kalla olisi hyvin voinut hypätä pikkuisen kimppuun ja viillellä hänen pehmeän nahkansa verille.
Pentu oli jo lähellä tarttua Kallaan, kun yhtäkkiä suurempi kaksijalka ilmestyi hänen takaansa. Se kaappasi pentua vyötäisiltä ja veti tämän taaksepäin. Kaksijalka oli naaraspuolinen ja sen kasvoilta paistoivat huoli ja hämmennys. Kalla päätteli sen olevan pienemmän emo. Musta naaras rentoutui hiukan, kun aikuinen kaksijalka vei pienemmän pois, mutta seisoi yhä varuillaan rakennelman nurkassa. Hänen sydämensä hakkasi kuin ansaan joutuneella hiirellä - mikä Kalla ehkä tällä hetkellä olikin. Hän toivoi, ettei kaksijalka haluaisi kostaa pentunsa säikyttelyä. Ei Kalla sentään ollut sitä satuttanut.
Aikuisen kaksijalan pää ilmestyi pian taas näkyviin. Se ei vaikuttanut Kallan silmään vihamieliseltä, pikemminkin uteliaalta. Kaksijalka yritti kurottaa naarasta kohti hitaasti tassullaan, mutta Kallan sähähdyksestä vetäisi sen pois. Se ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta luovuttamaan. Se piti tassuaan edessään, heilutellen sitä ja samalla päästäen outoja sihahduksia. Kalla ei puhunut kaksijalkaa, mutta ymmärsi sen verran, ettei tuo ääntely ollut niiden kieltä - yrittikö kaksijalka matkia Kallan sähähdyksiä ja houkutella tätä luokseen?
Kalla ei kuitenkaan hievahtanutkaan, ja viimein kaksijalka vetäytyi huokauksen kera pois rakennelmasta. Kalla odotti hetken jos toisenkin ennen kuin uskaltautui kurkistamaan ulos. Hän näki sekä suuren että pienen kaksijalan istuskelevan eräällä puiston penkeistä. Huomattuaan, ettei kaksijalka pentuineen ollutkaan lähtenyt puistosta, hän jännittyi taas - kunnes haistoi ilmassa ruokaa. Kallan korvat värähtivät kaksijalan suuntaan, kun se rapisteli jonkin kääreen kanssa. Se ei ollut tuoretta riistaa, mutta jotain syötävää se epäilemättä oli. Kääreessä oli tuttu kaksijalan ruoan teennäinen ja epäaito tuoksu, mutta samalla hajussa oli jotain herkullista. Kalla seurasi uteliaana, miten kaksijalka otti jotain kääreestä ja nakkasi sen katse erakossa maahan eteensä. Hän katsoi kaksijalkaa kysyvästi - minulleko? - mutta se ei näyttänyt ymmärtävän. Samalla pienempi kaksijalka heilutteli jalkojaan katsellessaan suurin silmin Kallaa kuin tämä olisi kiinnostavin asia maailmassa.
Kallan vatsa kurisi taas. Olisi kätevää, jos hänen ei itse tarvitsisi etsiä tai metsästää aamiaistaan vaan hän pääsisi heti jatkamaan matkaansa. Tästä syystä Kalla uskaltautui hyppäämään alas rakennelmasta ja hölkkäämään kaksijalkaa kohti. Lähempänä hän huomasi kaksijalan heittäneen maahan palan kanaa, ja vesi herahti Kallan kielelle. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi syönyt näin hyvin: ensin tuoretta kalaa, sitten ilmaista kanaa.
Nälkä teki Kallasta selvästi hyväuskoisen ja varomattoman, sillä hän ei epäröinyt hetkeäkään haukatessaan kanaa. Myöhemmin Kalla toruisi itseään siitä, ettei ollut edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että kana olisi myrkytetty jollain yrtillä tai kaksijalka olisi vain asettanut sen hänen syötikseen. Sillä hetkellä Kalla ei kuitenkaan voinut muuta ajatella, kuin sitä, miten suussa sulavaa yhä lämmin kana oli. Se oli ehkä kaksijalkojen mausteilla höystetty, mutta joka tapauksessa herkullista.
Kalla loi epäluuloisen katseen kaksijalan suuntaan, kun tämä nousi hitaasti penkiltään. Kaksijalan liikkeet olivat hitaat ja varovaiset, aivan kuin hän olisi tässä tilanteessa ollut se, jolla oli syytä pelätä henkensä vuoksi. Se hivuttautui vähitellen lähemmäs kaiketi kuvitellen, ettei Kalla huomannut mitään. Musta naaras oli kuitenkin varuillaan ja valmis pinkaisemaan karkuun, jos kaksijalka tekisi jotain odottamatonta tai vaarallista.
Jotain odottamatonta kaksijalka tekikin, mutta ei suinkaan vaarallista. Kalla hätkähti, kun sen tassu laskeutui hellästi hänen selälleen. Hänen selkänsä notkahti ensin vaistomaisesti alta, mutta kun kaksijalka kokeilevasti kosketti häntä uudelleen, ei Kalla enää väistänyt. Samassa hän tajusi, että kaksijalka teki hänelle sitä, minkä perään Kielo aina kerjäsi: kaksijalka silitti Kallaa. Musta naaras oli edelleen jäykkä ja jännittynyt, kun kaksijalka liu'utti tassuaan hänen turkkinsa päällä. Kalla ei kuitenkaan voinut väittää, etteikö se olisi tuntunut hyvältä. Hän alkoi ymmärtää, miksi kotikissat olivat valinneet elämäntyylinsä.
Lopulta kaksijalka viittoi pentunsa Kallan luo. Pikkuisen lähestyessä Kalla lopetti syömisen ja katsoi tätä tuimasti silmiin varoittaen mokomaa pysymään kauempana. Aikuinen kaksijalka vaikutti jollain tasolla järkevältä, mutta pentu oli arvaamaton. Se saattaisi keksiä vaikka vetää Kallaa hännästä. Täysikasvuinen kuitenkin otti pentuaan tassusta kiinni ja näytti, miten Kallaa silitettiin hellästi ja varovaisesti. Musta naaras seurasi jännittyneenä, miten pieni kaksijalan tassu lähestyi hänen kasvojaan. Jos kanapala ei olisi ollut vielä kesken, olisi Kalla jo pinkonut pakoon.
Hän oli valmis puraisemaan pennun tassua, kun se laskeutui hänen kasvoilleen, mutta aikuinen kaksijalka ohjasi sen nopeasti Kallan selän päälle. Kaksijalan pentu hihkaisi haltioituneena ja pyöritteli Kallan pitkää karvaa sormiensa välissä. Aivan kuin tämä ei olisi koskaan turkkia koskettanut: olihan sillä itselläänkin ohut kerros karvaa päässään! Kalla kuitenkin antoi pennun tutkiskella hänen turkkiaan, sillä kaksikko ei hänen mielestään vaikuttanut erityisen uhkaavalta. Sitä paitsi - eikä Kalla olisi ikinä myöntänyt tätä ääneen - silitykset tuntuivat hyvältä.
Viimein Kalla sai kanan syötyä. Hän hypähti pois kaksijalkojen luota ja kipitti vähän matkan päähän, mistä hän seurasi kaksikkoa uteliaana. Kaksijalan pentu heilutti tassuaan ilmassa ja näytteli hampaitaan. Sitten hänen emonsa otti häntä taas vyötäisiltä kiinni ja nosti syliinsä. Kalla seurasi turvallisen välimatkan päästä, miten emo ja pentu astelivat puistosta pois.
Kokemus hämmensi Kallaa. Hän ei ollut koskaan tavannut yhtä kilttejä kaksijalkoja. Yleensä kaksijalat vain huusivat hänelle tai yrittivät ottaa hänet kiinni. Nämä olivat paitsi ruokkineet häntä, myös antaneet hänelle ruokaa - kerrassaan ennenkuulumatonta.
Kalla vilkaisi taivaalle ja tajusi, ettei ehtisi sen pidemmäksi aikaa jäädä murehtimaan tapahtunutta. Hänen olisi jatkettava matkaa. Mitä pidemmän matkan hän taittaisi tänä päivänä, sitä lähempänä hän olisi metsää ja klaaneja. Päättäväisenä ja vatsa kerrankin täynnä Kalla asteli puistosta päivänvaloon.

Taivas oli värjäytymässä punertavaksi merkiksi tulevasta aamusta. Kujan suojissa Kalla näki taivaasta vain kapean kaistaleen, mikä ei tarjonnut paljoa tietoa. Hän oli kuullut joidenkin kissojen - kuten erään vanhan parantajanaaraan, jonka Kalla oli monia kuita sitten tavannut - kykenevän päättelemään sijaintinsa auringosta ja tähdistä. Kalla ei ollut koskaan opetellut tätä jaloa taitoa, sillä kaksijalkalassa se oli turha. Täällä ei näkynyt tähtiä, ja naaras oli alkanut jo epäillä, oliko näitä "tähtiä" olemassa ollenkaan. Auringon olemassaolosta hän oli varma, vaikka kaksijalkalan korkeaseinäisiä kujia se valaisikin kehnosti. Tähtien ja auringon sijaan hän oli tottunut hyödyntämään kaksijalkojen ukkospolkujen vierille pystyttämiä valotolppia. Niiden kelmeä valo ei tuntunut luonnolliselta, mutta tuttuudessaan turvalliselta. Kalla arveli, ettei niitä metsästä löytyisi.
Vaivihkaa Kalla hyppäsi alas laatikostaan. Kielo oli nukkumassa, kuten hän oli odottanutkin. Naaraan kauneusunet kestivät yleensä pitkälle päivää, eikä hirviöidenkään ulina pystynyt herättämään tätä ennen kuin Kielo itse päättäisi nousta. Myös Kallan yöllä tapaama vieras erakko nukkui, mikä mustan naaraan mielestä oli melko varomatonta. Kenties kolli piti häntä ja Kieloa sen verran vaarattomina, että uskalsi nukkua rauhassa.
Musta naaras loi vielä viimeisen silmäyksen siskoonsa, ennen kuin käänsi tälle - toivottavasti - viimeisen kerran selkänsä. Yön pimeinä tunteina hän oli kerta toisensa jälkeen tullut siihen päätökseen, että oli viimein hänen aikansa lähteä. Kalla oli kyseenalaistanut itseään, vakuutellut, että tuttu ja toisinaan turvallinen oli parempi kuin täysin vieras alue, missä hänen mahdollisuutensa eivät olleet taatut. Lähteminen oli kuitenkin tuntunut hetki hetkeltä houkuttelevammalta ajatukselta, ja siihen Kalla oli lopulta päätynyt. Hän jättäisi taaksensa Kielon, nämä tunkkaiset pahvilaatikot ja lemuavan kaksijalkalan julmine erakkoineen. Hän uskoi eväidensä riittävän metsässäkin, vaikka se olisi vaarallisempi.
Kalla vilkaisi vielä kerran tuota salaperäistä kollia. Hän löytäisi ne klaanit, joista tämä oli puhunut. Kalla ei tiennyt, mihin suuntaan lähteä, eikä ollut uskaltanut kysyä. Jos hän olisi sanallakaan vihjannut lähtevänsä, olisi Kielo alkanut parkua ja vaatia, että Kalla ottaisi hänetkin mukaansa. Se ei ollut vaihtoehto, ei missään tapauksessa: Kielo oli nyt menneisyyttä. Kallalle ei tuottaisi ongelmia ajatella, ettei hänellä koskaan mitään siskoa ollutkaan.
Hän asteli kujan päähän: sen pidemmälle hän ei oikeaa reittiä tiennyt. Kalla katsoi vasemmalle, sitten oikealle. Hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt jotain, eikä halunnut jättää asioita sattuman varaan. Nyt hänen olisi kuitenkin summanmutikassa valittava jompikumpi suunta. Lopulta Kalla lähti oikealle.
Tähän aikaan päivästä kaksijalkalan kadut olivat hiljaiset. Hirviöt olivat kaiketi nukkumassa vielä tähän aikaan, sillä sellainen juoksi Kallan ohi viereisellä ukkospolulla vain harvoin. Välillä hän näki kaksijalkoja, mutta he olivat kaiketi niin kiireisiä tai väsyneitä, etteivät huomioineet erakkoa ollenkaan. Näin Kalla eteni nopeasti ja häiriöttä.
Koska Kalla ei ollut koskaan poistunut kaksijalkalasta, ei hän tiennyt, kuinka suuri se oikeastaan oli. Hänellä saattaisi kestää päiviä, tai jopa useampi kuu päästä näiden betonikuutioiden seasta vapaaksi. Pisin matka, minkä Kalla oli kulkenut, oli päivä. Hänen ja Kielon oli ollut pakko etsiä uusi leiriytymispaikka, sillä heidät oli häädetty aiemmalta reviiriltään. Kalla oli pitänyt tuosta reviiristä enemmän kuin näistä seuduista. Siellä oli ollut rauhallisempaa: kaksijalkojen rakennukset olivat pienempiä, muita kissoja oli vähemmän ja puistoalueita enemmän. Lopulta reviirille oli saapunut joukko erakoita, jotka olivat pilanneet kaiken.
Kalla harkitsi hetken, olisiko kääntynyt ja lähtenyt tuon vanhan reviirin suuntaan, mutta lopulta päätti luottaa vaistoihinsa. Pelkästään vaistoista ei oikeastaan ollut kyse. Kalla oli huomannut, että kaksijalkojen hirviöt kulkivat häntä vastaan. Kaksijalkalassa asuessaan hän oli huomannut kuvion sekä hirviöiden että kaksijalkojen käytöksessä. Ne kerääntyivät päivän mittaan ulos pesistään kaduille kiireisen oloisena. Kaikki niistä eivät varmasti asuneet täällä, sillä kaksijalkoja oli yksinkertaisesti liian paljon mahtuakseen näihin rakennuksiin. Osa tuli siis kauempaa. Ne vaikuttivat kerääntyvän aina sinne, missä niitä oli eniten.
Metsässä kaksijalkoja oli varmasti vähemmän. Näiden hirviöiden oli siis pakko tulla sieltä suunnasta: ne halusivat kaksijalkoineen siirtyi hiljaisemmilta alueilta kiireisemmille. Metsä löytyisi siis siitä suunnasta, josta hirviöt olivat tulossa.
Aurinko oli noussut huippuunsa, kun Kalla saavutti erään sillan. Hän pohti, oliko Kielo jo herännyt. Vieras kolli varmasti oli. Ehkä tämä oli jo tehnyt valkoisesta naaraasta selvää. Joka tapauksessa Kalla oli varma, ettei hänen siskonsa selviäisi edes puolta kuuta yksin. Kielo kuolisi nälkään, janoon tai jonkun sekopäisen erakon kynsiin. Se oli itseaiheutettua: naaraalle oli ollut koko elämä aikaa kehittää hyödyllisiä taitoja. Ei ollut Kallan vika, ettei hänen siskonsa osannut mitään.
Kalla epäröi hetken saavuttuaan sillan päähän. Hän ei ollut koskaan ylittänyt sitä: näin kaukana Kalla ei ollut ikinä käynyt. Hän huokaisi syvään, mutta ei katsonut taakseen ottaessaan ensimmäisen askelen sillalle. Hän kuuli allaan joen kohinan, joka taisteli, ettei joutuisi hirviöiden murinan vaientamaksi. Metallisia petoja ajoi edelleen Kallan ohi kahdella kaistalla, mutta edelleen niitä tuli enemmän häntä vastaan kuin hänen takaansa. Suunta oli siis oikea.
Kalla katseli hivenen kiinnostuneena, miten jotkut kaksijalat roikottivat narunpätkiä keppien päissä veden yllä. Silloin tällöin jonkun narusta otti kiinni kala, ja kaksijalka nosti sen voitonriemuisena vedestä. Tätäkö kaksijalat tekivät päivät pitkät? Hekin varmasti välillä kyllästyivät kaksijalan ruokaan ja halusivat saalistaa, Kalla tuumi. Itse hän ei ollut koskaan maistanut tuoretta kalaa vedestä. Ei hän oikeastaan tiennyt, miten olisi metsästänyt kaloja. Hän osasi jotenkuten uida, mutta ei ollut koskaan keksinyt, miten saisi kalat kiinni ja samalla pysyisi pinnalla. Kalla pohti, mahtaisiko metsistä löytyä uimapaikkoja. Tämä oli ainoa joki, josta hän tiesi, eikä ollut mitään syytä olettaa, ettei se olisi ollut ainoa lajiaan - toisaalta ei ollut mitään syytä olettaa toisin.
Kallan vatsa kurisi. Hän ei edelleenkään ollut syönyt. Nälän vaikutukset olisivat varmasti tuntuvammat nyt, kun hänen oli matkattava kenties hyvin pitkä matka. Syömättä jättäminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto.
Varovaisesti Kalla hipsi erään kaksijalan luo. Kaksijalka oli keskittynyt tuijottamaan kepin päästä roikkuvaa naruaan, eikä huomannut, kun musta naaras kurkisti hänen jalkojensa juuressa lojuvaan astiaan. Kallan hajuaisti ei ollut taaskaan pettänyt, ja astiassa toden totta uiskenteli muutama kala, joiden hopeiset suomut sädehtivät auringon valossa. Kalla nuolaisi huuliaan. Hän nappasi kookkaimman kalan suihinsa ja pyrähti juoksuun ennen kuin kaksijalka ehti pysäyttää häntä. Takanaan Kalla kuuli möreän, vihaisen huudahduksen, mutta hän oli jo ehtinyt turvallisen matkan päähän.
Kala sätki Kallan suussa. Hän piti siitä: hänen ateriansa oli elävää riistaa, eikä jotain kaksijalkojen keinotekoista mössöä. Nälkäisenä hän hotki kalan muutamalla haukkauksella ja nuoli tyytyväisenä huuliaan. Kala oli maistunut tuoreelta ja aidolta. Pelkästään tämä ateria riitti varmistamaan Kallan siitä ajatuksesta, ettei hän enää ikinä palaisi kaksijalkalaan. Kuinka hän voisi koskaan enää nauttia roskista ja tähteistä, kun oli kerran maistanut kalaa? Vatsa ei ehkä täynnä mutta vähemmän tyhjänä Kalla jatkoi matkaansa.
Sillan ja joen jälkeen maisemat olivat tylsät. Samanlaisia korkeita kaksijalkojen rakennuksia, värittömiä betonikuutioita tylsine pihoineen. Puistot olivat harvassa, ja ne, joiden ohi Kalla sattui kulkemaan, olivat täynnä kaksijalkojen pentuja. Hän oli kuitenkin huomannut, että puistoalueita oli täällä enemmän kuin hänen kotikonnuillaan.
Mitään sen kummempaa ei Kallan matkalla ehtinyt tapahtua ennen kuin aurinko alkoi painua korkeiden rakennusten kattojen taakse. Kalla ei edes harkinnut yöllä vaeltamista, sillä hän oli jo nyt kuolemanväsynyt. Naaraan raajat tuntuivat raskailta, eikä aiemmin nautittu kala-ateria ollut poistanut hänen nälkäänsä täysin. Latkiessaan vettä lätäköstä Kalla vilkuili ympärilleen sopivan yöpaikan toivossa. Hän ei tiennyt, millaisia kissoja näillä seuduilla liikkui. Täällä ei ehkä ollut aivan yhtä kiireistä ja hektistä kuin siellä, mistä Kalla tuli, mutta hän oli silti ehtinyt haistaa monien kissojen jäljet. Hän ei halunnut rikkoa kenenkään reviirien rajoja, sillä Kallalla ei nyt ollut aikaa tapella kenenkään kanssa. Hän halusi säästää energiansa matkaamiseen.
Lähettyvillä oli pieni puisto, jota ympäröivät korkea rakennukset. Se oli Kallan silmään hiukan ränsistynyt, mutta tavallaan sympaattinen kauniine kukkineen ja oransseine vaahteroineen. Puiston keskellä oli joitain värikkäitä rakennelmia, joiden Kalla oletti olevan tarkoitettu kaksijalkojen pennuille. Nyt oli onneksi jo sen verran myöhä, että pennut olivat jättäneet puiston rauhaan ja Kalla voisi löytää sieltä yösijansa.
Hän asteli varuillaan puiston aidan raosta sisään. Tuoreita kissojen hajujälkiä ei ollut täällä havaittavissa, eikä liioin koirien. Puisto ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta paikalta kissoille, sillä riistaa täällä ei ollut eikä roska-astioista kantautunut ruoan hajua. Kalla olisi muuten kokenut olevansa olosuhteisiin nähden melko turvassa, mutta puistoa ympäröivät rakennukset hermostuttivat häntä. Niiden päältä olisi hyvä tarkkailla hänen jokaista liikettään ja suunnitella yllätyshyökkäystä. Lisäksi rakennukset ympäröivät puistoa kolmelta sivulta, joka jätti pakotievaihtoehdoiksi vain yhden.
Kalla oli kuitenkin liian väsynyt etsiäkseen parempaa paikkaa. Hän kapusi ylös yhteen rakennelmista, josta lähti jonkinlainen luiska alaspäin. Kalla oli joskus nähnyt kaksijalan pentujen laskevan vastaavaa alas, mutta ei ollut aivan ymmärtänyt leikin viehätystä. Kaksijalkojen päänmenosta ei ollut selvän ottamista.
Kalla kiertyi pienelle kerälle. Hän oli niin väsynyt, että nukahti välittömästi. Ennen uneen vaipumistaan hän ehti kuitenkin huokaista tyytyväisenä siitä, että oli päättänyt jättää entisen elämänsä taakseen. Hänen mielensä tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, kun hänen ei tarvinnut murehtia Kielosta. Kalla ei tiennyt, mitä toiveikkuudella tarkoitettiin, sillä hän ei ollut koskaan kokenut sitä: hän kuitenkin arveli, että jotkut olisivat voineet asettaa tuon nimityksen hänen sillä hetkellä tuntemalleen innolle.