Murulla oli jo paljon parempi mieli nyt, kun Kalle oli ehdottanut piilosta leikkimistä ja suostunut unohtamaan Neposen edes hetkeksi. Muru tarjoutui etsimään ensimmäisenä. Kalle maukui innoissaan, että se sopi, ja Muru kääntyi istumaan kasvot seinää vasten nurkkaan.
Kilpikonnakuvioinen naaras alkoi laskea hitaasti päässään.
"Minä menen nyt!" kuului Kallen ääni yhtäkkiä. Silloin Muru tajusi, että hänen olisi tietenkin pitänyt laskea ääneen. Pikkuinen huvittunut hymy levisi Murun kasvoille. Onneksi Kalle ei nähnyt sitä. Murun mielestä Kalle oli ylivoimaisesti söpöimmillään juuri silloin, kun tämä vaikutti hieman hömelöltä.
Muru aloitti ääneen laskemisen kahdestakymmenestä alaspäin heti, kun kollin käpälien äänet olivat kadoneet kuulumattomiin. Reiluuden vuoksi tuuheaturkkinen naaras piti jopa silmänsä kiinni, ettei vain vahingossa näkisi Kallen hipsivän ohi.
"Kaksitoista, yksitoista, kymmenen...", Muru jatkoi, vaikkei hän edes ollut varma, muistiko Kalle kaikkien lukujen järjestyksen.
"...Kolme... kaksi... yksi. Häntä piiloon, täältä tullaan!" Muru päästi leikkimielisen mrrau-äänen.
Hän etsi ensin oleskeluhuoneesta. Oleskelupedin takaa pilkotti harmaa häntä... Muru esitti, ettei huomannutkaan ja käveli ohitse eteenpäin.

//Kalle?:D

ELANDRA:
Kalle: 9kp -
Lola: 71kp! -
= 80kp

EMPPUOMPPU:
Tyrskytiikeri: 4kp -
Valo: 11kp -
= 15kp

KOIVU:
Muru: 9kp -
Neponen: 14kp -
= 23kp

KÄÄRMIS:
Rontti: 70kp! - Rontilla oppilasikäisen pisteet ja tarinat kasassa! Kun olet valmis siirtämään hänet oppilasikäiseksi, ilmoitathan siitä ilmoituksiin.

Kallen ei ollut tarve miettiä vastaustaan, kun Muru pyysi ettei hän kertoisi Neposelle mitä Muru oli sanonut. Kotikisukolli pudisteli päätään. Hänen alkoi hymyillä.
"En tietenkään kerro", Kalle vastasi päätään nyökytellen, "tiedän, että et sinä pahaa tarkoittanut."
Kalle oli iloinen, kun Murunkin kasvoille kohosi hento hymy. Kalle otti askeleen lähemmäs ystäväänsä ja puski tätä kuonollaan kehräten.
"Mutta nyt kun me olemme sopineet ja selvittäneet, että Neponen on oikeasti todella siisti kissa, emmekö voisi lähteä etsimään häntä?" Kalle ei ollut unohtanut aiempaa keskustelua. Kollin tilannetaju oli aivan surkea, eikä hän osannut lukea muita kissoja kovinkaan hyvin. Hän vain ajatteli, että nyt väärinkäsitys oli oikaistu ja Murukin voisi olla Neposen ystävä. Kollikissan kasvoilla oli leveä, innostunut hymy.
"No, tuota", Muru naukui ja vilkaisi ikkunan suuntaan. Kirjavan naaraan korvat nousivat pystyyn ja tämä käänsi pahoittelevan katseensa Kalleen.
"Ulkona alkoi sataa, enkä tahtoisi kastua", Muru huokaisi. Kalle katsahti pettyneenä ulos.
"Voi ei.. Leikitäänkö sitten piilosta?" Kalle kysyi yhtäkkiä hyvin innostuneena.

//Muru?

Pennun naamaa pitkin valui jonkinlainen yrttisose, jonka tämä oli kaiketi itse valmistanut silmänsä yli kulkevia haavoja varten. Valo ei ollut mikään parantamisen ammattilainen, mutta hänestä tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä. Pentu kaipasi hoitoa, ja ainoa kissa, jonka hän tiesi osaavan parantaa, oli Aave.
He olivat kuitenkin kaukana niiltä mailta, jossa hän oli viime kerran törmännyt arvoitukselliseen tummaan kolliin. Pennun tilanne ehtisi varmasti pahentua ennen kuin he pääsisivät perille.
Sammakko tassutti Valon vierelle kuullessaan pienokaisen kysyvän, oliko heillä syötävää. Oranssi kolli pudisteli päätään pahoittelevan näköisenä. “Ikävä kyllä ei ole. Olemme vasta metsällä, mutta jos maltat odottaa hetken, voimme napata syömistä meille kaikille”, Sammakko maukui ystävälliseen sävyyn.
Valo silmäili pentua hieman enemmän huolestuneena. Näytti siltä, että tämä ei ollut syönyt kunnolla hyvään toviin. Noin nuoren kissan ei kuulunut liikkua vielä yksinään.
“Minä kokeilen etsiä meille riistaa”, Sammakko ilmoitti suoristautuen ja katsahti Valoon. “Pitäisitkö uudelle ystävällemme seuraa sillä välin?” Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, kun hän vilkaisi pennun suuntaan.
Valo nyökkäsi. Vaikka heidän mahdollisuutensa saada riistaa olisivat olleet yhdessä paremmat, hän ei halunnut jättää nuorukaista yksin. Tämä saattaisi lähteä vaeltelemaan omin päin ja saattaa itsensä entistä huonompaan jamaan.
Sammakon kadottua puiden taakse, laikukas kolli kääntyi katsomaan pentua. “Minun nimeni on Valo. Mikä sinun on?” hän kysyi viritelläkseen keskustelua, joka toivon mukaan lieventäisi pennun jännitystä.

//Rontti?

Neponen avasi suunsa valtavan suureen haukotukseen. Suuri, komea kolli laski päänsä takaisin pedille. Hetken kuluttua seurasi toinen haukotus. Yön viimeiset unoset taisivat olla siinä. Kolli tuumi, että oli aika nousta.
Neponen nousi ylös, tarrasi kynsillä pehmoiseen alustaan, työnsi takapuoltaan taaksepäin ja venytti etukäpälänsä ja selkänsä isoon venytykseen. Sen mukana saapui kolmas haukotus.
"Voi kun väsyttää!" kolli maukaisi epäselvästi itselleen korkealla äänellä haukotuksen lomassa. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaa kaksijalkaansa, jolla oli pää toisella puolen jättimäistä petiä, kuin missä Neponen oli nukkunut. Se näytti olevan sikeässä unessa, rauhallisesta hengityksestä päätellen. Neponen tiesi kyllä, milloin kaksijalka oli hereillä ja milloin ei. Häntä ei voinut huijata. Kolli tarkkaili kuitenkin kaksijalkaansa vielä hetken. Neponen ei ymmärtänyt, miten kaksijalka jaksoi nukkua aina samassa kohdassa, saman suuntaisesti. Se oli tosi outoa.
Suuri, tuuheaturkkinen kotikisu köllähti samassa takaisin makuulle. Pää laskeutui juuri sopivasti etukäpälien väliin niin, että Neponen sai roikottaa kuonoaan korkean pedin reunalta. Tyytyväisenä hän sulki silmänsä.
Kaksijalan takajalka liikahti ja osui Neposen takamukseen. Nyrpeä ilme kasvoillaan Neponen kääntyi katsomaan kaksijalan jalkojen suuntaan, ja mulkaisi sen jälkeen siihen suuntaan, missä kaksijalan pää oli pehmoisen korokkeen päällä.
"Mitä tuosta on puhuttu?" Neponen torui kaksijalkaansa tuimasti.
Kollin ei enää tehnyt mieli nukkua, joten hän nousi taas ylös. Tällä kertaa Neponen kuitenkin asteli kaksijalan pään lähelle, ja asettui oikein mukavasti nojaamaan toista pehmeää koroketta vasten. Kohta olisi aamiaisen vuoro. Hän ei melkein malttanut odottaa, mutta oli pakko. Rutiineista oli pidettävä kiinni edes sen verran. Hänen tulisi makoilla siinä vielä useampi hetki. Neponen haukotteli ja painoi päänsä korokkeeseen.
Jonkin ajan kuluttua ruskean, juovikkaan kollin niska alkoi kutista ärsyttävästi. Neponen kurtisti kulmiaan samalla, kun alkoi rapsuttaa niskaansa takakäpälällään. Kohta oli ensiksi vaikea löytää, mutta kolli ylettyi sinne lopulta. Tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin näppylä.
Kutina lakkasi. Neponen avasi jälleen suunsa haukotukseen. Sitten hän totesi, että oli kaksijalan aika herätä. Niin vain Neponen tiesi sen. Ja Neponen oli aina oikeassa.
"Herää, minulla on nälkä", Neponen maukaisi. Hän tuijotti kaksijalkaa mahdollisimman intensiivisesti, mutta jostain syystä kaksijalka ei siltikään hievahtanutkaan. Neponen ei ymmärtänyt, miksei se toiminut. Useimpiin komentoihin se nimittäin toimi lähes poikkeuksetta. Namien saamiseen esimerkiksi. Ovetkin avautuivat yleensä, jos Neponen vain tuijotti niitä tarpeeksi kauan. Kyllä, ihan totta se oli. Hän osasi avata oven ajatuksen voimalla.
"Herätys!" Neponen naukaisi uudelleen ja sitten uudelleen, ja sitten vielä uudelleen.
Hän alkoi närkästyä jo toden teolla. Pitäisi korottaa äänenvoimakkuutta, Neponen tuumasi.
"Halooo! Ylös siitä!"
Tällä kertaa kaksijalka alkoi liikkua ja avasi silmätkin pieneksi hetkeksi.
"Tarvitsen palvelua. Nyt heti!" Neponen komensi samalla, kun kurottautui hipaisemaan kaksijalan poskea varovasti tassullaan.
Kaksijalan suusta pääsi omituista, väsynyttä muminaa. Nyt pörheän kollin kärsivällisyys oli kuitenkin jo kunnolla koetuksella. Neposen kulmat olivat jo niin kurtussa kuin oli mahdollista. Hän tuijotti kaksijalkaa murhaavasti, eikä räpäyttänytkään silmiään.
Seuraava käpälän liike ei ollut enää lähelläkään hellää hipaisua, vaan Neponen läimäytti etutassunsa suoraan kaksijalan naamaan niin lujaa, kuin juuri heränneenä jaksoi. Kaksijalan pää ja puolet sen kehosta nousi heti pystyyn. Se mölisi jotain kaksijalkakielellä, mutta alusta ei voinut erehtyä, sillä Neponen kuuli oman nimensä.
"Tule ruokkimaan minut nyt, tai joudun ottamaan vielä kovemmat keinot käyttöön", Neponen naukaisi varoittavaan äänensävyyn. Kaksijalasta näki, että se ymmärsi täysin, mitä Neponen ajoi takaa. Neponen oli ylpeä itsestään, kun oli kouluttanut kaksijalan niin hyvin. Vaikka välillä se olikin täysi kirpunaivo. Kaksijalka osasi olla tottelematon silloin tällöin kaikista Neposen uhkauksista huolimatta. Mutta ainakin se osasi ottaa Neposen tosissaan silloin, kun Neponen alkoi kovakouraiseksi. Kaksijalkaa tuli pahoinpidellä silloin tällöin, niin se vain oli.
Kun kaksijalka lähti liikkeelle äännellen jotakin, Neponen loikkasi alas pediltä silminnähden piristyneenä ja kipitti reippaasti kaksijalan ohitse ruokakätkön eteen. Neposen arvokkaat ruuat oli piilotettu kapeiden seinien sisään, jonne pääsi, kun pienempi ovi avautui. Ei kaksijalkakaan täysin tyhmä ollut, kolli ajatteli. Se selkeästi tiesi, että joku saattaisi yrittää kähveltää Neposen arvokkaat onnikalavarastot. Ja se vasta oli kamalinta, mitä maailmassa voisi tapahtua.

Muru katseli Kallea nyt apeana, ja sitten hieman vaivaantuneena, kun naamiokuvioinen kolli ensin ilmaisi ettei pitänyt siitä, miten Muru ja Myy Neposesta puhuivat. Surkeana Kalle väitti, etteivät Muru ja Myy pitäneet Neposesta siksi, että vanhempi kolli oli kokenut niin paljon seikkailuja. Murun suusta pääsi puoliksi tukahdutettu huokaus. Kalle oli täysin väärässä, mutta kirjava naaras ei kehdannut enää väittää vastaan. Hän oli jo selkeästi pahoittanut parhaan ystävänsä mielen. Eikä Muru pitänyt konflikteista. Oikeastaan hän piti enemmän Neposen seurasta kuin konflikteista.
Hetken kumpikin oli vaiti. Muru katseli vain luovuttaneena käpäliinsä. Hän ei halunnut kohdata Kallen pettyneitä kasvoja. Vaikka Muru kuinka inhosikin Neposen seuraa, eikä yhtään pitänyt siitä, että ystävä vietti tämän kanssa aikaa, oli Kallen olo hänelle paljon tärkeämpi asia.
"Anteeksi, Kalle", Muru naukui hiljaa ja kohotti vihreän, huolestuneen katseensa kohdatakseen Kallen kauniin siniset silmät. Kallen kulmat olivat kurtussa.
"Ehkä Myyn puheet saivat minut hieman ylireagoimaan... Ethän kerro Neposelle, mitä sanoin, ethän?" Muru maukui liikutellen etutassujaan.

//Kalle?

"Shh, emo", naukaisin emolle, kun hän yritti pestä turkkiani samalla kovaäänisesti kehräten. Kuulin etäisiä ääniä jostain huoneen ulkopuolelta. Emo lopetti hetkeksi turkkini pesemisen ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Mitä nyt?" emo kysyi ja räpäytti silmiään.
"Kuuntele", pyysin emoa ja höristelin korviani. Olin varma, että olin äsken kuullut vaimeaa miu'untaa! Emo lopetti kehräämisenkin ja huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus. Kuulin kaksijalkojen puhuvan huoneen ulkopuolella, mutta miukuna oli nyt loppunut. Emo laski kuononsa otsaani vasten ja hänen kurkustaan alkoi taas kummuta kehräystä.
"Minä olin aivan varma, että kuulin Milan", se sai emon kehräyksen loppumaan kuin seinään. Emon lämmin katse muuttui ahdistuneeksi ja surkeaksi. Hän käänsi päänsä poispäin, kaiketi jotten näkisi hänen surkeaa ilmettään.
"Älä ole surullinen", pyysin pahoillani ja kampesin itseni pystyyn. Puskin pienellä kuonolla emoani ja yritin lohduttaa häntä.
"Voi kun saisin sinut uskomaan, että minä aivan varmasti kuulin Milan. Minähän lupasin, että kaksijalat tuovat hänet kyllä takaisin", nau'uin ja painauduin vasten emon pehmeää turkkia. Emo liikahti ja vetäisi minut aivan kiinni itseensä. Hän painoi kuononsa turkkiini ja päästi ilmoille syvän huokauksen.
"Kunpa kaksijalat toimisivatkin noin. Lola-rakas, minä en usko, että Mila on tulossa enää takaisin", emo naukui hiljaisella äänellä, kuin yrittäen lohduttaa minua. Mutta minä en ollut surullinen. Lola oli ollut poissa jo lähes puoli kuuta, mutta minun toivoni eli yhä. Olin varma, että kaksijalat toisivat hänet takaisin hetkenä minä hyvänsä. Kaksijalat olivat niin mukavia meille, että eivät he veisi siskoani pois luotamme. Emo oli vastaamassa, kun se sama ääni kuului taas. Vaimeaa miu'untaa! Nyt emokin kuuli sen, sillä hän sulki välittömästi suunsa ja höristeli suuria korviaan.
"Kuulitko emo?! Se oli Mila!" hihkaisin ja nousin pystyyn, alkaen iloisesti loikkia emon ympärillä ahtaassa kolossa. Emo nousi salaman nopeasti pystyyn.
"Äkkiä, mene ulos Lola", emo pyysi ja pukkasi minulle vauhtia. Kiiruhdin ulos kiipeilypuun alla olevasta kolosta emon edellä. Miukuna voimistui, ja sillä hetkellä huoneen ovi aukesi. Sisään astui kaksijalka, joka kantoi karvattomilla etutassuillaan koppaa. Kopan yllä oli värikäs kankaan pala, mutta sen sisältä kantautui Milan huudahduksia! Kaksijalka laski kopan maahan ja vetäisi kankaan pois kopan päältä. En ollut koskaan nähnyt emon tulevan niin pelottomasti kaksijalan vierelle. Emo ei näyttänyt edes huomaavan, miten lähellä kaksijalka todellisuudessa oli. Kaksijalka avasi kopan ritiläoven, jolloin emo syöksähti nopeasti siskoni luokse.
"Mila! Sinä olet kunnossa!" hihkuin iloisesti miukuen. Sisareni katseli meitä vähintäänkin yhtä iloisesti. Hän näytti olevan aivan kunnossa.
"Emo! Lola! Minulla on ollut ihan valtava ikävä teitä!" Mila purskahti itkuun ja painautui välittömästi emon turkkia vasten.
"Voi rakas pieni, niin meilläkin sinua", emo naukui selvästi huojentuneena. Kipitin perheeni luokse ja nuuhkaisin Milan turkkia. Se tuoksui kummalliselta; laimeasti muilta eläimiltä, kaksijaloilta ja hajuilta, joita en edes tunnistanut. Mutta nyt kaikista tärkeintä oli, että Mila oli kunnossa. Hän varmasti kertoisi suuresta seikkailustaan myöhemmin, kunhan ensin saisi hieman levätä.

Rontti katsoi kissaa hiljaa ja esti itseään väkisin tärisemästä. Vaikka kissan eleet ja sanat olivat kaikin puolin ystävälliset, Rontti epäröi ennen kuin hiipi paremmin esiin.
“Olen eksynyt kyllä. Lähdin kaksijalkojeni luota tutkimaan metsää ja eksyin. Nyt en tiedä mihin minun pitäisi mennä”, raidallinen kolli piipitti. Hän ei tiennyt oliko tämä kissa oikeasti kiltti, vai jekuttiko tämä vain häntä odottaen pääsevänsä iskemään hampaansa nuoren kollipennun kurkkuun.
Hän värähti ajatuksesta ja latsoi sitten kissaa silmiin. Hän tunsi kasvihauteensa liukuvan hänen naamaansa pitkin ja se sai hänet tuntemaan olonsa inhottavaksi. Normaalisti pienetkin haavat olisi hoitanut kaksijalat. Rontti oli kuullut että ne hoitivat monesti kissojensa haavat, ja elleivät he pystyneet siihen, he saattoivat viedä leikkaajalle, joka hoiti homman heidän puolestaan.
“Olisiko teillä sattumoisin jotain syötävää?” Rontti tajusi kysyä varovasti. Hän katsoi kissoihin toiveikkaasti ja saattoi kuulla vatsansa heikon murinan. Hän ei ollut saanut mitään syötävää ja oli välillä myös napannut muutamia harvoja kylmästä selvinneitä kasveja, joilla hän oli sitten yrittänyt korvata ruoan. Hänen todella teki mieli jotain kunnon syötävää. Jotain mehevää ja makoisaa eikä mitään pupunruokaa ja petoeläinten jättämiä haaskoja.

//Valo?

Valo pörhisti karvansa suojaksi kylmältä ilmalta, joka tuntui kiristävän otettaan päivä päivältä. Hengitys huurusi koleassa aamussa, ja metsäaukiolla pyörteili vielä usvaa.
He olivat aikaisin liikkeellä isänsä kanssa, kuten yleensä. Lehtisade läheni loppuaan, mutta riistaa löytyi vielä toistaiseksi hyvin, joten heidän ei ollut tarvinnut saalistaa varastoon. Viime päivät he olivatkin keskittyneet rasvakerroksen kasvattamiseen ja parempien petitarvikkeiden etsimiseen, sillä he olivat päättäneet asettua joksikin aikaa tähän metsään, johon he olivat saapuneet muutama päivä sitten.
Sammakko kulki poikansa edellä kuono koholla, maistellen ilmaa riistan toivossa. Valo seurasi vähän jäljessään ja piti puolestaan silmänsä auki rehevien sammalmättäiden varalta.
Yhtäkkiä Valo huomasi silmäkulmastaan Sammakon pysähtyvän ja kääntyi katsomaan kolliin korvat odottavasti pystyssä. Hän seurasi isänsä katsetta nahistuneiden saniaisten luo ja yllättyi nähdessään siellä kyyristelemässä kissan.
Valo tunsi niskakarvojensa pörhistyvän varautuneesti. Hän ei pitänyt muukalaisista, vaikka oli joutunut oppimaan sietämään näitä. Sammakko sen sijaan näytti enemmänkin uteliaalta. Oranssi kolli nosti häntänsä kohteliaasti ylös ja räpäytti pienelle, raitaturkkiselle erakolle silmiään tervehdykseksi.
Silmäiltyään vierasta hetken Valo tuli lopulta siihen tulokseen, että tästä tuskin olisi heille vaaraa. Kissa näkyi olevan vasta pentu ja kaiken lisäksi loukkaantunut - hän oli nimittäin haistavinaan laimenneen veren sekoittuneena johonkin kasviin.
Sammakko vilkaisi poikaansa merkitsevästi, ja Valo katsoi tähän takaisin värisyttäen hännänpäätään epävarmana - isä halusi hänen lähestyvän pentua ensin. Isänsä tuntien Valo osasi arvata, että tämä toivoi edelleen voivansa opettaa jälkikasvuaan suhtautumaan muihin matkalaisiin hieman avosydämisemmin. Valon mielestä sellainen varomattomuus koituisi lopulta heidän kohtalokseen, mutta tässä tapauksessa hän saattoi tehdä poikkeuksen.
"Hei", Valo naukaisi rauhallisesti ja istui alas. "Emme me sinua syö." Hän katseli pentua kallistaen päätään sivulle. "Oletko eksynyt? Sinun ikäisesi ei varmaankaan pitäisi kuljeksia vielä yksinään."

//Rontti?

Siitä, kun kaksijalat veivät Milan pois, oli kulunut nyt laskujeni mukaan neljä aamua. Emo oli kaiken aikaa todella kireä ja pahalla tuulella, etenkin silloin kun kaksijalat saapuivat huoneeseen. Hän räyhäsi niille minkä kerkesi, vaikka minä yritin sanoa emolle, ettei Milalla varmastikaan ollut mitään hätää.
"Minä olen varma, että he tuovat Milan vielä takaisin", nau'uin emolle vaimealla äänellä, kun makoilimme kiipeilypuun alla sijaitsevassa kolossa. Emo ravisteli päätään.
"Minä pelkään, etten näe häntä enää koskaan", emo huokaisi hiljaa ja kosketti hellästi kuonollaan otsaani, "onneksi sinä olet siinä, rakas pikkuinen." Teki pahaa nähdä emo niin surkeana. Puskin hellästi kuonollani hänen suurta kuonoaan. Kurkustani kumpusi hentoa kehräystä.
"Olen varma, että me näemme Milan vielä. Muistathan sinä, kuinka ne kaksijalat paransivat kipeitä kissoja vanhassa paikassamme?" kysyin emolta ja kellahdin selälleni emon rinnan vierelle. Emo siirsi käpälänsä pois altani ja katsoi minua hento, surumielinen hymy kasvoillaan.
"Kyllä minä muistan Lola", emo nyökäytti päätään ja nuolaisi karhealla kielellään otsaani. Emon suusta pakeni syvä huokaus ja hän laski päätään alemmas.
"Kaksijalat saattavat vaikuttaa mukavilta, mutta asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Sinulla on kultainen sydän, muttet saa luottaa kaksijalkoihin liikaa", emo naukui huolestuneen kuuloisena. Pudistelin päätäni ja kierähdin kyljelleni, kammeten itseni nopeasti pystyyn. Suoristin selkääni ja katsoin emoa suoraan silmiin päättäväinen ilme kasvoillani.
"Mutta emo, kaksijalat eivät ole antaneet mitään syytä olla luottamatta heihin. Voi kun sinä voisit uskoa minua, niin sinunkin olosi helpottuisi heti!" naukaisin lämpimästi hymyillen. Emo huokaisi taas.
"Kaksijalat ovat tehneet paljon pahaa, Lola. He ovat vieneet luotani kissoja, joista olen välittänyt. Sinä olet vielä niin pieni, ettet ymmärrä maailman vaaroja", emon ääni kuulosti syyttävältä. Tuntui kuin hän olisi pitänyt minua aivan pienenä pentuna, joka ei ymmärtänyt mistään mitään. Toki hän lieni oikeassa, ei minulla ollut samanlaista elämänkokemusta kuin hänellä, mutta en minä sentään aivan hiirenaivo ollut. Kaksijalat olivat osoittaneet olevansa luottamuksen arvoisia, joten tietysti minä luotin heihin.
"Eivät meidän kaksijalkamme ole tehneet sinulle mitään pahaa, eiväthän?" kysyin kallistaen pientä päätäni. Emo katsoi minua epäileväisesti ja näytti harkitsevan pitkään vastaustaan. Sitten hän pudisteli taas päätään.
"He ovat vieneet Milan. Se on pahinta, mitä kukaan voi minulle tehdä", emo totesi kylmällä äänellä.
"Minä olen varma, että he tuovat Milan vielä takaisin!" vannoin, luottaen vilpittömästi siihen, että kaksijalat todella tekisivät niin. Sitten sain aivan loistavan idean! Ilmeeni kirkastui, ja emokin huomasi sen. Hän siristi aavistuksen verran kullanruskeita silmiään.
"Kun kaksijalat tuovat Milan takaisin, sinäkin voit luottaa, että he ovat kilttejä! Joohan emo, luotathan kaksijalkoihin sen jälkeen?" miu'uin katsoen emoa anovasti suoraan silmiin. Emo näytti mietteliäältä. Hän ei näyttänyt olevan yhtä innoissaan ajatuksesta kuin minä. Lopulta syvän huokauksen kera hän myöntyi:
"Hyvä on. Jos kaksijalat todella tuovat Milan takaisin, lupaan yrittää luottaa niihin enemmän."
"Jes! Mahtavaa! Pian sinä näet, että minä olin oikeassa ja kaksijalat ovat hyviä!" iloitsin ja heittäydyin makaamaan emon vatsan vierelle kovaäänisesti kehräten. Emo kääntyi minun puoleeni, paransi taas asentoaan ja laski leukansa etukäpäliensä päälle. Hän räpäytti kullanruskeita silmiään ja hymyili minulle lempeä ilme kasvoillaan.

Kului vielä kolme aamua, ja emo alkoi käydä malttamattomaksi. Hän tuntui menettäneen toivonsa täysin. Emo puhui jo siitä, että Mila olisi kuollut, mutta minä en suostunut uskomaan häntä. Tunsin sen sydämessäni, että Mila oli elossa. Kaksijalat eivät vaikuttaneet surullisilta, joten niin sen täytyi olla. Kaksijalat olivat surkeita pitämään tunteitaan piilossa, niistä näki jo kaukaa, jos ne olivat pahalla päällä! Mutta meidän kaksijalkamme olivat olleet joka päivä hyvällä tuulella, joka oli mielestäni selkeä merkki siitä, että Mila oli elossa ja tulossa pian kotiin.
Kaksijalka oli vetänyt aamulla kangaspalat pois ikkunan edestä, jolloin auringon valo pääsi sisään huoneeseen. Loikoilin keskellä huoneen lattiaa kohdassa, jonne auringonsäteet heijastuivat. Olin ummistanut silmäni, jottei aurinko sokaisisi minua täysin. Emo oli opettanut, ettei aurinkoon pitänyt katsoa. Olimme tietysti kokeilleet sitä Milan kanssa, mutta todenneet, ettei se ollut kannattavaa. Kun aurinkoa katsoi liian pitkään, näki vain kirkasta valoa. Aluksi olimme luulleet sokeutuneemme, mutta äkkiä näkömme oli palannut takaisin, kun olimme katsoneet muualle kuin aurinkoon. Minulla oli tylsää, sillä emo oli nukkunut koko päivän kiipeilypuun alla. Olin itsekin ottanut pienet torkut, mutta nyt minua ei enää väsyttänyt. Kierähdin kyljen kautta vatsalleni ja nousin seisomaan. Tassuttelin iloisesti leluhiiren ohitse kiipeilypuun luokse. Milan putoamisen jälkeen en ollut edes yrittänyt kiivetä toiselle tasolle, emokin oli jyrkästi kieltänyt tekemästä niin. Olin pysytellyt visusti ensimmäisellä tasolla, sillä en halunnut suututtaa emoa tekemällä vastoin hänen käskyjään. Kiipesin taidokkaasti kiipeilypuun ensimmäiselle tasolle ja silmäilin ikkunan suuntaan. Ikkuna ei ollut kovin korkealla, eikä välimatkaa ollut pitkästi. Olin nähnyt, kuinka emo oli loikannut tästä samaisesta paikasta ikkunalaudalle katsomaan maisemia. Huoneessa oli ollut niin paljon kaikkea mielenkiintoista, ettei ikkuna ollut aiemmin juurikaan kiinnostanut minua. Nyt halusin nähdä, mitä ikkunan takana oli. Emo kertoi, että siellä oli ulkoilma ja vapaus.
Emo kaipasi ulos, mutta minä viihdyin kaksijalkojen luona. En muistanut paljoa ajasta ennen kuin kaksijalat olivat löytäneet meidät, mutta minä muistin nälän ja kylmyyden. Niitä minä en kaivannut lainkaan.
Arvioin etäisyyttä, uskoen voivani loikata kiipeilypuun tasolta ikkunalaudalle. Siispä aloin välittömästi valmistautua loikkaan. Kumarruin hieman matalemmaksi, jännitin lihaksiani ja äkkiä ponkaisin itseni ilmaan kohti ikkunalautaa. Käpäläni kolahtivat ikkunalautaan, mutta loikka oli jäänyt liian lyhyeksi ja putosin omasta mielestäni varsin taitavasti jaloilleen maahan. Pudotus ei ollut ollut korkea, joten minuun ei sattunut lainkaan. Kuulin emon liikahtavan kolossa. Kiersin kiipeilypuun toiselle puolelle huomaten, että emo oli työntänyt päänsä ulos kolosta. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme.
"Oletko sinä kunnossa? Putositko sinä?" emo kysyi huolestuneella äänellään.
"Olen kunnossa! Yritin vain loikata ikkunalaudalle", selitin iloisesti hymyillen. Emo kurtisti hieman kulmiaan. Hän könysi ulos kolosta ja venytteli oikein mukavan näköisesti. Sitten emo käveli minun luokseni.
"Minä voin auttaa sinua", hän lupasi ja viittoi minut perässään kiipeilypuun ensimmäiselle tasolle. Emo oli niin iso, että hän pystyi vain loikata lattialta tason päälle. Minun jalkani olivat vielä niin lyhyet ja voimattomat, että jouduin kiivetä puun runkoa pitkin ylöspäin päästäkseni tasolle. Kun olin kiivennyt ja päässyt emon vierelle, hän nappasi yllättäen kiinni niskanahastani ja nosti minut ilmaan. Luotin emoon täysin, joten en edes yrittänyt räpiköidä. Hän loikkasi ketterästi tasolta ikkunalaudalle ja laski minut alas. Käänsin kiitollisena katseeni ylöspäin kohti emon kasvoja:
"Kiitos emo!"
Kun kiitokset oli sanottu, käännyin katsomaan ulos ikkunasta.
"Vau!" henkäisin nähdessäni pihan, "onko tuo metsä, emo?" Pihalla näkyi kaksi puuta, pensaita ja kauempana oli puinen aita. En kyennyt innostukseltani kääntämään katsetta emoon päin. Maassa lojui erivärisiä esineitä, jotka näyttivät mielestäni varsin mielenkiintoisilta.
"Ei Lola, se ei ole metsä. Se on kaksijalanpesän piha. Minä luulen, että me olemme kaukana metsästä", emo vastasi lämpimällä äänellään. Seuraavaksi katseeni nousi siniselle taivaalle, jossa aurinko paistoi kirkkaasti. Ulkona oli nättiä, mutta mielestäni se ei voittanut kaksijalanpesää.
"Emo, miksi noissa puissa ei ole lehtiä? Minne ne ovat menneet?" kysyin mietteliäänä, kun katseeni laskeutui kahteen pihalla tönöttävään puuhun. Puut olivat pienempiä, mitä vanhan ulkokotimme lähellä oli ollut.
"Lehtisateen aikaan puut ja pensaat pudottavat oksansa. Ne menevät nukkumaan lehtikadon ajaksi. Kun hiirenkorva saapuu, ne tekevät itselleen uudet lehdet viherlehden ajaksi. Niin luonto toimii", emo kertoi. Muistin, että emo oli ennenkin puhunut viherlehdestä ja lehtisateesta. En ihan ymmärtänyt, miksi luonto toimi niin, mutta emon vastaus riitti minulle tällä erää. Jäimme vielä toviksi istuskelemaan ikkunalaudalle ja ihailemaan ulkomaisemia. Emo vastaili kärsivällisesti jokaiseen esittämääni kysymykseen. Huomasin, että hän nautti saadessaan puhua ulkoilmasta ja metsästä, joten hänen ilokseen esitin kysymyksiä vielä lisää ja lisää.

Rontti hiippaili avonaiselle ikkunalle ilkikurinen virne kasvoillaan. Oli yö ja raidallinen kolli oli päättänyt suorittaa suunnitelmansa. Hänen onnekseen yksi kaksijaloista oli jättänyt ikkunan auki ja nuori kolli saattoi helposti pujahtaa siitä ulos raikkaaseen yöilmaan. Hän pörhisti karvojaan suojaksi kylmyydeltä ja lähti sitten suuntaamaan kohti kaksijalkalan rajaa. Kolli tunsi jännityksen kuplivan hänen ympärillään, kun hän vain läheni kohtaa, jossa kaksijalkala ja metsä kohtaavat. Rontti saattoi jo kuulla mielessään, miten hän kertoisi Armaalle hänen mahtavasta tutkimusretkestää ja sen jälkeen yksisilmäinen kolli lähtisi mielellään mukaan ensi kerralla. Heidän ei tarvitsisi odottaa, vaan kolli ihastuisi ajatukseen mennä metsään ja silloin Rontin ei tarvitsisi tylsistyä aina vain samaa aluetta tutkiessaan.
“Saat vielä nähdä, että metsässä ei ole mitään pelättävää, vaikka olisikin pelkkä pentu eikä täysikasvuinen kissa, Armas”, raidallinen kolli mutisi itsekseen päästyään metsän laidalle. Hän otti ensi askeleensa metsän pehmoisella maaperällä ja päästi pitkän ilahtuneen huokauksen.
“Tästä tulee hauskaa”, hän naukaisi ilahtuneena ja lähti loikkimaan syvemmälle metsään. Hänen tehtävänsä olikin seuraavaksi tutkia kaikki metsän kolkat ja palata sitten kotiin raportoimaan Armaalle kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, nähnyt, haistanut ja kokenut. Armaasta tulisi varmasti kateellinen ja ystävänsä silmissä Rontti olisi urhea ja itsevarma seikkailija, jota ei mitkään pienet kauhut metsässä pelottaisi.
Rontti loikkasi läheisen kannon päälle ja haisteli sitä tarkasti. Hän antoi metsän aromien levitä hänen sisimpäänsä asti.
“Tähän minut on tarkoitettu; tutkimaan metsän kaikkia kolkkia”, Rontin nauku oli lähes silkka kehräys. Hän tassutti läheisimmän puun juurelle ja katseli ylös sen oksistoon. Hän asetti etutassunsa sen rungolle tunnustellen sen pintaa ja tarrautui sitten kaikin tassuin kiinni. Hän uskoi pystyvänsä kiivetä puun huipulle asti.
Rontti kiipesi hetken, kunnes pysähtyi ja vilkaisi alas ajatellen näkevänsä maan jo monen ketunmitan päässä alempana. Sen sijaan maanpinta oli kuitenkin noin hännänmitan päässä siitä, missä kolli oli sillä hetkellä.
Hän päätti siis vain yrittää kovempaa ja veti itseään ylöspäin runkoa pitkin mahdollisimman paljon, kunnes eteen tuli viimeinkin ensimmäinen oksa. Rontti kiipesi sen vierelle ja kampesi itsensä sen päälle ja keikkui siinä katsellen alas. Edelleenkään hän ei ollut kamalan korkealla, mutta kolli oli kuitenkin tyytyväinen suoritukseensa. Hän ajatteli, että se oli alku hänen mainiolle kiipeily uralle.
Rontti katsoi alas oksalta ja pohti miten hän pääsisi takaisin maahan. Hän ei ollut koskaan kiivennyt niin korkealle ja hän ei ollut varma oliko turvallista loikata niin korkealta alas maahan asti. Kolli kynsi puuta samalla, kun pohti yrittäisikö kiivetä alaspäin ja mahdollisesti tipahtaa, vai vain hypätä suoraan maahan asti. Hän kyyristeli siinä hetkin ja päästi muutaman pentumaisen vinkaisun, kunnes hän lähti kapuamaajn puuta alaspäin. Kolli ei ollut siinä kamalan taitava, mutta onnistui pääsemään lähes maan kamaralle asti, ennen kuin hänen tassunsa lipesivät ja hän muksahti maahan.
Hetken ajan siinä maattuaan katsellen tyhjyyteen, Rontti kampesi itsensä taas pystyyn. Hän huomasi auringon jo alkavan nousta kaukana taivaanrannassa ja ryhtyi pyörimään ympyrää paikallaan yrittäen muistaa, mistä suunnasta hän oli tullut.
“Oliko se tuolta? Ei, ei se voinut olla. Entä tuo suunta? Enpä oikein tiedä. Entä-” hänet keskeytti kuitenkin rapina pensaikossa. Kolli käänsi katseensa ääntä kohti ja hivuttautui varovasti lähemmäs. Hän kuuli lisää karmeaa rapinaa ja muutaman haukahduksen ja murahduksen tapaisen äännähdyksen. Pian pensaasta pistikin esiin ruman olion kuono. Se oli punaruskea eläin pitkällä suipolla kuonolla. Sen häijyt silmät tuijottivat suoraan nuorta raidallista kollia ja hetken ajan kumpikaan ei tehnyt yhtikäs mitään.
“Tuoko… on kettu?” Rontti henkäisi hiljaa. Armas oli kertonut niistä hänelle paljon. Ne olivat häijyjä isoja otuksia, jotka tappoivat kissoja helposti ja mielellään.
Rontti pinkaisi juoksuun, kun kettu päästi haukahduksen ja syöksyi kollia kohti. Hän ajatteli, että hänellä ei ollut montaa tapaa päästä karkuun. Kettu oli häntä suunnattomasti isompi ja myös nopeampi. Se alkoi saada Rontin kiinni nopeasti.
Kolli loikkasi lähimmän puun rungolle ja lähti kiskomaan itseään vimmatusti ylöspäin. Hän saattoi tuntea ketun lämpimän hengityksen hännässään ja kiskaisi sen ylös, kun se loikkasi vähän tarttuakseen siihen ja vetääkseen pennun alas puun rungolta. Rontin lihaksia särki, kun hän kampesi itsensä taas oksalle. Hän puuskutti ja katsoi kettua joka murisi ja pyöri puun ympärillä väläytellen hänelle hampaitaan. Rontti päästi pienen voihkaisun
katsellessaan alas kettuun. Se ei varmasti jättäisi häntä rauhaan. Kuitenkin metsästä alkoi kuulua koiran räksytystä ja pian jonkin matkan päähän ilmestyi kaksijalka koira mukanaan. Ne olivat ilmeisesti lähteneet aikaiselle lenkille. Koiran kova haukku ja kaksijalan kamala pakokauhuinen mörinä ajoi ketun pois. Se pinkoi syvemmälle metsään selkeästi haluamatta kokeilla tapella sekä koiraa, että kaksijalkaa vastaan. Rontti päästi helpottuneen henkäyksen.
“Kiitos paljon!” hän huusi kaksijalalle, joka oli kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt kipittämään rivakasti pois koiransa kanssa.
Rontti odotti vielä hetken puun oksalla katsellen alas, kunnes viimein kapusi takaisin maan kamaralle ja lähti tepastelemaan suuntaa, jossa oletti kaksijalkalan olevan. Hän olisi seurannut kaksijalan ja koiran hajua, mutta hän oli surkea jäljttämään mitään ja muut metsän hajut ja ketun väkevä haju peittivät näiden hajua hyvin. Rontti siis yritti vain päätellä mihin nämä olivat kulkeneet.
Rontti katseli ympärilleen. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta missä hän oli. Raidallinen kolli oli kulkenut jo ikuisuudelta tuntuvan ajan, eikä mikään hänen ympärillään näyttänyt edes hämärästi tutulta. Aurinko oli mennyt piiloon pilviverhon taakse, eikä Rontti voinut siis päätellä aikaa sen kautta. Pentu pohti oliko ilta jo hämärtymässä vai oliko hänellä vielä runsaasti aikaa etsiä tietään takaisin kotiin, mutta oli miten oli, hänen täytyi löytää itselleen jo pian suojapaikka, jos alkaisikin sataa.
Juuri kollin ajatellessa sadetta ja sitä, miten hänen täytyisi etsiä itselleen suojapaikka, alkoi taivaalta tipahdella kylmiä pisaroita hänen kasvoilleen. Rontti värähti inhosta ja pörhisti turkkiaan entisestään. Hänen täytyisi löytää suojaa ja pian, muussa tapauksessa hän olisi yön kylmissään ja märkä. Raidallinen kolli alkoi tästä syystä katsella ympärilleen ja arvioida, jos mikään paikka voisi millään tavalla näyttää hyvältä paikalta suojautua sateelta. Hänen katseeseensa osuikin tiivis pensaikko, joka näytti ainakin suurimmalta osalta vesitiiviiltä.
Rontti asettui pensaikkoon ja yritti käpertyä hyvään asentoon nukkumaan. Jos hänen olisi mitenkään mahdollista saada unta siihen väliin, hän nukkuisi mielellään. Hän tarvitsisi energiaa löytääkseen myöhemmin takaisin kotiin.

Rontti kiskoi itsensä ulos pensaikosta. Hänellä oli kylmä ja hänen jäsenensä tuntuivat jäykiltä. Hän ei ollut kovalla maalla saanut juurikaan unta ja aina vähän väliä pensaiden oksien välitse oli päässyt läpi pisaroita, jotka olivat imeytyneet hänen turkkiinsa. Hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan aikaisemmin nukkunut yhtä huonosti, mutta väsymyksestä ja hänen sisuksiaan kalvovasta nälästä huolimatta pentu lähti jatkamaan matkaansa.
Rontti kuunteli harmistuneena vatsansa murinaa. Hänellä oli jo kova nälkä. Kolli oli tottunut siihen, että milloin vain hän ikinä halusikaan, hän saattoi mennä takaisin kotiin syömään hieman nappuloita ja palata sitten takaisin leikkiensä pariin. Nyt tilanne ei kuitenkaan ollut sellainen. Hän oli kylmissään ja nälissään ja hänen täytyi keksiä mitä hän saattaisi syödä tai hän nääntyisi.
Pentu kuuli kuitenkin yhtäkkiä puhetta kaukaisuudesta. Hän lähti seuraamaan varovasti ääniä ja lähestyi koko ajan. Pian hän vilkaisi ulos pensaista ja näki pienen kissajoukkion, joka muodostui neljästä eri kissasta. Ne naureskelivat ja söivät yhdessä hiiriä lintuja ja oravia. Rontti ei ollut koskaan maistanut niitä, mutta ajatteli, että voisi kokeilla pyytää näiltä kissoilta, jos he suostuisivat antamaan hänelle hieman ja sitten johdattamaan hänet takaisin kotiinsa.
Rontti asteli ulos pensaasta ja heti jokainen kissa hiljeni. He katsoivat häneen silmät sirillä ja luimistivat korvansa.
“Tervehdys! Minä olen Rontti ja tulen eräästä kaksijalkalasta. Olen eksynyt ja kovin nälissäni ja huomasin teidän syövän noita… eläimiä”, Rontti aloitti ja osoitti kissojen nappaamiin saaliisiin. “Ajattelin kysyä, jos teiltä liikenisi yhtään ruokaa ja apua olisin erittäin kiitollinen asiasta.”
“Vai että ruokaa tulit vaatimaan”, yksi kissoista sanoi hitaasti. Hänen äänessään oli häivähdys ivaa, kun hän puhui Rontille.
“Ja vaatimaan apua kotisi löytämisessä”, toinen kissa sanoi. Rontti katsoi heitä hetken hiljaa, kunnes puhui taas.
“En minä vaatinut mitään, pyysin vain”, hän sanoi. Kissat vilkaisivat toisiinsa ja sitten virnuilivat raidalliselle kollille. Rontti ei ymmärtänyt mitä oli meneillään. Mikä heistä oli niin hauskaa?
“Voi kuule pieni pentu. Tähän vuodenaikaan ei ole enää kamalasti riistaa ruoaksi ja mekin olemme nälkäisiä. Voisi olla, että kissanpentu saattaisi maistua yllättävän hyvälle”, yksi kissoista sanoi ja lähestyi häntä ottaen kyntensä esille. Rontti jähmettyi ihmetyksestä ja pelosta paikalleen. Kissat ympäröivät hänet nopeasti ja yhtäkkiä kolli tajusi, että hänellä ei ollut enää pakotietä.
Lähin kissoista nojautui aivan kollin kuonon eteen niin, että heidän kuonojensa välillä oli vain noin hiirenmitta ilmaa. Kissa oli paljon Ronttia suurempi ja hän virnisti ensin ilkeästi ja sitten loikkasi pennun päälle painaen tämän maata vasten ja puristaen kynsiään tämän lihaan. Rontti päästi rääkäisyn, kun kissa seisoi puoliksi hänen päällään. Kissa hönkäisi hänen naamalleen samalla, kun puhui.
“Pystyn tappaa sinut vaikka silmät sidottuna”, tämä sanoi ja iski molemmilla etutassuillaan Ronttia naamaan vuoron perään. Pentu parkaisi ja onnistui jotenkin mönkimään irti tämän otteesta. Hän loikkasi pystyyn ja lähti ravaamaan karkuun. Kuitenkin hän kuuli takanaan juoksuaskelia, kun nyt toinen kissoista lähti jahtaamaan häntä. Muut näyttivät menettäneen mielenkiintonsa jo täysin.
Rontti päästi äänekkään voihkaisun, kun kissa iskeytyi häntä selkään ja painoi hänet maata vasten repien takatassuillaan hänen selästään suuria karvatuppoja. Rontti onnistui kohottamaan etutassuaan, pyörähtämään kummalliseen asentoon ja huitaisemaan kissaa naamalle. Hän osui tämän nenään ja teki siihen pienen haavan. Kissa sihahti ja nosti tassunsa säikähdyksestä pois pennun päältä. Rontti näki tilaisuutensa tulleen ja juoksi taas täyttä vauhtia karkuun. Hän suuntasi eteenpäin ja pian pujahti pieneen kaninkoloon, joka sattui hänen silmäänsä.
Kolli tunsi kasvojaan kirvelevän toisen silmän kohdalta ja siitä vuosi verta. Kissan tekevät haavat olivat kipeitä ja Rontti nosti tassunsa niiden kohdalle. Hän tunsi lämpimän veren tassussaan ja katsellessaan sitä hän näki sen täynnä helakanpunaista lämmintä verta. Kollia alkoi kuvottaa. Siinä vaiheessa hän myös tajusi, että hän ei pystynyt avata silmäänsä. Haavan ympäriltä alue oli turvonnut niin, että kolli ei saanut silmäänsä avattua. Hän päästi vaimean vinkaisun ja käpertyi kauemmas kolon suusta, jotta häijy kissajoukko ei näkisi häntä, jos he lähtisivät etsimään häntä vielä.

Rontti avasi silmänsä. Hänen toinen silmänsä ei vieläkään avautunut ja häneen sattui. Hän katsoi ympärilleen väsyneenä. Kissat olivat kaikonneet ja hän oli nukahtanut koloon, koska oli vain odottanut ja odottanut.
Kolli hiipi ulos sieltä varovasti. Aikaisempien kissojen hajut olivat jo laimentuneet hieman ja hän uskaltautui astelemaan ulos asti. Hän palasi sinne, missä kissat oli ensi kertaa nähnyt ja huomasi heidän ruokiensa jäänteet. Heti hän tunsi pienen määrän helpotusta ja ravasi kaluamaan saaliseläimistä kaiken sen mitä jäljelle oli jäänyt. Ei se paljoa ollut, mutta Rontti ei aikonut valittaa. Ainakin hän saisi ruokaa.
Rontti lähti tassuttamaan eteenpäin saatuaan kaiken syötyä. Hän tykkäsi riistan mausta, vaikka ne olikin vain jämiä aiemmalta. Hänestä se oli ollut aika maukasta. Kolliin alkoi kuitenkin valua epätoivo ja synkkyys, kun metsä vain tuntui jatkuvan ikuisuuksiin hänen kävellessään. Hän ei tulisi koskaan löytämään kotiin ja mikä pahempaa hän ei tulisi enää koskaan näkemään Armasta. Hänen yksisilmäinen ystävänsä jäisi nyt ikuisesti yksin ja Rontti ei koskaan pääsisi kertomaan tälle tarinaa seikkailustaan metsässä.
Hän päästi pitkän huokauksen ja lähti jatkamaan matkaansa. Ehkä hän tapaisi pian jonkun, joka osaisi auttaa häntä palaamaan takaisin kotiin asti. Tai ehkä kaikki kissat olisivat kuin ne neljä jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Hän saisi kyllä sen vielä selville, mutta ennen sitä, hän yrittäisi itse löytää takaisin kotiin ja jatkaisi matkaansa.

Rontti oli vaeltanut mielestään jo ikuisuuden. Oli mennyt jo muutama auringonnousu siitä, kun hän oli kohdannut kissajoukkion ja saanut heiltä selkäsaunan. Kolli oli löytänyt jo kuihtuneiden lehtien seasta sitä yrttiä, jota oli nähnyt joidenkin tuntemattomien kissojen joskus laittaneen toistensa haavoihin. Hän oli siis ajatellut, että olisi hyvä jos hänkin kokeilisi sitä. Kolli oli siis laittanut silmänsä kohdalle sotkuisasti haavoihin kasvia ja se tuntui jatkuvasti valuvan pitkin hänen naamaansa.
Rontti jähmettyi paikalleen kuullessaan ääniä kaukaisuudesta. Jokin kulki siellä ja nuori kolli pelkäsi sen olevan jokin kamala petoeläin tai taas joukko ilkeitä kissoja hyökkäämässä kimppuun. Kuitenkin kollin uteliaisuus vei voiton ja hän lähti hiipimään eteenpäin yrittäen löytää äänen lähteen.
Rontti huomasi kissan kulkevan siellä. Aluksi hän luuli tämän olevan yksin, kunnes huomasi toisenkin kissan tassuttavan tämän perään. Rontti siristi silmiään ja yritti pysytellä hiljaa, mutta pian toisen katse pyyhkäisi vahingossa hänen ohitseen ja sitten palasi hänen kohdalleen. Kolli oli huomattu. Raidallinen pentu olisi lähtenyt juoksemaan karkuun, mutta oli liian järkyttynyt tekemään niin. Hän vain katsoi vähän matkan päässä edessään olevia kissoja täydessä sokissa.

//Valo?

Elämä uudessa kodissamme oli lähtenyt sujumaan vallan mainiosti. Olimme pysytelleet omassa huoneessamme, ja emokin uskalsi jo liikkua hieman vapautuneemmin. Mutta aina kun kaksijalka saapui paikalle, emo muuttui hyvin jännittyneeksi ja pelokkaaksi. Se ei antanut kaksijalan koskea itseensä lainkaan ja käski meidänkin pysyä kaukana kaksijaloista. Minä halusin kuitenkin näyttää emolle, ettei kaksijaloissa ollut mitään pelättävää, joten hakeuduin usein kaksijalan luokse ja puskin kehräten sen valtavan isoa jalkaa. Tässä kaksijalanpesässä asui naaras- ja kollikaksijalat sekä kaksi pienempää kaksijalkaa, jotka emon mukaan olivat pentuja. Välillä kuulimme myös vaimeaa koiran haukuntaa, joka sai aina emon karvat nousemaan pystyyn. Koira tai kaksijalanpennut eivät olleet tulleet kertaakaan meidän luoksemme, joka emon mielestä oli todella hyvä niin. Minä olin todella utelias. Olisin halunnut päästä tapaamaan kaksijalanpennut ja koiran!
Puoli kuuta oli mennyt hujauksessa, olimme kasvaneet Milan kanssa hurjasti. Osasimme jo kiivetä kiipeilypuun alimmalle tasolle aivan itse!
"Katso emo! Minä kiipeän korkeammalle!" Mila uhosi seistessään vierelläni puun alimmalla tasolla. Sisareni kumartui tasoa vasten, heilautteli holtittomasti häntäänsä ja ponkaisi itsensä kiipeilypuun paksua runkoa vasten. Mila oli minua taitavampi kiipeilijä, mutta se ei haitannut lainkaan kumpaakaan.
"Hyvä Mila, sinä pystyt siihen!" kannustin pentuetoveriani innoissani.
"Varo ettet putoa!" emo naukui huolestuneella äänellään lattialta. Mila liikkui mielestäni jo todella taitavasti kiipeilypuun runkoa pitkin, mutta ei tietenkään niin ketterästi kuin emo. Siskoni liikkuminen oli hitaampaa ja vaivalloisempaa, hän selvästi joutui ajattelemaan paljon kiivetessään. Eipä mennyt kauaakaan, kun Mila oli päässyt puun toiselle tasolle. Vaivalloisen näköisesti hän onnistui kapuamaan tason päälle, kunnes näin hänestä enää vain hännänpään. Yritin kuikuilla alemmalta tasolta sisartani, mutta pian en nähnyt edes hännänpäätä. Äkkiä naaras työnsi pään tason reunalle ja katseli alaspäin minua iloinen ilme kasvoillaan.
"Minä tein sen!" ruskeaturkkinen naaraspentu hihkaisi ja käänsi katseensa emoon, "näitkö sinä emo? Minä tein sen!" Minäkin katsahdin emoa, joka näytti rentoutuneen hiukan.
"Hyvä Mila, sinä olet jo todella taitava. Tulethan alas varovaisesti, ettet putoa", emo pyysi.
"Tietysti! Varovaisuus on toinen nimeni", Mila hymähti, mutta jäi vielä istuskelemaan toiselle tasolle. Hetken ajan tunsin, kuinka inhottava tunne valtasi mieleni. Minäkin olisin halunnut olla Milan kanssa ylhäällä ja katsella huonetta hänen kanssaan. Se tuntui kurjalta, enkä pitänyt siitä tunteesta lainkaan. Ravistelin päätäni ja pakotin tunteen tiehensä. En halunnut olla surullinen, sillä Mila oli itse tehnyt kovasti töitä suorituksensa eteen, ei se ollut syy olla surullinen. Onnistuin työntämään tunteen pois ilon tieltä. Katsoin hymyillen siskoani ja olin ylpeä hänen suorituksestaan. Tiesin, että kyllä minäkin vielä jonain päivänä pääsisin ylös hänen kanssaan, ja vaikken pääsisi, ei se haittaisi mitään. Emo oli opettanut, että kaikki eivät olleet hyviä samoissa asioissa. Jos joku toinen oli parempi jossain, hän oli huonompi toisessa asiassa.
Ajatukseni katkesi, kun kuulin huoneen oven avautuvan. Käänsin katseeni ovelle, josta naaraskaksijalka käveli sisään huoneeseen.
"Ruokaa!" Mila hihkaisi innoissaan ja alkoi kavuta vauhdilla alas tasolta. Alin taso, jolla minä istuin, oli niin alhaalla, että uskalsin loikata siitä suoraan lattialle. Lähdin kiirehtimään kaksijalan luokse toiveena saada vähän rapsutuksia ja ruokaa. Emo livahti nopeasti kiipeilypuun alla olevaan koloon. Loikin kaksijalan pitkien jalkojen juuressa iloisesti miukuen.
"Apua!" parahdus sai minut pysähtymään välittömästi, ja kaksijalka oli vähällä talloa päälleni. Kuului tömähdys, ja käänsin äkkiä katseeni kohti Milaa. Sisareni oli mätkähtänyt kiipeilypuun tasolta maahan ja makasi siinä kivusta parahdellen.
"Mila!" emo parkaisi ja syöksähti välittömästi ulos turvallisesta kolostaan sisareni luokse. Myös kaksijalka sai vauhtia jalkoihinsa. Se jätti ruuat maahan ja juoksi huoneen toiselle puolelle puusta pudonneen Milan luokse. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin emon niin lähellä kaksijalkaa. Kaksijalka kurotti kätensä kohti Milaa, mutta emo syöksyi väliin hurjasti sähisten, niskavillat pystyssä.
"Älä koske tyttäreeni!" emo ärähti vihamielisesti ja sivalsi terävillä kynsillään kaksijalan käpälää.
"Emo! Anna kaksijalan auttaa Milaa!" pyysin ja kipitin nopeasti perheeni luo kiipeilypuun edustalle. Kaksijalka oli vetäytynyt hieman kauemmas emosta ja Milasta. Mila makasi maassa itkien, hän oli selvästi kipeä. Minua alkoi pelottaa sisareni puolesta. Olimme jo menettäneet veljemme, enkä haluaisi menettää myös siskoani. Emo katsoi uhkaavasti kaksijalkaa, joka puhui lempeällä äänellään emolle.
"En anna sen viedä minun tytärtäni!" emo vastusteli, eikä suostunut irrottamaan vihaista katsettaan kaksijalasta.
"Kaksijalat osaavat auttaa, muistatko sinä? Ne auttoivat siellä entisessäkin paikassa kipeitä ja loukkaantuneita kissoja", nau'uin ja yritin pidätellä itkua. Milan onneton nyyhkytys sai minut todella surulliseksi. En pitänyt surullisuudesta, se sai minut voimaan fyysisestikin pahoin.
"Mila selviää kyllä", mutisin puoliääneen, yrittäen saada oloani paremmaksi, "Mila selviää kyllä."
Kaksijalka nousi ylös ja kiiruhti pois huoneesta. Kun ovi oli painettu kiinni, emo uskalsi vihdoin kääntyä loukkaantuneen Milan puoleen. Minäkin kiiruhdin heidän luokseen.
"Emo, minuun sattuu!" Mila parahti onnettomasti itkien. Painoin kuononi vasten sisareni kylkeä, yrittäen lohduttaa häntä. En halunnut nähdä rakkaimpiani niin surullisina, se oli ihan kamalaa!
"Voi Mila, sinä selviät kyllä. Kaksijalka auttaa sinua ja kaikki kääntyy vielä parhain päin!" yritin naukua niin iloisesti kuin vain pystyin, jotta Mila voisi uskoa minun sanaani, "ainakin sinä olet hengissä. Tuollainen pudotus olisi voinut vaikka viedä henkesi!"
Mila katsoi minua edelleen nyyhkyttäen, mutta kiitollinen ilme kasvoillaan.
"Ei", emo sähähti ja katsahti minua terävällä katseellaan, "minä en anna kaksijalkojen viedä Milaa."
"Mutta emo, eivät kaksijalat halua meille mitään pahaa", nau'uin päätäni ravistellen, "ne parantavat Milan ja tuovat hänet takaisin. Minä lupaan!" Uskoin sanoihini täysin, sillä en nähnyt mitään syytä, miksi kaksijalat olisivat halunneet viedä Milan meiltä pois. Kaksijalat olivat aina kohdelleet meitä hyvin ja kohtelisivat vastaisuudessakin. Kaksijalat olivat hyviä. Emo pudisteli päätään, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun ovi aukesi taas. Nyt sisään astuivat sekä naaras- että kollikaksijalat. Kollikaksijalka piteli kädessään samaista koppaa, jossa me olimme tulleet uuteen kotiimme, ja naaraskaksijalka lähestyi meitä varovaisin askelin. Emo käännähti nopeasti kaksijalan puoleen ja yritti iskeä sitä kynsillään, mutta kaksijalka väisti sen juuri ja juuri. Minä peräännyin pari askelta taaemmas, jotta kaksijalat saisivat viedä Milan hoidettavaksi. Naaraskaksijalka onnistui tarttumaan emoa niskasta kiinni ja vetämään hieman kauemmas maassa makaavasta Milasta. Kaikki kävi todella nopeasti. Kollikaksijalka kaappasi varovaisesti Milan karvattomiin käpäliinsä ja siirsi hänet koppaan. Emo rääkyi ja räpiköi naaraskaksijalan otteessa, yrittäen vahingoittaa kaksijalkaa.
"Emo! Älä tee kaksijalalle pahaa!" pyysin onnettomana vähän matkan päässä, mutta emo ei kuunnellut. Kollikaksijalka kiikutti kopan ja Milan ulos huoneesta, jonka jälkeen naaraskaksijalka irrotti otteen emosta. Emo syöksyi välittömästi naaraskaksijalan pitkään jalkaan kiinni. Kaksijalka päästi ilmoille kivuliaan ärähdyksen, mutta ei edelleenkään tehnyt emolle pahaa, vaikka emo oli iskenyt hampaansa kiinni kaksijalan jalkaan. Minua jännitti niin, etten uskaltanut katsoa. Ummistin silmäni ja painauduin maata vasten makaamaan. Emo sähisi hurjasti ja kuului paljon kolinaa ja kaksijalan huutoa, askeleita ja emon raivokasta murinaa.
"Älä koske minuun!" emo ärjyi, jonka jälkeen ovi paukahti kiinni. Raotin varovaisesti silmiäni, nähden emon karvat pystyssä oven edessä. Hän alkoi raapia ovea kuin hurjapää.
"Tuokaa minun tyttäreni takaisin senkin kaksijalan ketaleet!" emo ulvoi, mutta turhaan. Kaksijalat olivat jo vieneet Milan. Äkkiä emon raivo laantui ja hän lyyhistyi maahan itkemään onnettomana. Minä kiiruhdin hänen luokseen ja painoin pääni vasten emon isoa lapaa.
"Voi emo, älä ole surullinen", pyysin vaimealla äänellä, "minä olen aivan varma, että Mila kyllä palaa vielä parempana kuin koskaan! Kaksijalat ovat hyviä, sano minun sanoneen."

Köllöttelin heinäkasan päällä kyljelläni silmät puoliksi ummessa. Mahani oli yhä kylläinen jokin aika sitten Ullan kanssa nauttimastamme lehmänmaidosta. Se oli ollut kokemus, joka oli vienyt makunystyräni matkalle rasvaiseen paratiisiin! Toivoin saavani maistaa sitä lisää pian.
Korvani liikahtivat, kun niihin pyrki ääniä. Raotin raukeana silmiäni ja näin Järkäleloikan tassuttavan itseäni kohti. Räpäytin silmäni kokonaan auki ja loin naamalleni iloisen ilmeen. En ollut nähnyt kumppaniani melkein koko päivänä, sillä Ulla oli pitänyt minut kiireisenä navettatöillään.
"Oletko sinä vielä toipunut työpäivästäsi?" Järkäleloikka virnisteli tullessaan makaamaan hänen viereensä. Tyrskytiikeri kehräsi ja kurkotti lipaisemaan kollin korvia hellästi.
"Eiköhän tämä tästä", virnuilin takaisin, haukotellen heti perään. "Tällaista työntekoa kestää, jos siitä seuraa makoisa palkkio."
Järkäleloikka kohotti kysyvästi kulmaansa. "Mikä palkkio?" Hänen nenänsä värisi, kun hän kurottui nuuhkimaan kuonoani. "Mitä sinä olet oikein syönyt?"
Lipaisin suupieliäni tyytyväisenä. "Lehmänmaitoa. Sain maistaa sitä sen jälkeen, kun olin autellut Ullan kanssa kaksijalkoja navetassa."
Kumppanini pään sisällä näytti käyvän melkoinen ajatustyö, kun tämä prosessoi juuri mainitsemiani outoja käsitteitä, jotka olivat olleet vieraita myös minulle ennen tätä päivää. Kehräsin huvittuneena kollin hämmentyneelle ilmeelle.
"Minä voin näyttää sinulle myöhemmin, mistä on oikein kyse", naukaisin ja kallistin sitten hieman päätäni kysyessäni: "Mitä te teitte Sepon kanssa?"

//Järksy? B-)

Kalle meni äkkiä poissa tolaltaan, kun kuuli Murun ikävät sanat. Toki Kalle itsekin oli kuullut, kun Myy oli kehottanut häntä olemaan lähtemättä Neposen kanssa seikkailuille. Vaaleaturkkinen kotikisu oli ajatellut, että naapurikissa oli vain höpsö ja suotta huolissaan Kallesta. Mutta nyt Kalle oli hieman loukkaantunut siitä, että Muru oli mennyt ja puhunut Myyn kanssa pahaa Neposesta, Kallen ystävästä! Kalle ei ollut fiksuin kissa, mutta hän ei pitänyt selän takana puhumisesta. Naamiokuvioinen kolli luimisti korviaan ja katsoi Murua pettyneenä.
"Miksi te ette luota Neposeen? Hän on minun tärkeä ystäväni, en pidä siitä miten sinä ja Myy puhutte hänestä", Kalle naukui suivaantuneena ja ravisteli inhoten päätään. Kolli ei osannut tulkita Murun ilmettä, vaikka ihan tosissaan yritti. Juuri nyt hän olisi halunnut tietää, mitä hänen ystävänsä päässä oikein liikkui.
"Minä luulen, että te ette pidä Neposesta koska hän on kokenut niin paljon seikkailuita. Mieti nyt, miten surullinen hänestä tulee jos hän kuulee mitä olette puhuneet!" Kalle parahti.

//Muru?

Rontti nousi pediltään. Hän oli viime aikoina ajatellut vain enemmän ja enemmän metsän tutkimista. Kolli oli jo ajatellut hieman, että karkaisi ilman Armasta ja menisi yksin, mutta aina kun hän oli edes osittain yrittänyt, jotenkin koko homma oli mennyt pieleen.
“Armas, emmekö me vain voitaisi mennä tutkimaan metsää?” Rontti pyysi tökäten väsyneen oloista ystäväänsä.
“Rontti, olen sanonut sinulle lukemattomia kertoja, että se voisi olla vaarallista vielä pentuikäisille kissoille, kuten minä ja sinä. En halua että mitään pahaa sattuu. Jos sinulle kävisi mitään, syyttäisin siitä tahtomattakin itseäni, ja ajattele kotiväkeämme. Ajattele kuinka surullisia niistä tulisi, jos jotain sattuisi emmekä koskaan palaisi”, Armas naukui huolestuneella äänellä. Rontti sipaisi ystävänsä kylkeä hännällään.
“Jos et aio lähteä, lähden yksin”, raidallinen kolli naukaisi pilke silmissään yrittäen saada Armaan suostumaan, mutta se saikin hänen ystävänsä vain paniikkiin.
“Rontti, älä! Ole kiltti. En halua, että lähdet”, kolli sanoi paniikista värisevällä äänellä. Rontti huokaisi ja painoi päänsä.
“Hyvä on. Odotetaan sitten, mutta jos se kestää ikuisuuden, lähden kyllä”, kolli naukaisi. Armas rentoutui ja näytti hyvin helpottuneelta.
“Kiitos, Rontti”, hän sanoi hiljaa ja tassutti sitten pois. Rontti huokaisi. Armas sai hänet tuntemaan syyllisyyttä vain ajatellessaan lähtemistä. Mitä hän voisi tehdä. Ei hän jaksaisi millään odottaa, kunnes he olisivat vanhempia.
Rontti tassutti pedille, jonka kaksijalat olivat heille antaneet. Hän päätti sitten kuluttaa aikaa nukkumiseen, jos Armas ei kerta aikonut tehdä jotain oikeasti hauskaa hänen kanssaan. Kyllä Rontti sisimmässään kuitenkin tiesi, että hän aikoi vielä lähteä sinne yksin. Armas saisi todisteen, että siellä ei ollut vaarallista ja sitten he voisivat seikkailla yhdessä, mutta ennen sitä hänen täytyi tehdä suunnitelma.

Muru alkoi pikkuhiljaa menettää kärsivällisyyttään, kun Kalle vain jatkoi jankkaamista Neposen pesän etsimisestä. Kilpikonnavalkoinen naaras käänsi närkästyneen katseensa Kalleen.
"En halua lähteä seikkailulle - etenkään etsimään Neposta. Ymmärtäisit jo", Muru naukaisi ärtyneenä.
Todellisuudessa naaras oli enemmänkin pettynyt. Hänestä tuntui, että Kalle välitti Neposesta paljon enemmän kuin hänestä. Ei Muru oikeasti tiennyt, oliko Neponen niin epäilyttävä ja huono roolimalli, mitä suuren kollin rehvastelevista puheista sai kuvan. Mutta Muru ei pitänyt siitä, miten törkeästi tuo vei Kallen huomion häneltä, tai siitä, miten kiintynyt Kalle oli Neposeen. Naamiokuvioinen kolli suorastaan ihaili sitä junttia. Muru oli varma siitä, että Neponen väritteli tarinoitaan oikein huolella. Ei ollut mitenkään mahdollista, että Neponen, tavallinen kotikisu, olisi päihittänyt kahta suurta koiraa tai villejä metsäkissoja, Muru ajatteli.
"Etkö sinä pidä Neposesta?" Kallen ilme oli kovin hämmentynyt.
Muru ei tiennyt mitä vastata, joten päätti kierrellä hiukan:
"Puhuin yksi päivä Myyn kanssa. Hänkin oli sitä mieltä, ettei Neposen seurassa liikkuminen ole kovin hyvä idea."

//Kalle?

Kalle oli suorastaan pettynyt, kun Muru ei ollutkaan yhtä innoissaan seikkailusta kuin Kalle. Tosin kirjavalla naaraskissalla oli pointti: he eivät todellakaan tienneet, missä Neponen asui… Neponen oli aina tullut heidän luokseen, eikä vanhempi kolli ollut koskaan vienyt Kallea omaan kotiinsa. Kalle sai mielestään aivan loistavan idean. Hän pomppasi pystyyn ja katsoi Murua todella innostuneesti. Parhaan ystävän katse oli edelleen vakavailmeinen, eikä Kallen innostus ollut tarttunut Muruun.
“Mutta Muru”, naamiokuvioinen kolli hihkaisi, “mitä jos me pidämme ihan oman seikkailun? Voisimme mennä etsimään Neposen kotia!”
Ajatus oli Kallen mielestä suorastaan nerokas! Hän oli ylpeä, että oli keksinyt sen. Kallen pettymykseksi Muru ei edelleenkään vaikuttanut innostuneelta. Kotikisunaaras nuolaisi suorastaan välinpitämättömästi rintakarvojaan.
“Eihän meillä ole mitään tietoa, missä Neponen asuu. Kaksijalkala on todella suuri, miten edes tunnistaisimme hänen pesänsä jos löytäisimmekin sen?” Muru esitti kysymyksen. Kalle huokaisi.
“Voi Muru, ajattelet liian paljon. Kyllähän minä Neposen hajut tunnistan! Etsitään ne, niin löydämme varmasti Neposen”, Kalle naukui.

//Muru?

Armas nukkui rauhallisesti Rontin vieressä. Raidallinen kolli katsoi ystäväänsä tylsistyneenä.
“Armas! Armas! Armas herää jo!” Rontti hätyytti, mutta yksisilmäinen kolli vain haukotteli, ynähti ja vaihtoi asentoa. Rontti päästi pitkän huokauksen.
“Senkin typerä karvapallo”, hän sihahti ja tassutti pois kollin viereltä. Kolli halusi tehdä jotain tai tarkemmin sanottuna hän halusi lähteä taas ulos, mutta Armas vain nukkui ja nukkui.
“Voisin lähteä metsään, nyt kun Armas nukkuu”, Rontti pohti ääneen, mutta pudisti sitten päätään. “Ei, ei. Olen tehnyt hänelle lupaukseni ja pidän siitä kiinni. Myöskin, en haluaisi jäädä vahingossakaan kiinni, jos Armas lähtisi perääni ja löytäisikin minut”, hän järkeili. Kolli päästi huokauksen ja meni taas kiinni olevalle suuaukolle maukumaan.
Jonkin aikaa mau’uttuaan kaksijalka tuli viimein aiukaisemaan hänelle reitin ulos.
“Kiitoksia. Tulen pian takaisin, mutta mikäli Armas herää ennen paluutani, ilmoittakaa hänelle, että lähdin ulos”, Rontti naukaisi kaksijalalle ja tassutti ulos. Hän suuntasi aidalle ja loikkasi sen päälle.
Hetken kuljettuaan kolli huomasi kissan yhden kaksijalanpesän ikkunan toisella puolen. Hänen silmänsä levisivät täydestä innosta ja hän loikki ikkunalle.
“Hei! Minä olen Rontti, kuka sinä olet?” kolli huusi ikkunan toisella puolella istuvalle kissalle. Hän katsoi kissaan, joka katseli häntä kahdella erivärisellä silmällään sisältä käsin.
“Minä olen Lintu. Osaisitko auttaa minut ulos täältä? En saisi poistua pesästä, mutta haluan verrytellä jalkojani”, tummanharmaa kolli huusi Rontille. Rontti katseli ympärilleen.
“Olisiko siellä aukinaista ikkunaa, tai jos kaksijalka poistuisi ulos, voisit kokeilla livahtaa ulos ennen kun se sulkee uloskäynnin liikkuvalla seinällä?” raidallinen kolli ehdotti Lintu nimiselle kollille. Hän toivoi voivansa auttaa tätä ja saavansa tästä itselleen ystävän. Tummanharmaa kolli katosi alas ikkunan edestä ja lähti jonnekin. Rontti jäi siihen odottamaan, mikäli tämä tulisi takaisin.
Kesti tovi, kunnes Linnuksi itsensä esitellyt kolli saapui takaisin.
“En löytänyt aukinaisia ikkunoita, ja kaksijalat ovat lähteneet pesästä jo aikaisemmin. Olisiko sinulla mitään muita ideoita, jolla saada minut ulos? Haluaisin kovasti hengittää raikasta ulkoilmaa, mutta kaksijalkani eivät pidä siitä, että kuljen ulkona”, kolli sanoi surkistuneella äänellä. Ronttia alkoi väkisinkin säälittää.
“Voimme me edelleen yrittää jotain. Tiedätkö miten kaksijalat saavat sisäänkäyntejä tai ikkunoita auki? Voisimmeko ehkä yrittää matkia sitä?” raidallinen kolli ehdotti toiselle huutaen edelleen ikkunan lävitse. Lintu nyökkäsi ja loikkasi alas. Rontti seurasi ikkunan lävitse mihin tämä meni. Pian hän kuuli räminää kiinni olevan uloskäynnin toiselta puolen. Lintu yritti selvästi saada oven auki. Rontti meni sen toiselle puolelle. Hän näki uloskäynnin tukkivan liikkuvan seinän pienen ulkoneman aina tärähtelevän, kun Lintu yritti selkeästi saada sitä auki. Rontti muisti silloin, miten kaksijalat aina painoivat sitä, jotta se suuaukko aukeaisi ja liikkuva seinä alkaisi liikkua.
“Loikataan yhtä aikaa! Silloin painoa on enemmän ja saatamme saada sen painettua!” Rontti kuuli Linnun huutavan toiselta puolelta.
“Selvä!” raidallinen kolli huusi toiselle kissalle. Hän odotti hetken, kun Lintu alkoi laskea takaperin ja huusi merkin. Sitten Rontti ponnisti itsensä ulkonemalle ja roikkui siinä koko painollaan yrittäen kääntää sen alas asti. Kuitenkin pentuikäisen kollin paino ei ollut tarpeeksi ja ulkonema kääntyi vain vähäsen. Lintu jatkoi yrittämistä ja Rontti yritti tahdittaa itsensä tämän mukaan, mutta he eivät edes yhdessä onnistuneet.
Lintu päästi toisella puolella äänekkään sihahduksen ja alkoi sitten ilmeisesti raapia liikkuvaa seinää. Rontti tunsi huonoa omatuntoa siitä, että ei ollut onnistunut auttamaan toista kissaa.
“Olen pahoillani Lintu! Olisin halunnut leikkiä kanssasi mielelläni”, raidallinen kolli sanoi surkeana. Lintu päästi ärähdyksen ja Rontti kuuli hänen siirtyvän taas ikkunalle. Hän seurasi ääntä ja loikkasi taas ikkunan eteen. Lintu ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Etkö voisi hakea kaksijalkojasi ja laittaa heidät päästämään minut ulos”, kolli tuhahti ilottoman sarkastisesti ja pyöräytti silmiään.
“Olen oikeasti todella pahoillani! En vain ole tarpeeksi taitava keksimään sinulle pakoreittiä”, Rontti naukui surullisena.
“Missä sinä asut? Jos pääsen karkuun, tulen tapaamaan sinua”, Lintu kysyi. Ronttia ihmetytti, miten kolli vaikutti yhtäkkiä niin rennolta.
“Asun tuolla suunnassa. Se on lempeän keltainen kaksijalanpesä kahden harmaan välissä. Olen kyllä luultavasti ulkona, niin saatat löytää minut helposti”, raidallinen kolli sanoi iloinen pilke ruskeissa silmissään. Lintu nyökkäsi ja Rontti loikki pois. Hän lähti kohti kotia, mutta ei kerennyt pitkälle, kun Armas jo saapui häntä vastaan.
“Hei Rontti! Huomasin, että et ollut enää pesässä ja huolestuin, että jotain olisi voinut sattua. Tulin siis etsimään sinua, onneksi olet kunnossa”, oranssi kolli naukui hänen yksi silmänsä iloisesti kimmeltäen.
“Turhaan murehdit, mutta miten löysit minut?” Rontti kysyi. Armas kehräsi.
“Seurasin vain hajuasi. Se oli helppoa, kun olit kulkenut vain yhteen suuntaan, etkä tehnyt mitään kierroksia. Palataanko takaisin kotiin, vai lähdetäänkö vielä tutkimaan paikkoja?” Armas kysäisi.
“Tutkitaan vielä. Tapasin muuten erään Lintu nimisen kollin. Yritin auttaa häntä karkaamaan ulos, koska hänen kaksijalkansa eivät päästä häntä, mutta en onnistunut. Voin esitellä sinut hänelle myöhemmin, jos haluat”, raidallinen kolli ehdotti ystävälleen. Armas nyökkäsi.
“Se olisi mainiota.”

Muru oli juuri herännyt oikein makoisilta päiväuniltaan kaksijalkojen suurelta pediltä Kallen vierestä, ja alkanut puhdistamaan pitkää kirjavaa turkkiaan, kun Kalle ehdotti, että he yhdessä lähtisivät etsimään Neposta.
”Hän voisi viedä meidät hurjalle seikkailulle!”
Kallen silmissä oli se tavanomainen, innokas pilke. Muru käänsi katseensa pois päin.
”Minä olen mieluummin kotona”, naaras maukaisi pienen huokaisun kera.
”Mutta Muru, seikkailu voisi piristää sinuakin! Et tiedäkään, miten mahtavaa oli seikkailla kokeneen konkarin kanssa!”
Murusta tuntui tosi pahalle, kun Kalle puhui Neposesta. Neljäsosakuu sitten Kalle oli vain häipynyt Neposen kanssa seikkailulle mitään sanomatta, minkä jälkeen Muru oli mököttänyt, mutta leppynyt lopulta, kun Kalle lopulta oli vaiennut Neposesta. Nyt kolli kuitenkin muistutti Murua siitä päivästä, ja naarasta alkoi tympiä oikein kovasti. Kirjava naaras ei edelleenkään pitänyt Neposesta — vanhempi kolli tuntui tahallaan vievän Kallen huomion häneltä.
”En tiedä, Kalle… Minusta on huono idea lähteä ulos Neposen kanssa. Sitä paitsi emme edes tiedä, missä hän asuu”, Muru tokaisi.

//Kalle?

AURA
Puh: 5kp -
Järkäleloikka: 4kp -
= 9KP

ELANDRA
Kalle: 23kp! - 100KP soturi-ikäisenä ansaittu, täten Kalle on valmis saamaan pentuja.
Lola: 78kp! -
=101KP

EMPPUOMPPU
Kobra: 10kp -

KOIVU
Neponen: 16kp -

KÄÄRMIS
Rontti: 21kp! -

LONKERO
Aave: 5kp -

SAAGA
Sipuli: 6kp -

“Emo, mitä kaksijalat nyt tekevät?” kysyin iloisella äänellä, kun katselin kahden valkoturkkisen kaksijalan touhuavan huoneen toisella laidalla.
“En minä tiedä Lola”, emo vastasi kireällä äänellä ja paransi asentoaan. Vilkaisin Milaa, joka nukkui rauhallisesti emon vatsan suojassa. Oloni tuntui haikealta muistaessani, että vielä neljäsosakuu sitten meitä oli ollut täällä yksi enemmän. Milo oli ollut liian heikko selviytyäkseen, niin emo oli sanonut meille.
Kaksijalat olivat tulleet kotiimme ja tuoneet meidät tänne puoli kuuta sitten. Emo sanoi, ettei kaksijalkoihin saisi luottaa. Olin ollut hädissäni, kun kaksijalat olivat nostaneet minut ensimmäisen kerran karvattomilla tassuillaan ilmaan ja työntäneet jotain suuhuni. Mutta kun olin huomannut suuhuni tulevan maitoa, olin rentoutunut välittömästi.
Emo sähisi ja murisi aina, kun kaksijalat tulivat lähelle, mutta minusta kaksijalat eivät olleet hullumpia. Joka päivä he toivat emolle ruokaa ja antoivat meille maitoa, joten en ymmärtänyt mitä pahaa kaksijaloissa oli.
“Lola, tule lähemmäs”, emo komensi lempeällä äänellä.
“Mutta emo, minä niin haluaisin katsoa mitä kaksijalat tekevät”, nau’uin ja käännyin katsomaan anoen emoani. Hänen kireä ilmeensä kertoi, että nyt olisi toteltava. Pettyneesti kävelin emon luokse, mutta ilmeeni kirkastui äkkiä; emon ja Milankin luona oli aina hauskaa. Tönäisin hellästi nukkuvaa sisartani, joka säpsähti hereille ja nosti päänsä pystyyn hämmentyneenä.
“Mila, voisitko sinä leikkiä kanssani?” kysyin iloisella äänellä. Ruskeaturkkisen pentuetoverini suu avautui haukotukseen ja naaras pudisteli päätään.
“Minä haluan nukkua nyt, Lola”, Mila huokaisi väsyneenä, “kaksijalat herättivät minut monta kertaa yöllä..”
Olin pettynyt, mutta ymmärsin Milaa paremmin kuin hyvin. Väläytin tälle lämpimän hymyn.
“No, nuku sitten”, sanoin lempeällä äänellä ja katsoin, kuinka Mila painoi päänsä takaisin emon vatsan vierelle nukkuakseen.
Huokaisin hiljaa, kun huomasin myös emon ummistaneen silmänsä. Minua kaksijalkojen yölliset touhut eivät haitanneet, joten olin nukkunut yöllä todella hyvin. Olisin niin kovasti halunnut mennä salaa katselemaan kaksijalkojen touhuja lähempää, mutta tiesin emon suuttuvan jos hän huomaisi sen. Siispä minä pysyttelin emon vierellä ja silmäilin häkin perältä, mitä kaksijalat touhusivat.

Kului muutama päivä ja kaksijalat siirsivät meidät paikkaan, jossa oli muitakin kissoja. Ne kissat sähisivät ja murisivat pelottavasti, huutelivat keskellä yötä hävyttömyyksiä ja vaativat poispääsyä. Osa kissoista oli meitä vain hieman vanhempia pentuja, jotka itkivät onnettomina yöt ikäväänsä. Minun kävi kaikkia niin sääliksi. Välillä emokin yhtyi huutamaan hävyttömyyksiä, etenkin silloin kun kaksijalat kävivät hakemassa minut ja Milan pois emon luota. Mutta minua kaksijalat eivät pelottaneet. Ne eivät koskaan olleet tehneet meille mitään pahaa. Kaksijalat antoivat meille ruokaa, silittivät meitä ja pitivät sylissä. Minä nautin siitä todella paljon, mutta emo ei tuntunut ymmärtävän minua. Mila oli hieman varovaisempi kaksijalkojen kanssa, hän ei luottanut heihin aivan yhtä paljon kuin minä. Pidin eniten eräästä naaraskaksijalasta, joka usein höpötteli minulle omalla kummallisella kielellään. Olin oppinut tunnistamaan oman nimeni, joka oli Lola. Uusi häkkimme oli paljon edellistä suurempi. Siellä oli puu, jossa pystyimme kiipeillä ja laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa. Kaksijalat olivat tuoneet meille hienot, kiiltävät ruokakupit. Kupit täytettiin joka päivä kolme kertaa ja mekin olimme saaneet alkaa Milan kanssa maistella kaksijalkojen antamaa ruokaa. Emo oli opettanut meitä vähän kiipeilemään puussa, mutta emme olleet siinä kovin taitavia. Olimme vasta pieniä, joten emon mielestä meillä ei ollut mikään kiire oppia kiipeämään yhtä hyvin kuin hän kiipesi.
“Emo, jäämmekö me tänne pysyvästi?” kysyin emolta, joka oli asettunut lepäämään puun alla sijaitsevalle pehmeälle vuoteelle. Senkin kaksijalat olivat meille antaneet ihan pyytämättä. Emo kohautti lapojaan.
“En minä tiedä, Lola. Kaksijalat ovat todella arvaamattomia”, emo kertoi.
“Minusta tuntuu, etten minä halua enää palata vanhaan kotiimme. Minä pidän kaksijaloista, eikä meidän tarvitse enää olla nälissään”, naukaisin iloisesti, vaikka tiesin että emo oli kanssani eriä mieltä.
“Minäkään en halua olla enää nälissään, emo”, Mila yhtyi keskusteluun. Emo huokaisi.
“Voi pikkuiset, en minäkään. Minä lupaan olla siellä, missä tekin olette. Jos te ette tahdo enää luontoon, minä jään tänne teidän kanssanne. En hylkää teitä koskaan”, emo naukui kehräten ja alkoi sukia karhealla kielellään turkkejamme. Minä rakastin sitä, kun emo pesi turkkiani!

Päivät jatkuivat melko samanlaisina, kunnes eräänä päivänä häkkimme eteen saapui meille tuntematon naaraskaksijalka. Se haisi kummalliselta, mutta vaikutti mukavalta. Kaksijalka höpötteli meille. Hänen mukanaan oli meille tuttu naaraskaksijalka, josta minä erityisen paljon pidin. Meille tuttu kaksijalka avasi häkin oven ja alkoi kutsumaan meitä luokseen. Vilkaisin emoa kysyvästi.
“Emo, voisimmeko mennä katsomaan?” kysyin ja Mila yhtyi kyselyyn. Emo oli epävarman näköinen.
“Hyvä on, mutta minä tulen mukaanne”, emo vastasi huokaisten ja nousi ylös. Hän käveli kanssamme kohti kaksijalkoja. Minä ja Mila kirmasimme hänen edelleen. Meille tuttu kaksijalka ojensi tassunsa meitä kohti, jolloin puskin sitä vasten kovaäänisesti kehräten. Kaksijalka kaappasi Milan hellästi syliinsä ja näytti sitä vierellään seisovalle kaksijalalle.
“Emo! Lola! Minne ne vievät minut?” Mila huusi säikähtäen, kun tuttu kaksijalka siirsi siskoni tuntemattoman kaksijalan syliin. Emon suusta pääsi sähinää.
“Ette vie häntä!” emo sähisi ja ohitti minut, katsoen uhkaavasti kaksijalkoja. Sen huomatessaan kaksijalka siirsi nopeasti Milan takaisin häkkiin.
“Katso emo, eivät ne halua viedä Milaa pois”, yritin rauhoitella emoa, jonka häntä oli pörhistynyt ja niskavillat sojottivat pystyssä. Emo katsoi hurjistuneena kaksijalkoja ja tarttui Milan niskanahkaan, siirtäen tämän kauemmas häkin sisäänkäynniltä. Olisin halunnut, että emokin olisi voinut luottaa kaksijalkoihin. Juurihan ne todistivat, etteivät tahdo meille mitään pahaa, kun antoivat Milan heti takaisin emon sitä pyydettyä.
“Ei kaksijalkoihin saa luottaa noin sokeasti, Lola”, emo naukui lämpimällä, mutta terävällä äänellä ja mulkoili epäluuloisena kaksijalkojen suuntaan. Kaksijalat sulkivat häkin oven ja jäivät vielä hetkeksi keskustelemaan häkin eteen, ennen kuin ne kävelivät pois luotamme.
“Miksi se kaksijalka halusi katsoa minua?” Mila kysyi emolta. Emo ei ehtinyt vastata, kun joku kaiketi viereisestä häkistä oli kuunnellut keskustelumme ja tokaisi kylmällä äänellä:
“Se haluaa viedä sinut mukanaan, tai hyvällä tuurilla teidät kaikki. Eivät kaksijalat noin pieniä pentuja huoli ilman emoa. Kannattaa toivoa, että kaksijalka valitsee teidät. Voin luvata, ettette halua jäädä tänne loppuiäksenne.”
Häkin viereen oli pystytetty vaaleanruskea seinä, joten en nähnyt puhujaa lainkaan. Mutta kollikissa kuulosti vanhalta, hänen äänensä rohisi ja oli säröilevä.
“Valitsee meidät?” Mila kysyi uteliaana, “mitä se kaksijalka haluaa tehdä meille, jos se valitsee meidät?” Vanha kissa oli hetken hiljaa, kunnes vastasi käheällä äänellään:
“Se haluaa antaa teille kodin. Minullakin oli joskus sellainen, mutta sitten eksyin ja jouduin tänne. Ei kukaan huoli kaltaistani vanhusta, minä tiedän kuolevani tänne..”
Kissan puheet saivat minut surulliseksi. Mutta ajatus oikeasta kodista kaksijalkojen luona ei kuulostanut hullummalta. Voisimmeko todella saada sellaisen?
“Mutta voihan kaksijalka valita myös sinut?” kysyin varovaisesti vanhalta kissalta. Se päästi ilmoille huvittuneen naurahduksen.
“Ei niin käy. Kaksijalat haluavat aina pentuja tai hyväkuntoisia, nuoria kissoja. Minua ei kukaan halua. Ohikulkevat kaksijalat katsovat minua vain halveksuen”, vanhus naukui hieman katkeralla äänellä.
“Voi ei, minä olen pahoillani”, nau’uin surullisena. Kissan kertoma oli kerrassaan sydäntäraastavaa.
“Älä suotta ole. Minä olen jo elänyt parhaat päiväni. Saanpahan ainakin ruokaa täällä, eikä minun tarvitse olla yksin ulkona sään ja petojen armoilla”, kissa totesi syvän huokauksen saattelemana.
“Niin, ja onhan sinulla täällä paljon kavereita, kuten vaikka me!” Mila innostui. Emo väläytti sisarelleni terävän katseen ja pudisteli päätään. En ymmärtänyt, mikä vika Milan lausahduksessa oli. Ehkä emo ajatteli, ettei meidän pitäisi ystävystyä tuntemattomien kanssa…
“Heh, se on kiva kuulla”, vanha kolli hörähti.

Vielä saman päivän aikana se kaksijalka palasi luoksemme. Tällä kertaa kaksijalalla oli mukanaan valkeita suorakulmion mallisia, hyvin ohuita levyjä sekä pieni koppa. Kaksijalka pysähtyi meille tutun kaksijalan kanssa häkkimme eteen.
“Pysykää takanani, ne haluavat viedä teidät”, emo säikähti ja nousi nopeasti pystyyn. Emon karvat nousivat pystyyn, kun tämä katsoi kaksijalkoja hurjistuneen näköisenä.
“Mutta mitä se haittaa emo? Entä jos me saamme kaikki kolme yhteisen kodin?” Mila naukui ja puski hellästi emon takajalkaa. Emo pudisteli päätään.
“Emme me voi luottaa kaksijalkoihin.”
Kun kaksijalka ojensi karvatonta käpäläänsä meitä kohti, emo alkoi sähistä ja murista kuin vimmattu. Se iski kynsillään kaksijalkaa käpälään.
“Häivy siitä, senkin rumilus!” emo ärjyi kovaäänisesti mouruten. Kaksijalka vetäytyi taaemmas ja sanoi jotakin toiselle kaksijalalle. Toinen katosi hetkeksi näkyvistä, kunnes palasi takaisin luoksemme. Nyt kaksijalan tassut näyttivät kaksi kertaa aiempaa suuremmilta, kuin se olisi kasvattanut uuden nahan itselleen. Kaksijalka työnsi taas käpälänsä kohti emoa, joka edelleen käski kaksijalan painua tiehensä. Kaksijalka ei kuitenkaan totellut, vaan emon kynsien iskusta, sähinästä ja murinasta huolimatta se nappasi emoa niskasta kiinni ja veti emon pois häkistä.
“Ette vie minua minnekään! Päästä irti minusta!” emo rääkyi ja yritti rimpuilla irti kaksijalan otteesta. En ymmärtänyt, miten kaksijalkaa ei näyttänyt sattuvan lainkaan, vaikka emo puri ja raapi sen paksunahkaista käpälää.
“Emo!” Mila parkaisi ja lähti juoksemaan kohti emoa ja kaksijalkoja. En halunnut jäädä yksin, joten lähdin kömpelösti juoksemaan sisareni kanssa kohti emoa. Kaksijalat työnsivät emon pienempään koppaan ja laittoivat sen oven kiinni. Ovi oli miltei samanlaista ritilää, mitä häkkimmekin seinämät. En ehtinyt edes tajuta mitä kävi, kun kaksijalka oli jo napannut minut syliinsä. Emo rääkyi yhä hurjistuneena kopassa ja vaati, että kaksijalat päästäisivät hänet ulos eivätkä koskisi minuun tai Milaan. Minä en pelännyt. Olisin halunnut lohduttaa emoa, mutta en tiennyt miten. En uskonut, että kaksijalat halusivat tehdä meille mitään pahaa…
Nopeasti kaksijalat raottivat kopan ovea ja työnsivät minut sisään.
“Lola!” emo parkaisi ja vetäisi minut nopeasti kiinni itseensä, “missä Mila on? Veivätkö ne Milan?”
Kului vain pieni hetki, kun Milakin työnnettiin koppaan. Emo veti meidät vatsansa suojaan.
“Minä pidän teistä huolen, lupaan sen. Meille ei käy mitään”, emo vakuutteli selvästi hermostuneena. Käännyin katsomaan emoa kirkkailla silmilläni.
“Emo, eivät kaksijalat halua meille mitään pahaa”, vakuuttelin, uskoen täysin itse sanoihini, “minä luulen, että ne vievät meidät uuteen kotiimme!”
Emo pudisteli päätään.
“Voi Lola, et saa luottaa noin sokeasti kaksijalkoihin ja heidän hyvyyteensä”, emo huokaisi hiljaa.

Kaksijalat olivat laskeneet koppamme ylle jonkinlaisen peitteen, jolloin tuli lähes pilkkopimeää. Valo kajasti vain vähän peitteen raoista sisään koppaamme. Minä ja Mila matkasimme emon vatsan suojassa, kun kaksijalka nosti kopan ylös. Koppa huojui ja heilui, kun kaksijalka lähti kantamaan sitä kohti tuntematonta.
“Millainenhan uusi kotimme on?” kysyin malttamattomana.
“Mistä sinä tiedät, että me menemme uuteen kotiin? Emohan sanoi, ettei kaksijalkoihin saa luottaa”, Mila kuiskasi hiljaa. Kohautin lapojani ja katsoin iloisena sisartani.
“Kaksijalat ovat mukavia ja kilttejä, ja se vanha kolli kertoi, että ne hakevat meidät uuteen kotiin!” vastasin iloisella äänellä. Vaikenin, kun kopan ulkopuolelta alkoi kuulua erilaisia ääniä. Ne eivät olleet sellaisia, mihin olimme tottuneet. Kuulin lintujen laulua, kahinaa ja vaimeaa murinaa. Jossain kaukaisuudessa kuului kaksijalkojen puhetta ja koirien haukuntaa. Huomasin, miten emo jännittyi. Olin niin lähellä häntä, että saatoin kuulla hänen sykkeensä kiihtyvän. Yhtäkkiä kaksijalka laski meidät alas, sillä liike loppui. Kuului pamahdus, jota minä ja Mila säikähdimme. Taas oli aivan hiljaista, nyt minuakin alkoi vähän jännittämään.
“Emo, mitä tapahtuu?” kysyin varovaisesti, mutta emo ei vastannut mitään. Se veti meidät vain tiukemmin itseään vasten. Taas kuului ääntä, jota seurasi samanlainen, mutta hieman vaimeammin kuuluva paukahdus. Oli taas hetki hiljaista, kunnes kuulin naaraskaksijalan lämpimän äänen. En tiennyt mitä se sanoi, mutta kaksijalka kuulosti ystävälliseltä. Se oli valtava helpotus. Yllättäen ilmoille kajahti murahdus. Katseeni kääntyi emoon, joka näytti kauhistuneelta.
“Olemme taas hirviön sisällä”, emo naukaisi jännittyneenä, selvästi peläten. Emo oli kertonut hirviöistä, mutten ollut koskaan päässyt näkemään sellaista. Hirviöt olivat valtavia, kovaäänisiä ja pahanhajuisia, ne juoksivat eteensä katsomatta hurjalla vauhdilla ja saattoivat juosta kissojen yli.
Murina jatkui ja tuntui siltä kuin olisimme taas liikkuneet, mutta liike oli tasaisempaa kuin kaksijalan kantaessa koppaa. Nyt hytkähtelimme vähän väliä vain, muuten pysyimme aivan paikoillamme.

En tiedä kauanko olimme hirviön sisällä, sillä sen mukavan tasainen murina sai minut väsähtämään ja olin nukahtanut aivan huomaamattani emon vatsan suojaan. Heräsin, kun kuulin taas paukahduksen. Säpsähdin välittömästi pystyyn ja katselin väsyneenä ympärilleni. Nyt oli aivan pilkkopimeää, edes valonsäteet eivät kajastaneet peitteen raoista sisään koppaan.
“Emo”, kuulin Milan kuiskaavan vaimeasti piipittäen, “mitä tapahtuu?” Sisareni ääni oli hento ja pelokas. Emo ei vastannut, vaan veti meidät yhä tiukemmin vasten itseään. Kuulin kaksijalan vaimeaa puhetta, joka voimistui kovaäänisen loksahduksen jälkeen. Kaksijalka kaiketi nosti meidät ulos hirviön sisältä ja lähti kantamaan jonnekin. Minua ei pelottanut, sen sijaan olin todella innoissani! Olin varma, että pääsisimme mitä upeimpaan kotiin parhaimpien kaksijalkojen luokse! Naaraskaksijalan lisäksi korviini kantautui paljon kovaäänisempää ja kimeämpää kaksijalkojen ääntä; sitä tuli varmaankin kahdesta eri kaksijalasta.. Niiden lisäksi kuulin matalaa, kollikaksijalan ääntä. Emo oli selvästi aivan kauhuissaan, mutta Mila oli hieman rennompi, vaikkakin selvästi myös peloissaan.
Ulkoilman äänet vaimenivat ja kuulin pienen paukahduksen takanamme. Ilmassa tuoksui voimakas kaksijalkojen tuoksu, jollaista en aiemmin ollut haistanut. Paikassa, jossa olimme aiemmin olleet, oli haissut aivan erilaiselta. Olin varma, että haistoin myös ruokaa. Kaksijalka kuljetti meidät jonnekin, en kuullut enää kaksijalkojen puhetta. Koppa laskettiin maahan ja hetken ajan oli aivan hiljaista. Kuulin vain, miten kaksijalka liikehti lähellämme rauhallisesti. Kuului napsahdus, ja kopan päällä olevan peitteen raosta tulvahti valoa sisään koppaan. Oliko aurinko noussut niin nopeasti?
Kun kaksijalka vetäisi peitteen kopan päältä, huomasin meidän olevan kaksijalanpesän sisällä. Peitteen alta tullut valo ei suinkaan ollut peräisin auringosta, vaan pesän katossa roikkuvasta pallosta. Emo sanoi, että se oli jokin kaksijalkojen keinotekoinen aurinko, joka ei lämmittäisi vaikka miten kauan sen valossa makaisi. Olin alkanut kutsumaan sellaisia vempeleitä kaksijalkojen kylmäksi auringoksi. Naaraskaksijalka puhui meille lämpimällä äänellä ja hivuttautui aivan kopan eteen. Se ojensi käpälänsä kopan ovelle, jolloin emo nousi pystyyn ja löi käpälällään kopan ritiläistä ovea. Kaksijalka ei säikähtänyt, mutta veti käpälänsä pois. Kaksijalka katsoi meitä lempeästi ja puhui hyvin rauhallisesti.
“Mitä se sanoo, emo?” Mila kysyi ja perääntyi kopan perimmäistä seinää vasten. Minua kiinnosti kaksijalka, eikä se vaikuttanut lainkaan uhkaavalta. En ymmärtänyt, miksi emo oli niin peloissaan.
“En tiedä, enkä välitäkään tietää”, emo naukaisi terävällä äänellä ja käänsi huolehtivaisen katseensa meihin, “kaksijalkaan ei voi luottaa.”
Olin emon kanssa eri mieltä, mutta katsoin parhaaksi pysyä vaiti. Emon häntä huiski Milan kasvoja, niin ärtynyt ja peloissaan emo oli. Kun emon katse oli kääntynyt minun ja sisareni puoleen, kaksijalka avasi nopeasti kopan oven. Emon huomatessa sen, hän syöksähti nopeasti eteenpäin ja iski kyntensä taas kopan ovea vasten. Kaksijalka siirtyi kauemmas ja sanoi taas jotakin. Ovi oli nyt auki ja emon kynsi oli jäänyt siihen kiinni. Emo sai sen kuitenkin taitavasti irrotettua ja hän perääntyi takaisin meidän luoksemme. Kaksijalka nousi ylös kahdelle pitkälle takajalalleen ja puhui koko matkan kävellessään huoneen toiselle seinustalle. Hän avasi seinämällä olevan suorakaiteen mallisen, ruskean oven ja sulki sen perässään. Kuuntelimme hetken, kuinka oven takaa kuului kaksijalkojen ääniä. Ne kuitenkin vaimenivat ja me jäimme kolmistaan valoisaan huoneeseen.
“Mennään tutkimaan”, ehdotin iloisena ja olin poistumassa kopasta, kun emo asettui tielleni.
“Odota, minä menen ensin”, emo vastasi ja lähti varovaisin askelin hiipimään ulos kopasta. Mila oli nyt myös rohkaistunut ja sisar oli tullut vierelleni. Katsoin, miten emo poistui kopasta hyvin jännittyneenä. Tiesin, että jos olisin säikäyttänyt emon nyt, hän olisi loikannut ilmaan säikähtäessään niin hurjasti. Emo oli todella varuillaan ja valppaana, hän tarkkaili koko huonetta todella tarkasti. Siinä meni aika kauan, kun emo pääsi kokonaan ulos kopasta. Minä ja Mila seurasimme emoa, yrittäen hiipiä yhtä taitavasti kuin hän. Mila oli minua vähän parempi hiipijä, mutta ei se haitannut mitään. Minä en oikeastaan edes pelännyt, halusin vain malttamattomana päästä tutkimaan uutta kotiamme!

Olimme olleet kaksijalanpesässä jo jonkin aikaa. Emo oli käynyt tarkkaavaisesti koko huoneen läpi, ennen kuin hän uskalsi antaa minun ja Milan tutkia paikkoja rauhassa. Nälkä kurni jo vatsassani, mutta harmikseni huoneessa ei ollut lainkaan ruokaa. Emo oli löytänyt kiipeilypuun, jonka edustalla hän seisoi.
“Jos kaksijalat tulevat, tulkaa äkkiä tänne kiipeilypuun alla olevaan koloon”, emo komensi tiukalla äänellä. En ihan ymmärtänyt, miksi meidän oli paettava kaksijalkoja, mutta en viitsinyt alkaa epäillä emon sanoja. Hän oli selvästi todella huolestunut ja jännittynyt. Tiesin, ettei emo pitänyt suurista muutoksista tai luottanut kaksijalkoihin.
“Lupaan tehdä niin, emo”, nau’uin lämpimällä äänellä ja väläytin emolle leveän hymyn.
“Niin minäkin!” Mila vastasi heti ja loikki esiin katosta roikkuvien kangaspalojen takaa. Minä istuskelin huoneen keskustassa lähellä koppaa ja silmäilin uteliaana huonetta. Se oli paljon suurempi kuin häkki, jossa olimme viimeiset päivät edellisessä kotipaikassamme viettäneet. Missään ei ollut ritiläisiä seiniä, eikä täällä ollut muita kissoja. Paikka vaikutti siis kaikin puolin aivan loistavalta, jossa saatoin kuvitella eläväni koko loppuikäni. Huoneen seinustoilla oli erilaisia kaksijalkojen huonekaluja. Yksi suuri, valkea ja neliskanttinen nökötti neljän, ohuen puisen jalan varassa oven vieressä. Toisella seinustalla oli suuri kiipeilypuu, jonka alle emo oli piiloutunut. Ikkunan edessä oli tummat kangaspalat, joissa Mila oli jo käynyt vähän kiipeilemässä. Hiekkalaatikonkin olimme jo löytäneet, Mila oli heti kokeillut hiekkaa ja todennut sen olevan mukavan pehmeää.
Yhtäkkiä kuulin lähestyviä askeleita oven takaa.
“Piiloon!” emo parkaisi hädissään. Se sai minut ja Milan liikkeelle. Juoksimme täyttä vauhtia emon luokse ja pujahdimme piiloon kiipeilypuun alle juuri kun ovi avautui. Kuulin sen sulkeutuvan, mutta koska emo esti pääsymme ulos kolosta, en nähnyt mitään.
“Mitä siellä tapahtuu?” Mila kysyi ja työntyi emon rinnan alta katselemaan ulos kolosta. Minä sen sijaan keksin kiivetä emon selkään, jolloin sain työnnettyä pääni ulos kolosta. Naaraskaksijalka oli saapunut huoneeseen rapiseva, värikäs esine kädessään. Se rapisteli esinettä hetken, kunnes repäisi sen rikki. Maukas ruuan tuoksu lehahti luoksemme. Olin kamalan nälkäinen.
“Emo, kaksijalalla on ruokaa”, kuiskasin hiljaa, tuntien miten vatsani suorastaan huusi nälkää. Emo ravisteli jäykistyneenä päätään.
“Älkää menkö”, hän komensi hiljaa kuiskaten. Minun teki niin kovasti mieli mennä kaksijalan luokse, mutta oli toteltava emon käskyä. Purin hampaitani yhteen, kun kaksijalka laittoi ruokaa huoneen toisella seinustalla sijaitsevalle kipolle. Se katseli meidän suuntaan ja puhui lämpimällä äänellään taatusti vaikka mitä mukavaa! Olisin niin kovasti halunnut mennä kaksijalan luokse kerjäämään vähän rapsutuksia ja silittelyä!
Vihdoin kaksijalka nousi ylös ja lähti kävelemään ulos huoneesta. Kun ovi oli sulkeutunut, minä ja Mila ryntäsimme lupaa kysymättä ulos kolosta kohti juuri täytettyä ruokakippoa.
“Odottakaa vähän”, emo pyysi, mutta nälkä oli liian valtava. Aloimme yhdessä pentuetoverini kanssa ahmia maukasta kaksijalkojen antamaa ruokaa niin vauhdilla kuin vain pystyimme. Tiesin, että ruokaa tulisi aina lisää, mutta koska edellisestä ateriasta oli jo hyvä tovi, halusin saada äkkiä kurjan nälän tunteen tiehensä. Emokin saapui pian luoksemme yhä hurjan varovaisesti kävellen ja työnsi suuren kuononsa meidän välistämme ruokakipolle. Emo haukkasi suullisen ruokaa suuhunsa ja siirtyi kauemmas puiselle maapinnalle syömään.

Kun olimme saaneet ruokakipon miltei typötyhjäksi, vatsani oli jo aivan täysi. Aloin taas käydä todella väsyneeksi. Se näkyi horjuvina askeleina ja haukotukseen jatkuvasti avautuvana suuna.
“No niin, nyt on aika käydä nukkumaan”, emo naukui lämpimällä äänellään ja nuolaisi karhealla kielellään otsaani. Katsoin väsynein silmin emoa, joka alkoi patistaa meitä kohti kiipeilypuun alla olevaa koloa.
“Mutta on niin paljon nähtävää!” nau’uin, alkaen taas katsella ympärilleni. Huoneessa oli vielä monen monta kolkkaa, joita emme olleet ehtineet käydä läpi.
“Ehditte tutkia huomennakin. Nyt nukkumaan”, emo komensi topakasti, mutta lempeästi. Koin, että nyt olisi taas parasta tehdä kuten emo sanoo. Hän kuitenkin oli niin vanha, että tiesi jo paljon asioista. Luotin täysin emon harkintakykyyn, olihan hän vanhin ja kokenein kissa kenet minä tunsin.
Tassutin emon edellä sisareni kanssa kohti onkaloa. Huone oli yhä valaistu kaksijalkojen kylmällä auringolla, mutta arvelin ulkona olevan jo pimeää. Kaksijalanpesä oli hiljainen, kaikki vaimeatkin äänet olivat lakanneet. Kaiketi kaksijalatkin siis nukkuivat jo. Käperryin Milan ja emon kanssa kiipeilypuun alle nukkumaan. Huomenna olisi taas uusi, entistäkin jännittävämpi päivä!
“Emo, minä olen iloinen että olemme saaneet oman kodin”, nau’uin haukotuksen saattelemana ennen kuin painoin pääni emon vatsaa vasten ja aloin nukkua.

Leidi jutteli Pippurin kanssa aidalla ja minä istuskelin pihamme puun alaoksalla. Se ei ollut kovin korkealla mutta tarpeeksi korkea, että siitä saattoi nähdä piha-aidan mutta sen yli ei juurikaan nähnyt. Teroittelin kynsiäni raapimalla puuta ja venyttelin samalla selkääni mukavasti. Venytin vielä vähän ja päästin sitten tassuni putoamaan oksalle. Seisoin neljin jaloin hetken aikaa, kunnes loikkasin alas oksalta. Pihan ruoho oli saanut osakseen murisevan pikku-hirviön vihaa ja se oli lyhentynyt huomattavasti. Nyt sitä kyllä peitti jo pienet lehtikasat. Loikkasin aidalle vähän matkan päähän juttelevasta kaksikosta ja hyppäsin sitten metsän puolelle. Sen puolen ruoho ja jo tippuneet lehdet sekä puiden ruska tekivät metsästä ehdottomasti lempipaikkani olla. Vaikka mikään ei kyllä edelleenkään vetänyt vertoja viherlehden auringon lämmittämille kallioille rannan lähistöllä. Olimme käyneet sielä kaksijalkojen kanssa kerran. Se oli yksi ainoita kertoja, jolloin olin nauttinut hirviöllä matkaamisesta, sillä olin saanut olla nuorimman kaksijalan sylissä koko matkan. Se oli silittänyt minua ja mumissut minulle hiljaa jotain rauhoittavaa, koska olin miukunut niin hädissäni.
“Sipuli! Kaksijalat tuovat ruokaa!” Pippuri hihkaisi ylhäältä aidalta ja minulle tuli kiire. Juoksin äkkiä takasin aidalle ja loikkasin sen päälle. Kuulin jo ruokaa enteilevän rapinan.
“Minulla olikin tosi nälkä”, naukaisin loikatessani alas pihamaalle. Seikkailu saisi jäädä myöhemmälle. Jolkotin Pippurin edellä sisään. Kolli oli nimittäin jäänyt sanomaan heipat Leidille. Minä en vaivautunut sellaiseen, koska Leidi tiesi, että mieluummin olin hiljaa. Kaksijalat olivat juuri laskeneet ruo’at esille ja kävin nälkäisenä oman kipponi kimppuun.

Syötyäni puskin kollikaksijalkaa ja tassutin sitten lepäämään omalle pedilleni. Olin tottunut säännöllisiin ruoka-aikoihin mutta joskus kaksijalat lipsahtelivat niiden kanssa ja nyt olin ahminut, koska minulla oli ollut niin kova nälkä. Vatsaani särki hieman mutta lepo varmaan auttaisi.

Kalle oli sanoinkuvaamattoman helpottunut siitä, ettei Neponen vihannutkaan häntä. Nuori kolli ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi vanhemman kissan kauniit sanat saivat hänet itkemään vain entistä enemmän. Todellisuudessa itku johtui siitä, että Kalle oli niin kamalan helpottunut. Hän oli helpottunut, ettei Neponen vihannutkaan häntä. Kun Kallen itku vihdoin loppui, kolli piristyi heti muistaessaan mitä Neponen oli puhunut. Naamiokuvioisen kollin korvat nousivat pystyyn ja hänen itkuisille kasvoilleen piirtyi iloinen hymy.
"Sinäkin olet ihan takuulla minun parhaita ystäviäni, Neponen!" Kalle hihkaisi pirteällä äänellä ja unohti saman tien edes olleensa surullinen. Neponen väläytti kollikissalle ystävällisen hymyn.
"No, tahdotko sinä yhä palata kotiin?" ruskeaturkkinen kotikisu kysyi. Kalle oli jo sanomassa että ei hän halunnut, mutta silloin hän muisti Murun. Kalle kaipasi jo ystäväänsä, vaikka oli nähnyt hänet vain hetki ennen seikkailua. Siispä vaalea kolli alkoi nyökytellä npoeasti päätään:
"Tahdon. Minun täytyy päästä kertomaan Murulle tästä seikkailusta!" Neponen oli hetken hiljaa, hän näytti katselevan Kallea hieman mietiskellen. Vanhempi kissa kuitenkin rikkoi hiljaisuuden nopeasti vastaten ystävälleen:
"Eiköhän sitten mennä."
Neponen heilautti tuuheaa häntäänsä ja viittoi Kallen peräänsä. Kalle oli aivan pihalla siitä, missä he olivat. Hänellä ei ollut harmainta hajuakaan siitä missä suunnassa koti oli, mutta Neponen näytti olevan onneksi kartalla. Paksuturkkinen kotikisu johdatti heitä eteenpäin päättäväisin askelin.

Hetken päästä Kalle tunnisti jo tutun aidan, sen toisella puolen koti oli! Kalle oli juuri loikkaamassa aidan päälle, kun hän kuuli läheisen pensaan rasahtavan. Kalle säpsähti ja kääntyi yllättyneenä tulijan puoleen. Myy katseli Neposta ja Kallea arvioiden ja siristeli silmiään.
"Myy!" Kalle hihkaisi nähdessään ystävänsä, "missä sinä olet ollut? Sinua ei ole näkynyt aikoihin!" Mustaturkkinen Myy väläytti nuorelle kotikisulle lämpimän hymyn, mutta katsoessaan Neposta, tämä vakavoitui.
"Hei vain, Kalle. Kaksijalkani veivät minut paikkaan, jossa usein vietämme aikaa viherlehtisin ja lehtisateisin", Myy selitti rauhallisella äänellä ja kohtasi taas Kallen siniset silmät. Myy kuitenkin vakavoitui taas ja naaras siristeli epäluuloisen oloisena silmiään.
"Mistä te olette tulossa?" hän kysyi, eikä Kalle ollut varma kummalta hän oli kysynyt. Nuorempi kolli päätti kuitenkin vastata, sillä hän ei malttanut pitää suutaan kiinni.
"Kävimme kollien seikkailulla!" Kalle hihkui iloisena, "törmäsimme hurjiin koiriin! Neponen olisi antanut niille köniin, mutta... Minä vähän niin kuin pilasin sen.. Mutta siltikin oli aivan loistava seikkailu! Ehkä ensi kerralla me menemme katsomaan metsäkissoja, Neposen kanssa minä en pelkää mitään!"
Mustan kotikisunaaraan kasvoille piirtyi emomaisen lämmin hymy, kun hän kuunteli innostuneen Kallen tarinaa. Kalle vilkaisi innoissaan itseään suurempaa Neposta, joka katsoi Kallea sellaisella ilmeellä, jota nuori kolli ei osannut tulkita.
"No mutta Kalle, minun on nyt kiirehdittävä takaisin palvelusväkeni luokse. Oli mukava seikkailu, nähdään taas", Neponen virkkoi ja huiskautti häntäänsä hyvästeiksi.
"Hei hei Neponen!" Kalle huusi ystävänsä perään, kun Neponen lähti jo kävelemään ylväin askelin kauemmaksi. Sitten vaalea kolli kääntyi Myyn puoleen iloisesti hymyillen. Myy näytti kuitenkin hitusen huolestuneelta, joka sai Kallenkin vähän huolestumaan. Kolli kallisti kysyvästi päätään.
"Voi Kalle, sinun ei pitäisi lähteä kaksin Neposen kanssa seikkailulle", Myy naukui huolissaan ja kosketti hellästi kuonollaan Kallen otsaa, "maailma on täynnä vaikka mitä vaaroja, enkä tahdo että sinulle sattuu mitään."
Kalle pyöritteli silmiään:
"Ihan turhaan sinä olet huolissasi! Etkö ole kuullut Neposen tarinoita? Hän päihittäisi vaikka hirviön, jos sellainen yrittäisi juosta ylitsemme!"
Myy huokaisi ja pudisteli päätään, mutta Kalle ei välittänyt. Hän ei suostunut epäilemään, etteivätkö Neposen tarinat olisi olleet aitoja. Kolli nousi siis ylös ja oli valmiina lähtemään.
"Minun on mentävä nyt etsimään Murua. Nähdään taas, Myy!" vaalea kolli hihkaisi ja alkoi valmistautua aidan päälle loikkaamiseen.

Seikkailusta oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu – tai niin Kalle Muru oli sanonut, Kalle itse ei kyennyt lainkaan käsittämään aikaa – ja Kallen elämä oli mitä mahtavinta. Muru oli ollut seikkailun jälkeisen päivän hieman vaitonainen, mutta nyt naaras oli jo oma itsensä. Neposta ei ollut näkynyt seikkailun jälkeen, joka harmitti Kallea kovasti. Hän kuitenkin mielellään touhusi Murun ja heidän kaksijalkojensa kanssa, vaikka välillä kolli kaipasikin Neposta ja tämän hurjia tarinoita.
"Kuules Muru", Kalle aloitti, kun kaksikko loikoili kaksijalkojen nukkumapaikassa sijaitsevalla suurella pedillä. Muru käänsi kysyvän katseensa Kallen suuntaan:
"Niin?"
"Mitä jos me lähtisimme etsimään Neposta? Hän voisi viedä meidät hurjalle seikkailulle!" Kalle ehdotti leveä hymy kasvoillaan.

//Muru?

Naaraan vastaus oli ympäripyöreä. Hän ei selvästikään tahtonut paljastaa minulle enempää kuin itse koki tarpeelliseksi. Eipä sillä, että minä olisin tehnyt sillä tiedolla mitään muutenkaan - heitä oli varmasti aivan tarpeeksi minun aisoissa pitämiseeni.
Kun Malvaruusu rupesi puolestaan kyselemään minun henkilökohtaisista asioistani - tai siis lähinnä siitä, kuinka monen kissan kanssa asuin ja niin edelleen -, ryhdyin itsekin hieman hankalaksi. En tykännyt kertoa asioita itsestäni muille, etenkään muukalaisille.
"Liekö sillä niin väliä, kenen kanssa minä asun tai olen asumatta, kun kerran olen nyt sinun kanssasi ja matkalla aivan päinvastaiseen suuntaan kodistani", lausahdin rauhallisesti ja siirsin samalla katseeni edelläni kulkevaan kissaan tarkastellakseni hänen reaktiotaan. Aistin, että vastaukseni eivät saaneet häntä tyytyväiseksi. Noh, eihän minun tehtäväni ollut häntä miellyttää, joten oliko sillä niin väliä.
"Sattuuko täälläpäin liikuskelemaan useinkin vieraita kissoja niin kuin minä?" Kysymykselläni oli taka-ajatus, jota en aikonut paljastaa Malvaruusulle. Mikäli vastaus oli myöntävä, oli hyvin mahdollista, että minun emoni oli viety samaan paikkaan, mihin tämä naaras oli paraikaa minua johdattamassa. Kenties törmäisin häneen siellä kaikkien näiden kuiden jälkeen.

//Malva?

Rontti katsoi ulos pihamaalle hiljaa ja haikeasti. Hän halusi mennä seikkailulle, mutta kaksijalat olivat poissa kuvioista. Ne olivat lähteneet jonnekin ja jättäneet kollin ystävänsä Armaan kanssa kahden.
Rontti oli tottunut jo tällaisiin tempauksiin, jolloin kaksijalat vain katosivat ja tulivat useamman auringonnousun päästä takaisin. Tai tietysti siellä kävi joku puolituntematon kaksijalka aina ruokkimassa ja hoitamassa heidät, mutta lähes heti sen jälkeen kaksijalka taas lähti ja jätti heidät yksin.
“Rontti! Älä nyt. Turhaan sinä vain ulos tölllttelet. Ei se saa sinua yhtään sen lähemmäs pihaa kuin jos menisit vain kököttämään johonkin nurkkaan ja menisit nukkumaan. Kaksijalat tulevat kun tulevat, ja silloin ne voivat päästää sinut ulos”, Armas naukui lempeästi ja puski ystävänsä kylkeä hennosti. Rontti kehräsi hieman.
“Joo, joo. Tiedän kyllä, mutta kyllä minä silti haluaisin jo ulos päästä”, kolli naukaisi hieman turhautuneena ja piiskasi häntäänsä puolelta toiselle. Armas naurahti ja tökkäsi etutassullaan Ronttia kylkeen.
“Et tule saamaan minua kiinni senkin hidas etana!” oranssi kolli huudahti ja lähti juoksemaan karkuun. Rontti naurahti, loikkasi alas tasanteelta jolla oli ja lähti ystävänsä perään raikuvasti nauraen.
“Saat nähdä kuka tässä on se hidas etana!”

Rontti makasi Armaan kanssa kylki kyljessä pienellä pedillä. He olivat molemmat rättiväsyneitä.
“Armas, haluaisitko lähteä huomenna kanssani seikkailulle ulos? Voisimme tutkia kaksijalkalaa yhdessä”, Rontti pyysi ystävältään. Armas liikahi hieman ja nosti sitten päätään.
“Häh? Siis mitä sinä sanoit? En aivan kuullut”, kolli mumisi unenpöpperössä. Rontti naurahti ja tökkäsi ystäväänsä.
“Kysyin voisimmeko huomenna lähteä yhdessä ulos seikkailulle?” kolli toisti itseään. Armas haukotteli ensin pitkään ja nyökkäsi sitten.
“Toki. Ehkä sieltä löytyy joitain kivoja naaraita”, kolli sanoi kiusoittelevasti ja iski ystävälleen silmää. Rontti puhkesi kehräämään.
“No älähän nyt. Meillä on vielä koko elämä edessämme. Turhaan me vielä mitään kumppaneita mietimme”, raidallinen kolli nauroi raikkaalla äänellä. Hän oli erittäin iloinen siitä, että hänellä oli Armaan kaltainen ystävä. Ilman häntä hänellä olisi varmasti kaiket päivät niin tylsää ja elämä tuntuisi täysin mustavalkoiselta.
Rontti sulki silmänsä ja rentoutui. Hän meni nyt torkuille. He pääsisivät Armaan kanssa seikkailuun jo pian. Pieni lepo olisi tarpeen, jos he aikoivat mennä pidemmälle retkelle.
Rontin avatessa silmänsä, hän näki Armaan lärvin suoraan silmiensä edessä. Hän työnsi yksisilmäistä kollia hellästi etutassullaan kauemmas.
“Väistä vähäsen. Ei sinun tarvitse olla ihan kiinni minussa. Ei meillä vielä mikään niin kamala kiire ole”, Rontti mumisi haukotellessaan. Hän katsoi ystäväänsä hetken ja nousi sitten ylös venytellen.
“Rontti. Oletko suunnitellut mihin me lähdemme?” Armas kysyi, kun Rontti talsi kohti ruokakuppiaan, jossa oli hieman kuivia nappuloita. Kolli pudisteli päätään samalla, kun kumartui kupin yläpuolelle.
“Eihän se olisi seikkailu, jos tietäisimme minne olemme menossa”, kolli naukui ilkikurisella äänellä ja heilutti häntäänsä maata pitkin. Hän nappasi suuhunsa muutaman nappulan ja rouskutti ne murusiksi.
“Jaa, no kaippa sinä olet oikeassa. Mutta pistä hieman vauhtia. Kaksijalat saattavat lähteä johonkin milloin vain ja sitten emme pääse ulos”, Armas hoputti. Rontti naurahti ja napsi sitten vielä muutaman nappulan ennen kuin nousi ylös ja tassutti Armaan eteen.
“Olen nyt valmis. Oletko tyytyväinen”, hän sanoi hieman kiusoittelevaan sävyyn. Armas pyöräytti silmiään.
“Olen. Mennään!” kolli naukaisi ja ryntäsi pois Rontin luota. Hän suuntasi kohti kaksijalkaa, joka istuskeli mutustamassa jotain. Rontti suuntasi ystävänsä perään hienoisesti hymyillen.
“-joten voitko jooko päästää meidät ulos?” Armas viimeisteli, kun Rontti saapui tämän vierelle. Kaksijalka mörähteli hetken ja nousi sitten ylös ja meni avaamaan uloskäynnin.
“Kiitoksia!” Rontti naukaisi ja loikki ulos Armas tiukasti perässään.
Kaksikko juoksi toinen toisensa perässä pitkin aitojen viivaa. Aina kun kaksijalanpesien välissä oli aukko, he loikkasivat peräkkäin niiden ylitse seuraavalle aidalle. Heidän naurunsa raikuivat pitkin kaksijalkalaa heidän viettäessään aikaa yhdessä.
Rontti hidasti vauhtia hetken päästä. Hengästyneenä hän kääntyi Armaan puoleen ja hymyili leveästi hilpeä pilke silmissään.
“Minusta meidän pitäisi mennä tutkimaan metsää”, raidallinen kolli sanoi virnistäen. Armaan ilme muuttui hetkessä huolestuneeksi.
“Enpä tiedä. Kaksijalkalassa on ihan kivaa ja metsään saattaa eksyä. Etkö haluaisi ennemmin tutustua muihin kissoihin näillä main? Olen kuullut että täällä on paljon erittäin kauniita ja vahvoja naaraita”, Armas sanoi pukaten ystävänsä kylkeä ja iskien tälle silmää. Rontti huokaisi.
“Olemme aivan liian nuoria mihinkään kumppanuus juttuihin, kai sinä sen nyt tiedät”, raidallinen kolli naukaisi. Armas hyrähti kehräykseen.
“Olet kyllä oikeassa, mutta mennään metsään vasta, kun olemme hieman vanhempia ja kokeneempia. Silloin me tiedämme muten huolehtia itsestämme, eikö?” oranssi kolli naukui iloisesti. Rontti nyökkäsi, mutta hän ei siltikään ollut täysin samaa mieltä. Hän olisi halunnut mennä metsään heti. Siellä olisi ollut varmasti paljon hienompaa ja erilaisempaa, jolloin siellä olisi ollut hauskempi viettää aikaa. Se jos jokin olisi ollut seikkailu, mutta hänen kuitenkin täytyi kunnioittaa ystävänsä mielipiteitä ja olla menemättä metsään.
“Tule. Mennään etsimään jotain kiinnostavaa”, Rontti naukaisi rikkoen heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden ja loikkasi alas aidalta.
“Tulossa!” Armas huudahti ja loikki ystävänsä perään iloisesti. Rontti kehräsi ja kiihdytti vauhtiaan.
“Pysy vauhdissa mukana!” hän huusi taakseen iloisesti ja pinkoi pitkin kaksijalkalan kujia ja ukkospolkuja. Häntä ei pelottanut hirviöt, jotka saattoivat vaania häntä ukkospoluilla kulmien takana. Kolli oli tottunut siihen ajatukseen, että ne pysähtyisivät tai hidastaisivat vauhtiaan niin, että hän ei voinut jäädä niiden jyrättäväksi.
“Odota vähän!” Armas huusi kauempaa takaa. Rontti naurahti hieman ja hidasti vauhtiaan. Hän tassutti leppoisasti eteenpäin, kun Armas otti hänet kiinni.
“En ole nähnyt yhtäkään kissaa täällä sitten tänne tulemisen”, Rontti naukaisi hieman ärtyneenä. Hän olisi toivonut löytävänsä lisää ystäviä, mutta lähistöllä ei ollut kuin vain kaksijalkoja ja hirviöitä. Myös muutaman koiran haukut kaikuivat kaukaisuudessa, mutta muista kissoista ei ollut jälkeäkään. Armas kohautti lapojaan.
“Ehkä he vielä nukkuvat, on vielä aika aikaista”, yksisilmäinen kolli naukaisi välinpitämättömällä äänellä. Rontti nyökkäsi.
“Ehkäpä.”
Kaksikko jatkoi vielä matkantekoa hetken ajan, mutta kun he eivät nähneet muita kissoja, heillä loppui mielenkiinto ja he palasivat takaisin päin.
“Ehkä voisimme kokeilla myöhemmin uudestaan? Silloin muita kissoja saattaisi olla hereillä ja jalkeilla”, Armas ehdotti.
“Voisihan sitä kokeilla. En vain usko, että tulemme siltikään näkemään ketään”, Rontti vastasi. Armas pukkasi ystävänsä kylkeä.
“Ajattele positiivisemmin”, hän naukaisi ja meni sitten kaksijalanpesän suljetulle suuaukolle naukumaan ja raapimaan. Pian kaksijalka tuli avaamaan suuaukon ja Armas ja Rontti tunkivat takaisin sisään pesään.