"Minä en taida olla kovin hyvä seikkailija... Ethän sinä vihaa minua?" Neposen perässä kävelevä Kalle kysyi huokaisten.
Neponen oli helpottunut, että Kalle ei ollutkaan loukkaantunut hänen lyönnistään. Vaikka miksi ystävä olisikaan ollut siitä loukkaantunut, Neponen ajatteli - sehän oli ollut täysin Kallen vika, kun tämä oli syöksynyt koko painollaan suoraan Neposen päälle varoittamatta... Vaan ei Neposella silti ollut syytä vihata Kallea. Kallehan oli hänen paras, ja oikeastaan ainoa ystävänsä.
Neponen pysähtyi ja kääntyi jälleen katsomaan taakseen, kun hän kuuli Kallen askelten vaimenneen. Naamiokuvioinen kolli oli seisahtunut paikalleen parin hännänmitan päähän ja alkanut niiskuttamaan kuuluvasti. Niiskutus muuttui äkkiä äänekkääksi vollotukseksi, ja kun Neponen näki kyynelten valuvan pitkin Kallen poskia, hän kiiruhti äkkiä tämän luokse.
"En minä voisi vihata sinua Kalle!" Neponen naukaisi ja katseli Kallea huolissaan, mutta hiukan hämmentyneenä.
Suurempi kolli kohtasi Kallen katseen, kun tämä nosti päänsä ylös, yhä niiskuttaen. Neponen oli näkevinään epäuskoisen helpotuksen nuoremman kollin sinisissä silmissä.
"E-etkö?" Kalle maukui käheästi itkunsa välistä. Yleensä Neponen nautti kaikenlaisesta huomiosta, mutta nyt hänellä oli oikeasti paha mieli Kallen puolesta. Ei tuntunut hyvältä nähdä Kallea niin surkeana. Ja Neponen tiesi, ettei Kalle esittänyt - Kalle oli ehkä ainoa hänen tuntemansa kissa, joka ei tekisi niin huomiota saadakseen, kolli ajatteli. Itku ja tunteet olivat täysin aitoja. Neponen saattoi nähdä ja haistaa sen.
"Sinä olet minun paras ystäväni", Neponen jatkoi. "Ei sillä ole väliä, oletko yhtä hyvä seikkailija kuin minä. Vaan sillä, että sinä pidät minusta aidosti, ja että meillä on hauskaa yhdessä. Monet muut kissat vain haluavat huomiotani, koska ihailevat minua. Mutta tiedän, että sinä oikeasti välität, Kalle. Ja minäkin välitän sinusta. Siksi olemme parhaita ystäviä, eikä parhaat ystävät vihaa toisiaan. Joten ei, en koskaan voisi vihata sinua."
Kallen niiskutus oli hiljentynyt Neposen monologin ajaksi. Se voimistui hiukan kollin hiljennyttyä. Neponen katseli naamiokuvioista kollia silmät pyöreinä huolesta. Näytti siltä, kuin Kalle olisi yrittänyt lopettaa itkunsa, mutta onnistumatta.
Neponen astui lähemmäs Kallea, ja puski parasta ystäväänsä lohduttavasti päällään kaksi kertaa.
"Uskotko sinä minua?" tuuheaturkkinen kolli kysyi, kun Kalle ei irrottanut silmiään hänestä.
Kalle nyökytti päätään.
"K-kiitos, Neponen... Olen oikeasti pahoillani, että pilasin sen sinun suunnitelmasi", naamiokuvioinen kolli sai ulos suustaan.
"Ei se mitään. Kaikki hyvin, Kalle."

//Kalle?

Kalle oli uskonut Neposen selityksen täysin, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä vanhemman kotikisun sanaa. Kalle uskoi, että Neponen oli hänen ystävänsä eivätkä ystävät valehdelleet. Kallea hävetti se, että hän oli mennyt ja pilannut Neposen suunnitelman. Ruskeaturkkinen kolli näytti olevan hyvin pettynyt Kalleen, vaikka olikin antanut tälle anteeksi. Nuori kotikisukolli olisi niin kovasti halunnut nähdä, miten Neponen olisi antanut koirille kyytiä. Kalle oli pilannut kaiken... Kun kaksikko asteli ulos pensaan alta, Kalle oli yhä allapäin. Hän kuuli Neposen sanovan jotain, mutta surkeiden ajatustensa vuoksi hän ei kyennyt kuulemaan kuin alun Neposen sanoista:
"Onko kaikki hyvin? Haluatko mielummin palata kotiin?" Kalle alkoi katsella ympärilleen vain huomatakseen, ettei ollut enää aivan varma missä suunnassa koti oli. Yhtäkkiä hänelle iski aivan valtava koti-ikävä ja ikävä Murua. Ei ollut kaukana, etteikö Kalle olisi heittäytynyt maahan itkemään kuin mikäkin pikkupentu. Kolli kääntyi Neposen suuntaan surkean oloisena:
"Kyllä minä haluaisin palata kotiin, mutta en tiedä missä suunnassa koti on."
Kalle oli vieläkin niin häpeissään aiemmasta virheestään, ettei hän kehdannut edes kohdata ystävänsä katsetta.
"No, kai minä voin viedä sinut tämän kerran kotiin", Neponen lupasi jalomielisesti ja viittoi pörheää häntäänsä heilauttamalla Kallen peräänsä. Kalle päästi ilmoille syvän huokauksen ja lähti Neposen perässä eteenpäin. Matkan aikana hän halusi vielä pyytää Neposelta anteeksi.
"Tuota.. Neponen", Kalle aloitti varovaisesti varmistaakseen, että toinen varmasti kuunteli häntä. Neponen vilkaisi lapansa yli takanaan kulkevaa kollia.
"Niin?" paksuturkkinen Neponen kysyi.
"Minä en taida olla kovin hyvä seikkailija... Ethän sinä vihaa minua?" Kalle huokaisi hieman pelokkaana. Hänen suurin pelkonsa oli, että hän menettäisi ystävänsä. Hän halusi niin kovasti, että hänen ystävänsä olisivat iloisia eivätkä inhoaisi Kallea. Yhtäkkiä Kallen olo muuttui ihan valtavan huonoksi, kun hän edes ajatteli sitä mahdollisuutta, että Neponen saattaisi vihata häntä. Kalle tunsi, miten hänen silmänsä kostuivat. Tunteet olivat kotikisulle hieman haastavia, eikä hän ymmärtänyt niitä kovinkaan hyvin. Kalle säikähti surun tunnetta ja olo paheni entisestään, jolloin kolli alkoi todella vollottaa kuin pieni pentu. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, joten kollin oli pakko pysähtyä, jotta ei kävelisi ihan minne sattuu. Siinä hän nyt nökötti, keskellä itselleen tuntematonta aluetta ja itkeä vollotti. Kalle oli niin hämillään, ettei saanut itkua loppumaan. Neponen ihan varmasti inhosi häntä!

//Neponen? :(

Neponen oli luikahtanut pelosta täristen pensaan alle, ja juuri kun kolli oli kääntymässä katsomaan, seurasivatko koirat, jokin mätkähti hänen päälleen. Neponen säpsähti ja huitaisi suurella käpälällään lujan osuman toiseen. Vaikka hän tajusikin nopeasti sen olleen vain Kalle, paino selässä teki olosta entistäkin epämukavamman. Poskeen osuman saanut Kalle näytti tyrmistyneeltä ja peruutti hiukan. Neposen ilme oli kuitenkin edelleen tuima - häntä ärsytti nyt tosi paljon... Miksei Kalle ollut katsonut eteensä? Ei toinen voinut vain hypätä Neposen päälle noin ajattelemattomasti!
Kaikista kertomistaan valheista huolimatta Neponen oli kauhuissaan koirista.
"Miksi sinä et antanut niille koirille köniin?" Kalle kysyi hämillään.
Neponen ei tiennyt yhtään mitä sanoa. Suuri ruskea kolli huokaisi ja alkoi pudistella päätään sillä välin, kun yritti keksiä jonkun uskottavan tekosyyn. Eihän hän voisi näyttää säälittävältä ja nololta Kallen edessä!
Naamiokuvioinen kolli kallisti päätään kysyvästi. Neposen häntä viuhui puolelta toiselle.
"No, minulla oli toisenlainen suunnitelma mielessä", Neponen tokaisi, "mutta nyt se meni pieleen. Olisin yllättänyt ne pensaasta."
"Miksi sinun piti hypätä päälleni tuolla tavalla?" hän jatkoi kulmat kurtussa, varsin ärtyneen näköisenä.
"Voi ei! A-anteeksi Neponen, ihan oikeasti, se oli vahinko!" Kalle naukui, eikä Neponen muistanut nähneensä ystäväänsä niin hädissään.
Neposelle tuli jopa hiukan paha mieli Kallen puolesta. Tämä oli oikeasti pahoillaan, ja se riitti Neposelle tällä kertaa. Neposen ilme leppyi hiukan. Sitä paitsi, kolli oli onnistuneesti saanut puheenaiheen käännettyä muualle.
"Saat anteeksi", Neponen maukaisi ja huokaisi taas. Hän oli varsin anteliaalla päällä tänään. Kalle saisi olla siitä kiitollinen.
"Tule Kalle. Jatketaan matkaa. Sinulla on vielä paljon näkemättä!"
Neponen pujahti ulos pensaasta, mutta pysätyi hetkeksi aivan sen eteen seisomaan ja odotti, että Kalle kävelisi hänen ohitseen. Neposta pelotti edelleen... mutta vain vähän... että mitä jos koirat tulisivat takaisin. Vilkaistessa kummallekin puolelle hän kuitenkin totesi, että ne olivat jo kaukana.
Hän huomasi Kallen pysähtyneen ja kääntyneen katsomaan häntä. Nuorempi kolli näytti hiukan epäröivältä. Vai epäilikö Kalle kenties Neposen selitystä? Ei kai... Ei Kalle sentään niin terävä ollut päästään. Tai ehkä Kalle olikin loukkaantunut Neposen lyönnistä, kolli arvaili itsekseen, vaikkei yhtään ollut varma.
Neponen tassutti ystävänsä viereen.
"Onko kaikki hyvin? Haluatko mielummin palata kotiin?" Neponen kysyi ja lisäsi: "Seikkailut eivät ole kaikkien juttu. Ymmärrän, jos sinua pelottaa ne koirat vielä."

//Kalle

Tämä naaras, joka oli juuri tehnyt yllätyshyökkäyksen niskaani puusta, vaati minua nyt mukaansa. Kuulosti siltä, että ei hyvä heiluisi, jos asettuisin vastahankaan. Ei tämä kissa minua kuitenkaan pelottanut, lähinnä huvitti. Tällä vaikutti olevan melko isot luulot itsestään.
Mutta niin minä lopulta kuitenkin suostuin lähtemään tämän muukalaisen matkaan. Suurin syy siihen oli kai uteliaisuus. Halusin tietää, millainen kissa oli tämän naaraan lahjattomampi sisko, joka kuulemma oli vallankahvassa tässä oudossa kommuunissa, jossa tämäkin minua mukaansa maanitellut kissa vaikutti elävän. Kyseenalaistin kyllä hieman, miksi siskoksista lahjattomampi oli johdossa, jos tilanne tosiaan oli näin.
Metsänrajan lähestyessä vähän matkan päässä edelläni tassutteleva naaras kysyi yllättäen minun nimeäni. Itse hän esittäytyi Malvaruusuksi - aika kummallinen nimi minusta, mutta hei, ei ollut minun velvollisuuteni tuomita - ja vielä hehkutti päälle, miten nätti nimi se oli.
Hän kai odotti minulta jonkinlaista vahvistusta tälle, mutta menin hetkellisesti niin hämilleni, että murahdin vain jotain epämääräistä: "Joo, nätti on." Sen jälkeen karaisin hieman kurkkuani ja örähdin selvemmällä äänellä: "Olen Kobra."
Olin itse aina pitänyt nimestäni. Emoni oli antanut sen minulle jonkin vaarallisen käärmelajin mukaan, jota ei edes elänyt näillä main. Tiedä sitten, mistä hän oli sen oppinut, mutta minusta se oli hieno. Se antoi minulle itsevarmuutta. Jonkin verran, ei paljoa. Mutta kuitenkin tarpeeksi.
"Onko teitä paljonkin?" kysäisin Malvaruusulta päästyämme jo kaksijalkalan puolelle. Kivipinta tuntui kylmältä ja lohduttomalta tassujen alla. Siihen ei edes muodostunut lätäköitä samalla tavalla kuin metsään tai hiekkapolulle. Vesi vain valui sitä pitkin jonnekin.
En ollut täysin tiedoton, mitä kaksijalkoihin tai niiden tapoihin tuli. Olin törmännyt useisiin sellaisiin haaskalassa asuessani. Ne kävivät kippaamassa sinne kaikenlaista rompetta ja möykkäsivät korvia särkevästi. Jos ne näkivät meikäläistä, ne yleensä alkoivat möykätä entistä enemmän ja rupesivat nakkelemaan tavaroilla. Kerran yksi sellainen oli osunut minua alaselkään, ja sitä kohtaa oli jomottanut pitkän aikaa.

//Malva?

Joskus Aave ajatteli kylmyyttä. Hän ei ajatellut sitä usein, mutta silloin kun ajatteli hänen mieleensä asettui niin tavaton selkeys, että se sai hänet palelemaan. Kylmä kirkasti ajatukset, piirsi niihin terävät reunat. Kylmä oli silloin, kun Hehku oli poissa.
Hengitys kipusi taivaalle savuisina köynnöksinä, joiden leikkiä Aave katseli laajentunein silmin. Mustana pienenä karvapallona hän oli asettunut lehtensä pudottaneen pusikon juurelle ja yritti pitää itseään lämpimänä.
“Taivaallisia, eikö?” Aave kuiskasi tyhjyydelle, kenties toivoen, että Hehku astuisikin jostain lämmön kultaamassa turkissaan, vastaisi niin kuin aina. Silti hän tiesi, ettei niin kävisi. Hehkua ei ollut.
“Tuuli vie rukoukset esi-isiemme luokse. Me emme ole ikinä todella yksin”, Aave jatkoi, katsellen kuinka sanat leijuivat pimeään. “Ehkä aurinko huomenna paistaisi meille. Niin että molemmilla olisi lämmin olla. Ja ennen kun lumi tulee meillä on jo pesä, jossa saamme nukkua levollisesti. Lupaan sen.” Huomenna he jatkaisivat Valon etsimistä. Aave uskoi vakaasti, että kissa voisi ratkaista heidän ongelmansa. Tällä hetkellä kirjava kolli kuitenkin tuntui hyvin kaukaiselta, pelkältä heijastukselta pimeässä joessa.
Aave åuhui hiljaa ääneen, kunnes hänen silmänsä alkoivat painaa. Pensaan juurella hän oli vain yksinäinen pieni täplä kuivaksi kylmettyneen metsän keskellä. Pelkkä aave, haalea ja läpinäkyvä.

Järkäleloikka seurasi Seppo-nimistä kollikissaa takaisin latoon. He olivat käyneet katsomassa pörröturkkisia, nelijalkaisia ja pehmeitä eläimiä, joita Seppo oli kutsunut lampaiksi. Se oli kummallinen nimi, jos häneltä kysyttiin. Järkäleloikasta oli kuitenkin mukava oppia jatkuvasti uutta ja latokissat olivatkin vieneet heitä useasti kierroksille, missä he oppivat asioita.
"Huomenna sitten menemmekin auttamaan aitojen korjaamisessa! Se on tärkeä työ, jotta eläimet pysyvät omissa aitauksissaan", Seppo naukaisi toiselle ystävällisesti ja loikkasi sitten heinäpaalin päälle.
"Mutta nyt, raskaat työt vaativat raskaat unoset, heh", Seppo naukaisi ja kävi kerälle heinäpaalin päälle. Järkäleloikka hymähti näylle ja heilautti häntäänsä. Hänen kumppaninsa Tyrskytiikeri oli mennyt aiemmin Ullan kanssa tekemään muita hommia, mutta hekin olivat tuoksusta päätellen palanneet jo tovi sitten.
"Tyrskytiikeri?" Järkäleloikka huhuili hiljaisella äänellä, sillä hän ei halunnut herättää Ullaa ja Seppoa.
"Oletko sinä vielä toipunut työpäivästäsi?" tummaturkkinen naukaisi virne kasvoillaan, kun hän huomasi raidallisen kissan kauempana. Hän oli iloinen, että he olivat jääneet asumaan Ullan ja Sepon kanssa. Täällä oli rauhallista ja sellaista eloa kolli olikin kaivannut. Onneksi yhteisön kaikki draamat olivat jo kaukana menneisyydessä..

Puh tapitti kaksijalkaansa iloisena. Kollipuolisen kaksijalan kädessä oli pala lihaa, joka oli Puhin suosikkia. Hän sai sitä harvoin, mutta nyt kaksijalkalalla oli sitä omassa käpälässään ja paljon. Kaksijalka liikutti kättään niin, että herkkupala oli hänen päänsä päällä ja lopulta kollin oli pakko pyllähtää istumaan. Kun Puh istahti, kaksijalka höpisi jotain ja antoi kissalle namupalan. Puh maiskutteli namiaan viikset värähdellen ja nousi seisomaan. Hän haroi kaksijalan omaa tassua käpälällään ja yritti saada tuolta lisää.
"Minulla on nälkä, anna minulle lisää!" Puh naukui vaativana ja tuuppi toisen tassua hellästi omallaan. Miksi ihmeessä kaksijalka oli sulkenut kaikki namupalat tassunsa sisään? Ei se ollut reilua! Lopulta kaksijalka otti taas lihapalasen tassuunsa ja siirsi herkkupalaansa taas niin, että Puhin oli pakko pyllähtää istumaan, kun hän seurasi lihaa katseellaan. Kollin suusta lähes valui kuola, kun hän tapitti kaksijalkaansa odottavaisena. Lopulta vaaleaturkkinen sai herkun.
"Istu, istu Puh. Istu", kaksijalka hoki hänelle jälleen ja Puh kallisti päätään. Oman nimensä hän ainakin tunnisti ja hetkinen... Mikä tuo istu mitä kaksijalka hoki koko ajan? Tarkoittiko se, että kun Puh istui, niin hän sai herkkua? Puhin oli pakko kokeilla ja hän istui kokeeksi. Kaksijalka työnsi herkkua toisen suuhun ja jatkoi taas sen kummallisen sanan hokemista. 'Vau, löysinkö minä tavan miten saada ikuisesti rajattomasti herkkuja', Puh mietti tohkeissaan.

AUROORA
Kalla: 144kp! -

ELANDRA
Kalle: 38kp! -

EMPPUOMPPU
Kobra: 13kp -
Valo: 4kp -
= 17KP

KOIVU
Neponen: 13kp -

Kallen silmät suurenivat, kun hän kuuli Neposen ehdotuksen. Vanhempi kolli oli ehdottanut seikkailua vain kollien kesken! Se sai Kallen innostumaan välittömästi.
"Vau! Aivan loistava ehdotus!" kotikisukolli innostui ja pomppasi pystyyn, mutta into laantui nopeasti, "entä Muru sitten? Eikö hän pääse mukaan?"
Kalle kääntyi katsomaan Murua, vain huomatakseen naaraan kadonneen! Se sai nuoren kotikisun säikähtämään. Hän kääntyi nopeasti ja hyvin hädissään Neposen puoleen.
"Neponen! Muru on kidnapattu!" vaaleaturkkinen kolli parkaisi ja oli jo alkamassa huhuilemaan paniikinomaisesti ystäväänsä, kun Neponen loikkasi alas aidalta ja huiskautti häntänsä nuoremman kissan kuonon eteen.
"Eikä ole", Neponen naukui rauhallisella äänellä ja käveli Kallen vierelle, "hän näytti todella väsyneeltä ja taisi mennä sisälle nukkumaan. Murulla on kaikki hyvin. Mutta mitäs sanot, oletko valmis elämäsi seikkailulle?"
Kuten arvata saattoi, Kalle innostui taas välittömästi. Hän ihaili vanhempaa kolli niin paljon, että uskaltaisi kyllä lähteä hänen kanssaan ihan mihin vain! Neponen oli niin hieno ja hurja kissa, joten edes tielle sattuvat metsäkissat eivät pelottaneet Kallea, kun hän oli Neposen kanssa!
"Vau! Joo! Mennäänkö heti?! Mennään tänne! Eikun tänne tai sittenkin tänne!" Kalle kirmasi edestakaisin pihalla, yrittäen keksiä missä heitä odotti paras seikkailu. Neponen tassutteli takaisin aidan vierelle ja loikkasi taitavasti korkean aidan päälle.
"Mennään tänne Kalle", ruskeaturkkinen kolli päätti ja viittoi nuoremman kissan peräänsä. Kalle loikki aidan luokse ja silmäili sitä hetken. Hän arvioi aidan korkeutta ja mietti, miten paljon voimaa tarvitsisi hyppyyn päästäkseen sen päälle. Kalle jännitti lihaksensa ja painautui hieman matalammaksi tehdäkseen mahdollisimman hienon loikan, aivan kuten Neponenkin oli tehnyt! Sitten Kalle ponkaisi itsensä ilmaan kohti aitaa. Kömpelön kotikisun loikka jäi kovasta ponnistelusta huolimatta liian lyhyeksi. Hän jäi roikkumaan aitaan.
"Apua! Minä tipahdan!" Kalle parkaisi ja katsoi Neposta kuin apua anoen. Vanhemman kollin suusta pääsi kevyt huokaisu.
"Vedä vain itsesi aidalle, kyllä sinä osaat", Neponen vakuutteli kannustavasti. Kalle kurtisti kulmiaan, hän potki takajaloillaan aitaa ja yritti repiä itseään aidalle etukäpälillään. Hetken aikaa kolli räpiköi aidan reunalla, kunnes viimein onnistui vetämään itsensä ylös! Hän asettui seisomaan aidalle ja haki tasapainoa hetken. Kolli horjui ja oli vähällä pudota, joten hän painautui vasten puista aitaa.
"Minä tein sen! Näitkö sinä Neponen?" Kalle kysyi innoissaan irvistäen. Neponen nyökytteli päätään:
"Tässähän minä olin koko ajan vierelläsi Kalle, tietenkin näin sen. Hyvää työtä."
Kalle pettyi hieman, kun Neponen loikkasi heti alas aidalta sen toiselle puolelle. Jostain syystä Kalle oli ajatellut, että he pysyttelisivät aidalla pidempään, kun Kalle kerta oli ison työn seurauksena päässyt sen päälle.. Kalle päätti kuitenkin seurata Neposta, joten hän loikkasi alas aidalta. Kolli oli vähällä lentää kuonolleen, mutta onnistui pysymään jaloillaan päästyään maan kamaralle. Sitten hän lähti hieman kompuroiden juoksemaan Neposen perään, sillä vanhempi kolli oli jo lähtenyt kävelemään vieraan pihan läpi kohti seikkailua.
"No, minne me menemme Neponen?" Kalle uteli juostessaan kollikissan kiinni. Neponen katsahti Kallea mietteliäästi.
"Voimme mennä minne vain", ruskea kolli lupasi. Kalle yritti kävellä kuten Neponen; häntä pystyssä ja todella ylväästi. Se tuotti Kallelle hieman vaikeuksia, sillä tämän ryhti ei ollut luonnostaan kovinkaan hyvä. Kalle siis näytti lähinnä vaappuvan oudon näköisesti eteenpäin yrittäessään matkia vanhempaa kotikisua.
Kaksikko käveli naapuripihan poikki ja saapui pienelle metsäalueelle. Kalle ei koskaan ollut käynyt siellä.
"Neponen, asuvatko metsäkissat täällä?" Kalle kysyi hieman jännittyneenä. Neponen pudisteli päätään.
"Ei Kalle, tämä on todella pieni metsä keskellä kaksijalkalaa. Kyllä metsäkissat joskus yrittivät päästä tänne, mutta minä ajoin ne pois", pörheäturkkinen Neponen tokaisi ylpeillen.
"Vaau, sinä olet hurjan rohkea!" Kalle ihaili ystäväänsä. Neposen kanssa Kalle ei pelännyt mitään. Hän käveli empimättä kollikissan vierellä metsäpolulle. Naamiokuvioinen kolli ihaili metsää, jota koristivat ruskan värit. Kalle huomasi puusta maahan leijailevan lehden, jolloin kolli innostui loikkaamaan sen perään. Kalle ei kuitenkaan saanut lehteä kiinni, vaan se putosi maahan hänen vierelleen. Pettynyt Kalle kyykki hetken aluskasvillisuuden seassa ja toivoi, ettei Neponen ollut nähnyt hänen epäonnistuvan.
"Tuletko sinä, Kalle?" Neposen kysymys sai kollin unohtamaan pettymyksensä ja hän loikki nopeasti jo vähän matkan päähän jatkaneen Neposen perään. Metsä näytti jo loppuvan, josta Kalle oli hieman pettynyt. Hän ei ollut koskaan käynyt metsässä ja olisi mielellään tutkinut sen saloja pidempään. Mutta samalla kolli oli todella innoissaan siitä, että Neponen johdattaisi heidät hurjaan seikkailuun!
Yhtäkkiä Neponen kuitenkin pysähtyi, aivan kuin näkymätön seinä olisi tullut vastaan. Kalle katsoi hämillään ystäväänsä, jonka niskavillat olivat nousseet pystyyn ja häntä oli pörhistynyt.
"Mikä sinulle tuli?" Kalle kysyi ja kallisti hämmentyneenä päätään. Neposen katse oli jähmettynyt johonkin edessäpäin olevaan. Kalle keksi seurata kollin katsetta, jolloin hän näki kaksi pientä koiraa kaksijalkansa kanssa. Kaksijalka ja koirat kulkivat samaa polkua pitkin ja lähestyivät parhaillaan Kallea ja Neposta. Tavallisesti Kalle olisi pelännyt lähestyviä koiria, mutta Neposen kanssa hän oli täysin peloton! Hän oli kuunnellut tarkasti, miten vanhempi kissa oli kertonut antaneensa köniin usealle koiralle samaan aikaan, joten kaksi pientä rakkia eivät olisi Neposelle haaste eikä mikään!
Koirat alkoivat räksyttää, kun ne huomasivat kahden kissan seisovan polulla. Kaksijalka ärähti jotain ja kiristi remmejä, joihin koirat oli kytketty. Toinen koira kuitenkin onnistui repimään itsensä niin, että se pääsi juoksemaan lähemmäs Kallea ja Neposta.
"Älkää tulko tänne tai minun ystäväni Neponen antaa teille köniin!" Kalle uhosi uskaliaasti. Hän käänsi katseensa Neposeen vain huomatakseen, ettei kolli ollut enää hänen vierellään.
"Juokse Kalle!" hän kuuli Neposen huutavan vähän matkan päästä. Kalle oli hämillään, mutta jäätyään yksin hän alkoi pelätä koiria ihan valtavasti! Hänenkin karvansa nousivat pystyyn ja kolli kääntyi nopeasti ympäri, lähtien pinkomaan ystävänsä perään.
"Neponen! Odota minua! Älä jätä minua yksin!" Kalle rääkyi ja juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Hän kuuli koirien räksyttävän takanaan ja pelkäsi, että ne saisivat hänet kiinni. Kalle näki Neposen livahtavan naapuripesän pihassa sijaitsevan pensaikon alle, joten Kalle juoksi kollin perään. Hän ei osannut pysäyttää vauhtiaan ajoissa, joten kotikisukolli lennähti pensaan alle suoraan Neposen päälle. Vanhempi kolli säikähti sitä ja läpsäisi Kallea valtavalla käpälällään poskeen – onneksi ilman kynsiä. Kalle hämmentyi entistäkin enemmän, hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Kolli perääntyi kauemmas Neposesta. Lyönti ei ollut sattunut, mutta Neposen käytös kummastutti Kallea. Hän oli pitänyt ystäväänsä maailman rohkeimpana kissana eikä voinut ymmärtää, miksi Neponen oli sillä tavalla paennut paikalta. Kalle oli kuitenkin varma, että kollilla oli siihen jokin hyvä syy.
"Miksi sinä et antanut niille koirille köniin?" Kalle kysyi hämillään.

//Neponen?

Neponen kuunteli tarkkaavaisena, kun Kalle kertoi intohimoisesti pitkää tarinaa kommelluksistaan. Suuri pörheä kolli silmäili päätä lyhyempää, naamiokuvioista kollia jo hieman närkästyneenä, kun tämän puhe ei meinannut lakata ollenkaan ja tarina vain jatkui. Kallen tarina oli kyllä jännittävä, mutta Neponen ei ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi kertoa itsestään niin nolon asian, kuin omiin tarpeisiin sotkeutumisen... Lopuksi Kalle kertoi vielä joutuneensa pesulle kaksijalkojen toimesta. Miten nöyryyttävää sellainen olikaan kissalle... Vaan nuorempi kolli ei selkeästi tuntunut näkevän asiaa aivan niin. Neponen ei pitänyt Kallen kertomasta senkään takia, että se toi hänen mieleensä erittäin epämukavia muistoja. Neposelle oli käynyt pienempänä useasti niin, että kokkareita oli jäänyt kiinni takakarvoihin tai kosteampaa jätöstä oli levinnyt sieltä vähän ympäriinsä... Silloin kaksijalka oli pessyt Neposen takapuolen. Hän oli joutunut kokemaan sen nöyryytyksen monta kertaa.
"Aivan kamalaa, eikö?" Kalle vaikeni vihdoin ja tapitti Neposta odottavasti, silmät ammollaan.
Neponen puoliksi nyökytteli, puoliksi pudisteli päätään kuin epäuskoisena, ja kohotti kulmiaan samalla tapaa kuin Kalle.
"Huh, mikä tarina! En varmaan uskoisi tuota edes todeksi, jos en olisi kuullut sitä suoraan sinun suustasi. Kuulostaa kyllä aika kauhealta! Onneksi minulle ei ole käynyt koskaan mitään tuollaista."
Neponen kröhäisi ja oli selvittävinään kurkkuaan. Nyt hän yritti keksiä, miten saisi huomion takaisin itseensä. Kallen suulle oli piirtynyt ylpeä hymy ja kolli pörhisti rintakarvojaan istuessaan. Neponen oli kuulevinaan pienen kehräyksen kumpuavan Kallen rinnasta.
"Niin, olet varmaan ihmetellyt, missä olen ollut. Minä olen viime aikoina panostanut enemmän kaksijalkani kouluttamiseen. Se vaatii paljon työtä. Teen sitä välillä aktiivisesti koko päivän, joten muuhun ei ole oikein ollut aikaa", Neponen selosti Kallelle. Hän ei kertonut ihan koko totuutta ystävälleen... Asiahan oli niin, että Neponen oli komentanut kaksijalkaansa aamupäivisin niin ahkerasti, että hän oli useana päivänä nukkunut vähän pidempiä päiväunia suuressa nukkumispaikassaan. Siinä, jota hän lainasi kaksijalalleen öisin. Neposen tavoite oli kuitenkin kouluttaa kaksijalka vielä jonain päivänä nukkumaan lattialla.
"Vau, miten siistiä! Miten sinä koulutat sitä?" Kallen silmät loistivat ihailusta ja mielenkiinnosta.
"No, en nyt ehdi syventyä siihen tarkemmin... Mutta olen kouluttanut sitä jo monta vuodenaikaa, joten olen siinä aika hyvä", Neponen maukui, ja nuolaisi sotkuisia kaulurikarvojaan pari kertaa. Sivusilmällä hän näki Murun pujahtavan sisälle ulkotarhaan. Neponen oli hiukan loukkaantunut, ettei naaras halunnut kuunnella hänen juttuaan. Toisaalta hän piti siitä, että Kallen huomio oli nyt täysin hänessä. Naamiokuvioinen kolli ei edes näyttänyt Neposen onneksi huomanneen, että hänen pesätoverinsa oli poistunut paikalta. Kalle ei näyttänyt olevan täysin tyytyväinen äskeiseen vastaukseen, vaan tapitti Neposta hämmentyneenä. Neponen nautti siitä, että hänen ystävänsä janosi kuulla lisää.
"Mutta tarkoitatko, että olet opettanut sen tottelemaan sinua?" Kalle kallisti päätään.
"Kyllä, vähän niin kuin kaksijalat tekevät koirille", Neponen vastasi.
Nuorempi kolli näytti hiukan hämmentyneeltä. Neponen arveli, ettei Kalle tiennyt paljoa koirista... No, ei varmasti ainakaan niin paljon, kun Neponen. Hän oli itse oppinut jonkin verran koirista tarkkaillessaan ikkunasta, miten ne hiirenaivoiset kuolakuonot käyttäytyivät kaksijalkojen kanssa.
"Koirat käyttäytyvät usein niin, miten heidän kaksijalkansa haluaa", Neponen selitti Kallelle.
"Minun kaksijalkani antaa minulle herkkuja aina kun vain käsken", hän jatkoi, vaikkei se ollut ihan täysin totta.
"Oikeastiko? Voitko opettaa minullekin, miten se tehdään?" Kalle polki tassuja maahan tohkeissaan.
Ruskea kolli vilkaisi taivaalle ja oli arvioivinaan auringon sijaintia.
"No, ehkä joku päivä. Nyt minun täytyy mennä, ennen kuin kaksijalka palaa kotiin", Neponen tokaisi ja muodosti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen.
"Ai, nyt jo", Kalle maukaisi vaimeasti.
Neponen maukui hyvästit, kääntyi ja lähti astelemaan kohti aitaa tuuhea häntä ylpeästi pystyssä. Vilkaistessaan taakseen kolli huomasi pettyneen sävyn ystävänsä kasvoilla.
"Kuule Kalle. Mitä sanoisit, jos ottaisin sinut mukaan oikealle, hurjien kollien seikkailulle?" Neponen naukui olkansa yli, ennen kuin loikkasi aidan päälle. Hän käänsi katseensa dramaattisesti kohti taivasta, rohkeana, korvat luimistettuina. "Vain minä ja sinä, yhdessä maailman äärissä."

//Kalle :DD

Pikkulintu hyppeli lehtisilpun päällä tonkien sen alta paljastuvaa multaista maata. Vettä ripisteli oksakaton läpi metsän pohjalle asti. Pisaroita tipahteli myös Valon turkille, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla välittämättä siitä keskittyessään saaliinsa vaanimiseen.
Yksi askel eteenpäin, sitten toinen ja kolmas. Hän oli tehnyt tämän varmasti ainakin satoja kertoja, mutta joka kerta se oli yhtä kuumottavaa. Yksikin virheliike ja saalis olisi tiessään.
Enää vähän matkaa… Kolli jännitti jo jalkansa ponnistukseen. Yksi, kaksi, kolme… nyt! Hän loikkasi komeassa kaaressa lintua kohti ja naulitsi sen maata vasten jykevillä tassuillaan. Siivekäs yritti pyristellä siipiään hädissään ja piti korvia särkevää ääntä, kunnes Valo kumartui antamaan tappopuraisun ja mekkala hiljeni.
Hän nousi ylös lipaisten suupieliään tyytyväisenä. Tästä riittäisi syötävää myös Sammakolle. Hän noukki linnun matkaansa ja lähti astelemaan vetisen metsän halki kohti pensaikkoa, jonka alle he olivat jääneet majailemaan muutamaksi päiväksi isänsä kanssa.
Suuri tuulenpuuska puhalsi metsän läpi ja ravisteli kollin yläpuolelle kurkottuvien puiden oksia. Valo pysähtyi ihailemaan putoilevia lehtiä. Hän laski saaliinsa hetkeksi maahan ja ryhtyi juoksentelemaan riemuissaan lehtikasoissa, kunnes oli aivan hengästynyt. Lopulta hän palasi linnun luokse ja lähti sitten jatkamaan matkaa kyljet kohoillen.

Kalla oli vieläkin hiukan pöllämystynyt tapaamisestaan kaksijalkojen kanssa, kun aurinko läheni huippuaan. Hän oli kulkenut taukoamatta aamusta asti katsellen, miten hirviöt juoksivat hänet ohitseen ukkospolulla. Ne kulkivat edelleen Kallan tulosuuntaa kohti, mikä oli hyvä merkki: hän oli edelleen kulkemassa oikeaan suuntaan.
Kalla pani merkille, että kaksijalkojen pesät olivat alkaneet toden teolla madaltua. Siinä missä hänen kotiseuduillaan pesä ylettyivät taivaisiin asti, niin korkealle, etteivät linnutkaan jaksaneet lentää niiden päälle, täällä pesät olivat korkeimmillaan vain muutama kerrosta. Kalla huomasi pitävänsä tästä ympäristöstä enemmän. Se ei tuntunut yhtä uhkaavalta ja luotaantyöntävältä. Hän näki tässä ympäristössä paremmin ympärilleen, kun kapeiden kujien sijasta rakennuksia erottivat leveämmät tiet. Lisäksi ilma tuntui olevan täällä raikkaampaa.
Jos metsä oli kaksijalkalan vastakohta, oli Kallalla selvästi oikea suunta.
Aurinkohuipun aikaan hän pysähtyi erään kaksijalkojen rakennuksen viereen ja latki janoonsa johonkin ämpäriin kertynyttä sadevettä. Peilikuvaansa tuijottaessaan naaras tajusi, ettei ollut sukinut turkkiaan hetkeen oltuaan liian keskittynyt matkaamiseensa. Hän istuutui siis aurinkoiselle paikalle ja alkoi peseytyä.
Tämä rakennelma oli muista poikkeava ja oudon muotoinen. Kalla oli nähnyt sellaisen vain kerran: niitä ei ollut hänen kotikulmillaan monia. Täällä oli paljon tilaa, mikä oli ymmärrettävää, sillä selvästi koko rakennelma oli kyhätty hirviöitä varten. Niitä käyskenteli lähistöllä eri muotoisina ja kokoisina, osa kaksijalkojen kanssa tai ilman. Jotkut seisoskelivat suuren katoksen alla, missä kaksijalat ilmeisesti syöttivät hirviöille jotain. Kalla oli tosin kuvitellut, että hirviöiden suut olivat aivan eri päässä.
Kalla seurasi kiinnostuneena, miten suuremman kaksijalkalan suunnalta juoksi hirviö, joka kantoi selässään suuria säkkejä. Kalla ei ollut koskaan nähnyt hirviön kantavan mitään, vaikka olikin nähnyt hyvin monentyyppisiä hirviöitä. Hän oli nähnyt pitkulaisia hirviöitä, joiden sisään mahtui monen monta kaksijalkaa, sekä sellaisia hirviöitä, joilla oli vain kaksi jalkaa. Koskaan hän ei kuitenkaan ollut nähnyt hirviön tekevän muuta kuin juoksevan. Tämä kuitenkin osoitti hyötynsä kaksijalalleen kantamalla tavaraa.
Säkkejä kantava hirviö tepasteli myös katoksen alle. Sen sisältä astui esiin iäkkään oloinen kaksijalkakolli, jonka kasvojen karvat olivat jo harmaantuneet. Se asteli muiden kaksijalkojen tapaan jonkin tolpan ääreen ja pian palasi hirviönsä luo kädessään se kummallinen esine, jolla kaksijalat syöttivät hirviöitä.
Kaksikkoa katsellessaan Kalla sai yllättäen idean, joka tuntui yhtä aikaa sekä tyhmältä että nerokkaalta. Tämä hirviö oli suuntaamassa kaksijalkalasta pois, eli Kallan menosuuntaan. Näytti siltä, että sen selän päältä säkkien keskeltä löytyisi kissan mentävä aukko. Musta naaras pudisteli päätään. Ei, hirviöt eivät ehkä yleensä kiinnostuneet kissoista, mutta niiden lähestyminen oli silti riskialtista hommaa. Hän oli kyllä nähnyt koirien usein matkustavan kaksijalkojensa kanssa hirviöiden sisällä, ja kerran kotikissankin... Silti naaras suhtautui ideaansa skeptisesti.
Kyseinen idea oli, että hän hyppäisi tuon hirviön selälle ja antaisi sen kuljettaa häntä eteenpäin jonkin matkaa. Hänen matkan teosta kipeytyneet koipensa saisivat hetken levätä. Sitä paitsi hirviö kulki niin nopeasti, että siinä ajassa, mikä Kallalla oli kestänyt vaeltaa tänne asti, olisi hirviö kerennyt kulkea saman matkan kymmeniä kertoja. Tuntuisi hölmöltä olla vähintäänkin harkitsematta tätä mahdollisuutta.
Pitkän harkinnan jälkeen Kalla päätti ottaa riskin. Hän ei ollut mikään pelkuri, eikä varmasti antaisi tällaisen mahdollisuuden lipua saavuttamattomiin. Kun kaksijalka astui takaisin hirviön sisään, tuli Kallalle kiire. Hän säntäsi hirviön luo ja loikkasi sen selälle, ja samalla hetkellä se jo heräsi murahtaen. Kalla kiirehti säkkien sekaan piiloon ja tarttui yhteen kynsillään kiinni siltä varalta, että hirviö olisi heti lähtenyt juoksemaan täyttä laukkaa. Hirviön liikkeet olivat kuitenkin yllättävän hitaat sen selän päältä katsottuna ja Kalla pysyi hyvin kyydissä.
Kallan helpotukseksi hirviö kääntyi oikeaan suuntaan. Se kiihdytti askeliaan, kunnes juoksi jo niin kovaa, että tuuli ujelsi Kallan korvissa säkkienkin keskellä. Kun musta naaras tunsi olonsa tarpeeksi turvalliseksi ja varmaksi hirviön kyydissä, hän pujotteli säkkien lomasta katselemaan maisemia hirviön olan yli. Tietenkin hänen oli pidettävä huolta siitä, että hirviö jatkaisi kulkuaan hänelle suotuisaan suuntaan. Toisaalta Kalla ei tiennyt, mitä olisi muussa tapauksessa tehnyt: ei hän uskaltaisi tässä vauhdissa hypätä hirviön päältä alas. Olisi vain toivottava, että hirviö pitäisi suuntansa.
Maisemat vilisivät Kallan silmien edessä. Hän huomasi parin kissan jolkottavan ukkospolun viertä ja kun hirviö juoksi heidän ohitseen, oli Kalla hyvin tyytyväinen päätökseensä. Hän taittoi matkaa ennen näkemättömän nopeasti. Naaras ei käsittänyt, miksei ollut keksinyt tätä aiemmin. Hän katseli, miten kaksijalan pesät kiisivät hänen ohitseen ja miten ne edelleen muuttuivat aina vain matalammiksi. Täällä puistoalueita oli jo runsaasti enemmän. Välillä korkeammat rakennukset vaihtuivat matalammiksi, yksittäisiksi kaksijalan pesiksi, joita ympäröivät suuret piha-alueet. Niillä ulkoili useammin koiria, mutta näki Kalla pari kissaakin. Kerran hänen ohitseen kiisi käsittämättömän kokoinen hirviö, jonka Kalla arvioi olevan ainakin korttelin pituinen. Lopulta erakolle tuli sen verran huono olo nopeasti vaihtuvien maisemien tuijottelusta, että hän joutui painumaan takaisin säkkien sekaan ja luottamaan, ettei hirviö kääntyisi takaisinpäin.

Hirviö pysähtyi töksähtäen ja Kalla hätkähti herätessään. Hän ei ollut aikonut nukahtaa, mutta silmäluomien auki pitäminen oli käynyt matkan edetessä yhä vain vaikeammaksi, ja selvästi naaras oli lopulta antautunut unen valtaan. Muistettuaan missä oli, Kalla kömpi nopeasti pystyyn ja katsoi ympärilleen.
Hirviö kaksijalkoineen oli saapunut kaksijalan pesän pihaan. Ruoho oli kellastunutta, mutta vaahteran lehdet roikkuivat edelleen sinnikkäästi oksista. Maassa lojui värikkäitä kaksijalan pentujen leluja, ja pesästä kantautui herkullinen paistetun lihan tuoksu, joka ei kuitenkaan onnistunut peittämään hirviöstä lähtevää katkua. Kalla kuitenkin huomasi, että hirviöiden ällöttävää hajua lukuun ottamatta ilma oli raikasta. Hän kuuli lintujen laulavan, mutta hänen korvaansa ne puhuivat eri kieltä kuin kotiseudun tirpat. Jossain kaukana haukkui koira: muuten lehtisateen ilta oli hiljainen.
Kaksijalka astui hirviöstä ulos mutisten jotain ja kiersi sen taakse. Kalla ei jäänyt aikailemaan, vaan hyppäsi kyydistä ennen kuin mokoma ehti häntä huomaamaan. Hän kipitti nurmikon poikki väistellen leluja ja ryömi pihaa rajaavan pensasaidan ali. Kalla ravisteli lehdet ja mullan turkiltaan ja katsoi sitten eteensä. Näky sai hänet jähmettymään paikoilleen; Kalla henkäisi hämmästyksestä.
Siinä se oli hänen edessään, koko komeudessaan: metsä.

Levottomat ajatukset valvottivat minua jo kolmatta yötä. En vain millään pystynyt lopettamaan ajattelemasta sitä, mitä olin todistanut kaksijalkalaa lähellä olevan metsän siimeksessä muutama yö sitten.
Niiden oli täytynyt olla niitä kissoja, joista emoni oli minua ja veljeäni aina varoitellut. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt heikäläisiä siellä päin liikkuessani, ja kuvaukset heidän päällekäyvästä luonteestaan olivat osuneet aivan nappiin.
Alkuun en ollut pitänyt heitä mitenkään uhkaavina tai pelottavina. Olin tarkaillut kauempaa kahta kissaa, joista toinen oli lähtenyt lähestymään minua yllättäen ja vaatinut minua väistymään tai muuten saisin tuta seuraamukset.
Minä kuitenkin olisin vain halunnut kysyä häneltä, olisivatko he sattuneet tietämään mitään emostani, mutta en ollut kyennyt avaamaan suutani. Ramppikuumetta kaiketi. Tämä kissa ei muutenkaan ollut vaikuttanut olevan juttutuulella, sillä melko pian nuorukainen oli karannut kimppuuni. Valitettavasti nuoren kissan suuret puheet eivät vastanneet hänen taitojaan, eikä ollut ollut vaatinut paljoa pitää hänet loitolla itsestäni siihen asti, että hän väsyttäisi itsensä ja suostuisi keskustelemaan.
Siihen ei kuitenkaan ollut tullut tilaisuutta, sillä olin pian huomannut, että paikalle oli tulossa lisää kissoja, eivätkä nämä kissat olleet vaikuttaneet sen ystävällisemmiltä kuin tämä tuittupäinen pentukaan. Niinpä olin nähnyt parhaaksi poistua paikalta ennen tilanteen eskaloitumista.
Melko pian oivalsin, ettei kissajoukko ollut minun jäljilläni vaan se jahtasikin kahta äsken kohtaamaani kattia. Heistä kaikista löyhähti sama, vahva ominaishaju, mistä päättelin heidän olevan samaa porukkaa keskenään. Siksi minusta olikin ollut hiukan outoa, kun nämä olivat ajaneet toisiaan takaa.
Tilanne oli ottanut synkemmän käänteen, kun kaksikkoa jahdannut joukkio lopulta sai kissat kiinni. Olin seurannut tilannetta kauempaa aluskasvillisuuden suojista ja nähnyt järkytyksekseni, miten nämä olivat tappaneet mustan kissan, jonka takaa-ajajat olivat lopulta saavuttaneet otettuaan ensin kiinni minulle aiemmin uhitelleen nuoren kollin. En ollut varma, mitä he olivat kollille tehneet saatuaan tämän kiinni, mutta pahoin pelkäsin, että tämä oli saattanut kokea saman kohtalon kuin toverinsa.
En ollut saanut tapahtunutta jostain syystä pois mielestäni. Kyseiseen kaksijalkalaan ja sen kissoihin liittyi niin paljon mysteereitä, että käpäliäni ihan syyhytti päästä ottamaan selvää niistä. En halunnut vielä luopua toivosta, että emoni olisi kuollut, ja uskoin hanakasti löytäväni hänet kaksijalkalasta. Jos vain ensin uskaltautuisin astumaan sinne.
Olin kyllä käynyt lähellä sen rajaa monet kerrat mutta aina ottanut jalat alleni haistettuani vieraita kissoja. Emon varoitukset olivat iskostuneet syvälle päänuppiin.
Mutta nyt odotuksesta oli tullut suorastaan sietämätöntä, kun tiesin, mitä minua odotti siellä. Ensimmäistä kertaa pelkoni olivat saaneet oikeat kasvot, ja tunsin olevani valmis kohtaamaan ne.

Satoi vettä. Lehtien peittämä maa oli märkä ja liukas, mutta onnistuin liikkumaan metsän poikki liukastumatta kertaakaan. Nautin turkilleni läsähtelevistä vesipisaroista sekä vasten kasvojani puhaltavasta lehtisateen tuulesta. Sää oli kertakaikkisen täydellinen.
Yllättäen kukaan muu ei ollut ulkona nauttimassa raikkaasta sateesta. Monet eivät ilmeisestikään pitäneet siitä, että heidän turkkinsa kastuivat. Kummallista.
Lähestyin kaksijalkalaa - melko - määrätietoisin askelin. Ajattelin sateen tarjoavan minulle suojaa hetkeksi, sillä se kätkisi hajuni paremmin. Luultavasti.
Kauempana puiden takana vilkkuivat jo kaksijalkojen valtaisat, jykevät rakennukset. Enää vähän matkaa ja voisin viimein aloittaa emoni etsinnät kunnolla. Enää vähän matkaa, enkä olisi enää yksin.
Yhtäkkiä jostain yläpuoleltani kuului järkyttävä ärinä ja samassa tunsin jonkun tai jonkin putoavan niskaani. Isku tuli niin yllättäen, etten ehtinyt reagoida siihen oikeastaan mitenkään, kun paino jo ponkaisi päältäni kauemmaksi ottaen selästäni vauhtia. Lyyhistyin maahan odottamattoman hyökkäyksen voimasta ja katsahdin hölmistyneenä - vaikka se ei ehkä näkynytkään kasvoiltani - eteeni, jossa seisoi nyt kilpikonnakuvioinen kissa. Mistä ihmeestä hän oli tupsahtanut? Puustako?
Joka tapauksessa en aikonut jäädä taistelemaan. Naaras oli minua huomattavasti kevytrakenteisempi, joten hänen hätistelemisensä ei pitäisi olla iso vaiva, mikäli hän ei itse tajuaisi jättää minua rauhaan.

//Malva?

Kalle oli riemuissaan lehdistä ja koko lehtisateesta. Puista pudonneiden lehtien seassa kieriskely ja niiden nappaaminen oli kotikisun mielestä kerrassaan huisin hauskaa! Kolli oli lähtenyt Murun kanssa ulos nauttimaan lehtisateesta. Kalle oli todella ylpeä itsestään, sillä hän oli saanut lehden ilmasta kiinni! Se oli hänelle suuri saavutus, sillä harvoin Kalle pystyi moiseen. Kotikisukaksikko päätti pyydystää niin monta lehteä kuin he saisivat, mutta paikalle saapunut Neponen oli keskeyttänyt heidät. Tapansa mukaisesti vaaleaturkkinen Kalle innostui vanhemman kotikisun paikalle saapumisesta ja unohti välittömästi sen, mitä hänellä ja Murulla oli ollut meneillään. Kolli oli niin otettu, kun Neponen oli kertonut ikävöineensä häntä! Kalle vastasi ikävöineensä myös Neposta, vaikka todellisuudessa kotikisukolli ei kamalasti ollut edes ehtinyt ajatella toista.. Oli hän toki huomannut, ettei Neposta ollut hetkeen näkynyt, mutta Kalle oli pitänyt itsensä kiireisenä kotona Murun kanssa touhutessa. Kalle ylpistyi entisestään, kun Neponen kehui häntä. Se sai kollin kehräämään kovaäänisesti ja pörhistämään ylpeänä rintaansa.
"Kiitos! Olen oikea luonnonlahjakkuus lehtien nappaamisessa! Mutta niin on Murukin, näitkö miten taitavasti Muru otti lehtiä kiinni?" Kalle kysyi innoissaan ja kääntyi Murun puoleen. Kirjava naaras oli alkanut sukia turkkiaan. Naaras vilkaisi kulmiensa alta Kallea ja Neposta, mutta ei keskeyttänyt turkkinsa pesemistä.
"En minä kyllä tainnut nähdä", Neponen vastasi pahoillaan. Kallekin hieman pettyi. Hän loikki Murun luokse ja puski naaras innoissaan kuonollaan.
"Näytä Muru miten sinä teit sen! Näytä nyt!" Kalle pyysi ja yritti saada ystävänsä nouseman ylös. Hän oli niin innoissaan, että hänellä oli nyt kaksi ystävää paikalla! Jostain syystä Muru ei kuitenkaan innostunut. Muru pudisti päätään:
"En minä nyt ehtisi, turkkini on sotkuinen." Kalle kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, mutta hyväksyi Murun selityksen. Hän tiesi, että naaras halusi pitää hyvää huolta turkistaan. Siispä kolli kirmasi takaisin Neposen luokse. Suurempi kollikissa kohtasi nuoremman kollin katseen ylpeänä.
"Neponen, oletko sinä ollut seikkailulla kun sinua ei ole näkynyt?" Kalle kysyi päätään kallistaen. Hän ihaili ruskeaa kollia niin paljon, että olisi voinut kuunnella hänen seikkailujaan päivät pitkät!
"Hei hei! Minullakin on kerrottavana yksi ihan hurja juttu!" Kalle ei antanut Neposelle aikaa vastata, kun hän innostui niin valtavasti muistaessaan ruokavarkautensa. Neponen kohotti yllättyneenä kulmiaan:
"No, kerrohan niin minä olen pelkkänä korvana." Kallen oli nyt vaikeaa pysyä paikoillaan. Hän steppaili paikoillaan ja suorastaan tärisi innostuksesta!
"Tämä tarina on sitten aivan tosi!" Kalle aloitti samalla tavalla kuin muisteli joskus Neposen aloittaneen tarinansa, "tästä on jo ainakin no... Monta päivää.. Muru, milloin tämä tapahtuikaan?"
Kalle katsoi kysyvästi ystäväänsä, joka nosti taas katseensa Kalleen. Muru kurtisti kulmiaan.
"Ai mikä tapahtui?" kirjava naaras kysyi. Kalle huokaisi, tarinan kertominen oli menossa pieleen! Hän kipitti taas Murun luokse ja kuiskasi hänelle niin hiljaa, että uskoi ettei Neponen kuulisi:
"No se, kun minä vein kaksijaloilta ruokaa, kävi taas vahinko ja jouduin pesulle.."
"Siitä on puoli kuuta", Muru vastasi rauhallisella äänellä. Sitten Kalle taas ajattelemattomasti hylkäsi ystävänsä ja riensi takaisin Neposen luokse.
"Niin, siis puoli kuuta! Meidän kaksijalkamme olivat märässä paikassa, kun minulle iski ihan kamala nälkä! Sitten huomasin, että kaksijalat olivat jättäneet ruokaa ruokapaikan korkealle tasolle. Loikkasin sinne kuin hurrrja metsäkissa ja nappasin ruokaa suuhuni! Muru oli koko ajan vahdissa ja sitten.... Yhtäkkiä kaksijalat tulivatkin ulos märästä paikasta! Minä yritin saada peitettä takaisin ruuan päälle, mutta se oli turhaa", Kalle naukui ylidramaattisesti ja piti tauon. Neponen kuunteli kärsivällisesti kollin tarinaa.
"No, sitten Muru urheasti yritti pitää kaksijalat poissa ruokapaikasta. Koska en saanut peitettä ruuan päälle, ajattelinkin sitten syödä niin paljon kuin vain ehdin. Lopulta kaksijalat tulivat ja veivät meidät nukkumapaikkaan... He eivät olleet kovin iloisia, mutta et arvaakaan mitä sitten kävi!" Kalle henkäisi. Neponen kallisti päätään, ja Kalle katsoi kollikissaa odottavasti. Neponen onneksi ymmärsi vihjeen ja kysyi:
"No, mitä sitten kävi?"
"Sitten yöllä minun vatsani tuli kipeäksi", Kalle huokaisi surkeana, mutta jatkoi sitten taas innostuneemmin, "huusin kaksijalkojakin apuun, mutta ne pirulaiset olivat nukkumassa! Sitten minulla tuli kamala hätä ja tein tarpeeni hiekkalaatikolleni, mutta minulle kävi vahinko ja astuin tarpeideni päälle, kun vatsassa kiersi niin kamalasti! Mourusin hiekkalaatikolla ja olin varma, että se oli loppuni! No, onneksi ei ollut ja sain lopulta tarpeeni tehtyä loppuun ja olo koheni heti! Mutta sitten kaksijalat heräsivät... Ne näkivät mitä oli käynyt ja veivät minut märkään paikkaan... Voitko uskoa, että ne pesivät minut! Siis oikeasti pesivät! Aivan kamalaa, eikö?!"
Kalle katsoi silmät suurina Neposta ja jäi odottamaan tämän vastausta. Kollikissan omasta mielestä hänen tarinansa oli kerrassaan loistava, mukaansatempaiseva ja vähintäänkin yhtä hieno kuin Neposen tarinat! Hän todella toivoi, että oli tehnyt vaikutuksen tarinallaan Neposeen..

//Neponen tai Muru?

Aamulla Kalla heräsi kimeisiin kiljahduksiin, jotka kuuluivat jostain hänen alapuoleltaan. Unenpöpperössäkin hän tunnisti ne kaksijalan pentujen ääniksi, ja samassa Kalla muisti, mihin oli mennyt nukkumaan. Yleensä pennut olivat vaarattomia, mutta Kallan olisi silti pitänyt tajuta herätä ennen kuin mokomat valloittaisivat puiston. Hän oli juuri ja juuri ehtinyt nousta istumaan, kun yhden pennun punakat kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen. Pentu näytti yllättyneeltä nähdessään Kallan ja sitten leveä hymy otti vallan kaksijalan piirteistä. Kallan niskakarvat nousivat pystyyn ja hän sähähti, kun hän näki pennun valkoisen hammasrivistön. Naaras astui taaksepäin rakennelmassa, kunnes seisoi seinää vasten. Hän huitoi tassullaan pennun suuntaan, ja se näytti säikähtävän häntä - hyvä. Kaksijalkojen kanssa ei koskaan voinut olla liian varovainen, olivat ne täysi-ikäisiä tai ei.
Pentu näytti kuitenkin rohkaistuvan. Se astui sisään rakennelmaan ja otti hiukan huojuvan askelen Kallaa kohti. Pentu oli melko pieni verrattuna aikuisiin kaksijalkoihin, tuskin edes puolta niiden pituudesta. Kalla päätteli, että se oli ehkä kuuden kuun iässä. Se oli rohkea ja lähestyi Kallaa tämän sähinästä ja paljastettujen kynsien huitomisesta huolimatta, vailla lainkaan itsesuojeluvaistoa. Kalla olisi hyvin voinut hypätä pikkuisen kimppuun ja viillellä hänen pehmeän nahkansa verille.
Pentu oli jo lähellä tarttua Kallaan, kun yhtäkkiä suurempi kaksijalka ilmestyi hänen takaansa. Se kaappasi pentua vyötäisiltä ja veti tämän taaksepäin. Kaksijalka oli naaraspuolinen ja sen kasvoilta paistoivat huoli ja hämmennys. Kalla päätteli sen olevan pienemmän emo. Musta naaras rentoutui hiukan, kun aikuinen kaksijalka vei pienemmän pois, mutta seisoi yhä varuillaan rakennelman nurkassa. Hänen sydämensä hakkasi kuin ansaan joutuneella hiirellä - mikä Kalla ehkä tällä hetkellä olikin. Hän toivoi, ettei kaksijalka haluaisi kostaa pentunsa säikyttelyä. Ei Kalla sentään ollut sitä satuttanut.
Aikuisen kaksijalan pää ilmestyi pian taas näkyviin. Se ei vaikuttanut Kallan silmään vihamieliseltä, pikemminkin uteliaalta. Kaksijalka yritti kurottaa naarasta kohti hitaasti tassullaan, mutta Kallan sähähdyksestä vetäisi sen pois. Se ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta luovuttamaan. Se piti tassuaan edessään, heilutellen sitä ja samalla päästäen outoja sihahduksia. Kalla ei puhunut kaksijalkaa, mutta ymmärsi sen verran, ettei tuo ääntely ollut niiden kieltä - yrittikö kaksijalka matkia Kallan sähähdyksiä ja houkutella tätä luokseen?
Kalla ei kuitenkaan hievahtanutkaan, ja viimein kaksijalka vetäytyi huokauksen kera pois rakennelmasta. Kalla odotti hetken jos toisenkin ennen kuin uskaltautui kurkistamaan ulos. Hän näki sekä suuren että pienen kaksijalan istuskelevan eräällä puiston penkeistä. Huomattuaan, ettei kaksijalka pentuineen ollutkaan lähtenyt puistosta, hän jännittyi taas - kunnes haistoi ilmassa ruokaa. Kallan korvat värähtivät kaksijalan suuntaan, kun se rapisteli jonkin kääreen kanssa. Se ei ollut tuoretta riistaa, mutta jotain syötävää se epäilemättä oli. Kääreessä oli tuttu kaksijalan ruoan teennäinen ja epäaito tuoksu, mutta samalla hajussa oli jotain herkullista. Kalla seurasi uteliaana, miten kaksijalka otti jotain kääreestä ja nakkasi sen katse erakossa maahan eteensä. Hän katsoi kaksijalkaa kysyvästi - minulleko? - mutta se ei näyttänyt ymmärtävän. Samalla pienempi kaksijalka heilutteli jalkojaan katsellessaan suurin silmin Kallaa kuin tämä olisi kiinnostavin asia maailmassa.
Kallan vatsa kurisi taas. Olisi kätevää, jos hänen ei itse tarvitsisi etsiä tai metsästää aamiaistaan vaan hän pääsisi heti jatkamaan matkaansa. Tästä syystä Kalla uskaltautui hyppäämään alas rakennelmasta ja hölkkäämään kaksijalkaa kohti. Lähempänä hän huomasi kaksijalan heittäneen maahan palan kanaa, ja vesi herahti Kallan kielelle. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi syönyt näin hyvin: ensin tuoretta kalaa, sitten ilmaista kanaa.
Nälkä teki Kallasta selvästi hyväuskoisen ja varomattoman, sillä hän ei epäröinyt hetkeäkään haukatessaan kanaa. Myöhemmin Kalla toruisi itseään siitä, ettei ollut edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että kana olisi myrkytetty jollain yrtillä tai kaksijalka olisi vain asettanut sen hänen syötikseen. Sillä hetkellä Kalla ei kuitenkaan voinut muuta ajatella, kuin sitä, miten suussa sulavaa yhä lämmin kana oli. Se oli ehkä kaksijalkojen mausteilla höystetty, mutta joka tapauksessa herkullista.
Kalla loi epäluuloisen katseen kaksijalan suuntaan, kun tämä nousi hitaasti penkiltään. Kaksijalan liikkeet olivat hitaat ja varovaiset, aivan kuin hän olisi tässä tilanteessa ollut se, jolla oli syytä pelätä henkensä vuoksi. Se hivuttautui vähitellen lähemmäs kaiketi kuvitellen, ettei Kalla huomannut mitään. Musta naaras oli kuitenkin varuillaan ja valmis pinkaisemaan karkuun, jos kaksijalka tekisi jotain odottamatonta tai vaarallista.
Jotain odottamatonta kaksijalka tekikin, mutta ei suinkaan vaarallista. Kalla hätkähti, kun sen tassu laskeutui hellästi hänen selälleen. Hänen selkänsä notkahti ensin vaistomaisesti alta, mutta kun kaksijalka kokeilevasti kosketti häntä uudelleen, ei Kalla enää väistänyt. Samassa hän tajusi, että kaksijalka teki hänelle sitä, minkä perään Kielo aina kerjäsi: kaksijalka silitti Kallaa. Musta naaras oli edelleen jäykkä ja jännittynyt, kun kaksijalka liu'utti tassuaan hänen turkkinsa päällä. Kalla ei kuitenkaan voinut väittää, etteikö se olisi tuntunut hyvältä. Hän alkoi ymmärtää, miksi kotikissat olivat valinneet elämäntyylinsä.
Lopulta kaksijalka viittoi pentunsa Kallan luo. Pikkuisen lähestyessä Kalla lopetti syömisen ja katsoi tätä tuimasti silmiin varoittaen mokomaa pysymään kauempana. Aikuinen kaksijalka vaikutti jollain tasolla järkevältä, mutta pentu oli arvaamaton. Se saattaisi keksiä vaikka vetää Kallaa hännästä. Täysikasvuinen kuitenkin otti pentuaan tassusta kiinni ja näytti, miten Kallaa silitettiin hellästi ja varovaisesti. Musta naaras seurasi jännittyneenä, miten pieni kaksijalan tassu lähestyi hänen kasvojaan. Jos kanapala ei olisi ollut vielä kesken, olisi Kalla jo pinkonut pakoon.
Hän oli valmis puraisemaan pennun tassua, kun se laskeutui hänen kasvoilleen, mutta aikuinen kaksijalka ohjasi sen nopeasti Kallan selän päälle. Kaksijalan pentu hihkaisi haltioituneena ja pyöritteli Kallan pitkää karvaa sormiensa välissä. Aivan kuin tämä ei olisi koskaan turkkia koskettanut: olihan sillä itselläänkin ohut kerros karvaa päässään! Kalla kuitenkin antoi pennun tutkiskella hänen turkkiaan, sillä kaksikko ei hänen mielestään vaikuttanut erityisen uhkaavalta. Sitä paitsi - eikä Kalla olisi ikinä myöntänyt tätä ääneen - silitykset tuntuivat hyvältä.
Viimein Kalla sai kanan syötyä. Hän hypähti pois kaksijalkojen luota ja kipitti vähän matkan päähän, mistä hän seurasi kaksikkoa uteliaana. Kaksijalan pentu heilutti tassuaan ilmassa ja näytteli hampaitaan. Sitten hänen emonsa otti häntä taas vyötäisiltä kiinni ja nosti syliinsä. Kalla seurasi turvallisen välimatkan päästä, miten emo ja pentu astelivat puistosta pois.
Kokemus hämmensi Kallaa. Hän ei ollut koskaan tavannut yhtä kilttejä kaksijalkoja. Yleensä kaksijalat vain huusivat hänelle tai yrittivät ottaa hänet kiinni. Nämä olivat paitsi ruokkineet häntä, myös antaneet hänelle ruokaa - kerrassaan ennenkuulumatonta.
Kalla vilkaisi taivaalle ja tajusi, ettei ehtisi sen pidemmäksi aikaa jäädä murehtimaan tapahtunutta. Hänen olisi jatkettava matkaa. Mitä pidemmän matkan hän taittaisi tänä päivänä, sitä lähempänä hän olisi metsää ja klaaneja. Päättäväisenä ja vatsa kerrankin täynnä Kalla asteli puistosta päivänvaloon.

Taivas oli värjäytymässä punertavaksi merkiksi tulevasta aamusta. Kujan suojissa Kalla näki taivaasta vain kapean kaistaleen, mikä ei tarjonnut paljoa tietoa. Hän oli kuullut joidenkin kissojen - kuten erään vanhan parantajanaaraan, jonka Kalla oli monia kuita sitten tavannut - kykenevän päättelemään sijaintinsa auringosta ja tähdistä. Kalla ei ollut koskaan opetellut tätä jaloa taitoa, sillä kaksijalkalassa se oli turha. Täällä ei näkynyt tähtiä, ja naaras oli alkanut jo epäillä, oliko näitä "tähtiä" olemassa ollenkaan. Auringon olemassaolosta hän oli varma, vaikka kaksijalkalan korkeaseinäisiä kujia se valaisikin kehnosti. Tähtien ja auringon sijaan hän oli tottunut hyödyntämään kaksijalkojen ukkospolkujen vierille pystyttämiä valotolppia. Niiden kelmeä valo ei tuntunut luonnolliselta, mutta tuttuudessaan turvalliselta. Kalla arveli, ettei niitä metsästä löytyisi.
Vaivihkaa Kalla hyppäsi alas laatikostaan. Kielo oli nukkumassa, kuten hän oli odottanutkin. Naaraan kauneusunet kestivät yleensä pitkälle päivää, eikä hirviöidenkään ulina pystynyt herättämään tätä ennen kuin Kielo itse päättäisi nousta. Myös Kallan yöllä tapaama vieras erakko nukkui, mikä mustan naaraan mielestä oli melko varomatonta. Kenties kolli piti häntä ja Kieloa sen verran vaarattomina, että uskalsi nukkua rauhassa.
Musta naaras loi vielä viimeisen silmäyksen siskoonsa, ennen kuin käänsi tälle - toivottavasti - viimeisen kerran selkänsä. Yön pimeinä tunteina hän oli kerta toisensa jälkeen tullut siihen päätökseen, että oli viimein hänen aikansa lähteä. Kalla oli kyseenalaistanut itseään, vakuutellut, että tuttu ja toisinaan turvallinen oli parempi kuin täysin vieras alue, missä hänen mahdollisuutensa eivät olleet taatut. Lähteminen oli kuitenkin tuntunut hetki hetkeltä houkuttelevammalta ajatukselta, ja siihen Kalla oli lopulta päätynyt. Hän jättäisi taaksensa Kielon, nämä tunkkaiset pahvilaatikot ja lemuavan kaksijalkalan julmine erakkoineen. Hän uskoi eväidensä riittävän metsässäkin, vaikka se olisi vaarallisempi.
Kalla vilkaisi vielä kerran tuota salaperäistä kollia. Hän löytäisi ne klaanit, joista tämä oli puhunut. Kalla ei tiennyt, mihin suuntaan lähteä, eikä ollut uskaltanut kysyä. Jos hän olisi sanallakaan vihjannut lähtevänsä, olisi Kielo alkanut parkua ja vaatia, että Kalla ottaisi hänetkin mukaansa. Se ei ollut vaihtoehto, ei missään tapauksessa: Kielo oli nyt menneisyyttä. Kallalle ei tuottaisi ongelmia ajatella, ettei hänellä koskaan mitään siskoa ollutkaan.
Hän asteli kujan päähän: sen pidemmälle hän ei oikeaa reittiä tiennyt. Kalla katsoi vasemmalle, sitten oikealle. Hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt jotain, eikä halunnut jättää asioita sattuman varaan. Nyt hänen olisi kuitenkin summanmutikassa valittava jompikumpi suunta. Lopulta Kalla lähti oikealle.
Tähän aikaan päivästä kaksijalkalan kadut olivat hiljaiset. Hirviöt olivat kaiketi nukkumassa vielä tähän aikaan, sillä sellainen juoksi Kallan ohi viereisellä ukkospolulla vain harvoin. Välillä hän näki kaksijalkoja, mutta he olivat kaiketi niin kiireisiä tai väsyneitä, etteivät huomioineet erakkoa ollenkaan. Näin Kalla eteni nopeasti ja häiriöttä.
Koska Kalla ei ollut koskaan poistunut kaksijalkalasta, ei hän tiennyt, kuinka suuri se oikeastaan oli. Hänellä saattaisi kestää päiviä, tai jopa useampi kuu päästä näiden betonikuutioiden seasta vapaaksi. Pisin matka, minkä Kalla oli kulkenut, oli päivä. Hänen ja Kielon oli ollut pakko etsiä uusi leiriytymispaikka, sillä heidät oli häädetty aiemmalta reviiriltään. Kalla oli pitänyt tuosta reviiristä enemmän kuin näistä seuduista. Siellä oli ollut rauhallisempaa: kaksijalkojen rakennukset olivat pienempiä, muita kissoja oli vähemmän ja puistoalueita enemmän. Lopulta reviirille oli saapunut joukko erakoita, jotka olivat pilanneet kaiken.
Kalla harkitsi hetken, olisiko kääntynyt ja lähtenyt tuon vanhan reviirin suuntaan, mutta lopulta päätti luottaa vaistoihinsa. Pelkästään vaistoista ei oikeastaan ollut kyse. Kalla oli huomannut, että kaksijalkojen hirviöt kulkivat häntä vastaan. Kaksijalkalassa asuessaan hän oli huomannut kuvion sekä hirviöiden että kaksijalkojen käytöksessä. Ne kerääntyivät päivän mittaan ulos pesistään kaduille kiireisen oloisena. Kaikki niistä eivät varmasti asuneet täällä, sillä kaksijalkoja oli yksinkertaisesti liian paljon mahtuakseen näihin rakennuksiin. Osa tuli siis kauempaa. Ne vaikuttivat kerääntyvän aina sinne, missä niitä oli eniten.
Metsässä kaksijalkoja oli varmasti vähemmän. Näiden hirviöiden oli siis pakko tulla sieltä suunnasta: ne halusivat kaksijalkoineen siirtyi hiljaisemmilta alueilta kiireisemmille. Metsä löytyisi siis siitä suunnasta, josta hirviöt olivat tulossa.
Aurinko oli noussut huippuunsa, kun Kalla saavutti erään sillan. Hän pohti, oliko Kielo jo herännyt. Vieras kolli varmasti oli. Ehkä tämä oli jo tehnyt valkoisesta naaraasta selvää. Joka tapauksessa Kalla oli varma, ettei hänen siskonsa selviäisi edes puolta kuuta yksin. Kielo kuolisi nälkään, janoon tai jonkun sekopäisen erakon kynsiin. Se oli itseaiheutettua: naaraalle oli ollut koko elämä aikaa kehittää hyödyllisiä taitoja. Ei ollut Kallan vika, ettei hänen siskonsa osannut mitään.
Kalla epäröi hetken saavuttuaan sillan päähän. Hän ei ollut koskaan ylittänyt sitä: näin kaukana Kalla ei ollut ikinä käynyt. Hän huokaisi syvään, mutta ei katsonut taakseen ottaessaan ensimmäisen askelen sillalle. Hän kuuli allaan joen kohinan, joka taisteli, ettei joutuisi hirviöiden murinan vaientamaksi. Metallisia petoja ajoi edelleen Kallan ohi kahdella kaistalla, mutta edelleen niitä tuli enemmän häntä vastaan kuin hänen takaansa. Suunta oli siis oikea.
Kalla katseli hivenen kiinnostuneena, miten jotkut kaksijalat roikottivat narunpätkiä keppien päissä veden yllä. Silloin tällöin jonkun narusta otti kiinni kala, ja kaksijalka nosti sen voitonriemuisena vedestä. Tätäkö kaksijalat tekivät päivät pitkät? Hekin varmasti välillä kyllästyivät kaksijalan ruokaan ja halusivat saalistaa, Kalla tuumi. Itse hän ei ollut koskaan maistanut tuoretta kalaa vedestä. Ei hän oikeastaan tiennyt, miten olisi metsästänyt kaloja. Hän osasi jotenkuten uida, mutta ei ollut koskaan keksinyt, miten saisi kalat kiinni ja samalla pysyisi pinnalla. Kalla pohti, mahtaisiko metsistä löytyä uimapaikkoja. Tämä oli ainoa joki, josta hän tiesi, eikä ollut mitään syytä olettaa, ettei se olisi ollut ainoa lajiaan - toisaalta ei ollut mitään syytä olettaa toisin.
Kallan vatsa kurisi. Hän ei edelleenkään ollut syönyt. Nälän vaikutukset olisivat varmasti tuntuvammat nyt, kun hänen oli matkattava kenties hyvin pitkä matka. Syömättä jättäminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto.
Varovaisesti Kalla hipsi erään kaksijalan luo. Kaksijalka oli keskittynyt tuijottamaan kepin päästä roikkuvaa naruaan, eikä huomannut, kun musta naaras kurkisti hänen jalkojensa juuressa lojuvaan astiaan. Kallan hajuaisti ei ollut taaskaan pettänyt, ja astiassa toden totta uiskenteli muutama kala, joiden hopeiset suomut sädehtivät auringon valossa. Kalla nuolaisi huuliaan. Hän nappasi kookkaimman kalan suihinsa ja pyrähti juoksuun ennen kuin kaksijalka ehti pysäyttää häntä. Takanaan Kalla kuuli möreän, vihaisen huudahduksen, mutta hän oli jo ehtinyt turvallisen matkan päähän.
Kala sätki Kallan suussa. Hän piti siitä: hänen ateriansa oli elävää riistaa, eikä jotain kaksijalkojen keinotekoista mössöä. Nälkäisenä hän hotki kalan muutamalla haukkauksella ja nuoli tyytyväisenä huuliaan. Kala oli maistunut tuoreelta ja aidolta. Pelkästään tämä ateria riitti varmistamaan Kallan siitä ajatuksesta, ettei hän enää ikinä palaisi kaksijalkalaan. Kuinka hän voisi koskaan enää nauttia roskista ja tähteistä, kun oli kerran maistanut kalaa? Vatsa ei ehkä täynnä mutta vähemmän tyhjänä Kalla jatkoi matkaansa.
Sillan ja joen jälkeen maisemat olivat tylsät. Samanlaisia korkeita kaksijalkojen rakennuksia, värittömiä betonikuutioita tylsine pihoineen. Puistot olivat harvassa, ja ne, joiden ohi Kalla sattui kulkemaan, olivat täynnä kaksijalkojen pentuja. Hän oli kuitenkin huomannut, että puistoalueita oli täällä enemmän kuin hänen kotikonnuillaan.
Mitään sen kummempaa ei Kallan matkalla ehtinyt tapahtua ennen kuin aurinko alkoi painua korkeiden rakennusten kattojen taakse. Kalla ei edes harkinnut yöllä vaeltamista, sillä hän oli jo nyt kuolemanväsynyt. Naaraan raajat tuntuivat raskailta, eikä aiemmin nautittu kala-ateria ollut poistanut hänen nälkäänsä täysin. Latkiessaan vettä lätäköstä Kalla vilkuili ympärilleen sopivan yöpaikan toivossa. Hän ei tiennyt, millaisia kissoja näillä seuduilla liikkui. Täällä ei ehkä ollut aivan yhtä kiireistä ja hektistä kuin siellä, mistä Kalla tuli, mutta hän oli silti ehtinyt haistaa monien kissojen jäljet. Hän ei halunnut rikkoa kenenkään reviirien rajoja, sillä Kallalla ei nyt ollut aikaa tapella kenenkään kanssa. Hän halusi säästää energiansa matkaamiseen.
Lähettyvillä oli pieni puisto, jota ympäröivät korkea rakennukset. Se oli Kallan silmään hiukan ränsistynyt, mutta tavallaan sympaattinen kauniine kukkineen ja oransseine vaahteroineen. Puiston keskellä oli joitain värikkäitä rakennelmia, joiden Kalla oletti olevan tarkoitettu kaksijalkojen pennuille. Nyt oli onneksi jo sen verran myöhä, että pennut olivat jättäneet puiston rauhaan ja Kalla voisi löytää sieltä yösijansa.
Hän asteli varuillaan puiston aidan raosta sisään. Tuoreita kissojen hajujälkiä ei ollut täällä havaittavissa, eikä liioin koirien. Puisto ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta paikalta kissoille, sillä riistaa täällä ei ollut eikä roska-astioista kantautunut ruoan hajua. Kalla olisi muuten kokenut olevansa olosuhteisiin nähden melko turvassa, mutta puistoa ympäröivät rakennukset hermostuttivat häntä. Niiden päältä olisi hyvä tarkkailla hänen jokaista liikettään ja suunnitella yllätyshyökkäystä. Lisäksi rakennukset ympäröivät puistoa kolmelta sivulta, joka jätti pakotievaihtoehdoiksi vain yhden.
Kalla oli kuitenkin liian väsynyt etsiäkseen parempaa paikkaa. Hän kapusi ylös yhteen rakennelmista, josta lähti jonkinlainen luiska alaspäin. Kalla oli joskus nähnyt kaksijalan pentujen laskevan vastaavaa alas, mutta ei ollut aivan ymmärtänyt leikin viehätystä. Kaksijalkojen päänmenosta ei ollut selvän ottamista.
Kalla kiertyi pienelle kerälle. Hän oli niin väsynyt, että nukahti välittömästi. Ennen uneen vaipumistaan hän ehti kuitenkin huokaista tyytyväisenä siitä, että oli päättänyt jättää entisen elämänsä taakseen. Hänen mielensä tuntui kevyemmältä kuin aikoihin, kun hänen ei tarvinnut murehtia Kielosta. Kalla ei tiennyt, mitä toiveikkuudella tarkoitettiin, sillä hän ei ollut koskaan kokenut sitä: hän kuitenkin arveli, että jotkut olisivat voineet asettaa tuon nimityksen hänen sillä hetkellä tuntemalleen innolle.

Kalla säpsähti hereille. Hänen koko kehonsa huusi lähestyvästä vaarasta, kiitos jonkin alkukantaisen aistin. Katsoessaan ympärilleen hän näki pelkkää pahvilaatikon suomaa pimeyttä. Viereisestä laatikosta kuului Kielon uninen tuhina, kauempaa ukkospolulta kaksijalkojen hirviöiden ajoittainen murina. Ei siis mitään hälyttävää tai Kallan huomiota vaativaa. Silti naaras oli varma, että vaara oli lähellä.
Hän haisteli ilmaa tarkasti. Kallan hajuaisti oli hioutunut hänen kasvaessaan, sillä naaraan oli ollut pakko luottaa muihin aisteihinsa kuin näköönsä. Hän piti suunsa raollaan erottaakseen ilmasta pienimmänkin poikkeavan vivahteen ja otti varovaisen askeleen eteenpäin, vain tarpeeksi pistääkseen kuononsa ulos laatikosta. Hän katsoi valppaana ympärilleen, haistellen ja kuunnellen samalla. Mikään ei kielinyt vihollisesta eikä mistään muusta vaarasta. Havaintojensa perusteella Kallan olisi tultava siihen päätelmään, että he tosiaan olivat turvassa.
Ja siltikin... Jokin sai Kallan työntymään ulos suojaisasta pesästään pienelle kujalle, jolla hän ja Kielo asustivat. Ylhäällä viereisessä kaksijalan pesässä oli ikkuna auki. Sieltä tuijotti alas eräs ikääntynyt kaksijalka, joka usein katseli maailman menoa. Jostain syystä Kalla tunsi outoa myötätuntoa vanhusta kohtaan. Tämä halusi vain olla perillä maailmanmenosta, tarkkailla ympäristöään kotinsa suojista. Valitettavasti ikkuna oli suuntautunut tylsälle kujalle, jonka jännittävin näkymä oli Kielon silloin tällöin tarjoama itkukohtaus. Muita eläviä olentoja Kalla ei lähettyviltä havainnut.
Kalla kuuli jonkin painon putoavan viereisen roska-astian päälle. Kääntyessään karvat pystyssä äänen suuntaan hän ei ehtinyt kuin vilaukselta nähdä mustan turkin ja valkoiset, paljastetut hampaat, kun maailma jo keikahti hänen allaan. Kalla rimpuili kuin villieläin yrittäen päästä pois sen otuksen alta, joka yritti parasta aikaa painaa häntä maata vasten. Hajusta päätellen se oli kissa, mutta ei tuttu sellainen. Toisaalta tuttuja hänellä ei paljoa ollutkaan, joten se ei ollut yllätys.
"Lopeta sätkiminen!" hyökkääjä sähähti ja Kallan motatessa häntä naamaan antoi naaraalle samalla mitalla takaisin. Kalla sihisi ja potki, raapi kynsillään minkä kerkesi yrittäen karistaa vihollisen päältään. Tämä ei olisi hänen loppunsa. Kalla ei suostunut heittämään hyvästejä tälle kurjalle maailmalle näin mitättömällä tavalla.
Lopulta Kallan oli todettava, ettei sätkiminen auttanut. Kuka ikinä oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli paljon vahvempi ja kookkaampi. Vähitellen hän rauhoittui ja lopetti hiljalleen hurjan huitomisensa. Kun naaras viimein asettui aloilleen tuima katse edelleen tulijassa, päästi tämä voitonriemuisen naurahduksen.
"Kuvittelit, että voit noin vain kuljeskella meidän reviirillämme ilman seurauksia? Älä luulekaan!" mustaturkkinen erakko murahti. Joku Kallan takaa hymähti huvittuneena.
"Typerä katti. Oletko ensimmäistä kertaa vierailemassa täällä päin vai mistä syystä et ymmärrä kunnioittaa reviirejä?"
Kalla ei suostunut vastaamaan erakoiden provosointiyrityksiin. He virittelivät keskustelua aivan turhaan: Kalla tiesi, että he olivat tulleet tänne aikeenaan tappaa. Tämän kaksijalkalan erakot olivat julmia, eivätkä he ottaneet vankeja tai antaneet armoa. Armon aneleminen olisi turhaa, sillä anteeksi antaminen ei ollut näille kissoille vaihtoehto.
"Älkää tappako meitä! Olkaa kiltit!" Kielon ulvonta kuului jostain kurjan reunamilta. Kuului kirkumista ja sitten niiskutusta, kun toinen kissa oletettavasti sai Kallan siskon kiinni. Taistelu ei ollut reilu, kaksi yhtä vastaan.
"Miksi emme tappaisi? Tiedä kuinka paljon ruokaa olette meiltä anastaneet!" toinen kissa murisi. Kielo nyyhkäisi surkeana ja Kalla koki suurta halua kuristaa mokoman.
"En minä ole mitään anastanut! Olen ihan viaton!"
"Sinä et ole nälkää nähnytkään!" Kallaa maassa pitelevä erakko tuhahti. Hänen kyntensä painautuivat kivuliaasti mustaturkkisen naaraan nahkaan. "Pidättekö meitä aivan tyhminä? Meidän roska-apajamme ovat olleet tyhjillään jo monta päivää. Kehtaattekin yrittää väittää, ettette ole varkaita!"
"En ole!" Kielo ulvaisi ja äänestä päätellen ansaitsi sillä itselleen kivuliaan iskun. Kalla huokaisi: hän ei olisi toivonut joutuvansa viettämään viimeisiä hetkiään näin. Silloin naaras tajusi, ettei haluaisi kuolla Kielon säälittävä parkuminen viimeisenä kuulemanaan äänenä. Jos hän tästä selviäisi, lupaisi hän viimein jättää valkoisen naaraan oman onnensa nojaan kasvamaan ja kukoistamaan.
"Me lupaamme pysyä poissa teidän reviireiltänne! Ihan oikeasti luvataan, lähdemme koko kaksijalkalasta!" valkoinen naaras aneli. Kallan ylpeys ei olisi koskaan kestänyt moista. Ehkä Kielolla olikin ulkonäkönsä lisäksi jotain, mitä Kallalla ei. Mustaturkkisen erakkonaaraan suureksi yllätykseksi kaksi vihollista vaikutti tosissaan harkitsevan Kielon sanoja, eikä Kalla voinut uskoa tuuriaan.
"Miten voisimme luottaa teihin?" Kieloa vartioiva kissa kysyi jyrähtäen. Kielo niiskutti.
"Me emme tienneet! Emme tienneet, että se oli teidän reviiriänne! Siskoni on melkein sokea ja minä olen sairas, antakaa meille vähän armoa."
Ei Kielo ollut sairas, mutta älykkäämpi hän oli kuin mitä Kalla oli hänestä odottanut. Musta naaras ei ollut kuvitellut siskonsa kykenemään minkään tasoiseen ajatteluun. Selvästi naaraan avuttomuus kuitenkin vetosi kissoihin, sillä seuraavalla hetkellä Kielo oli päästetty vapaaksi ja seisoskeli Kallan vieressä. Kallan vastustaja ei kuitenkaan ollut valmis noin vain päästämään häntä.
"Jokin opetus teidän on tästä saatava", mustaturkkinen katti sanoi ja kylmä väre kulki pitkin Kallan selkärankaa, kun kissan kasvoille ilmestyi ilkeä virne. Hän kohotti käpäläänsä ja paljasti kyntensä, jotka uhkaavasti lähestyivät Kallan näkevää silmää. Tajutessaan, mitä kissa oli tekemässä, alkoi musta naaras taas rimpuilla epätoivoisesti. Kissan ote kuitenkin piti, ja Kalla alkoi vaipua pakokauhan valtaan. Hän ei voisi menettää näköään kokonaan. Kalla mieluummin kuolisi, kuin jäisi täysin avuttomaksi ja osaamattomasta siskostaan riippuvaiseksi.
"Lopeta! Olet ansainnut tämän", kissa sihahti Kallan naamalle. "Me näimme sinut reviirillämme. Kiitä toveriasi, ettemme tapa sinua."
Kallan silmät laajenivat pelosta ja hän sätki kahta kauheammin, mutta mustaturkkinen ei päästänyt häntä otteestaan. Kissan pitkät, terävät kynnet olivat jo niin lähellä Kallan silmää, että kohtaloonsa antautuen naaras sulki sen pelokkaana, valmiina menettämään näkönsä.
"Hei! Kuka siellä?"
Mustaturkkisen kaveri oli huomannut jotain, mikä antoi Kallalle hetken aikaa hengähtää. Erakko hänen yllään siirsi julman katseensa mustasta naarasta toveriinsa, ja sitten kujan päähän, jonne tämä tuijotti jonkinlaista kauhua ja ällistystä katseessaan. Kalla tunsi kissan jännittyvän.
"Eikö tuo ole hän?" erakko kysyi toiselta epäuskoisesti. Itsevarmuus ja voitonriemu oli täysin kadonnut kissan piirteistä; hänen kehonkielensä oli varautunut. "Tuo on se metsäkissa."
"Hän on vaarallinen. Jotkut sanovat hänen taistelleen yksin kolmea kissaa vastaan. Ja tappaneen kaikki", Kallan luona seisoskeleva erakko sanoi ääni värähtäen. Kuinka säälittävää, Kalla tuumi. Vastahan kaksikko oli ollut niin kovin rohkeana. Musta naaras käänsi katseensa kujan päähän, missä hän näki kookkaan kissan. Hän tuoksui hiukan kummalliselta. Kalla ei ollut koskaan haistanut samanlaista tuoksua, ja tilanteesta huolimatta hänen kiinnostuksensa heräsi. Kissa siirsi katseensa neljään erakkoon, ja Kallaa pitelevä katti värähti.
"Ehkä meidän kannattaa lähteä", mustaturkkinen sanoi ja siirsi katseensa allaan kiemurtelevaan Kallaan. "Tämä ei jää tähän! Jos vielä kerrankin saamme sinut kiinni reviiriltämme, teemme sinusta selvää!"
"Mennään nyt", toinen sanoi roska-astian päältä, jonne oli jo ehtinyt loikata. Kissat katosivat kujalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneet.
Kalla oli noussut salamana ylös heti, kun kissan paino oli lähtenyt hänen päältään. Hän katsoi varautuneena salaperäiseen tulijaan. He eivät olleet vielä turvassa. Jos noiden kissojen puheet olivat totta, he olivat saattaneet vain joutua ojasta allikkoon.
Kalla oli kuitenkin enemmän utelias kuin pelokas. Hän otti varovaisen askeleen kissaa kohti samalla tarkasti haistellen. Kissan tuoksussa oli jotain vierasta, jotain, mikä kieli hänen tulevan kaukaa. Näillä seuduilla ei ollut samanlaisia hajuja, eikä erakon energia aivan vastannut Kallan aiemmin tapaamia kissoja.
Lähempänä Kalla huomasi kissan olevan kolli. Hän oli kookas ja lihaksikas ja piirteiltään karkea. Hänen jalassaan oli tuoreen näköinen haava. Kollin silmiä oli vaikea lukea, mutta Kalla kykeni erottamaan niissä epäluottamusta ja välinpitämättömyyttä. Naaraalla oli tunne, ettei tämä kissa oikein välittäisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihamieliseltä, vaikka ne kaksi erakkoa olivatkin väittäneet häntä tappajaksi.
"Pelastajamme!" Kielo huudahti yllättäen Kallan takaa ja riensi kollia kohti. Tämä näytti selvästi jännittyvän ja Kalla kirosi mielessään siskonsa harkitsemattomuutta. Selvästi erakko oli sellainen kissa, jonka kanssa oli oltava hienovarainen ja varovainen. Ennen kuin Kalla kuitenkin ehti ottamaan kiinni typerän siskonsa hännästä ja vetämään tätä takaisin, oli Kielo jo ehtinyt kollin luo.
"Kiitos! Olisimme kuolleet ilman sinua!"
Kalla ei muistanut Kielon koskaan kiittäneen häntä. Selvästi valkoinen naaras arvosti tätä vierasta kissaa häntä enemmän. Tämä taas ei vaikuttanut välittävän Kielon kiitollisuudesta. Hän näytti valmiilta juoksemaan tiehensä.
Kalla kuitenkin oli liian utelias päästämään kissaa noin vain menemään.
"Voin parantaa jalkasi", hän sanoi nopeasti ja astui Kielon ohi kollin luo. Kalla osaisi juuri ja juuri sitoa kollin haavan, kunhan löytäisi jostain hämähäkin seittiä. Samalla hän voisi hienovaraisesti kysellä erakon taustoista. "Kiitoksena siitä, että läsnäolollasi karkotit nuo kissat."
Harmaa kolli vaikutti harkitsevan Kallan tarjousta. Hänen häntänsä kiemurteli hermostuneena kollin vilkuillessa Kallasta Kieloon. Kalla oli varma, ettei kukaan voisi erehtyä Kielon olevan minkäänlainen uhka. Itsekään hän ei silmänsä ja kokonsa takia vaikuttanut vaaralliselta.
Lopulta kolli henkäisi syvään ja astahti sisarusten luo.
"Selvä sitten", vieras kissa murahti. Hän katsoi kysyvästi Kallaa, joka viittoi kollin asettumaan makuulle. Musta naaras katosi pahvilaatikkoonsa etsimään seittiä luoden kuitenkin sitä ennen varoittavan mulkaisun Kielon suuntaan. Kalla piti laatikossaan jonkin verran yrttejä ja muita hyödyllisiä tarvikkeita. Seitti oli käymässä vähiin, mutta se riittäisi hyvin yhden haavan paikkaamiseen.
Hän asteli takaisin vieraan kollin luo ja istuutui. Kalla katsahti terävästi siskoaan, ja Kielolla oli juuri sen verran järkeä päässään, että hän tajusi kadota omaan laatikkoonsa. Hyvä, häntä ei tässä kaivattu. Kalla silmäili kollin haavaa ja nuuhkaisi sitä.
"Mistä tämä on tullut, jos saan kysyä?" naaras naukui ja alkoi asetella seittiä haavan päälle. Harmaa kolli tuhahti.
"Se otti osumaa, kun etsin ruokaa kaksijalkojen tähteiden keskeltä."
Kalla nyökkäsi pienesti. Kaksijalat heittivät usein vaarallisia esineitä roska-astioihinsa. Ruokaa etsiessä pitikin olla varovainen. Kolli vaikutti melko iäkkäältä ja hänestä huokui kokemus, joten oli kummallista, että tämä oli telonut itseään niin. Jokainen pitkään kaksijalkalassa elänyt tiesi, että kaksijalkojen tavaroiden kanssa oli oltava varovainen. Toisaalta Kalla oli tänä lyhyenä aikana huomannut, että harmaan erakon kehonkieli oli suuripiirteistä ja kömpelöä. Ehkei hän vain osannut varoa.
"Tuoksut jotenkin epätavalliselta", Kalla sanoi yrittäen ohjata keskustelun kollin alkuperään. Samassa hän tunsi erakon jännittyvän. Kenties aihe oli herkkä.
"Voisin loukkaantua tuosta", erakko murahti ja piti katseensa välttelevästi edessään. Kalla hymähti.
"En tarkoittanut sitä loukkauksena. En vain ole koskaan haistanut samanlaista tuoksua. Et taida olla täältä päin?"
Kolli ei vastannut. Sen sijaan hän siirsi epäluuloisen katseensa Kallaan ja seurasi, miten naaras paikkasi hänen jalkansa haavaa. Kalla toivoi, ettei ollut ollut liian varomaton kysellessään. Hänen olisi hillittävä kielensä. Tällä kissalla ei ollut mitään syytä luottaa häneen.
"Anteeksi, en tarkoittanut udella liikaa", hän pahoitteli pudistaen päätään. Hän siirteli seittiä hiukan, jotta se peittäisi paremmin verestävän haavan. Kollin olisi huolehdittava, ettei se tulehtuisi. Kalla ei ollut aivan varma, mitä siinä tilanteessa olisi tehtävä. Siksi hän oli aina pitänyt omat haavansa puhtaina.
"Ei se mitään", kolli murahti Kallan yllätykseksi. "Olet oikeassa, en ole täältä."
Mistä sitten, olisi Kalla halunnut heti kysyä. Hän ei ollut koskaan poistunut kaksijalkalasta, vaikka usein miettikin, millainen maailma sen ulkopuolella oli. Tai oliko kaksijalan toisella puolella edes mitään. Olisi masentavaa, jos tämä kurja ja tunkkainen kolkka olisi koko maailma.
"Kiitä onneasi. Tämä paikka on masentava, ainakin olet kokenut elämää muualla."
Kolli hymähti Kallan vastaukselle. Naaras ei ollut varma, mitä äännähdys tarkoitti, mutta hän kuvitteli siinä erottuneen huvittuneisuutta.
"Olet oikeassa", kolli sanoi ja nousi istumaan, kun Kalla oli valmis haavan paikkaamisen kanssa. "Ikävöin entistä elämääni. En voi sanoa pitäväni tästä paikasta."
Erakko oli siis jostain maailman kolkasta, jossa elämä oli parempaa. Kalla siirteli tassullaan maassa lojuvaa kiveä mietteliäänä.
"Millaisesta paikasta olet kotoisin?" hän kysyi uteliaana. Kielo pisti päänsä ulos laatikostaan ja Kalla mulkaisi häntä.
Selvästi vieras erakko ei ollut varma, kuinka paljon uskaltaisi kertoa Kallalle. Vastahan kolli oli tämän tavannut, eikä hänellä ollut mitään syytä luottaa tähän.
"Metsästä. Kaksijalkalat eivät ole minulle tuttuja."
Metsästä? Kalla oli kuullut "metsistä", mutta ei ollut koskaan käynyt sellaisessa. Jotkut kissat olivat kertoneet, että ne olivat kuin suuria puistoja. Kalla kävi välillä eräässä kaksijalkalan puistossa ja yritti kuvitella sen olevan koko kaksijalkalan kokoinen. Hänen oli vaikea kuvitella maailmaa, joka ei kohonnut hänen ympärillään suurina betonikuutioina.
"Missä sellainen on?" musta naaras kysyi varovaisuuden hetkeksi unohtaen. "Entä miten selvisit siellä? Mistä metsissä voi löytää ruokaa, kun siellä ei ole kaksijalkoja? Jouduitko metsästämään kaiken?"
Pelkkä ajatus tuntui työläältä. Toisinaan Kallakin metsästi kaksijalkalan hiiriä ja rottia, mutta useimmiten hän joutui tyytymään kaksijalkojen tähteisiin. Saaliseläimiä oli vähän, sillä kaksijalatkin metsästivät niitä. Tuore liha oli niin haluttua, ettei Kalla yleensä löytänyt riistaa. Naaras ei voinut kuvitella selviävänsä pelkästään saalistamallaan riistalla.
"Kyllä", kolli vastasi mietteliäänä. "Saalistin kaiken ruokani. Metsässä se oli kuitenkin helpompaa kuin täällä. Täältä ei tunnu koskaan löytyvän ollenkaan riistaa. Vain kaksijalkojen ruokaa."
Kalla nyökkäsi. Hän hillitsi vain vaivoin kiinnostuksensa ja paloi halusta kysellä kollilta lisää.
"Elitkö yksin?" hän kysyi, mutta kiirehti lisäämään: "Anteeksi, jos utelen liikaa. Sinun ei tarvitse vastata."
Kolli pudisti päätään.
"Ei se haittaa", hän sanoi. "Kyllä, elin yksin. Mutta kuulin klaaneista, jotka elivät lähellä."
"Klaaneista?" Kalla kysyi heti. "Mikä on klaani?"
Kolli näytti siltä, että katui vähän sanomisiaan. Hän siirsi katseensa välttelevästi kujan seinämiin ja vaikutti hitusen hermostuneelta Kallan tarkkaan silmään.
"Minä en oikeastaan tiedä niistä paljoa. Joukko kissoja, jotka elävät metsässä yhdessä", kolli selitti. "Heistä kannattaa kuitenkin pysyä kaukana. He ovat vaarallisia."
Vaarallisia olivat myös kaksijalkalan erakot, Kalla tuumi. Toisaalta metsäkissat saattoivat olla vaarallisia tavoilla, joita Kalla ei edes kaksijalkalan asukkina voinut ymmärtää. Tämä kolli itsekin oli ainakin niiden kahden erakon mukaan tappanut kolme kissaa tuosta vain. Kalla oli unohtanut, että hänen tosiaan oli oltava varovainen hänen kanssaan.
"Kuten sinä?" musta erakko kysyi. "Oliko se, mitä ne kissat sanoivat, totta?"
Kolli naurahti ja kohautti lapojaan.
"Ehkä, ehkä ei. Pidän sen omana tietonani."
Kalla ei ollut aivan tyytyväinen kollin vastaukseen, mutta mitä muutakaan hän oli odottanut? Tämä salaperäinen metsäkissa ei vaikuttanut halukkaalta jakamaan mitään menneisyydestään.
Kielo uskaltautui ulos laatikostaan. Hänen kasvoillaan oli epäaito, mielistelevä hymy, jonka Kalla tunnisti samaksi ilmeeksi, jota naaras käytti kaksijaloilta rapsutusten kerjäämiseen. Erakko siristi silmiään, mutta ei enää pidätellyt siskoaan. Hän aavisteli, ettei saisi kollista enää enempää irti. Kielon oli vain pidettävä kielensä kurissa, jotta tämä ei päättäisi tappaa heitä molempia.
"Kai jäät luoksemme yöpymään? Olet varmasti väsynyt, ja pesämme tarjoaa suojaa nukkumiselle", valkoinen naaraskissa naukui hunajaisella äänellä. Kallan yllätykseksi harmaa kolli vain kohautti lapojaan.
"Selvä", hän murahti ja Kielon viittomana siirtyi erääseen laatikoista. "Kiitos."
Kalla katsoi murhaavasti siskoaan. Miksi tämä oli päästänyt jonkun ventovieraan, mahdollisesti vaarallisen tappajan, yöpymään heidän pesässään? Naaraalla ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa eikä järkeä senkään edestä. Toisaalta, miksi hän olisi välittänyt, Kielo itse saisi kuitenkin nukkua yönsä rauhassa, kun Kallan pitäisi uinua toinen silmä auki.
Kalla huokaisi. Tehty mikä tehty. Hän kapusi omaan laatikkoonsa ja lysähti sen ohuelle pohjalle. Hänen onnekseen kollin sanat pitivät hänet valveilla, joten pelkoa ei ollut, että tämä pääsisi yllättämään hänet Kallan nukkuessa. Musta naaras ei saanut mielestään noita klaaneja. Tietysti hän oli aiemminkin kuullut kissojen elävän yhdessä, monet kaksijalkalassa asuvat erakotkin elivät suurehkoissa laumoissa selvitäkseen. Metsässä selviäminen ei ilmeisesti kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa, sillä riistaa riitti eivätkä kaksijalkalan vaarat kuuluneet heidän todellisuuteensa.
Kalla ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut aidosti kiinnostunut mistään. Hänessä oli kuitenkin herännyt aivan uudenlainen palo, halu lähteä seikkailemaan ja kokemaan uutta. Hän leikitteli ajatuksella, että lähtisi etsimään noita klaaneja. Aluksi ajatus tuntui mahdottomalta, mutta yön pimeydessä sitä tarpeeksi pyöriteltyään, alkoi se tuntua yhä vain todellisemmalta Kallalle. Kaksijalkala ei voinut tarjota hänelle enää mitään, se vain otti ja otti. Jokaisen kuun läpi tuntui raskaammalta elää, eikä Kalla tuntenut elämällään olevan mitään muuta tarkoitusta, kuin huolehtia avuttomasta siskostaan kuin keskenkasvuisesta pennusta. Hänen elämänsä oli tyhjää ja täysin turhaa. Kalla oli kyllästynyt elämään vain selvitäkseen seuraavaan päivään.

AUROORA
Kalla: 19kp -

EMPPUOMPPU
Tyrskytiikeri: 15 -

KOIVU
Muru: 14kp -

KÄÄRMIS
Laku: 23kp! -

SAAGA
Sipuli: 5kp -

Kalla haistoi vihollisen. Vielä hän ei tunnistanut uhkaa näkevällä silmällään, vaikka istui korkealla erään kaksijalan pesän katolla. Haju oli kuitenkin kiistaton: toisen kissan, vieraan kissan tuoksun tunnisti kaksijalkalan hajusekamelskankin keskellä. Musta naaras vilkuili epäluuloisesti ympärilleen, muttei edelleenkään nähnyt ketään. Hän oli kuitenkin varma, että joku tarkkaili häntä.
Katon musta pinta poltteli Kallan polkuanturoita, kun hän asteli kohti reunaa alas kavutakseen. Oli epätavallisen lämmin päivä, mutta viime aikoina yleistyneet vesisateet ja kylmät yöt viittasivat siihen, että kylmät ajat olivat edessä.
Kalla loikkasi katolta pesästä lähtevälle ulkonemalle ja siitä roska-astian kautta maahan. Hänen oli parempi häipyä näiltä seuduilta. Täällä oleskeli useampi erakkojoukko, joiden kanssa Kalla ei halunnut olla missään tekemisissä. He olivat julmia, tappoivat omiaankin. Toisaalta naaras ei voinut syyttää heitä, täällä oli elettävä selvitäkseen. Ja jos siihen kuuluivat raakuus ja kuolema, olkoon sitten niin.
Joku kaksijalka astahti suurelta ukkospolulta sille pienelle kujalle, jossa Kalla tällä hetkellä lymyili. Hän jähmettyi paikalleen niskakarvat pystyssä. Tuo oli aivan selvästi sellainen kaksijalka, jota tuli varoa: sen oli Kalla oppinut pariinkin otteeseen kantapään kautta. Useimmat kaksijalat eivät huomioineet kissoja. Jotkut harvat pysähtyivät silittämään tai onnekkaina päivinä antoivat ruokaa. Jotkut - kuten tämä yksilö, Kalla pelkäsi - nauttivat eläinten satuttamisesta. Ne pitivät kulkukissoja esineinä, omana viihdykkeenään. Juuri tämän otuksen kaltaiset, huojuvat ja lemuavat yksilöt olivat vaarallisia. Ne olivat arvaamattomia ja liikkuivat holtittomasti, huusivat ja mölisivät. Muutkin kaksijalat katsoivat heitä vinoon.
Kalla ei kuitenkaan voinut jäädä kujalle piiloon. Hän tunsi edelleen nahkassaan ikään kuin poltteen, merkin siitä, että häntä seurattiin. Mitä pikimmin hän selviäisi täältä kotiin, sen parempi. Hänen olisi vain oltava nopea.
Huojuvissa kaksijaloissa oli se hyvä puoli, että ne olivat hitaita reagoimaan. Kun Kalla pyrähti juoksuun, ei kaksijalka ehtinyt kuin huitaista hänen suuntaansa jollain kädessään olevalla lasisella esineellä, kun naaras jolkotti tämän ohi. Kalla huokaisi helpotuksesta. Kerran yksi tällaisista kaksijaloista oli napannut naarasta hännästä kiinni, retuuttanut häntä kuin hän teki saalistamilleen hiirille. Siitä asti oli Kalla suhtautunut niihin huomattavalla varauksella.
Suuren ukkospolun äärellä oli valoisaa kujan pimeyden jälkeen. Kaikkialla ympärillään Kalla näki kaksijalan pesiä. Ei aivan yhtä suuria kuin päivän matkan päässä, missä hän oli joskus käynyt. Siellä pesät ylettyivät taivaisiin asti. Kalla ei voinut käsittää, miten kaksijaloilla riitti kärsivällisyyttä ja kykyä rakentaa jotain niin suurta: se oli suorastaan ihmeellistä. Noilla seuduilla oli kuitenkin puhtaampaa ja kaksijalkoja oli enemmän, joten Kalla asusteli mieluummin täällä.
Toisaalta täälläkään ruoka ei ollut mikään taattu juttu. Kallan vatsa kurisi juuri sopivasti; hän ei ollut syönyt seitsemään auringonlaskuun. Se ei ollut lähelläkään pisintä aikaa, jonka erakko oli jäänyt ilman syötävää. Silti hän tunsi olonsa heikoksi.
Syy hänen nälälleen löytyi muutaman korttelin päästä, jonne Kalla kulki varjoissa ja näkymättömissä pysytellen karistaakseen hänen seuraajansa kannoiltaan. Kapealla kujalla oli kasa vanhoja kaksijalkojen pahvilaatikoita. Lemu oli roska-astioiden vuoksi hirveä, mutta täällä oli turvallista. Ja hajuun kyllä tottui. Eräässä laatikossa, pitkästyneenä kyljellään makoillen, odotteli hänen siskonsa Kielo.
"Onko ruokaa?" valkoinen naaras kysyi heti Kallan huomattuaan. Tämä pudisti päätään, mihin Kielo puuskahti vastaukseksi. Hän ei ollut sentään syönyt päivään! Kielon oli nälkä, ja hän tarvitsi hiiren jos toisenkin juuri tällä sekunnilla.
"Mitä oikein teit koko päivän? Minun on nälkä!" Kielo parahti ja jaksoi kuitenkin nousta istumaan. Hän katsoi Kallaa syyttävästi, ja musta naaras oli nauraa hänen silmissään muodostuville kyynelille. Voi Kielo-parkaa.
"En voi sille mitään, ettei ruokaa löytynyt. En haistanut yhtäkään hiirtä. Ja joku muu ehti roska-apajille ensin", Kalla selitti siskolleen kärsivällisesti ja asteli omaan laatikkoonsa. Hänen vatsaansa kivisti; olisi parempi päästä nukkumaan mahdollisimman nopeasti, jotta nälkä unohtuisi.
"Mutta mitä minä nyt teen?" Kielo kysyi itkuisella äänellä. Kalla kuuli hänen niiskahtavan ja pyöräytti silmiään.
"Kyllä sinä selviät."
Kalla ei oikeastaan tiennyt, miksi oli valmis auttamaan siskoaan näin paljon. Siinä missä hän ei ollut syönyt seitsemään auringonlaskuun, oli Kielo saanut vatsansa täyteen kuutena iltana. Ruoasta, jonka Kalla oli hänelle löytänyt. Kenties musta naaras koki jonkinlaista velvollisuutta pitää huolta avuttomasta siskostaan. Niin oli aina ollut, pennusta saakka. Kalla hankki heille ruoan. Kalla suojeli heitä vihollisilta. Kalla paransi heidän haavansa. Kielo loikoili päivät pitkät aloillaan pulskistuen ja laiskistuen. Toisinaan hän mielisteli joitain kaksijalkoja, missä kaunis naaras oli Kallaa menestyksekkäämpi. Ei kuitenkaan ruokaa vaan rapsutuksia saadakseen.
Kalla huokaisi syvään ja yritti olla huomioimatta toisen naaraan niiskutusta ja itkeskelyä. Kielo oli hyödytön riippakivi: turha ja taidoton, ainainen piikki Kallan lihassa. Ja päivä päivältä hän vihasi siskoaan enemmän. Usein hän leikitteli sillä houkuttelevalla ajatuksella, että ruoanetsimisretkille lähdettyään ei koskaan palaisi. Hän kuitenkin tiesi, ettei Kielo selviäisi päivääkään yksin, ja jotenkin vain Kalla aina palasi takaisin. Nälkäisenä, janoisena ja väsyneenä, mutta palasi kuitenkin. Ruikutukseen, valitukseen ja uhrautumiseen. Kallan mitta alkoi olla täysi.

Päivänsäde lähti esittelemään minulle ja Lunalle pesää. Hän näytti kaikki paikat ja esitteli myös matkalla muutaman jäsenen meille. Nämä jäsenet eivät kuitenkaan vaikuttaneet sen ystävällisemmiltä, koska he tuntuivat katsovan minua ja Lunaa heti kättelyssä vinoon, eivätkä sanoneet meille mitään. He eivät edes tervehtineet, mikä oli mielestäni erittäin törkeää!
Kierroksen lopussa Päivänsäde kääntyi taas puoleemme. Huomasin vasta siinä kohtaa, että Lyra ei ollut matkassa mukana. Kuitenkin yhteisön päällikkö ei selkeästi ollut asiasta moksiskaan, hän vain alkoi höpöttämään jotain siitä, miten olimme tervetulleita mukaan yhteisöön.
Yritin selittää rauhallisesti naaraalle, että emme tulleet liittymään, vaan tutustumaan muihin kissoihin ja kyläilemään, mutta Päivänsäde selitti vastineeksi, miten yhteisön kaksijalkalaan astuttuamme meillä ei ollut enää takaisin paluuta.
Toisin sanoen Päivänsäde teki minulle erittäin selväksi, mitkä olivat meidän vaihtoehtomme. Nämä olivat joko liittyä mukisematta joukkoon tai taistella tiemme ulos. Tiesin hyvin, että toinen vaihtoehdoista ei ollut mahdollinen. Minä tai Luna emme kumpikaan osanneet taistella, ja saatoin vain arvata, että tämä johtajatar edessämme oli mitä mainioin siinä. Ja vaikka jollain ihmeellä onnistuisimmekin päihittämään hänet, meidän ja uloskäynnin välissä oli monen monta yhteisön jäsentä, jotka olivat vahvan ja hyvinvoivan näköisiä - ainakin huomioiden paikan, jossa he asuivat.
“Selvä”, aloitin hitaasti. “Me siis jäämme tänne ja opettelemme elämään tapojenne mukaisesti. Toivon, että opettaisit meille hieman, miten täällä toimitaan. En haluaisi rikkoa sääntöjä vahingossa tietämättäni asiasta.”
“Laku oletko sekaisin! Emme voi jäädä tänne!” Luna sihahti äänekkäästi ja tapitti minua silmät selällään. Hymyilin naaraalle yrittäen rauhoitella häntä, vaikka olin itsekin aivan hermoraunio.
“Luna, ajattele asiaa laajemmin. Olemme aina halunneet seikkailua ja jännitystä elämäämme, eikö vain? On siis vain kohtalon suomaa, että saamme kokeilla jotain tällaista! Ei elämä täällä varmasti ole sen kummoisempaa. Siitä voi tulla mukavaakin, kun siihen on tottunut paremmin”, nau’uin ystävälleni. Hän näytti edelleen järkyttyneeltä, mutta nyökkäsi hitaasti minulle.
“Ystäväsi on oikeassa. Tulette varmasti viihtymään täällä, ja ette tule katumaan päätöstänne”, Päivänsäteen nauku sai minut säpsähtämään. Olin osin jo unohtanut naaraan seisovan siinä vieressämme. Nyökkäsin hänelle ja sain itseni rauhoitetuksi. Ei uusi elämämme ränsyisessä kaksijalanpesässä niin paha voinut olla, eihän? Siitä voisi tulla jopa hauskaa ja kaikkien aikojen suurin seikkailu.
“On kunnia päästä mukaan yhteisöön. Nyt voisit kertoa niistä säännöistä”, Luna naukaisi ja vaikutti hieman rennommalta, vaikka saatoinkin huomata hänen äänessään pienen kireyden sävyn.

//Päivi?

Kilpikonnavalkoinen naaras istui ikkunalaudalla ja heilautti tassuaan ilmassa näkyvästi, kun kaksijalat olivat sulkeneet oven poistuessaan pesästä. Muru katseli ikkunalaudalla, kuinka Kalle ryntäsi täpinöissään ulos ulkotarhasta hänen merkistään.
"Juhuu! Niin paljon lehtiä!" Kallen riemunsoitto kuului sisälle asti.
Murun viikset värisivät huvittuneesti hänen katsellessaan ystäväänsä läpinäkyvän seinän toisella puolen. Kalle kellahti kumoon kellertävän lehtikasan päälle ja alkoi kieriä lehtien seassa, napaten välillä muutaman kynsiinsä. Kallen leikkimielisessä innostuksessa oli Murun mielestä jotain hyvin suloista.
Pian Kalle pysähtyi paikoilleen ja loikki lähemmäs kaksijalanpesää.
"Tule sinäkin, Muru! Tämä on mah-ta-vaa!" naamiokuvioinen kolli ulvaisi iloisena.
Murua hymyilytti. Hän olisi voinut katsella Kallen leikkejä vaikka koko päivän. Kollin turkkiin oli jäänyt kiinni kolme lehteä, ja ne kohdat hänen kyljistään alkoivat nykiä hassun näköisesti. Muru asteli ikkunaluukun luokse. Kai hänenkin olisi pakko saada kokea lehtisateen taika omin tassuin. Aurinko oli vasta noussut ja Muru oli tapansa mukaisesti seurannut auringonnousua ikkunalaudalla. Se näytti aina niin kauniilta, aivan kuten auringonlaskukin.
Kirjava naaras laskeutui maahan ja pujahti ulkotarhasta parhaan ystävänsä luokse. Kalle ravisteli turkkiaan ja yritti ylettää hampaillaan viimeiseen lehteen, joka oli tarrautunut hänen karvoihinsa. Muru asetti toisen etutassunsa hellästi Kallen lavalle ja irrotti kellanpunaisen lehden Kallen selästä varovasti hampaillaan. Kolli katsahti Murua sinisillä silmillään. Naaras räpäytti omiaan lempeästi.
"Kiitos, Muru", Kalle maukaisi hymyillen ja alkoi sitten tähyillä puita heidän pihansa vieressä silmät pyöreinä.
"Ole hyvä", Muru kehräsi samalla, kun kääntyi ihailemaan kauniin kirjavia puita itsekin.
Äkkiä Kalle syöksähti putoavaa koivunlehteä kohti, huitaisten sitä tassullaan. Murun suusta pääsi leikkisä "mrrau", kun tuuheaturkkinen naaras otti lehdestä kopin isoilla etutassuillaan.
"Vau!" Kallen suusta pääsi ihaileva naukaisu. Sellainen, jota Muru kuuli kollin suusta nykyään lähinnä vain Neposen läsnäollessa.
Naamiokuvioinen kolli äkkäsi toisen putoavan lehden, ja yritti itsekin napata lehden samalla tapaa, kuin Muru oli tehnyt. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli Kallen touhuja vierestä lämmin pilke silmissään. Hän huomasi kuitenkin, että muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen Kallen ilme muuttui pettyneeksi.
"Katso, kokeile tuota!" Muru nosti käpäläänsä hiukan suuremman lehden suuntaan, joka leijaili tuulen mukana heitä kohti Myyn aidan toiselta puolen.
Lehden tullessa kohdalle Kalle nousi takajaloilleen ja puoliksi hyppäsi, lyöden etutassut yhteen. Se tapahtui niin nopeasti, että kun Kallen tassut laskeutuivat takaisin maahan ja tämä painoi päänsä alas, Muru ei ollut varma mitä oli tapahtunut, mutta naaras päätteli, että lehti oli tainnut livetä kollin otteesta. Hän lähti astelemaan ystäväänsä kohti huolestunut ilme kasvoillaan. Silloin Kalle nosti päänsä ja toisen etutassunsa. Kolli piti lehteä edelleen kynsissään ja tämän kasvoilla oli yllätyksen ja ylpeyden sekainen hymy.
"Minä tein sen! Katso Muru!" Kalle hihkui ja loikki aidan luokse ja sitten takaisin Murun luokse purkaen innostustaan.
"Hyvä!"
Muru kehräsi Kallen onnistumiselle ja sille, miten hassu tämä oli innostuessaan. Ystävän olotila tuntui tarttuvan Muruunkin.
"Pyydystetään niin monta lehteä kuin saadaan! Mrrau!" Muru syöksähti leikkisästi kaksijalkojen kokoamaa lehtikasaa päin ja huitoi lehtiä ilmaan. Naaras alkoi heti huitoa osumia putoaviin lehtiin. Kalle oli kuitenkin pysähtynyt paikalleen hänen viereensä.
"Neponen!" kolli huudahti iloisena.
Pettyneenä Muru keskeytti leikkinsä ja kääntyi katsomaan, kun paksuturkkinen ruskea kolli pudottautui aidalta häntä pystyssä ylimielisen näköisesti, kuten aina.
"Hei Kalle! Minulla on ollut sinua ikävä!" Neponen naukui ystävällisellä kurr-äänellä.
Suurikokoinen kolli käveli Murun ohitse eikä ollut huomaavinaankaan naaraan läsnäoloa. Muru siristi silmiään ja kurtisti kulmiaan, kun Neponen pysähtyi puskemaan Kallen lapaa toverillisesti. Kalle horjahti hiukan suuremman kollin voimasta, mutta kehräsi sitten Neposelle vastauksen, että hänkin oli kaivannut Neposta ja ihmetellyt, miksei tästä ollut kuulunut vähään aikaan mitään.
"Sinun temppusi oli tosi hieno! Katsoin tuolta aidan päältä. En kehdannut häiritä", Neponen maukaisi, ja tuntui Murusta oikein tarkoituksella mielistelevän Kallea. Eikö Kalle muka nähnyt sitä?
Murulla oli petetty olo, kun hän tuijotti Neposta ja Kallea, jonka silmät hehkuivat. Hän kääntyi poispäin, pudisteli lehdet irti turkistaan ja alkoi sitten siistiä turkkiaan kuin ei olisi tiedostanutkaan Kallen ja Neposen läsnäoloa. Muru tiesi, että se oli hiukan pentumaista. Mutta niinhän Neponenkin oli juuri hänelle tehnyt.

//Kalle?

Cosmos ja Lyra selittivät meille vähitellen, että heillä ei ollut kotiväkeä. Tunsin oloni kovin kummaksi. En ymmärtänyt tätä. Miksi nämä kaikki kissat halusivat asua ilman kaksijalkoja rähjäisessä kaksijalanpesässä, jossa ei ollut mitään leluja, ei hyviä petejä saatika haissut lainkaan hyvälle. Nämä kaikki kissat olivat omistautuneet elämään kamalissa olosuhteissa suuressa porukassa, mutta miksi?
Mietintäni työnnettiin syrjään, kun Lyra ja Cosmos halusivat meidän tapaavan heidän emonsa. En ymmärtänyt täysin, miksi häntä ei vain kutsuttu paikalle, mutta kyllä peremmälle meneminenkin oli ihan siedettävä vaihtoehto. Tassutin siis kaksikon mukana Luna tiiviisti vierelläni.
Matkalla kissojen katseet kohdistuivat minuun ja Lunaan. Kuului epämääräistä supinaa ja ehkä muutama sihahduskin, kun pujottelimme muutamien kissojen ja tavaroiden ohitse kohti portaikkoa.
Pian pääsimme portaikon ylös ja yläkerrassa oli vaikuttavan näköinen naaras, jonka ilme oli vakaa, mutta ehkä hieman yllättynyt. Lyra esitteli hänet heidän emokseen sekä “kujakissayhteisön” johtajaksi. Hänen nimensä oli myöski Päivänsäde. Hämmentyneenä kallistin hieman päätäni, mutta tassutin kuitenkin edemmäs.
Naaras sanoi, että oli ilo nähdä uusia kasvoja ja sen pystyin ymmärtämään, mutta kun hän sanoi, että tulisimme viihtymään siellä hyvin, se sai minut hieman pohtimaan. Mitä hän mahtoi tarkoittaa tuolla? Pidempiaikaista vai lyhyttä vierailua?
Seuraavaksi Päivänsäde pyysi Cosmosta poistumaan selittäen sen sillä, että halusi jututtaa minua ja Lunaa Lyran kanssa. En ymmärtänyt myöskään sitä, miksi naaras passitti poikansa pois? Miksi Cosmos ei voinut olla mukana kuuntelemassa?
Huomioni siirtyi taas kahteen naaraaseen, kun tunsin näiden polttavat katseet minussa ja Lunassa.
“Tämä paikka vaikuttaa… hienolta paikalta elää”, naukaisin hieman vaivautuneena. En osannut oikein sanoa mitään ja toivoin Lunan auttavan minua jotenkin.
“Niin juuri, tämä paikka vaikuttaa ihan viihtyisältä”, Luna naukaisi, kuin kuullen minun sanattoman avunpyyntöni. Räpäytin hänelle kiitollisesti silmiäni ja katsoin taas Päivänsäteeseen.

//Päivi ja Lyra?

Makoilin mukavasti lattialla. Juuri minun valtaamaani kohtaan paistoi aurinko pesän seinässä olevan rei’än läpi. Reikää kutsuttiin kai ikkunaksi, en ollut varma. Olisin mielelläni ollut ulkona, mutta kaksijalkamme olivat sulkeneet meidät sisään hirveän vesisateen vuoksi mutta nyt kuuro oli jo loppunut. Kaksijalat kuitenkin olivat lähteneet pois ja jättäneet meidät Pippurin kanssa kahden, joten emme päässeet edelleenkään ulos. Venyttelin maassa selälläni niin, että jalkani venyivät pitkiksi. Sitten nousin käpälilleni ja loikkasin ulokkeelle, joka törrötti sen ikkunan alta. Olin jo aika varma, että sitä kutsuttiin ikkunaksi. Ulkona oli kaunis ruska, koska lehtisade oli alkanut tosi kovalla vauhdilla. Minusta oli tosi mukava, että saimme taas vaihtelua maisemaan enkä malttanut odottaa lähestyvää lehtikatoa. Lumi oli yksi lempiasioistani maailmassa vaikka niitä olikin aika paljon. Rakastin myös perhosia, vettä, puita, omaa pientä pehmeää pesääni ja Pippuria. Pippuri oli näistä kuitenkin tärkein. Kolli oli ollut minulle tärkeä jo ihan pennusta lähtien, kun meidät oli tuotu samaan kotiin samojen kaksijalkojen luo. Jatkoin ulos katselua vielä hetken ennen kuin päätin mennä etsimään Pippuria.

Löysin kumppanini nopeasti kaksijalkojen nukkumatilan nurkasta lepäämästä. Kolli oli aika erilainen kuin minä vaikka olimmekin läheisiä. Hän tykkäsi enemmän viileistä nukkumapaikoista, kun taas minä tykkäsin auringon valosta turkillani. Se saattoi johtua siitä, että Pippurin turkki oli musta ja se tuppasi olemaan kuumempi kuin minun valkoinen turkkini.
“Leikitäänkö jotain?” kysyin tökkien Pippurin selkää.
“Joo!” hän sanoi ja nousi käpälilleen. Hän oli ilmeisesti ollut hereillä jo hetken aikaa, koska ei vaikuttanut yhtään uniselta. Loikimme peräkanaa isompaan tilaan ja aloitimme hippaleikkimme.

Katsoin Lyraa hieman hämmentyneenä, kun tämä vain totesi, että minulla ja Lunalla ei ollut mitään syytä huoleen ja pääsisimme kyllä takaisin kotiin. Se ei ollut aivan se mitä olin tarkoittanut, mutta ehkä naaras oli vain ymmärtänyt väärin. En epäillyt kotiinpääsyämme lainkaan. Miksi me emme pääsisi kotiin?
En miettinyt asiaa kauaa ja pian huomasin lisää kissoja. Nämä olivat ilmeisesti Lyran ja Cosmoksen tuttuja, koska Lyra sanoi vain heille nopeasti, että he palaisivat jo kotiin. Laku katsoi kissoja kiinnostuneena, mutta ei kerennyt tutkailla kauaa, koska pian hänen piti jo kiirehtiä muiden perässä eteenpäin.
Näin suuren ränsistyneen kaksijalanpesän, ja järkytyin kun Lyra sanoi sitä heidän kodikseen. Odotin hänen vain sanovan että hän pelleili, mutta sen sijaan lähdimme vain lähestymään likaista kaksijalanpesää, joka näytti siltä kuin se olisi voinut romahtaa minä hetkenä hyvänsä niskaamme sisälle mennessä.
“Tuollako te asutte?” kysyin hieman epäillen ja minun pienoinen järkytykseni vain kasvoi, kun Cosmos vastasi myöntävästi iloinen ilme kasvoillaan. Heilautin korvaani ja vilkaisin Lunaan. Naaras näytti myös hieman epäröivän, mutta ei kuitenkaan kommentoinut asiasta mitään.
*Hän varmaan haluaa olla kohtelias?* ajattelin ja tassutin lähemmäs kaksijalanpesää.
Lyra näytti heille sisäänkäynnin. Se oli rikkinäinen ikkuna. Se sai minun epäilykseni paikasta taas kasvamaan. Miksi nämä kissat eivät käyttäneet aukeavaa seinää tai jotain luukkua? Lyra sanoi myös, että ensimmäinen haaste oli heti sisään pääsemisessä. Piti loikkia kaikenlaisten tavaroiden päältä, jotta pääsisi edes ikkunalle.
“Kyllä minä siihen pystyn”, naukaisin ja lähdin loikkimaan tavaroita pitkin kompuroiden. Tassuni lipesivät jatkuvasti koloihin, joita en huomannut ja tavarat meinasivat lipsua tassujeni alta alas ja tiputtaa minut. Kaiken kukkuraksi tuntui siltä, että tavarat yläpuolellani yrittivät myös tipahdella päälleni murskaamaan minut.
Kaikesta huolimatta onnistuin lopulta kiskomaan itseni ylös ikkunalle. Katsoessani sisään kaksijalanpesään silmäni suurenivat ihmetyksestä. Siellä oli enemmän kissoja kuin olin koskaan aiemmin nähnyt ja heillä ei ollut mitään niistä ylellisyyksistä, mitä minulla ja Lunalla oli. Ei ollut mukavia pehmeitä petejä. Ei suuria määriä leluja joka paikassa. Ei raapimapuuta, jonka päällä olisi peti, jossa levätä pitkän leikkihetken ja kynsien teroituksen jälkeen.
Melkein kaaduin, kun muut alkoivat tulla myös ikkunalle. Väistin heidän tieltään ja käännyin ihmeissäni Lyran ja Cosmoksen puoleen. Naamallani oli hämmennys ja myötätunto.
“Miksi teidän kotiväkenne ei ole hankkinut teille yhtään leluja tai mukavia petejä joissa nukkua?” kysyin heilauttaen korviani kohti kissoja, jotka makoilivat siellä täällä kaiken löytämänsä, edes hieman pehmeän, päällä. Luna tuli vierelleni nyökyttämään päätään selvästi itsekin samaa miettien.

//Cosmos ja Lyra?

"Herätys unikeko!" En olisi uskonut jonkun lepertelevän korvaani kliseisesti heti aamutuimaan, ellen olisi avannut silmiäni ja huomannut yllätyksekseni - sekä pienoiseksi järkytyksekseni - Ullan naamaa alle viiksenmitan päässä omastani. Naaraan hengitys tuntui kuumana kuonollani.
Kavahdin vaistomaisesti taaksepäin ja räpyttelin häkeltyneenä silmiäni. Ennen kuin ehdin kysyä, millä oikeudella tämä oli tullut rikkomaan henkilökohtaisia rajojani, Ulla loikki tikapuiden yläpäähän ja tokaisi pirteästi: "Navetta kutsuu!"
"Navetta?" onnistuin sopertamaan hämilläni. Nousin kuitenkin ylös paikaltani - outoa, Järkäleloikkaa ei näkynyt missään… - ja seurasin naarasta tikapuita pitkin ladon pohjalle, mistä matka jatkui ulos hämärään.
Pörhistin karvojani tyytymättömänä tuntiessani naamaani vasten lyövän sateen. Askelista lähti litisevä, märkä ääni, kun taivalsimme pihan poikki toiselle isolle rakennukselle, jonka ympäristöä valaisi sen oma, pieni aurinko. Se oli melkein samanlainen kuin kaksijalkalan katuja valaisevat miniauringot mutta kirkkaampi.
Olin keskittynyt pysymään Ullan perässä niin kovin, että ihan säikähdin kun yhtäkkiä nurkan takaa meitä tallusti vastaan kaksijalka. Ulla nosti häntänsä iloiseen tervehdykseen ja kaksijalka kurkotti ohimennessään rapsuttamaan häntä korvien välistä. Sitten se jatkoi matkaa jonnekin valokeilan ulkopuolelle.
"Mitä me oikein täällä teemme?" kysyin hiippaillessani Ullan vierelle.
"Navettatöitä tietenkin!" Ulla vastasi häntäänsä huiskauttaen.
"Niin, se on tullut selväksi, mutta mitä nämä 'navettatyöt' tarkalleen ottaen sisältävät?"
"Tehtävämme täällä on erittäin tärkeä, Tyrskytiikeri hyvä", Ulla selosti viittoessaan minut peräänsä pitkulaiseen, suureen rakennukseen, jonka sisältä kuului lehmien mölinää ja mylvintää. Edes hirviöt eivät kuulostaneet yhtä pelottavilta minun mielestäni.
"Meidän työnkuvaamme kuuluu kaksijaloille seuran pitäminen ja niiden selustan turvaaminen silloin kun ne lypsävät lehmiä", kilpikonnalaikkuinen naaras jatkoi, kun olimme peremmällä lämpimän kosteassa rakennuksessa, jossa hajumaailmaa dominoivat kolme asiaa: lanta, heinä ja lehmät.
Ulla käytti niin käsittämätöntä sanastoa, että varsinainen työtehtävämme meni minulta ohi - mitä ihmettä lehmien lypsäminen tarkoitti ja miksi kaksijalat tekivät sitä? Miksi niiden selusta piti turvata? Piilikö navetassa jokin vaara, josta Ulla ei kertonut minulle?
Kävelin Ullan perässä likaista käytävää pitkin, jonka molemmilla puolilla makoili lehmiä. Ne mutustivat heinää uomista, jotka alkoivat käytävän sivuilta ja jatkuivat sen päästä päähän. Jotkut lehmistä käänsivät valtavia päitään meidän suuntaamme uteliaasti kävellessämme niiden ohi, enkä voinut olla värähtämättä nähdessäni näin läheltä, miten luonnottoman isot niiden silmät olivat. Ihan kuin ne olisivat voineet nähdä niillä suoraan sisimpääni.
Jossain vaiheessa kaksijalka saapui takaisin navettaan ja hetken päästä sen perässä tuli toinen. Lehmät alkoivat liikehtiä levottomasti, ja panin merkille, että osa niistä siirtyi jonomaiseen muodostelmaan sinne suuntaan, jossa toinen kaksijalka odotti eriskummallisen kyhäelmän luona. Kaksijalka numero 2 tuli lakaisemaan käytäviä oudolla kepillä, jonka toinen pää muistutti kuivista heinistä kyhättyä viuhkaa.
Oleilimme navetassa hyvän tovin. Ulla ja minä partioimme käytävillä suurimman osan ajasta, mutta välillä kävimme ulkosalla pyydystämässä hiiriä heinäkasojen välistä - Ullan mukaan se oli myös tärkeä osa meidän työtämme. Minun vatsani ei ainakaan ottanut pahakseen tästä työnosasta.
Kesken tassujen pesemisen kaksijalka kurkisti navettaan vievän oven suunraosta ja ölisi jotakin. Ulla tuntui ymmärtävän sitä, sillä hänen silmänsä kirkastuivat ja hän alkoi kehrätä kovaan ääneen.
"Tule, on meidän palkkiomme aika!" Naaras ampaisi kaksijalan perässä sisälle, ja minä seurasin häntä hämmentyneenä.
Menimme navetan siihen osaan, joka näytti siltä, ettei sitä oltu suunniteltu lehmille. Tunnistin monia kaksijalkojen käyttämiä esineitä, jotka olivat tulleet minulle tutuksi kaksijalkalassa asuessani. Kaksijalka 1 laski lattialle pienen syvennetyn lautasen, josta lähti nenääni kutkuttava, rasvainen tuoksu. Ulla loikki sen luokse häntä mielihyvästä selän ylle kaartuneena. Kaksijalka kumartui rapsuttamaan sitä ja yritti vielä koskettaa minuakin ohikulkiessaan, mutta ehdin väistää sen käpälän viime hetkellä. Se ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan eleestäni vaan jatkoi matkaa ohitseni pois huoneesta.
"Mitä tämä on?" menin Ullan viereen nuuhkimaan kummallisen hyvänhajuista nestettä.
"Lehmä maitoa", Ulla vastasi kehräten. "Koska tämä on ensimmäinen kertasi, saat kunnian maistaa ensin!" Naaras istahti alas ja odotti minun aloittavan.
Vilkaisin maitoa epäileväisesti. Oliko tuo tullut muka lehmästä? Miksi ihmeessä kaksijalat tarjoilivat lehmän maitoa meille? Mistä ne olivat saaneet sitä? Jälleen kerran enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
En kuitenkaan halunnut vaikuttaa töykeältä, joten lipaisin maitoa kielelläni kokeeksi. Yllätyin huomatessani sen olevan lämmintä. Lämmintä ja rasvaista, paljon paksumpaa kuin vesi. Oudolla tavalla pidin siitä. Lipitin vielä lisää, ja tyytyväinen kehräys kumpusi rinnastani.
"Hyvää, eikö vain?" Ulla hyrisi mielissään reaktiostani ja kumartui sitten itsekin lautasen ääreen.
Siinä nautiessamme kovalla työllä ansaitusta palkkiostamme, en voinut olla miettimättä, missä Järkäleloikka ja Seppo oikein olivat. He jäivät paitsi makunystyrät valloittavasta elämyksestä!

//Järksy? >:)