Kalla säpsähti hereille. Hänen koko kehonsa huusi lähestyvästä vaarasta, kiitos jonkin alkukantaisen aistin. Katsoessaan ympärilleen hän näki pelkkää pahvilaatikon suomaa pimeyttä. Viereisestä laatikosta kuului Kielon uninen tuhina, kauempaa ukkospolulta kaksijalkojen hirviöiden ajoittainen murina. Ei siis mitään hälyttävää tai Kallan huomiota vaativaa. Silti naaras oli varma, että vaara oli lähellä.
Hän haisteli ilmaa tarkasti. Kallan hajuaisti oli hioutunut hänen kasvaessaan, sillä naaraan oli ollut pakko luottaa muihin aisteihinsa kuin näköönsä. Hän piti suunsa raollaan erottaakseen ilmasta pienimmänkin poikkeavan vivahteen ja otti varovaisen askeleen eteenpäin, vain tarpeeksi pistääkseen kuononsa ulos laatikosta. Hän katsoi valppaana ympärilleen, haistellen ja kuunnellen samalla. Mikään ei kielinyt vihollisesta eikä mistään muusta vaarasta. Havaintojensa perusteella Kallan olisi tultava siihen päätelmään, että he tosiaan olivat turvassa.
Ja siltikin... Jokin sai Kallan työntymään ulos suojaisasta pesästään pienelle kujalle, jolla hän ja Kielo asustivat. Ylhäällä viereisessä kaksijalan pesässä oli ikkuna auki. Sieltä tuijotti alas eräs ikääntynyt kaksijalka, joka usein katseli maailman menoa. Jostain syystä Kalla tunsi outoa myötätuntoa vanhusta kohtaan. Tämä halusi vain olla perillä maailmanmenosta, tarkkailla ympäristöään kotinsa suojista. Valitettavasti ikkuna oli suuntautunut tylsälle kujalle, jonka jännittävin näkymä oli Kielon silloin tällöin tarjoama itkukohtaus. Muita eläviä olentoja Kalla ei lähettyviltä havainnut.
Kalla kuuli jonkin painon putoavan viereisen roska-astian päälle. Kääntyessään karvat pystyssä äänen suuntaan hän ei ehtinyt kuin vilaukselta nähdä mustan turkin ja valkoiset, paljastetut hampaat, kun maailma jo keikahti hänen allaan. Kalla rimpuili kuin villieläin yrittäen päästä pois sen otuksen alta, joka yritti parasta aikaa painaa häntä maata vasten. Hajusta päätellen se oli kissa, mutta ei tuttu sellainen. Toisaalta tuttuja hänellä ei paljoa ollutkaan, joten se ei ollut yllätys.
"Lopeta sätkiminen!" hyökkääjä sähähti ja Kallan motatessa häntä naamaan antoi naaraalle samalla mitalla takaisin. Kalla sihisi ja potki, raapi kynsillään minkä kerkesi yrittäen karistaa vihollisen päältään. Tämä ei olisi hänen loppunsa. Kalla ei suostunut heittämään hyvästejä tälle kurjalle maailmalle näin mitättömällä tavalla.
Lopulta Kallan oli todettava, ettei sätkiminen auttanut. Kuka ikinä oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli paljon vahvempi ja kookkaampi. Vähitellen hän rauhoittui ja lopetti hiljalleen hurjan huitomisensa. Kun naaras viimein asettui aloilleen tuima katse edelleen tulijassa, päästi tämä voitonriemuisen naurahduksen.
"Kuvittelit, että voit noin vain kuljeskella meidän reviirillämme ilman seurauksia? Älä luulekaan!" mustaturkkinen erakko murahti. Joku Kallan takaa hymähti huvittuneena.
"Typerä katti. Oletko ensimmäistä kertaa vierailemassa täällä päin vai mistä syystä et ymmärrä kunnioittaa reviirejä?"
Kalla ei suostunut vastaamaan erakoiden provosointiyrityksiin. He virittelivät keskustelua aivan turhaan: Kalla tiesi, että he olivat tulleet tänne aikeenaan tappaa. Tämän kaksijalkalan erakot olivat julmia, eivätkä he ottaneet vankeja tai antaneet armoa. Armon aneleminen olisi turhaa, sillä anteeksi antaminen ei ollut näille kissoille vaihtoehto.
"Älkää tappako meitä! Olkaa kiltit!" Kielon ulvonta kuului jostain kurjan reunamilta. Kuului kirkumista ja sitten niiskutusta, kun toinen kissa oletettavasti sai Kallan siskon kiinni. Taistelu ei ollut reilu, kaksi yhtä vastaan.
"Miksi emme tappaisi? Tiedä kuinka paljon ruokaa olette meiltä anastaneet!" toinen kissa murisi. Kielo nyyhkäisi surkeana ja Kalla koki suurta halua kuristaa mokoman.
"En minä ole mitään anastanut! Olen ihan viaton!"
"Sinä et ole nälkää nähnytkään!" Kallaa maassa pitelevä erakko tuhahti. Hänen kyntensä painautuivat kivuliaasti mustaturkkisen naaraan nahkaan. "Pidättekö meitä aivan tyhminä? Meidän roska-apajamme ovat olleet tyhjillään jo monta päivää. Kehtaattekin yrittää väittää, ettette ole varkaita!"
"En ole!" Kielo ulvaisi ja äänestä päätellen ansaitsi sillä itselleen kivuliaan iskun. Kalla huokaisi: hän ei olisi toivonut joutuvansa viettämään viimeisiä hetkiään näin. Silloin naaras tajusi, ettei haluaisi kuolla Kielon säälittävä parkuminen viimeisenä kuulemanaan äänenä. Jos hän tästä selviäisi, lupaisi hän viimein jättää valkoisen naaraan oman onnensa nojaan kasvamaan ja kukoistamaan.
"Me lupaamme pysyä poissa teidän reviireiltänne! Ihan oikeasti luvataan, lähdemme koko kaksijalkalasta!" valkoinen naaras aneli. Kallan ylpeys ei olisi koskaan kestänyt moista. Ehkä Kielolla olikin ulkonäkönsä lisäksi jotain, mitä Kallalla ei. Mustaturkkisen erakkonaaraan suureksi yllätykseksi kaksi vihollista vaikutti tosissaan harkitsevan Kielon sanoja, eikä Kalla voinut uskoa tuuriaan.
"Miten voisimme luottaa teihin?" Kieloa vartioiva kissa kysyi jyrähtäen. Kielo niiskutti.
"Me emme tienneet! Emme tienneet, että se oli teidän reviiriänne! Siskoni on melkein sokea ja minä olen sairas, antakaa meille vähän armoa."
Ei Kielo ollut sairas, mutta älykkäämpi hän oli kuin mitä Kalla oli hänestä odottanut. Musta naaras ei ollut kuvitellut siskonsa kykenemään minkään tasoiseen ajatteluun. Selvästi naaraan avuttomuus kuitenkin vetosi kissoihin, sillä seuraavalla hetkellä Kielo oli päästetty vapaaksi ja seisoskeli Kallan vieressä. Kallan vastustaja ei kuitenkaan ollut valmis noin vain päästämään häntä.
"Jokin opetus teidän on tästä saatava", mustaturkkinen katti sanoi ja kylmä väre kulki pitkin Kallan selkärankaa, kun kissan kasvoille ilmestyi ilkeä virne. Hän kohotti käpäläänsä ja paljasti kyntensä, jotka uhkaavasti lähestyivät Kallan näkevää silmää. Tajutessaan, mitä kissa oli tekemässä, alkoi musta naaras taas rimpuilla epätoivoisesti. Kissan ote kuitenkin piti, ja Kalla alkoi vaipua pakokauhan valtaan. Hän ei voisi menettää näköään kokonaan. Kalla mieluummin kuolisi, kuin jäisi täysin avuttomaksi ja osaamattomasta siskostaan riippuvaiseksi.
"Lopeta! Olet ansainnut tämän", kissa sihahti Kallan naamalle. "Me näimme sinut reviirillämme. Kiitä toveriasi, ettemme tapa sinua."
Kallan silmät laajenivat pelosta ja hän sätki kahta kauheammin, mutta mustaturkkinen ei päästänyt häntä otteestaan. Kissan pitkät, terävät kynnet olivat jo niin lähellä Kallan silmää, että kohtaloonsa antautuen naaras sulki sen pelokkaana, valmiina menettämään näkönsä.
"Hei! Kuka siellä?"
Mustaturkkisen kaveri oli huomannut jotain, mikä antoi Kallalle hetken aikaa hengähtää. Erakko hänen yllään siirsi julman katseensa mustasta naarasta toveriinsa, ja sitten kujan päähän, jonne tämä tuijotti jonkinlaista kauhua ja ällistystä katseessaan. Kalla tunsi kissan jännittyvän.
"Eikö tuo ole hän?" erakko kysyi toiselta epäuskoisesti. Itsevarmuus ja voitonriemu oli täysin kadonnut kissan piirteistä; hänen kehonkielensä oli varautunut. "Tuo on se metsäkissa."
"Hän on vaarallinen. Jotkut sanovat hänen taistelleen yksin kolmea kissaa vastaan. Ja tappaneen kaikki", Kallan luona seisoskeleva erakko sanoi ääni värähtäen. Kuinka säälittävää, Kalla tuumi. Vastahan kaksikko oli ollut niin kovin rohkeana. Musta naaras käänsi katseensa kujan päähän, missä hän näki kookkaan kissan. Hän tuoksui hiukan kummalliselta. Kalla ei ollut koskaan haistanut samanlaista tuoksua, ja tilanteesta huolimatta hänen kiinnostuksensa heräsi. Kissa siirsi katseensa neljään erakkoon, ja Kallaa pitelevä katti värähti.
"Ehkä meidän kannattaa lähteä", mustaturkkinen sanoi ja siirsi katseensa allaan kiemurtelevaan Kallaan. "Tämä ei jää tähän! Jos vielä kerrankin saamme sinut kiinni reviiriltämme, teemme sinusta selvää!"
"Mennään nyt", toinen sanoi roska-astian päältä, jonne oli jo ehtinyt loikata. Kissat katosivat kujalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneet.
Kalla oli noussut salamana ylös heti, kun kissan paino oli lähtenyt hänen päältään. Hän katsoi varautuneena salaperäiseen tulijaan. He eivät olleet vielä turvassa. Jos noiden kissojen puheet olivat totta, he olivat saattaneet vain joutua ojasta allikkoon.
Kalla oli kuitenkin enemmän utelias kuin pelokas. Hän otti varovaisen askeleen kissaa kohti samalla tarkasti haistellen. Kissan tuoksussa oli jotain vierasta, jotain, mikä kieli hänen tulevan kaukaa. Näillä seuduilla ei ollut samanlaisia hajuja, eikä erakon energia aivan vastannut Kallan aiemmin tapaamia kissoja.
Lähempänä Kalla huomasi kissan olevan kolli. Hän oli kookas ja lihaksikas ja piirteiltään karkea. Hänen jalassaan oli tuoreen näköinen haava. Kollin silmiä oli vaikea lukea, mutta Kalla kykeni erottamaan niissä epäluottamusta ja välinpitämättömyyttä. Naaraalla oli tunne, ettei tämä kissa oikein välittäisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihamieliseltä, vaikka ne kaksi erakkoa olivatkin väittäneet häntä tappajaksi.
"Pelastajamme!" Kielo huudahti yllättäen Kallan takaa ja riensi kollia kohti. Tämä näytti selvästi jännittyvän ja Kalla kirosi mielessään siskonsa harkitsemattomuutta. Selvästi erakko oli sellainen kissa, jonka kanssa oli oltava hienovarainen ja varovainen. Ennen kuin Kalla kuitenkin ehti ottamaan kiinni typerän siskonsa hännästä ja vetämään tätä takaisin, oli Kielo jo ehtinyt kollin luo.
"Kiitos! Olisimme kuolleet ilman sinua!"
Kalla ei muistanut Kielon koskaan kiittäneen häntä. Selvästi valkoinen naaras arvosti tätä vierasta kissaa häntä enemmän. Tämä taas ei vaikuttanut välittävän Kielon kiitollisuudesta. Hän näytti valmiilta juoksemaan tiehensä.
Kalla kuitenkin oli liian utelias päästämään kissaa noin vain menemään.
"Voin parantaa jalkasi", hän sanoi nopeasti ja astui Kielon ohi kollin luo. Kalla osaisi juuri ja juuri sitoa kollin haavan, kunhan löytäisi jostain hämähäkin seittiä. Samalla hän voisi hienovaraisesti kysellä erakon taustoista. "Kiitoksena siitä, että läsnäolollasi karkotit nuo kissat."
Harmaa kolli vaikutti harkitsevan Kallan tarjousta. Hänen häntänsä kiemurteli hermostuneena kollin vilkuillessa Kallasta Kieloon. Kalla oli varma, ettei kukaan voisi erehtyä Kielon olevan minkäänlainen uhka. Itsekään hän ei silmänsä ja kokonsa takia vaikuttanut vaaralliselta.
Lopulta kolli henkäisi syvään ja astahti sisarusten luo.
"Selvä sitten", vieras kissa murahti. Hän katsoi kysyvästi Kallaa, joka viittoi kollin asettumaan makuulle. Musta naaras katosi pahvilaatikkoonsa etsimään seittiä luoden kuitenkin sitä ennen varoittavan mulkaisun Kielon suuntaan. Kalla piti laatikossaan jonkin verran yrttejä ja muita hyödyllisiä tarvikkeita. Seitti oli käymässä vähiin, mutta se riittäisi hyvin yhden haavan paikkaamiseen.
Hän asteli takaisin vieraan kollin luo ja istuutui. Kalla katsahti terävästi siskoaan, ja Kielolla oli juuri sen verran järkeä päässään, että hän tajusi kadota omaan laatikkoonsa. Hyvä, häntä ei tässä kaivattu. Kalla silmäili kollin haavaa ja nuuhkaisi sitä.
"Mistä tämä on tullut, jos saan kysyä?" naaras naukui ja alkoi asetella seittiä haavan päälle. Harmaa kolli tuhahti.
"Se otti osumaa, kun etsin ruokaa kaksijalkojen tähteiden keskeltä."
Kalla nyökkäsi pienesti. Kaksijalat heittivät usein vaarallisia esineitä roska-astioihinsa. Ruokaa etsiessä pitikin olla varovainen. Kolli vaikutti melko iäkkäältä ja hänestä huokui kokemus, joten oli kummallista, että tämä oli telonut itseään niin. Jokainen pitkään kaksijalkalassa elänyt tiesi, että kaksijalkojen tavaroiden kanssa oli oltava varovainen. Toisaalta Kalla oli tänä lyhyenä aikana huomannut, että harmaan erakon kehonkieli oli suuripiirteistä ja kömpelöä. Ehkei hän vain osannut varoa.
"Tuoksut jotenkin epätavalliselta", Kalla sanoi yrittäen ohjata keskustelun kollin alkuperään. Samassa hän tunsi erakon jännittyvän. Kenties aihe oli herkkä.
"Voisin loukkaantua tuosta", erakko murahti ja piti katseensa välttelevästi edessään. Kalla hymähti.
"En tarkoittanut sitä loukkauksena. En vain ole koskaan haistanut samanlaista tuoksua. Et taida olla täältä päin?"
Kolli ei vastannut. Sen sijaan hän siirsi epäluuloisen katseensa Kallaan ja seurasi, miten naaras paikkasi hänen jalkansa haavaa. Kalla toivoi, ettei ollut ollut liian varomaton kysellessään. Hänen olisi hillittävä kielensä. Tällä kissalla ei ollut mitään syytä luottaa häneen.
"Anteeksi, en tarkoittanut udella liikaa", hän pahoitteli pudistaen päätään. Hän siirteli seittiä hiukan, jotta se peittäisi paremmin verestävän haavan. Kollin olisi huolehdittava, ettei se tulehtuisi. Kalla ei ollut aivan varma, mitä siinä tilanteessa olisi tehtävä. Siksi hän oli aina pitänyt omat haavansa puhtaina.
"Ei se mitään", kolli murahti Kallan yllätykseksi. "Olet oikeassa, en ole täältä."
Mistä sitten, olisi Kalla halunnut heti kysyä. Hän ei ollut koskaan poistunut kaksijalkalasta, vaikka usein miettikin, millainen maailma sen ulkopuolella oli. Tai oliko kaksijalan toisella puolella edes mitään. Olisi masentavaa, jos tämä kurja ja tunkkainen kolkka olisi koko maailma.
"Kiitä onneasi. Tämä paikka on masentava, ainakin olet kokenut elämää muualla."
Kolli hymähti Kallan vastaukselle. Naaras ei ollut varma, mitä äännähdys tarkoitti, mutta hän kuvitteli siinä erottuneen huvittuneisuutta.
"Olet oikeassa", kolli sanoi ja nousi istumaan, kun Kalla oli valmis haavan paikkaamisen kanssa. "Ikävöin entistä elämääni. En voi sanoa pitäväni tästä paikasta."
Erakko oli siis jostain maailman kolkasta, jossa elämä oli parempaa. Kalla siirteli tassullaan maassa lojuvaa kiveä mietteliäänä.
"Millaisesta paikasta olet kotoisin?" hän kysyi uteliaana. Kielo pisti päänsä ulos laatikostaan ja Kalla mulkaisi häntä.
Selvästi vieras erakko ei ollut varma, kuinka paljon uskaltaisi kertoa Kallalle. Vastahan kolli oli tämän tavannut, eikä hänellä ollut mitään syytä luottaa tähän.
"Metsästä. Kaksijalkalat eivät ole minulle tuttuja."
Metsästä? Kalla oli kuullut "metsistä", mutta ei ollut koskaan käynyt sellaisessa. Jotkut kissat olivat kertoneet, että ne olivat kuin suuria puistoja. Kalla kävi välillä eräässä kaksijalkalan puistossa ja yritti kuvitella sen olevan koko kaksijalkalan kokoinen. Hänen oli vaikea kuvitella maailmaa, joka ei kohonnut hänen ympärillään suurina betonikuutioina.
"Missä sellainen on?" musta naaras kysyi varovaisuuden hetkeksi unohtaen. "Entä miten selvisit siellä? Mistä metsissä voi löytää ruokaa, kun siellä ei ole kaksijalkoja? Jouduitko metsästämään kaiken?"
Pelkkä ajatus tuntui työläältä. Toisinaan Kallakin metsästi kaksijalkalan hiiriä ja rottia, mutta useimmiten hän joutui tyytymään kaksijalkojen tähteisiin. Saaliseläimiä oli vähän, sillä kaksijalatkin metsästivät niitä. Tuore liha oli niin haluttua, ettei Kalla yleensä löytänyt riistaa. Naaras ei voinut kuvitella selviävänsä pelkästään saalistamallaan riistalla.
"Kyllä", kolli vastasi mietteliäänä. "Saalistin kaiken ruokani. Metsässä se oli kuitenkin helpompaa kuin täällä. Täältä ei tunnu koskaan löytyvän ollenkaan riistaa. Vain kaksijalkojen ruokaa."
Kalla nyökkäsi. Hän hillitsi vain vaivoin kiinnostuksensa ja paloi halusta kysellä kollilta lisää.
"Elitkö yksin?" hän kysyi, mutta kiirehti lisäämään: "Anteeksi, jos utelen liikaa. Sinun ei tarvitse vastata."
Kolli pudisti päätään.
"Ei se haittaa", hän sanoi. "Kyllä, elin yksin. Mutta kuulin klaaneista, jotka elivät lähellä."
"Klaaneista?" Kalla kysyi heti. "Mikä on klaani?"
Kolli näytti siltä, että katui vähän sanomisiaan. Hän siirsi katseensa välttelevästi kujan seinämiin ja vaikutti hitusen hermostuneelta Kallan tarkkaan silmään.
"Minä en oikeastaan tiedä niistä paljoa. Joukko kissoja, jotka elävät metsässä yhdessä", kolli selitti. "Heistä kannattaa kuitenkin pysyä kaukana. He ovat vaarallisia."
Vaarallisia olivat myös kaksijalkalan erakot, Kalla tuumi. Toisaalta metsäkissat saattoivat olla vaarallisia tavoilla, joita Kalla ei edes kaksijalkalan asukkina voinut ymmärtää. Tämä kolli itsekin oli ainakin niiden kahden erakon mukaan tappanut kolme kissaa tuosta vain. Kalla oli unohtanut, että hänen tosiaan oli oltava varovainen hänen kanssaan.
"Kuten sinä?" musta erakko kysyi. "Oliko se, mitä ne kissat sanoivat, totta?"
Kolli naurahti ja kohautti lapojaan.
"Ehkä, ehkä ei. Pidän sen omana tietonani."
Kalla ei ollut aivan tyytyväinen kollin vastaukseen, mutta mitä muutakaan hän oli odottanut? Tämä salaperäinen metsäkissa ei vaikuttanut halukkaalta jakamaan mitään menneisyydestään.
Kielo uskaltautui ulos laatikostaan. Hänen kasvoillaan oli epäaito, mielistelevä hymy, jonka Kalla tunnisti samaksi ilmeeksi, jota naaras käytti kaksijaloilta rapsutusten kerjäämiseen. Erakko siristi silmiään, mutta ei enää pidätellyt siskoaan. Hän aavisteli, ettei saisi kollista enää enempää irti. Kielon oli vain pidettävä kielensä kurissa, jotta tämä ei päättäisi tappaa heitä molempia.
"Kai jäät luoksemme yöpymään? Olet varmasti väsynyt, ja pesämme tarjoaa suojaa nukkumiselle", valkoinen naaraskissa naukui hunajaisella äänellä. Kallan yllätykseksi harmaa kolli vain kohautti lapojaan.
"Selvä", hän murahti ja Kielon viittomana siirtyi erääseen laatikoista. "Kiitos."
Kalla katsoi murhaavasti siskoaan. Miksi tämä oli päästänyt jonkun ventovieraan, mahdollisesti vaarallisen tappajan, yöpymään heidän pesässään? Naaraalla ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa eikä järkeä senkään edestä. Toisaalta, miksi hän olisi välittänyt, Kielo itse saisi kuitenkin nukkua yönsä rauhassa, kun Kallan pitäisi uinua toinen silmä auki.
Kalla huokaisi. Tehty mikä tehty. Hän kapusi omaan laatikkoonsa ja lysähti sen ohuelle pohjalle. Hänen onnekseen kollin sanat pitivät hänet valveilla, joten pelkoa ei ollut, että tämä pääsisi yllättämään hänet Kallan nukkuessa. Musta naaras ei saanut mielestään noita klaaneja. Tietysti hän oli aiemminkin kuullut kissojen elävän yhdessä, monet kaksijalkalassa asuvat erakotkin elivät suurehkoissa laumoissa selvitäkseen. Metsässä selviäminen ei ilmeisesti kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa, sillä riistaa riitti eivätkä kaksijalkalan vaarat kuuluneet heidän todellisuuteensa.
Kalla ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut aidosti kiinnostunut mistään. Hänessä oli kuitenkin herännyt aivan uudenlainen palo, halu lähteä seikkailemaan ja kokemaan uutta. Hän leikitteli ajatuksella, että lähtisi etsimään noita klaaneja. Aluksi ajatus tuntui mahdottomalta, mutta yön pimeydessä sitä tarpeeksi pyöriteltyään, alkoi se tuntua yhä vain todellisemmalta Kallalle. Kaksijalkala ei voinut tarjota hänelle enää mitään, se vain otti ja otti. Jokaisen kuun läpi tuntui raskaammalta elää, eikä Kalla tuntenut elämällään olevan mitään muuta tarkoitusta, kuin huolehtia avuttomasta siskostaan kuin keskenkasvuisesta pennusta. Hänen elämänsä oli tyhjää ja täysin turhaa. Kalla oli kyllästynyt elämään vain selvitäkseen seuraavaan päivään.

AUROORA
Kalla: 19kp -

EMPPUOMPPU
Tyrskytiikeri: 15 -

KOIVU
Muru: 14kp -

KÄÄRMIS
Laku: 23kp! -

SAAGA
Sipuli: 5kp -

Kalla haistoi vihollisen. Vielä hän ei tunnistanut uhkaa näkevällä silmällään, vaikka istui korkealla erään kaksijalan pesän katolla. Haju oli kuitenkin kiistaton: toisen kissan, vieraan kissan tuoksun tunnisti kaksijalkalan hajusekamelskankin keskellä. Musta naaras vilkuili epäluuloisesti ympärilleen, muttei edelleenkään nähnyt ketään. Hän oli kuitenkin varma, että joku tarkkaili häntä.
Katon musta pinta poltteli Kallan polkuanturoita, kun hän asteli kohti reunaa alas kavutakseen. Oli epätavallisen lämmin päivä, mutta viime aikoina yleistyneet vesisateet ja kylmät yöt viittasivat siihen, että kylmät ajat olivat edessä.
Kalla loikkasi katolta pesästä lähtevälle ulkonemalle ja siitä roska-astian kautta maahan. Hänen oli parempi häipyä näiltä seuduilta. Täällä oleskeli useampi erakkojoukko, joiden kanssa Kalla ei halunnut olla missään tekemisissä. He olivat julmia, tappoivat omiaankin. Toisaalta naaras ei voinut syyttää heitä, täällä oli elettävä selvitäkseen. Ja jos siihen kuuluivat raakuus ja kuolema, olkoon sitten niin.
Joku kaksijalka astahti suurelta ukkospolulta sille pienelle kujalle, jossa Kalla tällä hetkellä lymyili. Hän jähmettyi paikalleen niskakarvat pystyssä. Tuo oli aivan selvästi sellainen kaksijalka, jota tuli varoa: sen oli Kalla oppinut pariinkin otteeseen kantapään kautta. Useimmat kaksijalat eivät huomioineet kissoja. Jotkut harvat pysähtyivät silittämään tai onnekkaina päivinä antoivat ruokaa. Jotkut - kuten tämä yksilö, Kalla pelkäsi - nauttivat eläinten satuttamisesta. Ne pitivät kulkukissoja esineinä, omana viihdykkeenään. Juuri tämän otuksen kaltaiset, huojuvat ja lemuavat yksilöt olivat vaarallisia. Ne olivat arvaamattomia ja liikkuivat holtittomasti, huusivat ja mölisivät. Muutkin kaksijalat katsoivat heitä vinoon.
Kalla ei kuitenkaan voinut jäädä kujalle piiloon. Hän tunsi edelleen nahkassaan ikään kuin poltteen, merkin siitä, että häntä seurattiin. Mitä pikimmin hän selviäisi täältä kotiin, sen parempi. Hänen olisi vain oltava nopea.
Huojuvissa kaksijaloissa oli se hyvä puoli, että ne olivat hitaita reagoimaan. Kun Kalla pyrähti juoksuun, ei kaksijalka ehtinyt kuin huitaista hänen suuntaansa jollain kädessään olevalla lasisella esineellä, kun naaras jolkotti tämän ohi. Kalla huokaisi helpotuksesta. Kerran yksi tällaisista kaksijaloista oli napannut naarasta hännästä kiinni, retuuttanut häntä kuin hän teki saalistamilleen hiirille. Siitä asti oli Kalla suhtautunut niihin huomattavalla varauksella.
Suuren ukkospolun äärellä oli valoisaa kujan pimeyden jälkeen. Kaikkialla ympärillään Kalla näki kaksijalan pesiä. Ei aivan yhtä suuria kuin päivän matkan päässä, missä hän oli joskus käynyt. Siellä pesät ylettyivät taivaisiin asti. Kalla ei voinut käsittää, miten kaksijaloilla riitti kärsivällisyyttä ja kykyä rakentaa jotain niin suurta: se oli suorastaan ihmeellistä. Noilla seuduilla oli kuitenkin puhtaampaa ja kaksijalkoja oli enemmän, joten Kalla asusteli mieluummin täällä.
Toisaalta täälläkään ruoka ei ollut mikään taattu juttu. Kallan vatsa kurisi juuri sopivasti; hän ei ollut syönyt seitsemään auringonlaskuun. Se ei ollut lähelläkään pisintä aikaa, jonka erakko oli jäänyt ilman syötävää. Silti hän tunsi olonsa heikoksi.
Syy hänen nälälleen löytyi muutaman korttelin päästä, jonne Kalla kulki varjoissa ja näkymättömissä pysytellen karistaakseen hänen seuraajansa kannoiltaan. Kapealla kujalla oli kasa vanhoja kaksijalkojen pahvilaatikoita. Lemu oli roska-astioiden vuoksi hirveä, mutta täällä oli turvallista. Ja hajuun kyllä tottui. Eräässä laatikossa, pitkästyneenä kyljellään makoillen, odotteli hänen siskonsa Kielo.
"Onko ruokaa?" valkoinen naaras kysyi heti Kallan huomattuaan. Tämä pudisti päätään, mihin Kielo puuskahti vastaukseksi. Hän ei ollut sentään syönyt päivään! Kielon oli nälkä, ja hän tarvitsi hiiren jos toisenkin juuri tällä sekunnilla.
"Mitä oikein teit koko päivän? Minun on nälkä!" Kielo parahti ja jaksoi kuitenkin nousta istumaan. Hän katsoi Kallaa syyttävästi, ja musta naaras oli nauraa hänen silmissään muodostuville kyynelille. Voi Kielo-parkaa.
"En voi sille mitään, ettei ruokaa löytynyt. En haistanut yhtäkään hiirtä. Ja joku muu ehti roska-apajille ensin", Kalla selitti siskolleen kärsivällisesti ja asteli omaan laatikkoonsa. Hänen vatsaansa kivisti; olisi parempi päästä nukkumaan mahdollisimman nopeasti, jotta nälkä unohtuisi.
"Mutta mitä minä nyt teen?" Kielo kysyi itkuisella äänellä. Kalla kuuli hänen niiskahtavan ja pyöräytti silmiään.
"Kyllä sinä selviät."
Kalla ei oikeastaan tiennyt, miksi oli valmis auttamaan siskoaan näin paljon. Siinä missä hän ei ollut syönyt seitsemään auringonlaskuun, oli Kielo saanut vatsansa täyteen kuutena iltana. Ruoasta, jonka Kalla oli hänelle löytänyt. Kenties musta naaras koki jonkinlaista velvollisuutta pitää huolta avuttomasta siskostaan. Niin oli aina ollut, pennusta saakka. Kalla hankki heille ruoan. Kalla suojeli heitä vihollisilta. Kalla paransi heidän haavansa. Kielo loikoili päivät pitkät aloillaan pulskistuen ja laiskistuen. Toisinaan hän mielisteli joitain kaksijalkoja, missä kaunis naaras oli Kallaa menestyksekkäämpi. Ei kuitenkaan ruokaa vaan rapsutuksia saadakseen.
Kalla huokaisi syvään ja yritti olla huomioimatta toisen naaraan niiskutusta ja itkeskelyä. Kielo oli hyödytön riippakivi: turha ja taidoton, ainainen piikki Kallan lihassa. Ja päivä päivältä hän vihasi siskoaan enemmän. Usein hän leikitteli sillä houkuttelevalla ajatuksella, että ruoanetsimisretkille lähdettyään ei koskaan palaisi. Hän kuitenkin tiesi, ettei Kielo selviäisi päivääkään yksin, ja jotenkin vain Kalla aina palasi takaisin. Nälkäisenä, janoisena ja väsyneenä, mutta palasi kuitenkin. Ruikutukseen, valitukseen ja uhrautumiseen. Kallan mitta alkoi olla täysi.

Päivänsäde lähti esittelemään minulle ja Lunalle pesää. Hän näytti kaikki paikat ja esitteli myös matkalla muutaman jäsenen meille. Nämä jäsenet eivät kuitenkaan vaikuttaneet sen ystävällisemmiltä, koska he tuntuivat katsovan minua ja Lunaa heti kättelyssä vinoon, eivätkä sanoneet meille mitään. He eivät edes tervehtineet, mikä oli mielestäni erittäin törkeää!
Kierroksen lopussa Päivänsäde kääntyi taas puoleemme. Huomasin vasta siinä kohtaa, että Lyra ei ollut matkassa mukana. Kuitenkin yhteisön päällikkö ei selkeästi ollut asiasta moksiskaan, hän vain alkoi höpöttämään jotain siitä, miten olimme tervetulleita mukaan yhteisöön.
Yritin selittää rauhallisesti naaraalle, että emme tulleet liittymään, vaan tutustumaan muihin kissoihin ja kyläilemään, mutta Päivänsäde selitti vastineeksi, miten yhteisön kaksijalkalaan astuttuamme meillä ei ollut enää takaisin paluuta.
Toisin sanoen Päivänsäde teki minulle erittäin selväksi, mitkä olivat meidän vaihtoehtomme. Nämä olivat joko liittyä mukisematta joukkoon tai taistella tiemme ulos. Tiesin hyvin, että toinen vaihtoehdoista ei ollut mahdollinen. Minä tai Luna emme kumpikaan osanneet taistella, ja saatoin vain arvata, että tämä johtajatar edessämme oli mitä mainioin siinä. Ja vaikka jollain ihmeellä onnistuisimmekin päihittämään hänet, meidän ja uloskäynnin välissä oli monen monta yhteisön jäsentä, jotka olivat vahvan ja hyvinvoivan näköisiä - ainakin huomioiden paikan, jossa he asuivat.
“Selvä”, aloitin hitaasti. “Me siis jäämme tänne ja opettelemme elämään tapojenne mukaisesti. Toivon, että opettaisit meille hieman, miten täällä toimitaan. En haluaisi rikkoa sääntöjä vahingossa tietämättäni asiasta.”
“Laku oletko sekaisin! Emme voi jäädä tänne!” Luna sihahti äänekkäästi ja tapitti minua silmät selällään. Hymyilin naaraalle yrittäen rauhoitella häntä, vaikka olin itsekin aivan hermoraunio.
“Luna, ajattele asiaa laajemmin. Olemme aina halunneet seikkailua ja jännitystä elämäämme, eikö vain? On siis vain kohtalon suomaa, että saamme kokeilla jotain tällaista! Ei elämä täällä varmasti ole sen kummoisempaa. Siitä voi tulla mukavaakin, kun siihen on tottunut paremmin”, nau’uin ystävälleni. Hän näytti edelleen järkyttyneeltä, mutta nyökkäsi hitaasti minulle.
“Ystäväsi on oikeassa. Tulette varmasti viihtymään täällä, ja ette tule katumaan päätöstänne”, Päivänsäteen nauku sai minut säpsähtämään. Olin osin jo unohtanut naaraan seisovan siinä vieressämme. Nyökkäsin hänelle ja sain itseni rauhoitetuksi. Ei uusi elämämme ränsyisessä kaksijalanpesässä niin paha voinut olla, eihän? Siitä voisi tulla jopa hauskaa ja kaikkien aikojen suurin seikkailu.
“On kunnia päästä mukaan yhteisöön. Nyt voisit kertoa niistä säännöistä”, Luna naukaisi ja vaikutti hieman rennommalta, vaikka saatoinkin huomata hänen äänessään pienen kireyden sävyn.

//Päivi?

Kilpikonnavalkoinen naaras istui ikkunalaudalla ja heilautti tassuaan ilmassa näkyvästi, kun kaksijalat olivat sulkeneet oven poistuessaan pesästä. Muru katseli ikkunalaudalla, kuinka Kalle ryntäsi täpinöissään ulos ulkotarhasta hänen merkistään.
"Juhuu! Niin paljon lehtiä!" Kallen riemunsoitto kuului sisälle asti.
Murun viikset värisivät huvittuneesti hänen katsellessaan ystäväänsä läpinäkyvän seinän toisella puolen. Kalle kellahti kumoon kellertävän lehtikasan päälle ja alkoi kieriä lehtien seassa, napaten välillä muutaman kynsiinsä. Kallen leikkimielisessä innostuksessa oli Murun mielestä jotain hyvin suloista.
Pian Kalle pysähtyi paikoilleen ja loikki lähemmäs kaksijalanpesää.
"Tule sinäkin, Muru! Tämä on mah-ta-vaa!" naamiokuvioinen kolli ulvaisi iloisena.
Murua hymyilytti. Hän olisi voinut katsella Kallen leikkejä vaikka koko päivän. Kollin turkkiin oli jäänyt kiinni kolme lehteä, ja ne kohdat hänen kyljistään alkoivat nykiä hassun näköisesti. Muru asteli ikkunaluukun luokse. Kai hänenkin olisi pakko saada kokea lehtisateen taika omin tassuin. Aurinko oli vasta noussut ja Muru oli tapansa mukaisesti seurannut auringonnousua ikkunalaudalla. Se näytti aina niin kauniilta, aivan kuten auringonlaskukin.
Kirjava naaras laskeutui maahan ja pujahti ulkotarhasta parhaan ystävänsä luokse. Kalle ravisteli turkkiaan ja yritti ylettää hampaillaan viimeiseen lehteen, joka oli tarrautunut hänen karvoihinsa. Muru asetti toisen etutassunsa hellästi Kallen lavalle ja irrotti kellanpunaisen lehden Kallen selästä varovasti hampaillaan. Kolli katsahti Murua sinisillä silmillään. Naaras räpäytti omiaan lempeästi.
"Kiitos, Muru", Kalle maukaisi hymyillen ja alkoi sitten tähyillä puita heidän pihansa vieressä silmät pyöreinä.
"Ole hyvä", Muru kehräsi samalla, kun kääntyi ihailemaan kauniin kirjavia puita itsekin.
Äkkiä Kalle syöksähti putoavaa koivunlehteä kohti, huitaisten sitä tassullaan. Murun suusta pääsi leikkisä "mrrau", kun tuuheaturkkinen naaras otti lehdestä kopin isoilla etutassuillaan.
"Vau!" Kallen suusta pääsi ihaileva naukaisu. Sellainen, jota Muru kuuli kollin suusta nykyään lähinnä vain Neposen läsnäollessa.
Naamiokuvioinen kolli äkkäsi toisen putoavan lehden, ja yritti itsekin napata lehden samalla tapaa, kuin Muru oli tehnyt. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli Kallen touhuja vierestä lämmin pilke silmissään. Hän huomasi kuitenkin, että muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen Kallen ilme muuttui pettyneeksi.
"Katso, kokeile tuota!" Muru nosti käpäläänsä hiukan suuremman lehden suuntaan, joka leijaili tuulen mukana heitä kohti Myyn aidan toiselta puolen.
Lehden tullessa kohdalle Kalle nousi takajaloilleen ja puoliksi hyppäsi, lyöden etutassut yhteen. Se tapahtui niin nopeasti, että kun Kallen tassut laskeutuivat takaisin maahan ja tämä painoi päänsä alas, Muru ei ollut varma mitä oli tapahtunut, mutta naaras päätteli, että lehti oli tainnut livetä kollin otteesta. Hän lähti astelemaan ystäväänsä kohti huolestunut ilme kasvoillaan. Silloin Kalle nosti päänsä ja toisen etutassunsa. Kolli piti lehteä edelleen kynsissään ja tämän kasvoilla oli yllätyksen ja ylpeyden sekainen hymy.
"Minä tein sen! Katso Muru!" Kalle hihkui ja loikki aidan luokse ja sitten takaisin Murun luokse purkaen innostustaan.
"Hyvä!"
Muru kehräsi Kallen onnistumiselle ja sille, miten hassu tämä oli innostuessaan. Ystävän olotila tuntui tarttuvan Muruunkin.
"Pyydystetään niin monta lehteä kuin saadaan! Mrrau!" Muru syöksähti leikkisästi kaksijalkojen kokoamaa lehtikasaa päin ja huitoi lehtiä ilmaan. Naaras alkoi heti huitoa osumia putoaviin lehtiin. Kalle oli kuitenkin pysähtynyt paikalleen hänen viereensä.
"Neponen!" kolli huudahti iloisena.
Pettyneenä Muru keskeytti leikkinsä ja kääntyi katsomaan, kun paksuturkkinen ruskea kolli pudottautui aidalta häntä pystyssä ylimielisen näköisesti, kuten aina.
"Hei Kalle! Minulla on ollut sinua ikävä!" Neponen naukui ystävällisellä kurr-äänellä.
Suurikokoinen kolli käveli Murun ohitse eikä ollut huomaavinaankaan naaraan läsnäoloa. Muru siristi silmiään ja kurtisti kulmiaan, kun Neponen pysähtyi puskemaan Kallen lapaa toverillisesti. Kalle horjahti hiukan suuremman kollin voimasta, mutta kehräsi sitten Neposelle vastauksen, että hänkin oli kaivannut Neposta ja ihmetellyt, miksei tästä ollut kuulunut vähään aikaan mitään.
"Sinun temppusi oli tosi hieno! Katsoin tuolta aidan päältä. En kehdannut häiritä", Neponen maukaisi, ja tuntui Murusta oikein tarkoituksella mielistelevän Kallea. Eikö Kalle muka nähnyt sitä?
Murulla oli petetty olo, kun hän tuijotti Neposta ja Kallea, jonka silmät hehkuivat. Hän kääntyi poispäin, pudisteli lehdet irti turkistaan ja alkoi sitten siistiä turkkiaan kuin ei olisi tiedostanutkaan Kallen ja Neposen läsnäoloa. Muru tiesi, että se oli hiukan pentumaista. Mutta niinhän Neponenkin oli juuri hänelle tehnyt.

//Kalle?

Cosmos ja Lyra selittivät meille vähitellen, että heillä ei ollut kotiväkeä. Tunsin oloni kovin kummaksi. En ymmärtänyt tätä. Miksi nämä kaikki kissat halusivat asua ilman kaksijalkoja rähjäisessä kaksijalanpesässä, jossa ei ollut mitään leluja, ei hyviä petejä saatika haissut lainkaan hyvälle. Nämä kaikki kissat olivat omistautuneet elämään kamalissa olosuhteissa suuressa porukassa, mutta miksi?
Mietintäni työnnettiin syrjään, kun Lyra ja Cosmos halusivat meidän tapaavan heidän emonsa. En ymmärtänyt täysin, miksi häntä ei vain kutsuttu paikalle, mutta kyllä peremmälle meneminenkin oli ihan siedettävä vaihtoehto. Tassutin siis kaksikon mukana Luna tiiviisti vierelläni.
Matkalla kissojen katseet kohdistuivat minuun ja Lunaan. Kuului epämääräistä supinaa ja ehkä muutama sihahduskin, kun pujottelimme muutamien kissojen ja tavaroiden ohitse kohti portaikkoa.
Pian pääsimme portaikon ylös ja yläkerrassa oli vaikuttavan näköinen naaras, jonka ilme oli vakaa, mutta ehkä hieman yllättynyt. Lyra esitteli hänet heidän emokseen sekä “kujakissayhteisön” johtajaksi. Hänen nimensä oli myöski Päivänsäde. Hämmentyneenä kallistin hieman päätäni, mutta tassutin kuitenkin edemmäs.
Naaras sanoi, että oli ilo nähdä uusia kasvoja ja sen pystyin ymmärtämään, mutta kun hän sanoi, että tulisimme viihtymään siellä hyvin, se sai minut hieman pohtimaan. Mitä hän mahtoi tarkoittaa tuolla? Pidempiaikaista vai lyhyttä vierailua?
Seuraavaksi Päivänsäde pyysi Cosmosta poistumaan selittäen sen sillä, että halusi jututtaa minua ja Lunaa Lyran kanssa. En ymmärtänyt myöskään sitä, miksi naaras passitti poikansa pois? Miksi Cosmos ei voinut olla mukana kuuntelemassa?
Huomioni siirtyi taas kahteen naaraaseen, kun tunsin näiden polttavat katseet minussa ja Lunassa.
“Tämä paikka vaikuttaa… hienolta paikalta elää”, naukaisin hieman vaivautuneena. En osannut oikein sanoa mitään ja toivoin Lunan auttavan minua jotenkin.
“Niin juuri, tämä paikka vaikuttaa ihan viihtyisältä”, Luna naukaisi, kuin kuullen minun sanattoman avunpyyntöni. Räpäytin hänelle kiitollisesti silmiäni ja katsoin taas Päivänsäteeseen.

//Päivi ja Lyra?

Makoilin mukavasti lattialla. Juuri minun valtaamaani kohtaan paistoi aurinko pesän seinässä olevan rei’än läpi. Reikää kutsuttiin kai ikkunaksi, en ollut varma. Olisin mielelläni ollut ulkona, mutta kaksijalkamme olivat sulkeneet meidät sisään hirveän vesisateen vuoksi mutta nyt kuuro oli jo loppunut. Kaksijalat kuitenkin olivat lähteneet pois ja jättäneet meidät Pippurin kanssa kahden, joten emme päässeet edelleenkään ulos. Venyttelin maassa selälläni niin, että jalkani venyivät pitkiksi. Sitten nousin käpälilleni ja loikkasin ulokkeelle, joka törrötti sen ikkunan alta. Olin jo aika varma, että sitä kutsuttiin ikkunaksi. Ulkona oli kaunis ruska, koska lehtisade oli alkanut tosi kovalla vauhdilla. Minusta oli tosi mukava, että saimme taas vaihtelua maisemaan enkä malttanut odottaa lähestyvää lehtikatoa. Lumi oli yksi lempiasioistani maailmassa vaikka niitä olikin aika paljon. Rakastin myös perhosia, vettä, puita, omaa pientä pehmeää pesääni ja Pippuria. Pippuri oli näistä kuitenkin tärkein. Kolli oli ollut minulle tärkeä jo ihan pennusta lähtien, kun meidät oli tuotu samaan kotiin samojen kaksijalkojen luo. Jatkoin ulos katselua vielä hetken ennen kuin päätin mennä etsimään Pippuria.

Löysin kumppanini nopeasti kaksijalkojen nukkumatilan nurkasta lepäämästä. Kolli oli aika erilainen kuin minä vaikka olimmekin läheisiä. Hän tykkäsi enemmän viileistä nukkumapaikoista, kun taas minä tykkäsin auringon valosta turkillani. Se saattoi johtua siitä, että Pippurin turkki oli musta ja se tuppasi olemaan kuumempi kuin minun valkoinen turkkini.
“Leikitäänkö jotain?” kysyin tökkien Pippurin selkää.
“Joo!” hän sanoi ja nousi käpälilleen. Hän oli ilmeisesti ollut hereillä jo hetken aikaa, koska ei vaikuttanut yhtään uniselta. Loikimme peräkanaa isompaan tilaan ja aloitimme hippaleikkimme.

Katsoin Lyraa hieman hämmentyneenä, kun tämä vain totesi, että minulla ja Lunalla ei ollut mitään syytä huoleen ja pääsisimme kyllä takaisin kotiin. Se ei ollut aivan se mitä olin tarkoittanut, mutta ehkä naaras oli vain ymmärtänyt väärin. En epäillyt kotiinpääsyämme lainkaan. Miksi me emme pääsisi kotiin?
En miettinyt asiaa kauaa ja pian huomasin lisää kissoja. Nämä olivat ilmeisesti Lyran ja Cosmoksen tuttuja, koska Lyra sanoi vain heille nopeasti, että he palaisivat jo kotiin. Laku katsoi kissoja kiinnostuneena, mutta ei kerennyt tutkailla kauaa, koska pian hänen piti jo kiirehtiä muiden perässä eteenpäin.
Näin suuren ränsistyneen kaksijalanpesän, ja järkytyin kun Lyra sanoi sitä heidän kodikseen. Odotin hänen vain sanovan että hän pelleili, mutta sen sijaan lähdimme vain lähestymään likaista kaksijalanpesää, joka näytti siltä kuin se olisi voinut romahtaa minä hetkenä hyvänsä niskaamme sisälle mennessä.
“Tuollako te asutte?” kysyin hieman epäillen ja minun pienoinen järkytykseni vain kasvoi, kun Cosmos vastasi myöntävästi iloinen ilme kasvoillaan. Heilautin korvaani ja vilkaisin Lunaan. Naaras näytti myös hieman epäröivän, mutta ei kuitenkaan kommentoinut asiasta mitään.
*Hän varmaan haluaa olla kohtelias?* ajattelin ja tassutin lähemmäs kaksijalanpesää.
Lyra näytti heille sisäänkäynnin. Se oli rikkinäinen ikkuna. Se sai minun epäilykseni paikasta taas kasvamaan. Miksi nämä kissat eivät käyttäneet aukeavaa seinää tai jotain luukkua? Lyra sanoi myös, että ensimmäinen haaste oli heti sisään pääsemisessä. Piti loikkia kaikenlaisten tavaroiden päältä, jotta pääsisi edes ikkunalle.
“Kyllä minä siihen pystyn”, naukaisin ja lähdin loikkimaan tavaroita pitkin kompuroiden. Tassuni lipesivät jatkuvasti koloihin, joita en huomannut ja tavarat meinasivat lipsua tassujeni alta alas ja tiputtaa minut. Kaiken kukkuraksi tuntui siltä, että tavarat yläpuolellani yrittivät myös tipahdella päälleni murskaamaan minut.
Kaikesta huolimatta onnistuin lopulta kiskomaan itseni ylös ikkunalle. Katsoessani sisään kaksijalanpesään silmäni suurenivat ihmetyksestä. Siellä oli enemmän kissoja kuin olin koskaan aiemmin nähnyt ja heillä ei ollut mitään niistä ylellisyyksistä, mitä minulla ja Lunalla oli. Ei ollut mukavia pehmeitä petejä. Ei suuria määriä leluja joka paikassa. Ei raapimapuuta, jonka päällä olisi peti, jossa levätä pitkän leikkihetken ja kynsien teroituksen jälkeen.
Melkein kaaduin, kun muut alkoivat tulla myös ikkunalle. Väistin heidän tieltään ja käännyin ihmeissäni Lyran ja Cosmoksen puoleen. Naamallani oli hämmennys ja myötätunto.
“Miksi teidän kotiväkenne ei ole hankkinut teille yhtään leluja tai mukavia petejä joissa nukkua?” kysyin heilauttaen korviani kohti kissoja, jotka makoilivat siellä täällä kaiken löytämänsä, edes hieman pehmeän, päällä. Luna tuli vierelleni nyökyttämään päätään selvästi itsekin samaa miettien.

//Cosmos ja Lyra?

"Herätys unikeko!" En olisi uskonut jonkun lepertelevän korvaani kliseisesti heti aamutuimaan, ellen olisi avannut silmiäni ja huomannut yllätyksekseni - sekä pienoiseksi järkytyksekseni - Ullan naamaa alle viiksenmitan päässä omastani. Naaraan hengitys tuntui kuumana kuonollani.
Kavahdin vaistomaisesti taaksepäin ja räpyttelin häkeltyneenä silmiäni. Ennen kuin ehdin kysyä, millä oikeudella tämä oli tullut rikkomaan henkilökohtaisia rajojani, Ulla loikki tikapuiden yläpäähän ja tokaisi pirteästi: "Navetta kutsuu!"
"Navetta?" onnistuin sopertamaan hämilläni. Nousin kuitenkin ylös paikaltani - outoa, Järkäleloikkaa ei näkynyt missään… - ja seurasin naarasta tikapuita pitkin ladon pohjalle, mistä matka jatkui ulos hämärään.
Pörhistin karvojani tyytymättömänä tuntiessani naamaani vasten lyövän sateen. Askelista lähti litisevä, märkä ääni, kun taivalsimme pihan poikki toiselle isolle rakennukselle, jonka ympäristöä valaisi sen oma, pieni aurinko. Se oli melkein samanlainen kuin kaksijalkalan katuja valaisevat miniauringot mutta kirkkaampi.
Olin keskittynyt pysymään Ullan perässä niin kovin, että ihan säikähdin kun yhtäkkiä nurkan takaa meitä tallusti vastaan kaksijalka. Ulla nosti häntänsä iloiseen tervehdykseen ja kaksijalka kurkotti ohimennessään rapsuttamaan häntä korvien välistä. Sitten se jatkoi matkaa jonnekin valokeilan ulkopuolelle.
"Mitä me oikein täällä teemme?" kysyin hiippaillessani Ullan vierelle.
"Navettatöitä tietenkin!" Ulla vastasi häntäänsä huiskauttaen.
"Niin, se on tullut selväksi, mutta mitä nämä 'navettatyöt' tarkalleen ottaen sisältävät?"
"Tehtävämme täällä on erittäin tärkeä, Tyrskytiikeri hyvä", Ulla selosti viittoessaan minut peräänsä pitkulaiseen, suureen rakennukseen, jonka sisältä kuului lehmien mölinää ja mylvintää. Edes hirviöt eivät kuulostaneet yhtä pelottavilta minun mielestäni.
"Meidän työnkuvaamme kuuluu kaksijaloille seuran pitäminen ja niiden selustan turvaaminen silloin kun ne lypsävät lehmiä", kilpikonnalaikkuinen naaras jatkoi, kun olimme peremmällä lämpimän kosteassa rakennuksessa, jossa hajumaailmaa dominoivat kolme asiaa: lanta, heinä ja lehmät.
Ulla käytti niin käsittämätöntä sanastoa, että varsinainen työtehtävämme meni minulta ohi - mitä ihmettä lehmien lypsäminen tarkoitti ja miksi kaksijalat tekivät sitä? Miksi niiden selusta piti turvata? Piilikö navetassa jokin vaara, josta Ulla ei kertonut minulle?
Kävelin Ullan perässä likaista käytävää pitkin, jonka molemmilla puolilla makoili lehmiä. Ne mutustivat heinää uomista, jotka alkoivat käytävän sivuilta ja jatkuivat sen päästä päähän. Jotkut lehmistä käänsivät valtavia päitään meidän suuntaamme uteliaasti kävellessämme niiden ohi, enkä voinut olla värähtämättä nähdessäni näin läheltä, miten luonnottoman isot niiden silmät olivat. Ihan kuin ne olisivat voineet nähdä niillä suoraan sisimpääni.
Jossain vaiheessa kaksijalka saapui takaisin navettaan ja hetken päästä sen perässä tuli toinen. Lehmät alkoivat liikehtiä levottomasti, ja panin merkille, että osa niistä siirtyi jonomaiseen muodostelmaan sinne suuntaan, jossa toinen kaksijalka odotti eriskummallisen kyhäelmän luona. Kaksijalka numero 2 tuli lakaisemaan käytäviä oudolla kepillä, jonka toinen pää muistutti kuivista heinistä kyhättyä viuhkaa.
Oleilimme navetassa hyvän tovin. Ulla ja minä partioimme käytävillä suurimman osan ajasta, mutta välillä kävimme ulkosalla pyydystämässä hiiriä heinäkasojen välistä - Ullan mukaan se oli myös tärkeä osa meidän työtämme. Minun vatsani ei ainakaan ottanut pahakseen tästä työnosasta.
Kesken tassujen pesemisen kaksijalka kurkisti navettaan vievän oven suunraosta ja ölisi jotakin. Ulla tuntui ymmärtävän sitä, sillä hänen silmänsä kirkastuivat ja hän alkoi kehrätä kovaan ääneen.
"Tule, on meidän palkkiomme aika!" Naaras ampaisi kaksijalan perässä sisälle, ja minä seurasin häntä hämmentyneenä.
Menimme navetan siihen osaan, joka näytti siltä, ettei sitä oltu suunniteltu lehmille. Tunnistin monia kaksijalkojen käyttämiä esineitä, jotka olivat tulleet minulle tutuksi kaksijalkalassa asuessani. Kaksijalka 1 laski lattialle pienen syvennetyn lautasen, josta lähti nenääni kutkuttava, rasvainen tuoksu. Ulla loikki sen luokse häntä mielihyvästä selän ylle kaartuneena. Kaksijalka kumartui rapsuttamaan sitä ja yritti vielä koskettaa minuakin ohikulkiessaan, mutta ehdin väistää sen käpälän viime hetkellä. Se ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan eleestäni vaan jatkoi matkaa ohitseni pois huoneesta.
"Mitä tämä on?" menin Ullan viereen nuuhkimaan kummallisen hyvänhajuista nestettä.
"Lehmä maitoa", Ulla vastasi kehräten. "Koska tämä on ensimmäinen kertasi, saat kunnian maistaa ensin!" Naaras istahti alas ja odotti minun aloittavan.
Vilkaisin maitoa epäileväisesti. Oliko tuo tullut muka lehmästä? Miksi ihmeessä kaksijalat tarjoilivat lehmän maitoa meille? Mistä ne olivat saaneet sitä? Jälleen kerran enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
En kuitenkaan halunnut vaikuttaa töykeältä, joten lipaisin maitoa kielelläni kokeeksi. Yllätyin huomatessani sen olevan lämmintä. Lämmintä ja rasvaista, paljon paksumpaa kuin vesi. Oudolla tavalla pidin siitä. Lipitin vielä lisää, ja tyytyväinen kehräys kumpusi rinnastani.
"Hyvää, eikö vain?" Ulla hyrisi mielissään reaktiostani ja kumartui sitten itsekin lautasen ääreen.
Siinä nautiessamme kovalla työllä ansaitusta palkkiostamme, en voinut olla miettimättä, missä Järkäleloikka ja Seppo oikein olivat. He jäivät paitsi makunystyrät valloittavasta elämyksestä!

//Järksy? >:)

Tyrskytiikeri: 8kp -

Sipuli: 8kp -

Muru: 11kp -

Kalle: 10kp -

Laku: 11kp -

Tuuppasin Lunaa hieman loikkiessani ulos. Kaksijalka oli avannut meille kulkureitin ulos ja käytimme tietenkin tilaisuuden heti hyödyksemme.
“Et saa kiinni!” Luna huusi juostessaan yhtäkkiä ohitseni. Kehräsin ja pinkaisin naaraan perään innoissani. Nautin vauhdista ja viileästä tuulesta, joka halkoi paksua turkkiani. Otin suuria harppauksia naarasta kohti, ja pian sainkin Lunan jo kiinni voitonriemuisesti ulvahtaen. Kosketin häntä kevyesti kylkeen tassullani ja sitten kiepsahdin ympäri pinkoen poispäin hänestä. Kuulin Lunan naurahtavan, kun hän lähti taas perääni.
Valkea naaras ei ollut yhtä nopea kuin minä, joten hänellä oli vaikeuksia saada minut kiinni, ennen kuin hellitin hieman vauhtiani.
Puuskuttaen me molemmat lyyhistyimme maahan makoilemaan vierekkäin edelleen iloisesti naurahdellen. Suljin silmäni hetkeksi ajatellen kuinka hauskaa naaraan kanssa aina oli, ja avasin ne sitten samalla vääntäytyen taas pystyyn.
Huomasin pian alas maahan leijailevan lehden ja silmäni muuttuivat suuriksi palloiksi. Pinkaisin äkkiä sitä kohti napaten lehden juuri ennen kun se kosketti maata. Luna loikki luokseni innoissaan.
“Tuo oli hienoa! Sinä olet todella nopea!” Luna sanoi ihaillen. Hymyilin hänelle iloisena ja heilautin pörröistä häntääni.
“Olet sinäkin nopea”, naukaisin. Luna hymyili minulle lempeästi.
“En yhtä nopea kuin sinä”, hän naukaisi ja pukkasi minua hieman. Kehräsin ja tuppasin naarasta takaisin. Hän horjahti hieman ja murahti huvittuneena. Luna syöksähti päälleni ja pian me painimme kahden maassa.
Pian Luna pääsi pystyyn ja tökkäsi minua hieman. Nousin ylös ja huomasin kaksi kissaa. Nämä olivat tulossa heitä kohden hännät pystyssä. Annoin Lunalle nopean samaan aikaan huolestuneen ja ilahtuneen vilkaisun. Halusin toki lisää ystäviä, mutta olin joskus kuullut, että jotkut kissat saattoivat olla hyvinkin hyökkääviä ja tunkea tappelemaan muiden kanssa.
Katsoessani kaksikkoa tarkemmin, huomasin heidän olevan ihan rennon oloisia. Toinen kissoista - lähes täysin valkoinen naaras - tervehti meitä ja esitteli itsensä Lyraksi ja toisen kissan - valkoisen kollin, jolla oli myös tummanharmaata turkissaan - hänen veljekseen nimeltä Cosmos. Luna esitteli heti itsensä, ja minä seurasin muiden esimerkkiä ja esittelin itseni.
Tällä kertaa Cosmos niminen kissa puhui, ja kysyi olisimmeko halukkaita lähtemään kaksikon mukaan johonkin “siistiin paikkaan”.
Vilkaisin heti Lunaa hieman hämilläni ja naaras katsoi minua samalla tavalla takaisin.
Emme ehtineet pohtia kovinkaan kauaa, kun Lyra otti taas puheenvuoron pahoitellen veljestään. Hän selitti, että he asuivat lähistöllä ja halusivat toivottaa meidät tervetulleiksi. Sisälläni kumpusi lämmin ja pehmyt kehräys ajatellessani näiden kissojen hyväntahtoisuutta. He todella halusivat toivottaa meidät tervetulleiksi uuteen kotiimme! Kaksikko sanoi vielä jotain, mutta se osuus meni minulta hieman ohi korvien.
Epäröin hieman, vaikka sisälläni paloi into päästä tutustumaan näihin muihin kissoihin! Vilkaisin Lunaan antaen sen “kannattaisiko meidän?” katseen ja hän räpäytti silmiään pari kertaa myöntävästi. Käänsin siis katseeni tähän kissa kaksikkoon ja nyökkäsin. Huomasin myös silmäkulmastani, miten Lunakin nyökkäsi myöntyvästi.
“Kuulostaa kivalta!” paras ystäväni naukaisi ja nyökytin päätäni hivenen näyttäen olevani samaa mieltä. Lyra hymyili meille ja näytti merkin seurata. Pistin samalla sattumalta merkille, miten he ottivat paikkansa minun ja Lunan edestä sekä takaa, kuin pitäen huolta, ettemme katoaisi kesken matkaa.
“Kuinka kaukana se teidän kotinne on?” kysyin vain muutaman ketunmitan pituisen matkan jälkeen. “Mietin vain kuinka myöhään mahdamme saapua takaisin kotiin?”
Kuulin Lunan tuhahtavan hieman huvittuneesti. “Älä hätäile, ei meidän kotiväkemme voi paljoa suuttua tai huolestua.”

//Lyra tai Cosmos??

Kalle yritti hädissään saada kiiltävää peitettä takaisin ruokien päälle, mutta se oli vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut. Kolli sohi käpälillään peitettä ja kiersi hemostuneesti ruoka-astian toiselle puolelle työntääkseen sitä enemmän ruuan päälle. Pahin nälkä oli jo ohi, sillä kolli oli ehtinyt syödä ihan kivan määrän kaksijalkojen herkullista ruokaa!
Kun kaksijalan lähestyvät askeleet kantautuivat ruokapaikan ulkopuolelta, Kalle tiesi, ettei hän voisi tehdä enää mitään. Hän jäisi kiinni joka tapauksessa. Siispä kotikisukolli luovutti peitteen suhteen ja kumartui ruoan ylle ja alkoi hotkia sitä vauhdilla suuhunsa.
*Kaksijalat suuttuvat joka tapauksessa, joten parempi on syödä vatsa niin täyteen kuin ehdin*, Kalle ajatteli hotkiessaan herkkuruokaa. Kalle kuuli, kuinka ruokapaikkaan saapunut kaksijalka huudahti jotain. Kollin syömistahti sen kuin vain kiihtyi, hänellä oli kamala kiire saada mahdollisimman paljon ruokaa vatsansa täytteeksi! Kuten aina, kaksijalka otti nopeita askeleita Kallea kohti ja puhui jotakin, muttei Kalle tiennyt mitä. Kaksijalan ääni oli tavallista korkeampi, mutta ei uhkaava. Kaksijalka nappasi karvattomilla tassuillaan Kallesta kiinni ja kaappasi kotikisun syliinsä.
"Eiiii!" Kalle parkui ja yritti epätoivoisesti tarttua käpälillään ruoka-astiaan. Naaraskaksijalka kiljahti jotain, kun astia oli vähällä pudota lattialle. Se sai kuitenkin napattua Kallea käpälästä kiinni, jolloin kollikissan ote irtosi. Ruoka jäi pöydälle, kun kaksijalka kantoi Kalle-parkaa kauemmas. Kolli tuijotti pettyneesti herkkuateriansa perään mutustellessaan viimeistä suullista yhä suussaan.
Kalle kuuli, miten kaksijalka hätisti myös Murun pois ruokapaikasta. Kalle yritti rimpuilla irti kaksijalkansa otteesta, mutta turhaan. Naaraskaksijalka hätisteli Murun nukkumapaikkaan, jonne hän kantoi myös Kallen.
Kalle pääsi vapaaksi naaraskaksijalan otteesta vasta kun ovi heidän perässään oli suljettu. Kaksijalka laski Kallen pehmeälle pedille ja katsoi kollia tuima ilme kasvoillaan. Kalle ei ymmärtänyt, mitä kaksijalka puhui, mutta hän tunnisti nimensä sanottavan. Kolli luimisti korviaan, kaksijalka ei näyttänyt tyytyväiseltä. Kolli päätti puolustautua:
"En minä voinut sille mitään että minulla oli nälkä!" Se ei kuitenkaan näyttänyt auttava. Kaksijalka pudisteli päätään, nousi ylös ja poistui nukkumapaikasta jättäen kissat sinne kahdestaan.
"Nyt kaksijalat ovat vihaisia", Muru mourusi ja astui esiin kaksijalkojen pedin alta. Kirjava naaraskissa näytti pettyneeltä ja huolestuneelta, kun hän kohdisti katseensa Kalleen, joka yhä lipoi vihoviimeisiä ruuan tähteitä huuliltaan.
"Ei ne ole pitkään vihaisia. Sinun olisi pitänyt maistaa sitä ruokaa, se oli taivaallista!" Kalle naukui mielissään ja katsoi ystäväänsä hymyillen. Mutta Muru ei näyttänyt iloiselta. Naaraan häntä laahasi maata pitkin hänen kävellessään ja kotikisu vaikutti jännittyneeltä.
"Sinun ei olisi pitänyt syödä sitä. Mitä jos me saamme nyt rangaistuksen?" Muru kysyi huolestuneella äänellä. Kalle pudisteli päätään.
"Voi Muru, ei meillä varmasti ole mitään hätää! Meidän kaksijalkamme rakastavat meitä, kyllä niiden täytyy ymmärtää että mekin tarvitsemme ruokaa. Itsepähän jättivät sen siihen esille, kyllä sitä silloin saa syödä!" Kalle vakuutteli kovaäänisesti. Hän alkoi nuolla pitkin vedoin turkkiaan, sillä niin emo oli opettanut; ruokailun jälkeen oli hyvä pestä turkkia, sillä Kallella usein putosi ruuan tähteitä hänen rintakarvoilleen.

//Muru?

Kalle oli hypännyt ruokapaikan tasolle ja alkanut maistelemaan kaksijalkojen ruokaa. Muru ei pitänyt siitä yhtään. Hän huomautti Kallelle, ettei tämän todella kuuluisi olla tasolla alkuunkaan, mutta naamiokuvioinen kolli vetosi vain hirvittävään nälkäänsä, kuin tällä olisi ollut jokin hätä.
"Ole kiltti ja pidä vahtia. Sano minulle, jos kaksijalat ovat tulossa", Kalle pyysi.
Muru huokaisi ja pudisteli päätään. Uskomatonta... Eikö Kallen emo ollut opettanut tälle, miten siveetöntä kaksijalkojen tasoille hyppiminen, saati niiden ruokiin koskeminen oli? Murun mielestä säännöt olivat selkeät. Kissat eivät syöneet kaksijalkojen ruokia, ja kaksijalat eivät syöneet kissojen ruokia. Kaksijalat ruokkivat heitä, mutta sopimukseen kuului yleisiä sääntöjä. Murulle oli opetettu ne jo pienenä pentuna.
"Et sinä voi vain mennä syömään kaksijalkojen ruokia! Se on todella sopimatonta", Muru maukui tiukasti. Eniten hän oli kuitenkin huolissaan siitä, että Kalle jäisi kiinni. Häntä pelotti mitä siitä seuraisi. Entä jos kaksijalat söisivät Murun ja Kallen ruoat tai jättäisivät heidän ateriansa välistä?
"Mutta tämä on hätätilanne! Muru ole niin kiltti... Tässä ei mene kauaa", Kalle intti.
"Tämä on huono ajatus, Kalle..." Muru yritti saada Kallen luopumaan päähänpistostaan, mutta turhaan. Kalle katsoi Murua epätoivoisen anovasti sinisillä silmillään, eikä Muru halunnut jättää ystäväänsä pulaan.
"Hyvä on, vahdin tässä", Muru huokaisi.
Silmänräpäyksessä Kalle oli jälleen työntänyt päänsä kaksijalkojen ruokaan, omituisen rapisevan peitteen alle. Muru vilkaisi sivulle, höristi korviaan ja varmisti, että märästä paikasta kuului edelleen lorisevaa veden ääntä. Kilpikonnavalkoinen naaras keskittyi ainoastaan sen kuunteluun. Hänen tassunpohjiaan pisteli inhottavasti ja hän hermoili siitä, ehtisikö Kalle pois tasolta ajoissa. Murua otti myös päähän Kallen dramaattisuus sekä se, miten ison riskin kolli pakotti heidät ottamaan. Sitä paitsi oli Murulla itselläänkin jo nälkä. Hänellä vain sattui lisäksi olemaan yleisiä käytöstapoja...
Äkkiä Muru säpsähti, kun veden lorina lakkasi. Märästä paikasta kuului kaksjalkojen askelia. Tuuheaturkkinen naaras kääntyi Kallen suuntaan, joka maiskutti edelleen ruokaa kovaan ääneen tason päällä. Murun kurkusta ei ensin lähtenyt ääntä ollenkaan, kun hän yritti huudahtaa varoituksen ystävälleen.
"Kalle, tule alas!" hän naukaisi korkealla äänellä.
Kalle nosti päänsä ylös niin nopeasti, että ruokien päällä oleva peite lähti pois paikaltaan melkein kokonaan.
"Odota! Laita tuo takaisin ruuan päälle, muuten ne huomaavat heti!" Muru maukui hädissään, ennen kuin Kalle ehti loikata alas.
"Miten minä sen muka teen?" Kalle parkaisi hätääntyneenä. Sininaamioinen kolli alkoi sörkkiä peitettä etutassullaan.
Samassa toinen kaksijaloista tuli ulos märästä paikasta. Muru tuijotti paikalleen jähmettyneenä, miten toinenkin kaksijalka ilmestyi näkyviin. Hän sai huokaista helpotuksesta, kun ensimmäinen käveli nukkumispaikkaan. Naaraskaksijalka näki kuitenkin Murun ja mölisi jotakin. Aivan kuten Muru oli pelännytkin, kaksijalka lähti tulemaan ruokapaikkaa kohti. Muru lähti nopeasti kipittämään kaksijalkaa vastaan. Kilpikonnakuvioinen naaras pysäytti kaksijalan pysähtymällä suoraan tämän jalkojen juureen maukumaan. Kaksijalka antoi Murulle silityksiä, ja Muru yritti kuulostaa hellyydenkipeältä pennulta ja saada siten kaiken huomion. Hän kiehnäsi kaksijalkansa jalkoja vasten ja suunnitelma toimi hetken aikaa. Lopulta kaksijalka kuitenkin kaappasi Murun lattialta syliinsä ja lähti kävelemään ruokapaikkaa kohti.
"Voi ei!" Muru naukaisi hädissään.
Hän puristi kynsiään hellästi kaksijalkaa vasten ja toivoi, että olisi voittanut Kallelle tarpeeksi aikaa peittää jälkensä. Mitä jos Kalle jäisi kiinni ja heitä molempia rangaistaisiin? Mitä jos Murukin menettäisi nyt kaksijalkojen luottamuksen?

// Kalle? D=

Istuskelin rauhassa aidalla. Viherlehti ja erityisesti sen loppu olivat ihanaa aikaa. Tuli todella rauhallinen tunne vain pienten perhosten katselemisesta, kun ne lennähtelivät ilmassa. Raikas tuulen vire hyväili turkkiani ihanasti ja haukottelin raukeana. Oli vasta aikainen aamu mutta päätin silti mennä katsomaan, jos Leidi olisi hereillä. Hänen kaksijalkansa eivät yleensä pitäneet häntä lukkojen takana joten todennäköisesti hän olisi joko pihalla tai nukkumassa. Hyppelin aidan toiseen päähän ja katselin ympärilleni etsiskellen ystävääni. Häntä ei kuitenkaan näkynyt joten tulin lopputulokseen, että hän todennäköisesti oli nukkumassa.

Palattuani takaisin omalle pihalleni Laku ja Luna tulivat hyvästelemään minut ja kertoivat muuttavansa. Hain nopeasti sisältä lempileluni ja pakotin kaksikon ottamaan sen. Jäisin kaipaamaan heitä ikuisesti. Luna ja Laku olivat olleet elämäni pienet valonpilkahdukset ja heistä oli kehittynyt ajan myötä rakkaita ystäviäni enkä tiedä mitä tekisin nyt päivät pitkät, kun laiska pullapylly Leidi nukkui vain eikä jaksanut tehdä muuta.
“Onko kaikki hyvin?” kuulin Pippurin äänen ja käännyin ympäri.
“Ai hei! Jäit juuri paitsi Lunan ja Lakun jäähyväisistä”, naukaisin hieman allapäin. Pippurin silmät laajenivat.
“Mihin he menivät?” hän kysyi jännittyneen oloisena.
“He muuttavat pois”, kerroin ja istuuduin alas.
“Annoin heille vihreän pallomme. Toivottavasti ei haittaa. Halusin jotain antaa jotain, josta he voivat muistaa meidät ikuisesti”, selitin kauhealla vauhdilla ja tärisevällä äänellä yrittäen pidätellä kyyneliä.
“Ei haittaa, tietenkään. He olivat sinulle hyvin tärkeitä ja saat olla surullinen”, Pippuri sanoi ja toppuutti minua ylös.
“Mennään aidalle istumaan”, hän naukui ja loikkasi nopealla ja lennokkaalla loikalla aidalle. Astuin askeleen hänen perässään ja muistot valtasivat mieleni. En kyennyt hyppäämään muutamaan silmänräpäykseen mutta Pippuri odotti minua. Kun pääsin loikkaamaan, istuin hänen vierelleen ja painoin pääni hänen mustaan turkkiinsa. Tuttu musta ja lyhyt vähän piikikkäästi törröttävä turkki tuntui niin lohdulliselta vuodattaessani pari kyyneltä.
“Olin menossa tapaamaan Leidiä mutta hän nukkui - mokoma laiska torkuskelija. Toisaalta, jos en olisi tullut takaisin en olisi ehtinyt tavata Lakua ja Lunaa ja niin…” kerroin ja katsoin kumppaniani.
“Niin. Ehkä kaikelle on tarkoitus”, Pippuri naukui ja silitti hännällään selkääni.
“Tämä on kuitenkin kaunis päivä, joten eikö hyödynnettäisi sitä ja mentäisiin vaikka kävelylle?” mustaturkkinen kolli kysyi ja viittasi pitkällä kuonollaan metsään.
“Tottakai”, naukaisin ja hyräytin kehräyksen. Kuulin myös Pippurin kehräävän, kun tuo loikkasi edelläni metsään. Ehkä tästä tulisi loppujen lopuksi hyvä aamupäivä.

Venyttelin itseni ulos ladon - siksi Ulla ja Seppo kutsuivat isoa, punaista puurakennusta, jossa kaksijalat säilöivät heinäkasoja eläimilleen - seinässä olevasta raosta kasteisen viileälle pihalle. Jossain päin tiluksia joku maatilan oudoista linnuista päästi korvia repivän kurkkuäänen.
Katselin ympärilleni hiljaisella pihalla. Aamu-usva pyörteili pelloilla, ja ensimmäiset auringon säteet siivilöityivät jostain isojen rakennusten takaa ladon seinustalle. Normaalisti en herännyt näin aikaisin - ainakaan jos ei ollut pakko - mutta tänä aamuna unet olivat jääneet lyhyiksi ja olin päättänyt tulla ulos haukkaamaan happea. Järkäleloikka nukkui yhä sikeästi kerällä heinäkasojen välissä, jonne olimme käpertyneet nukkumaan viime yönä päivän askareiden jälkeen.
Tänään tuli kuluneeksi tasan seitsemän päivää siitä, kun olimme kumppanini kanssa eksyneet Ullan ja Sepon tilalle. Aikomuksenamme oli alunperin ollut jäädä ihan vain pariksi päiväksi heidän vieraakseen, mutta jostain syystä olimme vieläkin täällä.
Totta puhuen minulla ei ollut mikään kiire lähteäkään; Ulla ja Seppo olivat maailman mukavimmat kissat - mikä kieltämättä oli hieman epäilyttävää, sillä en ollut tottunut sellaiseen vilpittömyyteen, jota he meitä kohtaan osoittivat antamalla meidän majailla luonaan - ja ruokaa riitti yllin kyllin. Neljännesosakuun aikana olin syönyt hiiriä oman painoni verran ja varmasti myös sen yli.
Istuskelin ladon edustalla hyvän aikaa ajatuksiini uppoutuneena, samalla seuraten heräilevää maatilaa. Seppo ja Ullakin olivat jo jalkeilla; olin nähnyt heidät kävelemässä kauempana pihan toisella puolella erään kaksijalan perässä, kun se oli ollut matkalla navetalle. Navetta oli paikka, jossa niin kutsutut lehmät asuivat. En oikein ymmärtänyt niiden merkitystä saatika sitä, miksi kaksijalat pitivät niitä sullottuna yhteen rakennukseen, mutta kukapa niiden aivoituksista koskaan otti selvää.
Kuulin takaani hiljaista tassutusta. Minun ei tarvinnut kääntyä katsomaan tietääkseni sen olevan Järkäleloikka - hänen ihana, tuttu tuoksunsa täytti nenäni ennen kuin silmäni tavoittivat hänen jykevän olemuksensa. Kumppanini tuli viereeni istumaan, ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja hieroin päälläni hänen poskeaan kehräys kurkussa hyristen.
"Nukuitko hyvin?" kysyin häneltä silmäkulmassani hiukan ilkikurinen pilke. Järkäleloikka nyökäytti päätään ja haukotteli.
"Miten sinä näin jalkaisin olet jo ylhäällä?" hän kohotti kulmiaan. "Yleensä minä saan olla repimässä sinua jalkeille."
Huiskautin häntääni hyväntuulisesti. "En saanut enää unta. Mutta sinä nukuit kyllä meidän kummankin puolesta", kiusoittelin. Virnistin Järkäleloikalle lempeästi ja käänsin sitten katseeni takaisin pihan suuntaan. Kysymys oli ehtinyt pyöriä mielessäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain aikaiseksi esittää sen kumppanilleni: "Mitä mieltä sinä olet, jos jäisimme tänne… lopullisesti? Tai ainakin siihen asti, kunnes Ulla ja Seppo paljastuvat vallanhimoisiksi tyranneiksi, jotka vaativat meitä työskentelemään tilallaan yötä päivää korvauksetta."

//Järksy? <3

Järkäleloikka: 6kp

Laku: 21kp!

Loikkasin lehtikasaan, jonka kaksijalka oli koonnut pihalle. Se ei ollut kamalan iso, mutta ensimmäiset tipahtaneet lehdet muodostivat kuitenkin jo pienen kansan. Lehtiä lenteli ilmaan ja ryhdyin kurkottelemaan niitä kohti kynnet ojossa. Saatoin tuntea ne käpälissäni, mutta ne eivät millään suostuneet jäämään kiinni. Laskeutuessani taas neljälle tassulle, kävelin puisen vasta uuden värin saaneen aidan viereen. Enään se ei tuntunut niin valtavalta kuin aiemmin.
Ryhdyin terottamaan kynsiäni siihen ja kaksijalan huomatessa se tuli pauhaamaan minulle. Nuolaisin vain rintaani hivenen nolona ja tassutin äkkiä pois. Luna naureskeli minulle ja loikin tämän luokse naarasta hellästi käpälälläni tökäten.
“Miksiköhän kaksijalat tuunaavat tätä paikkaa niin kovasti? Tai siis, lähes kaikki vanha korvataan paremmalla ja kaikki raahataan jonnekin piiloon. Raapimapuumme on ollut kateissa jo melkein neljäsosakuun!” nau'uin valkoiselle naaraalle. Luna kohautti lapojaan.
“En tiedä, mutta se on kyllä kummallista”, hän sanoi ja kääri häntänsä tassujensa ympärille. Yhtäkkiä naaras kuitenkin vaikutti tajuavan. “Taidamme olla muuttamassa! Olen joskus kuullut siitä. Kaksijalat tykkäävät vaihtaa paikkaa, jossa asustaa ja vaihtavat pesiä jonkun toisen kaksijalan kanssa”, hän selitti.
“Onpa kummallista, mutta jos todella olemme muuttamassa, haluan hyvästellä Sipulin”, sanoin ja katsoin Lunaan. “Etkö sinäkin?”
“Tietysti”, hän sanoi ja nousi ylös. Lähdin tassuttamaan Lunan kanssa aidan vierelle. Naaras katsoi ylös hieman huolissaan, mutta hänen loikkansa oli täydellinen. Kaksijalka huudahti hieman ja lähti ravaamaan kohti Lunaa. Naaras säpsähti ja loikkasi äkkiä toiselle puolelle. Lähdin nopeasti hänen peräänsä, ja juoksin eteenpäin kuunnellen kaksijalan vähitellen kaikkoavia huutoja.
Loikkasin aidalle, jonka toisella puolella oletin Sipulin asuvan. Muistelin, että se olisi hänen kotinsa, mutta en ollut täysin varma. Katselin hetken kaksijalanpesää ja Luna loikkasi vierelleni.
“Sipuli! Sipuli oletko kotona!” huutelin. Pian ulos tuli ensin joku musta kissa ja sitten Sipuli. Naaras loikkasi aidalle.
“Hei vain! Mitä asiaa teillä on, vai haluatteko vain leikkiä?” Sipuli kysyi hymyillen. Minä ja Luna vilkaisimme toisiamme.
“Olemme muuttamassa muualle”, Luna selitti naaraalle alakuloisena. Sipuli katsoi minua ja Lunaa hetken täysin hiljaa ja huokaisi sitten.
“Odottakaa tässä”, hän sanoi hiljaa ja luikki nopeasti sisälle kaksijalanpesään. Hetki meni ja naaras kantoi mukanaan lelua. “Ottakaa tämä muistoksi niin, että ette koskaan unohda minua”, hän sanoi laskiessaan sen varovasti aidalle.
“Emme me voi ottaa leluasi. Muistamme sinut kyllä aina, vaikka emme saisikaan mitään muistoja”, nau’uin ja pudistelin päätäni. Sipuli oli kuitenkin tehnyt päätöksensä jo.
“Ei, ei. Minä vaadin teitä ottamaan tämän mukaanne”, hän naukui ja tyrkkäsi lelun Lunan tassuihin. Luna katsoi naarasta kiitollisena.
“Kiitos paljon, emme tule koskaan unohtamaan sinua”, valkea naaras sanoi toiselle.
“Hei hei ja turvallista matkaa! Minäkään en tule koskaan unohtamaan teitä kahta!” Sipuli huusi peräämme, kun lähdimme takaisinpäin.
Kaksijalka huomasi meidän olevan tulossa takaisin lelu mukanamme ja näytti yllättyneeltä. Se tuli silittämään meitä molempia ja hössötti jotain. Se nosti minut syliinsä ja nappasi myös Lunan ilmaan. Kehräsin, sillä minua ei haitannut lainkaan olla kaksijalan sylissä.

Kaksijalka kantoi minut ja Lunan vuoron perään pienissä häkeissämme hirviön sisään. Jännitys mylvi sisälläni enkä osannut asettautua hyvin paikoilleni.
“Älä turhaan jännitä, hyvin se menee”, Luna naukui ja kehräsi minulle. Se sai minut hieman rauhoittumaan. Asetuin aloilleni ja katselin ulos häkistä. Katsoin lähellä olevaa ikkunaa toivoen, että näkisin siitä läpi, mutta se oli liian korkealla. Tuhahdin ja kääriydyin pieneksi palloksi.
Vaikka hirviö murisi kovaan ääneen ja kaksijalat ilmeisesti juttelivat keskenään, onnistuin lopulta saamaan unta. Nukuin lähes koko matkan sikeästi ja heräsin, kun hirviö pysähtyi ja kaksijalat alkoivat kantaa tavaroita ulos hirviön vatsasta. Katselin, miten ne vain tulivat ja lähtivät ja lopulta ottivat myös minut ja Lunan mukaan sisään uuteen kaksijalanpesään.
Katsoin paikkaa silmät selällään ihmetyksestä. Olin innoissani, mutta kaksijalat tekivät vieläkin jotain, ennen kuin päästivät meidät ulos. Ne kuljettivat tavaroita ympäriinsä ja kulkivat paikasta toiseen ja minä tuijotin malttamattomana niiden kulkua.
“Päästäkää minut jo tutkimusretkelle!” huusin ärtyneenä. Halusin jo nähdä millaista siellä oli. Kuulin kaksijalan kikattavan ja lopulta se tuli häkin luokse päästämään minut ulos.
Loikin heti ympäri uutta kotia, katsellen millainen se oli. Se näytti niin erilaiselta vanhaan verrattuna. Luna tuli pian luokseni innoissaan.
“Tämä on isompi, mitä vanha, vaikka sekin oli valtava!” naaras sanoi haltioissaan. Kehräsin ja heilutin häntääni.
“Tämä on upea, vaikka täällä on ehkä vielä vähän sekasortoista”, vastasin ja jatkoin tutkimista. Luna kulki vierelläni, kun kuljin paikasta toiseen innokkaasti ja katselin paikkoja. Innostuin koko ajan vain enemmän, vaikka paikka tuntuikin vielä hieman vieraalta. Uskoin, että tottuisin uuteen kotiimme kyllä pian.

Kaksijalka raotti ovea ja luikin heti ulos Luna vierelläni. Paikka haisi kummalta. Se haisi kitkerämmältä, mitä vanhan kodin ympäristö, mutta en antanut sen viedä positiivisuuttani. Kaksijalka piteli nauhoja paljaassa käpälässään, mutta emme olleet niissä kiinni. Kaksijalat olivat alkaneet luottamaan siihen, että minä ja Luna palaisimme aina kotiin. Aina, kun joku koira tai vieraita kissoja kulki lenkin aikana ohi, kaksijalka saattoi äkkiä kiinnittää narut valjaisiimme ja vetää meidät äkkiä ilmaan, turvaan kaikelta ja kaikilta.
“Saisimmekohan me jo kohta käydä lenkillä yksin?” kysyin Lunalta. Naaras nyökkäsi hymyillen minulle.
“Olen aika varma, että ne antavat meidän jo pian kulkea vapaana”, Luna naukaisi. Nyökkäsin hiljaa ja jatkoin matkaa keskittyneenä. Minun tulisi painaa reitti mieleeni, jotta muistaisin, että miten pääsen minnekin, ja miten kotiin.
Katsellessani ympärilleni huomasin kaukaisuudessa kissajoukkion.
“Katso Luna, muita kissoja!” naukaisin naaraalle ihmeissäni.
“Ohoh. Onpa niitäkin monta. Missäköhän niiden kaksijalat ovat?” Luna naukaisi takaisin. Kohautin lapojani ja siristelin silmiäni.
“En tosiaan tiedä, mutta heidän kanssaan olisi varmasti mukava tutustua”, totesin ja katsahdin Lunaan nopeasti. Hän nyökkäsi ja käänsin taas katseeni muukalaisiin. Halusin tutustua näihin kissoihin. Halusin saada heistä ystäviä itselleni ja Lunalle. He voisivat näyttää meille kaksijalkalaa ja opettaa tarkemmin, miten siellä saattoi kulkea.
“Laku katso!” Lunan ääni keskeytti ajatteluni. Naaras osoitti hännällään vehreää aluetta kauempana.
“Mahtavaa! Pääsemme leikkimään!” nau’uin innoissani. Luna kehräsi innokkaasti ja pukkasi minua päällään lapaan. Hymyilin naaraalle ja heiluttelin häntääni tyytyväisenä. Kaksijalka mörisi jotain ja silitti vuorotellen meitä molempia. Kehräsin hieman ja naukaisin tyytyväisesti. Tästä paikasta voisi tulla ihan hyvä paikka asustaa.

Järkäleloikka katsoi huolestuneena Tyrskytiikeriä, joka oli lähtenyt kiipeämään maatilakissojen perässä. Tummaturkkinen kissa pelkäsi, että Tyrskytiikeri satuttaisi itsensä vakavasti.
“Ole varovainen, Tyrskytiikeri!” Järkäleloikka naukaisi toiselle ja hänen äänestään hehkui huolestuneisuutta.
Järkäleloikka tuijotti hieman epäluuloisesti Ulla -nimisen naaraan tarjoamaa hiirtä. Naaras oli höpöttänyt, kuinka hänen kumppaninsa Seppo oli mainio saalistaja ja kuinka heidän asuinpaikkansa suorastaan kuhisi meheviä hiiriä. Järkäleloikka ei voinut olla miettimättä oliko tämä jokin ansa, mutta kissat vaikuttivat oikeasti vilpittömiltä.. Kollikissan viikset värähtivät ja hän katsahti kumppaniinsa.
“Miltä nämä kissat sinusta vaikuttavat? Tämä paikka on kummallinen.. He elävät pienessä kaksijalkalassa, joka on metsän keskellä ja täällä on niin paljon eläimiä, että en edes osaa laskea! Ja suurin osa niistä on outoja, en ole koskaan nähnyt tuollaisia”, Järkäleloikka pohdiskeli epäluuloisena. Hän vilkaisi sivusilmällä Ullaa ja Seppoa. Kaksikko vaikutti onnelliselta ja jotenkin.. vilpittömiltä. Aivan erilaisilta kissoilta mitä tummaturkkinen kolli oli tottunut tapaamaan kaksijalkalassa asuessaan. Siellä suurin osa kissoista oli tavoitellut vain omaa etuaan. Jokin kollikissan sydämessä kertoi, että nämä kaksi olivat erilaisia.
“He kyllä vaikuttavat todella mukavilta. Erilaisilta mitä Yhteisössä ollessa tapasimme. Vai mitä mieltä sinä olet?” kolli hiljensi ääntään entisestään ja kumartui kuiskuttelemaan kumppaninsa korvaan.
“Mitäs täällä kuiskutellaan?” Ulla naukaisi ilmestyttyään kaksikon taakse ja tapitti kolleja iloinen ilme kasvoilleen.
“Seppohan voisi riuskana kollina tulla esittelemään teille tilojamme! Vai mitä Seppo? Pitäähän uusille tulokkaille nyt näyttää nukkumapaikat ja kaikki muut, niin ette mene aivan eksyksiin! Voih, ihanaa saada uusia kissoja vierailulle tai voittehan te nyt tietenkin jäädä tänne asumaankin, sopu sija antaa!” Ulla höpötti Tyrskytiikerille ja Järkäleloikalle tohkeissaan. Sinisilmäinen kolli vilkaisi hieman huvittuneena, mutta hyvillään kumppaninsa suuntaan.

//Tyrkky? <3

Tyrskytiikeri: 9kp -

Valo: 12kp -

Muru: 13kp -

Neponen: 10kp -

Kalle: 33kp! -

Lintu: 4kp -

Sipuli: 4kp -

Puh: 7kp -

Aave: 6kp -

Laku: 5kp -

Hihitin hiljaa käpertyneenä ja odotin, että Sipuli löytäisi minut. Huomasin valkean naaraan tassut, kun tämä kulki ohitseni ja pidättelin parhaani mukaan naurua. Kuitenkin päästin vahingossa pienen tirskahduksen ja kohta naaraan pää pilkahti esiin. Hän kehräsi viikset väpättäen katsellessaan minua.
“Löysimpäs”, hän kehräsi. Lähdin mönkimään kuopassa yrittäen päästä pois, mutta se tuntui mahdottomalta. Kuoppa jossa olin oli niin pieni, että siellä oli hyvin hankalaa liikkua. Yritin kiemurrella ja repiä itseäni ylöspäin, mutta se tuntui kamalan vaikealta.
“Auta! Olen jumissa!” henkäisin kauhuissani ja ryhdyin rimpuilemaan paniikissa.
“Rauhoitu tai emme saa sinua sieltä pois!” sanoi yhtäkkiä paikalle hiippaillut Luna. Hän tuijotti minuun kuparin katseellaan rauhoittavasti. Hengitin syvään ja tuijotin kahta valkeaa naarasta hetken hiljaa.
“Auttaisitteko minut ulos?” pyysin nolostuneena ja pian Luna ojentautui tarttumaan minua niskanahasta. Hän kiskoi minua parhaansa mukaan ja Sipulikin tarttui kynsillään minuun yrittäen vetää minua ulos. Työnsin itseäni kauemmas reiästä ja pian tupsahdin taas maan pinnalle.
Heti pystyyn päästyäni yritin saada kaiken mahdollisen tomun pois turkistani.
“Kiitos”, sanoin tukahtuneella äänellä. “Minä voinkin laskea seuraavaksi.”

Palasimme kylki kyljessä Lunan kanssa kotiin. Onnistuimme toinen toistamme auttaen päästä taas aidan ylitse ja sitten suuntasimme sisälle. Aurinko olikin jo laskemassa ja sen viimeiset säteet valaisivat polkuamme.
“Päästäkää sisään!” huusin kaksijalanpesän edessä. Pian seinä aukesi ja kaksijalka tuijotti meitä kuin puulla päähän lyötynä. Tunkeuduimme nopeasti sisälle ja menimme heti Lunan kanssa unille. Kehräsin hiljaa tämän turkin sekoittuessa omani kanssa ja nukahdin.

Valo yllättyi kotikisun kauaskantoisesta muistista. Tämä muisti jopa hänen isänsä nimen! Kolli muistutti Valoa jollain tapaa Sammakosta. Myös hänen isällään oli hyvä nimimuisti sekä löysät kielenkannat - juttua olisi tullut vaikka maailman tappiin asti.
Puhiksi uudelleen esittäytynyt kissa puhui jostakin taikakepistä, jonka avulla hänen kaksijalkansa narrasi kaloja joesta. Valo ajatteli aluksi vanhemman kolli yrittävän vetää häntä höplästä, vaikka kotikisu vaikuttikin itse vilpittömyyden perikuvalta. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa turhia riskejä kaksijalkojen kanssa, taikakeppien kanssa tai ilman. Hän oli kuullut Sammakolta tarinoita kaksijaloista, jotka houkuttelivat kissoja luokseen ja veivät ne sitten mukanaan kotikisuikseen. Valo ei ollut ajatellut ryhtyä kotikisuksi; hän nautti erakon elämän tuomasta vapaudesta.
"Kiitos, mutta pysyttelen mieluummin vähän kauempana kaksijaloista", Valo vastasi Puhille ja loi tälle pahoittelevan katseen. "En halua joutua kotikisuksi. Sitä paitsi, isäni odottaa minua tuolla kauempana. Hän jäi sinne puun alle torkuille." Hän lisäsi reippaammin: "Mutta hän haluaisi varmasti tavata sinut ja vaihtaa kuulumisia. Siitä on aikaa, kun olemme viimeksi liikkuneet näillä nurkilla."

//Puh?

Aurinko nousi, aurinko laski. Nousi. Laski. Kun päivänsäteet olivat ehtineet taivaalle, ne vaihtuivatkin oitis pitkiin tummanpuhuviin varjoihin, keskittyen yhteen yksinäiseen ohueen välähdykseen, varjoon, joka oli peilikuva Aaveen haalistuneelle itselleen.
Roikkuva turkki muistutti huonosti hoidettua taljaa ja mustan kissan ennen tomerat liikkeet olivat taantuneet laahaaviksi, hidastuneet kuin Aave olisi jatkuvasti taistellut jotain häneen takertunutta olomuodotonta otusta ja sen painoa vastaan.
Olisi melkein ollut parempi, ettei Aave olisi kohdannut sitä elämää mullistavaa hetkeä, jona kaikki muuttui. Aaveen elämänsä tarkoitus oli ollut niin lähellä ja kolli oli vain päästänyt sen menemään. Hänen olisi pitänyt taistella enemmän. Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen itseensä, päinvastoin. Joten Aave vain odotti kaikessa apatiassaan merkkiä jumalilta. Jotain muuta kuin häneen tarrautunut loppumaton tunne, kuinka maailmanloppu joka hetki mateli heitä kohden.
Aave ei saanut unta juuri ollenkaan. Hän vain lojui hiekkaisella vuoteellaan ja yritti saada korkeasointiset tuskanhuudot hänen korvissaan loppumaan. Loppu ei ollut enää kaukana. Pian ikuinen yö korjaisi valmistautumattomat kissat pesistään.
Eikä mikään muu ei voisi taistella pimeää vastaan kuin suuri valon lähde. Suuri Valo. Ja se oli pitkään kaivattu oivallus.
Niin juuri! Aave hypähti pediltään, virkosi kuin auringonvaloon siirretty näivettynyt nuppu.
"Hehku, minä tiedän mihin me lähdemme. Me lähdemme missiolle!" Aave julisti silminnähden valpastuneena ja silmät kirkkaina. Heidän olisi löydettävä messias, hän joka ainoana pystyisi estämään maailman palamisen. Ja se pelastaja oli ollut aivan heidän tassujensa ulottuvilla koko ajan.

//Ehkä viimein seuraavassa tarinassa Aave lähtee tekemään jotain konkreettista pelkän märehtimisen sijaan XD

Istuskelin kaksijalkani vierellä korvat pystyssä kuunnellen joen liplatusta. Kaksijalkani oli pukenut päähänsä hassun esineen ja minä olin saanut samanlaisen pienoiskoossa. Kohotin päätäni ylpeänä ja hymyilin leveästi. Kaksijalkani piteli käpälissään pitkää keppiä ja välillä kepin päähän tarttui myös syötävää. Olimme saaneet jo kaksi herkullista ahventa, joista toisen olin pihistänyt heti kättelyssä. Tarvitsisin itsekin tuollaisen taikakepin, joka taikoisi kalat vedestä suoraan maalle. Kuinka helppoa kalastaminen olikaan tuollaisen kanssa, mietin iloisena. Kaksijalka sanaili jotain möreällä äänellään ja kurottautui rapsuttamaan minua korvieni välistä. Kehräsin toiselle muutaman kerran, kunnes loikkasin kiveltä takaisin ruohikolle. Olimme tulleet muutama päivä sitten majailemaan lähistöllä olevalle niitylle, jonka varrella oli joki täynnä herkullista kalaa! Pidin ulkona nukkumisesta ja laatuajasta oman kaksijalkani kanssa. Olimme käyneet Nasun perheen ovella ennen retkeä, mutta Nasu ei ollut uskaltautunut reissuun mukaan. Olin hieman huolissani ystäväni rohkeudesta. Tiesin että kollin pieneen suureen sydämeen mahtuisi myös roppakaupalla rohkeutta! Keskittymiseni herpaantui, kun perhonen lepatteli kuononi edestä. Huitaisin siivekästä ötökkää käpälälläni, mutta perhonen liihotteli vain kauemmaksi. Loikkasin kömpelösti kohti taivasta, mutta perhonen pääsi lopullisesti karkaamaan minulta, kun yllätyin heinikon seasta löytyneestä kissasta. Oliko se todellakin sama Valo kenet minä olin tavannut kuita sitten? Kolli oli ollut silloin pieni ja matkannut Sammakko -nimisen kollin kanssa. Kolli naukaisi olevansa Valo ja kysyi vielä nimeäni. Noh, joillain sattui olemaan vain huono nimimuisti, eikö?
“Tapasimme, kun sinä olit pieni pentu. Tulit Sammakon kanssa samaan kaksijalkalaan, missä minä asun. Oletteko taas palanneet näille maille? Minä olen kaksijalkani kanssa täällä retkeilemässä, tule ihmeessä tänne päin! Meillä on paljon kalaa, kaksijalallani on taikakeppi, joka taikoo joesta kalaa. Tahdotko sinä nähdä sen? Missä kaikkialla te olette käyneet Sammakon kanssa, onhan hän edelleen elossa? Voi että, isäsi on sitten mukava kissa!” nau’uin Valolle hyväntuulisesti. Meillä oli niin paljon jaettavaa, niin paljon oli tapahtunut kaksijalkalassa! Tiesiköhän Valo sodasta missä klaanit olivat taistelleet? Se oli kyllä surullinen tarina, ajattelin haikeana.

//Valo?

Leikimme piilosta metsässä auringon laskuun asti. Olin lopen uupunut ja niin varmasti olivat nuoremmat toverini. Tassutimme kolmisin nyt kohti heidän pesiään. Kaksikko pölötti taukoamatta metsän ihmeistä ja kaikesta mitä olimme tehneet. Päästessämme aidan luo näytin heille mistä kohtaa he pääsisivät hyppäämään aidalle ja autoin heidät vielä takasin omalle pihalleen ennen kuin minun oli pakko lähteä. Tassutin aitaa pitkin takaisin oman pihani kohdalle ja loikkasin alas. Aurinko oli jo ehtinyt laskea auttaessani uusia ystäviäni omalle pihalleen. Pippuri pyyhälsi luokseni huolesta suunniltaan.
“Missä olit? Sanoit, että tulisit kotiin ennen auringon laskua!” kumppanini hössötti. Tosiaankin olin luvannut tulla ennen auringon laskua kotiin mutta olin unohtanut lupaukseni.
“Olin metsässä Lakun ja Lunan kanssa. Lupaan ettei tämä toistu. Olen niin pahoillani”, nau'uin hiukan katuvaisesti. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus olla näin myöhässä sovitusta ajasta. En sitä paitsi ikinä ollut myöhässä, joten ymmärsin kyllä Pippurin huolenaiheen mutta toisaalta osa minusta olisi halunnut hänen antavan asian olla.
“Hyvä. Ehdin jo huolestua mutta saat anteeksi. Rakastan sinua”, kolli naukui ja hieroi päätään rintaani. Nuolaisin hänen korvallistaan ja kehräsin.
“Mennäänkö sisään?” kysyin varovaisesti. Pippuri nyökkäsi.

//HUOM!! Tarina sisältää pahoinpitelyä ja vähäistä väkivaltaa.

Askeleeni tömähtelivät maassa. Haistelin. Haistin koiran, koiranruuan, ja ruusuja. Yhtäkkiä kaksijalan kollipentu silitti minua selästä. Siitä en pidä. Puraisin pentua sormeen, ja tämä lähti kirkuen pois. Lähdin luisevini kehoneni paikan, missä kaksijalat istuivat, alle(sohva). Yhtäkkiä naaraskaksijalka juoksi rääkyen luokseni. Hän löi minua päähän ja menin syvemmälle(ja inisin samalla). Kaksijalat lähtivät, ja kollipentu näytti minulle kieltä(joten näytin takaisin). Livahdin keittiöön. Kaadoin paketin jossa oli hyviä nappuloita(muroja), ja söin niistä suurimman osan. Yhtäkkiä kuulin koiran murinaa. Tiesin mitä se tarkoitti. Kaksijalkojeni koira tassu oli tulossa. Koira oli pieni, mutta äkäinen. Piilouduin istumapaikkkojen(penkki) alle. Mutta onnekseni tassu vain hyppäsi pedilleen nukkumaan. Huokaisin. "Enää yksi ruokanappula jäljellä." Henkäisin ja söin sen.
"Nam." Nau'uin. Hyppäsin pöydän kautta ikkunalle ja katsoin ulos. "Tuolla minä joskus voisin olla..." Unelmoin raskaasti. Yhtäkkiä koira haukkui minulle. En edes huomannut kun tassu oli tullut tähän huoneeseen. Murisin. Onnekseni kollikaksijalanpentu nappasi tassun syliinsä ja meni istumaan paikkaan missä kaksijalat yleensä istuivat. Emokaksijalka tuli hyräillen samaan huoneeseen missä minä olin, tekemään ruokaa. Hyppäsin pois ikkunalta ja keskityin saalistamaan hyttystä. Yhtäkkiä hyttynen pisti minua selkään ja katkaisin. Kuulin kollikaksijalanpennun säikähtävän huudon. Huokaisin. Menin nukkumaan emokaksijalan nukkumapaikalle(sänky).
//Mun pisin tarina minkä oon kirjoittanut:)