Kalle oli kuunnellut mielissään – mutta myös hieman peloissaan – Neposen tarinaa siitä, miten kollikissa oli taistellut urheasti montaa metsäkissaa vastaan ja pelastanut ystävänsä hengen. Kotikisukollin ihailu ruskeaturkkista kollia kasvaan sen kun vain
kasvoi, mitä enemmän vanhempi kissa kertoi tekemistään urotöistä. Kalle ei koskaan olisi itse uskaltanut olla yhtä rohkea kuin Neponen!
"Näytän teille nyt, miten iskeydyin sen toisen metsäkissan kimppuun!" Neponen mourusi kovaäänisesti ja alkoi näytellä temppujaan. Kallen silmät suurenivat ammolleen innostuksesta ja tämä tärisi malttamattomana paikallaan, kun verkkoaidan takana oleva Neponen alkoi esitellä taitojaan. Nopeasti Kallen ilme muuttui innostuneesta säikähtäneeksi, kun Neposen temput menivät pahasti pieleen. Suurikokoinen kollikissa löi takajalkansa aitaan ja lähti putoamaan hallitsemattomasti pää edellä kohti maata. Kallen henkäisi säikähtäen, että hänen ystävänsä loukkaisi itsensä. Hetken ajan ylväs ja urhea Neponen roikkui aidassa vain yhden takajalan varassa. Kalle oli hiukan hämillään, sillä hän ei ollut aivan varma, oliko tämä ollut se Neposen temppu minkä hän halusi näyttää... Noinko metsäkissoja vastaan taisteltiin? Oliko se jokin harhautus? Kalle päätteli mielessään, että niin sen täytyi olla! Kun Neponen lopulta mätkähti maahan ja kampesi itsensä nopeasti pystyyn, Kalle oli jo alkamassa hurraamaan tälle innoissaan. Onneksi hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä, sillä yllättäen ruskean kollin suusta pääsi kovaääninen voihkaisu. Neposen yrittäessä kävellä, hän vaikeroi yhä enemmän ja lyyhistyi maahan kyljelleen. Se näytti Kallen mielestä aika pahalta. Hän katsoi säikähtäneenä ystäväänsä, joka makasi maassa kivuissaan.
"Voi ei, Neponen! Oletko sinä kunnossa!" Kalle parahti ja syöksyi Murun ohi kohti verkkoaidan kohtaa, josta hän tiesi pääsevänsä ulos tarhasta. Kalle työntyi verkossa olevasta reiästä vapauteen ja kiiruhti yhä maassa onnettoman näköisenä makaavan Neposen luokse. Kalle oli todella säikähtänyt, sillä Neposen vamma näytti pahalta; eihän kolli päässyt edes kävelemään!
"Neponen, onko kaikki hyvin? Pystytkö sinä kävelemään? Voi ei, voi ei", Kalle ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänestä tuntui todella pahalta nähdä Neponen niin kipeänä.
"Olen ihan kunnossa", suuri kolli vakuutteli urheasti ja nousi taas seisomaan. Mutta taas kerran kun vanhempi kolli yritti lähteä kävelemään, hänen takajalkansa ei kestänyt lainkaan painoa. Kollikissa rojahti maahan voihkaisun kera ja heittäytyi kyljelleen, luoden dramaattisesti surkean katseen kohti Kallea. Naamiokuvioinen kolli kääntyi hädissään Murun puoleen. Onneksi kirjavaturkkinen naaras oli myös huomannut tilanteen vakavuuden ja lähestyi parhaillaan kahta kollikissaa. Muru vaikutti kuitenkin hieman varovaiselta, sillä naaraskissa vilkuili huolestuneen näköisenä vuorotellen kaksijalanpesän ikkunaa ja haavoittunutta Neposta. Kalle oli kokonaan unohtanut, että kaksijalka oli kotona ja saattoi parhaillaankin tiirailla, mitä kissat tekivät ulkona...
*Neponen on nyt tärkeämpi*, Kalle ajatteli päättäväisesti ja siirsi kaksijalan pois mielestään. Muru käveli varovaisin askelin huolestunut ilme kasvoillaan kahden kollin luokse. Neponen retkotti yhä maassa surkeana. Kalle sääli niin kamalasti ystäväänsä, että oli itse vähällä pillahtaa itkuun.
"Voi Neponen, kyllä kaikki järjestyy", Kalle naukui muistaessaan, että hänen emonsa oli sanonut hänelle niin Kallen ollessa vielä pentu.. Ei hän tiennyt miten tämä asia järjestyisi, mutta kotikisu halusi epätoivoisesti lohduttaa kipeää ystäväänsä. Kalle käänsi katseensa Muruun ja toivoi, että naaras olisi tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa piti tehdä... Muru silmäili tarkkaavaisesti Neposta ja erityisesti tämän loukkaantunutta takajalkaa.
"Ehkä kaksijalka osaa auttaa", Muru ehdotti ja katsahti kysyvästi ensin Neposta ja sitten Kallea. Kallen ilme kirkastui.
"Niin tietysti! Minä käyn heti hakemassa hänet!" nuori kolli naukui tarmokkaasti ja oli jo lähdössä tepastelemaan kohti ulkotarhaa, kun Neposen matala nau'unta pysäytti hänet:
"Odota Kalle."
Kotikisu oli lähtenyt niin vauhdilla ja kiihdyttänyt askeleensa jo juoksuksi, että hänellä oli vaikeuksia pysähtyä nopeasti. Kolli upotti kyntensä nurmikkoon ja teki äkkijarrutuksen. Koska Kalle ei suinkaan ollut kissa ketterimmästä päästä, hänen pysähdyksensä oli juuri niin kömpelö kuin hänenkaltaiseltaan kissalta saattoi odottaa. Pysähdys tuli niin äkkiä, että Kalle menetti tasapainonsa ja horjahti eteenpäin. Hän teki kuperkeikan ja heittäytyi maahan selälleen. Kolli kampesi itsensä nopeasti pystyyn välittämättä kömmähdyksestään ja kiiruhti takaisin Neposen ja Murun luokse. Neponen oli kääntänyt kullanvihreän katseensa Muruun.
"Voisitko sinä kokeilla parantaa minun jalkani, Muru", Neponen pyysi. Kalle tunsi pienen piston rinnassaan. Miksei Neponen pyytänyt häntäkin auttamaan? Ei sillä, että Kalle olisi osannut tehdä jalalle mitään, mutta silti Kallelle tuli hieman ulkopuolinen olo...
"Enpä tiedä... Miten minä sen parantaisin?" Muru kysyi epäluuloisena. Kalle oli jo valmis tarjoamaan apuaan, mutta Neponen selvästi halusi Murun auttavan häntä.
"Kokeile sitä ja katso, auttaisiko se", Neponen pyysi. Muru empi hetken, mutta nyökkäsi.
"No, kai minä sitten voin kokeilla", kirjava naaraskissa naukui ja lähestyi varoen Neposen takajalkaa. Neponen antoi päänsä rojahtaa maahan hänen odottaessaan, että Muru yrittäisi parantaa hänet. Kalle ei halunnut olla ulkopuolinen, joten hän kiiruhti ystävänsä pään luokse ja katsoi Neposta lohduttaen. Neponen henkäisi, kun Muru kosketti varovaisesti käpälällään vanhemman kollikissan takajalkaa. Kalle säikähti sitä hieman ja kavahti askeleen taaemmas. Yllättäen ruskea kollikissa nousi kuin nousikin pystyyn ja otti ongelmitta askeleita.
"Muru, sinä paransit minun jalkani! Se on nyt jo paljon parempi!" Neponen naukui ilahtuneesti ja katsoi ylistäen Murua. Ulkopuolisuuden tunne hävisi ja Kalle ilahtui molempien ystäviensä puolesta.
"Vau! Muru, sinä osaat parantaa kipeitä kissoja! Miten ihmeessä sinä sen teit?!" Kalle riemastui ja alkoi innoissaan kirmata ystäviensä ympärillä. Muru ei kuitenkaan näyttänyt niin ilahtuneelta, vaan hänen kasvoillaan oli edelleen epäluuloinen ilme. Naaras siristeli silmiään ja katsoi arvostellen Neposta.
"Mutta enhän minä edes tehnyt mitään", Muru maukui.
"Sinun kosketuksessasi on taikaa!" Kalle hihkui innoissaan, "vau, tästä lähtien sinä voit parantaa aina minut jos minulle käy jotakin!" Kotikisukolli oli varma siitä, että Muru oikeasti osasi parantaa haavoittuneet kissat vain kosketuksellaan. Kalle oli kovin innoissaan asiasta ja hänen kurkustaan alkoi kummuta kovaäänistä, hieman rosoisen kuuloista kehräystä. Muru katsoi Kallea epävarmasti hymyillen. Naaras ei ehtinyt sanoa mitään, kun Neponen veti kaksikon huomion itseensä avaamalla suunsa suureen haukotukseen:
"Voi, kylläpä alkoi väsyttää. Täytyy varmaan tästä lähteä kotiin lepäilemään, olenhan vielä kuitenkin toipilas."
"Eikö sinun jalkasi parantunutkaan?" Kalle kysyi huolissaan.
"Ei se aivan täysin, mutta kyllä minä pärjään", Neponen vakuutti. Naamiokuvioinen Kalle oli hieman pettynyt.
"Voi ei.. Minä olisin niin kovin halunnut nähdä, miten sinä hyökkäsit niiden metsäkissojen kimppuun", vaalea kolli huokaisi pettyneesti, kunnes hänen ilmeensä kirkastui, "voisitko tulla huomenna näyttämään?! Me voisimme mennä kolmestaan seikkailemaan!" Kallen sininen katse pomppi vuoronperään Murusta Neposeen.
"Lupaan harkita asiaa. Minulla on kyllä aika paljon kaikenlaisia kiireitä, mutta yritän kyllä ehtiä käymään luonanne", Neponen vannoi ja räpäytti silmiään. Kalle hymyili leveästi, kun Neponen alkoi tehdä lähtöä. Kissat hyvästelivät toisensa ja Neponen loikkasi aidalle, tasapainotteli hetken sen päällä ja loikkasi sitten alas toiselle puolelle. Kalle kääntyi innoissaan Murun puoleen, mutta ystävä ei näyttänyt olevan niin innoissaan. Kaksikko lähti kuitenkin yhteistuumin takaisin sisälle samalla, kun Kalle edelleen toisteli innoissaan sitä, miten Murulla oli parannusvoimia!

Loppupäivä sujui rauhallisesti kotona oleskellen. Kalle ja Muru innostuivat hämärän tullen leikkimään oikein kunnolla painia toistensa kanssa. Ketterämpi Muru oli aina ollut parempi painissa kuin Kalle, vaikka kolli olikin hitusen voimakkaampi kuin ystävänsä. Sininaamioinen kolli ei nimittäin osannut hyödyntää voimaansa oikein. Hänen iskunsa jäivät aina puolitehoisiksi eikä kolli oikein suunnitellut mitään, mitä hän teki. Hän piti vain hauskaa niin kauan, ettei enää ollutkaan hauskaa.. Kun Muru sai painettua Kallen alleen niin, ettei kolli voinut tehdä mitään, hän päästi suustaan epämääräisen voimakkaan parahduksen:
"Muru! Minä en tahdo enää painia!"
Kallen pyynnöstä kotikisunaaras irrottautui ystävästään ja otti askeleen taaemmas, antaen Kallelle mahdollisuuden nousta ylös. Vaaleaturkkinen kolli ravisteli sotkuuntunutta turkkiaan ja katsahti dramaattisesti ystävänsä suuntaan. Murun kasvoille piirtyi huolestunut ilme.
"Sattuiko sinuun?" tuuheaturkkinen naaras huolestui. Kalle ravisteli päätään:
"Ei, mutta minun on ihan kamala nälkä..." Kalle-paran vatsasta kuului murinaa, kun se huusi tyhjyyttään. Kaksijalat olivat kadonneet jokin aika sitten märkään paikkaan, josta kuului parhaillaankin veden lotinaa. Kalle tiesi, ettei kaksijalkoja voisi hakea nyt apuun... Hänen olisi itse etsittävä ruokaa, jotta nälkä saataisiin aisoihin.
"Kaksijalat tulevat varmasti ihan pian antamaan meille ruokaa", Muru vakuutteli ja sipaisi kielellään turkkiaan, joka oli myös sottaantunut painimisen lomassa.
"Ei, heillä saattaa mennä koko yö! Minä kuolen nälkään aivan kohta", Kalle mourusi ja lähti kävelemään päättäväisin askelin oleskelupaikan poikki kohti ruokapaikkaa. Päästyään seinässä olevasta, kaksijalkojen metävästä reiästä ruokapaikkaan, hän vilkaisi vaivihkaa ruokakuppiaan: tyhjä... Kollin suusta pääsi pettynyt huokaisu, vaikka hän aivan hyvin tiesi kupin olevan tyhjä – Kalle ei koskaan jättänyt yhtään ruokaa syömättä! Kotikisu kuuli ystävänsä askeleet hänen perässään. Murua odottelematta Kalle loikkasi ruokapaikan perimmällä seinustalla olevalle tasolle. Kaksijalat olivat kieltäneet tasolla olemisen, mutta hätätapauksia ei laskettu. Kalle silmäili tarkkaavaisesti tasoa ja käveli kohti astiaa, jonka kaksijalat olivat jättäneet tasolle ja peitelleet metallinhohtoisella asialla, jonka nimeä Kalle ei tiennyt. Kokemuksesta kolli kuitenkin osasi kertoa, että se kuitenkin rapisi siihen koskettaessa ja useimmiten kaksijalat piilottivat sen alle ruokaa. Kalle työnsi varovasti kuononsa lähemmäs astiaa; se tuntui yhä lämpimältä, muttei polttavan kuumalta. Muutaman kerran kolli oli mennyt koskemaan tulikuumaa astiaa ja onnistunut polttamaan nenänsä. Tänään hän kuitenkin osasi olla varovainen, sillä nälkä oli vielä suhteellisen pieni. Juuri nyt hän ei kokenut kuolevansa hetkenä minä hyvänsä nälkään.
Kolli työnsi kuononsa varovaisesti metallinhohtoisen peitteen reunalle. Vesi herahti kollin kielelle, kun hän haistoi peitteen alta tulevan maukkaan tuoksun! Kalle ei tiennyt mitä se oli, mutta epäilemättä se oli ruokaa!! Nälkäinen Kalle työnsi koko päänsä peitteen alle ja pääsi käsiksi herkkuateriaansa!
"Kalle, minusta tuntuu, että sinun ei pitäisi olla siellä!" Muru naukui lattialta ja katsoi huolestuneen oloisena Kallea, joka veti päänsä pois peitteen alta.
"Mutta Muru, minulla on niin hirvittävä nälkä! Ole kiltti ja pidä vahtia. Sano minulle, jos kaksijalat ovat tulossa", Kalle pyysi ystävältään, sillä hän ei halunnut jäädä kaksijaloille kiinni heidän ruokansa syömisestä..

//Muru? :o

Neponen pysähtyi uudestaan verkkohäkin sisäpuolella istuvien Kallen ja Murun eteen.
"Kalle, olenko kertonut sinulle siitä päivästä, kun jouduin taistelemaan neljää villiä metsäkissaa vastaan?" Neponen vilkaisi nopeasti Murua, katsoi sitten Kallea ja sitten taas Murua. Hän halusi tietenkin tehdä Muruun vaikutuksen parhaansa mukaan. Tähän mennessä Muru ei ollut näyttänyt paljoa ihailua suurta kollia kohtaan, mikä tuntui Neposesta pahalta. Neponen oli kuitenkin varma, että Muru näki, miten paljon komeampi hän oli kuin Kalle!
"Et ole!" Kalle maukui ja kallisti päätään kiinnostuneena.
"Enkö? Ai, kummallista... oletko nyt ihan varma?" Neponen käänsi päänsä sivulle kulmat kurtussa ja pudisteli hetken aikaa.
"Olen varma!" Kalle vakuutti. Neponen vilkaisi Murua varmistaakseen, että naaras kuunteli.
"No, nyt minä kerron. Tämä on sitten aika raaka tarina", Neponen varoitti Murua, joka ei nyt irrottanut katsettaan Neposesta. Kolli nautti saamastaan kahden silmäparin huomiosta melkein enemmän kuin aamupalastaa.
"Oletko nähnyt koskaan villiä metsäkissaa, Muru?" Neponen kysyi ja pörhisti kaulurikarvojaan. Kirjava naaras pudisti päätään.
"No, kerro jo!!" Kalle naukaisi silmät pyöreinä. "Milloin se tapahtui?"
"Tämä tapahtui useita kuita sitten. Sinä tuskin olit edes syntynyt silloin, niin kauan siitä on. Olin pihalla yhden hyvän ystäväni kanssa, kun kuulimme valtavan rääkäisyn. Kaksi rähjäistä, metsältä ja pupunpapanoilta haisevaa villikissaa laskeutui pihalleni! Pian toiselta puolen laskeutui kaksi muuta. He sihisivät ja sähisivät murhanhimoisesti, ja heidän turkkinsa valui verta! Ystäväni kysyi, että mitä te haluatte. Sitten yksi heistä vastasi, että he etsivät Neposta. Sanoin, että minä olen Neponen! Hyökkäsin yhden kimppuun-" Neponen oli juuri päässyt alkuun, kun Muru keskeytti hänen tarinansa.
"Miksi he etsivät sinua?" kilpikonnakuvioinen naaras kysyi epäuskoisen oloisena. Neposen oli keksittävä uskottava vastaus äkkiä. Häntä kuitenkin ärsytti, että Muru oli kokenut oikeudekseen keskeyttää hänen puheenvuoronsa. Neponen mulkoili Murua ja hänen häntänsä huiskahti puolelta toiselle, kun hän yritti hallita vihaansa.
"Älä keskeytä! Haluan kuulla loppuun!" Kalle naukaisi tohkeissaan. Neponen piristyi siitä, että Kalle halusi kuulla koko tarinan loppuun. Neponen kuvaili dramaattisesti, miten hän oli päihittänyt kaikki neljä villikissaa ja samalla pelastanut ystävänsä hengen.
Kolli nautti Kallelta saamastaan ihailevasta reaktiosta. Hän ei kuitenkaan ollut vieläkään vakuuttunut siitä, että oli voittanut Murun ihailun puolelleen. Niinpä Neponen päätti viedä esityksensä toiselle tasolle. Kirjaimellisesti.
Neponen loikkasi Kallen ja Murun pihan aidan päälle. Kolli keikkui hetken, mutta sai sitten tasapainon.
"Näytän teille nyt, miten iskeydyin sen toisen metsäkissan kimppuun!" Neponen mourahti matalalla äänellä ja ponnisti syöksyäkseen alas aidalta. Hänen vasen takajalkansa osui kuitenkin ikävästi aitaan, ja kolli putosi alas pää ja etutassut suoraan maata kohti, jäi roikkumaan hetkeksi aitaa vasten yhden takajalan varassa, ja putosi sitten kömpelösti maahan. Neponen sai jalat alleen nopeasti, ja hän yritti peittää nolostumisensa. Kollilla oli kuitenkin todella epämukava olo. Neponen ei halunnut, että Muru ajattelisi hänen olevan täysi kirpunaivo. Oli enää yksi vaihtoehto.
Äkkiä Neponen heittäytyi maahan.
"Au!" kolli voihkaisi dramaattisesti, vaikkei häntä oikeasti sattunut. Sitten hän nousi ylös ja esitti yrittävänsä kävellä, mutta lysähti taas maahan kyljelleen surkean näköisenä.

//Kalle?

Muru oli suostunut lopulta tulemaan pihalle tapaamaan Neposta Kallen kanssa. Se oli tuntunut merkitsevän paljon Kallelle, vaikka Murulla olikin melko vahvoja ennakkoluuloja Neposta kohtaan. Murusta olisi myös ollut epäkohteliasta olla suostumatta ja jäädä mököttämään, kun Kalle oli varta vasten tullut etsimään häntä. Vaikka Kalle oli ilostunut kovasti Murun suostuttua tulemaan pihalle, tunsi kirjava naaras edelleen piston rinnassaan siitä, että Kalle tuntui suorastaan ihailevan tätä Neposta.
Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras jättäytyi hieman etäämmäs, Kallen taakse, laskeuduttuaan ulos ikkunaluukusta. Muru tarkkaili verkon toisella puolen istuvaa, valtavaa ruskeaa kollia, jonka pitkät karvat ja villit kasvonpiirteet muistuttivat yllättävän paljon Murun omia sukulaisia. Tai no, sikäli kun hän omien vanhempiensa kasvoja muisti. Neponen ei vaikuttanut yhtä epäilyttävältä kasvotusten mitä ikkunan läpi, vaan Muru yllättyi miten rennolta suuren kollin olemus vaikutti. Siitä huolimatta hän suhtautui tähän epäileväisesti; jokin Neposessa ei saanut Murua luottamaan tähän noin vain. Myös Neponen tapitti Murua, mikä sai naaraan tuntemaan olonsa vielä vaivaantuneemmaksi. Kun Neponen räpäytti silmiään ystävällisesti, Muru jatkoi kollin tarkkailua silmät sirillä.
"Neponen, tässä on minun paras ystäväni ja pesätoverini, Muru! Voi miten jännittävää! Meillä tulee varmasti olemaan todella hauskaa kolmestaan!" Kallen äänestä kuuli, miten innoissaan tämä oli. Kallen sanat yllättivät Murun positiivisesti, ja naaraalle tuli heti parempi olo. Tieto siitä, että hän oli edelleen Kallen paras ystävä vakuutti Murun siitä, ettei Neponen ollut Kallelle yhtä tärkeä. Muru piristyi silminnähden ja nousi ylös astellakseen lähemmäs verkkoaitaa, jonka toisella puolella uusi tuttavuus istui. Muru näki, että Neposen kulmat olivat painuneet kurttuun. Ruskea kolli vilkaisi ensin Kallea, sitten Murua ja sitten taas Kallea tyytymättömän näköisenä. Murusta oli todella kiusallista, ettei Neponen osannut peittää tunnettaan ollenkaan. Hän pohti, oliko Kalle huomannut Neposen ilmettä. Muru pysähtyi verkon eteen aikeenaan tervehtiä Neposta kohteliaasti, mutta jäi empimään hetkeksi. Samassa Neponen nosti toisen etutassunsa ylös, työnsi varpaan hampaittensa väliin ja kiskaisi niin lujaa, että Murua sattui katsoa. Kolli teki nopean pään ravistuksen ja jäi tuijottamaan polkuanturaansa pariksi silmänräpäykseksi, ennen kuin laski sen maahan.
"Anteeksi. Vihaan punkkeja", Neponen huokaisi äänekkäästi.
"Mukava tutustua, Muru", kolli lausui yllättävän lämpimästi siihen nähden, miten tympeältä tämä oli äsken näyttänyt. Neposen ilme oli kuitenkin palautunut normaaliksi, ja tämä siristi silmänsä ja viiksensä hymyyn odottaessaan Murun vastausta.
"Hauska tavata sinutkin, Neponen", Muru maukaisi, vaikkei oikeastaan tarkoittanut sitä. Muru ei ymmärtänyt vieläkään, mitä Kalle näki Neposessa. Naaraalla oli sellainen tunne, että jokin tuossa ruskeassa kollissa mättäsi. Toisaalta Muru ei ollut varma, johtuiko se vain siitä, ettei hän olisi halunnut jakaa Kallen huomiota Neposen kanssa. Hän toivoi, että saisi pian tilaisuuden palata takaisin sisälle.
“Meistä tulee varmasti hyvä ystäviä”, Neponen sanoi.
“Ihan varmasti!” Kalle hihkui ja alkoi polkea maata tassuillaan.
Muru väläytti vastauksena ainoastaan pienen teennäisen hymyn Neposelle. Kirjava kotikisu pelästyi hieman, kun Neponen nousi ylös; tämä näytti nyt entistäkin suuremmalta.
“Mitä tehdään? Mennäänkö yhdessä seikkailulle?” Kalle naukui innoissaan, ja katseli vuoron perään Murua ja Neposta.
“Mutta Kalle, kaksijalkamme on kotona. Emme voi lähteä mihinkään, se on liian iso riski”, Muru huomautti. Kalle painoi päänsä.
“Mutta-”
“Kalle tietää kyllä, että kunnon kolli ei anna kaksijalan kontrolloida elämäänsä!” Neponen päästi voimakkaan kurr-äänen ja alkoi tepastella edestakaisin verkon vieressä häntä pystyssä. Muru ei osannut sanoa mitään. Hän vain tuijotti pörröistä kollia epäuskoisesti. Miksi tuo möhkäle asteli heidän pihallaan kuin omistaisi sen? Entä yrittikö Neponen aivopestä Kallen? Muru tiesi hyvin, että kaksijalkoja tuli myös kunnioittaa. Hän toivoi, että Kallekin tiesi sen. Sitä paitsi heille voisi tulla pahojakin seuraamuksia, jos he jäisivät kiinni pihalta karkaamisesta. Ei sillä, että Murua olisi houkuttanut mikään seikkaileminen muutenkaan… Muru vilkaisi Kallea, joka tapitti Neposta haltioituneena sinisillä silmillään. Samassa Neposen kävelyesitys loppui.

Puron vesi oli niin kirkasta, että Valo näki selvästi sen pohjaan kahlatessaan ylävirran suuntaan. Ilma oli seisahtunut ja tukahduttava, mutta viileä vesi tarjosi siihen helpotusta. Sammakko oli jäänyt loikoilemaan varjoon erään puun alle alavirran suunnalla ja sanonut ottavansa nokoset. Valo oli luvannut partioida lähitienoota uhkien varalta, jotta tämä saisi levätä rauhassa, ja niinpä hän nyt urheasti ja aivan yksinään kiersi järjestelmällisesti niittyä pitäen silmänsä ja korvansa auki havaitakseen mahdolliset vaarat ajoissa.
Tähän mennessä hän ei ollut huomannut vielä mitään hälyttävää, ja hän olikin jo aikeissa palata takaisin isänsä luo, kun yhtäkkiä lähistöltä alkoi kuulua ääniä. Valo pysähtyi ja höristi korviaan. Puron ympärillä kasvoi pitkiä heiniä, jotka peittivät näkyvyyden. Pulppuavan veden ääni häiritsi Valon keskittymistä, joten hän päätti nousta kuivalle maalle kuulostelemaan.
Nuori kolli hiipi heinien seassa matalana kuin riistaa vaaniessaan ja piti samalla kaikki aistinsa terässä. Ääni kuului taas, ja tällä kertaa hän varmistui siitä, että sitä piti jokin elävä olento. Melkein kuin kani olisi hypähdellyt heinikossa, mutta siinä oli jotakin muutakin…
Valo seurasi vaimeaa tömähtelyä, kunnes yhtäkkiä hänen nenäänsä lehahti kaksijalan vahva haju. Hän tunsi niskakarvojensa pörhistyvän, mutta pakotti itsensä pysymään rauhallisena. Hänen oli saatava tietää, kuinka iso uhka kaksijalka oli heille.
Kolli oli niin keskittynyt bongaamaan kaksijalkaa heinien seasta, että oli ihan loikata turkistaan, kun hänen eteensä ilmestyi yhtäkkiä pullea kotikisu perhosen perässä. Hän säikähti kissaa niin, että sähisi ääneen. Kotikisu jätti jahtaamansa perhosen rauhaan ja kääntyi katsomaan Valoon yllättyneenä. Tällä oli päässään jokin outo kaksijalkojen esine samoin kuin kaulassaankin, mutta ne eivät vaikuttaneet tätä häiritsevän.
"Näkevätkö silmäni oikein, vai onko se Valo?" kolli henkäisi ilahtuneen kuuloisena ja tallusti lähemmäksi aurinkoinen ilme naamallaan.
Valo häkeltyi kuullessaan kissan sanovan nimensä. Mistä tuo kotikisu muka tiesi, kuka hän oli? Toisaalta, he olivat matkustelleet isänsä kanssa paljon ja kohdanneet monia kissoja, etenkin tässä lähistöllä olevassa kaksijalkalassa. Erityisesti silloin kun Valo oli ollut vielä pieni pentu he olivat tavanneet käydä seikkailuilla kyseisessä paikassa, joten oli siis hyvinkin mahdollista, että he olivat törmänneet tähän kotikisuun joskus aikoja sitten, mutta hän ei vain kyennyt muistamaan sitä.
Nyt kun hän tarkasteli tätä hassua, kermanväristä kollia tarkemmin, hänen mieleensä palasi hataria muistikuvia jostakin menneisyydestä. Hän ei vain millään saanut päähänsä, mikä kissan nimi oli.
"Olen Valo", Valo vahvisti päätään nyökäyttämällä ja nousi seisomaan heinikossa, mutta pysyi edelleen valppaana kaksijalan varalta. "Anteeksi, mutta en taida muistaa sinun nimeäsi. Emmekö olekin joskus tavanneet?" Hän kallisti kysyvästi päätään sivulle katsoessaan kotikisua.

//Puh?

"Tämä on maatila", olettaakseni Seppo-niminen kissa vastasi Järkäleloikan ihmetteleviin kysymyksiin. "Ja nuo eläimet ovat lehmiä." Kolli viittasi hännällään vähän matkan päässä laiduntaviin suuriin, mustavalkoisiin eläimiin, joita meidän läsnäolomme ei tuntunut häiritsevän. "Ne asuvat täällä, ihan niin kuin mekin."
"Ja monet muut eläimet!" Ulla lisäsi ja tassutti kollin viereen. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli meitä silmät loistaen, ja vaikutti siltä, että hänellä oli yhtä paljon kysymyksiä meille kuin meillä oli heille. "Kunhan olette syöneet, esittelemme teille paikat!"
"Minusta meidän ei-" Järkäleloikan lause katkesi kesken, kun laskin häntäni hänen lavoilleen kannustavasti. Kolli käänsi epäröivän katseensa minuun, ja minä räpäytin hänelle silmiäni rauhoittavasti.
"Tuoresaalis kyllä maistuisi", vastasin Ullalle hymyillen, ja sekös vasta sai naaraan täpinöihinsä.
"Loistavaa! Tulkaahan sitten!" tämä hihkui ja viittoi hurjasti hännällään meitä seuraamaan itseään ja Seppoa kaksijalkojen rakennusten suuntaan.
Naaras muistutti minua kovasti hyväntahtoisesta ja hieman höperöstä Leopardista, ja ehkä juuri siitä syystä uskoin voivani luottaa häneen. Seppokin vaikutti ihan kelpo kissalta, mutta en ollut vielä lyömässä lukkoon mielipidettäni kummastakaan, ennen kuin olisimme saaneet tietää enemmän heistä ja tästä paikasta, johon olimme saapuneet.
Kyseessä ei todellakaan ollut minkään sortin kaksijalkala, tai ainakaan sellainen, mihin itse olin tottunut. Rakennuksia oli useita ja eri kokoisia, mutta kaksijalkoja näkyi vähemmän kuin kaksijalkaloissa yleensä. Itse asiassa täällä vaikutti olevan enemmän eläimiä kuin kaksijalkoja, mikä oli minusta vähintäänkin kummallista.
Ulla ja Seppo johdattivat meidät suureen, punaiseen rakennukseen, jonka katto kohosi korkeuksiin. Hämmästyin nähdessäni joka suuntaan levittäytyvät valtaisat kuivat, heinäkasat, joiden vahva, heinäisä tuoksu täytti nenäni ja sai minut aivastamaan.
"Terveydeksi", Seppo vilkaisi minuun lapansa yli viikset hyväntuulisesti väpättäen. Niiskaisin nenääni hieman nolona ja mutisin vaimean kiitoksen.
"Täältä näin löytyy aamutuimaan napattua hiirtä!" Ulla hyrisi mielissään, ja yllätyksekseni hän suuntasi oudon näköiselle kapeahkolle puukyhäelmälle, joka nojasi ylhäällä olevaa tasannetta vasten. Naaras loikkasi ketterästi hökötystä päin ja pinkoi siinä olevia kapuloita pitkin aina ylös tasanteelle asti. Seppo seurasi perässä yhtä tottuneen oloisesti, ja me jäimme seisoskelemaan Järkäleloikan kanssa alas hölmistyneinä.
Kiipeäminen ei tosiaankaan ollut vahvinta alaani, ja minua kauhistutti silkka ajatuskin henkeni luottamisesta noin kyseenalaisen rakennelman varaan. En kuitenkaan halunnut näyttää pelkurilta, joten lähestyin varovasti ensimmäistä kapulaa, jota olisi kaiketi voinut kutsua jonkinlaiseksi askelmaksi, ja nousin nojaamaan sitä vasten etutassuillani. Se tuntui tukevalta.
Vilkaisin Järkäleloikkaan, jonka sinisissä silmissä välähti huoli arvatenkin minun puolestani, sillä kolli tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, miten huono olin tässä. "Emme kai me aio jäädä toiseksi joillekin maatilakissoille?" naurahdin yrittäen peitellä hermostuneisuuttani.

//Järksy? <3

Sipuli: 7kp -

Black: 24kp! - Tarinasta on vähennetty 50% kokemuspisteistä, sillä sen tapahtumat ovat isossa ristiriidassa tapahtuneiden asioiden kanssa; Salamanteri ei palannut sodasta erakoksi, vaan liittyi Eloklaaniin. Selvitäthän jatkossa tarkemmin hahmosi ympärillä tapahtuneet tapahtumat ennen tarinan kirjoittamista, jotta vastaavia virheitä ei pääse sattumaan.

Laku: 8kp - Soturi-ikäisen pisteet kasassa. Sinusta voi tulla soturi-ikäinen kun niin tahdot.

Järkäleloikka: 22kp! -

Minä jolkottelin minulle ja kumppanilleni, Tyrskytiikerille hieman tutuksi tulleessa metsässä ripein askelin. Tyrskytiikeri oli jäänyt tunneleihin nukkumaan. Viikseni värähtivät huvittuneisuudesta, mokomakin unikeko. Tai sitten itse olin vain aamuvirkku. Aurinko oli vasta juuri noussut, mutta tahdoin napata kumppanilleni parhaimmat saaliit. Aikainen lintu madon nappaa -sanonta taisi päteä myös kissoihin. Aamuisin olisi eniten tuoretta saalista saatavilla, ainakin se kävi järkeeni. Maistelin ilmaa saaliiden varalta, mutta kuonooni leijaili vieras tuoksu, joka ei tosiaankaan kuulunut yhdellekään saaliseläimelle. Ainakaan minun tuntemalleni. Pörhistin turkkikarvojani epäileväisenä ja tunsin sydämeni hakkaavan hieman lujempaa. Olisihan kumppanini turvassa?! Olisi parasta palata kollin luokse, ajattelin hermostuneena, mutta samassa näkökenttääni osui tuntematon kissa. Edessäni seisoi suurikokoinen ja harmaaturkkinen kolli. Pörhistin turkkiani entisestään ja paljastin kynteni. Kukaan, ei sitten kukaan koskisi minun Tyrskytiikeriini.
“Mitä teet täällä?” minä murahdin kollille ja otin muutaman askelen lähemmäksi. Olisi paras selvittää heti alkuun millä asialla toinen liikkui ja miettiä sitten toimintasuunnitelma. Mitä lähemmäksi pääsin, sitä enemmän yksityiskohtia toisessa huomasin. Havaitsin, että kollin naama oli valkoisten karvojen peitossa. Toinen vaikutti myös olemukseltaan vanhalta.
“Noh noh, nuorukainen. Siloitahan karvasi, ei ole mitään syytä tuollaiseen pörhistelyyn”, kolli naukaisi narisevalla äänellä, mutta olin siitä huolimatta epäileväinen. En luottanut kissoihin helposti enkä varsinkaan yhtäkkiä ilmestyneisiin muukalaisiin.
“Sinä et vastannut minun kysymykseeni, millä asialla sinä olet täällä?” kysyin uudelleen tiukalla äänellä ja pidin toiseen vakavan katsekontaktin. En paljastanut mitään Tyrskytiikeristä, sillä jos toisella olisi täällä seuraa, he voisivat käydä etsimässä kumppanini. Sitä minä en tosiaankaan halunnut.
“Älähän nyt, miksi turhia sinä olet noin hätäinen? Kunhan katselen maisemia, en sen kummemmalla asialla ole”, kollikissa vastasi naurahtaen ja hänen kasvoilleen ilmestyi hentoinen, iloinen hymy. Siloitin hieman karvojani, mutta siitä huolimatta olin varsin epäluuloinen toisen aikeita kohtaan. En ehtinyt vastata mitään, kun kuulin takaani tutut askeleet. Käännähdin ja huojennuksekseni minä näin Tyrskytiikerin tutun hahmon. Kolli hölkötteli vierelleni ja silmäili uteliaana edessämme olevaa kissaa.
“Järkäleloikka, kuka tämä on?” kollikissa kysyi ja käänsin itsekin katseeni takaisin muukalaiseen. En ollut edes tajunnut kysyä toisen nimeä ja odotin, että kulkuri esittelisi itsensä.
“Minulla ei ole nimeä. Kuljen yksin enkä ole kuihin tehnyt mitään nimellä”, vanhus vastasi raihnaisella äänellä ja räpäytti hailakan sinisiä silmiään. Nyökkäsin toiselle, mutta sydäntäni hieman puristi. Oli varmasti surullista kulkea yksin niin, että edes nimelle ei ollut tarvetta. Olin onnellinen saadessani kulkea yhdessä oman rakkaan kumppanini kanssa. En jättäisi Tyrskytiikeriä sitten mistään hinnasta.
“Mutta minä tästä menenkin. Ei elämä enää tässä iässä odota”, kolli naukaisi ja laski kunnioittavasti päätään. Tein saman eleen toiselle, sillä minä kunnioitin vanhempia kissoja. Tunsin myös myötätuntoa toisen tilanteelle.
“Hyvää jatkoa sinulle kuka oletkin”, naukaisin lyhyesti ja kietaisin häntäni Tyrskytiikerin ympärille suojelevana. Tunsin kuinka sykkeeni vihdoin alkoi tasaantua normaalille tasolle. Tyrskytiikerin kanssa kaikki oli niin hyvin. Olimme jämähtäneet toviksi tähän metsään, joka oli osoittautunut yllättävän mukavaksi paikaksi. Pidin tästä paikasta todella, mutta kodilta se ei tuntunut. Olisi keskusteltava Tyrskytiikerin kanssa siitä, että jatkaisimme matkaa. En ollut varma oliko Tyrskytiikeri ajatellut, että jäisimme tähän paikkaan.


Huokaisin tyytyväisenä askeltaessani Tyrskytiikerin kanssa kohti uusia seikkailuja. Olimme lähteneet heti aamupalan jälkeen matkaan ja olin jopa pientä intoa täynnä. Käpäliäni syyhytti päästä kokemaan monia seikkailuja ja niitä olisi varmastikin tiedossa.
“Pitäisikö meidän mennä tätä tietä?” Tyrskytiikeri ehdotti, kun tulimme risteykseen. Maistelin ilmaa ja karvani nousivat hieman pystyyn. Sieltä päin kuului kummallisia ääniä ja ilmassa leijui kumma tuoksu..
“Minä en ole varma, Tyrskytiikeri”, naukaisin lopulta hieman epäröivällä äänellä. Katselin ja näin edessäni vain pitkän niityn. Ehkä se ei olisi niin paha, eihän?
“Pelottaako sinua, köriläs?” Tyrskytiikeri virnuili leikkisästi ja lähti kulkemaan edelläni. Otin toisen kiinni muutamalla askeleella ja mutisin jotain itsekseni. En ollut kuitenkaan lainkaan pahoillaan siitä, että Tyrskytiikeri oli tehnyt päätöksen puolestani. Luotin kollin arviointikykyyn.
“Mitähän eläimiä nuo ovat?” raidallinen kissa kysyi meidän kuljettuamme hetken aikaa. Kolli osoitti käpälällään isoja mustavalkoisia eläimiä, jotka löyhkäsivät pahalta. He eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitenkään pahantahtoisilta, mutta olin siitäkin huolimatta epäluuloinen. Noin iso eläin voisi vaikka talloa pienen kissan!
“Minä en tiedä, en ole koskaan nähnyt moisia kummajaisia. Sinäkään et ilmeisesti ole?” kysyin kumppaniltani, joka pudisteli päätään. Jäimme pitkään heinikkoon ihmettelemään eläimiä ja pian kuulimme takaatamme ilahtuneen naukaisun.
“Seppo, me saimme vieraita! Voi miten mukavaa, onneksi minä saalistin aamulla”, kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi hyväntuulisesti ja hän pyöri ympärillämme uteliaana. Pörhistin hieman turkkiani ja silmäilin iloista naarasta kummastuneena. Hupsu tapaus, ajattelin hieman huvittuneena.
“Noh, missäs se Seppo nyt taas luuraa? Aih, anteeksi! Unohdin aivan esitellä itseni, olen Ulla. Keitä te olette? Tulkaa toki tänne päin, älkäähän seiskö siellä heinikossa. Tänne näin, tulkaahan!” Ullaksi esittäytynyt kissa naukaisi ja heilautti päätään hiekkatielle. Katsoin kissaa ja kumppaniani vuorotellen. Sen jälkeen vilkaisin hiekkatielle päin. Näin ympäristössä suuria kaksijalkojen rakennuksia, mutta myös erikoisia eläimiä. Missä ihmeessä me olimme? Katsoin Tyrskytiikeriä kysyvänä, mitä mieltä kolli mahtoi olla? Voisivatko he luottaa tuohon hassuun naaraaseen? Ulla vaikutti kyllä mukavalta kissalta, mutta voisiko se olla esitystä? Minä en halunnut olla liian kyyninen, mutta sinisilmäisyys voisi viedä Tyrskytiikerin minulta. Jos jotain sattuisi.. Pian punaturkkinen kolli kömpi Ullan takaata ilmoille ja vilkuili meitä. Loikkasin Tyrskytiikeri perässäni hiekkaiselle polulle ja asetuin hieman kollin eteen. Tyrskytiikeri tiesi, että pitäisin hänestä huolen vaikka se maksaisi sitä. Me pitäisimme toisistamme joka tilanteessa huolen.
"Mikä tämä paikka on? Entä nämä eläimet?" avasin lopulta suuni ja päästin ilmoille muutaman ihmettelevän kysymyksen. Ainakin täällä haisi minun nenääni todella kummalliselta.

//Tyrkky? <3

“Katsoppas”, sipuli naukui ja lähti kiipeämään puunrunkoa pitkin. Katselin hänen menoaan ihmeissäni ja hymyilin leveästi.
“Luna katso!” huudahsin ihmeissäni ja valkea naaras asettui vierelleni katselemaan vanhemman naaraan menoa.
“Oltaisiinko piilosta?” Luna ehdotti ja hänen äänestään uhkui into. Nyökytin päätäni innoissani ja loikin pakallani tassulta toiselle.
“Sipuli leikitään piilosta! Me menemme piiloon ja sinä etsit!” huusin ylös puuhun Sipulille.
“Voit vaikka etsiä sieltä korkealta puista, jos haluat. Ainakin näet peidät helpommin”, Luna jatkoi. En malttanu odottaa Sipulin vastausta, joten vain tuuppasin Lunaa innoissani ja lähdin jo juoksemaan etsien itselleni hyvää piilopaikkaa.
Huomasin lyhyen juoksun jälkeen pienen onkalon puunjuuressa ja yritin ahtautua sinne piiloon. Onkalo oli suunnattoman pieni, mutta onnistuin kuitenkin ahtautumaan sisälle. Näin myös onkalosta Lunan tassut ja naurahdin hieman.
“Luna, mene äkkiä piiloon. Sipuli tulee kohta”, hihitin ja kuulin vain töminää tämän valkoisen hahmon lähtiessä kauemmas onkalosta.
“Hän ei tule koskaan löytämään minua”, naureskelin ja yritin mennä mukavampaan asentoon. Onkalo, jossa olin oli kuitenkin niin pieni, että hyvältä tuntuvan asennon löytäminen tuntui mahdottomalta työltä.
Lopulta tyydyin asentoon, jossa olin makuulla tassut alleni käärittynä ja häntä oravan lailla selkääni vasten. Sen jälkeen jäinkin vain kuuntelemaan ja odottamaan, että Sipuli löytäisi minut.

//Sipuli?

Hymyilin kahden nuoren kissan höpöttelyille. He uhosivat saalistavansa koko metsän parhaat hiiret kaksijaloilleen. En viitsinyt ryhtyä ilon pilaajaksi, joten pidin suuni kiinni ja seurasin kaksikkoa syvemmälle metsään. Olin itse tutkinut metsää vain pintapuolisesti Pippurin kanssa mutta tiesin kutakuinkin mitä oli missäkin päin. Lakun kysymys siitä mitä minä aikoisin tehdä yllätti minua hiukan. En ollut valmistautunut vastaamaan kollin kysymykseen, joten koitin vain nopeasti keksiä jotain. Tajusin kuitenkin, että voisin vaikka esitellä heille kiipeily taitojani.
“Katsoppas”, naukaisin ja loikkaisin yhteen puunrunkoon kiinni. Kynteni tarttuivat sen karheaan kaarnaan, kun koitin pysyä kiinni puussa. Lähdin kiipeämään kohti ylläni olevia oksia. Nautin kynsien rapinasta puunrunkoa vasten ja kaarnan tunteesta polkuanturoissani. Kiipesin yhdelle alaoksista ja jäin sen päälle istumaan siististi. Koitin olla läähättämättä kauehasti vaikka kiipeily oli ollut yksi urheilusuoritus minulle. Olin kuitenkin tehnyt sen sulavasti ja taitavasti. Kiipeily oli yksi lempiasioitani maailmassa. Ei ollut parempaa tunnetta kuin se, jonka pystyi tuntemaan vain silloin, kun istui kaukana maanpinnasta ja tunsi kaarnan käpälissään. En oleskellut hirveästi metsissä mutta silloin kun kävin siellä nautin siitä täysin siemauksin - niin kuin nytkin.
//Laku?

Sipuli lupasi yrittää auttaa ja Luna ja minä innostuimme kamalasti.
Lunan piti hypätä Sipulin selälle ja siitä hän sitten loikkasi aidalle. Nuorempi valkoinen naaras onnistui kapuamaan päälle ja sitten olikin jo minun vuoroni. Nousin varovasti Sipulin selälle, kyyristyin keräämään voimiani ja sitten ponnistin. Onnistuin tarttumaan aitaan ja vedin itseni äkkiä ylös aidan päälle. Puhkesin innosta kehräämään ja odotin, että Sipulikin tulisi vielä aidalle.
Naaras loikkasi solakasti vierelleni ja hymyilin hänelle leveästi.
“Mentäisiinkö nyt tuonne metsään tuolla hieman kauempana?” ehdotin tassut innosta kihisten. Naaras näytti hetken pohtivan.
“Jos kerta haluatte, mutta ollaan varovaisia, jooko?” Sipuli naukui. Nyökytin päätäni ja samoin Luna. Loikkasin alas aidalta ja odotin muita. Kun kaksi valkeaa naarasta tulivat alas lähdin loikkimaan innoissani kohti metsää.
“Seikkailuun!” ulvoin innoissani ja Luna tuli vierelleni. Ystäväni silmät kiilsivät innosta ja hän oli selkeästi aivan haltioissaan.
“Löytyyköhän metsästä jotain riistaa. Voisimme antaa sitä kaksijaloille, ne ovat varmaan uuvuksissaan meidän ruokamme hankkimisesta”, naukaisin Lunalle samalla, kun juoksin hillittömästi kohti metsää.
“Joo napataan niille metsän parhaat hiiret!” Luna läähätti.
“Sipuli, tiedätkö jo mitä aiot tehdä itse metsässä?” kysyin vielä toiselta naaraalta iloisesti.

//sipuli

Olin saapunut kaksi kuuta sitten klaaneista takaisin Jupiterin luokse. Salamanteri oli tullut mukanani. 'Taistelu oli kova. Sain paljon haavoja, mutta onneksi ne ovat parantuneet, ainakin osittain. Ne klaanien parantajat eivät kyllä auttaneet minua, toisinpäin!' mietin vihaisesti. Toinen klaani: nimi oli tainnut olla Kuolonklaani: oli voittanut. Olin häipynyt ennen kun he olivat ehtineet ottaa joitakin kissoja vangiksi. 'Sääli Eloklaania. Menettää kotinsa, ja ystäviään Kuolonklaanille.' mietin hieman surullisesti. Mihin Kuolonklaani valtaa tarvitsi? Eikö heillä ollut sitä jo riittämiin? Tiesin kuitenkin, että emoni, ja kaksi sisartani asuivat Kuolonklaanissa. Olin yrittänyt saada emon lähtemään mukaani. 'Millainen isän ilme olisi oikein ollut, jos emo olisikin tullut..' ajattelin surullisena. Sitten olisimme voineet taas elää onnellisina, tietysti jos Untuvatassu ja Hahtuvatassu olisivat mukana. Saattoi silti olla, että he olivat jo sotureita tämän jälkeen. 'Mitkä ovat heidän soturinimensä? Ehkäpä Untuvakukka tai Hahtuvasydän..tai ehkäpä Untuvahäntä ja Hahtuvapilvi..' mietin haikeana. Muistin, kun olin leikkinyt pentuna kaikkien sisarusteni ja perheeni kanssa metsässä. Silloin olin ollut onnellinen, mutta silloin emolla ja isällä oli ollut vaikeita hetkiä. Sen jälkeen minä menin myös klaaniin. 'Kuvittelin, että klaanielämä olisi helppoa..' mietin. Salamanteri ilmestyi pesämme suulle. "Mitä mietit?" hän kysyi. Käänsin katseeni häntä kohti. "Klaanijuttuja. Elämää. Kaikkea mitä olla voi." vastasin hajamielisesti. Salamanteri nyökytteli. "Aha, selvä. Kannattaa mennä ulos, siellä on upea ilma! Ja lämmintäkin!" hän huudahti ja loikki ulos. Nousin ylös. Viherlehti oli tehnyt tulojaan, ja lämmin sää oli alkanut. Tassutin ulos. Huomasin aurinkoisen kiven, joka suorastaan oli paistunut auringonpaisteesta. Sen päällä oli isokokoinen hiekanvärinen kasa. Tökkäsin kasaa: jonka tiesin kyllä olevan Jupiter. Jupiter käännähti raukeana ja haukotteli. "Älä herätä, isä nukkuu nyt." hän haukotteli suu leveässä virneessä. "Ei ole aikaa levätä! Nouse jo, senkin pullea hiirulainen!" kiusoittelin. Nappasin leirissä olleen kävyn ja heitin Jupiteria sillä. Isä jatkoi silti nukkumistaan. Naurahdin. Päätin mennä käymään leirin ulkopuolella pitkästä aikaa. Tajusin juuri, että minulla oli hirveä jano. 'Kaipa minun pitää etsiä joki. Tai edes puro. Onkohan niitä edes täällä..' mietin harmissani. Kävelin tällä kertaa eri suuntaan kuin yleensä, sillä halusin käydä uusissa paikoissa. Lähialueet olivat minulle jo tuttuja: olin käynyt Salamanterin kanssa niissä monia kertoja. Ilahduin, kun huomasin riistan tuoksun vahvana. Lämmin ilma sai selvästi saaliseläimetkin liikkeelle! En kuitenkaan tullut etsimään riistaa, vain vettä. "Älkää huoliko, saaliit, nappaan teidät sitten ensi kerralla! Nyt meillä on jo vatsa ja tuoresaaliskasa täynnä!" huikkasin metsälle. Linnut lauloivat korkealla taivaalla. Onnekseni kuulin veden virtausta pensaiden takaa. Kurkistin sisään ja huomasin kauniin, siron naaraan juomassa vettä purosta. Naaras nosti päätään huomatessaan minut. "Ai, anteeksi! Olenko minä tunkeutunut sinun reviirillesi?" naaras kysyi varovaisesti. Hämmästyin. Oli ensimmäinen kerta, tai itse asiassa toinen, kun olin löytänyt reviiriltä kissan. "No, et kai, koska tämä ei ole oikeastaan kenenkään reviiriä. Asun vain tässä lähellä. Nimi on Black." vastasin. Tarkastelin naarasta. Hän ei tuoksunut kotikisulle, eikä sen pahemmin klaanikissallekaan. Hän vaikutti erakolta. "Minä olen Terälehti." naaras naukui. "Et haise kotikisulta." huomautin Terälehdelle. "En niin, koska en ole kotikisu. Olen erakko, ja olen ollut aina." hän vastasi hieman rintaansa röyhistäen. 'Terälehti. Sellainen nimi, jotka klaanikissat voivat antaa pennuilleen. Onkohan hänen joku sukulaisensa klaanikissa..' pohdin. Terälehti tuijotti minua kimmeltävin silmin. "No...minä tästä otan vettä. Asun hieman kauempana, isäni ja veljeni kanssa." sanoin. Terälehti kallisti päätään kiinnostuneena. "Teitähän on siinä paljon. Anteeksi, kolme tuntuu minusta paljolta. En ole koskaan elänyt kenenkään kanssa." hän sanoi harmissaan. 'Ei ole koskaan asunut kenenkään kanssa? Terälehti on suloinen...ja kiltti...' mietin tuijottaen naarasta. Kävelin purolle ja join siitä vettä. Vesi virkisti ajatukseni. "No, siinä tapauksessa, haluaisitko..kenties..tulla asumaan minun kanssani? Siis tietenkin, jos isälleni ja veljelleni sopii." kysyin. Terälehti katsoi minua syvälle silmiin. Hän hymyili. Terälehden silmissä kimmelsi jokin rakkauden tapainen. Uppouduin hänen kauniiseen katseeseensa. 'Onko tämä se tunne? Se kun tykkää jostain niin kovasti..' ajattelin. "Mielelläni, Black." hän naukui lempeästi. Kävelin koko matkan leiriin Terälehden kanssa. Naaras kertoi minulle juttuja kaksijaloista, joita hän oli kiusannut kerta toisensa perään. Kerroin klaaneista ja niiden sodasta. "Oikeasti? Olitko sinä sodassa? Olit niin rohkea! Itse en olisi ikinä uskaltanut!" hän oli vastannut ihailevasti. "Tuota..en tullut kysyneeksi isäsi ja veljesi nimiä." hän sanoi ujosti. "Isäni on Jupiter, ja veljeni Salamanteri. Jupiter on ihana isä! En luopuisi hänestä millään. Mutta, älä suututa häntä. Jupiter suojelee kaikkia karhun voimalla. Salamanteri on tosi hauska ja kiva kissa. Vähän samanlainen kuin sinä." nau'uin. Saavuimme pian leiriin. Mietin heidän ilmettään, kun saapuisin leiriin Terälehden kanssa. 'Mitä jos Terälehti ei saa jäädä? Mitä jos häntä ei hyväksytä?' mietin pelokkaana. Tassutin sisään. Jupiter loikki luoksemme. "Kas, hei Black. Kuka hän on?" isä kysyi. Erotin Jupiterin kasvoilla huolen välähdyksen. Arvasin hänen ajattelevan, että oliko tämä kissa klaanikissa. "Tervehdys. Sinä oletkin kai Jupiter. Minä olen Terälehti, erakko." Terälehti esittäytyi. Jupiter katsahti minuun vaivihkaa. "Tervetuloa, Terälehti. Blackin ystävät ovat aina tervetulleita." hän naukui iloisesti. Tajusin mihin hän viittasi. Ärsyynnyin. 'Miksi hän arvasi näin nopeasti, että olen ihastunut häneen?' mietin harmistuneena. Terälehti katseli kiinnostuneena ympärilleen. 'Hän on tuskin ennen nähnyt muita kissoja.' mietin. "Taidatte olla, jo nyt, enemmän kuin ystäviä." Jupiterin ääni havahdutti minut haaveiluistani. Kiepahdin nopeasti. "Emmepäs. Olemme vain ystäviä. Ja sitä paitsi, tapasimme äsken. En todellakaan halua olla hänen kanssaan kumppani tai mitään." tuhahdin. Odotin, että Salamanteri saapuisi. Mitäköhän hän sanoisi nähdessään Terälehden? "Black? Missä te nukutte?" Terälehti kysyi. Osoitin hännälläni isoa tammea. "Tuon sisällä. Tai minä ja veljeni nukumme. Isä nukkuu piikkihernepesässä." kerroin. Kun olin saapunut metsään, olin opettanut isää rakentamaan klaanipesän. Pesä oli kyllä iso, eli sinne mahtuisi takuulla kaksi kissaa. Olin huomannut, että pesä oli lähes klaanien soturien pesän pituinen. Terälehti perääntyi hieman. "Anteeksi. En halua olla vaivoinanne. En vain tiedä, mitä tehdä vieraassa paikassa. Voin mennä..jos haluat." hän naukui. 'Anteeksi nyt vain, mutta en todellakaan halua että lähdet! Olet ihana ja kaunis, kiltti ja loistava! Mikä sinussa muka olisi vikana?' ajattelin tuijottaen häntä hämmentyneenä. "Itse asiassa, et saa mennä. Viherlehti on kyllä suojaisa, mutta näillä alueilla liikkuu kettuja. En halua että menet. Olet mahtava." sanoin lujasti. Terälehden silmät kimmelsivät liikutuksesta. Yhtäkkiä hän ravisteli päätään. Sitten hän hymyili ja kääntyi. Huomasin Salamanterin loikkivan leiriin. Hän hämmästyi nähdessään Terälehden. "Kuka sinä olet?" hän kysyi. "Olen Terälehti. Blackin ystävä. Olen erakko, asuin kauempana mutta tulin tänne." Terälehti kertoi. Salamanteri katsahti minuun ihmeissään. Yritin vältellä veljeni katsetta. Salamanteri nyökkäsi mutta jäi silti katselemaan minua hämmentyneenä. 'Selitän hänelle joskus myöhemmin.' mietin. Kun vilkaisin taivaalle, aurinko oli kadonnut. Ilma oli muuttunut kylmemmäksi, mutta ulkona pärjäsi silti hyvin. Yhtäkkiä tajusin: missä Terälehti nukkuisi? Ehkä Jupiter ja Salamanteri eivät halunneet häntä tänne? Onnekseni isä kutsui minut luokseen. "Black! Tule, on asiaa." hän huudahti. "Nähdään kohta, Terälehti." huikkasin naaraalle nopeasti. Loikin aukion poikki. "Asiani koskee Terälehteä. Aikooko hän jäädä yöksi?" isä kysyi. 'En tullut kysyneeksi tätä...mutta nyt on ilta, joten kai hänen on pakko?' mietin. "Kai. Ei hänellä ole paikkaa, mihin mennä." vastasin. Jupiter nyökkäsi. "Selvä. Mihin ajattelit hänen menevän nukkumaan?" hän kysyi tiedustelevasti. Hätäännyin. En ollut miettinyt sitä. "No, ehkä johonkin meidän pesistämme? Sinun pesässäsi on ainakin tilaa vaikka kokonaiselle kissalaumalle." sanoin. Jupiter heilautti häntäänsä. "No, käy se. Uskon, että Terälehti haluaa enemmän olla sinun kanssasi, joten menen nukkumaan puuhun. Sinun vuoteeseesi." hän sanoi naurahtaen. "Älä tuo kirppuja mukanasi!" kiusoittelin. Jupiter käveli kohti tammipuuta. Kipitin Terälehden luokse. Terälehti oli muotoillut sammalesta vuoteen. "Vau! Osaat muotoilla tosi hienosti. Hei muuten, saamme mennä tuohon isoon pesään nukkumaan." sanoin iloisesti. Terälehti hymyili. "Kiitos! En ajatellut saavani olla yötä, mutta tein tämän vuoteen sitä varten, että joskus tarvitsisitte uutta." hän sanoi ujosti. Nyökkäsin kiitollisena. Terälehti vaikutti ystävälliseltä. "No, et anna sitä meille, vaan käytät itse." totesin tassuttaessani sisään pesään. Siirsin oman makuusijani Terälehden viereen. Terälehti kosketti kuonollaan korvaani. "Kiitos tästä huolenpidosta, Black rakas." hän kuiskasi. 'Rakas? Sanoiko hän äsken minua rakkaaksi? Oikeastiko..' mietin hämmentyneenä. "Ole hyvä vain, Terälehti." kuiskasin hänen korvaansa. Seurasin Terälehden rinnan kohoilua. Hetken päästä naaras nukahti. Katselin Terälehteä. Hän nukkui kippurassa vuoteellaan, häntä nenän päällä. 'Tuo on varmasti lämmittävä tapa lehtikatona. Ja hän on suloinen nukkuessaankin..' mietin. En saanut unta. Mietin, millaista elämäni oli ennen kuin tapasin Terälehden. 'En ollut ehtinyt miettiä kumppaniasioita, sillä tiesin, ettei kukaan takuulla eksyisi tänne. No, olin selvästi väärässä.' mietin. Pyörin vuoteessani ja tuijotin pesän seiniä. Sitten nukahdin. Unessa olin jossakin isossa, valoisessa pesässä. Edessäni oli naaras, joka näytti Terälehdeltä. Hän makasi maassa silmät ylpeyttä loistaen. Henkäisin. Vilkaisin unen Terälehden vieressä oleviin myttyihin. Ne vikisivät. Kosketin yhtä, ja se vinkaisi ja nousi ylös. Silloin näin kauneimman ikinä nähneeni pennun. 'Onko tämä tulevaisuuteni?' ajattelin. Saisinko minä joskus aikanaan pentuja? Pesässä oli lämmintä, ja tuuli liikutteli turkkiani. Yhtäkkiä unen maailma vaihtui. Lämmin ja valoisa pesä haihtui ilmaan. Maailma täyttyi harmaalla usvalla. Tuijotin uutta unen maailmaa hämmästyneenä. 'Mikä tämä paikka on? Mihin Terälehti meni?' ajattelin kauhistuneena. Tassutin eteenpäin loputtomalta tuntuvan ajan. Yhtäkkiä tunsin jonkun kietoutuvan ympärilleni. Jonkun nahkaisen ja suomuisen. Yritin päästä irti. Kun sen keltaiset silmät osuivat minun silmiini, tajusin mikä se oli. 'Käärme!' ajattelin kauhistuneena. Yhtäkkiä harmaa usvakin katosi. Heräsin, tällä kertaa oikeasti, pesässäni. Terälehti oli jo hereillä. "Huomenta. Nukuitko hyvin?" Terälehti kysyi. Nyökkäsin, koska en halunnut paljastaa unia. "Puhuit unissasi. Näitkö painajaista?" hän kysyi. Käänsin katseeni maahan. 'Miten hän voi kuulla sen?' ajattelin. "Kyllä. Mutta se oli vain pelkkää unta." vastasin hajamielisesti. Tajusin: emme olleet syöneet aikoihin. Vatsani murahti kovaäänisesti. "Minulla on nälkä, eikö sinullakin?" kysyin Terälehdeltä. Terälehti katseli vaivautuneesti maata ja pudisti päätään. Yhtäkkiä hänen vatsansa murahti kovaa. Terälehti näytti nololta. En voinut pidätellä pientä naurahdusta. 'Hän taitaakin olla aika hauska kissa!' ajattelin iloisena. Yhtäkkiä hänen mahansa murahti taas, tällä kertaa kovaäänisemmin. Aloin nauramaan. Terälehti tirskahti. Yhtäkkiä hän alkoi nauramaan itsekin. Kun olimme nauraneet hetken, heittäydyin vuoteelleni tasaamaan hengitystä. "Mennään syömään." sanoin. Terälehti tassutti perässäni pesästä ulos. Päivä oli taas aurinkoinen: ehkä jopa lämpimämpi kuin eilinen päivä. Kävelin tuoresaaliskasalle. Kasa oli täynnä, sillä siellä oli orava, kaksi hiirtä, kolme varpusta ja vesimyyrä. Nappasin oikein pullean hiiren kasasta. Tassutin koko leirin aurinkoisimpaan kohtaan. Kipitin äkkiä tuoresaaliskasalle ja heitin Terälehdelle hiiren. Terälehti käpertyi varjoon syömään. "Hei, tule aurinkoon. Täällä on lämpimämpää." ehdotin. Terälehti pudisti päätään. "Olen mieluummin varjoisessa kohdassa." hän sanoi. Haukkasin hiirtäni. Juuri silloin Jupiter tassutteli ulos. "Huomenta! Nukuitteko hyvin?" hän kysyi. Käänsin katseeni häntä kohti. Terälehti nyökkäsi. "Nukuin hyvin. Kiitos paljon, että sain nukkua täällä." hän sanoi ujosti. "Ole hyvä vain. Ilo on meidän puolellamme." Jupiter vastasi. Olin sanomassa, että ottaisin Terälehden kaltaisen kissan vaikka väkisin leiriimme. Hän oli niin ystävällinen ja kohtelias. "Entä Black?" isä kysyi tiedustelevasti. "Tulihan sitä nukuttua." totesin. Jupiter vilkaisi minuun jotenkin merkitsevästi. 'Mitä hän mahtaa tarkoittaa?' ajattelin. Päivä oli lämmin, joten ajattelin käydä saalistamassa ja ehkä uimassa läheisessä lammessa. Söin hiireni loppuun. Menin Terälehden viereen. Terälehti kosketti kuonollaan korvaani. "Hei Terälehti, menen saalistamaan ja ehkä uimaan. Haluatko tulla mukaan?" kysyin. Terälehti hymyili ja nyökkäsi. "Mielelläni. Mutta...en osaa uida." hän naukui nolona. Kehräsin huvittuneena. "En minäkään. Käyn vain räpiköimässä." sanoin. "Jos haluatte ehtiä tänne ennen pimeän tuloa, kannattaa lähteä nyt." Jupiter huudahti. Loikkasin käpälilleni. Tassutimme Terälehden kanssa ulos. Haistelin viherlehtisen ilman tuoksuja. 'Jossain tuoksuu hiiri. Ja..myöskin kani. Ja..ihan kuin laimea mäyrän hajukin tuoksuisi jossain?' mietin. "Haistatko sinäkin sen? Tästä on varmasti kulkenut mäyrä." Terälehti huomautti. Nyökkäsin kiinnostuneena. Ei tietenkään ollut hyvä asia, että lähellä saattoi olla mäyriä. Nehän saattoivat syödä vaikka kissan! Kun kävelimme lammelle päin, mäyrän haju voimistui entisestään. Minua pelotti. "Entä jos se mäyrä on täällä?" kysyin. Terälehti näytti tajunneen saman. Yhtäkkiä pensaiden takaa löntysti valtava mustavalkoinen otus. Terälehti kirkaisi ja ampaisi pakoon. Mäyrä ei selvästikään ollut huomannut häntä. Jäin odottamaan pensaan taakse. Iso otus näytti suuremmalta kuin pentutarhan tarinoissa koskaan. Sen jäänsiniset silmät loistivat kuin pienet tähdet. Yhtäkkiä astuin kuivan oksan päälle. Oksa napsahti. Mäyrä pysähtyi. Yritin pysyä hiljaa. 'Älä löydä minua, ole kiltti!' ajattelin kauhuissani.
//Jupi? Manteri?\\

Kun kaksi nuorempaa kissaa tuijottivat molemmat minua toiveikkaasti, pyytävästi ja jopa vaativasti, en voinut vastata kieltävästi. En kyllä tosiaankaan tiennyt miten auttaa nuo kaksi aidan yli.
“Katsotaan mitä voin tehdä”, sanoin ja vilkuilin ympärilleni. Pihalla ei ollut mitään mikä voisi auttaa kaksikkoa kiipeämään aidalle.
“Oikeastikko? Pääsemmekö me metsään?” Laku naukui innoissaan. Näytti siltä, että kolli hyppäisi pian helposti yli tuon aidan innostuksensa voimin.
“Katsotaan nyt, jos voin auttaa teitä jotenkin”, sanoin rauhallisesti. Lunakin hymyili jo aika iloisesti. En saisi heitä kannettua aidan päälle niskanahastakaan, koska he olivat jo niin isoja mutta pystyisivätköhän he hyppäämään selkäni päältä? Mittailin katseellani aitaa hetken.
“Mitä, jos kiipeäisit selkääni ja hyppäisit siitä aidalle?” kysyin Lunalta. Luna nyökkäsi ja astui lähemmäs. Kyyristyin niin, että naaraan olisi helpompi kavuta selkääni. Laku katseli ihmeissään sekoiluamme, kunnes saavutin tasapainoni ja Luna pääsi loikkaamaan selästäni pois kohti aitaa. Hän sai kynsillään siitä kiinni ja kapusi hieman vaivalloisesti aidan päälle seisomaan.
“Laku sinun vuorosi”, naukaisin.
//Laku

Sipuli: 15kp

Tyrskytiikeri: 11kp

Neponen: 12kp

Laku: 30kp!

Järkäleloikka: 8kp

Puh: 8kp

Kalle: 16kp

“En minä mitään ihmeellistä. Olen käynyt kävelyllä pari kertaa tämän talon ohitse, mutta olette varmaan olleet sisällä, koska en ole nähnyt teistä kumpaakaan vielä", Sipuli kertoi pikaisesti. Nyökäytin päätäni hivenen. Mieleeni tulvahti kysymys. Sipuli ei ollut koskaan maininnut, että hän asuisi kenenkään seurassa, joten halusin kysyä asiasta.
“Onko sinulla pesätovereita?” kysyin ja Sipuli nyökkäsi hieman.
“Hänen nimensä on Pippuri. Hän on paras ystäväni ja kumppanini”, Sipuli kertoi. Pohdin hetken mitä vielä sanoisin, ja sitten oivalsin sen.
“Sipuli, voisitko sinä auttaa meitä pääsemään aidan toiselle puolen. Haluamme tutkia sitä lähistöllä olevaa metsää”, sanoin innoissani. Muistelin niitä kertoja, kun olin yrittänyt päästä aidan toiselle puolen. Vanhempana olisin varmasti tarpeeksi iso vain loikkaamaan sen päälle, mutta nyt, en pääsisi aidan yli ilman mitään apua, ja jos Luna auttaisi, hän ei pääsisi toiselle puolen. Nyt ainoa toivomme oli Sipuli. Jos naaras kieltäytyisi, joutuisimme odottamaan vanhenemistamme vielä ikuisuuden. Katsoin Lunaan ja huomasin hänen toiveikkaan katseensa. Minäkin yritin katsoa Sipulia vaativasti ja pyytävästi, sillä minä todella halusin nähdä metsän, etenkin Lunan kanssa.

/Sibuls?

Kalle kuunteli innoissaan Neposen selitystä siitä, miten tämä oli antanut köniin ei yhdelle, vaan jopa kahdelle koiralle! Nuorempi kotikisukolli ihaili kookkaampaa ja vanhempaa, sekä selvästi kokeneempaa Neposta valtavasti. Ruskeaturkkinen kolli oli takuulla urhein kissa, jonka Kalle oli koskaan tavannut!
Kalle unohti tyystin Murun, joka ei koskaan ollut tullut hänen perässään ulos kaksijalanpesästä. Vasta kun hänen ystävänsä mainitsi asiasta, vaaleaturkkinen kotikisukolli järkyttyi. Voi miten kamalaa, hän todella oli unohtanut ystävänsä kuunnellessaan niin haltioituneena Neposen tarinointia!
Neposen vastausta odottamatta Kalle käännähti ympäri ja nelisti vauhdilla kohti kaksijalanpesän seinässä komeilevaa ikkunaa. Kömeplösti kotikisu loikkasi ikkunalaudalle ja pujahti sisään pesään. Kolli kääntyi vielä ympäri muistaessaan, ettei ollut kertonut Neposelle lähtevänsä. Hän työnsi vielä päänsä ulos pesästä ja katsahti yhä samassa paikassa istuvaan ystäväänsä:
"Odota siinä, Neponen!"
Kallella oli niin kova kiire, ettei hän ehtinyt odottaa ystävän vastausta. Hän ei keksinyt nimittäin yhtäkään syytä, miksei Neponen olisi odottanut häntä. Kalle katsahti ikkunalaudan toiseen laitaan, jossa Muru oli aiemmin istunut. Nyt paikka oli tyhjä, eikä Murusta näkynyt jälkeäkään.
"Muru?! Muruuu?! Minne sinä katosit?!" Kalle huhuili kovaäänisesti ystäväänsä ja pudottautui kaksijalanpesän kovalle, puiselle lattialle. Kallen suusta pääsi hento kurr-ääni, kun hän pudottautui tälle tyypilliseen tavaan, hyvin hallitsemattomasti maahan. Murua ei näkynyt tai kuulunut, joten Kallen oli aloitettava etsinnät äkkiä. Kotikisukolli kävi läpi pesän jokaisen kolkan ja huhuili samalla kovaäänisesti ystäväänsä. Kolli kuuli kollikaksijalan vastaavan hänen huutoonsa jotain, mitä Kalle ei ymmärtänyt. Hän veikkasi, että Muru saattoi olla kaksijalan luona! Kalle tassutteli rennoin askelin nukkumapaikkaan ja katsahti kaksijalkaa, joka oli siirtynyt lepäämään nukkumapedille.
"Muru? Oletko sinä täällä?" Kalle kysyi ja kumartui maata vasten kurkistaakseen pedin alle, "Muru! Siellähän sinä olet! Mitä sinä oikein siellä teet? Neponen odottaa ulkona!"
Muru ei näyttänyt lainkaan yhtä innostuneelta kuin Kalle. Hänen silmänsä kiiluivat pimeässä, kun kirjavaturkkinen naaras katseli surkeana ystäväänsä. Muru näytti aiempaakin loukkaantuneemmalta, joka hämmensi suuresti Kallea. Kolli luuli, että tämä asia oli jo käyty läpi ja Murukin olisi halunnut nähdä Neposen...
"Tulin tänne, kun sinä jätit minut yksin ja lähdit Neposen luokse.. Mihin sinä muka minua tarvitset, kun sinulla on jo toinen ystävä..?" kotikisunaaras kysyi kovaäänisesti huokaisten. Kallesta tuntui pahalta. Miksi Muru oli loukkaantunut noin kovin siitä, että Kalle oli saanut uuden ystävän?
"Mitä sinä oikein höpiset, Muru?" Kalle kysyi ja kallisti päätään. Hän lähti tassuttelemaan lähemmäs petiä, kun kaksijalka yhtäkkiä nousi ylös pedin päältä. Se sanoi jotakin mitä Kalle ei ymmärtänyt, mutta kaksijalka vaikutti turhautuneelta. Se halusi ajaa Kallen pois. Kalle säikähti ja livahti äkkiä ovenraosta takaisin oleskelupaikkaan. Äänistä päätellen kaksijalka komensi myös Murun pois pedin alta, ja pian kirjava naaras ilmestyi hämärästä huoneesta oleskelupaikkaan Kallen luokse. Kaksijalka painoi hiljaa oven kiinni, estäen kissoilta pääsyn nukkumapaikkaan.
"Höh, miten se nyt tuolla lailla?" Kalle ihmetteli ja katseli hetken sulkeutunutta ovea, kunnes kääntyi taas Murun puoleen. Kotikisunaaraan katse oli laskeutunut hänen etukäpäliinsä, eikä hän näyttänyt iloiselta. Murun korvat olivat luimussa ja hän oli kietonut häntänsä kehonsa ympäri ja kyyristeli surkeana Kallen vieressä.
"Oletko sinä vihainen minulle jostakin?" Kalle kysyi kulmiaan kurtistaen. Muru päästi ilmoille vain raskaan huokaisun. Mitä sekin oikein tarkoitti?! Kalle ei ymmärtänyt.
"Tulisit nyt kanssani katsomaan Neposta... Pidät hänestä varmasti, kun tapaatte! Neponen on hurja koirantappaja, joka varmasti uskaltaisi tehdä mitä tahansa! Hänkin varmasti tahtoisi tavata sinut, koska sinä olet minun paras ystäväni!" Kalle alkoi taas innostua. Hän liikahteli levottomasti edestakaisin ystävänsä edessä ja toivoi, että tämä luopuisi surkeudestaan ja lähtisi ulos katsomaan Neposta. Muru nosti varovaisesti katseensa kohti Kallea.
"Noh... Jos sinä tahdot, niin ehkä minä voin tulla hetkeksi katsomaan sitä Neposta", Muru naukaisi hetken harkinnan jälkeen. Kallen kasvoille levisi iso, onnellinen hymy.
"Jipii! No niin, tule Muru! Mennään!" Kalle intoili ja lähti juoksemaan ystävänsä edellä kohti ikkunalautaa. Tällä kertaa Kalle muisti varmistaa, että Muru varmasti seurasi. Loikattuaan ikkunalaudalle, hän kääntyi ystävänsä puoleen. Muru käveli jokseenkin varautuneen oloisena huoneen toiselta laidalta Kallen luokse ja loikkasi ystävänsä viereen.
Kalle työntyi ystävänsä edellä pihalle pesästä ja loikkasi ulkotarhan pohjalle. Naamiokuvioinen kotikisu loikkelehti iloisena tarhan toiselle laidalle Neposen luokse. Hän katseli verkkoaidan läpi ystäväänsä ja kääntyi sitten esittelemään kaksi kissaa toisilleen:
"Neponen, tässä on minun paras ystäväni ja pesätoverini, Muru! Voi miten jännittävää! Meillä tulee varmasti olemaan todella hauskaa kolmestaan!"
Muru pysytteli etäämmällä ja katseli varautuneena suurta kotikisua, joka istui heidän tarhansa ulkopuolella. Kalle oli Murun varautuneisuudesta huolimatta vakuuttunut siitä, että he tulisivat vielä pitämään hauskaa, kunhan kaksikko olisi vain tutustunut paremmin!

//Muru tai Neponen?

Tunnustelin viiksilläni tunnelin suuta. Järkäleloikka oli päättänyt, että etsisimme suojaa metsästä kaksijalkojen paikan sijaan, mikä oli minusta ihan ymmärrettävää - minäkään en halunnut törmätä mihinkään uuteen Keijukaiseen, joka pakottaisi meidät jäämään outojen eläinten kansoittamaan kaksijalkalaansa ja ryhtymään uskollisiksi palvojikseen. Olin saanut tarpeekseni kaikesta sellaisesta. Asiat olivat paremmin kahden Järkäleloikan kanssa.
“Meidän täytyy varmistaa, että maa ei sorru niskaamme yllättäen”, kumppanini urahti mietteliään kuuloisesti työntäessään päänsä sisään tunnelin suuaukosta.
Väräytin viiksiäni huvittuneena. “Ja miten me sen teemme? Menenkö minä tunneliin sillä välin kun sinä kokeilet pomppia sen yläpuolella ja katsotaan, romahtaako se päälleni?” hyrisin vitsikkäästi. Järkäleloikan suunnalta kuului nauruntuhahdus.
Hän peruutti ulos ja katsahti minuun. “Riittää, että kuljemme vähän matkaa eteenpäin tunnelissa ja tunnustelemme kattoa tassuillamme. Jos se vaikuttaa tukevalta, uskallamme pitää suojaa siellä”, kolli maukui rauhallisesti.
Toisinaan Järkäleloikan viisaus löi minut ällikällä. Olin aina pitänyt häntä enemmän fyysisenä toimijana, mutta oli selvää, että myös kollin pään sisällä oli vilkas ajatusmaailma. Hänellä oli tapana analysoida mahdolliset riskitekijät tarkkaan, ennen kuin teki päätöksensä, ja olin sitä mieltä, että juuri se piirre oli pitänyt meidät tähän asti hengissä. Voi kuinka rakastinkaan tuota kollia.
“Teidän jälkeenne, tunneliasiantuntija”, virnistin Järkäleloikalle ja huiskautin hännälläni kohti tunnelin suuta. Lehtikaton läpi pääsi koko ajan enemmän vesipisaroita. “Haluan pois tästä sateesta, ennen kuin kastun kokonaan.”
Järkäleloikka astui edeltä tunneliin, ja minä seurasin heti hänen kannoillaan. Tasaisin väliajoin kolli kohosi takajalkojensa varaan ja tunnusteli etutassuillaan multaista kattoa. Tunnelinpohjalle rapisi kuivaa maa-ainesta, mutta ei mitenkään niin paljon, että siitä olisi pitänyt olla huolissaan. Minäkin yritin aina välillä matkia kumppanini esimerkkiä, mutta oli selvää, että tunnusteluni oli yhtä tyhjän kanssa. Oli parempi jättää tunnelin turvallisuuden luokittelu Järkäleloikan vastuulle.

//Järksy?

Olin ihan tavallisella kävelylläni aitojen päällä, kun kuulin Lakun iloisen huudahduksen. Nuorempi kolli huusi nimeäni ja juoksi lähemmäs. Loikkasin alas aidalta kollin eteen ja huomaisin toisen kissan, joka kipitti Lakun perästä ystävänsä vierelle. Pian Laku esitteli valkoisen naaraan Lunaksi. Lakun innokkaiden esittelyjen jälkeen Luna näytti hieman ärsyyntyneeltä tulostani mutta en antanut sen häiritä. Nyökkäsimme ja tervehdimme toisiamme kuten kuuluikin.
Mitä olet tehnyt viime aikoina?” Laku kysyi hymyillen leveää iloista hymyään. “Me olemme viettäneet paljon aikaa Lunan kanssa. Olemme leikkineet paljon eri leikkejä ja tehneet kaikenlaista yhdessä. Hän on erittäin mainio ystävä.”
“En minä mitään ihmeellistä. Olen käynyt kävelyllä pari kertaa tämän talon ohitse mutta olette varmaan olleet sisällä, koska en ole nähnyt teistä kumpaakaan vielä", kerroin pikaisesti. Jätin tahallaan osan tarinasta kertomatta mutta en uskonut, että heidän oli tarpeellista tietää Leidistä tai Pippurin sairaudesta heti ensimmäisenä. Pippurihan oli jo parantunut joten sekään ei ollut ajan kohtaista enää nyt. Laku näytti taas haluavan sanoa jotain, joten hiljenin ja katsoin häntä odottavasti.
//Laku?

Istuin kaksijalanpesän ulkopuolella Lunan vierellä. Olimme painautuneet täysin toisiamme vasten kehräten onnellisesti. Pian kuulin lähistöltä ääntä. Kääntelin korvaani yrittäen kuulla tarkemmin tämän äänen. Avasin silmäni ja huomasin valkoisen turkin vilahduksen ja pian se oli jo aidalla.
“Sipuli!” huusin innoissani naaraan vierailusta ja juoksin tätä vastaan. Luna horjahti, kun lähdin yhtäkkisesti hänen viereltään. Valkoinen naaras katsoi minua kuparisilla silmillään ärsyyntyneenä, mutta käppäili vain nätisti ja arvokkaasti vierelleni tervehtimään Sipulia.
“Miten sinulla on mennyt?” kysyin sipulilta leveästi hymyillen. “Tässä on Luna. Hän on paras ystäväni.”
Tuon sanottuani Luna paransi ryhtiään ja kehräsi iloisesti. Laskin häntäni hänen selälleen.
“Ja Luna, tässä on paljon puhumani Sipuli, josta olen puhunut sinulle kyllä enemmän kuin tarpeellista”, esittelin vielä Sipulinkin. Lunan mieliala tuntui laskevan esitellessäni Sipulin.
“Hei vaan, hauska tavata sinut Luna”, Sipuli naukui iloisesti. Luna nyökäytti päätään.
“Kuten myös”, naaras naukaisi.
“Mitä olet tehnyt viime aikoina?” kysyin Sipulilta iloisesti hymyillen. “Me olemme viettäneet paljon aikaa Lunan kanssa. Olemme leikkineet paljon eri leikkejä ja tehneet kaikenlaista yhdessä. Hän on erittäin mainio ystävä”, sepostin ja laskin pörröisen häntäni Lunan selälle. Luna laski päänsä lavalleni ja kehräsin iloisesti.

//Sipuli?

Puh istui Nasun kanssa Nasun uudessa ulkoilutarhassa. Se oli Puhista todella hieno, siellä oli erilaisia kiipeilypuita ja paljon leluja! Ja mikä tärkeintä, Nasun kaksijalka oli piilottanut uuteen ulkoilutarhaan paljon herkkuja. Nasu ei ollut uskaltautunut hetkeen ulos, sillä kolli oli törmännyt viime reissulla koiraan. Puhista oli kiva, että Nasulla oli niin kiva kaksijalka, että kolli oli saanut ikioman ulkoilutarhan!
“Katso minua, Nasu!” Puh naukaisi, sillä hän halusi ystävänsä huomion ja teki hieman kömpelön loikan päästäkseen korkeammalle kiipeilypuussa.
“Katso minua, olen kaikista korkein kissa mitä tässä kaksijalkalassa on koskaan nähty!” Puh hassutteli ja sai Nasun nauramaan. Kermanvärinen kolli oli iloinen nähdessään hymyn ystävänsä kasvoilla. Olihan Nasu ollut aina arka, mutta kolli oli vetäytynyt takaisin kuoreensa koiraepisodin jälkeen. Puh ei tiennyt mitä tehdä, jotta voisi saada Nasun taas seikkailemaan hänen kanssaan. Kolli arveli tarvitsevansa apua, mutta kenen? Hän tunsi kyllä ainakin Kallen ja Murun, he uskalsivat käydä ulkona! Puh päätti, että kävisi jonain kauniina päivänä etsimässä ystävykset hänen käpäliinsä ja pyytäisi heidät puhumaan Nasulle ulkoilun hyvistä puolista. Kuten siitä, että mistä tahansa saattaisi löytää ruokaa tai uusia ystäviä. Puhista ne olivat ainakin todella hyviä puolia. Nyt kun Puh mietti, hän ei ollutkaan hetkeen jutellut kummallekaan kissalle. Puh ei juuri nyt edes muistanut missä he asuivat, mutta päätti selvittää asian heti pikimmiten! Mistähän hän aloittaisi? Loistotassu voisi tietää jotain tai sitten hänen emonsa Daisy. He ainakin ulkoilivat vapaana, ja olisivat saattaneet voida törmätä Kalleen tai Muruun. Puh katseli verkon läpi ulkomaailmaan ja seuraili tarkasti tarhan ohi liihottelevia perhosia. Ne olivat Puhista hienoja ja kiehtovia. Niitä saattoi nähdä missä värissä tahansa! Puh sohi tassullaan verkkoa leikkisästi hän halusi leikkiä perhosten kanssa! Se sai kuitenkin Nasun vingahtamaan säikähtäneenä. Puh käänsi katseensa pieneen ystäväiseensä hämmentyneenä. Oliko hän tehnyt jotain väärää? Puh oli vain halunnut leikkiä perhosten kanssa!
“Pu-Puh, siihen voi tulla re-reikä ja sitten me-metsäkissat pääsevät tä-tä-tänne”, Nasu huolehti säikkynä ja loikkasi Puhin vierelle päätään pudistellen. Kolli laski tassunsa verkolta ystävänsä selän päälle ja sukaisi kollin päälakea rauhoittavasti:
“Nasu, ei ole mitään hätää! Minä suojelen sinua kaikelta, eivät he tule tänne varastamaan meidän ruokiamme! Varmasti Kalle ja Muru suojelevat myös, kunhan vain löydän heidät.”

Järkäleloikka seurasi huvittuneena kumppaninsa kalastusyrityksiä. Tyrskytiikeri oli entinen eloklaanilainen ja kolli oli kertonut, että Eloklaanissa vaalittiin uimista. Kolli oli todellakin enemmän yhteisöläinen, sillä Järkäleloikka ei uskaltanut jättää kumppaniaan sekuniksikaan valvomatta, jos lähistöllä oli vettä. Kai kolli uimisen alkeet osasi, mutta… Tilanne oli silti toivoton, ainakin kalastamisen suhteen.
“Eiköhän sitten mennä!” Järkäleloikka naukaisi vesipisaran tipahtaessa hänen nenälleen ja sen kautta maahan. Järkäleloikan sininen katse osui kaksijalkalaan, joka tarjoaisi varmasti suojapaikan kahdelle kulkurille. Sinne kolli ei kuitenkaan astuisi edes yhdellä käpälällään. Ties millainen uusi hirmuvaltias kätyreineen siellä odottaisi.
“En tahdo törmätä uuteen Keijukaiseen”, tummaturkkinen kissa virnisti kumppanilleen ja kääntyi sitten toiseen suuntaan.
“Sitä paitsi minä en luota noihin eläimiin”, kolli lisäsi hieman epäluuloisena kumppanilleen. Ne olivat pelottavan isoja ja tietyllä tapaa karmivia, vaikka Järkäleloikka ei sitä sanallisesti paljastanutkaan. Hän halusi pitää Tyrskytiikerin turvassa ja koki, että turvallisinta olisi välttää riskialttiita alueita. He lähtivät sitten kulkemaan kohti lehtevää metsää, josta kolli arveli löytyvän kasoittain suojapaikkoja.
“Löytyisiköhän täältä jostain käärmeitä, kerta kalastusyrityksesi meni miten meni. Olen kuullut, että täällä päin on pelkästään käärmeitä ja kalaa tarjolla, joten…”, Järkäleloikka pohdiskeli ja kiusoitteli viikset värähdellen. Hän tiesi kuinka Tyrskytiikeri inhosi käärmeiden makua ja huomasikin pienen, huvittuneen inhon nousseen hänen kasvoilleen.
“Sinulta sangen julmaa kiusata näin vanhaa ja nälkäistä kissaa!” Tyrskytiikeri tuhahti viikset värähdellen ja tuuppasi leikillisesti kumppaniaan, jonka katse söi kaunista metsää. Sade oli kastellut pensaita ja puita, saaden ne kimaltelemaan. Vaikka taivas olikin harmaa, oli kollin mieli suorastaan vaaleanpunainen. 'Tyrskytiikeri, miten saatkin minut näin romanttiseksi höpsöksi..', Järkäleloikka ajatteli ja hymy puski väkisin hänen kasvoilleen. Kolli oli vain jotain mitä hän oli toivonut koko elämänsä ajan ja heidän yhteinen seikkailunsa oli vasta alkutekijöissään. Suurikokoinen kissa tiesi haluavansa viettää Tyrskytiikerin rinnalla elämänsä jokaisen päivän. Vaikka sataisi ja ukkostaisi kuinka paljon, vaikka olisi kuinka kylmä sää.. Järkäleloikan mieli oli siitä huolimatta lämpöinen.
"Herätys, komistus. Täällä olisi jonkinlainen tunneli. Miten olisi tämä?"
Raidallisen kissan ehdotus herätti Järkäleloikan takaisin tähän maailmaan ja kolli kurkisti koloon uteliaana. Siellä ei ainakaan löyhkännyt minkään pedon tuoksu, joten kolli arveli sen olevan turvallinen paikka heille kahdelle. Vielä pitäisi varmistaa kolon olevan turvallinen, vailla romahdusvaaraa. Hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.

//Tyrkky?

Valjaat napsahtivat, kun kaksijalka laittoi ne kiinni. Naukaisin innokkaasti ja kuulin toisen napsahduksen, kun kaksijalka laittoi vielä Lunankin valjaat kiinni.
“Viimeinkin pääsemme lenkille”, valkoinen naaras naukui hänkin innoissaan. Nyökyttelin päätääni ja olin vähällä puhjeta innosta.
“Emme ole pitkään aikaan käyneet lenkillä valjaissa”, nau'uin innokkaasti. Luna tuli vierelleni kehräten.
“Niinpä. Oli jo aikakin”, naaras naukui hieman huvittuneella äänellä. Painoin pääni häntä vasten hetkeksi ja otin sen sitten pois.
“Valmiina?” kysyin, kun kaksijalka asetti karvattoman etukäpälänsä liikkuvan seinän aukaisevalle kahvalle.
“Todellakin!” Luna huusi ja seinä aukesi. Pyyhälsimme molemmat ulos täyttä vauhtia ja olin kaatua, kun valjaissa kiinni oleva naru loppui kesken. Sihahdin harmistuneena ja katsoin kauemmas tassut innosta kihisten.
Auringon porotus alkoi heti lämmittää turkkiani ja minulle alkoi tulla saman tien kuuma. Naukaisin, jotta kaksijalka kiristäisi tahtia ja se toimi. Kaksijalka otti minut kiinni ja silitti minua hieman, sitten lähdin taas kovaa vauhtia eteenpäin. Luna saapui vierelleni.
“Tämä on niin kivaa!” naaras julisti ja kehräsin myöntyvästi. Luna oli minulle korvaamaton ystävä ja en halunnut koskaan menettää häntä.
Polkuanturani tuntuivat palavan kävellessäni kuumalla maalla, joten siirryin hieman viileämmälle nurmelle kävelemään. Kaksijalka kulki eteenpäin ihan hyvää vauhtia ja pian olimme pienen puiston vierellä. Kaksijalka kuljetti minut ja Lunan sisään portista ja päästi meidät irti naruista malkoisen luottavaisesti.
Lähdin juoksuun puiston laitoja seuraten, mutta en missään nimessä ollut aikeissa karata. Halusin vain kuluttaa ylimääräistä energiaa.
Pian huomasin suuren lammikon keskellä puistoa. Sen yli kulki kaksijalkojen kulkuväyliä - siltoja. Lammen vesi kimalteli auringonsäteiden osuessa siihen.
Laskin tassuni varovasti viileään veteen ja tunsin heti halua loikata päätä pahkaa veteen. Kuitenkin olin fiksu ja loikkaamisen sijaan astelin varovasti veteen varoen teräviä kiviä ja keppejä ja muitakin esineitä, mitä lammen pohjaan oli ajan mittaan kertynyt.
Huomasin pienen matkan päässä itsestäni hopeisen vilahduksen ja huomasin kalan uivan leppoisasti lähistöllä. Innoissani loikin sitä päin ja yritin saada sen kiinni.
Epätoivoisesta yrityksestäni huolimatta kala pääsi nopeasti karkuun ja meni piiloon, enkä löytänyt sitä enää. Tuhahdin hieman turhautuneena, mutta se ei estänyt iloani. Lähdin uimaan ympäri lampea ja, kun olin viimein valmis, tepastelin kaksijalkani luokse. Kaksijalka oli löytänyt kavereita ja mörisi niiden kanssa ystävällisesti ja iloisesti. Hyppäsin kaksijalkani jalkaa vasten ja sain tämän huomion. Se silitti minua vähäsen ja sitten hätisteli takaisin leikkimään.
Hieman tuohtuneena siitä, että minut oli vain hätistelty pois, tömistelin Lunan luokse. Naaras yritti kiivetä puuhun, mutta leikattujen kynsien takia se ei tuottanut kauheasti tulosta. Päästin pienen mrrau-naurahduksen saapuessani täysin tämän luo.
“Leikatut kynnet mahtavat olla suurin ongelmamme vapauden tiellä”, totesin ja Luna kääntyi ärtyneenä minua kohti.
“Ihan epäreilua. Näitä kynsiä saa kasvattaa seuraavat 6 kuuta ennenkuin pystyn kiipeämään edes hiirenmittaa. Tahtoisin vain päästä edes ensimmäiselle oksalle”, naaras valitti. Menin hänen vierelleen ja sipaisin kielelläni hänen korvansa takaa.
“Kyllä se siitä. Teroita niitä vain säännöllisesti niin ehkä pääset vielä ylös”, rauhoittelin. Luna käänsi lempeän katseensa minuun ja painoi kuononsa lavalleni.
“Olet aina tukenani. Miten voisinkaan ikinä kiittää sinua”, Lunan sanat olivat lämpimät ja täynnä rakkautta. Hymyilin onnellisesti.
“Älä vaan koskaan jätä minua”, nau'uin naaraalle. Hän hymyili ja kehräsi minulle.
“En jätäkkään. Olen aina luonasi, jos sinä olet minun.”

Ulkona jyrisi ukkonen. Katsoin ulos peloissani ja laskin häntäni suojelemasti Lunan selälle. Naaras painautui minua vasten hitusen hänkin täristen.
“Eihän salama iske meitä”, piipitin.
“Ei tietenkään höpsö! Ei salama tänne sisälle pääse iskemään… ainakaan ehkä”, Luna naukui vierelläni rohkeasti. Hymyilin hänelle ja painauduin lujemmin hänen valkoista turkkiaan vasten.
“Ja vaikka osuisikin, minä suojelisin sinua”, Luna sanoi vaimealla äänellä, joka oli peittyä ukkosen luoman kamalan jyrinän alle. Karvani nousivat pystyyn ja luimistin korvani.
“Miksi se jyrisee noin kovaa!” valitin puristaen silmiäni kiinni. Luna vierelläni alkoi liikehtiä.
“Siirrytään raapimapuulle”, valkoinen naaras naukui. “Voimme maata siellä lämpimillä pedillä.”
“Joo!” innostuin ajatuksesta päästä kauemmas ikkunalta. Loikin Lunan kanssa yhtä matkaa raapimapuulle ja loikkasin ylemmälle pedille. Naaras näytti miettivän mihin kohtaan itse menisi ja tuli sitten ylemmälle pedille kanssani. Kehräsin hieman, mutta lopetin, kun uusi jyrähdys tuli. Luna ryhtyi pesemään minua kuin emo pentuaan.
“Älä pelkää. Ei ukkonen voi sinua satuttaa, kun olet täällä sisällä kanssani”, naaras naukui. Katsoin hänen kauniisiin kuparin värisiin silmiinsä ja hymyilin.
“Kiitos.”

Kaivoin aidan juurta. Se oli kulma jossa maa oli muutenkin jo aika kuopalla. Ajatteli, että saattaisin onnistua ehkä karkaamaan, jos vain kaivaisin kuopan aidan viereen.
Virnistin iloisesti, kun aloin nähdä jo kohdan, missä aita loppuu. Pääsisin katsomaan millaista oli aidan toisella puolen. Olinhan minä käynyt valjaissa ulkona, mutta en koskaan täysin aidan toisella puolen. Saatoin nähdä metsän hieman kauempana ja halusin käydä siellä. Heitin häntääni puolelta toiselle innoissani ja olin jo pian valmis hakemaan Lunan, kun kuulin kaksijalan kamalan huudon. Se rynnisti luokseni ja pukkasi minut pois. Se alkoi kauhoa vaivalla kaivamaani kuoppaa taas täyteen. Närkästyneenä tallustelin sitten pois.
Luna katsoi minua viikset huvittuneena väpättäen.
“Kaksijalka taisi todella suuttua”, hän hihitti ja tuli lähemmäs. Naaras puhdisti turkkiani kaikesta mullasta, mitä siihen olin kerännyt.
“Olin viiksikarvan päässä vapaudesta. Olisin halunnut nähdä millaista on aidan toisella puolen”, marisin.
“Mutta sinähän tiedät. Siellä on vain lisää kaksijalanpesiä”, Luna sanoi rauhoittelevaan sävyyn.
“Ei tuolla suuntaa. Siellä olisi kokonainen metsä tutkittavana! Saattaisin päästä kokeilemaan sitä metsästämistä! Ihan typerää, ettemme saa mennä sinne ilman kaksijalkaa, kyllä minä tulisin takaisin”, valitin edelleen.
“Ei se mitään. Kyllä me ehkä joku päivä pääsemme näkemään metsän”, Luna naukui vielä ja lähti sitten takaisin sisälle. Kurkkasin vielä lapani yli kaksijalkaan joka värkkäsi jotai aidan juurella tuohtuneena ja työnnyin sitten Lunan perässä sisään.
“Tiedätkös. En ole kerennyt kertoa sinulle, mutta tapasin yksi päivä erään toisen naaraan”, sanoin Lunalle, kun pääsin sisään. Naaras kääntyi katsomaan minua närkästyneenä.
“Kuka hän oli? Mitä hän halusi!” Luna huusi.
“Hänen nimensä oli Sipuli. Hän asuu parin kaksijalanpesän päässä. Hän oli mukava, mutta ei yhtä mukava kuin sinä”, kerroin ja hieroin kuonoani rauhoittavasti Lunan poskea vasten. Naaras rauhoittui hieman.
“Olisi varmasti mukava tavata hänet”, hän totesi. Nyökäytin päätäni.
“Ensi kerralla haen sinut tutustumaan häneen!” ehdotin iloisena. Luna hymyili takaisin ja sulki silmänsä. Ikkunasta tuleva valo osui naaraaseen ja hän hohti kuin taivaalta tippunut enkeli.
Vasta nyt tajusin kuinka paljon olin tähän naaraaseen oikeasti tykästynyt. Siitä lähtien, kun hän oli muuttanut samaan taloon kanssani, hän oli lähentynyt kanssani päivä päivältä enemmän.
“Lupaan, etten jätä sinua yksin tai pimentoon enää koskaan.”
“Lupaat?”
“Lupaan.”

Neponen alkoi käydä kärsimättömäksi, kun Kallella kesti niin kauan ilmestyä paikalle. Ruskea kolli istui kuitenkin ryhdikkäästi aloillaan Kallen ulkotarhan ulkopuolella ja ilahtui heti nähdessään naamiokuvioisen kollin tupsahtavan ulos ikkunasta ja loikkivan hänen luokseen.
"Hei Neponen! Hauska nähdä! Mitä sinulle kuuluu? Oletko käynyt seikkailulla?" Kalle naukui kovaan ääneen yhtä innostuneena kuin yleensäkin. Neponen nousi seisomaan ja nosti häntänsä sekä leukansa ylpeänä pystyyn.
"Voi kuule, olenpa hyvinkin! Annoin juuri eilen kahdelle isolle koiralle kuonoon", Neponen sepusti.
"Oikeastiko?! Vau! Miten teit sen?" Kallen silmät loistivat ihailusta. Neponen nautti kovasti saamastaan huomiosta.
"No, ne tulivat eteeni ja alkoivat haukkumaan niin, että isot hampaat näkyivät. Mutta minua ei pelottanut. Sanoin: pois edestäni, senkin kuolakuonot! Päästin hurjan taisteluhuudon ja hyökkäsin niiden kimppuun. Viilsin samaan aikaan molempien kuonoja etutassuillani", Neponen keksi tarinan nopeasti, mutta eläytyi siihen tunteikkaasti. Kalle kuunteli silmät pyöreinä ja korvat höröllä.
"Mitä sitten tapahtui?" nuorempi kolli kysyi tohkeissaan.
"Niiden silmistä paistoi pelko ja ne vinkuivat kuin hiiret! Mutta päästin ne pakoon. En ole sentään mikään sydämetön tappaja", Neponen lopetti rintakarvat pörheänä. Kalle tuijotti häntä hetken suu raollaan ja silmät pyöreinä. Sitten nuorempi kolli alkoi polkea maata jaloillaan innoissaan.
"Vau! Sinä olet tosi rohkea, Neponen!" Kalle naukaisi siniset silmät loistaen. Neponen tunsi niin isoa ylpeyttä itsestään ja tarinastaan, että alkoi melkein itsekin uskoa tarinaansa. *Olen maailman rohkein kolli*, Neponen totesi mielessään. Hän oli vakuuttunut, että pystyisi toimimaan juuri niin kuin hänen kertomuksessaan, jos vain tilanne vaatisi.
"No, tein mitä kuka tahansa urhea kolli olisi tehnyt", Neponen sanoi vaatimattomasti. Silloin häneen mieleensä muistui Kallen asuintoveri, jonka hän oli hetki sitten nähnyt ikkunassa Kallen vierellä. Neponen ei ollut vielä tavannut tätä kirjavaa naarasta kertaakaan, josta Kalle oli kyllä useaan otteeseen höpöttänyt. Neponen ei kuitenkaan muistanut naaraan nimeä... Kolli vilkaisi uudelleen ikkunan suuntaan.
"Mihin se sinun kaverisi jäi?" Neponen uteli. Kalle käännähti ympäri hätääntyneen oloisena.
"Voi ei! En tiedä! Minun piti esitellä sinut Murulle!" nuori kolli voihkaisi surkeana, kuin jotain kamalaa olisi tapahtunut. Neponen kurtisti kulmiaan, kun Kalle ei katsonut hänen suuntaansa. Neposta ärsytti, että Kalle puhui Murusta niin kuin tämä olisi ollut tärkeämpi kuin Neponen... Neponen mietti, mahtoiko Kalle olla ihastunut Muruun. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras oli näyttänyt kieltämättä melko viehättävältä Neposenkin mielestä. Neponen tunsi kateuden pistoksen. Kolli vakuutti kuitenkin itselleen, että Muru valitsisi varmastikin hänet ennemmin kuin Kallen, kunhan vain näkisi, miten hieno kolli Neponen oli! Isompi ongelma olikin se, että Neponen halusi omia Kallen itselleen. Kalle oli hänen ystävänsä, ja Muru oli selkeästi heidän ystävyytensä tiellä... Suuri ruskea kolli nautti naamiokuvioisen kollin seurasta niin kovasti, ettei hän olisi halunnut jakaa Kallen huomiota kenenkään kanssa. Niin tärkeä uudesta ystävästä oli hänelle tullut.
"Ei se mitään, voit esitellä meidät joskus toiste", Neponen sanoi ja yritti saada nyrpeän ilmeen pois kasvoiltaan onnistumatta. Hän oli kuitenkin mennyt niin syvälle itseensä, että huomasi vasta nyt Kallen jo rymistelevän takaisin sisälle ikkunaluukusta. Oliko Kalle mennyt hakemaan Murua? Neponen ei ymmärtänyt, miksi hänen ystävänsä oli lähtenyt takaisin kaksijalanpesäänsä niin kovassa paniikissa.
"Odota siinä, Neponen!" Kallen pää tupsahti takaisin ulos luukusta silmänräpäyksen ajaksi. Neponen huokaisi dramaattisen äänekkäästi ja pohti, lähtisikö hän pihasta. Neposesta tuntui, ettei Kalle arvostanut heidän ystävyyttään, kun tämä oli noin vain yhtäkkiä hylännyt Neposen yksin pihalle. Toisaalta Neposta houkutti kyllä jokseenkin tavata tämä Muru. Kollista tuntui aina yhtä hyvältä saada uusia ihailijoita... Siitä olikin aikaa, kun Neponen oli viimeksi nauttinut kahden kissan huomiosta yhtä aikaa. Niinpä kolli jäi istumaan paikalleen ja odottamaan kärsimättömänä, että Kalle palaisi takaisin kirjava naaras mukanaan.

//KalleMuru

Hopeinen välähdys pinnan alla veti huomioni puoleensa. Kyyhötin astinkiven päällä kömpelösti kyyryssä ja seurasin katseellani kalan liikkeitä vedessä. Kun se ui tarpeeksi lähelle kyttäämispaikkaani, koukkasin tassuni äkkiä veteen. Ahven oli kuitenkin vikkelämpi, ja se oli ehtinyt polskia kauemmaksi jo ennen kuin olin ennättänyt rikkoa pintajännityksen.
Oma liikkeeni oli kuitenkin sen verran tehokas, että se veti minut mukanaan puroon. Molskahdin veteen rääkäisten.
"Kaikki kunnossa?" Järkäleloikan huolestunut nauku kuului rannalta. Suuri, tummaturkkinen kolli hölkytti vedenrajaan.
Nousin seisomaan kylkiini ulottuvassa vedessä ja heilautin kastuneita korviani. "Liukas piru…" mutisin kahlatessani ruohikolle. Seisahduin Järkäleloikan viereen ja ravistelin enimmät vedet turkistani. Tumma kolli sihahti närkästyneesti. Vilkaisin häneen pilke silmissä. "Ei kai iso kissa pieniä vesipisaroita pelkää?"
Järkäleloikka väläytti minulle mukamas vihaisen katseen, mutta hänen hilpeästi värisevät viiksensä paljastivat hänen todelliset tuntemuksensa. "En tiennyt, että osaat kalastaa", kumppanini ihmetteli.
Istahdin alas ja lipaisin toista tassuani. "En minä osaakaan", vastasin muina kissoina.
Järkäleloikka kohotti kulmiaan. "Mitä ihmettä sinä sitten oikein yritit äsken?"
"No kalastaa", nostin katseeni kollin sinisiin silmiin ja virnistin. "Ainahan sitä voi kokeilla."
Jostain kaukaa kuului jyrähdys. Taivaalle oli alkanut kerääntyä tummia pilviä, ja tuuli oli muuttunut yhtäkkiä navakammaksi. Luvassa oli sadetta ja ukkosta. Mahtavaa.
"Meidän pitäisi etsiä suojaa jostakin", naukaisin Järkäleloikalla samalla kun pyyhin katseellani lähitienoota. Puron toisella puolella oli lehtevä metsä, kun taas tällä puolella vähän kauempana oli omituinen kaksijalkojen alue, jossa oli vielä omituisempia, isoja, mustavalkoisia eläimiä. Siellä näkyi kuitenkin olevan paljon isoja rakennuksia, joista saattaisi löytyä sateensuojaa. Katsahdin takaisin kumppaniini ja odotin hänen mielipidettään.

//Järksy?

Katselin pettyneenä, kun Laku katosi omaan taloonsa. Huokaisin ja käännyin ympäri. Tassutin takaisin omalle pihallemme ja hyppäsin vihreälle nurmikolle. Meinasin kompastella jalkoihini mutta onneksi en, sillä Pippuri pisti juuri päänsä ovesta ulos.
“Hei”, Sipuli naukui

Tepastelin Pippurin ja minun pihani aidalla. Tarkastelin ympäristöä korvat pystyssä valppaasti. Nenäni värisi haistellen koko ajan uusia hajuja. Viherlehti oli vihdoin saapunut! Räpäytin silmiäni hitaasti ja nautin auringon säteiden luomasta lämmön tunteesta turkillani. Avatessani silmäni näin perhosen lepattelevan kohti minua. Viherlehden ensimmäinen perhonen! Se oli kaunis sinisiipinen yksilö. Kaunokainen lepatteli kohti minua ja asettui rintaturkilleni. Se availi siipiään nätisti. Hymyilin ja katselin, kun se hetken päästä lenteli pois. Käänsin katseeni ja se osui sattumalta kermanväriseen kissan, joka istuskeli samalla aidalla ilmeisesti oman talonsa puolella. Häntäni nousi pystyyn, kun tunnistin vanhuksen Leidiksi. Astelin nätisti hänen luokseen.
“Hei Leidi”, naukaisin iloisesti. Vanha naaras oli entuudeltaan minulle tuttu joten rentouduin hänen seurassaan heti. Emme kuitenkaan lukeneet toisiamme ystäviksi mutta halusin todella kovasti pitää häntä sellaisena, sillä minulla ei oikein koskaan ole ollut ystävää. Onhan Pippuri todella hyvää seuraa mutta kumppanuus ja ystävyys ovat kaksi eriasiaa.
“No hei Sipuli”, Leidi naukui ja kääntyi minua kohti.
“Viherlehti on todella saapunut”, vanhempi naaras jatkoi ja taputti hännällään paikkaa vieressään. Istuuduin hänen viereensä ja kiedoin häntäni käpälilleni.
“Todella. Näin juuri kauniin perhosen. Sillä oli siniset siivet”, nau’uin vieläkin aivan perhosen lumoissa. Leidi nyökytteli.
“Niitä on ollut täällä suunnilla paljon viime viherlehtien aikoihin”, hän vastasi. Leidi ei varmaankaan muistanut aina, että minäkin olin asunut pennusta asti hänen naapurissaan. Ymmärsin kyllä. Vanhana oli varmasti paljon muistettavaa.
“Niin. Perhoset ovat kauniita ja ihmeellisiä. Niillä kun voi olla minkä väriset siivet vain!” sanoin iloisesti.
“Mitä Pippurille kuuluu? En ole nähnyt häntä hetkeen ulkona”, Leidi kysyi ja katsoi minua silmiin.
“Hänellä on ollut hiukan nuhaa mutta hän on jo paranemiin päin. Kävi hän eilen kyllä ulkona kanssani”, kerroin. Pippurin nuha oli jo melkein poissa mutta hän oli päättänyt pysytellä sisällä toistaiseksi kunnes hänen olonsa kohenisi. En ollut huolissani kollista sillä hän kertoisi kyllä, jos joku olisi pahasti pielessä.
“Pikku nuhaa vain”, toistin itseäni. Olin kieltämättä vähän huolissani kumppanistani, jos oikein ajattelin.
“Ei tarvitse olla huolissaan. Hän selviää kyllä. Nuori vahva kissa, kun on”, Leidi naukui ja kietaisi häntänsä tiukemmin käpälilleen. Leidi tunsi minut liian hyvin.
“Niin”, sanoin ja katsoin käpäliäni.
“Tapasin tuossa yhtenä päivänä uuden kissan - Lakun. Oletko kuullut hänestä?” nau’uin ja nostin katseeni Leidin silmiin. Vanha naaras näytti heti kiinnostuvan.
“En! Kerro toki lisää. Missä hän asuu?”
“Parin pihan päässä meidän pihastamme. En oikein tiedä muuta. Hän vaikutti olevan aika nuori”, kerroin uteliaalle seuralaiselleni. Vilkaisin pihaani kaipaavasti. Vetäytyisin mielelläni vanhuksen seurasta mutta en viitsinyt sanoa hänelle siitä.
“Mene vain, jos tahdot minä kyllä selviän yksinkin”, Leidi sanoi katsoen minua jopa pelottavan tietäväisesti. Nyökkäsin nopeasti ja häivyin paikalta. Tassutin aidalla ja loikkasin alas pihalleni. Oman pihan nurmi tuntui mukavalta käpälien alla. Livahdin sisään omaan talooni. Näin heti Pippurin omalla makuupaikallaan. Kipitin tuon luokse ja käperryin hänen viereensä.
“Missä olet ollut?” Pippuri kysyi hieman käheällä äänellä.
“Olin vain ulkona. Tapasin Leidin”, nau’uin. Nyt maatessani tajusin, että olin oikeasti aika väsynyt. Nukahdin nopeasti turkki kiinni Pippurin turkissa.

Laku: 27kp! -

Kalle: 20kp! -

Sipuli: 4kp -

Valo: 4kp -

Muru: 14kp -

Aave: 3kp -