Aave oli käpertynyt sammalvuoteelleen. Hänen mustat tassunsa suojasivat kasvoja pesään hiipiviltä auringon säteiltä. Tumma kissa oli lojunut kuivuudesta pölyisessä pesässään jo vähän liian pitkään, niin pitkään, että Hehkukin oli alkanut huolestua ystävänsä apaattisuudesta.
“Mentäisiinkö katsomaan auringonlaskua?” Hehku kysyi ja yritti aktivoida lamaantunutta Aavetta. Kolli vietti päivät pitkät pesässään pienellä solmulla ja nousi silloin tällöin vain syömään ja hoitamaan muita tarpeitaan.
Aave pudisti päätään. Hehku ei vain yksinkertaisesti ymmärtänyt Aaveen tuskaa, ei vain voinut ymmärtää. Aaveen sielu oli näivetetty ja hänen sydämensä kylmä kuin lehtikadon aurinko. Hän ei käsittänyt suuren Valon lähtöä. Kollista tuntui suorastaan murskatulta. Hän oli huolissaan - oli ollut jo pitkään - että esi-isät olivat hänelle vihaisia. Hän ei ollut varmaankaan ollut tarpeeksi hyvä isäntä, mutta Valo ei kohteliaisuudessaan ollut kehdannut sanoa sitä. Aaveen täytyisi korvata se jotenkin. Musta kolli tekisi mitä vain, mikä olisi hänen lyhyiden käpäliensä ulottuvilla. Mitä vain, jotta ei enää tuntisi oloaan enää näin tyhjäksi ja yksinäiseksi.

//Tää on nyt vähän tällänen pikakirjotettu *lippalakkikissahymiö*

Kalle oli päässyt suurimman säikähdyksen yli ja alkanut riemuissaan leikkimään Murun kanssa. Kirjavasta naaraskissasta oli kuiden aikana tullut Kallen paras ystävä ja hän nautti suunnattomasti lähes jokaisesta hetkestä, jonka sai ystävänsä kanssa viettää. Kun leikki oli Kallen mielestä vasta alussa, Muru loikkasi ikkunalaudalle ja yllättäen pysähtyi. Naaraskissan katse oli kohdistunut ulos ja pirteä ja rento olemus muuttui jäykäksi ja jännittyneeksi. Hämmentynyt Kalle katseli Murun katseen suuntaan ja ilokseen huomasi, että ystävä oli nähnyt vain Neposen! Kalle oli tavannut vanhempaa kotikisukollia usein pihalla, kun Muru oli jäänyt sisälle lepäämään. Neponen oli Kallen mielestä aivan mahtava! Hänellä oli hauskat jutut ja Neponen oli kaikin tavoin todella siisti ja upea kissa. Salaa Kalle toivoi, että voisi joskus olla yhtä ylväs ja urhea kuin Neponen.
Kalle hämmentyi suuresti, kun Muru ei vaikuttanutkaan lainkaan iloiselta Kallen kertoessa, ettei pihalla liikkuva kissa ollut heidän vihollisensa tai mikään epäilyttävä nuuskija. Murun katse muuttui synkäksi ja loukkaantuneeksi, eikä Kalle-raasu ymmärtänyt miksi.
"Mitä sinä tarkoitat?" Muru kysyi nielaisten.
"No sitä, että Neponen on minun ystäväni! Hän on aivan mahtava! Tule, minä esittelen sinut hänelle heti!" Kalle hihkui innoissaan ja loikkasi hyvin kömpelösti alas ikkunalaudalta. Innoissaan kolli loikkeli kohti ikkunalaudan toista laitaa, josta he pääsisivät ulkotarhaan. Kun kolli loikkasi taas yhtä epäsulavasti ikkunalaudalle, hän katsahti iloisena Murun suuntaan. Kirjava naaras katsoi Kallea pettyneenä. Naaraan korvat olivat aavistuksen verran luimussa, eikä Muru näyttänyt lainkaan iloiselta. Kalle ei ymmärtänyt, mikä ystävään oli mennyt. Hän kallisti hämmentyneenä päätään ja vilkaisi ulos Neposen suuntaan. Kolli oli huomannut ikkunan edessä seilaavat kotikisut ja katseli odottavasti Kallen ja Murun suuntaan.
"Oletko sinä ystävystynyt tuon kissan kanssa minulta salassa? Kalle, miksi sinä et ole kertonut minulle siitä?" kirjavaturkkinen naaraskissa huokaisi ja laski loukkaantuneena katseensa etukäpäliinsä. Kalle oli hämmentynyt. Hän huomasi Murun loukkaantuneen, muttei ymmärtänyt, että miksi niin oli käynyt. Se oli kyllä totta, ettei nuori kolli ollut kertonut parhaalle ystävälleen Neposesta, mutta se johtui vain siitä, ettei Kalle ollut muistanut. Hän oli aina niin ilahtunut palattuaan Neposen luota kotiin, ettei vain ollut muistanut kertoa Murulle uudesta ystävästään...
"E-en minä ole tehnyt sitä salassa! Ihan vahingossa olen vain unohtanut kertoa. Älä ole vihainen minulle Muru-kiltti, minä oikeasti vain vahingossa unohdin", Kalle sopersi ja alkoi itsekin tulla surulliseksi. Hän luimisti korviaan ja vilkaisi surkeana ulkona odottavaa Neposta. Kollin seura houkutteli, muttei Kalle halunnut lähteä näin pahalla tuulella ulos...
"Minä voin esitellä sinut nyt Neposelle, hän on todella mukava!" Kalle innostui taas ja toivoi, että saisi Murunkin innostumaan uudesta ystävästä. Kotikisukollin ilme kirkastui ja hän alkoi stepata malttamattomana paikallaan.
"Tule Muru! Minä menen edeltä!" Kalle hihkaisi ja vastausta odottamatta työntyi ulos kissanluukusta ulkotarhaan. Kun kolli näki Neposen ylvään katseen, hän unohti täysin koko väärinkäsityksen, mitä Murun kanssa oli ollut. Kolli unohti myös sen, että Muru ei ollut näyttänyt iloiselta koko sinä aikana, kun he olivat keskustelleet Neposesta. Jostain syystä kotikisukolli kuitenkin oletti, että Muru oli jo antanut anteeksi ja tulisi pian hänen perässään iloisena tutustumaan Neposeen.
"Hei Neponen! Hauska nähdä! Mitä sinulle kuuluu? Oletko käynyt seikkailulla?" Kalle huudahteli innoissaan ja loikki ulkotarhan verkolle katsomaan Neposta.

//Neponen tai Muru?

Kissa esittäytyi Sipuliksi ja kertoi asuvansa vähän matkan päässä. Minä vuorostaan kerroin olevani Laku, kun naaras huomautti, etten ollut muistanut esitellä itseäni.
“Haluatko tulla leikkimään kanssani?” kysyin Sipuli-nimiseltä kissalta. Kuulin kuitenkin jo kaksijalkani kutsun. “Ai, anteeksi. Minun täytyy mennä jo, joten leikitään joskus toiste!” huusin ja lähdin loikkimaan takaisin sisälle. “Oli kiva tavata, nähdään taas pian!”

Heräsin pimeällä metsäaukealla. Olin täysin hämmentynyt ja katselin ympärilleni kauhuissani. Sydämeni tykytti kovempaa kuin koskaan.
“Missä minä olen?” mumisin ääni pelosta väristen. Kääntelin korviani ja katsoin vainoharhaisesti ympärilleni.
Pian näin suuren mustan olennon pimeän aukion laidalla. Se liikkui hitaasti painavin askelin ja katsoin sitä silmät selällään. Olennon silmät kiilsivät punaisina hämärässä ja se lähestyi minua verenhimoinen katse silmissään. Tärisin pelosta ja otin pieniä haparoivia askelia taaemmas.
Pian kuu tuli pilvien takaa esiin ja sen kelmeä valo täytti koko aukean. Siristelin silmiäni yhtäkkisessä valossa ja näin olion nyt paremmin. Se oli kuin koira, mutta ei aivan.
Se oli iso ja sillä oli pitkä kuono. Sillä oli pitkä harmaa turkki, joka näytti kuitenkin sileältä ja karhealta.
Tietoisuus iski päähäni. Tämä oli susi! Olin kuullut susista joskus nuorempana ja ne vaikuttivat kauheilta. Ne saattoivat kuulemma tappaa koirankin ja ne tykkäsivät kulkea laumoissa.
Susi alkoi ulvoa ja pensaista aukion laidoilta alkoi tulla esiin lisää susia. Niitä oli niin paljon, etten osannut edes laskea niiden määrää. Täristen katselin ympärilleni ja seurasin miten ne kiersivät minua jonossa ja lähestyivät lähestymistään.
*Onko tämä loppuni?* ajattelin hätäisenä ja kyykistyin maahan toivottomana. Sudet ulvoivat ja lähtivät minua kohti. Tunsin sisälläni jotain, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Nousin ylös ja työnsin kynteni ulos.
Ryhdyin hyökkimään näiden susien päälle, kuin ne olisivat vain pieniä hiirulaisia. Revin susien naamoja ja loikin niiden selkään. Raastoin niiden selkiä ja kylkiä niin, että veri roiskui ympäriinsä. Silmissäni hehkui kostonhimo, enkä edes tiennyt sille syytä.
Pian näin kauempana aukiolla valkoisen vilahduksen. Se kiinnitti huomioni, jonka seurauksena yksi vahvimmista susista lämäytti minua kipeästi naamalle. Seuraava susi käytti tilannetta hyödykseen ja puri kaulaani ikävän haavan. Haavasta alkoi pulputa verta ja vinkaisin sen tajutessani. Valkeat etutassuni olivat täysin veressä, mutta en antanut tämän häiritä itseäni.
Onnistuin raivaamaan tieni tungoksesta ja näin viimein tämän valkoisen asian paremmin. Maassa makasi Luna pelosta jähmettyneenä. Naaras ei liikkunut, mutta oli kuitenkin hereillä ja makasi maassa puoliksi istuen. Naarasta ei oltu selkeästi vielä huomattu, sillä yksikään susi ei ollut hänen kimpussa.
“Luna!” huusin ja sain hänen huomionsa itseeni. “Nyt autat minua tai juokse pois niin lujaa kuin vaan voit!”
naaras näytti miettivän, mutta juoksi sitten pois. Sain rauhan, sillä olin huojentunut siitä, että naaras ei ollut enään vaarassa.
Tunsin niskassani hampaat ja pian päästin vertahyytävän kiljaisun, kun susi puristi leukansa yhteen ja rusautti luut niskastani poikki.
Tärisin ja syljin verta suustani. Koko kehoni oli liikkumaton ja susi vain tiputti minut maahan. En saanut enää happea ja silmäni alkoivat sumentua. Kauhuissani yritin huutaa, mutta mitään ääntä ei tullut.

Säpsähdin, kun Luna huusi ja tökki minua hädissään. Nostin päätäni hämmentyneenä ja silmiäni väsyneenä valossa siristellen.
“Mitä nyt? Miksi sinulla on aivan tuli hännän alla”, mumisin hännälläni silmieni kohdalta valoa varjostaen.
“Lähes lopetit hengittämisen ja muutenkin riehuit unissasi suunnattomasti!” naaras huusi ja ryhtyi pesemään minua tarmokkaasti ja stressaantuneena. “Luulin menettäväni sinut.”

Kalle oli juossut nukkumishuoneeseen hätääntyneenä ja kertonut Murulle pelästyneensä kaksijalan päästämää ääntä. Muru oli ehtinyt itsekin jo säikähtää, mutta nuori kotikisunaaras rauhoittui oitis, kun kyseessä ei ollutkaan mikään hätätilanne.
"Voi ei, se mahtoi olla kamalaa", Muru maukui myötätuntoisesti ja puski Kallen poskea omallaan, kun ystävä oli kömpinyt ulos sängyn alta.
"Se oli", Kalle vahvisti.
"Haluaisitko sinä leikkiä jotain?" Muru ehdotti nyt, kun hän oli joka tapauksessa herännyt nokosiltaan.
"Joo! Mitä leikitään?" Kalle päästi oitis innokkaan mrrau-äänen. Muru oli tyytyväinen, että Kalle näytti heti unohtaneen hetki sitten tapahtuneen ikävän tilanteen. Kallen innostus tarttui Muruunkin, ja naaras päästi suustaan samantyylisen, leikkisän mrrau-äänen, ennen kuin hyppäsi ilmaan pienesti ja hipaisi kevyesti naamiokuvioista kollia lapaan tassullaan.
"Leikitään takaa-ajoa! Sinä jäit!" kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras hihkaisi iloisesti ja lähti loikkimaan karkuun, kohti kiipeilypuuta.
"Hei!" Kalle huudahti. Muru kuuli lattian kopisevan kun Kalle ryntäsi hänen peräänsä.
"Varo vain, saan sinut kiinni helposti!" kolli päästi leikkisän kurr-äänen.
Muru ajatteli ensin, että hämäisi Kallea kääntymällä sivuun kiipeilypuun edessä ja hyppäämällä ikkunalaudalle. Hän muisti kuitenkin, että Kallella oli tapana törmäillä, joten naaras päätti jarruttaa ajoissa ja loikata ylös puuhun. Muru oli nimittäin huolissaan, että Kalle löisi päänsä pahasti puuhun.
Naaras hidasti vauhtiaan ja valmistautui hyppyyn. Juuri silloin hän tunsi Kallen painautuvan selkäänsä vasten; tämä oli ilmeisesti yrittänyt tehdä äkkijarrutuksen. Murun olisi pitänyt tajuta, että Kalle oli häntä nopeampi!
"Kiinni sain!" kolli hihkaisi ja Muru tunsi käpälän koskevan lapaansa. Muru käännähti ketterästi ympäri, mutta Kalle oli jo vauhdissa.
"Kurrnau!" Muru huudahti leikkisästi juostessaan parhaan ystävänsä perässä nukkumahuoneeseen. Hänen saapuessaan huoneeseen Kalle oli kuitenkin kadonnut näkyvistä. Silloin naaras huomasi tumman hännän pilkottavan sängyn alla, aivan seinän vieressä. Muru lähti hiippailemaan hiiren hiljaa häntää kohti. Se oli kuitenkin vaikeaa jo suhteellisen isoiksi kasvaneilla tassuilla. Hän onnistui kuitenkin pääsemään Kallen taakse ja huitaisemaan tassullaan Kallen häntää kynnet piilossa.
"Miten sinä löysit minut?" kolli huudahti ihmeissään sängyn alta. Muru oli kuitenkin jo kääntynyt rynnätäkseen takaisin oleskeluhuoneeseen. Murusta Kalle oli tosi hassu, mutta hän ei viitsinyt naurahtaa ääneen, ettei Kalle vain käsittäisi väärin ja loukkaantuisi. Muru nimittäin piti siitä, että ystävä oli välillä vähän hupsu ja hömelö. Se oli vain suloista kirjavan naaraan mielestä.
Muru loikkasi ikkunalaudalle, mutta jähmettyi oitis paikalleen nähdessään sivusilmällä liikettä ulkona. Heidän pihallaan kyyhötti yksin samainen suuri, ruskeaturkkinen hahmo, jolle Muru oli nähnyt Kallen juttelevan muutama päivä sitten. Naaras ei ollut kuitenkaan ottanut vielä asiaa puheeksi Kallen kanssa, vaikka se olikin vaivannut häntä jo pari päivää. Miksei Kalle ollut kertonut, että heidän pihallaan oli käynyt vaarallisen oloinen tunkeilija? Kissa näytti todella epäilyttävältä Murun mielestä; siltä, ettei tällä olisi hyvät aikeet. Olihan tämä Murun ja Kallen pihalla luvatta! Koosta päätellen tunkeilijan täytyi olla kolli, eikä Muru uskaltaisi mitenkään yrittää häätää noin suurta ja uhkaavan näköistä kollia reviiriltään. Mitä jos muukalainen oli metsässä asuva villikissa? Sellainen tämän täytyi olla... Murun niskakarvat nousivat pystyyn puoliksi pelosta, puoliksi inhosta.
Hetken kuluttua Kalle laskeutui rymistellen ikkunalaudalle Murun viereen.
"Luovutitko sinä jo? Mitä siellä on?" Kalle ihmetteli ja käänsi myös katseensa ulos.
"Meidän pihallamme on joku epäilyttävä nuuskija!" Muru mourahti korvat taaksepäin käännettyinä. He katsoivat yhdessä, kuinka ruskea kolli istahti heidän ulkotarhansa eteen ja alkoi kolistella tarhan reikäisää seinämää etutassullaan kynnet esillä, mahdollisimman äänekkäästi. Murun silmät levisivät pelosta.
"Tuohan on Neponen!" Kalle huudahti, mutta ei kuulostanut lainkaan pelokkaalta - päinvastoin.
"Minusta tuntuu, että sinulla on jotain kerrottavaa. Onko tuo se kissa, jonka häädit pois muutama päivä sitten?" Muru tivasi. Kallen ilme oli hämmentynyt, kun tämä kääntyi kohtaamaan Murun katseen.
"En minä ketään ole häätänyt. Ei Neponen ole mikään epäilyttävä nuuskija!" Kalle maukaisi. Muru oli järkyttynyt. Jos Kalle ei ollut häätänyt muukalaista pois viimeksi, tarkoittiko se, että Kalle olikin vain rupatellut mukavia tuon epäilyttävän jätin kanssa silloin, kun Muru oli tarkkaillut heitä ikkunasta?
"Mitä sinä tarkoitat?" Muru kysyi pala kurkussa ja toivoi, ettei Kalle oikeasti mennyt luottamaan tuon näköiseen kissaan. Enemmän hän oli kuitenkin loukkaantunut siitä, ettei Kalle ollut kertonut tästä Neposesta mitään aiemmin.

//Kalle? D=<

Leppeä tuulenvire värisytti Valon karvoja hänen kävellessään Sammakon vierellä aavan peltokaistaleen poikki. Mullan seasta itsepintaisesti valoa kohti puski pieniä kasvin versoja, jotka olivat kaiketi piilotelleet purevalta pakkaselta nietosten alla koko pitkän lehtikadon.
Aina silloin tällöin jossain Valon näkökentän laidalla näkyi ruskea vilahdus, kun hiiri tai myyrä vipelsi kiireen vilkkaa lakastuneiden heinien sekaan. Elleivät he olisi hetki sitten syöneet lihaisaa jänisateriaa, hän olisi yrittänyt napata yhden tai pari. Viherlehden lähestyessä ruoasta ei ollut juuri pulaa, joten hän saattoi hyvällä omallatunnolla jättää huomiotta ympäriltään kuuluvan rapinan.
Isä ja poika olivat tehneet matkaa jo puolen toista kuun ajan. He olivat poikenneet useissa eri kaksijalkaloissa, isoissa ja pienissä, ja samonneet niin niittyjä kuin metsiäkin, kunnes viimein Sammakko oli päättänyt, että heidän oli aika palata takaisin tuttuun kotimetsään. Valo oli yhtäkkiä saanut askellukseensa uutta pontta heidän käännettyä kurssinsa kotia kohti. Hän ei osannut yhtään arvioida, kuinka monen päivän - tai kuun - matkan päässä koti oli, mutta jo yksinään tieto kotiinpaluusta valoi häneen energiaa. Kenties hän törmäisi taas jossain Aaveeseen kotiin palattuaan?

Pentu katseli hetken minuun kunnes istuutui aidan lähelle. Hymyilin hiukan, kun hän katsoi minuun.
“Hei vaan! Kuka sinä olet?” mustavalkoinen kolli naukui innokkaana. Antamatta minulle aikaa vastata hän hihkaisi vielä: “Sinulla on kaunis valkoinen turkki kuten Lunalla!”
Kehu tuntui mukavalta ja tunsin kuinka sisälläni liekki kipinöi.
“Olen Sipuli. Asun parin talon päässä täältä”, kerroin ystävälliseen sävyyn. Heilautin häntäni käpälilleni näyttääkseni rauhallisemmalta ja arvokkaammalta.
“Kiitos paljon”, naukaisin vielä vastaten hänen antamaansa kehuun. Kollin turkin valkoinen osa muistutti minua lehtikadon valkoisesta lumesta ja musta osuus taas talon yhdestä maanpäällisnahasta. Miltei hyrähdin kehräämään tuolle typerälle ajatukselle mutta sain sen pidettyä sisälläni.
“Mukava tavata Sipuli!” kolli naukui innokkaana. Muistin omat pentuaikani hatarasti mutta en koskaan muistanut olleeni yhtä innokas tavatessani uuden kissan kuin hän.
“Kukas sinä sitten mahdat olla? Unohdit nimittäin kertoa sen”, nau’uin koittaen tavoitella riemukkaampaa äänen sävyä. Kolli näytti pohtivan hetken.
“Olen Laku. Ja anteeksi”, Laku naukui riemastuen kokoajan vain enemmän.
“No hei Laku. Hauska tavata”, sanoin, jotta keskustelumme etenesi johonkin suuntaan.
//Laku?

Kalle istuskeli kiipeilypuunsa korkeimmalla pedillä ja katseli tyytyväisenä, kuinka kaksijalat häärivät ympäri pesää. Kotikisukolli oli juuri hetki sitten saanut vatsansa täyteen maukasta ruokaa ja kolli oli kavunnut lepäämään kiipeilypuuhunsa. Muru oli siirtynyt myöskin syrjemmäs nukkumaan kaksijalkojen nukkumapaikkaan. Mutta Kallea ei väsyttänyt, hän oli täynnä energiaa. Hän oli nukkunut koko yön leppoisasti kaksijalkojensa välissä, vaikka ne olivatkin keskellä yötä työntäneet iholleen tunkevan kolliraasun kauemmas itsestään. Kalle ei ymmärtänyt, mikseivät kaksijalat pitäneet siitä, kun hän painautui heitä vasten...
"Hei! Minne sinä menet?!" Kalle ponkaisi itsensä pystyyn huomatessaan naaraskaksijalan lähestyvän pesän uloskäyntiä. Kömpelö kotikisu loikki alas kiipeilypuusta ja riensi huutaen kaksijalkalansa luokse.
"Minne sinä menet? Haetko minulle lisää ruokaa ulkoa?" Kalle hihkui iloisena ja puski hellästi kehräten kuonollaan kaksijalkansa pitkää, laihaa jalkaa. Naaraskaksijalka kumartui kotikisun tasolle ja silitti karvattomalla, oudolla käpälällään Kallen päälakea. Kaksijalka sanoi jotain, muttei Kalle ymmärtänyt. Hän toivoi, että se tarkoitti sitä, että kaksijalka hakisi Kallelle ruokaa. Kalle silmäili kaksijalkaa, joka nousi ylös ja lähti kävelemään kohti uloskäyntiä.
"Onneksi siellä ei ole enää lehtikato, sinä paleltuisit ulkona ilman ulkoturkkiasi!" Kalle huomautti kovaäänisesti poispäin kävelevän kaksijalan perään. Hiirenkorva oli saapunut ja ilmat olivat lämmenneet. Kalle oli huomannut, että kaksijalat jättivät ulkoturkkinsa yhä useammin sisälle poistuessaan pesästä. Kun naaraskaksijalka oli lähtenyt, Kalle lähti etsimään pesään jäänyttä kollikaksijalkaa. Hän mauahteli kovaäänisesti kutsuessaan kaksijalkaa ja kävi läpi nukkumapaikan, ruokapaikan ja oleskelupaikan: ei kaksijalkaa. Sitten Kalle hiippaili märän paikan ovelle ja kokeili sitä käpälällään: se ei auennut.
"Oletko sinä siellä?!" Kalle naukui kovaäänisesti oven takaa ja alkoi raapia sitä etukäpälillään kuin hätä olisi ollut suurikin. Hän kuuli äänen, joka tarkoitti sitä, että ovi oli aukenemassa. Kaksijalka työnsi ovea eteenpäin niin, että Kalle oli vähällä jäädä sen alle!
"Hei! Varovasti siellä!" Kalle huomautti ja pujahti sisään ovenraosta. Kaksijalka istui valkealla, epämiellyttävän näköisellä istuimella ja katsoi sisään astellutta Kallea. Kalle pyyhkäisi kuonollaan ohimennen kaksijalan karvaista jalkaa ja kääntyi ympäri, tehden saman uudelleen.
"Ei hätää, minä vain tarkistin, että olet täällä", Kalle tunnusti ja kohtasi kaksijalan katseen. Yhtäkkiä ilmoille kajahti valtava pamaus. Se tuli kaksijalasta. Kalle säikähti sitä niin, että hän säntäsi ulos raollaan olevasta ovesta ja pakeni nukkumapaikkaan kaksijalkojen pedin alle. Hän kuuli kaksijalan höröttävän märässä paikassa, niin ne tekivät kun jokin oli hauskaa.. Kallella ei kuitenkaan ollut hauskaa... Hän oli oikeasti säikähtänyt.
"Kalle, mitä sinä siellä teet?" Muru kysyi loikatessaan väsyneesti venytellen alas pediltä. Kirjavaturkkinen naaras kumartui katsomaan Kallen suuntaan.
"Kaksijalka piti pelottavaa ääntä taas, minä vain vähän säikähdin", Kalle naukui päätään inhosta pudistellen. Hän uskaltautui ryömimään ulos pedin alta Murun luokse.

//Muru?

Tuntui epämukavalta, kun kaksijalat tunkivat minut pieneen koppiin. Lunakin laitettiin viereiseen pieneen koppiin ja kuulin naaraan naukuvan kärttyisenä siitä, miten hän ei halunnut mennä pieneen koppiin ja halusi sieltä heti paikalla ulos. Minua se vain hieman nauratti. En ollut varma minne olimme menossa, mutta olimme selkeästi matkalla jonnekkin, sillä kaksijalat eivät yleensä lykänneet meitä pieniin koppeihimme. Kurkin pienistä rei'istä, joita kopin seinissä oli.
“Luna! Tiedätkö minne olemme menossa?” huusin naaraalle. Näin valkoisen karvapalleron pyörivän kopissaan, kun hän yritti saada minuun näköyhteyden.
“En!” Luna vastasi, kun viimein sai asetettua katseensa minuun. Siristin silmiäni ja yritin päästä hyvään asentoon, mutta pienessä tilassa oli lähes mahdotonta liikkua. Pian maa allani tärähti, kun koppi nousi ilmaan. Kaksijalat lähtivät kantamaan minua ja Lunaa nyt ulos pesästä. Pian meidät laitettiin Hirviön kitaan ja asetettiin tukevasti, jotta emme liukuisi siellä ympäriinsä.

Kaksijalat kantoivat koppejamme kohti minulle ennestään tuntematonta paikkaa. Se oli pienehkö kaksijalanpesä, jossa haisi kummalta.
Eläimet siellä näyttivät jostain syystä hyvin jännittyneiltä ja kauhistuneilta. Koirat olivat pelokkaana kaksijalkojensa jaloissa piilossa ja kissat karvat sojollaan kaksijalkojen sylissä. Valmistauduin siis jännityksellä tulevaan. Eräs kaksijalka nousi viereltäni. Tämä mörisi jotain kissalle, joka oli hänen mukanaan ja kissan silmät levisivät kauhusta. Tämä kissa taisi siis ymmärtää mitä kaksijalka oli yrittänyt kertoa, sillä hän alkoi huutamaan kauhuissaan ja katosi sitten toiseen tilaan. Minun turkkiani alkoi pistellä jännitys. En ollut varma mitä olisi edessä, mutta olisin valmis ottamaan tulevat kauheudet vastaan.
Pienen hetken päästä kaksijalka nousi ylös. Tämä sanoi jotain Lunaa pitelevälle kaksijalalle ja kääntyi, sitten poispäin ja lähti kohti tilaa, josta aiempi kaksijalka kissan kanssa olivat tulleet. Kerkesin huomata Lunan koppiin. Naaras nukkui rauhallisesti ja se sai minutkin jo rauhoittumaan hieman.
Saavuimme tilaan, jossa haisi aiempaakin kummallisemmalta. Maa tärähti, kun minut laskettiin tasanteelle. Seuraavaksi koppini liikkuva seinä aukaistiin. Varovasti hiivin ulos pienestä koppistani. Silmät pelosta ammollaan katselin pientä tilaa, jossa olin. Siellä oli minulle tutun kaksijalan lisäksi joku tuntematon kaksijalka. Kaksijalka ojensi karvatonta etutassuaan lähemmäs minua. Se oli sininen ja siksi mietin oliko kaksijalkoja sinisenäkin? Haistelin kaksijalan ojennettua käpälää. Se ei haissut mitenkään ihmeelliselle. Kaksijalka silitti minua ja köyristin selkääni. Yhtäkkiä tämä otti toiselta tasanteelta jotain. Ojensin kaulaani, jotta näkisin paremmin. Kaksijalka otti käpäläänsä jonkin kovin kumman esineen. Esine oli pitkä kumman muotoinen puikko jonka päässä oli terävä ohut piikki. Hän laittoi se lähemmäs ja lähemmäs ja kohta tunsin turkissani, miten kaksijalka asetteli sitä iholleni. Värähdin ja pian piikki oli lihassani. Se pisti, mutta kipu ei ollut mitenkään sietämätön. Halusin vain raapia kohtaa, mutta minua pideltiin paikallani, kunnes tuntematon kaksijalka veti piikin jo pois. Kaksijalka ojensi minulle jotain ja se haisi hyvältä. Ahmaisin sen ja se maistui mahtavalta. Kehräsin ja molemmat kaksijalat silittelivät minua.
Hyväntuulisena menin takaisin koppiini ja menin makuulle. Tullessamme tilasta ulos nousi toinen kaksijalka ylös. Hän katoi sisään Lunaa.
“Se ei ole lainkaan paha! Saat kaiken loppuun herkun!” huusin naaraalle rauhoittavasti, sillä hän näytti hitusen hermostuneelta.

Olimme hirviön kyydissä. Luna nukkui omassa kopissaan, mutta minä en saanut unta. Tuijotin makuulla kopin rei'istä ulos ja mietin asioita.
*Millaistakohan olisi oikeasti asua kaikkialla kuten Valo ja Sammakko? Entä jos joutuisin pulaan enkä koskaan enää löytäisi kotiin!* värähdin ajatuksesta ja kääriydyin pieneksi palloksi.
*Mutta on minulla sentään Luna.*

Tallustelin aukeavalle seinälle. Kaksijalka tuli päästämään minut ulos. Luna ei ollut tullut mukaani. Naaras oli halunnut levätä. Juoksin pienelle lammelle innoissani ja kurkkasin. Se ei ollut enää jäässä! Onneksi lehtikato oli ohi ja sen kylmyys vähitellen kaikkoamassa, joten pääsin viimein leikkimään lammikossa. Laskin tassuni veteen ja se ei ollut niin jäistä, mitä olin odottanut. Ujuttauduin veteen ja ryhdyin sitten pärskimään iloisesti.
Pian kyllästyin vedessä leikkimiseen. Nousin vedestä ja pesin hieman yltäpäältä märkää turkkiani. Nopeat hätiköidyt kielenvedot eivät auttaneet paljoa, mutta pomppasin siitä huolimatta pystyyn ja lähdin etsimään jotain kiinnistavaa.
“Hei”, kuului naukaisu. Käänsin katseeni suuntaan, josta se oli tullut. Huomasin valkoisen kissan aidalla ja ravasin tämän luo. Kynsiäni ei oltu hetkeen leikattu ja yritin arvioida pystyisinkö kiipeämään ylös korkealle aidalle. Lopulta kuitenkin tyydyin istumaan maahan.
“Hei vaan! Kuka sinä olet?” kysyin innoissani kissalta, joka oli saapunut pihamaillemme. “Sinulla on kaunis valkoinen turkki kuten Lunalla!” totesin vielä ennen kuin annoin kissalle vastausvuoron.

//Sipuli?

Laku: 11kp -

Salamanteri: 29kp! + 10TaP Eloklaanille -

Valo: 8kp -

Jupiter: 7kp -

Sipuli: 21kp! -

Black: 9kp + 3TaP Eloklaanille -

//TAISTELUTARINA\\
Taistelin veljeni rinnalla. Iskin kookasta kollia napakalla iskulla. Salamanteri painautui kiivaasti lähelle minua. Olimme alakynnessä: kolme kookasta kissaa mulkoilivat meitä silmät viiruina. 'Mitä meille käy? Kuolemmeko me? Minä lupasin isälle!' ajattelin. Sain vihasta ja rakkaudesta uutta voimaa. "Maistakaa tätä!" ärähdin ja iskin kaikella voimalla yhden kollin naamaa. Hän heittäytyi kimppuuni kuono verta vuotaen. "Hoitele sinä tuo, me hoitelemme tuon." yksi heistä totesi. Näin sivusilmällä, kun he nappasivat Salamanterin ja heittivät hänet maahan. Kolli iski minua raivokkaasti rintaan. Isku oli tukahduttava: henkäisin kivusta. 'Black. Olet aina ollut poikani, vahva ja rohkea. Ole nytkin!' isän ääni kaikui päässäni. Näin hiekanvärisen turkin ja keltaiset silmät: hetken luulin, että isä oli oikeasti siinä. Kun katsoin jälleen, oli hahmo haihtunut pois. 'Pystyt siihen!' ajattelin raivokkaasti. Iskin kaikella voimalla kollia vatsaan. Hän älähti ja hyppäsi pois tieltä. Loikkasin ylös ja tähtäsin iskun kohti Salamanteria pitelevää kissaa. Juuri silloin huomasin hännässäni vetäisyn. Kolli kiskaisi minut ilmaan ja heitti pensaaseen. Ähkäisin ja syljin lehtiä. Lehdissä maistui veri. "Odota vain!" ärähdin ja loikkasin pensaasta. Halusin päästää Salamanterin vapaaksi! Juoksin kohti aukiota. Hiivin äkkiä pensaan taakse, sillä tajusin sen olevan hyvä paikka. Odotin hetken, kunnes Salamanteria pitävä kissa astui suoraan eteeni. Hyppäsin hänen niskaansa ja upotin hampaat häneen. Salamanteri kompuroi vapaaksi. "Juokse! Nyt!" ulvahdin hänelle. "En jätä sinua yksin." Salamanteri sanoi. Nyökkäsin, mutta liukastuin suoraan maahan. Tunsin käpälät päälläni, minulla oli huono olo. 'Mitä nyt käy?' ajattelin. En voinut enää hyökätä, sillä voimani olivat aivan lopussa. Juuri silloin nopea musta hahmo tönäisi kollin päältäni. Nousin äkkiä pystyyn. Ampaisimme Salamanterin kanssa karkuun. "Kiitos! Luulin jo että se oli menoa!" kiitin ja nuolaisin veljeni korvaa. Salamanteri nyökkäsi. "Ole hyvä vain! Ja kiitos että pelastit minut silloin kun se kolli yritti iskeä!" hän naukui. 'Olemme tosiaan parhaat ystävät!' mietin iloisena. Hetki ei kestänyt kauaa, sillä valkoinen naaras asettui eteemme. Loikkasin valmiina taistelemaan. "Oletko sinä, oletko sinä hän?" naaras kysyi. Olin hämmentynyt. Mitä naaras oikein puhui? "Kuka? Varo vain, me raatelemme sinut." ärähdin kynnet esillä. "Oletko sinä Katajatassu?" hän kysyi. Tajusin vasta sitten, että hän oli emoni. 'Höyhenhalla..emo?' mietin. Toisaalta oli kiva nähdä hänet, mutta hän oli vihollinen. Vihollisten puolella. "En ole. En ole enää Katajatassu, vaan Black." sihahdin. Emo katseli minua hetken. "Mikset tule erakoksi? Voit pyytää Hahtuvatassua ja Untuvatassuakin mukaan. Sitten me olisimme taas yhtenäinen perhe." sanoin. Höyhenhallan silmissä välähti jokin, en tiennyt oliko se kaipaus, vihaisuus, surullisuus vai mikä.
//Mantru, Höpö, Tähtimö?\\

Istuskelin aidalla rauhallisesti kehräten. Hiirenkorvan aurinko lämmitti jo hiukan turkkiani. Kuulin lintujen viserrystä ja suljin silmäni. Tuore lehtien tuoksu kutitteli nenääni lempeästi ja kevyt tuuli pörrötti turkkiani. Pidin viherlehdestä kovasti. Vaikka päiväni kuluivat suurimmaksi osin sisällä tai talon pihalla, sain silti nähdä hiirenkorvan saapumisen tarkailemalla lähi metsää. Vaikka olinkin elänyt useamman hiirenkorvan uuden saapuessa minusta tuntui niin eloisalta ja onnelliselta. Kun avasin taas silmäni, ohitseni lensi leppäkerttu. Hengitin raikasta ulkoilmaa keuhkoihini kuin henkäys olisi ollut makeita herkkuja tai maitoa, jota joskus saimme kaksijaloitamme Pippurin kanssa. Hengittäessäni ulos poloinen leppäkerttu, joutui sinnittelemään pystyäkseen lentämään suoraan sillä ilmavirta oli ollut sille voimakas. Katselin vielä hetken leppäkertun lentelyä ja käänsin sitten katseeni metsään. Lunta tuskin oli enää ja pian lähtisimme varmasti taas kaksijalkojen kanssa kävelylle. Kävelyt olivat ihania! Olin jo aikeissa loikata alas aidaltani mutta muistin, että Pippuri oli sisällä eikä hän varmastikkaan lukenut ajatuksiani, joten päätin kääntyä ja kujalle hyppäämisen sijaan hypäsin takaisin talon pihalle. Käpäläni laskeutuivat sulavasti pehmeälle ruohikolle. Kaksijalkani ilmeisesti hoitivat nurmikkoaan tai ainakin siltä se vaikutti, kun he häärivät jotain ja repivät voikukkia irti maasta. Otin pari kävelyaskelta mutta kiihdytin vautini kuitenkin kevyeen hölkkään, sillä piha oli kohtalaisen suuri ja halusin ylittää sen nopeasti. Pienen tumman aidan takana oli tuoretta multaa ja pari päivää sitten kaksijalkani olivat tiputelleet siemeniä multaan tietyin välein. Olin katsellut ihmeissäni vierestä heidän puuhiaan. Vaikken aina ymmärtänytkään mitä kaksijalat tekivät rakastin heitä silti. He antoivat minulle ja Pippurille suojapaikan ja ruokaa - kaiken mitä tarvitsimme ja vielä vähän enemmän, nimittäin halauksia ja silityksiä! Hyrähdin kehräämään ajatellessani kaikkea sitä mukavaa mitä nyt mieleen pälkähti. Hiirenkorvalla tottatosiaan oli positiivisia vaikutuksia ainakin minuun. Juuri ennenkuin saavuin raollaan olevalle ovelle Pippuri pisti päänsä ulos.
“Etsinkin sinua”, Pippuri naukui ja työntyi ulos ovesta, joka narahti hiukan. Kosketin nenälläni hänen korvaansa, kun hän loikki tasanteelta pienet astintasot alas luokseni.
“Miksi etsit minua? Onko sattunut jotain?” kysyin ja suljin silmäni, kun hän puski kaulaani. Pippurin musta turkki sekoittui minun valkoiseen. Pidin kosketuksesta, sillä se toi lohtua ja turvaa omalla tavallaan.
“Ei ole. Kaikki on hyvin. Kaipasin vain seuraasi”, kollin nauku oli ystävällinen. Avasin taas silmäni katsoakseni kumppanini vihreisiin silmiin. Pidin hänen äänestään ja tavasta jolla hän aina heilautti häntäänsä toisinaan. Kaikki yksityiskohdat ja pienet tavat, joita olin hänessä huomannut ihastuttivat minua. Iloinen äänensävy tervehtiessä ja todella lämmin katse, olivat asioita joita toivoin löytyvän jokaisesta kissasta. Huokaisin onnellisena. Yhtäkkiä en halunnutkaan enään mennä seikkailemaan metsään halusin vain olla tässä - Pippurin lähellä.

Hetken päästä erkanimme toisistamme. Pippuri sanoi haluavansa mennä sisään ja minä päätin lähteä kävelemään. Loikkasin takaisin aidalle, jolla olin hetkiä aiemmin istuskellut ja mietiskellyt ja jatkoin matkaani toisten pihojen aidoille. Hölkyttelin aitoja pitkin rauhallisesti kunnes katseeni kohdistui yhdellä pihalla oleskelevaan mustavalkoturkkiseen kissaan. En juuri tavannut muiden pihojen kissoja mutta sen verran tiesin, että tämä asukas oli kohtalaisen uusi naapurustossa, sillä tuo oli nähtävästi pentuikäinen. Katselin pentua hetken mutta tuo keskittyi leikkimään yksikseen.
“Hei”, naukaisin ja toivoin, että pentu kuulisi ensimmäisellä kerralla eikä tarvitsisi huutaa uudelleen.
//Laku?

//TAISTELUTARINA

Katselin karvat pörhössä ympärilläni käyvää tappelua. Olimme Eloklaanin kanssa tulleet keskustelemaan rauhaisasti Keijukaiselle, joka ilmeisesti oli Kujakissayhteisön johtaja. En ymmärtänyt tästä Kujakissayhteisöstä paljoakaan mutta sen tiesin, että he uhkasivat Eloklaania, jota olin tullut auttamaan. Olin päättänyt jo Jupiterin luota lähtiessäni, että kävisin tämän tappelun täysin Eloklaanilaisten puolesta - koittaisin olla kuin yksi heistä. Minulla ei enää ollut emoa tai kahta sisarta. Minulla oli nyt klaani - ainakin toivottavasti. Vilkuilin taas ympärilleni. Tiesin, että oli hengenvaarallista ajautua keskelle mietteitään taistelun aikana, joten pudistin päätäni ja karistin ajatukset pois - ne saisivat odottaa myöhemmälle. Katsoin, kun joku valkoisen turkin omaava kissa painoi ruskeaa raidallista oppilaan näköistä kissaa maahan. Syöksyin päätä pahkaa valkoisen kissan kissan kimppuun ja riistin tuon turkkia kynsilläni. Tunnistin myös alhaalla pyristelevän kissan Syreenitassuksi, jonka kanssa olimme aikaisemmin puhuneet. Vilautin hänelle hymyn, kun Black syöksyi myös auttamaan vaaleanruskea turkkisen kissan häätämisessä. Valkoista karvaa pöllähti maahan, kun onnistuin jotenkin - kohtalaisen huonoista taidostani huolimatta - viiltämään vihollisen kylkeen haavan. Valkoinen kuoloklaanilainen ei ollut paras taistelija itsekkään. Heitin käpäläni eteen ja koitin viiltää naaraan kuonoa Syreenitassun noustessa maasta vierelleni. Kolmin yhtä vastaan olisi ollut hiukan epäreilua taistella joten hyppäsin naaraan kimppuun yksikseni. Kieriskelimme maassa kynsien toisiamme. Olin helposti alakynnessä koska en ollut hyvä taistelija enkä voimakas. Valkoinen naaras viilsi minua kuonoon ja en hetkeen nähnyt kivulta mitään. Henkäisin ja riistin itseni naaraan kynsistä kyyneleet silmissä. Syreenitassu otti ohjat käpäliinsä ja hyökkäsi kuolonklaanilaisen kimppuun. Syreenitassu oli taitavampi taistelija kuin minä ja osasi vetää kuolonklaanilaiselta käpälät alta. Syöksyin auttamaan häntä ja raavin terävillä kynsilläni vihollisen kurkkua, joka nyt sattui olemaan siinä edessäni kynsittävänä. Vitivalkoinen naaras kirkui ja sätki maassa. Syreenitassu henkäisi.
“Yritätkö sinä tappaa hänet?” ääni oli karhea mutta tunnistin sen silti Syreenitassun omaksi. Katsoin häneen kauhistuneena. Valkoturkkisen naaraan ääni kähähteli, kun tuo yski. Syreenitassu oli viiltänyt naaraan vatsaan haavan, joka näkyi minulle vasta, kun tuo nousi pois pitelemästä naarasta maata vasten. Haavat kaulassa ja vatsassa voisivat olla kohtalokkaita pienelle ja nuorelle kissalle. Tuon yskä hakkasi kurkussa ja yhtäkkiä suusta purskahti veristä sylkeä. Kavahdin taaksepäin, kun valkoisen naaraan kirkaisu katkesi yllättäen ja tämän silmät lasittuivat.
“Anteeksi”, sopersin yllättyneenä teoistani. Yleensä olin sanavalmis mutta nyt en tiennyt yhtään mitä sanoa. Tunsin väriseväni hiukan mutta tajusin kuinka vaarallista saattoi olla osoittaa tunteita taistelussa joten koitin saada tunteen hallintaan. Henkäisin rauhallisesti ja koitin uskotella itselleni, että kaikki on hyvin.
“Ei se ollut sinun vikasi. Sitä paitsi hän oli vihollinen”, Syreenitassu naukui lujasti. Käänsin pääni pois päin kuolleesta oppilaasta ja tarkkailin ympäristöä. Aivan juuri kuolleen oppilaan näköinen kissa ryntäsi luoksemme. Hän vilkaisi kuolleeseen ruumiiseen ja harkitsin hetken häipyväni paikalta. Sydämeni pamppaili hermostuneesti. En ollut ikinä kokenut mitään tälläistä enkä ollut juuri nyt aivan oma itseni. Soturitar, joka ilmeisesti oli tappamamme naaraan sukulainen ärähti vihaisena ja loikkasi kohti minua. Järkyttyneenä sihahdin ja koitin väistää mutta naaras oli liian nopea ja voimakas. Hän viilsi nenääni uudestaan ja toinen haava vanhan päälle tuntui liian pahalta. Kirkaisin epätoivoisena. Minulla ei ollut mahdollisuuksia tuon voimaa vastaan. En kuitenkaan aikonut anella armoa tai alistua hänen alleen vaan potkin hurjasti takakäpäilläni toivoen, että ne tekisivät jotain harmia. Naaras päälläni kirkaisi, kun osuin hänen vatsaansa mutta antoi heti samalla mitalla takaisin ja löi minua kynsillään lapaani. Kurkustani purkautui tuskainen henkäys. En ollut tarkoittanut henkäistä niin mutta kivun tunteminen ei ollut minulle hirveän tuttua. Tämä oli ensimmäinen taisteluni kissoja vastaan. Olinhan kohdannut Jupiterin kanssa koiria ja kettujakin mutten yleensä ollut päässyt kamppailemaan näin kenenkään kanssa tosissaan. Leikki tappelut ihan pienenä pentuna Jupiterin kanssa palautuivat mieleeni ja muistin kuinka Jupiter oli opettanut minut kierähtämään vihollisen alta pois. Siitäkään liikkeestä ei ollut nyt paljoa apua. Koitin parhaani mukaan pitää vatsani piilossa vihaisesti ärjyvältä naaraskissalta. Huidoin etukäpälilläni tuon kaulan seutua huutaen vihaisesti. En tiennyt miten pääsisin helpoiten pois tuon alta. Yhtäkkiä kuulin tutun äänen.
“Päästä hänet!” Black huusi. Veljeni oli tullut auttamaan. Henkäisin ja rentouduin, koska tiesin että minua autettaisiin enkä voisi enää auttaa itseäni. Valkoturkkinen soturi älähti, kun hänen kylkeensä iskeytyivät käpälät. Näin käpälät juuri ja juuri ennen kuin suljin silmäni. Kuulin ikävän muksahduksen ja avatessani silmäni sain nähdä, että Black oli häätänyt valkoisen naaraan kimpustani. Henkäisin taas. Black oli selvästi yhtä hyvä taistelija kuin Jupiter oli. Katsahdin vielä kissaan, joka oli käynyt päälleni ja hiljalleen aloin tajuta kuka se oikein oli ollut. Nyt kissa kamppaili jo toisessa taistelussa mutta tuon eleet ja varsinkin korva, joka oli taittuneena alaspain sai minut kauhun valtaan. Kissan toisessa käpälässä olevat arvet. Kuulin yhtäkkiä hänen äänensä.
“Ei hätää Salamanteri. Se oli vain unta”, kuulin äänen päässäni. Se oli lempeä ja rakastava. Kissa, joka oli vahingoittanut minua ja jonka Black oli häätänyt pois oli emo. Minun emoni.
“Black? Kai tajusit kuka tuo oli?” kysyin. Minua heikotti - oksetti.
“Etkö muka tunnistanut häntä?” kysyin taas, kun Blackin ilme oli hämmentynyt.
“Höyhen”, naukaisin. Blackin ilme kääntyi hämmentyneestä järkyttyneeksi, kun hän kääntyi hiljalleen katsomaan paikkaa jossa valkoturkkinen kuollut kissa oli maannut. Hänet oli viety hetki sitten pois, jotta kuolonklaanilaiset voisivat haudata hänet.
“Tapoimmeko Hahtuvatassun?” Blackin ääni oli vähintään yhtä järkyttynyt kuin hänen ilmeensä. Hengitykseni muuttui pinnalliseksi, kun joudun pelon sekaisen paniikin valtaan. Black kosketti lapojani hännällään.
“Oletko kunnossa?” Black kysyi. En tiennyt mitä sanoa astuin vain taaksepäin ja käänsin katseeni Blackiin, jotten joutuisi katselemaan emoa.
“Pitäisikö meidän mennä sivuun hetkeksi. Et näytä hyvävointiselta”, veljeni nauku tuntui kaukaiselta. Koitin hengittää rauhallisemmin mutta en osannut enään.
“Olen aivan kunnossa”, sanoin ja koitin nyt todenteolla saada hengitykseni hallintaan. Nyt jo pikkuhiljaa paine alkoi helpottamaan rinnassani. Taas uusi vihollinen hyökkäsi kimppuumme. En olisi jaksanut enään mutta en halunnut kuollakkaan. Koitin väistää taas hyökkäyksen tieltä mutta en aivan kerinnyt ja sain iskun korvaani. Tunsin kun lämmin veri purkautui korvastani ja valui pitkin naamaani. Annoin samalla mitalla ja viilsin naaraan nenää. Isku valitettavasti meni ohi. Katselin naarasta nyt tarkemmin, koska en halunnut hänen olevan Untuvapentu - tai miksi Untuva-sisarta nykyään nimitettiinkään. Naaras haisi erikoiselle joten päättelin tuon olevan kujakissa. Black iski naarasta kylkeen ja siitä alkoi vuotaa verta maahan. Henkäisin nähdessäni helakan punaisen veren maassa. Henkäily ei ollut ollut minun juttuni mutta nyt tein sitä useammin kuin tajusinkaan. Jakelin iskuja vielä muutaman ja annoin sitten Blackin kin hoitaa loput. Kissa kuitenkin sai rinnalleen jonkun toisen kujakissan ja jouduimme pinkomaan pakoon. Kaksi täysi-ikäistä kujakissaa olisivat voittaneet meidät heittämällä.

Istuin kotitaloni aidalla. Ilta oli jo pitkällä ja aurinko laskenut. Yöilma oli viileähköä vaikka hiirenkorva oli jo saapunut. Kaksijalkalan kadut olivat autiot ja täysin lumettomat mutta astuessa metsään sai huomata ettei kaikki lumi ollut vielä sulanut. Kuulin talon sisältä rymähdyksen ja kaksijalan parkua. Loikkasin äkkiä alas aidalta ja kipitin puoli avoimesta ovesta sisään. Kaksijalkojeni kaksilan pentu oli kaatunut maahan ja istui parkuen maassa. Sen pitkät jalat sojottivat erisuuntiin ja se näytti hassulle. Lähestyin pentua kehräten rauhoittavaa sävyä tavoitellen. Kiehnäsin ympäri sen jalkoja ja käännyin selälleni paljastaen pehmeän vatsani sille. Se silitti minua vatsasta ja purskahti heleään nauruun. Luotin kaksijalkoihini täydellisesti, sillä olin asunut heidän kanssaan koko elämäni. Kuitenkin arkiseen elämään oli tullut muutos, kun kaksijalkani olivat adoptoineet toisen kissan - Pippurin. Olin ollut silloin vasta pentu. Pippurista ja minusta oli sen jälkeen tullut erottamaton kaksikko. Emme poistuneet pihalta ikinä tietämättä missä toinen meni ja ilmoittamatta. Asiat vaan toimivat niin.

Makoilin pehmeällä lämpimin nahoin vuoratulla vuoteellani silmät puoli ummessa, kun Pippuri tassutti luokseni. Hän oli ollut toisen oven takana kaksijalkojen nukkumapesässä. Nostin päätäni ja haukottelin raukeasti. Oli aamu ja kaksijalkojen pentu oli lähtenyt tavalliseen tapaansa ulos niinkuin miltei joka päivä. Isoista kaksijaloista naaras oli jäänyt talolle ilmeisesti vahtimaan sitä, kun taas kolli kaksijalka oli lähtenyt yhdessä pennun kanssa pois. He tulivat aina takaisin mutta vasta illalla.
“Leikittäisiinkö?” Pippuri kysyi kehräten. Nyökkäsin ja nousin ylös. Venyttelin oikein pitkään ja hartaasti ennen kuin astuin alas vuoteeltani.
“Mitä leikitään?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni etsiskellen jotain millä voisi leikkiä.
“Leikitään pallolla”, Pippuri sanoi ja vieritti pallon esiin. Nyökkäsin ja valmistauduin vastaanottamaan kollin syötön. Tuo pukkasi palloa päällään minua kohti. Se kieri vähän väärään suuntaan, joten loikkasin ja estin sen vierimisen puisen muotoillun pölkyn alle. Pölkyssä oli reikä keskellä ja rei’än sisässä oli puoli pallo, jossa oli jotain värikästä. En pysähtynyt katselemaan sitä vaan vieritin pallon takaisin Pippurille. Pippuri kehräsi innosta napatessan pallon. Vierittelimme ja heittelimme sitä keskenämme edes takaisin kunnes molemmat olivat liian väsyneitä jatkamaan. Pippuri köllähti maassa makaavan pehmoisan nahan päälle. Laahustin leikistä uupuneena hänen viereensä ja kävin makuulle turkki kiinni hänen turkkiinsa. Elämäni oli niin mukavaa!

Jäin tuijottamaan Salamanterin ja Blackin perään. En voinut uskoa, että poikani olivat menneet molemmat klaanikissan mukaan. 'Hänhän voi olla vaikka mikä huijari! Entä jos hän tapattaa heidät? Miksi minun piti saada kumppani, joka on klaanista?' mietin kauhuissani. En halunnut poikieni haavoittuvan, mutta en voinut enää estää heitä. He olivat jo täysikasvuisia, ja heillä oli oikeus päättää omista asioistaan. 'Minun olisi pitänyt lähteä mukaan!' ajattelin pelokkaana. Olin käskenyt sitä klaanikissaa: nimi oli varmaan ollut Tähtimötaivas, kertomaan minulle jos heille sattuisi jotain. En tiennyt voisiko häneen luottaa. 'Tuskinpa hän minusta välittää sen vertaa kuin pojistani. Ehkä hän vain haluaa tapattaa heidät.' mietin pelokkaana. Mieleeni syttyi toivon pilkahdus. Ehkä voisin saada heidät vielä kiinni? Ehkä voisin kääntää heidän päänsä? Ponnahdin käpälilleni. Harpoin ulos leiristä. Haistelin ilmaa, yrittäen miettiä, mihin suuntaan he olivat lähteneet. 'Täältä ei ole kovinkaan pitkä matka klaaneihin.' mietin. Ehkä päivän, tai pari. Haistoin Blackin hajun pensaassa. Sen mukana kulki Salamanterin tuttu haju, ja tuntemattomampi, laimea haju. Lähdin suuntaamaan heidän peräänsä. Kävelin vähän matkaa metsässä, kunnes huomasin pensaan rapisevan. Korvani nousivat äkkiä pystyyn. Olivatko he siellä? Harmistuksekseni huomasin sen olevan vain hiiri. En jaksanut edes napata sitä. Tassutin lähemmäs nummia, joiden läpi täytyi kulkea klaaneihin. Yhtäkkiä huomasin mustan hännän vilahduksen puiden välistä. Nummien päällä käveli iso kissajoukko. 'Eihän tuossa ole kolme kissaa! Ainakin kuusi!' mietin hämmästyneenä. Yritin erottaa heitä. Ulvahdin. "Black! Salamanteri!" huudahdin. He eivät kuulleet. Kissajoukko jatkoi matkaansa yli nummien. Huomasin Salamanterin vilkaisevan taakseen. Huidoin käpälilläni. Yhtäkkiä näin heidän katsovan minuun. "Heippa, isä!" kuulin Salamanterin kovan ulvahduksen. Sitten joukko katosi piikkihernepensaiden uumeniin. Tassutin murheen murtamana takaisin leiriin. Salamanteri ja Black olivat lähteneet, kenties lopullisesti. 'Toivottavasti he saapuvat takaisin...mieluiten kunnossa.' mietin surullisesti. Onneksi tiesin, että niillä klaaneillakin oli parantaja. 'Jos he edes huolivat poikiani mukaan..' ajattelin. Heillä ei ollut erityistä kokemusta taisteluista, sillä he eivät koskaan olleet taistelussa oikeasti. Kumpa he saapuisivat hengissä takaisin.

Valo ja Sammakko alkoivat vähitellen tehdä loppuaan ja juuri silloin kaksijalka tuli avaamaan kaksijalanpesän liikkuvan seinän. Tämä huuteli ilmeisesti minulle ja Lunalle, että oli aika tulla sisälle. Valo ja Sammakko lähtivät äkkiä paikalta ja huusin vielä hyvästit heidän peräänsä ennen kuin käännyin ja lähdin taas sisälle. Luna tuli hyväntuullisena vierelleni ja tassutti kanssani sisälle.
“Toivottavasti tapaamme heidät taas”, naaras naukaisi.
“Niin, toivottavasti.”

Teroitin kynsiäni uudessa kynsien uudessa raapimapuussa, jonka kaksijalat olivat minulle ja Lunalle hankkineet. He olivat vain joku päivä raahanneet sen sisälle ja olivat tehneet selväksi, että se oli kynsien teroitusta varten. Muistelin miten kaksijalat olivat näyttäneet minulle miten raapimapuuta käytettiin siten, että ne olivat itse raapineet sitä ja pitänyt minua silmällä. Ne olivat näyttäneet hyvin huvittavilta. Kuulin hentoisia askelia takaani ja käänsin hymyillen päätäni.
“Hei Luna!” tervehdin naarasta hymyillen leveästi. “Mitä sinä pidät tästä uudesta raapimapuusta, jonka kaksijalat meille hankkivat?”
“Se on ihan kiva. Siinä on ihan mukavaa nukkua”, naaras totesi katsellen raapimapuuta arvioiden. Nyökkäytin päätäni ja loikkasin ylempänä raapimapuussa olevalle pehmustetulle tasanteelle.
“Onpa tämä pehmeä!” huusin ihmeissäni. Luna kehräsi huvittuneena ja loikkasi sitten itsekin tasanteelle viereeni. Kehräsin ja sukaisin ystäväni turkkia. Hän pukkasi minua ystävällisesti päällään ja meni sitten makuulle. Minäkin menin makuulle ja laitoin pääni tasanteen reunalle. Hitaasti suljin silmäni ja vaivuin uneen.

Kuuntelin, miten kaksijalanpennut leikkivät liikkuvan seinän toisella puolella. Olin istunut jo vaikka kuinka kauan liikkuvan seinän toisella puolella naukumassa ja raapimassa sitä, mutta kaksijalanpennut eivät vain tulleet avaamaan minulle kulkutietä. Halusin juuri nyt huomiota enemmän kuin mitään. Aikuiset kaksijalat olivat kadonneet jonnekkin ja Luna nukkui ja nyt halusin paijauksia.
“Päästäkää minut sinne!” kiljuin oven takana ja saavin liikkuvan seinän kulmaa vihaisena. Huuto huoneessa kasvoi kasvamistaan enkä olettanut kaksijalanpentujen siis kuulevan minua. Käännähdin siis ympäri ja lähdin tallustelemaan alas.
“Miksi he eivät voi vain olla hieman hiljempaa, kuulla minua ja tulla leikkimään kanssani”, valitin itsekseni. Alas päästessäni loikkasin tasanteelle, jossa leluja säilytettiin. Harkitsin itsekseni leikkimistä, mutta se oli huomattavasti tylsempää. Siitä huolimatta lopulta otin sieltä pienen pallon jota lähdin sitten pyörittelemään pitkin paikkoja.

Kun Luna ja Laku - ei niin yllättäen - mankuivat päästä heidän mukaansa, Valo pelkäsi jo tovin, että hänen isänsä saattaisikin pitää sitä hyvänä ajatuksena ja ottaisi pentukaksikon heidän seurueeseensa. Onneksi Sammakolla oli kuitenkin järki päässä ja tämä toppuutteli innostuneita pentuja. Valo kätki helpotuksensa.
"Me kyllä Lunan kanssa etsimme teidät joku päivä. Me lähdemme omalle seikkailulle ja etsimme teidät siinä samassa", Laku julisti silmät loistaen, ja Luna hänen vierellään nyökytteli päätään innokkaasti.
*Siitä vain*, Valo ajatteli itsekseen ja huvittui kuvitellessaan edessään seisovat karvapallot tarpomaan keskenään korvessa. Kaksikosta riitti hädin tuskin suupalaksi millekään pedolle.
"Odotamme sitä päivää", Sammakko kehräsi ja vilkaisi Valoa silmät tuikkien. Valon viikset väpättivät, mutta hän ei sanonut mitään. "Oli oikein mukava tavata teidät, Laku ja Luna. Pitäkää huoli itsestänne."
"Kuin myös!" Luna hihkaisi ja pörhisteli karvojaan. "Odottakaa vain, pian me tulemme teidän peräänne!"
"Niin!" Laku myötäili.
Valo oli varma, että muutaman kuun sisällä pennut olisivat jo unohtaneet heidät. Ajan myötä he oppisivat arvostamaan vakaata ja turvallista elämäänsä kaksijalkojensa kanssa, eivätkä enää edes haaveilisi erakoiksi ryhtymisestä.
Siinä paha missä mainitaan: Kaksijalkojen pesän puinen seinä avautui ja sen sisältä ulos astui kaksijalka, joka vilkuili ympärilleen kuin jotakin etsien ja piti mölisevää ääntä. Valo jännittyi, ja hän katsahti Sammakkoon, jonka olemus sen sijaan ei ollut muuttunut kaksijalan nähtyään. Oranssi kolli tarkkaili litteänaamaista otusta rauhallisesti, kunnes käännähti ympäri kannoillaan ja kutsui Valon mukaansa rennolla hännänheilautuksella.
Laku ja Luna huusivat vielä jotakin heidän peräänsä kun he lähtivät hölkkäämään kauemmaksi kaksijalan pesästä, mutta Valo oli liian keskittynyt pistämään käpälää toisen eteen, ettei saanut selvää sanoista. Hän oli vain kiitollinen siitä, että he viimein pääsivät lähtemään.
Sammakko johdatti heidät läheisen pensasaidan alle, jonka jälkeen tuli lisää kaksijalkojen pesiä. Valo ryömi oksien alle isänsä perässä ja tunsi olonsa turvalliseksi vehreiden lehtien tarjotessa suojan ulkopuolisten katseilta. Vaikka jostain kaukaa kuuluikin koiran haukku ja hirviön murinaa, hänellä ei ollut mitään hätää täällä Sammakon kanssa. Itse asiassa pensaan alla oli niin mukavaa, että hänen puolestaan he olisivat voineet jäädä siihen vaikka koko loppuelämäkseen eivätkä ikinä poistua sieltä.
"Levätään tässä hetki", Sammakko sanoi tarkistettuaan nopeasti lähiympäristön vaarojen varalta. Tämä tuli Valon viereen ja ryhtyi pesemään hänen turkkiaan pitkin, rauhallisin kielenvedoin. Valon kurkussa hyrisi tyytyväinen kehräys ja hän vaipui vähitellen uneen, aivan kuten silloin kun hän oli ollut vielä pentu ja Sammakko oli pessyt häntä, kunnes hän oli nukahtanut.

Olimme päässeet eloklaanilaisten leiriin asti. Katsahdin Blackiin iloisena. Olimme matkanneet tänne asti taistelemaan sodassa! En voinut olla hillitsemättä innostustani. Hengähdin niin innostuneesti, että henkäisy kaikui varmasti koko maailmalle! Istuin kuintenkin Mesitähden - eloklaanilaispäällikön - edessä rauhallisen näköisenä vaikka sisimmissäni pompin innosta. Tylsä erakon elämä oli jäänyt taakse ja nyt sain nauttia elämästä täällä!
“Kiitos, kun olette tulleet auttamaan Eloklaania. Voitte mennä nyt lepäämään tuonne”, Mesitähti naukui ja osoitti hännällään kohtaa, jossa oli pari ilmeisesti soturia ja soturitarta ottamassa torkkuja.
“Selvä!” naukaisin turhankin innokkaasti. Mesitähden ilme oli hyväntahtoinen, kun tuo antoi muidenkin kissojen mennä. Vain Tähtimötaivas jäi hänen luokseen. Tähtimötaivas oli kertonut olevansa Mesitähden tytär! Miten siistiä! Tassutin innokkaana kohti kohtaa, jonka Mesitähti oli meille vinkannut. Black tassutti perässäni.
“Tiedätkö sinä miten klaanissa toimitaan?” kysyin hymyillen.
“Tiedän minä Kuolonklaanin tavat mutta Eloklaanissa toimitaan ilmeisesti hieman erilailla”, Black naukui rauhallisemmin kuin minä. Otin veljestäni mallia ja rentouduin hiukan. Lapani olivat olleet innostuksesta jännittyneet ja nyt niihin särki epämukavasti.
“Mennään lepäämään”, sanoin.

Käydessäni maaten vasta huomasin kuinka uupunut oikeasti olin. Laskin pääni käpälieni varaan ja suljin silmäni. Uni vei minut hetkessä mukaansa muille maille

Seisoin umpihangessa. Valkoinen ympäristö tuntui ihan eriltä kuin tuttu hiirenkorva, joka oli lämittänyt ilman ympärillämme. Hengitykseni haihtui huuruna ilmaan. Kuulin lumen narskunnan, kun toinen kissa lähestyi takaatani. En hätääntynyt ollenkaan vaan tuijotin vain eteenpäin. Lunta tuprutti taivaalta oikein kunnolla. Pian takaani astellut kissa oli päässyt vierelleni asti. Turkkimme koskettivat toisiaan ja loivat lämpimän yhteyden. Kun käänsin katseeni vierelleni astelleeseen kissaan, huomasin sen olevan Jupiter. Hänenkin hengityksensä kaikkosi huuruna ilmaan sen päästessä kosketuksiin ilman kanssa. Kehräys kumpusi hänen kurkustaan.
“Tuota minulle kunnia, Salamanteri”, kuulin isän hyvästelysanat uudelleen.

Avasin silmäni äkisti. Tajusin, että Jupiter ja luminen maisema olivat olleet vain mielikuvitukseni tuotetta. Vain unta. Huokaisin. Jupiterin jättäminen oli ollut yksi vaikeimmista hetkistä elämässäni mutta tämä päätös oli ollut se oikea. Tiesin sen nyt, kun makasin tässä eloklaanilaissotureiden lähellä. Tietoisena kaikesta mitä tulisin kokemaan mutta toisaalta taas… en tiennyt mitään.

Valo kertoi meille lyhyen tarinan siitä miten hän oli joutunut ketun jahtaamaksi ja loukannut tassunsa. Hän oli törmännyt johonkuhun Aave nimiseen kissaan ja tämä oli auttanut häntä. Minua asia innosti entistäkin enemmän.
“Voimme siis saada ystäviä seikkailuilla? Sehän on aivan mahtavaa!”
“Voitteko ottaa meidät mukaanne?” Luna vierelläni pyysi yhtäkkiä. Käänsin katseeni valkoiseen naaraaseen ja innostuin.
“Joo! Ottakaa meidät mukaanne!”
Sammakko naurahti hieman.
“Emme voi ottaa teitä mukamme. Teidän kotinne on täällä ja meidän on kaikkialla”, kolli naukui. Tympeänä katsoin kahta vanhempaa kissaa.
“Voitteko edes jäädä tänne? Olisi mukavaa saada välillä muitakin leikkikavereita kuin Luna”, totesin. Naaras vilkaisi minuun merkitsevästi ja kohautin vain lapojani. Sammakko pudisteli taas päätään. Luna huiskaisi häntäänsä.
“Miksette voi jäädä?”
“Meidän täytyy jatkaa matkaamme. Ehkä me vielä joku päivä kohtaamme uudelleen, mutta tämän kerran teidemme täytyy erota”, Sammakko selitteli. Valo alkoi näyttää hieman hermostuneelta isänsä vierellä. Uskoin kollin jo odottavan heidän jatkavan matkaansa kohti äärettömiä seikkailuja.
“Me kyllä Lunan kanssa etsimme teidät joku päivä. Me lähdemme omalle seikkailullemme ja etsimme teidät siinä samassa”, julistin. Luna vieressäni nyökytteli päätään innoissaan häntäänsä huiskien.

//valo?

Laku: 24kp!

Valo: 38kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Black: 21kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Kalle: 6kp -

Salamanteri: 8kp -

Jupiter: 10kp -

Hämmennyin kun Salamanteri asteli sisään joku toinen kissa mukanaan. "Hei, Salamanteri. Kukas sinä olet?" kysyin yllättyneenä kissan vierailusta. Hän ei haissut samanlaiselle kuin me. 'Onko hän kotikisu? Vai klaanikissa?' mietin. Salamanterin isänä tiesin kyllä, että hän ystävystyi nopeasti. Toinen kissa vain murahti eikä vastannut mitään. "Hän on Tähtimötaivas. Hän tuli pyytämään apua jonkun klaanin pelastamiseksi." Salamanteri selitti tohkeissaan. Katselin heitä. "Johtuuko tämä siitä sodasta, josta Black kertoi?" tiedustelin. Salamanteri nyökytteli. Vilkaisin puun suulle. Black oli tassuttanut esiin kuullessaan äänen. Hän haukotteli. "Hei...mitäs täällä tapahtuu?" hän kysyi.
"Salamanteri tuli tänne klaanikissa mukanaan. He tarvitsevat apua." selitin niin hyvin kuin osasin. 'Vaikka aika lyhyesti.' mietin, koska en tiennyt enempää. Pian Tähtimötaivaaksi kutsuttu kissa alkoi puhumaan. "Etkös sinä ole Kuolonklaanin kissa?" hän kysyi Blackilta epäilevästi. Käännähdin kohti Blackia. Tähtimötaivaan äänensävy oli vihainen. Jos hän hyökkäisi, tappelisin. "Olin minä ennen. Mutta en enää. Karkasin sieltä. Kuolonklaani on hirveä paikka! Autan teitä tappelemaan...mutta jos joku tulee mukaani." Black lausahti yllättäen. 'Ei...ei hän voi lähteä! Mitä jos hän kuolee? Mitä jos Salamanteri kuolee? Mitä minä sitten teen?' mietin kauhuissani. Tiesin että Kuolonklaani olisi hyvin vaarallinen klaani. Poikani eivät selviäisi turvassa! 'Ja kaikista pahinta...he joutuvat tappelemaan emoaan ja sisariaan vastaan.' mietin tuskissani. Halusin estää heidän menemisensä, mutta he olivat jo täysikasvuisia ja valmiina päättämään omista asioistaan. "Black...Salamanteri..ette voi mennä! Entä jos kuolette? Miettikää sitä...joudutte taistelemaan emoanne ja sisarianne vastaan." sanoin surullisesti. Toivoin etteivät he lähtisi. "Ymmärrän. Mutta me olemme valmiita." Black ja Salamanteri sanoivat lujasti. Nyökkäsin hiljaa. Ruumiini läpi kulki ylpeyden värähdys. 'He asettavat oman henkensä hirveään vaaraan tuntemattoman klaanin tähden..' ajattelin osin pelokkaana ja osin ylpeänä. "Olkaa vielä sentään tämä yö...tämä yö luonani." anelin. Salamanteri nyökkäsi. Yhtäkkiä huomasin klaanikissan seisovan yhä tuima ilme naamallaan. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa täysin! "Anteeksi. Saat jäädä luoksemme täksi yöksi. Mene tuohon pesään." sanoin ja osoitin hännälläni kohti piikkihernepesää. Klaanikissa käveli pesään ja vilkaisi vielä peräänsä ärtyneesti. 'Nukun tämän, kenties viimeisen yön heidän kanssaan.' mietin surullisesti. En halunnut tämän olevan viimeinen yö. Viimeinen hetki, jolloin saisin nukkua heidän pehmeiden turkkiensa seassa. Laahustin pesään muiden perässä. Black tassutti omalle lehtivuoteelleen, ja Salamanteri omalleen. "Nuku sinä tuossa." Salamanteri naukaisi. Nyökkäsin ja asetuin painaumaan joka oli täynnä lehtiä. Puun sisällä tuoksui kaarna ja mädäntyneet lehdet. Kietaisin häntäni kummankin poikani pään ympäri. Nukahdin pelokkaana tulevasta. Kun heräsin, Salamanteri ja Black olivat jo nousseet. Hyppäsin ulos pesästä. 'Eiväthän he vielä lähteneet?' mietin ja toivoin, että he olisivat vielä leirissä. Kuulin piikkihernepesästä puhetta. Sydämeni hypähti helpotuksesta. Pian he tassuttivat ulos pesästä. Pysäytin Tähtimötaivaan hännälläni. "Lupaa minulle, klaanikissa, että pidät heistä huolta. Jos he kuolevat, tule ilmoittamaan minulle. Heti." käskin tiukasti. Hän ei vastannut, mutta hänen silmiensä pilkahduksesta tiesin, että hän varmasti tekisi niin. Salamanteri pinkaisi luokseni jättämään viimeiset hyvästit. Hieroin kuonoani hänen lapaansa vasten. "Tuota minulle kunnia, Salamanteri." kuiskasin hänelle. Hetken päästä myös Black tassutti luokseni ja kehräsi. "Hyvästi, isä..." hän kuiskasi. Pian kissajoukko lähti matkaan. Se oli ehkä elämäni surullisin, surkein hetki.
//Mantru, Tähtimö, Black?\\

Huokaisin. Minusta ei ollut ennen tuntunut näin… tyhjältä. Tuntui kuin olisin tutkinut joka kolkan metsässä ja olisi aika siirtyä eteenpäin uusiin seikkailuihin koska vanha tylsä kaavojen mukaan eläminen kyllästytti hirveästi. Istuin puunoksalla ja pitkä häntäni heilui allani osuen välillä puun karheaan runkoon. Hiirenkorva oli laskeutunut vihdoin keskuuteemme ja pienet silmut olivat vaihtuneet lehdiksi. Yhtäkkiä haistoin tuntemattoman kissan hajun ja astini valpastuivat. Häntäni jännittyi ja korvani nousivat pystyyn. Katseeni kohdistui mustaan kissaan, joka hiipi allani pusikossa. Hoksasin kissan vaanivan hiirtä, joka oli suoraan alapuolellani. Tein nopean valinnan ja keikahdin hallitusti alas oksalta kynnet edellä kohti hiirtä. Käpäläni läsähtivät nätisti maahan ja edessäni seisomaan noussut naaras edessäni näytti hieman vihaiselta.
“En halua ottaa saalistasi vaikka se käytännössä onkin minun”, naukaisin. Katkaisin hiireltä niskat ja ojensin sen sitten nyreälle kissalle.
“Kuka sinä olet?” kysyin sovittelevasti.
“Olen Tähtimötaivas vaikka mitä se sinulle kuuluu”, Tähtimötaivas naukui.
“Aika hassu nimi. Minä olen Salamanteri. Hauska tavata, Tähtimötaivas”, sanoin ja mittailin hyvin pienikokoista naarasta päästä kynsiin.
“Millä asialla olet metsässä? Nimesi kuulostaa aika klaanimaiselta”, sanoin. Mitä, jos naaras olikin emon klaanitoveri?
“Tulen Eloklaanista ja olemme hakemassa tukijoukkoja itsellemme, sillä Kuolonklaani ajoi meidät leiristämme parisen kuuta sitten ja epäilemme,että on tulossa suurempi taistelu”, Tähtimötaivas kertoi. Hänen ilmeestään ei voinut lukea mitään mutta nämä kissat - jotka Eloklaaniksi itseään kutsuivat - tarvitsivat selvästi apua.
“Ketä tarkkaan ottaen haette avuksenne?” kysyin, sillä jos voisin auttaa heitä auttaisin mielelläni. Vaikka emo olikin Kuolonklaanissa tarkoittiko se, että minun tarvitsisi olla heidän puolellaan?
“Meillä on nyt mukana pari kissaa kaksijalkalasta mutta lisäapu olisi kylläkin tarpeen”, naaras sanoi ja nyökyttelin.
“Voin tulla mukaanne, jos se auttaa”, sanoin. Haluaisivatkohan Black ja Jupiter tulla myös?
“Minun isäni ja veljeni asuvat myös tässä lähistöllä, haluaisitko tulla kysymään heitä mukaan?” kysyin ja katsahdin taakseni. Meidän leirimme oli niillä suunnilla.
“Olet suureksi avuksi Eloklaanille”, Tähtimötaivas sanoi ilmeettömänä. Hän vaikutti enemmänkin ärsyyntyneelle kuin kiitolliselle. Käännyin ympäri ja johdattaakseni naaraan leiriimme. Kiihdytin vauhtini juoksuun. Pian olimme leirillä ja jarrutin käpälät liukuen lumen alta paljastuneilla lehdillä.
“Tässä on meidän leirimme vien sinut nyt sisään”, sanoin ja tungin sisään pieneen leiriin. Tähtimötaivas seurasi minua luottavaisesti. Huomasin Blackin pesän lähellä.
“Black! Missä Jupiter on?” huusin veljelleni.
“Olen täällä Salamanteri”, Jupiter naukui ja pisti päänsä pesästä.
“Toin vieraan. Hänellä on meille asiaa”, sanoin innokkaasti.
//Black, Jupi, Tähtis?

Kuunnellessaan pentujen selittävän innoissaan suunnitelmistaan lähteä suurelle seikkailulle Valo ei voinut olla pohtimatta, olisiko Sammakko toivonut hänen olevan enemmän näiden kahden kaltainen. Hänen isänsä oli aina saanut olla raahaamassa poikaansa paikasta toiseen, vaikka Valo olisi paljon mieluummin asettunut yhteen paikkaan asumaan ja elänyt siellä elämänsä onnellisena loppuun asti. Seikkailuntäyteinen elämä oli vaarallinen ja turvaton, eikä Sammakko jostain syystä tuntunut haluavan tajuta sitä. Mitä hauskaa oli elää jatkuvasti viiksikarvan varassa?
"Valolla onkin juuri sopivan jännittävä tarina teille kerrottavana parin kuun takaa", Sammakon vihreät silmät tuikkivat, kun hän kääntyi katsomaan vieressään karvojaan silottelevaa Valoa. Valo katsahti häneen takaisin hieman näreissään - Sammakko tarkoitti arvatenkin sitä "seikkailua", jossa hän oli melkein joutunut ketun ateriaksi ja tutustunut outoon Aave-erakkoon. Vaikka hän muisteli suurisilmäistä kollia lämmöllä - toki silti hieman oudoksuen -, olisi hän mieluusti antanut tapahtuneen vaipua unholaan.
Pentujen odotuksesta säihkyvät silmät kääntyivät samaan aikaan kohti Valoa, ja hän tiesi, etteivät he pääsisi jatkamaan matkaa, ennen kuin hän olisi kertonut pennuille tarinan.
"No hyvä on", hän murahti lopulta, istuutui ja taittoi häntänsä käpälilleen. Laku ja Luna painautuivat toisiaan vasten innokkaan näköisinä. "Pari kuuta takaperin olin metsässä saalistamassa. Olin lähtenyt matkaan ilman Sammakkoa. Onnistuin saamaan kiinni oikein mehevän oravan, kun sitten yhtäkkiä lähistöltä alkoi kuulua murinaa. Valtava kettu ilmestyi kuin tyhjästä ja lähti perääni! Juoksin minkä jaloistani pääsin, mutta lunta oli liikaa ja se hidasti kulkuani. Minun oli jätettävä saalistamani orava, jonka kettu lopulta vei mukanaan. Pimeässä juoksin vahingossa pahki juureen ja nyrjäytin jalkani. En pystynyt kävelemään, ja pelkäsin jo loppunu koittaneen. Silloin eräs mysteerinen kissa saapui luokseni. Hänen nimensä oli Aave. Hän auttoi minut pesäänsä ja piti minusta huolta seuraavan kolmen päivän ajan, kunnes jalkani oli taas kävelykunnossa. Pääsin takaisin kotiin isäni luokse, ja minun ja Aaveen tiet erkanivat. Sen pituinen se." Loppua kohden Valo oli kiristänyt tahtia nopeuttaakseen tarinankerrontaa, mutta se ei näyttänyt haitanneen Lunaa ja Lakua. Pennut olivat pysyneet kerronnan pauloissa alusta loppuun asti.
"Tapahtuiko tuo oikeasti?" Laku henkäisi.
Valo nyökkäsi. "Tapahtui", hän vahvisti.
"Olin todella huolissani Valosta, kun hänestä ei kuulunut moneen päivään", Sammakko lisäsi väliin ja laski häntänsä Valon selälle. "Saamme kiittää Aavetta siitä, että hän on yhä luonamme."
Valo vaihtoi painoa tassulta toiselle hieman vaivaantuneena. Hän toivoi näkevänsä Aaveen vielä joskus uudestaan voidakseen hyvittää tämän antaman avun.

//Laku?

Söimme yhdessä Salamanterin löytämän saaliin. Oli hyvä, että hän kävi välillä itsekin saalistamassa saalista, vaikkakin varalle. Olin saanut kuulla häneltä että se oli hieno tapa piilottaa ruokaa. 'Ja hän on aivan oikeassa! Höynäytämme Jupiteria oikein paljon sen avulla.' mietin huvittuneena. Oli kiva tehdä Jupiterille pieniä piloja. Vaikka, Salamanteri oli tunnustanut jo pikku salaisuutemme hänelle. Jupiter katseli meitä. "No, mitä olette tehneet? Minä ainakin..kävin katsomassa hautaa." hän myönsi. Hämmennyin hieman, että hän oli käynyt sen kissan haudalla. 'Luulin että häntä ei kiinnosta pätkän vertaa!' mietin hämmentyneenä. Ehkäpä isäni olikin herkkä, tunteiden vallassa kulkeva kissa? Salamanteri söi lopun oravastaan. "No, mitäs tässä. Olen vain nukkunut ja saalistanut." hän huokaisi raukeasti. "Niin minäkin." vastasin naurahtaen. Jupiter naurahti iloisena. Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui kylmäksi, oudon kalpeaksi. "Mitä nyt?" kuiskasin hiljaa. "Ette tunne minua kunnolla.." hän kuiskasi syvällä äänellä. Vilkaisin Salamanteriin osittain huolestuneena ja osittain pelästyneenä. Jupiterin keltaiset silmät loistivat kuin pienet tähdet. Hän hiipi luoksemme silmät hehkuen valoa. Aloin vähitellen joutua pelon valtaan. Mikä isälle oli tullut? Miksi hän käyttäytyi noin? 'Ihan kuin joku voima olisi ottanut hänet valtaansa..' ajattelin pelokkaana. "Ei käy, ei sovi..." Salamanteri sanoi kiivaasti. Minua pelotti yhä enemmän. Jupiter tassutti yhä lähemmäs meitä. "Mitä teet? Lopeta jo, jos tämä on vain pilaa!" kivahdin. Jupiter loikkasi käpälät pystyssä ja osui minuun. Huomasin, että hänen kyntensä olivat piilossa ja hänen kasvoissaan näkyi pieni voitonriemu. "Huijasit, isä! Ei noin kuulu leikkiä salavaanijaa!" Salamanteri huudahti. Hämmennyin yhä enemmän. Oliko kyse ollut vain leikistä? "Mitä? Salamanteri, oliko tämä vain leikkiä?" kysyin. Salamanteri räjähti nauramaan. "Leikkiä vain! Olisit nähnyt ilmeesi! Olit ihan peloissasi. Olemme suunnitelleet tämän koko jutun alusta asti!" hän nauroi. Aloin vähitellen itsekin tajuta, mistä oli kyse. Se oli ollut pelkkä pila! Muistin nähneeni Salamanterin ja isän suunnittelemassa jotain. "Jupiter! Senkin hiirenaivo, miksi sinä kehtasit huijata minua? Onpas tosi reilua!" älähdin muka suuttuneena. "Nämä ovat tosiaan erikoisalaani. Huijaukset." hän myhäili ja sai Salamanterin nauramaan yhä kovemmin. 'Jos lähellä on riistaa, ne varmasti häipyvät kaksijalkalaan asti!' mietin huvittuneena. Pian saimme itsemme kuitenkin koottua ja lähdimme käymään kaikki yhdessä metsässä. Tassutin piikkihernetiheikön vierestä. Päätimme kääntyä isoilta tammilta kohti kaksijalkalaa. Siellä emme olleet koskaan käyneet. "Isä, onko muka totta, että isoissa kaksijalkaloissa asuu hevosia? Oletko sinä koskaan nähnyt hevospaikkaa?" kysyin. Jupiter nyökkäsi. "Joissakin isoissa kaksijalkaloissa voi asua hevosia. Voivat ne olla pienempiäkin, tai sitten ei ole kaksijalkalaa ollenkaan. Hevoset asuvat hevospaikassa. Yhden sellaisen olen nähnyt, mutta se on kaukana, kaukana täältä." hän selitti. Nyökkäsin. Puista tipahteli sadepisaroita päähäni. "Mikä sitten kaksijalkala on? Onko se paikka, jossa kaksijalat asuvat? Huh, ne ovat varmasti pelottavia!" Salamanteri henkäisi. En ollut ikinä nähnyt kaksijalkaa, mutta olin kuullut niistä tarinoita. Kuulemma ne olivat kahdella jalalla käveleviä otuksia, jotka nappasivat kissoja vangikseen. 'Ja jos niin käy, joutuu jäämään kotikisuksi!' mietin inhoavasti. Vihasin kotikisuelämää. "Entä jos kaksijalka saa meidät kiinni? Joudummeko me sitten kotikisuiksi?" kysyin.
"Ei tosiaankaan! Isä on uhmannut kaksijalkoja tosi monta kertaa, eikä ole jäänyt kertaakaan kiinni! Eikä hän anna sen tapahtua. Ethän isä?" Salamanteri kertoi. Jupiter näytti hieman kiusaantuneelta. "No..on sitä pari kertaa tullut uhmattua.." hän myönsi. Naurahdin mielessäni. Oli hauska seurata pienen perheemme elämää. Minua silti yhä suretti se, että olin lähtenyt klaanista. 'Emo on varmasti minulle vihainen, kun lähdin. On minulle oikein, etteivät he surisi minua.' mietin surullisesti. Kuolonklaaniin olivat jääneet lähes koko perheeni. Emo Höyhenhalla, siskot Untuvatassu ja Hahtuvatassu, elleivät he olleet jo saaneet soturinimiään. 'Mitkäköhän soturinimet heille tulevat? Ehkäpä Hahtuvatassulle Hahtuvasiipi? Tai Untuvatassulle Untuvasydän? Entä Hahtuvaliekki ja Untuvatuuli?' pohdin itsekseni. "Mitä mietiskelet?" minut herätti Salamanterin kysymys. "Siskojen soturinimiä." sanoin.
//Jupiter?\\

Kissat esittäytyivät erakoiksi nimeltään Sammakko ja Valo. Kollit yrittivät selittää meille, että he eivät varsinaisesti asuneet missään vaan nukkuivat siellä mihin sattuivat jäämään.
Silmäni suurenivat tiedon tulviessa korvistani sisään.
“Entä jos kimppuunne hyökätään tai haavoitutte, kuka teitä silloin auttaa?” kysyin varovasti.
“Niin tai jos toinen katoaa? Silloinhan teillä ei ole paikkaa mistä tietäisi löytävänsä toisen aina! Ja miten te saatte ruokanne, jos olette loukkaantuneita. Teillä ei ole kotiväkeä saalistamassa teille ruokaa ja laittamassa sitä ruokakulholle”, Luna naukui. Nyökytin päätäni hyväksyvästi naaraan sanoille. Sammakon viikset hieman väpättivät tämän ilmeisesti miettiessä, mitä hän vastaisi meille.
“Me pidämme huolta itsestämme ja toisistamme. Jos toinen on pulassa, toinen auttaa. Ja jos eksymme toisistamme, jäämme odottamaan paikkaan, josta tiedämme meidät löytävän”, Sammakko vastasi
“Te olette varmasti tosi kokeneita! Voitteko kertoa meille joistakin teidän seikkailusta!” pyysin häntääni innoissani ilmassa viskellen. Lunakin näytti innostuneen ajatuksesta.
“Joo! Kertokaa meille jostain suuresta seikkailusta! Minäkin haluan seikkailla.” naaras kääntyi katsomaan minua. “Laku lupaa minulle, että me joskus lähdemme seikkailuun kahdestaan. Siitä tulisi suuri ja mahtava seikkailu”, naaras julisti. Kehräsin ja yhdyin julistukseen. “Yhdessä löytäisimme uusia alueita ja uusia kissoja ja kaiken päätteeksi palaisimme yhdessä kotiin.” Käännyin taas katsomaan Sammakkoa ja Valoa.
“Voitteko olla kilttejä ja kertoa tarinaa”, pyysin silmät suurina.

//Valo?

“Katso! Tuolla on joitain kissoja!”
Valon niskakarvat pörhistyivät valkoisen pennun lähtiessä juoksemaan häntä kohti häntä innokkaasti pystyssä. Toinen pentu loikki toverinsa perään, ja pakokauhu läikähti Valon sisällä. Hänen katseensa kimpoili pennuista sulkeutuneeseen pesän seinään, mutta onneksi yksikään kaksijalka ei näyttänyt olevan aikeissa seurata kotikisuja pihalle.
“Hei! Minä olen Luna! Keitä te olette? Tuoksutte ihan hassulta!” Valo katsahti turhautuneena luokseen ehtineeseen naaraspentuun, joka kierteli hänen ympärillään ja katsoi häntä silmät ammollaan. “Oletteko te kotikisuja? Missä teidän pantanne ovat?”
“Minun nimeni on Laku”, mustavalkoinen pentu esittäytyi Lunan edelleen jatkaessa kysymyksillä tykittämistä, ja Valon pää alkoi mennä jo ihan pyörälle.
“Me olemme erakoita.” Sammakko tallusti rennosti paikalle ja räpäytti ystävällisesti silmiään kahdelle pennulle, joiden huomio oli kääntynyt nyt tähän. “Minä olen Sammakko, ja tämä tässä on poikani Valo.”
Luna vilkaisi Valoon. “Eikö hän osaa puhua?” pentu ihmetteli. Valon nahkaa pisteli ärtymyksestä.
“Osaan minä puhua”, hän sanoi terävämmin kuin oli aikonut.
Sammakko katsahti häneen merkitsevästi, ja hän sulki suunsa ja puri hampaansa yhteen estääkseen itseään möläyttämästä mitään tökeröä. Pennuista Valolla oli hyvin vähän jos ollenkaan kokemusta, eikä hän oikein tiennyt, miten näiden seurassa olisi kuulunut käyttäytyä. Tavallisesti hän olisi käskenyt muukalaisia läksimään matkoihinsa, mutta tämän ikäiset eivät vielä tajunneet hölkäsen pöläystä reviireistä tai toisen rajojen kunnioittamisesta.
“Missä te asutte?” Laku kallisti päätään.
“Vähän siellä sun täällä”, Sammakko hymähti hyväntuulisesti, ja vastaus sai selvästikin pennut hämilleen.
"Ai miten niin 'vähän siellä sun täällä'?"
"Eikö teillä ole kotia?"
Valo veti syvään henkeä ja laski mielessään hitaasti kymmeneen, ennen kuin selvensi kaksikolle isänsä puheet: "Isäni tarkoittaa, että me matkailemme paljon ja nukumme aina tilanteen mukaan siellä, missä voimme." Hän ei ollut varma, ymmärsivätkö pennut vieläkään, mitä hän yritti heille kertoa. Nämä karvapallot olivat vielä niin untuva-aivoisia, etteivät tienneet muusta kuin leikkimisestä ja turvallisesta pesästään.

//Laku?