Sipuli lupasi yrittää auttaa ja Luna ja minä innostuimme kamalasti.
Lunan piti hypätä Sipulin selälle ja siitä hän sitten loikkasi aidalle. Nuorempi valkoinen naaras onnistui kapuamaan päälle ja sitten olikin jo minun vuoroni. Nousin varovasti Sipulin selälle, kyyristyin keräämään voimiani ja sitten ponnistin. Onnistuin tarttumaan aitaan ja vedin itseni äkkiä ylös aidan päälle. Puhkesin innosta kehräämään ja odotin, että Sipulikin tulisi vielä aidalle.
Naaras loikkasi solakasti vierelleni ja hymyilin hänelle leveästi.
“Mentäisiinkö nyt tuonne metsään tuolla hieman kauempana?” ehdotin tassut innosta kihisten. Naaras näytti hetken pohtivan.
“Jos kerta haluatte, mutta ollaan varovaisia, jooko?” Sipuli naukui. Nyökytin päätäni ja samoin Luna. Loikkasin alas aidalta ja odotin muita. Kun kaksi valkeaa naarasta tulivat alas lähdin loikkimaan innoissani kohti metsää.
“Seikkailuun!” ulvoin innoissani ja Luna tuli vierelleni. Ystäväni silmät kiilsivät innosta ja hän oli selkeästi aivan haltioissaan.
“Löytyyköhän metsästä jotain riistaa. Voisimme antaa sitä kaksijaloille, ne ovat varmaan uuvuksissaan meidän ruokamme hankkimisesta”, naukaisin Lunalle samalla, kun juoksin hillittömästi kohti metsää.
“Joo napataan niille metsän parhaat hiiret!” Luna läähätti.
“Sipuli, tiedätkö jo mitä aiot tehdä itse metsässä?” kysyin vielä toiselta naaraalta iloisesti.

//sipuli

Olin saapunut kaksi kuuta sitten klaaneista takaisin Jupiterin luokse. Salamanteri oli tullut mukanani. 'Taistelu oli kova. Sain paljon haavoja, mutta onneksi ne ovat parantuneet, ainakin osittain. Ne klaanien parantajat eivät kyllä auttaneet minua, toisinpäin!' mietin vihaisesti. Toinen klaani: nimi oli tainnut olla Kuolonklaani: oli voittanut. Olin häipynyt ennen kun he olivat ehtineet ottaa joitakin kissoja vangiksi. 'Sääli Eloklaania. Menettää kotinsa, ja ystäviään Kuolonklaanille.' mietin hieman surullisesti. Mihin Kuolonklaani valtaa tarvitsi? Eikö heillä ollut sitä jo riittämiin? Tiesin kuitenkin, että emoni, ja kaksi sisartani asuivat Kuolonklaanissa. Olin yrittänyt saada emon lähtemään mukaani. 'Millainen isän ilme olisi oikein ollut, jos emo olisikin tullut..' ajattelin surullisena. Sitten olisimme voineet taas elää onnellisina, tietysti jos Untuvatassu ja Hahtuvatassu olisivat mukana. Saattoi silti olla, että he olivat jo sotureita tämän jälkeen. 'Mitkä ovat heidän soturinimensä? Ehkäpä Untuvakukka tai Hahtuvasydän..tai ehkäpä Untuvahäntä ja Hahtuvapilvi..' mietin haikeana. Muistin, kun olin leikkinyt pentuna kaikkien sisarusteni ja perheeni kanssa metsässä. Silloin olin ollut onnellinen, mutta silloin emolla ja isällä oli ollut vaikeita hetkiä. Sen jälkeen minä menin myös klaaniin. 'Kuvittelin, että klaanielämä olisi helppoa..' mietin. Salamanteri ilmestyi pesämme suulle. "Mitä mietit?" hän kysyi. Käänsin katseeni häntä kohti. "Klaanijuttuja. Elämää. Kaikkea mitä olla voi." vastasin hajamielisesti. Salamanteri nyökytteli. "Aha, selvä. Kannattaa mennä ulos, siellä on upea ilma! Ja lämmintäkin!" hän huudahti ja loikki ulos. Nousin ylös. Viherlehti oli tehnyt tulojaan, ja lämmin sää oli alkanut. Tassutin ulos. Huomasin aurinkoisen kiven, joka suorastaan oli paistunut auringonpaisteesta. Sen päällä oli isokokoinen hiekanvärinen kasa. Tökkäsin kasaa: jonka tiesin kyllä olevan Jupiter. Jupiter käännähti raukeana ja haukotteli. "Älä herätä, isä nukkuu nyt." hän haukotteli suu leveässä virneessä. "Ei ole aikaa levätä! Nouse jo, senkin pullea hiirulainen!" kiusoittelin. Nappasin leirissä olleen kävyn ja heitin Jupiteria sillä. Isä jatkoi silti nukkumistaan. Naurahdin. Päätin mennä käymään leirin ulkopuolella pitkästä aikaa. Tajusin juuri, että minulla oli hirveä jano. 'Kaipa minun pitää etsiä joki. Tai edes puro. Onkohan niitä edes täällä..' mietin harmissani. Kävelin tällä kertaa eri suuntaan kuin yleensä, sillä halusin käydä uusissa paikoissa. Lähialueet olivat minulle jo tuttuja: olin käynyt Salamanterin kanssa niissä monia kertoja. Ilahduin, kun huomasin riistan tuoksun vahvana. Lämmin ilma sai selvästi saaliseläimetkin liikkeelle! En kuitenkaan tullut etsimään riistaa, vain vettä. "Älkää huoliko, saaliit, nappaan teidät sitten ensi kerralla! Nyt meillä on jo vatsa ja tuoresaaliskasa täynnä!" huikkasin metsälle. Linnut lauloivat korkealla taivaalla. Onnekseni kuulin veden virtausta pensaiden takaa. Kurkistin sisään ja huomasin kauniin, siron naaraan juomassa vettä purosta. Naaras nosti päätään huomatessaan minut. "Ai, anteeksi! Olenko minä tunkeutunut sinun reviirillesi?" naaras kysyi varovaisesti. Hämmästyin. Oli ensimmäinen kerta, tai itse asiassa toinen, kun olin löytänyt reviiriltä kissan. "No, et kai, koska tämä ei ole oikeastaan kenenkään reviiriä. Asun vain tässä lähellä. Nimi on Black." vastasin. Tarkastelin naarasta. Hän ei tuoksunut kotikisulle, eikä sen pahemmin klaanikissallekaan. Hän vaikutti erakolta. "Minä olen Terälehti." naaras naukui. "Et haise kotikisulta." huomautin Terälehdelle. "En niin, koska en ole kotikisu. Olen erakko, ja olen ollut aina." hän vastasi hieman rintaansa röyhistäen. 'Terälehti. Sellainen nimi, jotka klaanikissat voivat antaa pennuilleen. Onkohan hänen joku sukulaisensa klaanikissa..' pohdin. Terälehti tuijotti minua kimmeltävin silmin. "No...minä tästä otan vettä. Asun hieman kauempana, isäni ja veljeni kanssa." sanoin. Terälehti kallisti päätään kiinnostuneena. "Teitähän on siinä paljon. Anteeksi, kolme tuntuu minusta paljolta. En ole koskaan elänyt kenenkään kanssa." hän sanoi harmissaan. 'Ei ole koskaan asunut kenenkään kanssa? Terälehti on suloinen...ja kiltti...' mietin tuijottaen naarasta. Kävelin purolle ja join siitä vettä. Vesi virkisti ajatukseni. "No, siinä tapauksessa, haluaisitko..kenties..tulla asumaan minun kanssani? Siis tietenkin, jos isälleni ja veljelleni sopii." kysyin. Terälehti katsoi minua syvälle silmiin. Hän hymyili. Terälehden silmissä kimmelsi jokin rakkauden tapainen. Uppouduin hänen kauniiseen katseeseensa. 'Onko tämä se tunne? Se kun tykkää jostain niin kovasti..' ajattelin. "Mielelläni, Black." hän naukui lempeästi. Kävelin koko matkan leiriin Terälehden kanssa. Naaras kertoi minulle juttuja kaksijaloista, joita hän oli kiusannut kerta toisensa perään. Kerroin klaaneista ja niiden sodasta. "Oikeasti? Olitko sinä sodassa? Olit niin rohkea! Itse en olisi ikinä uskaltanut!" hän oli vastannut ihailevasti. "Tuota..en tullut kysyneeksi isäsi ja veljesi nimiä." hän sanoi ujosti. "Isäni on Jupiter, ja veljeni Salamanteri. Jupiter on ihana isä! En luopuisi hänestä millään. Mutta, älä suututa häntä. Jupiter suojelee kaikkia karhun voimalla. Salamanteri on tosi hauska ja kiva kissa. Vähän samanlainen kuin sinä." nau'uin. Saavuimme pian leiriin. Mietin heidän ilmettään, kun saapuisin leiriin Terälehden kanssa. 'Mitä jos Terälehti ei saa jäädä? Mitä jos häntä ei hyväksytä?' mietin pelokkaana. Tassutin sisään. Jupiter loikki luoksemme. "Kas, hei Black. Kuka hän on?" isä kysyi. Erotin Jupiterin kasvoilla huolen välähdyksen. Arvasin hänen ajattelevan, että oliko tämä kissa klaanikissa. "Tervehdys. Sinä oletkin kai Jupiter. Minä olen Terälehti, erakko." Terälehti esittäytyi. Jupiter katsahti minuun vaivihkaa. "Tervetuloa, Terälehti. Blackin ystävät ovat aina tervetulleita." hän naukui iloisesti. Tajusin mihin hän viittasi. Ärsyynnyin. 'Miksi hän arvasi näin nopeasti, että olen ihastunut häneen?' mietin harmistuneena. Terälehti katseli kiinnostuneena ympärilleen. 'Hän on tuskin ennen nähnyt muita kissoja.' mietin. "Taidatte olla, jo nyt, enemmän kuin ystäviä." Jupiterin ääni havahdutti minut haaveiluistani. Kiepahdin nopeasti. "Emmepäs. Olemme vain ystäviä. Ja sitä paitsi, tapasimme äsken. En todellakaan halua olla hänen kanssaan kumppani tai mitään." tuhahdin. Odotin, että Salamanteri saapuisi. Mitäköhän hän sanoisi nähdessään Terälehden? "Black? Missä te nukutte?" Terälehti kysyi. Osoitin hännälläni isoa tammea. "Tuon sisällä. Tai minä ja veljeni nukumme. Isä nukkuu piikkihernepesässä." kerroin. Kun olin saapunut metsään, olin opettanut isää rakentamaan klaanipesän. Pesä oli kyllä iso, eli sinne mahtuisi takuulla kaksi kissaa. Olin huomannut, että pesä oli lähes klaanien soturien pesän pituinen. Terälehti perääntyi hieman. "Anteeksi. En halua olla vaivoinanne. En vain tiedä, mitä tehdä vieraassa paikassa. Voin mennä..jos haluat." hän naukui. 'Anteeksi nyt vain, mutta en todellakaan halua että lähdet! Olet ihana ja kaunis, kiltti ja loistava! Mikä sinussa muka olisi vikana?' ajattelin tuijottaen häntä hämmentyneenä. "Itse asiassa, et saa mennä. Viherlehti on kyllä suojaisa, mutta näillä alueilla liikkuu kettuja. En halua että menet. Olet mahtava." sanoin lujasti. Terälehden silmät kimmelsivät liikutuksesta. Yhtäkkiä hän ravisteli päätään. Sitten hän hymyili ja kääntyi. Huomasin Salamanterin loikkivan leiriin. Hän hämmästyi nähdessään Terälehden. "Kuka sinä olet?" hän kysyi. "Olen Terälehti. Blackin ystävä. Olen erakko, asuin kauempana mutta tulin tänne." Terälehti kertoi. Salamanteri katsahti minuun ihmeissään. Yritin vältellä veljeni katsetta. Salamanteri nyökkäsi mutta jäi silti katselemaan minua hämmentyneenä. 'Selitän hänelle joskus myöhemmin.' mietin. Kun vilkaisin taivaalle, aurinko oli kadonnut. Ilma oli muuttunut kylmemmäksi, mutta ulkona pärjäsi silti hyvin. Yhtäkkiä tajusin: missä Terälehti nukkuisi? Ehkä Jupiter ja Salamanteri eivät halunneet häntä tänne? Onnekseni isä kutsui minut luokseen. "Black! Tule, on asiaa." hän huudahti. "Nähdään kohta, Terälehti." huikkasin naaraalle nopeasti. Loikin aukion poikki. "Asiani koskee Terälehteä. Aikooko hän jäädä yöksi?" isä kysyi. 'En tullut kysyneeksi tätä...mutta nyt on ilta, joten kai hänen on pakko?' mietin. "Kai. Ei hänellä ole paikkaa, mihin mennä." vastasin. Jupiter nyökkäsi. "Selvä. Mihin ajattelit hänen menevän nukkumaan?" hän kysyi tiedustelevasti. Hätäännyin. En ollut miettinyt sitä. "No, ehkä johonkin meidän pesistämme? Sinun pesässäsi on ainakin tilaa vaikka kokonaiselle kissalaumalle." sanoin. Jupiter heilautti häntäänsä. "No, käy se. Uskon, että Terälehti haluaa enemmän olla sinun kanssasi, joten menen nukkumaan puuhun. Sinun vuoteeseesi." hän sanoi naurahtaen. "Älä tuo kirppuja mukanasi!" kiusoittelin. Jupiter käveli kohti tammipuuta. Kipitin Terälehden luokse. Terälehti oli muotoillut sammalesta vuoteen. "Vau! Osaat muotoilla tosi hienosti. Hei muuten, saamme mennä tuohon isoon pesään nukkumaan." sanoin iloisesti. Terälehti hymyili. "Kiitos! En ajatellut saavani olla yötä, mutta tein tämän vuoteen sitä varten, että joskus tarvitsisitte uutta." hän sanoi ujosti. Nyökkäsin kiitollisena. Terälehti vaikutti ystävälliseltä. "No, et anna sitä meille, vaan käytät itse." totesin tassuttaessani sisään pesään. Siirsin oman makuusijani Terälehden viereen. Terälehti kosketti kuonollaan korvaani. "Kiitos tästä huolenpidosta, Black rakas." hän kuiskasi. 'Rakas? Sanoiko hän äsken minua rakkaaksi? Oikeastiko..' mietin hämmentyneenä. "Ole hyvä vain, Terälehti." kuiskasin hänen korvaansa. Seurasin Terälehden rinnan kohoilua. Hetken päästä naaras nukahti. Katselin Terälehteä. Hän nukkui kippurassa vuoteellaan, häntä nenän päällä. 'Tuo on varmasti lämmittävä tapa lehtikatona. Ja hän on suloinen nukkuessaankin..' mietin. En saanut unta. Mietin, millaista elämäni oli ennen kuin tapasin Terälehden. 'En ollut ehtinyt miettiä kumppaniasioita, sillä tiesin, ettei kukaan takuulla eksyisi tänne. No, olin selvästi väärässä.' mietin. Pyörin vuoteessani ja tuijotin pesän seiniä. Sitten nukahdin. Unessa olin jossakin isossa, valoisessa pesässä. Edessäni oli naaras, joka näytti Terälehdeltä. Hän makasi maassa silmät ylpeyttä loistaen. Henkäisin. Vilkaisin unen Terälehden vieressä oleviin myttyihin. Ne vikisivät. Kosketin yhtä, ja se vinkaisi ja nousi ylös. Silloin näin kauneimman ikinä nähneeni pennun. 'Onko tämä tulevaisuuteni?' ajattelin. Saisinko minä joskus aikanaan pentuja? Pesässä oli lämmintä, ja tuuli liikutteli turkkiani. Yhtäkkiä unen maailma vaihtui. Lämmin ja valoisa pesä haihtui ilmaan. Maailma täyttyi harmaalla usvalla. Tuijotin uutta unen maailmaa hämmästyneenä. 'Mikä tämä paikka on? Mihin Terälehti meni?' ajattelin kauhistuneena. Tassutin eteenpäin loputtomalta tuntuvan ajan. Yhtäkkiä tunsin jonkun kietoutuvan ympärilleni. Jonkun nahkaisen ja suomuisen. Yritin päästä irti. Kun sen keltaiset silmät osuivat minun silmiini, tajusin mikä se oli. 'Käärme!' ajattelin kauhistuneena. Yhtäkkiä harmaa usvakin katosi. Heräsin, tällä kertaa oikeasti, pesässäni. Terälehti oli jo hereillä. "Huomenta. Nukuitko hyvin?" Terälehti kysyi. Nyökkäsin, koska en halunnut paljastaa unia. "Puhuit unissasi. Näitkö painajaista?" hän kysyi. Käänsin katseeni maahan. 'Miten hän voi kuulla sen?' ajattelin. "Kyllä. Mutta se oli vain pelkkää unta." vastasin hajamielisesti. Tajusin: emme olleet syöneet aikoihin. Vatsani murahti kovaäänisesti. "Minulla on nälkä, eikö sinullakin?" kysyin Terälehdeltä. Terälehti katseli vaivautuneesti maata ja pudisti päätään. Yhtäkkiä hänen vatsansa murahti kovaa. Terälehti näytti nololta. En voinut pidätellä pientä naurahdusta. 'Hän taitaakin olla aika hauska kissa!' ajattelin iloisena. Yhtäkkiä hänen mahansa murahti taas, tällä kertaa kovaäänisemmin. Aloin nauramaan. Terälehti tirskahti. Yhtäkkiä hän alkoi nauramaan itsekin. Kun olimme nauraneet hetken, heittäydyin vuoteelleni tasaamaan hengitystä. "Mennään syömään." sanoin. Terälehti tassutti perässäni pesästä ulos. Päivä oli taas aurinkoinen: ehkä jopa lämpimämpi kuin eilinen päivä. Kävelin tuoresaaliskasalle. Kasa oli täynnä, sillä siellä oli orava, kaksi hiirtä, kolme varpusta ja vesimyyrä. Nappasin oikein pullean hiiren kasasta. Tassutin koko leirin aurinkoisimpaan kohtaan. Kipitin äkkiä tuoresaaliskasalle ja heitin Terälehdelle hiiren. Terälehti käpertyi varjoon syömään. "Hei, tule aurinkoon. Täällä on lämpimämpää." ehdotin. Terälehti pudisti päätään. "Olen mieluummin varjoisessa kohdassa." hän sanoi. Haukkasin hiirtäni. Juuri silloin Jupiter tassutteli ulos. "Huomenta! Nukuitteko hyvin?" hän kysyi. Käänsin katseeni häntä kohti. Terälehti nyökkäsi. "Nukuin hyvin. Kiitos paljon, että sain nukkua täällä." hän sanoi ujosti. "Ole hyvä vain. Ilo on meidän puolellamme." Jupiter vastasi. Olin sanomassa, että ottaisin Terälehden kaltaisen kissan vaikka väkisin leiriimme. Hän oli niin ystävällinen ja kohtelias. "Entä Black?" isä kysyi tiedustelevasti. "Tulihan sitä nukuttua." totesin. Jupiter vilkaisi minuun jotenkin merkitsevästi. 'Mitä hän mahtaa tarkoittaa?' ajattelin. Päivä oli lämmin, joten ajattelin käydä saalistamassa ja ehkä uimassa läheisessä lammessa. Söin hiireni loppuun. Menin Terälehden viereen. Terälehti kosketti kuonollaan korvaani. "Hei Terälehti, menen saalistamaan ja ehkä uimaan. Haluatko tulla mukaan?" kysyin. Terälehti hymyili ja nyökkäsi. "Mielelläni. Mutta...en osaa uida." hän naukui nolona. Kehräsin huvittuneena. "En minäkään. Käyn vain räpiköimässä." sanoin. "Jos haluatte ehtiä tänne ennen pimeän tuloa, kannattaa lähteä nyt." Jupiter huudahti. Loikkasin käpälilleni. Tassutimme Terälehden kanssa ulos. Haistelin viherlehtisen ilman tuoksuja. 'Jossain tuoksuu hiiri. Ja..myöskin kani. Ja..ihan kuin laimea mäyrän hajukin tuoksuisi jossain?' mietin. "Haistatko sinäkin sen? Tästä on varmasti kulkenut mäyrä." Terälehti huomautti. Nyökkäsin kiinnostuneena. Ei tietenkään ollut hyvä asia, että lähellä saattoi olla mäyriä. Nehän saattoivat syödä vaikka kissan! Kun kävelimme lammelle päin, mäyrän haju voimistui entisestään. Minua pelotti. "Entä jos se mäyrä on täällä?" kysyin. Terälehti näytti tajunneen saman. Yhtäkkiä pensaiden takaa löntysti valtava mustavalkoinen otus. Terälehti kirkaisi ja ampaisi pakoon. Mäyrä ei selvästikään ollut huomannut häntä. Jäin odottamaan pensaan taakse. Iso otus näytti suuremmalta kuin pentutarhan tarinoissa koskaan. Sen jäänsiniset silmät loistivat kuin pienet tähdet. Yhtäkkiä astuin kuivan oksan päälle. Oksa napsahti. Mäyrä pysähtyi. Yritin pysyä hiljaa. 'Älä löydä minua, ole kiltti!' ajattelin kauhuissani.
//Jupi? Manteri?\\

Kun kaksi nuorempaa kissaa tuijottivat molemmat minua toiveikkaasti, pyytävästi ja jopa vaativasti, en voinut vastata kieltävästi. En kyllä tosiaankaan tiennyt miten auttaa nuo kaksi aidan yli.
“Katsotaan mitä voin tehdä”, sanoin ja vilkuilin ympärilleni. Pihalla ei ollut mitään mikä voisi auttaa kaksikkoa kiipeämään aidalle.
“Oikeastikko? Pääsemmekö me metsään?” Laku naukui innoissaan. Näytti siltä, että kolli hyppäisi pian helposti yli tuon aidan innostuksensa voimin.
“Katsotaan nyt, jos voin auttaa teitä jotenkin”, sanoin rauhallisesti. Lunakin hymyili jo aika iloisesti. En saisi heitä kannettua aidan päälle niskanahastakaan, koska he olivat jo niin isoja mutta pystyisivätköhän he hyppäämään selkäni päältä? Mittailin katseellani aitaa hetken.
“Mitä, jos kiipeäisit selkääni ja hyppäisit siitä aidalle?” kysyin Lunalta. Luna nyökkäsi ja astui lähemmäs. Kyyristyin niin, että naaraan olisi helpompi kavuta selkääni. Laku katseli ihmeissään sekoiluamme, kunnes saavutin tasapainoni ja Luna pääsi loikkaamaan selästäni pois kohti aitaa. Hän sai kynsillään siitä kiinni ja kapusi hieman vaivalloisesti aidan päälle seisomaan.
“Laku sinun vuorosi”, naukaisin.
//Laku

Sipuli: 15kp

Tyrskytiikeri: 11kp

Neponen: 12kp

Laku: 30kp!

Järkäleloikka: 8kp

Puh: 8kp

Kalle: 16kp

“En minä mitään ihmeellistä. Olen käynyt kävelyllä pari kertaa tämän talon ohitse, mutta olette varmaan olleet sisällä, koska en ole nähnyt teistä kumpaakaan vielä", Sipuli kertoi pikaisesti. Nyökäytin päätäni hivenen. Mieleeni tulvahti kysymys. Sipuli ei ollut koskaan maininnut, että hän asuisi kenenkään seurassa, joten halusin kysyä asiasta.
“Onko sinulla pesätovereita?” kysyin ja Sipuli nyökkäsi hieman.
“Hänen nimensä on Pippuri. Hän on paras ystäväni ja kumppanini”, Sipuli kertoi. Pohdin hetken mitä vielä sanoisin, ja sitten oivalsin sen.
“Sipuli, voisitko sinä auttaa meitä pääsemään aidan toiselle puolen. Haluamme tutkia sitä lähistöllä olevaa metsää”, sanoin innoissani. Muistelin niitä kertoja, kun olin yrittänyt päästä aidan toiselle puolen. Vanhempana olisin varmasti tarpeeksi iso vain loikkaamaan sen päälle, mutta nyt, en pääsisi aidan yli ilman mitään apua, ja jos Luna auttaisi, hän ei pääsisi toiselle puolen. Nyt ainoa toivomme oli Sipuli. Jos naaras kieltäytyisi, joutuisimme odottamaan vanhenemistamme vielä ikuisuuden. Katsoin Lunaan ja huomasin hänen toiveikkaan katseensa. Minäkin yritin katsoa Sipulia vaativasti ja pyytävästi, sillä minä todella halusin nähdä metsän, etenkin Lunan kanssa.

/Sibuls?

Kalle kuunteli innoissaan Neposen selitystä siitä, miten tämä oli antanut köniin ei yhdelle, vaan jopa kahdelle koiralle! Nuorempi kotikisukolli ihaili kookkaampaa ja vanhempaa, sekä selvästi kokeneempaa Neposta valtavasti. Ruskeaturkkinen kolli oli takuulla urhein kissa, jonka Kalle oli koskaan tavannut!
Kalle unohti tyystin Murun, joka ei koskaan ollut tullut hänen perässään ulos kaksijalanpesästä. Vasta kun hänen ystävänsä mainitsi asiasta, vaaleaturkkinen kotikisukolli järkyttyi. Voi miten kamalaa, hän todella oli unohtanut ystävänsä kuunnellessaan niin haltioituneena Neposen tarinointia!
Neposen vastausta odottamatta Kalle käännähti ympäri ja nelisti vauhdilla kohti kaksijalanpesän seinässä komeilevaa ikkunaa. Kömeplösti kotikisu loikkasi ikkunalaudalle ja pujahti sisään pesään. Kolli kääntyi vielä ympäri muistaessaan, ettei ollut kertonut Neposelle lähtevänsä. Hän työnsi vielä päänsä ulos pesästä ja katsahti yhä samassa paikassa istuvaan ystäväänsä:
"Odota siinä, Neponen!"
Kallella oli niin kova kiire, ettei hän ehtinyt odottaa ystävän vastausta. Hän ei keksinyt nimittäin yhtäkään syytä, miksei Neponen olisi odottanut häntä. Kalle katsahti ikkunalaudan toiseen laitaan, jossa Muru oli aiemmin istunut. Nyt paikka oli tyhjä, eikä Murusta näkynyt jälkeäkään.
"Muru?! Muruuu?! Minne sinä katosit?!" Kalle huhuili kovaäänisesti ystäväänsä ja pudottautui kaksijalanpesän kovalle, puiselle lattialle. Kallen suusta pääsi hento kurr-ääni, kun hän pudottautui tälle tyypilliseen tavaan, hyvin hallitsemattomasti maahan. Murua ei näkynyt tai kuulunut, joten Kallen oli aloitettava etsinnät äkkiä. Kotikisukolli kävi läpi pesän jokaisen kolkan ja huhuili samalla kovaäänisesti ystäväänsä. Kolli kuuli kollikaksijalan vastaavan hänen huutoonsa jotain, mitä Kalle ei ymmärtänyt. Hän veikkasi, että Muru saattoi olla kaksijalan luona! Kalle tassutteli rennoin askelin nukkumapaikkaan ja katsahti kaksijalkaa, joka oli siirtynyt lepäämään nukkumapedille.
"Muru? Oletko sinä täällä?" Kalle kysyi ja kumartui maata vasten kurkistaakseen pedin alle, "Muru! Siellähän sinä olet! Mitä sinä oikein siellä teet? Neponen odottaa ulkona!"
Muru ei näyttänyt lainkaan yhtä innostuneelta kuin Kalle. Hänen silmänsä kiiluivat pimeässä, kun kirjavaturkkinen naaras katseli surkeana ystäväänsä. Muru näytti aiempaakin loukkaantuneemmalta, joka hämmensi suuresti Kallea. Kolli luuli, että tämä asia oli jo käyty läpi ja Murukin olisi halunnut nähdä Neposen...
"Tulin tänne, kun sinä jätit minut yksin ja lähdit Neposen luokse.. Mihin sinä muka minua tarvitset, kun sinulla on jo toinen ystävä..?" kotikisunaaras kysyi kovaäänisesti huokaisten. Kallesta tuntui pahalta. Miksi Muru oli loukkaantunut noin kovin siitä, että Kalle oli saanut uuden ystävän?
"Mitä sinä oikein höpiset, Muru?" Kalle kysyi ja kallisti päätään. Hän lähti tassuttelemaan lähemmäs petiä, kun kaksijalka yhtäkkiä nousi ylös pedin päältä. Se sanoi jotakin mitä Kalle ei ymmärtänyt, mutta kaksijalka vaikutti turhautuneelta. Se halusi ajaa Kallen pois. Kalle säikähti ja livahti äkkiä ovenraosta takaisin oleskelupaikkaan. Äänistä päätellen kaksijalka komensi myös Murun pois pedin alta, ja pian kirjava naaras ilmestyi hämärästä huoneesta oleskelupaikkaan Kallen luokse. Kaksijalka painoi hiljaa oven kiinni, estäen kissoilta pääsyn nukkumapaikkaan.
"Höh, miten se nyt tuolla lailla?" Kalle ihmetteli ja katseli hetken sulkeutunutta ovea, kunnes kääntyi taas Murun puoleen. Kotikisunaaraan katse oli laskeutunut hänen etukäpäliinsä, eikä hän näyttänyt iloiselta. Murun korvat olivat luimussa ja hän oli kietonut häntänsä kehonsa ympäri ja kyyristeli surkeana Kallen vieressä.
"Oletko sinä vihainen minulle jostakin?" Kalle kysyi kulmiaan kurtistaen. Muru päästi ilmoille vain raskaan huokaisun. Mitä sekin oikein tarkoitti?! Kalle ei ymmärtänyt.
"Tulisit nyt kanssani katsomaan Neposta... Pidät hänestä varmasti, kun tapaatte! Neponen on hurja koirantappaja, joka varmasti uskaltaisi tehdä mitä tahansa! Hänkin varmasti tahtoisi tavata sinut, koska sinä olet minun paras ystäväni!" Kalle alkoi taas innostua. Hän liikahteli levottomasti edestakaisin ystävänsä edessä ja toivoi, että tämä luopuisi surkeudestaan ja lähtisi ulos katsomaan Neposta. Muru nosti varovaisesti katseensa kohti Kallea.
"Noh... Jos sinä tahdot, niin ehkä minä voin tulla hetkeksi katsomaan sitä Neposta", Muru naukaisi hetken harkinnan jälkeen. Kallen kasvoille levisi iso, onnellinen hymy.
"Jipii! No niin, tule Muru! Mennään!" Kalle intoili ja lähti juoksemaan ystävänsä edellä kohti ikkunalautaa. Tällä kertaa Kalle muisti varmistaa, että Muru varmasti seurasi. Loikattuaan ikkunalaudalle, hän kääntyi ystävänsä puoleen. Muru käveli jokseenkin varautuneen oloisena huoneen toiselta laidalta Kallen luokse ja loikkasi ystävänsä viereen.
Kalle työntyi ystävänsä edellä pihalle pesästä ja loikkasi ulkotarhan pohjalle. Naamiokuvioinen kotikisu loikkelehti iloisena tarhan toiselle laidalle Neposen luokse. Hän katseli verkkoaidan läpi ystäväänsä ja kääntyi sitten esittelemään kaksi kissaa toisilleen:
"Neponen, tässä on minun paras ystäväni ja pesätoverini, Muru! Voi miten jännittävää! Meillä tulee varmasti olemaan todella hauskaa kolmestaan!"
Muru pysytteli etäämmällä ja katseli varautuneena suurta kotikisua, joka istui heidän tarhansa ulkopuolella. Kalle oli Murun varautuneisuudesta huolimatta vakuuttunut siitä, että he tulisivat vielä pitämään hauskaa, kunhan kaksikko olisi vain tutustunut paremmin!

//Muru tai Neponen?

Tunnustelin viiksilläni tunnelin suuta. Järkäleloikka oli päättänyt, että etsisimme suojaa metsästä kaksijalkojen paikan sijaan, mikä oli minusta ihan ymmärrettävää - minäkään en halunnut törmätä mihinkään uuteen Keijukaiseen, joka pakottaisi meidät jäämään outojen eläinten kansoittamaan kaksijalkalaansa ja ryhtymään uskollisiksi palvojikseen. Olin saanut tarpeekseni kaikesta sellaisesta. Asiat olivat paremmin kahden Järkäleloikan kanssa.
“Meidän täytyy varmistaa, että maa ei sorru niskaamme yllättäen”, kumppanini urahti mietteliään kuuloisesti työntäessään päänsä sisään tunnelin suuaukosta.
Väräytin viiksiäni huvittuneena. “Ja miten me sen teemme? Menenkö minä tunneliin sillä välin kun sinä kokeilet pomppia sen yläpuolella ja katsotaan, romahtaako se päälleni?” hyrisin vitsikkäästi. Järkäleloikan suunnalta kuului nauruntuhahdus.
Hän peruutti ulos ja katsahti minuun. “Riittää, että kuljemme vähän matkaa eteenpäin tunnelissa ja tunnustelemme kattoa tassuillamme. Jos se vaikuttaa tukevalta, uskallamme pitää suojaa siellä”, kolli maukui rauhallisesti.
Toisinaan Järkäleloikan viisaus löi minut ällikällä. Olin aina pitänyt häntä enemmän fyysisenä toimijana, mutta oli selvää, että myös kollin pään sisällä oli vilkas ajatusmaailma. Hänellä oli tapana analysoida mahdolliset riskitekijät tarkkaan, ennen kuin teki päätöksensä, ja olin sitä mieltä, että juuri se piirre oli pitänyt meidät tähän asti hengissä. Voi kuinka rakastinkaan tuota kollia.
“Teidän jälkeenne, tunneliasiantuntija”, virnistin Järkäleloikalle ja huiskautin hännälläni kohti tunnelin suuta. Lehtikaton läpi pääsi koko ajan enemmän vesipisaroita. “Haluan pois tästä sateesta, ennen kuin kastun kokonaan.”
Järkäleloikka astui edeltä tunneliin, ja minä seurasin heti hänen kannoillaan. Tasaisin väliajoin kolli kohosi takajalkojensa varaan ja tunnusteli etutassuillaan multaista kattoa. Tunnelinpohjalle rapisi kuivaa maa-ainesta, mutta ei mitenkään niin paljon, että siitä olisi pitänyt olla huolissaan. Minäkin yritin aina välillä matkia kumppanini esimerkkiä, mutta oli selvää, että tunnusteluni oli yhtä tyhjän kanssa. Oli parempi jättää tunnelin turvallisuuden luokittelu Järkäleloikan vastuulle.

//Järksy?

Olin ihan tavallisella kävelylläni aitojen päällä, kun kuulin Lakun iloisen huudahduksen. Nuorempi kolli huusi nimeäni ja juoksi lähemmäs. Loikkasin alas aidalta kollin eteen ja huomaisin toisen kissan, joka kipitti Lakun perästä ystävänsä vierelle. Pian Laku esitteli valkoisen naaraan Lunaksi. Lakun innokkaiden esittelyjen jälkeen Luna näytti hieman ärsyyntyneeltä tulostani mutta en antanut sen häiritä. Nyökkäsimme ja tervehdimme toisiamme kuten kuuluikin.
Mitä olet tehnyt viime aikoina?” Laku kysyi hymyillen leveää iloista hymyään. “Me olemme viettäneet paljon aikaa Lunan kanssa. Olemme leikkineet paljon eri leikkejä ja tehneet kaikenlaista yhdessä. Hän on erittäin mainio ystävä.”
“En minä mitään ihmeellistä. Olen käynyt kävelyllä pari kertaa tämän talon ohitse mutta olette varmaan olleet sisällä, koska en ole nähnyt teistä kumpaakaan vielä", kerroin pikaisesti. Jätin tahallaan osan tarinasta kertomatta mutta en uskonut, että heidän oli tarpeellista tietää Leidistä tai Pippurin sairaudesta heti ensimmäisenä. Pippurihan oli jo parantunut joten sekään ei ollut ajan kohtaista enää nyt. Laku näytti taas haluavan sanoa jotain, joten hiljenin ja katsoin häntä odottavasti.
//Laku?

Istuin kaksijalanpesän ulkopuolella Lunan vierellä. Olimme painautuneet täysin toisiamme vasten kehräten onnellisesti. Pian kuulin lähistöltä ääntä. Kääntelin korvaani yrittäen kuulla tarkemmin tämän äänen. Avasin silmäni ja huomasin valkoisen turkin vilahduksen ja pian se oli jo aidalla.
“Sipuli!” huusin innoissani naaraan vierailusta ja juoksin tätä vastaan. Luna horjahti, kun lähdin yhtäkkisesti hänen viereltään. Valkoinen naaras katsoi minua kuparisilla silmillään ärsyyntyneenä, mutta käppäili vain nätisti ja arvokkaasti vierelleni tervehtimään Sipulia.
“Miten sinulla on mennyt?” kysyin sipulilta leveästi hymyillen. “Tässä on Luna. Hän on paras ystäväni.”
Tuon sanottuani Luna paransi ryhtiään ja kehräsi iloisesti. Laskin häntäni hänen selälleen.
“Ja Luna, tässä on paljon puhumani Sipuli, josta olen puhunut sinulle kyllä enemmän kuin tarpeellista”, esittelin vielä Sipulinkin. Lunan mieliala tuntui laskevan esitellessäni Sipulin.
“Hei vaan, hauska tavata sinut Luna”, Sipuli naukui iloisesti. Luna nyökäytti päätään.
“Kuten myös”, naaras naukaisi.
“Mitä olet tehnyt viime aikoina?” kysyin Sipulilta iloisesti hymyillen. “Me olemme viettäneet paljon aikaa Lunan kanssa. Olemme leikkineet paljon eri leikkejä ja tehneet kaikenlaista yhdessä. Hän on erittäin mainio ystävä”, sepostin ja laskin pörröisen häntäni Lunan selälle. Luna laski päänsä lavalleni ja kehräsin iloisesti.

//Sipuli?

Puh istui Nasun kanssa Nasun uudessa ulkoilutarhassa. Se oli Puhista todella hieno, siellä oli erilaisia kiipeilypuita ja paljon leluja! Ja mikä tärkeintä, Nasun kaksijalka oli piilottanut uuteen ulkoilutarhaan paljon herkkuja. Nasu ei ollut uskaltautunut hetkeen ulos, sillä kolli oli törmännyt viime reissulla koiraan. Puhista oli kiva, että Nasulla oli niin kiva kaksijalka, että kolli oli saanut ikioman ulkoilutarhan!
“Katso minua, Nasu!” Puh naukaisi, sillä hän halusi ystävänsä huomion ja teki hieman kömpelön loikan päästäkseen korkeammalle kiipeilypuussa.
“Katso minua, olen kaikista korkein kissa mitä tässä kaksijalkalassa on koskaan nähty!” Puh hassutteli ja sai Nasun nauramaan. Kermanvärinen kolli oli iloinen nähdessään hymyn ystävänsä kasvoilla. Olihan Nasu ollut aina arka, mutta kolli oli vetäytynyt takaisin kuoreensa koiraepisodin jälkeen. Puh ei tiennyt mitä tehdä, jotta voisi saada Nasun taas seikkailemaan hänen kanssaan. Kolli arveli tarvitsevansa apua, mutta kenen? Hän tunsi kyllä ainakin Kallen ja Murun, he uskalsivat käydä ulkona! Puh päätti, että kävisi jonain kauniina päivänä etsimässä ystävykset hänen käpäliinsä ja pyytäisi heidät puhumaan Nasulle ulkoilun hyvistä puolista. Kuten siitä, että mistä tahansa saattaisi löytää ruokaa tai uusia ystäviä. Puhista ne olivat ainakin todella hyviä puolia. Nyt kun Puh mietti, hän ei ollutkaan hetkeen jutellut kummallekaan kissalle. Puh ei juuri nyt edes muistanut missä he asuivat, mutta päätti selvittää asian heti pikimmiten! Mistähän hän aloittaisi? Loistotassu voisi tietää jotain tai sitten hänen emonsa Daisy. He ainakin ulkoilivat vapaana, ja olisivat saattaneet voida törmätä Kalleen tai Muruun. Puh katseli verkon läpi ulkomaailmaan ja seuraili tarkasti tarhan ohi liihottelevia perhosia. Ne olivat Puhista hienoja ja kiehtovia. Niitä saattoi nähdä missä värissä tahansa! Puh sohi tassullaan verkkoa leikkisästi hän halusi leikkiä perhosten kanssa! Se sai kuitenkin Nasun vingahtamaan säikähtäneenä. Puh käänsi katseensa pieneen ystäväiseensä hämmentyneenä. Oliko hän tehnyt jotain väärää? Puh oli vain halunnut leikkiä perhosten kanssa!
“Pu-Puh, siihen voi tulla re-reikä ja sitten me-metsäkissat pääsevät tä-tä-tänne”, Nasu huolehti säikkynä ja loikkasi Puhin vierelle päätään pudistellen. Kolli laski tassunsa verkolta ystävänsä selän päälle ja sukaisi kollin päälakea rauhoittavasti:
“Nasu, ei ole mitään hätää! Minä suojelen sinua kaikelta, eivät he tule tänne varastamaan meidän ruokiamme! Varmasti Kalle ja Muru suojelevat myös, kunhan vain löydän heidät.”

Järkäleloikka seurasi huvittuneena kumppaninsa kalastusyrityksiä. Tyrskytiikeri oli entinen eloklaanilainen ja kolli oli kertonut, että Eloklaanissa vaalittiin uimista. Kolli oli todellakin enemmän yhteisöläinen, sillä Järkäleloikka ei uskaltanut jättää kumppaniaan sekuniksikaan valvomatta, jos lähistöllä oli vettä. Kai kolli uimisen alkeet osasi, mutta… Tilanne oli silti toivoton, ainakin kalastamisen suhteen.
“Eiköhän sitten mennä!” Järkäleloikka naukaisi vesipisaran tipahtaessa hänen nenälleen ja sen kautta maahan. Järkäleloikan sininen katse osui kaksijalkalaan, joka tarjoaisi varmasti suojapaikan kahdelle kulkurille. Sinne kolli ei kuitenkaan astuisi edes yhdellä käpälällään. Ties millainen uusi hirmuvaltias kätyreineen siellä odottaisi.
“En tahdo törmätä uuteen Keijukaiseen”, tummaturkkinen kissa virnisti kumppanilleen ja kääntyi sitten toiseen suuntaan.
“Sitä paitsi minä en luota noihin eläimiin”, kolli lisäsi hieman epäluuloisena kumppanilleen. Ne olivat pelottavan isoja ja tietyllä tapaa karmivia, vaikka Järkäleloikka ei sitä sanallisesti paljastanutkaan. Hän halusi pitää Tyrskytiikerin turvassa ja koki, että turvallisinta olisi välttää riskialttiita alueita. He lähtivät sitten kulkemaan kohti lehtevää metsää, josta kolli arveli löytyvän kasoittain suojapaikkoja.
“Löytyisiköhän täältä jostain käärmeitä, kerta kalastusyrityksesi meni miten meni. Olen kuullut, että täällä päin on pelkästään käärmeitä ja kalaa tarjolla, joten…”, Järkäleloikka pohdiskeli ja kiusoitteli viikset värähdellen. Hän tiesi kuinka Tyrskytiikeri inhosi käärmeiden makua ja huomasikin pienen, huvittuneen inhon nousseen hänen kasvoilleen.
“Sinulta sangen julmaa kiusata näin vanhaa ja nälkäistä kissaa!” Tyrskytiikeri tuhahti viikset värähdellen ja tuuppasi leikillisesti kumppaniaan, jonka katse söi kaunista metsää. Sade oli kastellut pensaita ja puita, saaden ne kimaltelemaan. Vaikka taivas olikin harmaa, oli kollin mieli suorastaan vaaleanpunainen. 'Tyrskytiikeri, miten saatkin minut näin romanttiseksi höpsöksi..', Järkäleloikka ajatteli ja hymy puski väkisin hänen kasvoilleen. Kolli oli vain jotain mitä hän oli toivonut koko elämänsä ajan ja heidän yhteinen seikkailunsa oli vasta alkutekijöissään. Suurikokoinen kissa tiesi haluavansa viettää Tyrskytiikerin rinnalla elämänsä jokaisen päivän. Vaikka sataisi ja ukkostaisi kuinka paljon, vaikka olisi kuinka kylmä sää.. Järkäleloikan mieli oli siitä huolimatta lämpöinen.
"Herätys, komistus. Täällä olisi jonkinlainen tunneli. Miten olisi tämä?"
Raidallisen kissan ehdotus herätti Järkäleloikan takaisin tähän maailmaan ja kolli kurkisti koloon uteliaana. Siellä ei ainakaan löyhkännyt minkään pedon tuoksu, joten kolli arveli sen olevan turvallinen paikka heille kahdelle. Vielä pitäisi varmistaa kolon olevan turvallinen, vailla romahdusvaaraa. Hän ei halunnut ottaa mitään riskejä.

//Tyrkky?

Valjaat napsahtivat, kun kaksijalka laittoi ne kiinni. Naukaisin innokkaasti ja kuulin toisen napsahduksen, kun kaksijalka laittoi vielä Lunankin valjaat kiinni.
“Viimeinkin pääsemme lenkille”, valkoinen naaras naukui hänkin innoissaan. Nyökyttelin päätääni ja olin vähällä puhjeta innosta.
“Emme ole pitkään aikaan käyneet lenkillä valjaissa”, nau'uin innokkaasti. Luna tuli vierelleni kehräten.
“Niinpä. Oli jo aikakin”, naaras naukui hieman huvittuneella äänellä. Painoin pääni häntä vasten hetkeksi ja otin sen sitten pois.
“Valmiina?” kysyin, kun kaksijalka asetti karvattoman etukäpälänsä liikkuvan seinän aukaisevalle kahvalle.
“Todellakin!” Luna huusi ja seinä aukesi. Pyyhälsimme molemmat ulos täyttä vauhtia ja olin kaatua, kun valjaissa kiinni oleva naru loppui kesken. Sihahdin harmistuneena ja katsoin kauemmas tassut innosta kihisten.
Auringon porotus alkoi heti lämmittää turkkiani ja minulle alkoi tulla saman tien kuuma. Naukaisin, jotta kaksijalka kiristäisi tahtia ja se toimi. Kaksijalka otti minut kiinni ja silitti minua hieman, sitten lähdin taas kovaa vauhtia eteenpäin. Luna saapui vierelleni.
“Tämä on niin kivaa!” naaras julisti ja kehräsin myöntyvästi. Luna oli minulle korvaamaton ystävä ja en halunnut koskaan menettää häntä.
Polkuanturani tuntuivat palavan kävellessäni kuumalla maalla, joten siirryin hieman viileämmälle nurmelle kävelemään. Kaksijalka kulki eteenpäin ihan hyvää vauhtia ja pian olimme pienen puiston vierellä. Kaksijalka kuljetti minut ja Lunan sisään portista ja päästi meidät irti naruista malkoisen luottavaisesti.
Lähdin juoksuun puiston laitoja seuraten, mutta en missään nimessä ollut aikeissa karata. Halusin vain kuluttaa ylimääräistä energiaa.
Pian huomasin suuren lammikon keskellä puistoa. Sen yli kulki kaksijalkojen kulkuväyliä - siltoja. Lammen vesi kimalteli auringonsäteiden osuessa siihen.
Laskin tassuni varovasti viileään veteen ja tunsin heti halua loikata päätä pahkaa veteen. Kuitenkin olin fiksu ja loikkaamisen sijaan astelin varovasti veteen varoen teräviä kiviä ja keppejä ja muitakin esineitä, mitä lammen pohjaan oli ajan mittaan kertynyt.
Huomasin pienen matkan päässä itsestäni hopeisen vilahduksen ja huomasin kalan uivan leppoisasti lähistöllä. Innoissani loikin sitä päin ja yritin saada sen kiinni.
Epätoivoisesta yrityksestäni huolimatta kala pääsi nopeasti karkuun ja meni piiloon, enkä löytänyt sitä enää. Tuhahdin hieman turhautuneena, mutta se ei estänyt iloani. Lähdin uimaan ympäri lampea ja, kun olin viimein valmis, tepastelin kaksijalkani luokse. Kaksijalka oli löytänyt kavereita ja mörisi niiden kanssa ystävällisesti ja iloisesti. Hyppäsin kaksijalkani jalkaa vasten ja sain tämän huomion. Se silitti minua vähäsen ja sitten hätisteli takaisin leikkimään.
Hieman tuohtuneena siitä, että minut oli vain hätistelty pois, tömistelin Lunan luokse. Naaras yritti kiivetä puuhun, mutta leikattujen kynsien takia se ei tuottanut kauheasti tulosta. Päästin pienen mrrau-naurahduksen saapuessani täysin tämän luo.
“Leikatut kynnet mahtavat olla suurin ongelmamme vapauden tiellä”, totesin ja Luna kääntyi ärtyneenä minua kohti.
“Ihan epäreilua. Näitä kynsiä saa kasvattaa seuraavat 6 kuuta ennenkuin pystyn kiipeämään edes hiirenmittaa. Tahtoisin vain päästä edes ensimmäiselle oksalle”, naaras valitti. Menin hänen vierelleen ja sipaisin kielelläni hänen korvansa takaa.
“Kyllä se siitä. Teroita niitä vain säännöllisesti niin ehkä pääset vielä ylös”, rauhoittelin. Luna käänsi lempeän katseensa minuun ja painoi kuononsa lavalleni.
“Olet aina tukenani. Miten voisinkaan ikinä kiittää sinua”, Lunan sanat olivat lämpimät ja täynnä rakkautta. Hymyilin onnellisesti.
“Älä vaan koskaan jätä minua”, nau'uin naaraalle. Hän hymyili ja kehräsi minulle.
“En jätäkkään. Olen aina luonasi, jos sinä olet minun.”

Ulkona jyrisi ukkonen. Katsoin ulos peloissani ja laskin häntäni suojelemasti Lunan selälle. Naaras painautui minua vasten hitusen hänkin täristen.
“Eihän salama iske meitä”, piipitin.
“Ei tietenkään höpsö! Ei salama tänne sisälle pääse iskemään… ainakaan ehkä”, Luna naukui vierelläni rohkeasti. Hymyilin hänelle ja painauduin lujemmin hänen valkoista turkkiaan vasten.
“Ja vaikka osuisikin, minä suojelisin sinua”, Luna sanoi vaimealla äänellä, joka oli peittyä ukkosen luoman kamalan jyrinän alle. Karvani nousivat pystyyn ja luimistin korvani.
“Miksi se jyrisee noin kovaa!” valitin puristaen silmiäni kiinni. Luna vierelläni alkoi liikehtiä.
“Siirrytään raapimapuulle”, valkoinen naaras naukui. “Voimme maata siellä lämpimillä pedillä.”
“Joo!” innostuin ajatuksesta päästä kauemmas ikkunalta. Loikin Lunan kanssa yhtä matkaa raapimapuulle ja loikkasin ylemmälle pedille. Naaras näytti miettivän mihin kohtaan itse menisi ja tuli sitten ylemmälle pedille kanssani. Kehräsin hieman, mutta lopetin, kun uusi jyrähdys tuli. Luna ryhtyi pesemään minua kuin emo pentuaan.
“Älä pelkää. Ei ukkonen voi sinua satuttaa, kun olet täällä sisällä kanssani”, naaras naukui. Katsoin hänen kauniisiin kuparin värisiin silmiinsä ja hymyilin.
“Kiitos.”

Kaivoin aidan juurta. Se oli kulma jossa maa oli muutenkin jo aika kuopalla. Ajatteli, että saattaisin onnistua ehkä karkaamaan, jos vain kaivaisin kuopan aidan viereen.
Virnistin iloisesti, kun aloin nähdä jo kohdan, missä aita loppuu. Pääsisin katsomaan millaista oli aidan toisella puolen. Olinhan minä käynyt valjaissa ulkona, mutta en koskaan täysin aidan toisella puolen. Saatoin nähdä metsän hieman kauempana ja halusin käydä siellä. Heitin häntääni puolelta toiselle innoissani ja olin jo pian valmis hakemaan Lunan, kun kuulin kaksijalan kamalan huudon. Se rynnisti luokseni ja pukkasi minut pois. Se alkoi kauhoa vaivalla kaivamaani kuoppaa taas täyteen. Närkästyneenä tallustelin sitten pois.
Luna katsoi minua viikset huvittuneena väpättäen.
“Kaksijalka taisi todella suuttua”, hän hihitti ja tuli lähemmäs. Naaras puhdisti turkkiani kaikesta mullasta, mitä siihen olin kerännyt.
“Olin viiksikarvan päässä vapaudesta. Olisin halunnut nähdä millaista on aidan toisella puolen”, marisin.
“Mutta sinähän tiedät. Siellä on vain lisää kaksijalanpesiä”, Luna sanoi rauhoittelevaan sävyyn.
“Ei tuolla suuntaa. Siellä olisi kokonainen metsä tutkittavana! Saattaisin päästä kokeilemaan sitä metsästämistä! Ihan typerää, ettemme saa mennä sinne ilman kaksijalkaa, kyllä minä tulisin takaisin”, valitin edelleen.
“Ei se mitään. Kyllä me ehkä joku päivä pääsemme näkemään metsän”, Luna naukui vielä ja lähti sitten takaisin sisälle. Kurkkasin vielä lapani yli kaksijalkaan joka värkkäsi jotai aidan juurella tuohtuneena ja työnnyin sitten Lunan perässä sisään.
“Tiedätkös. En ole kerennyt kertoa sinulle, mutta tapasin yksi päivä erään toisen naaraan”, sanoin Lunalle, kun pääsin sisään. Naaras kääntyi katsomaan minua närkästyneenä.
“Kuka hän oli? Mitä hän halusi!” Luna huusi.
“Hänen nimensä oli Sipuli. Hän asuu parin kaksijalanpesän päässä. Hän oli mukava, mutta ei yhtä mukava kuin sinä”, kerroin ja hieroin kuonoani rauhoittavasti Lunan poskea vasten. Naaras rauhoittui hieman.
“Olisi varmasti mukava tavata hänet”, hän totesi. Nyökäytin päätäni.
“Ensi kerralla haen sinut tutustumaan häneen!” ehdotin iloisena. Luna hymyili takaisin ja sulki silmänsä. Ikkunasta tuleva valo osui naaraaseen ja hän hohti kuin taivaalta tippunut enkeli.
Vasta nyt tajusin kuinka paljon olin tähän naaraaseen oikeasti tykästynyt. Siitä lähtien, kun hän oli muuttanut samaan taloon kanssani, hän oli lähentynyt kanssani päivä päivältä enemmän.
“Lupaan, etten jätä sinua yksin tai pimentoon enää koskaan.”
“Lupaat?”
“Lupaan.”

Neponen alkoi käydä kärsimättömäksi, kun Kallella kesti niin kauan ilmestyä paikalle. Ruskea kolli istui kuitenkin ryhdikkäästi aloillaan Kallen ulkotarhan ulkopuolella ja ilahtui heti nähdessään naamiokuvioisen kollin tupsahtavan ulos ikkunasta ja loikkivan hänen luokseen.
"Hei Neponen! Hauska nähdä! Mitä sinulle kuuluu? Oletko käynyt seikkailulla?" Kalle naukui kovaan ääneen yhtä innostuneena kuin yleensäkin. Neponen nousi seisomaan ja nosti häntänsä sekä leukansa ylpeänä pystyyn.
"Voi kuule, olenpa hyvinkin! Annoin juuri eilen kahdelle isolle koiralle kuonoon", Neponen sepusti.
"Oikeastiko?! Vau! Miten teit sen?" Kallen silmät loistivat ihailusta. Neponen nautti kovasti saamastaan huomiosta.
"No, ne tulivat eteeni ja alkoivat haukkumaan niin, että isot hampaat näkyivät. Mutta minua ei pelottanut. Sanoin: pois edestäni, senkin kuolakuonot! Päästin hurjan taisteluhuudon ja hyökkäsin niiden kimppuun. Viilsin samaan aikaan molempien kuonoja etutassuillani", Neponen keksi tarinan nopeasti, mutta eläytyi siihen tunteikkaasti. Kalle kuunteli silmät pyöreinä ja korvat höröllä.
"Mitä sitten tapahtui?" nuorempi kolli kysyi tohkeissaan.
"Niiden silmistä paistoi pelko ja ne vinkuivat kuin hiiret! Mutta päästin ne pakoon. En ole sentään mikään sydämetön tappaja", Neponen lopetti rintakarvat pörheänä. Kalle tuijotti häntä hetken suu raollaan ja silmät pyöreinä. Sitten nuorempi kolli alkoi polkea maata jaloillaan innoissaan.
"Vau! Sinä olet tosi rohkea, Neponen!" Kalle naukaisi siniset silmät loistaen. Neponen tunsi niin isoa ylpeyttä itsestään ja tarinastaan, että alkoi melkein itsekin uskoa tarinaansa. *Olen maailman rohkein kolli*, Neponen totesi mielessään. Hän oli vakuuttunut, että pystyisi toimimaan juuri niin kuin hänen kertomuksessaan, jos vain tilanne vaatisi.
"No, tein mitä kuka tahansa urhea kolli olisi tehnyt", Neponen sanoi vaatimattomasti. Silloin häneen mieleensä muistui Kallen asuintoveri, jonka hän oli hetki sitten nähnyt ikkunassa Kallen vierellä. Neponen ei ollut vielä tavannut tätä kirjavaa naarasta kertaakaan, josta Kalle oli kyllä useaan otteeseen höpöttänyt. Neponen ei kuitenkaan muistanut naaraan nimeä... Kolli vilkaisi uudelleen ikkunan suuntaan.
"Mihin se sinun kaverisi jäi?" Neponen uteli. Kalle käännähti ympäri hätääntyneen oloisena.
"Voi ei! En tiedä! Minun piti esitellä sinut Murulle!" nuori kolli voihkaisi surkeana, kuin jotain kamalaa olisi tapahtunut. Neponen kurtisti kulmiaan, kun Kalle ei katsonut hänen suuntaansa. Neposta ärsytti, että Kalle puhui Murusta niin kuin tämä olisi ollut tärkeämpi kuin Neponen... Neponen mietti, mahtoiko Kalle olla ihastunut Muruun. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras oli näyttänyt kieltämättä melko viehättävältä Neposenkin mielestä. Neponen tunsi kateuden pistoksen. Kolli vakuutti kuitenkin itselleen, että Muru valitsisi varmastikin hänet ennemmin kuin Kallen, kunhan vain näkisi, miten hieno kolli Neponen oli! Isompi ongelma olikin se, että Neponen halusi omia Kallen itselleen. Kalle oli hänen ystävänsä, ja Muru oli selkeästi heidän ystävyytensä tiellä... Suuri ruskea kolli nautti naamiokuvioisen kollin seurasta niin kovasti, ettei hän olisi halunnut jakaa Kallen huomiota kenenkään kanssa. Niin tärkeä uudesta ystävästä oli hänelle tullut.
"Ei se mitään, voit esitellä meidät joskus toiste", Neponen sanoi ja yritti saada nyrpeän ilmeen pois kasvoiltaan onnistumatta. Hän oli kuitenkin mennyt niin syvälle itseensä, että huomasi vasta nyt Kallen jo rymistelevän takaisin sisälle ikkunaluukusta. Oliko Kalle mennyt hakemaan Murua? Neponen ei ymmärtänyt, miksi hänen ystävänsä oli lähtenyt takaisin kaksijalanpesäänsä niin kovassa paniikissa.
"Odota siinä, Neponen!" Kallen pää tupsahti takaisin ulos luukusta silmänräpäyksen ajaksi. Neponen huokaisi dramaattisen äänekkäästi ja pohti, lähtisikö hän pihasta. Neposesta tuntui, ettei Kalle arvostanut heidän ystävyyttään, kun tämä oli noin vain yhtäkkiä hylännyt Neposen yksin pihalle. Toisaalta Neposta houkutti kyllä jokseenkin tavata tämä Muru. Kollista tuntui aina yhtä hyvältä saada uusia ihailijoita... Siitä olikin aikaa, kun Neponen oli viimeksi nauttinut kahden kissan huomiosta yhtä aikaa. Niinpä kolli jäi istumaan paikalleen ja odottamaan kärsimättömänä, että Kalle palaisi takaisin kirjava naaras mukanaan.

//KalleMuru

Hopeinen välähdys pinnan alla veti huomioni puoleensa. Kyyhötin astinkiven päällä kömpelösti kyyryssä ja seurasin katseellani kalan liikkeitä vedessä. Kun se ui tarpeeksi lähelle kyttäämispaikkaani, koukkasin tassuni äkkiä veteen. Ahven oli kuitenkin vikkelämpi, ja se oli ehtinyt polskia kauemmaksi jo ennen kuin olin ennättänyt rikkoa pintajännityksen.
Oma liikkeeni oli kuitenkin sen verran tehokas, että se veti minut mukanaan puroon. Molskahdin veteen rääkäisten.
"Kaikki kunnossa?" Järkäleloikan huolestunut nauku kuului rannalta. Suuri, tummaturkkinen kolli hölkytti vedenrajaan.
Nousin seisomaan kylkiini ulottuvassa vedessä ja heilautin kastuneita korviani. "Liukas piru…" mutisin kahlatessani ruohikolle. Seisahduin Järkäleloikan viereen ja ravistelin enimmät vedet turkistani. Tumma kolli sihahti närkästyneesti. Vilkaisin häneen pilke silmissä. "Ei kai iso kissa pieniä vesipisaroita pelkää?"
Järkäleloikka väläytti minulle mukamas vihaisen katseen, mutta hänen hilpeästi värisevät viiksensä paljastivat hänen todelliset tuntemuksensa. "En tiennyt, että osaat kalastaa", kumppanini ihmetteli.
Istahdin alas ja lipaisin toista tassuani. "En minä osaakaan", vastasin muina kissoina.
Järkäleloikka kohotti kulmiaan. "Mitä ihmettä sinä sitten oikein yritit äsken?"
"No kalastaa", nostin katseeni kollin sinisiin silmiin ja virnistin. "Ainahan sitä voi kokeilla."
Jostain kaukaa kuului jyrähdys. Taivaalle oli alkanut kerääntyä tummia pilviä, ja tuuli oli muuttunut yhtäkkiä navakammaksi. Luvassa oli sadetta ja ukkosta. Mahtavaa.
"Meidän pitäisi etsiä suojaa jostakin", naukaisin Järkäleloikalla samalla kun pyyhin katseellani lähitienoota. Puron toisella puolella oli lehtevä metsä, kun taas tällä puolella vähän kauempana oli omituinen kaksijalkojen alue, jossa oli vielä omituisempia, isoja, mustavalkoisia eläimiä. Siellä näkyi kuitenkin olevan paljon isoja rakennuksia, joista saattaisi löytyä sateensuojaa. Katsahdin takaisin kumppaniini ja odotin hänen mielipidettään.

//Järksy?

Katselin pettyneenä, kun Laku katosi omaan taloonsa. Huokaisin ja käännyin ympäri. Tassutin takaisin omalle pihallemme ja hyppäsin vihreälle nurmikolle. Meinasin kompastella jalkoihini mutta onneksi en, sillä Pippuri pisti juuri päänsä ovesta ulos.
“Hei”, Sipuli naukui

Tepastelin Pippurin ja minun pihani aidalla. Tarkastelin ympäristöä korvat pystyssä valppaasti. Nenäni värisi haistellen koko ajan uusia hajuja. Viherlehti oli vihdoin saapunut! Räpäytin silmiäni hitaasti ja nautin auringon säteiden luomasta lämmön tunteesta turkillani. Avatessani silmäni näin perhosen lepattelevan kohti minua. Viherlehden ensimmäinen perhonen! Se oli kaunis sinisiipinen yksilö. Kaunokainen lepatteli kohti minua ja asettui rintaturkilleni. Se availi siipiään nätisti. Hymyilin ja katselin, kun se hetken päästä lenteli pois. Käänsin katseeni ja se osui sattumalta kermanväriseen kissan, joka istuskeli samalla aidalla ilmeisesti oman talonsa puolella. Häntäni nousi pystyyn, kun tunnistin vanhuksen Leidiksi. Astelin nätisti hänen luokseen.
“Hei Leidi”, naukaisin iloisesti. Vanha naaras oli entuudeltaan minulle tuttu joten rentouduin hänen seurassaan heti. Emme kuitenkaan lukeneet toisiamme ystäviksi mutta halusin todella kovasti pitää häntä sellaisena, sillä minulla ei oikein koskaan ole ollut ystävää. Onhan Pippuri todella hyvää seuraa mutta kumppanuus ja ystävyys ovat kaksi eriasiaa.
“No hei Sipuli”, Leidi naukui ja kääntyi minua kohti.
“Viherlehti on todella saapunut”, vanhempi naaras jatkoi ja taputti hännällään paikkaa vieressään. Istuuduin hänen viereensä ja kiedoin häntäni käpälilleni.
“Todella. Näin juuri kauniin perhosen. Sillä oli siniset siivet”, nau’uin vieläkin aivan perhosen lumoissa. Leidi nyökytteli.
“Niitä on ollut täällä suunnilla paljon viime viherlehtien aikoihin”, hän vastasi. Leidi ei varmaankaan muistanut aina, että minäkin olin asunut pennusta asti hänen naapurissaan. Ymmärsin kyllä. Vanhana oli varmasti paljon muistettavaa.
“Niin. Perhoset ovat kauniita ja ihmeellisiä. Niillä kun voi olla minkä väriset siivet vain!” sanoin iloisesti.
“Mitä Pippurille kuuluu? En ole nähnyt häntä hetkeen ulkona”, Leidi kysyi ja katsoi minua silmiin.
“Hänellä on ollut hiukan nuhaa mutta hän on jo paranemiin päin. Kävi hän eilen kyllä ulkona kanssani”, kerroin. Pippurin nuha oli jo melkein poissa mutta hän oli päättänyt pysytellä sisällä toistaiseksi kunnes hänen olonsa kohenisi. En ollut huolissani kollista sillä hän kertoisi kyllä, jos joku olisi pahasti pielessä.
“Pikku nuhaa vain”, toistin itseäni. Olin kieltämättä vähän huolissani kumppanistani, jos oikein ajattelin.
“Ei tarvitse olla huolissaan. Hän selviää kyllä. Nuori vahva kissa, kun on”, Leidi naukui ja kietaisi häntänsä tiukemmin käpälilleen. Leidi tunsi minut liian hyvin.
“Niin”, sanoin ja katsoin käpäliäni.
“Tapasin tuossa yhtenä päivänä uuden kissan - Lakun. Oletko kuullut hänestä?” nau’uin ja nostin katseeni Leidin silmiin. Vanha naaras näytti heti kiinnostuvan.
“En! Kerro toki lisää. Missä hän asuu?”
“Parin pihan päässä meidän pihastamme. En oikein tiedä muuta. Hän vaikutti olevan aika nuori”, kerroin uteliaalle seuralaiselleni. Vilkaisin pihaani kaipaavasti. Vetäytyisin mielelläni vanhuksen seurasta mutta en viitsinyt sanoa hänelle siitä.
“Mene vain, jos tahdot minä kyllä selviän yksinkin”, Leidi sanoi katsoen minua jopa pelottavan tietäväisesti. Nyökkäsin nopeasti ja häivyin paikalta. Tassutin aidalla ja loikkasin alas pihalleni. Oman pihan nurmi tuntui mukavalta käpälien alla. Livahdin sisään omaan talooni. Näin heti Pippurin omalla makuupaikallaan. Kipitin tuon luokse ja käperryin hänen viereensä.
“Missä olet ollut?” Pippuri kysyi hieman käheällä äänellä.
“Olin vain ulkona. Tapasin Leidin”, nau’uin. Nyt maatessani tajusin, että olin oikeasti aika väsynyt. Nukahdin nopeasti turkki kiinni Pippurin turkissa.

Laku: 27kp! -

Kalle: 20kp! -

Sipuli: 4kp -

Valo: 4kp -

Muru: 14kp -

Aave: 3kp -

Aave oli käpertynyt sammalvuoteelleen. Hänen mustat tassunsa suojasivat kasvoja pesään hiipiviltä auringon säteiltä. Tumma kissa oli lojunut kuivuudesta pölyisessä pesässään jo vähän liian pitkään, niin pitkään, että Hehkukin oli alkanut huolestua ystävänsä apaattisuudesta.
“Mentäisiinkö katsomaan auringonlaskua?” Hehku kysyi ja yritti aktivoida lamaantunutta Aavetta. Kolli vietti päivät pitkät pesässään pienellä solmulla ja nousi silloin tällöin vain syömään ja hoitamaan muita tarpeitaan.
Aave pudisti päätään. Hehku ei vain yksinkertaisesti ymmärtänyt Aaveen tuskaa, ei vain voinut ymmärtää. Aaveen sielu oli näivetetty ja hänen sydämensä kylmä kuin lehtikadon aurinko. Hän ei käsittänyt suuren Valon lähtöä. Kollista tuntui suorastaan murskatulta. Hän oli huolissaan - oli ollut jo pitkään - että esi-isät olivat hänelle vihaisia. Hän ei ollut varmaankaan ollut tarpeeksi hyvä isäntä, mutta Valo ei kohteliaisuudessaan ollut kehdannut sanoa sitä. Aaveen täytyisi korvata se jotenkin. Musta kolli tekisi mitä vain, mikä olisi hänen lyhyiden käpäliensä ulottuvilla. Mitä vain, jotta ei enää tuntisi oloaan enää näin tyhjäksi ja yksinäiseksi.

//Tää on nyt vähän tällänen pikakirjotettu *lippalakkikissahymiö*

Kalle oli päässyt suurimman säikähdyksen yli ja alkanut riemuissaan leikkimään Murun kanssa. Kirjavasta naaraskissasta oli kuiden aikana tullut Kallen paras ystävä ja hän nautti suunnattomasti lähes jokaisesta hetkestä, jonka sai ystävänsä kanssa viettää. Kun leikki oli Kallen mielestä vasta alussa, Muru loikkasi ikkunalaudalle ja yllättäen pysähtyi. Naaraskissan katse oli kohdistunut ulos ja pirteä ja rento olemus muuttui jäykäksi ja jännittyneeksi. Hämmentynyt Kalle katseli Murun katseen suuntaan ja ilokseen huomasi, että ystävä oli nähnyt vain Neposen! Kalle oli tavannut vanhempaa kotikisukollia usein pihalla, kun Muru oli jäänyt sisälle lepäämään. Neponen oli Kallen mielestä aivan mahtava! Hänellä oli hauskat jutut ja Neponen oli kaikin tavoin todella siisti ja upea kissa. Salaa Kalle toivoi, että voisi joskus olla yhtä ylväs ja urhea kuin Neponen.
Kalle hämmentyi suuresti, kun Muru ei vaikuttanutkaan lainkaan iloiselta Kallen kertoessa, ettei pihalla liikkuva kissa ollut heidän vihollisensa tai mikään epäilyttävä nuuskija. Murun katse muuttui synkäksi ja loukkaantuneeksi, eikä Kalle-raasu ymmärtänyt miksi.
"Mitä sinä tarkoitat?" Muru kysyi nielaisten.
"No sitä, että Neponen on minun ystäväni! Hän on aivan mahtava! Tule, minä esittelen sinut hänelle heti!" Kalle hihkui innoissaan ja loikkasi hyvin kömpelösti alas ikkunalaudalta. Innoissaan kolli loikkeli kohti ikkunalaudan toista laitaa, josta he pääsisivät ulkotarhaan. Kun kolli loikkasi taas yhtä epäsulavasti ikkunalaudalle, hän katsahti iloisena Murun suuntaan. Kirjava naaras katsoi Kallea pettyneenä. Naaraan korvat olivat aavistuksen verran luimussa, eikä Muru näyttänyt lainkaan iloiselta. Kalle ei ymmärtänyt, mikä ystävään oli mennyt. Hän kallisti hämmentyneenä päätään ja vilkaisi ulos Neposen suuntaan. Kolli oli huomannut ikkunan edessä seilaavat kotikisut ja katseli odottavasti Kallen ja Murun suuntaan.
"Oletko sinä ystävystynyt tuon kissan kanssa minulta salassa? Kalle, miksi sinä et ole kertonut minulle siitä?" kirjavaturkkinen naaraskissa huokaisi ja laski loukkaantuneena katseensa etukäpäliinsä. Kalle oli hämmentynyt. Hän huomasi Murun loukkaantuneen, muttei ymmärtänyt, että miksi niin oli käynyt. Se oli kyllä totta, ettei nuori kolli ollut kertonut parhaalle ystävälleen Neposesta, mutta se johtui vain siitä, ettei Kalle ollut muistanut. Hän oli aina niin ilahtunut palattuaan Neposen luota kotiin, ettei vain ollut muistanut kertoa Murulle uudesta ystävästään...
"E-en minä ole tehnyt sitä salassa! Ihan vahingossa olen vain unohtanut kertoa. Älä ole vihainen minulle Muru-kiltti, minä oikeasti vain vahingossa unohdin", Kalle sopersi ja alkoi itsekin tulla surulliseksi. Hän luimisti korviaan ja vilkaisi surkeana ulkona odottavaa Neposta. Kollin seura houkutteli, muttei Kalle halunnut lähteä näin pahalla tuulella ulos...
"Minä voin esitellä sinut nyt Neposelle, hän on todella mukava!" Kalle innostui taas ja toivoi, että saisi Murunkin innostumaan uudesta ystävästä. Kotikisukollin ilme kirkastui ja hän alkoi stepata malttamattomana paikallaan.
"Tule Muru! Minä menen edeltä!" Kalle hihkaisi ja vastausta odottamatta työntyi ulos kissanluukusta ulkotarhaan. Kun kolli näki Neposen ylvään katseen, hän unohti täysin koko väärinkäsityksen, mitä Murun kanssa oli ollut. Kolli unohti myös sen, että Muru ei ollut näyttänyt iloiselta koko sinä aikana, kun he olivat keskustelleet Neposesta. Jostain syystä kotikisukolli kuitenkin oletti, että Muru oli jo antanut anteeksi ja tulisi pian hänen perässään iloisena tutustumaan Neposeen.
"Hei Neponen! Hauska nähdä! Mitä sinulle kuuluu? Oletko käynyt seikkailulla?" Kalle huudahteli innoissaan ja loikki ulkotarhan verkolle katsomaan Neposta.

//Neponen tai Muru?

Kissa esittäytyi Sipuliksi ja kertoi asuvansa vähän matkan päässä. Minä vuorostaan kerroin olevani Laku, kun naaras huomautti, etten ollut muistanut esitellä itseäni.
“Haluatko tulla leikkimään kanssani?” kysyin Sipuli-nimiseltä kissalta. Kuulin kuitenkin jo kaksijalkani kutsun. “Ai, anteeksi. Minun täytyy mennä jo, joten leikitään joskus toiste!” huusin ja lähdin loikkimaan takaisin sisälle. “Oli kiva tavata, nähdään taas pian!”

Heräsin pimeällä metsäaukealla. Olin täysin hämmentynyt ja katselin ympärilleni kauhuissani. Sydämeni tykytti kovempaa kuin koskaan.
“Missä minä olen?” mumisin ääni pelosta väristen. Kääntelin korviani ja katsoin vainoharhaisesti ympärilleni.
Pian näin suuren mustan olennon pimeän aukion laidalla. Se liikkui hitaasti painavin askelin ja katsoin sitä silmät selällään. Olennon silmät kiilsivät punaisina hämärässä ja se lähestyi minua verenhimoinen katse silmissään. Tärisin pelosta ja otin pieniä haparoivia askelia taaemmas.
Pian kuu tuli pilvien takaa esiin ja sen kelmeä valo täytti koko aukean. Siristelin silmiäni yhtäkkisessä valossa ja näin olion nyt paremmin. Se oli kuin koira, mutta ei aivan.
Se oli iso ja sillä oli pitkä kuono. Sillä oli pitkä harmaa turkki, joka näytti kuitenkin sileältä ja karhealta.
Tietoisuus iski päähäni. Tämä oli susi! Olin kuullut susista joskus nuorempana ja ne vaikuttivat kauheilta. Ne saattoivat kuulemma tappaa koirankin ja ne tykkäsivät kulkea laumoissa.
Susi alkoi ulvoa ja pensaista aukion laidoilta alkoi tulla esiin lisää susia. Niitä oli niin paljon, etten osannut edes laskea niiden määrää. Täristen katselin ympärilleni ja seurasin miten ne kiersivät minua jonossa ja lähestyivät lähestymistään.
*Onko tämä loppuni?* ajattelin hätäisenä ja kyykistyin maahan toivottomana. Sudet ulvoivat ja lähtivät minua kohti. Tunsin sisälläni jotain, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Nousin ylös ja työnsin kynteni ulos.
Ryhdyin hyökkimään näiden susien päälle, kuin ne olisivat vain pieniä hiirulaisia. Revin susien naamoja ja loikin niiden selkään. Raastoin niiden selkiä ja kylkiä niin, että veri roiskui ympäriinsä. Silmissäni hehkui kostonhimo, enkä edes tiennyt sille syytä.
Pian näin kauempana aukiolla valkoisen vilahduksen. Se kiinnitti huomioni, jonka seurauksena yksi vahvimmista susista lämäytti minua kipeästi naamalle. Seuraava susi käytti tilannetta hyödykseen ja puri kaulaani ikävän haavan. Haavasta alkoi pulputa verta ja vinkaisin sen tajutessani. Valkeat etutassuni olivat täysin veressä, mutta en antanut tämän häiritä itseäni.
Onnistuin raivaamaan tieni tungoksesta ja näin viimein tämän valkoisen asian paremmin. Maassa makasi Luna pelosta jähmettyneenä. Naaras ei liikkunut, mutta oli kuitenkin hereillä ja makasi maassa puoliksi istuen. Naarasta ei oltu selkeästi vielä huomattu, sillä yksikään susi ei ollut hänen kimpussa.
“Luna!” huusin ja sain hänen huomionsa itseeni. “Nyt autat minua tai juokse pois niin lujaa kuin vaan voit!”
naaras näytti miettivän, mutta juoksi sitten pois. Sain rauhan, sillä olin huojentunut siitä, että naaras ei ollut enään vaarassa.
Tunsin niskassani hampaat ja pian päästin vertahyytävän kiljaisun, kun susi puristi leukansa yhteen ja rusautti luut niskastani poikki.
Tärisin ja syljin verta suustani. Koko kehoni oli liikkumaton ja susi vain tiputti minut maahan. En saanut enää happea ja silmäni alkoivat sumentua. Kauhuissani yritin huutaa, mutta mitään ääntä ei tullut.

Säpsähdin, kun Luna huusi ja tökki minua hädissään. Nostin päätäni hämmentyneenä ja silmiäni väsyneenä valossa siristellen.
“Mitä nyt? Miksi sinulla on aivan tuli hännän alla”, mumisin hännälläni silmieni kohdalta valoa varjostaen.
“Lähes lopetit hengittämisen ja muutenkin riehuit unissasi suunnattomasti!” naaras huusi ja ryhtyi pesemään minua tarmokkaasti ja stressaantuneena. “Luulin menettäväni sinut.”

Kalle oli juossut nukkumishuoneeseen hätääntyneenä ja kertonut Murulle pelästyneensä kaksijalan päästämää ääntä. Muru oli ehtinyt itsekin jo säikähtää, mutta nuori kotikisunaaras rauhoittui oitis, kun kyseessä ei ollutkaan mikään hätätilanne.
"Voi ei, se mahtoi olla kamalaa", Muru maukui myötätuntoisesti ja puski Kallen poskea omallaan, kun ystävä oli kömpinyt ulos sängyn alta.
"Se oli", Kalle vahvisti.
"Haluaisitko sinä leikkiä jotain?" Muru ehdotti nyt, kun hän oli joka tapauksessa herännyt nokosiltaan.
"Joo! Mitä leikitään?" Kalle päästi oitis innokkaan mrrau-äänen. Muru oli tyytyväinen, että Kalle näytti heti unohtaneen hetki sitten tapahtuneen ikävän tilanteen. Kallen innostus tarttui Muruunkin, ja naaras päästi suustaan samantyylisen, leikkisän mrrau-äänen, ennen kuin hyppäsi ilmaan pienesti ja hipaisi kevyesti naamiokuvioista kollia lapaan tassullaan.
"Leikitään takaa-ajoa! Sinä jäit!" kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras hihkaisi iloisesti ja lähti loikkimaan karkuun, kohti kiipeilypuuta.
"Hei!" Kalle huudahti. Muru kuuli lattian kopisevan kun Kalle ryntäsi hänen peräänsä.
"Varo vain, saan sinut kiinni helposti!" kolli päästi leikkisän kurr-äänen.
Muru ajatteli ensin, että hämäisi Kallea kääntymällä sivuun kiipeilypuun edessä ja hyppäämällä ikkunalaudalle. Hän muisti kuitenkin, että Kallella oli tapana törmäillä, joten naaras päätti jarruttaa ajoissa ja loikata ylös puuhun. Muru oli nimittäin huolissaan, että Kalle löisi päänsä pahasti puuhun.
Naaras hidasti vauhtiaan ja valmistautui hyppyyn. Juuri silloin hän tunsi Kallen painautuvan selkäänsä vasten; tämä oli ilmeisesti yrittänyt tehdä äkkijarrutuksen. Murun olisi pitänyt tajuta, että Kalle oli häntä nopeampi!
"Kiinni sain!" kolli hihkaisi ja Muru tunsi käpälän koskevan lapaansa. Muru käännähti ketterästi ympäri, mutta Kalle oli jo vauhdissa.
"Kurrnau!" Muru huudahti leikkisästi juostessaan parhaan ystävänsä perässä nukkumahuoneeseen. Hänen saapuessaan huoneeseen Kalle oli kuitenkin kadonnut näkyvistä. Silloin naaras huomasi tumman hännän pilkottavan sängyn alla, aivan seinän vieressä. Muru lähti hiippailemaan hiiren hiljaa häntää kohti. Se oli kuitenkin vaikeaa jo suhteellisen isoiksi kasvaneilla tassuilla. Hän onnistui kuitenkin pääsemään Kallen taakse ja huitaisemaan tassullaan Kallen häntää kynnet piilossa.
"Miten sinä löysit minut?" kolli huudahti ihmeissään sängyn alta. Muru oli kuitenkin jo kääntynyt rynnätäkseen takaisin oleskeluhuoneeseen. Murusta Kalle oli tosi hassu, mutta hän ei viitsinyt naurahtaa ääneen, ettei Kalle vain käsittäisi väärin ja loukkaantuisi. Muru nimittäin piti siitä, että ystävä oli välillä vähän hupsu ja hömelö. Se oli vain suloista kirjavan naaraan mielestä.
Muru loikkasi ikkunalaudalle, mutta jähmettyi oitis paikalleen nähdessään sivusilmällä liikettä ulkona. Heidän pihallaan kyyhötti yksin samainen suuri, ruskeaturkkinen hahmo, jolle Muru oli nähnyt Kallen juttelevan muutama päivä sitten. Naaras ei ollut kuitenkaan ottanut vielä asiaa puheeksi Kallen kanssa, vaikka se olikin vaivannut häntä jo pari päivää. Miksei Kalle ollut kertonut, että heidän pihallaan oli käynyt vaarallisen oloinen tunkeilija? Kissa näytti todella epäilyttävältä Murun mielestä; siltä, ettei tällä olisi hyvät aikeet. Olihan tämä Murun ja Kallen pihalla luvatta! Koosta päätellen tunkeilijan täytyi olla kolli, eikä Muru uskaltaisi mitenkään yrittää häätää noin suurta ja uhkaavan näköistä kollia reviiriltään. Mitä jos muukalainen oli metsässä asuva villikissa? Sellainen tämän täytyi olla... Murun niskakarvat nousivat pystyyn puoliksi pelosta, puoliksi inhosta.
Hetken kuluttua Kalle laskeutui rymistellen ikkunalaudalle Murun viereen.
"Luovutitko sinä jo? Mitä siellä on?" Kalle ihmetteli ja käänsi myös katseensa ulos.
"Meidän pihallamme on joku epäilyttävä nuuskija!" Muru mourahti korvat taaksepäin käännettyinä. He katsoivat yhdessä, kuinka ruskea kolli istahti heidän ulkotarhansa eteen ja alkoi kolistella tarhan reikäisää seinämää etutassullaan kynnet esillä, mahdollisimman äänekkäästi. Murun silmät levisivät pelosta.
"Tuohan on Neponen!" Kalle huudahti, mutta ei kuulostanut lainkaan pelokkaalta - päinvastoin.
"Minusta tuntuu, että sinulla on jotain kerrottavaa. Onko tuo se kissa, jonka häädit pois muutama päivä sitten?" Muru tivasi. Kallen ilme oli hämmentynyt, kun tämä kääntyi kohtaamaan Murun katseen.
"En minä ketään ole häätänyt. Ei Neponen ole mikään epäilyttävä nuuskija!" Kalle maukaisi. Muru oli järkyttynyt. Jos Kalle ei ollut häätänyt muukalaista pois viimeksi, tarkoittiko se, että Kalle olikin vain rupatellut mukavia tuon epäilyttävän jätin kanssa silloin, kun Muru oli tarkkaillut heitä ikkunasta?
"Mitä sinä tarkoitat?" Muru kysyi pala kurkussa ja toivoi, ettei Kalle oikeasti mennyt luottamaan tuon näköiseen kissaan. Enemmän hän oli kuitenkin loukkaantunut siitä, ettei Kalle ollut kertonut tästä Neposesta mitään aiemmin.

//Kalle? D=<

Leppeä tuulenvire värisytti Valon karvoja hänen kävellessään Sammakon vierellä aavan peltokaistaleen poikki. Mullan seasta itsepintaisesti valoa kohti puski pieniä kasvin versoja, jotka olivat kaiketi piilotelleet purevalta pakkaselta nietosten alla koko pitkän lehtikadon.
Aina silloin tällöin jossain Valon näkökentän laidalla näkyi ruskea vilahdus, kun hiiri tai myyrä vipelsi kiireen vilkkaa lakastuneiden heinien sekaan. Elleivät he olisi hetki sitten syöneet lihaisaa jänisateriaa, hän olisi yrittänyt napata yhden tai pari. Viherlehden lähestyessä ruoasta ei ollut juuri pulaa, joten hän saattoi hyvällä omallatunnolla jättää huomiotta ympäriltään kuuluvan rapinan.
Isä ja poika olivat tehneet matkaa jo puolen toista kuun ajan. He olivat poikenneet useissa eri kaksijalkaloissa, isoissa ja pienissä, ja samonneet niin niittyjä kuin metsiäkin, kunnes viimein Sammakko oli päättänyt, että heidän oli aika palata takaisin tuttuun kotimetsään. Valo oli yhtäkkiä saanut askellukseensa uutta pontta heidän käännettyä kurssinsa kotia kohti. Hän ei osannut yhtään arvioida, kuinka monen päivän - tai kuun - matkan päässä koti oli, mutta jo yksinään tieto kotiinpaluusta valoi häneen energiaa. Kenties hän törmäisi taas jossain Aaveeseen kotiin palattuaan?

Pentu katseli hetken minuun kunnes istuutui aidan lähelle. Hymyilin hiukan, kun hän katsoi minuun.
“Hei vaan! Kuka sinä olet?” mustavalkoinen kolli naukui innokkaana. Antamatta minulle aikaa vastata hän hihkaisi vielä: “Sinulla on kaunis valkoinen turkki kuten Lunalla!”
Kehu tuntui mukavalta ja tunsin kuinka sisälläni liekki kipinöi.
“Olen Sipuli. Asun parin talon päässä täältä”, kerroin ystävälliseen sävyyn. Heilautin häntäni käpälilleni näyttääkseni rauhallisemmalta ja arvokkaammalta.
“Kiitos paljon”, naukaisin vielä vastaten hänen antamaansa kehuun. Kollin turkin valkoinen osa muistutti minua lehtikadon valkoisesta lumesta ja musta osuus taas talon yhdestä maanpäällisnahasta. Miltei hyrähdin kehräämään tuolle typerälle ajatukselle mutta sain sen pidettyä sisälläni.
“Mukava tavata Sipuli!” kolli naukui innokkaana. Muistin omat pentuaikani hatarasti mutta en koskaan muistanut olleeni yhtä innokas tavatessani uuden kissan kuin hän.
“Kukas sinä sitten mahdat olla? Unohdit nimittäin kertoa sen”, nau’uin koittaen tavoitella riemukkaampaa äänen sävyä. Kolli näytti pohtivan hetken.
“Olen Laku. Ja anteeksi”, Laku naukui riemastuen kokoajan vain enemmän.
“No hei Laku. Hauska tavata”, sanoin, jotta keskustelumme etenesi johonkin suuntaan.
//Laku?

Kalle istuskeli kiipeilypuunsa korkeimmalla pedillä ja katseli tyytyväisenä, kuinka kaksijalat häärivät ympäri pesää. Kotikisukolli oli juuri hetki sitten saanut vatsansa täyteen maukasta ruokaa ja kolli oli kavunnut lepäämään kiipeilypuuhunsa. Muru oli siirtynyt myöskin syrjemmäs nukkumaan kaksijalkojen nukkumapaikkaan. Mutta Kallea ei väsyttänyt, hän oli täynnä energiaa. Hän oli nukkunut koko yön leppoisasti kaksijalkojensa välissä, vaikka ne olivatkin keskellä yötä työntäneet iholleen tunkevan kolliraasun kauemmas itsestään. Kalle ei ymmärtänyt, mikseivät kaksijalat pitäneet siitä, kun hän painautui heitä vasten...
"Hei! Minne sinä menet?!" Kalle ponkaisi itsensä pystyyn huomatessaan naaraskaksijalan lähestyvän pesän uloskäyntiä. Kömpelö kotikisu loikki alas kiipeilypuusta ja riensi huutaen kaksijalkalansa luokse.
"Minne sinä menet? Haetko minulle lisää ruokaa ulkoa?" Kalle hihkui iloisena ja puski hellästi kehräten kuonollaan kaksijalkansa pitkää, laihaa jalkaa. Naaraskaksijalka kumartui kotikisun tasolle ja silitti karvattomalla, oudolla käpälällään Kallen päälakea. Kaksijalka sanoi jotain, muttei Kalle ymmärtänyt. Hän toivoi, että se tarkoitti sitä, että kaksijalka hakisi Kallelle ruokaa. Kalle silmäili kaksijalkaa, joka nousi ylös ja lähti kävelemään kohti uloskäyntiä.
"Onneksi siellä ei ole enää lehtikato, sinä paleltuisit ulkona ilman ulkoturkkiasi!" Kalle huomautti kovaäänisesti poispäin kävelevän kaksijalan perään. Hiirenkorva oli saapunut ja ilmat olivat lämmenneet. Kalle oli huomannut, että kaksijalat jättivät ulkoturkkinsa yhä useammin sisälle poistuessaan pesästä. Kun naaraskaksijalka oli lähtenyt, Kalle lähti etsimään pesään jäänyttä kollikaksijalkaa. Hän mauahteli kovaäänisesti kutsuessaan kaksijalkaa ja kävi läpi nukkumapaikan, ruokapaikan ja oleskelupaikan: ei kaksijalkaa. Sitten Kalle hiippaili märän paikan ovelle ja kokeili sitä käpälällään: se ei auennut.
"Oletko sinä siellä?!" Kalle naukui kovaäänisesti oven takaa ja alkoi raapia sitä etukäpälillään kuin hätä olisi ollut suurikin. Hän kuuli äänen, joka tarkoitti sitä, että ovi oli aukenemassa. Kaksijalka työnsi ovea eteenpäin niin, että Kalle oli vähällä jäädä sen alle!
"Hei! Varovasti siellä!" Kalle huomautti ja pujahti sisään ovenraosta. Kaksijalka istui valkealla, epämiellyttävän näköisellä istuimella ja katsoi sisään astellutta Kallea. Kalle pyyhkäisi kuonollaan ohimennen kaksijalan karvaista jalkaa ja kääntyi ympäri, tehden saman uudelleen.
"Ei hätää, minä vain tarkistin, että olet täällä", Kalle tunnusti ja kohtasi kaksijalan katseen. Yhtäkkiä ilmoille kajahti valtava pamaus. Se tuli kaksijalasta. Kalle säikähti sitä niin, että hän säntäsi ulos raollaan olevasta ovesta ja pakeni nukkumapaikkaan kaksijalkojen pedin alle. Hän kuuli kaksijalan höröttävän märässä paikassa, niin ne tekivät kun jokin oli hauskaa.. Kallella ei kuitenkaan ollut hauskaa... Hän oli oikeasti säikähtänyt.
"Kalle, mitä sinä siellä teet?" Muru kysyi loikatessaan väsyneesti venytellen alas pediltä. Kirjavaturkkinen naaras kumartui katsomaan Kallen suuntaan.
"Kaksijalka piti pelottavaa ääntä taas, minä vain vähän säikähdin", Kalle naukui päätään inhosta pudistellen. Hän uskaltautui ryömimään ulos pedin alta Murun luokse.

//Muru?

Tuntui epämukavalta, kun kaksijalat tunkivat minut pieneen koppiin. Lunakin laitettiin viereiseen pieneen koppiin ja kuulin naaraan naukuvan kärttyisenä siitä, miten hän ei halunnut mennä pieneen koppiin ja halusi sieltä heti paikalla ulos. Minua se vain hieman nauratti. En ollut varma minne olimme menossa, mutta olimme selkeästi matkalla jonnekkin, sillä kaksijalat eivät yleensä lykänneet meitä pieniin koppeihimme. Kurkin pienistä rei'istä, joita kopin seinissä oli.
“Luna! Tiedätkö minne olemme menossa?” huusin naaraalle. Näin valkoisen karvapalleron pyörivän kopissaan, kun hän yritti saada minuun näköyhteyden.
“En!” Luna vastasi, kun viimein sai asetettua katseensa minuun. Siristin silmiäni ja yritin päästä hyvään asentoon, mutta pienessä tilassa oli lähes mahdotonta liikkua. Pian maa allani tärähti, kun koppi nousi ilmaan. Kaksijalat lähtivät kantamaan minua ja Lunaa nyt ulos pesästä. Pian meidät laitettiin Hirviön kitaan ja asetettiin tukevasti, jotta emme liukuisi siellä ympäriinsä.

Kaksijalat kantoivat koppejamme kohti minulle ennestään tuntematonta paikkaa. Se oli pienehkö kaksijalanpesä, jossa haisi kummalta.
Eläimet siellä näyttivät jostain syystä hyvin jännittyneiltä ja kauhistuneilta. Koirat olivat pelokkaana kaksijalkojensa jaloissa piilossa ja kissat karvat sojollaan kaksijalkojen sylissä. Valmistauduin siis jännityksellä tulevaan. Eräs kaksijalka nousi viereltäni. Tämä mörisi jotain kissalle, joka oli hänen mukanaan ja kissan silmät levisivät kauhusta. Tämä kissa taisi siis ymmärtää mitä kaksijalka oli yrittänyt kertoa, sillä hän alkoi huutamaan kauhuissaan ja katosi sitten toiseen tilaan. Minun turkkiani alkoi pistellä jännitys. En ollut varma mitä olisi edessä, mutta olisin valmis ottamaan tulevat kauheudet vastaan.
Pienen hetken päästä kaksijalka nousi ylös. Tämä sanoi jotain Lunaa pitelevälle kaksijalalle ja kääntyi, sitten poispäin ja lähti kohti tilaa, josta aiempi kaksijalka kissan kanssa olivat tulleet. Kerkesin huomata Lunan koppiin. Naaras nukkui rauhallisesti ja se sai minutkin jo rauhoittumaan hieman.
Saavuimme tilaan, jossa haisi aiempaakin kummallisemmalta. Maa tärähti, kun minut laskettiin tasanteelle. Seuraavaksi koppini liikkuva seinä aukaistiin. Varovasti hiivin ulos pienestä koppistani. Silmät pelosta ammollaan katselin pientä tilaa, jossa olin. Siellä oli minulle tutun kaksijalan lisäksi joku tuntematon kaksijalka. Kaksijalka ojensi karvatonta etutassuaan lähemmäs minua. Se oli sininen ja siksi mietin oliko kaksijalkoja sinisenäkin? Haistelin kaksijalan ojennettua käpälää. Se ei haissut mitenkään ihmeelliselle. Kaksijalka silitti minua ja köyristin selkääni. Yhtäkkiä tämä otti toiselta tasanteelta jotain. Ojensin kaulaani, jotta näkisin paremmin. Kaksijalka otti käpäläänsä jonkin kovin kumman esineen. Esine oli pitkä kumman muotoinen puikko jonka päässä oli terävä ohut piikki. Hän laittoi se lähemmäs ja lähemmäs ja kohta tunsin turkissani, miten kaksijalka asetteli sitä iholleni. Värähdin ja pian piikki oli lihassani. Se pisti, mutta kipu ei ollut mitenkään sietämätön. Halusin vain raapia kohtaa, mutta minua pideltiin paikallani, kunnes tuntematon kaksijalka veti piikin jo pois. Kaksijalka ojensi minulle jotain ja se haisi hyvältä. Ahmaisin sen ja se maistui mahtavalta. Kehräsin ja molemmat kaksijalat silittelivät minua.
Hyväntuulisena menin takaisin koppiini ja menin makuulle. Tullessamme tilasta ulos nousi toinen kaksijalka ylös. Hän katoi sisään Lunaa.
“Se ei ole lainkaan paha! Saat kaiken loppuun herkun!” huusin naaraalle rauhoittavasti, sillä hän näytti hitusen hermostuneelta.

Olimme hirviön kyydissä. Luna nukkui omassa kopissaan, mutta minä en saanut unta. Tuijotin makuulla kopin rei'istä ulos ja mietin asioita.
*Millaistakohan olisi oikeasti asua kaikkialla kuten Valo ja Sammakko? Entä jos joutuisin pulaan enkä koskaan enää löytäisi kotiin!* värähdin ajatuksesta ja kääriydyin pieneksi palloksi.
*Mutta on minulla sentään Luna.*

Tallustelin aukeavalle seinälle. Kaksijalka tuli päästämään minut ulos. Luna ei ollut tullut mukaani. Naaras oli halunnut levätä. Juoksin pienelle lammelle innoissani ja kurkkasin. Se ei ollut enää jäässä! Onneksi lehtikato oli ohi ja sen kylmyys vähitellen kaikkoamassa, joten pääsin viimein leikkimään lammikossa. Laskin tassuni veteen ja se ei ollut niin jäistä, mitä olin odottanut. Ujuttauduin veteen ja ryhdyin sitten pärskimään iloisesti.
Pian kyllästyin vedessä leikkimiseen. Nousin vedestä ja pesin hieman yltäpäältä märkää turkkiani. Nopeat hätiköidyt kielenvedot eivät auttaneet paljoa, mutta pomppasin siitä huolimatta pystyyn ja lähdin etsimään jotain kiinnistavaa.
“Hei”, kuului naukaisu. Käänsin katseeni suuntaan, josta se oli tullut. Huomasin valkoisen kissan aidalla ja ravasin tämän luo. Kynsiäni ei oltu hetkeen leikattu ja yritin arvioida pystyisinkö kiipeämään ylös korkealle aidalle. Lopulta kuitenkin tyydyin istumaan maahan.
“Hei vaan! Kuka sinä olet?” kysyin innoissani kissalta, joka oli saapunut pihamaillemme. “Sinulla on kaunis valkoinen turkki kuten Lunalla!” totesin vielä ennen kuin annoin kissalle vastausvuoron.

//Sipuli?

Laku: 11kp -

Salamanteri: 29kp! + 10TaP Eloklaanille -

Valo: 8kp -

Jupiter: 7kp -

Sipuli: 21kp! -

Black: 9kp + 3TaP Eloklaanille -