Söin ruokaani, jonka kaksijalka oli minulle juuri antanut. Kuulin askelia takaani. Ne olivat kuitenkin kissan, eikä kaksijalan askelia. Käännyin ympäri huuliani nuoleskellen. Luna asteli pää alhaalla ja kaula pitkällä eteenpäin. Naaras oli kuin haamun nähneenä. Ahmaisin loput muoat nopeasti ja lähdin sitten omalle pedilleni toisessa huoneessa. Olin jostain syystä aivan kuitti. Käperryin pieneksi palloksi ja suljin silmäni.

Nelistin metsässä. Kylmä ilma nenässäni sai minut aivastamaan. Hidastin vauhtiani ja katselin nyt tarkemmin ympärilleni. Tarkalleen ottaen en ollut edes kunnolla varma missä olin. Nyt pysähdyin täysin. Miten olin edes päätynyt tänne? Kääntelin päätäni peloissani ja hämmentyneenä.
“Luna! Kaksijalat! Oletteko te täällä? Kuuletteko te minua?” huutelin metsään, mutta vastauksia ei kuulunut. Minua alkoi huolettaa, joten lähdin suuntaan, josta olin tullutkin. En vieläkään nähnyt mitään minulle tuttua. Kohta takaani kuului suurta jyrinää. Se oli suuri hirviö, suurin hirviö olin koskaan nähnyt. Se lähestyi minua ja sen kiiltävät silmät lähes sokaisivat minut.
“Pysähdy! Jyräät minut kohta!” vikisin minua lähestyvälle hirviölle. Se kuitenkin lähestyi lähestymistään ja pian oli vain viiksenmitan päässä minusta. Sinä hetkenä heräsin. Luna heilutteli minua raivokkaasti.
“Mennään ulos!” naaras valitti. Tasasin hengitystäni, enkä voinut vastata. Naaras näytti hieman kärttyiseltä.
“Olet nukkunut jo ihan liian kauan mennään jo. Nyökkäsin varovasti ja telmin ovelle. Kaksijalka tuli päästämään meidät ulos ja lähdin heti juoksuun. Pian kuitenkin nenääni tunkeutui kumma haju. Näin tuntemattomia kissoja vähän matkan päässä. Ponkaisin pystyyn ja tökkäsin Lunaa hännälläni.
“Katso! Tuolla on joitain kissoja!”
Lunan häntä viuhahti ja naaras juoksi kissoja kohti innoissaan. Lähdin valkoisen naaraan perään itsekin innoissani. Luna aloitti tutustumisen ensin kertomalla nimensä ja sitten antamalla kunnon aallolla kysymyksiä. Minäkin esittelin kysymysten välissä itseni.

//valo

Kalle katsoi epäröiden itseään huomattavasti suurempaa Neposta, joka oli tarjoutunut opettamaan Kallen kunnon kollin tavoille. Jo lyhyessä ajassa vaaleaturkkinen kotikisu oli alkanut luottaa uuteen tuttavuuteensa. Neponen vaikutti kaikin puolin oikein mukavalta ja kiltiltä kissalta, ja myös Kalle tunsi itse olonsa tärkeäksi ja pidetyksi! Hetkessä naamiokuvioinen kolli innostui ja nousi mielissään seisomaan.
"Joo! Se olisi loistavaa!" Kalle riemastui ja alkoi liikahdella malttamattomana paikoillaan. Ei häntä niinkään kiinnostanut naaraiden huomio, mutta hän todellakin halusi saada koirat pelkäämään itseään! Paitsi että Kalle itse pelkäsi koiria kuollakseen, mutta juuri nyt kolli ei innostukseltaan muistanut edes sitä.. Kalle oli unohtanut myös sen, että oli lähtenyt pesästä kertomatta Murulle. Kolli oli niin innoissaan, että unohti sisällä olevan ystävänsä täysin.
"Eiköhän mennä sitten", Neponen sanoi ja viittoi tuuheaa häntäänsä heilauttaen Kallen perässään kohti kaksijalanpesän kulmaa, jonka takaa he pääsisivät pois pihasta kadulle. Neponen kulki ryhdikkäästi, hyvin ylvään näköisesti häntä pystyssä, kun taas Kalle rynnisti innoissaan korvat luimussa täyttä vauhtia toisen ohi. Neposen piti olla tämän retken opas, mutta Kalle oli niin riemuissaan että unohti sen tyystin.
"Hei, mihin sinä-", Neponen ei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun Kalle jo singahti pois pihalta pesän edessä olevalle ukkospolulle. Kallen suusta pääsi innostuksen seurauksena pieni kurrnau-äännähdys hänen nelistäessään hiljaisen ukkospolun yli. Kalle loikkasi pitkään ruohikkoon ukkospolun toisella puolen ja painautui maata vasten. Sitten hän kääntyi nopeasti ympäri, nousi ylös ja katsahti Neposta. Voi miten riemuissaan Kalle olikaan! Hän oli saanut taas kerran uuden, luotettavan ja mitä komeimman ystävän!
Neponen ei ehtinyt tehdä mitään, kun Kalle keinautti takapuoltaan pari kertaa puolelta toiselle ja lähti nelistämään takaisinpäin kohti Neposta, joka ei vielä ollut edes ehtinyt ukkospolulle saakka.
"Mmrraau!" Kalle ärjäisi päästessään Neposen luokse, "minne me menemme ensimmäisenä? Mitä sinä aiot näyttää minulle? Voi miten hurjan jännää tämä on!"

//Neponen?

Tuijotin kissan ruumista liikkumattomana. Kissan elottomat, kauniit silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. Hetken aikaa näytti siltä, että hän olisi elossa. Pieni tuulenvire kuljetti hänen häntäänsä. Hetken päästä kuitenkin liike lakkasi ja kissa jäi makaamaan elottomana maahan. "P-pakko. Haudataan hänet." sanoin surun täyttämällä äänellä. 'Et edes tunne häntä? Miksi olet surullinen?' ääni sisälläni kysyi. Tuijotin kissaa vielä hetken, mutta tunsin kun Salamanteri kosketti minua. "Black? Autatko?" hän kysyi hiljaa. Hätkähdin ja nyökkäsin. Nostimme kissan yhteisvoimin, vaikka hän oli yhtä kevyt kuin lehti. Nostin hänet Salamanterin kaivamaan kuoppaan. 'Hei sitten, ja hyvästi, kuka ikinä oletkin.' ajattelin murheen murtamana. Laitoimme kissan haudan päälle multaa. Tein vielä viimeiset vilkaisuni hautaa kohti. "Tule. Meidän pitää mennä kertomaan isälle." sanoin yrittäen kuulostaa itsevarmalta. Sisimmässäni olin kuitenkin romahtaa maahan. Salamanteri tuli viereeni. Tassutimme hiljaisuuden vallitessa kohti leiriä. 'Kuka hän oli, ja miten hän kuoli? Ehkä kettu tappoi hänet? Ei hän kovin vanhalta ainakaan vaikuttanut...' mietin surullisesti. Päätin olla ajattelemasta kissaa ja hänen kuolemaansa. Pakko minun oli jotain muuta keksiä. Hetken päästä saavuimme yhteiseen leiriimme, joka oli vain saniaispensas jonka vieressä oli puu. Hetken päästä Jupiter asteli puun sisältä.
"Hei vain! Oliko kiva retki? Salamanteri, vaihdoin makuusammalesi." hän tervehti iloisesti. Yhtäkkiä hänen ilmeensä synkistyi. "Miksi noin surulliset ilmeet?" hän kysyi. Vilkaisin vaivihkaa Salamanteriin. Hän näytti jäykältä. "No..tuota..." yritin aloittaa.
"Me näimme kuolleen kissan. Hautasimme sen." Salamanteri sanoi vaimeasti. "Sellainen naaras..kuolleena.." kuiskasin surullisesti. Jupiterin kasvoille nousi ymmärtäväinen, ja samalla surullinen ilme. "Voi ei. Mihin hautasitte hänet?" hän kysyi.
"Tuonne metsän taakse, lähelle isoa kiveä." kerroin. Jupiter nyökkäsi ja vetäisi meidät lähelleen. "Kuulkaas, kun minä olin nuorempi, ja elin emonne kanssa, löysimme kerran kuolleen, ruskean naaraan. Tiedän tuon tunteen. Kun suree ja on pelästynyt jostain, mikä kuolee. Se on raskasta. Mutta keksitte varmasti uusia asioita, mistä olla iloisia." hän lohdutti. Minusta kuitenkin tuntui, että mikään ei saisi minua enää iloiseksi. 'Isä yrittää parhaansa. Hän yrittää ymmärtää tunteitamme. Hänelläkin on ollut varmasti hankala elämä. Ensin leppoisaa elämää emon kanssa, ja sen jälkeen synnytys, kolmen pennun ja kumppanin menettäminen, ja sitten yksi pennuista tulee takaisin.' ajattelin. Olin surullinen. Laahustin puun sisään, minun ja Salamanterin nukkumispaikkaan, ja lyyhistyin lepäämään Salamanteri vierelläni.
//Mantru? Jupi?\\

Hämärässä kolossa Valon aistit täyttyivät Aaveesta ja kohmeisesta maasta. Tilaa oli juuri ja juuri heille molemmille, ja Valo pelkäsi tulevansa hulluksi, jos joutuisi oleilemaan maan alla useamman päivän ajan. Hänellä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kauheasti vaihtoehtoja, sillä hänestä ei ollut puolustautumaan ulkona vaanivilta vaaroilta nyrjähtäneellä käpälällä.
"Älä suotta murehdi - me tuomme sinulle vettä ja ruokaa ja pidämme sinulle seuraa", Aave vakuutteli innokkaasti, eikä Valo edelleenkään ollut varma, kehen toiseen kolli viittasi puhuessaan monikossa 'meistä'. Tähän mennessä hän ei ollut haistanut kolossa muita kuin Aaveen, eikä hän uskonut, että normaaleissa olosuhteissa pesässä olisi mahtunut asumaan kahta kissaa kokoaikaisesti.
"Kiva", Valon suupielet nykivät alaspäin, kun hän yritti hymyillä väkinäisesti. Hän ei missään nimessä tahtonut loukata tai suututtaa Aavetta, sillä ei tuntenut tätä tarpeeksi hyvin tietääkseen, miten tämä reagoisi moiseen. Ei sitä tiennyt, millainen kahjo kissa todellisuudessa oli.

Toipilaana oleminen olisi voinut olla kamalampaa: Aave piti jatkuvasti huolen siitä, että Valo sai syödäkseen tarpeeksi ja katsoi, että hänellä oli varmasti kaikki mukavasti. Ainoat hiljaiset hetket kolossa olivat silloin, kun pieni kolli oli ulkona etsimässä ruokaa, ja Valo käytti kaikki tilaisuudet torkkumiseen ja voimiensa keräämiseen.
Lopulta kolmantena päivänä, kun Valo päätti kokeilla jalkeille nousemista Aaveen ollessa yhä ulkona, hän yllättyi iloisesti huomatessaan voivansa varata taas normaalisti painoa nyrjähtäneelle tassulleen. Hän olisi voinut livahtaa omille teilleen omituisen kollin poissaollessa, mutta jostain syystä hänen omatuntonsa ei sallinut tehdä niin. Vaikka Aave olikin suoraan sanottuna outolintu ja vähän - itse asiassa aika paljonkin - höpsähtänyt, tämä ei missään nimessä vaikuttanut pahantahtoiselta. Enemmänkin yksinäiseltä.
Joten niinpä Valo päätti odottaa Aaveen paluuta, jotta voisi hyvästellä tämän ja kiittää tätä huolenpidosta. Ilman Aavetta Valolle olisi saattanut käydä köpelösti - itse asiassa hän oli melko varma siitä.
Kilpikonnakuvioisen kollin kömpiessä ulos kolosta hänen eteensä lankesi varjo Aaveen ilmestyessä juuri sopivasti pesälleen. Tummaturkkinen kolli väistyi hämmästyneenä Valon tieltä.
"Eikö jalkaasi enää arista?" hän äimisteli tuijottaessaan suuret, värittömät silmät ammollaan edessään seisovaa Valoa.
"Ei, kiitos sinun", Valo nyökäytti pienesti päätään kollille ja loihti kasvoilleen tällä kertaa aidon, kiitollisuutta ilmentävän hymyn. Hän mietti tarkkaan, miten ilmaisi seuraavan ajatuksensa: "Nyt kun voin taas kävellä, minun on aika palata kotiin. Isäni on varmasti huolesta suunniltaan."
"Oletko varma, että siihen ei enää satu?" Aave luimisti korviaan epäilevästi, vilkuillen toistuvasti suuremman kissan jalkaa. "Ei kannata lähteä, jos sitä särkee vähääkään. Se voi mennä pahemmaksi."
Valo pudisti päätään ja yritti kiertää Aaveen ohi, mutta suurisilmäinen kolli oli vaikea sivuuttaa. "Olen varma. Sitä paitsi se on varmasti tarpeeksi vahva kotimatkaa varten. Ehdin levätä lisää omassa pesässäni", hän vakuutteli.
"Meidän on kuitenki varmasti paras lähteä saattamaan sinut", Aave päätti yhtäkkiä, eikä Valo ollut varma, pitikö ajatuksesta. "Ei sitä koskaan tiedä, jos et satukaan löytämään isääsi, ja sinun on siinä tapauksessa jäätävä meidän luoksemme."
"En usko, että niin tulee käymään, mutta kiitos kuitenkin", Valo hymähti hieman vaivaantuneesti samalla kun lähti tassuttamaan eteenpäin. Aave kiri hänen rinnalleen lyhyillä jaloillaan ja pysyi tiiviisti hänen lähellään, niin lähellä, että hän tunsi kollin turkin vähän väliä koskettavan omaansa.

Vaelleltuaan metsässä hyvän aikaa etsimässä vihjeitä Sammakosta ja heidän kodistaan maisemat alkoivat viimein näyttää tutummilta. Valo tunnisti rungosta kieroon kasvaneen koivun sekä samaisen puun juurella kasvavat karhunvatukkapensaat ja kiihdytti askeliaan. Aave seurasi kompastellen perässä.
Pitkin harppauksin Valo kiersi pensaat ja tuli aukiolle, jonka toisella puolella kasvoi lisää karhunvatukoita. Sammakon tuoksu lehahti saman tien hänen nenäänsä, ja hänen kurkussaan hyrisi riemastunut kehräys.
"Isä!" hän kutsui oranssia kollia sydän pakahtuen kaipuusta. Pensaikossa näkyi liikettä, ja pian oksien alta kurkisti leveä pää, joka vilkuili ympärilleen silmät suurina ja korvat höröllä. Viimein erakon katse osui Valoon, ja tämä säntäsi pensaan alta poikansa luokse häntä pystyssä ja hukutti hänet lempeisiin nuolaisuihin.
"Voi Valo, olin niin huolissani sinusta!" Sammakko kehräsi nuolaisujen välissä. Valo vastasi hänen kehräykseensä ja painoi kuononsa vasten isänsä poskea onnellisena siitä, että oli viimein kotona. Samassa hän muisti Aaveen läsnäolon ja vetäytyi hieman nolostuneena kauemmaksi Sammakon hellyydenosoituksista.
"Nyrjäytin jalkani paetessani ketulta", Valo aloitti, "ja Aave tässä löysi minut ja vei minut pesäänsä. Hän piti minusta huolta kaikki nämä päivät, ja ilman häntä olisin varmasti mennyttä."
Sammakon kiitollisuutta tihkuva katse siirtyi vähän Valon takana seisovaan Aaveeseen, joka puolestaan kyräili oranssiturkkista kollia epäluuloisesti. "Kiitos kun autoit poikaani ja toit hänet kotiin", Sammakko nyökäytti päätään Aaveelle.
Aave heilautti häntäänsä eikä sanonut mitään. Valo vilkaisi mustanharmaata kollia hieman ihmetellen - vielä hetki sitten matkalla tänne tämä oli puhunut puhumasta päästyään mutta nyt erakko oli mennyt aivan hiljaiseksi. Hän ei sitten millään kyennyt ymmärtämään kollin oikukasta ajatuksenjuoksua.
"Kiitos vielä kerran, Aave", Valo tassutti isänsä viereen ja kääntyi katsomaan pienempää kollia. "En tule ikinä unohtamaan apuasi. Jos tarvitset joskus jotakin, tiedät mistä minut löytää." Se oli epäsuora vihjaus Aaveelle lähteä takaisin kotiinsa, sillä Valo pelkäsi, että tämä saattaisi haluta jäädä tänne heidän kanssaan. Hän oli kuitenkin erakolle henkensä velkaa, joten hän ei suotta halunnut olla epäkohtelias vaan yritti hoitaa tilanteen niin hienovaraisesti kuin suinkin pystyi.
Aaven otsa pysyi hetken rypyssä, kunnes se oikeni hänen ilmeensä kirkastuessa kuin valaistuksen kokeneena. "Tiedämme, mistä sinut löytää. Nähkäämme pian, Valo." Kollin sanoissa ei kuulostanut Valon korvaan olevan erityisemmin mitään järkeä, mutta hän päätti kuitenkin leikkiä mukana ja hymyillä ja nyökytellä päätään.
"Nähkäämme pian." Valo katseli Sammakon viereltä, kun Aave käännähti ympäri kannoillaan ja katosi metsään. Hän tunsi Sammakon kummastuneen katseen turkillaan.
"Mistä tuossakin muka oli kyse?" kolli ihmetteli.
Valo huokaisi. "Selitän sinulle kaiken, kunhan olen saanut aamupalaa - ja istua hetken ulkona."

Hiirenkorva oli viimein tullut, mutta Valo ei harmillisesti ollut tutussa kotimetsässä todistamassa sitä. Sammakko oli kuu sitten saanut "loistavan" idean lähteä seikkailulle, ja nyt he taivalsivat jossakin mailla tuntemattomilla. Tai ainakin Valolle nämä maat olivat tuntemattomia, mutta Sammakko vaikutti tietävän, missä he liikkuivat.
He olivat saapuneet pieneen kaksijalkalaan ja tutkivat lähitienoita Sammakon johdolla. Tällä alueella kaksijalkojen pesät sijaitsivat väljemmin toisistaan, ja Valo pani merkille, että niiden reviireitä eivät erottaneet puiset aidat, kuten joissakin kaksijalkaloissa joissa hän oli ehtinyt käymään.
Valon niskakarvat nousivat pystyyn varautuneesti Sammakon viedessä heitä lähemmäksi yhtä pesää. Pesää ympäröivällä alueella oli paljon kaksijalkojen roinaa sekä pieni lampi, jonka näkeminen sai hänen kurkkunsa tuntumaan yhtäkkiä kuivalta. Aurinko oli sulattanut suurimman osan nietoksista, mutta siellä täällä oli kumminkin vielä pieniä kasoja. Tilaisuuden mukaan Valo joi kuitenkin mieluiten vettä sen sijaan että söi lunta.
Sammakon pysähtyessä nuuhkimaan jotakin kaksijalkojen esinettä hän hiippaili itse lammen rantaan. Hänen viiksensä hipaisivat lammen pintaa, ja hän ryhtyi latkimaan vettä janoonsa.
Juuri silloin muutaman ketunmitan päässä olevan kaksijalkojen pesän seinä aukesi ja pihalle livahti kaksi pientä karvapalloa. Valo nosti korvansa pystyyn valpastuneena, ja hänen leuastaan tippasi vettä, kun hän tuijotti hievahtamatta kahta vierasta kissanpentua, jotka eivät olleet vielä huomanneet häntä.

//Laku?

Luna ei halunnut enää leikkiä. Naaras pyysi minua esittelemään paikkoja ja tein työtä käskettyä. Esittelin hänelle jokaisen pesän huoneen ja varmistin, että hän pysyisi kärryillä. Näytin hänelle myös yläkerran, jossa oli nuorten kaksijalkojen oman pesäkolot. Kirttoksen lopuksi Luna ehdotti, että mentäisiin takapihalle leikkimään. Innostuin ajatuksesta.
"Joo mennään!" vastasin ja menin uloskäynnin luo. Mau'uin saadakseni kaksijalkojen huomion ja piakkoin yksi nuoremmista kaksijaloista tuli päästämään meidät ulos ja vahtimaan, ettemme tekisi mitään tyhmää. Menin lammen luo. Sitä peitti ohut jääkerros. Luna lähti kauemmas tutkimaan pihaa silmät suurina. Hymyilin hänen peräänsä. Katselin lampea kaihoisasti. Halusin uida, mutta jos lampi oli kerran jäässä, vesi olisi hyytävän kylmää. Tuhahdin ja istahdin sen vierelle käärien häntäni tassujeni päälle. Kylmä tuuli pörrötteli turkkiani ja vaistomaisesti pörhistin turkkiani. Nousin ylös vaivaantuneena. Miksi olin niin surullinen siitä, että en vain kerran päässyt uimaan? Tassutin Lunan luokse joka ihmetteli vieläkin erilaisia asioita. Hipaisin hänen korvaansa hännänpäälläni ja hänen katseensa kääntyi minuun. Naaraan silmät kimalsivat.
"Tämä on upea paikka!" naaras hehkui innostuneisuutta. Se sai minut väkisinkin hymyilemään vienosti.
"Leikittäisiinkö piilosta?" ehdotin naaraalle. Luna näytti miettivän ja sitten hän nyökkäsi. "Jos minä saan piiloutua ensiksi." Nyökkäsin myöntävästi ja osoitin hännälläni kaksijalanpesän seinää.
"Menen tuonne laskemaan ja tulen 30 jälkeen etsimään sinua", nau'uin ja odottamatta vastausta loikin pesän vierelle. Menin kyyryyn ja peitin korvani tassuillani ja ryhdyin laskemaan mielessäni. Kuitenki menin laskuissa sekaisin, sillä kesken kaiken nuori kaksijalka tuli silittelemään ja rapsuttelemaan minua. Murahdin ja huitaisin tätä käpäläälläni - kynnet tietenkin sisällä - merkiksi siitä, että en juuri nyt halunnut paijauksia. Laskin siis uudestaan ja heti kun oli valmis huusin kovaäänisesti Lunalle merkin siitä, että lähtisin nyt etsimään. Naaraan tassunjälkiä oli kaikkialla, joten niiden seuraaminen olisi vaikeaa. Kokeilin siis etsiä häntä hajun perusteella. Haistelin ilmaa ja raotin suutani hieman, mutta en tunnistanut muuta kuin omani ja kaksijalkojen lemun. Tuhahdin epätoivoisesti. Nyt minulla olisi siis vain yksi vaihtoehto. Joutuisin siis todella kääntämään kaikki kivet häntä etsiessäni. Katselin jokaisesta mielessäni käyvästä piilosta. Katsoin jopa lammesta, jos vaikka naaras olisikin rikkonut jään ja hypännyt hyytävän kylmään veteen, mutta en kuitenkaan löytänyt häntä mistään. Huokaisin ja olin jo lähellä luovuttamista, kun nenääni osui naaraan tuoksu. Lähdin seuraamaan sitä ja kohta kuulin hänen kehräämistään. Huomasin pienen raon. Kaksijalkojen puisessa tasanteessa. Naaras oli ilmeisesti mennyt sen alle piiloon. Kurkkasin sisään ja näin kuparisen silmäparin katsovan minua hämärästä. Naurahdin ja peruutin kauemmas. Naaras tunki vierelleni ja hänen turkkinsa oli aivan pölyssä ja hämähäkinseitissä. Naurahdin toistamiseen ja naaras näytti tympääntyneeltä. Hän istahti puiselle tasanteelle pesemään itseään.
"Ihan hyvä piilo eikö vain?" Luna kysyi nuolaisujen välissä. Kehräsin.
"Ihan mahtava, mutta vain pölyinen." Istahdin valkoisen naaraan vierelle ja ryhdyin itsekin nuolemaan hänen turkkiaan. Naaras säpsähti, kun aloitin, mutta jatkoi sitten tökerösti pesuaan. Ihmettelin olinko muka säikäyttänyt naaraan.

Luna vaikutti koko loppupäivän kauhean vaivaantuneelta seurassani ja mietin, mitä olin tehnyt väärin? Halusin korvata sen naaraalle olemalla hänelle kiltti, mutta se tuntui vaivaannuttavan häntä enemmän, joten jätin hänet loppupäiväksi rauhaan.
Pesin nyt itseäni lattialla aikuisen naaras kaksijalan makoillessa suurella pedillään. Pesin nopeasti itseni loppuun ja loikkasin sitten pedille. Kaksijalka hätkähti hieman, mutta tajusi sen olevan minä ja ryhtyi silittelemään minua. Menin tämän viereen suuren käpälän ulottuville ja annoin hänen rauhoitella minua.
"Tiedätkös. Jokin muuttui tänään. Tapasin Lunan tänää ensikertaa, mutta hän tuntuu nyt vaivaantuneelta seurassani, vaikkakin silti onnelliselta", kerroin kaksijalalle tilanteesta, vaikka tiesin, että tämä ei ymmärtänyt. "Ehkä hän rauhoittuu hieman. Ehkä häntä nolottaa, miten sottainen oli tullessaan tasanteen alta?" Mietin eri vaihtoehtoja ääneen. En jaksanut enää sanoa mitään vaan suljin silmäni ja annoin itseni nukahtaa.
Uneni oli sekalainen. Se oli osin jopa painajainen. Ensiksi Luna katosi ja, kun hän tuli takaisin, hän vältteli minua jatkuvasti. Sen jälkeen hän juoksi minua ulos karkuun ja lopulta jäi vielä hirviön alle vertahyytävästi kirkaisten. Uni oli saanut minut vikisemään unissani ja olin herännyt karvat pörrössä kaksijalkojen pedistä. En ymmärtänyt, miksi sain tällaisen unen. En kuitenkaan miettinyt asiaa sen enempää vaan ryhdyin omiin aamutoimiini. Pesin itseni, vaadin ruokaa, pesin itseni uudelleen ja menin lepäämään herätessäni pesin itseni vielä kerran ja menin sitten leikkimään.

Jupiter: 9kp -

Neponen: 11kp -

Orvokki: 12kp -

Luna: 9kp -

Salamanteri: 5kp -

Aave: 8kp -

Kirjavan kollin ilmoitettua pystyvänsä avustettuun kävelyyn nuljahtaneella jalallaan, tämä kysyi täysin ymmärrettävästi heidän sen hetkisen paikan ja Aaveen ja Hehkun kodin etäisyyttä toisistaan.
“Emme asu kaukana. Vain muutama askel ja olemme oitis perillä!” Aave julisti silmät säihkyen. Kollin oli vaikea katsoa pois Valosta, joka tuntui vetovoimassaan lähestulkoon kohtalokkaalta, joten Aave jatkoi kissan tapittamista täysin hurmioituneena. Se lumous oli jollain erityisellä tapaa pyhä, puhumattakaan Aaveeseen laskeutuvasta johdatuksen tunteesta, jonka kissan kosketus sai aikaan hänen hetki sitten väreihin heränneessä sielussaan.
Kolli kolmikko lähti kävelemään yön varjoissa epämääräisesti litisten sekä Aave tukisuorituksensa lomassa astmaattisesti puhisten. Musta kolli joutui pinnistelemään lyhyillä tappijaloillaan ja pienen kehonsa vaivaisimmillakin osilla kuin viimeistä päivää rotevan kollin osittaisen painon kaltevoittamana, siitäkin huolimatta Aave ei epäröinyt hetkeäkään vaan eteni jääräpäisesti kostean lumista maanreunaa viistäen. Eikä aikaakaan kuin suojainen kaninkolo häämötti heidän edessään pimeänä aukkona maan sankkaan uumeneen.
“Tervetuloa kotiimme! Astu toki sisään, niin katson tassuasi. Ja jos alat tuntea jonkinlaista kaipuuta, ei tarvitse kuin vain pyytää niin katsotaan mitä voimme tehdä”, Aave intoili (jos siis sanaa intoilu voitaisiin käyttää niin vaatimattomasta tunnereaktiosta, joka toisaalta oli kyseiseen kissaan nähden täysin juuri oikeanlainen sana kuvaamaan sitä ylivirittyneen rauhallisuuden tilaa, joka hänessä vallitsi, mutta joka kylläkin intoilun kategoriassa olisi varmaankin samaa sarjaa hieman oudon muotoisen kuopan löytämisen kanssa) ja opasti Valon pieneen hämärään koloseen. Maan välissä ilma oli pysähtynyttä ja tunkkaista, mutta lehtikadon kylmää ei kyennyt häiritsevästi havaitsemaan ja se tekikin pesästä oikein lokoisan oleskelupaikan.
“Asetuhan siihen”, Aave sanoi, jonka jälkeen pudottautui Valon tassun tasolle, suoritti sarjan pieniä tutkimuksia vajavaisella tiedollaan parhaansa mukaan ja totesi kissan erilaisissa liikesarjoissa ilmenevien epämääräisten älähdysten perusteella tassun nyrjähtäneeksi.
“Tähän ei varmaan muu auta kuin lepäillä muutama päivä. Niin. Muuta keinoa ei ole. Jos pidät sitä oikein hyvänä se on aikaisemmin kunnossa”, Aave selitti, vaikkakin salaa toivoi vieraan jäävän luokseen mahdollisimman pitkäksi aikaa. Aave ajatteli, että tekisi kaiken niin mukavaksi ja kaiken juuri niin kuin Valo käski niin ehkä tämä jäisi. Ehkä kolli huomaisi kuinka hyvä ja kunniallinen palvelija Aave oli ja hyväksyisi tämän hartaan jumaloinnin.

//Valo?

Olimme selvinneet ketun hyökkäyksestä säikähdyksellä. En vieläkään ollut lopettanut seikkailujani ja olin taas päätynyt yhdelle sellaiselle mutta tälläkertaa Blackin kanssa. Kiipeilin puussa korkealla, jossain puun puolivälin kohdalla. Black tiiraili minua alhaalta päin.
“Taitavaa!” kuulin hänen huutonsa.
“Kiitos!” nau’uin takaisin ja loikkaisin alemmalle oksalle. Kapusin varovaisesti alaspäin kunnes olin alimmalla oksalla hyppyetäisyydellä maasta.
“Haluaisitko sinä kokeilla kiipeilyä?” kysyin veljeltäni innokkaana.
“Enpä tiedä. En ole kauhean hyvä siinä”, kolli naukui.
“Ei aina tarvitse olla hyvä siinä asiassa, jota tekee kunhan jaksaa yrittää”, naukaisin ja loikkasin alas puusta häntä hieman närkästyneesti pystyssä. Tassutin aluskasvillisuuden sekaan. Hiirenkorvan myötä lunta oli maassa enää vähemmän kuin aikaisemmin ja ruohikko näkyi jo joissakin kohdin. Työnnyin pensaikon lävitse mutta pysähdyin äkisti. Kuulin käpälän askelet takaani sitten nekin pysähtyivät. Maassa makasi raidallinen kermanvaalea kollikissa - tai raidallisen kermanvaalean kollikissan piloille raadeltu ruumis.
“Mitä nyt, Salamanteri?” Black kysyi takaani ja kurkkasi takaani nähdäkseen mitä toljotin. Kuulin henkäisyn takaani. Astelin murjoutuneen pilatun ruumiin toiselle puolen ja tutkailin kissaan. Veren löyhkä oli tuore, joten kollin murhaaja oleskeli jossain lähistöllä muttei sitten kehdannut edes peittää jälkiään.
“Hautaisimmeko hänet?” kysyin Blackilta ja aloin jo kaapia kuoppaa ruumiin vierelle. Black liittyi hiljaisena mukaan kaivamaan kuoppaa ruumiille. Pidimme hiljaisen hetken kuolleelle tuntemattomalle kissanrääpäleelle ja sitten hautasimme hänet vaiti. Urakan jälkeen olimme kumpikin aivan mullan peitossa.
“Mikäköhän oli tappanut sen kissan?” pohdin ääneen.
“En tiedä”, Black vastasi hieman vaivaantuneena.

Kun Laku kysyi, että leikkisimmekö vielä, pudistin hiukan päätäni. Olin hieman uupunut, mutta en halunnut myöntää sitä hänelle. Haluaisin tietää enemmän kaksijalanpesästä, jonne olin muuttanut. Tiesin tästä pesästä van sisäänkäyntihuoneen, ja oleskeluhuoneen.
"Jos esittelisit pesää lisää? Kun en tiedä siitä vielä paljoa", naukaisin innoissani. Laku nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.
"Hyvä on, jos leikitään sen jälkeen", Laku naukui pirteämmin, kehräsin vastaukseksi. Laku meni kohti sisäänkäyntiä, joka oli oleskeluhuoneen vasemmalla puolella. Se oli raollaan, ja Laku pujahti edelläni helposti sisään.
"Täällä on ruokahuone, kaksijalkamme tekevät täällä ruokaa ja syövät täällä, ja tuolla on meidän ruoka ja juomakippomme", Laku naukui ja osoitti suuntaa, jossa oli noin neljä kuppia. Molemmilla oli omat juoma ja ruokakipot. Kehräsin hiljaa, ruokahuone oli tosi tilava! Ja naaras kaksijalka oli juuri tekemässä ruokaa.
"Meidän kannattaa mennä, hän ei tykkää että kissat on ruokahuoneessa kun hän tekee ruokaa", Laku naukui hieman huvittuneena, ha loikki äkkiä sisäänkäynnistä ulos. Loikin nopeasti lakun perään. Olimme taas oleskelu huoneessa,ja näin uuden sisäänkäynnin, siitä näkyi läpi ylhäältä, ja jonkin matkan päästä sisäänkäynnistä oli portaat ylös. Muistin että vanhassa kodissani oli myös portaat, ja niitä oli ollut vaikea kiivetä ylös, joten en ollut koskaan mennyt ylös. Onneksi tämän talon portaiden askelten väli ei ollut suuri, joten ehkä pääsisin tällä kertaa ylös asti.
"Tuosta sisäänkäynnistä pääsee takapihalle! Se on tosi iso ja siellä on kampi josta löytyy silloin tällöin sammakoita", Laku kertoi innoissaan, ja osoitti sisäänkäyntiä hännällään. Värähdin innoissani, kun olin ollut edellisessä kodissa, sielläkin oli ollut takapiha. Mutta se ei ollut suuri, mutta tämä oli. Halusin mennä sinne heti, mutta Laku ei ollut esitellyt vielä pesän yläosaa. Tassutin kohti portaita ja mittailin sitä katseellani, pääsisinkö ylös? Hyppäsin ensimmäiselle portaalle,ja onnekseni pääsin sen päälle helposti.
"Tule! Haluan nähdä mitä ylhäällä on!" huudahdin innoissani Lakulle, joka kipitti luokseni. Pääsin nopeasti ylös asti, ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Siellä oli neljä sisäänkäyntiä, ja katsoin Lakua kysyvästi.
"Täällä on kaksijalkojen nukkumahuoneet, tuolla nukkuu nuorin kaksijalan pentu, tuolla vanhempi, ja tuolla vanhin. Tuolla nukkuu naaras ja uros kaksijalka", Laku naukui ja osoitti tassuillaan eri huoneita. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni. Silloin alakerroasta ylös tuli kaksijalanpentu, ilmeisesti vanhin, sillä se oli melkein naaras kaksijalan kokoinen. Se tuli silittämään päitämme hellästi, ja katosin nukkumahuoneeseensa. Kehräsin kovalla äänellä hänen peräänsä, ja katsoin Lakua innoissani.
"Mennäänkö leikkimään takapihalle?" kysyin innoissani, siinä yhdistyi Lakun toive leikkiä, ja minun halu mennä takapihalle.

// Laku? <:

Makoilin Eloklaanin leirin reunamilla, ja annoin hiirenkorvan auringon lämmittää turkkiani. Olin iloinen, kun Mesitähti oli antanut minun ja Toiveen jäädä joksikin aikaa Eloklaaniin, olin kiitollinen siitä. Vaikka lehtikato oli jo ohi, en malttanut millään lähteä. Uusien tuttavuuksien ja velvollisuuksien keskeltä oli mahdoton lähteä, erityisesti Kaurishyppy oli ollut seurassani. Kolli oli viimeisen kuunkierron aikana viettänyt kanssani tosi paljon aikaa, ehkä jopa liikaakin. Oli toki iloinen, että joku välitti minusta ja halusi olla ystäväni, mutta joskus halusin olla yksikseni, ja ajatella rakkaimpiani, erityisesti Mäyräkynttä. Huokaisin hiljaa ja katselin kun kissat kävelivät omissa askareissaan, etsin katseellani poikaani Toivetta, mutta en nähnyt kollia missään. Hän oli ollut poissa auringonnoususta asti, ja aurinkohuipusta oli jo kulunut aikaa. Vähitellen aloin huolestua poikani tilanteesta, minnehän olisi mennyt? Onko jotain sattunut? Ei minun ihanalle kullanmurulle saa sattua mitään pahaa! Hyppäsin nopeasti pystyyn, minun piti etsiä hänet! Kuitenkin tunsin sydämessäni, että olin jo myöhässä, mutta aina voisin yrittää, tekisin mitä vain poikani vuoksi. Olin juuri poistumassa leiristä, mutta Kaurishyppy keskeytti aikeeni.
"Orvokki! Minne olet menossa näin myöhään?" kolli kysyi kohteliaasti, ja katsoi minua kysyvästi. Kollin silmät säihkyivät oudosti, katsoin häntä hieman kummaksuen mutta hyväksyin tilanteen nopeasti.
"Etsimään Toivetta, hän on ollut kadoksissa jo auringonnoususta asti", naukaisin, ja yritin pitää ääneni vakaana, mutta äänestäni kuuli pelon, pelon siitä että hän oli poissa, ikuisesti.
"Voinko tulla mukaasi? Etsiminen olisi paljon helpompaa kun on kaksi silmäparia", Kaurishyppy naukui hymyillen. Nyökkäsin hitaasti ja tassutin eteenpäin. Kaurishyppy seurasi minua kuuliaisesti, eikä irrottanut katsettaan minusta. Kaurishyppy tuijotti minua aina kun näki minut, enkä tykännyt siitä. Se tuntui kovin epämukavalle, mutta en raaskinut sanoa sitä hänelle, sillä hän oli aina niin kohtelias ja mukava. Etsin ilmasta Toiveen hajua, mutta hajujälki oli jo niin mieto, etten pystynyt paikantamaan suuntaa mihin kolli oli mennyt.
"Hajaannutaan ja etsitään koko reviiri läpi, kaikki kolot ja kumpareet, kaikki", naukuin huolestuneella äänellä, hänen oli pakko olla jossain täällä. Etsimme Kaurishypyn kanssa koko reviirin läpi, ja kuu oli jo nousenut taivaalle. En ollut löytänyt mistään jälkeäkään Toiveesta, en karvatuppoa, en hajua, en jälkiä, en mitään. Nielin katkerana tappioni, ja tassutin pää riippuen paikkaan, jossa olimme sopineet tapaavamme Kaurishypyn kanssa. Kaurishyppy istui jo paikalla, hänen ilmeensä jo kertoi, ettei ollut löytänyt Toivetta.
"Olen pahoillani", Kaurishyppy naukui hiljaa. Katsoin häntä surun murtamalla katseella ja käperryin toivottomana maahan.
"En ikinä löydä häntä! Olen menettänyt rakkaan poikani! Miksi? Miksi?" huusin ääni säröillen, ja silmistäni ryöppysi kyynelten joki. Kaurishyppy tuli viereeni lohduttavasti ja silitti hännällään selkääni.
"Ei mitään hätää, olen tässä. Toiveella on varmasti kaikki hyvin", Kaurishyppy naukui lohduttavasti, mutta hänen katseensa kertoi, että hän ei uskonut omiin sanoihinsa. Työnsin kuononi Kaurishypyn kylkeä vasten, ja itkin kyyneleeni hänen turkkiinsa. Hän ei perääntynyt, vaan pysyi vierelläni niin kauan kuin surun ryöppy oli ohi. Tunsin sisälläni kiintymystä ja lämpöä kollia kohtaan, hän oli kanssani surun hetkellä, eikä livistänyt pakoon kuin saalistajaansa pelkäävä hiiri. Katsoin häntä silmiin kiitollisena.
"Kiitos kun olet vierelläni, se merkitsee paljon", naukaisin lempeällä äänellä, mutta ääneni säröili äskeisen surun ryöpyn jälkeen. Mieleni oli yhä raskas, ja täysikuu oli lipunut jo keskelle taivasta. Toive oli nyt Mäyräkynnen kanssa, turvassa.
"Parasta mennä leiriin, he ovat jo varmaan huolissaan meistä", Kaurishyppy naukui rauhoittavasti, nyökkäsin ja niiskautin nenääni. Kolli auttoi minut pystyyn, ja kävelimme yhdessä eteenpäin, nojasin kollin kylkeä vasten. Ehkä en enää ikinä näkisi Toivetta, mutta Kaurishyppy tulisi olemaan pysyvästi elämässäni.

Neposen uusi tuttavuus Kalle oli kysynyt, olisiko Neposella tarjota ruokaa ja kehuskellut sitten Myy-nimisestä ystävästään, joka kuulemma tarjosi naamiokuvioiselle kollille ruokaansa silloin tällöin tämän pyytäessä. Ruskea kolli ei pitänyt siitä, miten Kalle kehuskeli moisella asialla. Hän oli kuitenkin melko varma, että Kalle valehteli asiasta. Kuka kissa muka olisi niin antelias, tai typerä, että antaisi jollekin toiselle ruokaansa? Neponen pohti, mahtoiko tämä Myy olla se toinen kissa, jonka haju Kallen pihan nurkilla erottui. Suuri kolli tarkasteli hetken Kallea katseellaan, ennen kuin vihdoin vastasi:
"Minulla ei ole antaa ruokaa, se hädin tuskin riittää minulle... Mutta onpa sinulla oikein hieno ystävä!"
Neponen kuulosti ensin kuolemanvakavalta ja korotti sen jälkeen äänensä erittäin korkeaksi liioitellessaan ihailuaan hiukan, jotta saisi Kallelle hyvän mielen. Kallen häntä nousi pystyyn ja kolli nyökytteli päätään. Oikeasti Neponen oli todella kateellinen ja katkera nuoremmalle kollille siitä, että tämä omisti moisen ystävän. Neponen ei halunnut kuulla Myystä enää mitään.
"Haluaisitko sinä, että menen kysymään Myyltä ruokaa sinullekin, jos kerran sinulla on noin huono tilanne?" Kalle tarjoutui sitten. Neposesta tuntui hyvältä, kun hän oli erottavinaan kotikisun sinisissä silmissä pientä huolta. Neponen ei siltikään halunnut kuulla Myystä enempää.
"Ei tarvitse. En usko, että hänen ruokansa maistuisi minulle", Neponen sanoi. Kalle tuijotti häntä hetken hyvin hämillään, kuin olisi kuullut jotakin aivan järjetöntä tai unohtanut nimensä.
"Luulit varmaan jo, että olen villi metsäkissa", Neponen naurahti leppoisasti, "mutta olen kyllä ihan vain villi kotikisu, ainakin toistaiseksi. Tarkoitin vain, että minulla on hyvin rajoittunut maku; syön lähinnä vain onnikalaa."
"Onnikalaa?" Kalle ihmetteli. "En ole kuullutkaan."
*No, se ei ole ihme...* Neponen ajatteli, *Kalle vaikuttaa varsin toivottomalta tapaukselta. Ainakin toistaiseksi. Onneksi hän tapasi minut.*
"Etkö?" Neponen hämmästeli. "Ei se mitään, Kalle, ehdit kyllä maistaa sitä moneen kertaan. Olet vielä nuori."
"No et sinäkään vanhalta näytä. Mutta Neponen... mistä minä tunnistan onnikalan, jos syön sitä?" Kalle kysyi ja tapitti edelleen Neposta sinisillä silmillään.
"Siitä tulee niin onnellinen olo, että tunnistat sen varmasti", ruskea kolli vastasi ja alkoi pestä toista etukäpäläänsä, jonka yhteen kynteen oli tarttunut jotakin koirankakan makuista. Se oli varmasti vain multaa. Neponen laski tassunsa alas ja tuijotti hetken tyhjyyteen suu raollaan sekä järkytyksestä että yrityksestä saada paha maku pois suusta. Äkkiä Neponen nousi neljälle tassulle.
"O-oletko sinä lähdössä?" Kalle kysyi. Pienempi kolli oli säpsähtänyt Neposen äkkinäisestä liikkeestä, mutta Neposesta tuntui hyvältä tuntea itsensä isoksi, hurjaksi villikissaksi. Neponen tiesi, että hänestä näkyi ulospäin, miten pelottava hän oli!
"Olen. Haluatko tulla mukaan? Voisin opettaa sinut kunnon kollin tavoille!" Neponen tarjoutui ja siristi silmiään ystävällisesti.
"Jos siis vain haluat oppia, miten kulkea naapurustossa peloitta, häntä pystyssä, ja miten saada kaikki naaraat ihastumaan sinuun ja kaikki koirat pelkäämään sinua..." Neponen maukui katse taivaalla, kuin se olisi ollut merkityksetön sivuhuomio. Neponen odotti jännityksellä, mitä Kalle vastaisi. Ruskea, pitkäkarvainen kolli oli kovin yksinäinen ja hän toivoi, että saisi vielä Kallesta ystävän... Olihan Kallea nyt pakko kiinnostaa edes joku Neposen luettelemista asioista... Eikö? Neponen ei ollut siitä enää niin varma muistaessaan, että Kallella tuntui olleen aikaisemmin vain ruoka mielen päällä... Mutta olihan Kallen toisaalta pakko nähdä, miten hieno, ihailtava ja arvokas kissa Neponen oli!

//Kalle?

Katselin huolestuneena molempiin pentuihini. Blackin lavasta vuosi verta ja Salamanterin tassu vuoti pahasti verta. 'Mistä löydän heille parannusvälineitä? En osaa parantaa heitä!' ajattelin kauhuissani. Yritin pysyä rauhallisena. "Salamanteri, pystytkö kävelemään? Black, miten voit?" kysyin huolestuneena ja tutkin heidän haavojaan. "Ei tarvitse...huolehtia, isä. Me olemme...ihan kunnossa." Salamanteri ähkäisi. Pudistin päätäni. "Ettehän ole. Katsokaa nyt, te olette aivan verillä! Minun on vietävä teidät leiriin." sanoin rohkeasti, vaikka oikeasti minun teki mieli lyyhistyä itkemään. "Ei meillä ole mitään hätää, ihan oikeasti. Olethan sinäkin saanut ketuilta haavoja monia kertoja! Ja sitä paitsi, vuotaa sinultakin verta." Black yritti sanoa. Minua alkoi hieman suututtaa. Tiesin, että pentuni kuitenkin yrittivät tehdä minun hyväkseni. 'Pikkuiset poikani. Te olette minulle aina pentuja, kasvaisitte miten isoksi tahansa.' ajattelin hieman murheellisesti. Kunpa Untuvatassu ja Hahtuvatassukin olisivat paikalla. Samoin Höyhen, tai Höyhenhalla, sillä Salamanteri oli kertonut minulle hänen uuden nimensä.
"Kuulkaas nyt! Vaikka yrittäisitte olla kuinka rohkeita tahansa, se ei nyt, anteeksi vain, riitä. Minä olen isänne, teitä vanhempi, isompi ja vahvempi. Ja nyt minä olen sitä mieltä, että teidän etunne on edellä." nau'uin ja nappasin heitä kumpaakin niskanahasta kiinni. Se ei ollut kovin vaikeaa, olinhan voimakas, mutta Black ja Salamanteri olivat lähes täysikasvuisia kissoja. Kannoin kummatkin leiriin saakka välittämättä heidän mutinastaan. Laskin heidät maahan. "No, olinko oikeassa?" kysyin. Salamanteri nyökkäsi tassu verta yhä vuotaen. Black ei vastannut, murahti vain ja käänsi päänsä. Katsoin heitä tiukasti. "Nyt hoidamme haavanne." sanoin yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. En ollut ollenkaan varma, miten hoitaisin ne. Ehkäpä etsisin yrttejä, mutta enhän minä niitä osannut käyttää! Ja mitä metsän kasveja oikein tarvitsisin? Selvästikin poikani huomasivat epätoivoisuuteni, joten Black avasi suunsa. "Kun olin siellä klaanissa, muistan ehkä Hehkuaskelen; hän oli parantajamme, sellainen kissa joka paransi muita. Yhden yrtin muistan, se oli kai hämähäkinseitti? Sen piti kai auttaa haavojen lievittämisessä ja sitomisessa." hän naukui heikosti. Pinkaisin sanaakaan sanomatta ulos. Minun piti löytää sitä hämähäkinseittiä! Tiesin vanhan pyökin, jonka sisällä oli hämähäkinseittiä. Se oli lähellä leiriä. Suuntasin eteenpäin nopein askelin. Toivottavasti he eivät kuolisi! Jos kuolisivat, syyttäisin itseäni koko elämäni! 'Älkää heitä tappako, tappakaa minut!' ajattelin. Nousin koko matkan kukkulaa pitkin ja näin pyökin edessäni. Tassutin sinne ja tarkistin, oliko siellä hämähäkinseittiä. Löysin sieltä paljon läpinäkyvää, ohutta seittiä. Tein niistä kasan ja tartuin hampaillani niistä kiinni. Lähdin juoksemaan kohti leiriä. Juoksin kovaa kohti leiriä. Käpäläni takoivat maata tasaiseen tahtiin. Juoksin sisään leiriimme. "Jupiter! Toitko hämähäkinseittiä?" Salamanteri kysyi toiveikkaasti. Nyökkäsin huohottaen. "Toin." sanoin. Yritin sitoa heidän haavansa, mutta tiesin etten yltäisi sen Hehkuaskelen tasolle. 'Kissa joka parantaa muita? En ole ikinä kuullutkaan, mutta kaipa sellaisesta on paljon hyötyä.' ajattelin toivoen, että haavat parantuisivat.
//Mantru? Blacksu?\\

Salamanteri: 4kp -

Neponen: 23kp! -

Black: 11kp -

Laku: 15kp -

Luna: 8kp -

Kalle: 13kp -

"Leikitään vaan!" mumisin leluhiiren takaa Lunalle, joka oli ehdottanut rapisevalla mustekala lelulla leikkimistä. Naaras vaikutti erittäin mukavalta ja olin jo tykästynyt häneen. Naaras otti mustekalan ja loikkasi alas. Seurasin häntä kuitenkin jättäen nyt hiirilelun ylös. Voisin leikkiä sillä taas myöhemmin. Luna laski mustekalan maahan. Menin aivan naaraan viereen kiltisti hymyillen. Seisoimme siinä hetken tekemässä mitään, mutta sitten koukkasin mustekalan suuhuni ja lähdin raviin.
"Ota minut kiinni, jos saat!" huusin taakseni Lunalle. Kuulin naaraan nelistävän takanani ja kehräten kiihdytin hieman vauhtia. Juoksin paikasta toiseen ja vähitellen vauhtini alkoi hidastua, sillä aloin olla jo aivan puhki. Yritin hämätä Lunaa, joten käännähdin äkkiä kömpelösti ympäri ja lähdin juoksemaan naarasta kohti. Kuitenkin naaras onnistui reagoimaan melko nopeasti ja oli taas pian perässäni. Tunsin jo hänen hengityksen hännässäni ja vetäisin sen kehoani vasten. Luna oli jo kohta vierelläni ja nappasi mustekalasta kiinni. Hyväksyin sanattomasti tappioni ja aloin hidastaa vauhtia. Naaras kehräsi minulle onnellisesti. Päästin mustekalasta irti ja istahdin kehräten hetkeksi aikaa keräämään taas voimiani. Luna ei vaikuttanut yhtä uupuneelta, vaikka hänkin näytti hieman väsyneeltä rallin jäljiltä. Hetken istuskelin siinä ja keräsin voimia, ja sitten loikkasin ylös.
"Jatketaanko?" kysyin innoissani. Katsoin naarasta silmät suurina. Leikkiminen oli minusta niin mukavaa varsinkin jonkun toisen kissan kanssa. Olin kiitollinen siitä, että olin viimein saanut uuden ystävän eikä minun tarvinnut aina odottaa, että joku kaksijaloista kerkeäisi leikkimään kanssani.

//luna

Kalle oli herännyt päiväuniltaan ennen Murua, eikä naamiokuvioinen kotikisu raaskinut keskeyttää ystävänsä unia. Neljän kuun aikana kolli oli oppinut, ettei hänen kirjava ystävänsä pitänyt siitä, kun Kalle keskeytti hänen unensa. Niin oli nimittäin käynyt usein, kun Kalle-raasu tuppasi unohtelemaan asioita.. Mutta nyt kolli muisti antaa ystävänsä nukkua rauhassa!
Kallella oli kuitenkin tylsää, joten hän päätti leikkiä hetken aikaa yksin leluhiirellään – sillä, joka oli Kallen eikä Murun! Vaaleaturkkinen kollikissa hiipi hiljaa hiiri suussaan ulos nukkumishuoneesta ja tepasteli oleskeluhuoneen pitkulaisen pedin eteen. Kalle pudotti pienen leluhiirensä lattialle ja otti pari askelta taaksepäin. Hän kumartui matalaksi ja tuijotti hiirtään silmät suurina, kuin olisi odottanut sen lähtevän liikkeelle.. Kallen häntä vispasi puolelta toiselle hänen vaaniessaan leluhiirtä. Kun Kalle oli mielestään vaaninut hiirtä kyllin kauan, kolli loikkasi käpälät ojossa ilmaan kohti hiirtä. Hän läimäytti sitä etukäpälällään niin, että hiiri lennähti ilmaan.
"Mrrraau!" Kalle innostui ja yritti pudottautua ketterästi maahan, mutta sen sijaan kolli vain mätkähtikin kyljelleen ja kolautti päänsä lattiaturkkiin – siihen samaan, jonka kaksijalat olivat aiemmin puhdistaneet Kallen jätöksistä. Hetkessä Kalle unohti lelunsa säikähtäessään kaatumistaan, mutta kuullessaan ja nähdessään leluhiiren mätkähtävän maahan kissanmitan päässä, Kalle valpastui. Hän ponnahti jaloilleen ja syöksyi suin päin kohti leluaan. Kallella oli niin kova vauhti päällä, että lattiaturkkikin meni aivan myttyyn. Hän teki taitavasti hienon kuperkeikan hyökätessään leluhiiren kimppuun. Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja yritti potkia sitä takajaloillaan, mutta koska lelu oli liian pieni, potkut osuivat Kallea kuonoon. Äimistynyt kolli sylkäisi hiiren pois suustaan ja nousi ylös. Yhtäkkiä jotain aivan kamalaa tapahtui... Kallen vatsa alkoi nimittäin murahdella. Se tarkoitti sitä, että kotikisulla oli nälkä.
"Äh, kamala nälkä!" Kalle mourusi ja käänsi katseensa ruokapaikan suuntaan. Kaksijalat eivät olleet kotona, eikä Kalle osannut ottaa itse ruokaa.. Hän päästi pettyneenä kovaäänisen huokaisun, mutta keksi nopeasti ratkaisun!
"Myy! Voi Myy! Hänellä on takuulla minulle ruokaa!" Kalle hihkui innoissaan. Hän oli niin innoissaan, että unohti kokonaan kertoa Murulle lähtevänsä ulos. Kalle kiersi pitkulaisen oleskelupedin toiselle puolelle ja loikkasi ikkunalaudalle päästäen samalla kurkustaan pienen kurr-äänen.
"Menen etsimään Myytä", Kalle kertoi itselleen ja pujahti ulos luukun kautta. Ulkotarhassa oli paljon kylmempi kuin pesässä, mutta se ei Kallea estellyt. Kolli pörhisteli pehmoista turkkiaan ja loikkasi alas ulkotarhan pohjalle, päästäen taas pienen kurr-äänen. Kalle kipitti ulkotarhan nurkkaan ja pujahti kiipeilypuun takaa ulos tarhasta. Kalle säikähti, kun yllättäen jostain hänen nenäänsä leijaili tuntemattoman kissan tuoksu! Kollin karvat nousivat pystyyn, ja hän löysikin pian ruskeaturkkisen muukalaisen pihan reunalta, aivan aidan viereltä. Kun pelokas Kalle lähestyi suurikokoista kollikissaa, kaiketi vaaleaturkkisen Kallen kovaääniset askeleet herättivät hänet.
Jostain syystä tämä suuri, pelottava kissa oletti Kallen tietävän kuka hän oli, mutta Kalle-parka ei ollut koskaan nähnytkään tätä kissaa, joka kertoi nimensä olevan Neponen. Neponen kysyi Kallelta hänen nimeään ja heti perään jatkoi kysyen, miksi Kalle oli keskeyttänyt toisen arvokkaat päiväunet. Kalle oli hurjan peloissaan... Kolli-parka ei ollut koskaan nähnyt niin isoa kissaa ja hän pelkäsikin Neposen olevan ilkeä. Kallen karvat olivat yhä pystyssä ja hän luimisteli pelokkaana korviaan. Kolli kavahti askeleen taaksepäin, muttei uskaltanut irrottaa sinistä katsettaan Neposesta.
"Minä olen Ka-kalle", Kalle sopersi peloissaan, "sinä olet... Tuota noin, minun ja Murun pihalla..."
"Kakalle? Hassu nimi", Neponen tuumasi, muttei kuulostanut ainakaan Kallen korvaan kovin ivalliselta. Naamiokuvioinen kotikisu alkoi miettiä, josko tämä Neponen olikin ihan kiva kissa, vaikka olikin selvästi vähän höpsö. Kallen suusta pääsi pieni naurahdus ja hänen korvansa nousivat pystyyn tämän ravistellessa päätään.
"Ei, vaan Kalle!" kolli ilmoitti ja väläytti Neposelle hymyn. Nyt Kalle alkoi hieman rentoutua, vaikkei edelleenkään ihan täysin luottanut Neposeen. Kalle ei antanut uudelle tuttavuudelleen aikaa sanoa mitään, kun hän itse jo jatkoi innostuneena..
"Onko sinulla ruokaa? Minä olin menossa juuri etsimään ystävääni Myytä! Hän antaa minulle usein ruokansa, jos pyydän oikein nätisti", Kalle kertoi ylpeänä.

//Neponen?

Makasin hiljaa kantokopassa, johon minut oli juuri äsken laitettu. Katselin haikeana vanhaa kotiani, joka katosi näkyvistä kun minut laitettiin kaksijalkojen kulkuvälineen sisälle. Kaksijalat mörisivät minulle ystävällisesti, kun ne asettivat kopan penkille. Säikähdin hiukan, kun kulkuväline alkoi möristä kovalla äänellä. Hautasin pääni tassuihini, ja miukaisin hiljaa peloissani. Naaras kaksijalka mörähti ystävällisesti, ja se teki oloni turvalliseksi loppu matkan ajaksi. Kun olimme perillä, kaksijalat nostivat kopan ja kantoivat sitä kaksijalan pesää kohti. Etupiha oli pieni, ja sitä ympäröi aidat. Kaksijalat veivät minut sisälle, ja laskivat kopan alas. He avasivat kopan metalli seinän, ja hetken epäröinnin jälkeen tassutin ulos. Kuulin kun käpälät takoivat lattiaa, ja ennen kuin huomasinkaan olin kohde. Katsoin silmät pelästyksestä pyöreinä, kun musta kolli valkoisilla laikuilla hyppäsi päälleni. Uros kaksijalka mörähti ja veti kissan heti pois.
"Hei! Minä haluan leikkiä!" kolli huusi äkäisenä, juuri silloin naaras kaksijalka tuli luokseni, ja mörisi ystävällisesti. Kaksijalka nosti minut karvattomilla käpälillään syliinsä, aloin kehräämään ja katsoin kollia joka oli uros kaksijalan sylissä. Naukaisin äkäisesti, halusin alas, haluan tutustua uuten ystävääni! Kaksijalka laski minut alas, ja toinen kaksijalka laski mustan kissan alas. Tassutin reippaasti hänen luokseen.
"Hei! Minä olen Luna! Kuka sinä olet?" naukuin iloisesti hymyillen, ja heilautin häntääni. "Minä olen Laku", kolli naukui, hänen äänestään kuuli, että hän oli innostunut. Kaksijalat tuijottivat meitä, ja mörisivät välillä jotain toisilleen. Kuulin nuoremman kaksijalan askelia, joka tuli huoneeseen. Se mörähti innnostuneen kuuloisena, ja syöksyi silittämään minua. Kehräsin kun se paijasi hieman agressiivisesti turkkiani. Katsahdin Lakua hymyillen.
"Leikitäänkö?" kysyin innoissani, Laku nyökkäsi innoissaan, ja tassutti kohti yhtä kaksijalan liikkuvista seinistä. Tassutin Lakun perään, ja menimme huoneeseen, missä oli korkea tasanne, ja asia jota kutsuin kaksijalkojen makoilu pediksi. Katselin silmät pyöreinä ympärilleni. Laku tassutti kohti tasannetta, joka oli korkealla, menin hänen peräänsä. Laku loikkasi tasanteelle, ja katsoi alas jossa yhä seisoin.
"Hyppää tänne, täällä pidän lelujani, mutta voin jakaa niitä kanssani", Laku naukui, ja hänen kurkustaan puhkesi kehräys. Loikkasin sulavalla loikalla ylös, ja katselin Lakun leluja. Laku oli koko ajan roikottanut suustaan hiirtä, jolla hän oli varmaan leikkinyt ennen kuin olin tullut tänne. Laku laski hiiren lelujen joukkoon ja kehräsi.
"Tämä hiiri on lempileluni", Laku naukui ylpeänä ja kehräsi. Kehräsin onnellisena. Katselin leluja, ja pysäytin katseeni sinisen mustakala lelun kohdalla. Kehräsin innoissani, ja vedin lelun lähemmäs tassullani.
"Leikitäänkö tällä?" kysyin kehräten innoissani, kun kuulin että mustekala rapisi, rapisevat lelut olivat parhaimpia!

// Laku? :>

Säpsähdin hereille, kun tunsin kosketuksen kyljessäni. Nostin pääni ylös ja raotin silmiäni. Se oli vain tuttu kaksijalanpentu. Aloitin rauhaisan kehräyksen, kun se silitteli minua vimmatusti. Sen liikkeet olivat nopeita ja aika raskaita, joka sai sen vähemmän mukavaksi, mutta kelpasi sekin. Se hetken ajan vain silitteli siinä minua ihan rauhassa, mutta pian se kietoi karvattomat käpälänsä ympärilleni ja nosti minut ilmaan. Tämä laski minut päälleen ja alkoi silitellä minua lisää. En pannut pahakseni olla tämän lämpimän kehon päällä rauhassa. Pidin silmiäni kiinni ja uneksin vaikka mistä. Uneksin paljon leluista, leikkimisestä, ruuasta, etenkin ruuasta. Pian kuitenkin jo tylsistyin ja venytellen nousin pois tämän päältä. Nuori kaksijalka nousi ylös ja pyyhki hieman itseään pinkeillä karvattomilla etutassuillaan. Haukottelin ja loikkasin maahan. Maa oli inhottavan kylmä polkuanturoitani vasten, mutta paljoa minä sille mahdoin. Tassutin ripeästi ruokapaikalle ja menin ruoka-astiani luo. Huomasin, että siellä ei ollut mitään ja ryhdyin naukumaan sen merkiksi, että ruoka kelpaisi nyt. Kaksijalanpentu mörisi kovaan ääneen jotain isommalle kaksijalalle, joka mörisi jotain vastaukseksi. Pian kaksijalanpentu tuli luokseni ja kaiveli paikkoja. Hetken päästä se tuli luokseni pienen pussin kanssa, josta se laittoi ruokaa ruoka-astialleni. Naukaisin kiitokset ja asetuin syömään. Siinä syödessäni kuuntelin vähän muita kaksijalanpesän ääniä. Oli jotenkin kumman hiljaista. Yleensä kaksijalanpesässä oli enemmän melskettä, kun kaksijalanpennut leikkivät muiden kaksijalanpentujen kanssa. Monesti niillä saattoi olla mukanaan joitain minulle aivaan ennestään tuntemattomian kaksijalanpentuja, jotka innostuivat monesti heti minut nähdessään. Kehräsin ajatellessa niitä silityksiä, joita sain innokkailta pieniltä kaksijaloilta. Siinä samalla nuori kaksijalka tuli luokseni ja kyyristyi viereeni silittämään minua. Ryhdyin kehräämään entistä kovempaa ja ahmin ruokaani lujempaa, jotta pääsisin pian jo leikkimään. Kohta astia olikin jo tyhjä ja nuoleskelin vielä hieman huuliani. Nousin pystyyn ja ravasin liukkaalla maalla kohti paikkaa, jossa lelujani pidettiin. Loikkasin pienelle tasanteelle joka oli aika korkealla. Tasanteen päällä oli jonkin verran lelujani ja otin sieltä lempileluni. Lelu oli pitkähäntäinen hiiri, joka tuoksui lumoavalle. Loikkasin alas ja laskin hiirilelun kaksijalanpoikasen eteen ja tämä nosti sen maasta käpäläänsä. Se piteli sitä hetken, pyöritteli sitä hännästä ja viskasi sen. Lähdin juoksuun hiiren perään ja kehräsin samalla iloisena. Hiiri tömähti maahan ja nostin sen nopeasti suuhuni ja vein sen takaisin kaksijalanpennulle. Nuori kaksijalka viskasi hiiren uudelleen ja tällä kertaa onnistuin nappaamaan sen ilmasta. Ylpeänä suorituksestani vein hiiren taas kaksijalalle. Tämä silitti päätäni ja heitti hiiren uudelleen. Hain hiiren taas, mutta matkalla takaisin kuulin ääntä suuaukolta. Joku tuli sisään, uusi kissa mukanaan. Pupillini suurenivat ja hiiri suussani lähdin ravaamaan tulokkaita kohti. Kaksijalka vapautti kissan. Hän oli kaunis valkoinen naaras pitkällä turkilla. Loikkasin heti ensiksi kissan päälle leikkimään tämän kanssa, mutta kaksijalka huudahti ja nosti minut heti pois.
"Hei! Minä haluan leikkiä!" huusin äkäisenä, mutta kaksijalka ei tehnyt elettäkään. Toinen kaksijalka meni toisen kissan luokse häseltämään ja katselin tympeänä kaksijalan otteessa uutta tulokasta. Eikö hänen kanssaan saanut edes leikkiä?

//Luna

Juttelin isäni kanssa. Hänen kanssaan oli yllättävän kiva jutella, se johtui varmasti siitä että olimme viimeksi jutelleet kun minä olin ollut pentu. Jupiter kyseli minulta kaikesta, esimerkiksi siitä että oliko klaanissa turvallista ja miten sisareni ja Höyhenhalla voivat. Hän näytti äärimmäisen helpottuneelta nähdessään minut. 'Mahtaakohan hän toivoa, että me kaikki olisimme täällä?' mietin. Yhtäkkiä huomasin, ettei Salamanteria näkynyt. Häntä ei ollut näkynyt koko aamuun! "Jupiter, missä ihmeessä Salamanteri on?" kysyin. Jupiter hymyili. "Salamanteri on varmasti seikkailemassa jossain. Hän tekee paljon retkiä, siitä ei kannata huolestua." hän vastasi. Näin kuitenkin hänen kasvoillaan hieman pelokkaan ilmeen. "Onko teille joskus sattunut jotain?" kysyin ihmeissäni.
"Kerran kettu hyökkäsi. Salamanteri eksyi metsään, ja minulla kesti muutama päivä löytää hänet." isä kertoi murheellisesti. Nojauduin lähemmäs häntä. Yhtäkkiä kuulin äänen, ihan kuin etäisen ulvaisun. Säpsähdin korvat pystyssä. Ääni kuulosti Salamanterilta. "Salamanteri on pulassa. Tule, Black. Meidän on mentävä!" Jupiter huudahti ja lähti kovaan juoksuun. Singahdin itsekin juoksuun ja yritin pysyä isäni tahdissa. Jupiterin pitkät askeleet olivat kumminkin nopeampia. Metsä oli minulle vieras paikka. Olin tottunut elämään Kuolonklaanin reviirillä, jossa kaikki oli tuttua ja samanlaista. Sama tuoksu, samat puut, samat kissat. Juoksin kuitenkin metsää pitkin hyppien. Hetken päästä pysähdyimme pienen kuusaman viereen. Kuuntelin tarkasti. Kuulin Salamanterin epätoivoista ulvontaa. Ääneen sekoittui hirveä haju, ja murinaa. Kurkistin pensaan raosta, näkyikö siellä jotain. Punaruskea, laiha pelottavannäköinen otus murisi Salamanterille. Jupiter irvisti raivoissaan ja syöksyi pensaasta. Hyppäsin hänen peräänsä. Jupiter sähisi otukselle ja sivalsi sitä selkään. Sen suuret, pitkät hampaat näyttivät hurjilta. Yhtäkkiä tiesin, mikä se oli. 'Kettu! Sehän se on! En ole ikinä nähnyt sitä elävänä, mutta olen kuullut hurjasti tarinoita. Ja ne ovat pahoja!' ajattelin pelokkaana. En kuitenkaan voinut perääntyä. Salamanteri oli pelastettava! Kettu murisi Jupiterille ja alkoi tappelemaan. "Black! Mene äkkiä pelastamaan Salamanteri!" Jupiter karjaisi. Ulvahdin ja syöksyin etsimään häntä. Yhtäkkiä näin pienen kolon, jossa oli musta karvamytty. Salamanteri tärisi peloissaan ja hieman verisenä. Laskin käpäläni hänen kuonolleen. "Salamanteri, minä tässä! Tulimme pelastamaan sinut." kuiskasin. Salamanteri nosti katseensa ja nyökkäsi. Hetken aikaa mietin, miten saisin hänet nostettua. Kolo oli ahdas, joten en voinut tunkeutua siihen sisään. "Pystytkö hyppäämään?" kysyin. Salamanteri ei vastannut. "Ehkä..." hän sanoi vapisevalla äänellä. Katselin, kuinka Salamanteri hyppäsi kuopan reunalle. Vedin hänet ylös. Autoin veljeni pystyyn ja kokeilin hänen tassuaan. "Meidän on pakko mennä." sanoin päättäväisesti.
"Entä isä?" Salamanteri kysyi. "Hän pärjää." vastasin vilkaisten taistelua. Jupiter oli selvästi niskan päällä, mutta kettu oli nopea. Se voisi vahingoittaa häntä pahasti. Yhtäkkiä kettu kääntyi ja naulitsi katseensa Salamanteriin. Se syöksyi kohti meitä. Rääkäisin ja tönäisin Salamanterin äkkiä pensaaseen. Kettu ulvoi ja raastoi minua kynsillään. Verta roiskui päälleni. Irvistin kivusta. Juuri silloin Jupiter hyppäsi sen selkään ja sai ketun huomion muualle. Juoksin äkkiä Salamanterin luokse. En välittänyt verta tippuvasta rinnastani. "Salamanteri!" huudahdin. Kiskoin hänet kauemmas taistelusta. Hetken päästä olin saanut hänet raahattua leirin lähelle. Lysähdin maahan uupuneena. Haavani tihkuivat helakanpunaista verta. Kuulin yhä etäistä tappelun ääntä. Odotin kauan. Sitten Jupiter saapui piestyn, verisen näköisenä. Hänen silmissään kuitenkin loisti voitonriemu. "Voitin sen. Mutta, väliäkö sillä! Miltä teistä tuntuu? Meidän on pakko mennä leiriin!" hän hätääntyi ja nappasi meistä kummastakin kiinni. Roikuin velttona Jupiterin hampaissa.
//Manteri tai Jupi?\\

Neponen tepasteli häntä pystyssä kaksijalkansa jalkojen juuressa.
"Kamala nälkä! Anna jo ruokaa! Nyt heti! Minun ruokani on jo myöhässä!" suuri, tuuheaturkkinen kolli kurnutti kuuluvasti luoden vaativan katseen kaksijalkaansa. Iloisena hän näki ruokakaapin avautuvan ja kiiruhti puskemaan sen ovea. Neponen istahti odottamaan, kun kaksijalka laittoi Neposelle annoksen kiiltävään astiaan tason päällä.
"Äkkiä nyt!" Neponen komensi. "Oikeasti, minä kuolen nälkään!"
Hoputus näytti toimivan, sillä kaksijalka lähti heti kuljettamaan Neposen ruoka-astiaa etukäpälässään kohti Neposen ruokapaikkaa. Neponen kiiruhti ruokapaikalle kaksijalan edellä ja istui hyvän tavan mukaisesti ruoka-alustan eteen. Sillä tavalla ruoka tuli nopeammin hänen eteensä. Neponen tuijotti astiaa, kun hänen kaksijalkansa laski sen alusastialle, johon se upposi täydellisesti.
Suuri, ruskea kolli työnsi kuononsa kupin ylle vetääkseen ihanat tonnikalan tuoksut sydämeensä asti. Neponen alkoi syömään ruokaansa, mutta lopetti melkein heti. Hänen ei tehnyt mieli syödä nyt.
Noin. Iltaruoka varmistettu, hän ajatteli itsekseen. Neposelle oli tärkeää, että ruuat tulivat oikeaan aikaan, riippumatta siitä, oliko hänellä oikeasti nälkä vai ei. Neponen vilkaisi kaksijalkaansa, joka puhui taas jotain turhaa hänelle. Kaksijalka näytti hämmentyneeltä. No, jos Neponen jotain oli oppinut, niin sen, etteivät kaksijalat olleet mitenkään erityisen älykkäitä. Neponen ei aina ollut varma, eikö kaksijalka ymmärtänyt häntä vai eikö se vain halunnut totella häntä. Suurin osa kommunikaatiosta sujui kuitenkin mutkitta, mistä Neponen oli ylpeä. Hän oli kouluttanut kaksijalkansa hyvin huolella.
Neponen jätti kaksijalan ölinät huomiotta ja pujahti lattialla olevaan petiinsä, jossa oli katto ja pehmeä pohja.

Seuraavana aamuna Neponen oli herännyt varhain komentamaan hänen kaksijalkaansa ylös Neposen suuresta, korkeasta pedistä, jonka hän jakoi kaksijalan kanssa. Pitihän silläkin olla joku paikka, missä nukkua. Neponen antoi kaksijalan nukkua siinä öisin, kun taas Neponen itse makoili siinä osan yöstä ja toisinaan isonkin osan päivästä.
Neponen maiskutti aamupalaansa tyytyväisenä. Hän oli iloinen, kun aamiaista ei ollut tänään tarvinnut odottaa kauaa. Kaksijalka teki kuitenkin jo lähtöä; kolli päätteli sen siitä, kun kaksijalka liikehti ripeään tahtiin Neposen kaksijalanpesän uloskäynnin lähellä. Neponen nuolaisi suupieliään kertaalleen ja tepsutteli sitten katsomaan kaksijalan lähtöä. Hän sai pian katsekontaktin kaksijalan kanssa. Silloin pörheä kolli kiiruhti uloskäynnin edessä olevalle lattiaturkille ja katsahti jälleen ylös.
"Pääsenkö mukaan tällä kertaa?" Neponen kysyi, mutta ei ollut aivan varma, sanoiko sitä ääneen vai pelkästään ajatuksissaan. Neponen kuitenkin tiesi, että kaksijalka kykeni lukemaan hänen ajatuksiaan toisinaan myös eleiden avulla. Sekin oli rankan koulutuksen tulosta. Sen lisäksi Neponen osasi toisinaan avata ovia ajatuksen voimalla. Hänellä oli hyvin paljon erityisiä kykyjä, mistä kolli oli ylpeä.
Kaksijalka sanoi Neposen nimen ja höpötti sitten jotakin kaksijalkakielellä, ennen kuin uloskäynti avautui ja kaksijalka käveli ulos pesästä. Ruskea kolli tuijotti kaksijalkaa silmiin pettyneenä, samaan aikaan uteliaana siitä, mihin tämä oikein oli menossa. Neponen kuuli vielä kaksijalan ääntelevän lajityypilliset hyvästinsä, ennen kuin uloskäynti sulkeutui ja Neponen näki edessään vain seinän. Kaksijalka oli taas jättänyt hänet yksin, niin kuin Neponen oli arvannut. Hetken hän vain istui paikoillaan ja kuunteli, miten askelten äänet seinän toisella puolen vaimenivat.
"Ihan tylsää", Neponen sanoi itsekseen tympääntyneenä. Hän ei ollut vielä keksinyt keinoa, millä saisi estettyä kaksijalan lähtemästä kotoa. Äkkiä hän muisti, että kaksijalka oli jättänyt kapean ikkunan auki. Nyt olisi täydellinen tilaisuus mennä tutkimaan uusia paikkoja naapurustossa sekä keräämään itselleen lisää julkisuutta, Neponen ajatteli. Ei näin arvokas kolli ansainnut viettää niin montaa tuntia yksin päivisin! Hän tarvitsi kipeästi muutakin seuraa, kuin oma kaksijalka, joka oli poissa puolet päivästä melkein joka päivä.
Neponen loikkasi kiipeilypuuhunsa, joka oli ikkunan vieressä. Siitä oli kuitenkin noin hännänmitan pituinen harppaus avoimen, kapean ikkunan tasolle. Hän kurottautui toinen etutassu edellä avointa ikkunaa kohti ja onnistui saamaan käpälän tukevasti ikkunan tasolle. Hän oli käynyt ulkona salaa ennenkin, mutta jaksoi harvemmin lähteä mihinkään päivisin, sillä kolli nukkui yleensä suurimman osan valoisasta ajasta. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä ensimmäisten päiväunien aika, joten pieni seikkailu auttaisi hyvin tylsyyden välttämisessä. Kolli siirsi nopeasti valtavista etutassuistaan toisenkin ikkunatasolle. Aukko oli leveydeltään juuri sopiva, sillä Neponen mahtui siitä läpi helposti, pitkien kylkikarvojen hipaistessa vain kevyesti ikkunan reunoja, kun kolli siirsi takajalkansakin ikkunalle ja hyppäsi pihalle.
Tuuheaturkkinen rotukissa lähti hetken rohkeutta kerättyään kävelemään häntä pystyssä pihansa poikki kohti naapurin pihaa.

Hetken naapurustossa haahuiltuaan Neposta alkoi väsyttää. Hän oli kyllä löytänyt uusia, mielenkiintoisia hajuja sekä vakoillut muutamaa yhdellä pihalla touhuavaa kaksijalkaa, mutta retki alkoi käydä jo hiukan tylsäksi, kun Neposta vastaan ei ollut tullut kissan kissaa. No, ehkä kaikki olivat kaksijalanpesissä nukkumassa, Neponen ajatteli pettyneenä.
"Ette tiedä, mitä menetätte", Neponen sanoi ääneen ylittäessään seuraavan aidan. Kollin kehokin alkoi jo väsyä. Ei hän ollut tottunut moiseen kuntosuoritukseen. Hän oli kävellyt lukuisten pihojen läpi ja ylittänyt sitäkin enemmän aitoja.
Alas laskeutuessaan Neponen pani merkille, että tässä pihassa oli suuri ulkotarha. Pihalla leijaili myös selkeä kissan tuoksu. Se ei kuitenkaan tuntunut erityisen vahvana, joten kolli päätteli, ettei tämän kaksijalanpesän kissa merkannut reviiriään säännöllisesti. Neponenkaan ei harrastanut moista. Hänestä se oli naurettavaa. Mitä väliä oli jollakin merkatulla reviirillä, kun Neponen sai joka tapauksessa kävellä ihan missä halusi? Olihan tämä sentään Neposen valtakunta.
Ruskeaturkkinen kolli kiersi ne kohdat pihasta, jossa oli vielä lunta ja pysähtyi pihan kulmaan. Siinä oli mukava, varjoisa ja lumeton kohta. Kolli avasi suunsa valtavaan haukotukseen.
"Kelpaa toistaiseksi", Neponen totesi. Sitten hän käpertyi mukavasti kerälle varjoon niin, että hänen selkänsä hipoi aitaa.

Neponen havahtui nopeasti hereille kuullessaan äänen jostakin läheltä. Kolli silmäili ympäristöään valppaana villit, kullanvihreät silmät viiruina. Sininen, hiukan pelokas silmäpari tapitti Neposta muutaman kissanmitan päässä. Silmät kuuluivat tuuheaturkkiselle, melko paljon Neposta pienemmälle, naamiokuvioiselle kollikissalle.
"Ku-kuka sinä olet? Mitä teet pihallamme?" muukalainen kysyi, kun Neponen nousi istumaan. Neponen avasi suunsa haukotukseen ja porasi sitten katseensa sinisilmäiseen kolliin, joka näytti siltä, kuin olisi juuri eksynyt omalla pihallaan. Oliko tuon tohelon ollut ihan pakko keskeyttää Neposen unet? Miten hän ei muka tiennyt, kuka Neponen oli?! Muukalainen vaikutti kuitenkin useita kuita Neposta nuoremmalta, joten Neponen ei halunnut suuttua siitä. Ehkä hänestä voisi saada ystävän.
"Etkö sinä tiedä kuka minä olen?" Neponen kysyi noustessaan seisomaan. Naamiokuvioinen kissa näytti vasta nyt huomaavan, miten suuri Neponen oikeasti oli, ja tämä kavahti hiukan taaksepäin niskakarvat sojossa. Neponen lähti tepastelemaan aidan vierusta eteenpäin häntä pystyssä. Hän oli ylpeä siitä, että sai niin ison vaikutuksen aikaan komealla ulkonäöllään ja arvokkaalla olemuksellaan.
"Minä olen Neponen!" hän ilmoitti kurnahtaen. Sitten hän teki pitkän ja näyttävän loikan ylös sen aidan päälle, jota kohti hän oli astellut. Neposesta tuntui hyvältä, kun nuori kolli tapitti häntä alhaalta silmät pyöreinä. Neponen ajatteli, että kolli taatusti ihaili häntä ja hänen mahtavaa loikkaansa!
"Entä kuka sinä olet? Ja miksi herätit minut arvokkailta päiväuniltani?" Neponen kysyi.

//Kalle?

En ollut lopettanut tutkimusmatkojeni tekemistä, vaikka Black oli liittynyt isän ja minun joukkoon. Kyyristyin lumisen kannon taakse nähdessäni, kun jokin tai joku liikkui muutaman ketunmitan päässä. Turkkini jokainen karva nousi sojottamaan pystyyn, kun suippokuonoinen oranssikarvainen otus kääntyi minuun päin. Kettu loikkasi kannolle ja valmistautui saalistamaan minut ruuakseen! Peräännyin ja käännähdin ympäri. Otin käpälät alleni ja toivoin parasta. Juoksin hetken ai ja nls o. kunnes eteeni sattui kallioseinämä. Jarrutin käpälät liukuen puoliksi sulaneella lumella. Nuuskin kallion seinämää hädissäni ja onnekseni edessäni oli kolo johon hivuttauduin piiloon. Kiitin onneani, ettei ollut satanut lunta hetkeen ja olin päässyt koloon piiloon sillä kettu murahteli ja kaapi suurilla käpälillään kolon suuaukkoa. Kolo oli tukalan pieni minulle ja tunsin ketun kuuman läähätyksen hännässäni ja koetin syvemmälle koloon mutta se osottautui umpikujaiseksi, joten ujuttauduin niin syvälle koloon ja käperryin kuin nukkumaan mennessäni. Toivoin, että kettu lähtisi pian pois ja luovuttaisi. Kuulin sen ärähtelevän ärsyyntyneenä.

Olin maannut kolossa jo ikuisuudet ja nälkä alkoi kurnia sisuksissani. Vapisin kylmissäni ja hädissäni. Löytäisiköhän Black tai Jupiter minut? Löytäisipä! Aloin jo käydä heikoksi nälässäni.
//Jupi tai Black?

Aave: 13kp -

Valo: 11kp -

Muru: 40kp! -

Salamanteri: 7kp -

Kalle: 33kp! -

Jupiter: 9kp -

Kallea ärsytti yhä hieman se, miten suureksi kakkajuttu oli kasvanut.. Muru oli ottanut sen aivan liian vakavaksi ja mennyt jopa pyytämään apua Myyltä, joka ei kuitenkaan ollut osannut auttaa. Kallesta kuitenkin tuntui pahalta Murun puolesta. Miksi hän pelkäsi niin kovasti, että kaksijalat luulisivat jätösten olevan hänen? Kalle ei halunnut riidellä, joten hän loikki ylimmälle kiipeilypuun pedille ja kumartui alemmalla pedillä nukkuvaa Murua kohti. Naaraskissa katsahti kysyvästi ystäväänsä.
"Minä voin kertoa kaksijaloille, että ne ovat minun jätöksiäni", vaaleaturkkinen kollikissa lupasi reippaalla äänellä. Muru katsahti epäilevästi Kallea.
"Voisitko oikeasti tehdä niin?" kirjavaturkkinen Muru kysyi ja kohotti kulmiaan. Kalle nyökytteli iloisesti päätään:
"Tietysti! En tahdo, että sinä olet surullinen minun jätösteni takia."
"No eiköhän se sitten käy.. Toivottavasti kaksijalat sitten ymmärtävät sinua", Muru huokaisi mietteliäänä ja katseli Kallea silmiin. Kalle nyökytteli taas päätään.
"Kyllä he uskovat. Minusta tuntuu, että kaksijalat kyllä ymmärtävät minua", Kalle tokaisi rempseästi. He alkoivat Murun kanssa nukkumaan ja päättivät odottaa, että kaksijalat saapuisivat takaisin kotiin. Kalle katseli tovin pesän uloskäynnin suuntaan, mutta jossain vaiheessa väsymys sai vallan ja nuori kolli vajosi uneen..

Kalle säpsähti hereille, kun hän kuuli ulko-oven avautuvan.
"Kaksijalat! Kaksijalat tulivat!" Kalle rääkäisi Murulle, nousi unisena pystyyn ja loikki kömpelösti alas kiipeilypuusta hädin tuskin pystyssä pysyen. Kalle tömähti pesän kovalle puulattialle ja oli vähällä kaatua kuonolleen, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Käpälät sutien hän lähti nelistämään kohti kaksijalkoja, jotka astelivat sisään kylmästä ulkoilmasta.
"Katsokaa mitä minä tein! Minä siivosin itse jätökseni! Katsokaa!" Kalle hihkui ylpeänä ja riehui kaksijalkojensa jaloissa. Kaksijalat puhuivat jotakin ja yrittivät hellästi työntää pitkillä alajaloillaan Kallea taaemmas, mutta innostunut kotikisu ei pysynyt kauaa poissa tieltä. Välillä kaksijalkojen jalat kolahtivat Kallen päähän tai kylkiin, mutta se ei kollin menoa hidastanut! Olihan hän sentään jo tottunut siihen, että joku hänen kehonosansa kolisi koko ajan johonkin....
Kun kaksijalat olivat saaneet riisuttua seinällä oleviin piikkeihin ulkoturkkinsa, Kalle lähti kovaäänisesti narisevalla äänellään huutaen johdattamaan heitä kohti mytättyä mattoa:
"Tulkaa nyt katsomaan! Minä piilotin ihan itse jätökseni tänne!"
Kaksijalat yrittivät rauhoitella innostunutta Kallea, mutta kolli sen kun vain huusi kovempaa. Kun kaksijalat saapuivat viimein kotikisun perässä oleskeluhuoneeseen, ne pysähtyivät lattiaturkin eteen. Kalle kiersi turkin toiselle puolelle ja alkoi vielä kaapia sitä käpälillään varmistaakseen, että kaksijalat varmasti ymmärtäisivät sen olevan hänen tekosiaan. Kalle oli kovin ylpeä siitä, että oli itse hoitanut kakkaongelmansa ilman kaksijalkojen apua.
Mutta toisin kuin Kalle oli odottanut, kaksijalat eivät näyttäneet ilahtuneilta alkaessaan vetää lattiaturkkia suoraksi. Kallen huolestunut katse kääntyi kohti Murua, joka seurasi tilannetta kiipeilypuun pediltä. Sitten Kalle katsahti taas kollikaksijalkaa, joka yllättäen olikin lähtenyt kävelemään kohti Kallea. Kun Kalle näki kaksijalan epätyytyväisen ilmeen, hän yritti lähteä karkuun. Harmikseen kaksijalka olikin nopeampi ja hän kaappasi pehmoisen kotikisun syliinsä.
"Eii! Päästä minut alas! Minä siivosin kaikki jätökset!" Kalle parkui kuin syötävä, kun kaksijalka käänsi hänet selälleen ja yritti tarkastaa kotikisun hännänalusen. Onneksi kaksijalka kaiketi totesi Kallen olevan puhdas, sillä hän laski kotikisun nopeasti tarkastuksen jälkeen maahan ja yritti silittää vielä Kallen niskaa. Kolli oli kuitenkin syvästi loukkaantunut, joten hän vetäytyi taaemmas pois kaksijalkalansa alastoman käpälän luota.
Kalle sai tarpeekseen kaksijalkojen seurasta ja loikki huoneen poikki kiipeilypuun luokse. Muutamalla hienolla – oikeastaan melko kömpelöllä ja juuri ja juuri onnistuneella – hypyllä Kalle pääsi Murun yläpuolella sijaitsevalle pedille. Kalle vilkaisi kaksijalkoja, jotka huokailivat kovaäänisesti ja silmäilivät lattiaturkkia, jonka keskellä komeili ruskea raita.
"Minähän sanoin, ettei meille tule tästä mitään ongelmia!" Kalle naukaisi Murulle iloisesti hymyillen.

//Muru? :)

Murua alkoi raivostuttaa, kun Kalle intti vain jätteiden siivoamisen olevan kaksijalkojen työtä, vaikka kyse ei ollut nyt ollenkaan siitä. Kyse oli aivan yleisistä käytöstavoista ja siitä, miten Murunkin arvokkuus kärsisi Kallen sotkun vuoksi.
"Kaksijalat rakastavat meidän jätöksiämme, ellet ole huomannut. Miksi muuten he keräisivät niitä aina tarpeidentekoastioista niihin pieniin pusseihin?" Kalle kysyi silmät sirillä. Muru siristi silmiään takaisin.
"Totta kai he ovat meidän palvelijoitamme, mutta ei se tarkoita että arvokkaan kissan on soveliasta tehdä mitä tahansa! He keräävät jätöksiä tarpeidentekoastiasta, koska he pitävät kiinni yhteisestä sopimuksesta. Siihen kuuluu meidän osaltamme se, että jätämme jätökset aina sinne helposti löydettäviksi ja poistettaviksi. Siten pidämme myös yllä arvoamme. Jos emme toimi niin, olemme yhtä sivistymättömiä kuin metsäkissat", Muru paasasi itsepäisenä. "Emoni opetti sen minulle ja sisaruksilleni jo kun olimme ihan pieniä!"
"No, lyön vetoa että kaksijalat siivoavat lattiaturkin joka tapauksessa!" Kalle intti. Muru tuijotti kasassa lojuvaa lattiaturkkia häntä puolelta toiselle viuhtoen. Naaras huokaisi kovaan ääneen, kääntyi ja kipitti ikkunaluukulle vilkaisemattakaan Kalleen.
"Minä menen sitten kysymään Myyltä apua", Muru naukaisi tuohtuneena. Kerta Kalle ei ollut yhteistyökykyinen, oli naaraan yritettävä korjata tilanne ilman häntä, tämä ajatteli. Muru oli kuulevinaan Kallen maukaisevan jotakin joko vastaukseksi tai itsekseen, mutta hän oli jo liian kaukana saadakseen siitä selvää.
Hetken emmittyään ulkotarhan suuaukolla, Muru sai kerättyä rohkeutensa ja kipusi aidan päälle nähdäkseen Myyn pihalle. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras tarkkaili pihaa hetken, kunnes oli melko varma erottaneensa mustan hännän valkoisella hännänpäällä pilkottavan erään pensaan takaa. Murua jännitti mennä Myyn pihalle ilman Kallea, mutta hän hyppäsi kuitenkin alas ja jäi kyyhöttämään aidan reunustaan vatsakarvat maata viistäen.
"Psst. Myy!" hän maukaisi varovasti sen pensaan suuntaan, korkealla mutta hiljaisella äänellä. Pensaasta kuului pientä kahinaa ja mustavalkoinen naaraskissa asteli esiin kysyvä ilme kasvoillaan. Myy jolkotti Murun luokse.
"Olin juuri päiväunilla. Toivottavasti asiasi on tärkeä", Myy tokaisi hiukan terävästi, mutta näytti sitten huolestuneelta.
"Anteeksi, että keskeytin unesi," Muru pahoitteli, "mutta meillä on hätätilanne!" hän mourahti epätoivoisena.
"Miten voin auttaa?" Myy kysyi. Muru empi hetken ja mietti, kuinka tarkkoja yksityiskohtia hänen oikeastaan olisi sopiva kertoa.
"No... tilanne on nyt sellainen, että meidän täytyisi saada Kallen jätökset pois lattiaturkista, ennen kuin kaksijalat näkevät ne", Muru selitti vaivaantuneena. Myy näytti kauhistuneelta.
"Miksi lattiaturkissanne on Kallen jätöksiä?" Myy henkäisi.
"En halua nyt puhua siitä", Muru sanoi heilauttaen häntäänsä puolelta toiselle. Häntä raivostutti edelleen Kallen käytös, eikä hän halunnut järkyttää Myytä lisäinformaatiolla. Myy näytti arvoivan Murua katseellaan.
"Voi hyvä tavaton! Se kolli on kyllä aivan mahdoton..." Myy pudisteli päätään. Muru odotti edelleen, että Myy sanoisi jotakin hyödyllistä. Muru ei keksinyt ollenkaan, miten tilanteen saisi korjattua.
"En valitettavasti osaa auttaa sinua, Muru", Myy vihdoin lausui myötätuntoisesti, "mutta muista, että kaksijalat kyllä leppyvät ja unohtavat kaiken ajallaan, vaikka ne ensin vähän suuttuisivat."
Muru painoi päänsä.
"Kiitos kuitenkin, Myy", hän naukaisi, hyppäsi takaisin aidan päälle ja siitä alas omalle pihalle.
Muru palasi ulkotarhaan pää painuksissa. Ei Muru halunnut, että kaksijalat suuttuisivat hänelle jostakin, mitä hän ei ollut tehnyt. Hän ei vain tiennyt, miten todistaisi syyttömyytensä niille. Palattuaan sisälle oleskeluhuoneeseen ja kohdattuaan Kallen kysyvän katseen Muru kuitenkin tajusi jotakin: Kallen takapuolessa oli oltava vielä jotakin jälkiä tapahtuneesta. Muru tiesi, ettei Kalle ollut aina muutenkaan yhtä huolellinen pesuissaan kuin hän. Muru päätti, että hän aikoisi osoittaa kaksijalkojen huomion Kallen takapuoleen, joka toivon mukaan haiskahtaisi vielä silloinkin.
"No, mitä aiot tehdä? Mitä Myy sanoi?" pitkulaisella oleskelupedillä löhöävä Kalle tivasi. Kolli näytti kuitenkin ottavan niin rennosti, ettei Muru uskonut tätä oikeasti kiinnostavan. Totta kai Kalle oli vain mennyt torkuille ja päättänyt unohtaa asian...
"Ei hän osannut auttaa", Muru sanoi, hyppäsi kiipeilypuuhun omalle paikalleen ja käpertyi siihen. Hän tunsi välien olevan edelleen kireät. Naaras ei pitänyt siitä ollenkaan, kun he riitelivät Kallen kanssa. Mutta vielä vähemmän hän piti jätöksistä lattiaturkilla.

//Kalle

Saattelin Katajatassua leiriin. Olin innoissani. Olin viimeinkin löytänyt poikani! Katajatassu ja Salamanteri kiirehtivät luokseni. "Isä, isä! En enää ole Katajatassu." hän maukui. Katsahdin häntä hämmentyneenä. Miten niin hän ei voisi olla Katajatassu? "Olen Black." Katajatassu maukui. Katselin häntä hetken hämmentyneenä. Yhtäkkiä tajusin. Hän oli muuttamassa nimeään!
"Miksi muutat nimeäsi? Mielestäni Katajatassu on hyvä nimi." sanoin. Black pudisteli päätään.
"En ole klaanikissa enää." hän vastasi, joskin hieman surullisella äänellä. Arvelin, että hän suri emoaan ja sisariaan. Hän ei ikinä saisi enää nähdä heitä. Paitsi, jos he tulisivat tänne! Se Henkäystähti, josta Black oli kertonut, oli selvästikin hurja ja vallanhimoinen. 'Se Henkäystähti on varmasti melkoinen ketunmieli!' ajattelin tulistuneena. Black oli luvannut, että saisimme jutella leirissä asiat loppuun. Hetken päästä aukio avautui suureksi. Astelin eteen. Salamanteri juoksi viereeni.
"Tässä leirimme, Black." esittelin. Black näytti kiinnostuneelta ja lähti heti haistelemaan pensasta. Salamanteri juoksi hänen peräänsä. "Missä teidän pesänne on?" Black kysyi. Nyökkäsin kohti piikkihernepesää leirin toisella puolella. "Minä nukun tuossa, Salamanteri tykkää usein nukkua tuossa puun kolossa. En ymmärrä sitä tapaa." kuiskasin hänelle hiljaa. Salamanteri tunki väliimme.
"Mitä te kuiskitte minusta?" hän kysyi innoissaan.
"Kuule, Salamanteri, minulla on Blackin kanssa paljon puhuttavaa. Menisitkö vaikka metsään leikkimään?" kysyin, vaikka tiesin sen loukkaavan Salamanteria. Yritin peitellä sanojani.
"Joo, minä menen. Black, älä lähde minnekään! Minun täytyy näyttää sinulla monta paikkaa!" hän huudahti lähtiessään.
"Joo, moikka Salamanteri!" Black vastasi. Huokaisin ja istahdin Blackin eteen. Black istui myös. Avasin suuni aloittaakseni. En tiennyt, mitä sanoa ensimmäisenä. Yhtäkkiä keksin.
"Miksi lähdit? Siinä oli syynä se sota, mutta oliko sinulla toista syytä? Kohteliko sinua joku kaltoin?" kysyin ensimmäisenä. 'Aion kysyä vielä paljon.' ajattelin. Black näytti miettivän. "No, syynähän oli se sota. Toista syytä ei ollut...mutta minusta tuntui, että olen huonompi kuin muut." hän vastasi hetken päästä. Black näytti siltä, että hän oli paljastanut suurimman salaisuutensa. Hän näytti surulliselta. Olin ihan kuin näkemässä pienen kyyneleen. Kiedoin häntäni hänen lavoilleen. Näin Blackissa paljon itseäni. Hän oli täsmälleen samanlainen, hiekanvärinen. Mutta luonteeltaan hän oli erilainen. Hän oli Höyhenen kaltainen. "Et ole huonompi kuin muut. Miksi niin ajattelit?" kysyin häneltä. Black veti henkeä.
"No, Untuvatassua ja Hahtuvatassua kehuttiin koko ajan. He olivat vain yhdessä ja välttelivät minua." Black totesi.
'Ei kuulosta heidän tapaiseltaan.' mietin itsekseni.
"Mikä syy siihen nyt oli? Entä miten Höyhen ja muut voivat?" kysyin huolestuneena. Hetken päästä tajusin huolestumiseni olleen turhaa. Jos heille olisi sattunut jotain, kai Black olisi siitä kertonut jo aiemmin? Black heilautti häntäänsä. "Ei heille mitään ole sattunut." hän vastasi. Olin aistia äänessä katkeruuden. Oliko Black jotenkin vihainen?

Muukalaisella oli epäilemättä ruuvi tai pari löysällä nupissaan, sen vaikuelman Valo sai erakon höpinöistä. Aaveeksi esittäytynyt kissa antoi puheillaan ymmärtää, että heidän seurassaan olisi ollut joku kolmaskin osapuoli, vaikka Valo ei kyennyt näkemään tai haistamaan muita kuin edessään seisovan kollin. Kyllä kai hän olisi huomannut, jos paikalla olisi ollut muitakin? Ainoaksi loogiseksi selitykseksi jäi siis se, että Aave näki omiaan. Se ei kuitenkaan varsinaisesti auttanut häntä rentoutumaan tässä tilanteessa.
Kun Aave tarjosi yösijaa “heidän” luotaan, Valo epäröi. Ensinnäkään hän ei pitänyt siitä, miten erakko puhui monikossa, aivan kuin kissoja olisi ollut useampikin. Siinäkin tapauksessa, ettei kissa puhunut harhaisia ja tämä todella asusteli jonkun toisen kanssa, ei Valo nähnyt sitä yhtään parempana vaihtoehtona. Mitä jos ne muut olivat yhtä pihalla kuin tämä yksilö tai vielä pahempia?
Toisaalta, vielä toistaiseksi Aave ei ollut osoittautunut uhaksi ja kissa tuntui tarjoavan apuaan vilpittömästi. Se sai Valon luottamaan tummaturkkiseen erakkoon sen verran, että hän suostui nojaamaan tähän testatakseen, pystyikö kävelemään tuen avulla. Hän liikkui eteenpäin pari askelta Aaveen avulla, ja vaikka jalkaan koskikin, hänen oli helpompi kävellä pystyessään ottamaan tukea toisesta.
“Voin kävellä, jos otan sinusta tukea”, Valo vahvisti Aaveelle, joka tapitti häntä hämmentävän suurilla ja pyöreillä silmillään. “Asutko kaukana?” hän kysyi sitten ja yritti tähyillä pimeyteen, kuin jos olisi voinut nähdä erakon asumuksen.

//Aave?