//TAISTELUTARINA\\
Taistelin veljeni rinnalla. Iskin kookasta kollia napakalla iskulla. Salamanteri painautui kiivaasti lähelle minua. Olimme alakynnessä: kolme kookasta kissaa mulkoilivat meitä silmät viiruina. 'Mitä meille käy? Kuolemmeko me? Minä lupasin isälle!' ajattelin. Sain vihasta ja rakkaudesta uutta voimaa. "Maistakaa tätä!" ärähdin ja iskin kaikella voimalla yhden kollin naamaa. Hän heittäytyi kimppuuni kuono verta vuotaen. "Hoitele sinä tuo, me hoitelemme tuon." yksi heistä totesi. Näin sivusilmällä, kun he nappasivat Salamanterin ja heittivät hänet maahan. Kolli iski minua raivokkaasti rintaan. Isku oli tukahduttava: henkäisin kivusta. 'Black. Olet aina ollut poikani, vahva ja rohkea. Ole nytkin!' isän ääni kaikui päässäni. Näin hiekanvärisen turkin ja keltaiset silmät: hetken luulin, että isä oli oikeasti siinä. Kun katsoin jälleen, oli hahmo haihtunut pois. 'Pystyt siihen!' ajattelin raivokkaasti. Iskin kaikella voimalla kollia vatsaan. Hän älähti ja hyppäsi pois tieltä. Loikkasin ylös ja tähtäsin iskun kohti Salamanteria pitelevää kissaa. Juuri silloin huomasin hännässäni vetäisyn. Kolli kiskaisi minut ilmaan ja heitti pensaaseen. Ähkäisin ja syljin lehtiä. Lehdissä maistui veri. "Odota vain!" ärähdin ja loikkasin pensaasta. Halusin päästää Salamanterin vapaaksi! Juoksin kohti aukiota. Hiivin äkkiä pensaan taakse, sillä tajusin sen olevan hyvä paikka. Odotin hetken, kunnes Salamanteria pitävä kissa astui suoraan eteeni. Hyppäsin hänen niskaansa ja upotin hampaat häneen. Salamanteri kompuroi vapaaksi. "Juokse! Nyt!" ulvahdin hänelle. "En jätä sinua yksin." Salamanteri sanoi. Nyökkäsin, mutta liukastuin suoraan maahan. Tunsin käpälät päälläni, minulla oli huono olo. 'Mitä nyt käy?' ajattelin. En voinut enää hyökätä, sillä voimani olivat aivan lopussa. Juuri silloin nopea musta hahmo tönäisi kollin päältäni. Nousin äkkiä pystyyn. Ampaisimme Salamanterin kanssa karkuun. "Kiitos! Luulin jo että se oli menoa!" kiitin ja nuolaisin veljeni korvaa. Salamanteri nyökkäsi. "Ole hyvä vain! Ja kiitos että pelastit minut silloin kun se kolli yritti iskeä!" hän naukui. 'Olemme tosiaan parhaat ystävät!' mietin iloisena. Hetki ei kestänyt kauaa, sillä valkoinen naaras asettui eteemme. Loikkasin valmiina taistelemaan. "Oletko sinä, oletko sinä hän?" naaras kysyi. Olin hämmentynyt. Mitä naaras oikein puhui? "Kuka? Varo vain, me raatelemme sinut." ärähdin kynnet esillä. "Oletko sinä Katajatassu?" hän kysyi. Tajusin vasta sitten, että hän oli emoni. 'Höyhenhalla..emo?' mietin. Toisaalta oli kiva nähdä hänet, mutta hän oli vihollinen. Vihollisten puolella. "En ole. En ole enää Katajatassu, vaan Black." sihahdin. Emo katseli minua hetken. "Mikset tule erakoksi? Voit pyytää Hahtuvatassua ja Untuvatassuakin mukaan. Sitten me olisimme taas yhtenäinen perhe." sanoin. Höyhenhallan silmissä välähti jokin, en tiennyt oliko se kaipaus, vihaisuus, surullisuus vai mikä.
//Mantru, Höpö, Tähtimö?\\

Istuskelin aidalla rauhallisesti kehräten. Hiirenkorvan aurinko lämmitti jo hiukan turkkiani. Kuulin lintujen viserrystä ja suljin silmäni. Tuore lehtien tuoksu kutitteli nenääni lempeästi ja kevyt tuuli pörrötti turkkiani. Pidin viherlehdestä kovasti. Vaikka päiväni kuluivat suurimmaksi osin sisällä tai talon pihalla, sain silti nähdä hiirenkorvan saapumisen tarkailemalla lähi metsää. Vaikka olinkin elänyt useamman hiirenkorvan uuden saapuessa minusta tuntui niin eloisalta ja onnelliselta. Kun avasin taas silmäni, ohitseni lensi leppäkerttu. Hengitin raikasta ulkoilmaa keuhkoihini kuin henkäys olisi ollut makeita herkkuja tai maitoa, jota joskus saimme kaksijaloitamme Pippurin kanssa. Hengittäessäni ulos poloinen leppäkerttu, joutui sinnittelemään pystyäkseen lentämään suoraan sillä ilmavirta oli ollut sille voimakas. Katselin vielä hetken leppäkertun lentelyä ja käänsin sitten katseeni metsään. Lunta tuskin oli enää ja pian lähtisimme varmasti taas kaksijalkojen kanssa kävelylle. Kävelyt olivat ihania! Olin jo aikeissa loikata alas aidaltani mutta muistin, että Pippuri oli sisällä eikä hän varmastikkaan lukenut ajatuksiani, joten päätin kääntyä ja kujalle hyppäämisen sijaan hypäsin takaisin talon pihalle. Käpäläni laskeutuivat sulavasti pehmeälle ruohikolle. Kaksijalkani ilmeisesti hoitivat nurmikkoaan tai ainakin siltä se vaikutti, kun he häärivät jotain ja repivät voikukkia irti maasta. Otin pari kävelyaskelta mutta kiihdytin vautini kuitenkin kevyeen hölkkään, sillä piha oli kohtalaisen suuri ja halusin ylittää sen nopeasti. Pienen tumman aidan takana oli tuoretta multaa ja pari päivää sitten kaksijalkani olivat tiputelleet siemeniä multaan tietyin välein. Olin katsellut ihmeissäni vierestä heidän puuhiaan. Vaikken aina ymmärtänytkään mitä kaksijalat tekivät rakastin heitä silti. He antoivat minulle ja Pippurille suojapaikan ja ruokaa - kaiken mitä tarvitsimme ja vielä vähän enemmän, nimittäin halauksia ja silityksiä! Hyrähdin kehräämään ajatellessani kaikkea sitä mukavaa mitä nyt mieleen pälkähti. Hiirenkorvalla tottatosiaan oli positiivisia vaikutuksia ainakin minuun. Juuri ennenkuin saavuin raollaan olevalle ovelle Pippuri pisti päänsä ulos.
“Etsinkin sinua”, Pippuri naukui ja työntyi ulos ovesta, joka narahti hiukan. Kosketin nenälläni hänen korvaansa, kun hän loikki tasanteelta pienet astintasot alas luokseni.
“Miksi etsit minua? Onko sattunut jotain?” kysyin ja suljin silmäni, kun hän puski kaulaani. Pippurin musta turkki sekoittui minun valkoiseen. Pidin kosketuksesta, sillä se toi lohtua ja turvaa omalla tavallaan.
“Ei ole. Kaikki on hyvin. Kaipasin vain seuraasi”, kollin nauku oli ystävällinen. Avasin taas silmäni katsoakseni kumppanini vihreisiin silmiin. Pidin hänen äänestään ja tavasta jolla hän aina heilautti häntäänsä toisinaan. Kaikki yksityiskohdat ja pienet tavat, joita olin hänessä huomannut ihastuttivat minua. Iloinen äänensävy tervehtiessä ja todella lämmin katse, olivat asioita joita toivoin löytyvän jokaisesta kissasta. Huokaisin onnellisena. Yhtäkkiä en halunnutkaan enään mennä seikkailemaan metsään halusin vain olla tässä - Pippurin lähellä.

Hetken päästä erkanimme toisistamme. Pippuri sanoi haluavansa mennä sisään ja minä päätin lähteä kävelemään. Loikkasin takaisin aidalle, jolla olin hetkiä aiemmin istuskellut ja mietiskellyt ja jatkoin matkaani toisten pihojen aidoille. Hölkyttelin aitoja pitkin rauhallisesti kunnes katseeni kohdistui yhdellä pihalla oleskelevaan mustavalkoturkkiseen kissaan. En juuri tavannut muiden pihojen kissoja mutta sen verran tiesin, että tämä asukas oli kohtalaisen uusi naapurustossa, sillä tuo oli nähtävästi pentuikäinen. Katselin pentua hetken mutta tuo keskittyi leikkimään yksikseen.
“Hei”, naukaisin ja toivoin, että pentu kuulisi ensimmäisellä kerralla eikä tarvitsisi huutaa uudelleen.
//Laku?

//TAISTELUTARINA

Katselin karvat pörhössä ympärilläni käyvää tappelua. Olimme Eloklaanin kanssa tulleet keskustelemaan rauhaisasti Keijukaiselle, joka ilmeisesti oli Kujakissayhteisön johtaja. En ymmärtänyt tästä Kujakissayhteisöstä paljoakaan mutta sen tiesin, että he uhkasivat Eloklaania, jota olin tullut auttamaan. Olin päättänyt jo Jupiterin luota lähtiessäni, että kävisin tämän tappelun täysin Eloklaanilaisten puolesta - koittaisin olla kuin yksi heistä. Minulla ei enää ollut emoa tai kahta sisarta. Minulla oli nyt klaani - ainakin toivottavasti. Vilkuilin taas ympärilleni. Tiesin, että oli hengenvaarallista ajautua keskelle mietteitään taistelun aikana, joten pudistin päätäni ja karistin ajatukset pois - ne saisivat odottaa myöhemmälle. Katsoin, kun joku valkoisen turkin omaava kissa painoi ruskeaa raidallista oppilaan näköistä kissaa maahan. Syöksyin päätä pahkaa valkoisen kissan kissan kimppuun ja riistin tuon turkkia kynsilläni. Tunnistin myös alhaalla pyristelevän kissan Syreenitassuksi, jonka kanssa olimme aikaisemmin puhuneet. Vilautin hänelle hymyn, kun Black syöksyi myös auttamaan vaaleanruskea turkkisen kissan häätämisessä. Valkoista karvaa pöllähti maahan, kun onnistuin jotenkin - kohtalaisen huonoista taidostani huolimatta - viiltämään vihollisen kylkeen haavan. Valkoinen kuoloklaanilainen ei ollut paras taistelija itsekkään. Heitin käpäläni eteen ja koitin viiltää naaraan kuonoa Syreenitassun noustessa maasta vierelleni. Kolmin yhtä vastaan olisi ollut hiukan epäreilua taistella joten hyppäsin naaraan kimppuun yksikseni. Kieriskelimme maassa kynsien toisiamme. Olin helposti alakynnessä koska en ollut hyvä taistelija enkä voimakas. Valkoinen naaras viilsi minua kuonoon ja en hetkeen nähnyt kivulta mitään. Henkäisin ja riistin itseni naaraan kynsistä kyyneleet silmissä. Syreenitassu otti ohjat käpäliinsä ja hyökkäsi kuolonklaanilaisen kimppuun. Syreenitassu oli taitavampi taistelija kuin minä ja osasi vetää kuolonklaanilaiselta käpälät alta. Syöksyin auttamaan häntä ja raavin terävillä kynsilläni vihollisen kurkkua, joka nyt sattui olemaan siinä edessäni kynsittävänä. Vitivalkoinen naaras kirkui ja sätki maassa. Syreenitassu henkäisi.
“Yritätkö sinä tappaa hänet?” ääni oli karhea mutta tunnistin sen silti Syreenitassun omaksi. Katsoin häneen kauhistuneena. Valkoturkkisen naaraan ääni kähähteli, kun tuo yski. Syreenitassu oli viiltänyt naaraan vatsaan haavan, joka näkyi minulle vasta, kun tuo nousi pois pitelemästä naarasta maata vasten. Haavat kaulassa ja vatsassa voisivat olla kohtalokkaita pienelle ja nuorelle kissalle. Tuon yskä hakkasi kurkussa ja yhtäkkiä suusta purskahti veristä sylkeä. Kavahdin taaksepäin, kun valkoisen naaraan kirkaisu katkesi yllättäen ja tämän silmät lasittuivat.
“Anteeksi”, sopersin yllättyneenä teoistani. Yleensä olin sanavalmis mutta nyt en tiennyt yhtään mitä sanoa. Tunsin väriseväni hiukan mutta tajusin kuinka vaarallista saattoi olla osoittaa tunteita taistelussa joten koitin saada tunteen hallintaan. Henkäisin rauhallisesti ja koitin uskotella itselleni, että kaikki on hyvin.
“Ei se ollut sinun vikasi. Sitä paitsi hän oli vihollinen”, Syreenitassu naukui lujasti. Käänsin pääni pois päin kuolleesta oppilaasta ja tarkkailin ympäristöä. Aivan juuri kuolleen oppilaan näköinen kissa ryntäsi luoksemme. Hän vilkaisi kuolleeseen ruumiiseen ja harkitsin hetken häipyväni paikalta. Sydämeni pamppaili hermostuneesti. En ollut ikinä kokenut mitään tälläistä enkä ollut juuri nyt aivan oma itseni. Soturitar, joka ilmeisesti oli tappamamme naaraan sukulainen ärähti vihaisena ja loikkasi kohti minua. Järkyttyneenä sihahdin ja koitin väistää mutta naaras oli liian nopea ja voimakas. Hän viilsi nenääni uudestaan ja toinen haava vanhan päälle tuntui liian pahalta. Kirkaisin epätoivoisena. Minulla ei ollut mahdollisuuksia tuon voimaa vastaan. En kuitenkaan aikonut anella armoa tai alistua hänen alleen vaan potkin hurjasti takakäpäilläni toivoen, että ne tekisivät jotain harmia. Naaras päälläni kirkaisi, kun osuin hänen vatsaansa mutta antoi heti samalla mitalla takaisin ja löi minua kynsillään lapaani. Kurkustani purkautui tuskainen henkäys. En ollut tarkoittanut henkäistä niin mutta kivun tunteminen ei ollut minulle hirveän tuttua. Tämä oli ensimmäinen taisteluni kissoja vastaan. Olinhan kohdannut Jupiterin kanssa koiria ja kettujakin mutten yleensä ollut päässyt kamppailemaan näin kenenkään kanssa tosissaan. Leikki tappelut ihan pienenä pentuna Jupiterin kanssa palautuivat mieleeni ja muistin kuinka Jupiter oli opettanut minut kierähtämään vihollisen alta pois. Siitäkään liikkeestä ei ollut nyt paljoa apua. Koitin parhaani mukaan pitää vatsani piilossa vihaisesti ärjyvältä naaraskissalta. Huidoin etukäpälilläni tuon kaulan seutua huutaen vihaisesti. En tiennyt miten pääsisin helpoiten pois tuon alta. Yhtäkkiä kuulin tutun äänen.
“Päästä hänet!” Black huusi. Veljeni oli tullut auttamaan. Henkäisin ja rentouduin, koska tiesin että minua autettaisiin enkä voisi enää auttaa itseäni. Valkoturkkinen soturi älähti, kun hänen kylkeensä iskeytyivät käpälät. Näin käpälät juuri ja juuri ennen kuin suljin silmäni. Kuulin ikävän muksahduksen ja avatessani silmäni sain nähdä, että Black oli häätänyt valkoisen naaraan kimpustani. Henkäisin taas. Black oli selvästi yhtä hyvä taistelija kuin Jupiter oli. Katsahdin vielä kissaan, joka oli käynyt päälleni ja hiljalleen aloin tajuta kuka se oikein oli ollut. Nyt kissa kamppaili jo toisessa taistelussa mutta tuon eleet ja varsinkin korva, joka oli taittuneena alaspain sai minut kauhun valtaan. Kissan toisessa käpälässä olevat arvet. Kuulin yhtäkkiä hänen äänensä.
“Ei hätää Salamanteri. Se oli vain unta”, kuulin äänen päässäni. Se oli lempeä ja rakastava. Kissa, joka oli vahingoittanut minua ja jonka Black oli häätänyt pois oli emo. Minun emoni.
“Black? Kai tajusit kuka tuo oli?” kysyin. Minua heikotti - oksetti.
“Etkö muka tunnistanut häntä?” kysyin taas, kun Blackin ilme oli hämmentynyt.
“Höyhen”, naukaisin. Blackin ilme kääntyi hämmentyneestä järkyttyneeksi, kun hän kääntyi hiljalleen katsomaan paikkaa jossa valkoturkkinen kuollut kissa oli maannut. Hänet oli viety hetki sitten pois, jotta kuolonklaanilaiset voisivat haudata hänet.
“Tapoimmeko Hahtuvatassun?” Blackin ääni oli vähintään yhtä järkyttynyt kuin hänen ilmeensä. Hengitykseni muuttui pinnalliseksi, kun joudun pelon sekaisen paniikin valtaan. Black kosketti lapojani hännällään.
“Oletko kunnossa?” Black kysyi. En tiennyt mitä sanoa astuin vain taaksepäin ja käänsin katseeni Blackiin, jotten joutuisi katselemaan emoa.
“Pitäisikö meidän mennä sivuun hetkeksi. Et näytä hyvävointiselta”, veljeni nauku tuntui kaukaiselta. Koitin hengittää rauhallisemmin mutta en osannut enään.
“Olen aivan kunnossa”, sanoin ja koitin nyt todenteolla saada hengitykseni hallintaan. Nyt jo pikkuhiljaa paine alkoi helpottamaan rinnassani. Taas uusi vihollinen hyökkäsi kimppuumme. En olisi jaksanut enään mutta en halunnut kuollakkaan. Koitin väistää taas hyökkäyksen tieltä mutta en aivan kerinnyt ja sain iskun korvaani. Tunsin kun lämmin veri purkautui korvastani ja valui pitkin naamaani. Annoin samalla mitalla ja viilsin naaraan nenää. Isku valitettavasti meni ohi. Katselin naarasta nyt tarkemmin, koska en halunnut hänen olevan Untuvapentu - tai miksi Untuva-sisarta nykyään nimitettiinkään. Naaras haisi erikoiselle joten päättelin tuon olevan kujakissa. Black iski naarasta kylkeen ja siitä alkoi vuotaa verta maahan. Henkäisin nähdessäni helakan punaisen veren maassa. Henkäily ei ollut ollut minun juttuni mutta nyt tein sitä useammin kuin tajusinkaan. Jakelin iskuja vielä muutaman ja annoin sitten Blackin kin hoitaa loput. Kissa kuitenkin sai rinnalleen jonkun toisen kujakissan ja jouduimme pinkomaan pakoon. Kaksi täysi-ikäistä kujakissaa olisivat voittaneet meidät heittämällä.

Istuin kotitaloni aidalla. Ilta oli jo pitkällä ja aurinko laskenut. Yöilma oli viileähköä vaikka hiirenkorva oli jo saapunut. Kaksijalkalan kadut olivat autiot ja täysin lumettomat mutta astuessa metsään sai huomata ettei kaikki lumi ollut vielä sulanut. Kuulin talon sisältä rymähdyksen ja kaksijalan parkua. Loikkasin äkkiä alas aidalta ja kipitin puoli avoimesta ovesta sisään. Kaksijalkojeni kaksilan pentu oli kaatunut maahan ja istui parkuen maassa. Sen pitkät jalat sojottivat erisuuntiin ja se näytti hassulle. Lähestyin pentua kehräten rauhoittavaa sävyä tavoitellen. Kiehnäsin ympäri sen jalkoja ja käännyin selälleni paljastaen pehmeän vatsani sille. Se silitti minua vatsasta ja purskahti heleään nauruun. Luotin kaksijalkoihini täydellisesti, sillä olin asunut heidän kanssaan koko elämäni. Kuitenkin arkiseen elämään oli tullut muutos, kun kaksijalkani olivat adoptoineet toisen kissan - Pippurin. Olin ollut silloin vasta pentu. Pippurista ja minusta oli sen jälkeen tullut erottamaton kaksikko. Emme poistuneet pihalta ikinä tietämättä missä toinen meni ja ilmoittamatta. Asiat vaan toimivat niin.

Makoilin pehmeällä lämpimin nahoin vuoratulla vuoteellani silmät puoli ummessa, kun Pippuri tassutti luokseni. Hän oli ollut toisen oven takana kaksijalkojen nukkumapesässä. Nostin päätäni ja haukottelin raukeasti. Oli aamu ja kaksijalkojen pentu oli lähtenyt tavalliseen tapaansa ulos niinkuin miltei joka päivä. Isoista kaksijaloista naaras oli jäänyt talolle ilmeisesti vahtimaan sitä, kun taas kolli kaksijalka oli lähtenyt yhdessä pennun kanssa pois. He tulivat aina takaisin mutta vasta illalla.
“Leikittäisiinkö?” Pippuri kysyi kehräten. Nyökkäsin ja nousin ylös. Venyttelin oikein pitkään ja hartaasti ennen kuin astuin alas vuoteeltani.
“Mitä leikitään?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni etsiskellen jotain millä voisi leikkiä.
“Leikitään pallolla”, Pippuri sanoi ja vieritti pallon esiin. Nyökkäsin ja valmistauduin vastaanottamaan kollin syötön. Tuo pukkasi palloa päällään minua kohti. Se kieri vähän väärään suuntaan, joten loikkasin ja estin sen vierimisen puisen muotoillun pölkyn alle. Pölkyssä oli reikä keskellä ja rei’än sisässä oli puoli pallo, jossa oli jotain värikästä. En pysähtynyt katselemaan sitä vaan vieritin pallon takaisin Pippurille. Pippuri kehräsi innosta napatessan pallon. Vierittelimme ja heittelimme sitä keskenämme edes takaisin kunnes molemmat olivat liian väsyneitä jatkamaan. Pippuri köllähti maassa makaavan pehmoisan nahan päälle. Laahustin leikistä uupuneena hänen viereensä ja kävin makuulle turkki kiinni hänen turkkiinsa. Elämäni oli niin mukavaa!

Jäin tuijottamaan Salamanterin ja Blackin perään. En voinut uskoa, että poikani olivat menneet molemmat klaanikissan mukaan. 'Hänhän voi olla vaikka mikä huijari! Entä jos hän tapattaa heidät? Miksi minun piti saada kumppani, joka on klaanista?' mietin kauhuissani. En halunnut poikieni haavoittuvan, mutta en voinut enää estää heitä. He olivat jo täysikasvuisia, ja heillä oli oikeus päättää omista asioistaan. 'Minun olisi pitänyt lähteä mukaan!' ajattelin pelokkaana. Olin käskenyt sitä klaanikissaa: nimi oli varmaan ollut Tähtimötaivas, kertomaan minulle jos heille sattuisi jotain. En tiennyt voisiko häneen luottaa. 'Tuskinpa hän minusta välittää sen vertaa kuin pojistani. Ehkä hän vain haluaa tapattaa heidät.' mietin pelokkaana. Mieleeni syttyi toivon pilkahdus. Ehkä voisin saada heidät vielä kiinni? Ehkä voisin kääntää heidän päänsä? Ponnahdin käpälilleni. Harpoin ulos leiristä. Haistelin ilmaa, yrittäen miettiä, mihin suuntaan he olivat lähteneet. 'Täältä ei ole kovinkaan pitkä matka klaaneihin.' mietin. Ehkä päivän, tai pari. Haistoin Blackin hajun pensaassa. Sen mukana kulki Salamanterin tuttu haju, ja tuntemattomampi, laimea haju. Lähdin suuntaamaan heidän peräänsä. Kävelin vähän matkaa metsässä, kunnes huomasin pensaan rapisevan. Korvani nousivat äkkiä pystyyn. Olivatko he siellä? Harmistuksekseni huomasin sen olevan vain hiiri. En jaksanut edes napata sitä. Tassutin lähemmäs nummia, joiden läpi täytyi kulkea klaaneihin. Yhtäkkiä huomasin mustan hännän vilahduksen puiden välistä. Nummien päällä käveli iso kissajoukko. 'Eihän tuossa ole kolme kissaa! Ainakin kuusi!' mietin hämmästyneenä. Yritin erottaa heitä. Ulvahdin. "Black! Salamanteri!" huudahdin. He eivät kuulleet. Kissajoukko jatkoi matkaansa yli nummien. Huomasin Salamanterin vilkaisevan taakseen. Huidoin käpälilläni. Yhtäkkiä näin heidän katsovan minuun. "Heippa, isä!" kuulin Salamanterin kovan ulvahduksen. Sitten joukko katosi piikkihernepensaiden uumeniin. Tassutin murheen murtamana takaisin leiriin. Salamanteri ja Black olivat lähteneet, kenties lopullisesti. 'Toivottavasti he saapuvat takaisin...mieluiten kunnossa.' mietin surullisesti. Onneksi tiesin, että niillä klaaneillakin oli parantaja. 'Jos he edes huolivat poikiani mukaan..' ajattelin. Heillä ei ollut erityistä kokemusta taisteluista, sillä he eivät koskaan olleet taistelussa oikeasti. Kumpa he saapuisivat hengissä takaisin.

Valo ja Sammakko alkoivat vähitellen tehdä loppuaan ja juuri silloin kaksijalka tuli avaamaan kaksijalanpesän liikkuvan seinän. Tämä huuteli ilmeisesti minulle ja Lunalle, että oli aika tulla sisälle. Valo ja Sammakko lähtivät äkkiä paikalta ja huusin vielä hyvästit heidän peräänsä ennen kuin käännyin ja lähdin taas sisälle. Luna tuli hyväntuullisena vierelleni ja tassutti kanssani sisälle.
“Toivottavasti tapaamme heidät taas”, naaras naukaisi.
“Niin, toivottavasti.”

Teroitin kynsiäni uudessa kynsien uudessa raapimapuussa, jonka kaksijalat olivat minulle ja Lunalle hankkineet. He olivat vain joku päivä raahanneet sen sisälle ja olivat tehneet selväksi, että se oli kynsien teroitusta varten. Muistelin miten kaksijalat olivat näyttäneet minulle miten raapimapuuta käytettiin siten, että ne olivat itse raapineet sitä ja pitänyt minua silmällä. Ne olivat näyttäneet hyvin huvittavilta. Kuulin hentoisia askelia takaani ja käänsin hymyillen päätäni.
“Hei Luna!” tervehdin naarasta hymyillen leveästi. “Mitä sinä pidät tästä uudesta raapimapuusta, jonka kaksijalat meille hankkivat?”
“Se on ihan kiva. Siinä on ihan mukavaa nukkua”, naaras totesi katsellen raapimapuuta arvioiden. Nyökkäytin päätäni ja loikkasin ylempänä raapimapuussa olevalle pehmustetulle tasanteelle.
“Onpa tämä pehmeä!” huusin ihmeissäni. Luna kehräsi huvittuneena ja loikkasi sitten itsekin tasanteelle viereeni. Kehräsin ja sukaisin ystäväni turkkia. Hän pukkasi minua ystävällisesti päällään ja meni sitten makuulle. Minäkin menin makuulle ja laitoin pääni tasanteen reunalle. Hitaasti suljin silmäni ja vaivuin uneen.

Kuuntelin, miten kaksijalanpennut leikkivät liikkuvan seinän toisella puolella. Olin istunut jo vaikka kuinka kauan liikkuvan seinän toisella puolella naukumassa ja raapimassa sitä, mutta kaksijalanpennut eivät vain tulleet avaamaan minulle kulkutietä. Halusin juuri nyt huomiota enemmän kuin mitään. Aikuiset kaksijalat olivat kadonneet jonnekkin ja Luna nukkui ja nyt halusin paijauksia.
“Päästäkää minut sinne!” kiljuin oven takana ja saavin liikkuvan seinän kulmaa vihaisena. Huuto huoneessa kasvoi kasvamistaan enkä olettanut kaksijalanpentujen siis kuulevan minua. Käännähdin siis ympäri ja lähdin tallustelemaan alas.
“Miksi he eivät voi vain olla hieman hiljempaa, kuulla minua ja tulla leikkimään kanssani”, valitin itsekseni. Alas päästessäni loikkasin tasanteelle, jossa leluja säilytettiin. Harkitsin itsekseni leikkimistä, mutta se oli huomattavasti tylsempää. Siitä huolimatta lopulta otin sieltä pienen pallon jota lähdin sitten pyörittelemään pitkin paikkoja.

Kun Luna ja Laku - ei niin yllättäen - mankuivat päästä heidän mukaansa, Valo pelkäsi jo tovin, että hänen isänsä saattaisikin pitää sitä hyvänä ajatuksena ja ottaisi pentukaksikon heidän seurueeseensa. Onneksi Sammakolla oli kuitenkin järki päässä ja tämä toppuutteli innostuneita pentuja. Valo kätki helpotuksensa.
"Me kyllä Lunan kanssa etsimme teidät joku päivä. Me lähdemme omalle seikkailulle ja etsimme teidät siinä samassa", Laku julisti silmät loistaen, ja Luna hänen vierellään nyökytteli päätään innokkaasti.
*Siitä vain*, Valo ajatteli itsekseen ja huvittui kuvitellessaan edessään seisovat karvapallot tarpomaan keskenään korvessa. Kaksikosta riitti hädin tuskin suupalaksi millekään pedolle.
"Odotamme sitä päivää", Sammakko kehräsi ja vilkaisi Valoa silmät tuikkien. Valon viikset väpättivät, mutta hän ei sanonut mitään. "Oli oikein mukava tavata teidät, Laku ja Luna. Pitäkää huoli itsestänne."
"Kuin myös!" Luna hihkaisi ja pörhisteli karvojaan. "Odottakaa vain, pian me tulemme teidän peräänne!"
"Niin!" Laku myötäili.
Valo oli varma, että muutaman kuun sisällä pennut olisivat jo unohtaneet heidät. Ajan myötä he oppisivat arvostamaan vakaata ja turvallista elämäänsä kaksijalkojensa kanssa, eivätkä enää edes haaveilisi erakoiksi ryhtymisestä.
Siinä paha missä mainitaan: Kaksijalkojen pesän puinen seinä avautui ja sen sisältä ulos astui kaksijalka, joka vilkuili ympärilleen kuin jotakin etsien ja piti mölisevää ääntä. Valo jännittyi, ja hän katsahti Sammakkoon, jonka olemus sen sijaan ei ollut muuttunut kaksijalan nähtyään. Oranssi kolli tarkkaili litteänaamaista otusta rauhallisesti, kunnes käännähti ympäri kannoillaan ja kutsui Valon mukaansa rennolla hännänheilautuksella.
Laku ja Luna huusivat vielä jotakin heidän peräänsä kun he lähtivät hölkkäämään kauemmaksi kaksijalan pesästä, mutta Valo oli liian keskittynyt pistämään käpälää toisen eteen, ettei saanut selvää sanoista. Hän oli vain kiitollinen siitä, että he viimein pääsivät lähtemään.
Sammakko johdatti heidät läheisen pensasaidan alle, jonka jälkeen tuli lisää kaksijalkojen pesiä. Valo ryömi oksien alle isänsä perässä ja tunsi olonsa turvalliseksi vehreiden lehtien tarjotessa suojan ulkopuolisten katseilta. Vaikka jostain kaukaa kuuluikin koiran haukku ja hirviön murinaa, hänellä ei ollut mitään hätää täällä Sammakon kanssa. Itse asiassa pensaan alla oli niin mukavaa, että hänen puolestaan he olisivat voineet jäädä siihen vaikka koko loppuelämäkseen eivätkä ikinä poistua sieltä.
"Levätään tässä hetki", Sammakko sanoi tarkistettuaan nopeasti lähiympäristön vaarojen varalta. Tämä tuli Valon viereen ja ryhtyi pesemään hänen turkkiaan pitkin, rauhallisin kielenvedoin. Valon kurkussa hyrisi tyytyväinen kehräys ja hän vaipui vähitellen uneen, aivan kuten silloin kun hän oli ollut vielä pentu ja Sammakko oli pessyt häntä, kunnes hän oli nukahtanut.

Olimme päässeet eloklaanilaisten leiriin asti. Katsahdin Blackiin iloisena. Olimme matkanneet tänne asti taistelemaan sodassa! En voinut olla hillitsemättä innostustani. Hengähdin niin innostuneesti, että henkäisy kaikui varmasti koko maailmalle! Istuin kuintenkin Mesitähden - eloklaanilaispäällikön - edessä rauhallisen näköisenä vaikka sisimmissäni pompin innosta. Tylsä erakon elämä oli jäänyt taakse ja nyt sain nauttia elämästä täällä!
“Kiitos, kun olette tulleet auttamaan Eloklaania. Voitte mennä nyt lepäämään tuonne”, Mesitähti naukui ja osoitti hännällään kohtaa, jossa oli pari ilmeisesti soturia ja soturitarta ottamassa torkkuja.
“Selvä!” naukaisin turhankin innokkaasti. Mesitähden ilme oli hyväntahtoinen, kun tuo antoi muidenkin kissojen mennä. Vain Tähtimötaivas jäi hänen luokseen. Tähtimötaivas oli kertonut olevansa Mesitähden tytär! Miten siistiä! Tassutin innokkaana kohti kohtaa, jonka Mesitähti oli meille vinkannut. Black tassutti perässäni.
“Tiedätkö sinä miten klaanissa toimitaan?” kysyin hymyillen.
“Tiedän minä Kuolonklaanin tavat mutta Eloklaanissa toimitaan ilmeisesti hieman erilailla”, Black naukui rauhallisemmin kuin minä. Otin veljestäni mallia ja rentouduin hiukan. Lapani olivat olleet innostuksesta jännittyneet ja nyt niihin särki epämukavasti.
“Mennään lepäämään”, sanoin.

Käydessäni maaten vasta huomasin kuinka uupunut oikeasti olin. Laskin pääni käpälieni varaan ja suljin silmäni. Uni vei minut hetkessä mukaansa muille maille

Seisoin umpihangessa. Valkoinen ympäristö tuntui ihan eriltä kuin tuttu hiirenkorva, joka oli lämittänyt ilman ympärillämme. Hengitykseni haihtui huuruna ilmaan. Kuulin lumen narskunnan, kun toinen kissa lähestyi takaatani. En hätääntynyt ollenkaan vaan tuijotin vain eteenpäin. Lunta tuprutti taivaalta oikein kunnolla. Pian takaani astellut kissa oli päässyt vierelleni asti. Turkkimme koskettivat toisiaan ja loivat lämpimän yhteyden. Kun käänsin katseeni vierelleni astelleeseen kissaan, huomasin sen olevan Jupiter. Hänenkin hengityksensä kaikkosi huuruna ilmaan sen päästessä kosketuksiin ilman kanssa. Kehräys kumpusi hänen kurkustaan.
“Tuota minulle kunnia, Salamanteri”, kuulin isän hyvästelysanat uudelleen.

Avasin silmäni äkisti. Tajusin, että Jupiter ja luminen maisema olivat olleet vain mielikuvitukseni tuotetta. Vain unta. Huokaisin. Jupiterin jättäminen oli ollut yksi vaikeimmista hetkistä elämässäni mutta tämä päätös oli ollut se oikea. Tiesin sen nyt, kun makasin tässä eloklaanilaissotureiden lähellä. Tietoisena kaikesta mitä tulisin kokemaan mutta toisaalta taas… en tiennyt mitään.

Valo kertoi meille lyhyen tarinan siitä miten hän oli joutunut ketun jahtaamaksi ja loukannut tassunsa. Hän oli törmännyt johonkuhun Aave nimiseen kissaan ja tämä oli auttanut häntä. Minua asia innosti entistäkin enemmän.
“Voimme siis saada ystäviä seikkailuilla? Sehän on aivan mahtavaa!”
“Voitteko ottaa meidät mukaanne?” Luna vierelläni pyysi yhtäkkiä. Käänsin katseeni valkoiseen naaraaseen ja innostuin.
“Joo! Ottakaa meidät mukaanne!”
Sammakko naurahti hieman.
“Emme voi ottaa teitä mukamme. Teidän kotinne on täällä ja meidän on kaikkialla”, kolli naukui. Tympeänä katsoin kahta vanhempaa kissaa.
“Voitteko edes jäädä tänne? Olisi mukavaa saada välillä muitakin leikkikavereita kuin Luna”, totesin. Naaras vilkaisi minuun merkitsevästi ja kohautin vain lapojani. Sammakko pudisteli taas päätään. Luna huiskaisi häntäänsä.
“Miksette voi jäädä?”
“Meidän täytyy jatkaa matkaamme. Ehkä me vielä joku päivä kohtaamme uudelleen, mutta tämän kerran teidemme täytyy erota”, Sammakko selitteli. Valo alkoi näyttää hieman hermostuneelta isänsä vierellä. Uskoin kollin jo odottavan heidän jatkavan matkaansa kohti äärettömiä seikkailuja.
“Me kyllä Lunan kanssa etsimme teidät joku päivä. Me lähdemme omalle seikkailullemme ja etsimme teidät siinä samassa”, julistin. Luna vieressäni nyökytteli päätään innoissaan häntäänsä huiskien.

//valo?

Laku: 24kp!

Valo: 38kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Black: 21kp! - Soturi-ikäisen pisteet kasassa!

Kalle: 6kp -

Salamanteri: 8kp -

Jupiter: 10kp -

Hämmennyin kun Salamanteri asteli sisään joku toinen kissa mukanaan. "Hei, Salamanteri. Kukas sinä olet?" kysyin yllättyneenä kissan vierailusta. Hän ei haissut samanlaiselle kuin me. 'Onko hän kotikisu? Vai klaanikissa?' mietin. Salamanterin isänä tiesin kyllä, että hän ystävystyi nopeasti. Toinen kissa vain murahti eikä vastannut mitään. "Hän on Tähtimötaivas. Hän tuli pyytämään apua jonkun klaanin pelastamiseksi." Salamanteri selitti tohkeissaan. Katselin heitä. "Johtuuko tämä siitä sodasta, josta Black kertoi?" tiedustelin. Salamanteri nyökytteli. Vilkaisin puun suulle. Black oli tassuttanut esiin kuullessaan äänen. Hän haukotteli. "Hei...mitäs täällä tapahtuu?" hän kysyi.
"Salamanteri tuli tänne klaanikissa mukanaan. He tarvitsevat apua." selitin niin hyvin kuin osasin. 'Vaikka aika lyhyesti.' mietin, koska en tiennyt enempää. Pian Tähtimötaivaaksi kutsuttu kissa alkoi puhumaan. "Etkös sinä ole Kuolonklaanin kissa?" hän kysyi Blackilta epäilevästi. Käännähdin kohti Blackia. Tähtimötaivaan äänensävy oli vihainen. Jos hän hyökkäisi, tappelisin. "Olin minä ennen. Mutta en enää. Karkasin sieltä. Kuolonklaani on hirveä paikka! Autan teitä tappelemaan...mutta jos joku tulee mukaani." Black lausahti yllättäen. 'Ei...ei hän voi lähteä! Mitä jos hän kuolee? Mitä jos Salamanteri kuolee? Mitä minä sitten teen?' mietin kauhuissani. Tiesin että Kuolonklaani olisi hyvin vaarallinen klaani. Poikani eivät selviäisi turvassa! 'Ja kaikista pahinta...he joutuvat tappelemaan emoaan ja sisariaan vastaan.' mietin tuskissani. Halusin estää heidän menemisensä, mutta he olivat jo täysikasvuisia ja valmiina päättämään omista asioistaan. "Black...Salamanteri..ette voi mennä! Entä jos kuolette? Miettikää sitä...joudutte taistelemaan emoanne ja sisarianne vastaan." sanoin surullisesti. Toivoin etteivät he lähtisi. "Ymmärrän. Mutta me olemme valmiita." Black ja Salamanteri sanoivat lujasti. Nyökkäsin hiljaa. Ruumiini läpi kulki ylpeyden värähdys. 'He asettavat oman henkensä hirveään vaaraan tuntemattoman klaanin tähden..' ajattelin osin pelokkaana ja osin ylpeänä. "Olkaa vielä sentään tämä yö...tämä yö luonani." anelin. Salamanteri nyökkäsi. Yhtäkkiä huomasin klaanikissan seisovan yhä tuima ilme naamallaan. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa täysin! "Anteeksi. Saat jäädä luoksemme täksi yöksi. Mene tuohon pesään." sanoin ja osoitin hännälläni kohti piikkihernepesää. Klaanikissa käveli pesään ja vilkaisi vielä peräänsä ärtyneesti. 'Nukun tämän, kenties viimeisen yön heidän kanssaan.' mietin surullisesti. En halunnut tämän olevan viimeinen yö. Viimeinen hetki, jolloin saisin nukkua heidän pehmeiden turkkiensa seassa. Laahustin pesään muiden perässä. Black tassutti omalle lehtivuoteelleen, ja Salamanteri omalleen. "Nuku sinä tuossa." Salamanteri naukaisi. Nyökkäsin ja asetuin painaumaan joka oli täynnä lehtiä. Puun sisällä tuoksui kaarna ja mädäntyneet lehdet. Kietaisin häntäni kummankin poikani pään ympäri. Nukahdin pelokkaana tulevasta. Kun heräsin, Salamanteri ja Black olivat jo nousseet. Hyppäsin ulos pesästä. 'Eiväthän he vielä lähteneet?' mietin ja toivoin, että he olisivat vielä leirissä. Kuulin piikkihernepesästä puhetta. Sydämeni hypähti helpotuksesta. Pian he tassuttivat ulos pesästä. Pysäytin Tähtimötaivaan hännälläni. "Lupaa minulle, klaanikissa, että pidät heistä huolta. Jos he kuolevat, tule ilmoittamaan minulle. Heti." käskin tiukasti. Hän ei vastannut, mutta hänen silmiensä pilkahduksesta tiesin, että hän varmasti tekisi niin. Salamanteri pinkaisi luokseni jättämään viimeiset hyvästit. Hieroin kuonoani hänen lapaansa vasten. "Tuota minulle kunnia, Salamanteri." kuiskasin hänelle. Hetken päästä myös Black tassutti luokseni ja kehräsi. "Hyvästi, isä..." hän kuiskasi. Pian kissajoukko lähti matkaan. Se oli ehkä elämäni surullisin, surkein hetki.
//Mantru, Tähtimö, Black?\\

Huokaisin. Minusta ei ollut ennen tuntunut näin… tyhjältä. Tuntui kuin olisin tutkinut joka kolkan metsässä ja olisi aika siirtyä eteenpäin uusiin seikkailuihin koska vanha tylsä kaavojen mukaan eläminen kyllästytti hirveästi. Istuin puunoksalla ja pitkä häntäni heilui allani osuen välillä puun karheaan runkoon. Hiirenkorva oli laskeutunut vihdoin keskuuteemme ja pienet silmut olivat vaihtuneet lehdiksi. Yhtäkkiä haistoin tuntemattoman kissan hajun ja astini valpastuivat. Häntäni jännittyi ja korvani nousivat pystyyn. Katseeni kohdistui mustaan kissaan, joka hiipi allani pusikossa. Hoksasin kissan vaanivan hiirtä, joka oli suoraan alapuolellani. Tein nopean valinnan ja keikahdin hallitusti alas oksalta kynnet edellä kohti hiirtä. Käpäläni läsähtivät nätisti maahan ja edessäni seisomaan noussut naaras edessäni näytti hieman vihaiselta.
“En halua ottaa saalistasi vaikka se käytännössä onkin minun”, naukaisin. Katkaisin hiireltä niskat ja ojensin sen sitten nyreälle kissalle.
“Kuka sinä olet?” kysyin sovittelevasti.
“Olen Tähtimötaivas vaikka mitä se sinulle kuuluu”, Tähtimötaivas naukui.
“Aika hassu nimi. Minä olen Salamanteri. Hauska tavata, Tähtimötaivas”, sanoin ja mittailin hyvin pienikokoista naarasta päästä kynsiin.
“Millä asialla olet metsässä? Nimesi kuulostaa aika klaanimaiselta”, sanoin. Mitä, jos naaras olikin emon klaanitoveri?
“Tulen Eloklaanista ja olemme hakemassa tukijoukkoja itsellemme, sillä Kuolonklaani ajoi meidät leiristämme parisen kuuta sitten ja epäilemme,että on tulossa suurempi taistelu”, Tähtimötaivas kertoi. Hänen ilmeestään ei voinut lukea mitään mutta nämä kissat - jotka Eloklaaniksi itseään kutsuivat - tarvitsivat selvästi apua.
“Ketä tarkkaan ottaen haette avuksenne?” kysyin, sillä jos voisin auttaa heitä auttaisin mielelläni. Vaikka emo olikin Kuolonklaanissa tarkoittiko se, että minun tarvitsisi olla heidän puolellaan?
“Meillä on nyt mukana pari kissaa kaksijalkalasta mutta lisäapu olisi kylläkin tarpeen”, naaras sanoi ja nyökyttelin.
“Voin tulla mukaanne, jos se auttaa”, sanoin. Haluaisivatkohan Black ja Jupiter tulla myös?
“Minun isäni ja veljeni asuvat myös tässä lähistöllä, haluaisitko tulla kysymään heitä mukaan?” kysyin ja katsahdin taakseni. Meidän leirimme oli niillä suunnilla.
“Olet suureksi avuksi Eloklaanille”, Tähtimötaivas sanoi ilmeettömänä. Hän vaikutti enemmänkin ärsyyntyneelle kuin kiitolliselle. Käännyin ympäri ja johdattaakseni naaraan leiriimme. Kiihdytin vauhtini juoksuun. Pian olimme leirillä ja jarrutin käpälät liukuen lumen alta paljastuneilla lehdillä.
“Tässä on meidän leirimme vien sinut nyt sisään”, sanoin ja tungin sisään pieneen leiriin. Tähtimötaivas seurasi minua luottavaisesti. Huomasin Blackin pesän lähellä.
“Black! Missä Jupiter on?” huusin veljelleni.
“Olen täällä Salamanteri”, Jupiter naukui ja pisti päänsä pesästä.
“Toin vieraan. Hänellä on meille asiaa”, sanoin innokkaasti.
//Black, Jupi, Tähtis?

Kuunnellessaan pentujen selittävän innoissaan suunnitelmistaan lähteä suurelle seikkailulle Valo ei voinut olla pohtimatta, olisiko Sammakko toivonut hänen olevan enemmän näiden kahden kaltainen. Hänen isänsä oli aina saanut olla raahaamassa poikaansa paikasta toiseen, vaikka Valo olisi paljon mieluummin asettunut yhteen paikkaan asumaan ja elänyt siellä elämänsä onnellisena loppuun asti. Seikkailuntäyteinen elämä oli vaarallinen ja turvaton, eikä Sammakko jostain syystä tuntunut haluavan tajuta sitä. Mitä hauskaa oli elää jatkuvasti viiksikarvan varassa?
"Valolla onkin juuri sopivan jännittävä tarina teille kerrottavana parin kuun takaa", Sammakon vihreät silmät tuikkivat, kun hän kääntyi katsomaan vieressään karvojaan silottelevaa Valoa. Valo katsahti häneen takaisin hieman näreissään - Sammakko tarkoitti arvatenkin sitä "seikkailua", jossa hän oli melkein joutunut ketun ateriaksi ja tutustunut outoon Aave-erakkoon. Vaikka hän muisteli suurisilmäistä kollia lämmöllä - toki silti hieman oudoksuen -, olisi hän mieluusti antanut tapahtuneen vaipua unholaan.
Pentujen odotuksesta säihkyvät silmät kääntyivät samaan aikaan kohti Valoa, ja hän tiesi, etteivät he pääsisi jatkamaan matkaa, ennen kuin hän olisi kertonut pennuille tarinan.
"No hyvä on", hän murahti lopulta, istuutui ja taittoi häntänsä käpälilleen. Laku ja Luna painautuivat toisiaan vasten innokkaan näköisinä. "Pari kuuta takaperin olin metsässä saalistamassa. Olin lähtenyt matkaan ilman Sammakkoa. Onnistuin saamaan kiinni oikein mehevän oravan, kun sitten yhtäkkiä lähistöltä alkoi kuulua murinaa. Valtava kettu ilmestyi kuin tyhjästä ja lähti perääni! Juoksin minkä jaloistani pääsin, mutta lunta oli liikaa ja se hidasti kulkuani. Minun oli jätettävä saalistamani orava, jonka kettu lopulta vei mukanaan. Pimeässä juoksin vahingossa pahki juureen ja nyrjäytin jalkani. En pystynyt kävelemään, ja pelkäsin jo loppunu koittaneen. Silloin eräs mysteerinen kissa saapui luokseni. Hänen nimensä oli Aave. Hän auttoi minut pesäänsä ja piti minusta huolta seuraavan kolmen päivän ajan, kunnes jalkani oli taas kävelykunnossa. Pääsin takaisin kotiin isäni luokse, ja minun ja Aaveen tiet erkanivat. Sen pituinen se." Loppua kohden Valo oli kiristänyt tahtia nopeuttaakseen tarinankerrontaa, mutta se ei näyttänyt haitanneen Lunaa ja Lakua. Pennut olivat pysyneet kerronnan pauloissa alusta loppuun asti.
"Tapahtuiko tuo oikeasti?" Laku henkäisi.
Valo nyökkäsi. "Tapahtui", hän vahvisti.
"Olin todella huolissani Valosta, kun hänestä ei kuulunut moneen päivään", Sammakko lisäsi väliin ja laski häntänsä Valon selälle. "Saamme kiittää Aavetta siitä, että hän on yhä luonamme."
Valo vaihtoi painoa tassulta toiselle hieman vaivaantuneena. Hän toivoi näkevänsä Aaveen vielä joskus uudestaan voidakseen hyvittää tämän antaman avun.

//Laku?

Söimme yhdessä Salamanterin löytämän saaliin. Oli hyvä, että hän kävi välillä itsekin saalistamassa saalista, vaikkakin varalle. Olin saanut kuulla häneltä että se oli hieno tapa piilottaa ruokaa. 'Ja hän on aivan oikeassa! Höynäytämme Jupiteria oikein paljon sen avulla.' mietin huvittuneena. Oli kiva tehdä Jupiterille pieniä piloja. Vaikka, Salamanteri oli tunnustanut jo pikku salaisuutemme hänelle. Jupiter katseli meitä. "No, mitä olette tehneet? Minä ainakin..kävin katsomassa hautaa." hän myönsi. Hämmennyin hieman, että hän oli käynyt sen kissan haudalla. 'Luulin että häntä ei kiinnosta pätkän vertaa!' mietin hämmentyneenä. Ehkäpä isäni olikin herkkä, tunteiden vallassa kulkeva kissa? Salamanteri söi lopun oravastaan. "No, mitäs tässä. Olen vain nukkunut ja saalistanut." hän huokaisi raukeasti. "Niin minäkin." vastasin naurahtaen. Jupiter naurahti iloisena. Yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui kylmäksi, oudon kalpeaksi. "Mitä nyt?" kuiskasin hiljaa. "Ette tunne minua kunnolla.." hän kuiskasi syvällä äänellä. Vilkaisin Salamanteriin osittain huolestuneena ja osittain pelästyneenä. Jupiterin keltaiset silmät loistivat kuin pienet tähdet. Hän hiipi luoksemme silmät hehkuen valoa. Aloin vähitellen joutua pelon valtaan. Mikä isälle oli tullut? Miksi hän käyttäytyi noin? 'Ihan kuin joku voima olisi ottanut hänet valtaansa..' ajattelin pelokkaana. "Ei käy, ei sovi..." Salamanteri sanoi kiivaasti. Minua pelotti yhä enemmän. Jupiter tassutti yhä lähemmäs meitä. "Mitä teet? Lopeta jo, jos tämä on vain pilaa!" kivahdin. Jupiter loikkasi käpälät pystyssä ja osui minuun. Huomasin, että hänen kyntensä olivat piilossa ja hänen kasvoissaan näkyi pieni voitonriemu. "Huijasit, isä! Ei noin kuulu leikkiä salavaanijaa!" Salamanteri huudahti. Hämmennyin yhä enemmän. Oliko kyse ollut vain leikistä? "Mitä? Salamanteri, oliko tämä vain leikkiä?" kysyin. Salamanteri räjähti nauramaan. "Leikkiä vain! Olisit nähnyt ilmeesi! Olit ihan peloissasi. Olemme suunnitelleet tämän koko jutun alusta asti!" hän nauroi. Aloin vähitellen itsekin tajuta, mistä oli kyse. Se oli ollut pelkkä pila! Muistin nähneeni Salamanterin ja isän suunnittelemassa jotain. "Jupiter! Senkin hiirenaivo, miksi sinä kehtasit huijata minua? Onpas tosi reilua!" älähdin muka suuttuneena. "Nämä ovat tosiaan erikoisalaani. Huijaukset." hän myhäili ja sai Salamanterin nauramaan yhä kovemmin. 'Jos lähellä on riistaa, ne varmasti häipyvät kaksijalkalaan asti!' mietin huvittuneena. Pian saimme itsemme kuitenkin koottua ja lähdimme käymään kaikki yhdessä metsässä. Tassutin piikkihernetiheikön vierestä. Päätimme kääntyä isoilta tammilta kohti kaksijalkalaa. Siellä emme olleet koskaan käyneet. "Isä, onko muka totta, että isoissa kaksijalkaloissa asuu hevosia? Oletko sinä koskaan nähnyt hevospaikkaa?" kysyin. Jupiter nyökkäsi. "Joissakin isoissa kaksijalkaloissa voi asua hevosia. Voivat ne olla pienempiäkin, tai sitten ei ole kaksijalkalaa ollenkaan. Hevoset asuvat hevospaikassa. Yhden sellaisen olen nähnyt, mutta se on kaukana, kaukana täältä." hän selitti. Nyökkäsin. Puista tipahteli sadepisaroita päähäni. "Mikä sitten kaksijalkala on? Onko se paikka, jossa kaksijalat asuvat? Huh, ne ovat varmasti pelottavia!" Salamanteri henkäisi. En ollut ikinä nähnyt kaksijalkaa, mutta olin kuullut niistä tarinoita. Kuulemma ne olivat kahdella jalalla käveleviä otuksia, jotka nappasivat kissoja vangikseen. 'Ja jos niin käy, joutuu jäämään kotikisuksi!' mietin inhoavasti. Vihasin kotikisuelämää. "Entä jos kaksijalka saa meidät kiinni? Joudummeko me sitten kotikisuiksi?" kysyin.
"Ei tosiaankaan! Isä on uhmannut kaksijalkoja tosi monta kertaa, eikä ole jäänyt kertaakaan kiinni! Eikä hän anna sen tapahtua. Ethän isä?" Salamanteri kertoi. Jupiter näytti hieman kiusaantuneelta. "No..on sitä pari kertaa tullut uhmattua.." hän myönsi. Naurahdin mielessäni. Oli hauska seurata pienen perheemme elämää. Minua silti yhä suretti se, että olin lähtenyt klaanista. 'Emo on varmasti minulle vihainen, kun lähdin. On minulle oikein, etteivät he surisi minua.' mietin surullisesti. Kuolonklaaniin olivat jääneet lähes koko perheeni. Emo Höyhenhalla, siskot Untuvatassu ja Hahtuvatassu, elleivät he olleet jo saaneet soturinimiään. 'Mitkäköhän soturinimet heille tulevat? Ehkäpä Hahtuvatassulle Hahtuvasiipi? Tai Untuvatassulle Untuvasydän? Entä Hahtuvaliekki ja Untuvatuuli?' pohdin itsekseni. "Mitä mietiskelet?" minut herätti Salamanterin kysymys. "Siskojen soturinimiä." sanoin.
//Jupiter?\\

Kissat esittäytyivät erakoiksi nimeltään Sammakko ja Valo. Kollit yrittivät selittää meille, että he eivät varsinaisesti asuneet missään vaan nukkuivat siellä mihin sattuivat jäämään.
Silmäni suurenivat tiedon tulviessa korvistani sisään.
“Entä jos kimppuunne hyökätään tai haavoitutte, kuka teitä silloin auttaa?” kysyin varovasti.
“Niin tai jos toinen katoaa? Silloinhan teillä ei ole paikkaa mistä tietäisi löytävänsä toisen aina! Ja miten te saatte ruokanne, jos olette loukkaantuneita. Teillä ei ole kotiväkeä saalistamassa teille ruokaa ja laittamassa sitä ruokakulholle”, Luna naukui. Nyökytin päätäni hyväksyvästi naaraan sanoille. Sammakon viikset hieman väpättivät tämän ilmeisesti miettiessä, mitä hän vastaisi meille.
“Me pidämme huolta itsestämme ja toisistamme. Jos toinen on pulassa, toinen auttaa. Ja jos eksymme toisistamme, jäämme odottamaan paikkaan, josta tiedämme meidät löytävän”, Sammakko vastasi
“Te olette varmasti tosi kokeneita! Voitteko kertoa meille joistakin teidän seikkailusta!” pyysin häntääni innoissani ilmassa viskellen. Lunakin näytti innostuneen ajatuksesta.
“Joo! Kertokaa meille jostain suuresta seikkailusta! Minäkin haluan seikkailla.” naaras kääntyi katsomaan minua. “Laku lupaa minulle, että me joskus lähdemme seikkailuun kahdestaan. Siitä tulisi suuri ja mahtava seikkailu”, naaras julisti. Kehräsin ja yhdyin julistukseen. “Yhdessä löytäisimme uusia alueita ja uusia kissoja ja kaiken päätteeksi palaisimme yhdessä kotiin.” Käännyin taas katsomaan Sammakkoa ja Valoa.
“Voitteko olla kilttejä ja kertoa tarinaa”, pyysin silmät suurina.

//Valo?

“Katso! Tuolla on joitain kissoja!”
Valon niskakarvat pörhistyivät valkoisen pennun lähtiessä juoksemaan häntä kohti häntä innokkaasti pystyssä. Toinen pentu loikki toverinsa perään, ja pakokauhu läikähti Valon sisällä. Hänen katseensa kimpoili pennuista sulkeutuneeseen pesän seinään, mutta onneksi yksikään kaksijalka ei näyttänyt olevan aikeissa seurata kotikisuja pihalle.
“Hei! Minä olen Luna! Keitä te olette? Tuoksutte ihan hassulta!” Valo katsahti turhautuneena luokseen ehtineeseen naaraspentuun, joka kierteli hänen ympärillään ja katsoi häntä silmät ammollaan. “Oletteko te kotikisuja? Missä teidän pantanne ovat?”
“Minun nimeni on Laku”, mustavalkoinen pentu esittäytyi Lunan edelleen jatkaessa kysymyksillä tykittämistä, ja Valon pää alkoi mennä jo ihan pyörälle.
“Me olemme erakoita.” Sammakko tallusti rennosti paikalle ja räpäytti ystävällisesti silmiään kahdelle pennulle, joiden huomio oli kääntynyt nyt tähän. “Minä olen Sammakko, ja tämä tässä on poikani Valo.”
Luna vilkaisi Valoon. “Eikö hän osaa puhua?” pentu ihmetteli. Valon nahkaa pisteli ärtymyksestä.
“Osaan minä puhua”, hän sanoi terävämmin kuin oli aikonut.
Sammakko katsahti häneen merkitsevästi, ja hän sulki suunsa ja puri hampaansa yhteen estääkseen itseään möläyttämästä mitään tökeröä. Pennuista Valolla oli hyvin vähän jos ollenkaan kokemusta, eikä hän oikein tiennyt, miten näiden seurassa olisi kuulunut käyttäytyä. Tavallisesti hän olisi käskenyt muukalaisia läksimään matkoihinsa, mutta tämän ikäiset eivät vielä tajunneet hölkäsen pöläystä reviireistä tai toisen rajojen kunnioittamisesta.
“Missä te asutte?” Laku kallisti päätään.
“Vähän siellä sun täällä”, Sammakko hymähti hyväntuulisesti, ja vastaus sai selvästikin pennut hämilleen.
"Ai miten niin 'vähän siellä sun täällä'?"
"Eikö teillä ole kotia?"
Valo veti syvään henkeä ja laski mielessään hitaasti kymmeneen, ennen kuin selvensi kaksikolle isänsä puheet: "Isäni tarkoittaa, että me matkailemme paljon ja nukumme aina tilanteen mukaan siellä, missä voimme." Hän ei ollut varma, ymmärsivätkö pennut vieläkään, mitä hän yritti heille kertoa. Nämä karvapallot olivat vielä niin untuva-aivoisia, etteivät tienneet muusta kuin leikkimisestä ja turvallisesta pesästään.

//Laku?

Söin ruokaani, jonka kaksijalka oli minulle juuri antanut. Kuulin askelia takaani. Ne olivat kuitenkin kissan, eikä kaksijalan askelia. Käännyin ympäri huuliani nuoleskellen. Luna asteli pää alhaalla ja kaula pitkällä eteenpäin. Naaras oli kuin haamun nähneenä. Ahmaisin loput muoat nopeasti ja lähdin sitten omalle pedilleni toisessa huoneessa. Olin jostain syystä aivan kuitti. Käperryin pieneksi palloksi ja suljin silmäni.

Nelistin metsässä. Kylmä ilma nenässäni sai minut aivastamaan. Hidastin vauhtiani ja katselin nyt tarkemmin ympärilleni. Tarkalleen ottaen en ollut edes kunnolla varma missä olin. Nyt pysähdyin täysin. Miten olin edes päätynyt tänne? Kääntelin päätäni peloissani ja hämmentyneenä.
“Luna! Kaksijalat! Oletteko te täällä? Kuuletteko te minua?” huutelin metsään, mutta vastauksia ei kuulunut. Minua alkoi huolettaa, joten lähdin suuntaan, josta olin tullutkin. En vieläkään nähnyt mitään minulle tuttua. Kohta takaani kuului suurta jyrinää. Se oli suuri hirviö, suurin hirviö olin koskaan nähnyt. Se lähestyi minua ja sen kiiltävät silmät lähes sokaisivat minut.
“Pysähdy! Jyräät minut kohta!” vikisin minua lähestyvälle hirviölle. Se kuitenkin lähestyi lähestymistään ja pian oli vain viiksenmitan päässä minusta. Sinä hetkenä heräsin. Luna heilutteli minua raivokkaasti.
“Mennään ulos!” naaras valitti. Tasasin hengitystäni, enkä voinut vastata. Naaras näytti hieman kärttyiseltä.
“Olet nukkunut jo ihan liian kauan mennään jo. Nyökkäsin varovasti ja telmin ovelle. Kaksijalka tuli päästämään meidät ulos ja lähdin heti juoksuun. Pian kuitenkin nenääni tunkeutui kumma haju. Näin tuntemattomia kissoja vähän matkan päässä. Ponkaisin pystyyn ja tökkäsin Lunaa hännälläni.
“Katso! Tuolla on joitain kissoja!”
Lunan häntä viuhahti ja naaras juoksi kissoja kohti innoissaan. Lähdin valkoisen naaraan perään itsekin innoissani. Luna aloitti tutustumisen ensin kertomalla nimensä ja sitten antamalla kunnon aallolla kysymyksiä. Minäkin esittelin kysymysten välissä itseni.

//valo

Kalle katsoi epäröiden itseään huomattavasti suurempaa Neposta, joka oli tarjoutunut opettamaan Kallen kunnon kollin tavoille. Jo lyhyessä ajassa vaaleaturkkinen kotikisu oli alkanut luottaa uuteen tuttavuuteensa. Neponen vaikutti kaikin puolin oikein mukavalta ja kiltiltä kissalta, ja myös Kalle tunsi itse olonsa tärkeäksi ja pidetyksi! Hetkessä naamiokuvioinen kolli innostui ja nousi mielissään seisomaan.
"Joo! Se olisi loistavaa!" Kalle riemastui ja alkoi liikahdella malttamattomana paikoillaan. Ei häntä niinkään kiinnostanut naaraiden huomio, mutta hän todellakin halusi saada koirat pelkäämään itseään! Paitsi että Kalle itse pelkäsi koiria kuollakseen, mutta juuri nyt kolli ei innostukseltaan muistanut edes sitä.. Kalle oli unohtanut myös sen, että oli lähtenyt pesästä kertomatta Murulle. Kolli oli niin innoissaan, että unohti sisällä olevan ystävänsä täysin.
"Eiköhän mennä sitten", Neponen sanoi ja viittoi tuuheaa häntäänsä heilauttaen Kallen perässään kohti kaksijalanpesän kulmaa, jonka takaa he pääsisivät pois pihasta kadulle. Neponen kulki ryhdikkäästi, hyvin ylvään näköisesti häntä pystyssä, kun taas Kalle rynnisti innoissaan korvat luimussa täyttä vauhtia toisen ohi. Neposen piti olla tämän retken opas, mutta Kalle oli niin riemuissaan että unohti sen tyystin.
"Hei, mihin sinä-", Neponen ei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun Kalle jo singahti pois pihalta pesän edessä olevalle ukkospolulle. Kallen suusta pääsi innostuksen seurauksena pieni kurrnau-äännähdys hänen nelistäessään hiljaisen ukkospolun yli. Kalle loikkasi pitkään ruohikkoon ukkospolun toisella puolen ja painautui maata vasten. Sitten hän kääntyi nopeasti ympäri, nousi ylös ja katsahti Neposta. Voi miten riemuissaan Kalle olikaan! Hän oli saanut taas kerran uuden, luotettavan ja mitä komeimman ystävän!
Neponen ei ehtinyt tehdä mitään, kun Kalle keinautti takapuoltaan pari kertaa puolelta toiselle ja lähti nelistämään takaisinpäin kohti Neposta, joka ei vielä ollut edes ehtinyt ukkospolulle saakka.
"Mmrraau!" Kalle ärjäisi päästessään Neposen luokse, "minne me menemme ensimmäisenä? Mitä sinä aiot näyttää minulle? Voi miten hurjan jännää tämä on!"

//Neponen?

Tuijotin kissan ruumista liikkumattomana. Kissan elottomat, kauniit silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. Hetken aikaa näytti siltä, että hän olisi elossa. Pieni tuulenvire kuljetti hänen häntäänsä. Hetken päästä kuitenkin liike lakkasi ja kissa jäi makaamaan elottomana maahan. "P-pakko. Haudataan hänet." sanoin surun täyttämällä äänellä. 'Et edes tunne häntä? Miksi olet surullinen?' ääni sisälläni kysyi. Tuijotin kissaa vielä hetken, mutta tunsin kun Salamanteri kosketti minua. "Black? Autatko?" hän kysyi hiljaa. Hätkähdin ja nyökkäsin. Nostimme kissan yhteisvoimin, vaikka hän oli yhtä kevyt kuin lehti. Nostin hänet Salamanterin kaivamaan kuoppaan. 'Hei sitten, ja hyvästi, kuka ikinä oletkin.' ajattelin murheen murtamana. Laitoimme kissan haudan päälle multaa. Tein vielä viimeiset vilkaisuni hautaa kohti. "Tule. Meidän pitää mennä kertomaan isälle." sanoin yrittäen kuulostaa itsevarmalta. Sisimmässäni olin kuitenkin romahtaa maahan. Salamanteri tuli viereeni. Tassutimme hiljaisuuden vallitessa kohti leiriä. 'Kuka hän oli, ja miten hän kuoli? Ehkä kettu tappoi hänet? Ei hän kovin vanhalta ainakaan vaikuttanut...' mietin surullisesti. Päätin olla ajattelemasta kissaa ja hänen kuolemaansa. Pakko minun oli jotain muuta keksiä. Hetken päästä saavuimme yhteiseen leiriimme, joka oli vain saniaispensas jonka vieressä oli puu. Hetken päästä Jupiter asteli puun sisältä.
"Hei vain! Oliko kiva retki? Salamanteri, vaihdoin makuusammalesi." hän tervehti iloisesti. Yhtäkkiä hänen ilmeensä synkistyi. "Miksi noin surulliset ilmeet?" hän kysyi. Vilkaisin vaivihkaa Salamanteriin. Hän näytti jäykältä. "No..tuota..." yritin aloittaa.
"Me näimme kuolleen kissan. Hautasimme sen." Salamanteri sanoi vaimeasti. "Sellainen naaras..kuolleena.." kuiskasin surullisesti. Jupiterin kasvoille nousi ymmärtäväinen, ja samalla surullinen ilme. "Voi ei. Mihin hautasitte hänet?" hän kysyi.
"Tuonne metsän taakse, lähelle isoa kiveä." kerroin. Jupiter nyökkäsi ja vetäisi meidät lähelleen. "Kuulkaas, kun minä olin nuorempi, ja elin emonne kanssa, löysimme kerran kuolleen, ruskean naaraan. Tiedän tuon tunteen. Kun suree ja on pelästynyt jostain, mikä kuolee. Se on raskasta. Mutta keksitte varmasti uusia asioita, mistä olla iloisia." hän lohdutti. Minusta kuitenkin tuntui, että mikään ei saisi minua enää iloiseksi. 'Isä yrittää parhaansa. Hän yrittää ymmärtää tunteitamme. Hänelläkin on ollut varmasti hankala elämä. Ensin leppoisaa elämää emon kanssa, ja sen jälkeen synnytys, kolmen pennun ja kumppanin menettäminen, ja sitten yksi pennuista tulee takaisin.' ajattelin. Olin surullinen. Laahustin puun sisään, minun ja Salamanterin nukkumispaikkaan, ja lyyhistyin lepäämään Salamanteri vierelläni.
//Mantru? Jupi?\\

Hämärässä kolossa Valon aistit täyttyivät Aaveesta ja kohmeisesta maasta. Tilaa oli juuri ja juuri heille molemmille, ja Valo pelkäsi tulevansa hulluksi, jos joutuisi oleilemaan maan alla useamman päivän ajan. Hänellä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kauheasti vaihtoehtoja, sillä hänestä ei ollut puolustautumaan ulkona vaanivilta vaaroilta nyrjähtäneellä käpälällä.
"Älä suotta murehdi - me tuomme sinulle vettä ja ruokaa ja pidämme sinulle seuraa", Aave vakuutteli innokkaasti, eikä Valo edelleenkään ollut varma, kehen toiseen kolli viittasi puhuessaan monikossa 'meistä'. Tähän mennessä hän ei ollut haistanut kolossa muita kuin Aaveen, eikä hän uskonut, että normaaleissa olosuhteissa pesässä olisi mahtunut asumaan kahta kissaa kokoaikaisesti.
"Kiva", Valon suupielet nykivät alaspäin, kun hän yritti hymyillä väkinäisesti. Hän ei missään nimessä tahtonut loukata tai suututtaa Aavetta, sillä ei tuntenut tätä tarpeeksi hyvin tietääkseen, miten tämä reagoisi moiseen. Ei sitä tiennyt, millainen kahjo kissa todellisuudessa oli.

Toipilaana oleminen olisi voinut olla kamalampaa: Aave piti jatkuvasti huolen siitä, että Valo sai syödäkseen tarpeeksi ja katsoi, että hänellä oli varmasti kaikki mukavasti. Ainoat hiljaiset hetket kolossa olivat silloin, kun pieni kolli oli ulkona etsimässä ruokaa, ja Valo käytti kaikki tilaisuudet torkkumiseen ja voimiensa keräämiseen.
Lopulta kolmantena päivänä, kun Valo päätti kokeilla jalkeille nousemista Aaveen ollessa yhä ulkona, hän yllättyi iloisesti huomatessaan voivansa varata taas normaalisti painoa nyrjähtäneelle tassulleen. Hän olisi voinut livahtaa omille teilleen omituisen kollin poissaollessa, mutta jostain syystä hänen omatuntonsa ei sallinut tehdä niin. Vaikka Aave olikin suoraan sanottuna outolintu ja vähän - itse asiassa aika paljonkin - höpsähtänyt, tämä ei missään nimessä vaikuttanut pahantahtoiselta. Enemmänkin yksinäiseltä.
Joten niinpä Valo päätti odottaa Aaveen paluuta, jotta voisi hyvästellä tämän ja kiittää tätä huolenpidosta. Ilman Aavetta Valolle olisi saattanut käydä köpelösti - itse asiassa hän oli melko varma siitä.
Kilpikonnakuvioisen kollin kömpiessä ulos kolosta hänen eteensä lankesi varjo Aaveen ilmestyessä juuri sopivasti pesälleen. Tummaturkkinen kolli väistyi hämmästyneenä Valon tieltä.
"Eikö jalkaasi enää arista?" hän äimisteli tuijottaessaan suuret, värittömät silmät ammollaan edessään seisovaa Valoa.
"Ei, kiitos sinun", Valo nyökäytti pienesti päätään kollille ja loihti kasvoilleen tällä kertaa aidon, kiitollisuutta ilmentävän hymyn. Hän mietti tarkkaan, miten ilmaisi seuraavan ajatuksensa: "Nyt kun voin taas kävellä, minun on aika palata kotiin. Isäni on varmasti huolesta suunniltaan."
"Oletko varma, että siihen ei enää satu?" Aave luimisti korviaan epäilevästi, vilkuillen toistuvasti suuremman kissan jalkaa. "Ei kannata lähteä, jos sitä särkee vähääkään. Se voi mennä pahemmaksi."
Valo pudisti päätään ja yritti kiertää Aaveen ohi, mutta suurisilmäinen kolli oli vaikea sivuuttaa. "Olen varma. Sitä paitsi se on varmasti tarpeeksi vahva kotimatkaa varten. Ehdin levätä lisää omassa pesässäni", hän vakuutteli.
"Meidän on kuitenki varmasti paras lähteä saattamaan sinut", Aave päätti yhtäkkiä, eikä Valo ollut varma, pitikö ajatuksesta. "Ei sitä koskaan tiedä, jos et satukaan löytämään isääsi, ja sinun on siinä tapauksessa jäätävä meidän luoksemme."
"En usko, että niin tulee käymään, mutta kiitos kuitenkin", Valo hymähti hieman vaivaantuneesti samalla kun lähti tassuttamaan eteenpäin. Aave kiri hänen rinnalleen lyhyillä jaloillaan ja pysyi tiiviisti hänen lähellään, niin lähellä, että hän tunsi kollin turkin vähän väliä koskettavan omaansa.

Vaelleltuaan metsässä hyvän aikaa etsimässä vihjeitä Sammakosta ja heidän kodistaan maisemat alkoivat viimein näyttää tutummilta. Valo tunnisti rungosta kieroon kasvaneen koivun sekä samaisen puun juurella kasvavat karhunvatukkapensaat ja kiihdytti askeliaan. Aave seurasi kompastellen perässä.
Pitkin harppauksin Valo kiersi pensaat ja tuli aukiolle, jonka toisella puolella kasvoi lisää karhunvatukoita. Sammakon tuoksu lehahti saman tien hänen nenäänsä, ja hänen kurkussaan hyrisi riemastunut kehräys.
"Isä!" hän kutsui oranssia kollia sydän pakahtuen kaipuusta. Pensaikossa näkyi liikettä, ja pian oksien alta kurkisti leveä pää, joka vilkuili ympärilleen silmät suurina ja korvat höröllä. Viimein erakon katse osui Valoon, ja tämä säntäsi pensaan alta poikansa luokse häntä pystyssä ja hukutti hänet lempeisiin nuolaisuihin.
"Voi Valo, olin niin huolissani sinusta!" Sammakko kehräsi nuolaisujen välissä. Valo vastasi hänen kehräykseensä ja painoi kuononsa vasten isänsä poskea onnellisena siitä, että oli viimein kotona. Samassa hän muisti Aaveen läsnäolon ja vetäytyi hieman nolostuneena kauemmaksi Sammakon hellyydenosoituksista.
"Nyrjäytin jalkani paetessani ketulta", Valo aloitti, "ja Aave tässä löysi minut ja vei minut pesäänsä. Hän piti minusta huolta kaikki nämä päivät, ja ilman häntä olisin varmasti mennyttä."
Sammakon kiitollisuutta tihkuva katse siirtyi vähän Valon takana seisovaan Aaveeseen, joka puolestaan kyräili oranssiturkkista kollia epäluuloisesti. "Kiitos kun autoit poikaani ja toit hänet kotiin", Sammakko nyökäytti päätään Aaveelle.
Aave heilautti häntäänsä eikä sanonut mitään. Valo vilkaisi mustanharmaata kollia hieman ihmetellen - vielä hetki sitten matkalla tänne tämä oli puhunut puhumasta päästyään mutta nyt erakko oli mennyt aivan hiljaiseksi. Hän ei sitten millään kyennyt ymmärtämään kollin oikukasta ajatuksenjuoksua.
"Kiitos vielä kerran, Aave", Valo tassutti isänsä viereen ja kääntyi katsomaan pienempää kollia. "En tule ikinä unohtamaan apuasi. Jos tarvitset joskus jotakin, tiedät mistä minut löytää." Se oli epäsuora vihjaus Aaveelle lähteä takaisin kotiinsa, sillä Valo pelkäsi, että tämä saattaisi haluta jäädä tänne heidän kanssaan. Hän oli kuitenkin erakolle henkensä velkaa, joten hän ei suotta halunnut olla epäkohtelias vaan yritti hoitaa tilanteen niin hienovaraisesti kuin suinkin pystyi.
Aaven otsa pysyi hetken rypyssä, kunnes se oikeni hänen ilmeensä kirkastuessa kuin valaistuksen kokeneena. "Tiedämme, mistä sinut löytää. Nähkäämme pian, Valo." Kollin sanoissa ei kuulostanut Valon korvaan olevan erityisemmin mitään järkeä, mutta hän päätti kuitenkin leikkiä mukana ja hymyillä ja nyökytellä päätään.
"Nähkäämme pian." Valo katseli Sammakon viereltä, kun Aave käännähti ympäri kannoillaan ja katosi metsään. Hän tunsi Sammakon kummastuneen katseen turkillaan.
"Mistä tuossakin muka oli kyse?" kolli ihmetteli.
Valo huokaisi. "Selitän sinulle kaiken, kunhan olen saanut aamupalaa - ja istua hetken ulkona."

Hiirenkorva oli viimein tullut, mutta Valo ei harmillisesti ollut tutussa kotimetsässä todistamassa sitä. Sammakko oli kuu sitten saanut "loistavan" idean lähteä seikkailulle, ja nyt he taivalsivat jossakin mailla tuntemattomilla. Tai ainakin Valolle nämä maat olivat tuntemattomia, mutta Sammakko vaikutti tietävän, missä he liikkuivat.
He olivat saapuneet pieneen kaksijalkalaan ja tutkivat lähitienoita Sammakon johdolla. Tällä alueella kaksijalkojen pesät sijaitsivat väljemmin toisistaan, ja Valo pani merkille, että niiden reviireitä eivät erottaneet puiset aidat, kuten joissakin kaksijalkaloissa joissa hän oli ehtinyt käymään.
Valon niskakarvat nousivat pystyyn varautuneesti Sammakon viedessä heitä lähemmäksi yhtä pesää. Pesää ympäröivällä alueella oli paljon kaksijalkojen roinaa sekä pieni lampi, jonka näkeminen sai hänen kurkkunsa tuntumaan yhtäkkiä kuivalta. Aurinko oli sulattanut suurimman osan nietoksista, mutta siellä täällä oli kumminkin vielä pieniä kasoja. Tilaisuuden mukaan Valo joi kuitenkin mieluiten vettä sen sijaan että söi lunta.
Sammakon pysähtyessä nuuhkimaan jotakin kaksijalkojen esinettä hän hiippaili itse lammen rantaan. Hänen viiksensä hipaisivat lammen pintaa, ja hän ryhtyi latkimaan vettä janoonsa.
Juuri silloin muutaman ketunmitan päässä olevan kaksijalkojen pesän seinä aukesi ja pihalle livahti kaksi pientä karvapalloa. Valo nosti korvansa pystyyn valpastuneena, ja hänen leuastaan tippasi vettä, kun hän tuijotti hievahtamatta kahta vierasta kissanpentua, jotka eivät olleet vielä huomanneet häntä.

//Laku?

Luna ei halunnut enää leikkiä. Naaras pyysi minua esittelemään paikkoja ja tein työtä käskettyä. Esittelin hänelle jokaisen pesän huoneen ja varmistin, että hän pysyisi kärryillä. Näytin hänelle myös yläkerran, jossa oli nuorten kaksijalkojen oman pesäkolot. Kirttoksen lopuksi Luna ehdotti, että mentäisiin takapihalle leikkimään. Innostuin ajatuksesta.
"Joo mennään!" vastasin ja menin uloskäynnin luo. Mau'uin saadakseni kaksijalkojen huomion ja piakkoin yksi nuoremmista kaksijaloista tuli päästämään meidät ulos ja vahtimaan, ettemme tekisi mitään tyhmää. Menin lammen luo. Sitä peitti ohut jääkerros. Luna lähti kauemmas tutkimaan pihaa silmät suurina. Hymyilin hänen peräänsä. Katselin lampea kaihoisasti. Halusin uida, mutta jos lampi oli kerran jäässä, vesi olisi hyytävän kylmää. Tuhahdin ja istahdin sen vierelle käärien häntäni tassujeni päälle. Kylmä tuuli pörrötteli turkkiani ja vaistomaisesti pörhistin turkkiani. Nousin ylös vaivaantuneena. Miksi olin niin surullinen siitä, että en vain kerran päässyt uimaan? Tassutin Lunan luokse joka ihmetteli vieläkin erilaisia asioita. Hipaisin hänen korvaansa hännänpäälläni ja hänen katseensa kääntyi minuun. Naaraan silmät kimalsivat.
"Tämä on upea paikka!" naaras hehkui innostuneisuutta. Se sai minut väkisinkin hymyilemään vienosti.
"Leikittäisiinkö piilosta?" ehdotin naaraalle. Luna näytti miettivän ja sitten hän nyökkäsi. "Jos minä saan piiloutua ensiksi." Nyökkäsin myöntävästi ja osoitin hännälläni kaksijalanpesän seinää.
"Menen tuonne laskemaan ja tulen 30 jälkeen etsimään sinua", nau'uin ja odottamatta vastausta loikin pesän vierelle. Menin kyyryyn ja peitin korvani tassuillani ja ryhdyin laskemaan mielessäni. Kuitenki menin laskuissa sekaisin, sillä kesken kaiken nuori kaksijalka tuli silittelemään ja rapsuttelemaan minua. Murahdin ja huitaisin tätä käpäläälläni - kynnet tietenkin sisällä - merkiksi siitä, että en juuri nyt halunnut paijauksia. Laskin siis uudestaan ja heti kun oli valmis huusin kovaäänisesti Lunalle merkin siitä, että lähtisin nyt etsimään. Naaraan tassunjälkiä oli kaikkialla, joten niiden seuraaminen olisi vaikeaa. Kokeilin siis etsiä häntä hajun perusteella. Haistelin ilmaa ja raotin suutani hieman, mutta en tunnistanut muuta kuin omani ja kaksijalkojen lemun. Tuhahdin epätoivoisesti. Nyt minulla olisi siis vain yksi vaihtoehto. Joutuisin siis todella kääntämään kaikki kivet häntä etsiessäni. Katselin jokaisesta mielessäni käyvästä piilosta. Katsoin jopa lammesta, jos vaikka naaras olisikin rikkonut jään ja hypännyt hyytävän kylmään veteen, mutta en kuitenkaan löytänyt häntä mistään. Huokaisin ja olin jo lähellä luovuttamista, kun nenääni osui naaraan tuoksu. Lähdin seuraamaan sitä ja kohta kuulin hänen kehräämistään. Huomasin pienen raon. Kaksijalkojen puisessa tasanteessa. Naaras oli ilmeisesti mennyt sen alle piiloon. Kurkkasin sisään ja näin kuparisen silmäparin katsovan minua hämärästä. Naurahdin ja peruutin kauemmas. Naaras tunki vierelleni ja hänen turkkinsa oli aivan pölyssä ja hämähäkinseitissä. Naurahdin toistamiseen ja naaras näytti tympääntyneeltä. Hän istahti puiselle tasanteelle pesemään itseään.
"Ihan hyvä piilo eikö vain?" Luna kysyi nuolaisujen välissä. Kehräsin.
"Ihan mahtava, mutta vain pölyinen." Istahdin valkoisen naaraan vierelle ja ryhdyin itsekin nuolemaan hänen turkkiaan. Naaras säpsähti, kun aloitin, mutta jatkoi sitten tökerösti pesuaan. Ihmettelin olinko muka säikäyttänyt naaraan.

Luna vaikutti koko loppupäivän kauhean vaivaantuneelta seurassani ja mietin, mitä olin tehnyt väärin? Halusin korvata sen naaraalle olemalla hänelle kiltti, mutta se tuntui vaivaannuttavan häntä enemmän, joten jätin hänet loppupäiväksi rauhaan.
Pesin nyt itseäni lattialla aikuisen naaras kaksijalan makoillessa suurella pedillään. Pesin nopeasti itseni loppuun ja loikkasin sitten pedille. Kaksijalka hätkähti hieman, mutta tajusi sen olevan minä ja ryhtyi silittelemään minua. Menin tämän viereen suuren käpälän ulottuville ja annoin hänen rauhoitella minua.
"Tiedätkös. Jokin muuttui tänään. Tapasin Lunan tänää ensikertaa, mutta hän tuntuu nyt vaivaantuneelta seurassani, vaikkakin silti onnelliselta", kerroin kaksijalalle tilanteesta, vaikka tiesin, että tämä ei ymmärtänyt. "Ehkä hän rauhoittuu hieman. Ehkä häntä nolottaa, miten sottainen oli tullessaan tasanteen alta?" Mietin eri vaihtoehtoja ääneen. En jaksanut enää sanoa mitään vaan suljin silmäni ja annoin itseni nukahtaa.
Uneni oli sekalainen. Se oli osin jopa painajainen. Ensiksi Luna katosi ja, kun hän tuli takaisin, hän vältteli minua jatkuvasti. Sen jälkeen hän juoksi minua ulos karkuun ja lopulta jäi vielä hirviön alle vertahyytävästi kirkaisten. Uni oli saanut minut vikisemään unissani ja olin herännyt karvat pörrössä kaksijalkojen pedistä. En ymmärtänyt, miksi sain tällaisen unen. En kuitenkaan miettinyt asiaa sen enempää vaan ryhdyin omiin aamutoimiini. Pesin itseni, vaadin ruokaa, pesin itseni uudelleen ja menin lepäämään herätessäni pesin itseni vielä kerran ja menin sitten leikkimään.

Jupiter: 9kp -

Neponen: 11kp -

Orvokki: 12kp -

Luna: 9kp -

Salamanteri: 5kp -

Aave: 8kp -

Kirjavan kollin ilmoitettua pystyvänsä avustettuun kävelyyn nuljahtaneella jalallaan, tämä kysyi täysin ymmärrettävästi heidän sen hetkisen paikan ja Aaveen ja Hehkun kodin etäisyyttä toisistaan.
“Emme asu kaukana. Vain muutama askel ja olemme oitis perillä!” Aave julisti silmät säihkyen. Kollin oli vaikea katsoa pois Valosta, joka tuntui vetovoimassaan lähestulkoon kohtalokkaalta, joten Aave jatkoi kissan tapittamista täysin hurmioituneena. Se lumous oli jollain erityisellä tapaa pyhä, puhumattakaan Aaveeseen laskeutuvasta johdatuksen tunteesta, jonka kissan kosketus sai aikaan hänen hetki sitten väreihin heränneessä sielussaan.
Kolli kolmikko lähti kävelemään yön varjoissa epämääräisesti litisten sekä Aave tukisuorituksensa lomassa astmaattisesti puhisten. Musta kolli joutui pinnistelemään lyhyillä tappijaloillaan ja pienen kehonsa vaivaisimmillakin osilla kuin viimeistä päivää rotevan kollin osittaisen painon kaltevoittamana, siitäkin huolimatta Aave ei epäröinyt hetkeäkään vaan eteni jääräpäisesti kostean lumista maanreunaa viistäen. Eikä aikaakaan kuin suojainen kaninkolo häämötti heidän edessään pimeänä aukkona maan sankkaan uumeneen.
“Tervetuloa kotiimme! Astu toki sisään, niin katson tassuasi. Ja jos alat tuntea jonkinlaista kaipuuta, ei tarvitse kuin vain pyytää niin katsotaan mitä voimme tehdä”, Aave intoili (jos siis sanaa intoilu voitaisiin käyttää niin vaatimattomasta tunnereaktiosta, joka toisaalta oli kyseiseen kissaan nähden täysin juuri oikeanlainen sana kuvaamaan sitä ylivirittyneen rauhallisuuden tilaa, joka hänessä vallitsi, mutta joka kylläkin intoilun kategoriassa olisi varmaankin samaa sarjaa hieman oudon muotoisen kuopan löytämisen kanssa) ja opasti Valon pieneen hämärään koloseen. Maan välissä ilma oli pysähtynyttä ja tunkkaista, mutta lehtikadon kylmää ei kyennyt häiritsevästi havaitsemaan ja se tekikin pesästä oikein lokoisan oleskelupaikan.
“Asetuhan siihen”, Aave sanoi, jonka jälkeen pudottautui Valon tassun tasolle, suoritti sarjan pieniä tutkimuksia vajavaisella tiedollaan parhaansa mukaan ja totesi kissan erilaisissa liikesarjoissa ilmenevien epämääräisten älähdysten perusteella tassun nyrjähtäneeksi.
“Tähän ei varmaan muu auta kuin lepäillä muutama päivä. Niin. Muuta keinoa ei ole. Jos pidät sitä oikein hyvänä se on aikaisemmin kunnossa”, Aave selitti, vaikkakin salaa toivoi vieraan jäävän luokseen mahdollisimman pitkäksi aikaa. Aave ajatteli, että tekisi kaiken niin mukavaksi ja kaiken juuri niin kuin Valo käski niin ehkä tämä jäisi. Ehkä kolli huomaisi kuinka hyvä ja kunniallinen palvelija Aave oli ja hyväksyisi tämän hartaan jumaloinnin.

//Valo?

Olimme selvinneet ketun hyökkäyksestä säikähdyksellä. En vieläkään ollut lopettanut seikkailujani ja olin taas päätynyt yhdelle sellaiselle mutta tälläkertaa Blackin kanssa. Kiipeilin puussa korkealla, jossain puun puolivälin kohdalla. Black tiiraili minua alhaalta päin.
“Taitavaa!” kuulin hänen huutonsa.
“Kiitos!” nau’uin takaisin ja loikkaisin alemmalle oksalle. Kapusin varovaisesti alaspäin kunnes olin alimmalla oksalla hyppyetäisyydellä maasta.
“Haluaisitko sinä kokeilla kiipeilyä?” kysyin veljeltäni innokkaana.
“Enpä tiedä. En ole kauhean hyvä siinä”, kolli naukui.
“Ei aina tarvitse olla hyvä siinä asiassa, jota tekee kunhan jaksaa yrittää”, naukaisin ja loikkasin alas puusta häntä hieman närkästyneesti pystyssä. Tassutin aluskasvillisuuden sekaan. Hiirenkorvan myötä lunta oli maassa enää vähemmän kuin aikaisemmin ja ruohikko näkyi jo joissakin kohdin. Työnnyin pensaikon lävitse mutta pysähdyin äkisti. Kuulin käpälän askelet takaani sitten nekin pysähtyivät. Maassa makasi raidallinen kermanvaalea kollikissa - tai raidallisen kermanvaalean kollikissan piloille raadeltu ruumis.
“Mitä nyt, Salamanteri?” Black kysyi takaani ja kurkkasi takaani nähdäkseen mitä toljotin. Kuulin henkäisyn takaani. Astelin murjoutuneen pilatun ruumiin toiselle puolen ja tutkailin kissaan. Veren löyhkä oli tuore, joten kollin murhaaja oleskeli jossain lähistöllä muttei sitten kehdannut edes peittää jälkiään.
“Hautaisimmeko hänet?” kysyin Blackilta ja aloin jo kaapia kuoppaa ruumiin vierelle. Black liittyi hiljaisena mukaan kaivamaan kuoppaa ruumiille. Pidimme hiljaisen hetken kuolleelle tuntemattomalle kissanrääpäleelle ja sitten hautasimme hänet vaiti. Urakan jälkeen olimme kumpikin aivan mullan peitossa.
“Mikäköhän oli tappanut sen kissan?” pohdin ääneen.
“En tiedä”, Black vastasi hieman vaivaantuneena.

Kun Laku kysyi, että leikkisimmekö vielä, pudistin hiukan päätäni. Olin hieman uupunut, mutta en halunnut myöntää sitä hänelle. Haluaisin tietää enemmän kaksijalanpesästä, jonne olin muuttanut. Tiesin tästä pesästä van sisäänkäyntihuoneen, ja oleskeluhuoneen.
"Jos esittelisit pesää lisää? Kun en tiedä siitä vielä paljoa", naukaisin innoissani. Laku nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.
"Hyvä on, jos leikitään sen jälkeen", Laku naukui pirteämmin, kehräsin vastaukseksi. Laku meni kohti sisäänkäyntiä, joka oli oleskeluhuoneen vasemmalla puolella. Se oli raollaan, ja Laku pujahti edelläni helposti sisään.
"Täällä on ruokahuone, kaksijalkamme tekevät täällä ruokaa ja syövät täällä, ja tuolla on meidän ruoka ja juomakippomme", Laku naukui ja osoitti suuntaa, jossa oli noin neljä kuppia. Molemmilla oli omat juoma ja ruokakipot. Kehräsin hiljaa, ruokahuone oli tosi tilava! Ja naaras kaksijalka oli juuri tekemässä ruokaa.
"Meidän kannattaa mennä, hän ei tykkää että kissat on ruokahuoneessa kun hän tekee ruokaa", Laku naukui hieman huvittuneena, ha loikki äkkiä sisäänkäynnistä ulos. Loikin nopeasti lakun perään. Olimme taas oleskelu huoneessa,ja näin uuden sisäänkäynnin, siitä näkyi läpi ylhäältä, ja jonkin matkan päästä sisäänkäynnistä oli portaat ylös. Muistin että vanhassa kodissani oli myös portaat, ja niitä oli ollut vaikea kiivetä ylös, joten en ollut koskaan mennyt ylös. Onneksi tämän talon portaiden askelten väli ei ollut suuri, joten ehkä pääsisin tällä kertaa ylös asti.
"Tuosta sisäänkäynnistä pääsee takapihalle! Se on tosi iso ja siellä on kampi josta löytyy silloin tällöin sammakoita", Laku kertoi innoissaan, ja osoitti sisäänkäyntiä hännällään. Värähdin innoissani, kun olin ollut edellisessä kodissa, sielläkin oli ollut takapiha. Mutta se ei ollut suuri, mutta tämä oli. Halusin mennä sinne heti, mutta Laku ei ollut esitellyt vielä pesän yläosaa. Tassutin kohti portaita ja mittailin sitä katseellani, pääsisinkö ylös? Hyppäsin ensimmäiselle portaalle,ja onnekseni pääsin sen päälle helposti.
"Tule! Haluan nähdä mitä ylhäällä on!" huudahdin innoissani Lakulle, joka kipitti luokseni. Pääsin nopeasti ylös asti, ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Siellä oli neljä sisäänkäyntiä, ja katsoin Lakua kysyvästi.
"Täällä on kaksijalkojen nukkumahuoneet, tuolla nukkuu nuorin kaksijalan pentu, tuolla vanhempi, ja tuolla vanhin. Tuolla nukkuu naaras ja uros kaksijalka", Laku naukui ja osoitti tassuillaan eri huoneita. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni. Silloin alakerroasta ylös tuli kaksijalanpentu, ilmeisesti vanhin, sillä se oli melkein naaras kaksijalan kokoinen. Se tuli silittämään päitämme hellästi, ja katosin nukkumahuoneeseensa. Kehräsin kovalla äänellä hänen peräänsä, ja katsoin Lakua innoissani.
"Mennäänkö leikkimään takapihalle?" kysyin innoissani, siinä yhdistyi Lakun toive leikkiä, ja minun halu mennä takapihalle.

// Laku? <: