Pohjaharhan sanoissa oli kyllä järkeä. Se oli selvää, että siellä missä oli hyvää, oli oltava pahaakin. Aivan niin kuin jossain oli valoa, oli myös varjoja. Tasapaino oli tärkeää kaikessa suhteessa. Mutta siitä huolimatta tuntui epäreilulta, että Tähtiklaani pystyi kaatamaan niin paljon pahaa joidenkin yksittäisten kissojen kestettäväksi.
Ajattelin Haavemuistoa. Kolli oli joutunut minun tapaani kärsimään paljon, ja tämä oli viimein alkanut murtuilla kaikesta siitä painosta, jota tämä kantoi lavoillaan. Minäkään en ollut täysin ehjä, mutta sentään en joutunut viettämään päiviäni parantajan pesällä harhakuvia nähden.
“Niin”, huokaisin lopulta, katsellen mietteliäänä tassujani, “voisivat kai asiat olla vielä huonommin. Tuntuu vain niin piinaavalta, että me emme voi tehdä mitään helpottaaksemme asioita. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään. Onko se reilua, että joku toinen voi päättää meidän kohtalostamme ja testata, kuinka paljon me kestämme?” Nostin tuskaisen katseeni Pohjaharhaan. Kolli oli ikäisekseen hyvin viisas, ja minä arvostin todella sitä, miten tämä yritti piristää minua ja saada näkemään asiat toiselta kantilta.

//Pohja?

Hiilihampaan kysymykset olivat sellaisia, joita myös itse olin aikoinani pyöritellyt paljonkin mielessäni. Olin kuitenkin todennut, että kysymykset olivat turhia. Ne herättivät epäluottamusta esi-isiämme kohtaan, joka ei mielestäni ollut oikein.
"Minä luulen, että noihin kysymyksiin saamme vastauksen vasta sitten, kun vaellamme itse Tähtiklaanin metsästysmailla. Me olemme täällä vain kuolevaisia, emmekä ymmärrä tämän maailman asioista läheskään kaikkea, eikä meillä siksi ole oikeutta epäillä Tähtiklaanin päätöksiä", naukaisin rauhallisella äänellä, mutta suoraan. Hiilihammas ei vastannut mitään, vaan ruskeaturkkinen kolli katsoi minua epäröiden.
"Minä luulen, ettei Tähtiklaanikan pysty estämään kaikkea pahuutta. Maailmassa on oltava pahuutta ja surullisia asioita jonkin verran, elämä ei voi koskaan olla liian pitkään täysin onnellista ja rauhallista. Tähtiklaani toimii vain valitsijana, sillä jotain pahaa on tapahduttava. Mieti nyt, jos Tähtiklaani ei tekisi mitään ja asiat tapahtuisivat summan mutikassa: koko maailma ajautuisi sekasortoon. Minä tiedän, että sinä olet joutunut kestämään paljon, mutta luulen, että se kaikki johtuu siitä, että Tähtiklaani pitää sinua vahvana. Sinä kestät mitä tahansa tiellesi tuleekaan, mutta heikoimmat kissat – kuten nyt esimerkiksi Haavemuisto-parka – eivät kestä. Mieti, jos kaikki tuo sinun tuskasi olisi heitetty jo valmiiksi heikon Haavemuiston niskaan. Hän olisi vielä enemmän sekaisin mitä hän on nyt", päätin pitkän puheenvuoroni ja annoin viimein Hiilihampaalle mahdollisuuden puhua. Esi-isät olivat minulle tärkeitä ja arvostin ja kunnioitin heitä viimeiseen saakka. Halusin saada myös Hiilihampaan taas ymmärtämään, miten tärkeitä esi-isät olivatkaan.

//Hiili?

“Niin, olet oikeassa”, vastasin Pohjaharhalle, vaikka en voinut täysin rehellisesti sanoa uskovani niin. Tietysti tapahtuneessa oli ollut mukana valitettava määrä epäonnea, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että ajatus oksalle kiipeämisestä oli ollut minun. Ja viimeistään siinä vaiheessa minun olisi pitänyt tajuta perääntyä, kun huomasin, miten heikko oksa oli. “Mutta sitä en ymmärrä, miksi Tähtiklaani haluaa aina koetella meitä näin. Joskus minusta tuntuu, että emme ole edes samalla puolella. Mitä järkeä on niin suureksi väitetyllä mahdilla, jos se kerran ei voi auttaa meitä estämästä kauheuksia tapahtumasta tai jopa on syy niille?”
Nämä olivat kysymyksiä, joita olin pyöritellyt päässäni aina sodasta asti. En ollut vielä täysin menettänyt uskoani esi-isiimme, mutta olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei sitä oltu koeteltu kuluneina kuina. Pääsyy, miksi yhä tarrauduin siihen, oli kaipaus, jonka edeltä menneet rakkaani olivat jättäneet jälkeensä. Tähtiklaanissa me kohtaisimme jälleen, ainakin jos siihen oli uskomista.
Toisinaan rukoilin Tähtiklaania lähettämään minulle merkin siitä, että asiat muuttuisivat vielä parempaan päin. Että tämä ainaiselta tuntuva pimeys ei oikeasti olisi ainaista.

//Pohja?

ELANDRA
Pohjaharha: 9kp -
Karjuvirne: 4kp -
= 13kp

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 28kp! - 100KP:ta soturina kirjoitettu! Kortetuike voi nyt saada oppilaan ja pentuja sekä johtaa partioita!
Hiilihammas: 5kp -
= 33kp!

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 36kp! -

SAAGA
Varputassu: 19kp - Varputassu on valmis soturiksi!
Perhotassu: 6kp - Perhotassun voi nyt nimittää soturiksi!
= 25kp!

Katselin tassujani hiljaa maaten edelleen parantajan pesällä. Supressikuiskeen kuolemasta oli mennyt jo jokusen päivää ja sitten Lehtomyrsky olikin kuollut myös. Se oli tuntunut minusta musertavalta. Kaikki läheiset ystäväni olivat yhtäkkiä tekemässä kuolemaansa. Sekään ei auttanut, että he molemmat kuolivat ainakin osittain synnytykseen ja pelkäsin niitä jo etukäteen.
Kuulin askelia ja pian parantajaoppilas Vienotassu seisoi edessäni. Hän katsoi minua hetken ajan hiljaa, kunnes alkoi puhua.
“Onko kaikki hyvin? Miltä tuntuu? Sattuuko haavoihin vielä?” oppilas kysyi ja kurotti kaulaansa haistellakseen haavojani hieman.
“Kaikki on hyvin”, naukaisin latteasti ja katselin ulos pesästä. Vienotassu ei kuitenkaan lähtenyt. Hetken ajan hän vain tuijotti, kunnes hän alkoi kierrellä minua ja tutkia minua. En antanut oppilaan tekojen häiritä murehtimistani. Ei minulle ollut väliä, vaikka tämä syöttäisi minulle myrkkyä. Juuri nyt halusin vain murehtia ja näyttää masentuneelta.
“Minusta näytät olevan siinä kunnossa, että voisit käydä ulkona kävelyillä, mutta kuitenkin sinun täytyisi muistaa olla varovainen edelleen, jotta haavasi eivät aukeaisi uudelleen”, oppilas naukui. Nyökkäsin vain ja laskin pääni. Ei minun miellyttänyt mennä ulos. Vaikka olin muutamia auringonnousuja sitten käynyt leirissä jaloittelemassa ja jutellut muun muassa Jänöpennun kanssa hänen emostaan, en oikein nauttinut pesästä poistumisesta. Pidin siitä, että saatoin maata pesässä hiljaa ja tiiviisti ja vain olla. Kuin lipua veden virtauksessa.
Huokaisin ja ähkäisten nousin ylös. Lähtin tallustamaan raskain tassuin kohti tuoresaaliskasaa. Ei minulla ollut nälkä, mutta jos söisin nyt, kukaan ei luultavemmin tulisi myöhemmin juttelemaan ja tarjoamaan jakamaan riistaa kanssani. Minun ei nimittäin huvittanut puhua kenenkään kanssa juuri sillä hetkellä.
“Hei Käärmekulta! Mukava nähdä sinut parantajan pesän ulkopuolella!” Korppisiipi naukui mennessään ohi johtaen partiota ulos.
“Niin, mutta älä odota minua vielä partioihin vähään aikaan”, murahdin ja yritin näyttää vitsikkäältä, mutta apealla asenteellani se ei oikein tuntunut onnistuvan. Varapäällikkö nyökkäsi hymyillen myötätuntoisesti. Hän kai ymmärsi miten kovaa oli menettää kaksi läheistä kissaa niin lyhyen ajan sisällä.
Kyyristyin ottamaan tuoresaaliskasasta laihimman saaliin, joka oli luiseva tikka. Sen hienot höyhenet olivat vääntyneet, kun se oli maannut kookkaampien saaliiden alla ja ne myös näyttivät siltä kuin ne olisi kastettu vedessä, joka oli minusta sääli. Pidin kovasti tämän tikan höyhenistä ja olisin varmasti säilönyt niitä jossain, ellei ne olisi olleet aivan kurtussa jo.
Iskin hampaani luisevaan lintuun ja pian jo kuulin älähdyksen. Nostin päätäni hämilläni ja huomasin Rastaskukan katsomassa minua.
“Ota nyt tähtiklaanin tähden jotain parempaa! Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat ovat jo ruokittu, nyt on potilaiden vuoro. Turhaan hukkaat hyvää riistaa valikoimalla huonoimmat saaliit itsellesi. Ethän sinä jaksa tervehtyä, jos et syö hyvin”, sinikilpikonna kuvioinen naaras naukui terävästi. Katsoin häntä vaivaantuneena edelleen luisevan tikan eteen kyyristyneenä.
“Söin jo aikaisemmin hyvin. Teki mieli jotain purtavaa taas välissä, joten tulin hakemaan jotai pientä. En siis tosiaankaan jaksaisi mitään suurempaa”, nau'uin valheita. Tiesin, että valehtelu ei ollut oikein, mutta tässä tilanteessa se olisi pakko tehdä. En voisi antaa naaraan pakottaa minua syömään jotain isompaa. Minä räjähtäisin vielä, jos joutuisin ahmimaan yhtään tikkaa kookkampaa!
“Selvä, mutta pidäkin huoli syöväsi tarpeeksi. Meillä ei ole varaa menettää enempää kissoja”, Rastaskukka naukaisi. Sydäntäni riipaisi kuulla se. Naaras oli tahtomattaan vihjannut Sypressikuiskeen ja Lehtomyrskyn kuolemaa. Se ei minua miellyttänyt.
“Pidän, pidän. Turhaan murehdit, minulla on jo monet kissat turkissani kiinni pitämässä huolta siitä, että syön”, mutisin ja haukkasin palan tikasta. Oli se osittain totta. Kyllä minulla oli Sädesäihke ja parantajat, jotka tulivat kyselemään olinko jo syönyt. Ja välillä Jänöpentukin oli turhan innokas pitämään minusta huolta ja varmisteli aina kaikkea. Olinko jo syönyt ja jaloitellut tarpeeksi. Tarvitsinko mahdollisesti uusia sammalia tai ehkä jotain viihdykettä. Häl vain pörräsi kyselemässä siitä, miten olin voinut. Se oli kyllä suloista ja kilttiä, mutta en todella halunnut puhua voinnistani.
Revin viimeisiä palasia linnusta ja huomasin sivusilmällä Jänöpennun, Säihkepennun, Kuusikkopennu ja Mustikkapennun juoksemassa ulos pentitarhassa yhdessä ryppäässä. Minua suorastaan säälitti, että Kimalaistoiveen täytyi pitää huolta niin monesta pennusta. Etenkin, kun oli vielä Loimupentukin. Pieni kolli osasi olla kyllä oikea pieni paholainen joskus. Hän oli kerran tullut luokseni vaatien minua leikkimään kanssaan ja opettamaan saalistus- ja taisteluliikkeitä, eikä ollut suostunut kuuntelemaan, kun olin yrittänyt selittää olevani sairaana. Leimusilmän oli pitänyt tulla häätämään pieni kolli pois perästäni.
Haukkasin loput tikasta ja vein sen jäänteet pois tarpeidentekopaikalle haudaten sen samalla ja tehden samalla tarpeeni.
Palatessani vilkuilin ympärilleni leirissä. Huomasin kissan, jota en ollut ennen nähnyt. Uteliaisuuteni iski yhtäkkiä. Olisin halunnut vain rypeä itsesäälissä ja sisäisessä tuskassa, mutta en voinut estää uteliaisuuden vetovoimaa. Nuori kolli oli täynnä arpia ja hänen raidallinen turkkinsa oli sekainen ja sen alta näki törröttävät kylkiluut.
Hiippailin varovasti lähemmäs ja kallistin päätäni. Nuuhkaisin hieman hänestä leijuvaa hajua. Se oli kummallinen. Ei minkään klaanin haju ainakaan.
“Hei! Kuka sinä olet?” kysyin siirtäen suruni hetkeksi ajan sivuun. Nuori kolli säpsähti kovasti ja kääntyi katsomaan minua pelokkaana. Hänen silmänsä olivat suuret kuin kuut ja kimmalsivat pelkoa, vaikkakin toinen vähemmän. Se oli sumeampi kuin toinen ja sen ylitse kulki arvet. Saatoin vain päätellä, että kolli oli onnistunut jollain tapaa sokeuttamaan toisen silmänsä.
“Mi- minulleko sinä… puhut?” kolli kysyi varovasti ja katseli minua kyyryssä ja pelokkaan näköisenä. Naamalleni levisi heti myötätuntoinen ilme, kun katsoin nuorta kollia.
“Kyllä vain. Äläkä huoli nuori kolli, en minä sinulle mitään pahaa halua. Haluaisin vain tietää kuka sinä mahdat olla. Haluan mielelläni myös tietää kuka sinä olet. Mutta jotta vaikuttaisin vähemmän uhkaavalta, saanen esitellä itseni. Minun nimeni on Käärmekulta. Olen Eloklaanin soturi”, nau'uin lempeästi. Kollin silmät suurenivat entisestään - joka tuntui mahdottomalta ajatellen kuinka suuret ne olivat jo - kun mainitsin nimeni. Hänen korvansa ponnahtivat ylös ja hänen ilmeensä tuntui kirkastuvan hieman.
“Sinä olet Käärmepen- tai siis Käärmekulta!” hän naukaisi erikoisen innokkaasti. Katsoin häntä hämilläni.
“Niin? Pitäisikö minun tuntea sinut jostain?” kysyin, jos tämä kissa vaikka olisikin jokin kaukainen sukulaiseni, joka oli minua tullut etsimään.
“Ei, ei toki. Olen vain kuullut sinusta joskus hieman. Ei se mitään ihmeellistä ollut. On vain mukavaa tietää, että olet täällä todella”, kolli selitti kuin olisi jokin suurin ihailijani. “Ai ja niin joo… olinpas minä töykeä. Minä olen Rontti. Olen tehnyt pitkän taipaleen löytääkseni tänne asti kaukaa kotoani. Ja… olen todennut että kaikkiin ei voi aina luottaa. Siksi olen hieman pelokas”, raidallinen kolli naukui hiljaa. Nyökkäsin hitaasti.
“Haluatko puhua siitä?” kysyin. Rontti pudisteli päätään nopeasti.
“En!” hän naukaisi nopeasti ja painautui sitten turkkinsa alla kasaan nolostuneena ja peloissaan.
“Aivan. Minä taidan suunnata nyt takaisin parantajan pesään. Minä näet parantelen näitä haavoja. Ne ovat erittäin ärsyttäviä. Eivät millään haluaisi parantua”, totesin ja lähdin takaisin kohti pesää. “Oli kuitenkin mukava tavata!”

Heräsin, kun haavojani vihloi kovaa. Parantajan pesässä oli vielä pimeää ja kuun himmeä valo tuli sisään parantajan pesään ja loi hehkua kaunista maahan. En saattanut ymmärtää, miten niin pitkään olleet haavat saattoivat edelleen sattua niin kovaa.
Liikahtelin sammalilla levottomasti yrittäen löytää mitään asentoa, jossa sattuisi vähemmän. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Yritin siis vain kestää kipua ja puristin silmiäni kiinni toivoen, että se auttaisi jotenkin. Halusin vain, että kipu menisi ohitse. En halunnut joutua herättämään parantajia pienen säryn takia. He tarvitsivat unta, kun joutuivat hoitamaan useampaa potilasta samaan aikaan.
Kuulin pian askelia. Huomasin Vienotassun. Tämän silmät säihkyivät pimeässä, kun hän katsoi minuun päin hiljaa. Hän räpäytti silmiään hitaasti ja tuli sitten varovasti lähemmäksi.
“Onko kaikki hyvin? Heräsin ja kuulin ääntä. Päätin tulla tarkistamaan, että kaikki on hyvin”, parantajaoppilas naukui. Pudistin hitaasti päätäni.
“Joka paikkaa särkee. Voisinko kenties saada pari unikonsiementä, jotta saisin vielä unen päästä kiinni?” pyysin varovasti. Oppilas nyökkäsi nopeasti ja lähti hakemaan siemeniä. Seurasin katseellani häntä ja pian hän tulikin takaisin siemenet mukanaan.
“Tässä. Kun syöt nämä, sinun pitäisi nukahtaa nopeasti. Jos kuitenkaan se ei tehoa, tule vain rohkeasti herättämään minut”, nuori naaras naukaisi. Nyökkäsin hitaasti ja lipaisin nopeasti unikonsiemenet suihini. Pureskelin ne ja nielin ja suljin sitten silmäni. Tovi siinä meni, mutta pian alkoi helpottaa ja väsymys alkoi vetäytyä ylleni kuin pilvi auringon eteen.
*Pilvi ja aurinko… Pilvipentu ja Aurinkopentu. Ne olisivat suloisia nimiä omille pennuilleni, mutta eihän se nyt edes ole ajankohtaista. Enhän minä varmaan edes koskaan saa pentuja! En minä uskaltaisi! Entä jos kuolisin siinä! Tai vielä pahempaa, jos pentuni kuolisivat…* ajattelin. Pudistelin päätäni väsyneesti ajaen ajatuksen pois mielestäni. En halunnut ajatella sellaista, en nyt. Rauhoitin itseni ja pian jo nukahdin asiaa tajuamatta.

Katselin hiljaa miten Sädesäihke leikki pentujen kanssa. Tunsin koko kehoni menneen lukkoon häntä tuijottaessani. En halunnut tuijottaa, koska joku olisi voinut saada siitä väärän ajatuksen, mutta en mahtanut asialle mitään. Jotenkin koko hänen olemuksensa oli saanut minut pauloihinsa. Katselin vain kollin iloa ja sitä miten hän lempeästi leikki pikkusisarustensa kanssa.
Katseeni kääntyi viimein Kuusikkopentuun ja Mustikkapentuun. Kaksikko ei ollut yhtä onnekas. Varputassun en ollut juuri koskaan oleskelevan sisarustensa kanssa ja Korpitassu vain äyski heille ja käyttäytyi töykeästi pentuja kohtaan.
Katseeni kääntyi taas Sädesäihkeeseen. Hän näytti niin onnelliselta pikkusisarustensa kanssa. Oliko hän koskaan yhtä onnellinen minun kanssani? Huokaisin hiljaa ja nousin ylös. Käännyin ympäri ja työnnyin takaisin parantajan pesään. Häntäni laahasi maata ja korvani olivat takana kulkien päätäni pitkin kohti niskaani.
Istahdin sammalilla ja asetuin hyvään asentoon ja tuijotin ulos pesästä. Kelmeä auringonvalo hiipi sisään pesään. Suljin silmäni. Muistelin elämääni. Muistelin aikaa minkä olin viettänyt Sypressikuiskeen kanssa. Muistelin aikaa, minkä olin viettänyt Lehtomyrskyn kanssa. Muistelin kaikkea sitä aikaa minkä olin viettänyt Sädesäihkeen kanssa. Ne olivat hyvia aikoja, mutta korvaisiko se kukaan sitä menetyksen tuskaa mikä minua vaivasi? Vielä joku päivä Sädesäihkekin kuolisi. Toivoin voin toivoin niin kovaa kuolevani häntä ennen. En halunnut menettää häntäkin!
Kyyneleet hiipivät alas kasvoillani ja loikkivat maahan luoden pieniä märkiä kohtia. Puristin silmiäni entistäkin kovempaa kiinni. En halunnut menettää enää ketään! Väläyttelin hampaitani ja puristin kynsiäni sammaleeseen edelleen silmät puristuksessa. Olin siinä hetken vain ajatellen niitä kaikkia kissoja joita en koskaan halunnut menettää. Siihen listaan ulottuivat kaikki Eloklaanin kissat. En halunnut menettää heistä ketään. Puristin kynsiäni entistäkin kovempaa kunnes hellitin.
Avasin silmäni ja räpyttelin pari kertaa, päästin irti sammaleesta ja vedin kynteni sisään, lopetin irvistelyn ja nousin ylös. Suuntani oli päätetty.
Harpoin ulos pesästä ja sen jälkeen leirin poikki Sädesäihkeen eteen. Olin jo päättänyt tämän kaiken.
“Sädesäihke, tule. Me lähdemme kävelylle”, naukaisin käskevästi. Hänen kanssaan touhunneet Säihkepentu ja Jänöpentu pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan, kun seisoin siinä päättäisenä Sädesäihkeen edessä.
“Tule! Asia on tärkeää”, naukaisin vielä.

//Säde

Hämmennys takuulla paistoi kasvoiltani, kun kuuntelin Hiilihampaan kertomusta. Kolli kertoi juuri, kuinka hän oli vahingossa tappanut Mesitähden. Oikeastaan kyse ei edes ollut tappamisesta, vaan epäonnesta ja huolimattomuudesta. Miten minä asian näin oli se, ettei Hiilihammas ollut syyllinen tapahtuneeseen. Annoin tabbykuvioisen kollin puhua loppuun ja pyrin pitämään oman ilmeeni täysin vakavana ja ilmeettömänä. Uskoin, etten kuitenkaan osaisi reagoida tilanteeseen oikealla ilmeellä, joka oli yksi syy sille, miksi ilmeettömyys oli lähes joka tilanteessa paras vaihtoehto. Kun Hiilihammas oli viimein lopettanut puhumisen, otin varovaisesti askeleen häntä lähemmäs. Turkkimme hipoivat toisiaan ja pyyhkäisin kevyesti hännälläni vanhemman soturin turkkia.
"Mutta niin ei käynyt, Mesitähti ei menettänyt viimeistä henkeään. Omatunnon tuskasi ovat varmasti kamalat, mutta minun mielestäni vika ei ollut sinun. Mesitähtikin olisi voinut olla tarkkaavaisempi. Luulen, että kyseessä oli vain epäonnea tai sitten tämä oli Tähtiklaanin tahto. Esi-isämme harvoin perustelevat, miksi joitain asioita tapahtuu", naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen luoda yllemme mahdollisimman rauhallisen ilmapiirin. Halusin, ettei Hiilihammas syyttäisi itseään tapahtuneesta, sillä vika ei ollut hänen.

//Hiili?

Olin aikeissa lähteä Varputassun perään, kun kuulin jonkun kutsuvan minua. Käännähdin ympäri ja näin Leimusilmän hölkyttävän minua kohti parantajan pesältä päin.
“Sinäkin kuulemma kävit pulahtamassa joessa”, mustavalkoinen kolli maukui hännällään huitoen seisahtuessaan eteeni. “Niin virkistävää kuin se varmasti olikin, en suosittele tekemään sitä uudelleen ennen lumien sulamista.” Parantajan viikset värisivät huvittuneesti. “Jos voisit tulla parantajan pesälle tarkastusta varten, niin se olisi aika kiva juttu. Meillä ei nimittäin ole juuri nyt yrttejä hoitaa kovin montaa yskäpotilasta.”
“Ymmärrän, minä tulen.” Vilkaisin vielä kerran oppilaiden pesän suuntaan, jonne Varputassu oli äsken painellut, ennen kuin lähdin parantajan perään.

Valitettavasti Leimusilmän harmiksi olin mennyt palelluttamaan itseni kastautuessani hyiseen veteen. Saman illan aikana minulle oli noussut kova kuume ja oloni oli ollut kertakaikkisen kamala. Mielessäni oli pyörinyt sekavia kuvia Varputassusta, joesta, Kuolonklaanista ja Lampiväreestä, ennen kuin lopulta olin vajonnut tiedottomuuteen.
Vasta pari päivää myöhemmin vointini oli kohentunut sen verran, että saatoin pysyä tolpillani omin avuin ja ajatella järkevästi. Myös ruokahaluni oli palannut, mikä oli Leimusilmän mukaan hyvä merkki. Minun - ja parantajien yrttivaraston - onnekseni tautini ei ollut muuttunut valkoyskäksi. Saisin kuitenkin lepäillä sairasaukiolla vielä muutaman päivän ennen soturin tehtäviin palaamista.
En ollut saanut Varputassua mielestäni siitä asti, kun olin lopettanut kuumehouruiluni. Mietin, miten kolli mahtoi jaksella. Hän oli vaikuttanut olevan poissa tolaltaan sen jälkeen, mitä Hillasielulle oli sattunut. Toivoin todella, ettei häntä oltu jätetty aivan yksin.
Leimusilmä tassutti petini ohitse sammaltukko hampaissaan. Hän oli käynyt juuri tarjoamassa vettä edelleen sairasaukiolle olevalle Hillasielulle. Valkoinen kolli ei vaikuttanut kärsineen kovin pahoja vammoja päänsä lyödessään, vaikka häntä olikin pidetty tarkkailussa aivotärähdyksen varalta.
“Hei, Leimusilmä”, huikkasin parantajakollille ennen kuin tämä ehtisi kadota pesäänsä. Leimusilmä pysähtyi ja peruutti pari askelta kohdalleni. “Haittaako, jos käyn vähän ulkona?”
“Ihan vapaasti”, tämä heilautti häntäänsä. “Kunhan et ryhdy haastamaan ketään kilpajuoksuun vielä tässä vaiheessa.”
“Kiitos”, räpäytin parantajalle hieman huvittuneena silmiäni ja punnersin itseni ylös.
Pitkän aikaa makuulla oleminen oli tehnyt jaloistani heikommat ja askeleeni olivat hieman hoipertavat, kun astelin sairasaukion poikki ulkosalle. Aukiolle oli satanut taas lisää lunta yön aikana, mutta juuri nyt taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi puiden latvojen takaa.
Tassutin vähän matkan päähän parantajan pesän edustalta ja jäin siihen istumaan. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa, ja sitä seurasi lyhyt yskänpuuska. Lehtikadon aikaan uimista vältettiin ihan syystä. Tämä oli siitä hyvä muistutus.
En tiedä, olisinko voinut välttyä vilustumiselta, jos olisin ehtinyt kuivaamaan turkkini paremmin heti kastumisen jälkeen, mutta sitä oli turha murehtia enää. Mennyttä kun ei voinut muuttaa.

//Varpu?

Seurasin Kortetuiketta leiriin tärisevin askelin. Minä olisin voinut juuri kuolla. Hillasielu melkein kuoli. Kortetuikekin melkein kuoli. Minä en melkein kuollut mutta olin lähellä, että olisin voinut sanoa “Minä melkein kuolin.” Lause kuulosti todella pelottavalta. Ehdin pohtia suunnilleen niin montaa asiaa, kun koko metsässä oli puita ennen kuin pääsimme leiriin asti eikä tämä ollut lähellekkään loppu tälle ajatustulvalle. Irvikita talutti Hillasielun leirin poikki parantajan pesälle. Painoin silmäni kiinni mutta jouduin avata ne heti, kun Kortetuike kysyi minulta jotain. Kun en vastannut vaan toljotin vain typeränä Kortetuiketta, hän varmaan tajusi etten kuullut ja toisti.
“Millainen olo sinulla on?” hän kysyi. Minulla meni hetki rekisteröidä sanat aivoihini ja, kun olin sen tehnyt tajusin tuijottavani vieläkin Kortetuiketta syvälle sieluun ja siirsin heti katseeni maahan todella häpeissäni. Miten olin näin tyhmä? Mitä minä edes vastaisin kollille? Ei minulla ollut hyvä olo, mutta jos sanoisin että huono se kuulostaisi typerältä. En saanut sanaakaan suustani vaikka kuinka yritin. Lopulta päädyin pudistamaan päätäni typerästi. Voi kuinka häpesinkään itseäni! Jatkoin maahan tuijottamista ennen kuin pakenin Kortetuikkeen edestä oppilaiden pesään. Tungin pääni omiin sammaliini ja nyyhkytin. Miten olin näin kamala? Miksi minusta tuntui näin kamalalle? Kuinka kauan tämä jatkuisi? Kai se nyt joskus loppuisi… En haluaisi elää loppu elämääni tämän olon kanssa… Ei sitä voisi silloin kutsua edes kunnolla elämiseksi.
//Korte?

Oli mukavaa, kun Pohjaharha pyysi minua seurakseen ja halusi kuulla, mikä mieltäni painoi. En kuitenkaan pystynyt täysin sysäämään syrjään sitä piipittävää ääntä takaraivossani, joka varoitti minua puhumasta tapahtuneesta muille. Toisaalta itsepähän olin aloittanut mainitsemalla asiasta mitään kollille, joten saatoin yhtä hyvin kertoa koko jutun.
“En minäkään haluaisi uskoa niin, mutta kyse ei ole mistään ihan pikku mokasta”, huokaisin hermostuneesti ja piirtelin kynnelläni lumeen. “Minä nimittäin tapoin Mesitähden.”
Pohjaharha kohotti hämmentyneenä katseensa linnustaan minuun kesken suupalan. Minä jatkoin äkkiä selittäen tilanteen paremmin: “Tai siis vahingossa. Näimme puun oksalla pari oravaa tappelemassa ja sain idean, että voisin kiivetä oksalle ja yrittää tiputtaa ne alas, jotta Mesitähti voisi sitten ottaa ne kiinni maassa. Suunnitelma toimi hyvin siihen asti, kun oksalle ainoana jäljelle jäänyt orava päätti yrittää livistää karkuun suoraan minun ylitseni ja tein sen estääkseni äkkiliikkeen, joka sai lopulta oksan putoamaan suoraan Mesitähden päälle.” Vääntelin hännänpäätäni ahdistuneesti. En kyllä kiipeäisi yhteenkään puuhun pariin seuraavaan kuuhun.
“Ei Mesitähti minua syytä siitä, mutta kyllä se silti pahalta tuntuu. Mieti, jos se olisi sattunut olemaan hänen viimeinen henkensä! Olisin tappanut päällikköni ja ystäväni lopullisesti”, tuskailin Pohjaharhalle ääni kireänä.

//Pohja?

Huomasin pian, että Varputassulla ei ollut kaikki kunnossa. Nuori kolli tärisi paikallaan pää alhaalla ja silmät villisti paikasta toiseen poukkoillen. Kun kutsuin häntä nimeltä, hän vain nosti vähän päätään mutta ei ottanut minuun katsekontaktia. Hänen pelkotuoksunsa leijaili voimakkaana ilmassa.
Nousin ylös ja hivuttauduin lävitseni kulkevista kylmistä sykäyksistä huolimatta oppilaan luokse. Seisahduin hänen viereensä huolestuneena. Varputassun olisi varmaankin ollut parempi jäädä leiriin. Tällainen läheltä piti -tilanne näin pian emonsa menettämisen jälkeen ei takuulla helpottanut hänen oloaan.
“Hei, kaikki on hyvin”, yritin tavoittaa oppilaan äänelläni. Puhuin tyynnyttelevästi ja hiljaa. “Hillasielu tulee kuntoon. Kenellekään ei käynyt mitään.”
Varputassu hengitti edelleen raskaasti. Minun kävi häntä sääliksi, mutta en tiennyt, miten olisin voinut rauhoitella häntä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään muuta, Pohjaharha tuli luoksemme. Hän vilkaisi oppilastaan vähän kysyvän näköisenä.
“Meidän pitää jatkaa matkaa, jotta saamme Hillasielun Leimusilmän tykö”, valkoinen soturi ilmoitti. Minä nyökkäsin hänelle.
“Me tulemme”, vastasin kollille ja käännyin sitten taas Varputassun puoleen. “Jaksaisitko kävellä ihan vähän matkaa? Olemme kohta leirissä.”
Oppilas tärisi edelleen ja hänen silmissään oli etäinen katse, mutta tämä kömpi tassuilleen ja lähti kävelemään vierelläni muiden perään. Pysyin hänen lähellään koko matkan ja toivoin, että se auttaisi edes hiukan.

Leiriin päästyämme Irvikita talutti hieman sekavan oloisen Hillasielun aukion yli parantajan pesälle. Pohjaharha kehotti minuakin käymään tarkastuksessa, ja minä lupasin tehdä niin. Ennen sitä halusin kuitenkin varmistaa, että Varputassu pärjäisi.
“Minkälainen olo sinulla on?” kysyin oppilaalta silmäillen tätä huolestuneesti. Hän ei ollut sanonut sanaakaan matkalla leiriin. Hänen oli täytynyt säikähtää tapahtunutta pahanpäiväisesti.

//Varpu?

Olin lupautunut partioon mukaan, koska en halunnut vaikuttaa heikolta ensinnäkään Kortetuikkeen mutta en myöskään mestarini edessä. Joo, minun emoni oli juuri kuollut ja kyllä he ymmärtäisivät minua mutta olisi helpompaa vain lyöttäytyä partion mukaan. Emme me varmaan painajaisiini törmänneet sentään kesken partion. Seurasin Kortetuiketta ulos pesästä.

Olimme valinneet reitiksemme astinkivet, kun vihdoin pääsimme niin pitkälle. Metsä oli täynnä lunta ja taivas lupaili vain lisää. Irvikita loikki astinkivet sulavasti ja helpon näköisesti. Pohjaharha seurasi hänen perässään. Minun vuoroni oli seuraavaksi. Minua pelotti hiukan mutta kerättyäni itseni kokoon aloin varovaisesti ylittämään jokea. Olin jo puolivälissä, kun tassuni liuskahtivat mutta sain kuitenkin tasapainoni takaisin. Jatkoin loppuun hengitettyäni pari kertaa sisään. Pohjaharha nyökkäsi minulle ylpeästi, kun tassuni laskeutuivat tukevalle maalle. Käännyin katsomaan taakseni. Joen kohina peitti äänet aikalailla alleen mutta onnistuin silti kuulemaan Hillasielun ulvaisun. Tämä oli pudonnut jokeen. Sydämeni alkoi lyömään hurjaa vauhtia. Emme voisi enää rannalta koittaa pelastaa tätä mutta Kortetuike oli aika lähellä.
“Hillasielu!” Irvikita huusi. Minunkin suustani pääsi älähdys mutta siitä ei ollut erotettavissa sanoja. Seuraavaksi rekisteröin kuinka Kortetuike oli uimassa ja kannatteli Hillasielun päätä. Peräännyin kauemmas paniikin vallassa ja painoin pääni tassuihini. Olin juuri ja juuri itse välttänyt Hillasielun kohtalon. Entä, jos se olisinkin ollut minä? Olisin kuollut…
“Varputassu?” Kortetuikkeen ääni herätti minut ajatuksistani, jotka hyppivät paikasta toiseen nopeampaa kuin ikinä. En pystynyt sanomaan mitään nostin vain päätäni hiukan. Silmäni eivät pysyneet yhdessä kohdassa vaan vilkuilin ympäriinsä hullunlailla. Minua pelotti. Ihan oikeasti pelotti tosi paljon! Sydämeni löi kovempaa kuin olin ikinä ennen kokenut ja tunsin sen korvissani asti. Painoin pääni takaisin alas ja annoin pelolle vallan. Tärisin hallitsemattomasti kyyhöttäessäni siinä lumessa.
//Korte?

Nokoseni olivat venyneet melko pitkiksi, sillä kun heräsin, pesään tulvi ulkoa aamun haaleaa valoa. Miten kauan olin oikein nukkunut? Ja olinko yhä oppilaiden pesässä?
Havaitsin toisella puolellani liikettä - Varputassu oli hereillä. Toivotin oppilaalle haukotellen hyvät huomenet ja kysyin, miten hän oli saanut nukuttua. Hän ainakin näytti virkeämmältä kuin aiemmin eivätkä hänen silmänsä olleet enää väsymyksestä sameat.
“Se on mukava kuulla”, hymyilin Varputassulle hänen vastattuaan nukkuneensa aika hyvin. Punnersin itseni ylös kankeille jaloilleni ja köyristin selkäni venytykseen. “Minäkin nukuin hyvin. Ehkä vähän liiankin hyvin.” Vilkaisin ympärilleni pesässä, jossa ei meidän kahden sekä Ropinatassun ja Kastetassun lisäksi ollut muita. Toivottavasti en ollut häirinnyt ketään nukkumalla käytävällä.
Pesän suuaukon suunnalta kuului kahinaa, jonka suuntaan korvani kääntyivät ennen kuonoani. Pohjaharhan valkoinen pää pilkisti sisään aukosta ja kollin keltainen katse hakeutui nopeasti meihin. “Huomenta. Te molemmat olettekin näköjään täällä. Korppisiipi määräsi meidät partioon. Pystytkö lähtemään, Varputassu?” soturi kysyi silmäillen oppilastaan ilmeellä, jota oli vaikea tulkita.
Varputassun silmät liikkuivat Pohjaharhasta minuun. Räpäytin hänelle silmiäni ystävällisesti. Kaikki varmasti ymmärtäisivät, jos oppilas ei kykenisi vielä lähtemään partioihin.
“Pystyn minä”, kirjava kolli maukui kuitenkin lopulta pienesti päätään nyökäyttäen.
“Selvä. Kun olette valmiit, tulkaa aukiolle. Me odottelemme teitä Hillasielun ja Irvikidan kanssa siellä.” Sen sanottuaan soturin pää katosi suuaukosta.

Taivasta peittivät harmaat pilvet. Ne enteilivät lisää lunta, jota metsässä ja nummilla oli jo nyt riesaksi asti. Matkantekomme olisi kuitenkin voinut olla hitaampaakin, elleivät aikaisemmat partiot olisi polkeneet reitin varrelle polkuja.
Irvikita kulki partion kärjessä. Hänen perässään seurasi Pohjaharha, tämän jäljessä Varputassu ja joukon hännillä minä Hillasielun kanssa. Olimme jo käyneet kiertämässä reviirin länsirajan ja nyt palasimme pohjoista reunaa pitkin leiriä kohti. Ylitettävänä oli vielä joki, jonka jälkeen olisimme taas tutussa sekametsässä, josta olimme lähteneetkin.
Irivikita ylitti astinkivet helpon näköisesti, vaikka joissain kohdissa hänen tassunsa näyttivätkin lipsuvan hieman. Pohjaharhan päästyä kivien puoleen väliin oli Varputassun vuoro. Nuoren kollin hännänpää nytkyi keskittyneesti, kun tämä haki sopivaa asentoa loikata ensimmäiselle kivelle. Seurasin rannalta Hillasielun vierestä, miten oppilas eteni kiveltä toiselle harkitusti.
Tuli minun vuoroni. Ponnistin lähimmälle kivelle ja laskeuduin sen päälle hiukan horjahtaen. Tumma vesi huljui kiven ympärillä. Tässä kohtaa jokea suurin osa jäistä oli jo irronnut ja se pääsi virtaamaan vapaasti. Jatkoin matkaa tasaista vauhtia, pitäen huolen siitä, että tassuni varmasti tapasivat kiven laskeutuessaan.
Olin päässyt jo puoleen väliin jokea, kun yhtäkkiä takaani kuului yllättynyt ulvaisu, jota seurasi molskahdus. Kiepahdin kiven päällä ympäri ja ehdin juuri nähdä, miten Hillasielun pää kopsahti astinkiveä vasten ja tämä katosi pinnan alle. Vastarannalta kuului kauhistuneita huutoja.
Epäröin vain parin silmänräpäyksen ajan ennen kuin loikkasin soturin perässä hyiseen veteen.

Kylmyys iski hampaansa minuun saman tien. Tunsin sen pureutuvan turkkini läpi ja tavoittelevan luitani. Siitä huolimatta jatkoin eteenpäin sameassa vedessä. Erotin oikealla puolellani jotain valkeaa. Uin sitä kohti kaikilla voimillani ja tarrasin hampaillani Hillasielun niskaturkista ja lähdin polskimaan pintaa kohti. Keuhkoni tuntuivat siltä kuin ne olisivat voineet ratketa minä hetkenä hyvänsä.
Pakkanen läimäisi kasvojani terävillä kynsillään nostaessa pääni vedestä. Yritin pitää Hillasielun päätä ylhäällä, jottei hän hengittäisi enempää vettä, ja kauhoin rannan suuntaan. Irvikita ja Pohjaharha olivat meitä vastassa ja auttoivat nostamaan Hillasielun lumelle. Minä raahauduin hänen perässään ylös ja hengitin pari kertaa syvään, ennen kuin ravistelin itseäni saadakseni enimmät vedet turkistani.
Hillasielu yökkäsi suustaan vettä ja kierähti vatsalleen. Pienen valkoisen kollin turkki oli liimautunut tämän ihoa vasten saaden tämän näyttämään entistäkin pienemmältä. Hänen päänsä sivulla valui punainen noro siitä kohdasta, jonka hän oli lyönyt kiveen ennen putoamistaan.
“Hänet pitää saada parantajalle”, ähkäisin saatuani hengitykseni tasaantumaan. Turkistani ja viiksistäni tipahteli yhä vesipisaroita.
“Ensin teidän on saatava turkkinne kuivemmiksi, jotta ette vilustu”, Pohjaharha sanoi tiukasti. “Varputassu, auta Kortetuiketta nuolemaan turkki kuivaksi. Nuolkaa vastakarvaan, se auttaa lämpenemään.” Hän kääntyi Irvikidan puoleen, joka kuivasi paraikaa paikallaan tärisevän Hillasielun turkkia.
Minä istahdin alas rasituksesta vapisten. Kylmyys kummitteli yhä ytimessäni. Hampaat kalisten ryhdyin nuolemaan Pohjaharhan ohjeistuksen mukaisesti joka suuntaan törröttäviä karvojani vastakarvaan.

//Varpu?

Nyökyttelin Jänöpennulle. Olipa hän vaatimaton. Huoh… olisinpa minäkin. Minä olin aina ehdottelemassa eikä muiden mielipiteille ehkä jäänyt tarpeeksi tilaa. Nyt olisin hiljaa ja antaisin Kuusikkopennun ehdottaa jotain! Tekisin muutoksen käyttäytymiseeni. Helppo homma! Molemmat pennuista tuijottivat minua. Voi papanat…
“Keksiikö Kuusikkopentu jotain?” kysyin iloisesti hymyillen kuin en olisi juuri mitään ajatellutkaan. Siirtelin etutassujani edes takaisin. Haluaisin pian päästä liikuttamaan niitä.
“Ehkä voisimme leikkiä sellaista, että sinä olet kuolonklaanilainen ja sitten me olemme eloklaanilaisia ja me tappelemme?” Säihkepentu ehdotti. Nyökyttelin. Se kävisi minulle hyvin.
“Minä mielellään leikkisin jotain muuta, kun tappelua”, Jänöpentu naukui ihan ystävälliseen sävyyn. Kohautin lapojani.
“Minulle käy ihan mikä vain”, tokaisin. Säihkepentu näytti ehkä hiukan närkästyneeltä, kun Jänöpentu oli lytännyt hänen ideansa vaikka ihan kiltisti olikin sen tehnyt.
“Ehkä voisimme olla piilosta. Minä voin etsiä ensin”, ehdotin toista ideaa. Nyt molemmat pennuista olivat samaa mieltä leikistä ja aloitimme. He säntäsivät piiloon ja minä jäin leirin reunalle vähän matkan päähän Ahmatassusta odottamaan. Vilkaisin kollia, joka söi yksin viimeisiä rippeitä jänistä ja näytti hajamieliseltä. Ehkä hän vain pohti jotain. Minusta tuntui hiukan pahalta parhaan ystäväni puolesta mutta olin jo lupautunut leikkimään enkä voisi enää mennä juttelemaan hänelle, koska tässä ajassa, kun olin vain pohdiskellut molemmat pennuista olivat varmaan löytäneet jo hyvä piilot. Lähdin etsimään heitä. En ilmoittanut siitä mitään. Jos he nyt eivät olisi piiloissa, niin ainakin työ olisi puolet helmompi minun kohdallani. Kahta pentua oli aika tuska yrittää löytää suuresta leiristä enkä hetkeen keksinytkään yhtään paikkaa, mutta hetken pyöriskelyn jälkeen kekkasin Kuusikkopennun hännän törröttävän ulos yhdestä oppilaiden pesän pesäpensaasta. Kehräsin itsekseni näylle, sillä se oli aika huvittava. Nelistin pennun luo ja vetäisin tätä rennosti hännästä.
“Löytyi”, nau’uin ylpeänä ja katselin, kun naaras kömpi ulos pensaasta.
//Säihke? Ehkä Jänökin voi jatkaa?

Tähtimötaivaan sanat yllättivät minut täysin, mutta ne saivat sisälläni aikaan lämpimän tunteen. Suupieleni vääntyivät onnelliseen hymyyn ja kurkustani alkoi kummuta hiljaista kehräystä. En muistanut edes, koska viimeksi olin kehrännyt. Nyt pitkästä aikaa oli hetki, jolloin koin olevani edes hieman onnellinen. Tähtimötaivaasta oli vuodenaikojen saatossa tullut minulle hyvin tärkeä kissa. Kieroarven kuoleman jälkeen hän oli ottanut asemansa minulle tärkeimpänä kissana, jota maa enää päällään kantoi.
Mustavalkea naaras oli kääntänyt katseensa poispäin minusta. Hänen korvansa olivat painuneet aavistuksen verran luimuun ja huomasin, miten soturi vilkuili minun suuntaani, kuin odottaen vastaustani.
"Kuule Tähtimötaivas", aloitin ystävällisellä äänellä ja pysähdyin miettimään sanojani ennen kuin jatkoin. Mustavalkea soturi nosti varovaisesti katseensa minuun. Katseemme kohtasi hetkeksi, ennen kuin Tähtimötaivas laski taas katseensa maahan.
"Sinäkin olet minulle tärkeä. Tärkein kaikista. Jos menettäisin sinut, ei minulla olisi täällä enää yhtään mitään", nau'uin rehellisesti ja toivoin, että naaras nostaisi katseensa maasta ja kohtaisi omani. Kasvoillani leveili onnellinen hymy. Halusin Tähtimötaivaan tietävän, miten paljon hänkin merkitsi minulle. Tiesin, miten suuri saavutus oli, kun olin saanut kuulla jotain niin suurta hänen suustaan.

//Tähtimö?

Päivä oli jo melko pitkällä, kun saavuin rajapartion mukana takaisin leiriin. Pidin siitä, miten rauhallista partiossa oli ollut. Kukaan ei puhunut turhia, ainoat sananvaihdot olivat partioon kuuluvia asioita. Olin päässyt keskittymään täysillä ja virittämään aistini parhaimmilleen, jolloin olisin havainnut lähestyvän vihollisen vaikka kuinka kaukaa hyvinkin nopeasti.
Leirin pääaukiolla päätin hakea saalista tuoresaaliskasasta, jonne metsästyspartio oli juuri jättänyt kiinni saamansa saaliit. Kesken valikoinnin luokseni saapui entinen mestarini, Hiilihammas. Pidin kollia edelleen ystävänäni, vaikkemme olleet viime vuodenaikoina juurikaan viettäneet aikaa toistemme seurassa. Tulin kehuneeksi tabbykuvioisen kollin kasaan laskemaa oravaa, mutta sen johdosta Hiilihammas muuttui vähän vaikeaksi. Hän kertoi saaneensa sen kiinni Mesitähden kanssa ulkona ollessaan, ja että oli mennyt sössimään jotain, jonka vuoksi he eivät olleet saaneet toista oravaa kiinni.
"Jos otan itselleni tuoresaalista, tulisitko seurakseni? Jos tahdot, voit kertoa minulle enemmän tapahtuneesta. Se näyttää vaivaavan sinua", naukaisin rauhallisella äänellä, pitäen ilmeeni nollalukemilla. Olin aidosti kiinnostunut Hiilihampaan asiasta, mutta en pitänyt turhasta tunteiden näyttämisestä. Hiilihampaan kasvoille piirtyi vieno hymy.
"Se sopii varsin hyvin", ruskeaturkkinen kolli naukaisi ja nyökytteli päätään. Valikoin pikaisesti tuoresaaliskasasta itselleni varpusen, jonka kannoin sotureiden pesän edustalle Hiilihammas perässäni kävellen. Istahdin alas ystäväni viereen ja aloin kyniä lintuani.
"No, tahdotko kertoa mitä sinulle kävi? En usko, että olet voinut sössiä mitään kovin pahasti", naukaisin kiinnostuneena, mutta ilme edelleen vakavana. Hiilihammas oli niin hyvä soturi, etten uskonut hänen voivan pilata asioita perinpohjaisesti.

//Hiili?

Kortetuike tarjoutui kertomaan minulle seikkailuistaan Mesitähden - eli isänsä ja klaanin päällikön - kanssa. Nukahdin jossain keskivaiheessa tarinaa ja hetken pyörin mustuudessa ennen kuin todella nukahdin oikeaan uneen.

Räväytin silmäni auki. En ollut lainkaan tutuissa maisemissa. Kävelin hieman eteenpäin varovaisesti ja katselin ympärilleni. Rauhallinen ulkokuoreni ei varmaan saisi ketään pelästymään tai vihaiseksi, joten päätin pitää sen yllä. Sydämeni läpätti ahdistuksesta mutta jouduin tyytymään itseni rauhoittamiseen hokemalla päässäni, että kaikki oli hyvin. Tassuttelin hetken ympäriinsä, kunnes olin varmistunut ympäristöni turvallisuudesta. Aloin nyt vasta tajuamaan kuinka kaunis kukkaniitty ympärilläni oikein kukoistikaan. Hengitin rauhassa sisään oikein pitkästi ja tassutin heinikkoon, joka ylsi minua melkein vatsaan. Kiihdytin tahtini hiljalleen juoksuksi. Tuntui vapauttavalta puikkelehtia hoikkine jalkoineni niityn seassa ilman painavaa huolta mistään. Olisin melkein voinut leijailla pilviin, niin kevyeltä minusta tuntui ilman piinaavaa pelkoa ja ahdistusta. Kukkaniityn tuoksut kaikkialla ympärilläni olivat niin huumaavan ihania, että olisin voinut jäädä haistelemaan niitäkin koko loppu elämäkseni vain tähän paikkaan. Voi, kun tämä ei ikinä loppuisikaan. Tuntui kuin valot olisivat vihdoin kirkastuneet ja värit ympärilläni olisivat olleet paljon kirkkaampia ja lämpimempiä. Kaikki ne kukat, pörriäiset ja kaunis taivas. Pysähdyin vielä ottamaan syvän henkäyksen sisään ennen kuin jatkoin käveleskelyäni. Täällä ei tuntunut olevan ketään. Ei kissan kissaa. Ei edes saaliseläimiä. Vain minä, kukat, taivas ja pörriäiset. Näin oli hyvä.

Heräsin säpsähtäen unistani. Kun avasin silmäni, petyin todella pahasti. En ollutkaan uneni kaunilla niityillä vaan leirissä omassa pesässäni. Emo oli kuollut ja elämä oli täyttä kurjuutta. Huokaisin. Huomasin edessäni Kortetuikkeen. Tämä availi myös hiljaa silmiään. En edes tajunnut, että hän oli jäänyt siihen viereeni. Olisin muuten näytellyt nukkuvaa, että minun ei olisi vielä tarvinnut virallisesti herätä mutta Kortetuike oli jo huomannut, että olin hereillä.
“Huomenta, Varputassu”, hän naukui raukeasti ja haukotteli. Hymyilin hiukkasen. Halusin kiittää kollia, siitä että tämä oli jäänyt luokseni kunnes olin saanut nukuttua kunnolla. Hetkonen. Olin saanut nukuttua kunnolla. Minusta tuntui todellakin pirteältä. Ei iloiselta mutta olin kunnolla hereillä. Enkä ollut nähnyt painajaista. Kaikki alkoi seljetä minulle hitaasti ja muistin taas elämän hyvät puolet. Tai ainakin tämän hetken hyvät puolet…
“Huomenta”, naukaisin hieman myöhässä vastauksen kollille. Hän piti minua varmaan aika höpsönä. Vastasin hänelle myöhässä ja olin muutenkin aika sekaisin. Turkkiani kihelmöi ja halusin piilottaa naamani. En ikinä pystyisi tekemään ihastukseeni vaikutusta olemalla tälläinen. Olinpa minä kertakaikkisen tyhmä.
“Miten sinä nukuit?” soturi kysyi äänellä, joka vaikutti korvaani jokseenkin kiinnostuneelta. En osannut tulkita kollia mitenkään kauhean hyvin mutta koitin päätellä jotain tämän elekielestä ja äänensävystä.
“Oikeastaan aika hyvin, kiitos. Entä sinä?” naukaisin vaistomaisesti ja yllätyin hiukan kuinka asiallinen vastaukseni oli. Turkkiani kihelmöi vahvemmin ja minua nolotti. Olinko liian asiallinen? Pitäisikö minun olla rennompi? En tiennyt! Hyi minua. Olin ihan kauhea. Ei Kortetuike ikinä ihastuisi minuun, jos olin hänen edessään tälläinen.
//Korte?

ELANDRA
Mesitähti: 32kp! -

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 15kp -
Hiilihammas: 33kp! -
= 48kp!

KÄÄRMIS
Jänöpentu: 9kp -
Korpitassu: 20kp! -
= 29kp!

SAAGA
Perhotassu: 7kp -
Varputassu: 18kp -
Nopsaliekki: 4kp -
= 29kp!

Yritin keksiä, miten saisin Varputassun oloa helpotettua sen verran, että hän voisi mennä nukkumaan edes vähän paremmin mielin. Painajaiset piinasivat häntä untenmailla eivätkä todellisuuden tapahtumat ainakaan helpottaneet hänen tilannettaan, joten ymmärsin kyllä, miksi nukahtaminen mahtoi tuntua hänestä niin kamalan vaikealta.
Istahdin kirjavan kollin nukkumapaikan viereen tämän käpertyessä selvästi jo unikonsiementen vaikutuksen alaisena omaan vuoteeseensa. Väsymyksen lisäksi hänen silmistään näkyi ahdistus.
“Minä olen aivan tässä näin”, lupasin oppilaalle hennosti hymyillen. “Joten muista, että vaikka unessa tapahtuisi mitä tahansa, täällä olet turvassa. Jos se vain suinkaan sattuisi auttamaan, voisin kertoa kertoa sinulle siitä, miten törmäsimme Mesitähden kanssa nummilla saalistamassa ollessamme lumeen juuttuneeseen kotikisuun.”
Varputassu nyökäytti unisena päätään ja otti sammalilla mukavemman asennon. Niinpä minä rupesin selostamaan kollille päiviä sitten tapahtunutta kohtaamista Puhin kanssa. Kerroin hänelle jänisjahdistamme ja siitä, kuinka lähellä olimmekaan olleet saada sen kiinni, mutta se oli ollut lopulta meitä ketterämpi. Kerroin oudosta punaisesta möykystä lumessa, joka oli myöhemmin paljastunut kotikisuksi, joka oli vaeltanut kaukaa kaksijalkojensa luota meidän reviirellemme. Kuvailin, millainen hassu punainen kaksijaloilta saatu turkki hänellä oli ollut yllään. Ja ennen kuin ehdin siihen kohtaan, kun olimme päässeet Puhin ja Mesitähden kanssa leiriin, huomasin Varputassun hengityksen muuttuneen tasaiseksi, uniseksi tuhinaksi.
Lämmin hymy levisi kasvoilleni oppilaan viimeinkin nukkuessa. Laskeuduin pedin vieressä vatsalleni ja vedin tassuni alleni mukavasti. Sen jälkeen annoin leukani valua rintaani vasten ja ummistin silmäni pieneksi hetkeksi ottaakseni itsekin nokoset sillä välin kun Varputassu nukkuisi.
Pysyisin tässä hänen vierellään niin kauan kuin tarvitsisi, jotta hän saisi varmasti nukuttua.

//Varpu?

Yllätyin jotenkin Kortetuikkeen sanoista. En tiennyt mitä oletin mutta otin tämän mielihyvin vastaan. Kohautin lapojani.
“Ehkä se olisi hyvä ajatus. Helpotat oloani toden teolla, kun et vähättele ja olet siinä tukenani”, naukaisin turhan pitkästi.
“Oletko varma, että voit pitää minulle seuraa? Ei sinun tarvitse”, sanoin vaatimattomasti ja siirtelin tassujani. En ollut tottunut siihen, että minua kuunneltiin edes näinkin pitkään ja se, että kolli pistäisi vielä lisää aikaa minun auttamiseeni tuntui todella oudolle.
“Kyllä minä voin. Haluan auttaa sinua”, Kortetuike naukui ja hymyili. Nyökkäsin. Ehkä ei ollutkaan huono ajatus avautua vihdoin painajaisista. Ryhdistäydyin hieman.
“Mennäänkö nyt? Näytät tarvitsevan kyllä kunnon unia”, kolli naukui kannustavasti. Nousin ylös ja nyökkäsin. Soturi tassutti kanssani parantajan pesälle.
“Leimusilmä? Olisiko mahdollista, jos Varputassu saisi unikonsiemenen, jotta hänen olisi helpompi nukkua, tiedäthän. Tässä on ollut paljon rankkoja tapahtumia”, Kortetuike naukui ja vilkaisi minua. Olin iloinen, että Kortetuike puhui puolestani, koska en olisi itse osannut puhua parantajalle. En olisi uskaltanut.

Pääsimme oppilaiden pesään asti ja aloin olla jo todella unelias.
“Minua ahdistaa, että nään taas jonkun painajaisen”, takeltelin sanoissani, sillä minun oli jo hankala ajatella kaiken väsymyksen keskellä.
//Korte?

Matka leiriin vaikuti sujuvan oikein hyvin kunnes kaarsimme sekametsän kautta. Olimme jo todella lähellä leiriä mutta yhtäkkiä Syreenisumu pysähtyi. Hänen koko kehonsa oli jännittynyt ja ilmeensä pelokas. Muut kissat takanamme pysähtyivät myös.
“Onko kaikki hy-” olin kysymässä naaraalta, kun Uskolinnun hiljainen mutta kysyvä murahdus kantautui korviini. Minun olisi tehtävä jotain. Koko partio ei voisi pysähtyä vain Syreenisumun vuoksi, se olisi naurettavaa.
“Jatketaan, Syreenisumu”, sanoin naaraalle ja koitin saada häntä liikkeelle sanoilla mutta naaras pudisti hitaasti päätään. Mitä hän olikaan säikähtänyt sen täytyi olla sitten tosi pelottavaa. Paras ratkaisu, minkä juuri nyt saatoin keksiä oli, että taluttaisin naaraan pois sen puun edestä. Painauduin Syreenisumua vasten ja lähdin hitaasti taluttamaan häntä pois. Naaraan keho tuntui rentoutuvan hieman ja pääsimme taas jatkamaan matkaa. En voinut olla ajattelematta kuinka hämmentyneitä muut partion jäsenet olivat mutta jatkoimme leiriin asti puhumatta asiasta sen enempää.

Leirissä Uskolintu otti asiakseen viedä Rontin Mesitähden luo ja minä jäin aukion laidalle Syreenisumun kanssa.
“Haluatko ehkä avata hieman, mitä tapahtui, kun noin vain pysähdyit matkalla?” kysyin lempeästi. Naaras näytti edelleen olevan hieman jännittynyt mutta suurin pelko oli selvästi kaikonnut ainakin hänen katseestaan.
//Syre?

Varputassu kertoi minulle painajaisistaan. Siitä, miten häntä satutettiin niissä ja kuinka hän pelkäsi, että niin kävisi lopulta myös oikeassa elämässä. Minusta tuntui aivan kamalalta nuoremman kollin puolesta. Olin itsekin nähnyt joskus painajaisia, ja tiesin, miten uuvuttaviksi ne kävivät psyykkeelle pitkään kestäessään. Paras lääke Varputassulle tässä tilanteessa olisi ollut kunnon yöunet, sillä väsyneenä mieli yleensä synkistyi entisestään, mutta ymmärsin, ettei se ollut niin helppoa pahojen unien takia.
“Älä suotta pyytele anteeksi”, mau’uin lempeästi oppilaalle tämän pahoitellessa vuodatettuaan tuntemuksensa loppuun. “Sinun painajaisesi todellakin kuulostavat pelottavilta, enkä voi edes kuvitella, miten pahalta sinusta tuntuu niiden vuoksi. Mutta voin vakuuttaa, että kukaan täällä ei halua sinulle mitään pahaa. Ei etenkään perheesi.” Jatkoin yhä kollin selän silittelyä hännälläni samalla kun yritin parhaani mukaan lohduttaa tätä. “Olen otettu, että saatoit kertoa minulle tästä. En tiedä, kuinka paljon pystyn helpottamaan oloasi, mutta minä lupaan olla tukenasi, kun tarvitset sitä. Jos haluat, voisimme kokeilla hakea sinulle Leimusilmältä unikonsiemeniä ja katsoa, jos ne auttaisivat sinua nukahtamaan paremmin? Voin tulla pitämään sinulle seuraa oppilaiden pesään, kunnes nukahdat.”

//Varpu?

Oli sydäntä lämmittävää kuulla Mesitähden kaivanneen seuraani. Toisinaan sitä vajosi niin syvälle synkkyyteen, että unohti ettei ollutkaan yksin. Tänään Mesitähden kanssa viettämäni oli ollut minulle hyvä muistutus siitä, ja loputtomalta tuntuvassa pimeydessä näkyi pitkästä aikaa häivähdys valoa, jonka kolli oli minulle myötätunnollaan ja ystävyydellään tuonut. Olimme kokeneet yhdessä paljon, ja Mesitähti epäilemättä oli yksi parhaimmista ystävistäni.
“Niin minäkin sinun”, vastasin ystävälleni siristäen hänelle onnellisesti silmiäni. “Kiitos kun tulit juttelemaan minulle. Minä todella tarvitsin tätä. Jos jätetään pois se, mitä sen oksan ja toisen oravan kanssa kävi.” Irvistin saalis suussani, ja ikävä muisto sai väristykset juoksemaan turkkini alla.
“Minustakin oli mukava käydä sinun kanssasi kävelyllä”, Mesitähti hymyili. Leirin muuri näkyi jo edessäpäin. “Muistathan, että voit tulla puhumaan kanssani milloin vain. Sinun ei tarvitse jäädä yksin ajatustesi kanssa. Ympärilläsi on kissoja, jotka välittävät sinusta kovasti.” Päällikkö hipaisi nenällään lapaani. Minä räpäytin hänelle kiitollisena silmiäni.
“Kiitos.”

Pujahdimme aukiolle peräkanaa. Hyvästelin Mesitähden nopeasti, ennen kuin tiemme erkanivat ja lähdin viemään oravaa tuoresaaliskasalle. Kasan luona saalista valitsemassa näkyi olevan Pohjaharha, entinen oppilaani.
“Tervehdys!” Tassutin valkoisen soturin viereen ja tiputin oravan päällimmäiseksi kasaan. Pohjaharha vastasi tervehdykseeni ja katsoi sitten oravaa.
“Hieno saalis”, kolli kehui.
“Nappasimme sen Mesitähden kanssa ulkona ollessamme”, selitin ja huokaisin perään raskaasti. “Olisimme saaneet toisenkin, mutta menin sössimään sen.” Häntäni lakaisi lannistuneena lunta.

//Pohja?

"On turha vajota synkkyyteen sellaisten asioiden vuoksi, joihin ei voi enää vaikuttaa. Toki surut on surtava, mutta minä en osaa jäädä murehtimaan asioita, joilla ei oikeasti ole enää mitään merkitystä", naukaisin rauhallisella äänellä vastaukseksi Hiilihampaalle. Jouduin miettimään hetken aikaa vastausta hänen kysymykseensä. Toisaalta pidempään käveleminen houkutteli, mutta niskaani jomotti edelleen hieman.
"Ehkä voisi olla parempi, että palaamme tällä erää leiriin ja tulemme joku toinen päivä uudelleen kävelylle", ehdotin varovaisesti hymyillen ja toivoin, ettei ehdotukseni loukkaisi ystävääni, "jos se siis ei haittaa sinua."
Hiilihammas näytti mietteliäältä, mutta soturi nyökkäsi lopulta.
"Kyllä se sopii, ehdimmehän me jo jonkin aikaa kävellä", tabbykuvioinen kolli totesi rauhallisella äänellä. Väläytin kollille ystävällisen hymyn. En halunnut paljastaa, että hengenmenetyksen aiheuttanut kolahdus oli jättänyt pienen kivun niskaani. Se olisi saanut Hiilihampaan kokemaan olonsa vain entistä syyllisemmäksi, jota en suinkaan halunnut. Kolli nappasi maassa edelleen lojuvan oravan hampaisiinsa ja lähti kulkenaan vierelläni takaisin kohti leiriä.
"Meidän täytyisi viettää useammin aikaa yhdessä", naukaisin iloisella äänellä ja käänsin vihreän katseeni Hiilihampaan ruskeaan turkkiin, "olen ikävöinyt sinun seuraasi."

//Hiili?

“Kyllä tämä tästä”, naukaisin ja katsoin toveriani silmiin. Hengitykseni tuntui juuttuvan jonnekin sisälleni ja kurkkuani kuristi. Kyyneleet tulvahtivat silmistäni. Emoni nimen kuuleminen sattui jonnekin todella syvälle sydämeeni. Katsoin kyynelistä sumuisilla silmillä maahan. En halunnut itkeä Kortetuikkeen edessä mutta se nyt vain tapahtui enkä voinut vetää kyyneliä takaisin silmiini.
“Hei, haittaako, jos tulen tähän viereesi?” kolli naukui kuulostaen myötätuntoiselle. Katsoin Kortetuiketta silmiin.
“Ei”, kähähdin ja siirsin taas katseeni maahan. Ystäväni siirtyi lähemmäs. Tunsin kollin hännän selälläni.
“Anteeksi”, pahoittelin ja hieroin silmiäni tassullani.
“Ei se mitään. Ei tarvitse pyydellä anteeksi”, Kortetuike naukui ja pudisteli päätään. Minusta tuntui kauhealta. En halunnut olla vaivaksi Kortetuikkeelle. Varsinkin, kun kerrankin sain huomiota häneltä ja yritin saada hänet pitämään minusta mutta minulla ei ollut energiaa yrittää peittää tunteitani. Ne olivat riehuneet sisälläni jo liian kauan.
“Miten sinulla on yleisesti ottaen mennyt? Ennen viime illan tapahtumia tarkoitan.”
Huokaisin. Kolli teki virheen kysyessään tuollaisia. Olin voinut jo ennen emon kuolemaa aivan järkyttävän huonosti. Jotenkin luulin, etten haluaisi puhua siitä varsinkaan Kortetuikkeelle mutta jotenkin pääni pyysi minua avautumaan toverilleni kaikesta. Painajaisista ainakin.
“Minä… minä… en hyvin”, koitin löytää sanoja mutta Kortetuike odotti kärsivällisenä, että sanon kaiken mitä oli sanottavana.
“Nään joka yö painajaisia. Niissä minut raadellaan palasiksi tai minua satutetaan sanoin. Kissat vaihtuvat aina välillä mutta he ovat aina klaanitovereitani ja perheenjäseniä”, nau’uin ääni täristen.
“Niiden takia pelkään nukkua. Viivytän nukkumaan menemistä ja… ja en vain halua nukkua. Olen myös alkanut pelkäämään, että kissat alkavat oikeasti käyttäytyä kuten painajaisissani. En halua, että minua s-satutetaan”, jatkoin. Ääneni tärisi ja joidenkin sanojen kohdalla änkytin. Olisin halunnut kertoa kollille kuinka peloissaan ja eksynyt olin mutta minusta tuntui, että hän näki sen itsekin. En edes tiennyt mitä sanoja käyttää enää tässä vaiheessa.
“S-sinä… sinä et ole ollut yhdessäkään painajaisistani. Lähes kaikki muut ovat olleet. J-jopa Korpitassu, emo ja isä. Ja siksi en nukkunut yhtään v-valvojaisten jälkeen… En vain halunnut nähdä… en halunnut nähdä emoa… en halunnut nähdä häntä painajaisessa…” avaiduin lopuistakin asioista Kortetuikkeelle. Kun lopetin puhumisen, annoin itkun vihdoin tulla. Siirsin katseeni ylös ja katsoin harmaata pilvien täyttämää taivasta. Kortekuiske silitti selkääni taas hännällään ja se sai minut tuntemaan oloni hiukan paremmaksi. Tuntui, että minulta olisi nostettu suuri paino lavoilta, kun olin saanut kerrottua kaiken vihdoin jollekulle.
“Anteeksi”, nau’uin mutta en rohjennut katsomaan enää Kortetuiketta.
//Korte?

Syyllisyydentuntoni tapahtuneesta hälveni hieman kuullessani Mesitähden sanovan, ettei hän pitänyt minua syyllisenä kuolemaansa. Ei se kuitenkaan poistanut sitä kamalaa oloa, että juuri minun oksani oli pudonnut hänen päälleen ja tappanut hänet.
“Noh, olisimme varmaan joka tapauksessa saaneet jommankumman oravan kiinni ilman oksalle kiipeämistäkin, jos vain olisimme malttaneet odottaa niiden tappelun loppuun”, huokaisin lievästi näreissäni. “Minun ideani johti aivan samaan lopputulokseen, paitsi että sen lisäksi sinä menetit yhden hengen. Taisin haukata liian suuren palan.”
Mesitähti katsoi minuun myötätuntoisesti ja sipaisi lapaani hännällään. “Tai sitten ne oravat olisivat päätyneet tasapeliin ja päätyneet lähtemään paikalta kumpikin omaan suuntaansa, emmekä olisi saaneet kiinni mitään.”
Vilkaisin ystävääni viikset väpättäen. Hän höristi korviaan hiukan ihmeissään.
“Mitä? Sanoinko jotain hassua?”
“Et, minä vain ihmettelen, miten sinä pystyt näkemään tällaisessakin tilanteessa jotakin positiivista”, kurkustani pääsi huvittunut mrrau-naurahdus. “On selvää, keneltä Kortetuike on perinyt valoisan luonteensa.” Siristin lempeästi silmiäni päällikölle ja punnersin itseni sitten ylös. “Haluatko palata leiriin vai jatkaa vielä kävelyä? Kuka tietää, ehkä törmäämme siihen toiseenkin oravaan vielä ja saamme tuotua takaisin kaksi saalista!”

//Mesi?