“Isäsi tuli uniisi ja varoitti sinua lähestyvästä vaarasta, etkä sitten ajatellut kertoa minulle?” Sädesäihke kysyi hieman loukkaantuneena. Käärmekulta ei luottanut Sädesäihkeeseen tarpeeksi kertoakseen vaarasta hänelle! Tuntuipa asia jotenkin suunnattoman isolta ja inhottavalta vaikkei se edes ollut mitenkään kauhean ihmeellinen. Kai muut halusivat sitten salata asioita oranssiturkkiselta kollilta.
“En ajatellut sen olevan niin tärkeää”, Käärmekulta naukui ja huokaisi. Hän ei ajatellut, että Tähtiklaanin varoitus *vaarasta* ei ollut tärkeää? Mitäköhän ihmettä naaras oli sitten ajatellut?
“Vaara. Vai, että oikea Tähtiklaanin varoitus *vaarasta* ei olisi tärkeää?” Sädesäihke tivasi hermostuen hieman. Mitä muuta naaras salasi minulta? Ei selvästi ainakaan ihastuksen tunteitaan mutta entä, jos Käärmekulta olikin saanut jonkun varoituksen ystäväänsä liittyen eikä aikonut kertoa? Sädesäihkettä hermostutti mutta hän yritti hillitä itsensä.
“En olettanut sen vaaran olevan näinkin lähellä”, Käärmekulta naukui. Sädesäihke tajusi painostavansa naarasta melkoisen paljon ja päätti vaihtaa sävyään.
“Ymmärrän. Minulle kyllä voit kertoa, jos jotakin tapahtuu. En halua, että joudut pitämään kaiken itselläsi”, soturi naukaisi. Hän vilautti ystävälleen pienen hymyn. Voi kuinka Sädesäihke ihailikaan tuota naarasta. Käärmekulta oli tämän mielestä niin upea eikä hän halunnut kultaturkkisen naaraan joutuvan kohtaamaan vaaroja yksinään.
//Käärme?

Sädesäihkekin sanoi pitävänsä minusta. Se oli kovin ihanaa, mutta sen jälkeen tunnelma muuttui kovin kiusalliseksi. Istuin siinä kollia katsellen. Hän ei kyllä katsonut minua. Sen sijaan hän katsoi toisaalle vältellen katsettani.
“Tänään on muuten hyvä sää”, kolli naukaisi lopulta. “Aurinko paistaa pitkästä aikaa”, hän jatkoi vielä. Minusta oli kovin kummaa alkaa vain puhumaan sillä tavoin säästä. Minusta se ei edes ollut niin hieno. Aurinko sulatti vähäisiä lumia ja loi maahan loskaa, lätäköitä ja kuraa, mutta enhän minä nyt siitä viitsisi alkaa kommentoimaan.
En osannut sanoa mitään. Oliko Sädesäihke todella rakastunut minuun? Entä, jos hän vain valehteli, jotta minulle ei tulisi huono-olo siitä kaikesta. Jotta hän ei satuttaisi tunteitani.
“Tiedätkö, miksi minä edes päätin kertoa sinulle tunteistani?” kysyin odottamatta virallista vastausta.
“Miksi?” kolli kysyi hiljaa ja käänsi katseensa viimein minuun päin, mutta tuntui edelleen välttelevän suoraa katsekontaktia.
“Kääpäkorppi, isäni, ilmestyi minulle kerran unessani. Hän sanoi, että meistä tulisi mainiot kumppanukset. Hän myös sanoi, että oli jokin vaara. Uskoisin hänen tarkoittaneen emoani. Sain ajatuksen, että ehkä pitäisit siis minusta myös… en kai ollut väärässä”, nau’uin ja liikauttelin käpäliäni vaivaantuneena.

//Säde??

“Sädesäihke minä pidän sinusta! Halusin kertoa sen. En kestä enää peittelyä! On niin vaikeaa olla kanssasi, kun et tiedä, mitä sinusta todella ajattelen. Mutta… onko se outoa, että minä rakastaisin sinua..?” Käärmekulta naukui. Minulla meni hetki prosessoida, mitä naaras oli juuri sanonut. Kissa, johon olin ollut ihastunut ihan ensimmäisestä tapaamisestamme saakka juuri tunnusti oman rakkautensa minulle.
“Ei se ole outoa ja minäkin… minäkin pidän sinusta. Olen pitänyt sinusta tosi pitkään”, nau’uin. Oli vaikeaa myöntää naaraalle, että vastasin tämän tunteisiin mutta sen sanottuani tunsin lämpöä sisälläni. Nyt meillä ei ollut Käärmekullan kanssa enää mitään salattavaa. Ihailin hetken naaraan piirteitä auringon osuessa hänen turkilleen.
“Ihanaa”, Käärmekulta sanoi ja katsoi minua silmiin. Käänsin heti katseeni pois ja ihastelin vaihteeksi varpaitani. Turkkiani kuumotteli ja sydämeni hakkasi lujaa.
“Niin”, henkäisin. En keksinyt mitään muuta sanottavaa.
“Tänään on muuten hyvä sää”, naukaisin nolona ja hieroin toista silmääni käpälälläni.
“Aurinko paistaa pitkästä aikaa”, jatkoin turkki kuumotellen yhä kovemmin.
//Käärme?

Oli kulunut jokusen aikaa siitä, kun emoni oli hyökännyt. Parantumiseni oli alkanut jo kiihtyä. Pääsisin parantajalta luultavasti jo lähipäivinä pois. Olin joutunut makoilemaan pesässä ärtyneenä siitä, että ulkoiluni oli taas rajoitettu. Suoraan sanottuna halusin napata emoni ja viedä tunnelistoon, josta hän ei koskaan löytäisi ulos.
Yhtäkkiä huomasin Sädesäihkeen tulevan luokseni leirin laidalle, jossa istuskelin tylsistyneenä. Kolli vaikutti hieman pohtivan jotain ja kysyi ensiksi vointiani. Tietysti ulos suustani tuli vain “ihan hyvin,” mitä muutakaan. Ei minulla mitenkään erityisen hyvin mennyt, mutta olisi sitä pahemminkin voinut mennä.
Kun Sädesäihke sitten otti aiheeksi sen, mitä olin ollut aikeissa sanoa, kun olimme lähteneet kävelylle ja ennen kuin Lotta kävi kimppuumme. Hetken ajan joudun jäädä itsekin pohtimaan asiaa, kunnes muistin.
“Öö… jos se on jotain, mitä et haluakaan kertoa, sinun ei tarvitse. Tai siis… kuuntelen mielelläni kyllä mutta ei ole pakko”, kolli änkytti hieman. Siirtelin tassujani hermostuneena ja katselin maata hiljaa.
*Nyt tai ei koskaan. Nyt tai ei koskaan!* ajattelin mielessäni, puristin silmäni kiinni ja puhuin:
“Sädesäihke minä pidän sinusta! Halusin kertoa sen. En kestä enää peittelyä! On niin vaikeaa olla kanssasi, kun et tiedä, mitä sinusta todella ajattelen. Mutta… onko se outoa, että minä rakastaisin sinua…” nau’uin. En saattanut katsoa entistä oppilastani. Katselin vain vastakkaiseen suuntaan räpytellen silmiäni kuin olisin aikeissa itkeä. Ehkä olinkin? En minä oikeasti tiennyt, mitä silloin tunsin. Se oli jotain kummaa. Jotain niin kamalan kummaa. Ehkä pelkoa? Ehkä helpotusta? Ken tietää.

//Säde?

Olin viimeisten parin päivän aikana vain vältellyt Käärmekultaa. Minut oli päästetty parantajalta pois heti samana iltana, kun olin sinne mennytkin. Haavani eivät tarvinneet kauheasti hoitoa, sillä ne eivät olleet vakavia. Lotta oli kai vain yrittänyt saada minut pois tieltä, jotta voisi tappaa Käärmekullan. Yhtäkkiä päähäni pälkähti muisto. Käärmekulta oli ollut sanomassa jotain minulle ennen kuin Lotta oli hyökännyt. Päätin mennä kysymään asiasta naaraalta heti. Nousin pesästäni ja hölkytin ulos. Käärmekulta istui sopivasti leirin reunalla. Hölkkäsin karvat pörhistyen naaraan luo. Istuin hänen viereensä.
“Hei”, Käärmekulta naukui ja kosketti selkääni hännällään.
“Miten voit?” kysyin varovaisesti. En halunnut naaraan luulevan, että hössötän taas liikaa.
“Ihan hyvin”, Käärmekulta naukaisi ja katsahti minua. Katsoin häntä pitkään takaisin ennen kuin siirsin katseeni tassuihini, jotka steppasivat hermostuneesti paikallaan.
“Mikä se juttu oli, ennen kuin Lotta hyökkäsi, siis mitä sinun piti sanoa?” kysyin hieman takellen sanoissani. Käärmekulta näytti yllättyneeltä ja meni yhtäkkiä ihan vaikean näköiseksi itsekin.
“Öö… jos se on jotain, mitä et haluakaan kertoa, sinun ei tarvitse. Tai siis… kuuntelen mielelläni kyllä mutta ei ole pakko”, änkytin. Turkkini alla kihelmöi hirvittävästi ja minua nolotti. En halunnut sanoa mitään väärin, koska Käärmekulta oli niin ihana ja halusin pysyä tämän suosiossa. Käärmekulta oli ihanin ja upein kissa koko maailmassa ja hänet halusin pitää lähelläni oli sillä mikä hinta hyvänsä.
//Käärme?

Siitä oli aikaa, kun viimeksi olin nähnyt painajaista. Ehkä samasta syystä tuntui niin oudolta herätä raskaasti hengittäen aamun pimeydessä, piinaavat unikuvat vielä tuoreina mielessä. Oli vielä varhaista, mutta tiesin, etten saisi enää nukuttua enempää.
Siistiydyin puolihuolimattomasti ennen kuin hiivin nukkuvien pesätoverieni ohi pesän suuaukolle ja livahdin sen kautta aukiolle. Taivaalla näkyi vielä tähtiä, jotka tuikkivat himmeästi. Aamun tullen ne katoaisivat taas.
Hiilihammas istui vartiossa lähellä leirin sisäänkäyntitunnelia. Minut huomatessaan tämä höristi vähän korviaan ja kääntyi katsomaan minuun selvästi hiukan yllättyneenä. Minä nyökäytin hänelle päätäni tervehdykseksi ja jatkoin matkaani hänen ohitseen uloskäynnin suuntaan.
“Huomenta. Mihin sinä näin aikaisin olet matkalla?” Hiilihampaan naukaisu sai minut pysähtymään. Vilkaisin häneen pienesti hymyillen, vaikka en ollutkaan varma, kuinka hyvin soturi pystyi näkemään ilmettäni tässä valossa.
“En saa enää unta. Ajattelin käydä pikku happihyppelyllä ja katsoa, jos saisin samalla saalistettua jotakin”, vastasin kollin kysymykseen rehellisesti. Hiilihammas nyökkäsi ymmärtäväisen oloisena ja toivotti minulle metsästysonnea.
Niinpä minä jatkoin yksikseni matkaani lumiseen metsään, jonka kaikki äänet tuntuivat pakkasessa paljon voimakkaammilta. Lumi narskui tassujeni alla, jossakin napsahti oksa jonkin eläimen astuessa sen päälle, pöllö huhuili korkeuksissa. Annoin itseni unohtaa viimeöisen painajaisen maadoittamalla itseni tähän hetkeen. Kaikki oli hyvin tässä ja nyt.

Haahuilullani ei ollut määränpäätä. Minä vain kuljeskelin puiden seassa ja etsin samalla merkkejä riistasta. Kerran minua lykästikin, kun olin huomannut hangen päällä vipeltämässä pikkuruisen tumman olennon. Koska en ollut jäänyt ihmettelemään sitä liian pitkäksi aikaa, minun oli onnistunut napata myyrä. Olin haudannut sen erään puun juurelle odottamaan paluutani.
Ylitin joen kaatunutta puunrunkoa pitkin. Pysähdyin keskellä ylitystä katsomaan alapuolella virtaavaa vettä, jonka pinta kareili vaalenevan taivaan väreissä. Vietin siinä hetkisen ihastelemassa alkavaa päivää, ennen kuin tasapainoilin itseni turvallisesti toiselle puolelle.

Tuuli puhalsi nenääni Kuolonklaanin hajua. Aloin olla lähellä heidän rajaansa. Minun olisi varmaankin pitänyt kääntyä jo ympäri ja palata noutamaan saamani saalis, mutta jokin esteli minua. Jäin pyörimään rajanaapurin läheiseen metsään levoton tunne sisälläni kasvaen. Se jäyti minua sisältäpäin, muistutti painajaisesta, jonka olin viime yönä nähnyt.
Yritin hengitellä sisään ja ulos kaikessa rauhassa, päästää irti kuristavasta tunteesta. En halunnut tuntea näin, mutta toisinaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa silmästä silmään omia demoneitaan.
Lähistöllä rasahti jokin. Korvani pomppasivat pystyyn ja sydämeni syke kiihtyi niin, että kuulin oman vereni pauhaavan korvissani. Katseeni poukkoili hämärässä metsässä, tähyili puiden lomassa, yritti löytää äänenaiheuttajan. Lopulta se osui kiiluvaan silmäpariin muutaman ketunmitan päässä.
“Huhuu?” kokeilin varovasti ja liikuin lähemmäksi puiden takana näkyvää hahmoa. Hajusta päätellen kissa oli Kuolonklaanista, mutta siinä oli myös jotakin muutakin. Jotakin tuttua…
Päästessäni lähemmäksi tunnistin kissan, ja yhtäkkiä sisälläni pääsi valloilleen tunteiden ristiriitainen ilotulitus.
Lampiväre.

//Lampi? :o

Leimusilmä kurkotteli varovasti ylöspäin tassullaan ja yritti saada otetta kynsillään rungosta hapsottavasta kaarnapalasesta. Hänen oli täytynyt nousta varpailleen puun juurella yltääkseen niin korkealle. Lopulta hän tunsi kynsiensä tapaavan kiinteän kuoren ja ryhtyi saman tien repimään sitä irti.
Hän sai juuri ja juuri irrotettua yhden palan, kun jostain lähistöltä kajahti veretseisauttava kirkuna. Kujekulta kutsui häntä apuun! Naaras kuulosti olevan pinteessä, ja Leimusilmän niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän erotti sanan ‘kettu’.
Oliko klaanin reviirillä kettuja? Miten hän ei ollut muka haistanut mitään? Paniikinsekaiset ajatukset poukkoilivat parantajan pään sisällä, mutta hän ei jäänyt pitkäksi aikaa paikoilleen odottelemaan, vaan ryntäsi pää viidentenä jalkana Kujekullan huudon suuntaan. Hän ei ehkä ollut soturi, mutta hän puolustaisi klaanitoveriaan hengellään!
Ei mennyt aikaakaan, kun Kujekullan hoiperteleva hahmo tuli häntä vastaan. Tämä piti toista tassuaan ylhäällä, mutta ennen kuin Leimusilmä ehti silmäillä naarasta tarpeeksi vammojen varalta, tämä rysähti maahan. Siinä hänen silmiensä edessä naaras sätki hetken paikoillaan, kunnes lopulta valahti hervottomaksi.
Leimusilmä ei saattanut uskoa silmiään. Hetken verran hän oli totaalisessa shokissa. Mutta sitten hänen sieraimiensa läpi kulki tuulahdus ilmaa siitä suunnasta, josta Kujekulta oli tullut. Hän ei haistanut kettua, hän ei haistanut verta.
Parantaja lähestyi maassa makaavaa soturia hieman tuima ilme naamallaan, sillä pelkäsi pahoin, että tässä oli kyse jostakin niin pentumaisen typerästä, että se ihan suututti häntä. Hänen aavistuksensa osuivat oikeiksi, kun hän naarasta hetken paremmin tutkittuaan tuli siihen tulokseen, ettei tämä ollut edes oikeasti loukkaantunut.
“Oletko tosissasi?” Leimusilmä naurahti ärsyyntyneesti ja tökkäsi tassullaan Kujekultaa kylkeen.

//Kuje? >:(

Kujekulta taapersi Leimusilmän takana. Parantajakolli oli pyytänyt hänet mukaansa etsimään lepänkaarnaa ja juuri kun naaras oli ollut kieltäytymässä, hän oli saanut mainion idean.. Hän tietenkin jekuttaisi Leimusilmää, miksi hän ei ollut keksinyt sitä aikaisemmin! Tästä tulisi mahtavaa, Kujekulta ajatteli hykerrellen. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näkemään Leimusilmän ilmeen. Se olisi tuolle iha oikein, mitäpä kolli oli pilannut Lieskakajon ja hänen emonsa, Nokkospilven suhteen!

Kun he olivat saapuneet sopivalle alueelle, Leimusilmä oli ohjeistanut nuorempaa naarasta lepänkaarnan etsimisessä. Kujekullalta oli mennyt suurin osa ohjeista ohi, mutta se ei häntä haitannut. He voisivat etsiä yrttejä myöhemminkin. Naaras lähti tassuttelemaan hieman kauemmaksi, jotta hänellä olisi aikaa valmistautua. Kun raidallinen naaras oli päässyt tarpeeksi kauaksi, hänen suustaan pääsi kiljaisu.
"APUA, LEIMUSILMÄ APUA!! KETTU, SE PURI MINUA!! APUA, HÄLYTÄ MUUT PAIKALLE TÄÄLLÄ ON NIITÄ MONTA!!!!" naaras kiljui paniikissa ja lähti etutassuaan ontuen etsimään Leimusilmää. Mustavalkoinen kolli juoksikin hyvin nopeasti tilannepaikalle ja naaras kaatui siinä samassa maahan. Kujekulta alkoi sätkiä, mutta hyvin nopeasti hän vain jähmettyi paikalleen. Tästä tulisi niin hauskaa!

//Leimu? ;)

"En.. En halua" mauun. En halunnut kertoa siitä entä jos nopsaliekki pitäisi minua heikkona?
"Selvä, ei se mitään ymmärrän" nopsaliekki vastasi Hymyillen.
"Haluan olla nyt vain rauhassa" mauun ja katson anovasti nopsaliekkiä. Kolli nyökkäisi ymmärtäväisen näköisenä ja nousi seisomaan ja tassuti pois. Hymyilin hitusen katsoessani nopsaliekin perään. Kolli oli kiltti ja mukava.. Ja niin komea. Sydämmeni pampasi innosta. Mutta siirsin nopsaliekin ajatuksissanin taka-alalle. Nousin seisomaan ja katsoin vielä kollin perään, kunpa hän ei olisi totelut pyyntöäni ja lähtenyt. Pudistelin päätäni. Ei en saisi ajattella noin. Kolli oli aivan samanarvoinen kuin muut klaanitoverit.. Siirsin vaivanloisesti katseeni toiseen suuntaan ja kiinnitän kiinostukseni sitten tuoresaalis kasaan. Vatsani murisi. Päädyin siis loikimaan sen luo ja ottamaan siitä epätavallisen pulskan oravan vuodenaikaan nähden. Siirryin sitten oravan kanssa sivummalle ja alan sitten syömään sitä. Se oli maitava. Syötyäni oravan nuolen huuliani ja nousen seisomaan. Siirsin katseeni taas tuoresaalis kasaan. Voisin mennä metsään hakemaan riistaa vastineeksi oravan syömisestä. Miksi pitäisi? Ei riistan syöminen ollut kiellettyä! Käännyinkin siis kohti soturien pesää ja tassutan sitä kohti. Sisään päästyäni menen maakualusilleni, käperyn niihin ja lasken pääni käpälieni päälle ja hännän nenälleni ja yritän saada unta.
*Nyt on ilta joten saan mennä nukkumaan.. Ainakin uskoisin niin? Minua ei olla tietääkseni lähetetty mihinkään myöhäiseen partioon*, ajattelen ja niiden ajatusten kanssa lopulta sain unta.

ELANDRA
Pohjaharha: 10kp -
Mesitähti: 10kp -
= 20kp!

EMPPUOMPPU
Hiilihammas: 13kp -
Kortetuike: 30kp! -
Leimusilmä: 5kp -
= 48kp!

KÄÄRMIS
Jänöpentu: 8kp -
Korpikaste: 6kp -
Käärmekulta: 26kp! -
= 40kp!

SAAGA
Varpulaulu: 28kp! -
Sädesäihke: 26kp! -
Tähtimötaivas: 9kp -
= 63kp!

Siristelin silmiäni aamupäivän paisteessa, joka heijastui leiriä kuorruttavasta lumesta. Hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa, ja jouduin pörhistämään karvani suojaksi. Olin jättänyt Vienotassun siistimään yrttivarastoa ja pyytänyt häntä erittelemään kaikki pilalle menneet yrtit käyttökelpoisista. Itse olin sanonut lähteväni etsimään lisää lepänkaarnaa.
Silmiini osui ruskeavalkoinen turkki tuoresaaliskasan lähellä. Levitin naamalleni ystävällisen hymyn ja lähestyin Kujekultaa, joka ei ollut vielä huomannut minua. Naaras oli Lieskakajon tytär. Jostain syystä minulla oli kuitenkin sellainen tunne, että soturitar ei pitänyt minusta kovinkaan paljoa. En tiennyt, mistä se johtui, mutta ajattelin, että voisin yrittää lämmitellä välejämme pyytämällä hänet mukaani etsimään leppää.
“Huomenta, Kujekulta!” tervehdin nuorempaa kissaa reippaalla äänellä. Suurikokoinen naaras nosti päänsä ja kääntyi katsomaan minua. Hän oli todellakin tullut isäänsä, joka myöskin oli varsin leveälapainen tapaus. Ennen kuin ehdin takertua liikaa Lieskakajon lapoihin, esitin Kujekullalle ajatukseni: “Olen lähdössä etsimään lepänkaarnaa varastoihimme, ja mietin tässä, olisitko halunnut lähteä mukaani, jos et ole nyt kiireinen? Lisäkäpälistä olisi apua.”
Naaraan kasvoja lukemalla minun oli vaikea ennustaa, mikä hänen vastauksensa tulisi olemaan. Hänen ilmeensä oli melko neutraali lukuun ottamatta pientä virnistystä hänen suupielillään. Aivan kuin kissa olisi suunnitellut jotakin…

//Kuje?

Pohjaharhalla oli kyllä hyviä pointteja, mutta jostain syystä minun oli silti vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että saadaksemme ikuisen elämän tähdissä meidän olisi kärsittävä sitä varten kuolevaisessa maailmassa. Mitä muuta merkitystä maanpäällisellä elämällä oli tätä nykyä kuin tuska ja kipu? Kai siinäkin piti jokin järki olla, sillä minusta eläminen lopulta vain kuollakseen tuntui jotenkin ontolta.
“Olet oikeassa”, pudistelin päätäni ja jätin lisäämättä kyseenalaistavan ‘varmaan’ lauseeseen. “Minulla on vain niin kamala ikävä kaikkia niitä, jotka eivät ole enää täällä. Miten minun on tarkoitus jatkaa elämää ilman heitä? Lopulta kaikki rakkaamme tekevät elämisestä elämisen arvoisen.” Tiedostin sen itsekin, että esittämiini kysymyksiin ei ollut olemassa valmiita vastauksia vaan ne olivat jokaisen itsensä määritettävissä. Vain minä yksin voisin antaa elämälleni merkityksen, vaikka ei se helppoa ollutkaan.
“Uskosi Tähtiklaaniin on ihailtavan luja”, tokaisin Pohjaharhalle ja väläytin hänelle lämpimän hymyn. “He varmasti ottavat sinut ilomielin joukkoonsa, kun sen aika on.” Olin äärettömän ylpeä entisestä oppilaastani. Mestarina sain etuoikeuden seurata nuorten kissojen kasvua ja kehitystä, ja sitä todellakin oli tapahtunut Pohjaharhan kohdalla.

//Pohja?

“Olet oikeassa.” Tulenlieskoja muistuttava loimotus taivaalla oli alkanut himmetä jättäen jälkeensä illan sineen. Lehtikatoisin sinisen väri tuntui ihan korostuvan auringon vajottua päivän päätteeksi taivaanrannan taa.
Me nousimme hitaasti ylös puun vierellä. Ensimmäiset tähdet ilmestyivät tuikkimaan Hopeahäntään, ja minä kuvittelin katsovani esi-isiämme, joiden metsästysmaa avautui yön ajaksi meidän tavallisten kuolevaisten nähtäväksi. Se oli upea näky.
Palasimme leiriin lyhyempää reittiä kuin mitä olimme kulkeneet rantaan. Korpikaste oli yhä aukiolla, mutta tämä oli jo ottanut paikkansa leirin keskustasta vartiointipaikaltaan, kuten perinteiseen kuului. Minä nyökäytin hänelle kohteliaasti päätäni ja käännyin sen jälkeen vielä Varpulaulun puoleen.
“Onnea vartiovuoroon”, minä toivotin hänelle hymyssä suin. “Tänään on selkeätä, joten tähdet ja kuutamo näkyvät hyvin. Teidän ei tarvitse siis valvoa ihan pilkkopimeässä.”
Nau’uin vielä kollille nopeat hyvästit, ennen kuin suuntasin aukion poikki soturien pesälle. Olin ollut liikkeellä varhaisesta aamusta asti, mikä normaalisti ei olisi painanut minua näin paljon, mutta parantajan pesällä vietetyt päivät olivat vaatineet veronsa. Olinkin siis hyvilläni, kun pääsin pitkästä aikaa käpertymään omiin sammaliini.

//Varpu?

Katselin auringonlaskua kadoten jonnekin mieleni syövereihin. En niinkään ajatellut mitään. Kyyhötin Kortetuikkeen vierellä istuen hieman kasassa, jotta tuntisin oloni turvallisemmaksi. Kortetuiske oli minulle aivan liian kiltti ja hyvä ystävä ja silti minusta tuntui väärältä olla hänen kanssaan. Halusin kollista kumppanini mutta hän ei ikinä tulisi pitämään minusta. Minun pitäisi vain hyväksyä se.
“Olen surkea kiipeilijä. Jos edes yrittäisin kiivetä tuonne, putoaisin varmaan heti”, nau’uin naurahtaen vaivaantuneesti ja siirtelin käpäliäni. Kortetuike hymähti.
“Ei kaikessa voi olla hyvä”, hän naukui. Uskalsin vilkaista kollia nopeasti. Hän katseli taivaalle. Kortetuike oli niin komea. Hänen turkkinsa näytti niin upealta ja nuo silmät… Kolli siirsi katseensa minuun, joten katsoin äkkiä pois.
“Minusta vaikuttaa, että olet kuitenkin hyvä tietyissä asioissa vaikket olisikaan kiipeilyssä”, vanhempi soturi naukui. En osannut vastata kehuihin, joten koitin keksiä muuta sanottavaa.
“Meidän pitää varmaan palata leiriin pian”, nau’uin ja katsoin taas taivasta. Oranssin, keltaisen ja pinkin sävyt alkoivat vähitellen häipyä ja tilalle oli tulossa sinistä.
//Korte?

Saavuttuamme leiriin, ensimmäinen suuntamme oli tietysti parantajan pesä. Kissat leirissä alkoivat parveilla ympärillämme selkeästi kiinnostuneina ja huolestuneina siitä, mitä oli tapahtunut.
“Mitä tapahtui?”
“Hyökkäsivätkö kuolonklaanilaiset?”
“Tulivatko kujakissat takaisin?”
“Onko reviirillä petoeläimiä?”
“Onko taas tulossa uusi vaara?”
“Pennut täytyy pitää turvassa!”
Luimistin korvani. Viimeisimpänä juuri nyt halusin selittää mitä oli tapahtunut. Kuitenkin Leimusilmä tuli paikalle ja pelasti meidät kissojen kysymysten aallolta sanoen, että Perhotassu kyllä kertoisi, mitä oli tapahtunut ja, että me tarvitsimme hoitoa Sädesäihkeen kanssa juuri nyt. Olin asiasta hyvin kiitollinen ja astelin heti sisään parantajan pesään sisään.
Vienotassu asteli luokseni Leimusilmän vierelle. He alkoivat heti hoitamaan minua ja kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä voinnistani. Ei minun olisi tehnyt mieli vastailla yhtikäs mihinkään, mutta kaippa se oli pakko.
Pian Sädesäihkekin saapui viimein pesään ja Leimusilmä jätti minut Vienotassun vastuulle tutkiessaan ystäväni. Vienotassu laittoi hieman hämähäkinseittiä haavalleni ja varimisteli, että ei ollut mitään pahoja haavereita missään päin kehoani.
“Onko Sädesäihke kunnossa?” kysyin. “Sädesäihke! Onhan kaikki *sinulla* hyvin?” kysyin vielä kollilta painottaen sanaa ‘sinulla’.

//Säde

Nyökyttelin Käärmekullan sanoille. Oli varmaan rankkaa tulla näin yllätyshyökkäyksen kohteeksi oman emonsa toimesta.
“Olet varmaan aika tolaltasi”, nau’uin ja katsoin varoaisesti naarasta. Hänen kehunsa olivat saaneet minut sekaisin. Ehkä Käärmekulta piti minut nyt suurena sankarinaan!
“Älä hössötä, jooko. Olen kunnossa. Hieman hämilläni vain”, naaras huokaisi.
“Ainiin, anteeksi”, sanoin ja katsoin tassujani. Olimme jo todella lähellä leiriä eikä meidän tarvitisisi enää kävellä kauaa. Onneksi, sillä kipu tykytti jokaisessa raajassani ja halusin vain lepäämään. Perhotassu katsahti taas taakseen ja hymyili meille.
“Olemme pian perillä. Pärjäilettekö?” hän kysyi hilpeän oloisena. Miten kukaan pystyi olemaan noin iloinen kokoajan?
“Kyllä tämä tästä”, Käärmekulta murahti ja pyöräytti silmiään. Perhotassu ei kuitenkaan ollut moksiskaan.
“Kiitos paljon, että lähdit meidän kanssamme”, kiitin naarasoppilasta. Hän nyökkäsi ja kääntyi taas katsomaan menosuuntaan. Kun tassutimme sisälle leiriin, kaikki aukiolla oleilevat kissat kääntyivät katsomaan meitä. Perhotassu hölkytti parantajien pesään ja jätti meidät Käärmekullan kanssa kaksin kissojen ja heidän kysymystensä keskelle.
“Perhotassu voi kertoa teille mitä tapahtui. Päästäkää Sädesäihke ja Käärmekulta tänne”, Leimusilmä käski. Kissat siirtyivät edestämme ja päästivät meidät kävelemään parantajien pesälle. Ennen kuin astuin sisään pesään tutun äänen kutsu pysäytti minut.
“Sädesäihke?” Aurinkoroihu naukui.
“Isä?” nau’uin hiljaa ja käännyin katsomaan hyvin minun näköistäni kissaa. Isä ja minä emme oikein viettäneet aikaa keskenämme mutta nyt kollin silmissä kiilsi huoli ja rakkaus.
“Mitä on tapahtunut?” hän kysyi selvästi hätääntyneenä. Ymmärsin hyvin hänen tunteensa. Olinhan minä hänen pentunsa vaikka siltä ei oikein ollut tuntunut, kun Aurinkoroihu oli keskittynyt muihin pentuihin ja emoon.
“Selitän myöhemmin. Haluan levätä”, tokaisin ja puikahdin sitten pesään, jossa Leimusilmä ja Vienotassu pyörivät jo Käärmekullan ympärillä.
//Käärme?

Varpulaulu oli halunnut lähteä ulos kahdestaan, ja se sopi minulle vallan mainiosti. Kuljimme jonkin aikaa hiljaisuudessa metsässä, kunnes avasin keskustelun. Kysyin kollilta, halusiko hän joskus oppilaan, ja hän vastasi, ettei ollut miettinyt asiaa ja että oli surkea opettamaan. Sen jälkeen hän kysyi saman kysymyksen vuorostaan minulta ja sanoi vielä, että olisin varmasti mahtava mestari, kun olin niin hyvä soturikin. Kehut lämmittivät mieltäni ja saivat vienon hymyn viriämään naamalleni.
“En minäkään ole juuri miettinyt sitä”, myönsin päätäni pienesti pudistellen ja käänsin sitten katseeni eteenpäin. “En tiedä, ehkä olisi mukavaa toimia mentorina. En vain osaa sanoa, riittääkö kokemukseni siihen vielä. Tuntuu siltä, että oma oppilasaikanikin meni kuin sumussa ja että pääsin nauttimaan siitä kunnolla vasta kun Eloklaani vapautui.” Näin mielessäni välähdyksiä siitä hetkestä, kun tulimme Mesitähden perässä aukiolle ja tämä käski kaikkien leirissä olleiden kuolonklaanilaisten palata takaisin omalle reviirilleen. “Minulla on vielä paljon opittavaa, mutta toisaalta ei kai kukaan synny mestarina. Sellaiseksi kasvetaan.” Vilkaisin Varpulauluun hymyillen.
Valo pakeni jo taivaalta. Johdatin meitä leirin taakse, jossa kaksi jokea haarautui sen kummallekin puolelle. Vaikka leiri näkyikin takanamme, se oli silti tarpeeksi kaukana, että saimme olla rauhassa. Viitoin Varpulaulua tulemaan perässäni rannan tuntumassa kasvavan alastoman lehtipuun viereen. Kävin siihen istumaan ja suuntasin katseeni taivaanrantaan, joka leimusi vaaleanpunaisen ja oranssin sävyissä auringon kadotessa vähitellen näkyvistä.
“Tämä on yksi suosikkipaikoistani”, paljastin Varpulaululle, joka oli hiipinyt vierelleni. “Tästä aukeaa hieno näkymä nummille aina iltaisin. Kun tarvitsen omaa rauhaa, tulen yleensä tänne.” Tutkailin hetken katseellani maisemaa, ennen kuin siirsin sen Varpulauluun. “Jos sinun tarvitsee koskaan ajatella rauhassa, suosittelen tulemaan tänne. Yleensä minä kiipeän tuohon puuhun, mutta tässä alhaalla istuskelu on myös mukavaa.”

//Varpu?

Kun partio saapui paikalle, tunsin niin suurta helpotusta. Hiilihammas käski mukana olevaa Perhotassun viedä minut ja Sädesäihkeen takaisin leiriin sillä aikaa, kun alkoi kuulustella emoani. Lähdimme kulkemaan kauemmas. Olisin halunnut nähdä, mitä partio aikoi naaraalle, mutta Perhotassu hoputteli meitä varovasti jo lähtemään leiriin.
“Tämän saatte vielä kostaa! Sinä ja koko klaanisi Käärmekulta!” kuulin Lotan huudon. Vilkaisin taakseni ja huomasin, miten tämä ryntäsi pian pensaikkoon. Partio jäi hetkeksi paikalleen, kunnes lähtivät tämän perään. Kai he halusivat varmistaa, että naaras vähintäänkin lähti pois reviiriltä.
“Kiitos Sädesäihke. Ilman sinua olisin varmaan kuollut. Vaikka olenkin kerennyt taistella jo Kuolonklaanilaisia, Kujakissoja ja petoeläimiä vastaan, minusta tuntuu, että tämä oli raskain taistelu pitkään aikaan”, nau’uin kiitollisena. Kolli näytti hieman vaivaantuneelta kiitoksista.
“Ei se mitään ollut. Kuka vain olisi tehnyt saman”, kolli vastasi. Huokaisin hiljaa ja katselin eteenpäin.
Perhotassu vilkuili jatkuvasti taakseen varmistaakseen, että pysyimme perässä. Hän pysähtyi vähän väliä myös katsoakseen taakseen ja jatkoi sitten matkaa.
“Luulin todella, että emoni oli kuollut. Olen aina tiennyt, että hän on hirveä ja että hän lähti klaanista, mutta en olettanut, että hän hautoisi kostoa minua vastaan ja odottaisi hyvää hetkeä hyökätä”, naukaisin väsyneenä.

//Säde?
//Voit laittaa ne jo leiriin asti

Käärmekulta ei vaan millään suostunut lähtemään. Sain pienen älynväläyksen. Riistin itseni irti Lotasta ja loikkasin pienen etäisyyden päähän tästä.
“Apua! Apua! Apua!” huusin täyttä kurkkua. Ehkä joku partio lähellä kuulisi.
“Mitä-” Lotta ärähti hämmentyneenä yhtäkkisistä avunhuudoistani.
“Hiljaa!” ärähdin Lotalle, joka oli nyt pysähtynyt ja lopettanut Käärmekullan pieksemisen.
“Apuaa!! Apuaa!!” huusin ja hyökkäsin sitten takaisin Lotan kimppuun ennen kuin tämä ehtisi Käärmekultaan kiinni. Kuulin käpälien töminää lähistöltä ja yhtäkkiä meitä piiritti eloklaanin sotureiden joukko. Suunnitelmani oli toiminut! Käärmekulta näytti piestyltä ja väsyneeltä mutta hänen silmissään kiilsi kiitollisuus. Hänen kylkensä liikkuivat todella epätasaiseen tahtiin.
“Käärmekulta, Sädesäihke, tulkaahan tänne”, Hiilihammas naukui ja päästi meidät piirin ulkopuolelle. Lotta jäi yksin siis keskelle sotureita.
“Perhotassu, vie Käärmekulta ja Sädesäihke leiriin, me hoidamme tämän”, Hiilihammas käski. Perhotassu nyökkäsi ja astui taaksepäin. Hän tuli luoksemme.
“Nyt saat luvan selittää kuka olet ja miksi ihmeessä olet reviirillämme”, partion johtaja Korppisiipi naukui Lotalle. En aikaisemmin edes tajunnut kuinka paljon minuun sattui. Yhtäkkiä kaikki kipu löi minuun kerralla ja melkein pyörryin. Huohotin ja koitin räpytellä silmistäni kivun luoman mustuuden pois.
//Käärme?

Sädesäihke onnistui saamaan hullun naaraan päältäni ja yritti selkeästi harhauttaa häntä pois luotani. Kolli aneli minua pakenemaan, mutta en voisi tehdä niin. Ei sitä koskaan tietäisi mitä kamaluuksia tuollainen hullu ja höperöksi tullut erakko voisi tehdä. En antaisi hänen koskea Sädesäihkettä!
Hyökkäsin kohti Lottaa. Hän ei ollut kamalan vikkelän oloinen tapaus, mutta kuitenkin sen verta, että osasi väistää kahden kissan hyökkäyksistä suurimman osan. Hän ei välittänyt niinkään Sädesäihkeestä, joka edelleen yritti vakuttaa pärjäävänsä yksin samalla sanoen, että minun pitäisi paeta, mutta sitä en voisi tehdä. Olin jo taistellut silloin taistelussa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan ja olin silloin vain oppilas. Olin myös mukana vapauttamassa panttivankeja Kuolonklaanilta. Tällainen erakon rääpäle ei minua päihittäisi.
Ajatuksistani huolimatta, naaras oli huomattavasti taitavampi taistelemaan kuin minä. Hänellä oli selkeästi kokemusta ja hän osasi jatkuvasti heittää hyviä liikkeitä, joita minun oli vaikeaa väistää.
Sädesäihke hyökkäsi taas naarasta päin sähisten tälle vihaisesti. Melkei hyydyin siihen vain katsomaan kollia, jota oli ihaillut jo kauan. Hänen rohkeutensa oli niin ennennäkemätöntä, mutta en voinut jäädä siihen ihmettelemään. Lotta löi kollia kauemmas etutassuillaan ja loikkasi taas minua päin. Puikahdin kuitenkin hänen altaan ennen kuin hän kerkesi päästä kimppuuni.
“Käärmekulta, ihan tosi. Pakene, jooko!” Sädesäihke huusi minulle syöksyessään emoni ja minun väliin.
“En halua jättää sinua! En voi tietää mitä hän voisi saada aikaan!” naukaisin, kun Lotta syöksähti kohti Sädesäihkettä.

//Säde?

Kuuntelin keskustelua aivan ymmälläni kunnes Käärmekulta alkoi huutaa minua apuun. Tajuisin, että oli toimittava. Olisi pitänyt toimia ja aikoja sitten mutta viimeistään nyt tai Lotta tappaisi hänet. Loikkasin eteenpäin tömähtäen suoraan Lotan kylkeen. Sain hänet tuupattua pois ystäväni päältä ja maahan mutta jouduin itse kierähtämään sivuun erakon luota. Nousin jaloilleni ja iskin kynnet edellä kiinni Lottaan. Käärmekulta ähisi takanani noustessaan ylös. Hänen haavansa varmaan aukesivat taas. Raavin erakon turkkia kaikkialta mistä yletin. Naaras kuitenkin tyrkkäsi minut helposti pois tieltä, sillä oli voimakkaampi kuin minä. Lensin suoraan puuta päin ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Lotta kävi taas Käärmekullan kimppuun enkä voinut tehdä mitään.
“Pääset maksamaan virheistäsi! Pahin niistä on se, että koskaan synnyitkään”, naaras ärisi piestessään Käärmekultaa. En päässyt ihan vielä ylös. Haukoin happea keuhkoihini, jotta en kuolisi. Minua pyörrytti mutta se meni nopeasti ohi, kun sain taas happea.
“Olen harjoitellut ja odottanut tätä!” Lotta murisi voitonriemuisena, kun sai taas Käärmekullan alleen. Hyökkäsin takaisin taisteluun.
“Pakene, Käärmekulta! Pakene! Selviän kyllä yksin”, anelin Käärmekultaa. Hänen pitäisi pelastautua. Vaikka minä uskoin selviäväni yksinkin oli tietysti mahdollisuus, että kuolisin mutta kuolisin Käärmekullan takia mielelläni. Tekisin sen ihan tällä sydämen lyönnillä, sillä rakastin häntä. Rakastin ja rakastaisin häntä aina.
//Käärme?

Kissa kertoi olevansa Lotta, mutta oli ilmeisesti ollut ennen Kaarnajalka. Hänen pahanhajuinen hengityksensä tunki nenääni hänen puhuessaan. Hän vain valitti minun pilanneen hänen elämänsä ja murhanneen isäni. Mistä hän muka tiesi isästäni? Nimi Kaarnajalkakaan ei antanut kauhean paljon. En oikein osannut ymmärtää kuka tämä kissa oli, vaikka hän olikin niin tutun oloinen. Hän tuntui myös tietävän minusta vaikka mitä, kun kerta tiesi nimenikin, mutta oli lähes puhutellut minua pentunimelläni.
Hetken aikaan mitään ei tuntunut tapahtuvan. Koko metsä tuntui hiljaiselta ja tunsin vain päälläni Lotan painon ja hänen kyntensä, jotka olivat painautuneet syvälle kylkiini ja selkääni. Sitten tajusin.
“Oletko sinä emoni!” rääkäisin ja yritin pyristellä hänen otteestaan. En kuitenkaan onnistunut. Hän piteli minua tiukasti maassa ja puristi kynsiään minun lihaani. Kaikki kävi järkeen. Niin tuttu ääni ja haju. Hänen turkkinsa tuntu ja se miten hän tiesi minut.
“Luulin, että olet kuollut!” naukaisin ihmeissäni.
“Uskon, että toivot, että olisin. Minä ainakin toivoisin sitä sinulle, mutta silloin en kyllä saisi itse kostaa sinulle”, läikikäs naaras sähisi. Yritin edelleen pyristellä hänen otteestaan. Naaras laski hampaansa niskalleni ja minusta alkoi tuntua siltä, että tämä olisi minun loppuni.
“Sädesäihke, auta!” rääkäisin paniikissa yrittäen jotenkin kääntää itseäni niin, että voisin hyökätä vastaan, mutta kehoni ei taipunut sillä tavoin.

//Säde?

Huokaisin helpotuksesta, kun Käärmekulta alkoi selittää miksi oli tuonut minut tänne. En kyllä siltikään ihan ymmärtänyt miksi meidän oli pitänyt tulla metsään tätä varten mutta naaras vaikutti siltä, että hänellä oli jotain muutakin vielä sanottavana.
“Siinäkö kaikki?” kysyin epäuskoisesti. Käärmekulta ihasteli tassujaan. Hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin minuun ennen kuin jatkoi.
“No oli minulla muutakin asiaa”, naaras naukui hiljaa. Hän vaikutti epävarmalta. Odotin hänen jatkavan mutta ei hän ehtinyt, kun jokin tai siis joku piti ääntä pensaassa.
“Käärmepen- tai siis Käärmekulta!” minulle täysin vieras naarasääni kutsui. Räpyttelin silmiäni hämmennyksissäni.
“Kuka siellä?” Käärmekulta kysyi mutta ei saanut vastaukseksi muuta, kuin yllätyshyökkäyksen. Pensaasta loikkasi vaalean ruskea suuri naaraskissa, jolla oli täpliä turkillaan.
“Pitkästä aikaa. En malta odottaa, että pääsen kostamaan elämäni pilaamisesta”, vieras kissa murisi. Sanat ja muutenkin naaraan käyttäytös ja äänensävy saivat minut paniikkiin. En tiennyt mitä tehdä vaan jäädyin täysin paikoilleni.
“Olen Lotta. Tai, jos nimi Kaarnajalka soittaa jotakin kelloja”, Lotta ärisi. Hän vaikutti hyvin vihaiselta. Hän halusi kostaa ja nimenomaan elämänsä pilaamisesta mutta mitä Käärmekulta oli tälle ventovieraalle kissalle ikinä tehnyt. Hän ei varmaan ollut edes ikinä nähnyt tätä. Olisin tehnyt jotain mutta en pystynyt muuta kuin toljottamaan vierestä kauhuissani.
“Sinä pilasit elämäni! Olet ensi hengenvedostasi saakka ollut täysi pettymys! Tapoit isäsi! Sinun vikaasi on, että olen nyt tässä ja, että isäsi on kuollut!” Lotta rähjäsi. En ymmärtänyt. Miten muka Käärmekulta olisi ollut pettymys jollekulle vieraalle erakolle?
//Käärme?

“Siis… mitä tulimme oikein tekemään tänne? Mitä asiaa sinulla oli? Onhan kaikki nyt varmasti kunnossa?” kolli kyseli korvat luimistuen ja häntä pörhistyen. Nyt tuli entistäkin vaivaantuneemmaksi. Oliko hänen pakko olla niin huolissaan?
“Kaikki on hyvin, ihan tosi!” vakuuttelin. Sädesäihke vaikutti kuitenkin edelleen hieman säikyltä. Hän kai varautui pahimpaan. Ei se olisi kuitenkaan sellaista… eihän? Kai kolli ei suuttuisi, kun kertoisin hänelle, miksi oikeasti olimme sinne tulleet?
“Ensinnäkin, halusin sanoa, että…” aloitin. En oikein ollut enää yhtä itsevarma kuin vielä hetki sitten leirissä ollessani. “Että… Että paranen hyvin ja että Lehtomyrskyn kuolemankin jälkeen oloni alkaa jo tuntua paremmalta”, sanoin. Kolli kallisti päätään.
“Siinäkö kaikki?” hän kysyi. Sädesäihke kai tiesi, että en toisi häntä sinne asti vain kertookseni jotain tuollaista.
“No oli minulla muutakin asiaa”, naukaisin hiljaa ja valmistelin itseäni sisäsesti siihen mitä minun piti sanoa. En kuitekaan ehtinyt kuin avata suuni, kun lähimmästä pensaasta kuului räsähdys.
“Käärmepen- tai siis Käärmekultaa!” joku kutsui. Katsoin pensasta karvat pörrössä. Tuo ääni… Se oli jotain niin tuttua, mutta mitä?
“Kuka siellä?” kysyin pensaaseen. Vastausta ei kuulunut. Luulin jo tulleeni hulluksi, mutta sitten sieltä vilahti jokin kimppuuni. Se painoi minut vatsa maata vasten ja sihisi suoraan korvaani.
“Pitkästä aikaa. En malta odottaa, että pääsen kostamaan elämäni pilaamisesta”, naaras sihisi. Hänen hajunsa, hänen äänensä, jopa hänen tuntunsa! Kaikki se tuntui niin tutulta.

//Säde?
//Voit vaikka laittaa Lotan selittää kuka se on ja miks se vihaa käärmet

Ymmärsin kyllä, että Käärmekulta ei tarkoittanut äksyillä mutta ei se silti kivalta ollut tuntunut. Niiskaisin nenääni. Ehkä antaisin vain olla. Miksiköhän Käärmekulta oli tuonut minut tänne? Mitä asiaa hänellä oli, mitä ei voisi sitten sanoa leirissä? Ei siellä kuitenkaan ollut kuolonklaanilaisia kuuntelemassa salaa niinkuin poikkeusaikoina. Tähtiklaanin kiitos, ettei ollut ja olimme saaneet leirimme takaisin. Vaikka sodan jälkeisistä tapahtumista oli aikaa siitä muistot kummittelivat silti mielessäni.
“Mitä tulimme siis tekemään tänne?” kysyin vilkuillen vähän väliä käpäliäni. Lumeen tehty polku oli liukas enkä halunnut kaatua.
“Anteeksi, voitko toistaa?” Käärmekulta kysyi ja katsoi minuun suurin silmin. Aistin hänen katseessaan epävarmuutta. Tunsin naaraan niin hyvin, että osasin jo jonkin verran lukea tätä. Mikäköhän oli vialla? Huoli vanhemmasta soturista valtasi mieleni.
“Siis… mitä tulimme oikein tekemään tänne? Mitä asiaa sinulla oli? Onhan kaikki nyt varmasti kunnossa?” kyselin korvat luimistuen ja häntä pörhistyen. Kai nyt Käärmekulta olisi kunnossa? Ehkä hän tuli tänne kertomaan kuinka sairas on ja, että hän kuolee pian. Toivottavasti ei! Olin juuri päässyt siihen vaiheeseen emon kuoleman jälkeen, että elämä tuntui menettelevän eikä kaikki nyt ollut aivan hirveän huonosti mutta, jos joku kuten vaikka Käärmekulta kuolisi menisin varmaan aivan sekaisin. Koko parantumisprosessi pitäisi aloittaa alusta. En varmaan pystyisi siihen.
//Käärme?