Olin hieman hämilläni siitä, miten järkyttyneeltä Hiilihammas vaikutti. Hän tuntui syyttävän täysin vain itseään tapahtuneesta, vaikka minun mielestäni tämä ei ollut ollut soturin vika. Toki ajatus oravien pudottamisesta oli ollut hänen, mutta minä olin ollut siinä mukana aivan yhtä täysillä ja ehdottanut itse, että hän kiipeäisi oksalle.
"Hei, ei minulla ole enää mitään hätää", nau'uin yrittäen rauhoitella klaanitoveriani, "olen aivan kunnossa, eikä tämä ole sinun syytäsi. Vahinkoja sattuu, ja tämä oli sellainen. Saamme olla kiitollisia, että se olit sinä joka kiipesi puuhun. Tähtiklaani on antanut minulle yhdeksän henkeä, joita minulla on vielä varaa menettää. Mutta sinulla on vain yksi elämä, joka on arvokkaampi kuin yksi minun henkeni. Kaikki on hyvin Hiilihammas, en minä syytä sinua mistään."
Kosketin hellästi kuonollani soturin otsaa, yrittäen saada hänen olonsa paremmaksi. Kolli katsahti minua hämillään.
"Minun olisi pitänyt olla-", en antanut kollin puhua loppuun, vaan huiskautin häntäni hänen kuononsa eteen.
"Ei, tämä ei ollut sinun vikasi. Sentään klaani sai ruokaa, vaikka toinen orava pääsikin karkuun. Sinä ajattelit järkevästi, Hiilihammas", yritin parhaani mukaan kehua kollia, joka selvästi oli poissa tolaltaan tapahtuneen johdosta.

//Hiili?

Päässäni tuntui siltä kuin sen sisällä olisi pörissyt mehiläisparvi. Avasin silmäni, mutta hetkeen en onnistunut tarkentamaan katsettani mihinkään. Joka puolelta kehoani lähti liikkeelle kivun aaltoja kun yritin nousta, joten jäin makaamaan paikoilleni kunnes oloni helpotti hieman.
Kun lopulta kömmin käpälilleni ja käännähdin ympäri, tajusin, mitä oli tapahtunut. Tuntui aivan siltä kuin joku olisi lyönyt minua juuri kovasti vatsaan, kun näin puoliksi lumeen hautauneen oksan ja sen alta pilkistävän kissan hännän. Paha aavistus sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin.
“Voi ei, voi ei, voi ei”, vikisin kauhuissani ja kiiruhdin puskemaan oksaa pois sen alle jääneen päällikön päältä. Tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen olin onnistunut kaivamaan Mesitähden esiin lumen ja oksasilpun alta.
Näin heti, ettei kolli hengittänyt. Pakokauhuinen ulina pakeni suustani ja ryhdyin ramppaamaan edestakaisin hangessa päällikön edessä, välillä käyden nuuhkimassa ystävääni lähempää huomatakseni heti ensimerkit siitä, kun tämä olisi virkoamassa. Hän oli tällä hetkellä Tähtiklaanissa. Mutta monesko henki tämä oli ollut? Ei kai sentään viimeinen? Voi hyvä Tähtiklaani, älä anna sen olla viimeinen!
Lopulta Mesitähti veti hiljaa henkeä ja hänen kylkensä alkoivat jälleen kohoilla. Seisahduin hänen eteensä silmät pyöreinä ja häntä puolelta toiselle nytkyen. Mesitähti avasi hitaasti silmänsä, ja tunsin helpotuksen kulkevan lävitseni tavoittaessani niiden vihreän katseen.
“Voi Mesitähti, olen niin kamalan pahoillani!” inahdin ja lyyhistyin huojentuneena lumeen hänen eteensä. “Tämä on minun syytäni! Ei olisi pitänyt yrittää lähestyä sitä oravaa sillä tavalla. Miten sinä voit?”

//Mesi?

Suunnitelma oli sujunut juuri kuten olimme suunnitelleetkin. Hiilihammas oli saanut pudotettua toisen oravan oksalta, ja minä olin ketterästi käynyt sen kimppuun ja tappanut sen. Hiilihammas jatkoi oksan heiluttamista, yrittäen saada toisenkin oravan alas. Seurasin tarkkaavaisesti tilannetta, joka kääntyi aivan päälaelleen, kun orava yllättäen kiisikin Hiilihampaan ohi. Kun soturi yritti kääntyä, kuulin tänne saakka rasahduksen. En ehtinyt tehdä mitään, kaikki kävi niin nopeasti.
Näin vain, miten Hiilihammas ja oksa putosivat holtittomasti minua kohti. Tunsin, miten oksan ja kollin paino putosivat päälleni ja kaikki pimeni.

Kun avasin taas silmäni, en ollut enää lumisessa metsässä. Olin viherlehden nummella, kirkkaan tähtitaivaan alla. Edessäni seisoi kissa, jonka turkki kimmelsi kauniisti tähtien loistossa. Minttuliekin kasvoilla oli pehmeä hymy.
"Hei, Mesitähti", kumppanini naukaisi lämpimällä äänellään, "taidat tietää, mitä tämä tarkoittaa."
Nyökkäsin hitaasti päätäni:
"Olen menettämässä taas yhden hengistäni." Katseeni siirtyi entisen varapäällikön vieressä seisovaan hahmoon, joka tummeni taas hieman. Se hahmo olin minä. Kun menettäisin yhdeksännen henkeni, jäisin pysyvästi Tähtiklaaniin. En pelännyt kuolemaa, vaan olin enemmänkin iloinen saadessani tavata taas rakkaan kumppanini.
"Minulla on ollut sinua valtava ikävä", kuiskasin hiljaa ja otin askeleen lähemmäs Minttuliekkiä. Punaturkkinen naaras hymyili lämpimästi.
"Niin minullakin sinua. Sinun on kuitenkin palattava. Minä odotan sinua täällä", naaras naukui ja räpäytti silmiään. Maisema alkoi haalistua ja pian Minttuliekki ja hänen vierellään seisova hahmoni katosivat maiseman mukana.

Avasin taas hitaasti silmäni ja kohtasin Hiilihampaan järkyttyneet kasvot.

//Hiili?

Puunkuori oli jäästä liukas, ja kynteni tuntuivat joka hetki siltä kuin ne olisivat repeämässä irti ponnistellessani ylöspäin. Minun oli yritettävä liikkua mahdollisimman huomaamattomasti, jotta oravat eivät äkkäisi minua ja pakenisi paikalta ennen kuin ehtisin oksan kohdalle. Onneksi ne näyttivät olevan niin keskittyneitä toistensa runnomiseen, että ne unohtivat tyystin ympäristönsä.
Pääsin kuin pääsinkin lopulta oksan luo. Nousin varovasti sen päälle ja lähestyin jyrsijöitä. Oksa natisi allani uhkaavasti, joten en uskaltanut liikkua kovin pitkälle. Ryhdyin varovasti nitkuttamaan oksaa painoni avulla ylös ja alas, jolloin oravat havahtuivat ja tajusivat vaaran. Ne kai joutuivat näkemisestäni paniikkiin, sillä ne ryhtyivät hädissään kiipeilemään toisten yli etsien pako tietä. Jatkoin oksan ravistamista, tällä kertaa rivakammin.
Yhtäkkiä toisen päälle kiivennyt orava horjahti ja se putosi alas oksalta. Näin alhaalla valkoisen vilahduksen Mesitähden syöksyessä antamaan saalille tappopuraisun ennen kuin se ehtisi tointua. Lumi oli pehmentänyt sen laskua sen verran, ettei se varmaankaan ollut kuollut itse pudotukseen.
Toinen orava keikkui vielä oksalla hurjasti säksyen. Minä päätin ottaa riskin ja lähestyä sitä. Ryömin oksaa pitkin sitä kohti, ja se alkoi käydä selvästi epätoivoisemmaksi. Olin juuri iskuetäisyydellä ja aikeissa huitaista sitä käpälälläni, kun se tekikin jotakin yllättävää ja rynnistikin minua kohti.
Se ponnisti ylitseni ja otti vauhtia kuonostani ja liisi selkäni yli. Vaistomaisesti yritin vääntäytyä oksan päällä ottaakseni sen kiinni, mutta silloin altani kuului uhkaava narahdus, jota seurasi rikki räksähtävän puun ääni.
Suustani karkasi kauhistunut rääkäisy syöksyessäni oksan kanssa alas suoraan Mesitähteä ja tämän tappamaa oravaa kohti.

//Mesi?

Tunsin valtavaa lämpöä rinnassani, kun huomasin miten Hiilihammas herkistyi sanoistani. Pidin siitä, miten aito soturi kolli oli. Hän oli uskollinen ja jalo, mutta kykeni näyttämään tunteensa ja ottamaan apua vastaan. Hän oli soturi, josta moni sai ottaa mallia, yksi koko Eloklaanin parhaimmista sotureista. Keskustelumme oli keskeyttänyt kaksi oravaa, jotka nujakoivat yläpuolellamme sijaitsevan lepän oksalla. Hiilihammas keksi, että voisimme kiivetä puuhun ja pakottaa oravat alas, jotta saisimme niistä klaanille vatsan täydennystä. Minulla ei ollut mitään ajatusta vastaan, jotain nyökäytin päätäni hyväksyen kollin ehdotuksen.
"Luulen, että on parempi, jos sinä kiipeät puuhun", naukaisin hyväntuulisesti virnistäen, "minun kiipeilytaidoillani ei kamalasti oravia pudoteta. Pahimmassa tapauksessa putoaisin itse ja saisit raahata minut oitis parantajan pesälle."
Hiilihamman kasvoille piirtyi huvittunut virne.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", kolli naurahti pienesti ja lähti kapuamaan puunrunkoa pitkin kohti sen oksistoa. Minä jäin maan kamaralle odottamaan, että soturi pääsisi oksalle ja saisi pudotettua yhä toistensa kimpussa olevat oravat maahan ja voisin saada niistä ainakin toisen kiinni.

//Hiili?

Mieleni olisi tehnyt ruveta pillittämään kuin mikäkin pikkupentu Mesitähden sanat kuullessani. Jouduin puremaan hammasta estääkseni itseäni purskahtamasta itkuun hänen edessään, vaikka tiesin, ettei ystävääni olisi haitannut.
“Arvostaisin sitä kovasti”, minun onnistui ynähtää tunneryöpyltäni. Mesitähti laski häntänsä hetkeksi lohduttavasti selälleni, ja minä loin häneen kiitollisen katseen. Silmiäni kirveli pintaan puskevista kyynelistä, ja niistä jokunen taisi onnistua karkaamaan poskellenikin.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään muuta, jostain yläpuoleltamme kuului raivoisa säksätys. Pysähdyimme molemmat kuin seinään ja katselimme ympärille silmät ammollaan ja korvat kääntyillen. Lopulta katseeni tavoitti läheisen puun oksalla tappelevat oravat, jotka hyökkivät toisiaan kohti ketterästi hännät vimmatusti huiskien.
“Siinäpä olisi muutamalle soturille päivän ruoka”, murahdin Mesitähdelle seuraten yhä silmätarkkana puuhkahäntien yhteenottoa. “Hyvällä tuurilla jompikumpi noista tipahtaa alas ja hoitaa homman meidän puolestamme.” Pidin lyhyen tauon, jonka aikana päähäni putkahti vielä parempi idea: “Tai ainahan voimme yrittää jouduttaa lopputulosta kiipeämällä oksan toiseen päähän ja ravistelemalla molemmat riitapukarit alas puusta.” Nuolaisin viikselleni tipahtaneen suolaisen kyyneleen. Oli mukava saada välillä muutakin ajateltavaa.

//Mesi?

Ilmeeni muuttui surulliseksi, kun kuulin miten huonosti Hiilihampaalla meni. Olin pahoillani siitä, etten ollut kiireiltäni huomannut hänen ahdinkoaan. Katsoin soturia myötätuntoinen ilme kasvoillani ja yritin löytää sanoja, joilla voisin edes vähän parantaa kollin oloa. Tiesin hyvin, miten syvää ja lamaannuttavaa suru saattoi pahimmillaan olla. Kun olin ollut vankina Kuolonklaanin reviirillä, olin ollut monet kerrat lähellä vaipua lopullisesti epätoivoon ikävöidessäni Minttuliekkiä ja klaanitovereitani.
"En ole tainnut sanoa tätä aiemmin, mutta olen todella pahoillani menetyksiesi johdosta", nau'uin vilpittömästi ja hipaisin hännälläni vierelläni kulkevan soturin lapaa, "aivan turhaan sinä häpeät suruasi. Sinulla on oikeus surra läheisiäsi, jotka olet joutunut menettämään. Minä tiedän, miltä tuntuu menettää rakkaimpiaan, mutta minulle usko Tähtiklaaniin on tuonut suurimman lohdun suruihini. Olen varma, että tapaat menettämäsi perheenjäsenesi vielä, vaikka elämä maan päällä voikin tuntua raskaalta, kun et voi enää nähdä kaikkia rakkaimpiasi."
Hiilihammas vilkaisi minua mietteliään oloisena. Tahtimme oli hidastunut suorastaan mateluvauhdiksi.
"Jos tahdot, voin pyytää Korppisiipeä vähentämään tehtäviesi määrää väliaikaisesti. Sinun voisi olla myös hyvä puhua Leimusilmän kanssa, sillä hän on nähnyt paljon surevia kissoja ja saattaisi voida auttaa sinuakin. Tai jos sinulle vain kelpaa, minäkin voin parhaani mukaan yrittää olla tukenasi ja kuunnella, jos tahdot puhua", ehdotin varovaisesti toivoen, ettei kolli loukkaantuisi ehdotuksistani.

//Hiili?

Mesitähden vastaus tuli minulle hiukan yllätyksenä vaikka olinkin iloinen siitä, että hänellä meni kertomansa mukaan hyvin. Minun oli jotenkin vaikea käsittää sitä, miten kaiken sen jälkeenkin päällikkö jaksoi pitää näkymänsä tulevaisuudesta positiivisena ja jatkaa elämäänsä. Toisaalta, ehkäpä siitä syystä juuri hän oli päällikkö. Jos klaanin pää olisi vaipunut synkkyyteen, mitä toivoa muillla olisi ollut?
Oli sinänsä lohduttavaa kuulla, etten ollut ainoa, joka kaipasi jotakuta rakastaan. Mesitähden avoimuus kaipauksestaan kumppaniaan ja sisartaan kohtaan kosketti sydäntäni. Minäkin kaipasin päivittäin rakkaimpiani, jotka olivat jo liittyneet Tähtiklaaniin.
“Totta puhuen, ei kovin hyvin”, suustani pääsi naurahdusta muistuttava ääni, mutta se oli vailla iloa. Vedin henkeä ja yritin estää ääntäni värisemästä. “Olen yrittänyt jatkaa eteenpäin, mutta minun on vaikea päästä yli tästä tunteesta, joka syö minua sisältäpäin. Minulla on ihan kamala ikävä Ampiaispistoa ja Sarastustassua. Jopa isääni, vaikka me emme olleetkaan niin läheisiä. Minua hävettää, koska minusta tuntuu, että viime aikoina olen ollut klaanille enemmän taakka.”

//Mesi?

Hiilihammas oli keksinyt, että voisimme lähteä kävelylle. Se oli ollut oikein hyvä ehdotus, sillä Eloklaanin reviirillä kävely oli yksi lempipuuhistani. Kun partiot saapuisivat pian leiriin, emme voisi keskittyä keskusteluun samalla tavalla, kuten kahdestaan leirin ulkopuolella. Päästyämme jonkin matkan päähän leirin piikkihernemuureista, Hiilihammas avasi keskustelun kysymällä, miten minulla menee.
"Oikeastaan aivan hyvin", selitin pienesti hymyillen ja kohtasin ystäväni katseen, "vaikka lehtikato onkin ollut vaikea ja menneet tapahtumat hiipivät toisinaan salakavalasti mieleeni, olen voinut oikein hyvin. Olen iloinen siitä, että olen saanut viimein tutustua paremmin Kortetuikkeeseen, ja että Eloklaanilla menee paremmin kuin vuodenaikoihin."
Pidin hetken hiljaisuuden, kun vajosin muistelemaan Minttuliekkiä ja Liljatuulta. Kaipasin naaraita kovasti, enkä halunnut peitellä sitä.
"Toki minä ikävöin päivittäin Minttuliekkiä ja Liljatuulta, mutta elämän on jatkuttava. Minä tapaan heidät taas Tähtiklaanissa, kun sen aika on", naukaisin rauhallisella äänellä, mutta hymy katosi tiehensä. Ennen kuin Hiilihammas ehti vastata, esitin hänelle vuorostani saman kysymyksen:
"Mutta miten sinulla menee? Mitä olet touhuillut viime aikoina?"

//Hiili?

Olin ollut syvälle omiin mietteisiini vaipuneena, kun yhtäkkiä olin kuullut jonkun sanovan nimeni. Säpsähtäen olin laskenut kauas korkeuksiin kohottamani katseen tuttuun valkoiseen kolliin, joka oli tullut luokseni huomaamattani. Vastasin Mesitähden tervehdykseen hieman nolona siitä, miten en ollut tajunnut tämän tuloa ennen kuin vasta tämän ollessa niin lähellä että kuulin hänet.
Kun Mesitähti kysyi, tahdoinko vaihtaa hänen kanssaan kuulumisia, minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Ajatukseni olivat harhailleet huolestuttavan usein viime päivinä, ja toisinaan löysin itseni tuijottamasta tyhjyyteen pitkiäkin aikoja. Ystävän seura tekisi varmasti hyvää.
“Totta kai! Mentäisiinkö kävelylle? Sillä tavalla saisi veren kiertämään niin käpälissä kuin aivoissakin”, naurahdin vähän.
Mesitähden kasvoille piirtyi hymy. “Mennään vain.”
Niinpä me tassutimme aukion poikki piikkihernetunnelille ja livahdimme sen kautta metsään. Rakoilevan pilvipeitteen läpi metsään siivilöityi kirkastuvaa päivänvaloa.
“Miten sinulla menee?” kysäisin päälliköltä käveltyämme vähän kauemmaksi leirin sisäänkäynnistä. Mesitähdellä jos jollakulla oli syytä valittaa. Hän oli kokenut elämässään monia menetyksiä ja kärsinyt kipua, jota monien oli vaikea edes kuvitella. Minä kuitenkin tiesin ystäväni - hän ei ollut valittajatyyppiä.

//Mesi?

Istuskelin leirin pääaukion keskustassa ja seurailin eloklaanilaisten toimia, kuten minulla oli tapana lähes päivittäin tehdä. Korppisiipi oli järjestänyt partiot ja ne olivat lähteneet matkoihinsa. Olin saanut pitkästä aikaa vapaapäivän, jonka ajattelin käyttää jotenkin hyödyksi. Mikä olisikaan parempaa kuin klaanitovereiden kanssa ajan viettäminen. Etsin katseellani kissaa, jonka seuraan voisin liittyä. Toiveenani oli löytää joku nuori kissa, jonka kanssa en liiemmin ollut viettänyt vielä aikaa, mutta sellaisia ei näyttänyt olevan juuri nyt pääaukiolla. Aamu oli vasta alkanut, joten suurin osa oppilaista olivat harjoituksissa ja nuoret soturit joko nukkuivat tai olivat lähteneet partioihin. Katseeni pysähtyi hetkeksi Karjuvirneeseen, joka oleskeli tyttäreni Tähtimötaivaan kanssa sotureiden pesän liepeillä. Kaksikolla näytti olevan tiivis jutteluhetki menossa, joten päätin olla häiritsemättä heitä.
Huomasin Hiilihampaan istuvan yksin klaaninvanhimpien pesän edustalla. Tabbykuvioisen soturin jäänsininen katse oli nostettu kirkastuvalle taivaalle ja sen rakoilevalle pilvipeitteelle. Päätin lyöttäytyä soturin seuraan, mikäli hänellä ei olisi mitään sitä vastaan.
"Huomena, Hiilihammas", nau'uin päästyäni puhe-etäisyydelle. Soturi säpsähti ja laski nopeasti katseensa minuun.
"Huomenta", hän vastasi ja nyökäytti päätään tervehdykseksi.
"Toivottavasti en häiritse aamutoimiasi", naukaisin rauhallisella äänellä ja jatkoin, "pohdin vain, että tahtoisitko vaihtaa vähän kuulumisia? Edellisestä kerrasta on aikaa, ja kuulisin mielelläni miten sinulla menee."

//Hiili?

Lehtomyrsky oli kuollut. Kirjavaturkkinen naaras oli ollut yksi niistä kissoista, jonka Tähtiklaani oli valinnut minun ja kolmen muun lisäksi pelastamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallan ikeestä.
Soturi oli puoli kuuta aiemmin ollut kettutappelussa, minkä seurauksena tämä oli joutunut parantajan pesälle parantelemaan haavojaan melko pitkäksikin aikaa. Naaras oli kuitenkin ollut tiineenä yhteenoton aikaan, ja kun hän päivä sitten oli lopulta poikinut, hänen edelleen taistelusta toipuva kehonsa oli pettänyt ja Tähtiklaani oli kutsunut hänet luokseen.
Valvojaiset olivat olleet kauniit mutta surulliset. Monet olivat pysytelleet menehtyneen klaanitoverinsa rinnalla pitkälle yöhön sanomassa hyvästejä, mutta naaraan lähimmät ystävät ja perhe olivat viipyneet aina aamunsarastukseen saakka.
Minäkään en ollut mennyt nukkumaan sinä yönä. Alkuillasta olin käynyt hyvästelemässä pelastajatoverini ja siirtynyt sen jälkeen lähemmäksi leirin reunaa antaakseni hänen perheensä surra rauhassa.
Sydäntäni oli riipaissut nähdä Varputassu ja Korpitassu kuolleen emonsa turkissa kiinni. Olisin halunnut sanoa jotakin, ihan mitä vain, mikä olisi voinut tarjota lohtua tänä synkkänä aikana sureville sisaruksille, mutta olin lopulta nähnyt parhaaksi antaa heidän olla rauhassa valvojaisten ajan.
Seuraavan päivän aamuna auringonsäteiden lakaistessa usvan leiriaukiolta huomasin Varputassun kömpivän ulos oppilaiden pesästä. Minua oli hieman huolestuttanut, kun en ollut nähnyt oppilasta koko eilispäivänä. Nuori kolli näytti siltä, ettei ollut juuri nukkunut valvojaisten jälkeen, mutta sentään tämä suuntasi nyt tuoresaaliskasalle.
Aamupalani oli yhä kesken, mutta nappasin puoliksi kalutun jyrsijän hampaisiini ja tassutin Varputassun luo.
Nuori kolli vastasi tervehdykseeni kähein naukaisuin ja laski katseensa maahan kuin häpeillen. Laskin varovasti saaliini alas ja kyyristyin sen eteen.
“Otan osaa”, sanoin sitten ja katsahdin Varputassuun myötätuntoisesti. “Lehtomyrsky oli yksi rohkeimmista sotureista, jonka tunsin. Hänet otetaan varmasti riemulla vastaan Tähtiklaanissa.” Tutkailin väsynyttä oppilasta katseellani. “Kuinka sinä jakselet?”

//Varpu?

Raahauduin veljeni edellä oppilaiden pesään. Minua väsytti, mutta en kyllä uskonut saavani enää unta. Halusin kuitenkin yrittää. Minusta tuntui, että taivas olisi tipahtanut niskaani ja minun täytyi kantaa sitä selässäni koko ajan. En vain oikein osannut ymmärtää mitä oli tekeillään. Pääni löi tyhjää.
Kun laskeuduin makuualusilleni, tuskin edes tajusin sitä. Jotenkin kaikki tuntui epätodelliselta. En oikein ymmärtänyt mitä oli meneillään. Halusin vain nukkua. Halusin vain palata ajassa ja estää emon kuoleman. Tiesin, että se ei ollut mahdollista, mutta halusin tehdä niin siltikin.
Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni toivoen, että nukahtaisin ja saisin ajatukseni pois emosta. En halunnut ajatella hänen kuolemaansa, minusta tuntui, että se vain pahensi tuskaani. En halunnut näyttää kenellekään, että surin ja, että emon kuolema oli saanut minut surulliseksi, se saattaisi antaa ajatuksen, että olin heikko.

Astelin leirin poikki mestarini Talvikkitakun perässä. Lehtomyrksyn kuolemasta ei ollut kauaa, mutta halusin pitää ajatukseni toisaalla ja huolehtia siitä, että koulutukseni ei jäisi puolitiehen vain suremisen takia. Monet olivat sanoneet minulle, että minun kannattaisi levätä ja surra niin paljon kuin vain hyvältä tuntui, mutta minua asia ei houkutellut. Minun pitäisi vain oppia elämään asian kanssa, silloin kaikki järjestyisi.
Huomasin Kuusikkopennun juuri ennen kuin poistuin leiristä. Katsoin pikkusisartani halveksivasti. En saattanut uskoa, että hän saattoi elää onnellista pennun elämää senkin jälkeen, kun oli syntymällään aiheuttanut emoni kuoleman. Sanoivat muut mitä sanoivat, minulle Kuusikkopentu ja Mustikkapentu olivat aina syylliset Lehtomyrksyn kuolemaan, eikä kukaan voinut muuttaa mieltäni.
Seurasin Talvikkitakkua, kun hän suuntasi eteenpäin metsässä kohti nummea. Tarkoituksemme oli tällä kertaa harjoitella taisteluliikkeitä. Emme olleetkaan hetkeen harjoitellut taistelua, vain saalistamista. Olihan saalistaminenkin tärkeä taito, mutta pidin enemmän taistelemisesta. Oli tärkeää osata tapella, jos vastaan tulisi peto tai viholliskissoja.
Viimein meidän pysähdyttyämme, Talvikkitakku alkoi esitellä minulle eri liikkeitä. Hän kertoi eri liikkeiden nimiä, miten ne tehtiin ja missä tilanteissa niitä käytettiin. Kuuntelin tarkkaavaisesti, vaikka tiesinkin jo hyvän verran liikkeistä valmiiksi. En halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä, kun asia koski taisteluliikkeitä tai muutenkin taistelemistä. Halusin tietää siitä kaiken.
“Nyt kun kaikki on käyty nopeasti lävitse, voimme taistella vastakkain. Näytä minulle kaikki mitä olet oppinut ja minä kerron sitten mitä olisi voinut parantaa”, Talvikkitakku naukui, kun oli viimein esitellyt kaikki liikkeet vuorotellen. Nyökkäsin mestarilleni nopeasti ja annoin tämän mennä paikalleen.
Asetuin valmiusasentoon ja odotin merkkiä aloittaa. Merkkiä ei kuitenkaan tullut. Talvikkitakku vain syöksyi minua kohti ja yllätettynä päästin kovaäänisen rääkäyksen. En ollut ajatellut hänen vain syöksyvän minua kohti sillä tavoin, vaan ennemmin sanovan heidän aloittavan ja antanut minun olla ensimmäisenä hyökkäämässä.
“Muista, yllätys on taistelun parhain avain. Kun osaat yllättää vastustajasi, pääset heti etulyöntiasemaan”, mestarini naukui korvaani samalla, kun painoi minua maahan. Räpiköin hänen allaan ja yritn muistella tilannettani auttavia liikkeitä.
Keräsin takatassuihini voimaa ja potkaisin niillä sitten kovaa Talvikkitakkua vatsaan niin, että naaraan ote kirposi ja hän otti pari askelta taaemmas. Soturitas haukkoi henkeä hetken ja meni sitten taas valmiusasentoon. Hän katsoi oppilastaan silmät sirillä.
“Ihan hyvin”, hän naukaisi vain matalalla äänellä ja syöksähti sitten vetäisten tassut altani ennen kuin kerkesin edes tajuta, mitä hän oli sanonut. Muksahdin maahan leuka edellä ja siitä kuului inhottava raksahdus. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja nousin äkkiä istumaan pidellen leukaani etutassullani kyyneleet kihoten silmäkulmiini. Räpyttelin silmiäni estääkseni kyynelten tulon.
“Eihän se lähtenyt paikaltaan?” kysyin hätäisesti. Talvikkitakku pudisteli päätään. Pitelin edelleen leukaani. Se tuntui inhottavan kipeältä ja oli vaikeaa avata ja sulkea sitä.
“Kyllä se siitä toipuu. Pieni kirvely ei sinua tapa”, mestarini tokaisi. Katsoin häntä vihaisesti ja huiskin häntääni maata pitkin edestakaisin.
“Et sinä tiedä miten paljon siihen sattuu! Ja et sinä mikään parantaja ole! Mistä sinä muka tietäisit, jos se olisikin murtunut!” parahdin. Mestarini katsoi minua vihaisesti.
“Hyvä on! Jos haluat valittaa pikku ruhjeista, palataan sitten leiriin ja annetaan parantajien kertoa sinulle, että leuassasi ei ole mitään vikaa!” hän huudahti ärtyneenä ja lähti lampsimaan kohti leiriä. Nousin ylös ja lähdin hänen peräänsä alistuneena ja leuka kipeänä.

Istuin leirin laidalla pidellen kylmää lumipaakkua leukaani vasten. Leukani oli kuin olikin ollut täysin kunnossa ja vain hieman kipeä. Kuitenkin olin saanut kipuun unikonsiemenen - joka oli ollut erityisen hankalaa syödä - ja ohjeistuksen siitä, että leukaa vasten voisi pitää kylmää, joka lievittäisi hieman kipua. Tiesin näyttäväni typerältä, mutta oli mukavampaa selvitä mahdollisimman vähällä kivulla, kuin kärsiä kipeästä leuasta koko päivän.
Huomasin taas Kuusikkopennun ja Mustikkapennun. He kiertelivät leirissä ja juttelivat iloisena keskenään. Kai heidän oli tarkoitus leikkiä. En lähestynyt heitä vaan mulkoilin vain vihaisesti sen varalta, että he vilkaisivat suuntaani. Olin kerran räyhännyt pentukaksikolle ja sen jälkeen he olivat suunnilleen vain vältelleet minua. Ymmärsin sen hyvin. Tulo minun luokseni olisi ollut lähes sama, kuin olisi kävellyt suoraan ketun kitaan metsässä. Nuo pennut eivät olleet tervetulleita lähelleni.
Mustikkapentu katsahti minuun ja kuiskasi sitten jotain pentuetoverilleen. Katsoin heitä silmät sirillä. Hetken ajan he vain kuiskuttelivat keskenään, kunnes he lähestyivät minua varovasti. He näyttivät empivän joka askeleella uudestaan, olisiko sittenkään hyvä idea tulla luokseni. Enhän minä heille koskaan ollut ollut kamalan mukava.
“Oletko kunnossa?” Kuusikkopentu kysyi varovasti katsellen minua ja vilkaisten sitten merkitsevästi etutassullani olevaa lumipaakkua, joka oli alkanut jo sulaa siihen.
“Olin, kunnes te tulitte”, naukaisin kärttyisenä. Mustikkapentu ja Kuusikkopentu vaihtoivat katseita nopeasti.
“Oletko sinä meille vieläkin vihainen?” Mustikkapentu kysyi katsoen minuun silmät suurina. Nyökkäsin ja katsoin edelleen silmät sirillä kahta pentua.
“Miksi?” Kuusikkopentu uskaltautui kysymään.
“Koska teidän takianne emoni on kuollut!” sihahdin ja heitin etutassullani pitämääni lumipaakkua kohti pentuja. He kirkaisivat yhteen ääneen ja lähtivät juoksemaan karkuun. Katselin heidän peräänsä hetken, nousin ylös ja lähdin oppilaiden pesään. Siellä he eivät ainakaan voisi häiritä minua.

Aurinko alkoi pikku hiljaa nousta, mikä tarkoitti, että aikani emon kanssa oli lopuillaan.
“Rakastan sinua”, kuiskasin hiljaa. Yritin keksiä jotain fiksua mutta mitään ei ilmestynyt.
“Olkoon sinulla hyvä siellä mihin päädyt… jos päädyt ja… ja toivon, että tapaamme vielä. Rakastan sinua kovasti”, kuiskin ja nousin ylös. Kissojen joukko tuli ja haki emon ruumiin. Sydämeni hakkasi ja tunsin kuinka koko kehoni tärisi edelleen. En tiennyt mitä tehdä. Kuulin jotain sanoja siskoni suusta mutta en oikein erottanut mitä hän sanoi.
“Meidän olisi parempi lev ätä,hän kuiskasi henkäyksen omaiseksi. Ääni oli niin hiljainen, että sen kuuleminen oli hankalaa mutta kuulin sen silti. Nyökkäsin ja raahauduin naaraan perässä oppilaiden pesään.

Makoilin edelleen pesässäni. En ollut noussut kokonaiseen päivään mutta nyt vatsani kurni niin kovaa, että minun oli pakko nousta. En ollut kyllä nukkunutkaan ja sen tunsin kehossani joka puolella. Punnersin itseni ylös pesästä. Häntä maata lahaten tassutin tuoresaaliskasalle. Turkkini oli sekaisin ja käpäläni laahasivat maata yhtä paljoin kuin häntäni, sillä ne tuntuivat todella painavilta eikä minulla ollut energiaa nostaa niitä. Viimeinen kissa, jonka tässä kunnossa halusin tavata oli kissa, johon olin yrittänyt tehdä vaikutuksen pitkään. Kortetuike. Turkkini alla kihelmöi ja olin niin nolostunut. Kolli oli ihastuttavan näköinen siinä vain seisoessaan, kun taas minä olin tälläinen rähjäinen karvapallo. Hän varmaan kammoksuisi minua ja lähtisi käpälämäkeen, kun näkisi minut. Nappasin tuoresaaliskasasta hiiren ja raahauduin leirin raunalle. Istahdin maahan ja aloin kaluta saalistani. Järkytyksekseni Kortetuike käveli luokseni oman saaliinsa kanssa.
“Huomenta”, soturi naukui. Minusta tuntui, siltä että joku olisi vienyt ääneni.
“Huomenta”, kähisin ja katsoin tassujani häpeissäni. Miksei kolli karttanut minua niinkuin muut kissat? Haukotus pyrki suustani. Pahuksen painajaiset. En ollut niiden takia uskaltanut nukkua. Vaikuttaisin Kortetuikkeen silmissä vielä raukkamaisemmalta.
//Korte?

Jänöpentu heräsi siihen, kun joku nosti hänet niskanahasta ilmaan ja lähti kantamaan kohti pentutarhaa. Hän päästi vinkaisun ja räpiköi ilmassa hieman.
“Hei! Me leikimme piilosta!” kolli naukaisi kärttyisenä.
“Tiedän. Säihkepentu tuli itse luokseni kertomaan, että leikitte piilosta ja hän löysi sinut nukahtaneena oppilaiden pesän takaa”, Aurinkotoihun tuttu ääni vastasi Jänöpennulle mutisten hänen turkkinsa seasta. Kollin isä ei hellittänyt kuitenkaan otettaan vaan tassutti koko matkan pentutarhalle asti ja laski pennun vasta pesässä maahan.
“Mene nukkumaan. Jos nukahdat jo piiloon leikkiessänne, olet varmasti hyvin väsynyt. Lähetän Säihkepennun pian myös takaisin pesään”, pienen kollin isä kertoi. Jänöpentu huokaisi ja nyökkäsi samalla mennen hänen ja Säihkepennun makuualusille lepäämään.

Jänöpentu oleskeli leirissä. Hän oli juuri leikkinyt Sädesäihkeen kanssa, mutta kolli oli joutunut lähtemään partioon. Hän katseli taivaalle, jolla oli tuskin lainkaan pilviä ja kirkas taivas oli kauniin sininen.
Pian joku törmäsi Jänöpentuun ja hän käänsi katseensa tähän. Hän huomasi Kuusikkopennun. Naaras näytti itkuiselta ja selittikin Jänöpennulle, että eräs kissa oli sanonut häntä murhaajaksi. Se ei auttanut asiaa, kun kolli kertoi nuoremmalle pennulle, että kissa oli ollut hänen isosiskonsa Korpitassu.
Kun Kuusikkopentu purskahti itkuun, Jänöpentu lohdutti häntä kertoen, että Korpitassu oli vain heidän emonsa Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen ollut poissa tolaltaan ja kietoutuen naaraan ympärille hellästi.
Kun nuorempi pentu oli alkanut rauhoittua, hän pyysi Jänöpentua esittelemään hänelle leiriä. Tietysti kolli suostui. Jos hän vain saattaisi auttaa Kuusikkopentua jotenkin, hän tekisi sen aina mielellään. Kuitenkaan hän ei kerennyt edes yhtä asiaa esitellä, kun Kuusikkopentu halusi jo mennä Perhotassun ja Ahmatassun luokse, jotka jakoivat jänistä lähistöllä. Jänöpentu lähti nuoremman pennun perään, kun hän suuntasi kohti oppilas kaksikkoa. Hän kertoi myös Kuusikkopennulle keitä he olivat.
Heti oppilaiden luokse päästyään pentu kysyi mitä he olivat tekemässä ja Jänöpentu asettui hänen vierelleen istumaan odottaen vastausta oppilailta. Perhotassu kertoi heidän jakaneen jänistä ja tervehti samalla Jänöpentua. Kuusikkopentu esitteli myös itsensä oppilaille, kun Ahmatassu kysyi oliko hän Säihkepentu.
Ahmatassun ääni vaihtui kellossa, kun hän yhtäkkiä vain murahti pennuille, että heillä oli ollut keskustelu kesken ja, että heidän pitäisi lähteä.
“Me olimme kyllä lopettaneet keskustelemisen ja olen ihan täynnä. Voin tulla teidän kanssanne jonnekin”, Perhotassu kuitenkin naukaisi ja antoi katseen ystävälleen vieressään. Jänöpentu ei antanut sen häiritä itseään. Hän oli jo alkanut tottua töykeisiin kissoihin.
“Haluatteko ehkä leikkiä jotain tai voin opettaa teille jotakin. Äläkää välittäkö Ahmatassun sanoista. Hän käyttäytyi hieman ilkeästi”, oppilas jatkoi vielä hymyillen pennuille.
“Minulle käy mikä vain. Olin tässä oikeastaan muutenkin vain istuskelemassa ennen kuin Kuusikkopentu sattui kohdalle”, Jänöpentu naukui. “Haluan kuitenkin tehdä kanssanne ihan mitä te vain haluatte tehdä. Haluan kuitenkin, että teillä on hauskaa”, kolli sanoi vielä ja kääri häntänsä tassujensa ympärille.

//Kuusikko tai Perho?

Ahmatassu ei ollutkaan vihainen minulle. Se selvisi minulle seuraavana päivänä. Istuskelimme yhdessä leirin laidalla turkki turkissa kiinni ja jutustelimme. Olimme juuri myös syömässä jänistä, jonka Ahmatassu oli tuonut partiosta.
“Hiilihammas opetti minulle loikkaa. Olen siinä jo paljon parempi”, nau’uin raukeasti haukotellen. Kylmä ilma kyllä piristi mutta olin nukkunut hieman huonosti viime yönä. Ahmatassu söi ja avasi nielaistuaan suunsa kertoakseen minulle jotakin. Odotin tarinaa korvat hörössä.
“Rastaskukka räksytti minulle koko matkan leiriin Kuolonklaanin rajalta, koska menin liian lähelle rajaa saalistaessani tuota”, Ahmatassu tokaisi saaden korvani lerpahtamaan takaisin normaaliin asentoonsa ja kohautti lapojaan. Hän osoitti myös jänistä edessämme puhuessaan. Huokaisin ja haukkasin taas uuden pala jänistä, jotta saisin jotain tyhjän mahani täytteeksi.
“Hän ei todella taida pitää sinusta”, nau’uin nielaistuani palani saalista ja katsoin kollia silmiin.
“En tiedä. Yleensä hän on ihan mukava mutta joskus hän vain käyttää kieltään turhan kärkkäästi”, ruskeaturkki naukui. Kolli oli minua suurempi ja vanhempi ja se tuntui jotenkin jännittävältä varsinkin, kun hän näytti minulle haavoittuvaisempaa puoltaan. Hieroin päätäni Ahmatassun lapaan ja kehräsin.
“Minä pidän sinusta. Ja moni muukin pitää!” piristin häntä ja hymyilin.
“Niin”, hän huokaisi. Kumpa voisin muuttaa hänen ajattelutapansa ja saada hänet miettimään asioita positiivisen kautta. Kolli jatkoi taas syömistä.
“Hei, mitä te teette?” pieni naaraspentu pienen matkan päässä kysyi. Hän haisteli jänistä, kun Ahmatassu oli saanut haukattua siitä palan.
“Jaamme tätä jänistä”, naukaisin hieman hämmentyneenä. Hymyilin, kun näin Jänöpennun pikku kissan vierellä.
“Ai hei Jänöpentu”, nau’uin hymyillen.
“Onko tämä Säihkepentu?” kysyin vaikka olin aika varma ettei ollut. Hän ei näyttänyt Sypressikuiskeelta tai Aurinkoroihulta.
“Olen Kuusikkopentu”, Kuusikkopentu piipitti.
“Ahaa”, totesin. Eli hänen täytyi olla Lehtomyrskyn ja Kuusihännän pentu.
“Meillä oli vähän keskustelu kesken. Menkää pois”, Ahmatassu murahti. Kauhistuin kollin sanoista. Meillä oli kyllä keskustelu kesken mutta ei hänen täytynyt silti olla ilkeä!
“Me olimme kyllä lopettaneet keskustelemisen ja olen ihan täynnä. Voin tulla teidän kanssanne jonnekin”, naukaisin ja mulkaisin vieressäni istuvaa kollia. Nousin ja tassutin pentujen luokse.
“Haluatteko ehkä leikkiä jotain tai voin opettaa teille jotakin. Äläkää välittäkö Ahmatassun sanoista. Hän käyttäytyi hieman ilkeästi”, nau’uin ja huokaisin. Pistin kuitenkin hymyn kasvoilleni.
//Jänö ja Kuusikko?

AMPIAINEN
Vienotassu: 19kp -
Säihkepentu: 152kp! -
Syreenisumu: 12kp -
Lehtomyrsky: 9kp -
Kuusikkopentu: 29kp! -

ELANDRA
Mesitähti: 8kp -

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 8kp -
Leimusilmä: 7kp -

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 27kp! -
Jänöpentu: 265kp! -
Korpitassu: 14kp -

SAAGA
Sypressikuiske: 17kp -
Perhotassu: 38kp! -
Sädesäihke: 10kp -
Tähtimötaivas: 4kp -
Varputassu: 8kp -
Nopsaliekki: 8kp -

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 4kp -

otin ensimmäisen henkäyksen ilmaa ikinä. aloin oitis vinkumaan. Tunsin kuinka minut työnnetiin emoon kiinni. möngin kohti maidon tuoksua ja aloin oitis ime pontevasti, emoni lämpö oli niin ihanaa niin rauhoittavaa. Vierelläni oli toinenkin pentu, se oli ollut siinä koko ajan, vierelläni oli ollut myös kolmas pentu, tai mikä lienikään. En ollut ehtinyt havaita muuta kuin että se oli kylmä -mutta sinänsä se oli ollut lämminkin. Ennen kuin se oli vedetty pois. Yhtäkkiä kuitenkin maidon tulo loppui ja äskettäin niin lämmin turkki alkoi jäähtyä nopeasti. Aloin vinkua sillä en ollut vielä kylläinen. Miksi maito oli vain yhtäkkiä loppunut? Miksi emo ei ollut enään lämmin? Miksi yksi pennuista oli vedetty pois? Miksi mikään ei ollut varmaa? Miksi oli niin paljon kysymyksiä joihin ei löytynyt vastausta?

makasin sammalilla kimalaistoive nimisen kissan vatsan suojissa, oliko hän emo? Ei todellakaan. Missä emo sitten oli? Kuullemani mukaan hän ja veljeni oli kuolleet, eli oikeastaan he olivat lopullisesti poissa. Kuuntelin vähän vanhempien pentujen ääniä heidän nimensä olivat Loimupentu, Jänöpentu ja Säihkepentu. Oli minulla sisarkin mustikkapentu mutta mitä apua siitä oli? En voinut leikkiä vielä eikä mustikkapentukaan. Päästin pienen miukaisun nälissäni, en saisi maitoa. Se oli varmaa, ei kellään ollut maitoa jota tarjota. Jos jotain sain syödäkseni niin jotain outoa mössöä. Kuitenkaan ei se kovin pahaa ole kun sitä on syönnyt miltei koko ikänsä. Yritin aukoa silmiäni tuloksetta. Kuitenkin yllätäen eteeni tuli taas sitä outoa mössöä, laskin kuononi maahan ja söin sen nälkäisenä suuhuni. Syötyäni osuuteni käperyin kiinni siskooni torkahdin.

Makaan raukeana kiinni kimalaistoiveen turkissa päästäen vähän väliä pikkuisia ääniä. Kierähdän vatsalleni ja yritän aukaista silmäni ja yllätyksekseni onnistuinkin. Räpytelin hetken silmiäni kirkkaassa valossa ja päästin pienen hämmästyneen vinkaisun kun minua päin lentää jokin juttu, kuitenkin näin kuinka Kellertävä turkkinen naaras napasi sen lennosta. Silmäni laajenivat innosta ja uteliasuudesta. Naaras käänty kohti kimalaistoivetta joka kehottaa heitä lähtemään ulos leikkimään. Ulos? Mitä naaras tarkoitti Möngerän hitaasti ympäri ja huomaan edessäni aivan jäätävän kokosen Tummanruskean naaraan tabbykuviolla ja kiharalla turkilla. Oliko tuo kimalaistoive? Aivan varmasti oli.
"Oletko sinä kimalaistoive?" miuun yllätyneenä siitä että sain sanat suustani. Naaras katseli minua yllätyneenä.
"Voi olen, ja sinä olet avannut silmäsi pikkuinen" kimalaistoive kehrää. Räpytelen silmiäni ja vilkuilen ympärilleni huomaten vierelläni Valkoisen naaraspnnun jolla on mustia laikkuja turkkissaan. Heilautan häntääni naaraspentua kohti.
"Onko tuo mustikkapentu? Entä missä ovat Säihkepentu ja muut? Haluan nähdä heidät nyt kun olen avannut silmäni!" miuun innokkaana mutta äänestäni kuulsi pelkää rauhalisuutta. Kimalaistoive veti hännällään valkoisen mustalaikkuisen pennun lähemmäs ja kehräsi.
"Kyllä hän on, ja Säihkepentu, Loimupentu ja Jänöpentu menivät ulos leikkimään, saat nähdä heidät myöhemmin lupaan sen", naaras kehräsi ja siliti minua hännällään lempeästi kehräten. Minua alkoi yllättäen nukuttaa ja sitten pääni valahtikin maahan ja aloin tuhista unissani.

Aukaisen silmäni ja tajuan olevani jossain metsässä. Haistelin ilmaa pelokkaana ja tajuan että ilmassa väilyy haju joka oli minulle tuttu siitä mössöstä jota kimalaistoive minulle ja mustikkapennulle syötti. Nousin seisomaan enkä edes huomioinut asiaa vaikka en ollut aiemmin seissyt taikka kävelyt sillä se tuntui niin luonnolliselta. Lopulta huomaan pienikokoisen otuksen. Työnsin kyntteni esille ja hiivin sitä kohti silmät loistaen ja hyppään sitten sen päälle. Työnnän kyntteni syvälle otuksen nahkaan ja se valahtaa nopeasti veltoksi, oliko se kuollut? Päästän otuksen valahtamaan maahan, se ei yrittänytkään paetta, se taisi todellakin olla kuollut.. Minä olin saanut... Tuota mikä tuo edes oli? Nuuhkin sitä hetken mutta ennen kuin ehdin tehdä enään mittään muuta niin räpäytin silmäni auki ja tajuan että se oli ollut pelkkää unta.. En ollut saanut sitä otusta oikeasti. Tajuan yllätyksekseni että olen selälläni joten pyörähdän oikein päin nopeasti. Katselen kahta vanhempaa pentua, jänöpentua ja Säihkepentua. Kellertävä pentu venytteli ja nousi ylös.. Voisinko minäkin koettaa? Alan kompuroida ja lopulta pääsen jaloilleni, tassut kuitenkin tärisivät ja ne eivät kantaneet painoani joten päädyin kuonolleni maahan. Tuhahdan ja yritän uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta pysyn pystyssä. Kun lopulta pysyin pystyssä niin ajoin yrittää kävellä. Nostan tassuani ja lasken sen sitten varovasesti eteeni. Tassutus alkoi sujua mukavasti jo melko nopeasti. Kuullen yllätäen takaani pienen inahduksen ja käännyttyäni ja hetken kompuroituani huomaan siskoni mustikkapennun.. Hän oli avannut silmänsä. Kipitin nopeasti eteenpäin ja sitten lopuksi miltei kaadun siskoni päälle mutta saan itseni juuri ja juuri ajoissa tasapainoon.
"Sisko! Sinä avasit silmäsi!" miuun innoissani ja nuolaisen siskon päälakea.
"Älä yritä olla kuin mikäkin emo!" sisko marisi ja ravisteli minut irti turkistaan. Tuhahdan, päättelen että siskosta ei olisi seuraa. Juuri niinkuin hänestä ei ollut seuraa silloinkaan kun hän ei ollut vielä avannut silmiään. Käännän selkäni siskolle ja alan sukia takkuista turkkiani niinkuin kimalaistoive yleensä teki, mutta nyt minä ottaisin tehtävän omalle kontolleni! Osaan sukia itseni! Kimalaistoiveen ei tarvitsisi sukia minua enään! Ei enää ikinä! Olen nyt kasvanut isoksi! Kun turkki on suittu herätän kimalaistoiveen joka oli nukkunut koko tämän ajan.
"Voinko mennä ulos? Haluan nähdä miltä ulkona näyttää!" kysyn rahallisella äänellä. Kimalaistoive vain mumisi myöntävästi ja torkahti sitten heti perään uudestaan. Kohautin vähän lapojani ajattelen että naaras ei ollut varmaan edes kunnolla tajunnut mitä kysyin, mutta myöntävä vastaus on silti aina myöntävä! Taapersin nopeasti ulos pesästä ja jouduin räpyttelemään silmiäni auringon valossa saadakseni ne tottumaan valoon.
"Noniin mitä tehdään?" kuulin mustikkapennun äänen ja pelästyin miltei ulos turkistani.
"Sinä säikäytit minut!" nurisen siskolle. Sisko vain kohauttaa lapojaan.
"No joka tapauksessa, mennään etsimään Säihkepentu, jänöpentu tai loimupenttu tai joku muu jota he voivat esitellä meille leiriä!" ehdotan. Naaras nyökkyteli myöntävästi joten lähdin sisko perässä etsiskelemään jota kuta joka voisi esitellä meille leiriä. Lopulta löysin suurikokoisen loimupennun joka kinasi Pienikokoisen vaaleanruskea kuviollisen naaraan ruskeilla silmillä. Hiivin lähemmäs kaksikkoa uteliaana.
"Hei? Mitä te teette?" kysyn ja tajuan mustikkapennun saapuneen viereeni. Haukkatassu käänsi huomionsa minuun ja tassuttaa meidän luoksemme jätäen loimupennun nurisemaan tämän taakse ja lopulta luikkimaan matkoihinsa.
"Hei kuusikkopentu ja mustikkapentu, tietääkö kimalaistoive että olette ulkona?" naaras maukuu lempeästi. Nyökkytelen inokkaana.
"Voitko esitellä meille leiriä?" kysyn hymyillen. Haukkatassu pudistelee pahoitelevan näköisenä päätään ja tassuttaa pois. Lasken katseeni maahan. Nostan sen kuitenkin taas pian ja huomaan edessäpäin, Ruskeaturkkisen suurikokoisen naaraskissan vihreillä silmillä ja pienillä korvilla. Loikin tämän luo oitis mustikkapentu perässäni.
"Hei! Voitko esitellä meille leiriä? Tai leikkiä? Tai esittellä taisteluliikeitä?" miuun innokaana.
"En! Minulla ei ole aikaa teille! Minun täytyy harjoitella ja pitää huolta klaanista sillä aikaa, kun te vain murhaatte syntymällänne muita kissoja! Antakaa minun olla ja hankkikaa parempaa tekemistä." naaras sihisi. Peräänyin säikähtäneenä ja luimistelin korviani.
"S-selvä.. M-me tä-tästä lä-lähdemme", takellan pelokkaana ja peräännyn koko ajan taemmas naaraasta. Kissa oli pelottava ja.. Ja ilkeä.. Käänähdän nopeasti ympäri ja lähden nyyhkytäen pelokkaana pois, huomaan kuinka mustikkapentu ryntää pentutarhaan mutta minä vain juoksin jonnekin. Törmään yllätyksekseni johonkin pehmeään ja miukaisin pelokkaana ja surullisena. Nostan katseeni ja näen edessäni kollipennun, tämä oli ilmeisesti jänöpentu. Jänöpentu käänis hämillään katseensa minuun.
"Hei, oletko kunnossa?" vanhempi kolli kysyi huolestuneena.
"Olen... Paitsi että tuo sanoi minua murhaajaksi!" ulisen silmät kosteina ja osoitan sitä ruskeaturkkista naarasta hännälläni.
"Murhaajaksi? Miksi hän niin teki?" Jänöpentu kysyi ja vilkaisi kissaa. Hän tunnisti tämän kissan. "Ai tarkoitat Korpitassua. Älä hänestä välitä. Hän on ollut äkäisenä siitä lähtien, kun hänen emonsa kuoli. Tai siis teidän emonne." kolli maukui. Nyyhkäisin hitusen ja vastasin sitten kollille.
"Oliko hän minun siskoni?" miuun pelokkaana. Jos minun oma siskoni pitää minua murhajana niin sitten hän varmasti olisi oikeassa. Jänöpentu nyökkää.
"Sittenhän hänen täytyy olla oikeassa, perheenjäsenet eivät valehtele!" miuun ja purskahdan itkuun. Jänöpentu painautui minua pentua ja kietoi häntänsä ympärilleni. "Ei se ole totta, hän on vain poissa tolaltaan. Anna hänelle aikaa, kyllä hän siitä lämpenee." kolli rauhoittelee. Rauhoitun hitusen.
"Voitko sinä esitellä minulle leiriä?" miuun rauhoittuneella äänellä. Jänöpentu nyökkyttelee hymyilen. Nousen hitaasti seisomaan ja katselen ympärilleni kunnes huomaan kaksi oppilasta.
"Voidaanko mennä noiden kahden luo?" mauun hymyillen.
"Sopii, heidän nimensä ovat muuten perhotassu ja ahmatassu", vanhempi pentu maukuu ja lähdemme sitten kaksikon luo, jos saisin korpitassun ikävät sanat pois mielestäni niin voisin rentoutua? Ehkä sitä autaisi uusiin kissoihin tutustuminen?
"Hei, mitä te teette?" miuun uteliaana kahdelle oppilaalle joiden välissä oli jokin kumma otus. Nuuhkaisin sitä hitusen ja sen haju sai veden kielelle. Istuudun noin parin hännänmittan päähän kahdesta oppilasta ja istun kiinni jänöpennussa joka oli jäänyt vierelleni.
//Perho? Jänö?

"Me emme päätä saatko sinä liityä klaanin, voimme kyllä toki viedä sinut leiriin mesitähden luo ja hän voi sitten päättää saatko liityä", ehdotan kollille. Pienikokoinen kolli nyökkää hermostuneen oloisena.
"Tehdään sitten niin", nopsaliekki maukuu. Nyökkään tälle ja asettaudun tämän viereen, tajuan yllätäen että vieras kissa ja vienotassu ovat keskellä vierekäin ja uskolintu takana.. Mutta me taas olimme edessä näyttämässä tietä! Tassutan ylpeänä kohti leiriä, kun olimme päätyneet nummelle haistoin kanin laimean hajun mutta en välittänyt siitä, meidän pitäisi viedä vieras kissa leiriin! Pysähdyin kuitenkin nopeasti kun kuulin vienotassun äänen.
"Hei, meidänhän piti hakea sammalta! Se on meiltä ihan loppu!" kuulin nuoren naaraan äänen ja käännyn ympäri.
"Ehkä voimme yrittää etsiä sitä tässä matkalla?" ehdotan turhautuneena.
"En usko että se on hyvä idea.. Meidänhän pitäisi vielä rontti leiriin eikö niin?" parantajaoppilas maukuu. Nyökkään ja käännyn pyörittelen silmiäni. Jatkan taas matkaa. Kun olimme jo sekametsässä niin huomaan sen puun josta olin silloin joskus pudonnut. Pysähdyin kuin tassuni olisivat jäätyneet hetken maahan kiinni tuijottaamaan puutta. Tärisin silmät suurina ja pelokkaina tuijottaen puuta, näin mielessäni sen hetken kun putosin puusta ja murisin tassuni. Minua pelotti, halusin pois mutta en saanut käpäliä liikeelle. Työnnän kyntteni esiin.
//rontti? Nopsa?

Jänöpentu oli lähtenyt nukkumaan hetki sitten. Istahdin maahan ja haukottelin väsyneenä. Ahmatassu tassutti viereeni ja istahti siihen.
“Ai hei”, nau’uin ja hymyilin iloisesti.
“Kuka tuo kolli oli kenen kanssa juttelit äsken?” paras ystäväni kysyi. Virne kasvoi naamalleni, kun tajusin millaisella äänen sävyllä hän puhui.
“Oletko kateellinen?!” naurahdin.
“JänöPENTU halusi vain jutella minulle. Kuulostat ihan siltä, kun olisit ihastunut minuun”, nau’uin ja naurahdin mutta kaduin käytöstäni heti, kun tajusin kuinka kiusaantuneelta Ahmatassu näytti.
“Anteeksi. Hän on Jänöpentu. Sypressikuiskeen uusimmasta pentueesta. No tiedät varmaan”, jatkoin mutta Ahmatassu pysyi hiljaa.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin ja pukkasin kollin lapaa päälläni. Hän nyökkäsi ja nousi.
“Taidan mennä petiin”, hän sanoi ja tassutti pois. Minusta tuntui niin pahalta Ahmatassun puolesta mutta, koska hän ei kertonut minulle mitään “huonoista päivistään” en voinut oikein auttaakkaan. Huokaisin ja nousin. Takapuoleni tuntui nimittäin jäätyvän lumella istuskelusta. En uskaltanut vielä mennä oppilaiden pesään Ahmatassun perään, joten tallustin klaaninvanhimpien pesälle. Hiivin sisään. Nokilintu sekä Viherkatse molemmat torkkuivat pesissään. Huokaisin ja käännyin ympäri kävelläkseni ulos. Tassutin ympäriinsä leirissä hetken ajan kunnes päätin sitten mennä nukkumaan. Menin sisään oppilaiden pesään nähdäkseni Ahmatassun nukkuvan pesäni viereisellä pesällä rauhallisen oloisena. Katsoin häntä hetken seisten siinä. Toivoin, että kolli näki vain hyviä unia. Astuin omaan pesääni ja kiersin pari kierrosta ympäri ennen kuin asetuin nukkumaan.

Jänöpentu seurasi Säihkepennun perässä pentutarhaan, kun naaras ehdotti lähteä katsomaan nuorempia pantuja. Kollipentu oli tietysti suostunut mukaan, mutta pääasiassa vain siksi, että Säihkepentu halusi mennä katsomaan heitä.
Pentuetoverukset hiipivät hiljaa katsomaan Kuusikkopentua ja Mustikkapentua, jotka nukkuivat hiljaa vieretysten Kimalaistoive heidän ympärilleen kietoutuneena. He olivat Jänöpennun mielestä aika suloisia tuhistessaan siinä turkki kiinni turkissa, silmät ummessa ja toinen toistaan lämmittämässä. Näyttivätkö hän ja Säihkepentukin siltä nukkuessaan?
Hän ei kuitenkaan kauaa kerennyt pohtia, kun Säihkepentu ehdotti lähtemistä ja nuorempien pentujen rauhaan jättämistä. Tietysti Jänöpentu suostui. Siinä samalla hänen sisarensa myös ehdotti piilosta ja siihenkin Jänöpentu myöntyi.
Säihkepentu lähti ensiksi piiloon ja jätti Jänöpennun laskemaan pentutarhan kulmalle. Hän laski hitaasti kymmeneen ja lähti sitten etsimään sisartaan. Hän haisteli hieman kirpeää lehtikadon ilmaa ja haistoi pienen häivän Säihkepennusta. Hän ei uskonut sen olevan sääntöjen vastaista ja lähti siis osittain seuraamaan hänen hajuaan ja osittain vain tutkimaan paikkoja, jossa saattoi kuvitella sisarensa lymyilevän.
Kauaa siinä ei kestänyt, kun Jänöpentu äkkäsi hyvän piilon, jota Säihkepentu varmasti käyttäisi. Se oli pieni lumikasa leirin laitamalla. Se olisi täydellinen nuorelle kissalle, kuten Säihkepentu. Sen taakse mahtuisi hyvin piiloon.
Jänöpentu lähti siis kohti lumikasaa, kiersi sen taakse ja huomasi Säihkepennun. Onnellisena hän ilmoitti hänen löytymisestään, jolloin Säihkepentu tuli piilostaan hieman ärtyneen oloisena. Hän ei vaikuttanut olevan kamalan mielissään siitä, että oli tullut löydetyksi.
Seuraavaksi olikin jo Jänöpennun vuoro mennä piiloon. Hän oli jo Säihkepentua etsiessä ajatellut piilopaikkoja ja nyt suuntasi kohti oppilaiden pesää. Hän huiski hännällään samalla tassunjälkiään lumesta, jotta hänen löytämisensä olisi vaikeampaa, mutta tajusi pian Säihkepennun olevan juuri lopettamassa laskemisen.
Jänöpentu tömähti maahan oppilaiden pesän takana ja toivoi kovasti, että Säihkepentu ei olisi nähnyt, kun hän oli mennyt piiloon, mutta toivominen ei riittänyt. Pian kollin sisar saapui oppilaidenpesän taakse ja loikkasi Jänöpennun selkää.
“Au, au! Lopeta!” Jänöpentu parkaisi ja Säihkepentu irrottautui hänestä asettuen hieman kauemmas silmät suurina säikähdyksestä. Hän ei ollut kai ajatellut Jänöpennun huutavan, kun hän oli kerta niin rauhallinen ja kiltti persoona. Kolli painoi päänsä.
“Ei ole reilua. En kerennyt piiloon!” hän mutisi surullisena. Säihkepentu katsoi häneen siirrellen etutassujaan hieman.
“Minä lasken nopeasti uudestaan, mene sinä uudelleen piiloon”, naaras naukaisi. Jänöpentu nyökkäsi iloisena siitä, että oli saanut uuden tilaisuuden piiloutua. Nyt Säihkepentu palasi takaisin tulosuuntaan ja meni takaisin laskemaan. Jänöpentu jäi kuitenkin samaan piiloon. Hän arveli, että hänen sisarensa ei varmasti osaisi etsiä häntä uudestaan samasta paikasta. Eihän kukaan koskaan tehnyt niin!
Jänöpentu asettui mukavaan asentoon odottamaan, koska oletti, että Säihkepennulla kestäisi tulla katsomaan uudestaan samasta piilosta. Kolli katseli hetken ajan vielä leirin muuria ja laski sitten päänsä tassuilleen ja sulki silmänsä ja pian hän jo vahingossa nukahti.

//Säihke?

"Hyvä idea, voisimme ehkä mennä katsomaan heitä?" ehdotan. Jänöpentu nyökkää myöntymisen merkiksi joten lähdemme pentutarhalle. Katselen hetken rauhallisesti tuhisevia pentuja. Pennut olivat kauniita. Lopulta päätin että nuoremmmat pennut tarvitsevat paljon enemmän rauhaa kuin töllistelijöitä joten ehdotan veljelle että lähdemme taas ulos.
"Annetaan heidän nukkua, voimme mennä vaikka leikkimään sitä piilosta", mauun ehdotuksen.
"Sopii", jänöpentu vastaa hymyillen. Kallistan hitusen päätäni uteliaana.
"Selvä! Minä menen ensin piiloon!" kehrään ja loikin etsimään hyvää piilopaikaa. Lopulta löydän piilopaikan pienikokoisen lumikasan takaa. Pujahdan nopeasti sen taakse, juuri ajoissa! Kuulin näet kuinka jänöpentu lopetti laskemisen ja lähti etsimään minua. Hihitin hiljaa lumikasan takana ja toivon että veli ei löydä minua. Lopulta kuitenkin harmikseni jänöpentu löysi minut.
"Löysinpäs sinut!" jänöpentu kehrää. Nousen pystyyn närkästyksissäni ja tassutan pois lumikasan takaa, alan sitten laskemaan. Laskettuani tarpeekis lähdin nopeasti etsimään veljeä. Huomaan iloksenk veljen hännän katoavan juuri oppilaiden pesän taakse joten tiesin minne piti mennä etsimään. Loikin oppilaiden pesän viereen ja hiivin tämän taakse kehräten hiljaa kunnes hyppään tämän päälle kovasti kehräten.
//jänönen

Puskin naaraan lapaa ja koitin lohduttaa häntä kosketuksen avulla. Hymyilin Syreenisumulle. Hän hymyili takaisin ja nousi. Tassutimme yhdessä ulos leiristä. En oikein uskaltanut avata suutani. Naaras oli juuri menettänyt emonsa enkä halunnut saada häntä itkemään uudestaan. Sydäntäni särki Syreenisumun puolesta mutta en voinut tehdä mitään.
“Minne haluat mennä?” kysyin ääni hiukan täristen. Ystäväni pysähtyi ja katsoi minua ja tuijotti hetken syvälle silmiin. Katsoin takaisin niin lempeästi kuin pystyin.
“En tiedä. Jospa vain kävelisimme eteen päin ilman mitään tiettyä määränpäätä”, hän ehdotti. Nyökkäsin.
“Kyllähän se käy”, sanoin mutta tulin kuitenkin pakosti pohtineeksi, että
“Onko jotain paikkaa, mihin et todellakaan halua?” kysyin vain varalta, jotta en joutuisi näkemaan Syreenisumun itkevän taas.
“Voimmeko jatkaa tuonne päin?” naaras kysyi ja nyökkäsi kohti koivumetsää.
“Joo”, sanoin ja tassutin Syreenisumun rinnalle. Turkkimme hipaisivat toisiaan nopeasti mutta yritin olla reagoimatta siihen vaikka oikeasti turkkini kihelmöi kauttaaltaan. Kävelimme jonkun matkaa kirjaimellisesti ilman päämäärää kunnes Syreenisumu pysähtyi ja niin tein minäkin. Naaras vilkaisi minuun ja hiipi edessämme olevaan pensaaseen. Hieman hämmentyneenä menin perässä niin hiljaa kuin pystyin. Jos naaras oli vain haistanut saaliin, en halunnut säikäyttää sitä, mutta jos kyse oli vaarasta en voisi antaa Syreenisumun kohdata sitä yksin. Halusin näyttää rohkealta ehkä jopa sankarilliselta ystäväni silmissä.
“Mistä on kyse?” kuiskasin hiljaa. Naaras katsoi minuun ja höristi korviaan. Koitin itsekin kuunnella tarkemmin.
“-että Eloklaani ottaa kissoja joukkoihinsa ja minä vähän ajattelin, että voisin ehkä liittyä joukkoihinne", kuulin osan jostakin lauseesta. En oikein osannut yhdistää lausetta mihinkään muuhun asia yhteyteen kuin johonkin vieraaseen kissaan, joka haluaisi liittyä klaaniin. Ääni kuului kollille. Se sai sydämeni laukkaamaan. Ehkä se oli Jupiter?
"Sepä hieno nimi-" Vienotassun ääni kuului sanovan. Jupiter oli hieno nimi. Astuin eteen päin ja huomaamattani pidin aika isoa ääntä pusikossa. Syreenisumu astui rinnalleni.
“Jos se on Jupiter”, miukaisin hiljaa.
“Ku- kuka siellä?” kuulin Vienotassun äänen taas. Hiirenpapanat! Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun astua enää ulos puskasta. Kyyristyin ja tulin ulos pensaasta Syreenisumu perässäni. Hain silmilläni Jupiteria mutta pettymyksekseni tulokas olikin joku pieni ehkä oppilasikäinen ruskea kolli. Lapani lysähtivät ja häntäni läpsähti maahan.
“Hei, Vienotassu”, naukaisin harmissani.
“Kuka tämä on?” Syreenisumu kysyi hieman varautuneen oloisena. Vienotassu astui pois tunkeilijan edestä ja katsahti häneen.
//Rontti?

Makoilen sammalvuotteellani toimettomana.
"Hei, vienotassu voisitko käydä katsomassa onko meillä vielä sammalta jäljellä!" leimusilmä maukui ja nostettuani päätäni huomaan kollin lajittelevan taas jäljellä olevia yrttejämme. Nousen seisomaan ja tassutan sammalvarastolle. Sammalia ei ollut oikeastaan yhtään.
"Ei niitä ole miltei yhtään!" mauun epätavallisen kovalla äänellä. Tassutan pois sammalvaraston luota ja jolkotan mestarini luo. Leimusilmä nosti katseensa minuun.
"Ehkä voisit mennä jonkun soturin kanssa metsään katsomaan löytyisikö sieltä lisää?" leimusilmä kysyi. Hymyillen hennosti ja nyökkään.
"Ketä pyytäisin mukaan?" kysyn uteliaana. Leimusilmä siirteli yrttejä kahteen eri kasoihin, kunnes lopulta vastasi.
"Ehkä voisit pyytää uskolintua?" mestarini ehdotti mietteliään kuuloisena. Uskolintu? No on se varmasti ihan hyvä idea.. Olemmehan me läheiset? Emme kyllä lähellekään yhtä läheiset kuin minä leimusilmään ja haukkatassuun.
"Selvä", mauun ja tassutan hitaasti ulos pesästä. Löydän uskolinnun nopeasti joten enään minun pitäisi löytää oikeat sanat. Uskolintu onneksi aloitti keskustelun.
"Kas hei vienotassu, onko sinulla jotain asiaa?" kolli kysyy kääntyen katsomaan minua.
"Ööö.. Leimusilmä pyysi että lähtisin katsomaan löytyykö metsästä yhtään sammalta ja hän ehdotti että pyytäisin sinut mukaan", mauun ujona. Uskolintu näytti ensin hämmästyneeltä mutta kuitenkin myöntyi nopeasti.
"Voimmeko mahdollisesti lähteä nyt?" kysyn hymyillen. Uskolintu vain kohautti lapojaan joten lähdimme matkaan enempiä miettimättä. Olimme jo jonkin matkan päässä kunnes pysähdyin. Tästä paikasta voisi löytyä vähän sammalta! Mutta se ei ollut todennäköistä koska paikka oli aivan lumen peitossa. Aloin pyyhkiä lunta pois maan päältä yritäen löytää sen alta sammalta kunnes yhtäkkiä kuulen ääniä.
"Onko täällä ketään? Huhuu?” kuulin jonkun tuntemattoman kollikissan äänen. Ilmeisesti myös uskolintu oli kuullut sillä hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.
"Kuulostaa pelokkaalta, ehkä meidän pitäisi mennä katsomaan voimmeko auttaa?" kysyn uskolinnulta. Uskolintu nyökkytteli edelleen karvat pystyssä. Hiivin niin hiljaa kuin mahdollista eteenpäin kunnes huomasin Pienikokoisen ruskearaidallisen kollikissan joka tuijotti minua ruskeat silmät pyöreinä ja pelokkaina, tosin toinen niistä oli ilmeisesti sumeampi ja sokea. Uskolintu tassuti vierelleni ja jäi hetkeksi katsomaan kollia hölmistyneen näköisenä. Tassutan hitaasti lähemmäs kollia lempeästi hymyilen.
"Hei, oletko kunnossa? Mikä sinut on tuonut eloklaanin reviirille? Entä mikä sinun nimesi on? Minun nimeni on vienotassu ja tuo tuossa on uskolintu", mauun uteliaana.
"Ai.. ööh... Olen
Rontti. Minä.. minä halusin tuota... halusin siis... tai siis kuulin, että Eloklaani ottaa kissoja joukkoihinsa ja minä vähän ajattelin, että voisin ehkä liittyä joukkoihinne",
Kolli mumisi.
"Sepä hieno nimi-" aloitan mutta lauseeni keskeyttyy kun haistan tutun tuoskun ja kuulen pensaan rapinan äänen, käännän katseeni pensasta kohden joka rapisi ja piiloti sisälleen jotakin. Haistoin nopsaliekkin ja syreenisumun. Mutta olivatko he siellä vai oliko siellä jokin peto? Peräänyin hitusen ja asetauduin rontin eteen vähän niinkuin suojellakseni kollia, miksi minä niin tein? En tuntenut kollia!
"Ku-kuka siellä?" kysyn ääni vapisten.
//nopsa?

Se miten Sädesäihke tuntui hajoavan edessäni tuntui tuhoavan sisintäni. Menetyksen määrä oli nyt suuri. En tiennyt itsekään miten tulisin selviämään Sypressikuiskeen kuolemasta. Tällä hetkellä kehoni oli reagoinut siihen eri tavoilla, eikä mieleni saanut siitä kiinni. Tuntui siltä kuin olisin seissyt vedes kahden virran keskellä ja yrittänyt päättää kumman mukana vain lähteä kellumaan.
Asetuin kiinni Sädesäihkeeseen. Tunsin vihlovan kivun kulkevan kehossani, kun joku haavoista päätti repeytyä ripeistä liikkeistäni auki, mutta en antanut sen nyt häiritä minua. Painauduin vain kollia vasten yrittäen lohduttaa samalla itseäni ja häntä.
“En minäkään pidä tästä. Tuntuu kamalalta memettää aina vain joku itselleen niin tärkeä ja läheinen kissa. Tuntuu, että Tähtiklaani aikoo viedä minulta kaikki. Tuntuu, että pian sinutkin viedään minulta. En halua jäädä yksin ja tuskan keskelle enkä osaa enää reagoida näihin tunteisiin. Kehoni menee lävitse jonkin kumman shokkitilan. Se vain antaa outoja käskyjä yrittäen lohduttaa minua, mutta se on niin kummaa ja… en edes enää tiedä mistä puhun”, mutisin hiljaa pää pyörällä.
Suljin silmäni ja painauduin enemmän kiinni Sädesäihkeeseen. Puristin vain silmiäni kiinni ja hengitin hänen hajuaan antaen sen levitä kitalakeeni. Kehoni alkoi vähitellen rauhoittua ja yhtäkkiä valvomisen rasitus ja väsymys iskivät päälleni ja tajuamatta nukahdin vasten Sädesäihkettä.

//Säde?