Kerkesimme tuskin jutustella Varputassun kanssa, kun yhtäkkiä meidät pyydettiin parantajan pesälle. Asia liittyi Lehtomyrskyyn.
Sydämeni pamppaili, kun seurasin veljeäni parantajalle katsomaan emoani. Mitä oli tapahtunut?
Katsoin järkytyksen lamauttamana, kun yhtäkkiä Lehtomyrskyn ruumista kannettiin ulos pesästä. Oliko emo kuollut? Niinkuin todella, oikeasti, täysin aidosti kuollut? Kyyneleet kihosivat silmiini, kun seurasin perässä katsomaan miten hänen ruumiinsa laskettiin ja sitten annettiin kissoille tilaa hyvästellä hänet.
Räpyttelin silmiäni yrittäen estää itseäni itkemästä, kun asettauduin emoni elottoman ruumiin äärelle. Tuntui, että lamaannuin heti, kun maa tuntui tukevana allani. Tuntui, etten pystynyt liikkua tai hallita kehoani. Makasin siinä vain hiljaa antaen kyynelten valua poskiani pitkin alas emoni turkille.
“Mitä tapahtui?” mutisin hiljaa. Hyvin hiljaa. Olin ihmeissäni, kun vielä lähistöllä oleskeleva Leimusilmä kuulikin sanani.
“Hän kuoli antaessaan kolmelle uudelle pennulleen elämän. Toki yksi pennuista kuoli hetken emonne jälkeen. Pennut siirrettiin hetki sitten pentutarhaan”, parantaja naukui hiljaa matalalla äänellä. Puristin kynsiäni maahan - tai paremminkin lumeen - allani. Tämä oli siis kaikki niiden pentujen syytä? Etenkin sen, joka oli vain syntynyt kuollakseen. Hän oli vienyt emoni elämän vain, jotta voisi itse kuolla siihen samalla!
Painoin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin ja puristin silmiäni kiinni. Varputassu vierelläni liikkui hieman ja jäi taas paikalleen. Hän itki hiljaa. Tunsin myötätuntoa veljeäni kohtaan ja kolkkoa katkeruutta uusia pikkusisaruksiani kohtaan. He olivat juuri riistäneet emoni minulta. En koskaan antaisi sitä heille anteeksi…
Nostin katseeni taivaalle. Se oli pilvetön. *Ainakin hänen matkansa mihin ikinä on selkeä ja esteetön*, ajattelin ja laskin taas katseeni. En ymmärtänyt tätä kaikkea. Päässäni tuntui pyörivän. Tuntui siltä, että yhtäkkiä maa olisi alkanut järistä, kuin se olisi ollut repeämäisillään.
Kyyneleet valuivat taas kasvoillani. En tulisi antamaan tätä koskaan anteeksi! Joku päivä uudet pienet sisarukseni tulisivat maksamaan tästä! He eivät olisi minulle koskaan perhettä. Eivät koskaan! He olisivat tästä lähtien minun suurimmat viholliseni. Vihasin heitä jo nyt enemmän kuin Käärmekultaa.
*Olisivatpa he kuolleet, eikä emo!* ajattelin katkerana ja työntelin kynsiäni ulos ja sisään aina välissä painaen niitä lumiseen maahan. Kehoni tärisi ja yritin rauhoittaa itseäni. En saisi näyttää heikolta.

Valvojaiset olivat ohitse. Lehtomyrskyn ruumista ryhdyttiin viemään pois. Varputassu oli edelleen vierelläni. Painauduin häntä vasten heikkona. Maailma tuntui pyörivän silmissäni. Sitten aloinkin nähdä punaista. Katseeni oli kohdistettu pentutarhaan. Siellä minun pienet sisarukseni - tai paremminkin emon tappajat! - olisivat lepäämässä rauhassa tietämättä mitään ulkopuolisesta maailmasta.
“Vielä joku päivä he saavat maksaa tästä!” sihisin hyvin hiljaa tassut täristen ja sitten tökkäsin veljeni poskea kuonollani samalla pyyhkien huomaamattomasti kyyneliäni hänen turkkiinsa.
“Meidän olisi parempi levätä.” Ääneni oli tuskin edes henkäys ja olin ihmeissäni, kun Varputassu kuuli sen.

//Varpu?

Jänöpentu hyvästeli Perhotassun ja loikki sisälle pentutarhaan. Hän huomasi Loimupennun jo nukkumassa sammalillaan ja Säihkepennun heidän yhteisellä pedillään makoilemassa ja katselemassa pentutarhan kattoa. Kimalaistoive ei ollut vielä pesässä, mutta kollipentu ajattelu tämän tulevan kyllä pian takaisin.
Jänöpentu asettui sisarensa vierelle makuulle ja painautui ihan tämän kylkeen kiinni. Hän vilkaisi veljeensä ja jatkoi taas katon katselemista.
“Tiedätkö sinä missä Kimalaistoive on?” kolli kysyi hiljaa kuiskaten. Säihkepentu katsahti häneen taas. Tällä kertaa naaras ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan takaisin kattoon enää.
“En tiedä. Hän on ollut jo jonkin aikaa poissa. Haluaisin hänen jo tulevan takaisin. On vaikeaa saada unta ilman häntä, koska silloin tulee kylmä. Toki nyt sinä olet täällä, joten ei ole enää kylmä”, naaras kuiski ja laski sitten päänsä ja sulki silmänsä. Jänöpentu seurasi sisarensa esimerkkiä ja antoi itsensä nukahtaa hänen vierelleen.

Jänöpentu tepasteli aukion halki kohti Säihkepentua. Hän oli ollut juuri koko aamun tekemässä vaikka mitä ja nyt hänellä oli tylsää, kun kaikki olivat joutuneet lähtemään. Aurinkoroihu oli lähtenyt rajapartioon, Syreenisumulla oli muuta seuraa ja Sädesäihke lähti saalistamaan.
Jänöpentu tervehti pentuetoveriaan ja pian he ryhtyivät jo leikkimään lumisotaa, joka ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun Syreenisumu tuli jo lopettamaan heidän leikkinsä valittaen, että pentukaksikko oli heitellyt ja myllännyt lunta kaikkialle. Jänöpentua ei asia riemastuttanut. Lumisota oli hauskaa, mutta tietenkin kaikkien sotureiden täytyi ottaa nokkiinsa siitä, että lunta vähän pöllysi. He olivat sotureita, eikö heidän pitäisi kestää lunta, jos heidät on koulutettu kestämään kokopäiväisiä taisteluitakin!
Jänöpentu ei kuitenkaan valittanut ääneen. Hän ei halunnut olla töykeä vanhemmille ja kunnioitetuimmille kissoille. Eihän siinä olisi mitään järkeä! Kolli siis suostui mukisematta leikkimään Säihkepennun kanssa muuta, mikä sattuikin olemaan kissaa ja hiirtä. Jänöpentu ilmoittautui hiireksi ja Säihkepentu lähti siis jahtaamaan häntä, kun kolli pinkaisi karkuun.
Jänöpentu tunsi tassujensa lipsuvan allaan lumessa, mutta onnistui pitämään siitä huolimatta tasapainonsa. Hän juoksi eteenpäin kovaa, mutta ei niin kovaa kuin vain pystyisi juosta. Hän ei tiennyt oliko sisartaan nopeampi, mutta oli asia miten oli, hän ei halunnut saada sisartaan surulliseksi. Hän siis antoi Säihkepennun jo pian saada hänet kiinni yrittämättä juosta niin lujaa kuin vain saattoi. Ei hän kuitenkaan olisi varmasti kauaa jaksanut juosta, jolloin sisar olisi ainakin saanut kiinni.
Kun Säihkepentu oli saanut nuoren kollin kiinni, hän istahti maahan ja valitti ettei jaksanut enää juosta. Asia suretti Jänöpentua hieman, koska hänkin olisi halunnut vielä jahdata. Hän olisi halunnut, että leikki jatkuisi, mutta kuka hän nyt oli vastaankaan väittämään. Jos Säihkepentu sanoi, ettei jaksanut enää, silloin se tarkoitti sitä.
“Mitä luulet pitäisikö meidän kertoa Kuusikkopennulle ja Mustikkapennulle millaista on elää ilman emoa, ja opettaa heitä elämään asian kanssa niinkuin me olemme opetelleet?" naaras kysyi yhtäkkiä veljeltään.
Kuusikkopentu ja Mustikkapentu olivat nuoria Lehtomyrsky nimisen naaraan pentuja. Lehtomyrsky oli kuollut synnytykseen ja myöskin Mustikkapennun ja Kuusikkopennun pentuetoveri Käpypentu oli kuollut hetki synnytyksen jälkeen. Kaksi pentua olivat nyt emottomia, kuten Jänöpentu ja Säihkepentu. Mutta kuten kaksikolla, nuoremmillakin pennuilla oli vielä isä ja vanhempia sisaruksia.
Jänöpentu katsoi sisartaan vakavana ja pudisteli päätään. Hän ei ajatellut heidän vinkkiensä olevan toimivia kahdelle uuden uutukaiselle pennulle. Heidän elämänsä ei ollut sama.
“Ei asiaa oikein voi opettaa. Se täytyy itse oppia ja siihen täytyy tottua omalla tavallaan. Emme voi siis vaikuttaa siihen, miten he tulevat asian kanssa elämään. Emme myöskään ole osa heidän perhettään. Meidän perheemme toimii eri tavalla kuin heidän. Emme tunne heidän perheenjäseniään - eli Kuusihäntää, Varputassua ja Korpitassua - kamalan hyvin, jolloin meidän vinkkimme miten elää ilman emoa eivät ehkä toimisi heille”, Jänöpentu selitti. “Mutta voimme mahdollisesti antaa hieman vinkkejä, vaikka siitä mitä tehdä päivisin, kun on tylsää”, kolli jatkoi vielä nopeasti, ennen kuin antoi Säihkepennun vastata.

//Säihke?

Istuskelin pehmeällä lumihankella tarkailen klaanin tekemisiä. Yllätäen huomasin veljeni jänöpennun tulossa lähemmäs. Hyppäsin oitis pystyyn ja lähden loikkien innosta veljen luo.
"Hei! Haluatko leikkiä?" miuun innokkaasti. Jänöpentu katseli minua hymyillen.
"Sopii", veli kehrää ja koskettaa minua hännällään. Kahmaisen nopeasti lunta maasta ja heitän sitä jänöpennun naamaan.
"Lumisotaa!" vinkaisen innokkaana. Heittelemme jonkin aikaa lunta toisiamme päin kunnes yllätyksekseni joku napasi minua niskanahasta ja nousin ilmaan. Heiluttelin säikähtäneenä tassujani ilmassa kunnes kissa laski minut veljen viereen. Käänähdän nopeasti tätä kohti ja näin isosiskoni syreenisumun.
"Voitteko leikkiä jotain muuta? Häiritsette kaikkia, lunta on lentänyt miltei kaikien aukiolla olleiden niskaan", isosisko ehdotti lempeästi mutta tiukasti. Lasken päätäni ja nyökkään.
"Mutta mitä me sitten leikitään?", mauun apeana ja nostin päättäni.
"Ehkä voisitte leikkiä piilosta?" sisko ehdottaa ja tassuttaa matkoihinsa. Käännän katseeni jänöpentuun ja tuhahdan.
"Minä en halua leikkiä piilosta, leikitäänkö ennemmin kissaa ja hiirtä?" mauun. Jänöpentu nyökkää hymyillen.
"Minä voin olla hiiri", veli maukuu hymyilen ja lähtee karkuun. lähden nopeasti perään, monen loikan jälkeen saan veljen lopulta kiinni. Heti sen jälkeen kun sain tämän kiinni olin niin läkähtynyt että en jaksanut enään juosta. Asetuin istuuttumaan maahan.
"En jaksa jatkaa!,jatketaan nyt vähän myöhemmin", kehrään. Jänöpentu nyökkää ja istuuttu viereeni.
"Mitä luulet pitäisikkö meidän kertoa kuusikkopennulle ja mustikkapennulle millaista on elää ilman emoa, ja opettaa heitä elämään asian kanssa niinkuin me olemme opetelleet?" mauun veljelleni kysyvä pilke silmissäni.
//jänönen?

Kuutamolaine vastasi Kallan ujoon hymyyn, kun tämä kertoi haluavansa liittyä Eloklaaniin. Hän ei kuitenkaan voinut suoraan riemuita mahdollisesta uudesta klaanitoverista, sillä ajat olivat olleet kovat ja he pärjäsivät nytkin vain jotenkuten. Vaikka lisäsuu merkitsikin enemmän ruokittavaa klaanille, seurasi siitä myös uusi käpäläpari metsälle avuksi. Sitä paitsi, Eloklaanissa ei ollut tapana käännyttää ketään, joka aidosti halusi olla osa heidän yhteisöään ja auttaa sen ylläpitämisessä.
“Minusta olisi suuri kunnia saada sinut klaanitoveriksi”, Kuutamolaine kumarsi vähän päätään mustalle naaraalle osoittaakseen sanojensa aitouden. “Uskon myös Mesitähden ilahtuvan, kun hän kuulee tästä! Me täällä Eloklaanissa pidämme toisistamme huolen vaikeinakin aikoina, ja se tekee meistä niitä, keitä me olemme.” Hän nosti leukaansa ja tunsi yllättävän ylpeyden puuskan pyyhkivän ylitseen ajatellessaan klaaniaan, joka oli selvinnyt niin monista koettelemuksista. Kaiken sen jälkeenkin he seisoivat vielä omin jaloin, runnottuina ja kovia kokeneina, mutta yhtenäisinä.
Yksikään erakko, kulkukissa tai kotikisu ei tulisi koskaan kokemaan mitään yhtä hienoa eläessään. Klaanikissat olivat aivan omaa luokkaansa, ja he olivat pyhälle soturilaille, joka erotti heidät muista kissoista. Ilman sitä he olisivat kuin mikä tahansa kissajoukko.

//Kalla?

Makoilin maakualusillani ja yritin saada unta. Lopulta kuitenkin luovuttan ja loikkaan turhauttuneena pystyyn, loikin nopeasti ulos pesästä etsimään seuraa. Huomasin nopeasti kauniin vienotassun katsomassa tuoresaaliskasaa. Kallistin hitusen päättäni ja päädyin sitten hakemaan sieltä riistaa ystävälleni. Napasin sieltä päästäisen ja loikin naaraan luo.
"Katso! Minä toin sinulle riistaa!" miuun naaraalle. Vienotassu työnsi linnun kauemmas.
"Ei kiitos, ei ole nälkä" naaras maukui nolona. Kallistin vähän päättäni. En aikonut viedä lintua enään kasaankaan joten söisin sen varmaan sitten itsekseni. Loikin tuhahtaen pois ja miltei törmäsin syreenisumuun ja pudotin päästäisen maahan.
"Hei, mitä sinä teet?" sisko kysyi hymyillen lempeästi.
"Vien.. Lintua kimalaistoiveelle!" Miuun sillä muutakkaan en keksinyt, en kehdannut sanoa että olin aikonut syödä sen itse.
"Sepä kivaa!" syreenisumu kehrää ja loikkii tiehensä. Työntäydyn sisään pentutarhaan aikeenani toteuttaa sanomiseni syreenisumulle.
"Hei kimalaistoive! Toin sinulle päästäisen." miuun ja pudotan päästäisen kuningataren eteen ja loikin oitis sen jälkeen tieheni. Päädyin nopeasti loimupennun luo mutta tämä kinasi haukkatassu nimisen naaras-kissan kanssa.
"Minä voitan sinut leikiten!" loimupentu kinasi.
"Niin varmasti voitat!" haukkatassu myöntyi. Loimupentu hymähti tyytyväisenä ja lähti etsimään ilmeisesti uutta uhria kinastelulleen. Minä kuitenkaan en välittänyt kollista vaan tassutin haukkatassun luo.
"Hei! Haluatko leikkiä!" miuun innoissani. Oppilas nyökkää hymyilen. Pörhistelen karvojani.
"Sinä olet kuolonklaanin soturi ja minä olen eloklaanin kissa!" miuun innokkaana ja loikkaan oppilaan päälle joka esitti kaatuvansa kehräten. Läimin naaraan kylkeä pehmoisin tassuin ja vikisin innoissani kunnes loikkaan tämän päälle täysin ja aloin sihistä leikkillään.
"Häivy reeviiriltä!" miuun innokkaana. Haukkatassu sirristeli silmiään hetkisen.
"Hyvä on hyvä on sinä voitit eloklaanin suuri soturi! Minä lähden ja jätän sinut ja eloklaanin ikuisesti rauhaan jos päästät minut!" haukkatassu ulisee mukaa peloissaan. Loikkaan nopeasti tämän päältä pois.
"Ensi kerralla et pääsen pakoon!" miuun innoissani kun katselin kuinka oppilas kompuroi pystyyn. Haukkatassu kehräsi iloisena.
"Minä menen nyt! Nähdään joskus!" miuun oppilallee ja loikin pentutarhaan. Sisään työnnytyäni loikin maakualusille ja käperyin kimalaistoiveesseen kiinni nukkumaan.

Jonkin aikaa myöhemmin. Tuijottan tassujani. Joukkoomme oli liitynyt kaksi pentua lehtomyrskyn pennut kuusikkopentu ja mustikkapentu.. Mutta lehtomyrsky ei ollut pentujensa kanssa.. Ei.. Eikä hän koskaan tulisikaan. Hän oli kuollut synnytykseen.. Mutta se ei ollut minua nuorempien pentujen syytä! Syypä oli varmasti kettu joka oli kuullemaa hyökkänyt lehtomyrskyn ja käärmekullan kimppuun. Nostin katseeni ja katselin lempeästi kahta pentua meistä voisi tulla ystäviä?

Katselin katajanmarjoja hetken ja söin ne sitten mukisematta. Kipu lieveni ja lopulta katosi täysin. Vedän kynnet sisään ja katselen raasttetuja sammalia.
"Voinko nukkua vähän?" kysyn silmät viirussa, minua unetti kamalasti. Mestarini nyökkäsi ja talsi matkoihinsa. Minä taas käperyin sammaliin ja suljin silmäni, nukahdan nopeasti.

Jonkin ajan kuluttua. Tuijotin taivasta sydän syrjällään. Oli tapahtunut niin paljon, sypressikuiskeen kuolema, onneksi pennut olivat selvinneet ja olihan naaras jokusen päivää heidän syntymänsä jälkeen selvinnytkin.. Tosin karhupentu ei ollut näistä selvinnyt.. Ja vielä oli kettutappelukin! Siinä haavoituivat käärmekulta ja lehtomyrsky... Lehtomyrsky oli vieläpä odottanut uutta pentuetta siinä samalla.. Viimeinen asia mitä oli tapahtunut oli lehtomyrskyn pentujen kuolema ja tämän ja tämän pojan käpypennun kuolema.. Lasken katseeni maahan. Niin paljon pentuja.. Mutta niillä kellään ei ollut emoa opetamassa kaitsamassa ja rakkastamassa.. Sentään kimalaistoive huolehti heistä.. Mutta silti se silti saattoi olla liian paljon kuningatarelle. Viisi pentua joita kaitsaa. Nostan katseeni taas ilmaan ja huomaan Säihkepennun ja Jänöpennun leikkimässä yhdessä leirin reunalla ja loimupennun kinaamassa kovaan ääneen oppilaiden kanssa. He olivat kaikki niin tärkeitä klaanille. Tassutan nopeasti tuoresaalis kasalle ja alan kaivella sieltä jotain maukasta ja epätavallisen pulskaa lehtikatoon nähden. Lopulta löydän täydellisen saalin, se oli kani! se oli kyllä melko laiha mutta silti pulskempi kuin lehtikatona saalit yleensä olivat. Kimalaistoive pitäisi siitä. Tassutan kohti pentutarhaan ja työnnytyäni sisään huomaan kuusikkopennun ja mustikkapennun torkkumassa kimalaistoiveen vierellä. Pudotin saalin.
"Hei kimalaistoive? Toin sinulle tämän kanin, tarvitset riistaa jota voit hoitaa pentuja" mauun.
"Kas hei vienotassu! Ja kiitos minulla olikin jo vähän nälkä", kimalaistoive kehrää ja vetää kanin lähemmäs. Ja siinä sekkunissa pennut heräsivät ja alkoivat miukumaan nälissään. Noissa oli jo varmasti puuhaa joten kimalaistoiveella oli varmasti paljon puuhaa klaanin kaikkien pentujen kanssa! Peräänyn nopeasti ulos pesästä ja loikin kohti parantajien pesää. Päästyäni sisälle asti niin huomaan leimusilmän joka lajittelee yrttejä. En kehdannut häiritä mestariani joten peräänyin ulos myös parantajien pesästä. Lopulta vain jäin eksyneen näköisenä aukiolle kökötämään.
//saa heittää seuraa :)

Sisareni oli juuri kompastunut minuun mutta ei minua haitannut. Pudistin päätäni naaraan pahoitteluille.
“Ei haittaa”, naukaisin ja hymyilin sisarelleni. Hän näytti tyytyväiseltä, etten ollut vihainen ja istahti viereeni.
“Miten sinulla menee?” hän kysyi.
“Ihan mukavasti”, sanoin ja haukkasin palan saaliistani. Työnsin sitä hieman kohti Korpitassua, josko hänkin haluaisi syödä mutta naaras kieltäytyi.
“Minulla menee mahtavasti. Olin harjoituksissa ja sain paljon saalista! Sain syödäkseni jo ennen kuin sinä tulit leiriin omasta partiostasi”, Korpitassu naukui. Nyökkäilin tälle. Mukava, jos hänellä meni todella hyvin, koska minulla ei mennyt. Painajaiseni pyörivät edelleen joka yö uudelleen ja uudelleen päässäni. En vieläkään pystynyt tai uskaltanut kertoa niistä kellekään. Muut vain luulisivat minun tulleen hulluksi.
“Varputassu, Korpitassu?” Leimusilmän ääni oli täynnä surua ja se sai minut heti hätääntymään. Pomppasin jaloilleni.
“Mitä nyt?” Korpitassu kysyi ja nousi myös. Sydämeni tykytti niin, että tunsin sen korvissani asti. Jotenkin tiesin, että jokin oli pahasti vialla.
“Kyse on Lehtomyrskystä”, Leimusilmä puuskahti. En kuullut enää mitään. Pelko ja suru kasaantuivat sisälläni. Ryntäsin parantajien pesään mutta matkalla törmäsin joukkoon kissoja, jotka kantoivat emoni ruumista ulos. Tunsin kuinka koko kehoni tärisi ja kyyneleet valuivat poskilleni. Isä käveli minua vastaan. Katsoin häntä lasittuinein silmin ja käännyin hitaasti takaisin aukiota kohti. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että olin veden alla. Kaikki tapahtui niin hitaasti. Se, kun kävelin emon ruumiin luo ja se, kun Korpitassu tuli siihen myös. Lyyhistyin ruumiin ääreen ja itkin. En tiennyt mitä ympärilläni tapahtui, koska korvissani tykytti niin kovaa etten kuullut mitään. Näin vain kuinka Korpitassu ja Kuusihäntä surivat. Tungin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin. En ikinä lähtisi hänen luotaan. En ikinä. Kuuloni alkoi pikku hiljaa palautua ja kuulin nyt Kuusihännän itkuisen valituksen ja Korpitassun hiljaisen itkun. Sisar painautui minua vasten. En pystynyt liikkumaan. Olisin muuten silittänyt naarasta mutta en pystynyt. Käpäläni eivät vain totelleet. Suljin taas silmäni ja surin. En voinut ymmärtää tätä. Emo oli kuollut. Minulla ei enää ollut emoa. Rakas Lehtomyrskyni oli kuollut. Minun oma emoni. Hän ei enää ikinä kävelisi minua vastaan leirissä tai juttelisi tai kysyisi miten minulla menee. Hän ei ikinä enää hengittäisi, ei söisi, ei saalistaisi, ei hoitaisi pentujaan. Oliko hän muuten ehtinyt synnyttää? Katsoin hitaasti ylös ruumiista ja koitin miettiä keltä kysyä olivatko pennut kunnossa mutta en nähnyt ketään sumuisten silmieni takaa. Painoin pääni takaisin alas ja jäin siihen miettimään, mitä emo ei enää koskaan tekisi.
//Korpi?

"Niin minäkin sinua!" kuiskaan kumppanini perään. Niin, niin minä rakastin ja tulisin aina rakastamaan. Lasken pääni sammalvuoteelle ja suljen silmäni, tarvitsin lepoa. Yritin nukahtaa ja monen hetken kuluttua onnistuinkin.

Aukaisin silmäni kauniilla aukiolla, tassutin eteenpäin ja yllätyksekseni haistoin kuusihännän hajun. Silmäni laajenevat raukkaudesta ja loikin kollin tuoksun perään. Niity muutu pimeäksi metsäksi ilman auringoa. Näin yllätyksekseni edessäni kuusihännän surunmurtaman kumppanin.
"Kuusihäntä? Mikä hätänä?" kysyn huolissani. Kuitenkin huomasin kollin edessä lojumassa kolme ruumista, olivatko nuo pennut jotka kasvoivat sisälläni? Ne.. Ne eivät saaneet olla kuolleita! Olin jo hyökätä ruumiden kimppuun nuolemaan niitä kunnes yllätyksekseni räväytän silmäni auki. Tunsin kipua ja olin varma siitä että pennut olivat tulossa. Ulahdin kivusta.
"Onko jokin hätänä?" kuulin äänen ja näin kivun verhon läpi vienotassun.
"Minä.. Taidan synnyttää..!" vinkaisen kivusta ja yritän ponnistaa pentuja ulos. Ruumini oli edelleen heikko kettutappelun takia, se ei saisi kuitenkaan maksaa pentujeni henkiä! Vienotassu oli lähtenyt hakemaan kuusihäntää ja niin kolli olikin nyt vierelläni kannustamassa. Koko ruumistani ravisteli kivun aalto ja päästin ulahduksen mutta siinä samalla sammalille valui ensimmäinen pentu.
"Jaksa vielä lehtomyrsky! Enään kaksi", kuulin vienotassun maukuvan.
"Älä anna periksi!" kuusihäntä ainoi.
*älä huoli en anna* ajattelin ja ponnistin taas saaden toisen pennun ulos. Huohotin, kipu oli sanoinkuvaamaton.. Lopulta sain viimeisenkin pennun ulos ja lysähdin veltoksi. Olin mennettänyt paljon verta, ja olin heikko.. Se saattaisi maksaa henkeni mutta kuitenkaan pentuni eivät kuolisi.. Käänsin heikosti lasituneen katseeni pentuihini. Kolme täydellistä pentua.. Kaksi naarasta ja yksi kolli.
"Nimetäänkö ne heti?" kysyn heikosti. Kuusihäntä nyökkösi ja tökkäsi heiveröistä kollipentua.
"Hänen nimensä olkoon käpypentu" kumppanini kehräsi ja nuolaisi pientä pentua.
"Tämä voisi olla mustikkapentu, niinkuin ehdotti ja tämä voisi olla kuusikkopentu sinun mukaasi.." kehrään. Kuusihäntä nyökkäsi. Laskin pääni sammalille. Elämä vilisi silmieni edessä.
"Anteeksi.. Kuusihäntä anteeksi että en jää luoksesi.. Anteeksi.. Minä rakastan sinua!" kuiskaan ja valahdan veltoksi.
"Anteeksi.. Anteeksi että tulen liian aikaisin.." kuiskaan viimeisellä hengenvedollani.
Aukaisen silmäni ja tajuan olevani niityllä. Nousin hitaasti seisomaan, huomasin järkyttyksekseni käpypennun vierelläni, ei... Hän ei saanut olla kuollut! Huomasin yllätäen sypressikuiskeen. Silmäni kostuivat surusta.
"Anteeksi että tulin liian aikaisin luoksesi.." kuiskaan. Sypressikuiske nyökkäsi ymmärtäväisesti. Olin siis kuollut.. Kuollut.. Räpytelin silmäni. Olin ystävien luona.. Olin sypressikuiskeen luona! Vilkaisin lempeästi käpypentua. Poikani saisi nähdä tähtiklaanin ennen kuin olisi pitänyt.. Ei ollut kollin aika. Mutta silti tämä oli kuollut. Kosketin pentua ja kehotin tätä menemään muiden tähtipentujen luo. Jäin itse niitylle sulatelemaan sitä että todella kuolin.
//R.I.P lehto :(

''Huhuu? Saisinko tulla katsomaan Lehtomyrskyä?'' Kysyin huolestuneena.
''Tule vain, mutta ole varovainen hän on vielä heikkona.''
''Hei lehtomyrsky!'' Olin iloinen että sain tavata hänet.
''Kuusihäntä... haluaisin kertoa sinulle jotain!'' Lehtomyrsky sanoi. Kosketin Lehtomyrskyn kuonoa ja kehräsin. ''M-minä odotan uutta pentuetta.'' Hän sanoi. Minusta tuntui että taivas putosi päälleni.
''Sinäkö odotit pentuetta kun olit kettutappelussa?'' Mauuin järkyttyneenä.
''Niin odotin... Anteeksi etten kertonut sinulle.'' Hän maukui pahoittelevalla äänellä. ''Halusin yllättää sinut myöhemmin.''
Ymmärsin kumppaniani joten yritin vaihtaa aihetta iloisemmaksi. ''Mikä olisi hyvä nimi pennuille? Minusta Mustikkapentu tai Karviaispentu olisivat kivoja nimiä.''
''Tai sitten Koivupentu? Kuusikkopentukin olisi hyvä.'' Kumppanini Lehtomyrsky maukaisi.
''Kuusihäntä, nyt pitäisi tulla sieltä pois.'' Leimusilmä huudahti pesän reunalta.
Painoin pääni Lehtomyrskyn päätä vasten ja kuiskasin. ''Rakastan sinua.''
Lähdin pesästä ja menin tuoresaaliskasalle ottamaan jotain iltapalaksi. Ajattelin että Lehtomyrskykin haluaisi, mutta olin nähnyt hänet aijemmin illalla joten ajattelin hänen antaa olla rauhassa.

//Noin puoli kuuta myöhemmin//

''Huhuu Kuusihäntä?'' Vienotassu tuli etsiskelemään minua.
''Mitä asiaa?'' Kysyin Vienotassulta.
''Leh-Lehtomyrsky synnyttää.'' Lähdin juoksemaan kohti parantajan pesää ohitin Vienotassun parilla hännänmitalla jotta pääsisin Kumppanini viereen, tukemaan häntä.

//Lehto

Perhotassu kertoi hieman siitä, mitä tiesi siitä ajasta, kun Kuolonklaani oli vain ottanut Eloklaanin hallintaansa. Jänöpentu sääli klaanitovereitaan. Hän olisi halunnut, että klaanien välillä olisi aina rauha. Hän saattoi vain kuvitella sen, miten kaikki pelkäsivät päivästä päivään, että heille tapahtuisi jotain.
“Miten Eloklaani sitten pelastui?” pieni kolli kysyi.
“Niin sanonut pelastajat eli Tähtiklaanin valitsemat kissat tekivät suunnitelman ja pelastivat Mesitähden ja Leimusilmät, joita pidettiin vankina. Kuolonklaanilaiset lähtivät klaanista, kun Mesitähti sitten palasikin”, oppilas kertoi lyhyesti.
“Keitä nämä pelastajat olivat?” Jänöpentu uteli. Hän ei ollut kuullut tästä aiheesta vielä yhtikäs mitään.
“En ole täysin varma, mutta heitä taisi olla Lehtomyrsky, Käärmekulta, Pohjaharha, Kortetuike ja Lieskakajo”, naaras kertoi. “Jos haluat tietää enemmän pelastajien puuhista, sinun kannattaisi kysellä heiltä. Minä en ole kuullut kuin ihan vähäsen aiheesta”, hän sanoi vielä.
“Selvä”, Jänöpentu naukaisi ja katsoi taas taivaalle. “Aurinko on vähitellen laskemassa”, hän mutisi hiljaa ja katseli miten aurinko maalasi taivasta sinisestä eri väreihin. Se oli niin ihmeellistä.

//Perho?
//Voit pistää Jänön vaikka menee nukkuu

Mietin hetken. Kollin kysymys oli hiukan hankala minulle, sillä olin vain pieni pentu, kun Eloklaani oli jo päässyt Kuolonklaanin vallasta.
“No siis. En tiedä heidän motiivejaan mutta voisin olettaa, että he halusivat meidän metsästysmaamme. Sodan aikana meidän reviireillemme tuli myös sellainen joukko, jotka kutsuivat itseään Kujakissayhteisöksi ja he tekivät myös osansa meidän nummille ajamisessa”, kertoilin. Minulle ei ollut mitenkään hirveän raskas aihe, sillä se oli mennyttä.
“Kuolonklaani lähetti meidän leiriimme vartioita ja kukaan ei saanut poistua leiristä saati sitten edes pesistä ilman lupaa. Vartiat… vartiat joskus satuttivat meitä”, nau’uin viimeiset sanat hieman epävakaasti. Päätin kuitenkin jatkaa loppuun sen minkä olin aloittanut.
“He eivät satuttaneet minua, kiitos Tähtiklaanille siitä, mutta oli kamalaa nähdä kissojen kärsivän niin”, sanoin ja kaduin heti sanojani. Olikohan pennulle liikaa kuulla tälläistä. Menin hieman paniikkiin, kun Jänöpentu ei hetkeen vastannut.
“He eivät kyllä tule koskaan pääsemään takaisin valtaan niinkuin silloin”, nau’uin ja hymyilin. Sydämessäni pisti, kun puheenaihe vei minun ajatukset vanhempiini. Kaipasin heitä niin paljon.
//Jänö?

Kun aihe vaihtui taas Eloklaanin ulkopuolisiin kissoihin, Jänöpennulla olisi riittänyt höpötettävää, mutta yhtäkkiä kaikki se tuntui jotenkin katoavan hänen mielestään.
“Oletko sinä koskaan jutellut Kuolonklaanilaisten tai klaanittomien kissojen kanssa?” Jänöpentu kysyi. Hän ei keksinyt oikein mitään muutakaan sillä hetkellä.
"En ole. Meillä on kyllä joka täysikuu kokoontuminen toisen klaanin kanssa Hehkulammen lähistöllä, mutta en ole koskaan ollut sellaisessa. Varmasti kyllä pääsen joskus, sillä kaikki otetaan sinne mukaan kyllä, mutta aina vuoroissa, jotta leiri ei jää koskaan vartioimatta”, naaras kertoi. Jänöpentu nyökytti.
“Olen kuullut joskus ohimennen sellaisesta asiasta, että Kuolonklaani piti Eloklaania valtansa alla. En ole kuitenkaan uskaltanu kysyä siitä, koska en tiedä kuinka moni kissa haluaa puhua siitä, mutta voisitko sinä kertoa siitä kenties jotain?” nuori kolli kysyi ujosti. Perhotassu nyökkäsi hitaasti.
“En minä tiedä siitä itsekään paljoa, mutta voin varmaan vastata, jos sinulla on kysymyksiä tiettyihin asioihin siitä”, hän sanoi.
“No, tiedätkö sinä paljoa siitä, miten Eloklaanissa toimittiin siinä vaiheessa tai mitä Kuolonklaani oikeastaan tavoitteli sillä? Tai.. miten Kuolonklaani pystyi pitämään kaikki kurissa? Kun no siis, eikö kaikki olisi voinut vain alkaa kapinoimaan Kuolonklaania ja sen kissoja vastaan?” Jänöpentu kysyi varovasti kuin olisi kävellyt heikolla jäällä.

//Perho?

Nyökyttelin. Kolli vaikutti tosi syvälliseltä vaikka olikin niin nuori. Hymyilin.
“En oikein tiedä. Minulle kyllä riittää hyvin ystävät. En koe mitään suurta tarvetta perustaa perhettä mutta varmaan senkin aika näyttää”, sanoin pohdiskellen. Ehkä joskus vielä löytäsin rinnalleni oikean kissan, jonka kanssa saisin pentuja. Se ei vain tuntunut ajankohtaiselta ajattelun aiheelta. Päätin vaihtaa aihetta taas.
“Oletko sitten kiinnostunut Kuolonklaanista ja kuolonklaanilaisista, heidän elämistään ja muusta? Entä kotikisujen ja erakoiden?” kysyin innoissaan. Halusin tietää kollin mielipiteen.
"Olen! Minusta Kuoloklaanilaisten elämästä olisi hienoa kuulla! Haluaisin tietää miten paljon se eroaa Eloklaanista ja sama pätee myös kotikisuille ja erakoille ja jopa luopioillekin", Jänöpentu selitti. Nyökyttelin.
“Minustakin olisi mukava tietää heistä enemmän! Haluaisin joskus kuulla joltain kotikisulta itseltään millaista elämä on, kun ei tarvitse saalistaa tai partioida vaan voi vaan laiskotella päivät pitkät”, huokaisin pohtien ajatusta syvemmin. Toisaalta aika varmaan kävisi pitkäksi aika nopeasti.
“Varmaan tylsistyisin kyllä heti, jos minut suljettaisiin kaksijalan pesään. En ole kuullut niistä paljoa mutta kuulemma siellä on vain isoja esineitä ja outoja hajuja ja värejä. Ruokakin kuulemma maistuu pahalle. Niinkuin söisi kuivia jäniksen papanoita. Yäk!”
//Jänö?

Jänöpentu kuunteli keskittyneesti, kun Perhotassu kertoi hänelle hänen emostaan. Jänöpentu sääli häntä hieman. Olisi varmasti hirveää tajuta, ettei voisi enää elää normaalisti, kun olisi menettänyt yhden jalkansa.
“Hän oli urhea, kun jaksoi kuitenkin aina vain jatkaa, vaikka olikin vastoinkäymisiä. Niin minäkin haluan toimia”, Jänöpentu ilmoitti. Perhotassu nyökkäsi. He olivat hetken hiljaa. Jänöpentu pohti olisiko järkevää kysyä naaraan vanhemmista. Hän kuitenkin pelkäsi, että se olisi hänelle kovin arka paikka ja antoi asian olla. Hän yritti keksiä jotain iloisempaa. Jotain mistä molemmat varmasti tykkäisivät puhua.
“Haluaisitko sinä joskus perustaa perheen?” Jänöpentu kysyi. “Minä uskon, että Tähtiklaani on suonut niille, joille se kuuluu perheen. Kumppanin, pennut, sisarukset, vanhemmat ehkä jopa isovanhemmat! On niin paljon kissoja ja heillä on niin paljon erilaisia taustoja. Minua kiinnostaa muiden elämä niin paljon. Minusta se, miten he näkevät maailman ja kaikki asiat ovat niin… ihmeellisiä! Haluan joku päivä tietää kaikkien kissojen mielipiteitä eri asioista. Haluan tietää mistä he pitävät, mistä eivät ja mitä he ehkä pelkäävät ja muuta sellaista. En osaa selittää sitä, mutta jotenki kaikki se ajatusmaailma on nii suuri ja ihmeellinen”, kolli selitti tuijottaen taivaalle hiljaa.

//Perho?

“Ei se kuulosta yhtään hullulta! Olen itsekin samaa mieltä, että heidän hoitamisensa on ihan kivaa!” vastasin kollin kerrottua, että hän haluaisi hoitaa klaaninvahnhimpia.
“Nyt toisaalta, kun siellä ei ole enää kissoja kuten emosi. Hän oli niin mukava. Hänen kanssaan oli aina mukava jutella”, huokaisin. Tiesin, että emon menettäminen saattoi olla pennulla kova paikka mutta kuulemani mukaan hän ei ollut kauhean pahalla ololla siitä.
“Miksi hän oli klaaninvanhimpien pesässä?” kolli kysyi silmät suurentuen. Yllätyin kysymyksestä hiukan. Olin ollettanut Jänöpennun tietävän jo emonsa rammasta jalasta.
“Hän… hänen toinen takajalkansa rampautui taistelussa, kun hän oli vielä hyvin nuori. Hänet siirrettiin klaaninvanhimpiin, sillä hän ei voinut tehdä mitään rikkinäisellä jalalla”, kerroin henki melkein kurkkuun salpautuen kesken lauseen. Sain kuitenkin happea normaalisti vaikka taistelusta kertominen ei ollutkaan helpointa minulle. Jotenkin vain ahdisti ajatus, että rampautuisi taistelussa.
“Mutta älä huoli. Meille ei tule käymään niin. Me molemmat elämme pitkän onnellisen elämän. Sitä paitsi Sypressikuiske oli onnellinen. Hän kertoi aina kuinka rakasti perhettään ja Aurinkoroihua ja oli onnellinen heistä”, kerroin hymyillen hiukan. Ilmapiiri oli muuttunut hiukan kankeaksi mutta toivon, että se palautuisi ennalleen, kun Jänöpentu sanoisi jotain.
//Jänö?

Jänöpentu kuunteli hiljaa, miten oppilas kertoi, ettei se ollut pelottavaa, kun hän tiesi, että soturit kyllä auttaisivat ja suojelisivat tulisi sitten vastaan ihan sama mitä.
Jänöpentu siirteli kuitenkin tassujaan hiljaa, kun Perhotassu kysyi pelottiko häntä jokin tietty asia oppilaaksi tulemisessa.
“No siis taistelut. Tiedän kyllä, että niitä ei tule, mutta ajatus siitä, että satuttaisin jotakuta edes itsepuolustukseksi tuntuu inhottvalta. Ajatuksiini tulee vain se, että riistän jonkun sellaisen elämän, jolla on vanhemmat ja perhe, oli se sitten totta tai ei. En halua tapella ketään vastaan. Kissojen tulisi käyttää kynsiään siirtaa ja petoeläimiä vastaan, ei toisiaan”, hän naukui hiljaa. Perhotassu katsoi häneen myötätuntoisesti.
“Ymmärrän tuon. En minäkään tykkää taistella. Ei kukaan tykkää taistella. Uskon kuitenkin sinun pärjäävän - etenkin jos joudut taistelu tilanteeseen. Silloin vaistosi, aivosi ja sydämesi kertovat sinulle kyllä mitä tehdä”, oppilas naukui ja silitti hännällään Jänöpennun selkää hellästi. Pentu huokaisi hiljaa ja kohotti sitten katsettaan.
“Se on totta! Kyllä minä selviän! Mikä on muuten lempi asiasi oppilaana olemisessa? Siis esimerkiksi mistä oppilaan tehtävistä pidät eniten? Minä ainakin odotan jo, että pääsen hoitamaan klaaninvanhimpia! Se saattaa kuulostaa hullulta, mutta he ovat ihania kissoja ja rakastan kuunnella heidän juttujaan. Haluan olla heille avuksi niin paljon, kuin vain kissan taidoilla on mahdollista! Haluan, että he tuntevat olonsa arvostetuksi ja rakastetuksi, vaikka joutuvatkin lepäämään päivästä toiseen pesässään. Kaiken lisäksi heillä on paljon tarinoita kerrottavaksi!” hän höpötti.

//Perho?

Nyökyttelin pikkuisen kollin vastauksille. Ne olivat aika samankaltaisia kuin minun.
“Minustakin on mukava ajatella, että koko klaani on minun paras ystäväni! Olet siinä niin oikeassa. Muistathan kuitenkin sitten, että kaikkia ei voi auttaa. Joskus jollain on huono päivä tai paha olla mutta et pysty tehdä sille mitään muuta kuin olla läsnä, jos niin halutaan”, nau’uin muistellen Ahmatassun pahaa oloa edellispäivänä.
“Jatketaanpa siihen sinun kysymykseesi. Minusta oppilaana on oikein mukavaa. Saa opetella uusia asioita joka päivä. En niinkään sanoisi sitä pelottavaksi mutta joskus minua oikeasti jännittää tai jopa pelottaa. Se ei kuitenkaan yleensä kestä kauaa, sillä meidän klaanissa on niin upeita sotureita, jotka suojelevat meitä kaikkia oikein hyvin. Sinulla ei ole mitään hätää, kun sinusta tulee oppilas! Olen aivan varma siitä”, nau’uin iloisesti. Minusta oli mukavaa vastailla nuoren kollin kysymyksiin.
“Pelottaako sinua joku tietty asia oppilaaksi tulemisessa? Sinun ei tarvitse kertoa mutta se saattaa auttaa”, kysyin lempeästi ja hymyilin. Toivoin, että loisin itsestäni pienen kuvitelman suojasta ja turvasta, kun puhuin kollille näin, koska jos häntä oikeasti pelotti joku voisin auttaa häntä pääsemään yli siitä.
//Jänö?

Jänöpentu kuunteli mielissään heidän päästessään ulos, miten Perhotassu kertoi rakastavansa olla ulkona ja pitävänsä saalistuksesta. Kollista oli mukavaa tietää mikä sai muut kissat iloiseksi.
“Onko sinulla mitään lempisaalista? Mitä sinä tykkäät tehdä, kun sinulla ei ole partioita tai harjoituksia? Mikä on lempi vuodenaikasi? Entä haaveiletko päällikkyydestä? Kuka on sinun paras ystäväsi?” pentu kyseli innoissaan. Mikä vain tiedon murunen siitä, mistä naaras piti oli hänelle tärkeää. Hän halusi osata lohduttaa naarasta, jos hän sitä halusi. Hän halusi osata luoda hyviä muistoja yhdessä hänen kanssaan. Hän halusi kuunnella, jos hän tarvitsi jotakuta jolle puhua. Hän halusi tehdä mitä vain tehdäkseen hänet onnelliseksi.
"En oikein tiedä lempisaalistani. Tykkään aikalailla kaikesta. Ehkä en niinkään linnuista, koska niissä on niin paljon höyheniä. Ja tykkään olla vapaa-ajallani ystävieni kanssa ja tutustua muihin kissoihin! Pidän myös kovasti leikeistä! Meidän pitää leikkiä joskus! Minun lempi vuodenaikani onkin viherlehti! Vaikka en ole koskaan elänyt sellaista, se tuntuu vain niin ihanalta! En ole muuten koskaan pohtinut haluaisinko päälliköksi, mutta se varmaan olisi aika siistiä. Ja minun paras ystäväni on Ahmatassu. Hän on todella ihana. Hän on kylläkin hieman ujo”, Perhotassu vastasi. Silloin Jänötassu tajusi kuinka paljon oli kysellyt ja häntä hieman nolotti asia.
“No entä sinun? Mikä on sinun vastuksesi noihin kysymyksiin?” Perhotassu kysyi katsoen iloisesti Jänöpentua. Se sai pienen kolli hymyilemään.
“No, minullakaan ei ole lempiriistaa, minusta kaikki riista on hyvää! Ja en ole varma lempi vuodenajastani. Sen mukaan mitä olen kuullut, voisin kuvitella sen olevan hiirenkorva, koska silloin lumen alta alkaa pilkottaa kaikki uudet kasvit. Se tuntuu antavan minulle toivoa, kun näkee, että pakkasen ja kaiken sen kylmän painavan lumen seassa selviää ja kasvaa uutta eloa! Ja minäkin tykkään leikkiä, vaikka en kamalasti pidäkään leikkitappeluista. Minusta tappelun ajattelukin on jo aivan liikaa saati sitten sen ihainnointi, vaikka en uskokkaan, että kukaan sitä ihailisi tosissaan. Päällikkyys kuulostaa minusta hienolta, koska voisin esittää näkökulmani ja mielipiteeni ja yrittää välttää taisteluita, mutta siinä olisi myös niin paljon tekemistä! Ja parasta ystäväähän minulla ei vielä varsinaisesti ole. Minä tykkään olla kaikkien kanssa, joten voisi sanoa, että koko klaani on paras ystäväni!” pentu vastaili innoissaan. Perhotassu katsoi häntä iloisen näköisenä.
“Perhotassu? Onko… onko oppilaana olo pelottavaa?” Jänöpentu kysyi hiljaa hetken päästä. Hän oli pohtinut asiaa hieman. Metsä oli vaarallinen, joten eikö olisi pelottavaa saalistaa, partioida ja harjoitella siellä, kun mikä vain peto saattaisi yhtäkkiä käydä kimppuun?

//Perho?

“Puhutaan ulkona”, tokaisin nopeasti Jänöpennulle. Nyökkäsin kohteliaasti Kimalaistoiveelle.
“Miten olette voineet täällä?” kysyin iloisesti ja vilkaisin syvemmälle pesään. Lehtomyrsky makoili pesässään mutta muita pesässä ei ollut. Suurin syy kysymykselle oli Sypressikuiskeen kuolema mutta en halunnut mainita tuota nimeä hänen pentunsa läsnäollessa.
“Ihan hyvin, kiitos kysymästä”, Kimalaistoive naukui ja vilkaisi Jänöpentua. Otin sen merkkinä mennä hänen kanssaan ulos ja lopettaa kyselyn. Ymmärsin sen ja päätin viedä keskustelun loppuun.
“Me menemmekin nyt ulos. Hyvää ruokahalua”, sanoin hymyillen hilpeästi ja lähdin pois pesästä. Jänöseurasi minua ulos pyytämättäkin.
“Niin. Mihin jäimmekään. Minusta on mahtavaa olla ulkona! Siellä on niin mukavaa. Saalistaminen klaanille on ihan parasta, koska saat olla avuksi!” kerroin hymyillen Jänöpennulle. Hän nyökytteli silmät taas suurina.
“Onko sinulla muuta kysyttävää? Vastaan mielellään kysymyksiisi. Äläkä ajattele, että on tyhmiä kysymyksiä, sillä en keksi yhtäkään tällä hetkellä”, höpötin innostuneesti. Rakastin pentuja ja muutenkin kissoja. Rakastin kaikkia kissoja! Olisimpa minäkin edelleen pentu. Toisaalta velvollisuudet toivat mukavaa maustetta elämään.
//Jänö?

Suin turkkiani raukeana soturienpesässä, nousin seisomaan ja venyttelin kehräten. Loikin nopeasti ulos pesästä valmiina uuteen päivään. Yllätyksekseni huomasin leimusilmän loikivan lähemmäs.
“emosi haluaa nähdä sinut, ja muutkin”, parantaja ilmoitti silmät välähtäen huolesta. Mikä oli hätänä? Oliko emo menettänyt taas yhden pennun? Oliko se jänöpentu vai Säihkepentu? Nyökkään kollille ja loikin pentutarhalle nopeasti. Heti kun työnnyin sisään pesään tajusin mitä oli tapahtumassa: emo oli kuolemassa. Tuijotin emoani ja tämän vatsan juuressa miukuvia pentuja. Sisareni ja veljeni.. Pikkuiset eivät vartuisi emonsa kanssa.. Kuten ei heidän veljensäkkään saanut, eihän koskaan saisi edes varttua isoksi.. Toivottavasti hänen pentetoverinsa voisivat. Mielessäni myllersi kun tuijotin emoa. Minulla oli niin paljon sanottavaa.. Aukaisin suuni valmiiksi puhumaan mutta emo keskeytti minut. Hän puheli kuinka hienoja kissoja olimme mutta kun hän puhui minusta niin silmäni kostuivat kyynelistä.
'Niin olen löytänytkin jo, olen löytänyt rakkautta' liikutan suutani päästämättä ääntäkään ulos, en kyennyt. Tassutin musertuneena emoni viereen ja työnsin kuononi hänen turkiinsa, siinä oli vielä hänen tuoksuaan vaikka se peityi jo selvästi kuolemanhajun ale..
"Hyvää matkaa.. Kerro terveisiä oravapennulle.. Ja muille..", kuiskaan. "Nyt sinä saat elää ihanan elämän tähtiklaanissa.. Saat elää niinkuin soturi.. Niinkuin olisit varmasti halunnut.. Mutta miksi sinun piti jättää minut.. Tälläisellä tavalla?" mauun hiljaa sydän syrjällään. Nousen kuitenkin seisomaan ja tassutan lavat lysysä ulos pesästä. Huomaan nopsaliekin ja tassutan tämän hymyilen väkinäisesti.
Hei”, mauun silmät sirrilla yritäen estää kyyneleet. Kolli viittasi minua istumaan joten istahdin noin hiirenhännänmittan päähän kollista.
“Hei, ja anteeksi”, kolli tervehti minua anteeksi pyytävästi ja hymyili pienesti.
“Ei se mitään”, vastaan hymyillen väkinäisesti. Nyt kolli hymyili vielä näkyvämmin.
“Oliko sinulla jotakin asiaa? Tai siis toki voin muutenkin olla kanssasi mutta-” kolli maukui. Olin vähän hämilläni kollin käytöksestä.
“Ymmärsit varmaan mitä tarkoitin”, kolli naurahtaa ja vilkuilee ympärilleen. Sirristelin silmiäni hetkisen mutta ajatukseni siirtyivät takasin sypressikuiskeen kuolleeseen ruumiseen, en kyennyt enään estämään itkua vaan purskahdin vuolaaseen nyyhkytykseen.
"Mikä hätänä?" nopsaliekki kysyi huolestuneen oloisena.
"Emo.. Sypressikuiske.. Sypressikuiske.. On kuollut.. Emo on poissa.." nyyhkähdän.
"Voi ei. Otan suuresti osaa. Jos haluat puhua siitä, olen tässä. Voimme myös tehdä jotain, jos se tuntuu paremmalta ajatella jotain muuta juuri nyt." nopsaliekki lohduttaa.
"Kiitos.. Haluaisin tehdä jotain mikä auttaa.. En halua puhua emosta nyt.. Voisimmeko mennä kävelylle?" mauun silmät surusta viirussa. Nopsaliekki nyökkäsi hymyilen. Katselin kollia hymyilen ja nousin seisomaan. Tassutimme ulos leiristä, voisimme siinä sivussa ehkä saalistaakin vähän.
//nopsis?

Jänöpentu seurasi Sädesäihkettä. Kolli oli luvannut leikkiä hänen kanssaan ja sanonut, että he voisivat ehkä pyytää jopa Käärmekultaa mukaan! Jänöpentu oli innoissaan. Hän piti Käärmekullasta. Naaras oli mukava ja kaunis ja hyvää seuraa ja Jänöpennusta oli suoraan sanottuna epäreilua, että hän joutui viettämään päiviään parantajan pesässä parantelemassa haavojaan, jotka eivät meinanneet ottaa parantuakseen - tai niin naaras ainakin monesti sanoi.
“Onko sinulla ideoita mitä leikkiä?” Sädesäihke kysyi, kun he olivat päässeet aukiolla kohtaan, jossa lumi oli jo luotu hyvin pois. Lähipäivinä Korppisiipi oli varmistanut, että jo aamusta lumet luotiin, jotta pennut voisivat leikkiä ulkona huoletta.
“Voitaisiin vaikka kopitella?” Jänöpentu ehdotti katsoen Sädesäihkettä toivoen hänen ehdotuksensa kelpaavan. Vanhempi kolli nyökkäsi ja lähti kohti parantajan pesää. Jänöpentu lähti perään.
“Jos tulet mukaan, käyttäydy mallikkaasti. Leimusilmällä ja Vienotassulla on paljon töitä, eikä heillä ole aikaa siivoilla ja katsoa pentujen perään”, soturi naukaisi huomatessaan pikkuveljensä seuraavan. Jänöpentu nyökkäsi. Ei hänen ajatuksensa ollut muutenkaan sotkea ja riehua. Ei hän halunnut aiheuttaa ylimääräistä tekemistä parantajille, joilla oli jo aivan tarpeeksi hommaa hoitaa sairaita.
“Hei!” Sädesäihke tervehti saapuessaan sisään pesään.
“Hei!” Jänöpentukin tervehti seuraten isoveljensä esimerkkiä. Käärmekulta nosti päätään ja hymyili kaksikolle.
“Tervehdys! Mikäs teidät tänne tuo? Ette kai ole satuttaneet itseänne?” Leimusilmä naukui.
“Tarvitsemme vain vähän sammalta, jotta pystymme tehdä pallon”, Jänöpentu selitti. Sädesäihke nyökytti. Leimusilmä nyökkäsi ja katosi hakemaan sammalta.
Kun parantaja tuli viimein takaisin sammalpallero mukanaan, Sädesäihke ei ollutkaan enää Jänöpennun vierellä. Pentu katseli ympärilleen ja huomasi tämän menneen juttelemaan Käärmekullan kanssa.
“Saimme sammalet”, pentu naukaisi tassuttaen kaksikkoa kohden. Sädesäihke nousi ylös ja vilkaisi Käärmekultaan toiveikkaasti.
“Haluatko lähteä mukaan? Olisi varmasti hyväksi liikkua vähän niin et kangistuisi”, kolli naukui hellästi. Käärmekulta heitti häntäänsä ja kosketti etutassullaan hellästi Sädesäihkettä.
“Tulisin mielelläni, mutta osa haavoistani saattaisi kurotellessa ja juostessa aueta”, hän naukui. Sädesäihke huokaisi hieman pettyneen oloisena ja kääntyi Jänöpennun puoleen.
“Lähdetään siis”, hän naukaisi nopeasti ja lähti harppomaan aukiolle. Jänöpentukin oli pettynyt. Hän olisi halunnut leikkiä Käärmekullan kanssa. Naaras oli varmasti taitava vaikka missä!
Kun kaksikko oli päässyt taas hyvään kohtaan, Jänöpentu laski sammalpallon maahan. Hän varmisti, että Sädesäihke olisi myös valmis.
“Kaikki valmiina?” hän kysyi soturilta. Kolli vain nyökkäsi vastaukseksi. Jänöpentu nyökkäsi hieman, nappasi pallon ja viskasi sen korkealle ilmaan. Se liisi ilman halki ja pentu ajatteli, ettei soturi varmasti nappaisi sitä, mutta Sädesäihke vain nousi takatassuilleen ja nappasi sammalpallon etutassujensa väliin laskien sen maahan. Hän katsoi pentua ja viskasi sitten pallon ilmaan.
Jänöpentu näki vain pallon vilahduksen ja loikkasi sitä kohti. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea ja pallo meni hänel tassujensa välistä. Kolli ei kerennyt saada tasapainoaan takaisin ja tipahti maahan kylki edellä. Hän päästi pihahduksen, kun ilmat tyhjenivät hänen keuhkoistaan, jonka jälkeen pieni kolli jäi vain maahan makaamaan kyyneleet silmissä yrittäen haukkoa henkeä.
Sädesäihke oli silmänräpäyksessä Jänöpennun vierellä. Hän nuoli pennun turkkia rauhoittaakseen tätä ja kehräsi hellästi. Jänöpennun hengitys alkoi viimein tasoittua. Hän räpytteli silmiään ja nousi sitten ylös varovasti ja raskaasti hengittäen. Sädesäihke pysytteli koko ajan hänen vierellään pitäen huolta, että pentu pääsisi ylös eikä mitään ollut sattunut.
“Pystyskö jatkamaan?” vanhempi kolli kysyi Jänöpennulta kyyristyen tämän tasolle. Pentu katsoi häneen silmät suurina ja nyökkäsi hieman kauhistuneena. Sädesäihke pudisti päätään.
“On parempi, että lepäät nyt. Leikitään taas myöhemmin, kun olosi on parempi. Ei ole järkeä leikkiä, jos et pysty toimimaan”, kolli naukui. Jänöpentu katsoi harmistuneena tassuihinsa.
“Hyvä on. Anteeksi”, hän miukui hiljaa. Sädesäihke kyyristyi taas.
“Pää pystyyn. Vien sinut mäyränselässä pentutarhalle”, hän naukaisi. Jänöpennun silmät kirkastuivat. Hän kipusi isoveljensä selkään ja kehräsi iloisesti, kun hän lähti kävelemään villisti kohti pentutarhaa.

Jänöpentu pyöritteli lumipalloja leirin laidalla ja viskeli niitä sitten muuria vasten. Kaikki olivat partioissa, eikä kukaan päässyt leikkimään hänen kanssaan! Kolli oli siis päätynyt vain istumaan yksin ja leikkimään lumella. Olisihan hän siis voinut leikkiä Säihkepennun kanssa, mutta ei hän halunnut turhaan häiritä naarasta, kun hän nukkui.
Kollin korvat kääntyivät, kun hän kuuli ääntä leirin sisäänkäynniltä. Hän katsoi sinne suuntaan ja näki saalistuspartion tulevan. Hän nousi innoissaan ylös toivoen, että Sädesäihke, Syreenisumu tai Aurinkoroihu olisi saapunut sisään, mutta mukana ei ollut yksikään heistä. Pentu päästi pienen ärtyneen tuhahduksen, mutta meni sitten vastaan katsomaan, mitä partion jäsenet olivat napanneet.
Yksi oppilaista - jonka nuori kolli tunnisti Perhotassuksi - toi mukanaan pulskaa kania. Jänöpentu katsoi sitä silmät suurina ja kysyi heti oliko naaras saanut sen itse napattua. Kolli oli ihmeissään, kun naaras vastasi myöntyvästi. Hän oli todella saanut itse niin hienon saaliin!
Jänöpentu suostui heti mukaan, kun naaras sitten kysyi halusiko hän viedä saaliin Kimalaistoiveelle ja Lehtomyrskylle. Kyllähän se kollille kelpasi. Hän tarttui jäniksen töpöhäntään, mutta tuskin onnistui liikuttamaan sitä mihinkään. Perhotassu sitten ehdotti itse kantavansa sen sanoen, että kuningattaret kyllä arvostaisivat hänen yritystään tuoda saalis heille. Kyllä se Jänöpennulle kelpasi. Hän seurasi Perhopennun vanavedessä häntä pystyssä, kuin olisi itse ollut se, joka kanin oli napannut.
“Millaista on ulkona? Ja millaista on saalistaa itse?” Jänöpentu kysyi naaraalta innoissaan, kun he pääsivät sisään pentutarhaan. Hän katsoi silmät kimmeltäen oppilasta, ja toivoi, että hän kertoisi kaiken, mitä vain saattoi. Jänöpentu halusi kuin kokea sen itse.
“En siis tietenkään halua udella liikaa, jos ennemmin haluat pitää asian omana tietonasi”, hän vielä naukaisi, kun oppilas laski kania Kimalaistoiveen eteen. Kuningatar kiitti heitä saaliista.

//Perho?

Nyökkäsin pennun käskylle olla hiiri ja lähdin karkuun. En kuitenkaan ehtinyt edes kääntymään kunnolla, kun Säihkepentu oli jo kiinni lavoissani.
“Sain sinut!” hän huudahti iloisesti. Ravistelin pennun alas turkistani. Tuo laskeutui jaloilleen viereneni.
“Paras juosta, sillä nyt sinä olet hiiri!” päästin suustani kehräyksen sekaisen naukaisun ja annoin pennulle hieman etumatkaa ennen kuin rymistelin perään.

Jahtasimme vuoronperään toisiamme Säihkepennun kanssa kunnes tämä uupui ja meni päiväunille. Olin iloinen saadessani hiukan aikaa yksin mutta heti asetuttuani aukion laidalle ateroimaan Ahmatassu tuli luokseni.
“Kaikki hyvin?” kysyin suu täynnä mutta huolestunut äänensävy kyllä varmaan kuului silti. Hän pudisti päätään ja lysähti vierelleni. Sydämeni tuntui hyppäävän rinnasta. En halunnut, että parhaalla ystävälläni oli huono olla!
“Voi ei, haluatko puhua?” kysyin ja laskin hiljaa häntäni kollin lavoille. Hän pudisti taas päätään ja siirtyi lähemmäs minua. Söin loppuun Ahmatassun lepäillessä siinä vieressäni.

Oli jo seuraava päivä ja Ahmatassu oli hiukan paremmalla mielellä. Olin onnistunut saamaan ulkona saaliikseni suuren pulskan kanin ja vein sen ylpeänä tuoresaaliskasan täytteeksi. Ahmatassu oli omissa harjoituksissaan, joten oli keksittävä muuta seuraa.
“Nappasitko sinä tuon?” pieni ääni kysyi vähän matkan päästä - Jänöpentu oli tullut katsomaan, mitä saalista olimme tuoneet. Kollin silmät olivat ammollaan ihastuksesta. Hän varmaan halusi olla jo kuten minä ja muut vanhemmat kissat, jotka pääsivät ulos saalistamaan ja partioimaan.
“Nappasin. Se on aika mehevän näköinen. Ehkä Lehtomyrsky ja Kimalaistoive arvostaisivat, jos veisimme sen heille, haluatko auttaa?” kysyin iloisesti kehräten. Jänöpentu nyökkäsi innoissaan. Hymyilin kollille ja nostin kanin hampaisiini. Jänöpentu ei oikein saanut autettua kantamisessa mutta hän ei näyttänyt lannistuvan.
“Minä voin kantaa sen. Kuningattaret kuitenkin arvostavat ajatusta, että yritit auttaa”, naukaisin kanin karvojen seasta kohensin hieman asentoani.
//Jänö?

Yritin pitää Käärmekullasta kiinni mutta tuo päätti, ettänyt oli nälkä. Hän nousi ylös mutta minä hautasin vain pääni tassuihini ja itkin. En päässyt ylös en vain päässyt ylös. Käärmekulta laskeutui takaisin makuusijalle ja silitti minua hännällään.
“En ymmärrä. Sypressikuiske ei ole täällä enää. Tuntuu niin… tyhjältä”, nau’uin nyyhkyttäen. Sammal, johon olin työntänyt naamani söi puolet ääneni voimasta.
“Ei se mitään. Tuo tunne on ihan ymmärrettävä”, naaras naukui. Minua hävetti itkeä näin Käärmekullan edessä. Rakastin häntä niin mutta se ei silti ollut helppoa. Koitin lopettaa mutta en pystynyt. Lysähdin vieläkin syvemmälle pesään. En vain jaksanut enää.
“Kaipaan häntä jo nyt niin paljon. Niin paljon. Niin paljon”, hoin hiljaa. Halusin vain nähdä taas emoni. Tunne sisälläni oli niin tyhjä ja inhottava, että halusin räjähtää. Halusin… en edes tiennyt mitä halusin. Halusin pois. Halusin tämän kivun pois. Halusin pois tästä tunteesta. Halusin pois kaikkialta.
“Vihaan tätä tunnetta”, ärähdin ja jatkoin itkemistä. En nähnyt hänen ilmettään mutta minua silti hävetti niin paljon. Hän ei varmaan tiennyt mitä tehdä mutta minulle kaikista tärkeintä oli, että hän vain oli siinä.
//Käärme?

“Oletpa kasvanut! Sinusta tulee joku päivä vielä hieno soturi”, Aurinkoroihun sanat lämmittivät Jänöpennun sisintä. Hän kehräsi hiljaa ja hymyili isälleen.
“Tuleeko minusta yhtä hieno soturi kuin sinusta?” kolli kysyi silmät kimmeltäen.
“Vieläkin hienompi. Sinusta tulee klaanin hienoin soturi yhdessä siskosi kanssa - ja muiden sisarustesi”, Aurinkoroihu kehräsi ja silitti poikansa selkää hännällään. Kaksikko istui aukiolla viileässä katselemassa auringonlaskua. Jänöpentu oli halunnut niin ja Aurinkoroihu oli suostunut, kunhan kolli vain lähtisi sisään pentutarhaan heti, kun hänelle tulisi kylmä. Pieni kollipentu oli suostunut.
Hän katseli miten aurinko heitteli säteitään taivaalle samalla, kun oli painumassa horisonttiin. Jänöpentu hymyili. Joku päivä hän löytäisi itselleen kumppanin, joka olisi kauniimpi kuin auringon viimeiset iltaiset säteet. Sitten hän saisi yhteisiä pentuja kumppaninsa kanssa ja kasvattaisi ne yhtä hyvin, kuin hänen perheensä oli häntä kasvattanut.
“Onko jo kylmä?” Aurinkoroihu kysyi. Jänöpentu pudisti päätään. Hänen karvansa olivat pörrössä ja hän oli painunut aivan isäänsä vasten, jotta kylmyys tulisi mahdollisimman hitaasti. Silloin hän saisi katsoa aurinkoa kauemmin.
“Isä, millaista oli tavata emo?” pentu kysyi hiljaa kääntämättä katsettaan taivaanrannasta. Aurinkoroihu liikahti hieman.
“Se oli mahtavaa. Hän tuntui Tähtiklaanin lahjalta. Hänen ihanuutensa saattoi huomata hänen ollessaan vielä pentu… kaipaan häntä niin paljon”, kolli naukui ja hänen äänensä hiipui. Jänöpentu painautui kovempaa isäänsä vasten.
“Älä sure, hänellä on hyvä elämä Tähtiklaanissa muiden edesmenneiden sukulaistemme ja ystäviemme kanssa. Joku päivä pääsemme tapaamaan hänet uudestaan, kun kuolemme. Joten älä turhaan murehdi, kyllä se siitä. Pitää vain pysyä positiivisena”, pieni kolli piipitti hiljaa. Aurinkoroihu pörrötti hänen päälakeaan etutassullaan hellästi niin, että karvat sojottivat siellä täällä.
“Sinä ja sinun positiivisuutesi. En vieläkään ymmärrä, miten osaat olla aina niin positiivinen, mutta kai se on Sypressikuiskeen siunaus. Hän siunasi sinut positiivisuudella sekä varovaisuudella ja Säihkepennun energialla ja empatialla”, Jänöpennun isä naukui hiljaa. Pieni kolli nyökkäsi, vaikka ei olettanutkaan Aurinkoroihun sitä näkevän.
“Ja sinut hän siunasi hyvällä ja pitkällä elämällä, minä tiedän sen”, hän sanoi ja nousi sitten venytellen ylös. Kolea ilma oli saanut hänen jäsenensä jäykentymään. Auringostakaan ei näkynyt enää juuri jälkeäkään.
“On varmaan parempi mennä nukkumaan. Tulen sitten aamupartion jälkeen taas luoksesi. Voimme vaikka harjoitella taisteluliikkeitä, jos halusat - tai vain tehdä jotain muuta”, Aurinkoroihu naukui ja nousi ylös hänkin makeasti venytellen.
“Hyvää yötä, isä! Nähdään aamulla!” Jänöpentu naukaisi innokkaasti ja Aurinkoroihu kehräsi.
“Hyvää yötä, innokas pieni karvapallo”, soturi naukui ja tassutti kohti sotureiden pesää. Jänöpentu suuntasi sisään pentutarhaan. Hän haluaisi joskus istua katsomassa auringonlaskua rakkaansa kanssa ulkona metsässä. Siinä, jos jossain olisi tunnelmaa.
Jänöpentu asettui sammalille sisarensa Säihkepennun kylkeen. Naaras päästi pienen naukaisun, nosti päätään hieman ja painoi sen taas nukahtaen heti uudelleen. Kollipentu huokaisi helpotuksesta, kun tajusi, ettei ollut häirinnyt sisartaan ja herättänyt tätä.
Jänöpentu painoi silmänsä kiinni ja antoi pimeyden viedä. Pian hän heräisi uudelleen ja olisi taas aamu. Hän näkisi, että auringon säteet maalaisivat pentutarhaa hellästi.

Jänöpentu istui pentutarhan edellä jänis tassujensa juuressa. Syreenisumu oli napannut sen ja antanut pienelle kollille, mutta hän ei ollut ottanut siitä vielä haukkuakaan. Hän odotti. Hän odotti tarkkaan. Hän odotti, että sisäänkäynti kahahtaisi ja sisään astelisi tuttu hahmo. Hänen isänsä, Aurinkoroihu.
“Jänöpentu? Mikset syö? Onko kaikki hyvin? Ethän vain ole sairas? Onko jokin vialla?” Kimalaistoive kysyi, kun hän asteli ulos pentutarhasta Loimupentu kulkien vanavedessään. Loimupentu vilkaisi Jänöpentua, sitten jänistä ja virnisti.
“Minä voin kyllä ottaa sen, jos Jänöpentu ei kerta jaksa”, kolli naukaisi. Jänöpentu siristi silmiään hieman.
“Odotan vain isääni. Hän tulee pian ja sitten syömme yhdessä”, kollipentu naukui. Loimupentu tuhahti ja tassutti vain pois sanaakaan sanomatta. Kimalaistoive katsoi Jänöpentua ja nyökkäsi.
“Pitäkää hauskaa. Muista tulla takaisin pentutarhaan, kun tulee kylmä!” ikikuningatar naukaisi ja lähti sitten pois. Pentu katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes kuuli ääntä sisaankäynti tunnelilta. Hän näki Aurinkoroihun, joka tassutti muun partion kanssa sisään. Jänöpentu loikkasi pystyyn heti.
“Isä! Tule syömään kanssani!” pieni kolli huudahti innoissaan. Aurinkoroihu katsoi häneen ja hymyili. Hän tassutti kohti poikaansa ja Jänöpentu heilutteli häntäänsä innoissaan kuin koira. Hänen isänsä istahti alas hänen eteensä ja katsoi jänistä mielissään.
“Joku päivä sinäkin nappaat tällaisia saaliita”, hän kehräsi. Jänöpentu hymyili.
“Syreenisumu nappasi sen. Ole ylpeä hänestä”, pentu naukaisi. Aurinkoroihu katsoi häneen edelleen mielissään.
“Oi, niin minä olenkin. Hän on mainio saalistaja. Olen ylpeä kaikista pennuistani aina”, hän naukui ja kosketti nenällään Jänöpennun päätä. Pieni kolli kehräsi.
“Nyt olisi varmaan parempi alkaa syödä, vai mitä?” hän naukaisi. Kollin isä nyökkäsi ja otti ensimmäisen palan jäniksestä. Jänpentukin otti siitä pienen palan ja mutusti sitä mielissään. Se maistui makoisalle ja huomasi, että jänis oli löytänyt jonkinlaisten apajan itselleen niin, että oli lehtikadosta huolimatta pulska ja suuri. Se oli mainiota riistaa.
“Minäkin haluan osata napata näin hyviä saaliita, kun olen soturi”, Jänöpentu totesi nuoleskellen huuliaan, kun oli syönyt pari haukkua jänistä jo.
“Ja varmasti tuletkin nappaamaan. Sinusta tulee hieno saalistaja ja vahva soturi. Osaat puolustaa sitä, minkä tunnet tärkeäksi”, Aurinkoroihu naukaisi ja otti taas haukuin jänistä. Isän sanat lämmittivät pientä Jänöpentua. Hänestä oli mukavaa saada kehuja olivat ne sitten sen hetken tai tulevaisuuden kehuja. Hän piti siitä, että häneen luotettiin.
Jänöpentu otti vielä yhden suuren haukun jäniksestä ja lyyhistyi sitten lumiseen maahan allaan. Aurinkoroihu kehräsi ja katsoi poikaansa viikset väpättäen.
“Minä kun muistelin, että syöminen antoi energiaa, ei vienyt sitä”, hän naukaisi leikillä ja Jänöpentu ei saattanut pitää kehräystä. Hän räpäytti silmiään hitaasti.
“Tarvitsen ruokalevon”, pentu naukaisi vitsikkäästi ja virnisti. Aurinkoroihu naurahti ja rojahti hänen viereensä makuulle pehmeä vatsa taivasta kohti.
“Minäkin otan pienen lepohetken tässä, jos se ei sinua haittaa”, hän naurahti. Jänöpentu purskahti nauruun ja kikatti isänsä kanssa maassa.
Kun kollit olivat viimein saaneet naurunsa taltutettua, he nousivat ylös maasta pudistaen turkistaan kaiken vedeksi muuttuneen lumen ja lumikokkareet, jotka olivat tarrautuneet kiinni.
“Annas kun autan”, Aurinkoroihu naukaisi ja tarttui hampaillaan lumipaakkuun, joka roikkui Jänöpennun häntäkarvoissa. Hän veti sen varovasti irti satuttamatta pientä pentua samalla.
“On varmaan parempi, että menisit pentutarhaan lämmittelemään. Emme halua, että sairastut, emmehän?” kolli naukui lopulta ja nuolaisi pari kertaa pontavesti pentuaan lämmittääkseen tätä. Jänöpentu urahti ärtyneenä ja räpiköi kauemmas.
“Kyllä minä osaan jo itse!” hän naukaisi kovaan ääneen katsoen isäänsä suoraan silmiin, mutta sitten hänen olemuksensa muuttuikin. “Mutta kiitos kuitenkin avusta ja huolenpidosta”, hän sanoi hiljaa ja katseli tassujaan. Aurinkoroihu kehräsi hiljaa.
“Eipä mitään pikkuinen. Olenhan minä sentään isäsi”, hän naukaisi ja venytteli. “Leikitään taas kohta, nyt sinun pitää kuitenkin lämmitellä. Olit varmasti tuossa paikallasi odottamassa ties kuinka kauan”, hän jatkoi vielä, loi merkitsevän katseen pentutarhaan ja lähti sitten. Jänöpentu huokaisi hiljaa alistuen ja tassutti sisään pentutarhaan.
Hänen pörrössä olleet karvansa alkoivat siloittua ja hän asettui mukavaan makuuasentoon tassut muun kehon alle vedettynä ja sulki sitten silmänsä. Hän ajatteli sitä kaikkea hienoa, mitä hänellä elämässään oli. Perhe, klaani, ystävät, ruoka, lämpö, koti. Listattavia asioita olisi paljon, mutta Jänöpennun ajatukset ajautuivat hänen menneeseensä. Hän muisti miten vielä silmät ummessa oli ajatellut, että emon vieressä ja lämmössä ja maitoa päivisin nauttien oli parasta elää. Asiat olivat muuttuuneet…
Jänöpentu avasi silmänsä, kun kuuli ääntä pentutarhan suulta. Sisään asteli Säihkepentu. Hän näytti samaan aikaan säihkähtäneeltä ja ärtyneeltä. Kolli katsoi sisartaan hiljaa ja nousi sitten ylös tassuttaen häntä vastaan.
“Onko jokin vialla?” hän kysyi päästyään lähemmäs. Säihkepentu vilkaisi häneen nopeasti.
“Loimupentu ei vain osaa lopettaa ärsyttämistäni. Hän ei osannut muuta kuin arvostella minun taistelutaitojani, kun harjoittelin taisteluliikkeitä Sädesäihkeen ja sitten Syreenisumun kanssa”, hän naukaisi happamasti. Jänöpentu kosketti hänen poskeaan kuonollaan.
“Loimupentu nyt vain on isottelija. Häntä vain pelottaa, että joku olisi häntä parempi. Loimupentu vain pelkää, että joskus tulisit häntä paremmaksi ja voittaisit hänet helposti. Älä välitä hänestä niin hän lopettaa kyllä. Jos hän pääsee ihon alle, hän ajattelee jo teknisesti voittaneensa”, kolli supatti hiljaa siltä varalta, että vanhempi pentu olisi jossain lähistöllä, ja saattaisi kuulla, mitä hän sanoi. Hän ei halunnut joutua ongelmiin tämän kanssa. Hän vain halusi, että hänen sisarensa kiusaaminen loppuisi. Se oli ainoa asia mitä hän toivoi sillä hetkellä.
“Niin kai…” Säihkepentu mutisi ja meni makuulle sammalille. Jänöpentu katsoi häntä hieman huolissaan. Hän ei halunnut nähdä sisartaan surullisena, mutta hän ei mahtanut mitään Loimupennulle. Kolli saattoi vain toivoa, että vanhempi pentu tajuaisi millainen kiusaaja hän oli ja lopettaisi sen samalla, kun kasvaisi. Jos hän vain käyttäytyisi kuin kypsä aikuinen kissa, kaikelta erimielisyydeltä voitaisiin välttyä.
Jänöpentu asettui sisarensa vierelle ja antoi heidän turkkiensa sekoittua toisiinsa. Hän antoi lämpönsä imeytyä sisareensa ja sulki sitten silmänsä kadoten unten syvyyksiin.

Jänöpentu kuunteli tarkasti Käärmekullan tarinaa siitä, miten hän ja Lehtomyrsky olivat tapelleet kettua vastaan ja päihittäneet sen lähes kuoleman partaalla. Se kertoi Jänöpennulle hyvin, mitä tarkoitti lupaus suojella klaaniaan jopa henkensä uhalla.
“Meinasitteko oikeasti kuolla!?” pentu kysyi silmät suurina. Käärmekulta nyökytti ja nosti sitten leukaansa näyttäen haavaa hänen kaulassaan.
“Tuo vuosi muuten ja paljon. Olen ollut sen kanssa erityisen varovainen, koska en halua, että se aukeaa uudestaan. Luulin jo kuolevani silloin, kun tajusin kuinka syviä haavoja minulla oikeasti oli. Nämä haavat eivät meinaa ottaa edes parantuakseen. Ne vain aukeavat koko ajan uudestaan ja vaikeuttavat elämääni niin kamalan paljon”, naaras naukui. Jänöpentu katsoi häntä myötätuntoisesti.
“Se on varmasti aivan kamalaa! Voi voisimpa ottaa osan noista haavoista ja säästää sinulta sen tuskan”, hän naukui katsellen hänen hämähäkinseittiin ja yrttisekoituksiin peitettyjä haavojaan.
“Voi ei. Et sinä haluaisi yhtäkään näistä. Sinun kaltaisellesi pienelle pennulle ne olisivat hengenvaarallisia. Toivon, ettet joudu koskaan kokea tällaista tuskaa ja kipua kuin minä”, vaaleanruskea naaras naukui ja silitti pennun päätä kermanvärisellä tassullaan. Kollipentu katsoi häntä hiljaa. Hän tiesi sen kyllä olevan totta, mutta tekisi mitä vain auttaakseen klaanitovereitaan.
“En halua, että sinäkään olet tuskissasi. Sinun ja Sädesäihkeen pitää saada vielä hyvä tulevaisuus yhdessä”, hän naukui hiljaa. Käärmekulta huokaisi pudistellen päätään.
“Ei. Emme me ole kumppanukset. Olen kuullut tuota jo aivan liikaa”, naaras sanoi hiljaa. Jänöpentu katsoi häntä hämmentyneenä.
“Mitä siitä? Tehän olette täydelliset yhdessä”, hän totesi. Käärmekulta pudisti päätään.
“Ei. Olen sanonut sen jo. Olemme vain ystäviä”, hän sanoi. Jänöpentu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Käärmekulta ei antanut puheenvuoroa.
“Hänen täytyy löytää itselleen joku toinen kelvollinen kissa! Haluan hänelle kaikkea hyvää ja en tiedä olisiko siinä ideaa. Hän antsaitsee olla isä ja minä pelkään ajatusta olla emo. En halua kuolla, enkä halua kestää pentujeni kuolemaa. En halua, tulla samanlaiseksi kuin emoni”, naaras sanoi hiljaa. Jänöpentu ei kerennyt sanoa enää mitään, kun naaras viittoi haluavan hänen poistuvan. Kollin sydäntä riipaisi. Ei hän halunnut suututtaa ketään…
“Jänöpentu! Siinähän sinä olet! Meidän piti harjoitella yhdessä, etkö muista?” Aurinkoroihu tuli hänen luokseen ja katsoi häntä hymyillen. Jänöpentu katsoi ylös isäänsä.
“Isä… miksi emo kuoli? Oliko se meidän syymme? Kuoliko hän minun ja Säihkepennun takia?” kolli kysyi. Aurinkoroihu jännittyi.
“Mistä sinä höpiset höpsö? Ei hän tietenkään teidän takianne kuollut! Hän kuoli, koska oli heikossa tilassa”, pennun isä kertoi ja nuolaisi poikansa päätä pari kertaa.
“Nyt ajatukset toisaalle. Me kyllä harjottelemme nyt, halusit sinä sitä tai et”, hän sanoi vielä, nappasi poikaansa niskasta ja lähti kantamaan mukanaan.
“Mi- hei!” Jänöpentu huudahti valahtaen isänsä otteessa veltoksi. “Päästä minut alas!”
“Hyvä on”, Aurinkoroihu naukui ja laski pennun maahan. Hän kuitenkin katsoi häneen huvittuneena ja tökkäsi sitten hellästi etutassullaan. “Hippa! Et saa kiinni!”
“Hei! Ei ole reilua!” Jänöpentu huusi, mutta kikatti kuitenkin samalla, kun lähti juoksemaan isänsä perään, joka hölkytti aukiolla eteenpäin häntä karkuun.
“Nappaan sinut kyllä!” pentu kirkaisi ja ravasi isänsä perässä. Aurinkoroihu kaartoi toiseen suuntaan, mutta Jänöpentu onnistui saartaa hänet nurkkaan. Kolli nauroi ja katsoi Jänöpentua valmistautuneena. Kun pentu sitten lähti juoksemään häntä kohti, Aurinkoroihu loikkasi korkealle ilmaan hänen ylitseen.
Jänöpentu ei ollut loikkaan valmistautunut ja yritti kääntyä kannoillaan, mutta kaatuikin rähmälleen maahan. Hän inahti ja Aurinkoroihu pysähtyi kääntyen katsomaan poikaansa. Hänen silmänsä välähtivät ja hän tassutti varovasti Jänöpennun eteen.
“Oletko kunnossa? Eihän mihinkään satu?” soturi kyseli. Jänöpentu nousi ylös ja katsoi häntä hetken hiljaa. Sitten hän nosti tassunsa ja läimäisi isäänsä sillä.
“Hippa!” hän kiljahti ja lähti juoksemaan karkuun. Hän tunsi maan tärisevän allaan, kun hänen isänsä jahtasi häntä. Hän kikatti hysteerisesti, kun hänestä tuntui, että Aurinkoroihu saisi hänet pian kiinni, mutta hän onnistui pitämään etäisyyttä.
Kun Aurinkoroihu lopulta sitten hipaisi hänen kylkeään hellästi tassullaan, Jänöpentu lyyhistyi maahan huohottaen. Häntä väsytti kamalasti juoskun jäljiltä.
“Kuinka sinä jaksat!” hän huudahti, kun näki, ettei hänen isänsä ollut lainkaan hengästynyt. Aurinkoroihu kehräsi hiljaa.
“Koska, olen sinua suurempi. Minulle etäisyydet eivät ole yhtä isoja. Jalkani ovat pidemmät, joten se matka, jonka pääset kuudella askeleella, minä pääsen yhdellä, tai jotain siihen suuntaan”, hän selitti. Jänöpentu nyökkäsi ja nieleskeli vaivalloisesti yrittäen tasata hengityksensä. Aurinkoroihu suki poikansa turkkia samalla. Jänöpentu tökkäsi etutassullaan häntä kauemmas.
“Kyllähän minä itsekin voin itseni pestä”, hän huohotti ja sai viimein hengityksensä tasattua. Aurinkoroihu hymyili.
“Ihan miten vaan. Ajattelin vain hieman auttaa, kun turkkisi tuli aika sotkuiseksi”, hän naukaisi. Jänöpentu huokaisi.
“Niin, mutta voinhan minä itsekin sen puhdistaa”, hän sanoi katsoen isäänsä silmiin hetken ajan. Aurinkoroihu nyökkäsi.
“Haluatko, että opetan sinut loikkaamaan samalla tavalla, kuin minä?” hän kysyi. Jänöpennun silmät suurenivat. Hän katsoi isäänsä ihmeissään ja innoissaan.
“Tietysti! Se oli mahtava hyppy!” hän naukui innoissaan. Aurinkoroihu asettui samaan kyyryasentoon kuin aikaisemmin.
“Asetu tällä tavoin”, hän sanoi. Jänöpentu yritti parhaansa mukaan matkia isäänsä. Aurinkoroihu tuli aina korjailemaan hänen asentoaan, kun näki jotain virheellistä.
“Seuraavaksi keräät kaiken voimasi takatassuihisi. Pidä itsesi kuitenkin tasapainossa. Koukistat tassujasi hieman taaemmas ja pidä katseesi ilmassa, et maassa, kun harjoitellaan. Saalistaessa tai hyökätessä sinä katsot kuitenkin sitä, jonka yli tai kimppuun aiot loikata, mutta nyt harjoitellessa se on helpompaa, kun katsot ilmaan”, Aurinkoroihu selitti. Jänöpentu yritti parhaansa mukaan tehdä isänsä ohjeiden mukaisesti.
“Näyttää hyvältä. Pidä kuitenkin etutassusi myös enemmän kokussa”, hän naukui ja laski käpälällään poikansa etupäätä alemmas. Jänöpennusta se tuntui paljon vaikeammalta kuin se oli näyttänyt.
“No niin. Nyt vain ponnistat kovaa. Käytä kaikki voimasi ja suorista jalkasi nii nopeasti kuin vain pystyt niin, että loikasta tulee pitkä”, Aurinkoroihu neuvoi vielä. Jänöpentu ponnisti ja lensi ilman halki lähes ketunmitan verran.
“Mainiota! Sinusta tulee yhtä hyvä hyppääjä kuin minusta alta aikayksikön, jos näin hyvin opit!” Aurinkoroihu julisti ja kehräsi. Jänöpentu hymyili.
“Kiitos!”
“Jänöpentu! On aika tulla päiväunille!” kuului Kimalaistoiveen kutsu. Aurinkoroihu hymyili ja pukkasi pentuaan hellästi kohti pentutarhaa.
“Menehän jo. Nähdään taas myöhemmin”, hän sanoi ja katosi matkoihinsa. Jänöpentukin lähti sitten suuntaamaan kohti pentutarhaa.

Jänöpentu avasi silmänsä. Kimalaistoive jutteli Säihkepennun kanssa ja Loimupentu tarkkaili heitä hiljaa silmät sirillä. Harmaanruskealla kollilla ei ollut mikään maailman mainioin tunne siitä, kun vanhempi pentu katsoi hänen sisartaan ja Kimalaistoivetta sillä tavoin.
Jänöpentu nousi ylös ja tassutti aukiolle. Hän näki kissojen vilskeen, kun heitä jutteli aukiolla toisilleen, lähti partiona ulos ja tuli partiona sisään. Vilske ja melske oli aikamoista.
“Oho! Miten täällä näin vilisee?” hän pohti ääneen.
“Tähän aikaan kaikilla on kiire. Kun partioita tulee, partiota myös menee. Myöskin, jos ei ole tekemistä, tähän aikaan monesti sitten viettää aikaa muiden kanssa”, hänen vierelleen hiljaa saapunut kissa selitti. Jänöpentu säpsähti ja katsoi kissaa. Se oli vaaleanruskea naaras erilaisilla kuvioilla. Kooltaan vaikutti oppilaalta.
“Ai, kiitos tiedosta. Minä olen muuten Jänöpentu”, Jänöpentu esitteli itsensä.
“Minä olen Haukkatassu. Hauska tutustua!” oppilas kertoi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Samaa mieltä. Oletko ollut jo kauankin oppilaana?” hän kysyi.
“Jokusen kuuta”, naaras kertoi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Kuka on mestarisi?”
“Lehtomyrsky.”
“Sepä mukavaa! Pääsetköhän jo pian soturiksi?” kolli pohti. Haukkatassu kohautti lapojaan. Jänöpentu vain nyökkäsi.
“Minun täytyy kuitenkin lähteä partioon. Jutellaan taas pian!” naaras naukaisi ja lähti tassuttamaan pois. Jänöpentu katseli hetken hänen peräänsä, kohautti sitten lapojaan ja lähti etsimään isäänsä.

Katselin hiljaa parantajan pesän suulta emoa. Hänen kehonsa oli täynnä haavoja ja hänen vatsansa oli pyöristynyt tulevista pennuista. En pitänyt siitä. Lehtomyrskyn piti olla vain ja ainoastaan minun ja Varputassun emo! Miksi hän ikinä haluaisi lisää rääkyviä pikkupentuja klaaniin. Sypressikuiskeen pennutkin olivat jo aivan tarpeeksi. Vaikka heillä ei ollut enää emoaan, heissä oli aivan liikaa elämäniloa.
Tassuttelin pois. Mikä idea olisi odottaa emon heräämistä, jos hän ei kuitenkaan voisi tehdä kanssani mitään. Muistin edelleen sen tunteen, kun emo oli tullut Käärmekullan kanssa ulkoa metsältä ja molemmat naaraat olivat olleet aivan verestä märkiä ja näyttivät olevan elämän ja kuoleman rajalla. Tosiasiassa jokin sisälläni olisi osittain halunnut, että Käärmekulta ei olisi selvinnyt. Silloin *minä* olisi voinut mennä lohduttamaan Sädesäihkettä ja voinut muistuttaa, miksi *minusta* pitäisi tulla hänen kumppaninsa. Kollista ja hänen entisestä mestaristaan oli tullut aivan liian läheisiä viimeaikoina.
Päästin ärtyneen tuhahduksen. Miksi maailmankaikkeus oli niin minua vastaan? Miksen minä voinut saada kaikkien kollien ihailua ja voinut olla kaikkien huomion keskipiste?! Se oli niin epäreilua! Ei kukaan muu olisi sitä ihailua oikeasti ansainnut!
Yhtäkkiä kompastuin johonkin ja mulsahdin maahan kuonolleni. Ärtyneenä ponkaisin pystyyn ja avasin suuni valmiina valittamaan, mutta huomasin, että olin kompastunut Varputassuun, joka oli ollut nauttimassa tuoresaalista.
“Anteeksi kamalasti! Ei ollut tarkoitus! En keskittynyt ympäristööni enkä huomannut sinua”, pyytelin veljeltäni anteeksi. En halunnut huonoa suhdetta häneen. Ainakin hänen huomionsa keskipisteenä oli yleensä minä.

//Varpu?