Jännitys kupli Leimusilmän sisällä, kun hän johdatti oppilastaan halki hämärtyvän metsän. Vaikka viime käynnistä olikin aikaa useampi kuu, hän muisti yhä kirkkaasti reitin onkalolle, jonka kautta pääsi kulkemaan klaanien reviirien ali mystiseen Kuuluolaan.
Tämä oli ensimmäinen puolikuu sitten sodan alkamisen, eikä parantaja voinut olla tuntematta oloaan hermostuneeksi. Hän odotti kovin pääsevänsä tapaamaan kaikki edesmenneet parantajat ja luomaan jälleen yhteyden Tähtiklaaniin, mutta samaan aikaan häntä pelotti.
Mitä jos Tähtiklaani ei saapuisikaan paikalle? Tai jos se tulisi, mitä hän sanoisi Liljatuulelle, kun he taas näkisivät toisensa pitkän ajan jälkeen? Entä mitä sitten, jos hänen entinen mestarinsa ei olisikaan jostain syystä heidän esi-isiensä joukossa?
Leimusilmä yritti rauhoittaa mielensä sisäistä myllerystä. Hän muistutti itseään siitä, ettei ollut tällä matkalla yksin, vaan mukana oli myös Vienotassu, jolle tämä puolikuun tapaaminen oli ihka ensimmäinen. Jos jollakulla oli syytä jännittää, niin tällä. Leimusilmän oli tehtävä parhaansa pitääkseen hermonsa kurissa, Vienotassun vuoksi vähintään.

Lunta oli tullut paljon, mutta se ei onneksi ollut peittänyt pensaan alla piilossa olevaa onkalon suuta. Taivas oli vetänyt jo ylleen mustan hunnun, ja ensimmäiset tähdet tuikkivat pimeyttä vasten.
Leimusilmä veti päänsä ulos pensaasta varmistettuaan ensin, että reitti oli selvä. Hän käännähti kohti Vienotassua, jonka turkki hohti hopeisena heikossa puolenkuun kajossa. “Tästä eteenpäin kuljemme maan alla. Tämä tunneli vie meidät Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevan Hehkulammen alla olevaan luolaan, jossa tapaamme esi-isämme”, hän selitti oppilaalle rauhallisesti. “Reitti on pimeä, joten silmiemme sijaan meidän on turvauduttava muihin aisteihimme. Kun pääsemme perille, asetumme Kuulammen äärelle makaamaan ja kosketamme vettä nenällämme. Sillä tavalla luomme sillan meidän ja Tähtiklaanin välille ja pääsemme tapaamaan heitä Hopeahännän metsästysmaille puolenkuun ajaksi.”
Vienotassu kuunteli mestarinsa ohjeistusta silmät ymmyrkäisinä. Leimusilmä soi naaraalle kannustavan hymyn, vaikkei ollutkaan varma, kuinka hyvin hänen ilmettään pystyi lukemaan pimeässä.
“Onko sinulla vielä kysyttävää, ennen kuin menemme sisään?” Hän vilkaisi vaivihkaa taivaalle. Heillä olisi vielä aikaa ennen kuin puolikuu saavuttaisi lakipisteensä.

//Vieno?

Kokoontuminen oli mennyt oikein mallikkaasti. Olin jutellut pääasiassa Varputassulle mutta myös toisen klaanin oppilaille. Kotona olin ollut väsynyt vaikka en sitä myöntänytkään. Raahauduin vielä Käärmekullan perässä juttelemaan Sypressikuiskeelle. Hän oli ollut mukana kokoontumisessa mutta en ollut kauheasti ehtinyt juttelemaan naaraalle. Katselin hetken, kun emoni ja mestarini vaihtoivat ajatuksiaan.
“Minä olen varma, että Mesitähti nimittää Sädetassun pian soturiksi”, Käärmekulta naukui katsahtaen minuun. Myös Sypressikuiske katsoi minua ja sydämeni hakkasi lujempaa.
“En tiedä. Minulla on vielä opittavaa”, naukaisin vaatimatomana. En halunnut rehvastella emolle.
“Älä höpise. Olet mahtava. Olen nähnyt, kun leikit Perhotassun ja Ahmatassun kanssa ja opetat heille asioita”, Sypressikuiske alkoi hössöttää. Huiskaisin häntääni ja astuin kauemmas.
“Minä menen nyt nukkumaan. Olen väsynyt”, sanoin ja painuin oppilaiden pesään. Päässäni pyöri ajatus siitä, että tämä saattoi olla viimeinen yöni siinä pesässä.

Aikaa kului eikä soturinimityksiäni näkynyt. Lumi oli oikea riesa tässä vaiheessa varsinkin saalistuspartioissa. Kissat melkein upposivat siihen eikä riistaa löytynyt enää niin helposti. Olimme olleet partiossa Varputassun kanssa ja tulleet takaisin leiriin. Meillä molemmilla oli nälkä, joten päätimme jakaa saalista ja toinen oppilas ehdotti, että jakaisimme linnun. Hän muisti sen olevan lempiriistani ja hän oli napannut yhden. Kannoimme sen yhdessä aukion laidalle ja aloimme aterioimaan. Vaihdoimme pari sanaa vielä ennen kuin menimme petiin.

Heräsin tavalliseen päivään mutta yhtäkkiä olinkin seisomassa Litteäkivellä Mesitähden kera omissa soturinimityksissäni. Sydämeni hakkasi kiivaasti mutta koitin keskittyä kuuntelemaan Mesitähteä.
“Olemme tänään kokoontuneet tänne Litteäkiven ääreen todistamaan Sädetassun soturiseremoniaa. Hänen olisi nyt aika tulla soturiksi. Lupaatko taistella klaanisi puolesta ja saalistaa sille kunnes on aikasi eläköityä, Sädetassu?” Mesitähti muotoili lauseensa. Jouduin hetken sulattelemaan tilannetta ja tuntui siltä, että aika kului todella hitaasti mutta ehti kulua vain silmänräpäys, kun jo vastasin.
“Lupaan”, vastasin ääni täristen.
“Siinä tapauksessa Tähtiklaani kääntäköön katseensa tähän nuorukaiseen, joka on käynyt koulutuksensa. Häntä kutsuttakoon tästä lähtien Sädesäihkeeksi”, Mesitähti lausui ja katsoi minua katseella, joka välitti jotain ystävällismielistä ylpeyttä. Hymyilin.
“Sädesäihke! Sädesäihke! Sädesäihke!” klaanitoverit huusivat uutta nimeäni. Sydämeni ei suinkaan hidastanut tahtiaan vaan sykkeeni vain nopeutui. Tuntui, että räjähtäisin jännityksen sekaisesta ilosta ja ylpeydestä. Kipitin kissojen joukkoon etsimään emoni ja isäni. He istuivat turkkiturkissa katsellen minua. Molemmat hymyilivät.
“Onnea poikaseni”, Aurinkoroihu naukui. Kehräsin ja puskin molempia vanhempiani.
“Rakastan sinua”, Sypressikuiske sanoi.
“Minäkin teitä”, vastasin ja vilkaisin emon vatsaa. Hän oli kertonut odottavansa pentuja jo jonkin aika sitten ja olin iloinen siitä. Saisin pikkusisaruksia. Käännyin ja etsin katseellani Käärmekultaa. Häntä ei kauaa tarvinnut etsiä, koska naaras oli jo putkahtanut jostain vierelleni. Hän kehräsi ja onnitteli minua. Kiitin ja puskin häntäkin. Viimeisempänä Varputassu tuli onnittelemaan minua. Olin todella iloinen nimityksestäni.

Makoilin raukeana sammalpedilläni ja tarkkailin leimusilmän touhuja, kolli ei ilmeisesti ollut vielä huomannut että olin hereillä. Nousin hitaasti istumaan ja venytelin. Hyppäsin nopeasti alas sammalpediltä ja tassutin lempeästi hymyillen leimusilmän luo ja vilkaisin nopeasti kahta potilasta; varjoliekkiä ja haavemuistoa mutta siirsin kuitenkin katseeni takasin mestariini.
"Hei, leimusilmä?" kysyin ujohkona. Mestarini säpsähti ja käänähti katsomaan minua ensin hämmentyneenä mutta sitten kollin silmiin tuli iloinen pilke.
"Ai, hei vienotassu! En edes tajunnut että olit jo hereillä", kolli kehräsi. Kehräsin hiljaa takaisin. Kuitenkin sitten aloin tappitaa kollia vetoavasti mutta tämä ei tuntunut tajuavan mitä tarkoitin joten minun pitäisi kysyä sitä ääneen.
"Leimusilmä, onko sinulla minulle jotain tekemistä?" kysyin silmät sirrillä ja vähän närkästyneenä. Tappitin kollia suoraan tämän keltaisiin silmiin.
"Itse asiassa ei juuri nyt, sinun pitäisi levätä iltaa varten sillä lähdemme kuuluolaan tännä iltana", kolli maukui. Kalistin hiukan päätäni hämilläni.
"Siis mitä? Mikä on kuuluola? Ja miksi me menemme sinne tänään?" kysyin hämilläni.
"Se on pyhä paikka jossa käymme puolikuun aikaan tapaamassa tähtiklaania, sinut vihitään siellä myöskin virallisesti parantajaksi", mestarini maukui. Nyökkäsin hymyillen.
"Selvä, haluan kuitenkin tehdä jotain, voisinko mahdollisesti auttaa sinua?" kysyin.
"Itse asiassa olin juuri saanut sen asian valmiiksi", leimusilmä maukui. "Mutta jos haluat todella tehdä jotain niin voisin opettaa sinulle jotain taas", kolli maukui. Valpastuin, lisää yrttiopetuksia? Se olisi mahtavaa halusin olla mahdollisimman hyvä parantaja joten minun pitäisi tietää kaikkista yrteistä aivan kaikki! Ja olihan vielä joitain yrttejä joita leimusilmä ei ollut esitellyt minulle! Kolli työnsi eteeni vaaleanpunaisen pallokukkaisen kasvin.
"Muistatko mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?" leimusilmä tentasi. Tiesin että varastoissamme ei ollut nyt mitään mitä leimusilmä ei olisi jo oppetanut minulle joten pitäisi vain odottaa että niitä kasvaisi taas jota voisin oppia lisää eri yrttejä. Nyökkäsin tuijottaessani vesiminttua jota meillä ei oikeastaan ollut kuin pari lehteä.
"Tuo on vesiminttua, se pureskelaan ja syödään ja se auttaa vatsakipuun", mauun. Leimusilmä nyökkäsi.
"Sinä osaat oikein hyvin, meillä ei kylläkään ole juuri nyt mitään uutta mitä sinulle voisin opettaa", kolli maukui. "Annan sinulle nyt vapaa-aikaa, mutta muista että sinun pitää muistaa myöskin laittaa levätä matkaamme varten", kolli lisäsi. Nyökkäsin ja kipitin nopeasti ulos pesästä sillä halusin kertoa Syreenisumulle siitä että pääsisin kuuluolaan! Hän ei kylläkään pääsisi koskaan eikä se varmaankaan olisi hänestä kivaa! Ehkä hänestä tulisi minulle kateelinen? Ei hän varmasti tietää että vain parantajat menevät sinne! Hetkinen.. Menevätkö myös kuolonklaanin parantajat kuuluolaan? Näenkö heidät sitten siellä? Pitääkin kysyä myöhemmin leimusilmältä. Tassutin eteenpäin kunnes löysin syreenisumun. Tassutin naaran luo ja kosketan tämän kylkeä hennosti hännänpäälläni.
"Ai hei, vienotassu! Onko sinulla jotain asiaa?" naaras kysyi. Nyökkäsin innokkaasti ja aloin kertoa ylpeänä.
"Minä pääsen tänään kuuluolaan!" kehrään. Syreenisumu nyökkäsi melko välinpitämätömästi ja siirsi katseensa hiiren jotta oli syömässä. Kohautuin lapojani ja tassutin tuoresaaliskasalle. Napasin kasasta laihan myyrän ja tassutin takasin parantajien pesälle. Kipitän nopeasti leimusilmän luokse.
"Hei leimusilmä, toin sinulle myyrän", kehrään hiljaa. Leimusilmä vilkaisee minua iloisena ja asetuu aterioimaan kanssani myyrä, haukasin pienen palan myyrästä ja pureskelin. Kun olimme syöneet niin leimusilmä siirtyi taas omiin puuhinsaa ja minä taas menin lepäämään maakualusilleni. Suljin silmäni tiukasti kiinni mutta silti kesti hetki ennen kuin nukahdin mutta silti nukahdin.

Heräsin yllättäen jonkun ravistamana ja ravistaja osoittautui leimusilmäksi.
"Meidän pitää mennä", kolli maukui. Pomppasin oitis pystyyn ja lähdin nopeasti seuraamaan kollia. Olimme leirin ulkopuolella ennen kuin edes huomasin.
"Ai niin leimusilmä, tuleeko sumutuuli ja hehkuaskelkin?" kysyin uteliaana. Leimusilmä vilkaisi minua ja pudisteli päätään. päädyin sitten olemaan hiljaa loppu matkan ajan.
//leimu?

Lieskakajoa ahdisti, kun Kharon naukaisi, että heidän ei olisi hyvä jutella kaksin. Oliko Kharon todella juonut jotain myrkyllistä juomavettä ja saanut päänsä sillä sekaisin? Miksi ihmeessä Kharon käyttäytyi noin? Kolli ei voinut enää hillitä itseään, kun laikukas kolli käski häntä hakemaan Liljatuulen paikalle.
“Liljatuuli on KUOLLUT. Kharon, hän on kuollut, mennyttä, poissa. Hän vaeltaa tätä nykyä Tähtiklaanissa. Kharon, en tiedä mikä sinuun on mennyt, mutta anna minun auttaa sinua. Leimusilmäkin haluaa auttaa sinua, me kaikki”, raidallinen kolli mourusi häntä huiskuten. Lieskakajo halusi olla toisen tukena ja hän oli yrittänyt ymmärtää toista. Mutta Kharon tuntui elävän maailmassa missä oli ainoastaan hän itse ja kasa harhakuvia.
“Nyt sinä tulet mukaani”, Lieskakajo naukaisi päättäväisesti ja tarttui kollin niskanahkaan, repiäkseen kollin ylös sammaliltaan. He menisivät nyt kävelylle, halusi soturi sitä tai ei. Ehkä hän voisi viedä kollin Liljatuulen haudalle, auttaisiko se kollia tajumaan mikä tilanne todella oli? Tai auttaisiko, jos hän saisi tuon sukulaiset puhumaan järkeä. Kharon oli jääräpää, mutta Lieskakajo tiesi, että juuri nyt Kharon ei ollut oma itsensä.
//Kharron? :(

Mysteerimöykky paljastui kissaksi, jolla oli yllään kaksijalkojen turkkeja. En oikein ymmärtänyt, mihin kissa tarvitsi toista turkkia, kun sillä oli sellainen omastakin takaa, mutta pidin ihmetykseni omana tietonani, koska en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta.
Kissa, jonka arvelin kaikesta päätellen olevan kotikisu, kertoi olevansa jumissa. Kollin päässä oleva punainen turkki valahti tämän silmille ja sai tämän piipittämään hädissään, ettei nähnyt mitään.
Kurkotin varovasti tassullani turkkia kohti ja yritin liikuttaa sitä kynnelläni ylemmäksi pois kotikisun naamalta. Kolli räpytteli pelokkaana suuria, ruskeita silmiään ja yritti kohdistaa niiden katsetta johonkin.
“Ei hätää”, naukaisin rauhoittelevalla äänellä ja otin askeleen taaksepäin, jotta kissa saisi tilaa hengittää rauhassa. “Me autamme sinut pois jumista tuossa tuokiossa.”
Käänsin miettivän katseeni vieressäni seisovaan isääni. “Auttaisikohan se, jos koettaisimme kaivaa lunta hänen ympäriltään vähemmäksi, niin hän pääsisi liikkumaan paremmin?” En ollut ennen pelastanut lumeen juuttunutta kissaa, joten turvauduin kokeneemman kollin viisauteen. Mesitähti oli varmasti selvinnyt elämänsä aikana jos monenlaisista vaikeuksista. Hän tietäisi, miten pelastaisimme kotikisun pinteestä.

//Mesi ja Puh?

Kuljin suu raollaan metsässä, etsien samalla ympäristöstä merkkejä, jotka olisivat saattaneet paljastaa minulle, mihin suuntaan Perhotassu oli lähtenyt. Lunta satoi melko reippaasti, joten suurin osa tassunjäljistä oli ehtinyt jo peittyä. Ilmassa leijaili kuitenkin tuttu tuoksun vivahde, joka johdatti minua oletettavasti oikeille jäljille.
Jossain vaiheessa haju laimeni huomattavasti ja hävisi lähes kokonaan, mikä pakotti minut pysähtymään hetkeksi ja katselemaan ympärilleni. Hetken tiirailun jälkeen huomasin erään pensaan alla tassunjälkiä kohdassa, jonne uutta lunta ei ollut päässyt satamaan. Menin tutkimaan niitä lähempää, ja osasin nuuhkaisemattakin kertoa, että ne kuuluivat Perhotassulle.
Vähän syvemmällä pensaan alla näkyi lumeton kohta, jossa oli rykelmä pakkasenpuremia yrttejä. Niistä lähtevä haju oli kuitenkin varsin voimakas vuodenaikaan nähden.
Pistin merkille yrttien seasta törröttävän risun, johon oli takertunut tukko harmaanruskeaa karvaa. Arvelin naaraan peittäneen hajunsa yrteissä kierimällä, minkä vuoksi minun oli ollut vaikea haistaa häntä.
Peruutin ulos pensaasta ja kävin tarkasti läpi sen ympäristön. Tovin etsinnän jälkeen löysin lisää tassunjälkiä, jotka olivat jo osittain jääneet lumen alle piiloon. Niiden kulkusuunnasta pystyin päättelemään, mihin päin oppilas oli lähtenyt.
Kiersin lähimaastoa hyvän aikaa tuloksetta. Perhotassu oli onnistunut löytämään itselleen hyvän piilon, selvästikin. Kuitenkin jossain kohtaa ohittaessani erään tiheäoksaisen pensaan, nenääni alkoi kutittaa kummasti. Tämä haju…
Katselin ympärilleni kulmat kurtussa, kunnes lopulta suljin silmäni ja keskityin pelkästään haistelemaan, mistä suunnasta se tuli. Kyyristyin pensaan edessä ja ryömin peremmälle sen alle. Samalla hetkellä minulle valkeni, että kyseinen haju oli sama, jolta aiemmin kohtaamani yrtit olivat tuoksahtaneet.
Tiirasin hämärää pensaan juurakkoa silmät keskittyneiksi viiruiksi kaventuneina. Lopulta huomioni kiinnitti hädin tuskin huomattava liikahdus vasemmalla puolellani, ja tajusin katselevani Perhotassua, joka tuijotti takaisin lehtien alta.
“Kylläpä sinä piilon keksit!” kehräsin hilpeästi. “Jos en tietäisi, voisin luulla sinua lehtikasaksi!”

//Perho?

Kun olimme lähteneet taas partion aiemmin tänä aamuna tekemää polkua pitkin etelämmäs toiveenamme löytää lisää saalista, Kortetuike oli yllättäen havainnut hangessa jotain poikkeavaa. Kun poikani kertoi siitä minulle, käänsin katseeni punaista myökkyä kohti. Kortetuike nosti häntänsä pystyyn ja pysähtyi. Kiitos hänen varoituksensa, osasin myös itse pysähtyä törmäämättä poikaani.
"En tiedä. Näyttää turkilta, jota kaksijalat pitävät yllään", nau'uin hämilläni ja otin muutaman askeleen eteenpäin, jotta pääsin Kortetuikkeen vierelle. Nuuhkaisin ilmaa. Tuulensuunta oli juuri väärä. Sen sijaan että tuuli olisi tuonut mukanaan hajuja möykyn suunnalta, se vei meidän hajumme sinnepäin.
"Ovatko kaksijalat noin pieniä?" Kortetuike kysyi, ja minä pudistelin päätäni.
"Ole varuillasi. Käydään katsomassa, mikä tuo on", kerroin ja lähdin kävelemään nuoren soturin edelle. Koska kyseessä saattoi olla vihollinen, en halunnut antaa kokemattoman Kortetuikkeen mennä edellä ja asettaa häntä vaaraan.
"Hei", nau'uin hieman kovemmalla äänellä, jos edessämme sattui olemaan jotain elävää. Kun välimatka lyheni, huomasin möykyn liikkuvan. Siristin silmiäni ja otin epäröiden askeleen vielä lähemmäs. Silloin nenääni tulvahti voimakas kissan tuoksu. Se kuului selvästi kotikisulle, sillä kissa haisi vahvasti kaksijaloille ja kaksijalkalalle.
"Oletko sinä kunnossa?" korotin vielä vähän ääntäni, jotta kissa varmasti kuulisi minut. Kaikesta päätellen hän ainakin oli elossa, mutten ollut varma oliko kissa tajuissaan.

//Puh tai Korte?

Pettymys pisteli kuin okaat. Olimme olleet niin lähellä saada jäniksen kiinni, mutta se oli onnistunut jotenkin pyristelemään itsensä vapaaksi ja lätkimään matkoihinsa sellaisella vauhdilla, ettei kumpikaan meistä olisi mitenkään pysynyt sen vauhdissa. Vaikka tiesin sen olleen turhaa, olin vielä yrittänyt lähteä takaa-ajoon, kunnes isäni oli komentanut minut takaisin.
Yritin karistaa turhautumisen turkistani, mutta se viipyi vielä hyvän tovin, ennen kuin se lopulta hellitti kuullessani Mesitähden kannustavat sanat. Oli turha murehtia mennyttä - se ei ruokkisi klaania. Voisimme vielä löytää lisää jäniksiä kauempaa nummilta.
“Tehdään niin.” Väläytin isälleni takaisin toiveikkaan hymyn, ja lähdin kahlaamaan hänen käpälänjäljissään takaisin partion tallaamalle polulle, josta olimme aiemmin poikenneet jäniksen jäljille.
Kuljimme polulla aina vain etelämmäksi. Jostain kaukaa kantautui vaimea hirviöiden murina, kun ne juoksivat Ukkospolkua pitkin. Toisinaan mietin, mitäköhän niiden päiden sisällä mahtoi liikkua. Mihin niillä oli aina niin kauhea kiire?
Tähystin siihen suuntaan josta hirviöiden äänet kuuluivat, ikään kuin olisin voinut nähdä ne täältä asti, kun yllättäen huomasin useamman ketunmitan päässä hangessa jotakin punaista. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan sitä valpastuneena ja suu hieman raollaan ilmaa maistellakseni. Tuuli puhalsi kuitenkin meidän suunnastamme, joten se peitti mystiseen möhkäleen hajun alleen.
“Mesitähti”, sihahdin isälleni, joka hidasti askeliaan huomatessaan minun jääneen paikoilleni. “Katso tuonne.” Osoitin kuonollani omituista, liikkumatonta möykkyä. “Mikä tuo on?”

//Mesi ja Puh?

Viiletin alas lumista nummea pitkin. En tehnyt täällä mitään järkevää. Olin vain lähtenyt saalistamaan yhdessä Syreenisumun kanssa. Minun oli koitettava vapautua ikävystymisestä ja ikävästä. Kaipasin Jupiteria enemmän kuin koskaan. Pysähdyin rajan kohdalla upoten lumeen. Pyristelin lumesta pois ja istahdin kohtaan, jossa hanki kantoi hiukan enemmän. Huokaisin ja tuijotin hetken kaukaisuuteen. Hetki venyi ja venyi. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen turkillani ja näin Jupiterin.
“Tuota minulle kunnia, Salamanteri”, hänen sanansa kaikuivat taas päässäni. Päästin pienen kivualiaan ulahduksen ja kyyristyin maahan itkemään. Huohotin ja katsoin taivasta, joka oli pilvinen. Ei aurinkoa, ei lämpöä. Hengitykseni katosi huuruna ilmaan ja katselin sitä hetken. Olikohan Black elossa? Jupiter oli. Tiesin sen. Tunsin sen jotenkin. Tunsin taas sen lämpimän yhteyden minun ja isän turkkien välillä, kun olimme nukkuneet yhdessä. Sydäntäni särki. Voisinko jättää klaanin liittyäkseni uudelleen isän ja Blackin joukkoon? Olisiko Hilehuurteen, Syreenisumun ja muiden jättäminen yhtään helpompaa kuin isän. Pudistelin päätäni. Päätös oli mahdoton mutta eihän veri määrännyt sukua. Jos pitäisin kiinni ystävistäni, ehkä he voisivat ottaa perheeni paikan enkä kaipaisi heitä näin kipeästi enää. Muistin sanat, jotka Jupiter oli joskus sanonut.
“Älä anna ikävän päättää kohtaloasi”, ne sanat hän oli naukunut, kun olin ikävöinyt emoa pitkinä ja surullisina öinä pesässämme. Painoin pääni alas mutta nousin ja tassutin pois rajalta. Kohta Syreenisumu alkaisi kaivata minua ylempänä nummilla. Laahustin takaisin päin ja huomasin naaraan kantavan isoa lintua. Nyökkäsin tälle ja lähdimme takaisin leiriin.

Kortetuike oli saanut hyvän idean, josta oli hyötyä takaa-ajollemme. Hän oli saanut jäniksen muuttamaan suuntaansa niin, että hätääntynyt eläin juoksi suoraan kohti minua. Kun huomasin sen, painauduin hankea vasten korvat luimussa, välttäen liikkumista. Se oli hyödyksi, sillä jänis nelisti minua kohti lainkaan huomaamatta sitä, että odotin häntä.
Kun välimatkaa minun ja jäniksen välillä oli vajaan ketunmitan verran, loikkasin pystyyn ja käpälät ojossa otin itseäni kohti juoksevan jäniksen vastaan. Valkoturkkinen töpöhäntä oli kanssani melko samaa kokoa, mutta yllätyksen vuoksi pääsin nopeasti yläkynteen. Jänis yritti tehdä äkkikäännöksen, mutta loikkasin sen niskaan. Jänis oli kuitenkin liian ketterä, ja se heittäytyi äkisti selälleen. Otteeni lipesi ja pitkäkorva ponkaisi itsensä takaisin jaloilleen. Se lähti nelistämään paniikinomaisesti mahdollisimman kauas meistä syvemmäs nummille. Näin, miten Kortetuike ryntäsi ohitseni juosten jäniksen perään.
"Kortetuike, odota!" huudahdin pojalleni kammetessani itseni takaisin ylös. Ravistelin enimmät lumet turkiltani ja odotin, että Kortetuike palasi hengästyneenä luokseni. Hänen korvansa olivat painuneet luimuun.
"Olimme niin lähellä!" hän naukaisi hieman pettyneesti.
"Se oli hyvä yritys, mutta aina saalisonni ei ole myöten", totesin rauhallisella äänellä, vaikka kieltämättä tilanne oli ärsyttävä. Moni soturi olisi saanut vatsansa täyteen täysikasvuisesta jäniksestä, mutta turhaan sitä jäi murehtimaan. Eloklaani ei kaatuisi yhden karanneen jäniksen vuoksi.
"Tuota jänistä tuskin kannattaa enää seurata, kun se tietää meidän liikkuvan täällä", Kortetuike huomautti. Vastasin pojalleni nyökytellen päätäni.
"Mennään kauemmas joesta ja katsotaan, jos löytäisimme toisen jäniksen", ehdotin väläyttäen lämpimän hymyn jälkikasvulleni.

//Korte?

Tassutin pesälleni. Kokoontumisyö oli vienyt kaikki mehut minusta. Olimme kuitenkin päätyneet kiertelemään Korpitassun kanssa hetken kunnes sitten olin löytänyt itseni Sädetassun vierestä turkkiturkkiin painautuneena. Kolli oli koittanu lämmittää minua, kun olin meinannut jäätyä tuulessa.

Pari auringonnousua kokoontumisen jälkeen menivät oikein hyvin. Olin vuorotellen yksin ja Sädetassun kanssa harjoituksien ja partioiden lomassa. Normaali arki rullasi eteenpäin oikein näppärästi ja siitä oli kiittäminen mestariani Pohjaharhaa ja muita, jotka pitivät minua kiireisenä. Painajaiseni siltikin jatkuivat mutta koitin olla huomioimatta niitä liikaa. Tassutin metsään partionii kanssa. Sädetassu oli mukana, mikä teki kaikesta hauskempaa. Olin ehkä saamassa tästä ystävän. Tassutin hänen perässään. Kolli ei puhunut tai mitään niin en uskaltanut aloittaa keskustelua.

Partio jatkui normaalisti ja loppui. Olin hiukan pettynyt, ettei Sädetassu ollut jutellut minulle mutta leirissä tämä vihdoin avasi suunsa, kun olin laskemassa nappaamaani lintua tuoresaaliskasaan.
“Tuo oli hieno nappaus”, hän naukui ja osoitti lintuani. Hymyilin.
“Kiitos”, vastasin pikaisesti. Sädetassukin hymyili vähän.
“Haluatko jakaa jotain riistaa?” kolli kysyi ja osoitti kasaa nenällään.
“No voimmehan me ottaa tämän linnun. Ne kun ovat lempiriistaasi”, nau’uin. Sädetassu nyökkäsi silmät loistaen.
“Hyvä idea."

Nyökkäsin myönnellen Karjuvirneen olevan aivan oikeassa. Kolli valitti lumesta ja lehtikadosta. Lunta oli ihan liikaa. Pörhistellen turkkiani pohdin, mitä sanoa.
“Mitä sinä olet tehnyt tänään?” Karjuvirne kysyi ratkaisten onglemani. Pudistin päätäni.
“En mitään. Leimusilmä sanoi, että minun täytyisi ottaa rauhassa ja, kun kysyin saanko mennä saalistamaan hän vastasi ettei mielellään, kun vasta parin auringonnousun kuluttua, että hän saa tarkistaa eittei sairaus uusiudu tai mitään”, puhuin hiljaisen karhealla äänellä mutta koitin pitää sen mahdollisimman neutraalina loppuun asti vaikka minua oikeasti turhautti todella paljon, etten saanut tehdä mitään. En halunnut myöskään olla äänessä liian kauaa, joten pistin suuni kiinni heti, kun pystyin.
“Toivottavasti riista ei ehdi loppumaan ennen kuin ehdit metsälle”, Karjuvirne leikitteli hieman. Tyrskähdin ja kohautin lapojani.
“En muutenkaan saisi mitään kiinni, joten napatkaa kaikki vain rauhassa. Minä hoidan rajat”, sanoin nopeasti ja heilautellen häntäni päätä edes takaisin. Minua vaivaannutti hieman. En tiennyt mikä siinä oli mutta Karjuvirne vain oli mukavaa seuraa enkä halunnut hänen lähtevän mutten halunnut myöskään myöntää hänelle pitäväni hänen seurastaan.
//Karju?

Veri kohisi korvissani adrenaliiniryöpyn kulkiessa kehoni lävitse. Kahlasin lumessa juoksuaskelin jänistä kohti, joka vielä toistaiseksi oli autuaan tietämätön siitä, mikä sitä odotti.
Näkökenttäni laidalla erotin toisen liikkuvan hahmon. Hädin tuskin kuulin häntä, mutta se saattoi johtua myös korvissani pauhaavasta sydämen jyskytyksestäni.
Yhtäkkiä jäniksen korvat ponnahtivat pystyyn ja koko sen keho näytti jännittyvän. Sen pää pyörähti minua kohti, ja siinä samassa minä tajusin, että minun oli pantava vauhtia käpäliin tai muuten varmasti menettäisimme saaliin.
Ponnistelin voimieni takaa edetäkseni lumessa edes piirun verran nopeammin ehtiäkseni sen luokse ennen kuin se pinkaisisi pakomatkalle. Kun eläin lopulta huomasi olevansa vaarassa, se otti käpälät alleen.
Mietin kuumeisesti, miten tilanteen voisi vielä pelastaa, kunnes sain epötoivoisen idean. Kirin jäniksen perässä niin nopeasti kuin pääsin ja lopulta heittäydyin sen oikealle puolelle kaikilla voimillani.
Pärskin lunta nenästäni hengästyneenä ja nostin äkkiä päätäni nähdäkseni, oliko suunnitelmani toiminut. Ilokseni huomasin jäniksen lähteneen kaartamaan yllättävän liikkeeni säikäyttämänä siihen suuntaan, josta Mesitähti lähestyi sitä kovaa vauhtia.

//Mesi?

Kun olimme päässeet näköetäisyydelle jäniksestä, hiivin mahdollisimman hiljaa Kortetuikkeen vierelle. Olimme lakanneet puhumasta, sillä se olisi saattanut säikäyttää pitkäkorvan tiehensä. Kuten Kortetuikekin selvästi tiesi, jäniksen kuulo oli aivan omaa luokkaansa. Jänis oli selin meihin, eikä se huomannut lähestyvää uhkaa, eli meitä.
Kortetuike vilkaisi minua kysyvästi. Meidän ei olisi kannattavaa vaania jänistä, sillä useimmiten sellainen päättyi siihen, että jänis kuuli lähestyvän kissan ja kissa joutui äkkiä ja valmistautumattomana takaa-ajoon. Kaikkein toimivin keino jäniksen saalistamiseen oli takaa-ajo, joka tulisi pitkäkorvalle yllätyksenä. Ei kuitenkaan olisi järkevää lähteä samasta paikasta, joten katsahdin poikaani ja kerroin päätä heilauttamalla, että liikkuisin kauemmas hänestä. Lähdin hiipimään kauemmas pojastani sekä jäniksestä. Kun olin kulkenut hangessa joidenkin ketunmittojen verran, käännyin taas Kortetuikkeen puoleen. Kolli katseli vuorotellen jänistä ja minua.
Huiskautin häntääni merkiksi, että olin valmis. Asetuin hieman matalammaksi ja valmistauduin lähtemään takaa-ajoon, odottaen ensin Kortetuiken merkkiä. Halusin nähdä, miten hyvin poikani osasi ohjeistaa ja johtaa muita kissoja. Sivusilmälläni huomasin, miten kolli antoi merkin lähteä eteenpäin. Siispä lähdimme molemmat vauhdilla kohti jänistä, joka edelleen istui paikoillaan.

//Korte?

Nyökäytin päätäni viestiäkseni isälleni, että olin kuullut hänen neuvonsa. Lumessa liikkuminen oli hankalampaa kuin olin odottanut, mutta päällikön vinkistä oli paljon apua. Yritin kuvitella nietosten tilalle vettä, jossa olin tottunut kahlaamaan lukuisten uintiharjoitusten aikana.
Taistelin vastaan halua nostaa tassuni ylös lumesta liikkuessani eteenpäin ja keskityin sen sijaan löytämään sopivan rytmin. Otin mallia isästäni, jonka kulkeminen näytti huomattavasti vaivattomammalta. Kollin liikkeessä oli kokemuksen tuomaa varmuutta.
Lopulta pääsin jyvälle jutusta ja pystyimme etenemään suhteellisen rivakasti jäniksen jälkien perässä. Haju voimistui hetki hetkeltä. Se oli jo niin kiinteää, että sitä olisi voinut melkein koskettaa.
Pian edessäpäin näkyi liikettä. Lumista maisemaa vasten erottui aavistuksen verran tummempi möhkäle, joka selvästi oli elossa. Kyseessä täytyi olla jäljittämämme jänis.
Käänsin korvani eläimen suuntaan ja viitoin hännälläni Mesitähdelle saadakseni kollin huomion. Olimme sen verran lähellä jänistä, että ääneen puhumalla olisimme saattaneet säikäyttää sen tiehensä. Meidän olisi selviydyttävä tästä käyttämällä pelkästään eleitä ja häntiämme apuna.
Odotin, että Mesitähti ehtisi vierelleni, jotta voisimme suunnitella seuraavan siirtomme.

//Mesi?

"Oikein hyviä päätelmiä", kehuin poikaani tyytyväinen hymy kasvoillani. Kortetuike näytti iloiselta, kun kuuli kehuni. Koska Kortetuike oli päättänyt ottaa riskin, viitoin hänet edelläni hankeen.
"Näytä sinä tietä", pyysin ja jäin odottamaan, että kolli poikkeaisi polulta ja lähtisi tarpomaan umpihangessa. Kuten Kortetuike oli sanonut, mahdollisuutemme olivat varsin heikot. Saattoi olla jopa ajan ja energian haaskausta lähteä tämän jäniksen perään, mutta juuri nyt se oli ainoa mitä meillä oli. Riista oli vähentynyt huomattavasti sitten lehtisateen, joten jokaiseen mahdollisuuteen oli tartuttava. Kortetuike loikkasi hankeen edelläni. Lumi ylsi miltei hänen vatsakarvoihinsa saakka ja samoin minulla, kun lähdin hänen peräänsä. Liikkuminen koskemattomassa hangessa oli vaikeaa, mutta vuodenaikojen saatossa olin oppinut parhaat tekniikat. Nuori Kortetuike sentään oli melko avuton hangessa, olihan tämä sentään hänen ensimmäinen lehtikatonsa leirin ulkopuolella. Valkoturkkinen kolli nosteli tassujaan tarpeettoman ylös ja hänen liikkumisensa oli hyvin vaivalloisen näköistä.
"Lumi on kevyttä, joten sinun ei tarvitse nostaa käpäliäsi hangen yläpuolelle. Liikkuminen on huomattavasti helpompaa, jos ikään kuin laahaat jalkojasi lumen alla", naukaisin hiljaisella äänellä, näyttäen pojalleni esimerkkiä, "kuvittele että liikkuisit vedessä. Sielläkään et nosta käpälää joka kerta kävellessäsi vedenpinnan yläpuolelle."

//Korte?

Isäni perusteluissa oli järkeä, jota oli turha kiistää. Tajusin itsekin, miten epäreilua se oli ollut, kun Kuolonklaani oli määrännyt elämästämme useiden kuiden ajan ja yrittänyt saada eloklaanilaiset alistumaan valtaansa. Siitä huolimatta en voinut täysin tukahduttaa ajatusta siitä, että kuolonklaanilaiset olivat yhtä lailla omien tapojensa orjia ja ansaitsivat kuulla tarinansa toisen puolen. En kuitenkaan maininnut tästä enää Mesitähdelle, sillä törmäsimme ensimmäiseen merkkiin riistasta.
Nuuhkin ilmaa - haju tosiaankin oli tuore, ja sen seuraaminen sujuisi huonommaltakin jäljittäjältä. Toisaalta eläimen jäljet johtivat pois polulta lähes koskemattomalle lumelle, jossa liikkuminen oli hidasta ja työlästä. Jäniksen käpälät auttoivat sitä juoksemaan kissoja nopeammin hangessakin, joten jos joutuisimme ajamaan sitä takaa, jäisimme luultavasti toiseksi. Tuhlaisimme vain aikaa ja energiaa.
Sitten oli tietysti sekin puoli, että tämä saattaisi olla ainoa jänis, jonka kohtaisimme koko retkemme aikana. Jos emme edes yrittäisi saada sitä kiinni, reissumme olisi joka tapauksessa yhtä tyhjän kanssa.
Siristin aavistuksen silmiäni tiiratessani kauas valkeuteen, yhä puntaroiden, mitä meidän kannattaisi tehdä. “Mahdollisuutemme ovat pienet olosuhteet huomioon ottaen”, aloitin lopulta hitaasti, “mutta yrittämättä emme voi onnistua. Jos meillä on jokin etu tässä tilanteessa, niin ainakaan meitä ole kovin helppo havaita maisemasta.” Viittasin hännälläni valkoisiin turkkeihimme, jotka sulautuivat lumiseen maastoon hyvin.

//Mesi?

AURA
Talvikkitakku: 4kp -
Kujekulta: 10kp -
Lieskakajo: 5kp -

ELANDRA
Mesitähti: 42kp! -
Haavemuisto: 5kp -
Karjuvirne: 4kp -

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 9kp -
Kortetuike: 8kp -

KOIVU
Varjoliekki: 13kp -

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 9kp -
Korpitassu: 4kp -

PYRY
Kastetassu: 12kp -

SAAGA
Varputassu: 4kp -
Sädetassu: 4kp -

"Voisi olla, mutta se ei ole meidän päätöksemme", naukaisin Kortetuikkeelle tarpoessani tämän perässä hangessa eteenpäin. Poikani katsahti minuun. Hän näytti ymmärtävän kantani, mutta päätin siitä huolimatta tarkentaa sitä vielä.
"Kuolonklaani on elänyt täällä vuodenajat omilla säännöillään omassa rauhassaan. He ovat erilaisia kuin me ja tekevät sekä näkevät asiat eri tavalla kuin me. En minäkään pidä heidän kaikista ratkaisuistaan, mutta hekin ovat kissoja ja heidänkin ajatusmaailmansa on heille tärkeä. Se, mitä kuolonklaanilaisilla on oikeus tietää, ei ole meidän päätöksemme", ääneni pysyi tasaisena ja rauhallisena. Kortetuike oli kääntänyt hetkeksi katseensa eteenpäin, mutta käänteli korviaan, eli selkeästi kuunteli minua. Pian hän käänsi katseensa minun suuntaani ja nyökkäsi.
"Niin.. Emmehän mekään pitäneet siitä, kun Kuolonklaani yritti saada meitä elämään heidän tapojensa ja ajatusmaailmansa mukaan. Hekään tuskin innostuisivat, jos me puuttuisimme heidän asioihinsa", valkea kolli järkeili.
"Olet aivan oikeassa. Olisi järjetöntä puuttua asioihin, jotka eivät kuulu meille. Vuodenaikojen saatossa olen huomannut, että on vain parempi keskittyä Eloklaaniin ja sen jäseniin", selitin päätäni nyökytellen. Toki oli hyvä pitää rajanaapureitamme silmällä, mutta emme me voineet muuttaa kuolonklaanilaisia kiltimmiksi.
"Katso", hidastin tahtiani ja katsahdin vierellämme kulkeviin jäniksen jalanjälkiin. Jänis oli käynyt polun lähellä, mutta kääntynyt sitten takaisin jokea kohti. Jäljet näyttivät melko tuoreilta, ja voimakas hajujälki kertoi samaa.
"Mitä luulet, saisimmeko tuota jänistä kiinni? Se tuskin on ehtinyt kauas", esitin kysymyksen Kortetuikkeelle. Halusin antaa hänelle mahdollisuuden tehdä päätös, sillä se oli tärkeää nuorille sotureille. Heidän täytyi oppia luottamaan omiin ajatuksiinsa, vaikka vierellä seisoikin päällikkö omine ajatuksineen.

//Korte?

Puistelin pienesti päätäni ja loihdin kasvoilleni tyynnyttelevän hymyn katsahtaessani isääni, jota selvästi huoletti, oliko hän vahingossa loukannut Kuolonklaanin varapäällikön tunteita pitäytymällä kertomasta muinaisista klaaneista. “Jos minä jollain tasolla tunnen Pimentovarjoa, niin ainakin sen voin sanoa, että häntä ei ole helppo horjuttaa”, vakuutin. “Minusta hän vaikuttaa aika kovalta luulta. Sitä paitsi, varapäällikkönä hänellä on varmasti paljon muutakin mietittävää kuin muistella, mitä jätit sääntöjen vuoksi kertomatta kokoontumisessa.”
Mesitähti näytti hieman helpottuneemmalta. “Niin, se on kyllä totta.”
Muutaman askeleen jälkeen avasin suuni jälleen: “Luuletko, että klaaniemme välit voisivat olla paremmat, jos kuolonklaanilaiset tietäisivät muinaisista klaaneista?” Vilkaisin isääni sivusilmällä ja jatkoin sitten: “Kuolonklaanin päälliköt ovat pimittäneet klaanitovereiltaan paljon tietoa heidän esi-isistään ja menneisyydestään. Minusta heillä on oikeus tietää niistä. Heidän suhtautumisensa meihin voisi muuttua positiivisemmaksi sen myötä.”
Tapa, jolla Kuolonklaanin päällikkö johti klaaniaan, oli minusta varsin epäoikeudenmukainen. Päällikön tuli olla rehellinen ja luotettava, sellainen kissa, johon klaanitoverit saattoivat tukeutua vaikeina aikoina. Kuolonklaanilaiset elivät kuitenkin niin sankassa tiedottomuudessa, että epäilin sen väkisinkin vaikuttavan heidän tapaansa nähdä asiat ja erityisesti Eloklaani.

//Mesi?

"Oikein hyvä", vastasin rauhallisella äänellä pojalleni, kun olimme päässeet joen toiselle puolen. Onneksemme aamupartioiden soturit olivat kulkeneet tästä jo aiemmin, joten he olivat tehneet polun valmiiksi. Yöllä oli satanut lunta, joten aamulla soturit olivat joutuneet taivaltamaan koskemattomassa hangessa, jolloin liikkuminen oli taatusti ollut vaivalloista ja hidasta.
"Paitsi luulen, että pahoitin Kuolonklaanin varapäällikön mielen", lisäsin harmistuneena. Kortetuike vilkaisi minua hämillään.
"Pimentovarjonko?" kolli kysyi ja kallisti päätään.
"Niin", nyökkäsin, "aloin kertomaan hänelle muinaisista klaaneista, jolloin selvisi, ettei hän ollut tietoinen niistä. Koska emme saa kokoontumisessa puhua uskostamme, en voinut kertoa, mitä muinaisille klaaneille tapahtui. Kaikki tapahtunut on vahvasti liitoksissa Tähtiklaaniin, eikä Henkäystähti olisi pitänyt, jos olisin puhunut hänen varapäällikölleen asiasta."
Kortetuike näytti mietteliäältä.
"Eivätkö kuolonklaanilaiset tiedä muinaisista klaaneista?" kolli kysyi. Pudistelin päätäni.
"Minä luulen, että kun Kuolonklaani lähti metsästä, he halusivat unohtaa historiansa ja neljä muuta klaania. Kenties heidän päällikkönsä pelkäsivät, että kuolonklaanilaiset haluaisivat palata juurilleen metsään, jos he tietäisivät muista klaaneista", selitin rauhallisella äänellä. Kortetuike ei ehtinyt sanoa mitään, kun muistin äkkiä kollin eläneen kuiden ajan Pimentovarjon kanssa, kun naaras oli vartijana Eloklaaanin leirissä.
"En tiedä miten hyvin opit tuntemaan Pimentovarjon, mutta mitä sinä luulet, pahoittaako hän herkästi mielensä? Toivon, ettei hän kanna kaunaa minua kohtaan kokoontumisen tapahtumien vuoksi", nau'uin mietteliäällä äänellä. En halunnut mitään pahaa Pimentovarjolle, olin vain noudattanut kokoontumisen sääntöjä. Olisin kyllä mielelläni kertonut mustalle naaraalle muinaisista klaaneista, mutta paikka sille ei ollut ollut oikea.

//Korte?

“Lieskakajo sanoi nähneensä paljon jäniksen jälkiä nummilla etelärajan tuntumassa aamupartiossa ollessaan.” Hengitykseni huurusi raikkaassa pakkasilmassa. Kävelimme isäni kanssa puiden lomassa lumisen metsän halki. “Ehkä voisimme koettaa onneamme siellä päin?” Vilkaisin Mesitähteä, joka nyökytteli myöntävästi päätään.
“Kuulostaa siltä, että meillä voisi olla hyvät mahdollisuudet löytää riistaa siitä suunnasta”, päällikkö maukui ja räpäytti minulle lempeästi silmiään. Väläytin hänelle takaisin pirteän hymyn, ja matka jatkui jäätyneille joelle, jonka yli meidän olisi kuljettava päästäksemme nummille.
Minä ja isäni olimme vasta viime aikoina ehtineet tutustumaan paremmin toisiimme. Ensimmäinen iso askel minulle oli ollut se, kun kolli oli eräänä päivänä sanonut, ettei minun tarvitsisi teititellä häntä. Alkuun se oli tuntunut oudolta, sillä minulla oli tapana puhutella itseäni vanhempia kissoja hyvin muodollisesti, etenkin sellaisia, joita en tuntenut kovin hyvin. Enää se ei kuitenkaan tuntunut yhtä vaikealta.
“Millainen maku sinulle jäi täysikuun kokoontumisesta?” kysyin isältäni loikittuamme astinkiviä pitkin paikalleen jähmettyneen joen toiselle puolelle. Jää olisi varmasti kestänyt painomme, mutta kiviä pitkin liikkuminen oli vähän helpompaa, varsinkin nyt kun lunta oli niin paljon, että siihen ihan upposi.

//Mesi?

Olin todella helpottunut, kun Leimusilmä oli kertonut Tähtimötaivaan parantuneen kuumetaudistaan. Hetken ajan olin jo luullut, että tauti olisi koitunut mustavalkean naaraan kohtaloksi. Onnekseni niin ei ollut käynyt, vaan naaras oli toipunut täysin.
Olin juuri saapunut partion kanssa leiriin. Huomasin Tähtimötaivaan istuskelevan yksin leirin laitamilla. Naaras tervehti minua, mutta ei näyttänyt järin iloiselta tai onnelliselta. Olin oppinut tuntemaan naaraan niin hyvin tietääkseni, ettei hän ollut neutraali siksi, ettei haluaisi nähdä minua. En sanonut sanaakaan partiotovereilleni, vaan lähdin kävelemään oitis kohti Tähtimötaivasta. Väläytin naaraalle pienen hymyntapaisen, kun saavuin hänen luokseen.
"Hei", tervehdin mustavalkeaa naaraskissaa ja istuuduin hänen vierelleen. Tähtimötaivas vastasi tervehdykseeni samalla tavalla.
"Tänään on kylmä päivä", yritin viritellä keskustelua, "hyvä etten jäätynyt partiossa, kun jouduin kahlaamaan lumihangessa. Lunta on kyllä tullut jo aivan liikaa minun makuuni."
Olin jo täysin kyllästynyt lehtikatoon, enkä pitänyt siitä ajatuksesta, että se kestäisi vielä ainakin kahden kuun ajan. Tämä lehtikato oli tavanomaista kylmempi. Juuri nyt olin kiitollinen siitä, etten joutunut viettämään lehtikatoa yksin erakkona. Klaani todellakin toi turvaa, sillä nyt se ei ollut niin vakavaa, jos en saanut saalistaessa lainkaan saalista. Koska silloin joku muu sai saalista, eikä minun täytyisi olla tyhjin vatsoin.

//Tähtimö?

"Olen pahoillani", naukaisin ja räpäytin vilpittömästi silmiäni, "en voi kertoa sinulle enempää, vaikka tahtoisinkin. Kokoontuminen on väärä paikka tällaiselle keskustelulle. Olen pahoillani, että otin aiheen edes esille."
Pimentovarjo katsoi minua silmiään siristäen, mutta kuolonklaanilaisnaaraan ilmettä oli vaikeaa tulkita. Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun Henkäystähti asteli luoksemme. Kuten tavallisestikin, kuolonklaanilaispäällikön katse oli vakava ja kylmä.
"No, mitä täällä tapahtuu?" Henkäystähti kysyi ja katsoi minuun kuin olisi epäillyt minun tehneen jotain väärin. Pimentovarjo nousi seisomaan ja heilautti häntäänsä.
"Ei mitään, kunhan vain keskustelimme", musta naaras tokaisi ja kohautti lapojaan. Vaikka tiesin, etten ollut tehnyt mitään väärää, olin kiitollinen, ettei Pimentovarjo kertonut aiemmasta keskustelustamme päällikölleen. En rikkonut yhteisiä sopimuksiamme, mutta Henkäystähti ei varmastikaan pitäisi siitä, että olin mennyt kertomaan hänen varapäällikölleen muinaisista klaaneista.
"Vai niin", harmaaraidallinen kolli naukaisi ja vilkaisi kissajoukon suuntaan, "eiköhän tämä kokoontuminen ollut tässä. Teidän on aika poistua meidän reviiriltämme."
Kohtasin Henkäystähden sinisen katseen ja nyökkäsin.
"Oli hienoa, että tämä onnistui", kiitin kollia ja väläytin tälle kiitollisen hymyn, vaikka tiesin, etten saisi samanlaista vastausta takaisin. Henkäystähti vastasi vain tuhahtaen jotain epämääräistä, jonka jälkeen hän lähti ilmoittamaan klaaneille, että kokoontuminen oli ohi.

Lunta satoi ja satoi vain lisää ja lämpimät päivät olivat takanapäin. Lehtikadon kylmä aurinko mollotti korkealla taivaalla. Sen säteet siivilöityivät lumiseen metsään, muttei ne lämmittäneet lainkaan. Päin vastoin, tänään oli vieläkin kylmempi kuin aiempina päivinä. Pilviset päivät olivat useimmiten lämpimämpiä lehtikadon aikaan verrattaen pilvettömiin, kirkkaisiin päiviin.
"Hei", Kortetuike naukui kävellessään luokseni Litteäkiven vierelle. Kohtasin poikani katseen lempeästi hymyillen.
"Tervehdys, mitä sinulle kuuluu?" kysyin pojaltani, jonka kanssa olimme vasta viime aikoina päässeet tutustumaan paremmin. Kortetuike oli joutunut varttumaan ilman vanhempia, ja vasta pelastamiseni jälkeen olin saanut kunnolla tavata hänet.
"Ihan hyvää. Haluaisitko lähteä kanssani saalistamaan? Leirissä näyttäisi olevan riittävästi sotureita, joten se ei kai haittaisi jos lähtisimme", valkoturkkinen kolli naukui ja silmäili leirin pääaukiolla oleskelevia sotureita.
"Mikä jottei, sehän on oikeastaan todella hyvä ajatus", nau'uin päätäni nyökytellen. Nousin seisomaan, valmiina lähtemään saman tien. Annoin Kortetuikkeen kulkea edellä, vaikka hänkin tarjoutui jättäytymään minun taakseni.
"Kaikki ylimääräinen tuoresaalis on eteenpäin. Toivottavasti meillä on tänään saalisonni myötä", naukaisin, kun pääsimme ulos piikkihernetunelista.

//Korte?

//Kharon on sekaisin, joten tarinassa esiintyy hahmoja, jotka ovat todellisuudessa kuolleet ja Kharon kuvittelee heidän olevan elossa.

Viime ajat olivat saaneet Kharonin mielen entistä enemmän sekaisin. Hänen luonaan parantajan pesällä ei käynyt juuri muita vieraita kuin parantajat, Rauhalaulu, Uskolintu ja Hopeaputous. Se, että Hopeaputous olikin elossa, oli ollut Kharonille valtava helpotus. Hän oli kuitenkin hyvin ahdistunut, kun yllättäen Liljatuuli oli kertonut siirtyneensä klaaninvanhimpien pesään. Saman tien Leimusilmä oli ottanut itselleen uuden parantajaoppilaan, jonka läsnäolo ahdisti Kharonia kamalasti. Jokin nuoressa parantajaoppilaassa sai Kharonin tuntemaan olonsa epämukavaksi.
Kharon ei muistanut, koska viimeksi hän olisi edes poistunut pesästä. Kaiketi lehtikato oli saapunut, sillä ilma oli muuttunut jääkylmäksi. Kharon sai kiittää onneaan paksusta turkistaan, joka suojasi häntä kylmyydeltä. Vaikka turkki olikin tällä hetkellä huonokuntoinen, takkuinen ja kiilloton, oli se parempi kuin ohuen ohut turkki, joka ei lämmittänyt lainkaan.
Yllättäen Lieskakajo oli saapunut parantajan pesään, raidallinen kolli vaikutti huolestuneelta, hän suorastaan anoi, että Kharon ottaisi tältä apua vastaan. Kharonin luotto punaturkkiseen ystäväänsä oli heikonlainen tätä nykyä. Lieskakajo ei ollut käynyt katsomassa häntä, Kharon oli varma, että kolli vain esitti ystävää ja halusi oikeasti käyttää häntä hyväkseen.
"Meidän ei ole hyvä jutella kahdestaan", Kharon naukui ja katsoi Lieskakajoa suoraan silmiin. Soturi näytti hämmentyvän, muttei ennättänyt sanoa mitään ennen kuin Kharon jatkoi:
"Sinä saatat syöttää minulle ties mitä valheita. Niin kaikki eloklaanilaiset tekevät. He sanovat asioita, jotka eivät ole totta. Jos tahdot keskustella kanssani, hae Rauhalaulu, Uskolintu tai Liljatuuli paikalle. He ovat ainoita, joihin minä voin nykyään luottaa edes vähän."
Kharon katsoi Lieskakajoa terävä ilme kasvoillaan. Eloklaanilaiset olivat menneet päästään sekaisin, sillä he valehtelivat Kharonille päin naamaa.

//Lieska?