Lieskakajo istui vaitonaisena aukiolla. Hän oli hyvin huolissaan Kharonista, Leimusilmä oli kertonut kollin tilan olevan huono ja sekava. Lieskakajoa pelotti, että Kharon ei tulisi enää ikinä kuntoon. Kolli nousi käpälilleen ja pudisteli enimpiä lumia turkistaan. Kun hän menisi katsomaan parasta ystäväänsä, hänen turkkinsa olisi oltava kunnossa. Lieskakajon muu elämä oli jäänyt hieman tauolle, hän ei vain voinut keskittyä soturintehtävien lisäksi kehenkään muuhun. Leimusilmä oli tuntunut ymmärtävän, että miksi Lieskakajo oli niin väsynyt ja epäsosiaalinen. Lieskakajo asteli parantajanpesään pää alhaalla ja vilkaisi kollia, joka nuokkui sammalillaan surkeana.
“Kharon, ystävä kallis.. Olisiko sinulla nälkä? Tule katsomaan, aukio on taas niin kauniina lumen ansiosta. Me voisimme myös ottaa hieman purtavaa, miltä kuulostaisi?” oranssiraidallinen kolli naukaisi hiljaisella ja lempeällä äänellään. Hän toivoi, että saisi suostuteltua kollin jaloittelemaan. Leimusilmä saisi toisen varmasti kuntoon, Lieskakajo oli siitä aivan varma. Mustavalkoinen kolli oli paras parantaja. Lieskakajo olikin miettinyt pitäisikö hänen ehdottaa, että kolli kävisi tapaamassa Tähtiklaania. Ehkä heillä oli joku yrtti mikä parantaisi Kharonin. Oli pakko olla, olisi pakko olla jokin parannuskeino toisen oloon.
"Kharon, anna minä autan sinua", Lieskakajo naukaisi hiljaisella ja surullisella äänensävyllä. Jos Kharon vain ottaisi apua vastaan, niin he voisivat olla kuin ennen. He voisivat tehdä parhaiden kavereiden juttuja, ehkä Mesitähti antaisi heille molemmille oppilaat! Se olisi mahtavaa, soturi ajatteli.

//Kharon? :(

Korppisiipi oli määrännyt Kujekullan rajapartioon, joka oli naaraasta varsin tylsää. Mieluummin hän olisi harjoittanut jekkuja Hilehuurteen kanssa nyt, kun kollin oppilas oli vihdoin ansainnut soturinimensä. Kujekullasta oli ollut niiin tylsää, että harmaaturkin aikaa oli syönyt oppilas. Kujekulta taas ei uskonut, että Mesitähti soisi hänelle ainakaan hetkeen oppilasta. Naaras kohautti olkiaan, ei hän järin välittänytkään, vaikka ei saisi koskaan oppilasta. Sen sijaan hän oli varma, että hänen kaverinsa, Järviloiste saisi varmasti pian ensimmäisen oppilaansa. Kolli oli niin tunnollinen, että Kujekultaa välillä oikein puistatti. Vaikka hyvähän se oli, että Eloklaanissa oli myös tunnollisia kissoja. Kujekulta ennemmin halusi nauttia elämästään ilman turhia huolia ja velvollisuuksia! Kujekullalle riitti partiointi ja saalistaminen omiksi velvollisuuksiin.
“Pitkä aika viime kerrasta, hm?” kuului yllättävä ja viehko naukaisu, joka säikäytti Kujekullan. Raskasrakenteinen naaras älähti ja loikkasi pystyyn.
“Säikäytit minut melkein karvoistani, kuka sitten oletkaan”, Kujekulta tuhahti naaraalle ja siloitteli karvojaan. Kuka tuo edes oli? Naaraan kaivellessa muistiaan hän muisti nähneen tuon erakon joskus täällä main..
“Hetkinen, sinähän olet se riistavaras! Tulitko takaisin riistavarkaisiin?” soturinaaras hoksasi ja kurtisti kulmiaan. Oliko tuo taas varastamassa heidän riistaa? Se ei kyllä käynyt päinsä.
“Äläs nyt, minulla on tarpeeksi ruokaa vaikka muille jakaa. Tule pesälleni katsomaan, saisit sinäkin vatsasi täyteen”, tuntematon naaras houkutteli ja vinkkasi Kujekullalle silmää. Soturi hymähti, mutta hymy vaihtui nopeaa hänen kuullessa askelia.
“Mitä täällä tapahtuu? Sinä, sinuna en tulisi lähemmäksi. Kujekulta, varo”, Järviloiste maukaisi matalalla äänellä ja asettautui raskasrakenteisen soturin eteen. Naaras vilkaisi ystäväänsä tylsistyneenä, juuri kun asiat olivat olleet menossa mielenkiintoiseen suuntaan. Kujekulta kurkki harmaaturkkisen ystävänsä takaata ja kohdatessaan naaraan katseen, tuo väläytti hänelle virneen.
“Voi, kuinka minä voisin uhmata tuollaista körilästä. Siis sinua, Kujekultako se oli, sinua minä en pelkää. Vaikutat yhtä tylsältä, kuin harmaa kivi, jolta sinä myöskin näytät”, naaras tyrskähti ja kohotti kulmaansa. Kujekulta tunsi kuinka Järviloisteen olemus kiristyi ja hän pelkäsi, että kohta heillä olisi taistelu käsillä. Kujekulta värähti, hän ei kestäisi enää yhtäkään.. mitään. Hentoinen lumisade oli alkanut hetki sitten ja Kujekullalla alkoi olla jo kylmä.
“Järviloiste, tule. Väärävarjo varmaan jo ihmettelee mihin me jäimme”, naaras sai lopulta sanottua. Hän oli hieman pettynyt, että Järviloiste oli tullut ja keskeyttänyt hänen juttutuokionsa tuon mystisen erakon kanssa, jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt. Järviloiste ei sanonut mitään, vaan lähti ohjaamaan naarassoturia kovakouraisesti. Kun Kujekulta vilkaisi taakseen, hän näki erakon vinkkaavan hänelle silmää ja lopulta katoavan lumisateeseen.
“Sinun on oltava varovaisempi”, Järviloiste murahti ja sukaisi muutaman kerran ystävänsä korvia. Naaras ei vastannut toiselle mitään, kolli oli joskus ärsyttävän ylisuojeleva. Kujekulta halusi vain nauttia elämästään! Mutta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, että Järviloiste oli ihastunut häneen. Harmaaturkkinen suki häntä jatkuvasti, kantoi riistaa ja huolehti. Totta puhuen se tuntui raidallisesta naaraasta ihan mukavalta, mutta silti.. jotenkin tylsältä. Mutta miksi, miksi hän ei pitänyt Järviloisteesta? Kollihan oli komea, mukavava ja turvallinen. Tuo olisi varmasti loistava isä pennuille. Kujekulta päätti, että kyllä hän kehittäisi tuohon tunteita! He olisivat varmasti se täydellinen pari, eikö? Naaras nyökäytti päätään päättäväisesti ja hymyili itsekseen.

//Kuka vaan saa jatkaa :)

Talvikkitakku istui kokoontumisessa oppilaansa Korpitassun vieressä. Naarasoppilas oli harvinaisen hyperaktiivinen ja ajoittain raskas tapaus. Naaraskissa huokaisi, tälläkin hetkellä toisen suu vain kävi.
“Korpitassu, jos sinä et nyt lopeta tuota kalkatusta, niin menemme istumaan kauemmaksi”, Talvikkitakku uhkasi toista ärsyyntyneenä ja ujuttautui niin, että hän istui nyt oppilaiden välissä.
“Me olemme kokoontumisessa, emme missään sukukokouksessa. Ehdit hölöttää veljesi kanssa myöhemminkin, keskity nyt kuuntelemaan mitä päälliköillä on asiaa”, naaraskissa sihahti oppilaalleen ja nosti sitten katseensa kuunnellakseen päälliköitä. Kun he alkoivat puhumaan, Talvikkitakku uppoutui välittömästi omiin ajatuksiinsa. Hän ei ollut viettänyt hetkeen aikaa Kuutamolaineen kanssa. Oikeastaan, punaturkkinen kissa oli vältellyt ystäväänsä. Naaras oli niin mahdottoman upea ja soturista tuntui, että hän meni aina ihan oudoksi ollessaan toisen kanssa. Talvikkitakku kieltämättä piti omaa ratkaisua aika pelkurimaisena, mutta mustavalkoisen kissan kohtaaminen tuntui niin vaikealta.. Talvikkitakku oli vältellyt myös sukulaisiaan ja viime ajat hän oli vain tiuskinut kaikille klaanitovereilleen. Korpitassun koulutuksen hän oli taas laittanut erityisen ankaraksi ja pitänyt huolen, että naaras ei vapaapäivistä paljoa nauttinut.
//Kuka vaan?

Kuten olin epäillyt, Pimentovarjo ei uskonut kertomaani noin vain. Hän epäili sanojani ja kertomukseni todenmukaisuutta. Katsoin Kuolonklaanin varapäällikköä rauhallinen ilme kasvoillani, kun hän esitti kysymyksiä ja epäilyksiä liittyen muinaisiin klaaneihin.
"En tiedä, voinko minä kertoa sinulle näistä asioista enempää", vastasin silmiäni räpäyttäen. Syyt sille, miksi muinaiset klaanit tuhoutuivat, liittyi hyvin vahvasti esi-isiimme. Yhteisten sopimusten mukaan, puheet Tähtiklaanista ja Pimeyden Metsästä oli kielletty kokoontumisessa. Pimentovarjo siristi silmiään.
"Se vasta onkin epäilyttävää", musta naaras tokaisi ja pudisteli päätään aivan kuin olisin valehdellut.
"Olemme sopineet, että uskoista puhuminen on kielletty kokoontumisessa. Päällikkönä minun on noudatettava yhteisiä sopimuksia. Luulen, että sille on syynsä, miksi ette ole kuulleet muinaisista klaaneista enempää. Sanotaanko näin, että Kuolonklaani ei lähtenyt metsästä kovin hyvillä mielin", yritin löytää sanoja, jotka eivät aiheuttaisi enempää kitkaa minun ja Kuolonklaanin varapäällikön välille. Katsoin Pimentovarjoa vilpittömästi suoraan silmiin toivoen, että hän uskoisi sanojani ja ymmärtäisi, ettei tarkoituksenani ollut aiheuttaa riitaa. Kenties oli ollut huono idea ottaa edes muinaisia klaaneja puheenaiheeksi tällaisessa paikassa.

//Pimento?

En oikeastaan ollut yllättynyt, kun Pimentovarjo selkeästi hämillään kysyi muinaisista klaaneista. Oli siis selvää, ettei niistä puhuttu Kuolonklaanissa lainkaan. Katseeni liukui Kuolonklaanin varapäälliköstä heidän päällikköönsä. Olisiko väärin, jos kertoisin Pimentovarjolle muinaisista klaaneista ilman Henkäystähden suostumusta? Hetken harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että Henkäystähti tuskin suuttuisi moisesta. Olihan kyseessä kuitenkin myös Kuolonklaanin historiaa koskeva tieto, joten mielestäni Pimentovarjolla oli oikeus tietää siitä.
"Muinaiset klaanit, eli Myrskyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani, elivät aikanaan kaikki Kuolonklaanin kanssa metsässä kaukana täältä", selitin rauhallisella äänellä. Huomasin, kuinka Pimentovarjo siristi epäilevästi silmiään. En ollut varma, mitä kaikkea kuolonklaanilaisille oli heidän historiastaan kerrottu.
"Kuolonklaani lähti metsästä ennen kuin neljä muuta klaania tuhoutuivat. Muinaisten klaanien jäsenet ohjasivat meitä, kun perustimme Eloklaanin", lisäsin vielä ennen kuin Pimentovarjo ehti sanoa mitään. Kuolonklaanin varapäällikön katse käväisi joidenkin ketunmittojen päässä istuvassa Henkäystähdessä, mutta siirtyi nopeasti taas minuun. Pimentovarjon katsetta oli vaikeaa tulkita. En ollut lainkaan varma, oliko hän edes uskonut mitä olin sanonut.

//Pimentovarjo?

Olimme pitäneet Henkäystähden kanssa puheemme ja laskeutuneet takaisin muiden seuraan. Eloklaanin ja Kuolonklaanin jäsenet vaihtoivat melko vähän kuulumisia toistensa kanssa, mutta olin hyvilläni huomatessani, miten osa klaaniemme jäsenistä uskaltautuivat puhumaan toisilleen. Suurin osa kissoista tyytyi kuitenkin pysyttelemään visusti vain oman klaaninsa jäsenien seurassa, mutten voinut syyttää heitä siitä. Henkäystähti oli keskittynyt juttelemaan erään klaaninsa jäsenen kanssa, joten tyydyin katselemaan Kivikukkulan menoja sivusta, odottaen jos joku kaipasi seuraani. Ilokseni huomasin pian Pimentovarjon saapuvan luokseni. Hän oli rauhallinen kuten aina, mutta toisin kuten sodan aikaan, hänen äänensä ei ollut kylmä ja inhottava. Yllätyksekseni naaras vaikutti jopa mukavalta, joka sai hymyn leviämään minun kasvoilleni. Kohtasin mustan naaraan sinertävän katseen empimättä.
"Niin", vastasin päätäni nyökytellen, "luulen, että se vie jonkin aikaa ennen kuin klaanimme jäsenet voivat taas luottaa toisiinsa. Tämä on kuitenkin erittäin hyvä alku."
Pimentovarjo nyökkäsi vuorostaan. Naaras vaikutti rauhalliselta eikä juurikaan jännittyneeltä tai varautuneelta, kuten suurin osa Kuolonklaanin jäsenistä.
"Toivon, että klaanit vielä jonain päivänä ymmärtävät sen, miten tärkeää on olla hyvissä väleissä. Olisi hienoa, jos voisimme tukeutua toisiimme pahan paikan tullen, aivan kuten muinaiset klaanit tekivät aikoinaan", naukaisin rauhallisella äänellä, vieno hymy kasvoillani. En tiennyt mitä Pimentovarjo tiesi muinaisista klaaneista vai tiesikö hän mitään. Päätin jättää mainitsematta sen, miten klaanit olivat tukeutuneet toisiinsa silloin, kun Kuolonklaani oli hyökännyt yksitellen heidän kimppuunsa ja riistänyt heidän kotinsa. Sellaisen kertominen olisi ollut turhaa syyttelyä eikä sillä tänä päivänä ollut mitään väliä, kun kyse oli niin monen vuodenajan takaisista asioista, että kuolonklaanilaiset tuskin edes tiesivät niistä enää.

//Pimento?

Sydämeni hyppäsi, kun Sädetassu kysyi haluaisinko olla hänen kanssaan senkin jälkeen, kun hän olisi soturi.
“Tietysti! Tai siis, jos sinä vain haluat olla minun kanssani. Sinun kanssasi on mukavaa olla ja viettäisin aikaa useamminkin soturinakin mielelläni”, nau'uin. En voinut uskoa, että hän kysyi jotain tuollaista. Olin tuntenut hänet jo siitä lähtien kun Sädetassu oli ollut vielä Sädepentu ja silloinkin hän oli ollut hyvää seuraa.
“Kiitos”, Sädetassu naukui. Kehräsin hieman ja katsoin oppilaaseeni lempeästi.
“Turhaan sinä kiittelet. Olet mainio kissa ja vietän mielelläni kanssasi aikaa milloin vain”, kehräsin ja huomasin, että olimme päässeet perille. Klaani alkoi asettua paikoilleen kulkiessaan paikan päälle Mesitähden perässä. Kuolonklaani oli jo paikalla ja uskalsin tuskin vilkaista heidän suuntaansa tietäen, että mitä luultavemmin he katsoisivat halveksuen ja vihaisesti takaisin. En kuitenkaan voinut olla täysin varma ja osa kissoista, joiden katseet kohtasin eivät vaikuttaneet niinkään epäluuloisilta, enemmän uteliailta. Ehkä jotkut heistä voisivatkin olla vielä jotenkin hyviä?
“Haluatko istua kanssani vai kenties mennä jonnekkin, jossa on muitakin oppilaita?” kysyin laskien katseeni taas Sädetassuun, joka vilkuili hieman ympärilleen.

//Säde?

Olin toipunut taistelusta kettua vastaan täysin ennalleni muutamassa päivässä. Sain kiittää Tähtiklaania siitä, sillä kuoltuani he olivat parantaneet haavojani niin, etteivät ne olleet enää kuolettavat. Olin kiitollinen, että kettu oli ottanut juuri minut niin tiukasti otteeseensa. Jos se olisi ollut Varjoliekki tai Kalla, he olisivat kuolleet lopullisesti. Tämän jälkeen minulla oli enää kolmea henkeä jäljellä ja kuusi menetetty.
Ennen täysikuuta olin käynyt Henkäystähden juttusilla Kuolonklaanin leirissä. Olimme sopineet järjestävämme taas kokoontumisia aina täydenkuun aikaan. Olin iloinen, että pystyimme elämään taas sovussa rajanaapureidemme kanssa. Sota oli luonut paljon kitkaa klaanien välille, mutta toivoin sen hälvenevän, kun pääsisimme palaamaan normaaliin elämään. Kun eloklaanilaiset tapaisivat kuolonklaanilaisia kokoontumisessa, he voisivat muistaa, että naapuriklaanin jäsenet olivat myös aivan tavallisia kissoja. Vaikka he elivätkin eri elämää ja erilaisten sääntöjen alaisina, oli jokaisen heistä henki yhtä arvokas kuin eloklaanilaistenkin.
Kun johdatin klaanini Kivikukkulalle, Kuolonklaani oli jo paikalla. Ilmapiiri oli aluksi hyvin kireä, ja eloklaanilaiset hakeutuivat istumaan mahdollisimman etäälle kuolonklaanilaisista. Se oli ollut odotettavissa, mutta toivoin ilmapiirin muuttuvan kokoontumisen alun myötä. Oli ymmärrettävää, että juuri sodassa toisiaan vastaan olleet kissat eivät voisi heti luottaa toisiinsa. Kävelin Henkäystähden luokse ja tervehdin tätä hännän heilautuksella. Kuolonklaanin päällikkö nyökkäsi. Hänen vierellään seisoi mustaturkkinen naaras, jonka tunnistin Pimentovarjoksi, Kuolonklaanin varapäälliköksi.
Korppisiipi kulki minun perässäni, sillä tavallisesti päälliköt ja varapäälliköt keskustelivat kokoontumisen aikana keskenään.
"Miten te voitte?" kysyin rauhallisella äänellä, haluten vilpittömästi tietää vastauksen kysymykseeni. Henkäystähti päästi ilmoille tuhahduksen.
"Ei sillä ole mitään merkitystä. Me emme ole ystäviä, emmekä tule olemaankaan", raidallinen päällikkö naukui ja kohdisti kylmän katseensa minuun. Hänen terävä ja hitusen töykeä ulosantinsa ei säikyttänyt minua.
"Eikä meidän pidäkään olla. Voin siitä huolimatta olla kiinnostunut teidän voinnistanne", vastasin rauhallisella äänellä, "mutta kenties voimme vaihtaa klaanimme kuulumisia paremmin sitten, kun kokoontuminen alkaa virallisesti."

Tassutin muun klaanin mukana kohti kokoontumispaikkaa. Oli kulunut jo jokunen auringonnousu siitä, kun olin viettänyt aikaa Varputassun ja Lehtomyrskyn kanssa. Nyt minut oli otettu mukaan kokoontumiseen. En oikein tiennyt mitä ajatella. Olin innoissani, mutta samalla toisen klaanin kissojen tapaaminen rauhanomaisesti ei kuulostanut aivan minun tavoitteeltani.
Ajatukseni leijailivat aivan jossain muualla, kunnes veljeni vierelläni kysyi minulta jotain. Katsoin häneen hölmistyneenä, koska en ollut kuullut mitä hän oli sanonut minulle.
“Ai mitä?” kysyin.
“Kysyin, että oletko sinä innoissasi”, Varputassu vastasi hiljaa. Heluttelin häntääni hellästi.
“Kai minä olen. Haluan toki tavata toisen klaanin kissoja, mutta samaan aikaan ei kyllä huvittaisi. Ehkä sinä voisit tulla mukanani? Se tekisi siitä hauskempaa”, nau'uin ja katsoin veljeäni toiveikkaasti. Hän kuitenkin näytti hieman vaivaantuneelta. Ei hän tietenkään tulisi. Sellainen Varputassu nyt vain oli. Halusin, että hänkin kokisi hieman hauskuutta kokoontumisessa, eikä vain jättäytyisi jonnekin reunalle yksin istumaan.
“Ole kiltti! Lähde mukaani! En halua mennä yksin ja sinun kanssasi olisi niin paljon hauskempaa! Ei sinun tarvitse puhua, kunhan vain kuljet mukana”, pyysin.

//Varpu?

“Pääset juttelemaan mahdollisesti toisen klaanin oppilaille, eikö se ole sinusta mukavaa? Pääset kertomaan, kuinka hyvin olet oppinut ja kuinka taitavaksi olet jo tullut. Minä todella olen ylpeä sinusta, Sädetassu”, Käärmekulta naukui. “Ylpeä”? Niinkö hän oikeasti ajatteli. Käärmekulta oli minusta ylpeä. Jokin maailman paras tunne ravisteli minua.
“Kiitos!” nau’uin ja melkein hyppäsin nahoistani, kun Käärmekulta hymyili.
“Sinusta tulee hieno soturi”, naaras naukui. Yhtäkkiä tajusin, että kun minusta tulisi soturi Käärmekulta ei olisi enää jumissa minun kanssani. Silloin meidän yhdessäolomme oli vapaaehtoista. Mestarini tai no siinä tapauksessa jo entinen mestarini ei varmasti haluaisi olla minun kanssani vapaaehtoisesti! Katsahdin naarasta, joka kulki nyt jo kuono kokoontumispaikaa kohden suunnattuna. Kylmät väreet kulkivat turkillani. Jos naaras todella oli minun kanssani vain koulutuksen takia, miksi tämä sitten vaivautui kehumaan minua noin. Mitä, jos kehut eivät olleetkaan aitoja? Epäilys valtasi minut mutta koitin ravistaa sen irti ravistelemalla turkkiani.
“Käärmekulta?” kysyin mestarini nimeä saadakseni tämän huomion.
“Niin?” Käärmekulta vastasi.
“Kai sinä haluat olla minun kanssani koulutukseni jälkeenkin? Tarkoitan, kun olen jo soturi”, kysyin hieman epätoivoisena. En halunnut soturiksi, jos siitä pitäisi maksaa.
//Käärme? :(

Tassutin parantajan sairasaukiolle häntä iloisesti pystyyn kohoten nähdessäni Varjoliekin.
"Hei, isä", kehräsin ja puskin varovasti hänen otsaansa, laskien sitten tuomani oravan hänen eteensä. "Toin sinulle vähän tuoresaalista. Syö kun jaksat."
"Kiitos, Kastetassu." Hymyilin isälleni lämpimästi. Olin iloinen, että hän oli kunnossa, vaikkakin yhä muistin sen kauhean tunteen sinä päivänä, kun hän ja Mesitähti olivat kamppailleet kettua vastaan ja heidät oli sitten jokin Eloklaanin partio löytänyt ja tuonut leiriin. Olimme emon ja Ropinapennun kanssa olleet huolissamme. Ennen oppilaaksi nimitystämme olin jopa välttämättä halunnut jäädä torkkumaan isän viereen samalla kun hän oli unessa unikonsiementen ansiosta. Olin halunnut ajatella, että tärkeän kissan läsnäolo pitäisi isäni täällä meidän kanssamme. Ettei hän lipuisi pois, vaikkapa.... Tähtiklaaniin. Emo oli joskus kertonut minulle siitä; tähtikissat katselivat meitä taivaan tähtiriveistä pimeänä aikana ja muutenkin, pitivät huolta meistä - mutta myös ottivat vastaan ne, joiden oli aika liittyä heidän joukkoonsa. Onneksemme se aika ei ollut vielä Varjoliekillä.
"Kuinka sinä voit tänään?" kysyin ja kurotin hiukan nuuhkimaan isän kehoa.
Hänen jalkansa oli kuulemma murtunut. Kermanvärinen kolli kertoi Vienotassun sanoneen, ettei sitä parantaisi muu kuin aika, ja kipuun auttaisi unikonsiemenet.
"Uskallakkin sitten liikkua tuolla jalalla." Loin potilaaseen tuiman katseen, joka kuitenkin pehmeni hetkessä. "Minä pidän huolen, että lepäät kunnolla", jatkoin kehräten. "Sitten pääsemme yhdessä Ropinatassun ja emon kanssa vaikka metsästämään, eikö?"
"Aivan niin", Varjoliekki kehräsi.
Kierähdin hänen vierelleen selkänsä taakse ja painoin leukani kollin kyljen päälle sulkien silmäni. Oppilaan askareeni oli tältä päivältä hoidettu, joten saatoin ihan hyvin viettää hetken täällä parantajan aukiolla. Tähän asti olin nauttinut oppilaana olosta, olimme mestarini kanssa kiertäneet reviirimme rajat ja hän oli kertonut kaikkea jännää ja mielenkiintoista. Eilen olimme kokeilleet hiukan metsästystä, mutta en vielä ollut saanut saalista. Mutta mitenkähän Ropinatassulla oli sujunut? Täytyisi kysyä häneltä vielä tänään.
Yritin lakata ajattelemasta asioita niin paljon ja keskittyä voimien keräämiseen huomista varten. Välillä minusta kuitenkin tuntui, ettei päässäni ollut koskaan hiljaista. Ikään kuin olisin aistinut kaiken ympärilläni; kissojen ärsytyksen tunteet turkissani pistellen tai emon pakahduttavan rakkauden pentujaan kohtaan, toisten soturioppilaiden innon uudesta asemastaan klaanissa. Mutta jos jotain, niin ainakin osasin paremmin tulkita, millä tuulella kissat olivat.
Vihdoin onnistuin pyyhkäisemään ajatukset syrjään ja keskityin Varjoliekin hiljaa kohoilevaan kylkeen. Toivoin läsnäoloni parantavan hänet mahdollisimman nopeasti. Sitten tuhahdin mielessäni; ikään kuin olisin sielustani asti muka säteillyt jotakin tähtikissojen kaltaista valoa, joka valaisi voimia häneen. Tai kuin turkkini lämpö olisi kietoutunut hänen ympärilleen ja tehnyt haavoista ja murtumista vähemmän kivuliaita. En minä niin voimallinen kuitenkaan ollut. Vaikka kuinka halusinkin ottaa kivun pois isäni kehosta, en pystynyt siihen.

"Ylös nyt, Ropinatassu!" mau'uin ja tökin naarasta rajummin käpälälläni. Hän nukkui yhä, mumisi vain jotakin vastalauseeksi. "Meidät käskettiin aamupartioon, ala tulla senkin laiskimus."
Olin tänäänkin täynnä virtaa ja intoa. Ja tänäänkin olin aikeissa mennä isän luokse myöhemmin, kunhan askareiltani ehtisin. Mutta vielä en ainakaan näyttänyt ehtivän, kun Ropinatassu parhaansa mukaan hidasteli ja osoitti mieltään, aivan kuin hän olisi mielummin jäänyt pentutarhaan loppuiäkseen. Minä kuitenkin halusin näyttää emolle ja isälle, mihin kaikkeen minusta oli. Halusin olla yhtä hyvä soturi ja klaanin jäsen kuin mitä he olivat. Yhtä tulinen kuin isä sitä kettua vastaan ja yhtä lempeä kuin emo. Kaikessa kun piti olla tasapaino.
"Tulehan nyt, siskokulta." Pukkasin hänet pehmeästi mutta päättäväisesti jaloilleen välittämättä kitinästä. "On aika mennä vartioimaan reviirimme rajoja toisten kanssa."

//Ropina?

Oli kulunut nelisen auringonnousua saalistusretkestämme. Tänään oli kokoontumisyön aika. Kävelin Korpitassun vierellä. Tämä kaikki oli minulle hyvin uutta. En ollut ollut ikinä kokoontumisessa eikä muuten ollut Korpitassukaan.
“Muistakaa sitten, että kokoontumisyönä vallitsee rauha joten ette saa taistella kenenkään kanssa”, Aurinkoroihu, joka kulki minun ja Korpitassun takana naukui. Samalla hän puhui pojalleen, joka käveli hänen vieressään Käärmekulta melkein turkissaan kiinni. Sädetassu näytti jännittyneeltä, kun nyökkäsi isänsä sanoille. Aurinkoroihu kuitenkin jättäytyi heidän luotaan ja pyyhälsi kumppaninsa luo, joka linkutti muista jäljessä. Sypressikuiske ei näyttänyt iloiselta kävelemisestä ja sävähteli välillä kivusta. Hänen rampa jalkansa mahtoi vaivata häntä taas.
“Ettekä saa jakaa klaanistamme tai taistelutekniikoistamme liikaa. Muuten he voivat käyttää sitä tietoa meitä vastaan”, Pohjaharha, minun mestarini, lisäsi edestämme.
“Kyllä, Pohjaharha”, sanoin kunnioittavasti. Tottelisin tietysti näitä sääntöjä. Korpitassusta en tiennyt. Hän tuntui välillä elävän täysin omilla säännöillään. Katselin emoa, joka kulki vierelläni toisella puolella kuin Korpitassu. Olikohan hän ylpeä siitä, että kuuntelin kuuliaisesti vanhempien kissojen ohjeita ja käyttäydyin niiden mukaan. Katsoin nyt siskoani.
“Oletko innoissasi?” kysyin häneltä. Odotin tietysti pitkää vastausta ja en halunnutkaan muuta, sillä en halunnut puhua enempää.
//Korpi?

Tassutin oppilaani Sädetassun kanssa vieri vieressä kohti kokoontumista. Tassujani kutkutti päästä näkemään molemmat klaanit yhdessä samassa paikassa - tai eihän siinä lähellekään koko klaanit olleet. Intoni tuntui pursuavan minusta ulos väkisinkin ja käänsin katseeni Sädetassuun.
“Oletko innoissasi? Minä ainakin olen! En malta odottaa, että pääsemme perille! Siitä tulee niin hienoa. Viimein molemmat klaanit ovat samassa paikassa sopuisasti keskustelemassa. Se on minulle jotenkin ylitsepääsemätön ajatus, enkä oikein ymmärrä miksi”, nau’uin innoissani. Sädetassu katsoi minuun ja huomasin pienen hymyn hänen suullaan, kun hän kuunteli höpötystäni.
“Onhan se jännittävää, en vain ole aivan yhtä innoissani kuin sinä”, oppilas naukui ja katsoi minua. Katsoin takaisin ja olin hetken ajan eksyksissä hänen silmissään. Tuijotus tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes onnistuin vetämään katseeni pois oppilaani katseesta.
*Ja mitä tuokin nyt oli? Ryhdistäydy, sinulla ei ole aikaa tuollaiseen pelleilyyn!* ajattelin pudistellen hieman päätäni. En todella ymmärtänyt, mikä minua vaivasi. Miksi käyttäydyin välillä sillä tavalla?
“Pääset juttelemaan mahdollisesti toisen klaanin oppilaille, eikö se ole sinusta mukavaa? Pääset kertomaan, kuinka hyvin olet oppinut ja kuinka taitavaksi olet jo tullut. Minä todella olen ylpeä sinusta, Sädetassu”, nau’uin vilkaisten oppilaaseeni ja sitten pitäen katseeni edessäpäin. Olin aidosti ylpeä hänestä. Kollista tulisi pian jo soturi, mutta en vain silloin luultavasti olisi hänen kanssaan yhtä paljoa. Minun ei tarvitsisi kouluttaa häntä, joten hän voisi ihan hyvin olla muidenkin kanssa, eikä vain juuttua minun luokseni.

//Säde?

Kettutaistelusta tuntui olevan jo pitkä aika, mikä tosin saattoi johtua siitä, että Varjoliekki oli mädäntynyt sairasvuoteella lukuisia päiviä ylös nousematta. Veren sävytteiset tapahtumat alkoivat jälleen pyöriä Varjoliekin päässä uudelleen. Sinä päivänä Mesitähti oli menettänyt hengen, mikä soturin suureksi helpotukseksi ei ollut kuitenkaan ollut päällikön viimeinen. Varjoliekki ei edelleenkään käsittänyt, miten oli mahdollista, että Mesitähti oli herännyt henkiin uudelleen. Hän oli satavarma, että oli todistanut päällikön elottoman, pulssittoman kylmän ruumiin maassa sinä päivänä. Sitten, kuin kaikkia luonnonlakeja vastustaen, Mesitähti oli räväyttänyt silmänsä auki ja alkanut haukkomaan happea. Soturi ei kyennyt selittämään sitä mitenkään. Ei mitenkään muuten, kuin että ehkä maailmassa oli tosiaankin pakko olla olemassa jotain muutakin, kuin pelkkiä maallisia voimia. Ja Mesitähti oli Varjoliekin mielestä juuri oikea kissa kantamaan sellaisia. Usean elämän omaaminen oli käsittämättömän suuri vastuu yhden kissan harteilla.
Kipu oli pyyhkinyt kokonaan soturin muistikuvat matkasta leiriin. Varjoliekki muisti Mesitähden heräämisen jälkeen vain pentujensa ja Sadeturkin huolestuneet korkeat äänet, ja sitten sen, miten hän oli herännyt parantajan pesällä pöllämystyneenä ja ilman kipuja. Unikonsiemenet olivat kuulemma saaneet hänet simahtamaan ja nukkumaan läpi auringonlaskun ajan ja yön kuin tukki. Hän oli kuullut jälkeenpäin, että Kastepentu oli jopa auttanut parantajia yrttien kanssa. Sadeturkki oli kertonut, että kilpikonnalaikkuinen tytär oli halunnut jäädä torkkumaan Varjoliekin viereen, mitä kolli piti suloisena eleenä. Hänen tyttärellään oli suuri sydän. Välillä soturi pelkäsi, että se asettaisi tyttären paljon haavoittuvaisempaan asemaan. Mutta jonain päivänä tämäkin kyllä oppisi, että maailmassa oli paljon, hyvin paljon pahaa ja sellaisia kissoja, jotka eivät välittäneet tippaakaan ja joista ei tulisi välittää. Ainakin kolli vakuutti itselleen, että tytär osaisi hyväksyä sen tiedon.
Leimusilmän arvion mukaan Varjoliekin takajalassa oli pieni murtuma. Kipu oli niin suurta, että kolli joutui ottamaan isoimman mahdollisen annoksen unikonsiemeniä ja jotain toista yrttiä. Jalkaa ei kuitenkaan parantaisi muu kuin aika. Se harmitti soturia. Hän tulisi viettämään sairasaukiolla vielä useamman neljäsosakuun. Siinä ajassa ehtisi masentua oikein kunnolla ja menettää myös fyysisen kuntonsa, Varjoliekki ajatteli. Vielä enemmän harmitusta lisäsi se, että Kastepennusta ja Ropinapennusta oli tullut oppilaita pari päivää sitten — he olisivat nyt Kastetassu ja Ropinatassu siihen päivään asti, kunnes ansaitsisivat soturinimensä. Kermanvärinen soturi olisi halunnut kovasti päästä metsälle tyttäriensä kanssa. Hän oli haaveillut mielessään jo kuita siitä, miten he lähtisivät koko perheen kesken metsään rauhalliselle kävelylle. Varjoliekkiä hymyilytti mielikuva siitä, miten hän kertoisi Kastetassulle omista oppilasajoistaan samalla, kun Sadeturkki yrittäisi saada rauhattoman Ropinatassun pysymään heidän tahdissaan.
Varjoliekillä oli taipumusta nähdä kaikessa ensimmäisenä aina negatiiviset puolet. Kolli yritti kuitenkin muistuttaa itseään, miten onnellinen oli siitä, että tyttäret olivat aloittaneet soturikoulutuksen ja saaneet oikein mainiot mestaritkin. Ja siitä, miten Sadeturkin ja hänen taakkansa kevenisi nyt hiukan. Etenkin Ropinatassu oli ollut pentuna vaikea kasvatettava. Mutta nyt tyttäristä alkaisi kasvaa päivä päivältä fiksumpia, taidokkaita ja vastuullisia kissoja. Muutaman kuun päästä he osaisivat jo huolehtia itsestään. Se ei tietenkään tarkoittanut, etteikö Varjoliekki tahtonut olla mukana näiden matkassa kypsiksi sotureiksi. Isänä hän halusi nähdä tyttäriensä joka askelen. Ja hän ja Sadeturkki olisivat aina Kastetassun ja Ropinatassun tukena.

Kun Varjoliekki havahtui ajatuksistaan, hän huomasi katselevansa Vienotassua, joka puuhaili yrttien kanssa kahden kiven välissä. Leimusilmä oli kenties keräämässä yrttejä tai ulkona aterioimassa, sillä parantajaa ei näkynyt.
”Ai, sinä heräsitkin jo”, Vienotassu oli vilkaissut taakseen sairasaukiolle.
Ruskeakilpikonnavärisen ja valkoisen kirjava naaras pysähtyi Varjoliekin viereen nostetun etutassun polkuantura ylhäällä. Parantajaoppilas laski unikonsiemenet maahan polkuanturansa päältä.
”Kas tässä, ole hyvä”, Vienotassu maukui rauhallisen ystävällisesti.
”Kiitos.”
Varjoliekki lipaisi kaikki kerralla suuhunsa ja nielaisi. Samassa pesän suuaukolta kuului lähestyvää tassujen tepsutusta. Askelten rytmi oli tuttu: hänen tyttärensä. Kolli höristi korviaan valppaana. Oliko se Kastetassu? Tai Ropinatassu?

Vienotassu oli hoitanut hommansa esimerkillisesti, mistä Leimusilmä ei voinut olla kuin ylpeä. Klaaninvanhimpien pesän lisäksi he tekivät vielä nopean mutkan pentutarhalla ja tarkastivat Sadeturkin sekä kuningattaren pennut. Kaikki oli ollut hyvin, joten he olivat voineet palata pian takaisin parantajan pesälle ja aloittaa päivän varsinaisen oppitunnin.
Leimusilmä oli opettanut Vienotassulle joitakin uusia yrttejä ja kertonut, miten niitä käytettiin. Sen jälkeen he olivat käyneet hakemassa syömistä tuoresaaliskasasta metsästyspartion palattua ulkoa ja syöneet vihdoin aamiaista.
He jatkoivat yrttien opiskelulla iltapäivään asti, jonka jälkeen Leimusilmä oli antanut oppilaalleen vapaata ja lähtenyt itse ulos haukkaamaan happea.

Päivien kuluessa Leimusilmä oli onnistunut kehittämään itselleen ja oppilaalleen sopivan päivärytmin, johon sisältyi tarpeeksi varsinaista opiskelua kuin myös työntekoakin. Hän huomasi tottuneensa melko hyvin uuteen asemaansa mestarina, eikä vieroksunut juuri enää opettajana toimimista.
Tänään heidän ohjelmansa oli hieman tavallisesta poikkeava, sillä aamulla Mesitähti oli ilmoittanut heidän lähtevän Kivikukkulalle täydenkuun kokoontumiseen. Leimusilmää ajatus hieman kauhistutti, mutta hän piilotti sen hymynsä taa. Hän ei tahtonut tartuttaa pelkoaan Vienotassuun, jolle kokoontuminen oli ensimmäinen, aivan kuten monelle muullekin nuorelle kissalle.
Aamupäivän Leimusilmä oli pyhittänyt jälleen yrttien ja käytännön taitojen opiskelulle, mutta loppupäivän hän oli kehottanut oppilastaan lepäämään, jotta tämä jaksaisi matkata Kivikukkulalle myöhään illasta. He olisivat kotona luultavasti vasta aamunvaljetessa.

Kylmä tuuli pörrötti mustavalkoisen parantajan lyhyttä turkkia hänen loikkiessaan muiden perässä Kivikukkulaa ylöspäin. Vienotassu tuli aivan hänen kintereillään.
Kovin moni ei uskaltanut irtaantua oman klaaninsa joukosta heti. Jännite vihollisklaanien välillä oli käpälinkosketeltavaa. Leimusilmäkään ei voinut estää omia karvojaan aaltoilemasta levottomasti.
Vähän kauempana kivillä istuskeli Kuolonklaanin parantaja Hehkuaskel nuoremman kissan kanssa, jota Leimusilmä ei muistanut nähneensä aiemmin. Hän päätteli tämän olevan naaraan uusi oppilas.
“Käydään tervehtimässä Kuolonklaanin parantajia”, hän sanoi Vienotassulle ja viittoi tämän peräänsä.
Hehkuaskeleen kuono käännähti heitä kohti tämän huomatessa heidän lähestyvän. Leimusilmä nyökäytti kohteliaasti päätään kaksikolle ja naukui tervehdyksensä. Kuolonklaanilaiset tekivät samoin.
“Sinulla on uusi oppilas”, Leimusilmä maukui hymyillen Hehkuaskeleelle ja vilkaisi tämän vieressä istuvaa savunharmaata naarasta. Vaikka viime kuiden tapahtumat olivat saaneet hänet suhtautumaan kuolonklaanilaisiin suurella varauksella, hän ei ollut koskaan nähnyt toisia parantajia uhkana itselleen.
Hehkuaskel nyökkäsi. “Sumutuuli sai parantajanimensä vähän aikaa sitten”, naaras kertoi selvästi ylpeän oloisena.
“Onnitteluni”, Leimusilmä nyökkäsi tuoreelle parantajalle kohteliaasti, ja Sumutuuli naukui pikaiset kiitokset. Vienotassu oli seisonut tähän asti hiljaa mestarinsa vierellä, kunnes Leimusilmä esitteli tämän: “Vienotassu on ollut oppilaanani vasta vähän aikaa, mutta hän on jo varsin pätevä.”
“Toivotan onnea opintoihisi”, Hehkuaskel sanoi ystävällisesti kilpikonnakuvioiselle naaraalle, joka siirteli painoa tassulta toiselle hiukan hermostuneen oloisena.

//Vieno?

AMPIAINEN
Lehtomyrsky: 10kp -
Vienotassu: 8kp -
Syreenisumu: 12kp -
= 30kp

ELANDRA
Pohjaharha: 11kp -

EMPPUOMPPU
Hiilihammas: 19kp -
Kortetuike: 19kp -
Leimusilmä: 12kp -
Kuutamolaine: 5kp -
= 55kp

KOIVU
Varjoliekki: 10kp -
Hilehuurre:10kp -
= 20kp

KÄÄRMIS
Korpitassu: 8kp -
Käärmekulta: 5kp -
= 13kp

PYRY
Kastepentu: 7kp -

SAAGA
Sädetassu: 6kp - Soturin pisteet kasassa! Voit nyt halutessasi nimittää Sädetassun soturiksi.
Nopsaliekki: 5kp -
Perhotassu: 15kp -
Varputassu: 5kp -
Sypressikuiske: 8kp -
= 39kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 6kp -

Sävähdin, kun pentuni koski minun kuonoani. Kipu säteili kaikkialla kehossani. Oikeasti, aivan oikeasti, minuun sattui niin, että luulin kuolevani. Liike, jonka olin tehnyt ylettääkseni ylipäätään koskettamaan tyttäreni kuonoa oli niin kivulias, että jouduin palautumaan takaisin istumaan niin hitaasti kuin vain mahdollista.
“Anteeksi. Jalkaani kolottaa hiukan”, nau’uin paksulla äänellä. Minua oksetti. En ymmärtänyt miksi jalkani oli yhtäkkiä näin kipeä. Se oli ollut kipeä jo useamman kuun muttei näin pahasti, Tähtiklaanin tähden.
“Pitäisikö sinun käydä parantajalla. Näytät siltä, että kipu on vähän isompi kuin vain kolotus”, Syreenisumu sanoi luimistellen korviaan.
“Ei siihen ole tarvetta”, sanoin ja korjasin asentoani. Päädyin kuitenkin ähkäisemään kivuliaan liikkeen johdosta.
“Kyllä siihen taitaa olla, tule”, soturi naukui ja viittasi hännällään parantajan pesän suuntaan. Nousin hitaasti irvistäen. Syreenisumu talutti minut sisään pesään, jossa haisi vahvasti yrteille. Rojahdin kyljelleni maahan, kun tyttäreni haki Leimusilmän.
“Sypressikuiske, miten voin auttaa”, laikukas parantaja kolli naukui. Hänen ilmeensä oli ehkä hiukkasen huolestunut.
“Jalkaani särkee”, sanoin lyhyesti.
“Voin tutkia sen heti”, Leimusilmä vastasi. Nyökkäsin ja annoin kollin katsoa jalkaani, jonka olin peittänyt hännälläni suojelakseni sitä. Siirsin häntäni pois. Leimusilmä tarkkaili jalkaa, joka oli surkastunut käytön puutteesta ja hieman vääntynyt.

Tutkimusten ja kaiken muun olennaisen jälkeen Leimusilmä totesi, että jalassani oli tulehdus. Se oli kuulemma vielä hyvin parannettavissa. Syreenisumu istui pesän reunalla tarkkaillen, kun Leimusilmä lopetteli töitään jalkani parissa.
“Minulla olisi vielä yksi juttu”, naukaisin ääni väristen. Aihe oli herkkä. Luulin nimittäin odottavani pentuja.
“Niin”, Leimusilmä kysyi ja katsoi minuun.
“Haluan, että tarkistat odotanko pentuja”, naukaisin. Kuulin Syreenisumun henkäisevän. Sydämeni takoi rinnassani. Tuntui, että halkeaisin odottaessani.
“Tottakai”, parantaja kolli naukui hymyillen hiukan. Hän kokeili vatsaani maatessani maassa. Tunsin sykkeeni vain nousevan, kun Leimusilmä lopetti ja katsoi minuun.
“Onnitteluni. Todella odotat pentuja ja tilanne vaikuttaisi hyvältä”, musta kissa onnitteli. Sydämeni oli räjähtää. Syreenisumu ryntäsi luokseni ja kosketti korvaani nenällään muttei sanonut mitään.
“Tule pian uudestaan tänne niin seuraillaan tilannetta tulehduksen ja pentujen kannalta”, Leimusilmä naukui.
“Kyllä. Kiitoksia”, sanoin itse häkeltyneenä. Nousin hitaasti ja varovasti pystyyn ja poistuimme Syreenisumun kanssa pesästä. Katsoin tytärtäni seistessämme klaanin aukiolla. Olin niin ylpeä hänestä ja olin iloinen, että hän saisi lisää pikkusisaruksia. Toivoin myös, että hänkin saisi joskus pentuja, jotta saisin olla niille paras isoemo ja leikittää niitä päivät pitkät.
“No? Etkö edes onnittele?” leikittelin naaraan kustannuksella, kun tämän pää raksutti niin kovaa että melkein kuulin sen työskentelyn äänen.
“Sinusta tulee taas isosisko.”
//Syre?

Hilehuurteen kysymys omasta henkilökohtaisesta elämästäni sai lihakseni jännittymään. Oli vaivalloista pitää katse yhtä välinpitämättömänä kuin aiemmin. Mieleni alkoi välittömästi työstämään vastausta kollisoturin kysymykseen. Kuka oli minun emoni. Minä tiesin vastauksen, olin saanut tietää sen monia kuita sitten. Mutta kuolonklaanilaiset olivat vaatineet, että asia pysyisi omanani. Kukaan ei saisi tietää totuutta Tuhkajuovasta ja hänen harhahypystään. Oli edelleen vaikeaa uskoa, että Kuolonklaanin päällikön kumppani oli minun emoni. Mutta se oli vain veriside, minä en tuntenut mitään tätä Tuhkajuovaa kohtaan. Tai no, ei sitä voinut kieltää, joinain hetkinä olin kiinnostunut siitä, millainen elämä vieraassa klaanissa elävillä sukulaisillani oli. Mutta se siitä. Minä olin eloklaanilainen ja uskollinen vain Eloklaanille.
"Pohjaharha?" Hilehuurre katkaisi ajatukseni. Aivan, kolli odotti edelleen vastaustani. Siristin aavistuksen verran silmiäni, kuin arvioiden tabbykuvioisen soturin luotettavuutta.
"Minun emoni on kuolonklaanilainen", päädyin vastaukseen, jonka olin koko ikäni kertonut muille. Se oli totuus, sillä emoni tosiaan oli kuolonklaanilainen. Hilehuurteen korvat värähtivät hänen kuullessaan vastaukseni. En pitänyt siitä tavasta, jolla hän katsoi minua. Soturi oli liian kiinnostunut.
"Etkö siis ole koskaan tavannut häntä?" kolli kysyi päätään kallistaen.
"Uskon, että olen", vastasin kylmän rauhallisesti, "olen tavannut monia kuolonklaanilaisia." Hilehuurre näytti mietteliäältä. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun Hilehuurre näytti aivan tosissaan miettivän jotain. Hän oli siirtänyt jopa katseensa pois minusta. Hiljaisuus lopulta rikkoutui, kun Hilehuurre käänsi taas katseensa minuun ja avasi suunsa.
"Ehkä me voisimme selvittää kuka sinun emosi on", kolli ehdotti kirkkaalla äänellä, mutta näytti jokseenkin varautuneelta.
"Ei", sitä vastausta minun ei ollut tarpeen miettiä pidempään. Hilehuurre kurtisti kulmiaan.
"Miksi ei? Etkö sinä tahtoisi tietää, mistä sinä tulet?" tabbykuvioinen kolli uteli. Vilkuilin hieman hermostuneena ympärilleni. Keskustelu alkoi mennä pahasti pieleen, aivan väärään suuntaan.
"En tahdo puhua siitä täällä. Tule", nau'uin terävällä äänellä ja viitoin Hilehuurteen perässäni kohti leirin uloskäyntiä. En tiedä, olinko tekemässä elämäni virheen, mutta minun oli saatava Hilehuurre luopumaan ajatuksesta, että hän voisi löytää minun emoni. Kolli oli niin arvaamaton, että hän olisi saattanut aivan hyvin lähteä selvittämään moista asiaa omin päin kielloistani huolimatta, joka ajaisi hänet itsensä ja Eloklaanin hyvin pahoihin ongelmiin.
"Ai, no hyvä on", Hilehuurre naukaisi hämillään ja lähti ripein askelin perääni.

Vein klaanitoverini vähän matkan päähän leirin sisäänkäynnistä. Tarkastin ympäristön varmistaen, ettei paikalla ollut ylimääräisiä korvapareja. Tästä ei tarvitsisi kenenkään muun kuulla.
"Osaatko sinä pitää salaisuuden?" kysyin ja kohdistin meripihkaisen katseeni Hilehuurteen silmiin. Hän näytti yllättyneeltä ja empivältä. Se oli huono merkki.
"No tuota, osaan minä", kolli vastasi, muttei se vakuuttanut minua. Otin askelen lähemmäs Hilehuurretta.
"Se ei riitä. Nyt sinun on aivan tosissasi luvattava, ettet ikinä koskaan, et milloinkaan kerro tätä kenellekään. Tämä on salaisuus, joka jää vain minun ja sinun välille", nau'uin äänellä, jonka saattoi tulkita myös hieman uhkaavana. Mutta minun oli näytettävä, että olin tosissani. Hilehuurteen oli pidettävä suunsa kiinni, jos hän tahtoi tietää emostani.
"Okei, minä lupaan", Hilehuurre naukui, nyt huomattavasti vakuuttavammin. Toivoin, että hän ymmärsi kuinka tosissani olin.
"Minä tiedän, kuka minun emoni on", kerroin salaisuuden rauhallisella äänellä, katsoen Hilehuurretta suoraan silmiin, jotta voisin huomioida jokaisen pienenkin reaktion, mitä kollista saisi irti.

//Hile?

Nyökyttelin mestarini ohjeille innoissani. Piiloutumisharjoitukset kuulostivat mahtavalle. Odotin miten aloittaisimme, koska en ollut varma mitä tehdä.
“Ajattele tätä kuin piilosleikkinä”, Hiilihammas sanoi, kun näki epävarman ilmeeni. Nyökkäsin silmät kirkastuen, kun vihdoin tajusin mitä hän tarkoitti. Soturi nyökkäsi ja avasi taas suunsa.
“Minä menen tuohon ihan lähelle niin etten kuintekaan nää mihin suuntaan sinä lähdet”, hän sanoi ja tassutti pois. Sydämeni hakkasi vauhdikkaasti ja tunsin kuinka innostus virtasi kehossani. Se herätti jokaisen aistini ja valmisti minut käyttämään päätäni. Lähdin tassuttamaan suoraan pois päin Hiilihampaasta. Hiivin hiljaa mutta nopeasti koittaen olla pitämättä pienintäkään ääntä. Onneksi lunta leijaili taivaalta hiljalleen ja se peitti askelteni jäljet aika nopeasti. Hetken kävelyn ja mietiskelyn jälkeen löysin pensaan alta kohdan, johon lumi ei ollut yltänyt. Siinä kasvoi kasa jotain voimakkaan tuoksuista yrttiä. En ollut haistanut sitä koskaan leirissä joten uskalsin kajota siihen ja kieriskellä siinä peittäen turkkini tyystin sen hajuun. Arvelin, että olin kieriskellyt nyt tarpeeksi yrtissä ja saanut sen hajua itseeni ja lähdin siis piilopaikan hakuun. Siihen ei mennyt niin kauaa kuin hajun piilottamiseen. Piilouduin yhden pensaan alle pieneen koloon. Pensas oli hyvin tiheä, joten se teki näkemisestäni vaikeampaa. Koitin myös kaivautua hieman lehtiin sulautuakseni pensaaseen ja sen alla olevaan maahan. Kyyhötin sitten siinä odottamassa josko Hiilihammas löytäisi minut.
//Hiili?

Viimeksi olin ollut näin hermostunut, kun olin hiippaillut yhdessä muiden Tähtiklaanin valitsemien kissojen kanssa luvatta Kuolonklaanin mailla. Tämä tilanne muistutti minua siitä tilanteesta hyvin paljon: oli yö, kissajoukko liikkui eteenpäin jännitys turkissa kihelmöiden, ilmassa leijaili Kuolonklaanin haju. Tällä kertaa erona tosin oli se, että kissoja oli enemmän ja meillä oli lupa astua naapurin rajan yli.
Hengitykseni muuttui ulos tullessaan huuruksi, joka kohosi korkealle ilmaan ja katosi. Isäni takaa näin vilauksen suuresta, tummasta hahmosta piirtymässä tähtitaivasta vasten - Kivikukkula. Paikka oli tullut minulle tutuksi partioiden aikana, vaikkakaan en ollut koskaan päässyt käymään katsomassa sitä rajamerkkejä lähempää.
“Saa nähdä, mitä tästä tulee”, kuulin Leimusilmän naurahtavan Korppisiivelle, enkä voinut olla panematta merkille parantajan värisevää ääntä ja pörhisteleviä karvoja. Vaikka se ei juuri näkynytkään kollin kasvoilta, arvelin kokoontumisen hermostuttavan häntä enemmän kuin hän olisi sallinut itsensä myöntävän muille.
“Hyvin se sujuu”, Korppisiipi sipaisi parantajan kylkeä rohkaisevasti hännällään, mutta aistin, että hänenkin sanojensa takana piili pieni epäilys.
Minä olin päättänyt suhtautua edessä olevaan kahden klaanin kohtaamiseen toiveikkaasti. Sen täytyi merkitä jo jotakin, kun Henkäystähti oli suostunut osallistumaan täydenkuun kokoontumiseen. Tämä oli ensimmäinen kokoontuminen minulle ja monelle muulle nuorelle kissalle, jotka olivat varttuneet Kuolonklaanin vallan alla, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Tiesin kuitenkin sen verran, että tavanomaisesti kokoontumisissa vaihdettiin kuulumisia toisen klaanin jäsenten kanssa. Niinpä minä toivoin kovasti näkeväni Lampiväreen siellä.

Eloklaanin saapuessa paikalle ilmapiiri oli niin kireä, että sitä olisi voinut melkein leikata kynsillä. Kuljin muiden mukana Kivikukkulan juurelle, josta osa kapusi ylemmäksi löytääkseen paremman paikan itselleen, kun taas osa jäi paikoilleen jännityksestä jäykkinä. Lähes kaikki pälyilivät epäluuloisina vähän kauempana istuvia kuolonklaanilaisia, joista monet pörhistelivät karvojaan vähintäänkin yhtä levottoman oloisina.
Yritin tähyillä kuolonklaanilaisia päin, mutta en erottanut Lampiväreen vaaleanharmaata turkkia heidän joukossaan. Ajattelin, että naaras saattoi olla jossain piilossa rotevien klaanitoveriensa takana ,ja päätin mennä lähemmäksi katsomaan.
Irtaannuin eloklaanilaisten muodostamasta ryppäästä ja astelin varovasti kivisellä kukkulalla kohti naapuriklaanin kissoja.

//Kuka vaan kokoontumisessa olijoista saa jatkaa! Korte juttelee mielellään kaikille :)

“Jaah”, murahdin vain happamasti, kun emo ei vaikuttanut osaavan kehua saalistani. Hän ei sitten ilmeisesti ollut erityisen vakuuttunut saaliistani, mutta kuitenki saattoi silti olla ylpeä ja iloinen veljeni nappaamasta myyrästä. Tuhahdin vain ja käänsin heille selkäni häntä pystyssä. Tiputin päästäisen maahan ja jätin sen siihen emoni hoidettavaksi.
“Lähden kauemmas etsimään jotain”, ilmoitin ja vastausta odottamatta lähdin loikkimaan poispäin veljestäni ja emostani. Viha kuohusi sisälläni. Pitikö emo Varputassusta enemmän? Eikö hän oikkeasti välittänyt minusta tai minun suorituksestani.
“Minä näytän heille! Minä olen klaanin paras metsästäjä ei Varputassu!” sihisin itsekseni ärtyneenä ja loikin eteenpäin haistellen ilmaa. Ärtymys tuntui kuitenkin kärventävän ilmaa ja estäen minua löytämästä mitään. En haistanut saaliin saalista, mutta se saattoi myös johtua siitä, että oli jo lehtikadon alku. Riistaa olisi paljon vähemmän kuin tavallisesti.
Pian kuitenkin linnun haju lehahti kitalaelleni. Painauduin heti maata vasten ja katselin ympärilleni löytääkseni linnun.
Huomasin linnun piakkoin puun juurella selkeäsi etsimässä jotain maahan tipahtaneita siemeniä. *Typerä lintu! Ei siemeniä enää lehtikadon aikaan löydy!* ajattelin ja hiippailin sitä kohti. Pienen lumikerroksen alla piilossa oli laho oksa, jota en tietenkään huomannut.
Oksa napsahti katki ja lintu käänsi heti pienten silmiensä katseen minuun. Loikkasin heti lintua kohti ja se pyrähti samalla lentoon. Kuitenkin sen ilmalento katkesi, kun onnistuin upottamaan kynteni juuri ja juuri sen siipiin ja vetämään sen maahan. Annoin sille nopeasti tappopuraisun ja nostin sen sitten suuhuni.
Ylpeänä suorituksestani lähdin tallustelemaan takaisin sinne, missä olin Varputassun ja Lehtomyrskyn viimeksi nähnyt.

//Varpu tai Lehto?

Katselin Varputassua rakastavasti ja istuuduin hetkeksi kiven päälle.
"Te voisittekin nyt esittelä vähän taitojane", kehräsin ylpeänä molemmista. Korpitassu nyökkäsi innokaasti ja asettui oitis vaanimisasentoon, Käänsin kuitenkin katseeni varputassuun joka nyökkäsi pienesti ja alkoi haistella ilmaa. Ja asetui lopulta vaanimisasentoon ja huomasin poikani vaaniman pienen pientä myyrä. Tarkailin poikani saalistustaitoja ylpeänä kunnes tämä hyppäsi pienen loikan ja nappasi myyrän, Kuulin yllätäen korpitassun innostuneen äänen.
"Emo! Lehtomyrsky! Näitkö kun napasin tämän päästäisen!" korpitassu hihkui innostuksisaan. Käänsin katseeni korpitassuun ja sirristelin silmiäni huomatessani tyttäreni suussa päästäisen.
"Anteeksi en nähnyt, katsoin kuinka varputassu saalisti tuon myyrän", selitin vaivantuneena sillä tiesin kuinka tärkeää minun huomioini korpitassulle oli. Korpitassun silmissä välähti pieni närkästyksen pilkahdus joka katosi miltei heti innostuksen alle.
"No joka tapauksessa eikö tämä päästäinen olekin hyvä saalis!" ruskea naaras hihkui. Tuijtoin hetkisen päästäistä en pitänyt saalista. En todellakaan.. En kuitenkaan voinut sanoa sitä korpitassulle. Siirtelin hetkisen ajatuksia mielessäni keksimättä mitä sanoisin olihan saaliseläin hyvä mutta minä en pitänyt siitä en sitten yhtään..
"Öö joo se on todella hyvä saalis", soperan. Korpitassu näytti siltä että olisin läimmäisyt tätä kynnet esillä.
"Ei.. En tarkoittanut että se on huono saalis!" lisään. "En vain pidä itse saalistaa.. Siis-", yritän selittää mutta ääneni katkesi en osannut selittää ongelmaa.. Vaikka ei sellaista oikeastaan edes ollut! Minä vain inhosin tuota saaliseläintä.. Mutta.. Mutta.. En halunnut korpitassun loukaantuvan..!
//Korpi? Varpukin ofc saa jatkaa :D

Poimin toisen yrttikasoista ja tassutin mestarini perässä klaaninvanhimpien pesään. Ja pudotin yrtit taas maahan ja katselin sypressikuisketta, viherkatsetta ja nokilintua. Leimusilmä nyökkäsi minulle merkiksi että saisin alkaa tutkia klaaninvanhimpia, kolli itsekin alkoi tutkiskella toista klaaninvanhita joka oli sypressikuiske; minä päädyin tutkimaan viherkatsetta. Kallistin päättäni. Ja ajattelin että kaikein parasta olisi vain kysyä oliko naaralla nivelsärkyä.
"Hei Öö viherkatse onko sinulla nivelsärkyä?" utelen ja vilkaisen nopeasti leimusilmää toiveikaan oloisena. Viherkatse sirristeli silmiään mutta lopulta naaras tuntui nyökkävään myöntymyksen merkiksi. Hain pari fenkolinvarta ja Valutin vähän fenkolin mehua lehdelle ja kehotin viherkatsetta juomaan sen. Viherlehti joi fenkolin mehun mukisematta joten siiryin nokilinnun vierelle.
"Tuota.. Ööö-" olin sanomassa.
"Kyllä niveliäni särkee vähän kuten usein minun ikäisilläni yleensä kylmällä säällä", nokilintu,maukui lempeästi ilmiselvästi tietäen mitä olin kysymäs. Nyökkäsin vienosti ja tein samoin kuin äskenkin eli valutin vähän fenkolin mehua lehdelle ja kehotin nokilintua juomaan sen. Nousin hitaasti seisomaan ja vilkaisin mestariani leimusilmää joka katseli minua hymyillen mutta silti pelkäsin että ilmeen alla saataisi olla pettymys tai jotain muuta ikäviä ajatuksia minua kohtaan.. Entä jos olin tehnyt jotain väärin? Siirsin kuitenkin huonot ajatukset sivuun kun leimusilmä siirtyi tutkimaan nokilinnun ja viherkatseen varmaan varmistakseen että olin toiminut oikein tai jotain.

//leimulainen :p

“Muista pestä se hyvin!” Leimusilmä huikkasi vielä Rastaskukan perään, joka heilautti parantajalle häntäänsä merkiksi kuulleensa. Sitten hän kääntyi Vienotassua kohti. Oppilaan silmät säkenöivät onnistumisenriemua, ja se tarttui myös Leimusilmään. “Se meni hyvin. Jos piikki olisi syvemmälle, kannattaisi yrittää nuolla sen ympäriltä ja painella anturaa samalla saadaksesi sen irti helpommin. Toisinaan se voi olla niin syvällä, että siihen ei auta kuin vain aika - lopulta se puskee itse itsensä ulos anturasta.”
Vienotassu nyökytteli ymmärtämisen merkiksi. “Selvä juttu.”
“Tuoresaaliskasa näyttää vielä aika pieneltä, joten syömme vähän myöhemmin. Voisimme kuitenkin aloittaa päivän tarkistuskierroksella klaaninvanhimpien luona”, Leimusilmä maukui tassutellessaan kohti kivenkoloa, jossa hänen pesänsä sekä yrttivarasto sijaitsivat. “Nyt kun ilmat kylmenevät, nivelsäryt yleistyivät erityisesti vanhemmilla kissoilla. Nivelsärkyihin käytetään fenkolia.” Hän kurkotteli tassullaan pari fenkolinvartta eteensä ja vilkaisi sitten lapansa yli Vienotassun suuntaan testatakseen tätä vähän: “Jos kyseessä on tulehdus, mitä yrttiä silloin käytetään?”
Vienotassun kulmat menivät kurttuun, kun tämä vaipui hetkeksi pohtimaan vastausta. Lopulta naaraan ilme kirkastui oivalluksesta. “Olisiko kehäkukkaa?” oppilas ehdotti varovasti.
Leimusilmä nyökytteli tyytyväisenä. “Oikein hyvä!” Vienotassun vastausta odotellessaan hän oli raapinut kasaan pienen yrttinipun, josta löytyi joitakin yrttejä yleisimpiin särkyihin, joita he saattaisivat joutua hoitamaan. Hän kuitenkin rukoili mielessään, ettei niitä ollut paljoa, jotta heidän varastonsa riittäisivät lehtikadon yli.

//Vieno?

Loikkin pieni laihahko myyrä suussani tuoresaaliskasalle ja pudotin sen siihen ja jäin hetkeksi tuijotamaan sitä harmissani, koko aamun saalistettuani olin saanut vain tuon.. tuon klaania ei tuolla ruokitaisi. Käänsin nopeasti katseeni taaksepäin ja huomasin siellä pienikokoisen valkean turkkin oransseilla ja ruskeilla kilpikonna laikuilla; se oli vienotassu. Pieni naaras tuijotti minua keltavihrein silminsä joissa loisti tavan omainen ymmärtäväinen ja kirkas loiste jossa pilkahti nyt pienoinen toivon pilkahdus. Sirristelin silmiäni ja katselin parantajaoppilasta suoraan silmiin uteliaana. Naaras ei ollut halunnut meistä kahdesta ystävyksiä.. Ainakaan silloin. Mutta entä jos hän haluaisi nyt? En tiedä halusinko minä sitä enään.. Halusin kyllä että naaras uskoi että en ollut oikeasti tarkoittanut niitä sanoja jotka olin oppilaalle sähisyt vihan pauloissa silloin kun tämä pieni oppilasoli sanonut että meistä ei voisi tulla ystäviä.. Tunsin sisimmäsäni että halusin yhä olla parantajaoppilaan ystävä, ei hän tosin ollut silloin vielä ollut parantajanoppilas vaan oli silloi ollut pelkkä tavallinen oppilas. Räpäytin silmiäni ja tassutin lähemmäs nuorta naarasta.
"Hei, vienotassu?" mauuin kysyvällä äänen sävyllä. Naaran silmissä välähti pieni pilkahdus pelkoa joka muutui miltei heti pelkäksi varovaiseksi utelaisuudeksi.
"H-hei syreenisumu", maukui naaras silmät viirussa hiljaisella äänellään.
"Minä halusin pyytää anteeksi sitä kun tiuskin sinulle silloin ikävästi - haluaisin edelleen meistä kahdesta ystävykset mutta ymmärrän hyvin jos et sitä halua taikka tule koskaan haluamaankaan", mauuin sydämelisellä äänellä. Vienotassu sävähti ilmeisesti muistaessaan tuon hetken.
"E-en ole varma..", naaras vastasi ja tämän silmissä välkyi aina välillä toiveikuus j KLa pelko. Räpäytin pari kertaa silmiäni ja tunsin sisälläni että olisi se ainakin mahdollisempaa kuin silloin aiemmin - olihan naaras silloin aiemmin tuntunut ilmaisevan että vihaa minua mutta nyt se saattoi olla ihan mahdollista, siis ystävyys meidän välillämme! Kosketin hellästi naaran kuonoa silmät loistaen toiveikaana.
"Ymmärrän hyvin jos et halua", mauuin ymmärtäväisesti ja olinkin jo kääntyä pois päin naarasta mutta pysähdyin oitis kun kuulin takaani pienen inahduksen.
"M-minä.. Haluan olla ystäväsi!" miukaisi pienikokoinen parantajaoppilas. ilahduin ja aloin kehrämään hymyssä suin.
"Kiitos vienotassu", maukaisin hymyilen uudelle ystävälleni jota olin jo kauan halunnut ystäväkseni. Vienotassu hymyili minulle takaisin vienosti, kuulin kuinka leimusilmä huusi jotakn vienotassulle ja naaras kääntyi parantajan pesää kohden, en kysellyt mitään, sillä tiesin että se ei kuulunut minulle.
"Minun pitää mennä", vienotassu pysöhtyi ja kääntyi maukuen, kääntyi taas ja jatkoi matkaansa kohti parantajien pesää. Nostin häntääni hymyilen iloisesti ja vastasin.
"Hei sitten!" kehräsin hymyillen ja käännyin. Katseeni kiinityi oitis klaaninvanhimpien pesään näin emoni sypressikuiskeen, näin tämän tulevan ulos pesästä. Emoni jäi siihen istuskelemaan paikalleen ja näin hänen ilmeensä se näytti hitusen surkealta joten lähdin huolissani emoni luokse ja kosketin tämän kylkeä hännänpäälläni.
"Sypressikuiske.. Oletko kunnossa?" kysyin huolestuneena. Sypressikuiske katsahti minua hymyillen hennosti.
"Olen syreenisumu, Olen aivan kunnossa", sypressikuiske vakuutti hymyillen. Kosketin kuonnollani emoni kuonnoa ja aloin jutustella emon kanssa jostain rauhoitavasti puuheenaiheesta.

//sypeliini-emo? <3