Kuutamolaine myöntyi sanoihini ja pian taivaalta alkoi leijailla valkeita hiutaleita alas maahan. Katselin niitä lumoutuneena. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun olin viimeksi nähnyt lunta.
“Olemme jo kohta taas leirissä”, Konnavarjo totesi hetken kuluttua. Tajusin hänen olevan oikeassa. Leiri ei ollut enää pitkän matkan päässä. Saatoin jo vähitellen nähdä leirin.
Kun pääsimme leirin sisäänkäynnille, tajusin jalkojeni olevan kipeät. En ollut edes tajunnut, miten uupunut tosiasiassa olin. Lampsin siis raskain askelin sisään leiriin ja pysähdyin aukiolle kääntyen muun partion puoleen.
Muut alkoivat jo lähteä ja menin Sädetassun luo lempeästi hymyillen.
“Ota jotain tuoresaaliskasasta ja voit sitten mennä lepäämään”, sanoin hänelle ja tassuttelin sotureiden pesään.
Heti päästyäni sisään, menin makuusijalleni ja suljin silmäni. Ei kestänyt kauaakaan, kun olinkin jo unessa.

Tassutin leirin reunassa. Katselin muiden kissojen tekemisiä. Huomasin Korpitassun itsekseen ja tassutin naaraan luokse.
“Hei Kopritassu!” tervehdin oppilasta. Tämä käänsi katseensa minuun ja siristi silmiään.
“Hei Käärmekulta”, hän murahti ja pyöräytti silmiään. En täysin ymmärtänyt miksi hän oli minulle vihainen, mutta en antanut sen häiritä minua. Hymyilin vain naaraalle ja leikin kuin en olisi huomannut hänen töykeää köytöstään.
“Miten koulutuksesi on sujunut? Pääsette varmasti Varputassun kanssa jo pian sotureiksi, eikö vain”, nau'uin hymyillen. Korpitassu vain tuhahti hiljaa. Nyökäytin päätäni hieman.
“Haluaisitko kenties tehdä jotain?” kysyin. Korpitassu pudisteli päätään, joten nousin ylös ja jätin hänet rauhaan. Ei olisi järkeä jäädä häiritsemään naarasta, kun tämä ei selvästikään halunnut olla seurassani.
Tassuttelin leirin poikki ja istahdin sotureiden pesän edustalle.

Vieressäni sammalilla oli tyhjä painauma, johon Korppisiipi oli käpertynyt eilisiltana. Hetki sitten herättyäni kumppanini oli kuitenkin ollut jo tiessään, kaiketi hoitamassa varapäällikön tehtäviään. Hän nousi nykyään joka aamu kovin aikaisin varmistamaan, että ulkona oli tarpeeksi partioita varmistamassa reviirin rajat ja tuomassa tuoresaalista klaanille. En voinut kuin ihailla hänen vannoutumistaan tehtävälleen. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, jonka oli noustava aamuisin tietty tehtävä mielessään.
Siistin väsyneen hajamielisesti paksua, tummanruskeaa turkkiani. Ulkona oli vielä hämärää, mutta yön pimeys oli alkanut jo hellittää otettaan. Minun täytyisi kohta mennä hakemaan Perhotassu harjoituksiin.
“Huomenta, Hiilihammas.” Käänsin kuononi kohti Kortetuiketta, joka jolkotti vuoteeni ohi. Nuori kolli nyökäytti minulle päätään ja pysähtyi. “Nukuitteko hyvin?”
“Ihan hyvin, kiitos vain”, vastasin, vaikka en ollut varma, oliko se totta. Kortetuikekin tutkaili minua parin silmänräpäyksen ajan, ennen kuin naukaisi kohteliaasti:
“Se on hyvä kuulla. Toivotan teille mukavaa päivää!” Sen jälkeen nuorukainen pujahti ulos pesästä.
Mutisin jotakin epämääräistä ääneen itsekseni ja hoidin siistiytymisen loppuun, jonka jälkeen suuntasin itsekin aukiolle. Leiriin oli satanut yön aikana jälleen uutta lunta. Siinä risteili jo aamuisten partioiden jälkiä. Yhdet jäljet eivät kuitenkaan näyttäneet kuuluvan kenellekään partion jäsenistä, vaan ne veivät klaaninvanhimpien pesälle.
Ennen kuin ehdin edes pohtia, kenelle jäljet kuuluivat, Perhotassu tupsahti ulos pensaikosta sammalia mukanaan roikottaen. Räpyttelin silmiäni hiukan yllättyneenä nähdessäni naaraan siivoushommissa tähän aikaan aamusta ja lähdin tassuttamaan tätä kohti.
Tervehdin oppilastani, joka vastasi tervehdykseen nyökkäämällä ja ryhtyi sitten kertomaan käyneensä vaihtamassa klaaninvanhimpien makuualusia. Hämmennykseni vaihtui nopeasti ylpeydeksi katsellessani pojantytärtäni, joka oli vapaaehtoisesti auttamassa klaanitovereitaan näin aikaisin.
“Olen varma, että Viherkatse, Nokilintu ja Sypressikuiske arvostavat sitä”, kehräsin ja sipaisin oppilaan lapaa hännälläni. “Käy vain viemässä kantamuksesi ulos, niin lähdetään sitten harjoituksiin. Voimme napata aamupalaa matkalla.”
Perhotassu nyökkäsi reippaasti ja lähti viemään sammalia ulos leiristä. Seiskoskelin muutaman silmänräpäyksen ajan klaaninvanhimpien pesän edustalla, ennen kuin astuin sisään.
“Unohditko jo-... Ai huomenta, se olitkin sinä!” Nokilinnun kellertävät silmät tapittivat minuun päin hölmistyneen näköisinä. Naaras näytti hetken siltä kuin ei olisi tunnistanut minua, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän pudisteli päätään huvittuneesti tuhisten. “Hetken ajan jo luulin Hiilloskatseen tulleen noutamaan minua. Olette te kaksi tosiaan kuin kaksi marjaa.”
Sydäntäni vihlaisi kuullessani emoni puhuvan isästäni, joka oli jokin aika sitten nukkunut pois. Nokilinnusta oli tullut kumppaninsa poismenon jälkeen entistäkin kovempi hössöttäjä, ja hän tuntui olevan koko ajan nappaamassa useampaa hiirtä kerralla. Hänen surunsa oli ottanut aivan erilaisen muodon kuin omani. Perheemme oli kärsinyt niin paljon menetyksiä viime kuina, että naaras oli kai päättänyt pysyä vahvana meidän muiden vuoksi. Olisin halunnut osata löytää oikeat sanat lohduttaakseni häntä, mutta aivoni löivät tyhjää.
“Lähdemme kohta harjoituksiin Perhotassun kanssa”, tokaisin kun en muuta osannut. Nokilintu kehräsi hilpeästi.
“Tytär on tullut isäänsä. Yhtä täynnä tarmoa kuin Ampiaispistokin”, vanha naaras hyrisi.
“Niin”, hymähdin hiljaa. Kurkkuuni nousi jälleen ikävä tunne ja minun oli hyvästeltävä emoni. “Noh, minä tästä menenkin nyt katsomaan, joko hän on valmis. Nähdään myöhemmin.” Kurkotin koskettamaan Nokilinnun nenää omallani ja palasin sen jälkeen takaisin ulos, jossa Perhotassu olikin jo odottamassa minua.
“Lähdetään”, viitoin oppilaan perääni ja lähdin astelemaan uloskäyntiä kohti. Hengittelin hiljakseen sisään ja ulos ja annoin pahan olon haihtua hengityksen mukana metsään.
“Pidämme tänään piiloutumisharjoitukset. Piiloutuminen ja viholliselta tai saaliilta huomaamatta liikkuminen on yhtä tärkeä taito kuin näiden jäljittäminen”, selitin Perhotassulle pysähtyessämme erään pensaan kohdalle. “Tässä harjoituksessa sinun tehtäväsi on ensin piiloutua niin hyvin kuin mahdollista, jonka jälkeen minä etsin sinut. Sen jälkeen kokeilemme, pystytkö hyödyntämään oppimiasi taitoja ja tekemään yllätyshyökkäyksen kimppuuni.”

//Perho?

Kun kuulin Korpitassun naukuvat jotain ylpeydestä, sydämeeni koski. Emo ei varmasti olisi minusta kauhean ylpeä, kun näkisi kuinka huono saalistaja olin. Herpaannuin aina, kun piti olla tarkkana tai säikytin vahingossa omalla pelollani saaliin karkuun. Korpitassu kuintekin pinkaisi jo pystyyn ja olin itsekin jo suostunut ehdotukseen mennä ulos. Nyökkäsin ja nousin itsekin pystyyn. Minusta oli mukava olla perheeni lähellä vaikka jäin yleensä siskoni varjoon ja tämä ei ollut aktiviteeteista mukavin minulle. Lähdimme yhdessä ulos leiristä. Kävelin perästä, kun Korpitassu höpötti emolleni kaikenlaista. Lumisade oli juuri lakannut hetkeksi. Meidän käpälistämme jäi jäljet tuoreeseen lumipeitteeseen. Katselin pieniä reikiä, jotka ilmestyivät lumeen, kun sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta. Ravistin turkkiani huokaisten ja otin sitten kaksikon kiinni. En tiennyt miten aloittaa keskustelu tai miten mennä heidän omaansa mukaan niin pysyttäydyin takana ja pois heidän huomiostaan.
“Haistan jotain”, Korpitassu naukui ja pysähtyi. Jatkoin vielä kävelyä ja törmäsin suoraan sisareeni.
“Voi anteeksi”, miukaisin ja kyyristyin maahan. Painajaisteni ilkeä Korpitassu palasi mieleeni ja tunsin kuinka kehoni vapisi.
“Onko kaikki hyvin?” Lehtomyrsky kysyi. Pudistin päätäni.
“Olen kunnossa”, sanoin vaikka vauhko paniikinomainen pelko sai sisäelimeni heittämään volttia.
“Olen pahoillani, kun törmäsin sinuun”, nau’uin vielä alistuen sisareni alle täysin. Ymmärsin täysin hänen vihansa. Painajaisten hirveät naamat ja kauheat naukaisut soivat päässäni mutta koitin työntää ne pois ja kohdata sisareni vihan.
//Lehto tai Korpi?

Tassuttin Ahmatassun perässä aukion reunalle. Kolli oli pyytänyt minut syömään kanssaan ja vaihatamaan kieliä. Istuuduttuamme haukkasin palan linnusta, jonka Ahmatassu oli tuonut.
“Tämä on tosi hyvää”, nau’uin suu täynnä höyheniä. Otin ne pois suustani ja koitin pitää ne mahdollisimman ehjinä.
“Me voimme, kun olemme syöneet siis, viedä näitä höyheniä pesiimme”, kolli naukui. Nyökkäsin. Idea oli hyvä.

Söimme loppuun ja keräsimme sitten höyhenet kasaan. Kannoimme ne yhdessä oppilaiden pesään ja vietimme loppuajan ennen nukkumaan menoamme punoen höyheniä pesiimme. Saatuamme Ahmatassun pesän valmiiksi siirryimme minun pesäni kimppuun. Teimme pesistä mukavat ja pehmeät.
“Miksi kaikki eivät tee tätä aina?” kysyin, kun olimme minunkin pesäni kanssa valmiita. Makoilin pesälläni mukavasti.
“Tämä on aika työlästä ja varmaan veisi liian paljon aikaa, jos kaikkien pesät vuorattaisiin höyhenillä”, Ahmatassu veikkasi ja kierähti omalle pesälleen.
“Hyvää yötä”, hän naukui. Nyökkäsin.
“Olet mitä luultavimmin oikeassa. Hyvää yötä”, vastasin ja suljin silmäni. Muistin vielä rukoilla oman pienen auringonlaskunajan rukoukseni.
“Hyvä Tähtiklaani, pidä huoli isästä ja emosta. Pidä huoli myös klaanitovereistani täällä elävien joukossa unohtamatta parasta ystävääni Ahmatassua. Suo meille hyvä saalistusonni. Ota myös vastaan meidät kaikki, kun aikamme on liittyä teihin esi-isämme. Kiitos kaikesta mitä olette jo antaneet meille”, latelin rukouksen päässäni. Sitten koitin saada unta. Olin päättänyt, että auringonnoustessa minäkin nousisin ja tekisin jotain hyödyllistä.

Herättyäni nousin heti pedistä ja tassutin ulos. Olin niin innoissani tämän päivän harjoituksista. Olin niin onnekas, että jokaikinen päivä sain opetella jotakin uutta. Tassutin heti aluksi klaaninvanhimpien pesään.
“Hei”, naukaisin Nokilinnulle kävellessäni tämän luo. Näin, että myös Sypressikuiske oli hereillä ja nyökkäsin tälle kohteliaasti.
“No hei”, Nokilintu naukui hymyillen. Naaras oli minun isäni isän emo.
“Tulin vaihtamaan teidän makuualusia”, kerroin kääntyen hieman myös Sypressikuiskeen suuntaan. Nokilintu nyökkäsi.
“Voi kiitoksia”, hän sanoi ja punnersi itsensä ylös ja lähti pesästä rupesin kärimään hänen makuualusiaan. Sypressikuiske näytti hieman apealta ja noustessaan värähti hieman.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin raidalliselta kissalta.
“On oikein hyvin. Koita olla herättämättä Viherkatsetta”, Sypressikuiske naukui hiljaa hymyillen. Katsoin hetken kuinka hän linkutti ulos pesästä. En voinut olla kokematta kipeää myötätuntoa rampaa naarasta kohtaan. Hän ei voinut enää olla soturi, koska yksi perästä laahaava vauhtia hidastava jalka ei olisi kauheaksi avuksi esimerkiksi juoksemisessa. Käärin kaikki likaiset makuualuset ja vein ne ulos pesästä. Uusien vieminen tilalle vei vähemmän aikaa ja, kun olin saanut ne muotoiltua hyvin menin vielä ilmoittamaan siitä Nokilinnulle ja Sypressikuiskeelle. Sanoin vielä, että vaihtaisin Viherkatseenkin makuualuset mielelläni auringonnousun muiden oppilastoimien jälkeen mutta he sanoivat, että voisivat tehdä sen yhdessä. Kiitin ja lähdin viemään likaisia makuualusia ulos leiristä. Mestarini kuitenkin keskeytti menoni.
“Huomenta, Perhotassu”, hän naukui. Nyökkäsin ja laskin sammalet maahan.
“Kävin vaihtamassa klaaninvanhimpien makuualusia”, kerroin ylpeänä.
“Tein sen aivan vapaaehtoisesti, koska minusta on mukava auttaa. Heräsin kyllä aika aikaisin mutta se ei ollut ongelma.”
//Hiili?

Väistin sivuun, kun huomasin emon lähestyvän ja pysähtyvän sitten sotureidenpesän suulle vastaamaan Ropinapennun todennäköisesti uhmaavaan tuijotukseen. Siskoni oli lähtenyt luvatta tutkimaan leiriä ja vieläpä tunkenut itsensä sotureiden pesän sisäpuolelle, missä kaiken lisäksi oli nukkumassa joku.
"Et tule koskaan pääsemään soturioppilaaksi jos et ala kuunnella ja totella sääntöjä", kuulin emon toruvan. "Olisin voinut lähteä näyttämään teille joka kolkan leiristä, mutta en tiedä enää, oletko ansainnut moista."
Turkkini läpi kävi sävähdys. Saatoin tuntea Ropinapennun pettymyksen sisuksissani ikään kuin se olisin ollut minä, jonka seikkailut olivat uhattuna. Siitäkin huolimatta, että hän oli pahoittanut mieleni kiukuttelullaan, en halunnut hänen joutuvan kärsimään enempää. Vaikkakin hän itse aiheutti itselleen omat kärsimyksensä olemalla tottelemattomampi kuin osasin kuvitella kenenkään olevan.
"Tulehan, pentukultani." Vaikka emoa varmaan kiukutti Ropinapennun käytös, hän nappasi hänet hellästi mutta silti, lupia kyselemättä ja siskoni vastalauseista välittämättä, leukoihinsa ja lähti tassuttamaan takaisin pentutarhalle.
"Missähän isä on?" minä kysyin ja katselin ympärilleni tajuttuani, ettei isää ollut näkynyt hetkeen. Yleensä hän kävi katsomassa meitä useamman kerran päivässä.
Emo seisahtui niille sijoilleen, pysähtyi tuijottamaan leirin uloskäyntiä. Huomasin hänen kulmiensa aavistuksen verran rypistyvän, huolestuneena.
"Hän lähti Mesitähden kanssa ulos leiristä aiemmin", hän mumisi Ropinapentu yhä leuoissaan. Hetken hän vielä tuijotti, ennen kuin jatkoi matkaa. "Tulkaahan."
Samassa taivaalta alkoi sataa lunta rauhaisaan tahtiin. Katsahdin vielä lapani yli uloskäynnille päin; tunsin huolen kynsivän sisuksiani. Mihin isä oli jäänyt? Minulla oli outo tunne. Mutta ehkä se oli vain huolta turhan takia ja kohta isä jo hölkyttäisi leiriin yhdessä päällikön kanssa. Pyyhkäisin hännälläni ilmaa ja loikin sitten emon ja siskoni luo pentutarhan edustalle, mihin he olivat jääneet katselemaan leiriä vieretysten. Ropinapentu oli juuri aikeissa lähteä taas omille teilleen, mutta emo kietaisi etukäpälän hänen tielleen ja veti hänet takaisin lähelleen.
"Olet malttamaton", Sadeturkki kehräsi ja lipaisi siskoni korvallista. "Voisimme vähän syödä jotakin, ennen kuin lähdemme tutkimusretkellemme."
Hymyilin heille säteilevästi. Minulla oli ihana perhe. Kunhan isä tulisi kohta kotiin, päivästäni ei puuttuisi mitään.

//Ropina tai Varjo?

Käärmekulta puki Kuutamolaineen ajatukset sanoiksi. Hän ihmetteli itsekin sitä, miten kukaan Kuolonklaanissa saattoi aidosti viihtyä siellä, kun kaikki tuntuivat olevan niin kylmiä ja inhottavia jopa toisilleen. Oli suoranainen ihme, että sellainen yhteisö pysyi ylipäätään pystyssä.
“Olen samaa mieltä”, hän naukaisi Käärmekullalle ja ravisteli itseään puistatuksen kulkiessa lävitseen. “Totta puhuen minun on vaikea ymmärtää, miksi edes haluamme asua heidän naapurissaan. Tämä metsä on tietenkin kotini ja minun olisi vaikea kuvitella eläväni missään muualla, mutta en ole varma, onko tästä paikasta kynsin ja hampain kiinni pitäminen turvallisuutemme ja perheenjäseniemme ja ystäviemme hengen arvoinen?”
Mustavalkoinen soturi oli menettänyt rajanaapurin takia paljon. Hän ei koskaan pystyisi antamaan anteeksi yhdellekään kuolonklaanilaiselle, ei sen jälkeen, mitä he olivat näiden takia joutuneet kestämään kuiden ja kuiden ajan.
“Haluan vain, että minulle läheiset ja rakkaat kissat pysyisivät turvassa”, Kuutamolaine huokaisi tuskastuneena.
Yhtäkkiä hän tunsi jotakin kylmää ja märkää tipahtavan kuonolleen. Hän katsahti ylöspäin yllättyneenä ja tajusi taivaalta leijailevan lisää valkoisia, jäätäviä hiutaleita. “Lunta”, hän henkäisi hiljaa.
Ensilumi oli satanut jo vähän aikaa sitten, mutta se oli sulanut nopeasti. Toistuvat lumisadekuurot kuitenkin kielivät siitä, että pian sitä ehtisi kertyä maahan niin paljon, että siinä saisi pahnata.
Lumi oli kaunista, mutta siinä piili myös vaara. Se peitti alleen kaiken aluskasvillisuuden ja teki liikkumisesta hitaampaa ja energiaa kuluttavampaa. Sen myötä myös saaliseläinten määrä vähenisi huomattavasti, mikä taas tietäisi lisää hankaluuksia kissoille.
Kuitenkin nyt se oli vain kaunista, ja Kuutamolaine yritti nauttia siitä niin kauan kuin sitä kesti.

//Käärme saa halutessaan jatkaa vielä!

Kun kuulumisten kyselemisen jälkeen Lehtomyrsky ehdotti, että tekisimme jotain yhdessä, innostuin ajatuksesta ja nyökyttelin innokkaasti. Kuitenkaan en keksinyt mitä tekisimme, kun emo sitä kysyi. Katselin häntä ja veljeäni vuorotellen toivoen, että he keksisivät jotain tekemistä. Kuitenkin hiljaisuus vain jatkui.
“No miten olisi, jos lähtisimme yhdessä metsälle? Minusta se olisi ainakin mukavaa, mutta en tiedä teistä. Pääsisin ainakin näyttämään teille hieman taitojani”, nau'uin katsellen perheenjäseniäni toivoen myöntävää vastausta.
“Minulle se kyllä käy”, Varputassu naukui hiljaa ja katsoi minua hetken ajan. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Lehtomyrskyyn.
“Entä sinulle emo?” kysyin heilutellen häntääni hitaasti. Toivoin todella, että se kelpaisi hänelle. Halusin nimittäin kovasti näyttää mihin pystyin. Halusin tehdä veljeeni vaikutuksen ja sitäkin enemmän emooni vaikutuksen. Halusin, että lehtomyrsky huomaisi kuinka taitava metsästäjä oikeasti olin.
“Selvä, käyhän se”, Lehtomyrsky myöntyi. Loikkasin pystyyn innoissani ja heiluttelin häntääni onnesta.
“Hyvä! Minä näytän teille miten hyvä metsästäjä olen! Nappaan varmasti eniten saalista ja saatte olla minusta niin ylpeitä!” ilmoitin haastavalla äänellä ja katsoin muita.

//Varpu tai Lehto?

Vilkaisin nopeasti leimusilmää ja sirristelin silmiäni. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin mestarini perässä rastaskukka-nimisen soturin luo joka oli kuulemma astunut piikkiin. Tutkailin sinikilpikonna-kuvioisen Naaras soturia uteliaana.
"Näyttäisitkö sen tassun?" kysyn lempeästi hiljaisella tavallani ja vilkaisin nopeasti leimusilmää. Rastaskukka nyökkäsi ja ojensi tassunsa eteeni. Tuijotin hetkisen naaraan tassua ja ajattelin että vetäisin sen vain irti nopeasti jotta se ei sattuisi mutta sinänsä minusta olisi hyvä vetää se hitaasti.. Rastaskukka kuitenkin tuhahti ja sai minut herjaamaan ajatuksistani. Räpäytin pari kertaa hölmistyneenä kunnes sain ajatukseni taas raiteilleen joten katsahdin vielä kerran piikiä soturin tassussa kunnes Napasin sen hampaideni väliin ja vetäisin lujasti ja sain sen irti. Rastaskukan silmät laajenivat kivusta ja sävähdin hitusen mutta pudistelin hitusen päätäni saadakseni ajatukset raiteilleen, sylkäisin piikin Suustani. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja käänsin katse rastaskukaan ja sitten mestariini.
"Menikö hyvin?" utelin hiljaa silmissäni toiveikas pilke. Leimusilmä nyökkäsi. Käänsin katseeni kohti rastaskukaa.
"Voit varmaankin lähteä nyt Rastaskukka", mauuin hymyilen pienesti naaraalle. Kun soturi tassuti pois päin niin käänsin katseeni suoraan leimusilmään silmät innosta suurina. Tassutin lähemmäs kollia ja istuuduin tämän eteen ja vinkaisin pentumaisen innokaalla mutta hiljaisella äänelläni mestarilleni.
"Minä onnistuin!", vinkaisin innosta kuin pentu mutta silti hiljaisella äänellä.
//leimunen?a

Katselin hetkisen pentujani... He olivat niin täydellisiä.. Olivathan he kuitenkin jo oppilaita mutta silti he pysyisivät aina minun pentuinani.. Minun ja kuusihännän.. Kehräsin hymyilen hetkisen pennuilleni. He olivat minulle aivan kaikki.. Niin kyllä oli kuusihäntäkin! Toivoin todella että voisin antaa hänelle vielä lisää pentuja.. Mutta ei sitä varmaan koskaan tapahtuisi.. Nyt päätin keskityä kuitenkin pentuihini jotka tähtiklaani oli minulle suonut.. Vaikka tuskin he edes uskoivat siihen.. Tai sitten uskovat.. Heillehän oli kerrottu siitä jo pitkään. Siirsin synkkät ajatukset sivuun taka-alalle ja ehdotin varputassulle ja korpitassulle että tekisimme jotain hauskaa yhdessä. Se varmasti olisi todella hauskaa.. He varmasti pitäisivät siitä, mitä sitten keksisimmekään tehdä.. Olin aivan varma.. Aivan varma.. Sitä kuitenkin puutuisi jotain.. Se yksi asia jonka takia hetki ei koskaan olisi täydellinen.. Kuusihäntä ei ollut paikalla.. hän varmaankin oli taas opetamassa oppilastaan Naavatassua, eihän se haitannut minua mutta sen takia kolli ei ollut hetkeen ehtiny olla minun taikka korpitassun ja varputassun kanssa! Kunpa hän ehtisi taas pian olemaan kanssani tai sitten edes pentujemme! He olivat minulle paljon tärkeämmät.. Kuin minä itse..
"Haluaisitteko ehkä tehdä jotain kivaa yhdessä?", ehdotin heille. Korpitassu nyökkäili ja heiluteli häntäänsä iloisen oloisena. Hän oli pennnuistani se sosialisempi tapaus. Hänen veljensä varputassu joutui usein siskonsa varjoon mutta se ei näyttänyt häntä haitavaan. Varputassu nyökkäsi hetkisen kulutua miltei huomaamatomasti.
"Onko teillä mielessä jotain hauskaa mitä voisimme tehdä yhdessä?", utelin sillä minulla itselläni ei ollut mitään hyvää ajatusta mielessäni. Varputassu ja korpitassu näyttivät molemmat melko mieteliäiltä.
//korpi? Varpu? :>

Noin neljänneskuu sitten Leimusilmä oli käynyt Vienotassun sekä Lehtomyrskyn ja Haukkatassun kanssa keräämässä yrttejä. He olivat onnistuneet löytämään jonkin verran purasruohoa sekä vähän muutamaa muutakin yrttiä, mutta kokonaisuudessaan saalis oli ollut hyvin köyhänlainen.
Tilannetta ei ollut ainakaan helpottanut, kun seuraavana aamuna ulos tassutellessaan leirin pohjaa oli peittänyt ohut lumikuorrute. Ensilumi oli satanut, mikä ei voinut merkitä kuin vain yhtä asiaa - lehtikato oli saapunut.
Leimusilmä oli yrittänyt vielä käydä etsimässä lisää yrttejä metsästä niistä paikoista, joissa muisti niitä eniten kasvavan, ja olikin onnistunut tonkimaan lumen alta joitakin kituneita kasveja esiin. Sen jälkeen hänen oli kuitenkin täytynyt luovuttaa ja yrittää sen sijaan keskittyä Vienotassun kouluttamiseen.
Tänään parantajakolli oli jälleen varhain hereillä. Viime öinä häntä olivat piinanneet painajaiset, tukalat muistikuvat hänen, Mesitähden ja Liljatuulen vankikuopasta kiven alla, jossa heitä oli pidetty kuutolkulla. Aina välillä Leimusilmän oli päästävä ulos pesästään nähdäkseen taivaan ja tuntiakseen ilman kiertävän turkillaan vakuuttaakseen itselleen, ettei ollut enää vankina.
Aamupartio oli juuri lähtenyt leiristä, ja hän oli istunut seuraamassa sen valmistautumista pesänsä edustalla. Kissojen mukana oli ollut Lieskakajo. Leveälapainen kolli kävi usein parantajan pesällä tervehtimässä häntä, mutta he eivät olleet ehtineet käymään kunnollista keskustelua pitkään aikaan, sillä heillä molemmilla oli paljon kiireitä omien velvollisuuksiensa parissa. Etenkin Vienotassun koulutus piti parantajan tassut täynnä töitä.
Leimusilmän suusta pääsi uupunut huokaus, mutta hän valpastui saman tien huomatessaan Rastaskukan tassuttavan häntä kohti kolmella jalalla kinkaten. Soturi oli lähtenyt leiristä vähän aikaa sitten oppilaansa Ahmatassun kanssa, kaiketi harjoituksiin, mutta näytti siltä, että kaksikon suunnitelmiin oli tullut mutkia matkaan.
“Huomenta, Rastaskukka”, Leimusilmä virnisti iloisesti kilpikonnakuvioiselle naaraalle, jonka naamalla oli varsin myrtynyt ilme.
“Huomenta vaan”, soturi vastasi, ja Leimusilmä arveli tämän tuskaisesta ähkinnästä, että tällä oli täysi työ pitää äänensävynsä edes jotenkuten ystävällisenä. “Astuin piikkiin ulkona, enkä saanut sitä itse pois. Ahmatassu odottaa minua leirin ulkopuolella, joten voisitko poistaa tämän nopeasti, niin voisimme palata takaisin harjoituksiin?”
“Totta kai”, parantaja maukui reippaasti, mutta vetäytyikin sitten kauemmaksi naaraan ojennetusta käpälästä. “Itse asiassa tämä voisi olla hyvää harjoitusta Vienotassulle. Odota tässä hetki!” Vastausta odottamatta hän kiepahti kannoillaan ja sujahti pesään.
Vienotassu makoili vuoteessaan sen näköisenä, että oli juuri herännyt. “Hei Vienotassu”, Leimusilmä kutsui oppilastaan pirteästi. “Rastaskukan polkuanturaan on uponnut piikki. Sinä saat kokeilla poistaa sen.”

//Vieno?

Peruutin häntä edellä ulos oppilaiden pesästä likaista sammalmyttyä mukanani raahaten. Ulkopuolella laskin sen kasaan, joka oli muodostunut pesän edustalle rampattuani koko aamupäivän petejä siivoamassa, ja pysähdyin sen jälkeen pitämään vähän taukoa.
Valkoinen turkkini oli sottainen sammalhippusista ja kuivuneesta lehtisilpusta, ja yritin aina välillä siistiä sitä nyppimällä roskia irti taukojen lomassa. Tämä oli vasta toinen päiväni rangaistusta, jonka Mesitähti oli antanut minulle Henkäystähden määräyksestä. Kuolonklaanin päällikkö oli vaatinut, etten saisi poistua leiristä puoleen kuuhun. Sinä aikana minun kuuluisi siivota pesiä ja muistella, miten säännöt toimivat ja miten niitä noudatetaan. Mesitähti oli kuitenkin lyhentänyt rangaistusta neljänneskuuhun, koska lehtikadon alettua klaanilla ei ollut varaa pitää yhtäkään soturia leirissä tyhjän panttina.
En voinut sanoa olevani samaa mieltä rangaistukseni oikeudenmukaisuudesta. Loppujen lopuksi kyseessä oli ollut pelkkä vahinko, jota olin pahoitellut moneen kertaan ja vieläpä luvannut, ettei se toistuisi. Kuolonklaanin päällikkö ei kuitenkaan ollut vaikuttanut halukkaalta uskomaan minua ja oli väen vängällä tahtonut minut oikeuteen ‘teoistani’.
Vaikka Mesitähden katse oli heijastellut pettymystä, en ollut nähnyt siinä merkkejä vihasta. Isäni oli painottanut minulle kuolonklaanilaisten lähdettyä, miten tärkeää meidän oli vaalia rauhaa. En ollut oikein ymmärtänyt, mihin hän oli tällä pyrkinyt, sillä juuri sitähän minä olin yrittänyt tehdä. Mutta jos rauhan säilyminen todella vaati sitä, ettei kummallakaan osapuolella ollut varaa lipsua säännöistä tai tehdä viattomia virheitä, ei siinä minun mielestäni todellisesta rauhasta ollut kyse ensinkään.
“Hei, Kortetuike!” Käänsin kuononi minua kohti jolkottelevan Kuutassun suuntaan. Pienen, hopeanharmaan naaraan turkki oli vähintään yhtä sekainen kuin minun; tämä oli kaiketi palannut juuri harjoituksista mestarinsa kanssa.
Heilautin hänelle häntääni. “Hei vain!”
Oppilas pysähtyi eteeni ja silmäsi vieressäni kohoavaa kekoa, johon olin kasannut vanhoja sammalia ja saniaisia oppilaiden pesän pedeistä. “Sinä oletkin ahkeroinut.”
Kävin istumaan ja kumarruin nuolaisemaan toista etutassuani ohimennen. “Vielä viisi päivää ja sitten kaikki pesät on siistitty lattiasta kattoon”, hymähdin.
“Oletko varma, ettet tarvitse apua?” Kuutassu kallisti päätään sivulle. “Minulla olisi nyt vähän vapaa-aikaa.”
“Tämä on minun rangaistukseni, joka minun pitää hoitaa aivan omin avuin”, nau'uin päätäni puistellen, mutta väläytin lopuksi toverilleni vielä kiitollisen hymyn. “Sitä paitsi tätä on jäljellä enää vain muutama päivä. Enköhän minä siitä selviä.”
“Jos niin sanot”, Kuutassu kohautti lapojaan ja vilkaisi sen jälkeen nälkäisen näköisenä tuoresaaliskasan suuntaan. “Tähtimötaivas antoi minulle luvan syödä. Onko sinulla nälkä?”
Olin syönyt viimeksi eilisiltana ennen nukkumaanmenoa ja jättänyt tänään aamupalan väliin. Minusta oli tuntunut väärältä ottaa ruokaa ennen kuin kaikki partioihin lähtevät kissat olivat saaneet vatsansa kylläisiksi. Minun työni ei sentään ollut yhtä rankkaa kuin heidän. Mutta nyt minunkin vatsani päätti antaa äänekkään merkin, että olisi aika saada sille täytettä.
Kuutassun kurkussa kihersi kehräys. “Uskon tuon olevan myönteinen vastaus”, oppilas naukui leikkisästi.
“Nyt voisi olla ruokatauon paikka”, naurahdin takaisin ja lähdin astelemaan Kuutassun perässä tuoresaaliskasalle päin.

Syreenisumu nyökkäsi hymyillen. Yhtäkkiä sain idean. Huiskaisin maahan kasaututta lunta suoraan soturin naamaan. Tuo nauroi ja alkoi huiskia minua lumella. Pian tilanne eskaloitui lumisodaksi vaikkei lunta ollutkaan ihan hirveästi. Kehräten läiskäisin naaraan selkää kylmällä käpälällä ja tuo hyökkäsi kimppuuni. Painimme lumessa. Höttöä satoi päällemme kokoajan lisää, mikä toi hieman hauskuutta peliin. Nauroimme kokoajan huiskiessamme lunta sinnetänne.

Lopeteltuamme lumisodan kierähdimme maahan nauramaan ja lepäämään. Lunta tuli edelleen valkealta taivaalta. Hymyilin Syreenisumulle kehräten iloisena. Naaras oli todella mukava. Hän vaikutti hyvälle ystäväainekselle.

Palattuamme leiriin hyvästelimme toisemme ja menimme molemmat omiin suuntiimme. Syreenisumu käveli muualle, kun minä painuin soturienpesään nukkumaan. Kehräsin pitkään enkä saanut unta, koska Syreenisumu pyöri mielessäni. Hän vaikutti niin mukavalle.

Nukahdin loppujen lopulta nopeasti mutta, kun heräsin tuntui etten nukkunut yhtään. Nousin hieman unisena. Päivän velvollisuudet kuitenkin pakottivat minut pystyyn vaikka olisin mielellään nukkunut vielä pitkään vaikka koko päivän. Liittäydyin mukaan johonkin partioon ja kävimme saalistuskierroksen. Saalista oli sen verran, että se riittäisi hyvin ja voisimme hyvillä mielin palata leiriin. Mietin edelleen Syreenisumua ja hänen kanssaan vietettyä aikaa. Hänen kanssaan oli niin mukavaa. Olin viimeiseksi vielä sanonut Syreenisumulle, että kai me tekisimme tämän vielä toiste - tarkoittaen lumisotaa ja leikkimistä. Syreenisumu oli vaikuttanut haluavan sitä myös ja toivoin, että se oli aitoa tunnetta. Minun puolestani tunteen aitoudessa ei ollut mitään kyseenalaistamista.

Kysyin Kuusihännältä hänen lempisaaliistaan mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut. Kohautin lapojani ja jatkoin kävelyä hiljaisena. Hetken päästä Kuusihäntä kysyi huomasinko jonkun hajun. Keskityin haistelemaan ilmaa ja koitin tunnistaa hajun.
“Öm… olisiko se hiiri?” kysyin hieman epäilevänä mutta toisaalta sarkastisena. Minulla oli aika paljon kokemusta eri tuoresaaliiden hajuista.
“Aivan oikein!”
Nyökkäsin ja paikansin hiiren puunjuurakosta. Se oli kauhean laiha eikä ruokkisi edes kuunikäistä pentua. Lähdimme sitä kohti ja hiivin hiljaa kunnes olin tarpeeksi lähellä. Läiskäisin sen maata vasten ja tapoin sen. Tassutin ylpeänä takaisin. Olinhan minä aika hyvä saalistaja. Kuusihäntä vitsaili jotain ja hymyilin hiukan hänen sanoilleen.
“Haluatkos vielä saalistaa?” Kuusihäntä kysyi. Kohautin lapojani.
“Katsotaan törmätäänkö me johonkin matkalla takaisin”, vastasin. Halusin oikeastaan jo takaisin mutta en voinut jättää ruipeloa hiirtä ainoaksi saaliiksi.


Matkalla takaisin saimme vielä jäniksen ja varpusen kiinni. Laskettuamme ne tuoresaaliskasaan päätin mennä tapaamaan emoa. Nappasin kuitenkin vielä varpuseni mukaan vietäväksi.
“Hei”, nau’uin astuttuani klaaninvanhimpien pesään sisään. Tuntui oudolta, että emo oli jo vanhimpien kissojen joukossa vaikka hän olikin aika nuori soturi. Hän oli menettänyt paikkansa soturina samalla, kun oli menettänyt jalkansa. Istuin naaraan viereen. Hän kömpi pystyyn.
“Sädetassu, hei”, raidallinen kissa kehräsi. Hymyilin ja pudotin varpusen emon käpäliin. Ne olivat yksiä lempisaaliitani.
“Toin sinulle tämän.”
“Kiitos. Nappasitko sen itse?” emo kysyi. Nyökkäsin ylpeästi hymyillen. Mietin miten Sypressikuiske suhtautuisi siihen, kun minut sitten joskus nimitettäisiin soturiksi. Siihen ei varmaan ollut enää kauan.
“Minun pienestä pennustani on kasvamassa suuri ja upea soturi”, emo kehräsi ja nuoli korvaani. Hymähdin myöntävästi ja sitten jaoimme saaliin yhdessä. Minulla olikin kauhea nälkä päivän harjoitusten ja saalistamisen jäljiltä. Kerroin päivästäni emolle syödessämme ja vietimme mukavan loppuillan vaihtaen kieliä.

''Olet liian ennalta-arvattava'' huomautin Naavatassulle kun hän oli yrittänyt hypätä päälleni taisteluharjoituksissa.
''Kokeile vielä kerran.'' Ehdotin Naavatassulle, huomasin että hän kehittyi koko ajan.
Naavatassu hyppäsi päälleni, koska hän oli harhauttanut minua.
''Kolmas kerta toden sanoo!'' Naavatassu maukaisi hymyillen.

Kun olimme leirissä ajattelin mennä tapaamaan Lehtomyrskyä mutta huomasinkin että muutaman hännänmitan päässä astelikin oppilas Sädetassu. Ajattelin että olisi kiva mennä saalistamaan toisenkin oppilaan kanssa kuin Naavatassun, vaikka olihan hänenkin kanssaan kiva mennä metsälle.
''Hei Sädetassu!'' Tervehdin, hän oli huomannut tervehdykseni ja nÿökkäsi.
''Kuusihäntä.'' Hän naukaisi takaisin.
''Tulisitko kanssani saalistamaan?'' Kysyin Sädetassulta, sillä se oli ollut alunperäinen tarkoitukseni.
''No, miksikäs en!'' Hän vaikutti vähän hämmentyneeltä. ''Menemmekkö me muiden kanssa?'' Hän kysyi.
''Ajattelin että menisimme kahdestaan.'' Sanoin ja Sädetassu nyökkäsi.
''Se käy hyvin.'' Hän vastasi.
Suuntasimme kohti leirin uloskäyntiä kun Sädetassu kysyi minulta:
''Mikä on sinun lempi saaliisi?'' Tämä oli yllättävä kysymys johon minun oli pakko vastata
''Ei minulla oikein ole lempisaalista.'' Sillä eihän minulla ollutkaan.
Hetken päästä huomasin hennon hiirenhajun joka oli yllätys olettaen että oli Lehtikato.
''Hei, huomaatkos sinä tuon hajun?'' Kysyin Sädetassulta.
Huomasin kun hän haisteli keskittyneesti.
''Öm olisiko se vaikka hiiiiri?'' Huomasin että hän oli vähän jännittynyt jos olisikin sanonut väärin mutta hän oli sanonut aivan oikein. ''Aivan oikein!'' Maukaisin, yllätyin että hän sai sen oikein ensimmäisellä yrityksellä sillä minunkin piti miettiä hetki.
Lähdimme kohti hajua joka vain voimistui entisestään.

''Hienosti napattu!'' Sädetassu oli onnistunut nappaamaan hiiren jos sitä siksi pystyi kutsumaan. Sädetassu näytti ylpeältä onnistumisesta.
''Taidamme syödä tänään enemmän luuta kuin lihaa.'' Vitsailin. ''Haluatkos vielä saalistaa?'' Kysyin Sädetassulta.

//Säde?
//Pisin myöhästynein tarina ikinä!

Hilehuurteen poistettua roskan Pohjaharhan turkista, valkoinen soturi kysyi, oliko hänellä ollut vielä jotain muuta asiaa. Pohjaharha vaikutti Hilehuurteen mielestä kieltämättä hiukan vaivaantuneelta, joten hopeanharmaa kolli otti pari askelta etäisyyttä toisesta ihan vain kohteliaisuuttaan. Hopeinen soturi retkahti makuulle leppoisasti. Hilehuurteella itsellään ei ollut enää yhtä vaivaantunut olo. Tai ehkä ihan vähän, mutta hän unohti sen oitis keskittyessään muuhun. Soturi yritti keksiä jotain uutta puheenaihetta estääkseen hiljaisuuden. Hiljaisuus oli pahin. Ja olihan hänellä aina jotain, mistä puhua!
"Minun mielestäni oravat maistuvat aina parhailta tähän aikaan vuodesta. Kai se johtuu siitä, että ne ovat syöneet itsensä pulskiksi", Hilehuurre maukaisi, ennen kun alkoi jyrsiä viimeisiä ruoantähteitään.
Kun Pohjaharha ei vastannut, hopeanharmaa soturi jatkoi:
"Minusta meidän pitäisi tuplata metsästyspartiot ennen lehtikadon kylmää aikaa, jotta voisimme kaikki valmistautua niukkuuteen lihottamalla itseämme sopivasti. Niin kuin oravat."
Nyt Pohjaharha käänsi katseensa Hilehuurteeseen. Hilehuurteen mielestä valkea soturi vaikutti kerrankin jokseenkin kiinnostuneelta hänen sanoistaan.
"Minä en usko, että sellainen olisi tarpeen. Metsästyspartioiden tuplaaminen tarkoittaisi liiallista rajapartioista säästämistä, mikä tekisi klaanin haavoittuvaiseksi. Sitä paitsi lehtikadon varalle tankkaaminen ei auttaisi pidemmän päälle, ja ylipainoisilla sotureilla olisi enemmän vaikeuksia metsästää lumihangessa", Pohjaharha totesi monotonisesti.
"Niin, mutta eihän riistakato edes kestä yleensä kovin pitkään. Ainakaan kukaan ei ehtisi riutua luukasaksi sen aikana", Hilehuurre esitti vastaväitteen. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että Pohjaharhalla oli erittäin järkevät pontit. Soturia jopa vähän ärsytti se, miten hyvin toinen oli argumentoinut. Pohjaharha siristi silmiään aivan pienesti, niin että sitä tuskin huomasi, jos ei katsonut meripihkaisia silmiä niin intensiivisen tarkkaan kuin Hilehuurre.
"Sitä suuremmalla syyllä tuollainen panostus menisi aivan hukkaan. Jos riista on niukilla vain pienen osan lehtikadon ajasta, niin miksi sitten nähdä tuollainen vaiva?" Pohjaharha huomautti.
"No, tuo on kyllä ihan totta... Sinä voitit, muutit mieleni", Hilehuurre maukui ja käännähti leikkisästi kyljelleen antautumisen merkiksi. Nyt hän ei voinut olla ihailematta vanhemman soturin viisautta. Kaiken lisäksi siinä oli jotain todella viehättävää...
Kun Hilehuurre nosti etuvartalonsa takaisin pystyyn niin, että hänen etukäpälänsä asettuivat kumpikin maata vasten, hän näki huomattavasti Pohjaharhaa muistuttavan, valkean soturin kävelevän ohitse. Se oli Väärävarjo. Hän ei tosin näyttänyt ollenkaan yhtä viehättävältä kuin Pohjaharha. Hilehuurre pohti, keneltä totinen soturi oli mahtanut periä toisen puoliskon ulkonäöstään.
"Eikö Väärävarjo olekin isäsi?" Hilehuurre kääntyi takaisin Pohjaharhan puoleen.
"On."
Hilehuurteesta tuntui, että Pohjaharha vältteli hänen katsettaan. Tai sitten uusi puheenaihe ei vain ollutkaan yhtä kiinnostava kuin se edellinen.
"On varmaan mukavaa, kun on lähisukulaisia klaanissa. Minun vanhempani ovat kumpikin kuolleet, eikä minulla ole sisaruksiakaan", Hilehuurre sanoi, ja tunsi pienen kateuden piston sisimmässään. Uteliaisuus sai kuitenkin Hilehuurteesta vallan. Hänen oli nyt pakko saada tietää:
"Kuka sinun emosi muuten on?"

//Pohja? :0

Kettu oli ottanut Mesitähden kohteekseen, eikä suostunut millään päästämään irti. Sen hampaan hapuilivat päällikön kaulaa. Varjoliekki syöksyi ketun päälle niin rajusti kuin vain kykeni. Hyökkäys ei ollut kuitenkaan hänen vahvuuksiaan, ja kettu viskasi karmanvärisen kollin pois kimpustaan niin raivoisasti, että soturi lensi kivuliaasti suoraan isoa kiveä päin.
Kun Varjoliekki sai taas happea, hän tunsi suurta vihlovaa kipua toisessa takajalassaan. Kohottaessaan katseensa hän näki, että kettu oli nyt tarrannut hampaillaan Mesitähden kaulaan. Se alkoi riepotella päällikköä ympäriinsä niin rajusti, että Varjoliekin sydän jätti lyönnin välistä. Muukalaiskissa huusi jotain ketulle muutaman hännänmitan päässä.
"Mesitähti!" Varjoliekki ulvaisi paniikin vallassa. Hänestä tuntui, kuin kaikki veri olisi karannut hänen poskiltaan. Kolli yritti kammeta itsensä ylös, mutta kipu vasemmassa takajalassa sai kollin näköaistin sumenemaan. Hänen suustaan pääsi tuskainen äännähdys.
Mustaturkkinen muukalainen hyökkäsi ketun päälle ja jakoi iskuja ympäriinsä, mutta kettu oli sinnikäs, eikä siltikään hellittänyt otetta Mesitähdestä. Tilanne näytti nyt todella pahalta. Varjoliekki näki, että Mesitähti rimpuili edelleen, joten tämä oli ainakin vielä hengissä. Mutta miten kauan menisi, että kettu tappaisi Mesitähden?
*Minun on pakko nousta ylös. Minun on pakko pelastaa Mesitähti.*
Hän yritti nousta ylös uudestaan, hitaasti ja varoen laittamasta painoa kipeälle jalalleen. Soturi ei ollut kokenut tällaista kipua koskaan. Oliko jalka poikki? Kolli pääsi hetkeksi pystyyn, ja hän ehti nähdä ison vertavuotavan haavan vasemmassa kyljessään, ennen kuin lysähti tahattomasti takaisin maahan kiven juureen raskaasti huohottaen.
Äkkiä kolli näki ketun lähtevän jolkuttamaan poispäin, ja kiihdytti sitten juoksuun Mesitähti yhä leuoissaan. Kuin ihmeen kaupalla Varjoliekki oli jaloillaan sekunneissa. Hän lähti juoksemaan kolmella jalalla ketun perään sydän jyskyttäen niin, että se oli vähällä tulla ulos rinnasta. Musta naaras juoksi hänen rinnallaan, vain pienellä etumatkalla. Kettu oli kuitenkin nopea; välimatka tuntui vain kasvavan. Varjoliekki arvioi myös muukalaisen saaneen sen verran iskuja, että se hidasti tämän juoksunopeutta. He eivät millään saisi kettua kiinni tätä menoa. Varjoliekki nielaisi vaivalloisesti. Hän yritti kiihdyttää vauhtiaan, mutta oksien ja juurien väistely oli tosi hankalaa kolmella jalalla liikkuessa. Ja kompastuminen tarkoittaisi sitä, että peli olisi hänen osaltaan täysin menetetty.
Yllättäen kettu pysähtyi. Se näytti laskevan Mesitähden maahan. Nyt he saavuttaisivat ketun hetkessä! Epätoivo oli kuitenkin jo saanut otteen Varjoliekistä. Hänen vatsansa tuntui olevan täynnä kiviä. Hän pelkäsi, että olisi liian myöhäistä.
Kun he saapuivat kohdalle, muukalainen syöksähti sähisten ketun päälle ja kaatoi sen kumoon. Varjoliekki riensi mukaan taisteluun. Hetkeksi jalkakipu poistui kokonaan hänen tietoisuudestaan - kai se johtui siitä sekavasta, ylivirittyneestä ja pelonsekaisesta mielentilasta, jota takaa-ajotilanne oli vain vahvistanut. Ei, nyt Varjoliekki tajusi, mikä päällimmäinen tunne oli. Se oli vihaa. Hän oli suunniltaan siitä, mitä kettu oli tehnyt Mesitähdelle. Kettu ansaitsisi siitä hyvästä pahimman mahdollisen koston.
Soturi näki omien käpäliensä viiltävän syviä naarmuja ketun kaulaan.
Ajantaju oli tiessään.
Varjoliekki näki Mesitähden elottoman, verisen ruumiin saniaisten keskellä. Häntä alkoi heikottaa.
Hoiperreltuaan päällikön viereen hän lysähti siihen.

//Kalla & Mesi

Valkoisia hiutaleita leijaili alas maidonvaalealta taivaalta kuin tähtipölyä. Ne kieppuivat ilmassa hetken kuin tanssahdellen, ennen kuin laskeutuivat edessäni oleville kumpareille, joista osaa peitti rusehtava ruohomatto. Kumpareista suurin oli niin tuore, etteivät kasvit olleet ehtineet vallata sitä vielä.
Turkilleni oli kertynyt ohut lumikuorrute. En ollut varma, kauanko olin istunut siinä pentujeni luona, mutta tarpeeksi kauan, että jalkojani oli alkanut pistellä puutumuksesta.
Sydämeni tuntui raskaalta, enkä olisi millään tahtonut palata takaisin leiriin. Osittain odotin, että käpäläni olisivat juurtuneet maahan ja minusta olisi tullut erottamaton osa sitä. Aivan niin kuin kaikista viidestä pennustani, jotka lepäsivät mullan alla.
Suru oli riipivä tunne. Joinakin päivinä onnistuin karistamaan sen kimpustani joksikin aikaa, mutta monesti se liikuskeli mieleni reunamilla, kuin odottaen sopivaa hetkeä kiskaista minut mukanaan takaisin synkkyyteen.
Pala kurkussa kumarruin alemmaksi ja kosketin kevyesti kuonollani Ampiaispiston kumparetta. Toistin saman eleen Lainepennun, Pimennyspennun, Kajastuspennun sekä Sarastustassun kohdalla, ennen kuin nostin päätäni.
Tassunjälkeni peittyivät tihenevän lumisateen alle. Se pyyhki kaikki merkit vierailustani rakkaimpieni luona. Ja silti toistaisin saman uudelleen huomenna.

AMPIAINEN
Vienotassu: 10kp -
Syreenisumu: 8kp -
= 18KP

ELANDRA
Mesitähti: 16kp -

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 10kp -

KOIVU
Varjoliekki: 8kp -
Ropinapentu: 16kp -
= 24KP

PYRY
Sadeturkki: 6kp -

SAAGA
Tähtimötaivas: 12kp -
Nopsaliekki: 7kp
Varputassu: 4kp -
Perhotassu: 23kp -
= 46KP

Siirtelin pientä sammalpaakkua etutassullani tuohtuneena. Sitten upotin pikkuruiset kynteni sen sisään. Se tuntui hassulta. En ollut aikaisemmin osannut työntää kynsiäni ulos itse, vaan se oli tapahtunut aina jotenkin itsestään. Kuin tassuilla olisi ollut oma tahto. No, nyt olin oppinut kontrolloimaan niitä. Ainakin jotenkuten...
Mulkoilin kauempana makoilevaa emoa sekä Kastepentua, joka oli jättänyt minut tänne yksin tylsistymään. Ihan sama. Kyllä minä yksinkin jotain keksisin. Viskasin sammalpallon tiehensä. Se osui jonkun ruskeanvalkoisen naarassoturin jalkaan. Soturi kääntyi minua kohti ja väläytti minulle jopa hiukan emomaisen hymyn. En vastannut siihen, vaan nypristin nenääni. En tykännyt, kun minua kohdeltiin pienenä avuttomana pentuna. Olin jo iso kissa! Melkein oppilas! No, kahden kuun päästä - niin isä oli eilen sanonut. Kaksi kuuta oli pitkä aika... Menisi ikuisuus, että pääsisin vapaaksi pentutarhan kahleista. Emo tuntui välillä tukahduttavan minut läsnäolollaan. Sitä ei saanut tehdä, tätä ei saanut tehdä, piti käyttäytyä kissoiksi muita kohtaan, ja kaikki mitä halusin tehdä oli "liian vaarallista". En juuri piitannut säännöistä tai ohjeista, mutta emo valvoi koko ajan leikkejäni. Isäkin sanoi aina, että olin liian hätäinen, ja etten ottanut Kastepennun toiveita tarpeeksi huomioon leikeissä. En olisi jaksanut enää kuunnella kumpaakaan. Oikeastaan vihasin sääntöjä, koska suurin osahan oli ihan turhia. Miksi minä en saanut päättää itse itsestäni? Se oli niin epäreilua, että minua raivostutti.
Olin lähtenyt tallustamaan kohti sotureiden pesää. En ollut koskaan ollut siellä sisällä - olin vain kurkistanut kerran isän kanssa - ja paikka kiehtoi minua. Vilkaisin vielä kertaalleen emoa ja siskoa olkani yli. Minusta tuntui, että Kastepentu oli emon kanssa paljon läheisempi kuin minä. Että emo ja isä pitivät Kastepennusta enemmän. Vika oli jostain syystä aina minussa ja kaikessa mitä minä tein. Mutta en ollut kuullut heidän toruvan siskoani tai valittavan tämän toimista kertaakaan, en erikseen. Kastepentu oli kyllä vähän rauhallisempi kuin minä, mutta olin varma, etteivät vanhemmat olisi koskaan korottaneet ääntään hänelle. Kastepentu olisi takuulla saanut vain kehuja rohkeudesta, vaikka hän olisi karannut leiristä.
Istahdin sotureiden pesän eteen. Katselin miten pari soturia asteli ulos haukotellen. Saivatko soturitkin ottaa päiväunia? Ponkaisin pystyyn ja tepsutin pensaiden lomasta sisälle sotureiden pesään lupaa kysymättä, ennen kuin kukaan ehtisi estää ja tulla tielleni.
"Vau!"
Pesä oli valtava. Siinä näytti olevan kaksi kerrosta. Suurin osa pedeistä oli kahden jättimäisen kuusen juurten alla, mutta myös ylempänä, puiden sisässä oli ilmeisesti muutama makuusija. Pääni kääntyili hervottomasti ympäriinsä, kun katselin mukavan oloisia, vaikkakin tosi ahtaasti aseteltuja sammalalusia juurakon suojissa. Osa oli siistimpiä kuin toiset, joista törrötti pieniä tikkuja tai satunnainen takiainen. Vanhemmat, sotkuiset pedit eivät näyttäneet järin houkuttelevilta, mutta niissä ilmavissa ja edelleen kimpoisan näköisissä sammalissa voisin nukkua mielelläni. Mietin, missä kohtaa isä mahtoi nukkua. Vilkaisin taakseni, eikä kukaan ollut huomannut minua. Missähän isä oli tällä hetkellä? Varmaan jossain metsästämässä isoja hiiriä tai mäyriä. Tai mitä niitä nyt oli. Totta puhuen en ollut jaksanut oikein keskittyä kuuntelemaan silloin, kun emo oli opettanut minulle ja Kastepennulle metsän muista eläimistä. Ihan kun minua olisi kiinnostanut kuulla niistä, halusin vain nähdä ne!
Pesän alemman kerroksen yhdessä reunassa oli iso soturi torkkumassa. Muuten pesä oli tyhjä. Päätin olla hiirenhiljaa, kun tassutin peremmälle.
Hetken ympäriinsä pyörittyäni olin varma, että tunnistin isän tuoksun yhdessä pedissä. Istahdin siihen, selkä pesän aukkoa päin ja aloin polkea pehmoisaa sammalta tassuillani.
Hätkähdin ja olin vähällä hypätä ilmaan, kun kuulin äkkiä rapinaa takaani. Kuulosti siltä, kuin joku olisi osunut pesää ympäröivien, koruttomien pensaiden oksiin pesän ulkopuolella.
"Ropinapentu!" kuului vaimea sihahdus.
Lopetin polkemisen ja huokaisin dramaattisesti. Se oli Kastepentu.
"No mitä nyt?" kysyin närkästyneenä ja käännähdin siskon puoleen.
"Et saisi olla siellä sisällä, Ropinapentu. Emo tulee hakemaan sinut ulos itse, jos et suostu nyt tulemaan minun mukaani", sisko miukui huolestuneen näköisenä kuusten juurakon lomasta. Tämä oli pysähtynyt pesän sisäänkäynnille, aivan kiinni pensaaseen. Jaahas, emon lähettiläs on saapunut jälleen, ajattelin. Sinikilpikonnalaikkuinen naaras katsahti nopeasti ympärilleen, ennen kuin jatkoi:
"Sitä paitsi, joku soturi voi löytää sinut sieltä ja suuttua emolle siitä, että-."
"Joo joo, ole nyt jo hiljaa Kastepentu", keskeytin siskon tosi tylyllä äänensävyllä. Tämä vaikeni ja katsoi minua jotenkin erikoisesti, mutta en jaksanut yrittää tulkita ilmettä. Miksi Kastepennun aina piti puuttua minun asioihini? Ihan kuin hän yrittäisi olla kolmas vanhempi minulle. Se tympi minua ihan suunnattomasti. Pyöräytin silmiäni kulmat kurtussa.
"Mitä sitten, jos joku soturi löytääkin minut täältä? Muistan, kun isä kertoi soturilaista, ja olen varma ettei siinä kielletty pesässä nukkumista."
Kastepentu ei enää vastannut, vaan väistyikin äkkiä pois pesän suulta, kadoten pensaiden toiselle puolen. Kallistin päätäni hämilläni. Sitten emo astui sisälle pesään. Loin häneen kiukkuisen katseen.

//Kaste tai Sade?

Tassutin ulos ihan tavallisena päivänä mutta, kun pääsin ulos pentutarhasta päivä muuttui heti ainakin hiukan tavattomammaksi. Taivaalta leijaili valkoista höttöä. Maassa sitä oli jo jonkin verran mutta ei kauhean paljon. Kävelevien kissojen jälkeen jäi tassun jäljet. Katselin höttöä silmät suurina ja suu auki unohtuneena. Hetken päästä en voinut muuta kuin alkaa hyppelehtimään ympäriämpäri. Huiskin hännälläni ja koitin napata jokaisen höttösen. Kuulin iloista naurua ja käännyin katsomaan naurajaa. Se oli Ahmatassu. Kolli oli saanut oppilasnimensä vähäaika sitten.
“Leikitään!” kirkaisin ja loikkasin kohti Ahmatassua. Kolli läpsäisi minut pois mutta loikkasin takaisin kiinni hänen turkkiinsa. Ahmatassu oli vihdoin alkanut avautua minulle. Hän oli jopa kutsunut minua ystäväksi. Painimme lumisateessa. Minulle oli kyllä kerrottu, mitä lumi oli mutta en tiennyt, etä se oli näin ihmeellistä ja upeaa.

Istuin aukion laidalla odottelemassa, että minut kutsuttaisiin litteäkivelle. Oli nimitykseni aika. Sisälläni oli menossa kunnon juhla. Tuntui, että räjähtäisin kohta ilosta ja onnesta.
“Eloklaani! Jälleen on tullut aika nimittää uusi oppilas.” Hymyilin leveästi kuullessani oman klaanini johtajan sanat. En voinut sanoittaa kuinka upea tämä tilaisuus oli.
“Perhopentu astu eteen”, Mesitähti kuulutti ja loikin eteen. Sydämeni tykytti jännityksen sekaisesta onnesta. Katsoin päällikköä silmiin, kun tuo puhui.
“Perhopentu on nyt kuuden kuun iässä ja hän on valmis oppilaaksi”, kolli naukui. Hengitin syvään.
“Tästä päivästä lähtien Perhopennun nimi olkoon Perhotassu kunnes hän saavuttaa soturiuden. Tätä uutta oppilasta kouluttaa Hiilihammas”, Mesitähti saneli. Loppuliite -tassu sai sydämeni pamppailemaan.
“Perhotassu! Perhotassu! Perhotassu!” klaanini hurrasi. Käännähdin yleisöä kohti ja tunsin yhtäkkiä hirveän surun humahduksen sisälläni. Emoni tai isäni eivät olleet klaanini joukossa hurraamassa minulle. Räpyttelin silmiäni estäen niitä kyyneltymästä. Toivoin oikeasti koko sydämestäni, että he olivat jossain ja tapaisin heidät vielä. Tassutin kissojen joukkoon. He sulkivat minut joukkoonsa. Kaikki tuntui yhtäkkisen tyhjältä kuin kaikki olisivat liikkuneet vedessä. Ensimmäiseksi minua onnittelivat Kimalaistoive ja heti sen jälkeen Ahmatassu, Korppisiipi ja Hiilihammas piirittivät minua ja onnittelivat onnittelemasta päästyään. Vedin hymyn kasvoilleni vaikka silmiäni poltteli. Yksi kyynel vierähti poskelleni mutta pyyhkäisin sen heti pois. Kukaan ei varmaan huomannut sitä.
“Kiitos! Olen niin iloinen!” miu’uin sydän kurkussa. Tunne kuitenkin hävisi heti, kun palasin takaisin todellisuuteen. Kissojen tunku ja äänet alkoivat saada minut hieman epämukavaksi ja juuri, kun halusin kaikkein eniten sen loppuvan kissat valuivat pois. Jäin kahden Hiilihampaan kanssa. Hymyilin tälle.

Kävimme reviirikierroksen kollin kanssa. Reviiri leirin ulkopuolella oli upea. En voinut olla olematta hilpeä oma itseni mutta edelleen se fakta, että vanhempani eivät olleet täällä kalvoi minua. Käydessäni nukkumaan ensimmäistä kertaa rukoilin Tähtiklaania. En aikaisemmin uskonut siihen enkä ollut varma uskoinko vieläkään mutta ajatus sen olemassa olosta tuntui lohduttavalle.
“Hyvä Tähtiklaani, toivon, että pidät hyvää huolta isästäni ja emostani. Toivon, että he olivat tänään läsnä elämäni yhdessä suurimassa tapahtumassa. Pyydän teitä esi-isäni ottamaan minut vastaan, kun aikani on. Rakastan vanhempiani aina”, kuiskin niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Kaikki sitäpaitsi todennäköisesti nukkuivat, sillä ympäriltäni kuului vain tuhinaa. Suuntasin katseeni kattoon ja suljin silmäni kuvitellen, että Tähtiklaani katseli minua. Se tuntui niin rauhoittavalle. Kiitin myös sydämmessäni klaanitovereitani, jotka olivat opettaneet minut uskomaan Tähtiklaaniin Kuolonklaanin lähdön jälkeen. Huokaisin hiljaa ja laskin pääni käpälilleni toivoen nukahtavani pian.

Oli ensimmäisen rajapartioni aika. Säntäilin leirissä innoissani edes takaisin kunnes oli aika lähteä. Kävellessämme koitin keskittyä parhaani mukaan Hiilihampaan kertomukseen klaanien välisistä sopimuksista. En saisi ystävystyä toisen klaanin jäsenen kanssa, mikä oli tosi harmi, koska halusin olla kaikkien kaveri! Pidin kuitenkin pienen pettymyksen itselläni. Klaanit eivät myöskään saisi jakaa uskontoja toisilleen. Se ei minua haitannut. En muutenkaan halunnut puhua uskostani Tähtiklaaniin. Se oli oma asiani.
“Klaanien välistä rajaa ei myöskään saa ylittää ilman hyvää syytä”, Hiilihammas opetti. Nyökyttelin. Se kävi järkeen.
“Entä, jos se käy vahingossa?” kysyin mutta Hiilihampaan huomio oli jo muualla. Koko partio seisahtui maistellen ilmaa. Hämilläni koitin myös haistaa, mitä muut kissat haistelivat mutta en erottanut mitään. Hiilihammas oli myös kertonut, että hajuaistini vasta kehittyi ja sitä ei tarvitsisi hävetä. Sekin oli ymmärrettävää mutta ärsyttävää. Halusin haistaa saman kuin kaikki muut.
“Hei!” Nokkospilvi-niminen kissa huusi ja loikki eteenpäin. Puskassa seisoi joku. Haistoin vieraan hajun, joka kuitenkin tuntui hieman tutulta.
“Mitä sinä täällä teet?” Nokkospilvi tivasi kissalta, joka seisoi hieman hämillään pusikossa.
“Painu takaisin omalle puolellesi rajaa”, Hiilihammas huikkasi vierestäni. Peräännyin yhden askeleen. Kissa oli ilmiselvästi joku muukalainen ja klaanitovereideni käyttätymisestä päätellen kuolonklaanilainen.
“Anteeksi kovasti. Se oli vahinko”, kissa selitti jotain Nokkospilvelle. Annoimme Hiilihampaan kanssa Nokkospilvelle vastuun tässä hommassa.
“Tuo on Neilikkasydän Kuolonklaanista”, Hiilihammas mutisi minulle. Hänen katkennut etuhampaansa näytti hassulta hänen puhuessaan. Ilman sen suurempia riitoja Neilikkasydän painui pois. Katselin, kun hän loikki aluskasvillisuuteen.
“Oliko sinulla joku kysymys?” mestari kysyi. Kohautin lapojani.
“Taisin juuri saada vastauksen siihen. Kysyin, että mitä tapahtuu, jos ylittää rajan vahingossa”, sanoin hilpeästi. Oli mukava saada ihan käytännön kokemusta.
“No niin. Se vastaus tulikin siinä sitten”, Hiilihammas naukui. Hänkin hymyili.

Olin partion jälkeen ihan poikki mutta juttelin vielä jonkun aikaa Ahmatassun kanssa. Hän oli ollut mestarinsa kanssa taisteluharjoituksissa. Juttelimme siitä kuinka toivoimme, että pääsisimme yhdessä harjoituksiin ja siitä, kun minun partioni oli törmännyt Neilikkasydämeen ja vielä siitäkin, kun Ahmatassu oli juuri ja juuri oppinut simppein taisteluliikkeen. Hän näytti sen minulle. Tosin hänen täytyi yrittää kahdesti ennen onnistumista, mutta se ei haitannut. Nauroimme monta kertaa. Demonstroin myös kuinka huolettomasti Hiilihammas oli huikannut Neilikkasydämelle poistumiskäskyn ja miten vähällä kuolonklaanilainen oli sitten lopulta lähtenyt. Meillä oli tosi mukavaa. Väsymys kuitenkin painoi jäseniäni ja päätäni särki pikkuisen, joten päätimme mennä nukkumaan.

Makoilimme vielä vähän aikaa ennen nukkumaan menoa minun makuusijallani ja juttelimme ihan ihan hiljaa.
“Ahmatassu”, nau’uin kollin nimen.
“Niin?” hän vastasi.
“Olet minun paras ystäväni”, kerroin mahtipontisesti kuiskaten. Ahmatassun kasvoille levisi hymy. Hän ei vastannut pariin hetkeen ja aloin jo epäillä, että olin sanonut liian paljon.
“Niin sinäkin minun”, hän kuitenkin vastasi. Olin suunnattoman iloinen siitä. Päätin, että tästä edes sisällyttäisin rukouksiini myös osan Ahmatassun hyväksi. Vaikka Ahmatassu ei ollut kovaäänisin kissa niin meillä oli tosi hauskaa. Hän ymmärsi minua ja minä häntä. Painoin pääni hänen selälleen ja nukahdin kehräten.

Heräsin omalta makuusijaltani yksin. Ahmatassu oli siirtynyt omalleen ja katselin tovin kuinka hänen kehonsa kohoili hengityksen tahtiin. Hymyilin ja painoin pääni taas käpälilleni. Oli varmaan vielä yö, koska kaikki muutkin oppilaat olivat oppilaiden pesässä nukkumassa. En voinut käsittää kuinka onnellinen olin. Kaipaus tuli taas ja antoi minulle kynsistä. Kaipasin vanhempiani niin kovasti. Koitin työntää ajatuksen pois ja vaihtaa asentoa. Se toimi, sillä nukahdin siihen paikkaan.

Vihamieliset katseet seurasivat jokaista liikettäni kävellessäni Kuolonklaanin aukion poikki. Henkäystähti kulki edelläni ja takanani tuli se samainen soturi, joka oli tuonut minut heidän leiriinsä. Näin kissojen pörhistelevän karvojaan ja luimuilevan epäluuloisesti korviaan mennessäni heistä ohi. Taisipa joku myös sylkäistä suuntaani.
Keskustelu Kuolonklaanin päällikön kanssa ei ollut mennyt toivomallani tavalla. Myös päällikkö itse oli osoittanut minua kohtaan voimallista inhoa ja vihaa, joka ei ollut ollut kaukana raivosta. Minun sanaani oli hädin tuskin kuultu, mikä sai minut hieman turhautuneeksi. Vielä enemmän minua turhautti se, että Henkäystähti oli väittänyt eloklaanilaisten tahallaan rikkovan rauhaa sanomalla yhtä ja tekemällä toista.
Nyt raidallinen kolli oli matkalla soturinsa kanssa kohti Eloklaanin leiriä, jossa hän aikoi sanojensa mukaan vaatia Mesitähteä antamaan minulle asiaan kuuluvan rangaistuksen. Vaikka olinkin rangaistuksen antamisesta eri mieltä, olin päättänyt pitää suuni kiinni toistaiseksi. En tahtonut kiihdyttää jo valmiiksi kiihtyneen päällikön mielentilaa entisestään. Olin varma, että isäni voisi puhua järkeä Kuolonklaanin päällikölle.
Kävellessämme hiljaisuudessa metsän läpi kohti Eloklaanin rajaa, ajatukseni palasivat takaisin Kuolonklaanin leiriin. Suurin osa kissoista oli tehnyt hyvin selväksi ilmeillään ja eleillään, ettei halunnut minua reviirilleen - lukuun ottamatta erästä tiettyä naarasta. Sydämeni oli alkanut läpättää kuin lentoon pyrkivä lintu sillä samaisella hetkellä, kun katseeni oli kohdannut Lampiväreen hämmentyneen ymmyrkäiset silmät.
Jos vain tilanne olisi ollut toinen, olisin mennyt puhumaan hänelle, kysymään kuulumisia - tiedustelemaan, oliko hän ikävöinyt minua yhtä paljon kuin minä häntä kuluneina kuina. Mutta se ei ollut se todellisuus, jota elimme tällä hetkellä. Klaanien välillä oli kuilu, halusimmepa sitä tai emme, ja se teki Lampiväreen kanssa yhdessä olemisen lähes mahdottomaksi.
Tunteeni vaaleanharmaata soturinaarasta kohtaan olivat vain vahvistuneet erossa vietämänämme aikana, vaikka kuinka olin yrittänyt siirtää sydämeni haikeat huokailut taka-alalle ajatuksissani. Halusin vain tilaisuuden päästä puhumaan hänen kanssaan, vaikka se sitten olisikin viimeinen kerta.
Ympäristö alkoi näyttää tutummalta, ja nenääni tulvahti kodin tuoksu. Olimme juuri ylittäneet rajan ja kuljimme kohti Eloklaanin leiriä, jota ennen meidän olisi ylitettävä pari jokea. Kumpikaan kuolonklaanilaisista ei ollut avannut suutaan matkan aikana. Vaikka en nähnytkään tämän ilmettä, aistin Henkäystähden kireyden yhtä selvästi kuin jos se olisi ollut äärimmilleen pingotettu hämähäkinseitti. Perässäni kulkeva soturi ei vaikuttanut yhtään sen rennommalta.
Loikkasin kevyesti Henkäystähden jäljessä kaatuneelle puunrungolle, jonka pinta oli melko liukas sateisten päivien jäljiltä. Tasapainottelin tottuneesti vanhemman kollin perässä sillan toiseen päähän, jossa hyppäsin tukevammalle maankamaralle.
Päällikkö ei pahemmin odotellut - hän halusi päästä leiriimme äkkiä. Olin yrittänyt vakuutella itselleni, että isäni kyllä osaisi ratkaista tilanteen rauhallisesti puhumalla, mutta minun oli vaikea vaientaa epäilyksen ääntä sisälläni. Olin tuomassa kotiimme sitä kissaa, joka oli vanginnut isäni ja parantajamme ja tappanut tätini koko klaanin silmien edessä. Pelkäsin, että tilanne saattaisi muuttua vielä verilöylyksi, kun katkeroituneet ja vihaiset klaanitoverini näkisivät Kuolonklaanin päällikön kaiken tämän ajan jälkeen.
Toisen joen ylitettyämme aloimme olla jo erittäin lähellä leiriä. Tulomme oli kai jo huomattu, sillä joku päästi varoitusrääkäisyn.

//Tuhka?

Raivoisa taistelu kettua vastaan oli yhä käynnissä. Varjoliekki kamppaili parhaillaan yksin kettua vastaan. Tilanne alkoi näyttää pahalta, kolli oli joutunut tilanteeseen, josta hän ei pääsisi omin avuin pois. Kettu oli yläkynnessä. Minä ja mustaturkkinen erakko lähdimme tismalleen yhtä aikaa kermanvärisen soturin avuksi. En tuntenut muukalaista lainkaan, mutta nopeasti opin hänen olevan minua jonkin verran hitaampi juoksija. Siispä minä saavutin ketun ja Varjoliekin ensimmäisenä. Loikkasin empimättä sitä kohti ja sivalsin kynsilläni sen poskea. Kettu päästi ilmoille kivusta viestivän parahduksen ja käänsi ruskeat silmänsä minua kohti. Jos kettu olisi osannut puhua kissojen kieltä, olisi se ilmeensä perusteella varmasti uhannut juuri tappaa minut. Punaturkkinen petoeläin tuntui hetkessä unohtavan painonsa alla makaavan Varjoliekin, sillä se irrotti otteensa ja teki loikan kohti minua. Väistin pedon terävät hampaat vaivatta. Nyt myös mustaturkkinen erakkokissa oli saapunut mukaan osaksi taistelua. Hän loikkasi ketun selkään ja tarttui sen niskanahasta kiinni. Kissa repi hampaillaan kettua niskasta, joka sai pedon entistä vihaisemmaksi. Kettu huusi ja ulisi, yrittäen saada naaraskissan irrottamaan.
Kun kettu keskittyi selässään roikkuvaan erakkoon, sain tilaisuuden sivaltaa kynsilläni sen kasvoja. Koska pedon pää riuhtoi puolelta toiselle, oli vaikeaa kohdistaa isku tiettyyn kohtaan. Olin tyytyväinen, kun kynteni viilsivät ketun kuonoa, tehden siihen punaisen viirun, joka nopeasti alkoi tihkuttaa verta. Kettu näytti keräävän jostain yhä vain enemmän voimia, oletin sen kaiken johtuvan siitä, miten vihainen se oli. Punaturkkinen peto onnistui ravistelemaan selässään sinnittelevän erakkonaaraan irti. Juuri silloin kun katseeni käväisi yhä maassa makaavassa Varjoliekissä, kettu hyökkäsi. Yritin loikata sivuun, mutta kettu nappasi terävillä hampaillaan kiinni ohuesta hännästäni. Suustani pääsi parahdus, kettu nykäisi minua taaksepäin hampaat visusti hännässäni kiinni. En voinut tehdä mitään. Mitä lujempaa yritin pitää kynsilläni aluskasvillisuudesta kiinni, sitä kovemmin kettu veti ja sitä kovemmin häntääni sattui. Vaihtoehdot oli vähissä. Päätin ottaa riskin ja luovutin, annoin ketun vetää minua vapaasti mukanaan toivoen, että Varjoliekki ja muukalaiserakko tulisivat apuuni.
Kettu veti minut lähemmäs itseään ja irrotti otteensa hännästäni. Yritin hyödyntää tilaisuutta, kierähdin selälleni ja aloin jaella iskuja ketun valkeaan rintaan. Kettu ei saanut mahdollisuutta työntää pitkää kuonoaan kaulaani, kun käpäläni heiluivat hänen kasvojensa edessä. Kun ketun katse hairahtui hetkeksi häntä lähestyvään mustaan naaraaseen, yritin paeta. Kiepsahdin takaisin vatsalleni ja ponkaisin itseni vauhtiin, kauemmas ketusta. Kuin ollakaan, peto syöksyi perääni ja pakotti minut maata vasten. Olin loukussa. Kettu painautui päälleni ja äänteli vihaisesti. Se otti tukevan otteen niskastani. Tunsin miten hampaat painuivat ihoani vasten. Voimakkaat leuat yrittivät pureutua yhteen. En voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla esi-isiäni ja taistelukumppaneitani avuksi. Yhtäkkiä paino keveni päältäni, mutta ketun hampaiden ote ei hellittänyt. Jompi kumpi kissoista oli käynyt ketun kimppuun, mutta peto ei irrottanut otettaan minusta. Kettu nousi ylös ja alkoi riepotella minua hampaissaan pitkin aluskasvillisuutta. Kipu alkoi tuntua entistä voimakkaammalta, kun kettu riuhtoi minua puolelta toiselle. Tunsin, miten aluskasvillisuuden seassa törröttävät oksat, varvut ja kivet repivät turkkiani.
"Irrota!" kuulin naaraskissan käskevän, mutta kettu ei totellut. Sen perään kuulin Varjoliekin tukahtuneen ulvaisun:
"Mesitähti!"
Yritin sinnitellä, mutta mitä enemmän toverini yrittivät minua auttaa, sitä tiukemmin kettu piti otteensa. Jossain vaiheessa se alkoi juosta, yhä minua hampaissaan pitäen. Kehoni laahasi maata pitkin, kipu alkoi tuntua sietämättömältä. Tunsin oloni hyvin voimattomaksi ja heikoksi. En edelleenkään voinut tehdä mitään. Mitä enemmän yritin vastustella, sitä enemmän kettu riuhtoi ja sitä enemmän minuun sattui. Purin hampaani yhteen. Kettu laski minut aivan hetkeksi maahan, se painoi käpälänsä päälleni ja löysäsi otettaan. Toivon kipinä syttyi ja yritin päästä pakoon, mutta tuloksetta. Kettu vain paransi otettaan, jolloin hänen hampaansa alkoivat painaa kurkkuani. Kivun lisäksi hengittäminen alkoi vaikeutua. Taistelun huudot vaimenivat, mitä pidempään kettu painoi hampaitaan kurkkuani vasten. Näin välillä vilahduksia kahdesta kissasta, mutta hiljalleen koko maailma alkoi hämärtyä. Kun kissa ei saanut happea, hän vajoaisi tajuttomuuteen. Jos hapen puute jatkuisi, kissa kuolisi. Minä tiesin sen, niin se menisi. Kiitin Tähtiklaania siitä, että juuri minä olin ketun hampaissa. Minun kuolemani ei olisi pysyvä, minä palaisin takaisin. Tähtiklaani oli hyvä, kun se oli laittanut juuri minut tähän tilanteeseen eikä Varjoliekkiä tai mustaturkkista naarasta. Minä olin jo tottunut kuolemaan.

//Varjo tai Kalla?

Kävelin emon luokse. Hän näytti olevan omissa ajatuksissaan.
“Hei emo”, nau’uin ja istuuduin Lehtomyrskyn viereen. En yleensä ikinä aloittanut keskusteluja mutta emon kanssa minun ei tarvinnut pelätä. Vaikka painajaisissani emo oli aina hirviö ja hänen naamansa vääntyi pelottavasti eri suuntiin oikeassa elämässä tunsin hänet ja tiesin, että hän oli turvallinen.
“Hei”, emo naukui mutta kauaa emme ehtineet keskustelemaan, kun Korpitassu tupsahti paikalle. Hän kyseli miten koulutukseni oli sujunut ja kertoi jotain omastaan.
“Ihan hyvin”, sanoin. Taisin kyllä hieman valehdella, sillä olin joka päivä harjoituksissa tosi väsynyt ja harvoin tein mitään “ihan hyvin”. Paremmin tilannetta olisi kuvannut kohtalainen tai jopa surkea mutta en halunnut puhua siitä nyt.
“Hyvä kuulla”, Lehtomyrskykin naukaisi ja hymyili. Hymyilin takaisin. Korpitassu näytti siltä, että koittaisi seuraavaksi keksiä jotain, jolla kääntää keskustelu itseensä. Tunsin naaraan aika hyvin.
“Pääsitkö siis nyt pois parantajan pesästä?” kysyin hiljaa. Jäisin taas sisareni varjoon mutta siellä oli mukava piileskellä.
“Joo. Leimusilmä päästi minut pois”, Korpitassu sanoi ja hymyili omahyväisesti.
“Pidäthän sitten itsestäsi huole-” lauseeni keskeytyi Korpitassun huokaisuun.
“Totta kai”, hän naukui. Nyökkäsin ja annoin sitten puheenvuoron muille. Tuntui tosi epämuvalta puhua kauan tai ylipäätään olla huomiossa hetkeä pidempään.
//Lehto? Korpi?

Ensimmäinen kuuni soturina oli sujunut moitteitta. Kävelin ilman mitään päämäärää eteenpäin, kun Syreenisumu yhtäkkiä törmäsi minuun. Naaras oli jotakuinkin saman ikäinen kuin minä mutta hänet oli nimitetty ennen minua, koska olin tullut klaaniin oppilasikäisenä. Raidallinen kissa pahoitteli törmäystä ja minä vain pudistelin päätäni. En ollut vihainen siitä, ettei naaras pystynyt huomaamaan kaikkea ympäristössään. Tunne oli oikeastaan aika tuttu minulle.
“Haluaisitko ehkä lähteä kanssani saalistamaan tai ihan vain kävelylle?" Syreenisumu kysyi hieman ujosti. Silmäni muuttuivat viiruiksi, kun mietin oliko naaraan sanojen takana joku jekku mutta en voinut uskoa pahaa naaraasta. Hän vaikutti niin mukavalle.
“Kyllähän se käy”, suostuin ja kuuntelin Syreenisumun kehräystä. Hän oli selvästi hilpeä vastaukseni johdosta. Seurasin häntä ulos leiristä ja koitin pysyä perässä parhaani mukaan. Kun vihdoin saavutimme tasaisen kävelytahdin, Syreerisumu katsoi minua lemepästi silmiin.
"Hei, Nopsaliekki millaista oli olla erakko melkein koko ikäsi?" hän kysyi. Kohautin lapojani pörhistäen turkkiani hiukan. Minulla oli edelleen ikävä veljeäni ja isääni mutta olin oppinut elämään ikävän kanssa, koska klaanissa oli niin monta hyvää kissaa - mukaan lukien Syreenisumu.
“Se oli tosi- erilaista”, nau’uin. Luultavasti se oli ollut alkujaan itsestään selvyys mutta en välittänyt, sillä niin se todella oli.
“Joka päivä täytyi suunnitella ja saalistaa ja pitää mielessä mikä vuodenaika oli ja missä oli petoja, jotta pysyisi hengissä vielä seuraavaan viherlehteen. Viherlehdetkään eivät olleet helppoja, silloin riitti kaksijalkoja ja kettuja. Kaksin kyllä selviytyi mutta yksin en olisi varmaan elänyt kauhean kauaa”, kertoilin. Huomasin kuinka synkästi esitin erakko-elämäni, joten päätin vielä lisätä jotain pirteämpää.
“Olihan siinä toki hyvätkin puolet. Aina oli paljon tilaa seikkailla. Aina uudet kulmat tutkittavana. Eikä ollut sääntöjäkään.” Kun lopetin puhumisen, tajusin että olin puhunut aika paljon. Toivottavasti Syreenisumua ei haitannut, koska en sittenkään ollut vielä valmis lopettamaan.
“Säännöttömyys kyllä antoi valtavasti vapauksia”, naukaisin leikkimielisesti ja hieman kiusoittelevasti. Koitin saada naaraalle myös leikkimielen päälle, jotta voisimme vaikka pitää jonkun pienen kisan tai leikkiä jotain. Ehkä hän ei kokisi sitä liian pentumaisena niinkuin jotkut muut kokivat.
//Syre?

Olin maannut kuumetaudissani jo monia päiviä mutta vasta nyt parantumiseni alkoi näyttämään mahdolliselta. Olin saanut syödäkseni enkä ollut enää niin heikkona. Kävelykin onnistui aika hyvin. Joka ilta kävin haukkaamassa raitista ilmaa Karjuvirneen kanssa. Ne ulkoilu hetket olivat ainoa asia, jota koko päivästä saatoin odottaa. Muuten makoilin vain tylsistyneenä sisällä. Nostin päätäni käpälistäni tarkkaillen Leimusilmän puuhia.
“Tiedätkö Tähtimötaivas, minusta olet jo niin hyvässä kunnossa, että voit siirtyä nukkumaan omaan pesääsi mutta älä vielä osallistu partioihin. Tule päivittäin tänne tarkistuttamaan itsesi”, hän naukui ja nyökkäsin. Nousin ylös pesästäni ja raahauduin hiljalleen ulos parantajalta. Päätäni ei enää särkenyt mutta minusta tuntui oudon tyhjälle. Monta kertaa parantajat olivat saaneet minut fyysisesti kuntoon mutta kertaakaan minusta ei tuntunut siltä, että olisin kokonaan kunnossa. Istuin soturien pesän sisäänkäynnin viereen. Olin hiukan hengästynyt mutta ainakaan en enää yskinyt.

Heräsin seuraavaan päivään omalta makuusijaltani. Minua ei huvittanut pätkääkään nousta mutta koitin silti punnertaa itseni ylös. Raahauduin leiriin istumaan ja tarkkailemaan menoja. Näin kissojen joukossa pienen Perhopennun, joka tassutteli partioihin lähtevien kissojen välissä. Mietin mitä hän mahtoi tehdä mutta pentujen ajatusmaailma oli niin erilainen kuin sotureiden, että en pystynyt edes keksimään mitään.

Istuskeltuani hyvän tovin suurin osa partioista olivat päässeet lähtemään jo aikaa sitten ja minä vielä istuin. En tiennyt missä Karjuvirne oli mutta olin ennen nukkumaan menoani jutellut hänelle pari sanaa. Kolli oli vaikuttanut iloiselle siitä, että olin päässyt pois parantajalta. Olin oikeasti vielä muutama yö sitten ollut aivan kuolemaisillani mutta ehkä Tähtiklaani oli päättänyt antaa minun kärsiä vielä muutamia kuita ennen kuin veisi minut metsästysmailleen.

Odoteltuani vielä jonkun aikaa ja kulutettuani turhaa aikaani - joka toisaalta ei ollut turhaa, koska koskaan ei voinut tietää milloin se loppui - päätin mennä parantajalle. Kävelin hiljaa sisään ja tarkkailin hetken mitä Leimusilmä teki ennen kuin aloitin puhumisen.
“Hei, Tähtimötaivas”, Leimusilmä naukui ja katsoi minuun. Yllätyin niin, että menin hetkeksi sanattomaksi. Luulin, että vanhempi kolli ei ollut huomannut minua mutta ilmeisesti askelteni ja hengitykseni ääni oli kantautunut hänen korviinsa.
“Huomenta”, sopersin ja istuuduin. Päässäni ei heittänyt mutta istuminen tuntui silti paremmalta vaihtoehdolta.

Tarkastettuaan minut Leimusilmä lähetti minut takaisin ulos. Hän sanoi, että luotti paranemisprosessiin ihan täysin. Olin ehkä iloinen siitä. Vai olinko? Oliko iloa olla olematta surullinen ja apea, omaan maailmaansa eksynyt kissa? Huokaisin ja istahdin takasin leirin reunalle ja katselin taas ympärilleni. Toisten kissojen seura minua ei niinkään kiinnostanut eikä kyllä mikään muukaan. Tarkkailin ympärilleni vain koska minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä. Toivoin, että Karjuvirne ilmestyisi jostain kolostaan pian, koska hän oli ainoa kissa, jonka seura minua yhtään kiinnosti. Olin aika monta kertaa lyhyen elämäni aikana ollut kuoleman käpälissä mutta se oli päästänyt minut aina menemään ja olin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla. Hyviä esimerkkejä olivat vaikkapa Mutalammen kanssa käynyt sekasotku, sodan taistelun tiimellyksessä tullut iso haava ja no tämä sairaus. Aina, kun olin luullut kuolevani Karjuvirne oli ollut tukenani. Olin nyt varmaan tosi harhainen mutta Karjuvirne tuntui oikeasti välittävän. Hän oli ainoa kissa, jonka tunsin ja hän oli ainoa, jonka kanssa halusin viettää sen ajan mitä minulla elämässäni oli jäljellä. Siinä paha missä mainitaan - Karjuvirne tassutti partionsa kanssa leiriin. Hänen katseensa osui minuun ja heilautin häntääni hänelle tervehdykseksi. Pidin kuitenkin neutraalin ilmeettömän kasvoni paikallaan. Odotin, että kolli tulisi juttelemaan minulle, jos tulisi. Toisaalta miksi hän tulisi. Soturi kuitenkin suuntasi minua kohti ja turkkini alla alkoi kuumottaa ja kihelmöidä.
//Karju?