Makoilin pentutarhan edustalla ja pidin silmällä Ropinapentua ja Kastepentua, jotka juuri loikkivat hännät innosta pörheinä ulos klaaninvanhimpien pesästä. Toivoin, ettei kumpikaan suututtaisi ketään, varsinkaan klaaninvanhimpia! He osasivat olla toisinaan hyvinkin töykeitä.
Seurasin katseellani, kuinka Ropinapentu etsi sopivaa piilopaikkaa itselleen. Otsani rypistyi hiukan tutkaillessani häntä sekä hänen villiä ja uhmakasta olemustaan. Minua kieltämättä huolestutti; Ropinapentu oli pikkupennusta asti ollut tottelematon ja tykännyt mielummin uhmata sääntöjä kuin totella niitä. Kun Kastepentu taas, hän oli aremman oloinen. Minusta näytti nytkin aivan siltä kuin pieni tyttäreni olisi pelännyt kulkea klaanitovereidensa seassa. Aina välillä hän kuitenkin tuntui unohtavan toisten olemassaolon innostuttuaan leikistä siskonsa kanssa. Ehkäpä Ropinapennun rohkeus tekisi Kastepennustakin vähemmän aran. Tai sitten se tapahtuisi vasta Kastepennun kasvaessa...
Oli miten oli, he olivat minun kauniit tyttäreni. Katselin heidän menoaan rakkaus silmissäni säihkyen. Ehkäpä Ropinapentukin kasvaessansa hiukan rauhoittuisi.
Tai sitten ei, minä ajattelin itsekseni kun huomasin, kuinka tämä taas näytti isottelevan soturille. Siristin silmiäni tarkkana. Samassa, ikään kuin katseeni huomanneena, Kastepentu ryhtyi toppuuttelemaan siskoaan ja yritti puskea tämän kylkeä työntääkseen heidät pois tilanteesta.
"Minulla oli juttu kesken tuon kanssa", kuulin Ropinapennun maukuvan kiukkuisesti. Pieni häntä huiski edestakaisin.
"Sinä pääset vielä eroon korvistasi jos et ala kunnioittaa toisia. Etenkin itseäsi vanhempia!" Kastepentu jätti Ropinapennun työntelemään sammalpalloa tylsistyneenä käpäliensä välissä ja tepsutteli sitten minun luokseni mutisten matkalla: "Senkin hiirenaivoinen...."
"Äläs nyt, Kastepentu", minä kehräsin ja sipaisin hännälläni hänen poskeaan. "Ropinapennulla on suuri luonne, vaikka hän onkin vielä pieni."
"Voisi se olla pienempikin", Kastepentu mutisi ja vilkaisi siskoaan huolestuneen näköisenä. "Mitä jos hän vielä suututtaa jonkun?"
"Noo sitten hän ehkä ottaa opikseen." Katsahdin uhmakasluontoista pentuani. Minua hirvitti, minkälaisiin vaikeuksiin hän vielä itsensä saattaisi. Siihen nähden, kuinka hän Hilehuurteellekkin tänään puhui, odotettavissa tuskin olisi mitään kovin kaunopuheista käytöstä yhtään ketään kohtaan.

Varjoliekki tuijotti paikalleen jähmettyneenä, miten Mesitähti roikkui ketun selässä, joka riepotteli päällikköä puolelta toiselle yrittäessä saada tämän kynnet irti nahastaan. Lopulta Mesitähti laskeutui itse maahan, sen tuntemattoman mustan kissan viereen, jonka Varjoliekki ja Mesitähti olivat löytäneet taistelemassa yksin kettua vastaan. Nyt kettu kuitenkin kääntyi suoraan Varjoliekkiä kohti ja lähti syöksymään päin.
Kermanvärinen soturi väisti niin nopeasti sivulle, että yllätti itsensäkin. Se oli Mesitähden hänelle aikoinaan opettama syöksykierähdys. Varjoliekki ei ollut ajatellut, että tulisi koskaan oikeasti käyttämään saati tarvitsemaan kyseistä väistöliikettä etenkään, kun hän oli oppilasaikoinaan yrittänyt hioa sitä paremmaksi monta neljäsosakuuta tuloksetta. Tosi paikan tullen entinen kotikisukin näytti kuitenkin pystyvän melkein mihin vain.
Varjoliekillä ei ollut aikaa vitkastella ja jäädä miettimään seuraavaa liikettä. Nyt oli improvisoitava, toimittava silkalla intuitiolla. Kolli nousi heti jaloilleen ja ponnisti kohti kettua niin nopeasti, kuin kykeni. Sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän kiiti ilmassa ketun ylitse viiltäen naarmut sen selkään kynsillään.
Pakokauhu iski kollin sisuksiin nyt kunnolla. Varjoliekki ei ehtinyt vilkuilla ympärilleen, ja pohti hätääntyneenä, missä Mesitähti ja se muukalainen oikein olivat. Mitä jos muukalainen olikin ollut vihollinen ja hyökännyt Mesitähden kimppuun? Kermanvärinen kolli tiesi, ettei pärjäisi ketulle yksin kauaa. Yksikään soturi ei pärjäisi, tai jos joku pärjäisikin, niin ei ainakaan Varjoliekki. Hyvä kun hän oli edes nähnyt kettua ennen! Hän ajatteli, että hän tarvitsisi apua pian tai-. Varjoliekin käännähdettyä kohtaamaan puanruskean pedon uudelleen, suuret pitkulaiset leuat loksahtivat hänen naamansa edessä, ja hetken kaikki mitä soturi näki oli epäselvän punaisen möhkäleen nopea liike. Kettu oli saanut kaadettua hänet kumoon. Hurjalla tarmolla Varjoliekki iski etukäpälillään vuorotellen ketun kuonoon. Se toimi - tavallaan, sillä kettu ei selvästikkään pitänyt siitä. Paniikki oli kuitenkin ottanut Varjoliekistä jo niin ison vallan, että hän epäili lamaantuvansa ja pyörtyvänsä minä hetkenä tahansa. Tai oikeastaan hänen olisi tehnyt vain mieli juosta karkuun. Juosta kauas metsään, juosta ikuisuus. Mutta vaikka hän olisikin päässyt itse ketun voimakkaan jalan alta pois, ei se olisi ollut soturin toimintaa. Varjoliekki jatkoi rimpuiluaan ja onnistui näykkäisemään kettua jalasta niin, että otus vinkaisi. Soturi oli silti edelleen pahasti loukussa. Hän tarvitsisi apua pian, tai hän kuolisi.
Ketun hampaat lähestyivät ja olivat juuri tarraamassa Varjoliekin kaulaan, kun kolli erotti nopean viuhahduksen jossakin taustalla. Yhtäkkiä kettu horjahti pois kollin päältä ja kaatui kumoon.

//Kalla & Mesi?

Tassutin partion perässä sisään leiriin, olin puoli unessa joten Tassutin oitis upuneena soturien pesään ja miltei nukahdin pystyyn soturien pesälle, mutta pääsin juuri ja juuri makuualusilleni nukahtaen miltei heti.

Aukaisin silmäni kirkaassa auringon valossa. Nousin hitaasti istumaan ja venytelin raukeasti. Nousin lopulta seisomaan ja tunkeuduin ulos soturien pesästä ja tassutin klaanin vanhimpien katsomaan emoani. Kun tunkeuduin sisään pesään niin huomasin että kukaan ei ollut hereillä mutta yksi asia sai karvani nousemaan pystyyn. Tuijotin hiiloskatseen ruumista - vanha kolli ei näyttänyt henkitävän! Hiivin lähemmäs kollia tarkistaakseni asian. Nuuhkaisin uteliaasti kollin turkkia mutta se haisi kuolemalta.. Koskin hitaasti kollin turkkia ja silmissäni loisti suru - vanha kolli oli ilmiselvästi kuollut unissaan.. Kollin turkki oli kylmä.. Olin kyllä jo muista merkeistä tajunnut kollin kuoleen. Minun pitäisi mennä kertomaan mesitähdelle tämän kuolemasta, käänsin katseeni kollin kumppaniin ja tunsin surua; tämä ei edes tiennyt kumppaninsa kuoleen.. No hän saisi tietää sen heti herätyään tai aijemin. Luikahdin nopeasti ulos pesästä kohti päällikkön pesää. Hiivin hiljaa lähemmäs mesitähden pesää kunnes lopulta pääsin perille klaanin päällikkön pesälle.
"Mesitähti!" huudahdin pesään sydän kurkussa. Kuulin pesästä ääntä ja sitten päällikkö ilmiselvästi pyysi minut sisään. Totelin kuuliaisesti kollia ja hiivin tämän pesään. Karvani olivat edelleen pystyssä mutta silotin ne kuitenkin nopeasti.
"Mesitähti, minulla on ikävä uutinen", mau'un silmät viirussa. Mesitähti katsahti minua ja näytti hetken pelokaalta mutta se katosi nopeasti. "Kävin juuri klaanin vanhimpien pesässä ja.. Hiiloskatse oli kuollut..", mau'un sydän kurkussa takelelen. "Hän ilmiselvästi on kuollut nukuesaan", lisään ja alan perääntyä ulos pesästä. Mesitähden silmissä loisti suru klaanin vanhinta kohtaan mutta minä en halunnut jäädä pesään sisälle joten luikahdin ulos ja loikkin eteenpäin, törmäsin yllätäen nopsaliekkin.. En ollut huomannut kollia!
"Anteeksi! En huomannut sinua." mau'un silmät viirussa kollille. Nopsaliekki ei näyttänyt yhtään suutuneelta. Tunsin yllättäen rauhoitavan tunteen kollin lähellä.
"Haluaisitko ehkä lähteä kanssani saalistamaan tai ihan vain kävelylle?" kysyin ujohkona. Nopsaliekkin silmät painuivat viirun mutta tämä kuitenkin vastasi myöntävästi. Kehräsin hyvilläni ja loikkin ulos leiristä siirtäen hiiloskatseen kuoleman mielessäni taka-alalle, en halunnut ajatella sitä nyt.. Joutuisin ajatelemaan sitä sitten myöhemmin illalla.. Tassutin vikkelästi ulos sisäänkäynti tunnelista odotaen kyllä Nopsaliekkiä että kolli ei jäisi jälkeen. Katselin nopsaliekkiä syvälle silmiin lempeästi kehräten. Kipitin nopsaliekkin rinnalla metsässä ja ajattelin aloittaa keskustelun, Päätin kysyä tämän erakkojuurista
"Hei, nopsaliekki millaista oli olla erakko melkein koko ikäsi?" kysyin uteliaana.
//nopsis? :3

Nyökkäsin kuunnellen kollin sanoja tarkasti. Päätin kysyä mestariltani nopeasti ketkä otamme mukaan etsimään yrttejä metsästä ja niin tein;
"Keitä otaisimme mukaamme etsimään yrttejä?" kysyin hiljaisella äänellä. Leimusilmä hymyili minulle lempeästi mutta näytti myös hitusen mieteliäältä.
"Kysyme varmaan ehtiikö joku tulla mukaamme?" leimusilmä ja ehdotti. Nyökkäsin pienesti hymyillen. Leimusilmä nousi seisomaan ja tassuti ulos pesästä, seurasin mestarini perässä ulos pesästä ja etsiskelin ympäriltäni jota kuta kissaa jolla ei tuntuisi olevan kiire tai mitään. Lopulta huomasin kauniin kilpikonna kuvioisen naaraan ja vaaleanruskean naaraan leopardimaisilla kuvioilla. He Taisivat olla lehtomyrsky ja tämän oppilas haukkatassu. Tunsin jotain vetoa heidän luokseen joten päätin pyytää heitä auttamaan meitä hakemaan yrttjä.
"Leimusilmä, voisimme kysyä lehtomyrskyä ja haukkatassua mukaan hakemaan yrttejä", mau'un silmät kysyvän näköisinä. Leimusilmä nyökkäsi hymyillen joten lähdimme kaksikon luo. Kehräsin iloisen oloisena mutta melko hiljaa.
"Hei, lehtomyrsky", mau'un hiljaisesti odotaen että leimusilmä hoitaisi kysymisen.
"Ai, hei vienotassu ja leimusilmä! Mitä asiaa teillä on?" lehtomyrsky kysyi lempeästi kehräten. Sirristelin silmiäni ja vilkaisin odotavasti mestariani.
"Me tarvitsisime soturia auttamaan meitä hakemaan yrttejä metsästä", kolli maukui lopulta. Lehtomyrsky sirristeli silmiään mietivän näköisenä.
"Tulemme toki", lehtomyrsky tokaisi vilkaasti. Tassutimme kohti leirin uloskäyntitunnelia ja tunkeuduimme ulos metsään. Katselin ympärilleni metsässä mutta lopulta me kaikki seurasimme leimusilmää - en muistanut vielä täysin kaikkia hyviä yrtti paikkoja ja se noloti minua paljon. Tassutin mestarini vierellä kunnes pysähdyimme hetkeksi, lehtomyrsky oli huomannut jonkin kasvin joka saatoi olla yrtti joten lähdimme tarkistamaan oliko naaras oikeassa. Sirristelin silmiäni ja muistelin mikä kasvi oli -se oli tähden muotoinen karvainen kasvi väriltään se oli sininen. Mietin kovasti kunnes oivalsin mikä se oli.
*sehän on purasruohoa!* hihkaisin mielessäni. Leimusilmä käänsi katseensa minuun lempeästi hymyillen.
"Vienotassu, osaatko sanoa mikä kasvi tämä on?" leimusilmä uteli lempeästi.
"Se taitaa olla purasruohoa", mau'un ylpeänä siitä että tiesin vastauksen.
"purasruoho parantaa maidon laatua ja määrää, sekä alentaa kuumetta", lisäsin vielä. Katsoin leimusilmä suoraan silmiin iloisena.
"Aivan oikein vienotassu", leimusilmä kehui lempeästi. Tunsin syvällä sisimässäni ylpeyttä itsestäni, painoin tarkkasti mieleeni jotta voisimme palatessamme kerätä sitä. Kipitin vikkelästi leimusilmän perään. Kun olimme löytäneet leimusilmän mielestä tarpeeksi yrttejä nyt tähän hätään niin aloimme tassutaa takaisin päin keräten yrttit matkan varrelta mukaan leiriin. Minulla oli suussani pari yrtti kimpua ja niin itse asiassa oli kaikilla! Lopulta leirin suuauko näkyi. Tassutin rauhallisesti sisään leiriin muiden kanssa, lehtomyrsky ja haukkatassu kipitivät perässämme parantajien pesään mutta kun he olivat jättäneet yrttit maahan niin he loikkivat pois - ilmiselvästi lehtomyrsky oli mennyt opetamaan oppilaalleen jotain soturille tärkeitä asioita.
//leimu? :)

AMPIAINEN // Muistathan jatkossa kirjoittaa tarinoihisi aina hahmojen nimet isoilla alkukirjaimilla :)
Vienotassu: 45kp -
Syreenisumu: 6kp -
Lehtomyrsky: 4kp -

ELANDRA
Pohjaharha: 7kp -
Mesitähti: 9kp -
Haavemuisto: 6kp -

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 4kp -
Kortetuike: 5kp -
Leimusilmä: 8kp -

KOIVU
Hilehuurre: 15kp -
Varjoliekki: 7kp -
Ropinapentu: 8kp -

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 7kp -
Korpitassu: 8kp -

PYRY
Kastepentu: 9kp -

SAAGA
Varputassu: 16kp -
Perhopentu: 9kp - Olet nyt valmis oppilaaksi. Perhopennusta tulee oppilas viimeistään 15.07. ja hän saa mestarikseen Hiilihampaan.
Sädetassu: 16kp -

Kävelin Varputassun rinnalla mestareidemme perässä. Minua suorastaan ärsytti, koska Käärmekulta oli päättänyt, että harjoittelisimme Varputassun kanssa tänään. Eihän se siis Käärmekullan vika ollut, koska hän oli täydellinen. Varputassu vaan oli vähän… noh raukka. Hän oli pienikokoinen ja itki öisin pyytäen emoaan. Osa minusta halusi sääliä häntä. Varputassu ei avannut suutaan koko matkan aikana enkä minäkään vaivautunut avaamaan omaani, koska ainoa kissa tässä partiossa kelle tahdoin jutella oli Käärmekulta.

Kun vihdoin ja viimein pääsimme perille, jouduin taas odottelemaan. Pohjaharha ja Käärmekulta pitivät pienen palaverin. Varputassu vilkuili ympärilleen pelokkaan oloisena ja minä vain pyörittelin silmiäni ja huokailin.
“Oletko kunnossa?” mutisin, koska olin ehkä jo hieman huolissani, kun Varputassu alkoi jo näyttää todella pelokkaalta. Varputassu näytti palaavan maan päälle ja nyökkäsi nopeasti.
“Kyllä, joo. Kiitos”, hän sanoi änkyttäen ja epävarmana. Huokaisin taas ja Varputassu näytti säikähtävän sitä.
“Sanoinko jotan väärin?” hän kuiskasi.
“Et suinkaan. Haluan vain päästä äkkiä harjoittelemaan”, vastasin ja siirsin katseeni mestareihimme. He kävelivät jo takaisin meihin päin.
“Jutellaanko harjoitusten jälkeen?” kysyin ja vilkaisin Varputassuun, joka hymyili ihan hieman ja nyökkäsi.


Harjoitukset alkoivat jo olla pikku hiljaa päätöksessä. Varputassu vaikutti tosi väsyneelle ja Pohjaharha päätti viedä hänet takaisin leiriin. Sanoin nopeat hyvästit hänelle ja lupasin, että puhuisimme vielä. Minun oli pyydettävä anteeksi, kun pari kertaa olin puhunut kollille aika törkeästi. Jatkoimme Käärmekullan kanssa vielä.
“Asetu taas vaanimisasentoon”, naaras käski jatkaen siitä mihin olimme jääneet. Nyökkäsin ja laskeuduin vaanimisasentoon.
“Se näyttää olevan ihan kunnossa”, hän naukui. Ongelmana oli siis aikaisemmin ollut se, etten pystynyt hyppäämään suoraan vaanimisasennosta vaan se oli ollut hieman väärin ja olin oppinut liikkeen ihan eri tavalla.
“Niin. Sanoinhan, että olen harjoitellut”, mutisin ja hiivin hieman eteenpäin. Loikkasin suoristaen jalkani. Laskeuduttuani käännyin Käärmekultaa päin. Hän nyökkäsi.
“Muuten tosi hyvä mutta tuo loikka ei ollut kauhean vahva. Pystytkö ponnistamaan kovempaa?” hän kysyi mietiskellen.
“Pystyn mutta minuakin alkaa jo väsyttää”, na’uin ja huokaisin. Mestari nyökkäsi ja päätti, että lähtisimme takaisin kotiin. Käärmekulta oli kyllä paras. Hän ei halunnut koskaan rasittaa minua liikaa. Olin joskus kuullut, että minusta saattaisi mestarini takia tulla laiska ja vaikka mitä muuta mutta en uskonut. Käärmekulta tiesi kyllä mikä minulle oli parhaaksi.

Leiriin paluumatkalla juttelimme taas.
“Onpa kiva, että sinä ja Varputassu näytätte tulevan hyvin toimeen”, mestari naukui. En halunnut puhua Varputassusta Käärmekullan kanssa. Hänen kanssaan halusin olla vain hänen kanssaan enkä edes miettiä muita kissoja etenkään nyt.
“Minä jatkan leiriin palattuamme suoraan muualle mutta kehotan, että menet muiden ikätovereidesi luo”, hän naukui. Nyökkäsin. Aioinkin mennä Varputassun luokse.
“Minusta on mukava harjoitella sinun kanssasi kahden”, vaihdoin aihetta.
“Voidaanko me joskus mennä vain saalistamaan?”
“Voidaanhan me”, Käärmekulta naukui ja hymyili hieman.
“Olen - vaikka itse sanonkin - aika taitava. Opin nopeasti”, kehuskelin hieman itselläni ja röyhistin rintaani. Naaras nyökkäsi.

Leirissä etsiskelin heti Käärmekullan lähdettyä Varputassun käpäliini. Hän olikin helposti löydettävissä, koska hän istuskeli ihan näkyvillä aukion reunustalla.
“Hei”, nau’uin.
“Hei”, kolli vastasi. Istuuduin hänen viereensä ja hymyilin hiukan.
“Ajattelin pyytää anteeksi. Olin sinulle silloin yksi yö aika töykeä”, sanoin ja kaavin tassullani maata. Olin aika kauan ollut vain ja ainostaan Käärmekullan seurassa ja ehkä jopa unohtanut miten tutustutaan muihin.
“Ei se mitään”, Varputassu naukui ja tuijotteli poissaolevan oloisena maata.
“Vaikutat hieman surulliselta. Minulle voit kyllä kertoa, jos jokin vaivaa”, sanoin. Tiesin, että kaikki sanoivat aina niin mutta nyt minäkin sanoin; ja sitä paitsi olihan se hyvä tietää.
“Kiitos.”
Taas tosi tyhjä vastaus. Olin hieman jumissa keskustelun kanssa. Oltuamme hetken hiljaa keksin jotain sanottavaa.
“Onko Pohjaharha hyvä mestari?” kysyin. Se ei ollut nerokkain keskustelun ylläpito tapa mutta ehkä keksisin jotain järkevämpää jatkossa.
“Onhan hän”, Varputassu sanoi. Hän ei paljon tykännyt puhua selvästikään. Huokaisin.
“Minun pitää mennä”, sanoin ja nuosin. Varputassu näytti pettyneeltä mutta olin tehnyt jo päätöksen lähteä.
“Jutellaan pian taas”, sanoin ja Varputassu naukui heipat. Tassutin pois päin kollista ja sattumalta törmäsin hänen isäänsä.
“Sädetassu”, Kuusihäntä naukui. Nyökkäsin tervehdyksen.
“Kuusihäntä”, naukaisin takaisin ja kaduin heti. Olin tehnyt vähän hassusti mutta no niin nyt tuli sanottua. Raavin kynsilläni maata.
“Tuletko mukaani saalistamaan?” Kuusihäntä kysyi. Yllätyin kysymyksestä mutta nyökkäsin.
“No mikä ettei”, sanoin hieman hämmentyneenä mutta eihän minulla muutakaan tekemistä ollut. Vilkaisin taakseni, jos pyytäisimmekin Varputassua mukaan mutta hän oli kadonnut jo jonnekin. Käännyin takaisin Kuusihäntää päin.
“Menemmekö me joidenkin muiden kanssa vai?” kysyin ja hymyilin hiukan.
“Ajattelin, että menisimme kahden”, hän sanoi ja nyökkäsin.
“Se käy hyvin”, vastasin. Minun mielestäni oli ehkä kuitenkin hyvä idea tutustua muihin kissoihin. Käärmekulta oli kyllä vieläkin mielestäni paras kissa koko klaanissa ja koko maailmassa. Oli kylläkin hauska sattuma, että juuri juteltuaan ikätoverilleen käveli tuon isää vastaan.
//Kuusi?

Emoni kysyi minulta oliko Varis minun nappaamani ja pudistelin päätäni.
“En toki. Minä vain pidän variksista ja ajattelin siis ottaa tämän”, kerroin hänelle. Hän nyökkäsi ja ennen kun kerkesimme jatkaa keskustelua, kuulin Leimusilmän kutsuvan minua. Hämmentyneenä vilkaisin parantajan pesälle ja katsoin sitten emooni.
“Käyn kuulemassa mitä asiaa hänellä on”, naukaisin nopeasti ja loikin parantajan luo.
“Hei, Korpitassu! Sattuuko sinun päähäsi?” Leimusilmä kysyi. Pudistelin päätäni.
“Ei. Siihen ei ole sattunut hetkeen, eikä minulla ole ollut huonoa oloa tai muuta sen kaltaistakaan hetkeen”, kerroin. Parantaja nyökytti päätään.
“Siinä tapauksessa en näe mitään syytä pitää sinua edelleen pesällä. Voit palata taas normaaliin elämääsi, mutta jos oireet palaavat, tule kertomaan siitä minulle”, kolli naukui. Nyökkäsin ja loikin takaisin Lehtomyrskyn luokse.
Huomasinkin Varputassunkin tulleen emon luokse ja istahtaessani alas, aloin heti keskustella.
“Hei Varputassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” kysyin veljeltäni iloisena ja hymyilin. “Koska minulla on ainakin mennyt hyvin, puusta tipahtamisesta huolimatta. EIkä minun tarvitse edes enää olla parantajan pesällä. Leimusilmä ilmoitti, että olen tarpeeksi terve lähtemään”, pälpätin innoissani.

//Varpu tai Lehto?

"Leikitäänkö piilosta?", Ropinapentu ehdotti äkisti innostuneena.
Käännyin niska kenossa vilkaisemaan emoa takanani. Hän katsoi minuun katseella, joka käski olla kunnolla ja totella käskyjä.
"Leikkikää vain", emo sitten sanoi ja loi Ropinapentuun toruvan katseen, "mutta muistakaakin katsoa eteenne. Kaikki klaanimme kissat eivät ole yhtä anteeksiantavaisia kuin Hilehuurre."
Katselin kun Sadeturkki tassutti pentutarhan edustalle, asettui makuulle ja jäi vahtimaan meidän liikkeitämme. Nykyään oli jo kylmempiä päiviä mutta tänään oli aurinkoista, ja minusta tuntui että auringonpaiste sai emomme näyttämään entistä kauniimmalta.
"Tule jo, Kastepentu", siskoni nurisi. "Mene sinä piiloon ensin, niin minä etsin sinut!"
Lähdin matalana tepsuttamaan eteenpäin, katse harhaillen ympäri leiriä. Tunsin itseni niin kamalan pieneksi keskellä kaikkia niitä täysikasvuisia kissoja.... Noh, pienihän minä tietysti olinkin, vasta nelikuinen - mutta jotkut soturit olivat niin hurjan suuria! Pysähdyin töllistelemään viiden kissan joukkiota, joka saapui leiriin. Siinä oli kaksi minua hiukan suurikokoisempaa mutta sotureita pienempikokoista kissaa. Olivatko hekin sotureita?
"Tulehan, Kuutassu!" kuulin jonkun huutavan. Katselin, kun Kuutassuksi kutsuttu hopeanharmaa naaraskissa loikki valkomustan kissan luokse.
Äkkiä muistin, että minunhan piti piiloutua. Lähdin jälleen matalana ja häntä maata viistäen kohti erästä lähellä olevaa pesää, josta kuului kuorsausta ja karheaa maukumista. Pöllähdin sisälle pesään ja vanhemmat kissat tervehtivät minua.
"Heippa", tervehdin arasti. "Leikimme siskoni kanssa piilosta. Voisinkohan minä piiloutua tänne?"
"Ole hyvä vain", eräs ruskeansävyinen naaras vastasi hymyillen pehmeästi.
Minä hymyilin hänelle säteilevästi takaisin ja keplottelin sitten itseni piiloon klaaninvanhimpien taakse.
"Anteeksi", vinkaisin tummalle hiljaisenoloiselle kollille astuttuani vahingossa hänen häntänsä päälle. Kolli mulkaisi minua ja minusta tuntui kuin hänen jäänsiniset silmänsä olisivat jäädyttäneet minutkin siihen paikkaan. Hän murahti jotakin itsekseen. En ollut moksiskaan, vaan pyyhkäisin hännälläni maata. Ehkä jotkut vanhukset vain olivat äreitä. Silti he olivat kaikki ihan yhtä tärkeitä, emo ja isä olivat kertoneet niin. Ja että he olivat palvelleet klaaniaan koko ikänsä, ja siksi heitä piti kunnioittaa ja arvostaa.
Kiehnäsin itseni kiinni äreän kollivanhuksen turkkiin. Hän tuntui turvalliselta vaikkakin oli hiukan juro. Kenties hänestä tulisi kiltimpi jos hänelle oltaisiin kilttejä. Minä halusin kokeilla onneani; hän ansaitsi hyvää kohtelua.
"Kastepentuu", kuulin siskoni huutavan.
Aloin kehrätä huvittuneena kuunnellessani hänen huuteluaan. En pystynyt tukahduttamaan intoani, vaikka minusta tuntuikin että kehräykseni kuului leirin toiseen päähän asti.
"Löysimpäs sinut!"
Nostin pääni suojelijakissani turkista ja kohtasin Ropinapennun katseen. "Jatketaan sitten, siskokulta", kehräsin ja pukkasin häntä hellästi kylkeen. "Sain uusia ystäviä, vaikka jotkut ovatkin vähän äreitä." Vilkaisin sitä sinisilmäistä kollia, joka silmäili minua hämmentyneen oloisena. Katsahdin häntä, hymyilin, nousin takajaloilleni nuolaisemaan hänen korvallistaan hyvästiksi, ja kipitin sitten vauhdilla Ropinapennun perään.

//Ropina?

Syreenisumu sukii turkkiaan ja nousee istumaan. Soturi ajattelee parantajan sanoja joiden mukaan naaras pääsisi pian taas soturien pesään. Soturin silmissä pilkahti toivo ja sitten kissa laskeutuu maahan makaamaan ja soturi nukahtaa nopeasti.

pari kuuta myöhemmin Naaras venyteli raukeasti soturien pesässä, soturi räpäyti silmiään ja kipitää ulos pesästä kohti klaanin varapäälikköä - korppisiipeä. Syreenisumu pysähtyy nopeasti varapäälikkön eteen ja soturi kysyy;
"Hei, onko sinulla jotain minua varten? Esimerkiksi saalistus -tai rajapartiotta?" ruskea Raidalinen naaraskissa kysyy räpäytäen silmiään.
"Ajattelin että sinä voisit mennä saalistuspartioon rauhalaulun, järviloisteen ja unikkohämyn kanssa", korppikoipi maukui heilautaen häntäänsä kohti kolmea odotavan näköistä soturia. Ruskea raidalinen naaras nyökkää vastaukseksi ja naaras loikkii kissojen luokse. Soturi katoaa muiden partion jäsenten kanssa ulos leiristä. Nuori soturi haistelee ilmaa, etsii saaliseläinten hajuja. Soturin nenään leijuu saaliseläimen hajuun, soturi pudotautuu vaanimisasentoon ja hiipii eteenpäin. Ruskea raidallinen kissa hyppää hiiren päälle ja puree siltä niskat nurin. Keskikokoinen naarassoturi tassutaa takaisin muiden luo hiiri suussaan.

//testasin hän-kertojaa mutta ei lähtenyt joten en kirjoita enään toiste sillä kertojalla, oli sen verran hankalaa xd

Silmäni painuivat viiruiksi kun kuulin tytäreni sanat, ne tuntuivat parhaalta.
"Kyllä se on oikein mahtavaa", mau'un sydämelisesti tyttärelleni. Katsahdin nopeasti varista jonka korpitassu oli tuonut jaetavaksi minun ja hänen kesken. Räpäytin silmiäni ja tunsin vastustamatonat ylpeyttä tytärtäni kohtaan; eihän varis ollut hänen napamaansa? Tai ehkä oli mutta tytäreni oli kuitenkin tuonut sen tuoresaaliskasasta siitä olin varma. Nuuhkin silmät viiruissa, mieteliäänä varista, nyrpistin nenääni - en oikein perustanut variksista mutta oli se paljon parempi kuin päästäinen! Vatsani murisi kuin käskeäkseen minua syömään. Kumaruin variksen puoleen ja haukkasin siitä palan. Söin hitaasti ja rauhallisesti silmät kiinni, aukaisin silmäni ja katsoin korpitassua tytärtäni suoraan silmiin ja tunsin että tästä hetkestä puutui vain poikani varputassu ja kumppanini kuusihäntä.. Emme olleet kovinkaan paljoa yhdessä sen jälkeen kun he olivat tarpeeksi vanhoja oppilaiksi.
"Korpitassu napasitko tämän variksen itse?", kysyin, uskoin että tyttäreni kertoisi minulle totuuden. Ainakin toivoin että hän olisi rehellinen minulle emolleen.. Laskin pääni takaisin varista kohden ja aloin syömään sitä odottaessani korpitassun vastausta. lopulta tunnuin olevan täynnä joten työnsin lopun varista tytärelleni. Hän tuntui edelleen mietivän vastausta kysymykseeni - tai ehkä on järkevämpi sanoa että muisteli sillä muistelahan tytäreni pitäisi jotta hän osaisi sanoa oliko hän napanut variksen vai ei.
//korpi? ;)

Kharon oli hyvin allapäin, hänen olonsa oli kerrassaan surkea. Leimusilmän kanssa jutteleminen oli vain pahentanut soturin olotilaa. Siitä oli kulunut nyt... Yksi, kaksi, kolme... Kharonin laskujen mukaan ainakin kolme päivää. Kolli oli kadottanut täysin ajantajun, sillä hän oli maannut toimeettomana parantajan pesällä koko tämän ajan. Leimusilmä ei ollut antanut kollille yrttejä, mutta hän oli kehottanut tätä jäämään parantajan pesälle toistaiseksi. Kharon ei olisi halunnut, mutta Lieskakajon painostuksesta hän oli suostunut siihen. Valkoturkkinen kolli päästi ilmoille syvän, surkean huokauksen. Hän kuuli lähestyviä askeleita ja kohtasi surkeana Liljatuulen ystävällisen katseen.
"Onko jokin hullusti?" naaraskissa kysyi ja pysähtyi soturin kohdalle. Kharon laski surullisena katseensa maahan.
"En minä tiedä.... Kaikki tuntuu olevan niin sekaisin", kolli parahti niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin edes kuului. Hän ei itsekään ollut varma, mikä sai hänet niin surulliseksi. Mitään erityistä ei ollut sattunut, ellei laskettu sitä, että Kharonin koko elämä oli aivan palasina. Hän oli menettänyt lähes kaiken, pettänyt klaaninsa ja ajanut teoillaan koko metsän sotaan.
"Voi, äläs nyt", Liljatuuli naukui pehmeällä äänellään ja laski häntänsä lohduttavasti Kharonin lavalle, "kaikki järjestyy kyllä, minä lupaan." Kharon pudisteli päätään ja pidätteli kyyneleitään.
"Minä olen pilannut kaiken", Kharonin ääni pirstaloitui kesken lauseen ja tämä painoi päänsä surkeana sammaliin ja jatkoi onnettomana nyyhkyttäen, "minä en jaksa enää."
"Haavemuisto", Leimusilmän naukaisu sai Kharonin säpsähtämään. Hän lopetti välittömästi nyyhkyttämisen ja nosti katseensa parantajaoppilaaseen. Hämmennyksekseen Liljatuuli oli hävinnyt, oliko Kharon menettänyt ajantajun ja itkenyt pidempään kuin oli luullut? Hänen olonsa muuttui entistä surkeammaksi. Liljatuulenkin täytyi inhota häntä, kun hän oli sillä tavalla häipynyt sanomatta mitään..
"En halua nyt puhua", Kharon vastasi ja käänsi selkänsä mustavalkealle kollille.

Keskustelu Varjoliekin kanssa keskeytyi, kun saavutimme puunrunkosillan. Entinen oppilaani loikkasi tottuneesti puunrungon päälle ja käveli sen toiseen päähän, loikaten sitten alas rungolta vastarannalle. Varjoliekistä oli kasvanut aito eloklaanilaissoturi. Hän liikkui metsässä kuin kuka tahansa klaanikissa. Mikäli en olisi tiennyt, en olisi uskonut kollin syntyneen kotikisuksi klaanikissan sijasta.
"Minäkin olen ikuisesti kiitollinen siitä, että tunnet Eloklaanin kodiksesi. Se vahvistaa uskomustani siitä, että kenellä tahansa voi olla klaanikissan sydän", nau'uin hymyissä suin nuorelle kollisoturille. Vuodenaikojen saatossa Varjoliekistä oli tullut tärkeä osa sekä Eloklaania että minun elämääni. Olin todella onnellinen siitä, että soturi oli löytänyt oman paikkansa klaanista. Hän oli aivan eri kissa kuin silloin vuodenaikoja sitten, kun olin löytänyt hänet yksin ulkoa. Hän oli ollut epäluuloinen ja varautunut, ja luottaminen muihin kissoihin oli aluksi tuntunut olevan täysin mahdotonta.
Enempää en ehtinyt sanoa, kun kuulin lähistöltä kantautuvan voimakasta murinaa. Pysähdyimme välittömästi ja katseeni alkoi seilata metsikköä läpi. Näin oranssin vilahduksen puunrunkojen ja alastomien pensaiden oksien välistä. Korviini kantautui kissan sähinää. Tuuli liikkui takaamme kohti kettua ja kissaa, joten petoeläimen haju ei ollut kulkenut meidän suuntaamme. Vilkaisin Varjoliekkiä, joka näytti myös jännittäneen lihaksensa. Hänen katseensa oli nauliintunut ketunmittojen päässä käynnissä olevaan taisteluun.
"Tule, mennään", nau'uin soturille ja viitoin tämän perässäni eteenpäin kohti kamppailua. Kun pääsin kissan ja ketun lähelle, huomasin kissan olevan muukalainen. Mustaturkkinen naaras väisteli parhaansa mukaan ketun hampaita, yrittäen löytää sopivan kohdan hyökkäykselleen. En aikaillut, kun kettu seisoi selin meihin päin, vaan hyökkäsin kohti punaturkkista petoa. Vaikka kissa olikin minulle tuntematon, koin tehtäväkseni auttaa häntä. Kettu päästi ilmoille kovaäänisen rääkäisyn, kun loikkasin ketterästi sen selkään. Se antoi mustaturkkiselle erakolle tilaisuuden hyökätä, ja hän käytti sen. Naaras teki nopean syöksähdyksen kohti pedon kurkkua, mutta hyökkäys epäonnistui ketun iskettyä käpälänsä vasten naaraan kylkeä. Kissa lennähti aluskasvillisuuden sekaan, mutta onneksemme kettu keskittyi taas irroittamaan minut selästään. Pitelin kynsin ja hampain kiinni ketun niskavilloista, kun se riuhtoi itseään sinne tänne saadakseen otteeni lipeämään. Kun otteeni alkoi väsyä, minun oli irtaannuttava ketusta. Loikkasin sivuun aluskasvillisuuden sekaan, aivan naaraskissan viereen. Vilkaisin tätä luottavainen ilme kasvoillani.
"Me autamme sinua", lupasin, muttei aikaa pidemmälle keskustelulle ollut, sillä kettu oli käymässä Varjoliekin kimppuun.

//Varjo tai Kalla?

Loikkelehdin innoissani ulos pentutarhasta emon ja Kastepennun edellä. Leiri oli valtava, mikä tarkoitti myös, että siellä oli kamalan paljon kaikkea uutta ja siistiä. Minua harmitti, että en ollut vieläkään päässyt kurkistamaan kaikkiin pesiin, vaikka olin jo nelikuinen. Syytin siitä tietysti emoa ja isää. Kumpikaan ei koskaan antanut minun kuljeskella leirin keskellä, kuin ihan vähän aikaa kerralla!
Jarrutin äkkiä, kun joku ilmestyi eteeni - mutta liian myöhään. Törmäsin suurijalkaisen kollisoturin takajalkaan ja pyllähdin taaksepäin. Kulmakarvani kurtistuivat automaattisesti, ja porasin pistävän tuiman katseen viereeni pysähtyneeseen soturiin. Kampesin itseni ylös ja jäin istumaan siihen paikkaan, odottaen, että tielleni tullut soturi väistyisi edestäni.
"Hupsista!" harmaa tabbykuvioinen soturi maukaisi.
Ihmettelin, miksi ihmeessä soturi vain hymyili, vaikka varmasti näki, ettei minulla ollut yhtään hauskaa. Pidin itsepintaisesti tuiman ilmeeni yllä, kun tapitin jonkin verran isää suurempikokoista kissaa.
"Leirissä on hyödyllistä opetella katsomaan eteensä, etenkin kun liikkuu noin lujaa vauhtia kuin sinä. Ei sillä, että olisin itsekään erityisen hyvä siinä", soturi naurahti välissä. "Eihän sinuun sattunut?"
"Ei", tokaisin. Minua ei edelleenkään naurattanut yhtään. Ihan kuin olisi ollut jotenkin minun syytäni, että soturi itse käveli eteeni!
Näin sivusilmällä, miten emo saapui viereeni.
"Pahoittelut, Hilehuurre. Ropinapennulla on tapana ryntäillä paikkoihin hiukan holtittomasti", emo naukaisi kollisoturille, jota edelleen tapitin vihaisesti.
"Eipä se niin vakavaa ole! Minulla on ihan sama tapa", Hilehuurre sanoi leppoisan oloisesti, viikset väristen.
Ihmettelin soturin reaktioita. Olin jotenkin ajatellut, että kaikki soturit olisivat vakavia. Sellaisia tiukkapipoja, kun emo ja isä osasivat olla. Mutta tämä Hilehuurre vaikutti suhtautuvan kaikkeen tosi kevyesti. Liiankin kevyesti. Minua ärsytti, ettei hopeinen soturi ottanut minun suuttumustani vakavasti...
En kuitenkaan ehtinyt enää sanoa mitään Hilehuurteelle, sillä hän oli jo lähtenyt jolkuttamaan pois paikalta. Vilkaisin emoa, vaikka osasin jo arvata, millainen ilme tämän kasvoilla olisi. Emon katse oli toruva - mutta oli siinä hivenen muutakin. Huoltako? En tiedä.
Kastepentu tepsutti luokseni emon vierestä hiukan varautuneena. Olin huomannut, ettei sisko liikkunut lainkaan yhtä itsevarmasti leirissä kuin minä. Kaipa häntä pelotti. Onneksi minä olin kuitenkin aina hänen kanssaan. No, aina kun en juossut jonnekin spontaanista halusta. Ennen kuin Kastepentu ehti sanoa mitään, avasin suuni.
"Hei Kastepentu, minä keksin! Leikitäänkö piilosta?" ehdotin.
Siitä tulisi paljon kivempaa, kun olisi koko leiri käytössä! Vaikka tiesinkin, että emo vahtisi jokaista liikettämme, mikä oli tietysti tylsempi juttu.

//Kaste?

Ulkona aamun ensimmäisen partio valmistautui lähtemään kierrokselle. Vaimea puheensorina kulkeutui Leimusilmän korviin parantajan pesälle asti. Hän oli hereillä, mutta piti yhä silmiään kiinni. Vielä hetki ja sitten hän nousisi…
“Huomenta, Leimusilmä.” Kollin korvat ponnahtivat pystyyn, ja hänen päänsä nousi salamana ylös sammalilta. Oliko joku onnistunut hiippailemaan pesään hänen kuulemattaan?
Hänen suustaan karkasi pieni huojentunut huokaisu, kun hän näkikin vain Vienotassun. Nuori naaras oli muuttanut asumaan hänen kanssaan parantajan pesään eilen, eikä hän ollut vielä ehtinyt tottua ajatukseen, ettei ollut enää yksin aamulla herätessään.
“Huomenta”, hän vastasi oppilaalleen ja räpäytti tälle ystävällisesti silmiään.
Siinä samalla kun hän rupesi nyppimään karvoistaan roskia, Vienotassu kysyi tassujaan hieman hermostuneen oloisesti siirrellen: “Milloin aloitamme ensimmäisen oppitunnin?”
Leimusilmä jähmettyi kesken kielenvedon. Ai niin - hänhän oli nyt mestari. Oli hänen vastuullaan keksiä Vienotassulle ohjelmaa päivän ajaksi ja huolehtia siitä, että tämä oppi kaiken oleellisen voidakseen jonain päivänä ansaita parantajanimensä. Hän nuolaisi muutaman törröttävän karvan sileäksi ja kohotti sen jälkeen katseensa takaisin Vienotassuun.
“Pian”, hän vakuutti hymyssä suin. Sitten hän kallisti aavistuksen päätään sivulle pyytäessään: “Voisitko käydä ensin hakemassa meille aamiaista tuoresaaliskasasta? Tyhjällä vatsalla on turha tehdä yhtään mitään.”
“Toki”, Vienotassu nyökkäili, käännähti ympäri ja pinkaisi sairasaukion poikki pesän suuaukolle.
Sillä välin Leimusilmä kampesi itsensä käpälilleen ja kääntyi tutkailemaan yrttivarastoaan, joka sijaitsi kolossa vähän matkan päässä hänen omasta vuoteestaan. Yrttitilanne oli kauhistuttavan heikko, kiitos viime kuut kestäneen Kuolonklaanin vallankaappauksen ja sitä edeltäneen Kujakissayhteisön leirin valtauksen.
Parantaja tukahdutti huokauksen ja siirsi tassullaan paria säälittävän kokoista yrttikasaa lähemmäksi pesän seiniä. Hyvä Tähtiklaani, älä anna kenenkään sairastua viheryskään tänä lehtikatona, hän ajatteli synkät ajatukset mielensä laitamilla hiiviskellen.
Ne katosivat, kun Vienotassu palasi aukiolta. Naaras roikotti suussaan oravaa, josta riittäisi heille molemmille hyvin syömistä. Kun he asettuivat aterioimaan tilavammalle sairasaukiolle, Leimusilmä rupesi kertomaan päivän suunnitelmista naaraalle: “Käymme ensin metsässä etsimässä yrttejä. Meidän on varmaan pyydettävä mukaan muutama lisäkäpälä, jotta varmasti saamme käännettyä kaikki kivet ja kannot.” Hän haukkasi palan oravasta välissä ja pureskeli sen rauhassa loppuun, ennen kuin jatkoi: “Sen jälkeen minä opetan sinulle parantamisen alkeita. Tunnistat jo melko hyvin osan perusyrteistä, sillä olet ehtinyt auttelemaan minua täällä niin pitkään, mutta pieni kertaus ei ole pahasta.”

//Vieno?

Kävellessäni Kuolonklaanin soturin vierellä kohti tämän leiriä en voinut estää ajatuksiani harhailemasta takaisin Eloklaanin puolelle rajaa, jossa muu metsästyspartio kaiketi edelleen yritti löytää saalista. Toivoin etteivät he ehtisi huolestua katoamisestani. Kävisin esittämässä nöyrimmät pahoitteluni vielä Kuolonklaanin päällikölle ja palaisin sitten takaisin heidän luokseen. Tai se ainakin oli ajatuksena.
“En pidä sinun asenteestasi”, hopeanharmaa naaras vierelläni naukui yllättäen, ja hänen vihreä katseensa nauliutui omaani. “Tunnut pitävän tekojasi mitättöminä, vaikka ne eivät todellakaan sitä ole.”
Räpyttelin silmiäni hiukan hämilläni. Tarkoittiko hän “teoillani” sitä, kun olin jokin aika sitten yhdessä muiden pelastajien kanssa käynyt Kuolonklaanin reviirillä pelastamassa isäni ja Leimusilmän? Vai oliko tässä edelleen kyse äsken sattuneesta rajanylityksestäni?
Kenties tämä ei koskaan ollut edes koskenut sitä, vaan minut haluttiin vastuuseen asiasta, joka oli tapahtunut jo aikoja sitten. Asiasta, jolle oli täysin oikeudenmukaiset perusteet. Oli miten oli, kaikkeen löytyi rauhanomainen ratkaisu. Voisimme puhua Henkäystähden kanssa asiat halki kasvotusten, jos se oli sitä mitä tämä tahtoi.
“Olet oikeassa - eivät ne ole mitättömiä”, vastasin lopulta kuolonklaanilaiselle päätäni pudistaen. “Mutta kummassakaan tapauksessa kyse ei ollut mistään tahallisesta ilkivallasta. Tasapaino on nyt kuitenkin palautettu metsään, eikä meidän tarvitse enää käyttäytyä toisiamme kohtaan kuin viholliset. Kyllä meille kaikille täällä tilaa riittää. Sitä paitsi, yhdessä olisimme paljon vahvempia.” Katselin vanhempaa kissaa vilpitön hymy kasvoillani.
Minusta klaanien olisi näinä aikoina täytynyt pyrkiä parantamaan välejään sen sijaan, että ne yrittivät pysyä toisistaan mahdollisimman erillään. Entisaikojen vihanpito oli jätettävä taakse, mikäli todellinen rauha haluttiin saavuttaa.

//Tuhka?

Loppupartio oli sujunut ihan kohtalaisen hyvin. Hilehuurre oli ymmärtänyt pitää suunsa kiinni turhista asioista lopun aikaa, ja minä olin saanut keskittyä saalistamiseen. Leiriin palattuamme veimme saaliit tuoresaaliskasaan ja partion jäsenet hajaantuivat kukin omille teilleen. Siirryin itse aukion laidalle pesemään saalistamisen yhteydessä sottaantunutta turkkiani. Valkea turkki ja märkä lehtisade eivät olleet mikään maailman parhain – tai ainakaan puhtain – yhdistelmä. Siellä täällä turkillani oli raparoiskeita ja maahan pudonneet lehdet ja roskat tuntuivat toisinaan tarttuvan liiankin tiukasti kiinni lyhyeen turkkiini. Keskityin turkkini sukimiseen, mutta tarkkailin samalla ympärilläni liikuskelevia klaanitovereitani. Oloni muuttui hetkessä epämukavaksi, kun huomasin Hilehuurteen tiirailevan minun suuntaani aivan läheltäni. Huolimaton kolli ei ollut lempiseuraani, ja kaikista vähiten pidin siitä, kun hän tarkkaili minua.
Tapahtui juuri se, mitä vähiten toivoin tapahtuvan. Hilehuurre nappasi puoliksisyödyn eläimen raadon hampaisiinsa ja kiikutti sen lähemmäs minua. En kuitenkaan vaivautunut käskemään häntä tiehensä, sillä itsehän olin luvannut, että voisimme keskustella enemmän leirissä jos kolli tahtoisi. Ja kaiketi nyt hän tahtoi. Minä olin kissa, joka piti sanansa, joten tyydyin kohtalooni ja aioin kärvistellä kollin seurassa. Yllätyksekseni Hilehuurre ei alkanutkaan jauhamaan panttivankien pelastamisesta, vaan kertoi, että turkissani oli lehden palanen. Yritin etsiä roskaa, mutten nähnyt sitä millään. Yritin ravistella turkkiani saadakseni roskan irtoamaan, mutta Hilehuurteen katseesta päätellen roska oli päättänyt pysyä turkissani.
"Haluatko, että autan?" tabbykuvioinen kolli yllättäen tarjosi apuaan. Pidin ilmeeni neutraalina, vaikka todellisuudessa päässäni pyöri vaikka mitä ajatuksia. En luottanut Hilehuurteen apuun juuri koskaan, mutta halusin todella saada roskan pois turkistani. Niinpä hammasta purren minun oli myönnyttävä:
"Hyvä on, auta vain."
Hilehuurre lähti varovaisesti lähestymään minua, hän kurotti päätään selkääni kohti ja pian tunsin, miten tämän karhea kieli kävi turkillani. Muutaman kielen vedon jälkeen Hilehuurre vetäytyi taaemmas. Oloni oli todella vaivaantunut, kun Hilehuurre kohtasi katseeni.
"Noin, nyt se on poissa", hän ilmoitti ja nyökäytti päätään.
"Kiitos. Oli reilu teko, kun kerroit siitä roskasta", tokaisin edelleen ilmeettömänä, yrittäen epätoivoisesti saada tilanteen kiusallisuuden hälvenemään, "oliko se asiasi, vai oliko sinulla vielä jotain?"

//Hile?

Pidin siitä, että Kuutamolaine otti kehuni tosissaan, eikä epätoivoisena yrityksenä mielistellä. Myös hänen myöntäessään miten hän vihasi kulkea lähellä Kuolonklaanin rajaa en voinut muuta kuin samaistua.
“Minuakin inhottaa kulkea edes lähellä rajaa. Välttelen aina parhaani mukaan tänne tulemista. En mielelläni pidä edes harjoituksia näillä main, mutta täytyy se joskus täälläkin käydä. Toivon myös todella, että Kuolonklaani on tajunnut pysyä omalla puolellaan. Tuntuu, että jos kukaan enää koskaan mainitseekaan epäilevänsä heidän ylittäneen rajan, poksahdan”, nau'uin ja huokaisin pitkään. Muistot siitä, miten olin kulkenut Kuolonklaanin reviirillä tulvahtivat mieleeni ja kalvoivat sisuksiani. Se kaikki oli ollut aivan kamalaa, mutta kuitenkin sen vaivan arvoista. En kuitenkaan päässyt eroon siitä ajatuksesta, mitä olisi käynyt jos jokin olisi mennyt pieleen ja meidät olisi saatu kiinni.
“Tiedätkös, en ymmärrä miten kuolonklaanilaiset itsekään kestävät toisiaan. Tuntuu että kaikki - tai edes lähes kaikki - ovat kauttaaltaan julmia ja hirveitä. Kai jotkut ovat hyviä kuitenkin, mutta eihän se käy järkeen, että kaikki ovat kylmiä ja karmeita ja silti tulevat toimeen. Elämän Kuolonklaanissa täytyy olla kamalaa”, tokaisin. En ollut koskaan täysin ymmärtänyt sitä. Millaista olisi sitten elää Kuolonklaanissa? Jos siellä oli karmeat kissat, miten kukaan saattoi nauttia elämästään tosissaan?

//Kuutamo?

Näin aukion laidalla olevan Varputassun kävellessäni ympäriinsä ja päätin mennä puhumaan hänelle. Oli jo aika myöhä mutta minua ei oltu vielä kutsuttu nukkumaan. Kolli näytti hieman surulliselta. Hän oli myös syvällä omissa ajatuksissaan.
“Hei Varputassu. Onko kaikki hyvin?” tervehdin kilpikonnakuvioista kissaa, joka näytti aivan emoltaan. Koitin olla mahdollisimman lempeä ja varovainen ettei Varputassu säikähtäisi. Varmistin myös, että jäin tarpeeksi kauas.
“Hei”, Varputassu naukui ja viittilöi hännällään minua lähemmäs. Otin pari askelta ja istuuduin varovaisesti mutta olin kuitenkin rennommin kuin äsken, koska kolli tiesi nyt läsnäolostani. Minua innostutti päästä juttelmaan oppilaalle, koska en ollut jutellut tälle hirveästi. Halusin kuitenkin varmistaa, että hänellä varmasti oli kaikki hyvin.
“Ihan hyvin minulla menee. Entä sinulla?” Varputassu naukui kohennettuaan asentoaan. Nyökkäsin vastaten kollin pieneen hymyyn omalla leveällä ja hilpeällä hymylläni. Olin tosi iloinen mutta halusin myös, että Varputassu olisi iloinen. Kallistin päätäni mietteliäänä, koska en ollut varma puhuiko kolli totta.
“Hyvin. Et näytä siltä, että sinulla menisi hyvin. Kerro vain mikä sinua vaivaa”, sanoin toivoen, että kolli kertoisi nyt. Jälkeen päin mieleeni putkahti, että olin saattanut olla töykeä mutta toivoin, että Varputassu ymmärtäisi, että koitin vain olla hänelle kiltti.
“Minusta vain tuntuu-” oppilas keskeytti kesken tosi häpeilevän näköisenä. Koitin ilmeelläni kehoittaa häntä jatkamaan.
“-siltä, ettei kukaan oikein välitä minusta tai tykkää minusta”, Varputassun sanat ihmestyttivät minua tosi paljon. Kaikki klaanissa välittivät hänestä ihan tosi paljon ja niin minäkin. Miten hän ajatteli noin?
“Ei se ole totta! Minä tykkään sinusta tosi paljon!” huudahdin vahingossa liian kovaa ja sain kollin säikähtämään.
“Anteeksi”, naukaisin hiljempaa ja rauhallisemmin. Olin tosi pahoillani hänen puolestaan ja siitä, että hänestä tuntui siltä. Se oli tosi väärin, koska Varputassuhan oli komea ja oikein ystävällinen.
“Ei mitään, mutta hyvä kuulla”, hän sanoi ja riemu heräsi sisälläni. Hänellä oli varmaan nyt paljon parempi mieli!
“Minä voisin nyt mennä nukkumaan”, Varputassu sanoi ja kosketti hännällään nopeasti lapaani ja lähti sitten. Nyökkäsin.
“Hyvää yötä!” nau’uin ja katselin, kun kilpikonnakuvioinen kissa kipitti oppilaiden pesään. Tassutin itsekin lähemmäs pentutarhaa mutta jäin norkoilemaan vielä kuitenkin aika kauas, jotta minua ei kutsuttaisi sinne nukkumaan. Pian kuitenkin Kimalaistoive tupsahti ulos pesästä.
“Perhopentu siinä sinä oletkin! Nukkumaan mars”, hän naukui käskevästi. Hymyilin leveästi ohittaessani ikikuningattaren. Loikin sisään pentutarhaan ja kuuntelin, kun Kimalaistoive asteli myös sisään.
“Tiedätkö mitä?” hihkaisin innostuneesti.
“No?” Kimalaistoive kysyi hymyillen hiukan.
“Pelastin juuri erään oppiaan päivän! Minusta tuntuu, että hänelle tuli tosi hyvä mieli siitä tai ainakin toivon niin!” nau’uin nyt melkein hyppien ilosta ja innosta.
“Kiva kuulla mutta menisimmekö nyt kuitenkin nukkumaan?” Kimalaistoive kysyi ja nyökkäsin. Kai se oli pakko.

Kyyhötin aukion reunalla yksin. Olin jo tottunut yksinäisyyteen. Eihän minusta kukaan välittänyt. Painajaiseni olivat jatkuneet jatkumistaan jo monta yötä ja niissä esiintyi aina samoja hahmoja - emo, isä ja sisko - uutuutena joskus kuitenkin tuli kissoja joiden kanssa olin jutellut päivän aikana. Sädetassu oli monesti yhtynyt ilkeyksiä huutelevan kissalauman joukkoon niinkuin melkein kaikki muutkin klaanitoverini. En enää halunnut mennä nukkumaan ja kyyhöttelin aina jossain varjoissa iltaisin niin pitkään kuin vain pystyin, koska pelkäsin painajaisia niin paljon. Säpsähdin ajatuksistani pieneen lempeään ääneen.
“Hei Varputassu. Onko kaikki hyvin?” Perhopentu naukui katsellen minua hännänmitan päästä. Aistin naaraasta varautuneisuuden ja häpeäsin kovasti sitä, että pentu joutui olemaan hieman varpaillaan puhuessaan minulle.
“Hei”, nau’uin ja viittilöin pennulle pienesti hännälläni, että hän voisi tulla lähemmäs. Hän ottikin pari askelta lähemmäs ja uskaltautui sitten istumaan. Kohensin hieman huonoa asentoani ja hymyilin pienesti.
“Ihan hyvin minulla menee. Entä sinulla?” kysyin. Koitin olla niin rohkea kuin vain uskalsin. Naarashan oli vasta pieni pentu, eihän pennun päässä liikkuisi mitään kauhean ilkeitä ajatuksia.
“Hyvin. Et näytä siltä, että sinulla menisi hyvin. Kerro vain mikä sinua vaivaa”, naaras sanoin mietteliään näköisenä. Yllätyin hieman kuinka kypsältä kommentti vaikutti mutta olinhan itsekin ollut aika kypsä jo hänen ikäisenään. Mietin hetken mitä vastaisin mutta päätin sitten vastata jotenkin edes totuuden mukaisesti, kun kerran kysyttiin.
“Minusta vain tuntuu-” koitin sanoa mutta lauseeni jäi kesken. Perhopennun ilme kehotti minua jatkamaan joten jatkoin.
“-siltä, ettei kukaan oikein välitä minusta tai tykkää minusta”, miukaisin loppuun ja kyyristyin sitten takasin ihan pieneksi.
“Ei se ole totta! Minä tykkään sinusta tosi paljon!” Perhopentu huudahti. Säikähdin hirveästi, kun hän korotti ääntään.
“Anteeksi”, hän naukui hiljempaa, kun tajusi minun säpsähtäneen. Pudistelin päätäni.
“Ei mitään”, sanoin, “, mutta kiitos. Hyvä kuulla.”
Minusta tuntui taas, etten tiennyt mitä sanoa ja silmiäni poltteli. Itkukurkussa hyvästelin pennun ja kipitin oppilaiden pesään makuusijalleni nyyhkyttämään. Annoin itseni itkeä ihan hetken kunnes lopetin. Toivoin todella, ettei viattoman Perhopennun naama tulisi tänä yönä vainoamaan minua uniini. Minua pelotti ihan hirveästi, että saisin taas painajaisen, joten koitin olla nukahtamatta mutta olin kuitenkin niin väsynyt, että nukahdin.

Katselin hieman kummastuneena Syreenisumua, kun tämä puhui jotain emostani ja siitä, että hän varmasti kaipasi minun tukeani, tai jotain sen kaltaista. Hän myös pyysi minua jättämään hänet yksin. Kohautin siis vain lapojani ja tassutin ulos pesästä. Ei se minua haitannut.
Katselin ympärilleni leirissä ja lähdin sitten suuntaamaan kohti tuoresaaliskasaa. Siellä oli makoisan näköinen varis, jonka nappasin hampaisiini ja lähdin kantamaan mukanani.
Huomasinkin emoni pian leirin laidalla itsekseen. Ja loikin tätä kohti innoissani.
“Lehtomyrsky! Lehtomyrsky! Haluaisitko jutella? Tai siis tietysti haluat!” huudahdin linnun takaa ja liu'uin tämän vierelle. Pudotin variksen maahan ja istahdin emoni vierelle.
“Haluaisitko jakaa tämän variksen kanssani? Se näyttää oikein maukkaalta, kun ajattelee sitä, miten riista alkaa vähitellen olla niukassa. Olen ajatellut alkavani saalistaa entistäkin ahkerammin niin kukaan ei joudu olla nälissään!” höpötin emolleni innokkaasti.
“Kyllä minä voisin ottaa palan”, Lehtomyrsky naukaisi ja hymyili minulle lempeästi - tai ainakin oletin, että se oli lempeyttä.
“Hienoa! Minä puhuinkin sinusta Syreenisumun kanssa. Me molemmat pidämme sinua hienona soturina, eikö se olekin mahtavaa!”

//Lehto?

Naarasoppilas oli vastannut minulle suojelevasti emoaan kohtaan -kyllähän minä tiesin että hän rakasti emoaan- mutta en ymmärtänyt miksi hän suojeli häntä niin kovasti.. En ollut tarkoittanut sanomisellani mitään pahaa vaan olin halunnut ainoastaan keksiä jotain jutun juurta. Mietin hetken että olisi hyvä jos saisin olla hetken rauhassa. Käänsin katseeni nopeasti vieläkin vähän sotkuiseen turkkiin ja sitten käänsin katseeni taas korpitassuun hymyillen.
"Korpitassu, tiedän että sinäkin nukut täällä parantajan pesällä mutta voisitko siitä huolimatta antaa minun olla? Haluaisin olla rauhassa", mau'un. "Ja ai niin tosiaan halusin sanoa vielä että pidän itsekin lehtomyrskyä hyvänä kissana enkä halunnut loukata sinua tai mitään, mutta tosiaan ei hän edes tarkoittanut tapaa häntä ja vartian kuolema kuulemmani mukaan vainoaa häntä", mau,un yrittäen saada naaraan ymmärtämään että hänen emonsa tarvitsisi tämän läheisyyttä päästäkseen yli siitä mitä siellä sitten olikaan tapahtunut. Toivoin että en ollut juuri puhunut mitään mikä ei ollut totta. Katsoin korpitassua syvälle tämän silmiin, naaras oli perinyt ne emoltaan.
//korpi?

Käärmekullan sanat saivat pienen hymyn leviämään Kuutamolaineen naamalle. Naaras kuulosti täysin vilpittömältä kehuessaan häntä hienoksi ja taitavaksi soturiksi. Hänestä ei ollut juuri tuntunut siltä viime aikoina, mutta oli lohduttavaa huomata, että edes joku ajatteli hänestä niin.
"Kiitos", hän kehräsi vaaleanruskealle soturitoverilleen ja jatkoi sitten hymyillen hieman haikeasti: "En olisi kuitenkaan onnistunut taltuttamaan kumpaakaan oppilaistani ilman veljeni apua. Ampiaispisto oli auttamassa minua ylämäissä." Hänen sydäntään vihlaisi, kun hän ajatteli, ettei hänen isoveljensä tulisi koskaan näkemään hänen seuraavaa oppilastaan.
Partio oli heidän jutellessaan saapunut jo niin lähelle Kuolonklaanin rajaa, että Kuutamolaineen nenää rupesi pistelemään, kun tuuli kuljetti mukanaan rajanaapurin hajua. Pelkkä sen haistaminen sai mustavalkoisen naaraan selkäkarvat aaltoilemaan hermostuneesti.
"Minä niin inhoan liikkua näillä main", hän paljasti yhä vierellään tassuttavalle Käärmekullalle, samalla vilkuillen levottomasti Kuolonklaanin puolelle. Hän odotti sydän kurkussa näkevänsä vihollispartion tähyilemässä heitä jostakin puiden välistä, mutta metsässä oli rauhallista eikä ketään näkynyt. "Mutta kestän kyllä sen, jos se tarkoittaa sitä, että pystymme pitämään ne rotannaamat omalla puolellaan merkitsemällä omat rajamme huolella. En halua nähdä enää yhtään kuolonklaanilaista meidän metsässämme."

//Käärme?

Usva ympäröi minua. Tajusin taas tuijottavan omaa kehoani sivusta ja se sai minussa aikaan kylmiä väreitä. En tarkalleen osannut paikantaa niitä, koska tuntui kuin minulla ei olisi ollut kehoa. Kehoni nimittäin käveli parhaillaan usvan seassa, jossa olin vielä silmänräpäys sitten ollut. Olin jo hetken ollut hämmentynyt mutta vielä hämmentyneemmäksi tulin, kun näin taas emoni edessäni. Tällä kertaa hän ei ollut vihaisen näköinen ja annoin itseni rentoutua hieman. Kuului humahdus ja olin takaisin omassa kehossani. Pieni hymy nousi kasvoilleni, kun tajusin, että mitään pahaa ei ehkä tapahtuisikaan vaikka siltä olikin tuntunut äsken. Yhtäkkiä kuulin sisareni tutun äänen.
“Veli!” hän naukui. Tuttua intoa en kuitenkaan kuullut äänessä. Se kuulosti enemmänkin uhkaavalta.
“Varputassu, poikani”, kuulin myös Kuusihännän äänen ennen kuin silmissäni pimeni. Yhtäkkiä edessäni oli kolmet kasvot. Lähimpien perheenjäsenieni omat - Korpitassun, Lehtomyrskyn ja Kuusihännän. Heidän naamansa venyivät eri suuntiin ja näyttävät pelottavilta. Sydämeni hakkasi rinnassa, kun kauheat kuvottavat pelotukset vain lähestyivät.
“Pentuni”, Lehtomyrsky naukui. Värähdin sillä hänenkin ääni kuulosti pelottavalle ja todella epätavallisen kylmälle. Tunsin käpäliä joka puolella kehossani ja kyyristyin vaistomaisesti alas pieneksi palloksi. Kynnet raapivat kehoani ja kipu säkenöi jokaisessa jäsenessäni.
“Kärsi!”
“Raadellaan hänet!”
“Emme tarvitse Varputassua mihinkään. Hän on vain huono versio sisarestaan!”
“Ei hänestä varmaan tule koskaan soturia!”
“Varputas suhan on rumakin! Hänestä ei ole mihinkään!”
Huudot riipivät korviani ja sydäntäni. Painoin tassuni korvilleni mutta ne revittiin pois. ‘
“Raukkamaista!”
“Hän on pelkkä hiiri!”
“Katso isä kuinka hän pelkää!”’
Äänet muuttuivat kovemmiksi ja kovemmiksi kunnes ne tuntuivat täyttävän korvani aivan kokonaan. Kimeä vääristynyt nauru kantautui jostain ja peitti huudot alleen. Pian en kuullut enää muuta, kuin jonkun tutun äänen toistavan nimeäni.

Hätkähdin unesta hereille. Sydämeni hakkasi edelleen todella kovaa ja minua pelotti painajaisen jäljiltä ihan hirveästi. Katsoin ylös nähdäkseni kuka oli kutsunut nimeäni ja tunnistin kissan Sädetassuksi.
“Heräsithän sinä vihdoin”, kolli naukui hieman ärsyyntyneesti.
“Itkit unissasi niin kovaa, että pidit koko pesää hereillä”, hän selitti. Häpeän aalto kulki ylitseni.
“Anteeksi kovasti”, miukaisin hiljaa. Ei varmaan ollut edes aamu, koska kaikki olivat pesässä nukkumassa.
“Koitakin olla hiljempaa, että saisimme nukuttua, hiirenaivo”, kolli ärähti ja marri sitten makuusijalleen. Painoin pääni käpäiini ja koitin ummistaa silmäni mutta en uskaltanut koittaa nukkua, koska painajaisen saanti pelotti niin kovasti. Kietaisin häntäni käpälieni ja nenäni päälle ja koitin saada edes vähän levättyä. Ahdistus kuitenkin vainosi minua ja minun oli vaikea rentoutua. Olivatkohan perheenjäseneni oikeasti tarkoittaneet sanomaansa? Olinko oikeasti turha, ruma ja raukka?

“Minä kyllä ihailen kovasti sinussa sitä, miten kuitenkin jaksoit ja onnistuit kouluttamaan heidät sotureiksi, vaikka he olivatkin vaikeita oppilaita. Minä en olisi koskaan pystynyt sellaiseen. Olisin vain räyhännyt heille, joka ei kyllä olisi auttanut koulutuksessa”, myönsin, kun Kuutamolaine lopetti puhumisen. Olin myös naaraan kanssa samaa mieltä, kaiken kuulemani verrattuna Sädetassun koulutus kuulosti paljon helpommalta. Kuutamolaine oli varmasti joutunut työskentelemään erittäin kovaa, jotta sai kurittomille oppilailleen opetettua mitään. Se kuulosti minusta karmealta painajaiselta ja liian kovalta taakalta. Olin suoraansanottuna helpottunut, että en ollut saanut niin pahaa ja kuritonta oppilasta itselleni.
“Saatamme vain toivoa sinun saavan uuden oppilaan pian, joka olisi hieman mukavampi ja tottelevaisempi. Minusta ansaitsisit sen kyllä täysin. Olet hieno ja taitava soturi”, nau'uin ja silloin ajattelin kuulostavani ehkä hieman yliliioittelevalta. Toivoin kuitenkin, että Kuutamolaine ottaisi joka sanani kuitenkin tosissaan. Minä aidosti pidin häntä hienona kissana. Kuitenkin sen kaltaiset pienet ylistämiset saivat ainakin minut monesti ajattelemaan olivatko muut täysin tosissaan vai ennemmin vain yrittämässä miellyttää.

//Kuutamo

Istuskelin oppilaiden pesän edustalla ja katselin kauniin värisiä lehtiä jotka putoilivat puista.. ne olivat todella kauniita... Käänsin kuitenkin katseeni pois päin kun leimusilmä tassuti leirin poiki. Pelkä ajatuskin tuntui raskaalta... Halusin niin paljon olla parantaja.. olin aina välillä vienyt leimusilmälle yrttejä sen välikohtauksen jälkeen mutta aina ennen kuin leimusilmä oli ehtinyt kiittää tai mitään niin olin tassutanut tieheni sydän kurkussa. Suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin mielessäni kuulaspennun.. mitäköhän hän haluaisi minun tekevän tälle tilanteelle? Ajattelin mielessäni sisareni kirkaat keltaiset silmät jotka katsoivat minua syvälle silmiin.. pelkä ajatus siskosta sai minut surun valtaan... Kuulaspentu oli ollut minulle todella paljon.. halusin hänet takaisin... Tunsin miltei vastustamatonta halua aukaista silmäni ja mennä nukkumaan jotta voisin tavata kuulaspennun.. en kyllä ollut koskaan tavannut tätä nukkuessani, joten olin alkanut pelätä että hän oli kuollut lopullisesti kuolesaan enkä näkisi täten häntä enään koskaan.. yritin siirtää ajatuksen pois mielestäni mutta En kyennyt päästämään ajatuksesta irti vaan ajattelin sisareni tiukana maukumassa että en saanut luovuttaa unelmani suhteen... Entä jos hän olisikin ollut aivan eri mieltä? En saa koskaan tietää totuutta siitä mitä sisareni olisi ajatellut tästä.. ehkä minun ei pitäisi arvailla sitä mitä kuulaspentu sanoisi.. ehkä minun pitäisi tehdä asiat itse ja yrittää toteuttaa unelmani? Ei se murehtimalla ja vain toivomalla toteutuisi.. se toteutuisi työllä! Minun pitäisi päästä irti siitä hetkestä kun leimusilmä oli saanut toiveeni sirpaleiksi Ja kootta toive uudestaan kokoon.. ja tällä kertaa taistella jota saisin toiveen joskus toteutettua! Aikaisin silmäni ja päätin aivan ensimmäiseksi mennä uskolinnun luokse. Käännähdin nopeasti kuullessani mestarini äänen takaani ja huomasin kollin viitovan minulle hännällään sisäänkäynti tunnelin luona. Silmissäni välähti innoikas pilke kun ajattelin että menisimme harjoituksiin! Siitä tulisi kivaa! Loikkin vikkelästi mestarini luo odotaen pääseväni saalistus -taikka taisteluharjoituksiin, partiokin kelpaisi! Katselin uteliaana mestariani mutta kuten Yleensä en saanut suustani mitään ulos, vielä. Asetuin nopeasti istumaan ja sukimaan turkkiani odotaen että mestarini kertoisi mitä mestarilla oli minua varten tänään. Uskolintu tassuti pari askelta eteenpäin hymyillen. Nousin hitaasti seisomaan ja katsoin uskolintua syvälle silmiin.
"Ajattelin että opettaisin sinulle tänään pari taisteluliikeitä", mestarini maukui lempeästi. Nyökkäsin pienesti vaikkakin vähän ristiriitaisin tuntein.. en halunnut todellakaan opia taisteluliikeitä.. tai no olihan se parempaa kuin klaaninvanhimpien punkkien hoitamisen mutta...! Minä en halunnut joutua missään nimessä nolatuksi.. ja jos minut jossain nolataisiin... Niin taisteluliikeisä! En kuitenkaan missään tilanteessa olisi aikonut vastustaa mestariani. Uskolintu tassuti ulos leiristä odotaen aina välillä että tulisin perässä. En kylläkään tiennyt miksi... Kyllähän minä tulisin perässä vaikka hän ei pysähtelisikään! Tassutin hitusen nopeammin kunnes lopulta pääsimme aukiolle jolla voisimme harjoitella taisteluliikeitä. Katselin ympärilleni silmät viirussa sillä aukio ei ollut kovinkaan suuri mutta kyllä sillä mahtui ihan hyvin taisteluliikeitä harjoittelemaan- tosin sillä ei ainakaan oikeaa taistelua olisi voinut pitää. Uskolintu käänähti minua kohden hymyillen iloisena.
"Ajattelin että voisimme harjoitella puolustusliikeittä. Silmissäni välähti kiinnostus.
"Saanko minä aloittaa?", kysyin hymyillen mestariltani. Uskolintu katseli minua hymyillen lempeästi ja nyökkäsi. Kehräsin ja kiinnittin katseeni saniaispehkoon uskolinnun takana. Katselin tarkasti uskolinnun oikeaa puolta jotta hän luulisi minun hyökävään sitä kautta mutta ajoin hyökätä vasemmalta puolelta! Uskolintu olisi varmasti todella ylpeä minusta! Asetuin kömpelöhköön vaanimisasentoon.
*en ymmärrä mikä ongelma vaanimisasenossa on! En oppi sitä millään..* marmatin mielessäni itselleni. Näin kuinka uskolintu asettui oikealle puoleen, joten pujahdin nopeasti hänen vasemmalle puolelleen ja uskolintu joutui epätasapainoon yritäessään päästä nopeasti vasemmalle puolelle ja juuri ennen kuin kollega ehti taas tasapainoon olin luikkahtanut hänen ohitseen saniaispehkolle. Käänsin nopeasti katseeni uskolintuun kehräten hiljaisesti. Usko lintu kääntyi minua kohti hymyillen lempeästi. Hän oli varmasti tosi ylpeä minusta! Olin ihan varma että hän olisi... Mutta entäpä jos ei olisi? En ollut yhtään varma... Mutta en kylläkään usko että hän ainakaan olisi pettynyt minuun! Se olisi hiirenaivoista... Vai olisiko? Ehkä..
"Tuo meni hyvin, vienotassu!" uskolintu kehräsi. Kehräsi tälle takaisin hymyssä suin.
"Haluaisitko yrittää uudestaan sitten että sinä puolustat?" uskolintu ehdoti. Nyökkäilin innokkaasti ja asetuin odottamaan uskolinnun hyökkäystä. Uskolintu kiinnitti katseensa minun vasemmalle puolelle joten hän varmasti hyökkäisi oikealta! Uskolintu lähti liikkeelle mutta toisin kuin olin odottanut hän oli hyökkänyt oikealta puolelta. Jouduin epätasapainoon enkä pääsyt tarpeeksi nopeasti tasapainoon vaan kaaduin kyljelleni maahan.. Kömmin nopeasti pystyyn nolona.
"Hyvä yritys, kyllä sinä varmasti onnistut vielä", uskolintu kannusti hymyilen. Kehräsin hennosti vaikka minun noloti edelleen kamalasti.
*tuo oli hiirenaivoista! Kyllä minun olisi pitänyt tajuta että hän hyökkäisi oikealta eikä vasemmalta...* ajattelin ärtyneenä. Nostin katseeni mestariini joka katsoi taivaalle, katsahdin itsekin taivaalle ja huomasin että oli alkamassa sataa!
"Meidän olisi parasta palata leiriin", uskolintu totesi. Kolli heilautti häntäänsä sen merkiksi että seuraisin tätä. Lähdin oitis seuraamaan tätä toivoen että ehtisimme leiriin ennen kuin alkaisi sataa. Kun viimein pääsimme leiriin niin tassutin oitis oppilaiden pesää päin mutta uskolintu pysäytti minut.
"Vienotassu, minulla olisi sinulle vielä yksi pikku tehtävä", uskolintu sanoi hymyillen. Käänsin katseeni nopeasti mestariini ja nyökkäsin odotaen että hän kertoisi mikä se pikku tehtävä olisi. En kylläkään olisi halunnut tehdä nyt yhtään tehtävää vaan halusin vain mennä nukkumaan mutta en voisi kieltäytyä tekemästä sitä mikä se sitten olikaan. Istuduin hetkeksi ja odottin kärsivällisesti että saisin tietää mikä uskolinnun tehtävä olisi. Toivottavasti se olisi nopea...
"Vienotassu, sinun pitäisi vain hoitaa klaaninvanhimpien punkkit", uskolintu sanoi ja olin kuulevinani että uskolinnun äänessä olisi ollut pahoitelleva vivahde. En kylläkään ollut pahoitanut mieltäni missään määrin! Oppilaiden pitää tehdä myös sellaisia tehtäviä. Ainut ongelma olisi varmaankin se että minun pitäisi pyytää hiirensappea leimusilmältä.. En ollut valmis puhumaan hänen kanssaan vielä.. Mutta minun pitäisi tehdä niin.. Vaikka en siihen valmis ollutkaan.. Nyökkäsin hitaasti mestarilleni ja käännyin pois päin tästä kohti parantajien pesää. Kun pääsin sisään pesään niin huomasin nuorehkon parantajamme ja tassutin tämän eteen hymyillen väkinäisesti, olin onnekas että tästä keskustelusta ei tulisi onneksi kovinkaan pitkää. Leimusilmä käännähti minua kohden hämästyneen oloisena.
"Ai hei vienotassu?", leimisilmä maukui kysyvän oloisena. Henkäisin syvään ääneen ja aloin etsiskellä sanoja. En aikonut vain sanoa mitään ajatelematonta vaikka asia mitä olin tullut pyytämään ei ollutkaan kummoinen pyyntö mutta silti!
"Tuota leimusilmä, tulin pyytämään vain vähän hiirensappea jotta voisin hoitaa klaaninvanhimpien punkkit", mau'un hiljaisesti toivoen että parantaja ei luulisi minun joutuneen mihinkään vaikeuksiin! Nimittäin jos uskoisi niin ei hän varmaan minua mistään hinnasta valitsisi oppilaakseen.. Leimusilmä vain nyökkäsi ja kävi hakemassa keppin jonka päässä oli sammalpala ilmiselvästi juuri kastettuna hiirensappeen. Napasin kepin nopeasti suuhuni ja tassutin nopeasti ulos pesästä. Käänsin vielä katseeni mutta leimusilmä oli jo ehtinyt mennä pesässään näkymättömiin, ainut kissa jonka näin oli parantajan pesässä murtunutta jalkaansa parantelevan syreenisumun, naaras nukkui silmät tiukasti kiinni ja hän tuntui näkevän unta mutta eihän se oikeastaan minulle kuulunut! Vaikka en pitänyt hänestä niin ei se mitään tarkoittanut hän oli kuitenkin klaanitoverini! Siirsin kuitenkin nämä ajatukset sivuun ja kipitin klaaninvanhimpien pesään. Kun olin sisällä niin kumarsin klaaninvanhimmille kunnioittavasti -tosin lähes huomattomasti- nokilintu niminen vanha naaras kääntyi minua kohden lempeästi.
"Hei onko sinulla jotain asiaa?" nokilintu maukui lempeästi.
"Ei, paitsi että tulin hoitamaan teidän Punkkinen", mumisin keppi suusani. *eikö hän tajua siitä että minulla on tämä keppi?* ajattelin hölmistyneenä. Nokilintu nyökkäsi ja asettautui mukavaan asentoon niinkuin muutkin klaaninvanhimmat. Naurahdin sisäisesti ja aloin etsiä punkkeja ensimmäiseksi nokilinnun turkkista. Löysinkin melko nopeasti valtavaksi kasvaneen punkkin naaraan hännän juuressa joten otin keppin jossa sammaltuko oli suuhuni ja aloin parhaani mukaan taputella punkkia kunnes se putosi ja saatoin jatkaa punkkien etsimistä. Kun lopulta olin saanut klaaninvanhimpien punkkien hoitamisen valmiiksi niin olin tassutanut hymyillen tyytyväisenä oppilaiden pesälle - toki sen jälkeen kun olin siivonnut viemällä hiirensappen pois - lepämään. Näin taivaan olevan pilvinen ja olin hyvin hämmentynyt siitä että ei ollut alkanut vielä sataa. Ehkäpä ei edes ollut alkamassa sataa? Ei se kylläkään joka tapauksessa häiritsisi minua! Tassutin nopeasti oppilaiden pesään sisään ja käperyin makuualusileni nukahtaen melkoisen nopeasti.

Noin kuu myöhemmin. Olin puhunut leimusilmän kanssa ja olin myöskin tutustunut leimusilmään paljon paremmin, olin myöskin autellut tätä aina kun Olin saanut uskolinnulta vapaata aikaa. Oikeastaan olin tälläkin hetkellä autelemassa kollia. Siistin vähän tämän yrttikasoja ja lajitelin käyttökelpoiset erinäisiin kasoihin ja toiseen kassaan taas yrttit joita ei voinut enään käyttää. Leimusilmä oli toki autamassa minua. Katselin hetkisen yrttikasoja jossa oli yrttit joita pystyi vielä käyttämään.. Niitä oli vaarallisen vähän mutta oli minulla vielä aika paljon yrttejä joita en ollut vielä ehtinyt lajitella. Lopulta kun olin saanut yrttit lajiteltua niin siltikin käytökelpoisia yrttejä oli vaaralisen vähän. Mutta kyllä ne varmasti riittäisivät.. Toivon mukaan..! Nousin pystyyn ja noukkin käytökelvottomat yrttit suuhuni ja tassutin yrttikimppu suusani pois pesästä ja vein ne pois, en tietenkään poistunut leiristä vein vain käyttökelvotomat yrttit ulos pesäsästä mutta pudotin ne maahan kuulessani leimusilmän kutsuvan minua pesän sisältä. Käänähdin nopeasti ympäri ja kipitin kollin luo hymyilen. Istahdin kollin eteen odotaen mitä tämä olisi sanomassa. Katselin tarkasti leimusilmää ja etsin tämän ilmeestä mistä asiassa voisi olla kyse, mutta en saanut selvää tämän ilmeestä enkä siis kyennyt arvavaamaan mitä tämä oli sanomassa -luultavasti hän varmaankin vain antaisi minulle uuden tehtävän millä tavalla voisin auttaa tätä.
"Vienotassu, olen miettinyt pyyntöäsi päästä oppilaakseeni ja olen nyt varma asiasta. Olet auttanut minua täällä onnistuneesti ja" leimusilmä keskeytti ja sai minut miltei pakahtumaan uteliaisuudesta. "Olen päättänyt että sinusta tulisi minun oppilaani, toki jos se sopii mesitähdelle, uskolinnulle ja kaikken kaikkiaan jos sinä haluat sitä yhä", leimusilmä lopulta maukui vastauksen kysymyksiin joita en ollut päästänyt ulos. Sydämeni tuntui pakahtuvan riemusta ja loikkasin riemuissani pystyyn. Olin niin innoissani! Mutta asia ei ollut vielä varma- entäpä jos mesitähti ei suostuisi siihen että minusta tulisi parantajaoppilas? Entä jos pahoitaisin uskolinnun mielen...? Tajusin yllätäen että leimusilmä odotti omaa vastaustani.
"Todellakin.. Minä haluan edelleen oppilaaksesi!" hihkaisin omalla hiljaisella tavallani. Leimusilmä hymyili silmät kirkkaina.
"Minä menen varmistamaan asian mesitähdeltä, sinun kannattaa odottaa täällä", leimusilmä maukui. Nyökkäsin juuri ennen kuin kolli katosi ulos pesästä, kun kolli oli lähtenyt mesitähden puheille niin istuuduin oitis sukimaan turkkiani ja odottamaan että leimusilmä palaisi - yritin esittää tyyntä mutta en oikein onnistunut sillä minä tärisin ilmiselvästi innosta. Lopultakin monen kuun tuntusen ajan jälkeen kolli palasi. Leimusilmän ilmeestä päätelen mesitähti oli suostunut minun parantajaoppilaaksi pääsemisestäni. Olin todella innoissani mutta minun kuitenkin pitäisi odottaa että tämä kertoisi mitä mesitähti oli sanonut.
"Mesitähdelle asia sopi", leimusilmä maukui silmät loistaen. Pomppasin silmät riemusta pystyyn ja kehräsin iloisena.
"Minusta olisi parasta että sinä kertoisit tämän mestarillesi", leimusilmä maukui. Nyökkäsin hitusen pelokkaan oloisena sillä tuntui väärältä vain yhtäkkiä kääntä selkäni soturiudellee jota varten uskolintu oli minua niin paljon kouluttanut... Hän loukaantuisi aivan varmasti..tassutin ulos pesästä etsimään tätä kuitenkin Yhtäkkisesti kuulin uskolinnun äänen takaani ja kiepahdin ympäri.
"Hei, vienotassu! Nyt Olisi partion aika", uskolintu maukui lempeästi.
"Tuota.. Ei ole..." mau'uin. Uskolinnun silmissä välähti tyrmistys.
"M-mitä?", uskolintu tyrmistyi. Sydämeni tuntui siltä että se raastetiin irti.
"Tuota.. Minusta tulee leimusilmän oppilas..", mau'un sydän täynnä surua. Uskolinnun silmissä loisti suru mutta tämä nyökkäsi ymmärtäväisesti.
"Jos se on oikein sinulle niin en voi estää sinua", kolli maukui. Nyökkäsin tälle kiitolisena ja loikkin nopeiden hyvästien jälkeen takaisin parantajien pesälle.
"No niin nyt olisi hyvä aloittaa koulutuksesi parantajaoppilaaksi", leimusilmä maukui hymyilen. Nyökkäsin innokaana ja aloitimme oppitunnin yrtteistä.
//leimu?