Varjoliekistä tuntui erittäin mukavalta, kun Mesitähti oli tullut kysymään häntä varta vasten kanssaan kävelylle vaihtamaan vähän paremmin kuulumisia. He eivät olleet jutelleet kunnolla kaksin, täysin omassa rauhassa vielä kertaakaan sitten Mesitähden vapautumisen, vaikka siitä olikin jo aikaa. Ei se silti ollut ihme, kun Mesitähdellä oli niin tärkeitä tehtäviä - ja olihan päälliköllä kestänyt toipua fyysisestikin ennalleen. Mesitähti oli myös kovin suosittua seuraa Eloklaanissa. Olihan tällä suuri perhekin, joka varmasti oli kaivannut vanhempaa kollia vielä kovemmin kuin hän itse, Varjoliekki ajatteli. Sitten Varjoliekki oli saanut pentuja. Häneltä ei ollut juuri herunut aikaa muulle kuin pakolliselle partioinnille sekä tyttärilleen ja Sadeturkille. Mesitähden kanssa Varjoliekki lähti kuitenkin kävelylle enemmän kuin mielellään.
"No, mitä sinulle kuuluu?" Mesitähti kysyi heidän lähestyessä jokea.
"Minulle kuuluu hyvää", Varjoliekki maukaisi ja mietti hetken, miten ilmaisisi viimeaikaiset tunnetilansa.
"Totta puhuen, en ole koskaan ollut näin onnellinen. Pennut vievät nyt suurimman osan ajasta, mutta rakastan tyttäriäni suunnattomasti. En olisi uskonut itsekään, että isäksi tuleminen tuntuisi näin hyvältä."
Varjoliekin lopetettua Mesitähti loi häneen lämpimän hymyn.
"Se on hyvä kuulla", päällikkö maukui. "Olet sitten tainnut löytää oman paikkasi."
Varjoliekki katsahti vanhempaa kollia silmiin. Hän nyökäytti päätään.
"En voisi toivoa parempaa. Eloklaani on kotini, ja tulen olemaan siitä sinulle ikuisesti kiitollinen", Varjoliekki sanoi nyt ääneen sen, mitä hän oli vain kuita sitten pelännyt, ettei pääsisi enää koskaan kertomaan Mesitähdelle. Vaan siinä hänen entinen mestarinsa oli edelleen ilmielävänä.
Kermanvärinen soturi oli törmätä puunrunkosiltaan, sillä hän ei ollut keskusteluun keskittyneenä huomannut heidän saapuneen jo joelle asti. Varjoliekki loikkasi sen päälle refleksinomaisesti ja Mesitähti lähti ylittämään jokea aivan hänen perässään. Veden ääni humisi Varjoliekin korvissa, eikä hän välttämättä olisi saanut selvää, jos Mesitähti olisikin maukunut jotain.
Laskeuduttuaan nurmelle joen toisella puolen, kolli pysähtyi ja kääntyi Mesitähden puoleen, antaakseen tälle mahdollisuuden vastata. Varjoliekki tajusi, ettei ollut myöskään vielä kysynyt, mitä Mesitähdelle itselleen kuului tai miten tämä oli voinut.

//Mesi?

Hilehuurre ei tiennyt, miksi hän edes yllättyi siitä, että Pohjaharha oli vain todennut kenen tahansa tehneen saman tämän tilanteessa. Hilehuurre ei ollut kuitenkaan siitä täysin samaa mieltä. Ei kaikilla olisi ollut rohkeutta pistää itseään ja koko klaania niin isoon riskiin vain siksi, että oli mahdollisuus, että sellainen pelastussuunnitelma olisi onnistunut. Oli kuitenkin totta, että Tähtiklaani oli valinnut Pohjaharhan ja muut pelastajat. Tähtiklaani kai tiesi, että Pohjaharhasta - ja muista - oli ollut suorittamaan tehtävä. Eikä Hilehuurre ollut epäillyt hetkeäkään, etteikö Tähtiklaani lopulta olisi auttanut Eloklaania pois niiden kirottujen kuolonklaanilaisten tassun alta. Kollilla oli ollut täysi luotto Tähtiklaaniin. Hän oli juuri aikeissa sanoa sen ääneen, kun Pohjaharha avasi suunsa uudelleen todeten, ettei nyt ollut oikea hetki puhua asiasta. Tällä kertaa valkean kollin äänen tyyneys oli kaikonnut, ja tilalle tullut se perinteinen tiukka sävy. Aivan kuin Hilehuurre ei olisi muuten tajunnut Pohjaharhan olevan tosissaan. Kollihan oli täysi tosikko.
"Olemme partiossa emmekä vapaa-ajalla, Hilehuurre. Jos sinulla on vielä jotakin muuta asiaa, joka ei koske partiointia, sano se leirissä."
Hilehuurre tuhahti. Hänen kielenpäätään kihelmöi, mutta hopeinen kolli käänsi katseensa muualle ja yritti hillitä suunsa parhaansa mukaan. Häntä ärsytti, että oli itse ollut vain mukava valkealle kollille, mutta toinen oli tästä huolimatta vain alkanut komennella häntä kuin mokomaakin vastanimitettyä oppilasta. Miksi Pohjaharhan täytyi aina olla tuollainen nipottaja?
"Miksi olisi?" pilkullinen soturi mutisi retorisen kysymyksen puoliääneen.
Harmaa, raidallinen häntä teki ison liikkeen ilmassa. Hilehuurre tunsi Pohjaharhan pistävän katseen niskassaan, muttei irrottanut katsettaan menosuunnasta päin leijailevasta koivunlehdestä.
Kaksikon ylle laski piinaava hiljaisuus. Ainakin Hilehuurteesta se tuntui siltä. No, toisaalta täysi hiljaisuus yksinään riitti saamaan hänelle epämukavan, levottoman olon. Nyt häntä vain tympi sen lisäksi.
Kohta hopeinen soturi sai onnekseen vainun varpusesta. Sukeltaessaan aluskasvillisuuden sekaan Hilehuurre ei vilkaissutkaan Pohjaharhan suuntaan.
Kun kolli sai kiinnitettyä kaiken huomionsa pikkuruiseen lintuun, joka tepasteli erään puun juurella pieneen pensaikon edustalla, ärtymys pääsikin jo hetkessä unohtumaan.

Hilehuurre pujahti piikkihernetunneliin hampaat visusti kiinni pyydystämässään varpusessa ja kahdessa myyrässä. Edellä kävelevä Pohjaharha oli saanut oravan, mustarastaan ja pari hiirtä. Hilehuurteesta tuntui, että metsästyspartio oli kestänyt ikuisuuden.
Kaikki laskivat yhtäaikaa saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hilehuurteella oli jo kova nälkä. Hän nuolaisi suupieliään, ja kääntyi sitten katselemaan, oliko ketään sotureita vielä syömässä. Tuoresaalista oli edelleen riittämiin, vaikka ilmassa tunsikin jo, miten lehtikato taas lähestyi lähestymistään.
Muutama soturi loikoili kauempana aterioimassa keskenään. Hilehuurre olisi muuten liittynyt seuraan mielellään, mutta heillä näytti olevan jo joku isompi keskustelu pahasti kesken. Hopeinen kolli tuumi, ettei välttämättä saisi näiltä tarpeeksi huomiota, jotta jaksaisi jäädä seuraamaan rupattelua.
Niinpä hän otti kasasta pienen oravan ja tyytyi jäämään melko keskelle aukiota aterioimaan itsekseen. Oikeastaan hän odotti, että joko Nopsaliekki tai Kujekulta ilmestyisi jostakin. Hänellä oli usein hulvattoman hauskaa vähän itseään nuorempien sotureiden seurassa. He kun sentään ymmärsivät hassuttelun päälle - etenkin Kujekulta.
Hilehuurre totesi pian, että oli tosiaan jäänyt syömään yksikseen. Samassa kuitenkin Pohjaharha istahti parin hännänmitan päähän, hiukan sivummalle leirin keskustasta, ja alkoi sukimaan puhtaanvalkeaa turkkiaan. Hopeinen kolli katsahti suu täynnä ruokaa, miten sulavia ja tarkkoja Pohjaharhan sukaisut olivat. Vanhempi soturi huomasi, kun Hilehuurre vilkaisi uudelleen hänen suuntaansa.
*Äh, tuijotinko minä?* Hilehuurre ajatteli, ja hänen poskiaan alkoi kuumottaa eri tavalla kuin yleensä nolostuessa. Hänelle tuli äkkiä tosi vaivaantunut olo.
Pohjaharha katsoi Hilehuurretta hiukan kysyvän oloisesti. Hopeinen soturi otti puoliksi syödyn oravan mukaansa ja siirtyi reunemmalle, lähemmäs valkoista soturia.
"Sinul-löö-ä... Sinulla on lehden palanen tuossa", Hilehuurre lausui äkkiä ja kröhäisi, kun oli tukehtua ruokaansa.
"Missä?" Pohjaharha kysyi ilmeettömänä, kuten tavallisesti.
"Tuossa, oikean lapaluun alapuolella", Hilehuurre maukaisi selvemmällä äänellä.
Pohjaharha käänsi päänsä taakse nähdäkseen selkäänsä, ja ravisti sitten turkkiaan nopeasti. Roska oli edelleen itsepintaisesti tämän turkissa kiinni, ja valkoisen kollin lihas nyki pari kertaa siitä kohtaa.
"Haluatko, että autan?" Hilehuurre tarjoutui.

//Pohja?

AMPIAINEN
Vienotassu: 4kp -
Syreenisumu: 11kp -
Lehtomyrsky: 4kp -
= 19kp

AURA
Lieskakajo: 16kp -

ELANDRA
Haavemuisto: 17kp -
Pohjaharha: 8kp -
Karjuvirne: 4kp -
Mesitähti: 16kp -
= 45kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 13kp -
Kortetuike: 25kp! -
Kuutamolaine: 12kp -
Hiilihammas: 13kp -
= 63kp

KOIVU
Hilehuurre: 11kp -
Varjoliekki: 13kp -
Ropinapentu: 8kp -
= 32kp

KÄÄRMIS
Korpitassu: 18kp -
Käärmekulta: 20kp! -
= 38kp

PYRY
Kastepentu: 7kp -

SAAGA
Sädetassu: 5kp -
Tähtimötaivas: 10kp -
Varputassu: 18kp -
Perhopentu: 5kp -
= 38kp

Hiiri vipelsi hajallaan olevien lehtien alla. Seurasin liikahtelevia lehtiä, jotka paljastivat sen sijainnin, ja odotin sopivaa hetkeä hyökätä. Pidin häntäni paikallaan ja silmäni naulittuna saaliiseeni, kunnes viimein jännitin lihakseni ponnistukseen ja syöksyin lehtiä päin etukäpälät ojolla ja kynnet ulkona.
"Hiirenpapanat!" sihahdin tuntiessani jyrsijän onnistuvan livahtamaan otteestani liukkaiden lehtien alla ja kipittävän sitten jonnekin ulottumattomiini. Kävin vimmatusti katseellani läpi lähimaastoa ja yritin paikantaa sen uudelleen, mutta hiiri oli jo tiessään.
"Ketunläjät…" jatkoin itsekseni tupisemista heilutellen häntääni turhautuneena.
"Mielenkiintoinen saalistusmetodi", vaimea nauku kuului takaani. Katsahdin taakseni ja näin Korppisiiven astelevan paikalle pikkulintu suussaan. Naaraan silmät pilkehtivät leikkisästi, kun tämä antoi saaliinsa pudota maahan tassujensa juureen ja jäi katselemaan minua selvästi huvittuneena: "Ajattelitko puhua rumia niin paljon, että niiden korvia alkaa punoittaa ja niiden on pakko tulla ulos piiloistaan?"
Suustani pääsi jokin naurahduksen ja tuhahduksen väliltä - en tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. "En kai selvästi ole kironnut vielä tarpeeksi, sillä yksikään riistaeläin ei ole halunnut näyttäytyä minulle", murahdin harmistuneena.
Korppisiipi näytti huomaavan tuohtuneen tunnetilani ja tassutti luokseni. Hän laski häntänsä tyynnyttelevästi selälleni ja painautui samalla minua vasten. Välttelin hänen katsettaan.
"Mikä on?" kumppanini kysyi, nyt jo hieman huolestuneen kuuloisena.
"Ei mikään", väitin, vaikka naaras näki varmasti suoraan valheeni läpi. Huokaisin syvään ja koukistelin kynsiäni. "Tai no… kyllähän sinä tiedät, mikä on. Vaikka saimmekin Mesitähden ja Leimusilmän takaisin, mikään ei tunnu samalta kaiken kokemamme jälkeen. Minusta ei ole kenellekään mitään hyötyä. Tähtiklaanin tähden, en saa edes yhtä hiirtä kiinni!"
Korppisiiven katse pehmeni, ja näin hänen vihreissä silmissään kipua ja rakkautta. Minusta tuntui pahalta vuodattaa kaikki ongelmani hänen niskaansa, etenkin kun hyvin tiesin, että viime kuiden tapahtumat koskettivat myös häntä. Olimme molemmat menettäneet paljon, viimeisimmäksi poikamme Ampiaispiston sekä tämän kumppanin Kultasiiven. Näin yhä painajaisia heidän teloituksestaan.
Olin pystynyt heittämään hetkeksi huoleni menemään, kun Mesitähti ja Leimusilmä olivat melkein pari kuuta sitten yllättäen tupsahtaneet leiriin ja häätäneet kuolonklaanilaiset matkoihinsa. Viisi kissaa klaanistamme - Lieskakajo, Pohjaharha, Käärmekulta, Lehtomyrsky sekä Kortetuike - olivat jollain ilveellä onnistuneet pelastamaan panttivangit Kuolonklaanin reviiriltä ja tuomaan heidät kotiin. Mesitähti oli ottanut oikeutetun paikkansa klaanin päällikkönä takaisin, ja Leimusilmä seurasi Liljatuulen käpälänjäljissä parantajana.
Mesitähti oli pyytänyt minua varapäällikökseen, mutta minun oli täytynyt kieltäytyä siitä vastuusta mielenterveyteni rapistuvan tilan vuoksi. Minusta oli jo silloin tuntunut, että olin romahtamispisteessä, ja minkäänlainen ylimääräinen taakka olisi varmaankin murskannut minut täysin. Päällikkö oli ollut hyvin ymmärtäväinen päätökseni suhteen ja valinnut lopulta seuraajakseen Korppisiiven, joka sopi minusta tehtävään loistavasti.
"Et ehkä saanut hiirtä kiinni tällä kertaa, ja voi olla, ettet saa sitä kiinni edes seuraavalla kerralla tai sitä seuraavalla", Korppisiipi maukui rauhallisesti, silitellen samalla selkääni, "mutta tärkeintä on, ettet koskaan lakkaa yrittämästä, sillä vielä joku kerta sinä nappaat sen. Meillä on ollut vaikeaa, mutta menettämämme rakkaat eivät ole lopullisesti poissa. Tapaamme heidät Tähtiklaanissa, kun on sen aika. Mutta ennen sitä, he varmasti haluaisivat, että jatkaisimme omia elämiämme ja eläisimme heidänkin puolestaan. Kun mieli on synkkä, näkee vain pimeyttä, mutta jos käännät katseesi tulevaisuuteen, jostain kajastaa varmasti vielä valoa."
Käänsin varovasti katseeni kumppaniini, jonka sanat saivat sydäntäni painavan lastin kevenemään hieman. Naamalleni nousi heikko hymy, ja painoin otsani vasten hänen otsaansa kehräten hiljaa.
"Kiitos. Rakastan sinua."
"Niin minäkin sinua."

Käärmekullan kertoessa Sädetassusta ja siitä, miten helppo opetettava tämä oli, Kuutamolaine ei voinut olla ajattelematta omia oppilaitaan, jotka olivat molemmat kuolleet melko pian sen jälkeen kun olivat saaneet soturinimensä. Hän oli iloinen, että Käärmekullan kokemus mestarina oli mukavampi kuin hänen kaksi ensimmäistä kertaansa. Hän ei voinut sanoa kaipaavansa niitä aikoja.
"Jos totta puhutaan, se oli ihan kamalaa", Kuutamolaine tunnusti ja heilautti korviaan hieman vaivaantuneena. Hän ei mielellään puhunut klaanitovereistaan - edes edesmenneistä sellaisista - pahasti, mutta ei hän myöskään halunnut vähätellä omia kokemuksiaan. "En ymmärrä, miten minulla saattoikin käydä niin uskomattoman huono tuuri, että sain peräjälkeen kaksi Eloklaanin historian kurittominta ja pahatapaisinta oppilasta koulutettavakseni. He olivat niin pahansisuisia ja äkkipikaisia luonteeltaan, että en toisaalta ihmettele sitä, miten he molemmat kohtasivat loppunsa niin äkkiä soturiksi päästyään."
Mustavalkoinen naaras päästi suustaan nauruntuhahduksen, joka oli enemmänkin epäuskoinen kuin huvittunut. Hänen selkäpiitään kylmäsi yhä, kun hän vain muistelikin Pöllöviillon kanssa käytyjä harjoitustuokioita. "Pöllöviilto erityisesti oli kova luu. Hänellä oli turhautuessaan taipumusta väkivaltaan, eikä ollut montaakaan kertaa, ettenkö olisi joutunut käymään parantajien luona paikattavana oltuani hänen kanssaan ulkona harjoittelemassa." Hän piti pienen tauon loikatessaan polulle kiemurtelevan paksun juuren yli. Käärmekulta ja muut partion jäsenet noudattivat esimerkkiä.
"Vihalehti ei ollut yhtä paha, mutta kyllä hänessäkin oli kestämistä. Hän ei ikinä kuunnellut minua tai ketään muutakaan, ja kerran hän karkasi erään toisen oppilaan kanssa jonnekin reviirien ulkopuolelle usean päivän ajaksi. Me etsimme heitä Ampiaispiston kanssa, mutta turhaan. Lopulta he palasivat omia aikojaan." Kuutamolaineelle tuli hieman haikea olo, kun hän muisteli veljeään, joka oli auttanut häntä molempien ongelmaoppilaiden kanssa. Vaikka heidän välinsä olivatkin olleet melko kireähköt Talvikkitakusta johtuen viime kuiden ajan ennen tämän kuolemaa, hän kaipasi tätä joka päivä ja toivoi, että olisi saanut keskustella kollin kanssa vielä viimeisen kerran.
"Joten olen kyllä vähän kateellinen sinulle - Sädetassun mestarina toimiminen kuulostaa aivan unelmalta", Kuutamolaine huokaisi lopulta ja vilkaisi Käärmekultaan veikeä pilke silmissään. "Nauti siitä niin kauan kuin sitä kestää."

//Käärme?

Muutaman sydämenlyönnin ajan tuijottelimme Varputassun kanssa toisiamme silmiin vähän hölmistyneinä. Hän oli kompastunut liikettä tehdessään tassuihinsa ja kaatunut suoraan päälleni, minkä seurauksena olin jäänyt hänen alleen.
"Anteeksi", kuulin nuoremman oppilaan naukuvan hiljaa kömpiessään äkkiä pois päältäni. Räpyttelin silmiäni pari kertaa häkeltyneenä, mutta nousin pian itsekkin ylös.
"Ei se mitään", vakuutin ravistellessani roskia turkistani. Silmäilin sen jälkeen kollia hiukan huolestuneena. "Ei kai sinuun sattunut?"
Varputassu pudisti nopeasti päätään. "Ei."
"Hyvä." Väläytin hänelle helpottuneen hymyn, ennen kuin suuntasin katseeni takaisin mestareihimme, jotka olivat seuranneet harjoituksia sivusta.
"Voi kai sen vihollisen noinkin hoitaa", Lieskakajo maukui viikset vipattaen.
Varputassu näytti siltä kuin hän olisi halunnut vajota maan alle. Vilkaisin häntä tuntien myötätuntoa kollia kohtaan. Kömmähdyksiä sattui kaikille, eikä niitä tarvinnut hävetä. En kuitenkaan ehtinyt jakaa lohduttavia sanojani toiselle oppilaalle, sillä Pohjaharha oli avannut suunsa:
"Ensi kerralla olkaa tarkempia. Kokeillaan uudestaan." Valkoinen soturi huiskautti häntäänsä, ja me palasimme takaisin paikoillemme.

Harjoitusten päätyttyä Pohjaharha ja Varputassu suuntasivat omille teilleen, ja niin teimme myös minä ja Lieskakajo, joka oli sanonut haluavansa jutella vielä kanssani kahdestaan, ennen kuin palaisimme leiriin. Seurasin mestariani pienen puron varteen ja kävimme istumaan sen luo.
"Olet edistynyt huimasti, Kortetassu", Lieskakajo aloitti ja kääntyi katsomaan minua ylpeä loiste silmissään. Se sai hymyn nousemaan kasvoilleni. "Minusta alkaakin tuntua, ettei minulla ole sinulle enää enempää opetettavaa."
Aavistin heti, mihin keskustelu oli viemässä, enkä totta puhuakseni ottanut siitä pahakseni. Koin olevani valmis.
Nyökäytin pienesti päätäni, kuin varmistaakseni asian ensin itselleni, ennen kuin kohotin katseeni taas Lieskakajoon. "Ymmärrän. Minäkin uskon, että olen viimein valmis kääntämään uuden sivun elämässäni."
Lieskakajo siristi silmiään lämpimästi hymyillessään minulle. "Minä ilmoitan Mesitähdelle heti kun pääsemme leiriin.

"Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi." Sydämeni hakkasi lujaa rinnassani, ja en melkein kuullut isäni sanoja sen korviini synnyttämän kohinan takaa. Seisoin kuitenkin pää pystyssä ryhdikkäänä päällikön vieressä Litteäkiven päällä ja odotin hänen jatkavan seremoniaa.
"Kortetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Mesitähden vihreä katse oli nyt kohdistunut minuun. Siinä hehkuva lämpö ja ylpeys saivat minut miltei pakahtumaan onnesta.
"Lupaan", vastasin epäröimättä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kortetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kortetuikkeena. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja oikeamielisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi."
Vain paria silmänräpäystä myöhemmin klaani puhkesi hurraamaan ja toistamaan uutta nimeäni. "Kortetuike! Kortetuike!" klaanitoverieni riemuisa maukuna raikasi ympäri leiriä.
Seisoin Litteäkiven päällä ja katselin liikuttuneena ympärilleni kerääntyneitä tovereitani ja rakkaimpiani. Silloin minusta tuntui hetken ajan siltä kuin olisimme voineet yhdessä karkottaa kaikenlaisen pahuuden maailmasta.



Muutama päivä nimitysteni jälkeen Korppisiipi oli laittanut minut metsästyspartioon Hiilihampaan, Järviloisteen ja Käärmekullan sekä tämän oppilaan Sädetassun kanssa. Olimme pysähtyneet joen yli vievän kaatuneen puunrunkosillan luona.
"Tavataan tässä aurinkohuipun aikaan", partiosta vastuussa oleva Hiilihammas ilmoitti.
Järviloiste lähti jonnekin sisäreviirille päin ja Hiilihammas seurasi jokea, kun taas Käärmekulta vei Sädetassun läheiseen pensaikkoon.
Minä päätin koettaa onneani joen toisella puolella. Loikkasin ketterästi kaatuneen puun päälle ja lähdin tasapainottelemaan sen yli. Runko tuntui liukkaalta tassujen alla, joten yritin liikkua varovaisesti pitäen kynnet ulkona siltä varalta, että lipeäisin.
Pääsin toiselle puolelle ilman isompia ongelmia ja rupesin sen jälkeen haistelemaan ilmaa riistan varalta. Sain kulkea hyvän matkaa poispäin joelta, ennen kuin havaitsin minkäänlaisia merkkejä muista eläimistä. Nenääni kutitti tuore jäniksen haju, jonka johdattamana hiivin kuihtuneen aluskasvillisuuden seassa eteenpäin. Pian silmiini osui ruskea välähdys oikealla puolellani, kun läheisen mättään takana piilossa ollut pitkäkarva otti jalat alleen. Pinkaisin sen perään vaistomaisesti.
Eläin oli minua huomattavasti nopeampi, ja vaikka kuinka pinnistelin pysyäkseni edes jotenkuten sen vauhdissa, jäin auttamatta jälkeen. Sain kuitenkin pian huomata, että saaliin menettäminen ei ollut ainoa ongelmani tällä hetkellä.
Hidastin askeliani tajutessani vieraan maiseman ympärilläni. Samalla hetkellä nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju. Vilkaisin taakseni ja älysin viimein juosseeni epähuomiossani rajan yli.
Olin aikeissa palata vähin äänin takaisin rajan toiselle puolelle, kun terävä naukaisu kuului jostain läheltä: "Pysähdy."
Hätkähdin ja kääntelin päätäni hämmentyneenä puolelta toiselle, kunnes huomasin puun takaa tassuttavan hopeanharmaan naaraskissan, jolla oli mustia juovia turkissaan. Käännyin kokonaan häntä kohden ja räpäytin hitaasti silmiäni osoittaakseni soturille, etten ollut uhka. Nostin samalla häntäni ylös ja taivutin sen päätä vähän ystävällismielisenä eleenä.
"Tervehdys! Olen pahoillani, että ylitin rajanne niin huolimattomasti. Lupaan poistua välittömästi", painoin päätäni hieman alemmaksi nöyränä. Katselin naarasta salaa uteliaana - hänessä oli jotain etäisesti tuttua, mutta en saanut millään päähäni, mitä se oli

//Tuhka?

Painauduin Karjuvirneen turkkia vasten ja olin lähellä menettää taas tajuntani mutta kollin turkin kosketus sai minut takaisin tajuihini vaikka kipu oli ottaa vallan. Jotain kollissa oli sellaista josta en ikimaailmassa haluisi päästää irti. Halusin pitää hänet siinä ainiaan. Tunsin kuinka kolli yhtäkkiä nousi ja lähti viereltäni. Leimusilmä oli palannut.
“Vaikuttaa siltä, että oikein mitään ei ole tehtävissä vaan mitää odottaa, että sairaus parantuu itsekseen”, parantajan ääni oli vakava. Sydämeni sykähti jännittyneesti. Jos kuolisin, en enää saisi käydä kävelyillä Karjuvirneen kanssa tai tehdä mitään muutakaan. Yhtäkkiä koko tulevaisuuteni tuntui romahtavan silmieni edessä.
“Toivoa kyllä on, mutta Tähtimötaivaan on annettava levätä ihan rauhassa nyt”, Leimusilmä jatkoi ja katsoi Karjuvirnettä. En erottanut kunnolla kummankaan kollin ilmettä. Silmissäni vilisi taas ja minun oli pakko sulkea ne.
“Pyytäisin sinua poistumaan nyt, Karjuvirne”, sanat kantautuivat juuri ja juuri korviini. Vastausta en kuullut mutta erotin silmät avattuani Karjuvirneen hahmon istumassa paikoillaan. Tiesin, ettei hän jättäisi minua. Kuononi eteen työnnettiin kasa siemeniä.
“Syö nämä niin saat levättyä”, tajuntaani kantautui käsky. Nielin siemenet marisematta, koska kipu tuntui taas kaikkialla ja uupumus painoi edelleen raskaasti. Pian simenten nielemisen jälkeen minusta alko tuntua tosi uuvuttavalle ja lihakseni tuntuivat pettävän. Raajani painoivat monen monen suuren kiven verran. En tiennyt oliko Karjuvirne jäänyt vierelleni vai oliko hän mennyt jo pois mutta tärkeintä oli se, että parantuisin. Tuntui oikealta, että saavuttaisin kollin kanssa jonkin muotoisen tulevaisuuden vaikka en tiennyt vielä missä merkeissä se tapahtuisi. Rakastin Karjuvirnettä syvästi ja olin kiintynyt häneen mutta eniten minua asiassa pelotti se, etten tiennyt oliko rakkaus platonista vai romanttista. Pian kaikki ajatukset katosivat mielestäni ja jäljelle jäi unen rauha.

Menin nukkumaan aikalailla heti, kun olimme lopetelleet hommat. Kuuntelin sadekuuron rauhoittavaa ääntä pesästä ja ummistin silmäni. Pakosti ajatuksiini tunki taas se fakta, että emoni oli vienyt toisen kissan hengen. Asia oli vaivannut minua pitkään mutta aina, kun se tuli puheeksi aloin ajatella sitä taas ja vain yksityiskohtaisemmin. Kuvittelin kuinka emo viiltäisi siskoni kurkun auki. Tajusin kuinka pitkälle ajatukset alkoivat mennä ja koitin estää niitä, sillä eihän emo missään nimessä tappaisi siskoani! Seuraavaksi mieleeni puski Kortetassu. Kolli oli komea jollain erilaisella tavalla. Useakin klaanitovereistani oli kaunis tai komea mutta en nähnyt ketään samoin silmin kuin Kortetassua. Sävähdin ja käänsin kylkeäni jättäen ajatukset toiselle puolelle makuusijaani. En minä voinut ihastua Kortetassuun. Hän oli kolli! Ei kolli voinut ihastua kolliin, vai? Huokaisin ja koitin sitten todella nukahtaa.

Kävelin metsässä tai en ollut varma kävelinkö minä. Seurasin, kun kehoni käveli. Minua vastaan käveli aivan oman näköiseni kissa, jonka tunnistin emokseni. Henkäisin, kun näin, että emon takana makasi kuollut kissa. Katselin itseänija sitten emoa ja nyt huomasin myös sen, että emon turkki oli täynnä verta mutta hänessä ei näkynyt naarmuakaan. Veri oli siis kuolleen kissan.
“Olen hirviö!” emo valitti ja romahti maahan. Halusin menna lohduttamaan häntä mutta kehoni ei totellut, mikä toki oli loogista. Yhtäkkiä oma kehoni jännittyi ja katsoin sivusta, kun hyökkäsin kohti emoani.
“Tapoit hänet! Tapoit Korpitassun!” kuulin oman ääneni huutavan. Kauhu valtasi minut ja halusin estää tapahtumat. Miten saatoin tehdä noin! En minä huutaisi ikinä tuolla tavoin varsinkaan emolleni. Maailma tuntui kaatuvan, kun näin itseni riistämässä emon hengen. Mielessäni vilisi ja toivoin tämän loppuvan.

Hätkähdin hereille hirvittävästä unestani. Tajusin vasta hetken päästä, että joku koitti herättää minua ja nousin ylös räpytellen silmiäni kiivaasti. Tunsin kuinka niitä poltteli mutta sivuutin asian. Äskeinen oli vain unta.
“Meillä on yhteisharjoitukset. Mestarimme odottavat”, Kortetassu naukui hiljaa, koska koitti parhaansa mukaan olla herättämättä muita. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan häntä. Vilkaisin nopeasti Korpitassun makuusijan suuntaan mutta, kun olin todennut sen tyhjäksi tajusin, että naaras oli vielä parantumassa parantajien pesässä. Ehkä ehtisin tervehtiä häntä siellä harjoitustemme jälkeen. Pujahdimme yhdessä Kortetassun kanssa ulos pesästä. Kävelimme vielä ulos leiristäkin metsään, missä Pohjaharha ja Lieskakajo odottelivatkin meitä jo.
“Huomenta”, naukaisin päästyämme heidän luokseen. Molemmat vastasivat kohteliailla nyökäytyksillä. He kertoivat, että voisimme pitää taisteluharjoitukset yhdessä ja nyökyttelimme Kortetassun kanssa vastaukseksi.

Käveltyämme jonkun aikaa pääsimme paikkaan, jossa mestarikaksikko oli selvästi päättänyt pitää harjoitukset. Paikka oli ihan koivumetsän kupeessa joen lähellä. Asetuin kuuntelemaan ohjeita istualleni Kortetassun viereen.
“Ajattelimme Pohjaharhan kanssa, että voisimme harjoitella ja muistutella mieleen ensin jotain perustaisteluliikkeitä ja taistella sitten te oppilaat vastaan me kaksi”, Lieskakajo naukui ja viittoili hännällään itseään ja Pohjaharjaa. Pieni hymy pääsi leviämään kasvoilleni, koska nämä harjoitukset kuulostivat mielestäni mukavalta.
“Sopii minulle”, nau’uin hieman hiljaisella äänellä, koska en halunnut missään nimessä kerätä huomiota itseeni. Kortetassukin näytti siltä, että hänellekin sopisi nämä harjoitukset. En kyllä toisaalta ihmetellyt, koska tämä kuulosti hauskalle.
“Aloitetaan vaikka vatsan alle kierähdyksellä, koska Varputassu ei ole oppinut sitä vielä, vai?”, Pohjaharha naukui ja katsoi minua.
“Olen minä”, sanoin. Pohjaharhan ilme oli lievästi yllättynyt.
“No näytä se sitten”, hän naukaisi ja huiskaisi hännällään. Nyökkäsin ja kierähdin nopeasti kyljelleni luikahtaen samalla mestarini vatsan alle. Iskin sitä - hellästi, koska kyseessä oli harjoitus - ja pakenin nopeasti vatsan alta. En olettanut, että Pohjaharha kävisi päälle, joten hän sai naulittua minut hyvin maata vasten.
“Olet ymmärtänyt idean mutta sinun on oltava nopeampi”, mestari huomautti ja päästi minut altaan. Nousin käpälilleni ja pudistelin enimpiä roskia turkistani.
“Voisit kokeilla tätä Kortetassun kanssa ja katsoa pystytkö pakenemaan hänen altaan tarpeeksi nopeasti”, Lieskakajo ehdotti katsahtaen Pohjaharhaan, joka nyökkäsi.
“Selvä”, sanoin ja valmistauduin tekemään liikkeen Kortetassulle. Minua hieman ujostutti koskea häneen mutta ehkä se siitä. Sujahdin kollin vatsan alle sulavalla liikkellä ja iskin - taas hellästi - pujahtaessani pois ja koittaessani nousta kompastuin tassuuni ja kaaduin suoraan kohti kollia. Hän kaatui alleni pienen tömähdyksen saattelemana.
“Anteeksi”, naukaisin hiljaa ja kömmin pois Kortetassun päältä turkki häpeästä kuumotellen.
//Korte?

Raotin hitaasti silmiäni, huomaten auringonsäteiden heijastuvan pesän sisäänkäynniltä pesääni. Minua väsytti kamalasti, mutta tiesin velvollisuuksien kutsuvan. Ummistin vielä hetkeksi silmäni. Kun huomasin olevani taas vajoamassa uneen, räväytin vihreät silmäni nopeasti auki. Auringonsäteistä päätellen aamu oli jo pitkällä, olisi aika nousta ylös. Kampesin itseni hiukan vaivalloisesti istumaan. En pitänyt itseäni vanhana, mutta täytyi myöntää, etten ollut enää yhtä nuori ja vetreä kuin joitain vuodenaikoja sitten. Kylmä ilma oli saanut koko kroppani kohmeeseen. Kurottelin etutassuillani vuoteen päätyä ja notkistin selkäni makoisaan venytykseen. Samalla suuni aukesi ammolleen haukotellessani. Istahdin alas, ollen edelleen puoliunessa. Paluu arkeen oli ollut yllättävän raskasta. Kun oli maannut kuita panttivankina pienessä, ahtaassa ja pimeässä pesässä, kaikki liikunta ja tavallinen elämä tuntui normaalia raskaammalta. Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtona jäädä makaamaan pesään koko päiväksi. Olisi noustava ylös, sillä Eloklaani tarvitsi päällikköään.
Nuolaisin muutaman kerran rintakarvojani, joihin oli sammalvuoteesta takertunut muutamia sammalhippuja. Se lieni merkki siitä, että vuode olisi pian vaihdettava uuteen. Asia saisi odottaa kuitenkin vielä tämän päivän, sillä minulla oli suunnitelmia. Sadeturkki oli jokin aika sitten poikinut ja tehnyt entisestä oppilaastani, Varjoliekistä, isän ensimmäistä kertaa. Koska elämä oli pitänyt minut kiireisenä, en ollut kuin ehtinyt lyhyesti onnitella nuorta kollia tyttäriensä syntymän johdosta. Tänään olin raivannut itseltäni ja Varjoliekiltä koko alkupäivän vapaaksi, aikomuksenani viedä Varjoliekki kävelylle ja keskustella hänen kanssaan. Halusin tietää, miten kermanvärinen kolli oli lopulta sopeutunut elämäänsä Eloklaanissa. Hänen elämänsä alku oli ollut raskas ja vaikea, ja päällikkönä koin velvollisuudekseni olla hänen tukenaan.

Olin väsymyksestä huolimatta jaksanut nousta ylös ja hakenut itselleni aamiaista tuoresaaliskasasta. Kuten tavallista, lehtisateen tulo oli saanut kasan saalismäärän pienenemään päivä päivältä. Lehtikato oli jo nurkan takana, joka aiheutti yhä vain enemmän paineita kaikille. Leimusilmä teki kaikkensa kerätäkseen Kuolonklaanin valtakauden aikana kutistuneen yrttivaraston takaisin ennalleen ja soturit saalistivat niin paljon kuin suinkin saattoivat, jotta klaanin jäsenillä olisi vastaisuudessakin täydet vatsat joka päivä. Syötyäni laihan ja vanhan, melko vaatimattoman makuisen ja kokoisen hiiren, päätin lähteä etsimään Varjoliekkiä. Ensimmäinen arvaukseni oli, että kermanvärinen kolli löytyisi pentutarhalta. Siispä nousin ylös ja lähdin kulkemaan aukion poikki kohti sen perällä sijaitsevaa karhunvatukkapensaikkoa, jonka oksien suojiin pentutarha oli rakennettu.
Kun työnnyin sisään hämärään pesään, nenääni lehahti lämmin maidon tuoksu. Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä Varjoliekki istui kumppaninsa Sadeturkin ja tyttäriensä Kastepennun ja Ropinapennun vierellä. Kaikki pentutarhan asukit käänsivät katseensa minuun, kun huomasivat saapumiseni.
"Huomenta", tervehdin hyväntuulisesti kahta kuningatarta, Varjoliekkiä ja viittä pentua. Hetkeksi pesä täyttyi tervehdyksistä, kun kukin pesässä olija tervehti minua vuorollaan ja osa yhteen ääneen. Se sai minut hymyilemään, klaanitoverini olivat mitä loistavimpia kissoja.
"Mukava nähdä teitä kaikkia, mutta sinua minä oikeastaan tulin etsimään", naukaisin ja kohdistin vihreän katseeni Varjoliekkiin. Kollin ilmettä oli vaikeaa tulkita, mutta ei hän ainakaan erityisen pettyneeltä vaikuttanut. Hän räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
"Mitä asiaa sinulla on?" soturi kysyi kohteliaasti kuten aina. Varjoliekki oli hyvä soturi, sillä hän tuntui arvostavan jokaista kissaa erityisellä tavalla, vaikkei sosiaalisesti ollutkaan maailman etevin ja lahjakkain kissa.
"Tulin pyytämään sinua kanssani kävelylle, kun emme ole aikoihin jutelleet kunnolla ja ulkona on niin kiva ilmakin", vastasin lämpimällä äänellä entiselle oppilaalleni. Varjoliekin savuinen katse kääntyi kumppaninsa ja pentujensa puoleen. Hän toivotti nopeat hyvästit perheelleen ja lähti sitten kanssani ulos.

Johdatin Varjoliekin hiljaisuuden vallitessa ulos leiristä. Pääaukio oli melko tyhjillään, mutta sotureiden määrä oli riittävä puolustamaan klaania, mikäli sellainen tarve tulisi. Metsä oli mukavan rauhallinen. Auringonsäteet läpäisivät puiden alastomat oksat vaivatta ja säteet heijastuivat kauniisti metsään kaistaleina. Aluskasvillisuus oli märkää yöllisen sateen myötä. Kun olimme päässeet mielestäni kyllin kauas leiristä, hidastin tahtiani jättäytyen Varjoliekin vierelle. En pitänyt siitä, että päällikkönä minun olisi pitänyt kulkea klaanitovereideni edellä. Me olimme loppupeleissä kaikki samalla tasolla ja samanvertaisia eloklaanilaisina, joten vieretysten kulkeminen oli minulle sopivampaa. Suuntasimme kohti jokea, jonka ylityksen jälkeen pääsisimme pienen matkan kuljettuamme nummille.
"No, mitä sinulle kuuluu?" kysyin ystävällisellä äänellä ja vilkaisin Varjoliekkiä, hidastaen aavistuksen verran tahtiani. Meillä ei ollut kiire mihinkään ja joen ylittäminen keskeyttäisi keskustelun hetkeksi, joten sitä ennen halusin kuulla Varjoliekin vastauksen kysymykseeni.

//Varjokurre?

"Shh, et sinä kuole vielä pitkiin aikoihin", kuiskasin hiljaa Tähtimötaivaalle ja puskin tämän lapaa hellästi kuonollani. Todellisuudessa en oikeastaan ollut niinkään varma asiasta. Leimusilmä ei ollut kertonut, mikä mustavalkeaa soturia vaivasi. Sen verran osasin itse sanoa, että tilanne näytti aika pahalta. Se sai minutkin hyvin ahdistuneeksi. Pelkkä puhe kuolemasta sai niskavillani nousemaan pystyyn. Tähtimötaivas ei saisi kuolla. Tätä nykyä soturitar oli ainoa asia, mikä enää pidätteli minua Eloklaanissa. Leimusilmä oli kadonnut yrttivarastoon etsimään tarvitsemiaan yrttejä, joten olimme kaksin Tähtimötaivaan kanssa. Naaras makasi täristen vuoteellaan, hänen kehonsa säpsähteli ja välillä yskänpuuska riepotteli ennestään heikkoa naarasta. Minua todella pelotti, mutta yritin pitää sen sisälläni. Minun olisi oltava vahva Tähtimötaivaan tähden. Nielaisin ja kumarruin soturin tasolle.
"Ei ole mitään hätää", vakuuttelin, vaikken oikeastaan edes itse uskonut sanoihini. Ne olivat silkkaa valhetta, sillä mielestäni tässä tilanteessa oli aika paljonkin hätää. Tähtimötaivas oli ollut suorastaan typerä, kun oli sinnitellyt yksikseen eikä käynyt parantajan luona heti, kun oireet olivat ilmenneet. Hän oli typerän sitkeä. Jos soturi tästä selviäisi, minä tekisin hänelle selväksi, ettei enää koskaan tekisi mitään näin hiirenaivoista.
"Sinä kyllä toivut tästä aivan varmasti. Sitten voimme lähteä kävelylle ja tehdä mitä ikinä tahdot, minä lupaan", kuiskasin naaraan korvaan käydessäni maate hänen vierelleen.

//Tähtimö?

Ropinapentu oli aikeissa lähteä tutkimaan leiriä ihan ominpäin. Hetki sitten hän oli epäillyt, etten minä uskaltaisi mennä hänen kanssaan.
"Emo ei kyllä tykkää, jos menet", huomautin ja nyrpistin hiukan kuonoani ilmaistakseni epämukavuuteni. "Etkö voisi odottaa, että hän tai isä lähtisivät näyttämään meille itse?"
"En", Ropinapentu tuhahti. "Minä haluan nähdä, millainen leiri on." Sisko lähti jälleen päättäväisin askelin tepsuttamaan kohti uloskäyntiä, ja minä jäin katselemaan hänen menoaan neuvottomana ja hädissäni siitä, mitä hänen tottelemattomuudestaan seuraisi.
Vilkaisin emoa, joka nukkui rauhallisesti takanani. En kehdannut herättää häntä, mutta en myöskään voinut antaa holtittoman siskoni mennä omia menojaan. Hänellehän voisi vaikka sattua jotakin! Pinkaisin juoksuun niin että huomaamattani potkaisin sammalpallon takajalallani päin emon kuonoa, ja otin Ropinapennun kiinni pentutarhan edustalla. Silmäni levisivät hämmästyksestä; leiri oli paljon suurempi kuin mitä olisin osannut kuvitella! Ja siellä oli paljon kissoja, jotkut poistuivat juuri ryhmänä ulos leiristä, sitten näin pari pienikokoisempaa kissaa kantamassa saalista johonkin pesään, mistä kuului kiittämättömän oloista mouruamista.
"Tulisit takaisin pentutarhaan kanssani, leikitään vaikka sammalpallolla", miukaisin Ropinapennulle, kun tämä katseli haltioituneena ympärilleen. "Isä ja emo käskivät, että-"
"Minulla on tutkimusretki kesken", hän melkein kivahti. "Jos pelottaa, voit mennä takaisin emon luo."
Loikin pari askelta pysyäkseni siskoni perässä. Minua todella hirvitti, jos joku vanhemmista kissoista huomaisi meidät täällä keskellä leiriä, missä meidän ei edes ollut lupa olla.
"Olemme liian nuoria olemaan täällä yksiksemme, kuuntelisit nyt minua, Ropinapentu!" Hyppäsin hänen eteensä ja aloin puskea häntä takaisin kohti pentutarhaa. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuin seinään ja pyllähti istualleen. Kohottauduin katsomaan ja samassa niskakarvani nousivat pystyyn nähdessäni emon viileän tuijotuksen.
"Ropinapentu halusi ilmeisesti nähdä jotakin", Sadeturkki maukaisi pelottavan rauhallisesti. "Aika palata katselemaan pentutarhan seinämiä."
Kysymättä hän nappasi siskoni niskanahasta leukoihinsa roikkumaan, kääntyi ja huiskaisi hännällään minulle merkin seurata. Lähdin tepsuttamaan kuuliaisesti hänen perässään. Aistin, että emo oli aikeissa läksyttää Ropinapentua.
"Minähän sanoin", mutisin siskolle hiljaa, ja tämä soi minulle uhmakkaan katseen. Toivoin, ettei emo olisi kovin ankara hänelle; hänhän vain halusi tehdä jotakin hauskaa - kaiketi toisin sanoen, olla tahallaan tottelematon...

Vastattuaan myönteisesti Kuutamolaine kysyi vuorostaan miten minulla meni ja miten Sädetassun koulutus sujui. Hymyilin hänelle iloisesti ja kävin viime päivien tapahtumia läpi mielessäni. Samaan aikaan oli tapahtunut vaikka ja mitä ja ei yhtikäs mitään.
“Minullakin menee hyvin. Sädetassu on erittäin kuuliainen ja oppii hyvin. Hänestä tulee soturi alta aikayksikön. Olen erittäin iloinen, että sain itselleni hänen kaltaisen oppilaan; häntä on niin helppo kouluttaa, että minulla ei pyöri vain se ajatus, että saattaisin epäonnistua jossain asiassa tämän koulutukseen liittyen”, naukaisin. Katsoin Kuutamolainetta hymyillen.
“Sinullakin on ollut ennen oppilaita, jos muista oikein. Millaista heidän kouluttaminen oli?” kysyin naaraalta. Muistellesani asiaa saatoin muistaa, että Kuutamolaineella oli ollut oppilaanaan minun elinikäni aikana Vihalehti. Olin tosiasiassa melkoisen iloinen siitä, että kolli ei ollut enää kiusaamassa ja härnäämässä muita kissoja, vaan hänen henkensä oli riistetty tämän tottelemattomuuden vuoksi hieman sen jälkee, kun hänestä oli tullut soturi. Kolli oli ilmeisesti yrittänyt karata ja siksi Henkäystähti oli tappanut hänet vielä heidän ollessa Kuolonklaanin vahtimana.
Siinä hetkessä tajusin, etten ollut ajatellut asiaa lainkaan aikaisemmin. Kollin poissaolo oli ollut jotenkin niin normaalia hänelle. Hän ei ollut juurikaan ollut Vihalehden kanssa, joten se kai vaikutti asiaan. Kolli oli ollut minulle yhteen aikaan kovin ilkeä, mutta hän ei ollut kuitenkaan sen suuremmin vaikuttanut elämääni. Mietin miten karmeaa hänen kaltaistaan kissaa oli varmasti kouluttaa ja Kuutamolaine oli joutunut kestämään tätä ja kouluttamaan tämän soturiksi asti. Tuntuikohan Kuutalaineesta koskaan siltä, että koko koulutus oli mennyt hukkaan, koska kolli oli lopulta vain kuollut lähes heti nimittämisensä jälkeen? En kuitenkaan ajatellut kysyväni siitä. Jos naaras ei ajattelisi sillä tavoin, kommenttini voisi saada hänet ajattelemaan sillä kaavalla, ja sitä minä en halunnut.

//Kuutamo?

Kuutamolaine oli ollut niin keskittynyt partioimiseen, että melkein hätkähti Käärmekullan siirtyessä yllättäen kävelemään hänen rinnalleen.
Hän pyyhki hämmennyksen kasvoiltaan nopeasti ja levitti pienen hymyn naamalleen vastatessaan: "Ihan hyvää. Ainakin nyt kun kuolonklaanilaiset eivät ole enää hönkimässä niskaan."
Siitä oli jo jonkin aikaa, kun viisi kissaa - Lieskakajo, Pohjaharha, Käärmekulta, Lehtomyrsky ja Kortetassu - olivat eräänä yönä pöllähtäneet täysin odottamatta leiriin vapautettujen panttivankien kanssa. Mesitähti oli häätänyt kuolonklaanilaiset takaisin omalle reviirilleen, ja Eloklaani oli viimein päässyt irti rajanaapurin tukehduttavasta otteesta.
Vaikka Kuutamolaine olikin iloinen siitä, että heidän ei tarvinnut elää enää Kuolonklaanin tassun alla, hänen mieltään tuntui varjostavan synkkä pilvi kaiken aikaa. Hän yritti aina sysätä sen syrjemmäksi kehittelemällä itselleen muuta tekemistä ja sen myötä ajateltavaa, mutta aina kun hän oli yksin, se palasi.
Kenties se johtui kaikista niistä menetyksistä ja hirveyksistä, joita hän oli joutunut todistamaan viime kuiden aikana. Siitä ei ollut kauaakaan, kun hänen isoveljensä, Ampiaispisto, oli tullut teloitetuksi kumppaninsa Kultasiiven kanssa samaan tapaan kuin Liljatuulikin. Kuutamolaine ei ollut vieläkään sisäistänyt sitä todeksi. Se oli kuin paha uni, jonka hän saattoi sivuuttaa valveilla ollessaan, mutta joka kuitenkin palasi piinaamaan häntä aina öisin.
Ei. Nyt ei saanut ajatella sitä. Kuutamolaine pudisti päätään ripeästi ja käänsi katseensa takaisin Käärmekultaan. "Entä sinulle? Millä mallilla Sädetassun koulutus on?" Se oli ainoa kysymys, jonka hän onnistui suoltamaan ulos sillä hetkellä, vaikka todellisuudessa hän olisi varmasti saanut parempaa jutunjuurta kyselemällä nuoremman naaraan kokemuksista siltä yöltä, kun hän oli ollut pelastamassa päällikköä ja parantajaa.

//Käärme?

Korpitassun oli täytynyt palata jo parantajan pesälle lepäilemään, joten minä ja Varputassu saisimme hoitaa Nokilinnun ja Hiilloskatseen sammalten vaihtamisen kahdestaan loppuun. Veimmekin puhtaat petitarvikkeet turhia jaarittelematta klaaninvanhimpien pesälle ja rakensimme niistä mukavan vuoteen vanhalle pariskunnalle. Kyllä heidän kelpaisi siinä köllötellä, jahka palaisivat Leimusilmän luota!
Juuri kun olin ääneen todennut homman olevan hoidettu, Nokilintu tupsahti sopivasti paikalle kumppaninsa kanssa. Vanha naaras kulki Hiiloskatseen vierellä tätä tukien, vaikka kolli yrittikin selvästi näytellä, ettei tarvinnut apua.
Nokilinnun ilme kirkastui, kun hän näki puhtaat sammalet. "Herttinen, mikä ilo silmille! Tuohon onkin mukava käydä maaten, vai mitä sanot, kultaseni?"
Hiilloskatse murahti vastaukseksi jotain epämääräistä mutta nyökäytti kuitenkin minulle ja Varputassulle päätään kiitokseksi.
"Olettepa te olleet reippaita nuoria", Nokilintu kehui ja katseli meitä silmät loistaen. "Kyllä vanhempanne saavat olla teistä ylpeitä."
Painoin pääni kohteliaasti alemmas. "Kiitos, on ilo voida olla avuksi. Toivottavasti Hiilloskatse voi pian paremmin", naukaisin ja vilkaisin sitten tummaturkkisen vanhan kollin suuntaan, joka oli jo haistelemassa uutta petiään eikä vaikuttanut olevan sen kummemmin kiinnostunut keskustelemaan kanssamme.
"Hiilloskatse on itsepäinen kuin mikä - hän häätää pahan olonkin pois juroudellaan", Nokilintu iski silmää, ja minä kuulin hänen äänestään, että hän vain laski leikkiä.
Hyvästelimme klaaninvanhimmat Varputassun kanssa ja suuntasimme sen jälkeen oppilaiden pesälle, sillä oli alkanut tulla jo myöhä. Vaikka emme olleetkaan kovin montaa sanaa vaihtaneet nuoremman oppilaan kanssa, oloni ei ollut missään nimessä vaivaantunut tämän seurassa. Minusta oli mukavaa vaihtelua olla välillä ihan hiljaa ja vain nauttia hetkestä.
Kun saavuimme oppilaiden pesän eteen, käännyin vielä Varputassun puoleen: "Minulla oli mukavaa sinun ja Korpitassun kanssa tänään. Toivottavasti voimme viettää aikaa yhdessä jatkossakin." Väläytin kollille ystävällisen hymyn, ennen kuin puikahdin pesään.

Venyttelin koko ruumistani astellessani aukiolle. Oli vielä varhaista, ja leirin pohjalla leijaili utua. Lieskakajo istuskeli uloskäyntitunnelin lähellä Pohjaharhan kanssa, ja minä suuntasin askeleeni heidän luokseen.
"Hyvää huomenta", tervehdin sotureita ja entisiä pelastajatovereitani kohteliaasti, nyökäyttäen samalla hieman päätäni.
Pohjaharha nyökkäsi takaisin, ja Lieskakajo maukui hymy naamallaan: "Huomenta, Kortetassu! Me tässä juuri puhuimmekin Pohjaharhan kanssa siitä, että voisimme pitää sinulle ja Varputassulle tänään yhteisharjoitukset. Miltä se sinusta kuulostaa?"
Höristin korviani kiinnostuneena. Siitä olikin aikaa, kun olin viimeksi saanut harjoitella toisen oppilaan kanssa. "Se kuulostaa kivalta! Minä voin käydä hakemassa hänet", tarjouduin reippaasti.
"Hae vain, me odotamme leirin ulkopuolella", Pohjaharha sanoi.
Niinpä minä palasin ripeästi takaisin oppilaiden pesälle, jossa jo osa oppilaista oli alkanut heräillä. Hiippailin petien lomitse Varputassun tykö ja kurotin koskettamaan tämän lapaa hellästi tassullani.
"Varputassu", kutsuin kollia nimeltä hiljaisella äänellä, sillä en halunnut häiritä muita liikaa.

//Varpu?

Olin törmännyt vahingossa oppilaaseen nimeltä Sädetassu. Tämä oli ollut tosi kiltti ja auttanut minut pystyyn, kun olin kaatunut. Pyysin kollia leikkimään minun ja Ahmapennun kanssa. En tarkoittanut kysyä sitä siksi, että Ahmapentu ei kelpaisi seurana minulle vaan siksi, koska kolli näytti olevan vailla tekemistä ja aina oli mukavaa, kun oli isompi porukka leikkimässä. Sädetassu kysyi mitä me leikimme. Totesin, että meidän hippamme oli hieman jäänyt kesken ja jatkaisin sitä mielelläni mutta, jos Sädetassu tahtoisi hän voisi ehdottaa jotain.
“Haluaisitteko, että opetan teille jotain? Sain tämän päivän lepopäiväksi. Voimme toki myös leikkiä sitä hippaa vielä”, Sädetassu kertoi minulle ja Ahmapennulle. Ahmapentu nyökkäsi hieman jopa innostuneen näköisenä.
“Joo! Opeta meille jotain!” hihkuin ja intoni palasi kuin salaman iskusta. En ollut kyllä koskaan nähnyt salamaa mutta se varmaan iski aika nopeasti.
“Mitäs minä opettaisinkaan teille”, Sädetassu pohti innostuneen oloisena itsekin. Hän näytti tyytyväiseltä, kun sai opettaa nuorempiaan. Se varmaan olikin tosi kivaa!
“Voisin opettaa vaikkapa saalistusasennon. Se ei ole vaikeaa”, oppilas naukui ja me Ahmapennun kanssa nyökyttelimme samaan tahtiin. Se varmaan näytti huvittavalta, koska siltä se ainakin tuntui ja aloin nauramaan. Sädetassu naurahti myös mutta otti sitten tilanteen haltuunsa.
“No niin. Mistäs minä aloittaisinkaan”, hän naukui ylpeän pohtivana. Nyt olin jo varma, että hänestä oli mukavaa opettaa meitä, mikä oli tietysti mukavaa, koska minä ainakin tykkäsin oppia uutta.
//Säde?

Aurinko oli juuri pääsemässä huippunsa ja huomasin Korppisiiven tassuttavan luokseni. Nyökkäsin varapäällikölle kunnioittavasti ja hymyilin hyväntuulisesti.
“Haluaisin sinut auringonhuipun partioon, jos millään voisit. Minun oli tarkoitus laittaa Kuutamolaine, Konnavarjo, Tähtimötaivas ja Naavatassu samaan partioon, mutta Tähtimötaivas lähteekin kouluttamaan Kuutassua ja Naavatassu halusi harjoittelemaan myös Kuusihännän kanssa. Jos sinulla ei ole mitään Sädetassun kanssa juuri nyt, voisit lähteä mukaan partioon. Voisit myös ottaa Sädetassun mukaasi”, Korppisiipi naukui. Nyökkäsin hänelle ja nousin ylös.
“Tietysti. Haen Sädetassun ja voimme lähteä”, naukaisin ja hymyilin vielä varapäällikölle.
“Kiitoksia”, naaras naukaisi ja tassutteli pois. Suuntasin askeleeni ripeästi oppilaiden pesälle ja vilkaisin sisään.
“Sädetassu, me lähdemme partioon!” huikkasin nopeasti ja kolli loikki pian luokseni. Hymyilin leppoisasti ja johdatin meidät kohti uloskäyntiä. Huomasin Konnavarjo jo odottelevan ja huomasin myös Kuutamolaineen tassuttavan tämän luokse. Saapuessani heidän luokseen Sädetassu kannoillani, tervehdin heitä iloisesti.
“Hei Käärmekulta ja Sädetassu!” Konnavarjo tervehti nopeasti ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen kaikkien olevan varmasti siinä. “Voimmekin lähteä matkaan.”
Tassutin aluksi Sädetassun kanssa vierekkäin perällä, mutta siirryin sitten edemmäs lähemmäs Kuutamolainetta. En ollut juuri jutellut tämän kissan kanssa kuin pari kertaa sattumalta, mutta nekin olivat vain pääasiassa nopeita tervehdyksiä ja hyvästejä.
“Kuutamolaine, mitä sinulle kuuluu?” kysäisin naaraalta nopeasti samalla, kun harpoin hänet kiinni.

//Kuutamo?

Sädetassu sanoi, että hänellä oli kyllä ystäviä ja sen jälkeen emme oikein enää matkan aikana jutelleet. Jätin hänet heti leiriin päästyämme parantajan pesälle ja lähdin sotureiden pesään.
Huokaisin syvään mennessäni makuulle. Katselin ympärilleni. Pesässä kissat juttelivat keskenään rennosti ja äkkäsin Lehtomyrskyn omalta paikaltaan. Tassutin kilpikonnakuvioisen naaraan luokse hymyillen iloisesti.
“Hei Lehtomyrsky! Emme olekaan jutelleet pitkään aikaan. Miten sinulla menee, ja entä Kuusihännällä ja pennuillanne. Tiedän että he ovat jo oppilaita, mutta ovat he edelleen teidän pentujanne”, nau’uin iloisesti istahtaessani ystäväni vierelle. Hän hymyili minulle lempeästi.
“Minulla menee hyvin, vaikka sen vartian kuolema vaivaa minua edelleen. Ja Kuusihännällä, Korpitassulla ja Varpitassulla menee hyvin kaiken kuulemani mukaan. Entä miten sinulla menee, Käärmekulta?” ystäväni naukui. Minua hieman suretti, miten Lehtomyrsky edelleen ajatteli Kuolonklaanin vartian murhaa. Ei se ollut hänen vikansa. Hän ei ollut yrittänyt tehdä tälle mitään pahaa. Puskin häntä siis hellästi.
“Minulla menee hyvin, kiitos kysymästä. Ja älä ajattele sitä vartia juttua liikaa. Ei se ollut sinun vikasi. Se oli täysi vahinko ja se olisi voinut käydä kelle vain. Kaiken lisäksi, sinun perheesi ei ajattele sinua murhaajana - kuten ei kukaan muukaan Eloklaanista. Kyllä se siitä”, nau’uin rohkaisevasti. Lehtomyrsky hymähti vain puoliääneen ja jätin hänet rauhaan. En halunnut häiritä ystävääni, kun hän oli huonolla tuulella. Kuusimyrsky varmasti osaisi piristää kumppaniaan, kun tulisi takaisin pesään.
Asetuin takaisin makuualusilleni ja menin unille. Kuuntelin varovasti, kun äänet alkoivat vaimeta korvissani ja nukahdin.

Tassutin leirin poikki oppilaiden pesälle. Vilkaisin sisään aikeenani ottaa Sädetassu mukaani aamupartioon. Kuitenkin hän nukkui suloisesti pienenä keränä enkä siis viitsinyt herättää häntä.
*Voimme jättää harjoitukset väliin tältä päivältä. Kyllä hän voi yhden kerran pitää lepopäivän*, ajattelin ja tassutin leirin uloskäynnille. Siellä minua odotti partio, jonka johdossa oli varapäällikkömme Korppisiipi ja meidän mukanamme oli Rastaskukka ja Kuusihäntä oppilaansa Naavatassun kanssa.
“Mihin Sädetassu jäi?” Korppisiipi kysyi. Pudisti hieman päätäni tassuttaessani hänen luokseen.
“Hän pitää lepopäivän tänään. En halua, että hän rasittaa itseään liialla työllä”, selitin muille. Korppisiipi nyökkäsi hitaasti.
“Minusta tuntuu, että annat hänen pitää ‘lepopäiviä’ useammin kuin tarvitsisi”, Kuusihäntä naukaisi.
“Minä vain haluan varmistaa, että hän ei saa rasitusta siitä, että on jatkuvasti harjoittelemassa!” kivahdin ja tajusin sitten, miten vihaiselta kuulostin. “Tai siis… tarkoitin että… olen vain.. vain hyvin huolissani, että hän saa rasitusta. En halua, että hänelle käy mitään pahaa”, naukaisin nolostuneena. Rastaskukka tuli vierelleni.
“Turhaan murehdit, Käärmekulta. Tuon ikäisillä nuorilla kissoilla riittää puhtia. He tekevät työtä mielellään”, naaras naukui lempeästi. Huokaisin ja hymyilin hänelle.
“Olet aivan oikeassa. Ei minun kuuluisi huolehtia näin paljon turhasta. Mutta tällä kertaa en ota häntä kyllä mukaan, voin harjoitella hänen kanssaan taas myöhemmin”, naukaisin. Hän nyökkäsi ja Korppisiipi heitti häntäänsä.
“Lähdetään”, varapäällikkö naukaisi ja lähti johtamaan partiota ulos.

Syreenisumu sanoi voivansa hyvin lukuunottamatta sitä, että hänen tassunsa oli murtunut. Kallistin hieman päätäni samalla yrittäen vilkaista tämän tassua. Se oli hienossa paketissa hämähäkinseiteillä, mutta näytti muuten suunnilleen normaalilta. Kuitenkin Syreenisumun kysyessä millainen emo Lehtämyrsky oli, hätkähdin hieman. En ollut odottanut hänen kysyvän minulta mitään, vaikka tosin en ollut kyllä olettanut hänen vain istuvan siinä hiljaakaan. Katsoin hetken naaraaseen mietteliäänä ja puntaroin tarkasti mitä vastaisin hänelle.
“Hän on mainio emo ja erittäin rohkea! Toivon pääseväni samanlaisiin erikoistehtäviin kun hän pääsi muiden pelastajien kanssa! Olisi niin hauskaa pelastaa kissoja yön pimeyden turvin ja sitten saada siitä kunnioitusta itseään kohtaan”, naukaisin päättäväisesti. “Olen ylpeä emostani ja siitä, että saan olla hänen pentunsa. Sama pätee myös isääni. Hän on mainio soturi ja en malta odottaa pääseväni jo soturiksi ja voivani näyttää mitä kaikkea minä voin saada aikaan!” jatkoin vielä iloisesti.
“Sepä hienoa. Kuulostaa siltä, että sinua ei haittaa se… Lehtomyrskyn moka”, Syreenisumu naukui. Katsoin häntä hetken hämmentyneenä, kunnes tajusin hänen tarkoittavan sitä, miten hän oli murhannut kuolonklaanin vartian. En saattanut vieläkään ymmärtää, miksi kaikki pitivät sitä niin isona juttuna. Sehän vain näytti sen, että emo oli vahva ja, että hänelle ei kannattaisi ryppyillä!
“Ei se ole minua koskaan haitannut. Minusta se on vain hienoa. Lehtomyrsky näytti sillä osaavansa taistella ja puolustaa itseään sekä klaanitovereitaan”, sanoin pörhistäen hieman karvojani valmiina ottamaan taas paasausta vastaan siitä, miten tappaminen olisi vain viimeinen vaihtoehto, ja miten se oli pahasta. Hän oli kuullut saman paasauksen aina vain uudestaan ja uudestaan. Kukaan ei tuntunut ymmärtämän minun näkemystäni asiasta. Kukaan ei tuntunut tajuavan, miten hyvä asia Kuolonklaanin kissan tappaminen oikeasti oli. Sehän vain oli merkki Kuolonklaanille ja sen hölmölle päällikölle, että Eloklaani osasi taistella ja Eloklaani osasi panna vastaan. Se merkkaisi sitä, että Eloklaanille ei kannattaisi ryppyllä tai saisi katua sitä koko loppu elämänsä!

//Syre?

Leimusilmä ei ollut odottanut Vienotassun reagoivan hänen vastaukseensa niin voimallisesti. Nuori naaras oli kiitänyt ulos pesästä sanaakaan sanomatta, ja parantaja olisi voinut vannoa nähneensä tämän silmien kimmeltävän kyynelistä.
Leimusilmästä tuntui pahalta, ja hän olisi halunnut mennä oppilaan perään, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että oli paras antaa oppilaan olla hetki omassa rauhassa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, miten iso asia parantajaoppilaaksi pääseminen oli naaraalle, etenkin kun otti huomioon sen, että tämä oli varttunut aikana, jolloin Eloklaanissa ei ollut edes ollut parantajaa.
Siitäkin syystä Leimusilmä oli epäröinyt ottaa itselleen seuraajaa vielä näin varhain, sillä nuorimmilla kissoilla ei ollut hajuakaan siitä, millaista parantajan työ todellisuudessa oli. Se tehtävä ei sopinut heikkohermoisille. Siksi Vienotassun reaktio lisäsi kollin epäilyjä tämän rooliin sopivuutta kohtaan. Hän kuitenkin muistutti itseään siitä, että naaras oli vielä kovin nuori ja vastaavat tunteenpurkaukset kuuluivat tuohon ikään.
Hänen suustaan purkautui hiljainen huokaisu. Hän päätti hoitaa yrttien lajittelun ensin loppuun ja mennä vasta sen jälkeen jututtamaan Vienotassua uudemman kerran. Kenties siihen mennessä naaraan tunnetasot olisivat hieman laskeneet.

Mustavalkoinen parantajakolli oli ollut niin keskittynyt työhönsä, että hän ihan hätkähti kuullessaan yhtäkkiä jonkun huhuilevan häntä sairasaukiolta. Hän pyyhki lehtimurut nopeasti tassuistaan ja työnsi sitten päänsä ulos kahden kiven välistä. Hänen yllätyksekseen huhuilija oli Lieskakajo.
Hän astui kokonaan ulos iloinen hymy naamalleen leviten, mutta vakavoitui sitten nähdessään tämän mukana tulleen Haavemuiston. Kolli näytti olevan varsin heikossa hapessa, eikä ihme, sillä mitä Leimusilmä tiesi, soturi ei ollut juuri poistunut pesästään viime aikoina.
Hän oli kuullut pelastumisensa jälkeen, miten Haavemuisto oli yrittänyt karata, ja rangaistuksena kapinoinnista Henkäystähti oli teloittanut Liljatuulen koko klaanin nähden. Jossain toisenlaisessa tilanteessa hän olisi saattanutkin syyttää Haavemuistoa mestarinsa kuolemasta, mutta huomatessaan, miten sairaalta soturi vaikutti, ei hän voinut kokea katkeria tuntemuksia tätä kohtaan. Parantajana hänen velvollisuutensa oli auttaa kaikkia apua tarvitsevia, ja juuri nyt Haavemuisto näytti olevan avun tarpeessa.
Haavemuisto vetäytyi kauemmaksi Lieskakajon tyynnyttelevästä kosketuksesta ja ärähti olevansa kunnossa. Sitten kollin katse kääntyi Leimusilmään ja tämä sanoi voivansa lähteä, kun kerran hän ei kestänyt nähdä tätä. Sen kuuleminen sai Leimusilmän raottamaan suutaan häkeltyneenä. Luuliko kolli siis kuitenkin hänen syyttävän tätä tapahtuneesta?
Hän pudisti päätään ja antoi veikeän hymyn vääntää suupielensä ylöspäin. "Millainen parantaja olisin, jos en kestäisi nähdä potilaitani?" hän hymähti ja istahti alas yrittäen antaa eleellään Haavemuistolle rauhoittavia signaaleja. "Näytät aika väsyneeltä. Oletko saanut nukuttua kunnolla?"

//Haave ja Lieska?

Jäin tuijottamaan pentutarhan suuta uteliaana, kun isä käveli ulos.
Samassa pomppasin pystyyn ja lähdin kipittämään sen suuntaan hiukan huojuvilla askelillani. Minua kutkutti saada tietää, mitä kaikkea maailma pentutarhan ulkopuolella oikein piti sisällään! Olin jo lähellä, kun tunsin emon hampaat niskavilloissani. Tuhahdin närkästyneenä.
"Mihinkäs sinä taas luulet meneväsi, kultapieni?" emo maukui laskettuaan minut alas, aivan Kastepennun viereen.
"No tuonne!" miu'uin kiukkuisena, mutta emo vain hymyili. Minulla ei ollut yhtään hyvä mieli. Emo ja isä molemmat kielsivät aina kaiken hauskan ja kiinnostavan!
"Sinä et saa poistua pentutarhasta omin päin, Ropinapentu", emo muistutti tyhmästä säännöstä.
"Ottaisit mallia siskostasi. Kastepentu on ihan kiltisti. Ja teillä on täällä paljon kaikkea, millä voitte leikkiä", emo jatkoi, ja nyökkäsi sammalpallokokoelmaa kohti.
Nyt minua kuitenkin ärsytti vain entistä enemmän. Vilkaisin siskoa, joka oli asettunut nojaamaan emoa vasten oikein rauhallisen oloisena. Miksi kaikki olivat niin tylsiä? Miksei Kastepentua kiinnostanut yhtään se paikka, mihin isä aina lähti. Leirikö se oli, muistelin... vai partio? No, jotain sinne päin kuitenkin.
"Miksi isä saa poistua ulos, mutta minä en? Ihan epäreilua!" kitisin ja katsoin emoa tuimasti.
Emo veti minut kiinni kylkeensä etutassullaan.
"Koska te olette vielä pikkuisia, ja teidän isänne on soturi", hän maukui ja laski päänsä pedille.
"Pääsette kyllä tutustumaan leiriin ihan pian - kunhan olette kiltisti."
"Entä siihen partioon?" kysyin samalla, kun laskin pääni emon käpälälle ja otin mukavan asennon. Emo hymähti, enkä tajunnut yhtään, mikä oli hauskaa.
"Partio ei ole paikka, vaan partiossa soturit, ja oppilaatkin, kiertävät reviiriä yhdessä. Rajapartio tarkastaa Eloklaanin rajoja, ja metsästyspartio saalistaa riistaa klaanille", emo kertoi lempeästi.
"Vau!" naukaisin innostuneena.
Tassuni alkoivat tuntua levottomilta, joten käänsin kylkeä, niin että kasvoni olivat nyt siskoa kohti.
"Arvaa mitä, Kastepentu. Sitten kun... kun minusta tulee soturi, niin minä haluan olla partio", julistin siskolle tohkeissani.

Yhtäkkiä säpsähdin. Olin tainnut torkahtaa vähäksi aikaa. Kastepentu torkkui vieressäni. Hänen päänsä oli minun tassujeni päällä.
Tönäisin siskoa hiukan, jotta sain toisenkin tassun vapaaksi, kun nousin ylös. Kastepentu heräsi ja hänen suunsa aukesi haukotukseen. Jostain syystä minuakin alkoi haukotuttaa. Vilkaisin emon pään suuntaan ja tajusin, että emo mahtoi olla unessa. Kömmin varovaisesti pois lämpöisestä, väistellen emon suuria jalkoja. En halunnut herättää emoa, ettei emo pilaisi tätäkin hetkeä.
"Ropinapentu", sisko miukui. "Mi-mihin sinä menet?"
Käännyin vilkaisemaan siskoani.
"Tutkimaan leiriä", miu'uin itsevarmana. "Tuletko sinäkin? Vai etkö uskalla?"
Kun Kastepentu näytti empivän, eikä vastannut heti, lähdin jo tallustamaan kohti pentutarhan uloskäyntiä.

//Kaste tai Sade?

Pennut kasvoivat vauhdilla. Niiden silmät olivat avautuneet jo reilusti yli puoli kuuta sitten. Varjoliekkiä harmitti hiukan, ettei hän ollut todistamassa sitä, kun hänen tyttärensä avasivat silmänsä ensimmäistä kertaa. Onneksi Sadeturkki oli kertonut hänelle siitä kaiken.
Nyt kun pennut olivat jo kuun ikäisiä, Varjoliekki pääsi seuraamaan niiden kehitystä etenkin liikkumisen suhteen. Pikkuiset ihmettelivät kovasti kaikkea uutta, mikä oli tuoreen isän mielestä suloisin asia maailmassa. Hän rakasti kertoa Kastepennulle ja Ropinapennulle soturin arjesta sun muusta. Partioiden ulkopuolella Varjoliekki viettikin päivät pentutarhalla Sadeturkin ja pentujen seurassa, leikittämässä tyttäriään ja opettamassa näille sellaisia asioita Eloklaanista sekä eläimistä ja kasveista, mistä pienet saattoivat jotakin ymmärtää. Eikä Varjoliekkiä haitannut, vaikka pikkuiset eivät vielä ymmärtäisikään mitään hänen puheistaan. Palkitsevinta kollille oli vain nähdä omat tyttärensä tutustumassa maailmaan uteliaina. Pennut tekivät hänet niin suunnattoman onnelliseksi.
Tänään Varjoliekki oli herännyt aikaisin auringonnousun aikaan. Vaikka pennut nukkuivat suurimman osan ajasta, ei niillä ollut vielä täydellistä päivärytmiä. Sadeturkki joutui siis heräilemään öisin, minkä vuoksi Varjoliekki oli pyrkinyt tulemaan pentutarhalle aina ajoissa ennen partioiden jakoa. Siten hänen kumppaninsa sai otettua isommat tai pienemmät tirsat vielä, ennen kuin kollin oli määrä lähteä hoitamaan velvollisuuksiaan.
Harmaa naaras oli nytkin torkahtanut Varjoliekin valvoessa pentuja. Kastepentu pysytteli yhä suurimman osan ajasta visusti emonsa kyljessä, vaikka olikin jo oppinut ottamaan huojuvia askelia sisarensa tavoin. Ropinapentu oli aktiivisempi tapaus. Tuo oli koko ajan taapertamassa johonkin suuntaan, lukuun ottamatta sitä aikaa, kun tämä nukkui tai oli syömässä. No, välillä Ropinapennunkin sai kuitenkin pysymään aloillaan, kun vain keksi tarpeeksi kiinnostavan tarinan tai puheenaiheen.
Varjoliekki vieritti pikkuruisen sammalpallon Kastepennun käpälien juureen. Kastepennun mittaillessa sammalpalloa katseellaan rauhallisesti kuin käpälän siirtoa harkiten, Ropinapentu kuitenkin töpsötti lujaa vauhtia, epävakain askelin sisarensa eteen ja työnsi molemmat etutassunsa sammalpalloa päin niin, että kupsahti mahalleen. Pallo kuitenkin liikahti, eikä Ropinapentu näyttänyt olevan moksiskaan, vaan nousi oitis takaisin neljälle käpälälle.
"Ohhoh! Hieno lyönti", Varjoliekki maukui pikkuiselle. "Annathan Kastepennunkin yrittää, Ropinapentu."
Kastepentu istui kiltisti paikoillaan ja pällisteli vuoroin Varjoliekkiä, vuoroin Ropinapentua suloisesti. Ropinapentu puolestaan kurtisti hassusti kulmiaan Varjoliekin sanojen jälkeen. Kollin mielestä siinä oli jotain hyvin hellyttävää, miten erilaisesti tyttäret reagoivat asioihin. Hän vieritti sammalpallon takaisin Kastepennulle, joka hetken tarkkailtuaan kosketti sitä pikkuruisella etutassullaan varovaisesti. Pentu teki pienen hellän työnnön ja sammalpallo liikahti.
"Hyvä, Kastepentu!" Varjoliekki kehräsi viikset väristen. Hän kosketti lempeästi Kastepennun päätä kuonollaan. Pikkuinen naaras kehräsi vaimeasti.
Kermanvärinen soturi vilkaisi pikaisesti ulos pesästä: aurinko oli pian huipussaan. Varjoliekki oli määrätty aurinkohuipun rajapartioon, joten hänen täytyisi pian taas hyvästellä pennut ja alkaa herätellä Sadeturkkia.
Kun hän kääntyi takaisin, Ropinapentua ei näkynyt missään. Varjoliekin sydän jätti lyönnin välistä.
Sitten hän äkkäsi harmahtavan pennun pesän nurkassa, heiluttamassa pientä oksaa pikkuruisella käpälällään. Oksa näytti kollin silmään vähän liian terävältä, joten hän nappasi pennun niskavilloista kiinni ja laski tämän takaisin sisarensa viereen. Ropinapentu olisi voinut vaikka puhkaista silmänsä, eikä kolli voinut olla ahdistumatta jo ajatuksestakin.
"Ei! Älä!" Ropinapentu vinkui.
Varjoliekki napsautti oksan poikki hampaillaan ja viskasi sen ulos hännällään. Ropinapentu oli oitis lähdössä ryntäämään sen perään, mutta soturi oli nopeampi ja asetti käpälänsä pennun eteen. Ropinapentu murahti ja yritti näykkäistä Varjoliekin polkuanturaa.
Soturi kantoi jälleen Ropinapennun Kastepennun ja Sadeturkin viereen, johon tämä jäi kököttämään kiukkuisen näköisenä.
"Minulla... oli leikki kesken!" pikkuinen vikisi.
"Voimme leikkiä oksilla joskus toiste, Ropinapentu", Varjoliekki lupasi lempeästi.
Hän kosketti Sadeturkin korvaa nenällään.
"Oletko hereillä? Minä lähden nyt", kolli maukaisi kumppanilleen.
Myös Kimalaistoive oli pentutarhassa, mutta Varjoliekki ei luottanut pentujaan muiden käpäliin. Eihän hän edes tuntenut Kimalaistoivetta ollenkaan.
Harmaa naaras räpytteli silmiään unisena.
"Ai, joo... Hyvää partiota", Sadeturkki naukaisi.
"Kiitos."
Varjoliekki kääntyi vielä pentujen puoleen.
"Isän täytyy nyt lähteä partioimaan. Olkaahan kiltisti, pikkuiset", kolli maukui tyttärilleen, jotka nyökyttelivät viattomat silmät pyöreinä. Hän sipaisi kummankin päälakea, ennen kuin poistui pentutarhasta lämmin liekki rinnassaan.

Hymyilin takaisin mesitähdelle käntääen kuitenkin katseeni pois Päällikköstäme. Olimme jo yllätyksekseni kuolonklaanin rajalla ja sydämeni pampasi syvällä rinnassani ajatukset kiinktyen siihen hetkeen kun narsissikajo- se kolli jonka olin vahingossa tappanut- makaamassa maassa kuolleena ja veren tahrimana. Pudistelin päätäni silmät täynnä kauhuä yrittäen saada ajatukset taas selkeiksi. Tärisin silmät viirussa ja olin näkevinäni edessäni tuon tapamani kollin verisen ruumin ja sävähdin. Minua sävähdyti pelkästään sen hetken ajatteleminen.
*Miksi tämä on niin no.. kauheaa? Eikös minulla olisi pitänyt olla samanlaista tunnetta kun tapoin sen kirkastassun? En saa ehkä koskaan tietää miksi tämä tuntuu niin erilaiselta kuin se... Ja toivon tosiaan niin... Toivon myöskin että en enään koskaan tapaisi ketään kissaa.. se on vain liian kauheaa..* ajattelin syvällä sisimmässäni. Henkäisin syvään henkeä ja tassutin eteenpäin toivoen syvästi että olisimme jo kohta leirissä. Katselin tassujani koko sen ajan kun tassutimme takaisin leirille päin. Kun lopulta pääsimme takaisin leiriin niin loikkin sydän pampaten soturien pesälle lepäämään.
*Ehkäpä kuusihäntä olisi siellä ja voisin jutella hänen kanssaan* ajattelin mielessäni.

Kun sisareni oli koskettanut nenällään minun nenääni ja lähtenyt en tiennyt mitä enää olisin sanonut Kortetassulle. En ollut kyllä muutenkaan puhunut hirveästi hänen kanssaan mutta nyt varsinkaan en keksinyt mitään sanottavaa. Katsoin kollia hetken ja käänsin sitten katseeni maahan sitten katsahdin sammaliin, jotka meidän olisi nyt laitettava Kortetassun kanssa kaksin.
“Kai meidän pitää nyt jatkaa tätä”, naukaisin hiljaa vain sanoakseni jotain ja nappasin sitten ison kasan sammalia viedäkseni ne sisälle klaaninvanhimpien pesään. Toinen oppilas vain nyökkäsi ja seurasi minua sitten sisään pesään. Laskin omat kantamukseni suoraan makuupaikalle ja aloin sitten levittää niitä tehdäkseni mukavan suuren pesän kahdelle klaaninvanhimmalle. Työskennellessämme emme juurikaan puhuneet. Huomasin Sypressikuiskeen katsovan pitkään meidän suuntaamme. Hän vaikutti jotenkin kiinnostuneelta puuhistamme mutta kääntyi pois, kun huomasi minun huomanneen hänet. Mietin hetken mitä hän mahtoi pohtia katsellessaan meitä mutta unohdin sen, kun jatkoin hommia. Viimeistelimme vielä pesän reunat ja sitten oli valmista.
“Valmista tuli”, Kortetassu naukui iloisen oloisena. Nyökkäsin ja odotin, että kolli tekisi jotain, jotta tietäisin itsein mitä tehdä.
//Korte?

Karjuvirneen sanat saivat kyyneleet kihoamaan silmiini. Hytkähtelin vielä hetken yskän puuskasta ja kömmin sitten pystyyn. Olin selvinnyt leiriin asti ja pitäisi selvitä vielä sisään parantajan pesään. Tuntui siltä, että halusin vain luovuttaa ja antaa sairauden viedä minut mukanaan Tähtiklaanin metsästysmaille, jos Tähtiklaania edes oli olemassa. Jos se oli todella olemassa, miksi se kidutti minua tällä tavoin.
“Jaksan”, kähisin vastaukseksi Karjuvirneen aiempaan kysymykseen, jonka olin melkein jo ehtinyt unohtaa. Päässäni takoi kauheasti ja silmissäni vilisi mutta Karjuvirneeseen nojaaminen auttoi paljon. Kävelimme hitaasti sisään ja, kun vihdoin pääsin puhtaille makuualusille makaamaan oli kuin olisin päässyt jonnekin ylimaallisen ihanaan paikkaan. Kuulin Karjuvirneen puhuvan jotain mutta ääni kuulosti siltä että se olisi tullut monen seinän takaa. En saanut sanoista selvää. Silmäni lupsuivat kiinni ja menetin tajuntani.


Heräsin ilmeisesti ihan hetken päästä, koska mikään ei ollut muuttunut paitsi, että Karjuvirne oli lopettanut puhumisen. Hämmennys vei nyt ajatuksiani vaikka en todellakaan ollut perillä mitä niissä sen suuremmin liikkui.
“Kuolenko minä?” kysyin ääni rohisten. Ääni ei tuntunut omaltani eikä mikään muukaan tuntunut todelta. En edes nähnyt kunnolla ja kuumotuksen tunne joka puolella kehossani sekä kipu päässäni ja kurkussani sai minut luulemaan, että loppu todella oli lähellä. Ehkä olikin vain kaikille parempi, jos liittyisin Hopeahäntään tänään.
//Karju :'(

Pudistelin päätäni Käärmekullan sanoille.
“Kyllä minulla on ystäviä”, nau’uin vakuuttavasti. Totuushan oli se, että minua ei jaksanut kiinnostaa ikätoverini. He olivat minusta parhaimmillaankin ärsyttäviä tai sitten he eivät ymmärtäneet minua ollenkaan, mikä ei käynyt järkeen, koska minusta minä ymmärsin heitä ihan hyvin.
“Hyvä kuulla”, Käärmekulta naukui ja loppu matkan olimme hiljaa. Käärmekulta jäi hetkeksi katsomaan, kun Leimusilmä paikkasi minut ja päästi sitten menemään ilman sen kummempia. Olin kuulemma selvinnyt onneksi vain naarmuilla. Sisareni oli aikaisemmin pudonnut myös puusta ja kävin nopeasti vielä hänenkin luonaan. Hänelle oli käynyt pahemmin kuin minulle ja hänen jalkansa oli murtunut. Poistuin kuitenkin nopeasti parantajan pesästä, koska minua väsytti. Menin suoraan petiin hyvästeltyäni mestarini ja käperryin sitten nukkumaan. Suljin silmäni mutta uni ei tullut. Sain pyöriskellä hetken edes takaisin kunnes nukahdin.

Herättyäni kömmin ulos oppilaiden pesästä. Heräsin kunnolla vasta sitten, kun tunsin jonkun tömähtävän päin minua - tarkalleen ottaen päin etutassujani.
“Anteeksi!” pieni karvapallo kiljaisi ja singahtaessaan taaksepäin minusta. Kompuroin hetken käpälilläni mutta saavutin sitten tasapainoni. Tunnistin karvapallon Perhopennuksi ja menin heti auttamaan hänet takaisin jaloilleen.
“Eihän sinua sattunut?” kysyin hieman epäröiden. En ollut varma mitä minun olisi tilanteessa kuulunut tehdä mutta, kun Perhopentu oli päässyt takaisin tasapainoon hän tuntui olevan tilanteesta aivan perillä.
“Ei sattunut! Olimme juuri leikkimässä Ahmapennun kanssa. Haluatko sinä tulla mukaan?” raidallinen naaraskissa kysyi innoissaan. Huomasin heti lauseet kuultuani, että Ahmapentukin oli hiipinyt paikalle. Nyökkäsin hänelle tervehdykseksi.
“Mitäs te leikitte?” kysyin kiinnostuneesti. Jos he leikkivät jotain mukavaa, voisin ehkä jopa mennä mukaan.
//Perho?