Hei, ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää”, kiirehdin tyynnyttelemään, kun Varpulaulun hengittäminen kävi koko ajan vaikeamman näköiseksi. Hänellä oli mitä luultavammin paniikkikohtaus, ja minun olisi keksittävä keino saada hänen hapenottonsa tasaantumaan, jotta hän ei pyörtyisi.
“Varpulaulu, katso minua”, ohjeistin kollia lempeästi mutta jämäkästi. Varpulaulun paniikinomaisen sumuinen katse kohdistui minuun, ja minä näytin hänelle, miten vedin ensin keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa ja puhalsin ne sitten tyhjiksi. “Kokeile hengittää kanssani samaan tahtiin. Olosi helpottaa kun saat hapen kulkemaan paremmin”, vakuutin ystävälleni ja toistin sen jälkeen saman hengitysharjoituksen uudestaan, toivoen saavani Varpulaulun tekemään samoin.
Ystäväni näytti olevan pahasti tolaltaan. Hänen poskiaan pitkin valui kyyneliä, ja hänen turkkinsa oli sekainen. Häntä vaivasi jokin, kenties useampikin asia, ja minä halusin tietää, mistä oli kyse, jotta pystyin olemaan hänelle paremmin tukena. Sydäntäni särki nähdä hänet näin heikossa kunnossa. Jos minulla olisi sellainen mahti, ottaisin häneltä pois kaiken pahan olon, joka häntä keksikään piinata.
Pahalla ololla oli kuitenkin yleensä syynsä, ja paras tapa päästä siitä eroon oli yrittää kohdata nuo syyt ja käsitellä niitä asianmukaisesti. Sellainen tuntui pelottavalta kenestä tahansa, mutta minä uskoin, että Varpulaulu pystyisi siihen.

//Varpu? :(

Jokin karvainen kutitti Kuutamolaineen nenää ja sai hänet aivastamaan. Hän raotti silmiään väsyneenä, eikä oikeastaan edes yllättynyt nähdessään Talvikkitakun vänkäytyneenä samaan petiin hänen kanssaan. Tämä oli jo ties kuinka mones kerta saman kuun sisällä, ja mustavalkoinen soturitar alkoi pikkuhiljaa olla kypsänä toverinsa lapselliseen käytökseen.
“Talvikkitakku, siirrä häntäsi johonkin muualle naamaltani”, hän murahti ja yritti liikahtaa kauemmaksi punertavasta naaraasta, mutta huomasi pian yrityksensä turhaksi tajutessaan soturin makaavan puoliksi päällään.
Talvikkitakku ei tehnyt elettäkään noustakseen siitä, ja tyytyväisestä tuhinasta päätellen tämä oli edelleen sikeässä unessa. Kuutamolaine heilautti korvaansa tympääntyneenä ja mietti, miten saisi hätisteltyä naaraan ylös ilman että herättäisi kaikkia muita pesässä nukkuvia sotureita.
Jos hänellä olisi yhä häntä - tai ainakin edes hiukan pidempi sellainen -, hän voisi käyttää samaa kutitustemppua Talvikkitakkuun ja antaa tämän maistaa omaa lääkettään. Koska se ei ollut mahdollista, oli keksittävä jotakin muuta.
Ähkäisy karkasi Kuutamolaineen suusta Talvikkitakun vaihtaessa suurieleisesti asentoa hänen päällään. Hänen mittansa oli tullut vihdoin täyteen. Talvikkitakku saisi nyt luvan siirtyä takaisin omalle paikalleen, sillä hänen oli lähdettävä kohta saalistuspartioon.
Matala murina kurkustaan kummuten hän näykkäisi ystäväänsä tämän hännästä, joka kiemurteli edelleen hänen kuononsa edessä. Se sai naaraan hätkähtämään hereille ja vetäisemään häntänsä kauemmaksi. Kuutamolaine vastasi soturin typertyneeseen tuijotukseen närkästyneellä mulkaisulla, ennen kuin kiemurteli pois tämän alta.
Sen sijaan, että punertava naaras olisi tajunnut vaihtaa paikkaa, tämä valuikin makaamaan koko pituudessaan Kuutamolaineen vuoteeseen, nyt kun hän oli noussut ylös. Hän ei ollut uskoa silmiään. Talvikkitakku oli varmasti koko klaanin häpeilemättömin kissa!
“Talvikkitakku, se on minun petini!” hän sihisi naaraan korvaan, koska ei halunnut häiritä muita liikaa. Se taisi kuitenkin olla jo myöhäistä, sillä muutamat vilkuilivat heidän suuntaansa nyrpeän näköisinä. “Miksi sinun pitää aina ängetä viereeni, kun voisit nukkua omilla sammalillasi kaikessa rauhassa?!”
"Au! Ensinnäkin Kuutamolaine, tuo ei ollut kovin kivasti tehty. Minun häntääni sattui", Talvikkitakku naukaisi loukkaantuneena, vilkaisi pitkää häntäänsä ja siirsi katseensa taas ystävänsä puoleen.
"Ja sinun petisi on paljon pehmeämpi!" Talvikkitakku yritti valehdella ja räpäytti silmiään mahdollisimman viattoman näköisenä.
Kuutamolainetta sapetti nyt ihan todella. Miksi Talvikkitakun piti tehdä kaikesta aina niin hankalaa? Ihan kuin naaras tahallaan olisi halunnut aiheuttaa hänelle päänsärkyä mitä turhimmista asioista.
“Ihan sama”, hän huokaisi lopulta ja heilautti luovuttaneena hännäntöpöään. “Minun on mentävä partioon.” Sen sanottuaan hän lähti marssimaan tuohtuneena kohti pesän uloskäyntiä, mutta olikin törmätä Rastaskukkaan.
“Huomenta vain”, sinikilpikonnakuvioinen soturi naukui räpytellen silmiään hiukan häkeltyneenä. Kuutamolaine tunsi korvissaan kiusaantunutta kuumotusta - hän oli varmaankin näyttänyt joltain kiukuttelevalta pennulta lähtiessään Talvikkitakun luota. “Sinäkin olit tulossa saalistuspartioon, etkö vain? Piiskujalka ja Kipinäsydän ovat jo jalkeilla, mutta Nopsaliekki näyttäisi yhä vetelevän sikeitä. Voisitko käydä herättämässä hänet nopeasti?”
“Tietysti!” hän vastasi epäröimättä. Kenties tällä tavoin hän voisi hyvitellä aiempaa käytöstään ja lisäksi saada ajatuksensa muualle Talvikkitakku-ongelmasta.
Käytyään tökkimässä Nopsaliekin hereille hän suuntasi aukiolle, jossa muu partio jo odotteli heitä. Rastaskukan johdolla joukko suuntasi metsään.
Kuutamolaine oli tarkoituksella jättäytynyt kulkemaan porukan perälle, sillä aamuinen ärhentely Talvikkitakulle oli nyt ruvennut kaduttamaan häntä. Hän oli tosiaan tainnut näykkäistä vähän liian lujasti. Ei hän ollut halunnut satuttaa ystäväänsä…
“Miten voit, Kuutamolaine?” Nopsaliekin hieman raukea naukaisu yllätti Kuutamolaineen. Missä vaiheessa kolli oli tullut hänen rinnalleen?
“Ihan hyvin”, hän vastasi sen enempää ajattelematta. Heti seuraavana hän kuitenkin jo möläytti: “Tai no en ehkä sittenkään.”
Nopsaliekki katsahti häneen suurilla kirkkaankeltaisilla silmillään selvästikin selitystä odottaen. Kuutamolaine huokaisi ja nytkytti hännäntöpöään hieman tuohtuneena.
“Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi ystävä, jonka koko elämäntehtävä tuntuu olevan elämäsi hankaloittaminen kaikin mahdollisin tavoin?” hän kysyi kollilta vilkaisten tähän varovasti. Hän ei ollut varma, oliko Nopsaliekki tietoinen, kenestä hän puhui. He kinasivat usein milloin mistäkin Talvikkitakun kanssa, joten ei olisi ollut mikään yllätys, jos kaikki klaanin kissat olivat perillä heidän asioistaan. “Niin kuin sellainen ystävä, joka ei kuuntele, kun pyydät antamaan vähän tilaa tai omaa rauhaa. Sellainen ystävä, joka ei tunnu osaavan ottaa mitään vakavissaan ja pitää kaikkea jonakin typeränä leikkinä.” Puhuessaan mustavalkoinen soturitar tunsi niskakarvojen pörhistyvän pelkästä ajatuksesta. Huomatessaan sen hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei saanut antaa Talvikkitakun päästä ihonsa alle.

//Nopsa?

Makoilen tylsistyneenä parantajien pesässä omilla maakualusillani. Minulla oli tylsää. Leimusilmä oli mennyt keräämään yrttejä yksin ottamatta minua mukaan mutta oli luvannut että takaisin tultuaan antaisi minulle yrttioppitunnin.
*ei olisi niin tylsää jos voisin mennä haukkakynnen luo mutta hän on metsästyspartiossa.* ajattelen turhautuneena. Lopulta nousen pystyyn venytelen ja tassutan pois parantajien pesästä Ja tassutan leirin reunamille odotramaan että joko haukkakynsi tai leimusilmä tulisi takasin leiriin. Minun ei tarvinnut kauaa odottaakaan kun haukkakynsi tuli takaisin leiriin muun metsästyspartion kanssa. Haukkakynsi oli saanut pulskahkon kottaraisen. Sisimässäni paistoi ylpeys haukkakynttä kohtaan vaikka en itse naaraan saalista olisi voinutkaan syödä - mutta mitä väliä sillä oli? Olin ylpeä haukkakynnestä joka tapauksessa! Kun haukkakynsi oli vienyt kottaraisensa tuoresaalis kasaan kipitän innokkaana naaraan luo. Haukkakynsi huomasi minut nopeasti ja kääntyi minua vastaan.
"Hei vienotassu! Miten menee?" naaras kehräsi ja heilautti häntäänsä pari kertaa ylös ja alas.
"Hei vain haukkakynsi, ihan hyvin minulla menee entä sinulla?" kehrään hiljaisella äänelläni.
"Minulla menee hyvin! sain pulskahkon kottaraisenkin kuten saatoit jo huomatta", haukkakynsi maukui ylpeän oloisena. Katsahdan tätä hymyillen ja hymähdän vähän.
"Huomasin kyllä ja se näyttää ihan maukaalta mutta en minä sitä itse söisi - tiedät kyllä miksi", mauun hiljaisella mutta hivenen ilkikurisella äänellä ja heilutelen töpö häntääni edes takaisin hymyillen.

ELANDRA
Mesitähti: 5kp -

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 15kp -
Hiilihammas: 19kp -
Leimusilmä: 9kp -
= 43kp!

KOIVU
Ropinatassu: 83kp! -
Hilehuurre: 10kp -
Varjoliekki: 8kp -
= 101kp!

KÄÄRMIS
Korpikaste: 13kp -
Käärmekulta: 8kp -
Kääpätassu: 7kp -
= 28kp!

PYRY
Kastetassu: 7kp -

SAAGA
Perhopuro: 17kp -
Varpulaulu: 14kp -
Sädesäihke: 8kp -
Nopsaliekki: 11kp -
= 50kp!

Olin istunut siinä paikallani ikuisuudelta tuntuvan ajan. Olin vain istunut ja istunut, enkä oikein edes ajatellut muuta kuin kaikkea sitä raivoa, jota tunsin maailmaa kohtaan. Kaikki vain tuntui olevan minua vastaan. Ensin pikkusisareni ja nyt Varpulaulu! Varpulaulun kuului olla rakas veljeni, mutta tuntui siltä, että hän ei enää halunnut olla kanssani. Olinko tehnyt jotain ilkeää hänelle tajuamattani?
Kynsin maata ja kuvittelin, kuinka hän vain tuijotti siellä rannalla tekemättä mitään. Niin kauan hän oli vain aina ollut kanssani vain, jos MINÄ häntä erikseen pyysin. Hän ei koskaan itse tullut kysymään kuulumisiani tai jakamaan saalista kanssani tai lähtemään partioon kanssani tai muutenkaan tekemään yhtikäs mitään!
Hengitin syvään. Katsoin taas taivaalle. Olisipa emo ollut vielä kanssani maan päällä. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki oli tuntunut muuttuneen. Olin ollut vähemmän isäni kanssa, oli pikkusisaruksia, joita vihasin sydämeni pohjasta asti ja veljeni ei tuntunut enää haluavan olla kanssani. Mutta emo ei olisi koskaan hylännyt minua; jos hän olisi vain jäänyt eloon. Elämä oli niin epäreilua…

Leimusilmä tiesi Hilehuurteen olevan oikeassa. Hän oli tiennyt tuon asian, jonka kolli oli hänelle nyt ääneen lausunut, jo ties kuinka pitkään, mutta oli aktiivisesti pyrkinyt sivuuttamaan sen. Tästä ei ollut enää paluuta - hänen ja Lieskakajon kohtalot olivat kietoutuneet jo liian tiukasti yhteen, eikä niitä saisi irralleen kuin väkivalloin.
“Kiitos”, Leimusilmä naurahti lopulta käheästi. Hän veti keuhkonsa täyteen ja antoi ilman tulla ulos omaan tahtiinsa. “Minun tarvitsi kuulla tuo. Oikeasti. On aika lopettaa itsesäälissä rypeminen ja tehdä asialle jotakin.” Kaikki näytti nyt kirkkaammalta, ei pelkästään häntä ympäröivässä metsässä vaan myös hänen päänsä sisällään. Hän näki edessään polun, jota hänen oli määrä kulkea löytääkseen oman kohtalonsa.
“Sinun kannattaisi harkita parantajaksi ryhtymistä”, Leimusilmä maukui Hilehuurteelle pilke silmäkulmassaan. “Tai lemmentohtoriksi - veikkaanpa, että klaanissa olisi taidoillesi käyttöä. Minulla ainakin oli.”
Yrtit lojuivat yhä maassa niiden pudottua Leimusilmän suusta. Hän keräsi ne tassullaan yhteen kasaan ja kumartui noukkimaan ne varovasti suuhunsa. “Eiköhän viedä nämä varastolle. Sen jälkeen minun on aika käydä tärkeä keskustelu erään kissan kanssa.”

//Hilebile???

Sädesäihkeen lepyttely sai minut rauhoittumaan. Siinä me sitten olimme kahden. Turkki kiinni turkissa ja haimme toisistamme lohtua hiljaa.

“Hei, Käärmekulta!” Sädesäihkeen nauku sai minut nostamaan päätäni. Tassuni oli alkanut jo parantua, mutta edelleen oloni oli ajoittain hieman heikko ja tassuuni särki.
“Hei! Toitko saalista, minulla on sudennälkä!” naukaisin naurahtaen kumppanilleni. Hän kehräsi ja otti esiin hiiren. Hymyilin iloisesti, kun hän laski sen eteeni.
“Tiedätkö, pääsetkö jo pian parantajan pesältä?” Sädesäihke kysyi minulta ja vilkaisi sitten tassuani, jota kyy oli silloin puraissut.
“En ole varma, mutta ei siinä varmaan enää kauaa kestä. Uskon, että pari päivää taitaa riittää ja olen sitten taas mukana partioissa”, naukaisin hyväntuulisesti. Katsoin kumppaniani rakastavasti jonkin aikaa ja sitten ryhdyin taas puhumaan.
“Toivon todella, että en joudu olemaan täällä enää kauaa. Minusta tuntuu, että kaikki kiinnostava menee ohitse! Haluan kuulla klaanien juoruja!” naurahdin ja toivoin, että Sädesäihke nappaisi hyväntuulisesta tunnelmasta kiinni. Halusin nauraa. En ollut nauranut hetkeen. Olin vain murehtinut, pelännyt, kärsinyt ja ollut allapäin. Olisi jo aikakin saada elämä taas raiteilleen. en halunnut enää ajatella niitä masentavia tai pelottavia asioita, jotka vaanivat mieltäni.

//Säde?

Pudistelin päätäni purskahtaen itkuun. Ei Kortetuike ymmärtäisi. Miksi veisin hänen aikaansa turhaan? Olin pelkkä taakka. Hänellä oli paljon muutakin tekemistä, ihan varmasti oli. Ja kyllä minussa oli vikaa. Olin kaikin tavoin vioittunut. Aivoni olivat rikki, näin jotain kuolleita kissoja ja kuulin ääniä. Miten se ei ollut selvä merkki siitä, että olin rikki ja vioittunut. Olin vioittunut ihan kaikin tavoin. En osannut mitään ja minua pyörrytti melkein kokoajan. En saanut edes unta, kun pelkäsin painajaisia ja nyt pahin oli tapahtunut. Olin murtunut ja vielä Kortetuikkeen edessä. Ei hän koskaan rakastaisi rikkinäistä kissaa! Ja jos rakastaisikin, hukkaisi vain aikaansa, sillä en minä pystynyt hänelle antamaan mitään. Hän tarvitsi kaiken ja hän ansaitsi enemmän. Minä pystyin vain itkemään ja olemaan rikki. Haukoin henkeä miltei kakoen sen puutteesta - tai liiallisesta määrästä miten sen nyt tahtoikaan ajatella. En saanut happea. En vain mitenkään. Kuolisin vielä. Suoraan siihen Kortetuikkeen käpäliin. Melkein toivoin kuolevani, sillä minua hävetti niin paljon murtumiseni. Minun kuului olla huomaamaton ja sivussa, ei tälläinen aikaa vievä riesa kaikille.
“Anteeksi”, uikutin yskien nyt yrittäen vetää happea keuhkoihini, jotka eivät vain tuntuneet tottelevan. Mikään minussa ei voinut totella. En pystynyt liikuttamaan käpäliäni ja päätäni särki sekä pyörrytti. Miten tämä tähän oli mennyt? Olinko tosissaan niin rikki, etten pystynyt tekemään MITÄÄN hajoamatta näin?
//Korte?

Sydämeni tuntui painavan enemmän ja enemmän joka kerta, kun Hiilihammas mainitsi isäni. Olisimpa kerennyt tapaamaan tämän kunnolla. Ei. Olisipa hän jäänyt eloon. Huokaisin kivuliaasti ja koitin päästä eroon epämukavista ajatuksista.
“Voisimmeko me tehdä jotain? Saalistaa vaikka. Haluan saada ajatukset muualle”, kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Sää oli mukavan leuto. Ei liian aurinkoista eikä kyllä niinkään harmaatakaan. Olisi mukavaa päästä vähän liikkeelle. En ollut oikein juurikaan käynyt leirin ulkopuolella sen kohtalokkaan kävelyn jälkeen. Olin autellut leirissä jonkin verran, vaihtanut makuualusia ja ollut parantajien riesana heidän pesässään, sillä minun oli totuteltava pikku hiljaa taas soturin elämään. Toisin sanoen oli totuteltava elämään ilman tärkeintä kissaa, joka oli ollut tukipilarini ja paljon muutakin. Hän oli ollut niin paljon ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan. Tai olihan hän vieläkin, mutta ei fyysisesti. Onneksi minulla oli Ahmatahma - vai oliko? Alitajuntani koitti saada minua yliajattelemaan koko elämäni ja suhteeni Ahmatahman kanssa, mutta en antanut sille periksi. Työnsin koko kollin pois mielestäni.
“Tottakai”, Hiilihammas vastasi ja katsahti minuun hymyillen lempeästi. Kesti hetki tajuta mitä hän tarkoitti, mutta kun pääsin perille nyökkäsin.
“Mennäänkö vaikka tuonne?” osoitin tahallaan vastakkaisen suunnan siitä, mihin olimme menneet Jänötassun kanssa. En kestäisi uutta hukkumistapausta vaikka se oli kyllä todella epätodennäköistä, että Hiilihammas - kokenut soturi - hukkuisi pelastaessaan minua, jos edes uskaltaisin veden lähelle.
//Hiili?

“Sanonta kuuluu, että aika kultaa muistot”, lausahdin hiljaa ja kohotin katseeni puiden latvoihin, “ja se on kyllä totta. Ennen kaikkien menettämieni kissojen muisteleminen tuotti niin hirveää tuskaa, että tunsin kuolevani siihen. Kuitenkin ajan myötä aloin saada muistoista lohtua.” Vedin syvään henkeä ja annoin sitten keuhkojeni tyhjentyä. Siirsin katseeni takaisin pojantyttäreeni, joka tapitti minua vihreillä silmillään. Hymy piirtyi kasvoilleni. “Rakkaamme jättävät meille jälkeensä niin paljon muutakin kuin vain surun ja ikävän. He antoivat meille monia hyviä, rakkaitakin hetkiä eläessään, ja nuo hetket ovat vaalimisen arvoisia. Vaikka he eivät olekaan täällä enää kanssamme, mikään ei voi viedä noita hyviä aikoja pois meiltä. Ne pysyvät sydämissämme ikuisesti.” Vein hännänpääni Perhopuron rinnalle ja kosketin sitä kevyesti.
“Muistan edelleen hyvin elävästi sen ajan, kun isäsi ja hänen sisaruksensa olivat pieniä”, naurahdin ääni tunnekuohusta karheana. “He olivat vilkkaita pentuja, kukin hyvin omanlaisensa persoona. Ampiaispisto oli ehdottomasti joukon eläväisin, kun taas Mehiläislento pyrki rauhoittamaan tilanteita. Kimalaistoive vaati veljiään enemmän rohkaisua. Ampiaispisto oli aina tukemassa pentuetovereitaan, ja sydäntäni lämmitti huomata, miten hän otti myös Kuutamolaineen siipensä alle. Hän oli hyvä poika, hieno veli ja hän oli mitä mahtavin isä sinulle. Olen varma, että hän ja emosi katsovat perääsi Tähtiklaanista käsin, ihan niin kuin minä ja isoemosi katsomme täältä.”

//Perho?

Korpikasteen marssittua suutuspäissään pois paikalta Varpulaulun kuori alkoi murtuilla. Vaikutti siltä, että kolli yritti olla vahva siskonsa nähden, vaikka oikeasti hänellä oli vaikeuksia pitää itsensä kasassa.
“Ei sinussa ole mikään vialla, Varpulaulu”, nau’uin tyynnyttelevästi ystävälleni ja kävin istumaan hänen viereensä. “Eikä sinun tarvitse pyytää anteeksi, et ole tehnyt mitään väärää.”
Varpulaulu istui vain hiljaa paikoillaan ja tuijotti tassujaan. Yritin miettiä, miten voisin piristää häntä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että kolli kaipasi tässä tilanteessa todennäköisesti enemmän kuuntelevaa korvaa ennen mitään muuta.
“Haluaisitko sinä kertoa minulle, mikä sinua painaa?” ehdotin soturille lempeästi. Toivoin hänen voivan puhua nyt avoimemmin, kun olimme kahden. Ei ollut hyvä padota todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan pään sisälle. Ennen pitkää ne kyllä löytäisivät tavan purkautua ulos, mikä todennäköisesti olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä kokemus. “Minä ihan todella haluan kuulla, jos sinulla on vaikea olla. Haluan auttaa. Olet minulle tärkeä, ihan niin kuin siskollesikin.”
Korpikasteen käytös ei kyllä tukenut väittämääni yhtään, mutta uskoin hänenkin oikkuilullaan olevan jokin hyvä syy. Minun täytyisi yrittää jutella hänenkin kanssaan kahden, kunhan sopiva hetki löytyisi.

//Varpu?

Huokaisin Kuusikkotassulle. Olin näyttänyt hänelle saman liikkeen varmasti kymmenen kertaa, mutta naaras tuntui vain olevan joko huono taistelemisessa tai sitten vain huono ymmärtämään ohjeitani.
“Sanonko jotain epäselvästi?” kysyin katsellen tuon toivotonta yritystä pyyhkäistä Sädesäihkeeltä jalat alta. Soturi oli tullut auttamaan minua ja oppilastani harjoituksissa, sillä en itsekään ollut mitenkään mahtavin taistelija. Toisen kollin taidot taas olivat huipussaan.
“Tiedän, ettei minun ollut tarkoitus puuttua opetukseesi, mutta entä jos kokeilisit hyökätä enemminkin lapaani kuin tassuihini?” Sädesäihke ehdotti. En voinut suuttua kollille hänen ehdotuksestaan, sillä se oli aika nerokas.
“Tee niin, Kuusikkotassu”, sanoin, kun naaras katsoi epäröivästi minuun.
“Selvä”, hän vastasi hiljaisella äänellä ja otti sitten hyvän loikka-asennon. Hän suuntasi katseensa suoraan Sädesäihkeen lapaan. Tiesin, että siitä minun pitäisi sättiä vasta myöhemmin. Tärkeintä oli, että naaras tekisi edes jotain oikein. Kuusikkotassu valmistautui ja loikkasi sitten tömäyttäen Sädesäihkeen lapaa niin, että tämä kaatui. Kuusikkotassu laskeutui haparoiden käpälilleen ja horjahti sitten soturin päälle. Suustani pääsi pieni naurahdus.
“Mutta sehän meni jo paljon paremmin. Kiitos kuuluu Sädesäihkeelle”, nau’uin ja autoin oppilaani niskanahasta pidellen pystyyn.
“Se meni hyvin”, Sädesäihkekin komppasi.
“Kokeilepa uudestaan”, käskin ja niin Kuusikkotassu totteli. Toisella kertaa hän sai pidettyä tasapainonsa, mikä oli jo aika mahtavaa kehitystä. Oli siis ollut hyvä idea ottaa itselle kutakuinkin vieras kissa auttamaan opetuksessa. En uskonut sen todellakaan olevan paras ratkaisu, mutta varmasti nappaisimme jonkun uudestaan seuraaviin taisteluharjoituksiin.
“Seuraavaksi voisit kokeilla samaa liikettä, mutta koita tähdätä eri kohtaan kuin olet oikeasti hyppäämässä, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, selitin naaraalle, joka ymmärsi heti ja kokeili taas uudestaan. Tällä kertaa suunnaten katsettaan suoraan Sädesäihkeen käpäliin, mutta hypäten kuitenkin kiinni vasempaan kylkeen. Sädesäihke oli valmistautunut hyökkäykseen ja puolustautui sitä vastaan koittaen kynnet sisällä sivaltaa Kuusikkotassun naamaa. Kuusikkotassu kuitenkin puolustautui painautumalla alas ja kierähtämällä sivuun. Puhkesin hymyyn.
“Todella hyvä! Oikein mahtavaa, Kuusikkotassu!” kehuin ja astelin oppilaani luokse taputtamaan tuon selkää hännälläni. Hän ehkä säihkähti hieman kuinka kovaäänisesti häntä onnittelin, mutta rauhoittui kuitenkin hymyilemään ylpeästi.
“Voimme lopettaa tänään tähän”, päätin ja annoin Kuusikkotassun kömpiä ylös maasta. Hän oli tehnyt mahtavaa työtä! Olin ylpeä oppilaastani.

Kotimatkan jälkeen lähetin naaraan hakemaan itselleen syötävää. Sädesäihke jäi vierelleni sen näköisenä, että hänellä oli jotain sanottavaa.
“Halusin kertoa sinulle, että teet hyvää työtä. Tulen mielelläni auttamaan uudelleen”, hän sanoi hymyillen. Hymy tarttui minuunkin ja pukkasin kollin lapaa tuttavallisesti.
“Olet enemmän kuin tervetullut”, vastasin, “Jaetaanko jotain syötävää?”
“Käy minulle”, Sädesäihke sanoi ja lähdimme kohti tuoresaaliskasaa jutellen iloisesti. Tuntui hyvältä auttaa häntä paremmalle mielelle hänen veljensä kuoleman jälkeen vaikkemme kunnolla vielä tunteneetkaan. Toivoin meidän tutustuvan paremmin toisiimme.

Aamulla oli aika saalistuspartion. Heräsin Kuutamolaineen pyytöön lähteä hänen ja joidenkin muiden kanssa koivumetsään partioon. Nyökyttelin naaraalle haukotellen raukeasti. Päästyäni ulos pesästä sain aurinkoa heti päin pläsiä. Siristellen silmiäni seurasin Kuutamolainetta Rastaskukan, Piiskujalan ja Kipinäsydämen joukkoon. Tervehdin heitä ystävälliseen sävyyn ja Rastaskukan asetuttua partion johtoon lähdimme ulos leiristä. Hieman unenpöppöröisenä jättäydyin partion loppupäähän Kuutamolaineen seuraksi.
“Miten voit, Kuutamolaine?” kysyin heräillen pikku hiljaa paremmin. Tassuissani tuntui vielä unen jäykkyys, mutta se häipyi siinä matkan taittuessa.
//Kuutamo?

Korpikaste ärähti jotain minulle ja Kortetuikkeelle. En kunnolla kuunnellut sanoja, mutta ei minun tarvinnut, sillä hänen aikeensa tuli selväksi ilman sanojakin. Naaras nimittäin huiteli menemään. Olisin seurannut häntä ja pahoitellut, mutta en ehtinyt kunnolla sisästämään tapahtumia ennen kuin hän oli marssinut jo niin kauas ettei sisko-raukasta näkynyt muuta kuin hännänpää. Huokaisin. Olin epäonnistunut veljenä - taas. Miksi aivoni eivät vain voineet ryhdistäytyä ja miksi Kortetuikkeen piti olla minusta niin huolissaan.
“En todellakaan voi hyvin”, huokaisin ja painoin pääni.
“Minussa on todellakin jokin pahasti vialla. En osaa edes olla kunnollinen veli”, jatkoin säälittävää ruikuttamistani kunnes tajusin kuinka tyhmältä kuulostin ja iskin suuni kiinni. Olin maailman typerin kissa! En voinut ruikuttaa näin muiden edessä. Heillä oli omat ongelmansa. En halunnut lisätä heidän jo ennestään painavia taakkojansa omilla turhanpäiväisillä huolillani.
“Anteeksi” lisäsin hiljaa Kortetuikkeelle. En saanut purkautua noin. Minun täytyi olla huomaamaton - antaa kaikki huomio itseltäni ja muilta kissoilta siskolleni. En saanut olla vaivaksi enkä varsinkaan rikki. Jos olin rikki, olin taakka ja vaivaksi.
//Korte?

Rontti oli päätynyt juttelemaan viimein Eloklaanin päällikölle, Mesitähdelle. Hän oli pyytänyt ikuisuudelta tuntuvan takertelun jälkeen lupaa liittyä viimein viralliseksi osaksi Eloklaania. Klaanin päällikkö olikin ollut yllättävän rento ja iloinen asiasta, ei lainkaan epäileväinen, kuten Rontti oli pelännyt.
Rontti istuskeli taas kerran leirin laidalla tuijotellen vainoharhaisena vähän väliä kohti litteäkiveä, jolta Mesitähti saattaisi hetkenä minä hyvänsä yhtäkkiä aloittaa klaanikokouksen ja nimittää hänet osaksi klaania. Se hermostutti kollia. Hän tiesi, että hänen olisi kuulunut olla innoissaan ja iloinen asiasta, mutta hän saattoi vain miettiä, miten Eloklaanin kissat arvostelisivat häntä mielessään ja ajattelisivat, kuinka kehno osa klaania hänestä todella tulisi.
Pian Mesitähden valkoinen turkki vilahti ja sitten hän seisoikin jo litteäkiven päällä katsellen alas klaaniinsa. Hän katsoi vielä hetken, kunnes kajautti kutsuhuudon ja saman tien Rontti tiesi, että nyt se sitten tapahtuisi.
Rontti hiippaili klaanin joukkoon varovasti pää alhaalla. Kaikkien niiden kissojen läheisyys sai hänet lähes huutamaan pelosta ja juoksemaan pois häntä koipiensa välissä.
“Olen kutsunut klaanin tänään kokoon uuden klaanitoverin merkeissä. Rontti on asunut Eloklaanissa kanssamme jo hyvän tovin ja on halunnut liittyä osaksi klaania”, Mesitähti selitti. Se oli pääasiassa ainoa osa Mesitähden puheesta, jonka hän kuuli.
Rontti yhtäkkiä vain sai mestarikseen Unikkohämyn ja hänen nimensä vaihdettiin Kääpätassuksi. Kissat hurrasivat hänelle ja se tuntui hänestä samaan aikaa hyvältä ja kamalalta. Kauhu kupli hänen sisällään, mutta hän pakotti itsensä pysymään paikallaan ja näyttää mahdollisimman rohkealta.
“Kääpätassu. En usko, että sinun tarvitsisi käydä reviirikierroksella, sillä olet ollut samassa klaanissa kanssamme jo tovin, mutta mitä mielisit ensimmäiseksi harjoitukseksesi?” Unikkohämyn kysymys sai nuoren kollin säpsähtämään.
“Ai, ööh… tuota miten olisi vaikka… saalistusharjoitukset? En ole vielä mikään mestarillisin saaliin pyytäjä”, Kääpätassu ehdotti hermostuneena.
“Käy! Nouse huomenna aikaisin auringon noustessa niin lähdetään sitten yhdessä metsälle”, harmaa naaras naukaisi hymyillen. Kääpätassukin yritti hymyillä hieman ja nyökkäsi. Sitten hän lähti äkkiä kipittämään pois. Hänen sosiaallinen akkunsa oli aivan lopussa. Hänen oli pakko päästä piiloutumaan ja äkkiä.

Hengitin sisään ja pidättelin itkuani. En voinut alkaa itkemään taas, kun Käärmekultakin itki.
“Ei se ole sinun vikasi”, kähisin ja siirryin lähemmäs kumppaniani. Oli minun syytäni. Minun typeryyteni oli saanut hänetkin itkemään. Halusin pahoitella, mutta en saanut sanoja suustani. Kurjuus ja suru tuntuivat ylivoimaiselta, mutta kun painauduin Käärmekullan kylkeen ne tuntuivat hellittävän vähän. Tähän voisin jäädä loppuiäkseni. Naaraan lämmin tuttu tuoksu tunkeutui nenääni ja hengitin rauhallisesti. Häntä en päästäisi menemään. En millään.
“Et ole syyllinen yhtään mihinkään”, kuiskasin naaraalle ja toivon, että se saisi hänet uskomaan vaikka tuskin se toimi. Käämekullan nyyhkäyksen hiljenivät pikku hiljaa ja hän painautui lähemmäs minua.
“Rakastan sinua”, kuiskasin ja yritin silittien hännälläni rauhoitella häntä.
“Minäkin sinua”, naaras vastasi ja loi sydämeeni lämmöntunteen, joka sai aivoihin ainakin hetkeksi toiveikkaan näkökulman tähän kaikkeen. Menetimme kissoja ympäriltämme, mutta elämä jatkui ja Jänötassu - vaikka se oli kivuliasta myöntää - oli varmasti onnellinen Tähtiklaanissa emon kanssa. Sypressikuiske pitäisi hänestä varmasti huolen ja pikkuveli saisi tutustua häneen ihan oikeasti. Ehkä kaikki kääntyisikin parhainpäin, ajattelin ja suljin silmäni hetkeksi.
//Käärme?

Kuuntelin vanhemman kollin sanoja keinahdellen käpälilläni. Olin niin lähellä itkua ja Hiilihampaan sanat. Ne sanat. Ne saivat minut itkemään. Painoin pääni toisen turkkiin ja nyyhkytin. Hiilihammas silitti selkääni hännällään. Nyyhkytykseni laantuivat hiljalleen ja nostin pääni.
“Mihinköhän olisin joutunut ilman sinua? Kiitos kaikesta, Hiilihammas, kiitos”, nau’uin ääni väristen. Sanani olivat täysin tosia, sillä en todellakaan tiennyt mihin olisin vanhempieni kuoleman jälkeen joutunut ilman isoisäni apua. Nyt Jänötassun menettämisen jälkeen hän oli taas apuani. Olin hänelle ikuisesti kiitollinen. Vanhempi soturi veti minua lähemmäksi ja nojasin tämän kylkeen. Kollin tuoksu oli niin tuttu ja turvallisen tuntuinen, että minun oli helpompi hengittää ja itku katosi hetkeksi kokonaan.
“Voinko kysyä jotain?” kysyin hiljaa. Hiilihampaan häntä oli edelleen selälläni.
“Tottakai”, hän vastasi ja katsahti minuun. Hengitin rauhallisesti sisään.
“Meneekö ikävä ikinä niin paljon pois, että pystyy ajattelemaan…” nyyhkäisin, “ajattelemaan menettämiään kissoja ilman suurta surua?”
En tiennyt minkälaista vastausta odotin. Vai odotinko ollenkaan, mutta todella toivoin surun menevän joskus pois tai vähintään laantuvan. Nyyhkäisin uudelleen.
//Hiili?

“Ikävä ei koskaan katoa, mutta se helpottaa.” Silitin kevyesti hännälläni Perhopuron kylkeä, kun naaras näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Tiesin tuon ilmeen liiankin hyvin - olin nähnyt sen monien klaanitoverieni kasvoilla etenkin sodan jälkeen, kun niin moni ystävä ja perheenjäsen oli menettänyt henkensä, ja elämistä oli ollut jatkettava siitä kaikesta huolimatta. “Ikävä, suru, kaikki ne tunteet, mitä tulet käymään läpi - ja varmasti jo käytkin - ovat se rakkaus, joka jäi ilman kotia Jänötassun siirryttyä Tähtiklaanin metsästysmaille. Minunkin rakkauteni oli pitkään eksyksissä, se vei minut mukanaan synkkiin paikkoihin.” Kurkussani tuntui kova pala, kun muistelin erityisesti Sarastustassun menettämistä. Naaras oli ollut niin täynnä elämää, ennen kuin sota oli vienyt hänet monien muiden klaanitoverini lailla.
“Kohtele suruasi kauniisti”, käännyin naukumaan Perhopurolle lempeästi. “Vaatii oman aikansa, kunnes elämä näyttää uudelleen värinsä kaiken sen harmauden keskellä, mutta niin kyllä tapahtuu vielä. Minunkin elämässäni on taas värejä, ja sinä olet yksi niistä väreistä.”
Ilman Korppisiipeä ja muuta perhettäni olisin saattanut hukkua suruun kokonaan. Vihdoin maailma alkoi kuitenkin näyttää taas kirkkaammalta, enkä elänyt joka päivä eilistä murehtien.

//Perho?

Kun kumppanini murtui siinä aivan silmieni edessä täysin yhtäkkisesti sisälläni tuntui muljahtavan. Syyllisyys alkoi painaa rintaani kuin kivi, joka yritti upottaa minua kohti virtaavan joen pohjaa. Katsoin silmät järkytyksestä suurena jonkin aikaa Sädesäihkettä, joka nyyhkytti maassa. Tassuni alkoivat täristä ja hengitykseni tiheni. Sisukseni tuntuivat murtuvan.
Pian minäkin nyyhkytin siinä parantajan pesän sammalpedillä. Miksi olin niin kamala kumppani? Miksen voinut pitää Sädesäihkettä iloisena? Miksi minun täytyi aina tulla ja pilata kaikki? Sädesäihke ei ansainnut tällaista. Ei ollut kauaa siitä, kun hänen pikkuveljensä, Jänötässa oli menehtynyt hukkuessaan jokeen, kun oli ollut kahden ulkona Perhopuron kanssa. Sen täytyi järkyttää oranssia kollia jo aivan tarpeeksi.
“A- anna anteeksi…” onnistuin vain nyyhkyttämään. Päätäni särki. Kehoni ei ollut parhaimmassa kunnossa ja minusta tuntui aivan siltä, että taivas olisi tipahtanut niskaani. En edes tiennyt miksi itkin. Oliko se käärmeen puremasta tullut järkytys, joka pääsi purkautumaan vasta nyt? En tiennyt, mutta se, että joudun katsomaan kumppanini kärsivän sattui minuun enemmän kuin mikään. Halusin vain, että hän ei huolehtisi ja hän saisi olla taas iloinen ja rauhassa…

//Säde?

Kortetuike vakuutteli, että he - tai ainakin hän - nauttivat kyllä ajasta kanssani ja kääntyi sitten veljeni puoleen. Hän kysyi tältä oliko tällä kaikki hyvin. Korvissani kohisi ja tuntui siltä, että räjähtäisin. Ajattelin ehkä lapsellisesti, kun tunsin sellaista kateutta veljeäni kohtaan. Miksi hänen piti vain ottaa kaikki huomio ja olla sellainen itkuvauva! Hän olisi voinut ryhdistäytyä kuin soturi ja alkaa jo pistää päätään pystyyn.
En enää edes kuullut mitä veljeni sanoi Kortetuikkeelle. Jotenkin se miten he olivat vain siinä kahden keskittyen toisiinsa sai minun vereni kiehumaan suotta. He eivät huomioineet minua lainkaan! Oli kuin he olisivat tulleet sinne kanssani vain leikittelemään tunteillani! Leikkimään, että halusivat olla kanssani, mutta käänsivät sitten selkänsä ja sulkivat minut ulkopuolelle! En ymmärtänyt tätä.
“Ei sitten. Olkaa te vain kahdestaan! Minä menen, murehtikaa te sitten vain toisistanne älkääkä käyttäytykö kuin vahvat ja rohkeat soturit kuten teidän kuuluisi!” huusin kiihtyneenä ja lähdin lampsimaan pois kiukkuisena. Käpäläni tärisivät, kuten myös hengitykseni. Minua alkoi heikottaa. Varpulaulun kuului olla veljeni ja minun apunani aina, mutta nyt hän sitten vain tuntui ottavan muiden kissojen huomion koko ajan välittämättä siitä, että minä sen halusin! Halusin viettää aikaa yhdessä, mutta häntä ei selkeästi kiinnostanut!
Kävelin vain päättömästi eteenpäin, kunnes päädyin jonkin suuren kiven luokse ja menin sen taakse istumaan. Ensi kertaa eläessäni minusta tuntui piestyltä, ei fyysisesti vaan henkisesti. Jotenkin oli sellainen olo, että kaikki oli liian hankalaa ymmärtää ja koko maailma oli minua vastaan. Istuin siinä ja katselin taivaanrantaan lipuvia pilviä hiljaa ajatukset poukkoillen.

//Varpu tai Korte?
//Voitte myös jatkaa tätä tilannetta ihan vaan kahestaan.

Käärmekultaa oli purrut käärme. Hätäinen sekoiluni ei auttanut mitään, mutta lopulta Nopsaliekki rauhoitteli minut ja saimme kannettua Käärmekullan hoitoon parantajalle. En tiennyt oliko tässä heikkoa Käärmekultaa tuijottaessa pahempaa se, että hän vakuutteli minulle pärjäävänsä vai se, että hän todella koki tarpeelliseksi tehdä niin. Murruin täysin kyyneliin ja pian haukoin henkeä kyynelteni seassa parantajan pesän lattialla kyyryssä kyyköttäen. Suru oli vain ylivoimaista. Kumppanini oli mahdollisesti kuolemassa ja pikkuveljeni, rakas pikkuveljeni, oli hukkunut. Olin aikaisemmin vain peittänyt suruni veljeni suhteen, mutta nyt se pääsi ulos. Oli tuntunut niin kivuliaalta pitää sitä kaikkea sisällä ja nyt outo helpotus valtasi minut vaikka suru ja pelko silti pitivätkin minua ronskisti otteessaan. Pystyin vain kuvittelemaan isän tai Perhopuron surun. Perhopuro oli kai ollut yksi Jänötassun läheisimmistä ystävistä, sillä Jänötassu oli kertonut minulle hänestä. Tunsin kyllä naaras-raukan ennaltaan. Perhopuron ajatteleminen sai minut vieläkin surullisemmaksi ja nyyhkytin kovempaa. En tiennyt aikoiko joku jossain kohtaa kommentoida hermoromahdustani, mutta en välittänyt. Liian suuret tunteet olivat ottaneet vallan ja se varmaan johtui aikaisemmasta piilottelusta.
//Käärme?

Seisoin pienoisen välimatkan päässä emon ja isän haudoista. Hetken ajan pohdin oliko tämä sittenkin ollut tosi huono ajatus, mutta tulin päätökseen astella hieman lähemmäs.
“Odotatko jo viherlehteä?” Hiilihammas kysyi. Hän kuulosti niin… vahvalta. Hän kuulosti siltä, että oli jo hyväksynyt läheistensä pois menon.
“En oikein tiedä”, huokaisin ja kuljettaen katsettani kahden vierekkäisen haudan päällä.
“Toisaalta on mukavaa nähdä metsän heräävän taas henkiin, mutta…” ääneni murtui kesken lauseen. Jouduin vetämään pari syvää hengenvetoa, etten itkisi. Olisin ihan hyvin voinut itkeä, mutta en halunnut. En halunnut. Halusin olla vahva. Päästä yli tai ainakin hyväksyä.
“Ei se mitään. Hengitä ihan rauhassa”, Hiilihammas naukui lempeästi. Hymyilin hänelle helpottunutta hieman väkinäistä mutta kiitollista hymyä. Tuntui hyvältä, että Hiilihammasta ei haitannut vaikka minua haittasi. Hänen kanssaan oleminen tuntui muutenkin hyvältä ja turvalliselta. Katselin maata hetken keräten itseäni.
“Minulla on ikävä Jänötassua”, nau’uin lisäyksenä lauseeseeni, joka oli jäänyt kesken. En tiennyt miten sain nuo sanat suustani itkemättä. Minulla oli niin kova ikävä kollia. Hän oli ollut paras ystäväni jopa Ahmatahman yli. Ahmatahma käyttäytyi niin oudosti. Tajusin yhtäkkiä, miksi minusta oli hyvä olla Hiilihampaan kanssa. Minusta oli kaiken aikaa tuntunut niin yksinäiseltä ja nyt olin jonkun kanssa. Niin sen varmaan täytyi olla. Olin muutenkin todella kiitollinen isoisäni läsnäolosta.
//Hiili?

Vaivuin jonnekin syvälle ajatuksiini sillä välin, kun sisareni ja Kortetuike uivat. En ehtinyt ottaa niitä mukaani, kun havahduin todellisuuteen. Käänsin katseeni vedestä Kortetuikkeeseen, joka oli syy yhtäkkiselle todellisuuden pamaukselle, jolta olin juuri saanut lyönnin päin pläsiä. Yritin olla katsomatta häntä liian pitkään, jotta hän ei kiinnittäisi liikaa huomiota minuun tai etenkään naamaani. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä miltä näytin. Sain vain toivoa, etten näyttänyt kauhean väsyneeltä taikka kärsineeltä. Kortetuike istahti viereeni ja aistin hänellä olevan jotain sanottavana. Jäin ajattelemaan Kortetuiketta ja hänen silmiään - kauniita vihreitä silmiä, joiden takana liikkuvista ajatuksista minulla ei ollut aavistustakaan.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” Korpikasteen ääni sai minut havahtumaan uudelleen. Vähiten halusin, että siskoni suuttuisi. Olisipa Kortetuike jäänyt hänen luokseen. Huoh…
Kortetuikkeen vastattua jotain siskolleni molemmat heistä katsoivat minua. Olinko tehnyt jotain väärin? Sydämeni tuntui pysähtyvän. Mitä ihmettä? Enhän minä sanonut mitään vai sanoinko? Kortetuike hymyili minulle lempeästi. Voi ihme tuota kollia! Antaisi vain kaiken huomionsa siskolleni. En minä tarvinnut mitään huomiota.
“Anteeksi, en kuullut”, inahdin ja katsoin käpäliäni häpeissäni.
“Halusin vain kysyä onko sinulla kaikki hyvin?” Kortetuike toisti rauhallisesti. Ei taas tätä. Halusin vastata reheellisesti, mutta Korpikasteen läsnäollessa se tuntui mahdottomalta. Minusta tuntui kuin olisin halunnut purskahtaa itkuun. Miksi olin näin hankala? Enkö voisi vain olla normaali? Nyt, aivot pitäkää sekasotkunne kasassa vielä hetki. En voi itkeä tässä, ihastukseni ja siskoni edessä.
“Älä sinä siitä huoli. V-voin ihan hyvin”, nau’uin takellellen hiukan, mutta onnistuin kohauttamaan lapojani täydellisen väliinpitämättömän rennosti. Voi hiirenpapanat.
//Korte tai Korpi?

”Olet kyllä ajanut itsesi melko hankalaan tilanteeseen”, Hilehuurre myönsi parantajalle. Vasta nyt hän alkoi tajuta, miten isoja ongelmia Leimusilmän ja Lieskakajon suhteen paljastumisesta saattaisi seurata.
Hilehuurre pystyi kuitenkin kuvittelemaan, miten olisi saattanut hyvinkin helposti päätyä samaan tilanteeseen kuin Leimusilmä, jos hän olisi ollut tämän asemassa.
”Minun mielestäni kuitenkaan mikään ei voita aitoa rakkautta”, Hilehuurre maukui.
Mustavalkoinen kolli katsoi häntä kulmakarvat vinossa. Leimusilmä näytti ihan eksyneeltä päästäiseltä, mutta oli nyt huomattavasti rauhallisempi kuin hetki sitten.
”Sinullakin on oikeus rakkauteen”, hopenharmaa soturi jatkoi.
”Mutta että riistäisin sen joltain toiselta…”, parantaja maukui kuin olisi ollut kivuissa.
”No niin, nyt riittää se hännättömän hiirenpoikasen leikkiminen. Tähtiklaanin tähden, Leimusilmä, teidät on tarkoitettu yhteen!” Hilehuurre naukaisi, huiskauttaen häntäänsä isosti ilmassa, ja yrittäen taas vaimentaa ääntään hiukan ennen kuin sylki asiansa ulos sensuroimattomina.
”Luulin sinun osaavan tulkita kohtaloasi hiukan paremmin”, Hilehuurre näpäytti kohottaen kulmiaan hivenen. Hän katsoi parantajaa silmiin. Leimusilmän suu oli raollaan ja tämä näytti miettivän sanoja.
”Takaisin ei ole enää paluuta”, Hilehuurre huomautti.

//Leimu?

Katsoin pojantytärtäni lempeästi ja viitoin hännälläni tätä seuraamaan perässä. Tassutimme aukion poikki sisäänkäyntitunnelille ja pujahdimme sen kautta hiljaiseen metsään. Hidastin askeliani sen verran, että Perhopuro ehti ottaa minut kiinni ja pystyimme kävelemään rinnakkain.
Olin varma, että olisin osannut haudoille vaikka silmät kiinni. Reitti oli tullut tutuksi viimeisten kuiden aikana, ja tunsin jokaisen muhkuran ja painauman polussa kuin omat tassuni. Paikka näytti nyt kovin erilaiselta, kun sitä ei peittänyt enää paksu lumikerros. Maasta puski esiin pieniä versoja ja ruohoa. Hautakummut olivat saaneet ylleen vihreän peitteen.
Hautoja oli paljon, mutta aika oli saanut ne sulautumaan osaksi metsäistä maisemaa. Pentujeni haudat olivat melko lähekkäin toisiaan. Tassutin Sarastustassun haudalle ja pyyhkäisin hännälläni sen päälle tippuneita lehtiä pois. Tiesin sen olevan turhaa. Ennen pitkään minun olisi annettava luontoemon tehdä työnsä, ihan niin kuin se oli tehnyt Lainepennun, Pimennyspennun ja Kajastuspennun kohdalla. Pentujen pienet kumpareet olivat jo tulleet osaksi metsää, muuttuneet vehreiksi mättäiksi, joiden päältä hiiret ja myyrät vipelsivät.
Perhopuro oli jäänyt seisomaan vähän taaemmaksi, mutta saatoin aistia hänen katselevan Ampiaispiston ja Kultasiiven hautojen suuntaan. Pystyin haistamaan hänen murheensa.
“Odotatko jo viherlehteä?” kysäisin pennunpennultani samalla kun nyppäisin kynnelläni oksanpätkän pois Ampiaispiston haudalta. Se oli ehkä mikromanagerointia, mutta tällä tavoin minusta tuntui melkein siltä kuin jos olisin saanut siistiä pentujeni turkkeja samalla tavalla, kun he olivat olleet vielä pentuja.

//Perho?

”Saanko liittyä seuraan?” Varjoliekin viereen pysähtynyt Mesitähti kysyi.
”Tottahan toki”, Varjoliekki maukaisi. Kermanvärinen kolli joutui hiukan ponnistelemaan palatakseen pilvistä takaisin tähän maailmaan.
Hän ei ollut juuri rupatellut Mesitähden kanssa sen päivän jälkeen, kun tämä oli nimittänyt Kastesulasta ja Ropinaroihusta sotureita. Varjoliekki oli niin loputtoman ylpeä tyttäristään, eikä ilo tyttärien soturinimistä ollut kaikotakseen. Viimeiset pari päivää olivat tuntuneet kollista kuin unelta.
Päällikkö, joka kuitenkin Varjoliekille oli ennen kaikkea ystävä, asettui oikein mukavan oloisesti kyljelleen soturin viereen. Mesitähden kasvoilla oli lämpöinen hymy. Tälläkin vaikutti olevan hyvä päivä.
”Tyttäresi ovat kasvaneet oikein hienoiksi sotureiksi”, Mesitähti maukui. ”Kasvatit heidät hyvin.”
”Kiitos”, Varjoliekki kehräsi rintakarvat pörheänä. Sitten kolli vilkaisi ympärilleen ja vaihtoi hiukan mukavampaan asentoon. Hän tarkisti samalla, ettei muita kissoja ollut kuuloetäisyydellä.
”Toivon, että tuo jälkimmäinenkin on totta”, soturi maukui.
”Ropinaroihun kohdalla on aina ollut vähän… hankaluuksia”, hän lisäsi vaimeammalla äänellä.
”Ymmärrän. Hänellä on varsin räiskyvä luonne”, Mesitähti myönsi yhä hymyillen. ”Mutta sinä olet oikein hyvä isä, Varjoliekki.”
Varjoliekki teki parhaansa väläyttääkseen hymyn takaisin ystävälleen. Mesitähden sanat lämmittivät sydäntä, vaikka Varjoliekki ei ollutkaan itse asiasta täysin vakuuttunut. Hän vilkaisi ympärilleen uudestaan. Hiukan kauempana Kastesulka ja Sadeturkki puhuivat yhdessä. Toisessa suunnassa Ropinaroihu katseli tuoresaaliskasaa etäältä jotenkin pettyneen näköisenä rivakoiden rintakehän nuolaisujen yhteydessä. Kukaan heistä ei kiinnittänyt Varjoliekkiin huomiota, eikä kukaan heistä toisaalta olisi saanut selvää hänen ja Mesitähden puheistakaan.
”Minusta tuntuu, etten vain jotenkin saa häneen yhteyttä”, Varjoliekki huokaisi ja katseli Ropinaroihun suuntaan hetken, ennen kuin kääntyi takaisin Mesitähden puoleen, joka näytti nyt mietteliäämmältä.
Ropinaroihu todella oli hieno soturi, taistelutaidoiltaan ja rohkeudeltaan suorastaan ihailtavakin. Vaikka Varjoliekki oli ratketa onnesta tyttärensä puolesta, hän ei vain saanut karistettua lavoiltaan sitä tunnetta, että hän oli jotenkin epäonnistunut isänä. Mesitähti oli hyvä erilaisten kissojen kanssa. Jotenkin vanhempi kolli osasi aina lukea toisia ja sanoa oikeat sanat. Varjoliekki toivoi, että viisaalla ystävällä olisi jotain sellaista mielessä, mitä hän ei ehkä itse osannut ajatella. Toisaalta myös Sadeturkki oli Varjoliekin mielestä todella hyvä tulkitsemaan muita ja käsittelemään tunteita, eikä Ropinaroihu silti lämmennyt emollensakaan. Varjoliekki tuli ajatelleeksi, että ehkä hän sittenkin hakikin vain tukea Mesitähdeltä. Ehkä kyse olikin vain Ropinaroihun luonteesta. Ehkä Varjoliekki ei voisi tehdä asialle mitään… Ehkä se oli liian myöhäistä. Pääasia kollille kuitenkin oli, että hänen tyttärensä olivat onnellisia.
Mutta oliko Ropinaroihu sisimmässään onnellinen? Siihen Varjoliekki ei osannut vastata ollenkaan.

//Mesi?