top of page
Kuoleman ja pahuuden klaani
Hyvyyden ja uskollisuuden klaani
Eli erakot, kotikisut ja luopiot

Eloklaanilaisten tarinat

 

» Nettinimi-kohtaan kirjoitat oman nettinimesi, ja Hahmosi nimi-kohtaan hahmosi nykyisen nimen.

» Tarinat kirjoitetaan imperfektissä eli menneessä aikamuodossa. [ Kävelen eteenpäin → Kävelin eteenpäin ]

» Voit kirjoittaa tarinasi yksikön ensimmäisessä(minä-kertoja) tai kolmannessa(hän-kertoja) persoonassa. Voit kokeilla molempia, mutta älä vaihtele muotoa kokoajan. Eri hahmoilla voit kirjoittaa eri muodoissa.

» Tarinassa täytyy olla vähintään 150 sanaa tai siitä ei saa lainkaan kokemuspisteitä. [ 45 sanaa = 1kp ] Ilmoita sanamäärä aina tarinan loppuun! Sanamäärän saat helposti liittämällä tarinasi tänne. Älä laske sanamäärään mukaan //-merkkien perässä olevia tekstejä!

» Mikäli tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, laita tarinan loppuun: //(hahmon nimi, jonka toivot jatkavan tarinaa).

» Voit käyttää tarinassasi muiden hahmoja, kunhan huomioit hahmojen luonteet. Et saa laittaa muiden/NPC-hahmoja kuolemaan, haavoittumaan tai esimerkiksi rikkomaan sääntöjä ilman kirjoittajan/ylläpidon lupaa.

» Tarinoiden kirjoittamisen opas

Vuodenaika: Hiirenkorvan loppu

Tarkemmat tiedot vuodenajasta löytyy Tarinat-sivulta tapahtumakalenterin alapuolelta!

Jos tarinasi ei näy heti sen lähettämisen jälkeen, älä lähetä sitä uudelleen, sillä silloin tarina tulee kaksi kertaa! Toisinaan tarinoiden näkymisessä voi kestää jonkin aikaa. Lähetä tarina uudelleen vain, jos ylläpito erikseen niin pyytää!

Etsi tiettyä tarinaa

Hakutoiminnon avulla voit etsiä tietyn hahmon ja pelaajan tarinoita tai tarinoita tietyltä päivämäärältä.

Kortetassu

EmppuOmppu

Sanamäärä:
314
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.977777777777778

3. kesäkuuta 2024 klo 13.51.39

Varputassu ja Korpitassu olivat tulleet auttamaan minua sotkuisten sammalien siirtämisessä leirin ulkopuolelle. Olin kovin kiitollinen heidän avustaan. Minusta oli tärkeää, että me nuoremmat kissat auttelimme vanhempia kissoja aika kun voimme.
Raahatessamme raskaita sammalmyttyjä leirin uloskäyntiä kohti Korpitassu kyseli minulta panttivankien pelastusretkestä. En ollut kuullut hänen kysymystään ensimmäisellä kerralla, sillä sammal oli vaimentanut hänen äänensä, mutta toisella kerralla olin saanut sanoista jo selvää, kun hän oli laskenut kantamuksensa hetkeksi maahan odottamaan.
Viittoilin hännälläni naaraalle vastaavani kohta, jahka olisimme saaneet vietyä sammalet ulos. Niinpä minulla oli tovi aikaa tempautua itsekseni takaisin siihen yöhön, jolloin olimme hakeneet Mesitähden ja Leimusilmän kotiin. Hätkähdin yhä toisinaan kesken kaiken hereille unistani nähdessäni sen kuolonklaanilaisvartijan makaamassa kaula auki revittynä, verilammikon muodostuessa nopeasti tämän alle.
Sen ajatteleminen sai minut värähtämään. Sitten huomasinkin jo meidän tupsahtaneen piikkihernemuurin toiselle puolelle metsään. Heivasin haisevat sammalet jonnekin kuihtuneiden saniaisten sekaan ja odotin, että Varputassu ja Korpitassu olivat valmiita. Sen jälkeen me palasimme takaisin tunneliin ja suuntasimme parantajan pesälle hakemaan uutta sammalta.
"Sinä yönä, kun pelastimme Mesitähden ja Leimusilmän, minua hermostutti aivan kamalasti - pelotti jopa", aloitin kävellessäni pari askelta sisarusten edellä. Minusta tuntui pahalta, etten voinut kertoa muille eloklaanilaisille totuutta Lampiväreestä ja tämän sankarillisuudesta. Naaras oli ollut isoin syy, miksi panttivankien pelastaminen oli ylipäätään onnistunut. Meillä ei kuitenkaan ollut varaa paljastaa tätä muille, sillä soturitar saattaisi joutua vaikeuksiin omassa klaanissaan, mitä minä kaikkein vähiten halusin.
"Jouduimme taistelemaan partiotamme johtanutta vartijaa vastaan, ennen kuin pääsimme livahtamaan Kuolonklaanin reviirille. Löysimme panttivangit vartioituina metsästä kiven alla olevasta onkalosta. Pohjaharha ja Käärmekulta harhauttivat osaa vartioista juoksuttamalla näitä ympäriinsä, kun minä, Lieskakajo ja Lehtomyrsky kohtasimme viimeisen vartijan." Tunsin häntäni riipahtavan, ja kylmät kynnet kouraisivat sydäntäni. "Yritimme kyllä puhua hänelle järkeä ja saada hänet siirtymään syrjään rauhanomaisesti, mutta hän hyökkäsi kimppuumme ja tilanne kärjistyi taisteluksi, jonka seurauksena vartija menehtyi. On todella surullista, että siinä piti käydä niin. Kuitenkin tämän jälkeen meidän onnistui vapauttaa Mesitähti ja Leimusilmä vankilastaan ja lähteä kiireesti takaisin kotiin päin."

//Varpu ja Korpi?

Hilehuurre

Koivu

Sanamäärä:
278
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.177777777777778

2. kesäkuuta 2024 klo 17.29.06

Hilehuurre katsoi ylpeänä, miten Mesitähti nimitti hänen oppilaansa soturiksi.
"Nopsaliekki!" hopeinen soturi yhtyi kuoroon ja ulvoi kovempaa, kuin kukaan muu. Eihän kukaan saanut unohtaa Nopsaliekin olleen nimenomaan hänen oppilaansa.
Musta kolli kipitti suoraan hänen luokseen. Hilehuurre oli niin ylpeä - heistä molemmista.
"Kiitos, että olit rinnallani tämän matkan. Olet uskomaton”, Nopsaliekki sanoi. Tuore soturi näytti olevan aivan täpinöissään. Hilehuurrekin oli. Hän seisoi häntä pystyssä ja katseli entistä oppilastaan leveä hymy kasvoillaan.
"Tiedän, olen kuullut sitä. Olet sinäkin ihan hyvä", Hilehuurre virnisti leikkisästi.
Nopsaliekki tönäisi hänen lapaansa naurahtaen, älä viitsi -tyylisesti. Hilehuurteesta tuntui, että heistä oli tullut yllättävänkin läheisiä siihen nähden, että Nopsaliekki oli ollut hänen oppilaansa. Tai no, ainakin he tulivat erittäin hyvin toimeen. Monilla oppilailla ja mestareilla oli kireätkin välit toisiinsa. Kolli ei kadehtinut heitä ollenkaan. Ja mikä parasta, Nopsaliekki tuntui tajuavan Hilehuurteen huumoriheitotkin. Toisinaan hopeanharmaa soturi sai vastaukseksi vain närkästyneitä katseita. Mutta ei Nopsaliekiltä.
"Ei vaan, minäkin olen iloinen yhteisestä matkastamme", Hilehuurre maukui ja taputti mustaa kollia hännällään kylkeen kahdesti. Nopsaliekki hymyili ja näytti edelleen siltä, ettei olisi meinannut pysyä aloillaan.
"Vaikka sääli, että se on nyt tullut päätökseen", Hilehuurre jatkoi. "Eihän sitä tiedä, näemmekö me enää koskaan toisiamme... Eloklaanissa on kuitenkin niin paljon kissoja."
"Heh!" Nopsaliekki naurahti. "Voidaanhan me silti käydä joskus yhdessä metsällä!"
"Todellakin!" Hilehuurre naukaisi.
Nopsaliekin katse harhautui taas hetkeksi jonnekin muualle. Silloin Hilehuurre läimäisi suuren käpälänsä mustan soturin lavan yli ja kaatoi tämän kumoon voimalla, päästäen suustaan krrau-äänen.
Nopsaliekki näytti hämmentyneeltä - mutta ihmekös se, kun Hilehuurre teki sen tarkoituksella aivan yllättäen.
"Yllätys! Meillä onkin vielä yksi taisteluharjoitus", hän naukaisi ja virnisti ilkikurisesti nuoremmalle soturille. Hilehuurre ei voinut vastustaa leikkipaineja toisinaan. "Soturin tulee olla aina valmiina", hän huomautti ironisesti, ja nauroi itsekin omalle jutulleen.

//Nopsa :D

Korpitassu

Käärmis

Sanamäärä:
221
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.911111111111111

2. kesäkuuta 2024 klo 14.23.45

Muut suostuivat ruokailuun. Tunsin oloni kovin onnelliseksi. Sain huomiota Kortetassulta ja Varputassu… no hän nyt vain oli mukana, mutta se oli ihan hyvä. Ainakin hän sai seuraa.
Kortetassu oli huomannut Nokilinnun tarvitsevan apua, ja pian minä raahauduin veljeni vierellä kohti pesätoveriamme, joka oli jäänyt vanhuksen sammalten kanssa yksin. Autoimme siis vapaaehtoisesti makuusammalten vaihtamisessa? Minua juttu ei napannut, mutta lähdin siitä huolimatta auttamaan veljeäni ja Kortetassua kantamaan sammalia pois.
Menin Kortetassun vierelle sammalia suussani kantaen.
“Voitko kertoa siitä miten pelastitte Mesitähden ja Leimusilmän?” mumisin epäselvästi sammalten takaa. En ollut kuullut siitä keneltäkään juuri lainkaan. Halusin tietää siitä, mutta kukaan joka oli ollut pelastamassa eloklaanin päällikköä ja parantajaa ei ollut minulle läheinen - emoani lukuunottamatta. Emolta en ollut kerennyt kamalasti kysellä. Hän ei tykännyt kamalasti kertoa siitä yhtä yksityiskohtaisesti, kuin halusin kuulla. Hän tuntui aina menevän kovin vaisuksi, kun aiheeksi tuli se, miten hän oli päihittänyt kuolonklaanilaisen. Hän oli kuulemma tappanut tämän vahingossa. Minua se innosti. Jos emo pystyi tappaa toisen kissan, minullakin olisi hyvät mahdollisuudet voittaa muita kissoja taistelussa.
Kortetassu ei kuitenkaan vastannut kysymykseeni. Hän katsoi minua vain hämmentyneenä. Hetken ajan luulin hänen vain esittävän typerää, kunnes ymmärsin, että hän ei vain saanut mitään selvää sanoistanu, kun minulla oli sammalet suussani. Laskin ne siis hetkeksi maahan ja kysyin kysymykseni uudestaan. Tämän jälkeen otin ne taas suuhuni ja kiirehdin taas ottamaan aikaisemman tahdin tassuihini.

//Korte tai Varpu?

Käärmekulta

Käärmis

Sanamäärä:
152
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.3777777777777778

2. kesäkuuta 2024 klo 14.09.59

Sädetassu lähti jahtaamaan oravaa puuhun ja tipahti sieltä. Olin saman tien paniikissa ja juoksin nuoren oppilaan luokse hätäisesti yrittäen varmistaa hänen olevan kunnossa.
Kolli vaikutti olevan ainakin suunnilleen kunnossa, mutta hänellä oli paljon naarmuja siellä täällä ja hänestä vuosi verta.
“Anteeksi”, kollin sanat kaikuivat päässäni hetken, ennen kuin kerkesin rekisteröidä mitään aivoissani.
“Älä minulta anteeksi pyytele! Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi. On minun hommani mestarinasi pitää sinusta huolta ja sinä tipahdit juuri äsken puusta! En voi antaa tällaisen toistua. Nyt me lähdemme takaisin leiriin tarkistuttamaan sinut. En aio ottaa mitään riksejä siitä, että sinulla onkin jokin vakava vamma, jota minä tai sinä emme kumpikaan huomaa”, nau'uin yrittäen kuulostaa vakaalta ja tietäväiselyä, vaikka sisälläni riehui hirmumyrsky.
“Mutta minä olen täysin kunnossa”, Sädetassu naukui sekavasti. Räpyttelin silmiäni hetken ajan ja istahdin kollin vierelle laskien häntäni hänen lavoilleen.
“Me lähdemme. Nyt! Kuten sanoin, en aio ottaa riskejä”, sanoin määräävällä äänellä ja katsoin oppilastani itsevarmasti.

//Säde?

Mesitähti

Elandra

Sanamäärä:
361
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
8.022222222222222

2. kesäkuuta 2024 klo 13.52.41

"Korppisiipi”, naukaisin mustavalkean naaraan nimen, kun tämä käveli ajatuksissaan ohitseni leirin pääaukiolla. Naaras säpsähti ja kääntyi säikähtäneen oloisena minun puoleeni. Tunnistettuaan minut, varapäällikkö kuitenkin rentoutui nopeasti.
“Ai, hei Mesitähti. Anteeksi, olin juuri miettimässä loppupäivän partioita, niin olin ajatuksissani”, naaras pahoitteli hyväntuulisena. Väläytin tälle ystävällisen hymyn ja heilautin häntääni.
“Ei se mitään”, mau’uin ja jatkoin sitten kertoen asiani, “en pistäisi pahakseni, jos ilmoittaisit minut johonkin partioon. Olen kerrassaan huonossa kunnossa, niin liikunta ei olisi pahitteeksi.”
Korppisiipi räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
“Toiveesi on kuultu. Sinä voisitkin johtaa auringonlaskun partiota… Ajattelin laittaa Väärävarjon sen johtoon, mutta ehkäpä hän voikin johtaa toista partiota”, tuore varapäällikkö mutisi puoliääneen. Nyökyttelin hyväksyen päätäni, Korppisiipi oli nopeasti päässyt jyvälle varapäällikön tehtävistä. Hän oli ollut oikea valinta varapäälliköksi, siitä ei ollut epäilystäkään.
“Kuulostaa hyvältä”, vastasin iloisesti hymyillen.

Kuten olimme sopineet, Korppisiipi määräsi minut auringonlaskun rajapartion johtoon. Partiomme kävisi tarkastamassa pohjoisrajan sekä Kuolonklaanin rajan. Istuskelin leirin pääaukiolla ja odotin, että muut partion jäsenet saapuisivat. Aurinko oli jo alkanut laskemaan. Paksu pilviverho oli peittänyt taivasta koko päivän, mutta nyt pilvipeite oli alkanut rakoilla. Laskevan auringon säteet heijastuivat pilvenraosta leirin pääaukiolle. Aiemmin päivällä taivas oli tihkuttanut vettä, mutta nyt sade oli lakannut ja sää oli melko hyvä, vaikkakin viileä.
Ei mennyt aikaakaan, kun partio oli kasassa. Nokkospilvi, Aurinkoroihu, Yövarjo ja Lehtomyrsky tervehtivät minua kukin vuorollaan, jonka jälkeen lähdin johdattamaan partion ulos leiristä. Lehtomyrsky ja Yövarjo kävelivät takanani rinnatusten, heidän perässään tuli Nokkospilvi ja Aurinkoroihu kulki partion hännillä. Sateen jäljiltä aluskasvillisuus oli yhä kosteaa, ja kosteus pureutui ohuen turkkini läpi ja tuntui inhottavalta. Hento tuulenvire pyyhkäisi ylitsemme ja sai minut hiukan palelemaan. Siispä kiristin tahtiani, jotta en paleltuisi tähän paikkaan.
Ylitimme joen ja jatkoimme matkaa kohti Koivumetsää. Lehtisade oli saapunut myös sinne. Osa valkorunkoisista puista oli jo lähes täysin lehdettömiä.
Hidastin jälleen tahtia, sillä ajattelin hetken olevan sopiva pienelle rupattelulle. Vilkaisin aivan kannoillani kulkevia Yövarjoa ja Lehtomyrskyä hymyillen.
“Voi miten nautinkaan siitä, että voin taas kävellä metsässä. Kun viettää kuita tunkkaisessa pesässä, vapautta osaa arvostaa aivan eri tavalla”, nau’uin hyväntuulisesti, vaikka muistot panttivankiajoilta eivät olleetkaan mukavia. Olin oppinut nauttimaan elämästä aivan eri tavalla sen jälkeen. Pienetkin asiat olivat saaneet aivan uuden merkityksen.
“Miten te olette pärjänneet?” kysyin ja vilkaisin kysyvästi vuorotellen perässäni käveleviä sotureita.

//Yö ja Lehto?

Varjoliekki

Koivu

Sanamäärä:
653
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
14.511111111111111

2. kesäkuuta 2024 klo 13.42.06

Varjoliekki tepasteli edes takaisin hermostuneena, sydän jyskyttäen ja korvat humisten pentutarhan edessä. Hän ei edes tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun Leimusilmä oli kehottanut häntä poistumaan pesästä. Soturi ei ollut siitä suinkaan loukkaantunut, että parantaja oli suoraan käskenyt hänet pois. Varjoliekki oli melko varma, että olisi saattanut pyörtyä, jos olisi ollut itse todistamassa synnytystä. Hänellä oli kuitenkin suuri huoli Sadeturkista ja pennuista ja siitä, että mitään komplikaatioita ei tulisi.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pesästä kuului Sadeturkin maukaisu.
"Tule katsomaan tyttäriäsi!"
*Tyttäriä!* Varjoliekki pujahti nopeasti sisälle pentutarhaan.
*Minulla on kaksi tytärtä.*
Kolli ei ollut uskoa silmiään katsellessaan kahta, viatonta pientä inisevää karvapalleroa Sadeturkin mahalla. Soturi sukaisi kumppaninsa korvaa hellästi ja nuuhkaisi sitten kumpaakin pentua erikseen, koskettaen näiden pieniä päitä nenällään. Niistä erottui jo nyt pentuvillan lisäksi paljolti Sadeturkkia muistuttava ominaistuoksu.
Sadeturkki kehräsi kovaan ääneen, että pennut olivat kauniita.
"Erittäin kauniita", Varjoliekki kuiskasi, eikä ollut vähällä ensin edes saada sanaa suustaan. Vaalean kellanpunainen kolli yhtyi kumppaninsa kehräykseen.
Kumpikin pentu oli varsin kirjava: toisella oli kauniita laikkuja ympäri kehoa, sekä Varjoliekin että Sadeturkin väreissä. Lisäksi sillä oli valkoista kehossa enemmän kuin tällä toisella, jolla vain tassut näyttivät olevan valkeat Sadeturkin tavoin. Toisenkin turkissa oli molempien vanhempien sävyjä, mutta se oli huomattavasti enemmän Sadeturkin värinen. Tällä pennulla puolestaan värit olivat kauniisti sekoittuneet ympäri turkkia. Kuin siihen olisi ripoteltu jotain. Varjoliekki ei ollut nähnyt koskaan niin kauniita värityksiä, kuin hänen tyttärillään.
"Oletko miettinyt nimiä?" Varjoliekki kysyi kumppaniltaan.
"En ole ehtinyt", Sadeturkki hymähti huvittuneesti. Naaras näytti hyvin väsyneeltä.
"Ajattelin, että voisimme keksiä ne yhdessä", kuningatar jatkoi hymyillen.
"Se olisi mukavaa", Varjoliekki maukui. Hänen mieleensä oli jo juolahtanut muutamia ideoita.
Varjoliekin mielestä olisi kaunista antaa pennuille sellaiset nimet, jotka muistuttaisivat jollain tapaa Sadeturkin nimeä. Olivathan he kuitenkin tyttäriä - ja molemmissa Varjoliekki näki jo nyt heidän emonsa piirteitä. Olihan kummassakin myös hiukan Varjoliekin turkin väriä, mutta jotenkin kolli ajatteli myös, että ehkä Sadeturkista muistuttavat nimet soisivat pennuille paremman kohtalon, kuin jos ne muistuttaisivat hänestä itsestään. Varjoliekin pentuaika ja nuoruus oli ollut erittäin traumaattinen, eikä hän muistanut siitä paljoa. Soturi toivoi, että hänen tyttärensä perisivät emonsa positiivisuuden ja sinnikkyyden. Sen optimistisuuden, joka kollilta itseltään puuttui.
"Mitä mietit?" Sadeturkki kysyi.
Varjoliekki havahtui ajatuksistaan. Kumppani oli varmaankin huomannut Varjoliekin pohtivan ilmeen.
"Minusta olisi kaunista, jos nimet liittyisivät jotenkin veteen", kolli maukui.
"Hmm...", Sadeturkki hiljeni hetkeksi ja silmäili vastasyntyneitä. Sitten naaras osoitti kuonollaan harmaampaa pentua. Sitä, jonka turkki oli rakeisen näköinen.
"Näyttää vähän siltä, kuin hänen turkilleen olisi ropissut vettä. Miten olisi Ropinapentu?" naaras maukui hymyillen.
"Totta. Ropinapentu. Se on täydellinen", Varjoleikki kehräsi mielissään ja siirsi sitten silmänsä toiseen pentuun. Hänen mielensä alkoi pyöritellä ideoita kovaa vauhtia. Vesisade - mitä siitä tuli mieleen? Rae, tuisku, kuura, lumi, joki... mikään niistä ei tuntunut osuvalta. Kolli ei ollut varma, miettikö Sadeturkkikin vai antoiko tämä tarkoituksella Varjoliekille tilaisuuden pohtia rauhassa. Kolli vilkaisi ulos pesän suulta. Silloin hän keksi mitä näteimmän nimen. Viime päivinä oli sadellut paljon. Öisin oli alkanut olla jo viileäkin. Aamuisin ruohonkorsilla kimalteli hienosti, kun niihin oli jäänyt ohkainen vesipinta, joka koostui muutamasta kauniista vesipisarasta. Kastepisarat olivat toisinaan asettautuneet myös pudonneiden lehtien päälle kuin laikuiksi.
"Kastepentu", Varjoliekki lausui viimein ja lisäsi:
"Ajattelin, että se muistuttaisi myös lehtisateen ajasta."
"Oi, miten nätti nimi!" Sadeturkki naukaisi hymyillen.
Varjoliekki kehräsi ja oli iloinen siitä, että he olivat keksineet niin hyvät nimet näin nopeasti.
"Kastepentu ja Ropinapentu siis", kuningatar sanoi vielä kuin varmistaakseen lopullisen päätöksen, ja nuolaisi kumpaakin pentua päälaelle.
Oli kuin aika olisi pysähtynyt, kun Varjoliekki asettui maahan käpälät vatsan alle työnnettynä, nojasi Sadeturkkiin ja jäi vain tuijottamaan vastasyntyneitä pentujaan. Se rakkaus, mitä hän jo koki tyttäriään kohtaan, vaikkei vielä edes tuntenut toisia, oli jotain ainutlaatuista. Jotain äärettömän suurta ja vahvaa. Pienokaisia varten Varjoliekki tekisi mitä vain. Hän oli jo päättänyt, että nukkuisi pentutarhassa ensimmäisen yön Sadeturkin ja pentujen vierellä. Ja kyllähän Mesitähti ymmärtäisi sen, eikö niin? Ihan varmasti se sallittaisiin, oli pakko, soturi ajatteli - vaikkei oikeasti tiennyt, oliko muilla isillä tapana tehdä niin. Niin vahva oli kollin suojelusvietti, ettei hän halunnut poistua pentujen luota, ellei ollut ihan pakko.

//Sade

Syreenisumu

Ampiainen

Sanamäärä:
364
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
8.088888888888889

2. kesäkuuta 2024 klo 12.19.05

Katselin lempeästi perhopentua joka oli juuri pyydelyt anteeksi mutta edes tiennyt mistä syystä hän oli pyytänyt anteeksi? Se ei oikeastaan minua kiinnostanut laisinkaan minua harmitti ainoastaan se että naaras varmasti tunsi jostakin syystä huonoa omaatuntoa. Tiesin että minun pitäisi vastata hänelle sillä muuten hän varmasti luulisi että olin vihainen tälle tai jotain. Suljin silmäni ja henkäisin syvään. Aukaisin taas silmäni ja käänsin katseeni nuoreen kissaan. Katselin häntä lempeästi kehräten hellyyttävästi pienelle naaraalle.
"Ei se mitään", mau'un sydämellisesti. Perhopentu katseli tassujaan mutta nosti päänsä pystyyn kun kuuli sanani. Tunsin sisälläni pelkää hellyttää häntä kohtaan, kosketin häntä hellästi nenälläni hänen kuonoaan. Hän oli niin kaunis..
"Olet varmaan todella ylpeä siitä kun näyttät niin paljon isältäsi, minä ainakin olen todella ylpeä siitä että olen todella paljon emoni näköinen", mau'un hellästi pikku naaralle. Naaras katsoi minua suoraan silmiin hymyillen.
"Olenhan minä vaikka minä kylläkin haluaisin mieluusti tavata isäni enkä vain kuulla hänestä. Tunsin koskevan pistoksen rinnassani ja ajattelin millaista olisi jos minä en olisi koskaan tavannut emoani taikka isääni. Sydämeni tuntui raskaalta kun ajattelin että tämä pentu ei ollut koskaan tavannut emoaan ja isäänsä tai siis olihan hän heidät tavannut mutta ei sillä tavalla kuin moni muu.
"On varmasti kauheaa kun ei tunne vanhempiaan kuin vain muiden kertoman mukaan", mau'un myötätuntoisesti. Sydämeni tuntui raskaalta ja tyhjältä pikku pennun puolesta. Ajattelin että voisin vaikka kertoa tälle lisää siitä millaista on olla oppilas. Sydämessäni tunsin että minun pitäisi kuitenkin auttaa häntä tuntemaan vanhempansa paremmin mutta enhän minä itsekään tuntenut kunnolla tämän vanhempia.. tuntui väärältä että en kyennyt autamaan tätä pentua asiassa millään tavalla.. sydämeni tuntui raskaalta mutta yritin saada ajatukset pois ikävistä asioista, joten päätin kysyä halusiko hän kuulla enemmän oppilaana olemisesta.
"Haluaisitko kuulla lisää siitä millaista on olla oppilas?" Kysyin lempeästi. Perhopentu hyppähti innostuneena ja nyökkäsi hymyillen. Naurahdin naaralle huvitunenaa tämän innostuksesta ja näpäyttin tätä hellästi kuonolle hännälläni jotta hän kuuntelisi hiljaa jotta tällä kertaa kuulisikin mitä sanoin.
"Oppilas oppetelee taisteluliikeitä ja saalistusliikeitä, mutta he joutuvat tekemään myöskin vähän ikävämpiä askareita kuten esimerkiksi joutuvat vaihtamaan maakualusia klaaninvanhimille ja kuningatarille tai vaihtamaan klaaninvanhimpien punkkit mutta on niissä hyviäkin puolia klaaninvanhimat saattavat näet kertoa tarinoita Samalla kun heidän punkkejaan hoidetaan tai kun heidän maakualusiaan vaihdetaan", kerroin oppilaana olon perusasioita hellälla äänellä.
//Perho?

Karjuvirne

Elandra

Sanamäärä:
295
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.555555555555555

2. kesäkuuta 2024 klo 11.38.34

Oloni oli varsin ristiriitainen, kun Mesitähti ja Leimusilmä olivat palanneet leiriin. En pitänyt siitä, että Mesitähti oli päästänyt kuolonklaanilaiset lähtemään noin vain. Se oli epäreilua, kuin olisimme hyväksyneet sen, mitä ne olivat tehneet meille ja klaanitovereillemme. Tuntui, kuin se olisi häpäissyt Kieroarven muiston. Mutta vaikka Mesitähti oli ilmoittanut, ettei Eloklaani ryhtyisi enää sotaan Kuolonklaanin kanssa, en voinut luopua kostoajatuksestani. Minun olisi kostettava veljeni kuolema. Se ei välttämättä tapahtuisi aivan heti, mutta en voisi antaa asian olla.
Viime yönä olin nukkunut huonosti, niin varmasti moni muukin eloklaanilaissoturi oli. Tähtimötaivaan yskintä ja rohiseva hengitys olivat herättäneet minut moneen kertaan. Olin hieman huolissani naaraasta ja siitä, että hän oli kaikesta huolimatta osallistumassa partioon. Ennen partion alkua en ehtinyt keskustelemaan nuoremman soturin kanssa, mutta kun lähdimme ulos leiristä, en voinut antaa asian olla. Tähtimötaivas ei pysynyt muiden mukana, hän oli selvästi heikossa kunnossa. Vaikka hän vakuutteli olevansa kunnossa, en uskonut alkuunkaan.
Kuljimme märän aluskasvillisuuden seassa eteenpäin. En välittänyt siitä, että muu partio oli jo päässyt monta ketunmittaa meitä edemmäs, sillä minulle partiointia tärkeämpää oli Tähtimötaivas ja hänen vointinsa.
"Sinä et ole partiokuntoinen", naukaisin vakavalla, mutta rauhallisella äänellä ja asetuin Tähtimötaivaan eteen, jotta tämä ei pystyisi enää kulkemaan eteenpäin. Mitä pidemmäs leiristä pääsisimme, sitä pidempi matka Tähtimötaivaalla olisi kuljettavana kun palaisimme leiriin. Kuulin, miten muut edellämme kulkevat partion jäsenet pysähtyivät. Tähtimötaivas oli sanomassa jotain, mutta yskänpuuska yllätti hänet. Naaras oli vähällä kaatua maahan, vaikka hän seisoi paikoillaan.
"Me palaamme nyt leiriin ja sinä menet välittömästi Leimusilmän tarkastettavaksi", ilmoitin terävällä äänellä. Tähtimötaivas pudisteli päätään, mutta en antanut periksi.
"Sinulla ei ole vaihtoehtoja, Tähtimötaivas. Minä en suostu menettämään sinuakin jonkin surkean taudin ja sinun liiallisen sinnikkyytesi vuoksi", naukaisin ja katsoin väsynyttä soturia silmiin. Tähtimötaivas oli minulle läheisempi kuin kukaan Eloklaanissa. Jos hän ei itse ymmärtäisi omaa parastaan, minun olisi laitettava hänet ymmärtämään.

//Tähtimö?

Lehtomyrsky

Ampiainen

Sanamäärä:
179
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.977777777777778

2. kesäkuuta 2024 klo 10.46.41

Huokaisin syvään ääneen ja katselin ympärilleni ajattelin korpitassua joka oli vähän aikaa sitten pudonnut puusta.. hän oli loukkaantunut hitusen ja joutui nyt nukkumaan yöt parantajien pesässä. Mielessäni loisti kirkkaana ajatus kun hänet oltiin tuotu tajuttomana leiriin.. sydämeni oli tuntunut silloin melkein pysähtyneen kun olin nähnyt tyttäreni niin liikkumattomana niin elotoman näköisenä.. onneksi hän oli nyt niin hyvässä kunnossa että pystyi jo harjoittelemaan vaikka ei niinkään paljoa kuten hän varmasti olisi halunnut. Pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuskseni ja päätin lähteä metsästämään. Tassutin leirin sisäänkäynti tunnelista ulos ja lähdin tassutamaan syvemmälle metsään haistelen ilmaa riistan varalta. Haistoin lopulta hiiren tuoksun ja lähdin seuraamaan sitä. Huomasin yllättäen hiiren syömässä siemeniä lehtien seassa. Asetuin nopeasti vaanimisasentoon ja aloin vaaniman sitä silmät loistaen. Se kuitenkin hätkähti ja oli jo lähdössä kipitämään karkuun mutta minä olin nopeampi ja sain sen kiinni, purin sen niskat nurin hiiren lievän vinkaisun saattelemana. Nousin hitaasti seisomaan.
*Kiitos tähtiklaani tästä saaliista.." mau'uin syvällä sisimmässäni. Lähdin takaisin leiriin hiiri leuoissani. Katselin ympärilleni nähden lehtisateen kauneutta. Olin kuitenkin jo leirissä joten tassutin tuoresaliskasan luo ja pudotin hiiren kasaan, hiivin hiljaa soturien pesälle lepäämään.

Kuusihäntä

Soturikissa

Sanamäärä:
150
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.3333333333333335

2. kesäkuuta 2024 klo 10.22.32

''Minne päin lähden saalistamaan?'' Naavatassu kysyi.
''Lähdetään tuonneppäin luulen että siellä on saalista.'' Haistoin pienen helähdyksen saalista, joka oli hyvä juttu näin Lehtikadon aikaan. ''Haistatko sinäkin tuon hajun?'' Kysyin oppilaaltani.
Hän haisteli ketken kunnes vastasi: ''Kyllä minä haistan sen. Se taitaa olla kani.'' Hän oli oikeassa se oli kani.
''Mennään saalistamaan yhdessä! Jos sinä kierrät tuolta ja minä täältä kani jää nalkkiin, koska tuossa on jääpeite eikä kani pääse sen päältä pakoon.''
''Selvä. Mennään!'' Hän vastasi innokkaana.
Hiivin kuivuneen ja lehdettömän pähkinäpensaan ohi kani tuli koko ajan lähemmäs kunnes se oli enää ketunmitan päässä. Näin Naavatassun kanin takana.
Heilautin häntää merkiksi Naavatassulle, hän huomasi sen ja lähti juoksuun.
Lähdin toiselta suunnalta vastaan kani säikähti ja kääntyi Naavatassua päin ja se juoksi suoraan hänen käpäliin.
''Hienosti napattu!'' Kehuin Naavatassua. ''Voimme mennä leiriin.''
''No kyllähän sinäkin autoit.'' Hän oli hieman vaatimaton.

//leirissä//

''Haluatko vielä oppia taisteluliikkeitä?'' Kysyin Naavatassulta kun olimme päässeet leiriin.

//Naava

//Jee! Lyhin mahdollinen tarina!

Vienotassu

Ampiainen

Sanamäärä:
218
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.844444444444444

2. kesäkuuta 2024 klo 10.15.21

Katselen innoissani parantajaa kun tämä kertoi tähtiklaanista mutta muistin kuitenkin viedä yrttit leimusilmän näyttämään paikkaan. sydämessäni tuntui lämpö. Nousin hitaasti seisomaan ja ajattelin että minun olisi pakko kysyä pääsisinkö parantajan oppilaaksi mutta en kyennyt vain kysymään kysymystä suoraan joten ajon tehdä sen vaikeaman kautta kysyä asiaa. Sydämeni tuntui todella raskaalta mutta tiesin että minun pitäisi edes yrittää.. vaikka hän ei suostuisi niin ainakin minä olisin kysynyt! Henkäisin syvään henkeä ja nostin katseeni häntä päin. Heilutelin häntääni edes takaisin toivoen että hän ymmärtäisi.
"Onko sinulla jotain asiaa?" Leimusilmä maukui kalistaen päättään.
"Tuota noin.. saanko minä tulla ajatellaan sinua aina välillä..?" Mau'un jo hitusen kovemmalla äänellä ettei hänen täytynyt pinistellä kuulakseen mitä sanoin. Leimusilmä hätkähti ja hänen silmissään välähti hämmentynyt väläys.
"Totta kai sinä saat", hänen äänesään kuului hämmennys. Lipaisin pari kertaa viattoman oloisena sotkuista turkkiani. Miksi en vain voisi sanoa sitä suoraan että haluan olla hänen oppilaansa? Pörhistelin karvojani ja päätin yrittää olla rohkea!
"Leimusilmä minä haluasin olla parantajaoppilas, voisiko se mitenkään olla mahdollista? Minä tunnen itseni turhaksi soturioppilaana ja olenkin huono niissä taidoissa mitä soturi tarvitsee mutta tiedän jo jonkin verran yrtteistä ja parannuksesta ja tunnen että minusta olisi enemmän hyötyä parantajaoppilaana kuin soturioppilaana", mau'un yrittäen saada ääneni rohkeutta. Minä onnistuin.. minä onnistuin! Leimusilmän silmissä välähti yllätystä hämmennystä ja kaikkea! Enhän ollut tehnyt väärin kysyessäni tätä näin aikaisin..?
//Leimu

Varputassu

Saaga

Sanamäärä:
170
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.7777777777777777

2. kesäkuuta 2024 klo 6.37.37

Seurasin Kortetassua häntä keikahdellen sivulta sivulle. Kolli oli jäänyt yksin makuualusten kanssa ja Nokilintu oli palannut pesään. Häntäni huitaisi epähuomiossa Korpitassun kylkeä ja tämä säpsähti.
“Hei!” hän huudahti varoittavasti. Loin naaraaseen anteeksipyytävän katseen ja tämä leppyi heti. Kortetassu kääntyi meidän suuntaamme. Huokaisin ja kiihdytin tahtiani, jotte olisin ennen Korpitassua Kortetassun luona. Minä kyllä pidin siskostani - rakastin häntä - mutta joskus hän osasi olla ärsyttävä. Millaistakohan Kortetassusta oli, kun oli vain isosisaruksia aiemmists pentueista? Pohdin asiaa hetken kunnes tajusin, että Korpitassukin oli luonamme ja meidän pitäisi nyt tehdä jotain likaiselle sammalkasalle.
“Miksi meidän pitää tehdä tämä. Eivät nuo ole meidän alusiamme”, Korpitassu marisi. Loin hieman paheksuvan katseen Korpitassuun ja se ilmeisesti teki tehtävänsä.
“No okei sitten. En valita”, hän naukui ja rupesi auttamaan. Kortetassukin nosti sammalia. En tiennyt itse mihin ne olisi pitänyt laittaa joten nostin loput ja seurasin Kortetassua kuuliaisesti. Vanhempi oppilas oli ripeä askelissaan ja minun oli vaikea pysyä perässä etenkin, kun kuononi edessä keikkui kasa sammalia. Korpitassu käveli hänen rinnallaan jotenkin tosi vaivattoman oloisesti mutta minulla oli tukala olla.
//Korte? Korpi?

Yövarjo

Ansku

Sanamäärä:
155
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.4444444444444446

1. kesäkuuta 2024 klo 20.48.38

Yövarjo muisteli kun vihdoin kuolonklaani oltiin saatu pois täältä vaikka se ei ollut tosin helppoa, nyt naaras lekotteli puussa ja katseli muita hiljakseen kunnes henkäisi syvään ja laskeutui alas puusta ja meni vanhimpien luokse hiljaa kunnes näki Viherkatseen ja käveli toisen luokse ujosti ja istui tuon luokse "kuule Viherkatse tarvitsen apuasi," kun tämän Yövarjo oli sanonut niin Viherkatse hymyili toiselle "kerro huolesi Yövarjo" musta naaras nielaisi ja huokasi syvään "minua pelottaa tutustua uusiin kissoihin koska olen niin ujoa luulen että he alkavat inhota kun olen näin ujo luonteeltani." Viherkatse katsoi nuorta naarasta ja hymyili "sekö sinua huolettaa lapsukainen ei ole mitään syytä pelätä ennen kuin kokeilet voit huomata että muut voisivat jopa pitää sinusta sinun täytyy vain uskaltaa kokeilla, menehän siitä ja ensimmäinen joka tulee vastaan niin tervehdi häntä." Yövarjo kuunteli toista ja nyökkäsi ja hymyili hiukan tuolle ja lähti sitten pois ja huokaisi syvään ja katseli vähän orpona että kenelle uskaltaisi mennä sanomaan hei.

Laventelitaivas

Untuva

Sanamäärä:
222
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.933333333333334

1. kesäkuuta 2024 klo 20.19.07

Oloni oli tuntunut viime aikoina erittäin kevyeltä. Päivät soljuivat eteenpäin ja minä matkassa lepatellen höyhenen lailla. Rinnassa tykyttelevä ahdistus, joka aika ajoin oli saanut aina hiivittyä ylemmäs ajatuksiin asti, oli onnistunut katoamaan lähes kokonaan. Toisinaan ajatukseni palasi emoni kohtaloon, mutta se ei enää aiheuttanut sisälläni samankaltaista tunteiden rynnäkköä, mitä se aikaisemmin oli jokaisella kerralla tuonut mukanaan. Nykyään kun ajattelin emoani, tunsin kyllä suurta kaipuuta, mutta se ei ollut enää suoranaista vihaa hänen kohtalostaan. Tiesin vielä jonakin päivänä pääseväni emoni vierelle Tähtiklaaniin, enkä olisi malttanut odottaa tapaamistamme. Minulla oli kuitenkin vielä pitkä matka edessä, mutta minä halusin uskoa emoni katselevan minua aina tähtitaivaalta. Ainakin minä ajattelin tuntevani hänen läsnäolonsa päivittäin arkiaskareita suorittaessani, ja koin hänen suojelevan matkaani.
Isäni oli palannut elämääni myös. Eloklaani oli nopeasti palannut vanhoihin rutiineihinsa, kun Mesitähti oli astellut takaisin klaanin johtoon ja kuolonklaanilaiset vartijat oli kehotettu tiehensä. Olin ikionnellinen siitä, että isäni oli säilynyt hengissä. Olin kovin pelännyt sitä, millaiset olot vangituilla oli ollut ja pitivätkö kuolonklaanilaiset heitä edes ylipäätään elinvoimaisina. Kun ei tarvinnut enää päivittäin ajatella isäni kohtaloa, oli huomattavasti helpompi hengittää. Eloklaani oli vapautunut kuolonklaanilaisten valvovan silmän alta, joten juhlaan oli aihetta. Joka auringonnousu sai kiittää Tähtiklaania vapauden suomisessa keskuuteemme. Sota ja sen jälkeiset poikkeusajat olivat kyllä syövyttäneet kauheuksia verkkokalvolle, mutta ajan lipuessa eteenpäin ja kauheuksien säilyessä mukana, ne kuitenkin painoivat aina vain vähemmän. Ja hyvä niin.

Sadeturkki

Pyry

Sanamäärä:
494
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
10.977777777777778

1. kesäkuuta 2024 klo 20.11.55

Oli kulunut pari kuuta siitä päivästä, kun oli selvinnyt, että odotin Varjoliekin pentuja. Olin jo siirtynyt pentutarhalle Kimalaistoiveen ja hänen hoitamiensa kolmen pennun luokse. He olivat aivan ihastuttavia! Etenkin Haukkapentu oli jo valloittanut sydämeni, hän oli niin täynnä energiaa ja iloa, että se varmasti tarttui muihinkin klaanissa kuin vain minuun. Kimalaistoive oli mukava hänkin, hän vain tuntui olevan jokseenkin ujonpuoleinen. Se ei haitannut minua kuitenkaan. Olin vain iloinen, ettei minun tarvinnut yksin viettää pentutarhassa aikaani ja odottaa synnytyksen alkua - ja toisaalta myös hermoilla sydämeni pökerryksiin sen takia. Olivathan nämä ensimmäiset pentuni - Leimusilmä kertoi minulle aiemmin, että niitä oli ainakin kaksi -, ja minua suoraan sanoen hirvitti, mitä tuleman piti. Onneksi Varjoliekki aina käydessään rauhoitteli minua ihan pelkällä olemassaolollaan. Hänen lähellään ollessani minä uskoin itseeni, meihin molempiin, ja tiesin, että selviäisin. Minä puolestani yritin rauhoitella Varjoliekkiä itseään - hän tuntui olevan hiukan hermostunut. Kenties häntä jännitti isäksi tulo. Minuakin, rehellisesti sanoen. Osaisinko minä olla emo? Vaikka toisaalta, siihen rooliin ei kuulemma synnytty vaan kasvettiin, samalla kun pennutkin kasvoivat. Odotin jo innolla heidän tuloaan. Aina välillä tunsin heidän liikkeensä vatsassani, välillä hyvinkin ponnekkaasti.
"Malttakaa vielä hetki, pikkuiset", kuiskasin lempeästi hymyillen kuono kiinni vatsallani, "pieni hetki vain."
"Kuinkas täällä voidaan?" kuului Varjoliekin hiukan huvittunut maukaisu.
Kohotin päätäni säteillen ja kehräsin: "Oikein hyvin. Olen vain kovin väsynyt. Ja pennuilla tuntuu käyvän tila jo ahtaaksi." Muljautin silmiäni leikkisän dramaattisesti.
Varjoliekki kehräsi. "Kyllä se pian helpottaa, kohta he ovat täällä."
"Älä edes puhu.... Hirvittää jo muutenkin. Vaikka olenhan minä myös innoissani, sitten toisaalta."

Aamu oli alkanut vasta sarastaa, kun heräsin kipuun, joka ravisteli kehoani.
"Kimalaistoive! Pennut taitavat syntyä", kirkaisin hätääntyneenä. Naaras loikkasi ylös vuoteeltaan, katosi ulos ja tuli hetkessä takaisin mukanaan Leimusilmä, jolla oli suussa kimppu yrttejä. Kimalaistoive paimensi jo heränneet pentunsa ulos pentutarhasta, jotta saisimme Leimusilmän kanssa niin sanotun työskentelyrauhan.
"Synnytyksesi taitaakin olla alkamassa", tuumasi Leimusilmä vatsaani tunnustellen, vitseliäs pilke silmissään.
"En kai minä huvikseni tässä puhise" sähähdin ja olin huiskaista hännälläni kollin nenää. Hillitsin kuitenkin itseni; hänhän vain auttoi minua.
Siinä kouristusten ja kiukkuisen mouruamiseni lomassa näin sivusilmällä Varjoliekin pään kurkkivan aina välillä pentutarhan suuaukosta.
"Miten teillä sujuu siellä?" hän kysyi epävarman, huolestuneen kuuloisena.
"Oikein hyvin, Varjoliekki, ei mitään hätää." Leimusilmä ei kääntänyt katsettaan pois minusta, mikä toisaalta rauhoitti minua. Toisaalta juuri nyt minua myös vain raivostutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa.
Yhdessä vaiheessa minä pyysin Varjoliekkiä tuomaan minulle vedellä kostutettua sammalta, jotta saisin juotua. Sitten pyysin häntä olemaan hetken tukenani vierelläni, kun synnytyksestä selviäminen tuntui niin kaukaiselta ja mahdottomalta.
"Nyt Varjoliekin olisi hyvä poistua hetkeksi", Leimusilmä sanoi. En kysynyt syytä, soin vain kumppanilleni nopean hymyn, ennen kuin hän poistui takaisin ulkopuolelle.

Joitakin hetkiä myöhemmin vatsani vierellä oli kaksi märkää pentua, jotka inisivät sokeina ja alkoivat imemään maitoa.
"Varjoliekki", huhuilin. "Tule katsomaan tyttäriäsi."
En voinut irrottaa sädehtivää katsettani pennuistamme. He molemmat olivat niin kauniita, niin täynnä elämänvoimaa. Toinen oli jollain lailla sotkuisen värinen, oli kuin Varjoliekin ja minun värit olisivat yhdistyneet hänen turkissaan ja luoneet sekamelskan - hyvän sekamelskan. Toinen oli taas kirjava hänkin, mutta ei samalla tavalla.
"He ovat kauniita", kehräsin Varjoliekille.

//Varjo?

Kortetassu

EmppuOmppu

Sanamäärä:
281
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.2444444444444445

1. kesäkuuta 2024 klo 19.44.05

Jatkoimme keskustelua parin hiiren äärellä. Korpitassu jatkoi selostusta aiemmin päivällä tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa tämä oli loukannut itsensä, ja minä kuuntelin ja nyökkäilin sitä mukaa, kun asiaa tuli. Varputassu vaikutti vaipuneen jälleen omiin ajatuksiinsa eikä ottanut osaa keskusteluun.
"Sinun on muistettava levätä hyvin, jotta paranet pian", kehotin Korppitassua huolehtivaisesti. "Oli onni, ettei sinulle käynyt pahemmin."
Korppitassu huiskautti häntäänsä vähättelevästi. "Ei se mitään ole. Voin vallan mainiosti!" naaras tuhahti, mutta se ei poistanut epäilyksiäni.
Vilkaisin vaivihkaa Varputassua, mutta huomioni kiinnittyikin kauempana tämän takana klaaninvanhimpien pesän luona häärivään Nokilintuun. Tämä näkyi raahaavan ulos pesästä raskaan näköistä sammalmyttyä. Nostin korviani valpastuneena pannessani merkille, miten koville työ otti vanhalle naaraalle.
"Nokilintu näyttäisi tarvitsevan apua", sanoin Korpitassulle ja Varputassulle ja siirsin hiukan huolestuneen katseeni takaisin kaksikkoon. "Mennään auttamaan."
Oikeastaan jäämättä sen kummemmin odottelemaan nuorempien oppilaiden vastausta nousin jalkeilleni ja hölkkäsin Nokilinnun luokse. Tummanruskea vanhus oli ollut niin keskittynyt tekemiseensä, että ihan hätkähti huomatessaan minut yhtäkkiä vierellään.
"Herttinen, Kortetassu, kuinka sinä nyt noin hiivit siihen!" naaras puuskahti, mutta hän ei vaikuttanut vihaiselta.
Painoin pääni pahoillani. "Pyydän anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää teitä. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, miten työläältä näiden sammalien liikuttelu vaikuttaa. Voisinko olla avuksi?"
Nokilintu pyöritteli silmiään viikset huvittuneesti väpättäen. "Ei ole tarvetta teititellä, nuorukainen! Ja eikä kyllä avusta haittaakaan olisi. Hiilloskatse söi jotakin sopimatonta ja meni oksentamaan kaiken vatsansa sisällön meidän makuualusillemme!" klaaninvanhin huokaisi hännänpäätään nytkytellen.
"Mitä jos minä siivoan tämän sotkun ja tuon teille uudet sammalet, niin te… tai siis sinä voit käydä saattelemassa Hiilloskatseen Leimusilmän luokse", ehdotin kohteliaasti.
Nokilinnun naamalle lämmin hymy. "No mutta kyllä se minulle vain passaa. Kiitos oikein paljon, Kortetassu! Ovatko Varputassu ja Korpitassukin tulossa auttamaan?"
Kurkistin lapani yli taaksepäin ja huomasin oppilaiden tassuttavan meitä kohti. Väläytin heille ilahtuneen hymyn.

//Korpi ja Varpu?

Perhopentu

Saaga

Sanamäärä:
155
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.4444444444444446

1. kesäkuuta 2024 klo 19.30.41

Henkäisin, kun Syreenisumu mainitsi, että voisi kertoa minulle millaista oli olla soturi tai oppilas. Noista kahdesta valitsisin oppilaana olon.
“Voitko kertoa millaista on olla oppilas? Haluaisin tietää, koska sehän on minulla kohta edessä!” hihkaisin iloisena ja loikasin ilmaan. Laskeuduin takaisin hallitusti ja nätisti. Istuuduin ja heilautin häntäni käpälilleni valmistautuen kertomukseen. Se olisi varmasti jännittävä!
“Ihan ensimmäisenä päivänä mestarisi vie sinut kierrokselle leirin ulkopuollelle. Siellä on paljon tilaa. Nummia ja sellaista”, Syreenisumu kertoi. Nyökyttelin innostuneesti. Nummia! Niillä voisi varmasti juoksennella.
“Olen varma, että tulen pitämään joesta. Se kuulostaa niin ihanalle”, sanoin keskeyttäen vahingossa Syreenisumun lauseen.
“Ja perhoset varmasti ovat myös upeita. Minulle kerrottiin, että niitä on viherlehden aikaan joskus jopa leirissä! Haluan niin kovasti uida ja nähdä perhosen ja saalistaa! Puuhun kiipeäminen olisi myös upeaa”, höpötin paljonkin tajuamattani. Hiljenin vasta, kun tajusin, että Syreenisumu oli tippunut puusta ja satuttanut itsensä. Silmäni laajenivat ja ilmeeni muuttui heti pahoittelevaksi. En vain löytänyt sanojani.
“Voi ei. Anteeksi”, sopertelin sekavasti.
//Syre?

Nopsatassu > Nopsaliekki

Saaga

Sanamäärä:
226
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.022222222222222

1. kesäkuuta 2024 klo 19.09.42

Minua tärisytti. Koko kehoni tuntui levottomalta jännityksestä ja stressistä. Käpäläni olivat kaikkea muuta kuin vakaat, kun astelin Mesitähden luo litteäkivelle. Oli soturinimitykseni aika. Olin todella innoissani mutta myös todella jännittynyt. Vähän aika sitten olimme pitäneet Hilehuurteen kanssa uuden saalistusarvioinnin, koska edellinen oli mennyt mönkään mutta se ei haitannut minua. Kuulin edelleen Hilehuurteen sanat mielessäni.
“Olen varma, että olet valmis soturiksi. Ilmoitan tästä Mesitähdelle pian. Olen ylpeä sinusta”, hän oli naukunut. Huokaisin syvään ja katsoin Mesitähteä silmiin. Seisoin ryhdikkäästi klaanini edessä ja minun oli oikeasti aika saada soturinimeni. En meinnut uskoa tämän olevan totta.
“Minä Mesitähti pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut tapamme ja lakimme tarkkaan syntyperästään huolimatta ja hän on valmis soturiksi. Lupaatko Nopsatassu kunnioittaa klaaniasi ja suojella sitä jopa henkesi uhalla?” kolli naukui. Mesitähden sanat saivat tunteeni pintaan mutta koitin keskittyä.
“Lupaan”, nau’uin vahvasti. Olin varma tästä. Enkö ollutkin? Tunsin kuinka käpäläni tärisivät lujempaa. Olin oikeasti tässä!
“Siinä tapauksessa sinut tunnetaan tästä lähtien nimellä Nopsaliekki!” Mesitähden ääni oli hilpeä ja sai minutkin hymyilemään.
“Nopsaliekki! Nopsaliekki! Nopsaliekki!” koko klaani hurrasi. Hymyni vain leveni ja tassutin yleisöä kohti suoraan Hilehuurteen luo. Tunteet melskasivat sisälläni. Enimmäkseen siellä oli iloa ja intoa. Ehkä rippunen ahdistusta mutta se oli nyt jätettävä taakse.
“Kiitos, että olit rinnallani tämän matkan. Olet uskomaton”, nau’uin kollille. Olin tälle syvästi kiitollinen. En voinut uskoa tätä. Oli upeaa olla soturi! Siis oikea soturi!
//Hile?

Syreenisumu

Ampiainen

Sanamäärä:
467
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
10.377777777777778

1. kesäkuuta 2024 klo 16.51.40

"Ei voi olla totta! Sinulla on niin kauniit silmät!” perhopentu hihkui äänekkäästi. Olin hyvin hämmentynyt siitä että hän kehui silmiäni mutta olin hyvin kiitollinen tälle sillä se todellakin sai minulle paremman mielen. Kehärsin kun katselin nuorta naarasta joka näytti aivan isältään ampiaispistolta tosin tämän isä ja emo olivat kuolleet mutta siitä ei ollut kehdattu kertoa kuinka nuorelle pennulle että miten he olisivat kuolleet ja se vasta tuntuikin väärältä oli hänelle oikein että hän saisi tietää miten hänen vanhempansa olivat kuolleet.. vaikka se olikin niin surulista.. hänen pitäisi saada tietää totuus.. en kuitenkaan halunnut kertoa tälle totuutta vaikka minun mielestäni olisi pitänyt tehdä niin niin jokin syvällä sisimmässäni esti minua tekemästä niin ja se tuntui hyvin oudolta varsinkin kun minusta oli väärin salailla totuuta tältä pikkuiselta naaraalta. Käänsin katseeni nopeasti nuoreen naarasseen sillä olin tajunnut että en ollut kiittänyt tätä joten kiittin häntä nyt.
"Kiitos perhopentu", mau'un hymyillen iloisena. Perhopennun silmät loistivat.
*Onkohan hän kateellinen sille että minulla on eripari silmät? Aika moni onkin kaateliinen niistä!* Ajattelin mielessäni. Kosketin hellästi pentua kuonnollani kehräten. Hän oli varmasti kovin yksinäinen kun hän ei voinut elää isänsä ja emonsa kanssa pentuna kaukaan hän ei edes ollut saanut nähdä vanhempiaan.. se oli varmasti surulista.. käpälääni tykkyti hitusen kivusta mutta en halunnut myöntää sitä kellekään. Sydämeni tuntui pampavaan kun katselin pentua.. minä haluaisin joskus saada oman pennun! Toivon että ne voisivat olla minun ja nopsatassun pennut mutta en voinut päätä tätä. Sydämeni tuntui niin raskaalta kun ajattelin että nopsatassulla olisi jo joku muu kissa josta hän pitäisi.. enkä sen vuoksi voisi olla hänen kumppaninsa, pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuskseni ja tarkensin taas katseeni Pentuun. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin. Nostin pääni pystyyn ja katselin nuorta pentua lempeästi, pyysin tätä tuomaan minulle vähän riistaa:
"Perhopentu, voisitko ehkä hakea minulle riistaa? Minulla on hirveä nälkä", mau'un anova ilme kasvoillani. Perhopennun häntä nousi pystyyn kun hän nyökkäsi. Jäin katselemaan kun pikkupentu kipiti innoissaan hakemaan jotakin riistaa. Katselin hymyillen tämän menoa, laskin pääni käpälilleni ja suljin silmäni, torkahdinkin melko nopeasti. Heräsin yhtäkkisesti kun perhopentu tassuti takaisin sisään pulska Vesimyyrä suussan. Naaras pudotti saalin käpälieni juuren ja istahti hetkesi odottamaan että saisin syötyä. Nuolaisin huukiani nähdessäni niin maukaan Vesimyyrän - en saanut edes uskoa että sellaisia löytyisi enään koska oli jo niin kylmä! Aloin oitis syömään ja olin niin iloinen sillä se oli niin mehukkas ja se maistui täydelliseltä. Kun olin täynnä niin työnsin hellästi lopun Vesimyyrästä perhopennulle joka alkoi syödä sitä innokaasti. Hymyilin tälle ja tunsin syvällä sisimmässäni hellyttää tätä kohtaan. Hän oli niin nuori niin viaton mutta silti niin voimakas.
"Haluaisitko että kertoisin sinulle millaista oli olla oppilas? Tai soturi" kysyn sydän täynnä lämpöä tätä pientä pentua kohtaan, kyllä hän vielä kasvaisi mutta nyt hän oli niin pieni... Ennen kuin kukaan ehtisi aavista niin tästä pienestä tomerasta naarasta olisi tullut avulias ja oppivainen oppilas! Pidin hänestä kovasti.
//Perho

Sypressikuiske

Saaga

Sanamäärä:
242
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.377777777777778

1. kesäkuuta 2024 klo 15.17.41

Lepäilin mukavasti pesän edustalla. Oli yksi niistä harvoista päivistä, kun vielä paistoi aurinko. Otin lämmöstä kaiken irti. Vaikkei ollut kunnolla lämmin ulkona pystyi vielä makoilla - ainakin sillon kun ei satanut, koska sade viilensi. Lehtikato oli tuloillaan ja sen kyllä huomasi, mutta arvioin, että ensilumea sai odottaa vielä parikin kuuta. Haukottelin raukeana. Huomasin kumppanini aukiolla ja nousin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin. Jolkotin Aurinkoroihun luokse iloisena.
“Hei! Miten voit tänään?” kysyin hymyillen ja kehräten. Olin aina iloinen, kun näin kumppanini. Olimme olleet ystäviä pienistä pennuista asti ja jotenkin tuntui ihanalta aina nähdä hänet uudestaan, kun hän oli partioinut. Olin niin tottunut ajatukseen etten partioi enää, että en edes melkein muistanut miltä tuntui herätä makuusijalta soturien pesästä ja lähteä partioon aikaisin aamulla tai tulla vasta myöhään takaisin. Mukavaa se kuitenkaan ei ollut ainakaan aina joten koitin muistaa täyttää Aurinkoroihun korvat kehräykselläni ja antaa hänelle pari isoa nuolaisua aina, kun näin hänet. Jaoin kollin kanssa myös ruokailuhetkeni niin usein kuin vain pystyin, mikä oli tottakai myös mukavaa mutta toivoin sen olevan mukavaa myös kumppanilleni.
“Oikein hyvin. Kiitos kysymästä”, kolli naukui ja nuolaisi korvaani. Kehräsin kovempaa ja painoin pääni hetkeksi Aurinkoroihun turkkiin.
“Oletko käynyt katsomassa Syreenisumua?” kysyin hiljaa.
“En mutta kuulin, että hänen jalkansa on murtunut. En ole ehtinyt soturikiireiltäni”, hän naukaisi ja katsoi minuun surumielisesti.
“Minä kävin. Hän vaikuttaa ihan terveeltä kuitenkin, ettei sen suurempia huolia. Käy ihmessä sinäkin, kun ehdit. Minä taidan nyt mennä pesään, kun on jo ilta”, sanoin ja hyvästelin kollin nopeasti.

Kimalaistoive

Aura

Sanamäärä:
165
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.6666666666666665

1. kesäkuuta 2024 klo 9.03.29

Kimalaistoive puski kumppaniaan lapaan ja hautasi päänsä Irvikidan rintaturkkiin. Naaras kääräisi häntänsä kollin oman ympärille ja huokaisi onnellisena. Naaras nosti kuitenkin nopeasti päänsä kumppaninsa turkista katsoakseen aukiolle telmiviä pentuja.
"Minä.. minä en voi uskoa, että Kultasiipi on poissa. Kultasiipi, hän oli minun hyvä ystäväni ja Ampiais..", naaras naukaisi itkuisena, mutta ei saanut edes sanottua veljensä nimeä. Miksi ihmeessä Ampiaispiston oli pitänyt vastustaa Henkäsytähteä? Jos he kaikki olisivat olleet hiljaa ja alistuneet noiden tahtoon, Ampiaispisto ja Kultasiipi olisivat elossa. Naaraskuningatar oli kuitenkin päättänyt huolehtia Perhopennusta parhaansa mukaan, kuten hän huolehti myös Ahmapennusta ja Haukkapennustakin. Se oli naaraan elämäntehtävä.
"Shh, Kimalaistoive", Irvikita naukaisi matalalla äänellä ja yritti rauhoitella kumppaniaan. Pennut leikkivät onneksi kauempana, joten he eivät kuulleet raidallisen kissan itkua. Kimalaistoive niiskaisi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa käpälällään. Hän halusi vain tavata veljensä vielä kerran ja kertoa kuinka hän rakasti toista.
"Minun olisi pitänyt viettää enemmän aikaa heidän kanssaan", Kimalaistoive naukaisi surullisena. Jos jotain hän katui niin sitä, että hän ei ollut viettänyt tarpeeksi aikaa Ampiaispiston ja Kultasiiven kanssa.

Kujekulta

Aura

Sanamäärä:
165
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.6666666666666665

1. kesäkuuta 2024 klo 8.38.43

Kujekulta jolkotteli takaisin leiriin varpunen suussaan. Naaras oli käynyt saalistamassa tuulettaakseen päätään ja naaraalla oli ollut varsin antoisa reissu. Toki saalista ei ollut ehkä määrällisesti paljoa, mutta naaras oli saanut energisille käpälilleen tekemistä ja mietittyä omia jekkujaan. Kujekulta laski varpusen tuoresaaliskasaan ja virnuili itsekseen. Hän oli päättänyt jekuttaa Hilehuurta oikein kunnolla, mutta naaras ei vielä tiennyt miten. Sen hän tiesi, että hänen ystävänsä tulisi yllättämään ja oikein kunnolla! Hah, olisi klassikko piilottaa piikkejä kollin petiin tai säikäyttää, mutta Kujekulta tahtoi tehdä jotain omaperäisempään. Jotain mitä Hilehuurre ei ollut ennen kokenut tai osannut odottaa! Kujekulta loikkasi kauemmaksi tuoresaaliskasasta ja sukaisi rintaturkkiaan. Naaraalla ei ollut erityistä mielipidettä siitä, että Mesitähti ja Leimusilmä olivat palanneet takaisin. Toki hän oli asiasta varsin iloinen, mutta eihän kaksikolle olisi voinut sattua mitään? Sen takia naaras ei vain ymmärtänyt miksi muut jatkuvasti hössöttivät jotain asiasta. Mutta minne ihmeeseen Liljatuuli oli jäänyt? Samaan paikkaanko kuin Lehmusjalka? Kujekulta nielaisi ja laski hieman päätään, milloin hänen veljensä tulisi takaisin? Kollin olisi pakko tulla pian takaisin..

Leimusilmä

EmppuOmppu

Sanamäärä:
543
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
12.066666666666666

1. kesäkuuta 2024 klo 6.51.12

Hyvin äkkiä Leimusilmän ja Mesitähden päästyä takaisin klaaninsa pariin panttivankeina olleet kissat olivat joutuneet palaamaan vanhoihin tehtäviinsä ja ottamaan kantaakseen kaikki ne velvollisuudet, joita niihin liittyi. Mesitähti jatkoi päällikkönä, kun taas Leimusilmä oli saanut harteilleen aivan uudenlaisen vastuun - hänestä oli tullut Eloklaanin ainoa parantaja.
Vaikka hän tiedosti osaavansa kaiken tarpeellisen - olihan Liljatuuli opettanut häntä hyvin monet vuodenajat -, hänen sisimmässään kyti pieni epäilys. Hän ei ollut käynyt pesässään kuihin, ja osa varastossa olleista yrteistä oli päässyt pilaantumaan sinä aikana, puhumattakaan siitä, miten puuttellinen koko varasto näytti olleen hänen päästyään käymään sen läpi.
Niinpä viime päivät olivat kuluneet käytännössä siihen, että hän oli rampannut ulkona hakemassa täydennystä, vaikkakin tilanne alkoi näyttää melko toivottomalta vuodenajan vaihduttua lehtisateeseen. Hänen ei auttanut kuin yrittää.
Leimusilmä viihtyi nykyään paljon pesänsä ulkopuolella, eikä hän halunnut olla sisälle vangittuna pidempään kuin oli tarvis. Toisinaan hän heräsi panikoiden yöllä siihen, että luuli edelleen olevansa siinä onkalossa Kuolonklaanin reviirillä, jossa häntä ja Mesitähteä oli pidetty kuukaupalla.
Mustavalkoinen parantaja ravisteli itseään kuin karistaakseen ikävän muiston kimpustaan. Hän oli juuri tassuttamassa kohti parantajan pesää metsästään löytämiensä - osittain jo vanhentuneiden - yrttien kanssa, kun yhtäkkiä huomasi näkökenttänsä reunamilla liikettä. Kääntäessään kunnolla katseensa sen suuntaan, hän näki nuoren oppilaan kipittävän itseään kohti.
Oppilaalla oli kilpikonnalaikkuinen turkki ja keltavihreät silmät. Leimusilmä joutui hetken pinnistelemään, kunnes sai nimen päähänsä: Vienotassu. Naaras oli yksi niistä nuorista kissoista, joita oli syntynyt Eloklaaniin sinä aikana kun hän oli ollut vangittuna. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan opetella uusien tulokkaiden nimet, mutta hänen vankina ollessaan kehittämänsä krooninen uupumus teki siitä toisinaan vaikeaa.
"Ai hei", hän mumisi oppilaalle yrtit yhä suussaan ja yritti saada kasvoilleen hymyntapaista, vaikka ei ollut varma näkyikö se kasvien takaa.
Vienotassu steppasi hermostuneen oloisena paikallaan, ja Leimusilmä joutui höristämään korviaan kuullakseen, mitä tämä kuiskutti. Ilmeisesti tämä halusi auttaa häntä yrttien keräämisessä. Leimusilmä räpäytti silmiään hiukan yllättyneenä, mutta oli salaa kiitollinen siitä, että joku oli tarjonnut apuaan. Hän oli yrittänyt pärjätä omillaan siitä asti, kun oli tullut takaisin, mutta todellisuudessa lähes tyhjää varastoa ei noin vain täytettykään omin käpälin. Niinpä hän vastasi Vienotassun kysymykseen myöntävästi ja jatkoi matkaa parantajan pesälle oppilas kintereillään.
Hänen laskiessaan yrtit varaston lattialle ja ruvetessa erittelemään niitä omiin pinoihinsa Vienotassu kysyi - jälleen kerran kuiskaten hädin tuskin kuuluvalla äänellä -, voisiko hän kertoa tälle Tähtiklaanista samalla kun tämä auttelisi häntä. Aivan, totta tosiaan - Vienotassu kuului myös siihen samaan, uuteen sukupolveen, jolta Kuolonklaani oli vienyt mahdollisuuden tutustua esi-isiinsä. Monet oppilaat olivat tuskin kuulleet Tähtiklaanista, mutta heidän opettamisensa oli alkanut heti, kun Eloklaani oli vapautettu sortajien kahleista.
Leimusilmä nyökäytti hitaasti päätään. "Voin minä kertoa. Veisitkö samalla nämä pinot tuonne seinän viereen?" hän pyysi ja hipaisi hännällään merkiksi kahta yrttikasaa, jotka hän oli juuri saanut lajiteltua. Sitten hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, kun yritti miettiä, mitä kertoisi naaraalle Hopeahännässä asuvista esi-isistä. "Tähtiklaani on kautta aikojen johdattanut ja varjellut meitä", hän aloitti samalla kun kävi loppuja tuomiaan yrttejään läpi. "Ilman sitä Mesitähti ei olisi koskaan löytänyt Eloklaanin nykyiselle reviirille ja voinut perustaa tätä klaania. Minustakaan ei koskaan olisi tullut Liljatuulen oppilasta, jos eräs esi-isä ei olisi ilmestynyt minulle unissani ja näyttänyt minulle tietä. Se ei myöskään hylännyt meitä näinä vaikeina aikoina, vaan valitsi joukostamme kourallisen rohkeita kissoja ja auttoi heitä vapauttamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallasta. Siksi onkin tärkeää, että muistamme kiittää esi-isiämme aina kun se on mahdollista. Yhteytemme heihin on jotakin niin erikoislaatuista, että sitä täytyy vaalia."

//Vieno?

Talvikkitakku

Aura

Sanamäärä:
181
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.022222222222222

1. kesäkuuta 2024 klo 2.43.22

Talvikkitakku istui aukiolla hiljaisena. Sota oli päättynyt ja Mesitähti oli palannut leiriin. Naaraan ajatukset olivat aivan sekaisin kaikesta. Hän oli kyllä iloinen siitä, että kolli ei ollut kuollut, mutta ei naaras ollut täysin selvittänyt välejään isänsä kanssa. Sen sijaan Talvikkitakkua ärsytti suuresti, että Kortetassu, Mesitähden uusin poika oli ollut mukana tässä juonittelussa. Naarasta ärsytti! Hän olisi halunnut olla mukana pelastamassa Leimusilmää ja Mesitähteä, miksi Tähtiklaani ei ollut valinnut häntä vaan jotain hiirenaivoja.. Käärmekultakin oli aivan kokematon soturi, toinenhan suorastaan löyhkäsi pennulta. Oliko Käärmekullalta edes vaihtunut pentukarva? Tuskin. Sama koski Lehtomyrskyä. Talvikkitakku tuhahti ja kohotti kuonoaan. Hän päätti, että hän puhuisi Mesitähden kanssa pian. Naaras halusi puhua isänsä kanssa aivan kaksin, hän ei halunnut mitään häiriötekijöitä pilaamaan sitä. Naaras räpäytti silmiään ja vilkaisi soturien pesälle päin, jossa Kuutamolaine nukkui. Talvikkitakku virnisti itsekseen, hän oli päättänyt yllättää Kuutamolaineen. Naaras hyppäisi toisen päälle ja kiljuisi kettua, hah! Toinen hyppäisi turkistaan. Talvikkitakku myhäili itsekseen, tästä jekusta tulisi aivan mahtava! Sen jälkeen hän veisi Kuutamolaineen kävelylle ja he voisivat nauttia rauhassa aamupalaa. Talvikkitakku uppoutui ajatuksiinsa ja hymy levisi hänen kasvoilleen.. Mikä kumma tämä tunne taas olikaan?

Arviointi

Auroora

Sanamäärä:
150
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.3333333333333335

31. toukokuuta 2024 klo 22.39.08

AMPIAINEN
Syreenisumu: 19kp -
Vienotassu: 7kp -
= 26kp

EMPPUOMPPU
Kortetassu: 12kp -

KOIVU
Varjoliekki: 14kp -

KÄÄRMIS
Korpitassu: 67kp! -
Käärmekulta: 9kp -
= 76kp

NAGINI
Naavatassu: 10kp -

PYRY
Sadeturkki: 7kp -

SAAGA
Varputassu: 10kp -
Sädetassu: 6kp -
Perhopentu: 13kp -
Tähtimötaivas: 4kp -
= 33kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 3kp -

  • Instagram
kplogomini.png
Seurachat

Seurachattiin voit ilmoittaa, mikäli joku hahmoistasi on vailla kirjoitusseuraa. Kyseinen chat on tarkoitettu vain seuranhakuilmoituksille, ei siis keskustelua seurachatissa!

Voit laittaa chattiin seuranhakuilmoituksen esimerkiksi tähän tapaan: Koiviiksi etsii Kuolonklaanista kirjoitusseuraa. Kuka tahansa kuolonklaanilainen käy seuraksi.

Joku muu pelaaja voi sitten tarjota hahmostaan hahmollesi seuraa. Seurachatissa voi lyhyesti sopia, mitä hahmot tekevät(esim. partio, riita, keskustelu asiasta x tms.) mikäli ette ehdi ole aikaa normaalissa chatissa.

Voit kaupitella seurachatissa myös hahmojesi pentuja!

Pidemmät keskustelut ja tarkemmat sopimiset chattiin.

bottom of page