Olin huomannut että Lehtomyrsky ja moni muu kissa oli ollut kateissa jo hetken.
*Missäköhän Lehtomyrsky on.* En kerennyt saamaan ajatustani loppuun kun leirin ulkopuolelta kuului kovaa ääntä.
*Mikäköhän siellä nyt on?* mietin.
Hetken päästä Mesitähti saapui leiriin.
''Mesitähti?!?'' Huudahdin kun tajusin että hän se oikeasti oli. Olimme pelastuneet.
Menin juttelemaan Lehtomyrskyn kanssa joka tuli Mesitähden perässä leiriin.

//muutaman päivän päästä//

''Huomiseen.'' Maukaisin taisteluharjoitustuokion jälkeen oppilaalleni Naavatassulle.
''Huomiseen.'' Hän maukaisi takaisin. Ja lähti tuoresaaliskasaa kohden.
Huomasin uuden soturioppilaan Vienotassun, päätin mennä hänen kanssaan juttelutuokiolle.
Kun olin päässyt hieman lähemmäs häntä maukaisin. ''Hei! Vienotassu.''
''Öö hei! Hauska tutustua.'' Hän vastasi.
''Miten soturikoulutuksesi on mennyt?'' Kysyin häneltä.
''Aika hyvin. Uskolintu on aika hyvä mestari.''
''Voitaisiinko syödä jotain?'' Ajattelin tutustua tähän oppilaaseen vähän paremmin, koska hän vaikutti mukavalta.
''Mielihyvin, voitaisiinko vaikka syödä oravaa? Tykkään siitä paljon.'' Hän pyysi.
''Joo voidaan vain.''
Olimme kävelemässä riistakasalle kun päätin kysyä häneltä: ''Muistatko kun sait ensimmäisen saaliisi?'' Kysyin, hän oli varmaan ylpeä siitä.
''Joo, se oli pelkkä laiha ruipelo hiiri...'' Hän maukaisi. ''Entä muistatko sinä.''
''En muista.'' En ollut varma mikä ensimmäinen saaliini oli enkä halunnut valehdella hänelle.
Yhtääkkiä Vienotassu kysyi minulta kysymyksen: ''Minkälainen soturikoulutuksesi oli?''
''Se oli aika kivaa! Ruusukukka oli mahtava mestari. Hän opetti kaiken tarvittavan ja nyt olen tässä, soturina.''

//Vieno?

"Olet oikeassa", huokaisin pudistellen päätäni. "Niin olisi ollut."
Pyräkkäpiru oli reagoinut juuri niin, miten oletinkin hänen reagoivan. Ja kysynyt juuri ne kysymykset, joita olin pelännyt.
"Sinä et ymmärrä. Henkäystähti ei pitänyt siitä, että minulla oli erakkotaustainen kumppani. Hän käski minun tappaa Turmaloikan paitsi päästäkseni kumppanistani eroon, myös osoittaakseni uskollisuuteni hänelle", kerroin muistellen tuon päivän tapahtumia. En odottanut Pyräkkäpirun ymmärtävän. Minä olin paiskinut töitä koko elämäni, että voisin jokin päivä tulla Kuolonklaanin päälliköksi. Se tavoite oli ajanut minua lukemattomat kuut, ja kun tilaisuus saavuttaa se viimein ilmestyi, en olisi missään maailmassa voinut kieltäytyä siitä.
"Mutta en tietenkään kyennyt siihen. Karkotin hänet Kuolonklaanista. Sinun mielestäsi minun ei varmaan olisi pitänyt tehdä sitäkään, mutta en usko, että klaanissa Turmaloikka olisi selvinnyt pitkään. Hän ei ole edes puoliverinen, hän on vereltään täysin erakko. Ja kokenut soturi. En usko, että Henkäystähti olisi katsellut häntä kovin pitkään."
Turmaloikka oli ollut klaanin ainoa kissa, jonka veri oli kokonaan erakoilta. Puoliverisillä oli Henkäystähden silmissä sentään hiukan pelastavaa kuolonklaanilaista verta. Sitä paitsi kumppanini - tai entinen kumppanini - oli sen verran kokenut ja osaava soturi, että olisi helposti muodostunut uhkaksi päällikölle. Uskoin, että Henkäystähti olisi teloituttanut Turmaloikan jostain pikkusyystä. Tai kenties ajattelin noin vain helpottaakseni omatuntoani.
"Henkäystähti uskoi aivan liian helposti, että olin tosiaan tappanut hänet. Kaikki uskoivat. Jopa te: kuvittelitte, että olen jokin kylmä hirviö", murahdin katse tassuissani. "Minä rakastin häntä. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Ja ikävöin häntä siinä missä tekin."
Tajusin, etten ollut vieläkään vastannut Pyräkkäpirun kysymykseen. Nostin katseeni hänen silmiinsä. Hän näytti niin paljon Turmaloikalta.
"Olin silloin päättänyt, etten kertoisi koskaan kellekään. Ja oli hyvä, että pyörsin päätökseni vasta nyt. Te olitte kaikki poissa tolaltanne, enkä epäröi hetkeäkään, etteikö Myrskymahti ainakin olisi juossut suoraan Henkäystähden luo, jos olisi kuullut totuuden. Nyt kuitenkin ikävöin teitä liikaa. Uskon, että olet nyt oikeassa mielentilassa kuulemaan totuuden. Se on ehkä heikko selitys, mutta se on paras, minkä saatan tarjota."
Toivoin, että Pyräkkäpiru ymmärtäisi. Monien kuiden ajan suurin toiveeni oli päästä kertomaan heille totuus Turmaloikasta helpottaakseni menetyksen tuskaa. Minun oli kuitenkin suojeltava itseäni. Sitä paitsi tiesin pentujeni olevan vahvoja, he selviäisivät surustaan kyllä.
"Onko sinulla muita kysymyksiä?"

//Pyräkkä?

Huokaisin syvään. Pyräkkäpiru oli luvannut, ettei kertoisi kenellekään, jos jakaisin salaisuuteni hänen kanssaan. Hän voisi aivan helposti mennä heti Henkäystähden luo avauduttuani hänelle, ja varmasti hän toivoi näkevänsä minun astuvan alas valtaistuimeltani, mutta jotenkin luotin hänen sanaansa. Pyräkkäpiru, vaikka ei varmasti minulle paljoa hyvää toivonutkaan, oli sisimmässään jalo. Sitä paitsi pelotteluni siitä, että hänelle sekä Myrskymahdille ja Kaamoskukalle tapahtuisi jotain, jos tieto leviäisi, oli luultavasti toiminut. Tosi asiassa kolmikko ei varmaan joutuisi ongelmiin, vaikka Henkäystähti saisikin kuulla petturuudestani. Oli kuitenkin parempi, että Pyräkkäpiru kuvitteli niin.
"Tiesin, että voin luottaa sinuun", sanoin hymyillen. Ilmeeni muuttui kuitenkin pian vakavaksi. En tiennyt aivan, miten kertoisin asiasta Pyräkkäpirulle. Pitäisikö minun selitellä syitä, miksi päädyin lopulta karkottamaan Turmaloikan? Tai miksi en ollut kertonut hänelle aiemmin? Sen olin sentään päättänyt, että en kertoisi hänelle todellisuutta Salamatassusta ja Loskatassusta. Hän ei tekisi tuolla tiedolla mitään, eikä se olisi reilua veljeksiä kohtaan. Asettaisin heidät aivan turhaan vaaraan. Tiesin - tai ainakin toivoin - ettei Pyräkäpiru halunnut mitään pahaa niin sanotuille puoliveljilleen, mutta en ollut täysin varma asiasta. Hän saattoi pentumaisesti kantaa kaunaa siitä, että he olivat uuden kumppanini jälkeläisiä.
Pyräkkäpiru odotti hänkin vakavan oloisena, että sanoisin jotain. Tovin sanoja mielessäni pyöriteltyäni katsahdin taas häneen.
"Minua suoraan sanottuna hiukan loukkasi se, että te kaikki kuvittelitte minun tappaneen Turmaloikan", sanoin pudistaen päätäni. Yhtäkkiä kurkkuani alkoi kuristaa; en todellakaan halunnut itkeä poikani edessä. Tässä ei ollut kyse minusta.
"Minä en tappanut Turmaloikkaa... En pystynyt siihen. Hän on elossa."

//Pyräkkä?

Pudistin päätäni. En jaksanut tuota naarasta enään.
“En halua anteeksi. Minun pääni on tänään tosi kipeä”, naukaisin sälittävästi. Korpitassu tuhahti. Hetken suostuttelun jälkeen pääsin tilanteesta pois.

Käärmekulta käveli edelläni metsässä. Olin todella iloinen siitä, että olin päässyt Korpitassusta eroon. Raahasin itseäni partion perässä mutta väsymys oli ottaa vallan.
“Oletko kunnossa, Sädetassu?” Käärmekullan ääni herätti minut ajatuksistani.
“Joo. Olen vain tosi väsynyt. Korpitassu herätti minut moneen kertaan yöllä ja hän käy välillä tosi pahasti hermoilleni”, kerroin ja haukottelin.
“Pitäisikö meidän palata leiriin?” mestari kysyi huolissaan. Pudistin päätäni nopeasti. Naaras nyökkäsi hitaasti ja käveli sitten muun partion perään. Harpoin hänet kiinni ja kuljin hänen rinnallaan loppu rajapartion ajan.

Leirissä Käärmekulta hoputti minut nukkumaan ja minä menin. Nukuin oikeastaan tosi hyvin ja herätessäni en nähnyt Korpitassua missään. Hän oli varmaan harjoituksissa. Tassuttelin leikitellen askelillani mestarini luo.
“Hyvää huomenta”, naukaisin ja haukottelin. Tällä kertaa haukottelin raukeana enkä väsyneenä.
“Huomenta. Nukuitko nyt hyvin?” kaunis naaras kysyi. Nyökkäsin.
“Kyllä vihdoinkin”, nau’uin ja hymyilin.
//Käärme?

AMPIAINEN
Lehtomyrsky: 4kp -

AUROORA
Kultasiipi: 4kp -

ELANDRA
Jääviilto: 20kp! -
Mesitähti: 40kp! - Mesitähdellä on nyt yli 2000KP, joten hänestä tulee arvostettu ja näin ollen hän saa 2TP lisää taitoihinsa.
Ampiaispisto: 14kp -
= 74KP

EMPPUOMPPU
Virtaviima: 9kp -
Kortetassu: 10kp -
= 19KP

KOIVU
Hilehuurre: 14kp -
Varjoliekki: 8kp -
= 22KP

KÄÄRMIS
Korpitassu: 18kp -
Käärmekulta: 12kp -
= 30KP

PYRY
Sadeturkki: 5kp -

SAAGA
Sädetassu: 4kp -
Sypressikuiske: 4kp -
Nopsatassu: 4kp -
= 12KP

Ylpeys Kortetassua kohtaan vain kasvoi, mitä enemmän hän päästi sanoja ulos suustaan. Olin kiitollinen erityisesti Lieskakajolle, Pohjaharhalle ja Kimalaistoveelle siitä, miten paljon he ilmeisesti olivat auttaneet poikaani kasvamaan sellaiseksi millainen hän nyt oli.
"Olen täysin samaa mieltä sinun kanssasi", nau'uin päätäni nyökytellen, "ei ole olemassa kissaa, joka olisi läpeensä paha. Minä uskon, että Henkäystähti on kokenut paljon pahoja, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on. Hänen tekonsa eivät ole hyväksyttäviä, mutta kaikki ansaitsevat uuden mahdollisuuden todistaa, että he kykenevät parempaan." Kortetassu katseli minua kuunnellessaan tarkasti. Hän nyökäytti päätään:
"Minäkin uskon niin."
Olimme kävelleet jo melko pitkään, ja tutut piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Lihakseni jännittyivät. Jostain syystä kotiin palaaminen alkoi jännittämään minua, mitä lähemmäs sitä pääsimme. Partio hidasti tahtiaan ja Pohjaharha johdatti meitä hitain askelin lähemmäs leirin muureja.
"Mitä aiotte sanoa kuolonklaanilaisille?" Kortetassu kysyi vilkuillessaan leirin suuntaan. Oli täysin hiljaista, liekö kuolonklaanilaiset vielä edes tiesivät, että jokin oli hullusti.
"En tiedä vielä", naukaisin rauhallisella äänellä, mutta hännänpääni nytkähteli kertoen jännityksestäni. Olisi löydettävä juuri oikeat sanat, jotta kuolonklaanilaiset eivät tekisi mitään arvaamatonta. En halunnut enää yhdenkään kissan menettävän henkeään.
"Mesitähti, oletko sinä valmis?" edellämme kulkeva Lieskakajo kysyi. Leirin sisäänkäynti häämötti jo edessämme. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin:
"Olen. Meidän tehtävänämme on hoitaa tämä mahdollisimman rauhanomaisesti. Minä hoidan puhumisen. Me emme halua uutta sotaa, vaan haluamme sodan olevan viimeinkin lopullisesti ohi ja kaiken palaavan ennalleen."
Kenelläkään ei ollut mitään vastaväitteitä, joten siirryin joukon johtoon ja lähdin johdattamaan partiota kohti leirin sisäänkäyntiä.

Korvissani humisi, kun astelin sisään Eloklaanin leiriin. Siitä oli monta kuuta, kun olin viimeksi ollut kotona.
"Partio taitaa palata, johan niillä kestikin", naukaisu kantautui korviini piikkihernetunnelin toisesta päästä. Kävelin tunnelin toiseen päähän ja kohtasin puhujan, joka oli kaiketi yövartiossa leirin sisäänkäynnillä. Kissa kohtasi minut aluksi kylmästi, mutta hänen ilmeensä muuttui nopeasti. Kaiketi kuolonklaanilainen oli luullut minua Kortetassuksi.
"Mitä tapahtuu? Missä Lampiväre on?" kissa naukui ja otti askeleen taaemmas. Tämän niskavillat nousivat pystyyn. Vaaleanharmaa kolli ei ollut minulle nimeltään tuttu, mutta selvästi hän tunsi minut.
"Sinun lienee parasta herättää Pimentovarjo ja muut kuolonklaanilaiset", naukaisin rauhallisella äänellä kuolonklaanilaiskollille ja lisäsin vielä vastauksen hänen kysymykseensä, "Lampiväre on kyllä hengissä, lupaan sen." Tabbykuvioinen kolli väläytti minulle hampaitaan, mutta kiiruhti nopeasti ohitsemme kohti sotureiden pesää. Pelastuspartiossa mukana olleet kissat sekä Leimusilmä olivat päässeet pääaukiolle ja he seisoivat juuri vierelläni. Nopeasti pesistä alkoi ilmestyä pääaukiolle unisia ja hämmentyneitä kissoja. Sana paluustamme levisi vauhdilla. Oli ilo nähdä klaanitovereitani, jotka selvästikin olivat myös iloissaan nähdessään meidät.
Tummaturkkinen Pimentovarjo käveli kissajoukon läpi suoraan meitä kohti. Naaraan katse oli kylmä, hitusen yllättynyt ja selkeästi näkemiseni oli hänelle kaikkea muuta kuin iloinen asia.
"Kuolonklaani on menettänyt panttivankinsa", ilmoitin asian, joka varmasti oli jo selvä Pimentovarjolle. Naaras siristi silmiään ja vastasi terävällä äänellä:
"Niin näkyy menettäneen."
Nyt leirin pääaukio oli täynnä kissoja. Eloklaanilaiset sekä kuolonklaanilaiset olivat poistuneet pesistään ja tulleet katsomaan, mitä on meiellään. Puheensorina alkoi voimistua.
"Kylläpä siinä kestikin, te selvästi olette vähän hidasta porukkaa", Pimentovarjo lausahti kylmällä äänellä. Kuolonklaanilaiset alkoivat kerääntyä Pimentovarjon ympärille samalla, kun eloklaanilaiset näyttivät piirittävän heidät.
"Kuten varmasti arvaat, kuolonklaanilaisten valtakausi Eloklaanissa on ohi. On teidän aikanne poistua", ääneni oli rauhallinen, en halunnut aiheuttaa tämän enempää kitkaa klaanien välille. Pimentovarjo näytti miettivän asiaa. Hänen katseensa kiersi leirin pääaukiolla, kuin hän olisi miettinyt, noudattaisiko ohjettani vai ei.
"Ei käy", joku murahti Pimentovarjon takaa, ja punaturkkinen kolli astui esiin. Tunnistin hänet Jääviilloksi, joka oli yksi Kuolonklaanin vanhimmista sotureista. Pimentovarjo käänsi kylmän katseensa soturiin. Hetken ajan he katsoivat toisiaan, kunnes punaturkkinen kissa pyöräytti jäänsinisiä silmiään:
"No, saatpa sitten itse selittää Henkäystähdelle miten tämä kaikki pääsi tapahtumaan. Omapa on häpeäsi."
Pimentovarjo käänsi katseensa minuun ja takanani seisoviin eloklaanilaisiin.
"Minä en tahdo sotaa. Jos te lähdette nyt, olen valmis antamaan Kuolonklaanille kaiken tapahtuneen anteeksi. Jos te annatte meidän elää rauhassa, mekin annamme teidän", nau'uin Pimentovarjolle tarkoittaen jokaista sanaa. Eloklaani oli menettänyt jo liikaa, tarvitsimme rauhaa, jotta voisimme toipua kaikesta tapahtuneesta.
"Välitän viestisi Henkäystähdelle", Pimentovarjo sanoi ja minut valtasi helpotus. Naaraskissa nousi seisomaan ja viittoi kuolonklaanilaiset peräänsä.
"Seuratkaa partion hajujälkiä kohti Kuolonklaanin reviiriä, niin löydätte Lampiväreen", Kortetassu naukui vielä nopeasti Pimentovarjolle, joka katsahti välinpitämättömästi poikaani. Kuolonklaanilaiset eivät näyttäneet tyytyväisiltä, mutta he kuitenkin kävelivät ulos leiristämme. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. Tämä piina tuntui viimein olevan ohi.
"Päästätkö heidät oikeasti noin helpolla?" kuulin jonkun murahtavan kissajoukosta. Osa eloklaanilaisista ei näyttänyt iloisilta, joten ajattelin klaanikokouksen olevan paikallaan. Lähdin kävelemään kohti leirin keskustassa sijaitsevaa Litteäkiveä. Kissat väistivät minua ja antoivat minun loikata kiven päälle. Väsymys ja nälkä olivat tehneet minusta heikon, mutta hyppy sujui mallikkaasti. Kutsuhuuto oli tarpeeton, sillä eloklaanilaiset olivat jo kerääntyneet pääaukiolle. Kun nostin häntäni pystyyn, puheensorina vaikeni ja kissat keskittyivät kuuntelemaan minua.
"Minä tiedän, että viime vuodenajat ovat olleet raskaita koko Eloklaanille", naukaisin voimakkaalla äänellä ja annoin katseeni kulkea klaanitoveristani toiseen. Olin niin iloinen siitä, että olin taas kotona, vaikka mieltäni varjosti se, miten paljon kissoja Eloklaani oli menettänyt. Kaikki oli muuttunut, vaikka elämä palaisikin takaisin entisiin uomiinsa. Kuolleita ei saisi enää takaisin.
"Jos me päätämme kostaa Kuolonklaanille ja kantaa heille kaunaa, se ei tee meistä yhtään parempia. Me olemme menettäneet paljon, kaikki on muuttunut. En voi edes kuvitella millaista elämä täällä on ollut minun poissaollessani, mutta olen pahoillani kaikesta mitä olette joutuneet kokemaan. Olen pahoillani, etten ole ollut tukenanne kuten päällikön olisi kuulunut olla. Mutta vihaan vastaaminen vihalla ei saa aikaan mitään hyvää, se saa aikaan vain enemmän pahaa", pidin pienen tauon, antaen kissoille mahdollisuuden sisäistää sanani. Osa kissoista avasi suunsa ja kertoi ääneen olevansa kanssani samaa mieltä, mutta edelleen eri mieltä oleviakin löytyi.
"Minun kantani on, että meidän on jätettävä menneet taaksemme. Se ei ole helppoa, mutta minä uskon meidän kaikkien kykenevän siihen. Eloklaani ei voi toipua, jos jatkamme sotaa. Mutta jos te olette kanssani eri mieltä, ymmärrän sen ja olen silloin valmis astumaan sivuun päällikön tehtävistä. Eloklaani ansaitsee sellaisen päällikön, jota eloklaanilaiset haluavat seurata", päätin puheenvuoroni, antaen eloklaanilaisten ilmaista mielipiteensä. Halusin ymmärtää klaanitovereitani ja antaa heille oikeuden valita. En halunnut olla päällikkö, jota klaanin jäsenet seurasivat vain, koska on pakko.
"Me haluamme seurata sinua, Mesitähti. Sinä olet meidän päällikkömme, ei kukaan muu. Jos sinä päätät, että Eloklaani ja Kuolonklaani elävät vastaisuudessa rauhassa, me kunnioitamme päätöstäsi", Hiilihammas otti askeleen eteenpäin ja kissojen katseet kääntyivät häneen, kun hän puhui. Kokenut soturi oli nostanut katseensa minuun ja näytti tarkoittavan sanojaan. Ei mennyt aikaakaan, kun enemmistö eloklaanilaisista ilmaisi olevansa kollin kanssa samaa mieltä. Sydämeni oli pakahtua. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä, miten ylpeä olin klaanitovereistani. He todella olivat aitoja eloklaanilaisia.
"Siinä tapauksessa asia on selvä. Meidän on tavoiteltava rauhaa, vaikka se voikin tuntua vaikealta ja epäreilulta. Olemme menettäneet liikaa, emmekä voi menettää enempää. Eloklaanin on palattava takaisin vanhaan elämäänsä mahdollisimman pian. Minun on kartoitettava klaanin tilannetta tarkemmin, jotta voin huomiseen iltaan mennessä valita Eloklaanille uuden varapäällikön. Tämän loppuyön ja seuraavan päivän me pyhitämme vaikeiden aikojen aikana kuolleiden muistelemiselle ja heidän elämänsä kunnioittamiselle. Meidän on kiitettävä Tähtiklaania ja pelastajiamme siitä, että tämä kaikki on nyt ohi", ilmoitin klaanille ja päätin kokouksen.

Sen yön aikana puhuin useammalle kissalle mitä olin puhunut koko viime kuiden aikana. Eloklaanilaiset tuntuivat olevan huojentuneita ja kiitollisia siitä, että kuolonklaanilaisten valtakausi oli viimein ohi. He kiittivät ääneen Tähtiklaania, jota kissat eivät olleet saaneet tehdä sitten sodan päättymisen. Kuolonklaanilaiset olivat vieneet heiltä yksityisyyden ja yrittäneet viedä uskon esi-isiin. Nuorimmat klaanin jäsenet eivät tienneet Tähtiklaanista mitään. Eloklaanilaiset olivat alkaneet heti toimeen ja he alkoivat opettaa nuorimmille jäsenille Tähtiklaanista.
Sain kuulla jokaisen kuolleen nimet. Lopputaistelussa henkensä olivat menettäneet Kirpputäplä, Oksakuiske, Omenahuuma, Närhilaulu, Kieroarpi, Pensastassu, Sarastustassu ja Minttuliekki. Kuolonklaanin valtakauden aikana Kuusamakuiske, Vihalehti, Ampiaispisto, Kultasiipi ja Liljatuuli olivat kuolleet. Liikaa kuolemia, eivätkä eloklaanilaiset olleet saaneet toimia edes kuolemien tullessa tapojemme mukaisesti. Kuolleet oli haudattu, eikä valvojaisia oltu pidetty. Siksi olikin mielestäni tärkeää, että läheisensä menettäneet saivat nyt surra heitä ja valvoa.
Vaikka olinkin iloinen paluustani, oloni oli surullinen. Elämä Eloklaanissa ei enää koskaan olisi sama, kun Liljatuuli ja Minttuliekki olivat kuolleet. Vaikka tiesin että se olikin tehtäväni, tuntui vaikealta etsiä Minttuliekille korvaajaa varapäällikön paikalle. Kukaan ei voisi koskaan korvata häntä, hän oli korvaamaton. Minun oli selvitettävä vaihtoehtoni. Eloklaani ansaitsi parhaan mahdollisen varapäällikön, joka tulisi ottamaan paikkani päällikkönä, kun aikani olisi siirtyä Tähtiklaanin riveihin.

Isäni kehut saivat minut häkeltyneeksi mutta myös äärimmäisen iloiseksi. Halusin todella vastata hänen odotuksiinsa ja olla se kissa, jona hän minua piti.
"Kiitos", hymyilin Mesitähdelle hieman kainosti. "Se on kaikki täysin Lieskakajon ansiota." Katseeni liukui edellämme Leimusilmän vieressä tassuttavaan raidalliseen soturiin. Mestarini näytti olevansa onnensa kukkuloilla parantajan näkemisestä. "Hän on ollut minulle hyvä mestari ja ystävä. Olen oppinut häneltä paljon."
Siristin silmiäni ja hymy naamallani leveni, kun muistelin kaikkia niitä kissoja, joita ilman en olisi tässä nyt. "Hän, Pohjaharha ja Kimalaistoive ovat olleet minulle tärkeitä roolimalleja. He ovat olleet minulle hyviä ja pitäneet minusta huolta", selitin isälleni lämpöä äänessäni. "Ilman sitä huolenpitoa en ehkä olisi oppinut ymmärtämään, miten tärkeää toisistamme välittäminen on. Minusta tuntuu, että liian moni on kovettanut sydämensä ja yrittää nyt olla jotain, mitä ei ole. Kukaan ei varmastikaan ole läpeensä paha, vaan jokaisessa on vähän hyvää - jopa Henkäystähdessä."
Tuntemukseni Kuolonklaanin jokseenkin mysteerisestä tyrannipäälliköstä olivat vähintäänkin ristiriitaiset. Hän oli tappanut monta viatonta kissaa ja vanginnut isäni ja tätini sekä toisen parantajamme, mutta halusin uskoa, että hänkin voisi tulla vielä järkiinsä. Keskustelemalla voisimme kenties löytää kompromissin ja tavan elää sopuisasti yhdessä.

//Mesi?

Varjoliekki loikoili Sadeturkin kanssa sotureiden pesän edustalla. Oli auringonlaskun aika, ja harmaa naaras söi rastasta hänen vieressään. Kermanvärinen kolli ei pysynyt enää laskuissa, miten mones ateria tämä oli naaraalla tänään. Soturi katseli vierestä, miten hänen kumppaninsa söi tyytyväisen oloisena. Hetkeksi hänen katseensa vaelsi muualle leiriin, kunnes kolli vajosi omiin ajatuksiinsa, kuten oli tapana käydä.
Varjoliekki ei ollut voinut olla huomaamatta Sadeturkin poikkeavaa käytöstä viime aikoina. Etenkään, kun se oli jatkunut jo kauemmin. Jostain syystä Sadeturkki söi nykyään huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Aina jos kollilta jäi vähänkin ruoantähteitä jäljelle aterioinnin jälkeen, oli naaras enemmän kuin mielellään syömässä kaiken loppuun. Ei sillä, etteikö Varjoliekki olisi ollut vain iloinen, että ruoka oli taas alkanut maistua naaraalle kunnolla sen jälkeen, mitä Lokkimieli oli tälle neljäsosakuita sitten tehnyt. Oli vain hyvä, että naarassoturi oli saanut painonsa takaisin - ja vähän enemmänkin. Varjoliekki oli pannut merkille, että lisääntynyt syöminen näkyi jo Sadeturkin mahassakin.
Kolli ei kuitenkaan ollut huolissaan siitä. Sitä paitsi oli täysin järkevää syödä vähän ylimääräistä lehtokatoa varten. Lehtisade olisi nimittäin ohi hetkessä, jolloin koittaisivat taas rankemmat ajat, kun riistaa ei riittäisi kylliksi kaikille. Laihtuminen pahentaisi palelemistakin. Kolli pohti, että ehkä hänen täytyisi itsekin yrittää hiukan lihottaa ennen lehtikatoa. Hän inhosi sitä, kun keho paleli kauttaaltaan.
Se, mikä sai Varjoliekin huolestumaan kumppanistaan oli kuitenkin tämän uupunut olemus. Sadeturkki oli ottanut paljon pidempiä päiväunia viime päivinä, kuin mitä tällä oli tapana. Kuitenkin siitä huolimatta naaras vaikutti yhtä väsyneeltä läpi päivän. Varjoliekki ei tiennyt, oliko se jokin mielialaan liittyvä asia vai saattoiko Sadeturkki olla sairastunut. Hän tarkkaili kumppaniaan hyvin tarkasti siksi, koska pelkäsi sen olevan jotain vakavampaa. Sadeturkki ei kuitenkaan vaikuttanut olevan asiasta yhtä huolissaan, joten Varjoliekki yritti laittaa sen oman negatiivisen ajattelunsa piikkiin.
"Minulla on vähän... huono olo", Sadeturkki oli lopettanut syömisen.
Varjoliekki pomppasi pystyyn ja istahti rakkaansa viereen huolestuneena. Hän nuuskaisi rastaan luita tarkastaakseen, ettei riista ollut pilaantunut. Se haiskahti täysin normaalilta. Sadeturkki näytti kuitenkin pahoinvoivalta. Mitä jos naaras tosiaan oli sairas?
Äkkiä naaras pinkaisi juoksuun kohti leiriä ympäröiviä pensaita. Varjoliekki jähmettyi paikoilleen hämillään.
Ei kulunut kauaa, kun Sadeturkki asteli takaisin Varjoliekin luokse.
"Oletko kunnossa? Oksensitko sinä?" kolli kysyi huolissaan.

//Sade?

Kaikki oli käynyt niin äkkiä. Olin menettänyt malttini ja minun rakas Kultasiipeni oli yrittänyt auttaa minua. Nyt olimme molemmat vaikeuksissa. Tilanne pentutarhalla oli ohi, mutta kuolonklaanilaiset olivat lähettäneet jonkun heidän leiriinsä hakeakseen Henkäystähden paikalle. Sentään minä, Kultasiipi ja Perhopentu saimme olla yhdessä. Kaikki muut oli ajettu pois pentutarhasta ja Pimentovarjo oli käskenyt meidän pysyä siellä Leppävarjon kanssa siihen asti, että Henkäystähti saapuisi. Katsoin lämpimästi hymyillen kumppaniani. Naaras näytti olevan huolissaan. Perhopentu oli rauhoittunut viimein nukkumaan.
"Älä huoli Kultasiipi, kaikki järjestyy kyllä", vakuutin ja puskin hellästi kuonollani kumppanini poskea. Kultasiipi katsoi minua lämpimästi hymyillen. Voi miten paljon minä rakastinkaan hänen hymyään.
"Täytyy toivoa, että voimme suorittaa rangaistuksemme yhdessä", nau'uin kehräten, "Kimalaistoive huolehtii rangaistuksemme ajan Perhopennusta, hänelläkään ei ole mitään hätää."
"Minä toivon, että olet oikeassa", Kultasiipi naukaisi ja räpäytti silmiään.

En tiedä kauanko odottelimme Henkäystähteä, mutta kun kolli viimein astui sisään pesään, hän komensi Leppävarjon ulos. Raidallisen kollin mukana pesään asteli Pimentovarjo, Kuolonklaanin häijy varapäällikkö. Henkäystähti ei näyttänyt iloiselta – ei sillä, että hän olisi koskaan näyttänyt.
"En voi käsittää, miten te todella olette niin hiirenaivoisia, että ette vain opi käyttäytymään", raidallinen kollikissa murisi ja ravisteli päätään. Nousin seisomaan puolustaakseni itseäni ja perhettäni.
"Jääviilto aloitti sen. Ei ole oikein, että hän uhkailee viatonta kumppaniani ja viatonta pentuani", nau'uin päättäväisesti. Henkäystähti katsoi minua ja nyrpisti nenäänsä:
"Joten päätit käydä hänen kimppuunsa? Sekö sinusta on oikein?"
"Virtaviima kävi ensin minun kimppuuni", puolustauduin terävällä äänellä. Toki olisin saattanut hyökätä Jääviillon kimppuun, mutta loppujen lopuksi Virtaviima oli aloittanut kahakan. Henkäystähti pudisteli päätään.
"Näyttäisit edes katuvan tekojasi, typerys", harmaa kolli tuhahti ja kurtisti kulmiaan, "olette selvästikin ansainneet rangaistuksenne. Seuratkaa minua."
Henkäystähti katsahti Pimentovarjoa, joka väisti päällikköään ja antoi tämän kulkea edellä ulos pesästä.
"Entä Perhopentu?" kysyin, mutta Henkäystähti käveli jo ulos pesästä. Katsahdin pientä pentua, joka nukkui sikeästi emonsa vatsan vierellä.
"Jättäkää se siihen", Pimentovarjo vastasi päällikkönsä puolesta. Kultasiipi nousi varovaisesti ylös, jotta ei herättäisi tytärtämme. Kuten aina lähtiessäni Perhopennun luota, kosketin kuonollani hellästi hänen päälakeaan ja toivotin hänelle näkemiin. En edelleenkään pelännyt kuolonklaanilaisia. Saisimme rangaistuksen ja se siitä, me selviäisimme tästä kyllä.

Seisoimme Eloklaanin leirin pääaukiolla Pimentovarjon vierellä. Henkäystähti seisoi takanamme Litteäkiven päällä, hän oli juuri kutsunut koko klaanin koolle. En pitänyt tilannetta kovinkaan vakavana, vaikka Henkäystähti harvoin oli antamassa kissoille rangaistuksia. Kenties saisimme hieman tuntuvammat rangaistukset, mutta minä kestäisin sen Kultasiiven ja Perhopennun vuoksi. Henkäystähti kertoi koko klaanille mitä oli tapahtunut, vaikka suurin osa varmasti tiesikin siitä.
"Me emme voi sallia tällaista käytöstä", harmaaraidallinen kolli naukui kovalla äänellä, "te ette selvästikään ole oppineet aiemmista kerroista."
Henkäystähti piti pienen tauon ennen kuin jatkoi:
"Emme me ole sääntöjä muuten vain keksineet. Jos ette kykene niitä noudattamaan, on ainoa vaihtoehto rangaista teitä siitä. Ampiaispisto ja Kultasiipi on tuomittu kuolemaan tekojensa vuoksi."
Sydämeni taisi jättää lyönnin tai toisenkin välistä. Käänsin katseeni hämmentyneenä Kultasiiven kautta takanani seisovaan Henkäystähteen. Mitä hän oikein selitti? Teloitusko? Ei, olin varmasti kuullut väärin. En osannut olla huolissani. Minähän olin Ampiaispisto, tämä oli minun tarinani, en minä voinut kuolla. Käänsin katseeni taas Kultasiipeen. Hän näytti voivan pahoin.
"Kaikki on hyvin Kultasiipi", nau'uin ja otin askeleen lähemmäs kumppaniani. Sitten katseeni kääntyi kissajoukkoon, josta kuului epätoivoisia parahduksia. Eturiviin olivat asettuneet Hiilihammas, Korppisiipi ja sisaruksiani. Olisin halunnut kertoa heille, että turhaan he näyttivät niin huolestuneilta. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Kuulin Henkäystähden pudottautuvan alas Litteäkiven päältä. Pimentovarjo kiersi minut ja asettui Kultasiiven vierelle, kun Henkäystähti otti paikan minun viereltäni.
"En minä kuole", naukaisin Kuolonklaanin päällikölle, "eihän siinä olisi mitään järkeä." Henkäystähti ei selvästikään ollut juttutuulella. Varoittamatta hän iski hampaansa kurkkuuni. Edes silloin, kun tunsin jonkun rusahtavan ja kipu levisi koko kehooni, en tajunnut olla huolissani. En minä kuolisi, en ollut kuollut aiemminkaan. Pian minä heräisin taas parantajan pesästä, aivan kuten aina ennenkin. Kipu alkoi voimistua, enkä minä edelleenkään pelännyt. Kissojen huudot alkoivat muuttua vaimeammiksi, kunnes hiljenivät lopulta kokonaan vajotessani tajuttomuuteen. Jäin odottamaan, että heräisin taas.

Jääviilto pyöräytteli silmiään, hän ei halunnut antaa Virtaviiman tehdä päätöstä siitä, mikä idea oli hyvä ja mikä ei. Punaturkkista kollia suututti, miten nuorempi naaras oli yksin päättänyt, ettei Jääviillon idea ollut toteutuskelpoinen. Jääviilto ei voinut hyväksyä sitä.
"Minä kyllä pidän kiinni omasta suunnitelmastani", Jääviilto ärähti ja loi Virtaviimaan uhkaavan katseen, "kunhan sille vain tulee sopiva aika. Siihen asti minä voin kyllä mennä toisenkin suunnitelman mukaan."
Soturi ei aikaillut, vaan nousi ylös ja lähti kävelemään kohti karhunvatukkapensaikon alla sijaitsevaa pentutarhaa. Hän kuuli Virtaviiman askeleet perässään, kaiketi kaksikko joutuisi toimimaan yhdessä. Jääviilto ei pitänyt siitä, kun hän joutui tekemään kompromisseja, hän inhosi sitä yli kaiken. Siksi kolli ei missään nimessä voinut kertoa, että aikoisi mennä Virtaviiman ehdotuksen mukaan. Naaras ei saisi luulla itsestään vahingossakaan liikoja!
Jääviilto tunkeutui sisään pentutarhaan Virtaviima kannoillaan. Kuten hän oli arvellut, tabbykuvioinen kollikissa leperteli kumppanilleen ja pikkuruiselle pennulleen. Se inhotti Jääviiltoa, hän ei voinut sietää moista hempeilyä. Pesässä olevien kissojen katseet kääntyivät kahteen kuolonklaanilaissoturiin.
"Ampiaispisto", Jääviilto murahti inhoten soturin nimen. Eloklaanilaiskolli siristi epäluuloisena silmiään.
"Niin?" hän kysyi.
"Sinua tarvitaan toisaalla", Virtaviima naukui ennen kuin Jääviilto ennätti sanoa mitään. Punaruskea kolli katsahti murhaavasti vierellään seisovaa naaraskissaa. Kolli olisi itse halunnut hoitaa puhumisen. Ampiaispisto siristi epäröiden silmiään.
"Missä muka? Minä olen jo ollut partiossa tänään", kolli ilmoitti ja kurtisti kulmiaan. Jääviilto pyöräytteli taas silmiään. Sitten Jääviilto päätti improvisoida, hänellä tuli kiire vastata ennen Virtaviimaa:
"No siinä tapauksessa ilmoitan Henkäystähdelle, että sinä niskuroit. Eikä se taida olla ensimmäinen kerta kun velttoilet, ethän sinä edes osaa olla valppaana partioissakaan. Mitä luulet, että Henkäystähti sanoo siihen? Luulenpa, että hän kostaa sen sinulle tappamalla pentusi tai rakkaan kumppanisi." Jääviilto ei suotta säästellyt tai kaunistellut sanojaan. Hän halusi vain saada Ampiaispiston suuttumaan. Kollin ilme muuttui ja tämä nousi vaivihkaa ylös.
"Sinulla ei ole mitään oikeutta uhkailla perheenjäsenilläni", tabbykuvioinen soturi naukui ja otti askeleen lähemmäs Jääviiltoa. Ampiaispisto näytti siltä, että hän menettäisi malttinsa aivan pian.
"No niin, ala tulla sieltä", Virtaviima töykeästi taas ohitti Jääviillon ja komenteli Ampiaispistoa.
"Ei", Ampiaispisto naukui, istui alas ja paransi ryhtiään. Hän katsoi Jääviiltoa ja Virtaviimaa päättäväinen ilme kasvoillaan. Jääviillon katse käväisi pesän toisella puolen istuvaan kuolonklaanilaissoturiin, joka näytti myös valpastuvan.
"Niin kauan kuin te uhkailette minua perheenjäsenilläni, en ole tulossa", Ampiaispisto naukui terävällä äänellä. Jääviilto huomasi, miten soturin takana lepäävä Kultasiipi naukui hennolla äänellään jotain kumppanilleen, mutta Jääviilto ei kuullut mitä naaras sanoi. Ampiaispisto vilkaisi kumppaniaan.
"Kaikki hyvin Kultasiipi, minä kyllä pärjään", ruskea kolli vakuutteli ja käänsi taas katseensa Jääviiltoon ja Virtaviimaan.
"Uhmaatko sinä siis meidän käskyjämme?" Jääviilto kysyi ja otti askeleen lähemmäs Ampiaispistoa. Kolli pudisteli päätään:
"En. Minä tottelen teitä heti, kun te lakkaatte uhkailemasta minun tytärtäni ja kumppaniani." Jääviilto vilkaisi Virtaviimaa tyytyväisesti virnuillen ja käänsi sitten katseensa takaisin Ampiaispistoon. Kolli huomasi, miten Virtaviima yritti taas ohittaa Jääviillon, mutta kolli ei antanut. Hän töykeästi otti askeleen sivummas niin, että tönäisi muka vahingossa Virtaviimaa niin, että naaras sulki välittömästi suunsa ja Jääviilto sai puheenvuoron.
"Miksi me niin tekisimme? Ethän sinä selvästikään tottele meitä muuten. Et taida ymmärtää, että partiossa soturin pitäisi olla hereillä eikä nuokkua puoliunessa. Sinä olet riski meidän kaikkien turvallisuudelle, Ampiaispisto. Jos et nyt tottele, minua ei kyllä haittaa mikäli menetät joko kumppanisi tai pentusi. Kenties voit itse päättää, kumpi heistä lähtee", Jääviilto virnuili omahyväisesti. Hän oli varma, että Ampiaispiston raja menisi tässä.
Aivan oikein meni. Ampiaispiston kasvoille piirtyi vihainen, suorastaan murhanhimoinen katse. Se sai Jääviillon vain entistä tyytyväisemmäksi.
"Ampiaispisto, älä-", Kultasiipi ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun tabbykuvioinen kolli jo otti uhkaavan askeleen kohti Jääviiltoa. Ellei Virtaviima olisi sillä silmänräpäyksellä syöksynyt sivusta Ampiaispiston päälle, kolli olisi käynyt Jääviillon kimppuun.
"Lopettakaa!" Kultasiipi korotti ääntään ja nousi ylös sammalvuoteeltaan, valmiina syöksymään kumppaninsa avuksi. Se sai Jääviillon toimimaan. Kolli syöksähti Ampiaispiston ja Virtaviiman ohi Kultasiiven luokse. Kolli iski hampaansa naaraan kaulaan ja pakotti tämän maahan. Vuoteella makaava sokea pentu alkoi miukua kovaäänisesti. Jääviilto ei epäröinyt hetkeäkään, vaan hän potkaisi tylysti pienen pennun takajalallaan pois sammalvuoteelta.
"Sinä et koske häneen senkin hiirenaivo!" Ampiaispisto ärjyi ja yritti päästä irti Virtaviiman otteesta, mutta turhaan. Pois vuoteelta potkaistu pentu vinkui entistä kovaäänisemmin. Se kävi Jääviillon hermoille. Hänen olisi tehnyt mieli käydä pennun kimppuun ja vaimentaa se pysyvästi. Se ei olisi ollut Jääviillon mielestä liian julmaa, sillä ei noin pienistä pennuista ollut mitään hyötyä eikä se ketään haittaisi, jos sellainen kuolisi käyttäydyttyään huonosti.
"Nyt te teitte viimeisen virheenne", Jääviilto sihisi Kultasiivelle painaessaan tätä yhä maata vasten.

//Jatkan tästä Ampiaispistolla

Mitä enemmän Kortetassu puhui, sitä hienommalta kissalta hän vaikutti. Ei ollut sanoja sille, miten ylpeä hänestä olin. Hän oli joutunut varttumaan vaikeissa olosuhteissa, mutta oli siitä huolimatta kasvanut niin hienoksi kissaksi. Hänellä todella oli hyvä ja kultainen sydän, kuten hänen emollaankin oli ollut. Suru pyyhki ylitseni, kun muistin Minttuliekin. Kortetassu ei ollut koskaan saanut tutustua emoonsa ja näkisi hänet uudestaan vasta Tähtiklaanissa.
Kun Pohjaharha ja Käärmetassu – joka kaiketi nykyään oli Käärmekulta – olivat saapuneet, lähdimme kohti Eloklaanin leiriä. Minua jännitti, mutta samalla olin todella iloinen. Siitä oli liian kauan, kun olin viimeksi käynyt Eloklaanin leirissä, kotonani. En voinut kuitenkaan olla jännittämättä sitä, miten kuolonklaanilaiset suhtautuisivat nähdessään minut. Uskoin kuitenkin samaan kuin Kortetassu; me voisimme vielä elää Kuolonklaanin kanssa sulassa sovussa. Ei ollut sellaista asiaa, mitä ei puhumalla voisi selvittää.
Matkan aikana yllemme laskeutui hiljaisuus, jonka Kortetassu kuitenkin rikkoi. Hän otti osaa Liljatuulen kuoleman johdosta ja kertoi, miten olisi toivonut voivansa tutustua häneen. Väläytin pojalleni lämpimän, kiitollisen hymyn.
"Hän oli yksi hienoimmista kissoista kenet olen koskaan tavannut", huokaisin hiljaa. Halusin uskoa, ettei Liljatuuli ollut kuollut turhaan, eikä hän ollutkaan. Hänen ansiostaan Kortetassu ja muut olivat laittaneet suunnitelmansa nopeasti käyntiin ja tulleet pelastamaan meidät. Liljatuulen kuolemalla oli merkitys, esi-isämme olivat suunnitelleet tämän kaiken juuri näin.
"Minä lupaan, että sinä saat tutustua häneen vielä. Sitten kun pääset Tähtiklaaniin, Liljatuuli ja Minttuliekki ovat siellä sinua vastassa", nau'uin lämpimällä äänellä. Minulle toi lohtua tieto siitä, että rakkaamme jatkoivat elämäänsä tähdissä.
"Sinusta on tulossa hieno soturi, josta Eloklaani saa olla ylpeä. Minä olen sinusta ylpeä, Kortetassu", lisäsin vielä ja kohtasin poikani vihreän katseen.

//Korte?

Sädetassu ei ollut kovinkaan onnellinen herätessään minun naamani hänen naamallaan. Hän ei vaikuttanut halukkaalta olla kanssani, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Yritin vain parhaani mukaan maanitella häntä leikkimään tai kilpailemaan kanssani. Olin kovin tylsistynyt vain makaamaan pesässä. Miksemme voineet leikkiä kuten kaikilla oli pentuna tapana tehdä?
Sädetassu vaukitti jo hieman suutahtavan minun loikkiessa hänen ympärillään ja tökkiessä häntä yrittäen saada häntä edelleen mukaani leikkimään. Muut oppilaat pesässä katsoivat minua kuin hullua, mutta en osannut ottaa sitä asiaa kunnolla huomioon. En ajatellut muita halusin vain leikkimään. Kuitenkin Sädetassu kieltäytyi aina vain uudelleen ja uudelleen. En ymmärtänyt miksi. En osannut myöskään ottaa kieltävää vastausta vastaan ja en suostunut siis ymmärtämään, että kolli ei tosiaan halunnut leikkiä tai kilpailla vaan halusi vain nukkua rauhassa.
“Kuule Sädetassu, sinä olet niin tylsä!” murahdin ja aloin viimein jo luovuttaa. Lyyhistyin kollin pedi vierelle ja katsoin häntä ärtyneenä. “Mikset vain voisi leikkiä kanssani! Ei sinun tarvitse esittää niin isoa! Olemme vasta oppilaita, kyllä mekin saamme vielä leikkiä kuin pennut”, murahdin.
“Yritä ymmärtää, minua väsyttää ja haluan nukkua. Olen ollut pitkissä harjoituksissa ja olen niiden jäljiltä aivan puhki. Minusta sinunkin kannattaisi mennä nukkumaan, niin jaksat taas huomenna tehdä, mitä ikinä teetkään”, Sädetassu naukui sulkien silmänsä. Puuskahdin vihaisesti.
“Ei sitten! Sinun sitten täytyy olla sellainen ilonpilaaja kuin olet!” nurisin ja menin omille sammalilleni. Vilkaisin vielä kerran Sädetassuun ja suljin silmäni. Huokaisin vielä raskaasti ennen kuin nukahdin ja katosin sekavan unen kierteeseen.

Istuin oppilaiden pesän lähistöllä varis tassujeni juurella nököttäen. Odotin Sädetassua. Oli seuraava päivä siitä, kun olin yrittänyt kovin maanitella kollia leikkimään kanssani ja olin ajatellut, että jakaisimme yhdessä variksen, jonka olin onnistunut nappaamaan.
Katsoin kohti sisäänkäyntiä ja heti huomatessani Sädetassun ponkaisin pystyyn. Odotin hänen kulkevan itseäni kohti ja huusin sitten hänen nimeään. Kolli katsoi minuun hetken seisten paikallaan ja lähti sitten maleksimaan minua kohden.
“Hei Sädetassu! Haluaisin jakaa tämän nappaamani variksen kanssasi. Vaikka olitkin eilen tylsä, etkä halunnut tulla leikkimään kanssani, halusin näyttää olevani kelpo kissa ja jakaa tämän maukkaan tuoresaaliin kanssasi”, nau’uin röyhistäen rintaani. Sädetassu katsoi minua vaivaantuneena.
“Älä murehdi. En pahastu siitä, että olit minulle hieman töykeä. Halusin näyttää jalouttani jakamalla saaliin kanssasi”, jatkoin vastaten tämän katseeseen. Sädetassu näytti hieman hölmistyneeltä ja avasi suunsa hetkeksi vastatakseen jotain, mutta sulki sen vielä ja alkoi selvästi puntaroimaan vastaustaan ennen kuin sanoi mitään.

//Säde?

Lähdin rämpimään kohti nummia. Tiesin nopeuteni olevan vahvuuteni, - nimenikin mukaisesti - joten ehkä minua onnistaisi jonkun kanin kanssa. Keskittymiseni herpaantui monta kertaa ennen kuin pääsin nummille asti. Olin vähän harmissani siitä, mutta koitin kuitenkin pitää tehvänannon mielessäni. Maistelin ilmaa etsien saaliiden hajuja. Äkkäsin pitkäkorvaisen otuksen nuuskuttelemssa maata vähän matkan päässä. Lähdin hiipimään lähemmäs oikean suunna löydettyäni ja koitin keskittyä. Päästyäni tarpeeksi lähelle venytin koko kehoni suureen loikkaan. En ihan osunut ja kani lähti juoksuun. Olin kuitenkin nopeampi reflekseissäni ja parin suuren loikan jälkeen sain kanin kiinni. Tapoin sen nopeasti ja kajautin ilmoille voitonriemuisen naurun. Käännyin katsomaan taakseni nähdäkseni Hilehuurteen mutta häntä ei näkynyt missään. Hän varmaan piileskeli jossain. Nostin kanin maasta ja tallustin takaisin metsää kohti.

Pitkän etsimisen jälkeen olin saanut kaksi hiirtä, ja myyrän ensimmäisen saaliini - kanin - lisäksi. Istahdin puun vierelle odottelemaan Hilehuurteen ilmaantumista. Hän varmasti tulisi jostain pian esiin, koska oli jo aika myöhä ilta ja me varmasti lopettelisimme pian.
“Hei. Sinulla meni todella mainiosti”, Hilehuurteen ääni keskeytti ajatuksieni vapaan vaeltelun. Ne olivat ehtineet jo ihan toisiin aiheisiin tässä välissä.
“Kiitos!” kehräsin iloisena.
“Palaammeko nyt leiriin?” kysyin miettimättä sen enempää.
//Hile?

Syreenisumu oli pyytänyt myös Aurinkoroihua syömään meidän kanssamme. Se oli ihan mukava idea mutta kolli keskittyi syömiseen, kun taas minä ja Syreenisumu halusimme jutella. Mietiskelin ääneen miten Sädetassulla ja Käärmekullalla mahtoi mennä ja Syreenisumu vastasi, että hänen mielestään heillä meni aika hyvin.
“Mukava kuulla, että heillä menee hyvin”, nau’uin helpottuen hieman. Olin hiukkasen huolissani nuorimmaiseni koulutuksesta, sillä Käärmekulta ja Sädetassu olivat niin läheiset ystävät, että se saattoi haitata Sädetassun koulutusta. Toisaalta mitään huolenaihetta ei sinänsä ollut, koska Käärmekulta oli mukava, yrittelijäs ja tosi kekseliäs kissa ja hän varmasti hallitsi oppilaan kouluttamisen hyvin riippumatta siitä oliko hänen oppilaansa ystävä vai täysin vieras kissa.
“Niinpä. Hänestä kasvaa varmasti hyvä soturi”, Syreenisumu sanoi ja hymyili. Hymyilin takasin.
“Hänestä kasvaa yhtä suuri ja hieno soturi kuin sinusta, kultaseni”, kehräsin ja silitin Syreenisumun selkää hännälläni. Olin niin iloinen pennuistani. He olivat maailman parhaita ikinä!
“Miten sinulla on mennyt lähiaikoina?” vakavoiduin hieman ja kysyin ihan vakavissani. Olimme eläneet jo niin kauan Kuolonklaanin vallan alla ja sille ei vain näkynyt loppua. Huokaisin pohtiessani mitä edes itse vastaisin tuohon kysymykseen, jonka olin itse esittänyt.
//Syre?

“Ei taas sinua”, naukaisin mutta kaduin sitä heti. En ollut yleensä näin ilkeä! Halusin heti pyytää anteeksi. Piilotin pääni käpäliini ja koitin katsoa pois.
“Voidaanko me leikkiä? Minulla on hiirveään tylsää!” Korpitassu naukui. Olin helpottunut siitä, että hän ei tainnut pahastua sanoistani. Nostin pääni rauhallisesti ylös.
“En minä oikein jaksa”, nau’uin ja huokaisin. Minua väsytti edelleen ja raajani tuntuivat todella painavilta.
“Jookoo? Voidaan tehdä jotain tosi kivaa kuten hippaa tai sammalpalloa!” Korpitassu intoili ja pompahteli ympäriinsä. Tuhahdin ja laskin pääni takaisin käpälilleni mutta nyt en piilottanut sitä käpäliini. Se tuntui jotenkin tyhmän pentumaiselta.
“En jaksa nyt. Ihan totta”, sanoin vahvasti ja katsoin naarasta hieman pahasti. Hän ei kuitenkaan huomannut vaan hyppi ympärilläni, mikä vain ahdisti minua pahemmin ja väsytti erittäin paljon.
“Miksi ei? Nyt tiedän; sinä vain pelkäät hävitä!” hän kiusasi ja tökki minua. Viha velloi sisälläni mutta koitin vain olla rauhassa. En pitänyt kosketuksesta ja tökkiminen oli juuri sellainen kosketus, mitä en halunnut.
“En vain tahdo! En jaksa enkä tahdo. Ymmärrä jo”, sanoin turhautuneena.
//Korps?

Lehtomyrsky sanoi, ettei kykenisi uskomaan sanojani, vaikka haluaisikin. Tunsin ystävääni kohtaan suurta myötätuntoa. Hän oli vain tehnyt sen, mikä oli pitänyt pelastaakseen Mesitähden ja Leimusilmän.Yritin lohduttaa häntä parhaani mukaan, mutta naaras vaikutti silti hyvin apealta. Naaras painautui minua vasten katsellen muualle. Olin surullinen hänen puolestaan ja surullinen myös siitä, etten ollut onnistunut piristämään häntä. Se tuntui velvollisuudeltani hänen ystävänään.
Vilkaisin taivaalle ja huomasin, että kuu oli jo lähdössä laskuunsa ja väistymässä vähitellen aamun ja auringon tieltä.
Auringonnousuun olisi vielä jonkin aikaa, mutta silti ajatus siitä, miten aamun ensi säteet harjaisivat metsän pintaa sai tassuni kihisemään innosta. Pian kaikki olisi taas ennallaan ja pääsisin kertomaan tarinaa tästä kaikesta Sädetassulle. Pääsisin opettamaan hänelle myös kaiken tähtiklaanista ja siitä, miten se varjeli ja auttoi meitä tässäkin ongelmassa.
Huokaisin ihastuksissani ajatellessani sitä, miten Sädetassu kuuntelisi tarkkaavaisesti kertomustani ja pommittaisi minua tuhansilla kysymyksillä siitä, miten tiesimme mitä tehdä ja jännittikö minua ja sitten ajattelin, miten hänen katseensa olisi täynnä ihailua ja ylpeyttä siitä, miten minä, kollin hyvä - ehkä jopa paras - ystävä ja mestari, oli auttanut Eloklaanin pelastamisessa ja sen tulevaisuuden turvaamisessa.
Sitten aloinkin miettiä, olisiko minulla lupaa kertoa kaikesta mitä oli tapahtunut? En toki nähnyt varsinaisesti mitään estettä sille, mutta en ollut siltikään täysin varma asiasta. Olisiko meillä lupaa kertoa siitä, miten Lampiväre oli pettänyt synnyinklaaninsa auttaakseen meitä, ja miten häntä vastaan oli täytynyt oikeasti taistella, jotta olimme saaneet kaiken vaikuttamaan aidommalta. Se oli ehkä asia, jonka jättäisin kertomatta. Voisin kertoa, että nimeltämainitsematon kissa auttoi, mutta en paljastaisi hänen identiteettiään varmistaakseni, että hän ei joutuisi siitä koskaan vaikeuksiin. Olihan teknisesti ottaen koko eloklaani hänelle suunnattomasti velkaa.
Vilkaisin Mesitähteen, joka jutteli poikansa Kortetassun kanssa. Halusin mennä kysymään häneltä kaikesta, mitä hän oli kokenut, mutta en halunnut häiritä häntä, tai hänen poikaansa. Huomasin myös Leimusilmän juttelevan Lieskakajon kanssa. En voinut siis mennä hänenkään luokse utelemaan, millaista heidän elämänsä oli ollut, mutta ehkä se oli vain hyvä asia. Jos klaanin kuului saada siitä tietää, Mesitähti kyllä kertoisi siitä kaikille aikanaan.
Ajatukseni keskeytyivät, kun tajusin Lehtomyrskyn taas puhuvan. Hän kysyi minulta hieman haastavamman kysymyksen. Naaras kysyi miksi uskoin, että hänen perheensä ei ajattelisi häntä hirviönä ja murhaajana. En ollut mikään maailman mainioin perustelija, joten minun täytyi punnita tarkkaan sanojani ja valittava juuri oikea tapa selittää näkemykseni asiasta, jotta se kuulostaisi ystäväni korvaan uskottavammalta.
“Yksinkertaisimmaksi vastaukseksi voisin vain sanoa, että he rakastavat ja ymmärtävät sinua. Mutta jos se täytyy selittää tarkemmin, monet kissat - etenkin pennut ja oppilaat - ajattelevat taisteluita suurina voiman näytteinä. He ajattelevat, että olet vahva ja rohkea voidessasi taistella kuolonklaanin soturia vastaan. Ja toisekseen, teit vain sen mitä sinun täytyi, jotta saimme päällikkömme ja parantajamme pelastettua. Ja olen täysin varma, että he kyllä tajuavat, että et halunnut oikeasti tappaa häntä ja että se oli täysi vahinko. Vaikka en tunne heitä yhtä hyvin kuin sinä, tiedän että he ymmärtävät kyllä asian, ja eihän sinun ole koskaan pakko kertoa heille asiasta”, nau’uin naaraalle ja yritin saada hänet todella ymmärtämään, että hänen perheensä ei vihaisi häntä tapahtuneesta.
Annoin Lehtomyrskyn sulatella sanomaani ja suljin silmäni ajatellen millaista olisi saada kumppani ja pentuja. En tiennyt olisinko koskaan yhtä onnekas kuin ystäväni ja löytäisin itselleni jonkun jota rakastaa ja jonka kanssa aloittaisin perheen. Ajattelin ottaa aiheen puheeksi, kun Lehtomyrsky olisi saanut viimein ajatuksiaan hieman selvemmäksi. Halusin kertoa hänelle kuinka onnekas hän todella oli, kun oli löytänyt itselleen niin mainion kumppanin ja saanut tämän kanssa vielä pentujakin. Halusin samaa.

//Lehto?

"E-en vain kykene uskomattomaan vaikka haluaisin...", makuun ääni surua tulvillaan.
"Kyllä sinä tulet uskomaan. Olen aivan varma", käärmekulta rauhoiteli. Nyökkytelin mutta käänsin kuitenkin katseeni nopeasti pois naarasta sydämeni tuntui särkyvän enkä kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin kuolonklaanin kissan kuolemaa.
"Miksi hänen piti kuolla...? Tuntuu ihan siltä kuin olisin oikeasti tappanut hänet.. en kestä.." mau'un surunmurtamana. Painauduin sydän turtana surusta lähemmäs ystävääni. Halusin vain käpertyä maakualusilleni kuusihännän kanssa mutta olin tyytyväinen että minulla oli käärmekulta hän ainakin ymmärtäisi minua aina.
*Ainakin minulla on hän...* Ajattelen yrittäen saada kollin pois ajatuksistani. Suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin mielessäni perhettäni, varputassua, korpitassua ja kuusihäntää ajattelin sitä kun näkisin heidät taas. Mutta rauhaliset ajatukset sammuivat heti kun ajatuksiini hiipi kuolonklaanin kolli jonka olin tappanut. Näin edessäni perheeni jotka katselivat minua inohten, kuulin heidän äänessään inhon. Räväytin silmäni uudestaan auki ja olin ulahtaa säikähdyksestä mutta sain sen tukahdettua.
"Käärmekulta? Haluan nyt kuulla tarkasti miksi he eivät luulisi minua murhaajaksi ja inhoaisi minua loppuikäni?" Nau'un surua äänessäni.
//Käärmekulta tai muut pelastajat?

Loikoilin leirin reunalla kyljelläni ja nautin turkkiani lämmittävistä auringonsäteistä, jotka kävivät päivä päivältä vähäisemmiksi. Oli lehtisateen alku ja sen kyllä huomasi jo. Halusin siis ikään kuin varastoida auringon suomaa lämpöä turkkiini, jotta voisin tuntea sen silloinkin kun lehtikadon kylmyys nipistelisi käpäliä ja nenänpäätä. Mutta kuten ei yleensä mikään muukaan, ei edes kaunis viherlehden aika voisi koskaan kestää ikuisesti.
Kuuntelin, kuinka äskeisessä partiossa kanssani olleet kissat hajaantuivat omille teilleen. Joku oppilas käskytettiin viemään tuoresaalista klaaninvanhimmille, ja toinen tarkistamaan pentutarhan asukkien vointi. Siellä oli tällä hetkellä yksi pentukin, Haukkapentu. Olin tyytyväinen hiljaa itsekseni, että se pikkuinen naaras oli syntynyt ennen ilmojen pahempaa kylmenemistä ja lehtikatoa. Silloin riistaa oli aina vähemmän ja jos emot eivät saaneet tarpeeksi syömistä, ei maitoakaan välttämättä tulisi riittävästi. Se olisi huonoksi pennuille, ne kun tarvitsivat hurjasti ravintoa, tuntuivat kasvavankin niin nopeasti. Raotin silmiäni, kun havaitsin varjon auringonvaloni tiellä.
"Hei, Varjoliekki", kehräsin kumppanilleni ja nousin istumaan, jotta saatoin puskea häntä tervehdykseksi.
"Hei", hän maukui myös.
Juttutuokiomme jäi lyhyeksi, kun kuulimme äkisti äänen, joka käski Varjoliekin metsästyspartioon.
"Mene vain", minä kehotin väläyttäen kermanvalkealle kollille rakastavan hymyn. "Jutellaan myöhemmin."
Katselin, kuinka Varjoliekki hölkytti muun partion luokse, joka odotti häntä leirin ulospääsyn edustalla. Kaikesta kurjasta huolimatta tunsin, kuinka onni tanssahteli rinnassani. Kohotin katseeni siniselle, pilviselle taivaalle. Tähtiklaanin kissat olisivat pian yhä enemmän näkyvillä, iltaisin etenkin. He pitivät meistä kyllä huolen, koko Eloklaanista. Kyllä kaikki vielä järjestyisi. Minä luotin siihen.

Vaikka olinkin oppinut sietämään Jääviillon seuraa Eloklaanissa viettänämämme aikana, välillämme oli yhä toisinaan - joskin harvemmin kuin yleensä - havaittavissa kitkaa. Juuri tällä kyseisellä hetkellä kuka tahansa ulkopuolinen olisi voinut nähdä salamoiden iskevän ympärillämme ilmapiirin jännitteestä.
Jääviillolla oli otsaa haukkua minua hiirenaivoksi ja vieläpä vierittää syy menetetystä tilaisuudesta puijata Ampiaispistoa minun niskoilleni. Mikä ketunläjä! Kollin idea oli ollut minusta niin naurettava, että minun oli ollut pakko kyseenalaistaa se ääneen, minkä seurauksena olimme ruvenneet inttelemään, ja lopputulos oli se, että tabbykuvioinen soturi oli ehtinyt jo pentutarhalle asti ennen kuin olimme päässeet yhtämielisyyteen mistään.
Minun olisi tehnyt mieli käydä Jääviillon kurkkuun kiinni, mutta hillitsin itseni kuvittelemalla Kyyhkypyrähdyksen viereeni. Mietin, miten sisareni olisi neuvonut minua toimimaan tässä tilanteessa. Tämä olisi luultavasti sanonut jotain "Älä hoppuile, kostaa ehdit myöhemminkin, mutta keskity nyt hoitelemaan ensin Ampiaispisto pois kuvioista" suuntaista. Ja miten minua ärsyttikään, kun tajusin kuvitelma-Kyyhkypyrähdyksen olevan oikeassa. Mutta vielä minä joskus maksaisin Jääviillolle potut pottuina.
"Lentoon pyrähtäneen linnun perään on turha itkeä, Jääviilto hyvä", nau'uin kollille kylmän rauhallisesti. Minun oli pinnisteltävä toden teolla pitääkseni kieleni kurissa. "On keskityttävä seuraavaan tilaisuuteen. Ampiaispisto on nyt pentutarhalla, mikä tarkoittaa, että voimme edelleen toteuttaa minun ideani. Keksimme Ampiaispistolle muuta puuha ja yritämme pitää hänet parhaamme mukaan kaukana pentutarhasta, jotta hän menettää malttinsa ja tulistuu." Silmäilin vieressäni karvojaan pörhistelevää soturia nyrpeästi.

//Jää?

Kuolonklaanin parantaja ei ollut ehtinyt paikalle, kun synnytykseni oli alkanut. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan ollut aiheuttanut vaikeuksia, sillä pentumme oli syntynyt terveellä. Itsekin koin oloni hyväksi, vaikkakin tavattoman väsyneeksi. Tuntui siltä, kuin olisin juossut koko metsän halki yhteen menoon. En kuitenkaan malttanut vielä nukkua: pentumme oli kerrassaan ihmeellinen!
"Voin hyvin", naukaisin hymyillen Ampiaispistolle, joka kumartui puskemaan minua hellästi. Näin hänen olevan innoissaan pennusta, toisaalta en mitään muuta ollut odottanutkaan; Ampiaispisto tulisi olemaan upea isä.
Olisin ehkä toivonut useampaa pentua, mutta kun katsoin pientä kyljelläni nukkuvaa kerää, en kokenut tarvitsevani maailmassa mitään muuta. Hän oli uskomattoman kaunis, vaikka olikin niin pikkuruinen. En ollut koskaan nähnyt mitään niin lumoavaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka pennun isä oli: hän näytti hyvin paljon Ampiaispistolta, minkä tiesin olevan kumppanini mieleen.
"Meidän pitäisi keksiä hänelle nimi", tuumin ja kosketin hellästi pennun pientä päälakea. Se inahti kimeällä äänellään ja Ampiaispiston viikset värähtivät huvituksesta. "Ideoita? Minä olen nyt niin hyvällä tuulella, että suostun varmaan mihin vain."

//Amppari? Perho?

Hopeanharmaa kolli katsoi yllättyneenä, miten yhdessä hetkessä Nopsatassu olikin jo kastautunut kaulaan saakka. Mustaturkkinen kolli näytti polkevan etukäpäliään nopeaan tahtiin veden alla. Hilehuurteen silmiin kauhomisliike näytti toimivalta, eikä oppilaskaan näyttänyt enää panikoivan erityisemmin!
"Hei, sinä teit sen! Jipii, hyvä Nopsatassu!" Hilehuurre huudahti iloisesti ja heilautti häntäänsä niin voimakkaasti, että hänen päällensä roiskui vettä.
Nopsatassun suulle piirtyi hymy tämän jatkaessa kauhomista.
"Minä tein sen!" tämä naukaisi takaisin.
Hilehuurre liittyi oppilaansa seuraan ja kauhoi itsensä hiukan syvempään veteen.
"Tule, uidaan yhdessä tuonne kivelle!" Hilehuurre kehotti.
"Jos uskallat", hän lisäsi virnistäen ilkikurisesti.
Oppilaan ilme näytti hiukan epäröivältä, mutta Hilehuurre päätti yrittää saada kollin jatkamaan vielä hetken. Isommalle kivelle oli matkaa vain noin kaksi ketunmittaa, ja Hilehuurre oli päättänyt, että jo sinne uimalla Nopsatassu todistaisi uimataitonsa riittäväksi. Hilehuurre ei ollut mestarinakaan asioista niin pilkun päälle, vaan pyrki päästämään oppilaansa helpolla etenkin sellaisista koulutuksen osa-alueista, joista tämä ei ollut erityisen innostunut. Sitä paitsi, Nopsatassu ehtisi hioa uintitaitojaan vielä moneen kertaan soturiksi päästyäänkin, soturi ajatteli.
Hilehuurre ui nopeasti, voimakkain vedoin kivelle. Sen veden alle luisuva pinta oli liukas, joten hänellä kesti hetki rämpiä sen päälle. Kolli istahti kivelle ja käännähti seuraamaan, miten Nopsatassulla sujui. Hän oli valmis loikkaamaan apuun millä hetkellä hyvänsä, jos oppilas vetäisi vahingossa vettä henkeensä tai vastaavaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Nopsatassu lähestyi Hilehuurteen kiveä vettä jo hiukan varmemmin polkien.
"Oikein hienosti sujuu!" Hilehuurre kannusti. Soturi alkoi stepata etutassuillaan jännittäessään oppilaansa suoritusta.
"Kiitos! Autatko minut ylös, jos tassuni lipeävät?" Nopsatassu maukui polskutuksen lomasta.
"Olen valmiina", hopeinen kolli maukaisi hymyillen.
Kun Nopsatassu vihdoin sai jalkansa kiven päälle veden alla, Hilehuurre siirtyi reunemmas tehden mustalle kollille tilaa. Soturi oli äärimmäisen ylpeä Nopsatassun suorituksesta. Oppilas pääsikin itse ihan helposti kiven päälle, ja kokonaan pois vedestä päästyään tämä ryhtyi ravistelemaan vettä valuvaa turkkiaan.
"Miten se meni?" Nopsatassu kysyi. Hänen silmänsä kuitenkin loistivat sen verran iloisina, että Hilehuurre arveli oppilaan tietävän jo vastauksen.
"Se meni tosi hyvin! Voit olla ylpeä itsestäsi", Hilehuurre päästi kepeän kurr-äänen.
"Kiitos, Hilehuurre", oppilaan suulle levisi hymy. "Huh, se oli kyllä aika mahtavaa."
"Älä vielä huokaise. Nyt sinun pitää vielä uida takaisin rantaan", Hilehuurre tokaisi. Nopsatassun ilme vakavoitui hetkeksi, mutta Hilehuurteen virnistäessä musta kolli naurahti.
"No ei sentään! Voimme palata takaisin kiven kautta. Eiköhän lähdetä leiriin lämmittelemään", soturi maukui pilke silmäkulmassa.

Uintiharjoituksista oli kulunut joitakin päiviä. Hilehuurteen ja Nopsatassun yhteinen matka mestarina ja oppilaana oli lähenemässä loppuaan. Tavallaan Hilehuurretta harmitti se, etteivät he enää tulisi viettämään yhtä paljon aikaa kahdestaan. Hopeisella kollilla oli nimittäin ollut oikeasti hauskaa oppilaansa kanssa. Samalla hän oli kuitenkin erittäin innoissaan siitä, että olisi pian saanut koulutettua ihka ensimmäisen oppilaansa soturiksi! Nopsatassu oli osoittautunut myöskin nopeaksi oppijaksi, eikä Hilehuurre olisi voinut olla ylpeämpi hänen saavutuksistaan.
"Tänään saat esitellä minulle saalistustaitojasi ja näyttää, mitä olet oppinut", Hilehuurre selosti harjoitusten kulkua kuolonklaanilaisen soturin tapittaessa heitä parin hännänmitan päästä. Soturia tympi, että kuolonklaanilaisen piti seurata heitä koko saalistustaitojen arvioinnin ajan. Tämä olisi sitä paitsi vain tiellä ja pahimmassa tapauksessa häiritsisi oppilaan suoritusta. Hilehuurre yritti kuitenkin peittää ärtymyksensä ja siirtää ajatukset positiivisempiin asioihin. Nopsatassu saattaisi todistaa tänään olevansa valmis soturiksi, ja Hilehuurre piti tärkeänä sitä, että kannustaisi laikukasta kollia parhaansa mukaan.
"Selvä", Nopsatassu nyökkäsi ymmärtäneensä, minkä jälkeen oppilaan katse harhautui jonnekin puiden latvustoon. Hilehuurre köhähti ja odotti, että sai oppilaansa huomion takaisin.
"Älä ota liikaa paineita. Voi olla, että minä säikytän riistasi, kun en osaa kävellä hiljaa", Hilehuurre naurahti. "Onnea saalistukseen!"

//Nopsa (saat päättää missä päin metsää nää on :D )

Pudistelin päätäni Mesitähden pahoitellessa sitä, että olin joutunut varttumaan sellaisissa olosuhteissa kuin mitä ne olivat ja ottamaan kantaakseni näin ison vastuun yhtenä pelastajista. "Ei se ole teidän vikanne tai kenenkään muunkaan. Joskus ikäviä asioita vain tapahtuu, emmekä me voi sille mitään. Mihin voimme kuitenkin vaikuttaa, on oma suhtautumisemme näihin ikävyyksiin. Niin kauan kuin ei vaivu synkkyyteen, mikä vain on mahdollista", puhuessani katseeni vaelsi kolmessa muussa kissassa, jotka odottelivat kanssamme Käärmekultaa ja Pohjaharhaa. Se jäi viipyilemään hetkeksi Lieskakajon kohdalle - kolli oli ollut minulle mitä parhain mestari ja roolimalli aina siitä asti kun olin aloittanut soturikoulutukseni. En olisi myöskään sama kissa kuin mitä nyt olin ilman Pohjaharhan minulle kuita sitten lausumia viisauksia. Molemmilla sotureilla oli tärkeä rooli varttumisessani, samoin kuten Kimalaistoiveella, joka oli pitänyt minusta huolta pentutarhalla ollessani.
"Minä uskon siihen, että voimme elää rauhallista yhteiseloa Kuolonklaanin kanssa", käännyin sitten naukumaan isälleni. "Ei ole mitään asiaa, jota ei voisi ratkaista puhumalla."
Ennen kuin Mesitähti ehti vastata minulle mitään, lähestyvät, rytmikkäät juoksuaskeleet saivat meidät kaikki valpastumaan. Huojentunut huokaisu pääsi suustani - Pohjaharha ja Käärmekulta olivat palanneet ehjinä ja ilman kuolonklaanilaisia kintereillään. Kaksikko saavutti meidät nopeasti, emmekä me jääneet kuhnailemaan paikoillemme pitkäksi aikaa vaan lähdimme jatkamaan matkaa kohti Eloklaanin leiriä.
Kävellessäni isäni rinnalla mieleeni palasi se, kun hetki sitten kolli oli maininnut minun olevan suurin piirtein samanikäinen kuin hän oli ollut niihin aikoihin, kun he olivat etsineet siskonsa Liljatuulen kanssa Eloklaanin reviiriä. Minusta tuntui kamalan pahalta hänen puolestaan - ei ollut oikein, että hän oli joutunut menettämään pentuetoverinsa niin kamalalla tavalla.
"Otan osaa Liljatuulen poismenon johdosta", sanoin hiljaa ja katsahdin häneen korviani luimistaen. "Hän oli varmasti hieno kissa. Olisinpa saanut tutustua häneen."

//Mesi?

Loikkiessani siinä ja kertoillessani Sädetassulle kaikenlaista keksin aina vain enemmän ja enemmän kerrottavaa. Olin innoissani, koska sain kertoa kollille itsestäni ja omasta ajatusmaailmasta. Kuitenkin pian tämä ärähti vihaisesti ja sai minut säikähtämään.
Pysähdyin ja katsoin kollia silmät suurina. Hän näytti tuohtuneelta ja heti hänen alkaessa puhua sen huomasi hänen äänensävyssään myös.
“Aiotko tehdä yhtään mitään muuta kuin ärsyttää minua loputtomiin tuolla turhalla kälätyksellä ja hyppelyllä? Opettelisit jättämään toiset välillä rauhaan. Olen aivan loppu ja sinä vain pahennat oloani. Lopeta jo!” kolli tivasi. Katsoin häntä hetken pöllämystyneenä, mutta sitten puuskahdin.
“Eikö sinulla ole mitään käytöstapoja hiirenaivo? Olisit voinut edes pyytää! Ei tarvitse vain äyskiä muilla ja leikkiä niin isoa!” kiljuin vihaisesti ja tömistelin ulos pesästä harmistuneena. Saatoin huomata kyynelten kihoavan silmiini, mutta räpyttelin ne pois. Miksi kollin piti olla minulle niin töykeä?
Tassutin tottumuksesta pentutarhalle peitellen surua ja suuttumusta. Astellessani sisään pesässä oli vain Kimalaistoive ja tietysti kuolonklaanilainen vartia. Hän nosti katseensa ja hymyili minulle.
“Tervehdys, Korpitassu!” naaras naukaisi.
“Hei Kimalaistoive! Missä Haukkapentu ja Ahmapentu ovat?” kysyin ja katselin ympärilleni kuin etsien heitä.
“He ovat vielä ulkona leirissä leikkimässä. Ajattelin kutsua heidän pian sisään”, naaras kertoi ja heilautti hieman häntäänsä.
“Haluaisitko kertoa minulle jonkin tarinan? Haluaisin ajatuksiani hieman muualle äsken tapahtuneista asioista”, pyysin. Kimalaistoive hymyili minulle lempeästi ja kehräsi hieman.
“Älä murehdi. Kerron sinulle mielelläni tarinan.”

Tassutin leirin poikki taas kohti oppilaiden pesää. Olin saanut itseni rauhoiteltua kuuntelemalla kuinka Kimalaistoive kertoi minulle tarinaa. Nyt olisin taas valmis kohtaamaan Sädetassun. Hän saisi luvan olla nyt mukava, tai olisin varma, että hänestä ei tulisi minun ystävääni, ja kaikkihan halusivat olla ystäviäni, olin mahtava!
Tunkeuduin sisään pesään ja huomasin kollin olevan levossa. Hänen nukkumisensa oli kuitenkin hieman levotonta, koska hän liikehti pedillään. Pohdin näkikö hän hyvää vai pahaa unta, mutta en voinut kuitenkaan tietää. Pesään oli poissa ollessani tullut muitakin oppilaita ja leppoisa puheensorina täytti pesän.
Menin mukavaan asentoon omille sammalilleni ja katsoin tarkkaan Sädetassua. Odotin, että kolli heräisi, jotta voisin määrätä hänet tekemään jotain kanssani. Voisimme vaikka harjoitella kaksin tai juosta kilpaa! Voisimme leikkiä piilosta ja etsiä aarteita toinen toisillemme! Ideoita pursusi pienistä aivoistani, enkä meinannut malttaa odottaa kollin heräämistä.
Kollin jokainen pieni liikahdus sai minut seisalleen. Odotin hetki hetkeltä enemmän, että tämä viimein heräisi ja pääsisimme tekemään jotain yhdessä. Vihreä katseeni oli lukittuna kollin oranssiin, raidalliseen turkkiin. Saatoin nähdä pienenkin karvan värähdyksen häntä tarkkaillessani.
Nousin ylös kyllästyneenä. En jaksanut enää odottaa. Tassutin kollin sammalpedin vierelle tökäten tätä muutaman kerran hellästi tassullani. Katsoin häntä silmät suurina ja suuri virne kasvoillani odottaen, että pääsisin viimeinkin tekemään jotain kiintoisaa kollin kanssa. Hän liikahti taas, mutta ei herännyt, joten päädyin tökkäämään häntä uudelleen.
“Herää unikeko!” mumisin hänen korvaansa, kun hän ei meinannut huomioida tökkimistäni. Kollin silmät rävähtivät auki ja hän säpsähti nähdessään minut suoraan naamansa edessä. Kuononi oli puolen hiirenmitan päässä kollin huonosta ja tunsin hänen hengityksensä. Saatoin kuulla muutaman muun oppilaan naurahtavan huvittuneesti tilanteelle taustalla.

//Säde?

Jääviillon kasvoille vääntyi huvittunut, pahansuopa virne hänen kuullessaan Virtaviiman ehdotuksen. Kolli ei kuitenkaan halunnut antaa Virtaviimalle kunniaa koko suunnitelman keksimisestä, joten punaturkkisen kollin oli saatava oma äänensä kuuluviin. Hän päätti tehdä suunnitelmasta vieläkin julmemman.
“Saattaisihan se ollakin”, Jääviilto tuhahti, kuin Virtaviiman ehdotus olisi ollut vain keskitasoa. Hän huomasi raidallisen naaraan kurtistavan kulmiaan.
“Vielä hauskempaa saattaisi olla, jos jonain kertana se joku erehtyisi väittämään, että tuoreen isän pienokainen olisi kuollut”, Jääviilto ei voinut olla naurahtamatta. Suunnitelma oli julma, mutta sen vuoksi niin loistava. Ampiaispisto tunnetusti välitti perheestään vähän liikaakin ja varmasti tulistuisi huomatessaan, että hänelle oli valehdeltu niin suuresta asiasta.
“Sitten hän vain kertoo Pimentovarjolle meidän valehdelleen sellaisesta, mitä hauskaa siinä olisi?” Virtaviima pilasi tokaisullaan Jääviillon ilon. Kolli käänsi kylmän katseensa nuorempaan naaraaseen ja tuhahti ärsyyntyessään.
“Etkö sinä ymmärrä? Ampiaispisto suuttuisi ja saattaisi parhaimmassa tapauksessa käydä kimppuumme. Olisi yksinkertaista valehdella, että olemme ymmärtäneet jotain väärin”, Jääviilto murahti ja heilautti häntäänsä. Hänen katseensa kääntyi taas Ampiaispiston suuntaan ja kolli muuttui vain ärtyneemmäksi.
“Katso nyt senkin hiirenaivo, sinun jahkailusi pilasi mahdollisuutemme”, Jääviilto murahti. Ampiaispisto asteli parhaillaan aukion poikki kohti pentutarhaa. Jääviillon murhaava katse kääntyi Virtaviimaan, kuin vika olisi ollut yksin naaraassa.

//Virta?

Ampiaispisto oli valikoitunut kohteeksi pieneen projektiimme. Kolli oli tunnettu helposti tulistuvasta luonteestansa, joten hänen ihonsa alle pääsemisen ei olisi pitänyt olla kovin vaikea temppu.
Olimme aloittaneet leikittelyn kollin kustannuksella jo vähän aikaa sitten ja yrittäneet löytää hänen heikot kohtansa. Tehokkaaksi menetelmäksi oli paljastunut muun muassa partiossa patistelu silloin, kun tämä näytti väsyneeltä, ja ylipäätään kaiken maailman turhanpäiväisimmistä asioista valittaminen jokaisena mahdollisena hetkenä. Reaktiot olivat olleet varsin hupaisia, mutta eivät olleet vielä johtaneet toivomaamme tulokseen.
Halusimme ajaa hänet hulluuden partaalle, saada hänet tekemään jotakin niin typerää, mistä ei selviäisi pienillä nuhteluilla tai parilla metsässä vietetyllä yöllä. Halusimme jotakin isompaa ja raaempaa, sellaista, joka saisi jokaisen eloklaanilaisen tutisemaan turkeissaan.
Muutama päivä sitten Ampiaispiston kumppani, Kultasiipi, oli synnyttänyt pariskunnan ensimmäisen pennun. Tästä syystä tabbykuvioinen soturi viihtyi usein pentutarhan läheisyydessä, mistä sainkin seuraavan loisteliaan idean tämän ärsyttämiseksi.
"Eikö olisikin hauskaa, jos aina kun tuore isä yrittäisi päästä katsomaan pentuaan, joku tulisi tielle ja estäisi tekemästä niin?" hymyilin julmasti katsellessani Jääviillon viereltä Ampiaispiston suuntaan, joka näytti parhaillaan suunnittelevan seuraavaa vierailuaan pentutarhaan.

//Jää?