AMPIAINEN
Lehtomyrsky: 11kp -
Syreenisumu: 11kp -
= 22kp

AURA
Lieskakajo: 4kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 12kp -
Kultasiipi: 7kp -
= 19kp

ELANDRA
Pohjaharha: 14kp -
Ampiaispisto: 17kp -
Karjuvirne: 8kp -
Jääviilto: 10kp -
Mesitähti: 14kp -
= 63kp

EMPPUOMPPU
Kortetassu: 22kp! -
Hiilihammas: 6kp -
Kuutamolaine: 6kp -
Virtaviima: 4kp -
= 38kp

KOIVU
Hilehuurre: 25kp! -
Lokkimieli: 33kp! -
= 58kp

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 10kp
Korpitassu: 37kp!
= 47kp

SAAGA
Nopsatassu: 13kp -
Sädetassu: 12kp -
Tähtimötaivas: 5kp -
Varputassu: 11kp -
Sypressikuiske: 5kp -
= 46kp

Kuuntelin Kortetassun kertomusta rauhallisena. Kaikki mitä kolli sanoi Eloklaanin nykytilanteesta, sai mieleni synkkenemään. Klaanitoverini olivat joutuneet kärsimään valtavasti Kuolonklaanin vuoksi. Minun olisi pitänyt kyetä suojelemaan klaaniani paremmin.
Kun Kortetassu kertoi Tähtiklaanilta saamastaan unesta, kehoni valtasi lämmin tunne. Vaikka Eloklaanilla olikin ollut vaikeaa, Tähtiklaani ei ollut hylännyt meitä. Kortetassu oli saanut tavata emonsa ja soturit, jotka olivat olleet perustamassa klaaniamme. Kun kuulin Henkäystähden tappaneen Liljatuulen, mieleni synkkeni taas. Vihreä katseeni nousi ylös. Puiden latvojen välistä erottui kirkas tähtitaivas. Kuten olin arvellutkin, Liljatuuli oli muuttanut asumaan Hopeahännälle esi-isiemme seuraksi. Kortetassu ja muut pelastajat tuntuivat selvästi luottavan siihen, että meidän pelastamisemme pelastaisi koko Eloklaanin. Olin saanut varsin nopean tilannekatsauksen, mutta oletin, että kuolonklaanilaiset jättäisivät meidät rauhaan, jos me saapuisimme leiriin ja vaatisimme heitä lähtemään.
"Minäkin toivon niin. Olemmeko menettäneet paljon klaanitovereitamme näiden kuiden aikana?" kysyin varovasti, peläten vastauksen olevan kyllä. Kortetassu näytti miettivän hetken.
"Emme me niin paljoa. Suurin osa on taipunut kuolonklaanilaisten sääntöihin ja on siten säästänyt henkensä", Kortetassu kertoi. Nyökkäsin. Oli ilo kuulla, vaikka olinkin surullinen kuullessani, että kaikki eivät olleet selvinneet näistä vaikeista ajoista. Koin olevani jollain tapaa syyllinen tähän tilanteeseen, kun olin ollut poissa ja klaanitoverini olivat sillä välin joutuneet kärsimään.
"Olen pahoillani, että olet joutunut varttumaan näin vaikeiden aikojen aikana, ja että olet joutunut noin nuorena niin suureen vastaukseen. Vaikka toisaalta olethan sinä suurin piirtein saman ikäinen kuin minä niihin aikoihin, kun etsimme Liljatuulen kanssa Eloklaanin reviiriä", kasvoilleni piirtyi lämmin hymy muistaessani ajat ennen Eloklaanin perustamista ja Liljatuulen.

//Korte?

Kohta olimme karistaneet kuolonklaanilaiset kannoiltamme. Olimme jo aika kaukana lähtöpaikasta ja suuntasimme seuraavaksi joelle päin kaatuneelle puunrungolle. Siellä meidän oli tarkoitus tavata muut pelastajat ja toivottavasti heidän mukanaan päällikkömme ja parantajamme.
Huokaisin hiljaa helpotuksesta, kun huomasin muut pelastajat mukanaan Mesitähti ja Leimusilmä. Lehtomyrsky erkaantui joukkiosta luokseni. Hymyilin naaraalle väsyneesti. Lehtomyrsky kysyi heti harhautuksesta. Hän kysyi miten se oli oikein mennyt.
Vastasin hänelle puuskuttaen. Kerroin, että harhautus oli sujunut hyvin ja kysyin nyt vuorostani olivatko he onnistuneet taivuttelemaan viimeisen vartian ilman taistoa päästämään heidät hakemaan Mesitähden ja Leimusilmän. Naaraan katse tuntui katoavan johonkin kaukaisuuteen, kuin hän olisi palannut mielessään taas hetkeen, kun heidän oli tarkoitus neuvotella. Hän pudisti päätään ja sanoi takerrellen, että oli päätynyt tappamaan tämän kissan.
Järkytykseni kaikui äänestäni, kun ihmeissäni kysyin heti miksi. Ei ollut lainkaan Lehtomyrskyn tapaista käydä kenenkään kimppuun ja lähettää heitä edesmenneiden esi-isiensä luokse. Lehtomyrsky parahti ja sanoi, että se oli ollut vahinko. Hän käänsi katsettaan ja sopersi jotain siitä, että hänen pentunsa luulisivat häntä nyt murhaajaksi. En ollut keskittynyt kamalasti muiden puheeseen, mutta huomasin, että muut olivat jo kerenneet kulkea hieman eteenpäin. Tuuppasin Lehtomyrskyä hellästi ja viitoin muiden perään.
Naaras vaikutti edelleen vaitonaiselta ja poissaolevalta, mutta hän kuitenkin kulki vierelläni muiden kohdalle takaisin.
“Ei se ole sinun vikasi. Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Olen varma, että kukaan ei luule sinua murhaajaksi. Teit vain sen, mikä oli pakko tehdä klaanisi puolesta”, nau'uin Lehtomyrskylle. Naaras nojasi minuun hieman ja päästi huokauksen, mutta hän kyllä vaikutti jo rentoutuneen hieman. Hymyilin naaraalle hieman.
“Uskon että he näkevät sinut sankarina, eivätkä murhaajana, vaikka pelastus reissumme veikin yhden kissan hengen. Kuka vain olisi saattanut olla sinun osassasi ja joutua riistämään hänen henkensä, vaikka ei olisikaan halunnut”, naukaisin vielä Lehtomyrskylle, mutta osittain en odottanut, että hän vastaisi minulle.

//Lehto ja muut pelastajat?

Olin niin iloinen kuullessani isäni odottaneen myöskin minun tapaamistani. Se sai sisälläni aikaan lämpimän tunteen - kolli ei ollut unohtanut olemassaoloani, vaikka olimmekin olleet erossa niin pitkään.
Kun Mesitähti sitten vakavoitui ja rupesi kyselemään, mikä meidän suunnitelmamme oikein oli ja mitä Eloklaanissa oli meneillään, yritin parhaani mukaan tiivistää hänelle viime kuiden tapahtumat:
"Niin kauan kuin minä muistan kuolonklaanilaiset vartijat ovat pitäneet kuria ja järjestystä yllä Eloklaanissa. He ovat pitkälti määränneet meidän elämästämme ja päättäneet, milloin kukakin menee ulos ja milloin saa syödä."
Tämän jälkeen kerroin isälleni pelastajien saamasta unesta Tähtiklaanin kissoilta: "Jokin aika sitten kolme kissaa ilmestyi meidän viiden uniin - heidän nimensä olivat Lauhalaukka, Hallavarjo ja Minttuliekki." Mainitessani henkikissat huomasin Mesitähden silmien leviävän - päällikkö selvästi tunnisti nämä kissat. "He antoivat meidän tehtäväksemme pelastaa teidät ja palauttaa tasapaino klaaneihin. Minä ja muut pelastajat pystyimme tapaamaan toisiamme aina unissamme ja suunnittelemaan pelastamistanne ilman, että kuolonklaanilaiset saivat siitä vihiä, mutta vasta viime aikoina asiat alkoivat edistyä kunnolla, kun tutustuin Lampiväreeseen - hän on yksi vartijoista ja meidän puolellamme -, joka auttoi meitä kertomalla teidän sijaintinne ja muita tärkeitä tietoja. On myös hänen ansiotaan, että pääsimme ylipäätään lähtemään leiristä pelastamaan teitä."
Hiljenin hetkeksi, kun mieleeni palautuivat pelastamisretkeä edeltäneet päivät, jolloin ilmapiiri leirissä oli ollut synkkä Liljatuulen teloituksen jälkeen. "Emme voineet jäädä odottelemaan enää pidemmäksi aikaa, kun Henkäystähti ilmaantui yllättäen leiriimme ja tappoi Liljatuulen rangaistuksena Haavemuiston karkaamisyrityksestä. Tiesimme, että jos emme toimisi pian, tekin saattaisitte olla pian mennyttä."
"Nyt kun olette vapaat, te osaatte varmasti puhua kuolonklaanilaisille järkeä ja pyytää heitä lähtemään leiristämme, jotta Tähtiklaanin kissojen puhuma tasapaino palautuu takaisin klaaneihin", nostin katseeni toiveikkaana isääni, joka oli kuunnellut selostustani totisen mietteliään näköisenä. Olin antanut hänelle varmasti paljon sulateltavaa, joten oli ymmärrettävää, jos häneltä menisi hetki käsitellä kuulemaansa.

//Mesi?

//Tapahtunut aikaisemmin//

Lokkimieli ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hyvin hän oli onnistunut rääkkäämään Sadeturkkia eristyksen aikana. Hän oli osin pettynyt siihen, miten nopeasti määrätyt kaksi päivää olivat tulleet täyteen. Soturia tympi erityisesti se, ettei eloklaanilainen naaras ollut alentunut valittamaan tai muutenkaan näyttämään kärsimystään ulospäin sen enempää, kuin mitä laihtuneesta ulkomuodosta jo pystyi näkemään. No, ainakin naaras näytti heikolta. Matkalla takaisin leiriin Lokkimieli kuvitteli mielessään, miten hän yllättäen kamppaisi Sadeturkin, mätkisi tämän verille ja katselisi pitkään vieressä miten tämä kituisi maassa juuri niin lähellä ja niin kaukana kuolemaa, että sitä melkein tekisi mieli anoa, mutta ei kuitenkaan. Lokkimieli oli varma, ettei naaras olisi pystynyt puolustautumaan tuossa kunnossa ollenkaan. Siitä hän tunsi suurta mielihyvää, vaikka pahoinpitelyt jäivät valitettavasti tälläkin kertaa vain haaveeksi.
Saatettuaan Sadeturkin sisälle Eloklaanin leiriin Lokkimieli suuntasi oitis kuulemaan partioihin jakoa. Lokkimielestä tuntui, että hän voisi menettää kontrollin itsestään, jos hän joutuisi katselemaan valkotassuista naarasta enää hetkeäkään kauemmin. Lokkimieli purki ärtymystään painelemalla kynsiään maahan istuessaan niin, että kukaan ei huomannut. Hänen olisi tehnyt mieli raadella eloklaanilainen jos toinenkin kappaleiksi ihan vain saadakseen vahvan voiton tunteen käpäliinsä. Sadeturkin kiduttaminen ei jostain syystä ollut ollut läheskään niin palkitsevaa, kuin kolli oli toivonut.
Ilmoittauduttuaan vapaaehtoiseksi metsästyspartioon, joka oli jo lähdössä ulos leiristä soturi muistutti itseään miellyttävän, tyynen roolin ylläpitämisestä. Hän ei ollut koskaan aiemmin pudottanut maskiaan niin pitkäksi aikaa kuin Sadeturkin rangaistuksen aikana. Sen ylläpitämiseen oli kuitenkin helppo palata, etenkin kun hän oli jonkun kuolonklaanilaisen seurassa. Lokkimieli ei edelleenkään ymmärtänyt, miten muut kissat näyttivät positiivisia tunteita ulospäin kuin automaattisena reaktiona. Hän ei ollut varma tiesikö hän, mitä ilo tai huvittuneisuus oikeastaan edes olivat, jos ne olivat joillekin oikeita tunteita. Niitä lähin kokemus, mihin Lokkimieli kykeni pääsemään oli todennäköisesti tyytyväisyys tai nautinto. Vaikka mistä hän siitäkään voisi varmaksi tietää...
Harmaalaikkuinen soturi löysi myyränkolon pian partion jakauduttua. Hänet oli laitettu erään ruipeloisen Eloklaanin oppilaan metsästyspariksi, jota hän oli uhkaillut siihen malliin, että tiesi oppilaan pysyvän näköetäisyydellä ilman jatkuvaa tapittamista. Lokkimieli ei ollut saalistanut kahteen kokonaiseen päivään, ja juuri nyt hänellä oli pakottava tarve päästä raatelemaan jotakin omin kynsin.
Hetken vahtaamisen jälkeen pieni jyrsijä pisti vihdoin päänsä ulos kolosta. Se otti muutaman nopean askelen eteenpäin, ja juuri silloin valkoharmaa soturi syöksyi aluskasvillisuuden seasta ja täräytti hyvin tähdätyn iskun myyrän päähän etukäpälällään. Myyrä pyristeli hetken maassa kituen, ja heti kun se pääsi takaisin jaloilleen Lokkimieli läimäisi sitä lujaa, tällä kertaa kynnet esillä. Lokkimieli viskoi saalista armottomasti ympäriinsä. Veri levisi maassa oleville kiville ja sammalille. Lopuksi soturi viskasi myyrän isompaa kiveä päin purkaen kaiken raivonsa puolikuolleeseen, viattomaan jyrsijään. Hän kuuli miellyttävän rusahduksen saaliin paiskautuessa kiveä päin. Se putosi maahan soturin jalkojen juureen velttona ja epämuodostuneena. Lokkimieli tökkäsi sitä vielä kerran varmistaakseen, että se oli kuollut. Tylsää, hän ajatteli tapittaen raatoa tyhjillä silmillään. Hetken mielihyvä loppui aina lyhyeen. Vaikka kollin sisällä ei nyt kiehunut enää yhtä lujaa, mikä helpotti impulssien kontrollointia ja maskipersoonan pitämistä yllä. Lokkimieli huomasi olevansa oikeastaan jo nälkäinen - kahden päivän aikana hän oli tottunut syömään itsensä enemmän kuin kylläiseksi. Sadeturkki oli metsästänyt hänelle niin paljon, että Lokkimieli oli pari kertaa pistänyt eloklaanilaisen katsomaan, miten hän viskoi vatsansa täyteen saatuaan ylimääräisiä saaliita jokeen toisen nähdessä nälkää. Ympärille vilkaisun jälkeen valkoharmaa kolli ryhtyi syömään rääkkäämäänsä myyrää. Hänen täytyisi vain puhdistaa tassunsa verestä, ennen kuin palaisi muun partion luokse. Ja Eloklaanin rääpäleoppilas saisi metsästää hänen puolestaan lopun ajasta.

Seuraavana aamuna Lokkimieli oli jalkeilla leirissä jo ennen ensimmäisiä auringonsäteitä. Pimentovarjo oli tullut edellisenä iltana ilmoittamaan Lokkimielelle, että seuraavaksi olisi hänen vuoronsa pitää vapaapäivä. Ei ollut järkevää tuhlata aikaa, minkä vuoksi soturi lähti liikkeelle kohti Kuolonklaanin reviiriä jo ennen auringonnousua. Matkalla hän yritti kehitellä hyvänkuuloista kertomusta eloklaanilaisten rankaisemisesta, Sadeturkin eristyksestä ja siihen johtaneista tapahtumista omaa rooliaan korostaen. Sellaista, jonka hän kertoisi Sulkavirralle ja josta hänen emonsa saattaisi osoittaa ylpeyttä. Ja jonka sivustakuulijat saattaisivat myös muistaa. Lokkimieli tiesi, että oli tärkeää pyrkiä aktiivisesti olemaan esillä positiivisessa valossa ja erottua sotureiden keskuudessa. Vain siten hän saattaisi saavuttaa lisää valtaa ja kunniaa.
Hän oli kuitenkin alkanut miettimään realistisemmin sitäkin, että hyvää asemaa klaanissa tulisi myös ylläpitää, ja että vallan saaminen vaati mahdollisesti likaista peliä. Se tarkoitti muun muassa sitä, ettei hänellä olisi itsellään varaa ottaa juurikaan riskejä. Ja se tarkoitti, että hän tarvitsisi tuekseen jonkun, jonka kanssa jakaa osa suunnitelmistaan. Jonkun äärimmäisen luotettavan seuraajan. Kätyrin, joka ei kyseenalaistaisi yhtäkään Lokkimielen ajatusta. Sellaisen, jonka uskollisuutta soturin ei tarvitsisi koskaan epäillä. Siihen ongelmaan Lokkimieli tiesi jo täydellisen ratkaisun. Hänen täytyisi saada pentuja.
Valkoharmaa kolli pääsi perille Kuolonklaanin leiriin hyvissä ajoin ennen aurinkohuippua. Heti klaanitovereidensa keskuuteen saavuttuaan ja muutamat tervehdykset mau’uttuaan hän kuuli sivukorvalla, miten joku puhutteli entistä Neilikkatassua Neilikkasydämenä. Lokkimieli pysähtyi ja oli katselevinaan leirin vilskettä, mutta tarkkaili oikeasti sivusilmällä kirjavaa naarasta. Kolli ei muistanut koskaan juurikaan puhuneensa tuon itseään hiukan nuoremman naaraan kanssa. Hetken observoinnin jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että Neilikkasydän vaikutti melko hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta samalla ystävälliseltä ja kohteliaalta – ainakin Lokkimielen vieressä käydyn keskustelun perusteella.
Kun muut kissat lähtivät omille teilleen, Lokkimieli tarttui tilaisuuteen ja lähti kävelemään täplikkään naaraan suuntaan. Naaraan kohdalla Lokkimieli pysähtyi pikaisesti ja nyökkäsi kohteliaasti tervehtiäkseen häntä.
“Onnittelut soturinimestä, Neilikkasydän!” Lokkimieli maukaisi ja väänsi kasvoilleen oikein lämpimän hymyn.
“Voi kiitos”, Neilikkasydän vastasi kollin hymyyn kainosti.
Eteenpäin jatkaessaan Lokkimieli päätti, että naaraaseen voisi olla hyödyllistä ainakin yrittää tutustua. Ehdokkaat olivat hänellä vähissä. Eikä aikaakaan tulisi tuhlata.

//Noin kaksi kuuta myöhemmin//

Lehtisade riisui jo puita lehdistä vauhdilla, kun Lokkimieli vaihtoi jälleen kuulumisia Sulkavirran kanssa Kuolonklaanin leirissä. Emo vaikutti joka kerta heidän tavatessaan siltä, kuin he eivät olisi nähneet kuihin. Lokkimieli ei kyennyt ymmärtämään, mikä Sulkavirran sai käyttäytymään ja tuntemaan niin, sillä hänen emostaan huokuva ikävä näytti olevan naaraalle jotain ihan todellista. Mutta ikävä olikin yksi niistä asioista, mitä Lokkimieli ei vain koskaan tulisi käsittämään. Hän oli kuitenkin vain tyytyväinen, ettei kyennyt kokemaan moista turhaa tunnetta. Sellainen ei olisi tehnyt muuta kuin rajoittanut elämää ja tullut tärkeiden asioiden tielle.
Sulkavirta oli kuitenkin vaihtanut aiheen nopeasti kahteen eloklaanilaiseen soturiin, Uskolintuun ja Haavemuistoon. Lokkimieli oli hämillään siitä, miksi hänen emoaan kiinnosti yhtäkkiä tietää eloklaanilaisista. Hän olisi paljon mieluummin jatkanut puhumista itsestään. Etenkin nyt, kun Sulkavirralta valui kehuja kuin
"Tiesitkö sinä, että he ovat sinun isäsi Ruskalinnun veljiä?” Sulkavirran sanat saivat kollin niskakarvat nousemaan, tosin enemmän inhosta kuin järkytyksestä.
“Erityisesti Uskolintu oli minun tukenani silloin, kun sinun isäsi kuoli", Sulkavirta lisäsi lämmin hymy kasvoillaan.
Lokkimieli ei ollut uskoa korviaan. Hänen emonsa kuulosti siltä, kuin olisi yhä oikeasti välittänyt näistä kahdesta eloklaanilaisesta. Hehän olivat vihollisklaanin jäseniä. Sulkavirta ei selkeästi myöskään osannut jättää menneitä taakse. Mutta juuri sellaisiahan naaraat olivat, Lokkimieli ajatteli. Ylitunteellisia ja ylivälittäviä. Lokkimieli tiesi, että minkäänlainen kiintymys vihollisklaanin jäseniin oli ainoastaan haitaksi, niin Sulkavirran kuin klaaninkin kannalta. Nopeasti hän kuitenkin asettui imitoimaan, miten joku lempeäluonteinen kissa olisi asiaan reagoinut.
“En tiennytkään… Mutta hyvä kuulla, että he ovat olleet tukenasi silloin. Sinulla oli varmaan tosi rankkaa isäni kuoleman jälkeen”, Lokkimieli lausui myötätuntoiseen sävyyn. Oikeasti hän ei mieltänyt Ruskalintua isäkseen alkuunkaan – eiväthän he olleet koskaan edes tavanneet. Ruskalintu oli poissa, ja Lokkimielelle hän ei ollut koskaan ollutkaan olemassa.
“Niin oli”, Sulkavirta maukui haikeasti.
“Jos sinua kiinnostaa kuulla, millainen isäsi oli sinun ikäisenä, niin Uskolintu osaa varmasti kertoa”, Sulkavirta sanoi ja hymy palasi takaisin naaraan kasvoille.
Lokkimieli pohti kuitenkin, pitäisikö hänen kertoa jyrkkä näkemyksensä asiasta emolleen suoraan. Soturi halusi kuitenkin varmistaa, että hänestä välittyi mahdollisimman uskollinen kuva jokaiselle kuolonklaanilaiselle. Vaikka samalla hänen täytyikin pitää huoli, että kohtelisi emoaan mahdollisimman lempeästi. Sulkavirran kuva hänestä oli kollille aivan yhtä tärkeä.
“Tarkoitatko, että aloittaisin keskustelun hänen kanssaan?” Lokkimieli kysyi ja piti sävyn neutraalina.
“Niin.” Sulkavirta kallisti päätään hivenen.
Lokkimieli vilkaisi ympärilleen arvioidakseen, moniko kissa saattoi olla kuulemassa keskustelun. Lähistöllä aterioi muutama soturi.
“Minä ymmärrän, että teillä on yhteistä historiaa… Mutta mielestäni ei ole soveliasta alkaa juttelemaan toverillisesti eloklaanilaisten kanssa. Etenkään vallitsevassa tilanteessa. Työni on vartioida heitä ja pitää kuria yllä. Veriside ei muuta asiaa, sinäkin tiedät sen, emo”, Lokkimieli sanoi ja kuulosti nyt hivenen virallisemmalta kuin aikaisemmin.
Sulkavirta näytti jotenkin… hämmentyneeltä, eikä Lokkimieli tiennyt enää ollenkaan, mitä hänen emonsa päässä liikkui.

//Sulka?

Oli kulunut jo lähes puoli kuuta siitä, kun Kultasiipi oli siirtynyt sivuun sotureiden tehtävistä ja muuttanut pentutarhalle. Joka yö ikävöin vaaleaturkkista naarasta, hänen lämpöään ja tuoksuaan. Olisin halunnut hiippailla öisin ulos pesästä rakkaani luokse, mutta se lieni mahdotonta, kun kuolonklaanilaiset tarkkailivat jokaista liikettämme. Viime yö oli mennyt valvoessa, niin kova ikävä minulla oli rakasta kumppaniani ja syntymättämiä pentujamme. Kun aamu oli saapunut, olin saanut jonkin verran nukutuksi ja tullut lopulta kuolonklaanilaisen herättämäksi. Lätäkkölempi ajoi minut tylysti ulos sotureiden pesästä, sillä pesä oli tuttuun tapaan tyhjennettävä aamupäivän ajaksi. Kuolonklaanilaisilla ei ollut aikaa vahtia meidän untamme. Suuntasin saman tien kohti pentutarhaa, jonka edessä hääri yllätyksekseni jo kissoja.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin Nokilinnulta, joka seisoi kissajoukon hännillä. Lempeä naaras kääntyi heti katsomaan minuun päin.
"Sinun.. Se tuota noin.. Mikä sen nimi nyt olikaan... No mutta se sinun armaimpasi on parhaillaan synnyttämässä! Se Kuolonklaanin parantajanaaras ei ehtinyt tulla apuun, mutta Salviakatse on auttamassa siellä", vanha höperö naaras naukui täpinöissään.
"Kultasiipi", henkäisin ja ohitin nopeasti vanhuksen ja ryntäsin kissajoukon ohitse pentutarhalle. Työnnyin sisään hämärään pesään, jossa oleskeli muutamia kissoja – yksi heistä oli Leppävarjo, pesässä asuva kuolonklaanilainen.
"Kultasiipi! Oletko kunnossa?" henkäisin ja yritin päästä hänen vierellään seisovan Salviakatseen ohi kumppanini luokse. Soturinaaras siirtyi sivuun ja katsoi minua lämpimästi hymyillen.
"Onnea, te saitte yhden terveen oloisen pennun", naaras naukaisi kehräten ja osoitti katseensa kohti emonsa vatsan vierellä möyrivää pentua. Se omasi harmahtavan ruskean turkin, aivan kuten minäkin! Isä ja emo olisivat niin ylpeitä nähdessään tämän pikkuisen!
"Voi Kultasiipi, miten sinä voit?" nau'uin ja katsahdin leveästi hymyillen kumppaniani.

//Kulta? (tai Perho?)

Olimme päässeet kävelemään jo lähes Eloklaanin reviirille saakka. Kortetassu oli tullut vierelleni ja alkanut puhua minulle. Jälkikasvuni tapa puhua sai minut hieman hämilleni. Ensin luulin hänen puhuvan sekä minulle ja Leimusilmälle, mutta nopeasti ymmärsin, että kolli puhui vain minulle. Hän puhui hyvin kohteliaasti, mutta jostain syystä puhui kuin olisi pitänyt minua useampana kissana. En ollut varma liittyikö se jotenkin siihen, että olin päällikkö ja minulla oli useampi henki. Päätin jättää asian tällä erää huomiotta ja antaa Kortetassun puhua minulle kuten itse koki parhaaksi. Olin niin onnellinen nähdessäni poikani niin monen kuun jälkeen. Hänestä oli kasvanut hieno kissa, eivätkä kuolonklaanilaiset olleet kyenneet kääntämään häntä Pimeyden Metsän puolelle, vaikka kolli olikin kasvanut heidän valtansa alla.
"Voin ihan hyvin, etenkin kun tiedän pääseväni taas klaanitovereideni ja perheeni luokse", naukaisin lämpimällä äänellä pojalleni samalla, kun kuljimme eteenpäin tuttua reittiä kohti paikkaa, jossa tapaisimme Pohjaharhan ja Käärmekullan.
"Minustakin on kiva viimein tavata teidät", Kortetassu naukaisi ja väläytti minulle ystävällisen, mutta hieman varovaisen hymyn.

Saavuimme viimein paikalle, jossa muiden mukaan tapaisimme pian muut suunnitelmaan osallistuneet soturit. Leimusilmä oli siirtynyt keskustelemaan Lieskakajon kanssa, joten ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki keskustella vähän enemmän Kortetassun kanssa ja selvitellä sitä, mitä Eloklaanissa oli meneillään. Käännyin rauhallisesti poikani puoleen, hän käänsi samalla myös oman katseensa minuun.
"Et tiedäkään, kuinka paljon olen odottanut pääseväni tapaamaan sinut taas", nau'uin samalla, kun kurkustani kumpusi hiljaista kehräystä. Kortetassun kasvoille piirtyi iloinen hymy. En voinut kuitenkaan olla aivan rennosti, sillä vähän väliä katseeni karkasi Kortetassusta ympäristöömme. En halunnut, että kuolonklaanilaiset pääsisivät yllättämään meidät.
"Ikävä kyllä nyt ei ole aikaa tutustumiselle, sillä minun on saatava tietää, mitä Eloklaanissa on meneillään ja mikä tämä teidän suunnitelmanne on?" esitin terävällä äänellä kysymyksen pojalleni ja katsoin häntä vakavailmeisenä. Minut oli vain revitty pesästä mukaan, enkä tiennyt lainkaan mitä elämä sen ulkopuolella nykyään oli. En ollut edes varma, mitä Eloklaanista oli enää jäljellä. Olisiko minulla edes loppujen lopuksi klaania mihin palata? Olivatko nämä viisi kissaa ainoat, mitä vanhasta Eloklaanista oli jäljellä?

//Korte?

Lieskakajon silmiin syttyi onnellinen tuike, kun hän katsoi Leimusilmää. Kolli oli hyvin laiha ja raihnainen, mutta silti aivan yhtä komea, kuin hän oli muistanut. Kenties jopa komeampi…
“Leimusilmä”, Lieskakajo kuiskasi ja painoi kuononsa nopeasti toisen poskea vasten.
“Odotahan kun pääsemme kotiin, puhdistan turkistasi pois tämän kaiken lian”, kolli naukaisi nopeasti ja virnisti. Hän olisi halunnut jäädä juttelemaan pidemmäksi aikaa, mutta heillä oli kiire. Heidän pitäisi palata leiriin ja häätää kuolonklaanilaiset pois heidän kodistaan.
“Mesitähti, hieno nähdä sinua..Olen pitänyt Kortetassusta parhaani mukaan huolta”, Lieskakajo naukaisi hiljaisella ja kunnioittavalla äänellä. Nyt oli heidän aika aloittaa matkansa kohti Eloklaanin leiriä. Lieskakajon korvat ja häntä liikahtelivat hermostuneesti. Mitä jos heidän suunnitelmansa epäonnistuisi viime hetkillä? Ei, kolli ei antaisi sen tapahtua. He palaisivat kaikki leiriin ehjin nahoin. Kolli vilkaisi mielitiettyään huolestuneena, hän pitäisi Leimusilmän vastaisuudessa turvassa. Oikeastaan, ehkä kollin olisi parasta jäädä leiriin seuraavien kuiden ajaksi. Ehkä hänen pitäisi pyytää Mesitähteä järjestämään parantajalle jatkuva vartiointi? Kyllä, niin olisi varmasti parasta, Lieskakajo tuumi itsekseen.

//Pelastajat, Mesi, Leimu?

Tassutin edelleen pääkumarassa eteenpäin ajatellen sitä kun olin tappanut kollin vahingossa... Nostin Katseeni kohti päällikköämme -joka jutteli poikansa kanssa- ja parantajaame
"Te varmasti odotatte että pääsette takaisin leiriin" nauuin miltei kuulumatomasti yritäen saada ajatukset pois kollista. Mesitähti käänsi katseensa minuun mutta käänsi katseensa minuun mutta käänsi sen oitis taas poikaanssa, oletettavasti hän oli kuullut jotain mutta varmaankaan ei uskonut että se liityi häneen tai jotain?
*Ehkä on hyvä että hän ei kuulut tai tajunnut kysyneeni häneltä?* Ajattelin vaikka en tiennyt miksi se olisi niin. Käänsin katseeni taas tassuihini ja lähdin jatkamaan tassutusta eteenpäin ajatellen sitä kuolonklaanin kollia koska en saanut häntä ajatuksistani.
*Miksi minun piti tappaa hänet..? Kuusihäntä ja pentumme luulevat minua varmasti murhaajaksi...* Ajattelin sydän syrjällään. Kuulin vaimeita ääniä ja nostin päätäni ja huomasin että olimme jo melkein joen yli kaatunnella puulla mutta äänet tulivat taakaa päin joten käännyin nopeasti katsomaan jahtasiko joku meitä mutta ei siellä oli vain pohjaharha ja käärmekulta tulossa tänne päin. Kun kaksikko pääsi perille asti tassutin ystäväni käärmekullan luo.
"Hei käärmekulta.. miten harhautus onnistui?" Nauuin vähän alakuloisena.
"Hyvin saimme eksyttettyä heidät kannoiltamme kunnolla entä teillä? Onnistuitteko saamaan pelastattua mesitähden ja leimusilmän ilman taistelua?" Naaras vastasi.
"Tuota emme... Ja se taistelu koitui vartian kohtaloksi... Minä tapoin hänet..." Nauuin ja lopun kuiskasin melkein äänetömmästi.
"Tapoit hänet? Miksi?" Käärmekulta kysyi hämmentyneenä.
"En minä sitä tahalani tehnyt!" Parahdin ja käänsin oitis katseeni pois. "Pentuni varmasti luulevat minua murhaajaksi kuullessan.." mauuin surulisena.
//Muut?

Etenimme öisen metsän halki rivakasti mutta hiljaa. Olimme saaneet pelastettua Mesitähden ja Leimusilmän, ja nyt matkasimme kohti Eloklaanin reviiriä. Jykevärakenteinen Lieskakajo kulki joukon edellä ja varmisti, että reitti oli vapaa. Kaikki muutkin pitivät korvansa ja silmänsä auki kuolonklaanilaisten varalta.
Minäkin kyllä yritin, mutta jälleen kerran huomioni harhaili olennaisesta johonkin muualle, nimittäin isääni, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa eläessäni. Hän todella näytti minulta, aivan kuten monet olivat sanoneet, lukuun ottamatta otsassa olevia arpia ja rinnan laikkua. Päällikkö - kuten myös Leimusilmäkin - oli kovin laiha ja nälkiintyneen näköinen, ja turkki oli menettänyt kiiltonsa. Hänen silmänsä olivat kuitenkin kirkkaat ja niiden katse määrätietoinen.
Epäröin parin silmänräpäyksen ajan ennen kuin siirryin kävelemään isäni rinnalle. Jostain syystä minua jännitti kamalasti, vaikka samaan aikaan olin haljeta onnesta. Oli ihanaa saada tavata hänet kaikkien näiden kuiden jälkeen! Tarinoiden kissa sai viimein kasvonsa.
"Kuinka te voitte?" kysyin kollilta ja tutkailin tätä nopeasti katseellani. Hän näytti pystyvän kävelemään omin avuin. "Sanokaa vain, jos teidän tarvitsee ottaa tukea. Olemme kohta tapaamispaikalla, jossa sovimme kohtaavamme Pohjaharhan ja Käärmekullan, joten voimme pitää siellä pienen paussin." En oikein tiennyt, miten minun olisi kuulunut puhutella Mesitähteä. Hän oli minun isäni mutta samalla myös klaanin päällikkö sekä minua huomattavasti vanhempi ja kokeneempi.

//Mesi ja muut pelastajat?

Minua alkoi naurattaa mestarini onneton syöksähdys ja yritys pyydystää vesikirppu, mikä teki siitä että seisoin kylkiini asti vedessä jotenkin helpomman tuntuista. Annoin naurun tulla ja kikatin sydämeni pohjasta.
“Nyt ainakin muistan opetuksesi”, sanoin nauruni lomasta. Nauru oli jotain ilon ja vapautuneen ahdituksen sekaista mouruntaa jo siinä vaiheessa, kun sain sen vihdoin lakkaamaan. Nauru oli juuri nyt paljon tarvittu asia, sillä Kuolonklaanin vallanalla eläminen ei ollut hohdokkainta elämää. En kylläkään ole vielä ehtinyt elämään Eloklaanissa ilman mitään poikkeusoloja tai aikoja, joten mikä minä olin mistään valittamaan. Harjoitukset olivat saaneet mieleni täysin pois Kuolonklaanista ja kaikesta siitä alakuloisesta surusta, joka välillä peitti leirin alleen lumisateen lailla.
“Kokeiltaisiinko nyt sitä kastautumista kaulaan saakka?” Hilehuurteen ääni keskeytti ajatukseni kulun ja nyökkäsin nopeasti. Nyt olisi parempi keskittyä.
“Haluatko, että tulen viereesi vai olenko kauempana?” kolli kysyi mutta liian myöhään, sillä minä olin jo kaulaan asti vedessä. Olin astunut eteenpäin hallitun pienen askeleen ja nyt kauhoin vettä käpälilläni, joskin aika hätäisen nopeasti. Mestarini ilme oli hämmästynyt mutta minä olin vain ylpeä itsestäni, sillä olin oikeasti tehnyt sen!
//Hile?

Jääviilto virnuili tyytyväisesti Ampiaispistoa, joka mistään mitään tietämättömänä vaihtoi kieliä kumppaninsa kanssa. Jääviillon mielessä alkoi heti pyöriä ideoita, miten he saisivat tabbykuvioisen soturin rikkomaan sääntöjä. Ampiaispisto oli tunnettu tunnekuohuistaan ja temperamenttisuudestaan, Jääviillon silmin kolli ei ollut mikään fiksuin kissa. Vaikka ruskea kissa ei juuri koskaan tarkoittanut pahaa, kenties juuri siitä syystä Jääviilto inhosi tätä. Ampiaispisto oli suorastaan laiska ja tympeää katseltavaa, kun kolli laahusti partion mukana eteenpäin kuin mikäkin elävä kuollut. Punaturkkinen kuolonklaanilainen ei ymmärtänyt, miten joku saattoikaan olla niin laiska ja aikaansaamaton kuin Ampiaispisto oli.
"Heh, luulenpa ettei tuo hiirenaivo edes ymmärrä mitä tapahtuu, kun me tuhoamme hänen elämänsä", Jääviilto myhäili tyytyväisenä vierellään istuvalle Virtaviimalle. Kolli ei irrottanut katsettaan Ampiaispistosta, sillä hän suunnitteli jo mielessään millä tapaa he voisivat leikitellä tabbykuvioisella kollilla. Ampiaispisto olisi naurettavan helppo huijattava.
"Kuinka pitkälle sinä olet valmis menemään?" Virtaviima varmisti vierellään seisovalta, itseään suuremmalta Jääviillolta. Jääviilto ei edelleenkään irrottanut katsettaan ruskeaturkkisesta eloklaanilaissoturista.
"No kai sinä tiedät", punaruskea kolli tuhahti ja vilkaisi sivusilmällään Virtaviimaa, jatkaen sitten kuiskaten, "mitä vähemmän eloklaanilaisia täällä on, sitä parempi se on meille."
"Enpä tiedä, saatat havitella nyt liikoja. Ampiaispisto on temperamenttinen, mutta olisiko hän niin tyhmä että saisimme hänet tekemään jotain, jonka vuoksi hän tulisi tapetuksi?" raidallinen naaras kysyi epäileväisesti. Se ärsytti Jääviiltoa. Hän ei pitänyt siitä, että hänen taitojaan epäiltiin. Kolli vastasi kylmästi ärähtäen:
"Jos sinä et pysty siihen, se ei tarkoita ettenkö minä pystyisi. Ellet satu muistamaan, olen sinua huomattavasti vanhempi ja parempi soturi."
Nyt Jääviillon häntä huiski maata hänen istuessaan. Kollin ärsyttäminen oli naurettavan helppoa. Vaikkei hän järin pitänytkään Virtaviimasta, hän sai suurta nautintoa saadessaan suunnitella näin katalia juonia jonkun kanssa.

//Virta?

”Voitko tulla vierelleni, jos upottaudun kaulaan asti, niinkuin näytit?” Nopsatassu kysyi. Musta kolli ei vaikuttanut edelleenkään nauttivan vedessä kävelystä.
”Tietysti!”
Hilehuurre palasi oppilaansa luokse ja asettui tämän viereen niin, että vesi ylettyi samaan kohtaan hänen kylkeään kuin Nopsatassunkin.
”Kiitos”, Nopsatassu maukaisi.
Hilehuurre oli varsin tohkeissaan siitä, että oli päässyt Nopsatassun kanssa näinkin hyvään pisteeseen. Hän alkoi jopa elätellä uskoa, että Nopsatassu rohkenisi vielä uimaan tämän harjoitustuokion aikana!
Oppilas katseli empivästi eteensä ja näytti nostelevan tassuaan veden alla, mutta kun nuorempi kolli ei vielä hetken päästäkään ollut ottanut askelta eteenpäin, Hilehuurre alkoi käydä kärsimättömäksi paikallaan pönöttäessään. Samassa soturi äkkäsi hännänmitan päässä uivan vesimittarin. Juuri silloin Nopsatassu otti kaksi pientä, rauhallista askelta syvemmälle, jolloin vesimittari kääntyi salamannopeasti toiseen suuntaan. Hilehuurre oli kuitenkin menettänyt keskittymisensä tilanteeseen ja syöksähti kuin refleksistä vesimittaria kohti. Yritys napata se päätyi kuitenkin vain suureen veden läiskähdykseen, kun Hilehuurteen pää molskahti veden pinnan alle. Hiirenaivoisena hän oli avannut suunsa napatakseen hyönteisen, muttei ollut ehtinyt sulkea sitä ajoissa, ja nyt vesi työntyi hänen kurkkuunsa asti, ennen kuin kolli sai ponnisettua takajaloillaan päänsä takaisin pinnalle.
Hopeanharmaa kolli sylki vettä suustaan ja yski tovin, minkä jälkeen hän kirosi vielä ääneen vesimittarin nopeutta. Yhtäkkiä hän tajusi, että Nopsatassu tuijotti häntä vieressä. Tilanne tuntui soturista kuitenkin lähinnä vain huvittavalta. Vaikka oli soturi hiukan nolostunutkin, mutta tässä vaiheessa oli syytä olettaa, että hänen oppilaansa oli jo tottunut hänen sekoiluihinsa ja leikkeihinsä.
”No, ehkä klaani pärjää ilman sitä saalista”, Hilehuurre sanoi nauraen tilanteen koomisuudelle.
”Mutta äskeisessä esityksessä oli tärkeä opetus, Nopsatassu. Älä koskaan pidä suuta auki veden alla”, Hilehuurre jatkoi vitsailuaan.

//Nopsa? :D

Pohjaharhan ja Käärmekullan harhautus oli onnistunut: pari kolmesta vartijasta jätti vartiopaikkansa lähteäkseen tunkeutujien perään ja viimeinen kissa jäi pitämään vahtia paikoilleen, aivan kuten olimme toivoneetkin käyvän. Yksi vartija olisi helpompi taivutella puhumalla sivuun, jotta turhalta verenvuodatukselta vältyttäisiin.
Sujahdimme ulos piilopaikastamme ja suuntasimme vartijaa kohti. Kollin äkkäsi meidät pian, ja hän pörhisti karvansa näyttääkseen kaksi kertaa isommalta. Minä lähestyin häntä Lieskakajon vierestä:
"Olemme tulleet vapauttamaan päällikkömme ja parantajamme, jotta tasapaino voidaan palauttaa takaisin klaaneihin. Jos astutte sivuun, teille ei käy kuinkaan", puhuin kuolonklaanilaiselle rauhallisella äänellä. Rauhanomainen lähestymistapani ei kuitenkaan näyttänyt vetoavan kolliin, sillä tämä tuijotti meitä edelleen uhkaavasti silmät sirrillä ja karvat pystyssä.
"Se ei taida ikävä kyllä käydä", kuolonklaanilainen sihahti, ja samassa tämä kävi jo hyökkäykseen.
Soturi ehti sivaltaa minua kuonoon kynsillään ennen kuin ehdin reagoida ja jatkoi siitä suoraan Lehtomyrskyn päälle. Kuolonklaanilainen oli selvästi päättänyt lyödä meidät kaikki kolme yksinään. Kolli ja Lehtomyrsky kamppailivat hetken keskenään maassa, kunnes alkoi näyttää siltä, että toverimme oli jäämässä alakynteen. Vartija tyrmäsi naaraan maahan, ja minä tartuin kollia hännästä estääkseni tätä käymästä uudestaan Lehtomyrskyn kimppuun.
Kuolonklaanilainen taivutti eturuumistaan siten, että ylettyi rääpäisemään minua kynsillään poskeen, mutta sitten Lieskakajo tuli hätiin ja auttoi minut pälkähästä. Hoipertelin kauemmaksi hieman säikähtäneenä. Sydämeni tykytti lujaa rinnassani, kun katselin lamaantuneena kollien kamppailua. Kynnet raastoivat karvaa ja jykevät käpälät jysähtelivät vastustajan kehoa vasten. Minä tunsin sen raa'an tuskan kuin se olisi ollut omani, ja henkeni oli salpaantua silkasta katselemisesta.
Sitten tapahtui jotain, joka sai sydämeni miltei pomppaamaan kurkkuun asti.
Tuijotin järkyttyneenä kuolonklaanilaista, joka valahti maahan elottomana veret seisauttavan rusahduksen jälkeen. Lehtomyrsky perääntyi kollin luota kauhusta kalpeana; hänen kuononsa oli verestä punainen. Naaras oli paria silmänräpäystä aiemmin syöksynyt uudestaan mukaan taisteluun ja upottanut hampaansa soturin kaulaan.
Maa jalkojeni alla tuntui keinahtelevan kuin jäälautta joen kuohuissa. Olin niin paniikissa näkemästäni, että en kuullut, mitä kaksi muuta pelastajaa sanoivat. Näin vain etäisesti silmänurkastani Lehtomyrskyn vapisevan hahmon, jonka luokse Lieskakajo meni huolestuneen näköisenä. Kolli näytti sanovan jotakin naaraalle, joka kuitenkin vain pudisteli päätään silmissään epäuskoisen lasittunut katse.

//Pelastajat + (huomisesta alkaen myös Mesi)?

Kuuntelin ääniä vielä hetken mutta sen takia huomionni oli herpantunnut ja tunsin kuinka joku -tai tiesinhän minä kuka- hyökkäsi kimppuuni.
"Ette voi pelastaa pantivankejamme!" Sihahti kolli päältäni. Murahdin ja raapaisin kollille syvän haavan mahaan. Kolli menetti tasapainonssa ja kaatui maahan mutta nousi nopeasti taas seisomaan mutta silti liian myöhään sillä muut olivat hyökkänet mukaan autamaan kollin voitamisessa. Murahdin vihaisena ja pureuduin kollin koipeen ja mutta hän pääsi irti ootestaani ja viskasi minut vähän matkan päähän. Ja sai minut pökeryksiin ja sävähti oitis kivusta ja murahti kun kortetassu pureutui kollin häntään. Nousin hiitanloisesti ylös ja pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuksiani. Hyökkäsin takaisin tappeluun ja pureuduin kovaa johonkin kohtaan kollista en huomioinut ollenkaan mihin. Purin vain lujempaa kunnes kuulin rusahduksen ja kun aukaisin suuni kuulin tömähdyksen. Katsahdin nopeasti kollia joka makasi maassa... Kuolleena.. kurkku auki vertavaluvana.
*tappoinko hänet?* Ajattelin kauhistuneena. Vapisin kauhusta ruumin edessä ja peräänyin pari askelta taaksepäin.
"E-en minä aikonut tappaa häntä!" Parkaisin Kauhistuneena.
//Muut?

"Kultaseni! Olen niin tosi ylpeä sinusta ja halusin kertoa, että rakastan sinua!” emoni naukaisi heti päästessään luokseni.
"Kiitos emo mutta minä kyllä tiesin sen jo", nauuin vaivautuneena. Sypressikuiske ei kuitenkaan vastannut vaan nuolaisi minua hymyillen iloisena. Silmäni välähtivät huvitunenaa. Käänsiin katseeni oppilaiden pesällä aterioivaan nopsatassuun.
*Taidan tykkätä hänestä?* Ajattelin mielessäni.
"Mitä nyt kultaseni?" Sypressikuiske uteli. Pudistelin päätäni emolleni.
"Ei mitään", tunsin että olisin huijannut emoa mauuin. Heilutelin häntääni edes takaisin ja ehdotin että söisimme riistaa yhdessä.
"Ehkä Aurinkoroihu haluaisi syödä myös kanssamme?" Naukaisin. Sypressikuiske nyökkäsi ja jäi odottamaan minua.
"Hei aurinkoroihu! Haluatko syödä minun ja emon kanssa?" Kysyin isältäni hymyillen. Kolli nyökkäsi ylötyneenä ja seurasi minua tuoresaliskasalle ja kysyi minun puolestani saimmeko syödä jotain ja kuolonklaanin kissa nyökkäsi minulle. Napasin nopeasti tuoresaliskasasasta jo vähän vanhan ja nuhjuisen oravan. Tassutin vikkelästi loikkien emoni luo aurinkoroihun perässä. Pudotin oravan maahan ja annoin vanhempieni syödä ensin mutta kuitenkin lopulta aloin syödä heidän kanssaan saamaan aikaan. Kun olimme syöneet aloimme puhumaan vähän kaikesta.
"Mitenköhän sädetassulla on mennyt käärmekullan kanssa?" Sypressikuiske mieti.
"Minun kuulemani mukaan hyvin", maun "he ovat tälläkin hetkellä jossakin Metsällä", mauin

Olin aivan loppu enkä jaksanut yhtään, kun naaras pölötti omia juttujaan minulle. Hän loikki makuualustani ympärillä innoissan minun pyöritellessä silmiäni. Naaras ärsytti minua suunnattomasti puhetulvan takia mutta myös siksi, ettei hän pitänyt Käärmekullasta. Kaikkihan pitivät hänestä! Hän oli paras kissa koko maailmassa. Jos joku ei tykännyt Käärmekullasta, minä en tykännyt tuosta kissasta, sillä hänellä ei selvästi ollut mitään hajua minkälainen on oikea ystävä ja mahtava kissa. Korpitassun kälätys vain koveni kovenemistaan ja olin jo niin loppu, etten enää kestänyt. Ärähdin vihaisesti ja ilmeisesti kiinnitin sillä nuoren oppilaan huomion. Tuo pysähtyi ja lopetti pesän kiertämisen hyppelemällä. Korpitassun ilme oli todella hölistynyt ja minua melkein nauratti mutta pidin ilmeeni vihaisena, koska tämä ei ollut hauskaa.
“Aiotko tehdä yhtään mitään muuta kuin ärsyttää minua loputtomiin tuolla turhalla kälätyksellä ja hyppelyllä? Opettelisit jättämään toiset välillä rauhaan. Olen aivan loppu ja sinä vain pahennat oloani. Lopeta jo!” tivasin äkäisesti. Halusin, että Korpitassu lopettaisi heti paikalla ja antaisi minun nukkua.
//Korpi?

Olin älyttömän kiitollinen, että meille oli suotu taas uusi päivä, josta nauttia täysin siemauksin. Vaikka olot Eloklaanissa eivät olleet parhaat toivoin tarttuvani hyvää mieltä ja positiivista asennettani tänään muihin, sillä nyt sitä riitti minussa ihan kunnolla. Eilisen rankka sateen jälkeen olin maannu makuusijallani niin kauan, etten meinannut enää päästä ylös. Nuolin sammalhippuja pois turkistani, jotta en näyttäisi aivan umpihullulle juuri heränneelle sammalhirviölle leirin aukiolle astuessani. Sain sammalhiput pois ja tassutin sitten iloisena leiriin. Näin Aurinkoroihun ja meninkin heti tuon luokse.
“Hei. Mitä kuuluu?” kysyin kumppaniltani ääni täynnä lempeyttä. Rakastin tuota kollia niin paljon. Olin pari päivää sitten saanut hyviä uutisia. Syreenitassusta oli tullut Syreenisumu ja halusin vielä yhdessä Aurinkoroihun kanssa ottaa asian puheeksi sillä olin meistä niin älyttömän ylpeä. Olihan tietenkin myös ylpeä pienestä Syreenisumustani.
“Hyvää. Mitäs itsellesi?” kolli kysyi ja nuolaisi korvallistani. Kehräsin iloisena.
“Todella hyvää. Olen tosi ylpeä sinusta ja meistä ja Syreenisumusta tietenkin”, na’uin ja jatkoin sitten kehräämistä.
“Voi kiitos. Haluatko kertoa sen myös Syreenisumulle?” Aurinkoroihu kysyi ja osoitti hännällään soturien pesästä ulos tassuttanutta tuoretta soturia.
“Tottakai!” sanoin hihkaisten ja kipitin niin kovaa kuin kolmella jalalla pääsin Syreenisumun luo.
“Kultaseni! Olen niin tosi ylpeä sinusta ja halusin kertoa, että rakastan sinua!” naukaisin päästessäni ensimmäisen soturiksi päässeen pentuni luo. Tiedän, että olin onnitellut häntä jo mutta halusin tehdä sen aina vain uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
//Syre?

Minua harmitti vähän, etten partiossa kerennyt saada keskustelua aikaiseksi Kuutassun kanssa. En kuitenkaan olisi halunnut pilata madollisuuksiani tutustua naaraaseen, joten ehkä parempi näin. Kietaisin häntäni käpälilleni. Olin istuskellut samassa kohtaa jo siitä lähtien, kun olimme tulleet partiosta. Tähtimötaivas, joka oli myös ollut mukana partiossa oli lähtenyt heti omille teilleen, kun taas Pohjaharha oli jäänyt leirin aukiolle oleskelemaan.
“Hei veli!” Korpitassun ääni kajahti korvissani säikäyttäen minut. Käänsin katseeni naaraaseen, joka vaikutti innostuneelta. Huokaisin ja koitin pysyä naaraan perässä, kun tämä hehkutti taas jostain.
“Kiva kuulla”, nau’uin vaikka minulla ei ollut hajuakaan mistä naaras höpötti.
“Miten sinun ensi kertasi reviirillä meni?” sisko kysyi. Mietin hetken mitä vastaisin.
“No oli se ihan okei”, se oli ollut kyllä suuri pettymys. En ollut oppinut oikein mitään ja jäljelle minulle oli jäänyt vain kova särky käpälissä ja väsymys.
“Missä te kävitte?” Korpitassu vaikutti haluavan tietää kaiken.
“Nummilla, uintipaikalla ja koivumetsässä”, kerroin. Toisen silmät aukenivat isoiksi.
“Sinä näit uintipaikan! Epäreilua. Minäkin olisin halunnut nähdä ne”, Korpitassu kuulosti ärsyyntyneeltä.
“No ei siinä oikein ollut mitään kauhean erikoista. Mitä muuta sinä teit?” kysyin kääntäen keskustelun pois itsestäni.
“Saalistin ja sain myyrän!” hän kertoi ja jatkoi sen jälkeen kertoillen tarinaa kuinka oli saanut sen.
“Onnea”, naukaisin ja hymyilin.

Keskustelumme oli jatkunut Korpitassun kanssa pitkään kunnes olin päässyt hänestä eroon ja nukkumaan. Rakastin kyllä siskoani mutta nyt olin hyvin väsynyt ja halusin vain levätä.

Jääviillon ehdotus sai virneen leviämään naamalleni. Toisinaan kolli tuntui olevan ainoa todella hauskuuden päälle ymmärtävä vartijatoverini Eloklaanin leirissä. Kukaan muu - paitsi ehkä sisareni Kyyhkysiipi, jonka olin aina välillä nähnyt kyykyttävän vihollisklaanin jäseniä ilman mitään hyvää syytä - ei yrittänyt edes huvin vuoksi yllyttää eloklaanilaisia rikkomaan lakia vaan hommat hoidettiin puuduttavan kaavamaisesti päivästä toiseen.
"Isompaa joukkoa voi olla vaikeampi kontrolloida", tuumasin ääneen, pitäen itsekin volyymin mahdollisimman minimissä, jotta takana kulkevat eloklaanilaiset eivät kuulisi juonitteluitamme, "mutta yksittäisen idiootin suistaminen raiteiltaan käy varmasti leikiten."
Jäävilto nyökytteli olevansa samaa mieltä. "Tarvitaan joku sellainen, jota ohjaavat impulssit ja tunteenpurkaukset", kolli murahti ja värisytti viiksiään mietteliään näköisenä. "Joku, jonka nahan alle on helppo päästä."
Kävin mielessäni läpi kaikkia säälittäviä Eloklaanin surkimuksia. Heistä löytyi muutamia jukuripäitä ja tuittuilijoita, jotka voisi saada suuttumaan, kunhan tarpeeksi pitkään jaksaisi piirittää näitä.
Loppumatkan aikana kävimme yhdessä läpi mahdollisia vaihtoehtoja, mutta kun saavuimme leiriin, vastaus ongelmaamme ilmestyi silmiemme eteen kuin tilauksesta. Ampiaispisto vaihtoi kumppaninsa kanssa kieliä lähellä soturien pesää. Vilkaisin Jääviiltoon nähdäkseni, oliko hän saanut saman idean kuin minä - ja olihan hän. Punertavaturkkinen soturi katseli tabbykuvioista eloklaanilaista silmät viiruiksi kavenneina.
"Luulenpa, että taisimme löytää sääntörikkojamme", virnistin Jääviillolle pahansuovasti.

//Jää?

Kultasiipi lähestyi minua riemastunut ilme kasvoillaan. Tiesin heti, että jotain oli tapahtunut – ilmeestä päätellen jotain hyvää. Kurkustani alkoi kummuta kovaäänistä kehräystä jo ennen kuin naaras oli ehtinyt kertoa asiansa. Olin aina onnellinen nähdessäni Kultasiiven. Kun naaras kertoi uutisensa, kehräykseni muuttui entistäkin kovaäänisemmäksi. Kultasiipi odotti pentuja!
"Ihanko oikeasti? Oletko varma?" kysyin innoissani silmät suurina. Kultasiipi nyökytteli iloisena päätään.
"Salviakatse juuri varmisti asian", vaalea naaraskissa naukui lämpimästi hymyillen. Painauduin nopeasti vasten Kultasiiven kehoa.
"Se on aivan mahtava uutinen!" kehräsin iloisena. Minusta oli tulossa isä! Päätin nyt jo, että minusta tulisi paras isä mitä maa päällään kantoi. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan uutiset muille perheenjäsenilleni! Emo ja isä olisivat varmasti mielissään, kun sukumme jatkaisi kasvuaan.

Kului aikaa ja Kultasiiven olo alkoi käydä päivä päivältä tukalammaksi.
"Sinä uuvutat itsesi aivan turhaan", naukaisin, kun naaras kulki perässäni partion mukana kohti nummia. Naaras päästi ilmoille vaivaantuneen naurahduksen.
"Kyllä sinun olisi hyvä mennä jo pentutarhalle, Pimentovarjo varmasti hyväksyy sen. Pennut syntyvät varmasti pian, enkä tahdo sinun synnyttävän kesken partion!" naukaisin Kultasiipeä katsoen. Naaras väläytti minulle lämpimän hymyn.
"Hyvä on, hyvä on", hän kehräsi, "käyn partion jälkeen Pimentovarjon juttusilla." Katsoin tyytyväisenä kumppaniani. Rakastin Kultasiipeä ja syntymättömiä pentujamme niin paljon, etten halunnut heille käyvän mitään pahaa. Partiossa saattoi tulla vastaan ties mitä kettuja ja muita petoja, eikä Kultasiipi tuossa tilassa pystyisi varmasti suojelemaan itseään!

Kuten Kultasiipi oli luvannut, hän kävi partion jälkeen Pimentovarjon juttusilla. Naaras palasi pian minun luokseni tuttu, lämmin hymy kasvoillaan.
"Voin siirtyä pentutarhalle heti tänään", naaras ilmoitti ja nyökäytti päätään.
"Se on hyvä. Miltä sinusta nyt tuntuu? Jännittääkö pentujen syntymä sinua?" kysyin ja puskin hellästi kuonollani naaraskissan poskea.

//Kulta?

Sädetassu vastasi, että oli se kai ihan hienoa, mutta hän ei ollut varma pystyivätkö mestarimme yksinään päättää siitä pääsisimmekö yhdessä harjoituksiin. Se nimittäin olisi myös osittain kuolonklaanilaisten päätöksessä.
Vaihtaen puheenaihetta kysyin häneltä mistä partiosta hän oli tullut. Kolli kertoi minulle, että oli tullut uintiharjoituksista mestarinsa Käärmekullan kanssa. Hän röyhisti sen jälkeen rintaansa kuin se olisi ollut jonkin sortin ylellisyys tai muutenkaan ylpeyden aihe. Pyöräytin hieman silmiäni.
“Minun mestarini on Talvikkitakku. Hän ainakin osaa toimia klaaninsa puolesta ja tekee aina kaikkensa Eloklaanin hyväksi”, tokaisin ja lukitsin taas katseeni Sädetassuun. Kollin silmissä näkyi pieni pilkahdus jotain, enkä täysin ymmärtänyt mitä ja miksi.
“Tiedätkös, sitten kun minusta tulee päällikkö voin tehdä sinusta minun varapäällikköni”, naukaisin kollille. Katsoin häntä hymyillen. Kolli siristi silmiään vähäsen ja minä istahdin alas hänen eteensä. Nuolaisin rintaani hieman.
“Päästäisitkö minut sammalilleni?” Sädetassu kysyi hetken päästä. Nousin sanaakaan sanomatta ylös ja väistin tämän tieltä, mutta kuitenkin seurasin kollia hänen sammalpedilleen.
“Saalistaminen oli hauskaa, mutta en malta odottaa taisteluharjoituskia! Ne ovat varmasti parhaita!” huusin innoissani ja loikin kollin ympärillä. Innostus oppilaaksi pääsemisestä pursui sisältäni yliannostuksella, enkä voinut estellä sitä.

//Säde?

Pyristelen emon otteessa naurahtaen huvitunenaa.
"Älä nyt Sypressikuiske kyllä minä osaan sukis itseäni olen sentään jo oppilas!" Yritin mutta emo ei tuntunut kuuntelevan minua vaan jatkoi. kuitenkin lopulta pääsin pyristeltyä irti emon otteesta.
"Olet aina minun pentuni", Sypressikuiske kuiskasi ylpeänä. Nousin seisomaan hymyilen ja hyvästelin hänet ja lähdin oppilaiden pesälle nukkumaan.

Parisen kuuta myöhemmin tassutin leirin poiki etsiskelen emoani jonka kuitenkin lopulta huomasinkin klaaninvanhimpien pesän lähettyvillä, tassutin hänen luokseen hymyssä suin. Heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti, lopulta aukaisin suuni:
"Hei Sypressikuiske!" Huudahdin Sypressikuiskeelle.
"Hei syreenitassu!" Emo hukkasi takaisin ylpeä ilme kasvoillaan.
"Emo minun nimeni on nykyään syreenisumu.. luulin sinun tietäneen että minut nimitetään tänään", huokaisin.
"Anteeksi syreenisumu en ollut kuullut", hän maukui. "Olen todella ylpeä sinusta ensimmäinen penuistani joka selviää soturikisi ja sinun nimesi on todella kaunis", emo lisäsi. Nuolaisen hellästi emoa päälaelle ja tassutan pois emoni luota kunnes lopulta löysin etsimäni kollin joka istuskeli oppilaiden pesän edessä.
"Hei, nopsatassu!" Huikkasin.
"Ai hei syreenitassu!" Nopsatassu vastasi. Hymähdin huvitunenaa.
"Hei en ole enään oppilas vaan nimeni on nykyään syreenisumu", naukaisin hymyillen. Nopsatassun korvat nousivat pystyyn.
"Onpas kaunis nimi syreenisumu", nopsatassu naukui hymyillen.
"Kiitos nopsatassu", mauuin. Nopsatassu nousi yhtäkkiä pystyyn.
"Minun pitäisi mennä, hilehuure kutsuu minua", nopsatassu maukui. Nyökkäsin harmistunenaa ja tassutin kohti tuoresaaliskasaa.
"Hei saanko ottaa riistaa?" Kysyin kohteliaasti eräältä kuolonklaanin kissalta. Tämä vain nyökkäsi pienesti. Kohauttin lapojani ja jatkoin matkaa tuoresaliskasalle. Kumaruin tuoresaliskasaan ylle ja aloin kaivelemaan sieltä jotain hyvää kunnes löysin pulskahkon varpusen.
*Jaan tämän emon kanssa*, ajattelin tyytyväisenä. Tassutin kohti emoa mutta ja pudotin päästäisen hänen eteensä.
"Syödäänkö yhdessä?" Kysyin lempeästi. Sypressikuiske nyökkäsi hymyillen ja alkoi syödä. Katselin hetkisen emoa joka söi kunnes emo antoi päästäisen tähteet minulle syötäväksi. Kumaruin tuoresaalin ylle ja aloin pureskella. Kun olin syönyt kyllikseni niin nousin seisomaan ja jätin emoni taas rauhaan. Yhtäkkiä melkein törmäsin isääni aurinkoroihuun.
"Varo vähän syreenitassu", isä naurahti huvitunenaa.
"Isä minä olen syreenisumu nykyään", hämmästelin että minun täytyi kertoa se jokikiselle kissalle jonka tapasin.
"Oi onnitelut pikkuiseni onkos Sypressikuiske jo kuulut?" Aurinkroihu uteli.
"On..." Mutisin vaivautuneena sillä halusin mennä katsomaan vuodetta itselleni soturien pesään.

Viime aikoina oloni oli ollut kummallinen. Ensinnäkin olin tavallista väsyneempi: en jaksanut kulkea partiossa samaa tahtia kuin muut, enkä uskonut sen nyt johtuvan lyhyistä koivistani. Lisäksi ruokahaluni oli huomattavasti kohonnut. Ennen tulin kylläiseksi yhdestä hiirestä, nyt tarvitsin kaksi.
Minulla oli omst aavistukseni näiden oireiden perästä, mutta en halunnut vielä reimuita. Olin kuullut, että väsymys ja kasvanut ruokahalu saattoivat kieliä tulevista pennuista, ja niitä minä olin jo pitkään kovasti toivonut. Nyt Kuolonklaanin vallan alla ei ollut ehkä otollisin aika pennuille, mutta toivottuja ne olisivat joka tapauksessa. Ennen kuin voisin kunnolla iloita pennuista, olisi kuitenkin ylipäätään varmistettava, että heitä odotin.
Koska parantajat olivat panttivankeina, ei Eloklaanilla tällä hetkellä ollut virallista parantajaa. En halunnut luottaa yksin omiin parantajan taitoihini, vaan kaipasin jonkun muun näkemystä. Siksi etsinkin Salviakatseen tassuihini.
Löysin kokeneemman naaraan loikoilemasta sotureiden pesän ulkopuolelta.
"Tervehdys, Salviakatse", sanoin ystävällisen hymyn ja kunnioittavan nyökkäyksen kera. "Häiritsenkö?"
Salviakatse raotti silmiään.
"Et oikeastaan", hän sanoi hiukan tympääntyneen kuuloisena ja nousi istumaan. Parantajataitoisena soturina Salviakatse oli joutunut näinä aikoina tottumaan hoitamaan haavoittuneita tai sairaita kissoja. Tietysti, jos joku tarvitsi osaavampaa hoitoa, oli kuolonklaanilaisilla sentään sydäntä kutsua oma parantajansa potilaan luo.
"Haluaisin, että tarkistat jotain", nau'uin ja asetuin pyytämättä makoilemaan maahan naaraan viereen. "Tarkista, olenko tiine."
Salviakatse kohotti aavistuksen kulmiaan. Hän kääntyi puoleeni ja laski tassunsa kyljelleni. Katsoin jännittyneenä naaraan kasvoja yrittäen päätellä hänen ilmeistään jotain. Hän näytti mietteliäältä, kunnes varmuus ilmestyi soturin piirteisiin.
"Sanoisin, että olet", Salviakatse naukui nyökäten. "En ole parantaja, mutta luulen, että he sanoisivat samaa. Onnittelut."
Ilmeeni kirkastui leveään hymyyn ja lähes loikkasin takaisin jaloilleni.
"Kiitos, Salviakatse!" hihkaisin ja riensin sitten etsimään kumppaniani. Ampiaispisto löytyi helposti, mikä tuuri. Hän näki jo kasvoiltani, että jotain hyvää oli tapahtunut. Näinä aikoina se oli harvinaista. Lähettyvillä ei onneksi ollut muita, joten sain kertoa uutiseni hänelle rauhassa.
"Ampiaispisto, minulla on sinulle uutisia", sanoin hilliten intoni vain vaivoin. "Minä odotan pentuja!"

//Amppari?

Oli kulunut jonkin aikaa siitä, kun totuus Tuhkajuovasta ja Väärävarjosta oli tullut ilmi. Tarkemmin sanottuna se oli tullut ilmi vain minulle, Varissulalle ja Pohjaharhalle - Tuhkajuovan ja Henkäystähden onneksi. Mitään laittomuuksia ei ollut tapahtunut, sillä Väärävarjo oli ollut kuolonklaanilainen tapahtumien aikaan, mutta melko noloa totuuden paljastuminen olisi etenkin Henkäystähdelle ollut. Vihasin kollia sen verran, että joskus koin suurta halua kertoa kaikille, että päällikön kumppani oli pettänyt häntä eikä kollilla ollut selkärankaa erota tästä. Tuhkajuovan vuoksi pitäisin kuitenkin pyytämättäkin suuni supussa.
Varissulan ja Tuhkajuovan tapaus oli saanut minut ajattelemaan jälleen minun ja omien pentujeni välejä. Ikävöin heitä suunnattomasti, ikävöin joka päivän jokaisena hetkenä. Ainakin nyt, kun olin varapäällikkö, saatoin varmistaa heidän turvallisuutensa. Sillä hinnalla, etteivät he puhuneet minulle.
Kaamoskukka suhtautui minuun selkeästi kahta muuta myönteisemmin. Myrskymahti, joka oli aina rakastanut isäänsä niin kovin paljon, ei ollut vilkaissutkaan suuntaani sitten tapahtuneen. Hänen kanssaan en ollut koskaan ollut kovin läheinen, ainakaan yhtä läheinen kuin kahden kollin. Myrskymahti ei olisi voinut olla kauempana minusta luonteensa puolesta.
Kenties siksi olin päättänyt tänään pyrkiväni juttelemaan juuri Pyräkkäpirulle. Hän ehkä ymmärtäisi minua paremmin ja saattaisi olla suopeampi suhteeni, vaikka tiesin soturin vihaavan minua. Pyräkkäpirun kanssa minun oli kuitenkin helpompi tulla toimeen. Olin kyllästynyt siihen, etten voinut edes puhua pennuilleni. Olin myös vihainen itselleni siitä, että olin vältellyt ongelmieni kohtaamista näin pitkään: pentuni olivat ehkä vältelleet minua, mutta en minäkään ollut heidän seuraansa pyrkinyt. Nyt siihen tulisi muutos.
Eloklaanin leirissä oli sen verran rauhallista, että päätin pistäytyä Kuolonklaanissa. Jätin Jääviillon vastuuseen vihollisklaanilaisista paluuseeni asti ja lähdin kulkemaan kotireviiriäni kohti. En edelleenkään pitänyt täällä elämisestä, enkä koskaan tulisi pitämään. En pitänyt siitä, miten aina, kun poistuin leiristä, minun oli ylitettävä joki. Enkä todellakaan pitänyt siitä, miten tuulista Eloklaanin reviirillä oli. Täällä oli kylmää, märkää ja ankeaa. Ja minä kaipasin perhettäni.
Ainakaan sää ei ollut huono. Aurinko paistoi, vaikka tuuli tuntui jo viileältä. Lehtisade oli saapunut, eivätkä kylmät ajat olleet kaukana. Jos olisimme toimineet minun tahtoni mukaan, olisi Kuolonklaani voinut valmistautua lehtikatoon toiveikkaammin. Ilman Eloklaania riistaa ja yrttejä olisi enemmän, eikä välttämättä olisi enää mikään itsestäänselvyys, että osa kuolonklaanilaisista kuolisi lehtikadon aikana. Henkäystähti oli kuitenkin typerä ja naiivi, mikä ei kyllä ollut mikään uutinen ollenkaan.
Viimein saavuin Kuolonklaanin reviirille. Nyökkäsin ohi kulkevalle partiolle hymyillen: oli mukavaa päästä näkemään tuttuja kasvoja. Elämä Kuolonklaanissa jatkui, vaikka minä olinkin Eloklaanissa. Tavallaan se oli sekä helpottava että pelottava ajatus. Toivoin vain, etteivät pentuni vieraantuisi minusta yhtään enempää.
Leiriin asteltuani aloin heti etsiä Pyräkkäpirun tummanharmaata turkkia. Huomasin hänet sotureiden pesän ulkopuolella, ja kolli huomasi samalla hetkellä minut. Ennen kuin hän ehti livistää tiehensä, harpoin hänen luokseen.
"Tule kävelylle kanssani. Voimme vaikka metsästää", sanoin ja tunsin hiukan pentumaista toiveikkuutta siitä, että Pyräkkäpiru vastaisikin myöntävästi. Näin kuitenkin jo kollin katseesta, että hän tekisi mieluummin mitä tahansa muuta. Huokaisin syvään: en olisi halunnut käyttää varapäällikkökorttia, mutta soturi ei jättänyt minulle vaihtoehtoja.
"Varapäällikön käsky."

//Pyräkkä?