Tähtimötaivaan ympäripyöreä vastaus ja vaivaantunut elekieli tuntuivat viestivän Kuutamolaineelle, ettei tämä ollut juuri nyt juttutuulella saati halukas avautumaan hänelle. Hän ei halunnut tunkeilla, joten päätti olla painostamatta nuorempaa naarasta enempää kysymyksillään ja nyökytteli vain päätään.
"Se on hyvä kuulla", hän vastasi Tähtimötaivaalle ja väläytti tälle pienen hymyn.
He istuivat hetken hiljaisuudessa. Kuutamolaine lipaisi rintaturkkiaan miettien, olisiko vain parasta jättää Tähtimötaivas omaan rauhaansa. Tämä oli varmasti väsynyt purkauksensa jälkeen ja viimeisimpänä kaipasi jotakuta puolituttua kissaa hengittämään niskaansa.
"Minä tästä taidankin mennä hakemaan syömistä", hän sanoi venytellessään itsensä jalkeille. "Jos ikinä kaipaat juttelukaveria, minua saa tulla nykäisemään hännäntöpöstä." Hän katui viimeisen lauseen muotoilua - se kuulosti vähintään yhtä pöljältä kuin kaikki Hiilihampaan mukamas humoristiset letkautukset. "No, nähdään!" Hän nyökkäsi vielä nopeasti naaraalle ennen kuin kipitti korvannipukoita kuumotellen tuoresaaliskasalle.
Kukaan kuolonklaanilainen ei näyttänyt sillä hetkellä olevan vailla tuoresaalista, joten hän uskalsi napata kasan juuresta pienen ja kärsineen näköisen myyrän, jota siirtyi nakertamaan jonnekin leirin laidalle osittain pensaanoksien alle.
Syödessään hän ei voinut olla miettimättä sitä, miten Tähtimötaivas oli sanonut, ettei ollut menettänyt ainakaan ketään tärkeää. Samoin kuin sisarensa Talvikkitakku, myös Tähtimötaivas tuntui kantavan kaunaa isäänsä kohtaan, koska muuten tämä olisi varmasti maininnut kaapatun vanhempansa. Mitä niin anteeksiantamatonta Mesitähti oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, että oli saanut tyttäriensä vihan niskaansa? Kuutamolaine oli aina pitänyt Eloklaanin päällikköä viisaana ja arvostettuna kissana, mutta selvästikin osalla tämän pennuista oli asiasta eriäviä mielipiteitä.
Hän halusi kuitenkin uskoa, että syvällä sisimmässään sekä Talvikkitakku että Tähtimötaivas välittivät isästään, sillä kolli oli heidän ainoa elossa oleva vanhempansa - tai ainakin tämä toivottavasti oli vielä elossa.

//Saat jatkaa vielä Tähtimöllä, jos tuntuu siltä :D

Oli onneni, että isä vaihtoi juuri puheenaihetta ja lähti. En ollut vielä valmis nimittämään ketään tapaamistani kissoista ystävikseni, enkä varmaan olisi pitkään aikaan. Huokaisin ja istuin pentutarhan edustalle.

Tassutin uuden mestarini perässä ulos leiristä. Minua jännitti nähdä reviiri nyt ensimmäistä kertaa. Olin juuri saanut oppilasnimeni ja käskyn mennä Pohjaharhan luo kertomaan tälle, että hän olisi minun mestarini. Olimme lähteneet miltei heti rajapartion mukaan, jotta näkisin reviiriä edes vähän. Mukana partiossamme oli Pohjaharhan lisäksi Kuutassu, Tähtimötaivas ja Virtaviima. En ollut kovin hyvä lukemaan toisten kissojen ilmeitä mutta Tähtimötaivas näytti siltä kuin olisi halunnut juosta karkuun. Kuutassu taas koitti kokoajan kysellä ja pitää keskustelua yllä mestarinsa ja minun mestarini kanssa mutta se ei näyttänyt kauheasti onnistuvan.

Kiersimme nummen kautta joen yli koivumetsään. Pohjaharha oli esitellyt paikkoja aika monipuolisesti, mutta olin jo niin poikki joen kohdalla, että en olisi jaksanut enää yhtään enempää. Nyt mestari tassutti Virtaviiman vierellä ja koitin parhaani mukaan pysytellä Kuutassun tahdissa, Tähtimötaivaan tullessa perästä. Isompien kissojen askeleet tuppasivat olemaan niin pitkiä, että jouduin välillä kipittämään pari askelta melkein juosten. Tähtimötaivas, joka tuli perästämme oli kyllä myös tosi pienikokoinen mutta hän näytti silti pysyvän hyvin mukana.

Kun vihdoin pääsimme kierrokseltamme takaisin leiriin, menin heti etsiskelemään jotain rauhallista paikkaa. Päätin istuutua juuri vähän matkan päähän saaliskasasta, sillä minulla oli nälkä. En kyllä kehdannut mennä hakemaan ruokaa. Odottelin rauhassa, että joku muukin meni hakemaan jotain ja menin sitten itse perästä. Hain itselleni hiiren ja kalusin sen kitaani leirin laidalla. Syötyäni tassutin kysymään Pohjaharhalta, mistä hakisin sammalia uutta pesääni varten oppilaiden pesään. Hän antoi hyvät ohjeet ja sain kaiken tehtyä oikein ripeästi.

Jalkani olivat jo aikalailla tottuneet veteen matalikossa kahlailusta ja lähestyin Hilehuurretta uudelleen kysyvän katseen kera. Hän ehdotti minulle heti, että voisimme mennä syvemmälle yhdessä. Se sai minut hieman epäröimään, mutta kun kuulin toisen vaihtoehdon olevan pois lähteminen päätin tarttua ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä en halunnut lopettaa vielä. Pudistin päätäni päättäväisenä.
“Ei, kyllä me voimme jatkaa, jos se sopii sinulle”, sanoin ja otin pienen askeleen lähemmäs Hilehuurretta. Hän nyökkäsi iloisen oloisena ja otti askeleen syvemmälle. Menin perässä vaikka se, että vesi kosketti nyt myös vatsaani ei ollut ihan maailman mukavin tunne.
“Oikein hyvin menee”, Hilehuurre kannusti välissä ja otti taas askeleen. Seurasin häntä edelleen yhtä päättäväisenä. Nyt vesi koski jo kylkiäni. Tein kaikkeni pidätelläkseni halua juosta takaisin rantaan. Hilehuurre lipui veteen ja alkoi kauhoa sitä käpälillään, kun ei ylettänyt enää pohjaan. Tiesin, että pienempi kokoisena kuin mestari oli en myöskään enää ylettäisi pohjaan, jos ottaisin noin ison askeleen. Pohdin hetken, mutta päätin, että parempi ratkaisu kuin kokonaan veden varaan asettautuminen oli yksinkertaisesti upottautumalla kaulaan asti niinkuin Hilehuurre oli aikaisemmin näyttänyt.
“Voitko tulla vierelleni, jos upottaudun kaulaan asti, niinkuin näytit?” kysyin varovaisesti mestariltani.
//Hile?

Jääviilto katsoi Virtaviimaa naaraan puhuessa. Naaras oli oikeassa. Liljatuulen telotuksen jälkeen nämä kirotut pehmokissat olivat noudattaneet sääntöjä turhankin tunnollisesti – muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta. Tätä nykyä soturin ainoa ilo oli eloklaanilaisten rankaiseminen ja nuhtelu. Välillä kolli räyhäsi vihollisilleen aivan ilman mitään syytäkin, kun hänellä oli huono päivä. Välillä hän tosin teki sitä myös hyvinä päivinä, sillä muiden alistaminen vain sai Jääviillon olon paremmaksi.
Kuiden aikana Virtaviima oli muuttunut jopa siedettäväksi. Oli hän ainakin parempaa seuraa kuin eloklaanilaiset. Jääviilto virnisti tyytyväisenä kuunnellessaan harmaan soturin juttuja.
"Niinpä. Jokin pieni kahakka olisi kyllä minun mieleeni. Silloin ei tarvitsisi välttää voiman käyttöä, voisimme vapaasti riistää näiden pelkurivihollistemme henkiä ilman, että meitä syytettäisiin mistään", Jääviilto virnisti tyytyväisenä ja vilkuili olkansa yli takanaan käveleviä eloklaanilaisia. Kaksikko ei suotta puhunut hiljaa, eloklaanilaiset saivat kyllä kuulla heidän puheensa. Jääviilto ei välittänyt lainkaan, mitä viholliset ajattelivat hänestä.
"Ehkä meidän pitäisi tehdä jotain, jotta nämä hiirenaivoiset limanuljaskat saisivat vähän luonnetta", Jääviilto naukui hieman hiljaisemmalla äänellä, jotta eloklaanilaiset eivät kuulisi soturin juonitteluita. Henkäystähti tuskin innostuisi siitä, että kaksikko oikein väen vängällä laittoi kitkaa eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten väliin. Ei se olisi edes ensimmäinen kerta, kun kaksikko oli ajanut eloklaanilaisia rikkomaan sääntöjä.

//Virta?

Olin jo jonkin aikaa sitten päässyt pois pentutarhasta ja olin nyt lieskakajon ja kortetassun kanssa pelastamassa päällikköäme ja parantajamee vaikka liljatuuli tosin oli murhannut henkäystähti välinpitämättömästi ja jopa uhannut että häntä seuraisi lisää ruumiita.. pudistelin nopeasti päätäni ja katselin kollia edessäni.
*En tunnista häntä mutta mitä väliä sillä on? Ei mitään hän on vain estenää klaanipälikkomme ja parantajamme pelastumissessa!*, ajattelin mielessäni. Asetuin valmiusasentoon odottaen että kolli hyökkäsi kimppuun mutta meidän piti yrittää ensin puhua hänelle järkeä mutta en todellakaan uskonut sen todellakaan onnistuvan.
*Annan heidän hoitaa puhumisen? En osaisi auttaa kovinkaan hyvin..* ajattelin. *Entä jos en palaa? Entä jos kuolen pelastaessani Päällikköämme ja parantajaamme? Ei se voi olla niin... En voi antaa niin tapahtua! Minä en ole valmis jättämään kuusihäntää ja pentujamme..* lisäsin mielessäni. Katselin silmät viirusa kolliin joka vartioi suuaukoa. Lopulta kolli kuitenkin pudisteli päätän ja asetui hyökkäys valmiuteen silmät viirusa ja hampaat irvessä. Höristelin korviani kaikken varalta että jos muut kuolonklaanilaiset olisivat palaamassa takaisin.
//Muut pelastajat?

Minulle tuli tosi epämukava olo, kun joku kyseli minun kuulumisiani. En halunnut avautua naaraalle vaikka hän vaikuttikin tosi mukavalta. En myöskään halunnut näyttää entistä heikommalta, joten päätin olla sanomatta suoraan miltä minusta tuntui ja oli tuntunut nyt viimekuiden aikana.
“Voin ihan hyvin. Onhan tämä tietysti raisittavaa, mutta ainakaan en ole menettänyt ketään *tärkeää*”, naukaisin painokkaasti viitaten isääni. Olinhan minä tottakai menettänyt hänen lisäksi myös siskoni ja emoni mutta siskoni oli aina ollut minulle ilkeä. Emoni sen sijaan oli ollut elämäni yksi tärkein kissa ja surin häntä edelleen mielessäni vaikka en antanut sen näkyä ulospäin. Raskaalta oli myös tuntunut, kun Karjuvirne oli menettänyt oman veljensä. Vaikka hän oli ollut minulle aika tuntematon, Karjuvirneen suru oli painanut minuakin. Olisin sanonut paljon enemmän pahaa kuolonklaanilaisista, jos he eivät olisi kuulolla juuri nyt. Minusta löytyi vaikka kuinka paljon vihaa vielä jaettavaksi mutta kummasti se kaikki oli kasaantunut sisääni ja kääntynyt minua itseäni vastaan noiden katin rääpäleiden vallanalle jäämisen jälkeen. Pyörittelin käpällälläni lehteä, joka kuitenkin otti ja tarttui tuulen mukaan. En aikonut lähteä hakemaan, sillä yhtä turhaa oli istua tässä ja koittaa “jutella”. En aikonut ylläpitää keskustelua millään, koska voimani eivät ensinnäkään riittäneet siihen juuri nyt ja lisäksi minua ei kiinnostanut pupun papanan vertaa Kuutamolaineen elämä, kun oli omatkin huolet niskoilla.
//Kuutamo?

Loikin Käärmekullan perässä uintipaikalle. Ei ollut ensimmäinen kertani reviirillä, joten tunsin joen laidan jo entuudestaan. Tiesin myös mistä kohtaa kannatti pulahtaa veteen, sillä Käärmekulta oli kertonut sen minulle viimekerrallamme täällä. Vilkaisin nopeasti taakseni vain nähdäkseni, että minua seurasivat enää Tähtimötaivas, Lokkimieli ja Kuutassu. Käärmekulta oli siis jäänyt jonnekin. Katselin ympärilleni hämmentyneenä kunnes tajusin, että Käärmekultahan oli ehtinyt jo edelleni. Hyrähdin kehräykseen ja kipitin naaraan luo rantaan.
“Haluatko mennä suoraan veteen vai näytänkö sinulle ensin mitä teemme?” mestarini kysyi ja tassutti niin lähelle vettä, että hänen etukäpälänsä kastuivat jo.
“Näytä vain”, sanoin ja istuuduin paikalleni odottamaan, mitä vanhempi naaras tekisi. Hän käveli syvemmälle ja liukui sulavasti veteen.
“Voimme vaikka ensiksi harjoitella ihan tässä rannassa ja käydä aina välillä syvemmällä”, Käärmekulta naukui ja teki pienen käännöksen ja nousi takaisin rantaan. Nyökkäsin ja tassutin veteen.

Seilasimme hetken vuorotellen rannan ja syvemmän kohdan väliä kunnes kyllästyin.
“Voidaanko me tehdä jotain muuta? Haluan harjoitella jotain uutta!” nau’uin kärsimättömänä.
“Joo. Näytät osaavan tämän jo tosi hyvin”, Käärmekulta sanoi ja lipui lähemmäs. Hän nousi vedestä vierelleni. Iloinen ylpeys täytti minut, kun sain kehuja.
“Haluatko kokeilla loikata kiveltä veteen?” mestarini kysyi huomaten iloisuuteni aivan selvästi.
“Joo!” hihkaisin ja kipitin ylemmäs rannassa loikatakseni ensimmäiselle kivelle.

Harjoitusten jälkeen kävelimme takasin leiriin. Käärmekulta oli näyttänyt minulle vielä kuinka saisi pidettyä pään pinnalla, kun hyppää kiveltä veteen. Muuta emme kai olleet sitten ehtineet, kun Tähtimötaivas ja hänen oppilaansa olivat palanneet omista harjoituksistaan meidän luoksemme ja Lokkimieli oli hoputtanut meidät lähtemään. En olisi kyllä jaksanutkaan jatkaa enää.

Leirissä kävelin suoraan oppilaiden pesään mutta ennen kuin ehdin omalle makuusijalleni asti törmäsin nuoreen Korpitassuun, josta oli tullut aika vasta oppilas.
“Eikö olekin hienoa, että minustakin on tullut oppilas? Voimme ehkä jonain päivänä harjoitella yhdessä, jos mestarimme suostuvat”, toinen aloitti keskustelun ennen kuin ehdin väistää ja kävellä pesälleni.
“Onhan se aika kivaa”, naukaisin, mutta en hirveästi innostunut naaraan ilmeisestä halusta harjoitella minun kanssani.
“Niin. Meidän mestarimme eivät kai saa päättää kenen kanssa harjoittelemme. Se taitaa olla nykyään kuolonklaanilaisten päätettävissä”, jatkoin. Olisin halunnut korvata sanan “kuolonklaanilaiset” jollakin solvauksella mutta päätin olla tekemättä sitä, sillä siitä olisi vain joutunut ongelmiin. Kuolonklaanilaiset olivat syy emoni rampautumiseen, enkä ollut siitä kauhean iloinen.
“Mistä partiosta tulit äsken?” Korpitassu vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. Hän vaikutti oikeasti hieman kiinnostuneelta minusta, vaikka en toisaalta osannut lukea toisia kissoja niin hyvin kuin luulin.
“Olin harjoittelemassa uimista Käärmekullan kanssa. Hän on minun mestarini”, kerroin röyhistäen hieman rintaani, kun kerroin mestaristani. Hän oli mielestäni koko maailman paras mestari.
//Korpi

Viime kuut olivat olleet hieman helpompia kuin sitä edelliset. Elämä tuntui yhä hetkittäin merkityksettömältä ilman Kieroarpea, mutta olin löytänyt voimaa ja tahtoa jatkaa eteenpäin. Tähtimötaivaasta oli ollut suuri apu, enkä ollut varma tiesikö mustavalkea naaras sitä edes itse. Viime aikoina tosin emme olleet ehtineet keskustella juurikaan, sillä kuolonklaanilaiset olivat pitäneet minut kiireisinä. Inhosin yli kaiken heidän tottelemistaan ja pyrinkin tekemään kaikesta mahdollisimman vaikeaa – toki niin, etten voisi saada siitä rangaistusta. En rikkonut sääntöjä tai niskuroinut, mutta partioissa hidastelin ja yritin käydä mahdollisimman paljon vihollisteni hermoille. Osalle kuolonklaanilaisista uskalsin soittaa suutani, mutta räjähdysherkimpien kissojen seurassa pidin suuni visusti kiinni. Osa niistä kapisista kirppukasoista saattoi antaa mielivaltaisesti rangaistuksia, vaikkei siihen olisi ollut edes aihetta.
Syvä huokaus puuskahti ulos suustani, kun asetuin istumaan leirin piikkihernemuurin vierelle. Taas yksi päivä oli taputeltu. Taivas oli alkanut tummua ja eloklaanilaiset – sekä meitä vartioivat kuolonklaanilaiset – alkoivat valmistautua nukkumaan. Minä päätin valvoa niin kauan, että kuolonklaanilaiset joutuisivat hätistämään minut nukkumaan. Minä en pelännyt tai säikähtänyt heidän teräviä sanojaan ja hampaiden paljasteluitaan. En pelännyt kuolonklaanilaisia, mutta klaanitovereideni – tai lähinnä Tähtimötaivaan – vuoksi minun oli noudatettava heidän typeriä sääntöjään. Joitain aikoja sitten Henkäystähti oli näyttänyt, mitä tapahtuisi jos emme tottele heitä. Hän oli surmannut Liljatuulen varoituksena. Aina kun se kissa asteli leiriimme, tunsin suunnatonta vihaa häntä kohtaan. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin käynyt hänen kimppuunsa ja tappanut hänet siihen paikkaan. Henkäystähden vuoksi minulla ei ollut enää veljeä. Tiesin kuitenkin, että saisin kostoni ennemmin tai myöhemmin. Olin vannonut, että tappaisin Henkäystähden vielä jonain päivänä.
"Sinä et ole yövartiossa, ylös siitä ja kipitä pesääsi", Jääviilto ärähti kävellessään minua kohti. Kohtasin punaruskean kollin jäisen katseen empimättä ja nousin ylös. Venyttelin kaikessa rauhassa kuin minulla ei olisi ollut kiire minnekään. Huomasin, miten kuolonklaanilaissoturin hännänpää alkoi nykiä. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen, hento virne. Mikäli käskyttäjä olisi ollut joku muu kuin Jääviilto, olisin vielä jatkanut venyttelyä tovin. Mutta Jääviilto oli arvaamaton ja oikukas, joten oli parasta vain nousta ylös ja lähteä laiskasti kävelemään kohti sotureiden pesää.
"Hyvää yötä vain sinullekin", tokaisin ja vilkaisin soturia vielä kerran, ennen kuin kävelin tämän ohitseen ja suuntasin kohti sotureiden pesää.

Hilehuurteen häntä nousi ylös puoliksi innostuksesta, puoliksi ylpeydestä, kun Nopsatassu oli yllättänyt hänen odotuksensa kahlaamalla rohkeasti veteen hänen viereensä. Entistä iloisemmaksi hopeanharmaa soturi tuli siitä, kun oppilas totesi, ettei veteen kävely ollutkaan niin kamalaa kuin tämä oli kuvitellut.
"Mitä seuraavaksi?” Nopsatassu kysyi.
Hilehuurre yritti olla intoilematta liikaa, niin vaikeaa kuin se olikin, ja keksiä nopeasti, mikä olisi seuraava steppi. Hän katsoi, miten musta, laikukas kolli liikutteli toista etukäpälää vedessä hiukan epävarman näköisesti. Hilehuurteella oli sellainen tunne, että liian iso harppaus voisi saada Nopsatassun perääntymään. Soturi ei halunnut pilata tilaisuutta nyt, kun harjoitukset olivat alkaneet kunnolla. Sitä paitsi hän oli täysin tyytyväinen jo tähän edistykseen. Ei ollut mitään syytä hosua ja aiheuttaa Nopsatassulle vahingossa traumoja joesta, Hilehuurre muistutti itseään.
"Seuraavaksi voit kävellä vähän aikaa ympäriinsä niin, että jalkasi tottuvat veteen kunnolla", Hilehuurre maukaisi hymyillen, "ja sen jälkeen voisit edetä vähän kerrallaan syvemmälle ja kokeilla vaikka ihan nopeasti, miltä tuntuu kastautua kaulaan asti. Tällä tavoin."
Pilkullinen soturi lipui hitaasti syvemmälle, kunnes hänen lapansakin katosivat veden peittoon.
"Selvä", oppilas maukaisi, mutta soturi oli näkevinään epäröinnin pilkahduksen kollin silmissä.
"Tämä on oikeasti kivaa, usko pois! Vaikka uiminen on kyllä vielä hauskempaa", Hilehuurre naukui pilke silmäkulmassa ja palasi sitten takaisin oppilaansa vierelle henkiseksi tueksi.
Nopsatassu kahlasi hitain askelin edes takaisin matalikossa. Hetken kuluttua oppilas pysähtyi, vilkaisi nopeasti syvempää vettä ja sitten Hilehuurretta.
"Kävelläänkö yhdessä syvemmälle?" soturi ehdotti. Hän yritti parhaansa kuulostaakseen enemmän kannustavalta kuin painostavalta. Kun Nopsatassu ei heti vastannut, Hilehuurre lisäsi:
"Voimme yhtä hyvin myös lopettaa tältä kerralta ja siirtyä kuivattelemaan."

//Nopsa?

Herätessäni minut raahattiin Pimentovarjon luokse. Luulin aluksi, että olin mahdollisesti joutunut hankaluuksiin tai ehkä minut saatettaisiin palkita jostain? Kuitenkin Pimentovarjo vain kertoi minulle, että olen nyt oppilas, uusi nimeni on Korpitassu ja minun mestarinani toimi Talvikkitakku
Tassutin äkkiä pois kuolonklaanin kissan luota. En voinut uskoa sitä. Minulle oli annettu viimein oppilaan arvo! Olin tästä lähtien Korpitassu, enkä Korpipentu. Katselin heti ympärilleni etsien katseellani Talvikkitakkua, mutta en nähnyt häntä aukiolla. Päädyin siis loikkimaan sotureiden pesälle ja huhuilemaan naarasta.
Muutama silmänräpäys myöhemmin naaras saapui paikalle ja näytti hieman uniselta ja hämmentyneeltä.
“Sinä olet nyt minun mestarini!” naukaisin arvokkaasti ja röyhistin rintaani. Talvikkitakku katsoi minuun, mutta en saanut selkoa hänen ilmeestään. Oletin siis tämän olevan iloa, ihailua ja innokkuutta.
“Aloitamme heti!” naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä käskesvästi. Silmäni suurenivat ja katsoin häntä innoissani. Yleensä kissat saattoivat antaa oppilailleen hieman aikaa valmistautua, mutta Talvikkitakku vaikutti haluavan heti työn touhuun. Se sai minutkin innostumaan.
“Mahtavaa, mitä teemme ensiksi?” kysyin innokkaasti.
“Kierrämme reviirin ja sitten harjoittelemme saalistusta”, Talvikkitakku naukaisi ja katosi takaisin pesään.
Ulos tullessaan hän viittilöi minut mukaansa ja meidän mukaamme tuli myös joku kuolonklaanilainen. Loikin naaraan perään ja aloitimme siis kierroksen. Kuolonklaanilainen otti suunnilleen johtoaseman. Hän meni osittain Talvikkitakun eteen, mutta piti koko ajan vahtia.
Katselin suurta maailmaa niin ihmeissäni. Ulkona oli niin suurta, suurempaa kuin leirissä! En ollut koskaan ajatellut ulkomaailman olevan sellainen, niin salaperäinen ja valtava. Tunsin pian Talvikkitakun hännän sivalluksen lavoillani.
“Keskity”, mestarini naukaisi ja alkoi selittää jotain reviiristä. Minusta reviirin kiertäminen vaikutti kaikista tylsimmältä osuudelta koko oppilas koulutuksessa.

Kun reviiri oli kierretty, saavuimme takaisin lähtöpisteeseen. Talvikkitakku sanoi jotain kuolonklaanilaiselle ja matkasimme taas hieman pidemmälle.
Heti meidän pysähdyttyämme mestarini alkoi opettaa. Hän käski minun ajatella yhden lähellä olevan kiven olevan hiiri ja näyttää, miten minä sen nappaisin. Räpäytin pari kertaa silmiäni ja menin sitten kyyryyn.
“Tämän pitäisi olla aivan helppoa!” naukaisin itselleni itsevarmasti ja lähdin hiipimään kohti kiveä, mutta Talvikkitakku pysäytti minut lähes heti.
“Hiiri olisi karannut jo tässä välissä”, hän naukaisi hieman tuimasti. “Muista, ei puhetta ja myös tassujesi alla saattaa olla jotain mikä päästää ääntä. Rapisutit lehtiä kuin hepulin saanut mäyrä! Myöskin tuo “hiiri” olisi voinut haistaa sinut jo ennen, kun lähdit hiipimään.”
“No miten se sitten pitää tehdä!” huudahdin ärtyneenä.
“Katso, kun minä näytän”; naaras naukaisi ja meni kyyryyn. “Tämä on saalistusasento, siihen menet saalistaessa”, naaras selitti, kuin olisin ollut aivan typerä. “Seuraavaksi varmistat tuulen suunnan. Se tuulee nyt tuohon kiveen päin, joten se täytyy muuttaa siirtymällä. Muista tietenkin hiipiessä ja vaihtaessa paikkaa aina tarkkailla mihin astut ja astua niin varovasti kuin mahdollista. Jos hätäilet, saatat astua kepin päälle ja katkaista sen.”
Pääni oli aivan pyörällä, mutta yritin kuitenkin uudestaan. Heti minun mennessäni asentoon, Talvikkitassu tuli korjailemaan sitä. Tuhahdin vihaisesti, kun koko ajan täytyi muuttaa jotain. Kuitenkin lopulta pääsin liikkeelle ja tunsin korvissani tuulen suunnan. Hiippailin hyvän välimatkan päässä kivestä kohtaan, jossa minun hajuni ei kantautuisi heti sen luokse.
Heti sen tehtyäni lähdin kohti kiveä ja kaappasin sen sitten tassuihini.
“Paljon parempi”, Talvikkitakku naukui pieni määrä ylpeyttä äänessään. Virnistin hyviläni.
“Voimmeko saalistaa nyt oikeaa riistaa?” pyysin ja uusi mestarini nyökäytti päätään hitaasti.
“Jos et rynni suoraan niitä kohti tai hätistä koko metsää tiehensä”, naaras naukaisi ja kääntyi taas kuolonklaanilaisen puoleen.
Naaras jakoi tälle muutaman lyhyen sanan ja pian he olivat taas liikkeessä. Pidin kuononi korkealla ilmassa ja nuuskin, jos vaikka jotain osuisi kohdalle.
Jonkin matkan päästä pysähdyimme ja mestarini, Talvikkitakku kääntyi puoleeni.
“Mitä sinä haistat?” hän kysyi minulta ja katsoi odottavasti. Imin metsän hajuja nenääni ja hetken päästä käännyin mestarini puoleen.
“Haistan oravan… ja hiiren!” naukaisin ja ponkaisin pystyyn. Talvikkitakku nyökytti hieman päätään.
“Entä muuta?” hän kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Katsoin häntä hiljaa ja yritin imeä eri hajuja metsästä ja erotella niitä keskenään. Pudistelin kuitenkin päätäni.
Huomasin Talvikkitakun hännänpään nytkähtelevän muutaman kerran, mutta sitten hän kääntyi.
“Lähde nyt vaanimaan oravaa. Minä katson kauempaa”, mestarini naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi mennä. Käännyin ympäri lapojani kohauttaen ja vilkaisin vielä kerran taakseni mestariini ja kuolonklaanin soturiin. Heidän molempien ilmeet olivat hyvin lähellä neutraalia. Käänsin katseeni ja lähdin paikalta.
Seurasin oravan hajua tarkkaavaisesti. Pidin huolta siitä, että pysyin koko ajan perässä siitä, missä hajujälki kulki. Saatoin jo tuntea suuni kostuvan minun ajatellessa makoisaa ja mehevää oravaa, jota kantaisin kohti leiriä ja takaisin päästyäni kaluaisin sen nautinnollisesti.
Ajatukseni keskeytyivät minun huomatessani oravan. En jäänyt odottelemaan vaan loikkasin heti sitä kohti. Orava kuuli miten rynnistin sitä kohti ja ponkaisin ja kipitti äkkiä pois, jolloin loikkani jäi lyhyeksi.
Sihahdin ja yritin lähteä ajamaan sitä takaa, mutta en saanut sitä kiinni. Silloin kuulin kahinaa takaani pensaasta ja heti kääntyessäni huomasin Talvikkitakun pettynyt ilme kasvoillaan. Kohautin vain lapojani hieman.
“Ei mahda mitään. Täytyy yrittää uudelleen”, naukaisin. Mestarini näytti olevan hyvin vihainen.
“Et tuntunut edes yrittävän”, hän naukaisi vihaisena. Kohautin vain lapojani. Mestarini tuntui olevan erittäin vihainen minulle siitä, miten olin vain juossut oravaa kohti. Kuitenkin lopulta hän huokaisi.
“Yritä löytää vielä jotain”, hän naukaisi ja heilautti häntäänsä. Nyökkäsin ja loikin pois. Haistelin ilmaa tarkasti ja pian erotin jonkin toisen hajun. Se oli myyrä. Lähdin jahtaamaan sen hajua tarkasti ja hiivin nopeaan tahtiin eteenpäin metsässä.
Pian huomasin liikettä pensaikossa. Näin myyrän pienen kuonon ja sitten sen lopun kehon. Heilautin korviani ja tunnustelin tuulta. Se tuli myyrästä päin ja lähdin siis vain hiipimään sitä kohti tarkasti piilossa. Vilkuilin aina välillä tassuihini, jotta en astuisi minkään äänekkään päälle, mutta muuten en keskittynyt ympäristööni. Pidin silmäni tarkasti myyrässä, joka myllersi mahdollisesti etsiskellen ruokas.
Kohta koin olevani tarpeeksi lähellä ja lähdin loikkaan. Rämähdin kömpelösti myyrän niskaan ja puraisin sen kuolemaansa. Lähdin kuitenkin kierimään alamäkeen myyrä tiukasti hampaissani ja parkaisin kovaäänisesti, kun tajusin liukuvani jokeen. Myyrä jäi maahan ja minä liu'uin alas jokeen ja tunsin kylmän jokiveden turkissani ja ihollani.
Pakokauhu heräsi sisälläni, kun tajusin etten ollut koskaan opetellut uimaan. En tiennyt miten se toimisi oikeastaan, joten lilluin siellä vain joen virran mukana. Pärskiessäni kylmässä vedessä ja yrittäessäni pitää itseni pinnan yläpuolella, tunsin otteen niskanahassani.
Leijuin ilmassa joen yläpuolella ja pian minut tiputettiin joen rantatörmälle, jossa istuin hetken värisemässä, kunnes nousin ylös. Talvikkitakku katsoi minua ärtyneenä, mutta saatoin nähdä pienen pienen huvituksen pilkahduksen hänen silmissään.
“Sait kyllä myyrän, mutta tarkoitus ei ollut mennä uimaan”, naaras naukaisi rauhallisesti. “Palataan takaisin leiriin. Saat kuivata itsesi ja levätä. Jatkamme harjoituksia taas joskus toiste.”
Sanaakaan sanomatta lähdin jo tassuttelemaan sinnepäin, missä oletin leirin olevan. Kuulin miten Talvikkitakku otti myyräni maasta ja lähti perääni.

Leiriin päästyäni lyyhistyin heti oppilaiden pesään. Minulla ei kuitenkaan ollut valmista sammalpetiä siellä, joten jouduin väsätä sen itse. Kokosin siis kaiken tarvittavan ja myllersin siinä tekemässä itselleni petiä.
Pedin valmistuttua raahasin sen omalle paikalleen ja asetuin siihen nukkumaan. Ei mennyt kauaa, kun kehoni rentoutui ja jouduin unen helliin syövereihin.
Avatessani silmäni olin jossain pimeässä paikassa. En nähnyt mitään, oli niin pimeää. Tuskin alas katsellessa saatoin nähdä edes omia tassujani. Hiljaisuudessa otin muutaman hataran askeleen eteenpäin yrittäen päätellä oliko maasto tasaista ja saattaisinko vain kaatua naamalleni yhtäkkiä kuopan osuessa kohdalle. Se tuntui tasaiselta, joten lähdin kulkemaan hitaasti eteenpäin jatkuvasti ympärilleni vilkuillen.
Hengitykseni huurtui puhaltaessani ilmaa ulos keuhkoistani. Olin kävellyt jo ikuisuuden miettien mitä tämä merkitsi. Ympärilläni oleva valon alue oli hieman suurentunut. Nyt pystyin nimittäin näkemään jo muutaman hännänmitan päähän eteenpäin. Tunsin yhtäkkiä oloni kummaksi. Minusta tuntui siltä kuin joku olisi tarkkaillut minua.
“Onko täällä joku? Jos on tule tänne taistelemaan, äläkä piilottele kuin pelkuri!” sihisin pimeyteen. Yhtäkkiä tunsin terävät kynnet kyljessäni. Ne vetivät pitkän viillon kylkeäni pitkin ja katosivat.
Kissojen pimeitä hahmoja alkoi ilmestyä välillä himmeään valoon ja sitten ne katosivat. katsoin niitä silmät selällään. En tiennyt mitä tehdä. Tiesin tämän kaiken olevan unta, mutta miksi se silti tuntui niin aidolta? Näitä hahmoja oli monta ja niiden lyhyet hyökkäykset olivat nopeita ja kivuliaita. En voinut puolustautua heiltä mitenkään. En nähnyt pimeydessä mihin kissat pakenivat saatika mistä he tulivat.
“Lopettakaa!” kiljaisin tuntiessani kun taas yhden kynnet repivät minun korvaani. Hyökkäykset ja kissojen sekaisa liikkuminen loppui. Katsoin varjoihin, jossa nyt kiilui useat silmäparit.
“Mitä te haluatte?” kysyin ja ääneni värähti hieman. Yksikään varjoista ei vastannut minulle. Katsoin silmät sirillä varjoihin ja otin muutaman askelen sinnepäin, missä kissojen silmät hehkuivat pimeässä. Silmäparit lähtivät liikkumaan. Ne lähtivät karkuun. Katsoin ihmeissäni. Hetki sitten ne olivat hyökänneet, ja nyt ne lähtivät minua karkuun.
“Mitä te oikein olette?” kysyin odottamatta vastausta, kun käännyin ja lähdin tallustamaan eteenpäin. Silmäparit väistivät tieltäni matkatessani eteenpäin ja nyt minusta tuntui voimakkaalta ja itsevarmalta. “Niin juuri, väistäkää! Pelätkää minua!”
Otin taas askelen ja nyt maa allani tärähti. Vilkaisin tassuihini ja huomasin kamalan halkeaman maan pinnassa. En kerennyt reagoida kun jo tipahdin alas loputtomaan pimeyteen.
Ponkaisin pystyyn sammaliltani. Sydämeni hakkasi rinnassani kamalan kovaan tahtiin ja luimistin korvani.
“Typerä uni”, sihahdin, mutta hiljenin kun joku tuli sisään oppilaiden pesään. Pesässä oli minun lisäkseni Kuolonklaanin Tuimakatse - jonka nimen olin kuullut joskus ohimennen - ja Kuutassu. Kuutassu oli unessa, mutta Tuimakatse katseli hiljaa minuun päin.
Käänsin huomioni taas kissaan, joka tuli sisälle pesään. Se oli Sädetassu. Kolli näytti uupuneelta, mutta kiirehdin hänen luokseen hymyillen.
“Hei Sädetassu!” tervehdin häntä liukuen tämän eteen. “Eikö olekin hienoa, että minustakin on tullut oppilas? Voimme ehkä jonain päivänä harjoitella yhdessä, jos mestarimme suostuvat”, aloitin heti keskustelun.

//Säde?

Hyrähdin huvittuneesti, kun Hilehuurre vitsaili vieressäni. En ollut yhtä ahdistunut kuin viime kerralla, sillä tämä tilanne oli minulle jo vallan tuttu. Tajusin yhtäkkiä mestarini odottavan minua rannan puolella, joten hyppäsin äkkiä nopealla loikalla hänen viereensä. Käännyin suoraan kohti vettä ja ajattelin äsken harjoittelemaani liikettä. Hilehuurre tassutti lähemmäs kohti vettä ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Astuin varovaisesti lähemmäs vettä.
“Onko tässä matalaa?” kysyin ehkä hieman huolissani, vaikka sitä en myöntäisi edes mestarilleni.
“On parin hännänmitan verran. Voit ihan rauhassa kävellä veteen”, Hilehuurre naukui ja asteli hieman liiankin itsevarman näköisenä veteen. Vaistoni käski perääntyä ja pyytää toistakin kissaa perääntymään vedestä mutta taistelin sitä vastaan ja kävelin mestarini rinnalle. Vesi nielaisi jalkani sisäänsä mutta se ei tuntunutkaan niin kamalalta kuin olin ajatellut. Katselin alaspäin veteen. Se oli juuri mukavan mitan päässä mahastani ja olin toistaiseksi vielä aika rauhallinen ja itsevarma.
“Hyvä!” Hilehuurre naukui iloisesti nähdessää minut vieressäni. En tiennyt oikein mitä vastata mutta koitin keksiä jotain.
“Kiitos. Ei kai tämä olekaan niin kamalaa kuin ajattelin”, sanoin ja kotin liikuttaa käpälääni. Vesi oli aika oudon tuntuista. Vasta hetken päästä tajusin, että vesi oikeasti olikin aika kylmää. Olin kai aluksi ollut hieman shokissa, joten en ollut edes tajunnut kuinka kylmää vesi oikeasti oli. Värähdin mutta koitin peitellä pientä säihkähdystäni.
“Mitä seuraavaksi?” kysyin hieman varoen. En olisi halunnut jatkaa enää eteenpäin vaan lähteä nyt pois vedestä mutta en aikonut sanoa sitä.
//Hile?

Olimme taistelleet Lampivärettä vastaan. Naaras oli itse halunnut sitä, koska halusi olla enemmän uskottava, kun kertoisi meidän käyneen hänen kimppuunsa ja karanneen.
Seuraava osuus olikin löytää vankien olinpaikka, mikä onnistui. Pohjaharha oli johdattanut meitä kuolonklaanin reviirin poikki.
Nyt me olimme kahdestaan juoksemassa kahta kuolonklaanin soturia karkuun. Tämä kuului suunnitelmaan. Oli tarkoitus, että me harhauttaisimme kuolonklaanin sotureita, ja muut pelastaisivat päällikkömme ja parantajamme.
Tunsin maan tömisevän takanani, kun kuolonklaanilaiset jahtasivat meitä. Toivoin hartaasti, etten jäisi kiinni. Jos onnistuisin kompastumaan tai olisin liian hidas, se voisi olla loruni loppu. En tiennyt mitä nuo kissat minulle tekisivät, mutta sen verran tiesin, että se ei olisi mitään hyvää.
Sydämeni löi rinnassani kovempaa kuin koskaan. Tuntui siltä, että juoksu koko ajan vain pitkittyisi. Pidin vauhtini tasaisena, jotta kuolonklaanilaiset eivät vielä kadottaisi meitä, mutta en myöskään jäisi kiinni. Vielä pitäisi pitää heitä perässä hetken aikaa ja sitten voisi harhauttaa heidät. Halusin, että he eivät palaisi liian nopeasti takaisin, mutta eivät he kyllä välttämättä palaisi, kun kerta tiesivät meidän olevan heidän reviirillään karkuteillä.

//pohja ja muut pelastajat?

Iso haukotus karkasi suustani, kun kävelin metsän siimeksessä eteenpäin partion mukana. Huomasin, miten edelläni kulkeva Jääviilto loi minuun murhaavan katseen. Pyöräytin turhautuneena silmiäni. Aivan kuin haukottelukin olisi ollut tänä päivänä kiellettyä! Päivä päivältä minä inhosin vain enemmän kuolonklaanilaisia ja sitä, mitä he olivat tehneet pyhälle klaanillemme. Eloklaani oli enää vain muisto entisestään, se oli kylmä ja kolea. Kaikki lämpö, jota klaanimme pääaukiolla oli ennen huokunut oli kadonnut tiehensä. Ei ollut enää juurikaan ilosta kiljahtelevia pentuja ja oppilaita tai iloisia kehräyksiä. Oli vain synkkää, hiljaisuutta ja satunnaisia kuolonklaanilaisten tiuskaisuja. Kaipasin niin kamalasti vanhaa elämäämme. Olin päättänyt, että vielä jonain päivänä nousisin kuolonklaanilaisia vastaan ja tekisin heistä lopun. Jos tappaisin yhden kuolonklaanilaisen, se saisi varmasti eloklaanilaiset tajuamaan, että me voimme tehdä mitä vain. Jos saisimme tapettua kaikki leiriämme vartioivat kuolonklaanilaiset, voisimme hyökätä Kuolonklaaniin ja pelastaa Mesitähden ja Leimusilmän henget.
Suuni aukesi taas kerran haukotukseen. Olin nukkunut niin kamalan huonosti viime yön! Sen lisäksi Pimentovarjo tuntui laittavan minut koko ajan vain uuteen partioon. En edes muistanut, koska viimeksi minulla olisi ollut vapaapäivä. Se oli turhauttavaa. Kaipasin lepoa ja rauhaa. Olisin halunnut viettää edes yhden päivän nauttien rakkaan Kultasiipeni seurasta! Kun ajatukseni harhautuivat Kultasiipeen, sydämeni alkoi sykähdellä. Rakkauteni vaaleaa naarasta kohtaan oli kuiden saatossa vain kasvanut, enkä osannut enää kuvitella elämääni ilman, että juuri Kultasiipi oli minun kumppanini.

“Et saa kiinni!” Sarastustassu kiiti nummenharjaa pitkin häntä pitkällä perässä hulmuten. Juoksin hänen perässään, mutta tiesin etten millään olisi pysynyt hänen vauhdissaan, vaikka olisin antanut kaikkeni. Ei se minua kuitenkaan haitannut - hänen naurusta tuikehtivat silmänsä olivat paras lohdutuspalkinto, jonka häviäjä saattoi saada.
“Hah, saatat vielä yllättyä!” huudahdin hänen peräänsä, ja sekös vasta sai naaraan purskahtamaan nauruun.
“Älä unta näe, isä!” Oppilas ampaisi täyteen vauhtiin, ja parissa silmänräpäyksessä tämä oli kadonnut kokonaan näkyvistäni. Liusuin pysähdyksiin nurmella. Yritin tähyillä häntä, mutta naaras oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen.
“Hiilihammas, tule syömään!” Käänsin päätäni Korppisiiven äänen suuntaan. Naaras istuskeli leiriaukiolla - joka oli ilmestynyt keskelle nummia - jäniksen ääressä. Hänen ympärilleen olivat kerääntyneet kaikki pentumme: Tyrskytassu, Lainepentu, Mehiläislento, Ampiaispisto, Kimalaistoive, Kuutamolaine, Sarastustassu, Pimennyspentu sekä Kajastuspentu. He kaikki katsoivat suuntaani odottavasti.
“Jättäkää minullekin vähän”, kehräsin hilpeästi ja tassuttelin heidän luokseen.
Kävin istumaan Korppisiiven viereen ja kumarruin sukaisemaan hänen jalkojensa juuressa istuvan Lainepennun korvia. Pieni mustavalkoinen naaras miukaisi iloisesti ja puski päällään jalkaani.
Siinä yhdessä ruokaillessamme mieleni takamailla hiipinyt ikävä tunne voimistui yllättäen. Silmäni kostuivat kun katselin perhettäni yhdessä, enkä kohta enää voinut pidätellä itkua. Kaikki katsahtivat minuun huolestuneina.
“Älä itke, isä!” Pimennyspentu vinkaisi ja nousi seisomaan jalkaani vasten.
“Kaikki on hyvin!” vakuutti Kajastuspentu, joka oli kipittänyt siskonsa viereen. “Me ollaan tässä näin!”
Se sai minut itkemään entistä lohduttomammin, ja vedin pikkuiset pentuni lähemmäksi itseäni. Pidin heitä itseäni vasten ja yritin estää heitä lähtemästä.
Mutta ennen kuin huomasinkaan, uni oli jo hälvennyt ja löysin itseni jälleen pimeästä soturien pesästä Korppisiiven vierestä.

Suunnitelma oli valmistunut ja lopulta oli tullut yö, jolloin päätimme toteuttaa sen. Täytyi myöntää, että Lampiväre oli ollut luottamuksen arvoinen. Kun olimme käyneet yhteistuumin harmaaturkkisen soturin kimppuun, en kuitenkaan ollut epäröinyt lainkaan. Hän oli itse suostunut tähän, joten olisi ollut turhaa alkaa siinä vaiheessa empimään.
Kun hiivimme yön tuomien varjojen turvin kohti Kuolonklaanin reviirillä virtaavaa jokea, muistot kuiden takaa nousivat taas mieleeni. Pimentovarjo oli johdattanut minut rajalle, jossa olimme kohdanneet kaksi kuolonklaanilaissoturia; Tuhkajuovan ja Varissulan. Tilanne oli kärjistynyt ja Varissulka oli käynyt kimppuuni. Kuin ollakaan, Tuhkajuova oli käskenyt poikaansa lopettamaan, koska ei halunnut Varissulan tappavan omaa veljeään. Se oli ollut minulle järkytys, joka edelleen piinasi ajoittain mieltäni. Kuolonklaanin päällikön kumppani oli minun emoni. Olin salaa toivonut aina saavani tietää kuka emoni on, mutta kun totuus oli lopulta tullut ilmi, oloni oli hyvin ristiriitainen. Tieto emostani ja siitä, että tiesin hänet, ei kuitenkaan muuttanut mitään. Minä olin edelleen Eloklaanin soturi ja sydämeni kuului Eloklaaniin.
Tämä kaikki tarkoitti sitä, että Lampiväre oli siskopuoleni. Kaikesta päätellen Pimentovarjo ja Varissulka olivat myös pitäneet Tuhkajuovan ja Väärävarjon salaisuuden visusti omana tietonaan, sillä harmaaturkkinen kuolonklaanilaisnaaras ei tiennyt sisaruussuhteestamme. Niin oli hyvä, sillä vaikka tiesinkin sukulaisuudestamme, en halunnut tutustua Lampiväreeseen tai muihinkaan hänen sisaruksistaan. Loppujen lopuksi he kaikki olivat minun vihollisiani, virtasi suonissamme sama veri tai ei.
Joen ylitys kävi nopeasti. Kuljin joukon edellä, joten minä määräsin etenemistahdin. Lähestyimme paikkaa, jossa kuolonklaanilaiset pitivät panttivankeja. Se oli kuusimetsässä olevien suuren kivenluona. Nostin häntäni pystyyn merkiksi klaanitovereilleni pysähtyä. Painauduin maata vasten ja tarkkailin pimeää metsämaisemaa. Kuolonklaanilaisia ei näkynyt, olimmeko sittenkin väärässä paikassa? Oliko Lampiväre huijannut meitä? Sydämeni syke muuttui nopeammaksi. Juuri kun olin kääntymässä klaanitovereideni puoleen, erotin liikettä kiven läheisyydestä. Kuolonklaanilaisia! Lampiväre oli puhunut totta.
"Oletko valmis?" kuiskasin vierelläni kyyhöttävälle Käärmekullalle, jonka katse oli myös kohdistautunut kiven luona oleskeleviin kuolonklaanilaisiin. Kuten Lampiväre oli sanonut, kissoja oli kolme. Saisimme helposti mukaamme ainakin kaksi heistä, jolloin muille jäisi hoideltavakseen vain yksi. Käärmekulta nyökkäsi ja kuiskasi hiljaa vastauksen:
"Olen."
Siispä lähdimme hiipimään peräkkäin Käärmekulta takanani kohti suurta kiveä, jonka luona kuolonklaanilaiset vartioivat panttivankeja. Pakotin itseni pysymään rentona, nyt oli totuuden hetki. Minun täytyisi olla valppaana koko ajan, sillä suunnitelman onnistuminen oli nyt pitkälti meistä kiinni.
"Kuka siellä?!" kuolonklaanilaisnaaraan ääni kantautui kiven juurelta, kun hän kuuli meidän lähestyvät askeleemme. Empimättä astuin kuolonklaanilaisten näkökenttään. Etäisyys välillämme oli muutaman ketunmitan verran. Edessämme seisoi kolme kissaa. Heistä keskimmäinen oli likaisenvalkea naaraskissa ja hänen vierellään seisoi vaaleanruskea naaras ja vaaleanoranssi kolli. En voinut kieltää ettenkö olisi ollut helpottunut, etten tuntenut yhtäkään näistä kissoista kuin nimeltä. Tiesin, että vaaleanruskea naaras oli Latvaruusu. Se, että joku heistä olisi ollutkin sukulaiseni, ei olisi kuitenkaan muuttanut tilannetta miksikään. Oli kuitenkin helpompaa, kun kaikki nämä kissat olivat puhtaasti vain meidän vihollisiamme eikä muuta.
"Me tulimme pelastamaan päällikkömme ja parantajamme", vastasin rauhallisella äänellä, yrittäen nähdä sisään pesään, jossa panttivankeja pidettiin. Ei mennyt aikaakaan, kun Latvaruusuksi tunnistamani naaraskissa teki nopean syöksähdyksen meitä kohti.
"Miten te pääsitte tänne?!" naaras sähähti ja yritti käydä kimppuuni. Onnistuin väistämään hänen terävät kyntensä juuri ja juuri. Myös toinen kuolonklaanilainen – valkoturkkinen naaras – lähti lähestymään meitä. Suunnitelma näytti menevän juuri kuten pitikin.
"Me pakenimme. Älkää luulko voivanne estää meitä, aiomme pelastaa panttivangit hinnalla millä hyvänsä!" naukaisin ja yritin muka syöksyä kohti pesän sisäänkäyntiä. Vihollisten oli luultava, että me olimme tehtävällä kahdestaan.
"Älä luulekaan!" Latvaruusu ärjäisi ja syöksyi minua kohti. Kolmas kuolonklaanilainen näytti olevan myös valmiudessa käydä kimppuumme, mutta hän pysytteli visusti sisäänkäynnin edessä.
"Emme me pärjää, Pohjaharha. Meidän on lähdettävä!" Käärmekulta toteutti suunnitelmaa juuri kuten olimme sopineet. Kuolonklaanilaisten oli luultava, että luovuttaisimme. Nuoremman soturin merkistä lähdimme juoksemaan takaisin kohti jokea, tietysti kiertäen kiven, jotta viholliset eivät törmäisi aluskasvillisuuden seassa piileskeleviin klaanitovereihimme.
"Turha yrittää pakoon! Narsissikajo, jää pitämään vahtia, me hoitelemme nuo kirotut eloklaanilaiset!" Latvaruusu ärjyi. Pian kuulin jo takaamme juoksuaskeleita. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania. Kaikki meni juuri kuten olimme suunnitelleet.

//Käärme ja muut pelastajat?

Lieskakajon hännänpää kutitti viiksiäni, kun hiivin mestarini jalanjäljissä. Olimme ylittäneet rajan jonkin aikaa sitten ja lähestyimme nyt - toivottavasti - panttivankien olinpaikkaa.
Lampiväre pyöri yhä mielessäni, vaikka tehtävämme H-hetki oli aivan ulottuvilla. Rajan tuntumassa pelastajat olivat naaraan toivomuksen mukaisesti käyneet hänen kanssaan mahdollisimman uskottavan näköisen taistelun, jonka tuloksena soturitar oli menettänyt turkistaan isoja karvatuppoja ja saanut kynsien jälkiä eri puolille kehoaan.
Vaikka tiesin naaraan itse halunneen sitä, minun oli silti tehnyt pahaa katsella häntä sen jälkeen. Toivoin vain, että yksikään hänen saamistaan haavoistaan ei ollut niin syvä, että siitä jäisi jälki.
Joukon kärjessä kulkevan Pohjaharhan häntä nousi yhtäkkiä pystyyn merkiksi pysähtyä. Korviini kantautui vaimeaa puheensorinaa, ja sydämeni oli hypätä kurkkuun. Piilouduimme läheisen kuusen alaoksien alle ja kurkistelimme sieltä äänen suuntaan. Nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju, ja pian huomasin useamman ketunmitan päässä metsässä ison kiven, jonka edustalla näkyi oman arvioni mukaan olevan ainakin kolme kissaa.
*Tuon sen täytyy olla!* ajattelin veri korvissa kohisten. Tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani, valmistelevan minua tulevaan koitokseen.
Vilkaisin Pohjaharhaan, joka antoi hännällään Käärmekullalle merkin seurata. Olimme sopineet jo aiemmin, että he harhauttaisivat vartijoita, koska olivat joukon nopeimmat. Minä, Lieskakajo ja Lehtomyrsky hoitaisimme varsinaisen panttivankien vapautuksen.
Seurasin kuusen alta jännittyneenä, miten Pohjaharha ja Käärmekulta hiipivät ulos pimeään ja valmistautuvat vetämään vartijoiden huomion itseensä hetkenä minä hyvänsä.

//Pelastajat?

Lehtisade oli saapunut kuin huomaamatta. Viherlehden lämpöisestä auringonpaahteesta ei ollut viime päivinä näkynyt enää jälkeäkään. Tämä päivä ei ollut poikkeus, sillä taivas oli lähes kokonaan pilvessä. Hilehuurretta otti se päähän. Vaikka joki oli edelleen varsin siedettävä lämpötilaltaan, olisi auringonpaiste tehnyt läpimärän turkin kuivattelusta paljon miellyttävämpää. Sään mukana viilenevä vesi ei kuitenkaan soisi heille enää kauaa mahdollisuutta uintiharjoituksiin, joten Hilehuurre toivoi, että saisi kannustettua Nopsatassua tällä kertaa tarpeeksi, jotta nuorempi kolli vihdoin uskaltautuisi veteen.
Hilehuurre katseli kuinka yksinäinen, kellertävä vaahteranlehti leijui maata kohti heidän lähestyessään uimapaikkaa kuolonklaanilaisen soturin johdolla. Viime uintiharjoitukset olivat jääneet lyhyeen edistyksen kannalta, eikä Hilehuurre voinut sanoa olevansa omasta panoksestaan erityisen ylpeä. Soturista tuntui, että hän oli sössinyt oppilaansa ensimmäiset uintiharjoitukset vähän liiankin taitavasti. Ensin vedenroiskinnat ja muut sähellykset. Sitten he olivat jääneet yhdessä katselemaan vesimittareita vähän liiankin pitkäksi aikaa...
Vaikka minkä sille nyt mahtoi, että niitä oli niin hauska katsella ja yrittää pyydystää?
Nopsatassu kannoillaan Hilehuurre loikki samalle, tutulle kohdalle joen reunalla. Oppilas ei ollut uskaltautunut viimeksi vielä edes kahlaamaan, mutta Hilehuurre oli varma, että olisi saanut Nopsatassun kannustettua veteen, jos heidän aikansa ei olisi silloin loppunut niin pahasti kesken.
"Loikkaahan tuohon kivelle katsomaan, kun esittelen sinulle erittäin näyttäviä uimataitojani", Hilehuurre virnisti ja nyökäytti päällään sen kiven suuntaan, jolla he olivat viimeksi istuneet, kun Nopsatassu oli nähnyt vesimittarin ensimmäistä kertaa.
"Selvä pyy", oppilas maukaisi.
Hilehuurre ei osannut sanoa, oliko Nopsatassu edelleen yhtä epävarma veteen menosta kuin viimeksi. Oli miten oli, niin hopeanharmaa kolli tiesi, etteivät lehtisateen olosuhteet tehneet veteen totuttautumisesta yhtään helpompaa.
Pilkullinen kolli väräytti etutassuaan laskettuaan sen veteen, joka todella oli jo aavistuksen kylmempää kuin viime kerralla. Soturi kahlasi syvemmälle, kunnes vain hänen päänsä pilkotti pinnan yläpuolella.
"Katso nyt tarkkaan, miten liikutan etujalkojani", hän sanoi vilkaistessaan litteän kiven päällä kyyhöttävää oppilasta.
Hilehuurre lähti kauhomaan voimakkailla käpälillään eteenpäin, samalla polskien hurjasti takajaloillaan pinnan alla. Vesi tuntui virkistävältä, ja soturi olisi uinut mielellään pitempäänkin. Hän muistutti kuitenkin itseään kuuluisasta järkevästä ajankäytöstä. Nopsatassun kiven ohi uituaan soturi kääntyi ympäri takaisin, teki käännöksen poispäin rannasta kohti kauempaa kiveä ja rämpi sen päälle nyt tummanharmaaksi muuttunut turkki vettä valuen.
"Voit vaikka harjoitella etukäpälien kauhomisliikettä ilmassa, jos se tuo sinulle lisävarmuutta", Hilehuurre keksi ja demonstroi huitomalla suuria etukäpäliään muutamaan kertaan.
Nopsatassu nyökkäsi ja teki saman mallista, mutta jatkoi vähän pitempään. Hilehuurre hymyili ja hänen hännänpäänsä heilui tyytyväisyydestä, kun oppilas vaikutti ainakin tähän mennessä osallistuvan täysillä. Ehkä he edistyisivät tänään, yhteispanoksella.
"En haluaisi painostaa, mutta sinun olisi kyllä tärkeä päästä vähintään kahlausvaiheeseen tänään", hän jatkoi toivoen vain, ettei Nopsatassu ahdistuisi asiasta entisestään.
"Mutta sen jälkeen loppu sujuukin jo helposti! Minun ei tarvitse kuin vähän tönäistä sinua syvemmälle", Hilehuurre vitsaili ja yritti tehdä tilanteesta kevyen oloisen. Soturi loikkasi oppilaansa viereen litteälle kivelle ja siitä takaisin rannalle, odottaen tämän seuraavan. Hän oli päättänyt, ettei antaisi tänään periksi, ennen kuin Nopsatassun kaikki neljä tassua olisivat vedessä.

// Nopsa?

Nopsatassu: 3kp -

Sypressikuiske: 6kp -

Varpupentu: 7kp -

Sädetassu: 7kp -

Korpipentu: 30kp! -

Käärmekulta: 22kp! -

Lätäkkölempi: 14kp -

Kortetassu: 18kp -

Jääviilto: 8kp -

Tähtimötaivas: 11kp -

Kuutamolaine: 10kp -

Virtaviima: 6kp -

Kuusihäntä: 4kp -

Lampiväre: 8kp -

Jotenkin en ollut tullut ajatelleeksi, mitä tehtävämme onnistuminen todellisuudessa tarkoittaisi, ennen kuin Lampiväre vannoi ettei koskaan unohtaisi minua. Se kuulosti aivan kuin hyvästeiltä. Mutta ei kai eromme sentään lopullinen olisi? Naaras tulisi kuitenkin aina olemaan rajanaapurissa ja voisimme tavata toisiamme rajalla.
Kuitenkin Lampiväreen silmien ahdistunut katse paljasti, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuten kuvittelin ja että luvassa oli pysyviä muutoksia, jahka saisimme Mesitähden ja Leimusilmän vapautettua. Vielä en kuitenkaan osannut sanoa, mitä se tarkoitti minun ja Lampiväreen kannalta.
"Alamme lähestyä rajaa", kuulin jonkun naukuvan takaamme - se taisi olla Pohjaharha -, ja Lampiväre rupesi hidastamaan vauhtiaan kunnes lopulta pysähtyi kokonaan. Seisahduin hänen viereensä ja vilkuilin vuoroin häntä ja muita pelastajia.
Lampiväre käännähti perässään tulleita kissoja kohti, ja vaikka hän yritti pitää äänensä tasaisena, panin merkille, miten se välillä värisi hermostuneesti. "Muistakaa, että jälkien on näytettävä kuin ne olisivat peräisin oikeasta hyökkäyksestä", hän naukaisi hiljaa. "Joten teidän on taisteltava tosissanne kanssani. Muuten muut saattavat alkaa epäillä."
Pelastajat vilkuilivat toisiinsa epävarmoina. Kukaan ei vaikuttanut erityisen halukkaalta taistelemaan naarasta vastaan, vaikka heillä olikin ollut tästä omat epäilyksensä aluksi. Halusin uskoa, että Lampiväre oli lopulta onnistunut voittamaan heidän luottamuksensa puolelleen.

//Pelastajat ja Lampi?

Lampiväre ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään Kortetassua partion kulkiessa kohti Kuolonklaanin reviiriä, toivonut hartaasti, ettei eloklaanilainen keksisi tulla juttelemaan hänelle. Soturinaaras nimittäin tiesi, että heidän jäähyväisensä tulisivat särkemään hänen sydämensä. Ja Lampiväre tekisi mitä vain sydäntään suojellakseen.
Jotenkin Kortetassusta oli lyhyessä ajassa tullut soturille suunnattoman tärkeä. Ei kulunut kauaakaan, kun Lampiväre oli huomannut tunteidensa syventyneen: unelmissaan Kortetassu ei ollut pelkästään hänen ystävänsä, vaan jotain enemmän. Nämä tuntemukset olivat kiellettyjä, sen Lampivärekin ymmärsi, vaikka ei ollut koskaan ollut aivan yhtä omistautunut soturilaille kuin jotkut perheenjäsenistään. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt haudata eloklaanilaista kohtaan tuntemansa toiveet, mutta turhaan: Lampiväreen oli myönnettävä, että hän oli Kortetassuun korviaan myöten ihastunut.
Ehkä siksi olikin onni, että heidän yhteistyönsä tulisi loppumaan. Samalla Lampiväre oli sekä helpottunut että murheenmurtama. Nyt hänen ei enää tarvitsisi toimia klaaniansa ja perhettään vastaan, eikä unelmoida kielletystä rakkaudesta, joka mitä todennäköisimmin oli muutenkin yksipuolista. Toisaalta hänen ja Kortetassun yhteistyö tai miksi ikinä heidän tekemisiään saattoi kutsua, olisi ohi: joko Kortetassu onnistuisi ja vapauttaisi isänsä, jolloin metsään palaisi rauha ja kuolonklaanilaiset palaisivat leiriinsä, tai sitten eloklaanilaisten pelastajien partio epäonnistuisi tehtävässään, jolloin Kortetassua odottaisi rangaistus. Lampiväre toivoi, että Kortetassu selviäisi ehjin nahoin. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut, mitä muille partiolaisille tai Eloklaanille yleensäkään tapahtuisi. Ei hän ollut mitään hyvää hyvyyttään kertonut Kortetassulle panttivankien sijainnista. Lampiväre oli tehnyt sen yksinomaan rakkauden tähden; hänen teostaan oli jalous kaukana.
Ja nyt Kortetassu oli kuin olikin saapunut hänen luokseen ja puhunut niin kauniisti, että Lampiväre joutui peittelemään kyyneleitään. Vaikeuksin hän kohtasi eloklaanilaisen vihreät silmät.
"Kiitos, Kortetassu", soturi sanoi hiljaa ja toivoi, ettei hänen äänensä pettäisi. Hänen kurkkuaan tuntui kuristavan; oli niin paljon asioita, jotka Lampiväre halusi sanoa, mutta hän tiesi, ettei häneltä koskaan löytyisi niihin rohkeutta. "Kiitos siitä, että olit ystäväni. En unohda sinua koskaan."
Lampiväre olisi halunnut kertoa hänelle, että näki Kortetassun muunakin kuin ystävänään. Hän olisi halunnut ehdottaa, että he karkaisivat metsästä ja jättäisivät klaanit taakseen, lähtisivät yhteiselle seikkailulle maailman ääreen. Lampiväre olisi toivonut Kortetassulta suurta rakkaudentunnustusta, hän olisi toivonut kollin edes pyytävän häntä mukaansa. Todellisuus oli kuitenkin harmaampi kuin naaraan unelmat.

//Korte?

Partiomme rikkoi aluskasvillisuuden poikki kahistellessaan metsän lähestulkoon aavemaisen hiljaisuuden. Tunnelma oli täysin erilainen kuin tavanomaisessa partiossa, ja tunsin vatsanpohjassani ikävän möykyn. Yritin estää ajatuksiani vaeltelemasta mihinkään turhanpäiväiseen ja keskittyä käsillä olevaan hetkeen; saapuisimme pian rajalle, minkä jälkeen olisi aika sanoa hyvästit Lampiväreelle ja jatkaa matkaa Kuolonklaanin reviirin pohjoisosaan, missä panttivankeja pidettiin.
Kävellessäni hieman Lieskakajon takana katseeni harhautui koko joukon edellä kulkevaan Lampiväreeseen. Oli niin pimeää, että erotin hänen hahmonsa siluetin vain hämärästi taivaalta oksaverkoston läpi siivilöityvässä heikossa kuunvalossa.
Emmin hetken ennen kuin naukaisin Lieskakajolle meneväni juttelemaan Lampiväreen kanssa ja hölkkäsin muiden ohi partion kärkeen raitaturkkisen naaraan vierelle. Lampiväreen pää käännähti suuntaani, ja aistin hänestä huokuvan yllättyneisyyden. Hän vaikutti siltä kuin olisi juuri havahtunut ajatuksistaan.
"Hei", nyökkäsin hänelle ystävällisesti. Lampiväre vastasi tervehdykseeni.
Kävelimme muutaman askeleen verran hiljaisuudessa. Sitten minä avasin suuni jälleen: "Halusin vain kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt minun hyväkseni - ja tietysti myös muiden hyväksi. Ilman teitä ei olisi toivoakaan tasapainon palauttamisesta takaisin klaaneihin." Nielaisin vaivihkaa tuntiessani sydämeni hakkaavan rinnassani joka hetki nopeammin, kun annoin ajatusteni vaeltaa hetkeksi tunteisiini naarasta kohtaan. Nyt ei ollut sopiva hetki tuoda niitä esiin. Päätin kuitenkin ottaa rohkean askeleen ja lopettaa teitittelemästä häntä kuin ventovierasta: "Ilman sinua minä en välttämättä olisi tässä nyt, ja haluan sinun tietävän, että tulen olemaan sinulle henkeni pelastamisesta ikuisesti kiitollinen. Jos ikinä tarvitset apua, älä epäröi pyytää minulta vastapalvelusta - teen mitä vain." Korviani kuumotti, kun käänsin katseeni taas Lampiväreen suuntaan.
Hänen silmänsä kiilsivät heikossa hohteessa.

//Lampi ja muut pelastajat?

''Hei Varpupentu!'' Minä huusin Varpupennulle kun näin hänet leirin toisessa päässä.
''Nukuitko hyvin?'' Kysyin kun hän ei tuntunut vastaavan minulle.
''Joo, nukuin ihan hyvin.'' Hän maukaisi.
''Odotatko innolla oppilasnimityksiäsi?'' Kysyin ennen, kuin tajusin että oppilaaksi nimittämiseksi sitä ei voinut kutsua.
''Ihan joo odotan.'' Hän vastasi ehkä hieman poissaolevasti.
Muistelin omia oppilasaikojani. Se kun Rastaskukka opetti minua saalistamaan.
''Minäkin olen ollut joskus tuommoinen pieni kissa.'' Mutisin.
''Oliko se kivaa? Siis olla oppilas.'' Varpupentu kysyi. Havahduin mutta yllätyin muös samalla kun Varpupentu kerrankin kysyi jotain minulta.
''Joo kyllä se oli, tykkäsin eniten leiriinpalusta!'' Vitsailin, kuulin Varpupennun hymähtävän hieman.
''Oletkos saanut jo kavereita?'' Näin että Varpupentu joskus jutteli Käärmekulta nimisen naaraan kanssa, ehkä hänestä olisi tullut sen kaveri.
Odotin hetken Varpupentu ei vastannut kysymykseeni.
''No, minä lähden tästä nyt.'' Sanoin vaihtaen puheenaihetta. ''Minun pitää mennä kouluttamaan Naavatassua.'' Olin saanut Naavatassun oppilaakseni noin puoli kuuta sitten.

Sitä ei kyllä voinut kutsua nimitykseksi mutta olin kuitenkin onnellinen että sain oppilaan.
Oppilaan kouluttaminen oli kuitenkin vaikeaa koska minulla täytyi olla Kuolonklaanilainen mukana harjoitustuokioissa.

//saatiin nyt tämä tilanne valmiiksi vihdoinkin :)

Kuutamolaine nyökytteli pienesti Tähtimötaivaalle. "Se on hyvä kuulla", hän lausahti ja värisytteli mietteliäästi viiksiään. Hän tutkaili hetken naaraan ilmettä ja kysyi sitten: "Sopiiko jos istun tähän hetkeksi?"
Tähtimötaivas tuntui epäröivän. Tämä katsoi häneen pää kallellaan ja hännänpäätään keinutellen, aivan kuin yrittäen pohtia, mitä siitä seuraisi, jos antaisi naaraan jäädä.
Lopulta hän nyökkäsi myöntymisen merkiksi: "Käy se."
Kuutamolaine väläytti hänelle lämpimän hymyn ja istuutui sitten alas tätä vastapäätä. Hän olisi kietaissut häntänsä etukäpäliensä yli, jos se vain olisi yltänyt. Soturitar oli menettänyt häntänsä useita kuita sitten koirahyökkäyksessä ollessaan vielä ​oppilas, ja vaikka jäljelle jäänyt tynkä ei ollut kovin kaunista katseltavaa, oli hän hyvillään siitä, että oli menettänyt silloin ainoastaan häntänsä eikä henkeään.
"Kuinka sinä noin yleisesti ottaen jakselet? Viime kuut kun ovat olleet… no, raskaita", Kuutamolaine vilkaisi varovasti muutaman ketunmitan päässä istuvaan Lammikkoloikkaan. Kuolonklaanilaisen katse oli suuntautunut jonnekin muualle, mutta tämän toinen korva värähti heidän suuntaansa. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, millainen pöllön kuulo vartijoilla oli. Heiltä ei tuntunut jäävän mikään huomaamatta.

//Tähtis?

Nopsatassu lähti pian tulonsa jälkeen ja vaikka olinkin fyysisesti rauhoittunut - en itkenyt enkä tärissyt - sisälläni oli menossa aivan täysimittainen tunteiden pyörremyrsky. Nousin istumaan ja tuijottelin taivasta. En uhrannut ajatustakaan sille miltä mahdoinkaan näyttää vaan annoin ajatusteni harhailla ihan muissa maailmoissa. Yhtäkkiä havahduin ajatuksistani kuullessani jonkun äänen. Siirsin katseeni mustavalkoiseen naaraaseen, joka puhui minulle.
“A-anteeksi en kuullut mitä sanoit”, sopersin hieman hämmentyneenä. Olisin ärissyt ja käskenyt naarasta menemään pois mutta jokin tuon silmien hehkussa sai minut rauhoittumaan.
“Ei se mitään. Kysyin, että miten sinulla menee”, Kuutamolaine naukui mutta pysytteli hännän mitan päässä minusta. Ehkä todella olin luonut itsestäni luotaan työntävän ja ilkeän kuvan mutta toisaalta en ainakaan vaikuttanut heikolta vai vaikutinko?
“Hyvin. Paremmin ainakin kuin äsken”, naukaisin lyhyesti ja kallistin hieman päätäni. En oikein tiennyt miten reagoida ja päästääkkö naaras lähelle, koska hän saattaisi kuitenkin alkaa ilkkumaan minulle pian sen jälkeen, kun olisin antanut hänen jäädä. Toisaalta annoinhan minä Nopsatassunkin jäädä. Olinko todellakin pilannut maineeni?
//Kuutamo?

Suunnitelmat oli suunniteltu ja nyt olisi pelastajien aika toimia. Tassuni tuntuivat kihisevän jännityksestä, kun katselin ympärilleni.
Siitä lähtien kun olin herännyt, olin ollut levoton ja peloissani, mutta olin kuitenkin parhaani mukaan yrittänyt piilotella sitä. Olin myös koko päivän vältellyt Sädetassua ja keksinyt tekosyitä olla olematta kollin kanssa, sillä hän tunsi minut jo niin hyvin, että uskoin hänen huomaavan kummallisen käytökseni heti. Ja jos hän panisi sen merkille, koko juonemme saattaisi romahtaa!
Ilta alkoi viilentyä ja hämärä alkoi laskeutua yllemme. Huomasin Sädetassun jonkin matkan päässä. Kolli vilkaisi minuun hiljaa ja hieman alakuloisen näköisenä ja pujahti sitten oppilaiden pesään. Sydäntäni riipaisi katsella häntä. Kolli oli varmasti pettynyt siihen, että olin pitänyt häneen etäisyyttä.
*Älä huoli Sädetassu, pian saamme viettää aikaa ihan kahden ilman noita kirpunaivoisia kuolonklaanilaisia… toivottavasti*, ajattelin ja nousin ylös nähdessäni muiden pelastajien vähitellen kerääntyvän jo partioon.
Paikalla oli jo lähes kaikki pelastajat sekä Lampiväre. Kuolonklaanin naaras oli solminut ystävyyssuhteen Kortetassun kanssa ja lopulta lupautunut auttamaan meitä suunnitelmassamme. Olin ensiksi pelännyt naaraan olevan epäluotettava ja epäillyt Kortetassun ja hänen ystävyyden pysyvyyttä, mutta ilmeisesti heidän välilleen syntynyt side olikin tarpeeksi vahva saamaan naaraan pettämään klaaninsa.
Kortetassun saapuminen paikalle keskeytti ajatukseni. Katselin ympärilleni pohtioen oliko hän ollut viimeinen. Vastauksen sain siitä, kun Lampiväre alkoi johdattaa partiota pois.
Lehtomyrsky tassutti muutaman hännänmitan minua edellä ja halusin mennä juttelemaan naaraalle, mutta en oikein tiennyt mitä olisin edes hänelle sanonut. Kilpikonnakuvioinen naaras näytti kaiken lisäksi olevan täysin keskittynyt muuhun.

Yön pimeys oli laskeutunut yllemme tallustaessamme metsän poikki. Yö ilman kosteus tarttui turkkiini, ja minulle alkoi tulla hieman kylmä tuulen tuivertaessa pehmoisen turkkini läpi kylmästi. Jos tilanne olisi ollut mikä vain toinen, - taisteluita lukuunottamatta - olisin pyytänyt, että olisimme kääntyneet jo takaisin.
Pörhistin turkkini, jotta se pitäisi kylmyyden poissa, ja osin myös siksi, että minua jännitti kovasti. Katselin muita kissoja hiljaa. Aloimme jo lähestyä rajaa ja jännitys tuntui tassuin koskettavalta.
“Pian on aika”, mutisin puoliääneen, enkä ollut varma kuulivatko muut. Polkuanturani kihisivät pelosta, mutta hymyilin. Stressi ja jännitys saivat minut hymyilemään. Minun täytyi todella pidätellä naurua, jotta en alkanut nauraa hysteerisesti.

//pelastajat ja lampi?