Nopsaliekin vastaus sai Kuutamolaineen ajatukset pysähtymään hetkeksi. *Onko Talvikkitakku todella ystäväni?* hän toisti kollin esittämän pohdinnan mielessään. He olivat olleet Talvikkitakun kanssa yhdessä aina oppilasajoista asti. Takkuturkkinen naaras oli jo silloin osannut olla piikki hänen lihassaan, mutta lopulta he olivat onnistuneet löytämään yhteisen sävelen ja tulemaan toimeen keskenään. Nyt he kyllä tulivat toimeen, ja Kuutamolaineen pinna oli venynyt huomattavasti, mutta tuntui, ettei Talvikkitakun suunnalla ollut tapahtunut minkäänlaista muutosta.
Kerran Talvikkitakku oli riitautunut isänsä kanssa ja lähtenyt klaanista useiksi kuiksi vaeltamaan. Kuutamolaine oli aluksi ollut hyvillään rauhasta, mutta äkkiä hän oli ruvennut kaipaamaan ystäväänsä ja tämän eloisaa luonnetta. Kun Talvikkitakku lopulta oli palannut, tämä oli tuonut mukanaan pienen tuliaisen Kuutamolaineelle. Se oli yhä hänellä tallessa, vaikka hän olikin luullut menettäneensä sen lopullisesti Kuolonklaanin vallattua heidän leirinsä.
“Noh, Talvikkitakku ei muuta haluakaan kuin huomiota”, Kuutamolaine tuhahti ja siirsi katseensa hetkeksi eteenpäin muun partion suuntaan. He varmaan pian pysähtyisivät jakamaan kullekin oman saalistusalueen. “Olenhan minä yrittänyt puhua hänelle, mutta kun hän ei tahdo kuunnella. Tuntuu että sanani kaikuvat kuuroille korville”, mustavalkoinen naaras nytkytti hännäntöpöään hieman tuohtuneena. Sitten hänen lapansa lysähtivät, kun hänen mieleensä palautui mukavia hetkiä Talvikkitakun kanssa. Kerran naaras oli poiminut hänelle oikein kauniita kukkia. “Ehkä en ole vielä vain löytänyt oikeaa tapaa lähestyä häntä.”
“Huomio!” Rastaskukan napakka nauku edestäpäin sai Kuutamolaineen kääntämään katseensa sinikilpikonnakuvioiseen naaraaseen, joka oli pysäyttänyt partion pienelle aukealle metsässä. “Tavataan tässä ennen aurinkohuippua. Saatte päättää, saalistatteko yksin vai pareittain.”
Kuutamolaine räpytteli silmiään ja katsahti Nopsaliekkiin. “Haluatko mennä yhdessä vai erikseen?” hän kysyi kirjavalta soturilta.

//Nopsa?

Huomasin äkkiä, ettei Perhopuro ehkä kuitenkaan ollut parhaimmassa mielentilassa saalistamista varten. Olin kyllä saanut oravan napatuksi, kiitos nuoren soturin, mutta vaikutti siltä, että kyse oli ollut enemmänkin vahingosta kuin tarkoituksellisesta strategiasta.
“Olemme olleet ulkona jo riittämiin. Eiköhän viedä tämä orava leiriin. Olen varma, että Nokilintu ja Viherkatse osaavat arvostaa sitä”, kehräsin hilpeästi. Perhopuro kohdisti hieman utuisen katseensa minuun ja yritti hymyillä vähän.
Lähdimme takaisin leirin suuntaan rinta rinnan tassuttaen. Emme juuri jutelleet paluumatkalla, mutta minusta tuntui, että se ei haitannut kumpaakaan meistä. Joskus oli ihan hyvä olla vain hiljaa. Sitä paitsi puhuminen orava suussa ei ollut mitään helpointa puuhaa.
Annoin Perhopuron livahtaa edeltä leiriin vievään piikkihernetunneliin. Seurasin heti hänen perässään ja pudotin toisella puolella oravan hetkeksi jalkoihini odottamaan, jotta pystyin puhumaan paremmin. “Oli oikein mukava käydä kävelyllä kanssasi taas pitkästä aikaa. Tiedä se, että voit milloin vain tulla juttelemaan minulle tai Korppisiivelle”, nau’uin lempeästi pojantyttärelleni. “Minä käyn viemässä tämän oravan klaaninvanhimmille, mene sinä vain lepäämään jo edeltä.”
Hyvästelin naaraan pikaisesti, kumarruin nappaamaan saaliin takaisin hampaisiini ja tassuttelin sen jälkeen klaaninvanhimpien pesälle tarjoilemaan päivän aterian vanhuksille.

Olin suorastaan kateellinen Hiilihampaalle. Hän tuntui olevan niin vahva. En ymmärtänyt miten kukaan pystyi kestämään niin paljon menetystä ja nousemaan silti jaloilleen joka päivä. Huokaisin ja seurasin rakasta isoisääni. Pian olimmekin jo löytäneet oravan, joka kaikessa rauhassa piilotteli jossain pusikoissa. Lähdin kiertämään Hiilihampaan kanssa vastakkaiseen suuntaan hänen suunnitelmansa mukaan. Yhtäkkiä tuntui kuin olisin oppilas ja pyydystäisin mestarini kanssa ensimmäistä oravaani. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ja koitin pysyä keskittyneenä saalistamiseen. Hengitin hiljaisesti sisään ja loin katsekontaktin Hiilihampaaseen, joka oli ilmeisesti löytänyt kohteemme. Kiersin vielä hiukan pidemmälle ja kohdistin katseeni oravaan. Olin lähempänä kuin Hiilihammas ja siksi tämä varmaan nyökkäsikin minulle merkin lähteä oravan perään, jotta se juoksisi suoraan isoisäni syliin. Hiivin kohti oravaa ja valmistauduin loikkaamaan. Loikkasin vähän turhan sivuun, mikä sai oravan hätääntymään. Se lähti nelistämään karkuun, mutta Hiilihammas sai sen kiinni juuri sovitusti. Kömmin ylös maasta, mihin olin kaatunut loikkani voimasta. Minua ei suinkaan ollut sattunut, mutta olin silti hieman pöllämystynyt. En ollut saalistanut liian pitkään aikaan, jotta olisin muistanut miten pysytään pystyssä.
“Sattuiko sinuun?” Hiilihammas kysyi saalis kuolleena käpälissään. Pudistin nopeasti päätäni. Olin kuitenkin jo aika uupunut. En tiennyt halusinko saalistaa enää enempää. Minulla ei tainnut olla saalistamiseen vaadittavia keskittymiskykyä tai energiatasoa juuri nyt.
//Hiili?

Varpulaulun vointi kieltämättä huolestutti minua merkittävissä määrin, sillä kolli vaikutti sekavalta ja ajoittain myös poissaolevalta. Minusta hänen olisi ollut parasta käydä puhumassa Leimusilmän kanssa; parantaja tiesi varmasti parhaiten, miten häntä voitiin auttaa. Oli kuitenkin ihan eri asia, halusiko Varpulaulua sitä. Avusta ei ollut mitään hyötyä, mikäli sitä ei suostunut ottamaan vastaan.
“Palattaisiinko jo leiriin? Eiköhän tässä ole ollut ulkoilua yhdelle päivälle”, nau’uin Varpulaululle hymyillen ystävällisesti. Soturi näytti kuitenkin matkanneen taas jonnekin tämän todellisuuden ulkopuolelle, ja kesti hetki, ennen kuin tämä tajusi minun puhuneen hänelle.
“Ehdotin vain leiriin palaamista”, toistin asiani kärsivällisesti, kun tämä kysyi, olinko sanonut jotain. Varpulaulu nyökäytti pienesti päätään.
Lähtiessämme tassuttamaan rannan viertä leirin suuntaan, muistin Korpikasteen. Naaras ei mielestäni ollut lähtenyt kovin kauas, ja tämä saattaisi huolestua huomatessaan meidän kadonneen.
“Haluatko mennä edeltä leiriin vai jäädä tähän odottamaan, kun käyn etsimässä Korpikasteen?” kysäisin Varpulaululta nopeasti. En halunnut raahata ystäväparkaani edestakaisin siskoaan etsimässä ja rasittaa häntä vielä enemmän.

//Varpu?

Kuutamolaineella tuntui olevan sitten kummallinen ystävä. Kuuluiko ystävien edes hankaloittaa omaa elämää? En itse ainakaan uskonut niin. Huokaisin.
“Minusta sinun pitää miettiä, onko tämä ystävä todella ystäväsi. En itse ainakaan pitäisi kauheasti tuollaisesta käytöksestä”, nau’uin. Harvinaisen omituinen aamupartio, jos minulta kysyttäisiin, mutta minä rakastin muutosta ja kaikkea erikoista.
“Enpä tiedä”, Kuutamolaine vastasi. Hän vaikutti hieman empivältä. En tosiaan ollut ikinä ollut hirveän hyvä toisten tunteiden huomaamisessa tai tunnistamisessa, mutta olin pikku hiljaa oppinut paremmaksi, kun klaanissa piti kokoajan olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
“No, kysyit kuitenkin mitä minä tekisin niin ainakin itse kertoisin tälle ystävälle miltä minusta tuntuu ja kysyisin häneltä onko hänellä syytä käytökselleen. Olen huomannut, että joskus kissat päättävät alkaa inhottaviksi, kun he haluavat minulta jotain - huomiota esimerkiksi”, totesin vakavana. En ollut siinä kauhean hyvä - vakavana olemisessa, mutta tähän tilanteeseen se taisi sopia. En halunnut loukata leiritoveriani vahingossa tai saada häntä luulemaan, että vähättelisin häntä. Mikään huoli tai tunne ei ollut vähättelemisen arvoinen minusta. Kaikelle oli aina syynsä ja varmasti Kuutamolaineen kanssa onnistuisimme ratkomaan tämän ystäväongelman.
//Kuutamo?

Hymähdin ja painauduin lähemmäs kumppaniani. Hän tuntui pitävän yllä jonkinlaista toivoa siitä, että kaikki kääntyisi parhain päin. Niin olisin kyllä mielellään itsekin tehnyt, mutta veljeni menettäminen painoi edelleen raskaasti. Ei ollut helppoa noin vain unohtaa. Joskus tosiaan tuntui, että en ikinä pääsisi eroon ikävästä, mutta emon kohdalla oli tuntunut aivan samalta ja se oli mennyt ohi. Kyllä minä edelleen kaipasin emoa, mutta hänen ajattelemisensa ei tuottanut samalla tavoin tuskaa kuin veljen. Tällä hetkellä halusin vain olla Käärmekullan kanssa, pitää huolta hänen paranemisestaan ja olla hänen lähellään.
“Minulla on ollut ikävä sinua soturien pesässä”, mumisin naaraan turkkiin ja tunsin kuinka yksi kyynel vierähti silmästäni. Pyyhkäisin sen pois ja painauduin taas lähemmäs Käärmekultaa. Hän oli minulle niin rakas enkä halunnut ikinä menettää häntä, sillä siitä kivusta en ikinä pääsisi yli. Hän oli ollut minulle kuin perheenjäsen ihan pienestä pennusta asti. Oli vähän kuin hän olisi ollut minun toinen kasvattajani, mutta nyt olimme kumppaneita. Ei se ketään tuntunut haittaavan, joten ei se haitannut minuakaan. Käärmekultaa rakastin eniten koko maailmassa.
//Käärme?

Katselin siinä seotessani Kortetuiketta ja mieleeni puski ajatus hänen todellisuudestaan. Oliko kolli todella siinä vai kuvittelinko hänetkin? Entä jos hänkin oli kuollut, mutta näin taas harhoja. Lopetin hänen hengityksensä imitoimisen hetkeksi ja värähdin kauemmas. Tarkkailin kollia varovaisesti.
“Ei hätää. Olet ihan turvassa kanssani”, hän naukui ja kurtistin kulmiani. Hän tosiaankin näytti hieman epätodelliselta, mutta myös turvalliselta samaan aikaan. Ristiriitaiset tunteeni saivat pääni pyörälle. Kortetuike vain katsoi takaisin hieman hämmentyneenä, mutta niin lempeältä että hinasin itseni takaisin hänen viereensä. Hengitykseni oli kuin taikaiskusta tasaantunut ja huomasin yhtäkkiä kuinka hyvä oloni oikeastaan oli.
“Öö… kiitos avusta”, sopersin kollille ja hän katsoi minua jollain oudolla katseella, jota en osannut lukea. En edelleenkään tiedä mikä minuun oli iskenyt ja olin hieman sekavissa mielentiloissa. En oikein osannut ajatella enkä sanoa mitään, sillä jollain tapaa Kortetuikkeen läsnäolo sai minut edelleen hermostuneeksi. Toivottavasti hän ei nyt utelisi minulta enempää en haluaisi saada uutta kohtausta aikaan. Vaivuin hetkeksi ajatuksiini ja herpaannuin taas todellisuudesta. Uupumus pamahti päälleni yhtäkkiä ja sai mieleni taas aivan sekaisin. Huokaisin ja palasin maan päälle, kun Kortetuike katsoi minua odottavasti. Voi hiirenpapanat. Olinko ollut juuri silloin kuuntelematta, kun Kortetuike oli kysynyt jotakin?
“Anteeksi, sanoitko jotain?” kysyin varovaisesti ja hieman nolonakin. Olin niin tyhmä. Niin tyhmä.
//Korte?

Oli suorastaan harmillista kuulla, millaiseksi Varjoliekki koki suhteensa toiseen tyttäreensä. Kermanvärinen kolli oli selvästi äärimmäisen ylpeä jälkikasvustaan, mutta kun keskustelu kääntyi Ropinaroihuun, soturin katse muuttui sumuiseksi. Varjoliekki oli kertonut, ettei hän saanut yhteyttä tyttäreensä. Se tunne oli minulle enemmän kuin tuttu. Vaikka rakastinkin jokaista pentuani enemmän kuin mitään, oli suhteeni joihinkin heistä vähintäänkin monimutkainen. Talvikkitakku, Tähtimötaivas ja tietysti klaanin hylännyt Malvaruusu eivät olleet kanssani kovinkaan läheisissä väleissä tänä päivänä. Tietysti asia harmitti minua, mutta en voinut pakottaa ketään tulemaan kanssani toimeen tai keskustelemaan kanssani. Halusin kuitenkin auttaa Varjoliekkiä, vaikka oma suhteeni kolmen tyttäreni kanssa olikin yhtälönä mahdoton.
"Oletko koittanut puhua hänelle suoraan tunteistasi?" kysyin harkiten. Ennen kuin annoin Varjoliekin vastata kysymykseeni, jatkoin vielä, "mutta minä tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu. Toisinaan pennut haluavat kapinoida vanhempiaan vastaan ihan vain periaatteesta, mutta se ei tarkoita sitä, että kasvatus olisi mennyt pieleen. Tähtiklaani on antanut jokaiselle kissalle oman luonteen, johon me emme voi vaikuttaa. Millaisia hankaluuksia Ropinaroihun kanssa on ollut?"

//Varjo?

//YLLÄPIDON VIESTI: KP-BOOSTI UNOHTUNUT LISÄTÄ

Pystyin miltei näkemään, kuinka tummat pilvet vyöryivät jälleen Perhopuron ylle, kun nuori soturi yhtäkkiä ehdotti, että tekisimme jotain, jotta tämä saisi ajatuksensa muualle. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan; joskus pelkkä tekeminenkin auttoi suruprosessissa ja eteenpäin pääsemisessä. Perhopuro tarvitsi nyt ennen kaikkea aikaa, eikä kukaan voinut hoputtaa häntä asian käsittelemisessä.
“Mennään vain.” Väläytin pojantyttärelleni lämpimän hymyn ja lähdin jo edeltä tallustamaan siihen suuntaan, mihin naaras oli osoittanut. Päästyämme kauemmaksi haudoilta raotin hieman leukojani ja imin ilmassa olevia tuoksuja sisääni. Osa hajuista oli jo väljähtäneitä, mutta eivät kaikki - lähistöllä oli orava.
Sisuksissani tuntui edelleen inhottavia muljahduksia, kun vain ajattelinkin oravien pyydystämistä. Lehtikadon aikaan olin jahdannut Mesitähden kanssa kahta oravaa, jotka olivat kavunneet puuhun karkuun. Olin tietenkin seurannut niiden perässä, ja juuri kun luulin saaneeni ne nalkkiin eräälle oksalle, se pettikin altani ja rysähti suoraan maassa odotelleen Mesitähden niskaan. Päällikkö oli menettänyt silloin yhden hengistään, ja vaikka ystäväni oli kovasti vakuutellut, että se oli ollut vahinko eikä sille olisi voinut mitään, en voinut olla tuntematta siitä syyllisyyttä.
“Tässä jossain lähellä on orava”, kuiskutin viereeni hiipineelle Perhopurolle. “Kierrä sinä vasemmalta puolelta niin minä tutkin oikealta. Yritetään saada se kiinni pihtiliikkeellä, jos mahdollista.”

//Perho?

Hei, ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää”, kiirehdin tyynnyttelemään, kun Varpulaulun hengittäminen kävi koko ajan vaikeamman näköiseksi. Hänellä oli mitä luultavammin paniikkikohtaus, ja minun olisi keksittävä keino saada hänen hapenottonsa tasaantumaan, jotta hän ei pyörtyisi.
“Varpulaulu, katso minua”, ohjeistin kollia lempeästi mutta jämäkästi. Varpulaulun paniikinomaisen sumuinen katse kohdistui minuun, ja minä näytin hänelle, miten vedin ensin keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa ja puhalsin ne sitten tyhjiksi. “Kokeile hengittää kanssani samaan tahtiin. Olosi helpottaa kun saat hapen kulkemaan paremmin”, vakuutin ystävälleni ja toistin sen jälkeen saman hengitysharjoituksen uudestaan, toivoen saavani Varpulaulun tekemään samoin.
Ystäväni näytti olevan pahasti tolaltaan. Hänen poskiaan pitkin valui kyyneliä, ja hänen turkkinsa oli sekainen. Häntä vaivasi jokin, kenties useampikin asia, ja minä halusin tietää, mistä oli kyse, jotta pystyin olemaan hänelle paremmin tukena. Sydäntäni särki nähdä hänet näin heikossa kunnossa. Jos minulla olisi sellainen mahti, ottaisin häneltä pois kaiken pahan olon, joka häntä keksikään piinata.
Pahalla ololla oli kuitenkin yleensä syynsä, ja paras tapa päästä siitä eroon oli yrittää kohdata nuo syyt ja käsitellä niitä asianmukaisesti. Sellainen tuntui pelottavalta kenestä tahansa, mutta minä uskoin, että Varpulaulu pystyisi siihen.

//Varpu? :(

Jokin karvainen kutitti Kuutamolaineen nenää ja sai hänet aivastamaan. Hän raotti silmiään väsyneenä, eikä oikeastaan edes yllättynyt nähdessään Talvikkitakun vänkäytyneenä samaan petiin hänen kanssaan. Tämä oli jo ties kuinka mones kerta saman kuun sisällä, ja mustavalkoinen soturitar alkoi pikkuhiljaa olla kypsänä toverinsa lapselliseen käytökseen.
“Talvikkitakku, siirrä häntäsi johonkin muualle naamaltani”, hän murahti ja yritti liikahtaa kauemmaksi punertavasta naaraasta, mutta huomasi pian yrityksensä turhaksi tajutessaan soturin makaavan puoliksi päällään.
Talvikkitakku ei tehnyt elettäkään noustakseen siitä, ja tyytyväisestä tuhinasta päätellen tämä oli edelleen sikeässä unessa. Kuutamolaine heilautti korvaansa tympääntyneenä ja mietti, miten saisi hätisteltyä naaraan ylös ilman että herättäisi kaikkia muita pesässä nukkuvia sotureita.
Jos hänellä olisi yhä häntä - tai ainakin edes hiukan pidempi sellainen -, hän voisi käyttää samaa kutitustemppua Talvikkitakkuun ja antaa tämän maistaa omaa lääkettään. Koska se ei ollut mahdollista, oli keksittävä jotakin muuta.
Ähkäisy karkasi Kuutamolaineen suusta Talvikkitakun vaihtaessa suurieleisesti asentoa hänen päällään. Hänen mittansa oli tullut vihdoin täyteen. Talvikkitakku saisi nyt luvan siirtyä takaisin omalle paikalleen, sillä hänen oli lähdettävä kohta saalistuspartioon.
Matala murina kurkustaan kummuten hän näykkäisi ystäväänsä tämän hännästä, joka kiemurteli edelleen hänen kuononsa edessä. Se sai naaraan hätkähtämään hereille ja vetäisemään häntänsä kauemmaksi. Kuutamolaine vastasi soturin typertyneeseen tuijotukseen närkästyneellä mulkaisulla, ennen kuin kiemurteli pois tämän alta.
Sen sijaan, että punertava naaras olisi tajunnut vaihtaa paikkaa, tämä valuikin makaamaan koko pituudessaan Kuutamolaineen vuoteeseen, nyt kun hän oli noussut ylös. Hän ei ollut uskoa silmiään. Talvikkitakku oli varmasti koko klaanin häpeilemättömin kissa!
“Talvikkitakku, se on minun petini!” hän sihisi naaraan korvaan, koska ei halunnut häiritä muita liikaa. Se taisi kuitenkin olla jo myöhäistä, sillä muutamat vilkuilivat heidän suuntaansa nyrpeän näköisinä. “Miksi sinun pitää aina ängetä viereeni, kun voisit nukkua omilla sammalillasi kaikessa rauhassa?!”
"Au! Ensinnäkin Kuutamolaine, tuo ei ollut kovin kivasti tehty. Minun häntääni sattui", Talvikkitakku naukaisi loukkaantuneena, vilkaisi pitkää häntäänsä ja siirsi katseensa taas ystävänsä puoleen.
"Ja sinun petisi on paljon pehmeämpi!" Talvikkitakku yritti valehdella ja räpäytti silmiään mahdollisimman viattoman näköisenä.
Kuutamolainetta sapetti nyt ihan todella. Miksi Talvikkitakun piti tehdä kaikesta aina niin hankalaa? Ihan kuin naaras tahallaan olisi halunnut aiheuttaa hänelle päänsärkyä mitä turhimmista asioista.
“Ihan sama”, hän huokaisi lopulta ja heilautti luovuttaneena hännäntöpöään. “Minun on mentävä partioon.” Sen sanottuaan hän lähti marssimaan tuohtuneena kohti pesän uloskäyntiä, mutta olikin törmätä Rastaskukkaan.
“Huomenta vain”, sinikilpikonnakuvioinen soturi naukui räpytellen silmiään hiukan häkeltyneenä. Kuutamolaine tunsi korvissaan kiusaantunutta kuumotusta - hän oli varmaankin näyttänyt joltain kiukuttelevalta pennulta lähtiessään Talvikkitakun luota. “Sinäkin olit tulossa saalistuspartioon, etkö vain? Piiskujalka ja Kipinäsydän ovat jo jalkeilla, mutta Nopsaliekki näyttäisi yhä vetelevän sikeitä. Voisitko käydä herättämässä hänet nopeasti?”
“Tietysti!” hän vastasi epäröimättä. Kenties tällä tavoin hän voisi hyvitellä aiempaa käytöstään ja lisäksi saada ajatuksensa muualle Talvikkitakku-ongelmasta.
Käytyään tökkimässä Nopsaliekin hereille hän suuntasi aukiolle, jossa muu partio jo odotteli heitä. Rastaskukan johdolla joukko suuntasi metsään.
Kuutamolaine oli tarkoituksella jättäytynyt kulkemaan porukan perälle, sillä aamuinen ärhentely Talvikkitakulle oli nyt ruvennut kaduttamaan häntä. Hän oli tosiaan tainnut näykkäistä vähän liian lujasti. Ei hän ollut halunnut satuttaa ystäväänsä…
“Miten voit, Kuutamolaine?” Nopsaliekin hieman raukea naukaisu yllätti Kuutamolaineen. Missä vaiheessa kolli oli tullut hänen rinnalleen?
“Ihan hyvin”, hän vastasi sen enempää ajattelematta. Heti seuraavana hän kuitenkin jo möläytti: “Tai no en ehkä sittenkään.”
Nopsaliekki katsahti häneen suurilla kirkkaankeltaisilla silmillään selvästikin selitystä odottaen. Kuutamolaine huokaisi ja nytkytti hännäntöpöään hieman tuohtuneena.
“Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi ystävä, jonka koko elämäntehtävä tuntuu olevan elämäsi hankaloittaminen kaikin mahdollisin tavoin?” hän kysyi kollilta vilkaisten tähän varovasti. Hän ei ollut varma, oliko Nopsaliekki tietoinen, kenestä hän puhui. He kinasivat usein milloin mistäkin Talvikkitakun kanssa, joten ei olisi ollut mikään yllätys, jos kaikki klaanin kissat olivat perillä heidän asioistaan. “Niin kuin sellainen ystävä, joka ei kuuntele, kun pyydät antamaan vähän tilaa tai omaa rauhaa. Sellainen ystävä, joka ei tunnu osaavan ottaa mitään vakavissaan ja pitää kaikkea jonakin typeränä leikkinä.” Puhuessaan mustavalkoinen soturitar tunsi niskakarvojen pörhistyvän pelkästä ajatuksesta. Huomatessaan sen hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei saanut antaa Talvikkitakun päästä ihonsa alle.

//Nopsa?

Makoilen tylsistyneenä parantajien pesässä omilla maakualusillani. Minulla oli tylsää. Leimusilmä oli mennyt keräämään yrttejä yksin ottamatta minua mukaan mutta oli luvannut että takaisin tultuaan antaisi minulle yrttioppitunnin.
*ei olisi niin tylsää jos voisin mennä haukkakynnen luo mutta hän on metsästyspartiossa.* ajattelen turhautuneena. Lopulta nousen pystyyn venytelen ja tassutan pois parantajien pesästä Ja tassutan leirin reunamille odotramaan että joko haukkakynsi tai leimusilmä tulisi takasin leiriin. Minun ei tarvinnut kauaa odottaakaan kun haukkakynsi tuli takaisin leiriin muun metsästyspartion kanssa. Haukkakynsi oli saanut pulskahkon kottaraisen. Sisimässäni paistoi ylpeys haukkakynttä kohtaan vaikka en itse naaraan saalista olisi voinutkaan syödä - mutta mitä väliä sillä oli? Olin ylpeä haukkakynnestä joka tapauksessa! Kun haukkakynsi oli vienyt kottaraisensa tuoresaalis kasaan kipitän innokkaana naaraan luo. Haukkakynsi huomasi minut nopeasti ja kääntyi minua vastaan.
"Hei vienotassu! Miten menee?" naaras kehräsi ja heilautti häntäänsä pari kertaa ylös ja alas.
"Hei vain haukkakynsi, ihan hyvin minulla menee entä sinulla?" kehrään hiljaisella äänelläni.
"Minulla menee hyvin! sain pulskahkon kottaraisenkin kuten saatoit jo huomatta", haukkakynsi maukui ylpeän oloisena. Katsahdan tätä hymyillen ja hymähdän vähän.
"Huomasin kyllä ja se näyttää ihan maukaalta mutta en minä sitä itse söisi - tiedät kyllä miksi", mauun hiljaisella mutta hivenen ilkikurisella äänellä ja heilutelen töpö häntääni edes takaisin hymyillen.

ELANDRA
Mesitähti: 5kp -

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 15kp -
Hiilihammas: 19kp -
Leimusilmä: 9kp -
= 43kp!

KOIVU
Ropinatassu: 83kp! -
Hilehuurre: 10kp -
Varjoliekki: 8kp -
= 101kp!

KÄÄRMIS
Korpikaste: 13kp -
Käärmekulta: 8kp -
Kääpätassu: 7kp -
= 28kp!

PYRY
Kastetassu: 7kp -

SAAGA
Perhopuro: 17kp -
Varpulaulu: 14kp -
Sädesäihke: 8kp -
Nopsaliekki: 11kp -
= 50kp!

Olin istunut siinä paikallani ikuisuudelta tuntuvan ajan. Olin vain istunut ja istunut, enkä oikein edes ajatellut muuta kuin kaikkea sitä raivoa, jota tunsin maailmaa kohtaan. Kaikki vain tuntui olevan minua vastaan. Ensin pikkusisareni ja nyt Varpulaulu! Varpulaulun kuului olla rakas veljeni, mutta tuntui siltä, että hän ei enää halunnut olla kanssani. Olinko tehnyt jotain ilkeää hänelle tajuamattani?
Kynsin maata ja kuvittelin, kuinka hän vain tuijotti siellä rannalla tekemättä mitään. Niin kauan hän oli vain aina ollut kanssani vain, jos MINÄ häntä erikseen pyysin. Hän ei koskaan itse tullut kysymään kuulumisiani tai jakamaan saalista kanssani tai lähtemään partioon kanssani tai muutenkaan tekemään yhtikäs mitään!
Hengitin syvään. Katsoin taas taivaalle. Olisipa emo ollut vielä kanssani maan päällä. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki oli tuntunut muuttuneen. Olin ollut vähemmän isäni kanssa, oli pikkusisaruksia, joita vihasin sydämeni pohjasta asti ja veljeni ei tuntunut enää haluavan olla kanssani. Mutta emo ei olisi koskaan hylännyt minua; jos hän olisi vain jäänyt eloon. Elämä oli niin epäreilua…

Leimusilmä tiesi Hilehuurteen olevan oikeassa. Hän oli tiennyt tuon asian, jonka kolli oli hänelle nyt ääneen lausunut, jo ties kuinka pitkään, mutta oli aktiivisesti pyrkinyt sivuuttamaan sen. Tästä ei ollut enää paluuta - hänen ja Lieskakajon kohtalot olivat kietoutuneet jo liian tiukasti yhteen, eikä niitä saisi irralleen kuin väkivalloin.
“Kiitos”, Leimusilmä naurahti lopulta käheästi. Hän veti keuhkonsa täyteen ja antoi ilman tulla ulos omaan tahtiinsa. “Minun tarvitsi kuulla tuo. Oikeasti. On aika lopettaa itsesäälissä rypeminen ja tehdä asialle jotakin.” Kaikki näytti nyt kirkkaammalta, ei pelkästään häntä ympäröivässä metsässä vaan myös hänen päänsä sisällään. Hän näki edessään polun, jota hänen oli määrä kulkea löytääkseen oman kohtalonsa.
“Sinun kannattaisi harkita parantajaksi ryhtymistä”, Leimusilmä maukui Hilehuurteelle pilke silmäkulmassaan. “Tai lemmentohtoriksi - veikkaanpa, että klaanissa olisi taidoillesi käyttöä. Minulla ainakin oli.”
Yrtit lojuivat yhä maassa niiden pudottua Leimusilmän suusta. Hän keräsi ne tassullaan yhteen kasaan ja kumartui noukkimaan ne varovasti suuhunsa. “Eiköhän viedä nämä varastolle. Sen jälkeen minun on aika käydä tärkeä keskustelu erään kissan kanssa.”

//Hilebile???

Sädesäihkeen lepyttely sai minut rauhoittumaan. Siinä me sitten olimme kahden. Turkki kiinni turkissa ja haimme toisistamme lohtua hiljaa.

“Hei, Käärmekulta!” Sädesäihkeen nauku sai minut nostamaan päätäni. Tassuni oli alkanut jo parantua, mutta edelleen oloni oli ajoittain hieman heikko ja tassuuni särki.
“Hei! Toitko saalista, minulla on sudennälkä!” naukaisin naurahtaen kumppanilleni. Hän kehräsi ja otti esiin hiiren. Hymyilin iloisesti, kun hän laski sen eteeni.
“Tiedätkö, pääsetkö jo pian parantajan pesältä?” Sädesäihke kysyi minulta ja vilkaisi sitten tassuani, jota kyy oli silloin puraissut.
“En ole varma, mutta ei siinä varmaan enää kauaa kestä. Uskon, että pari päivää taitaa riittää ja olen sitten taas mukana partioissa”, naukaisin hyväntuulisesti. Katsoin kumppaniani rakastavasti jonkin aikaa ja sitten ryhdyin taas puhumaan.
“Toivon todella, että en joudu olemaan täällä enää kauaa. Minusta tuntuu, että kaikki kiinnostava menee ohitse! Haluan kuulla klaanien juoruja!” naurahdin ja toivoin, että Sädesäihke nappaisi hyväntuulisesta tunnelmasta kiinni. Halusin nauraa. En ollut nauranut hetkeen. Olin vain murehtinut, pelännyt, kärsinyt ja ollut allapäin. Olisi jo aikakin saada elämä taas raiteilleen. en halunnut enää ajatella niitä masentavia tai pelottavia asioita, jotka vaanivat mieltäni.

//Säde?

Pudistelin päätäni purskahtaen itkuun. Ei Kortetuike ymmärtäisi. Miksi veisin hänen aikaansa turhaan? Olin pelkkä taakka. Hänellä oli paljon muutakin tekemistä, ihan varmasti oli. Ja kyllä minussa oli vikaa. Olin kaikin tavoin vioittunut. Aivoni olivat rikki, näin jotain kuolleita kissoja ja kuulin ääniä. Miten se ei ollut selvä merkki siitä, että olin rikki ja vioittunut. Olin vioittunut ihan kaikin tavoin. En osannut mitään ja minua pyörrytti melkein kokoajan. En saanut edes unta, kun pelkäsin painajaisia ja nyt pahin oli tapahtunut. Olin murtunut ja vielä Kortetuikkeen edessä. Ei hän koskaan rakastaisi rikkinäistä kissaa! Ja jos rakastaisikin, hukkaisi vain aikaansa, sillä en minä pystynyt hänelle antamaan mitään. Hän tarvitsi kaiken ja hän ansaitsi enemmän. Minä pystyin vain itkemään ja olemaan rikki. Haukoin henkeä miltei kakoen sen puutteesta - tai liiallisesta määrästä miten sen nyt tahtoikaan ajatella. En saanut happea. En vain mitenkään. Kuolisin vielä. Suoraan siihen Kortetuikkeen käpäliin. Melkein toivoin kuolevani, sillä minua hävetti niin paljon murtumiseni. Minun kuului olla huomaamaton ja sivussa, ei tälläinen aikaa vievä riesa kaikille.
“Anteeksi”, uikutin yskien nyt yrittäen vetää happea keuhkoihini, jotka eivät vain tuntuneet tottelevan. Mikään minussa ei voinut totella. En pystynyt liikuttamaan käpäliäni ja päätäni särki sekä pyörrytti. Miten tämä tähän oli mennyt? Olinko tosissaan niin rikki, etten pystynyt tekemään MITÄÄN hajoamatta näin?
//Korte?

Sydämeni tuntui painavan enemmän ja enemmän joka kerta, kun Hiilihammas mainitsi isäni. Olisimpa kerennyt tapaamaan tämän kunnolla. Ei. Olisipa hän jäänyt eloon. Huokaisin kivuliaasti ja koitin päästä eroon epämukavista ajatuksista.
“Voisimmeko me tehdä jotain? Saalistaa vaikka. Haluan saada ajatukset muualle”, kysyin ja vilkuilin ympärilleni. Sää oli mukavan leuto. Ei liian aurinkoista eikä kyllä niinkään harmaatakaan. Olisi mukavaa päästä vähän liikkeelle. En ollut oikein juurikaan käynyt leirin ulkopuolella sen kohtalokkaan kävelyn jälkeen. Olin autellut leirissä jonkin verran, vaihtanut makuualusia ja ollut parantajien riesana heidän pesässään, sillä minun oli totuteltava pikku hiljaa taas soturin elämään. Toisin sanoen oli totuteltava elämään ilman tärkeintä kissaa, joka oli ollut tukipilarini ja paljon muutakin. Hän oli ollut niin paljon ja yhtäkkiä ei enää ollenkaan. Tai olihan hän vieläkin, mutta ei fyysisesti. Onneksi minulla oli Ahmatahma - vai oliko? Alitajuntani koitti saada minua yliajattelemaan koko elämäni ja suhteeni Ahmatahman kanssa, mutta en antanut sille periksi. Työnsin koko kollin pois mielestäni.
“Tottakai”, Hiilihammas vastasi ja katsahti minuun hymyillen lempeästi. Kesti hetki tajuta mitä hän tarkoitti, mutta kun pääsin perille nyökkäsin.
“Mennäänkö vaikka tuonne?” osoitin tahallaan vastakkaisen suunnan siitä, mihin olimme menneet Jänötassun kanssa. En kestäisi uutta hukkumistapausta vaikka se oli kyllä todella epätodennäköistä, että Hiilihammas - kokenut soturi - hukkuisi pelastaessaan minua, jos edes uskaltaisin veden lähelle.
//Hiili?

“Sanonta kuuluu, että aika kultaa muistot”, lausahdin hiljaa ja kohotin katseeni puiden latvoihin, “ja se on kyllä totta. Ennen kaikkien menettämieni kissojen muisteleminen tuotti niin hirveää tuskaa, että tunsin kuolevani siihen. Kuitenkin ajan myötä aloin saada muistoista lohtua.” Vedin syvään henkeä ja annoin sitten keuhkojeni tyhjentyä. Siirsin katseeni takaisin pojantyttäreeni, joka tapitti minua vihreillä silmillään. Hymy piirtyi kasvoilleni. “Rakkaamme jättävät meille jälkeensä niin paljon muutakin kuin vain surun ja ikävän. He antoivat meille monia hyviä, rakkaitakin hetkiä eläessään, ja nuo hetket ovat vaalimisen arvoisia. Vaikka he eivät olekaan täällä enää kanssamme, mikään ei voi viedä noita hyviä aikoja pois meiltä. Ne pysyvät sydämissämme ikuisesti.” Vein hännänpääni Perhopuron rinnalle ja kosketin sitä kevyesti.
“Muistan edelleen hyvin elävästi sen ajan, kun isäsi ja hänen sisaruksensa olivat pieniä”, naurahdin ääni tunnekuohusta karheana. “He olivat vilkkaita pentuja, kukin hyvin omanlaisensa persoona. Ampiaispisto oli ehdottomasti joukon eläväisin, kun taas Mehiläislento pyrki rauhoittamaan tilanteita. Kimalaistoive vaati veljiään enemmän rohkaisua. Ampiaispisto oli aina tukemassa pentuetovereitaan, ja sydäntäni lämmitti huomata, miten hän otti myös Kuutamolaineen siipensä alle. Hän oli hyvä poika, hieno veli ja hän oli mitä mahtavin isä sinulle. Olen varma, että hän ja emosi katsovat perääsi Tähtiklaanista käsin, ihan niin kuin minä ja isoemosi katsomme täältä.”

//Perho?

Korpikasteen marssittua suutuspäissään pois paikalta Varpulaulun kuori alkoi murtuilla. Vaikutti siltä, että kolli yritti olla vahva siskonsa nähden, vaikka oikeasti hänellä oli vaikeuksia pitää itsensä kasassa.
“Ei sinussa ole mikään vialla, Varpulaulu”, nau’uin tyynnyttelevästi ystävälleni ja kävin istumaan hänen viereensä. “Eikä sinun tarvitse pyytää anteeksi, et ole tehnyt mitään väärää.”
Varpulaulu istui vain hiljaa paikoillaan ja tuijotti tassujaan. Yritin miettiä, miten voisin piristää häntä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että kolli kaipasi tässä tilanteessa todennäköisesti enemmän kuuntelevaa korvaa ennen mitään muuta.
“Haluaisitko sinä kertoa minulle, mikä sinua painaa?” ehdotin soturille lempeästi. Toivoin hänen voivan puhua nyt avoimemmin, kun olimme kahden. Ei ollut hyvä padota todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan pään sisälle. Ennen pitkää ne kyllä löytäisivät tavan purkautua ulos, mikä todennäköisesti olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä kokemus. “Minä ihan todella haluan kuulla, jos sinulla on vaikea olla. Haluan auttaa. Olet minulle tärkeä, ihan niin kuin siskollesikin.”
Korpikasteen käytös ei kyllä tukenut väittämääni yhtään, mutta uskoin hänenkin oikkuilullaan olevan jokin hyvä syy. Minun täytyisi yrittää jutella hänenkin kanssaan kahden, kunhan sopiva hetki löytyisi.

//Varpu?

Huokaisin Kuusikkotassulle. Olin näyttänyt hänelle saman liikkeen varmasti kymmenen kertaa, mutta naaras tuntui vain olevan joko huono taistelemisessa tai sitten vain huono ymmärtämään ohjeitani.
“Sanonko jotain epäselvästi?” kysyin katsellen tuon toivotonta yritystä pyyhkäistä Sädesäihkeeltä jalat alta. Soturi oli tullut auttamaan minua ja oppilastani harjoituksissa, sillä en itsekään ollut mitenkään mahtavin taistelija. Toisen kollin taidot taas olivat huipussaan.
“Tiedän, ettei minun ollut tarkoitus puuttua opetukseesi, mutta entä jos kokeilisit hyökätä enemminkin lapaani kuin tassuihini?” Sädesäihke ehdotti. En voinut suuttua kollille hänen ehdotuksestaan, sillä se oli aika nerokas.
“Tee niin, Kuusikkotassu”, sanoin, kun naaras katsoi epäröivästi minuun.
“Selvä”, hän vastasi hiljaisella äänellä ja otti sitten hyvän loikka-asennon. Hän suuntasi katseensa suoraan Sädesäihkeen lapaan. Tiesin, että siitä minun pitäisi sättiä vasta myöhemmin. Tärkeintä oli, että naaras tekisi edes jotain oikein. Kuusikkotassu valmistautui ja loikkasi sitten tömäyttäen Sädesäihkeen lapaa niin, että tämä kaatui. Kuusikkotassu laskeutui haparoiden käpälilleen ja horjahti sitten soturin päälle. Suustani pääsi pieni naurahdus.
“Mutta sehän meni jo paljon paremmin. Kiitos kuuluu Sädesäihkeelle”, nau’uin ja autoin oppilaani niskanahasta pidellen pystyyn.
“Se meni hyvin”, Sädesäihkekin komppasi.
“Kokeilepa uudestaan”, käskin ja niin Kuusikkotassu totteli. Toisella kertaa hän sai pidettyä tasapainonsa, mikä oli jo aika mahtavaa kehitystä. Oli siis ollut hyvä idea ottaa itselle kutakuinkin vieras kissa auttamaan opetuksessa. En uskonut sen todellakaan olevan paras ratkaisu, mutta varmasti nappaisimme jonkun uudestaan seuraaviin taisteluharjoituksiin.
“Seuraavaksi voisit kokeilla samaa liikettä, mutta koita tähdätä eri kohtaan kuin olet oikeasti hyppäämässä, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, selitin naaraalle, joka ymmärsi heti ja kokeili taas uudestaan. Tällä kertaa suunnaten katsettaan suoraan Sädesäihkeen käpäliin, mutta hypäten kuitenkin kiinni vasempaan kylkeen. Sädesäihke oli valmistautunut hyökkäykseen ja puolustautui sitä vastaan koittaen kynnet sisällä sivaltaa Kuusikkotassun naamaa. Kuusikkotassu kuitenkin puolustautui painautumalla alas ja kierähtämällä sivuun. Puhkesin hymyyn.
“Todella hyvä! Oikein mahtavaa, Kuusikkotassu!” kehuin ja astelin oppilaani luokse taputtamaan tuon selkää hännälläni. Hän ehkä säihkähti hieman kuinka kovaäänisesti häntä onnittelin, mutta rauhoittui kuitenkin hymyilemään ylpeästi.
“Voimme lopettaa tänään tähän”, päätin ja annoin Kuusikkotassun kömpiä ylös maasta. Hän oli tehnyt mahtavaa työtä! Olin ylpeä oppilaastani.

Kotimatkan jälkeen lähetin naaraan hakemaan itselleen syötävää. Sädesäihke jäi vierelleni sen näköisenä, että hänellä oli jotain sanottavaa.
“Halusin kertoa sinulle, että teet hyvää työtä. Tulen mielelläni auttamaan uudelleen”, hän sanoi hymyillen. Hymy tarttui minuunkin ja pukkasin kollin lapaa tuttavallisesti.
“Olet enemmän kuin tervetullut”, vastasin, “Jaetaanko jotain syötävää?”
“Käy minulle”, Sädesäihke sanoi ja lähdimme kohti tuoresaaliskasaa jutellen iloisesti. Tuntui hyvältä auttaa häntä paremmalle mielelle hänen veljensä kuoleman jälkeen vaikkemme kunnolla vielä tunteneetkaan. Toivoin meidän tutustuvan paremmin toisiimme.

Aamulla oli aika saalistuspartion. Heräsin Kuutamolaineen pyytöön lähteä hänen ja joidenkin muiden kanssa koivumetsään partioon. Nyökyttelin naaraalle haukotellen raukeasti. Päästyäni ulos pesästä sain aurinkoa heti päin pläsiä. Siristellen silmiäni seurasin Kuutamolainetta Rastaskukan, Piiskujalan ja Kipinäsydämen joukkoon. Tervehdin heitä ystävälliseen sävyyn ja Rastaskukan asetuttua partion johtoon lähdimme ulos leiristä. Hieman unenpöppöröisenä jättäydyin partion loppupäähän Kuutamolaineen seuraksi.
“Miten voit, Kuutamolaine?” kysyin heräillen pikku hiljaa paremmin. Tassuissani tuntui vielä unen jäykkyys, mutta se häipyi siinä matkan taittuessa.
//Kuutamo?

Korpikaste ärähti jotain minulle ja Kortetuikkeelle. En kunnolla kuunnellut sanoja, mutta ei minun tarvinnut, sillä hänen aikeensa tuli selväksi ilman sanojakin. Naaras nimittäin huiteli menemään. Olisin seurannut häntä ja pahoitellut, mutta en ehtinyt kunnolla sisästämään tapahtumia ennen kuin hän oli marssinut jo niin kauas ettei sisko-raukasta näkynyt muuta kuin hännänpää. Huokaisin. Olin epäonnistunut veljenä - taas. Miksi aivoni eivät vain voineet ryhdistäytyä ja miksi Kortetuikkeen piti olla minusta niin huolissaan.
“En todellakaan voi hyvin”, huokaisin ja painoin pääni.
“Minussa on todellakin jokin pahasti vialla. En osaa edes olla kunnollinen veli”, jatkoin säälittävää ruikuttamistani kunnes tajusin kuinka tyhmältä kuulostin ja iskin suuni kiinni. Olin maailman typerin kissa! En voinut ruikuttaa näin muiden edessä. Heillä oli omat ongelmansa. En halunnut lisätä heidän jo ennestään painavia taakkojansa omilla turhanpäiväisillä huolillani.
“Anteeksi” lisäsin hiljaa Kortetuikkeelle. En saanut purkautua noin. Minun täytyi olla huomaamaton - antaa kaikki huomio itseltäni ja muilta kissoilta siskolleni. En saanut olla vaivaksi enkä varsinkaan rikki. Jos olin rikki, olin taakka ja vaivaksi.
//Korte?

Rontti oli päätynyt juttelemaan viimein Eloklaanin päällikölle, Mesitähdelle. Hän oli pyytänyt ikuisuudelta tuntuvan takertelun jälkeen lupaa liittyä viimein viralliseksi osaksi Eloklaania. Klaanin päällikkö olikin ollut yllättävän rento ja iloinen asiasta, ei lainkaan epäileväinen, kuten Rontti oli pelännyt.
Rontti istuskeli taas kerran leirin laidalla tuijotellen vainoharhaisena vähän väliä kohti litteäkiveä, jolta Mesitähti saattaisi hetkenä minä hyvänsä yhtäkkiä aloittaa klaanikokouksen ja nimittää hänet osaksi klaania. Se hermostutti kollia. Hän tiesi, että hänen olisi kuulunut olla innoissaan ja iloinen asiasta, mutta hän saattoi vain miettiä, miten Eloklaanin kissat arvostelisivat häntä mielessään ja ajattelisivat, kuinka kehno osa klaania hänestä todella tulisi.
Pian Mesitähden valkoinen turkki vilahti ja sitten hän seisoikin jo litteäkiven päällä katsellen alas klaaniinsa. Hän katsoi vielä hetken, kunnes kajautti kutsuhuudon ja saman tien Rontti tiesi, että nyt se sitten tapahtuisi.
Rontti hiippaili klaanin joukkoon varovasti pää alhaalla. Kaikkien niiden kissojen läheisyys sai hänet lähes huutamaan pelosta ja juoksemaan pois häntä koipiensa välissä.
“Olen kutsunut klaanin tänään kokoon uuden klaanitoverin merkeissä. Rontti on asunut Eloklaanissa kanssamme jo hyvän tovin ja on halunnut liittyä osaksi klaania”, Mesitähti selitti. Se oli pääasiassa ainoa osa Mesitähden puheesta, jonka hän kuuli.
Rontti yhtäkkiä vain sai mestarikseen Unikkohämyn ja hänen nimensä vaihdettiin Kääpätassuksi. Kissat hurrasivat hänelle ja se tuntui hänestä samaan aikaa hyvältä ja kamalalta. Kauhu kupli hänen sisällään, mutta hän pakotti itsensä pysymään paikallaan ja näyttää mahdollisimman rohkealta.
“Kääpätassu. En usko, että sinun tarvitsisi käydä reviirikierroksella, sillä olet ollut samassa klaanissa kanssamme jo tovin, mutta mitä mielisit ensimmäiseksi harjoitukseksesi?” Unikkohämyn kysymys sai nuoren kollin säpsähtämään.
“Ai, ööh… tuota miten olisi vaikka… saalistusharjoitukset? En ole vielä mikään mestarillisin saaliin pyytäjä”, Kääpätassu ehdotti hermostuneena.
“Käy! Nouse huomenna aikaisin auringon noustessa niin lähdetään sitten yhdessä metsälle”, harmaa naaras naukaisi hymyillen. Kääpätassukin yritti hymyillä hieman ja nyökkäsi. Sitten hän lähti äkkiä kipittämään pois. Hänen sosiaallinen akkunsa oli aivan lopussa. Hänen oli pakko päästä piiloutumaan ja äkkiä.

Hengitin sisään ja pidättelin itkuani. En voinut alkaa itkemään taas, kun Käärmekultakin itki.
“Ei se ole sinun vikasi”, kähisin ja siirryin lähemmäs kumppaniani. Oli minun syytäni. Minun typeryyteni oli saanut hänetkin itkemään. Halusin pahoitella, mutta en saanut sanoja suustani. Kurjuus ja suru tuntuivat ylivoimaiselta, mutta kun painauduin Käärmekullan kylkeen ne tuntuivat hellittävän vähän. Tähän voisin jäädä loppuiäkseni. Naaraan lämmin tuttu tuoksu tunkeutui nenääni ja hengitin rauhallisesti. Häntä en päästäisi menemään. En millään.
“Et ole syyllinen yhtään mihinkään”, kuiskasin naaraalle ja toivon, että se saisi hänet uskomaan vaikka tuskin se toimi. Käämekullan nyyhkäyksen hiljenivät pikku hiljaa ja hän painautui lähemmäs minua.
“Rakastan sinua”, kuiskasin ja yritin silittien hännälläni rauhoitella häntä.
“Minäkin sinua”, naaras vastasi ja loi sydämeeni lämmöntunteen, joka sai aivoihin ainakin hetkeksi toiveikkaan näkökulman tähän kaikkeen. Menetimme kissoja ympäriltämme, mutta elämä jatkui ja Jänötassu - vaikka se oli kivuliasta myöntää - oli varmasti onnellinen Tähtiklaanissa emon kanssa. Sypressikuiske pitäisi hänestä varmasti huolen ja pikkuveli saisi tutustua häneen ihan oikeasti. Ehkä kaikki kääntyisikin parhainpäin, ajattelin ja suljin silmäni hetkeksi.
//Käärme?

Kuuntelin vanhemman kollin sanoja keinahdellen käpälilläni. Olin niin lähellä itkua ja Hiilihampaan sanat. Ne sanat. Ne saivat minut itkemään. Painoin pääni toisen turkkiin ja nyyhkytin. Hiilihammas silitti selkääni hännällään. Nyyhkytykseni laantuivat hiljalleen ja nostin pääni.
“Mihinköhän olisin joutunut ilman sinua? Kiitos kaikesta, Hiilihammas, kiitos”, nau’uin ääni väristen. Sanani olivat täysin tosia, sillä en todellakaan tiennyt mihin olisin vanhempieni kuoleman jälkeen joutunut ilman isoisäni apua. Nyt Jänötassun menettämisen jälkeen hän oli taas apuani. Olin hänelle ikuisesti kiitollinen. Vanhempi soturi veti minua lähemmäksi ja nojasin tämän kylkeen. Kollin tuoksu oli niin tuttu ja turvallisen tuntuinen, että minun oli helpompi hengittää ja itku katosi hetkeksi kokonaan.
“Voinko kysyä jotain?” kysyin hiljaa. Hiilihampaan häntä oli edelleen selälläni.
“Tottakai”, hän vastasi ja katsahti minuun. Hengitin rauhallisesti sisään.
“Meneekö ikävä ikinä niin paljon pois, että pystyy ajattelemaan…” nyyhkäisin, “ajattelemaan menettämiään kissoja ilman suurta surua?”
En tiennyt minkälaista vastausta odotin. Vai odotinko ollenkaan, mutta todella toivoin surun menevän joskus pois tai vähintään laantuvan. Nyyhkäisin uudelleen.
//Hiili?