Hilehuurre pujotteli Lieskakajon perässä metsikössä. Maasto oli osin märkää, sillä viime yönä oli satanut. Varpusen tuoksu tulvi Hilehuurteen sieraimiin. Hän pysähtyi hetkeksi paikoilleen, mutta lintua ei näkynyt eikä kuulunut, joten hopeinen soturi jatkoi matkaa. Hänen edellään kävellyt punaturkkinen soturi oli yhtäkkiä kadonnut näköpiiristä. Hilehuurre ehti juuri ja juuri äkätä punaisen hännänpään katoavan puun taa. Kolli kiihdytti tahtiaan saadakseen Lieskakajon kiinni. Samalla kolli huomasi tutun kissan ominaishajun jossain aivan lähellä.
Puun takaa esiin viuhahtaessaan Hilehuurre oli törmätä Lieskakajon takamukseen. Hän välttyi kiusalliselta kommellukselta viime sekunneilla. Punertavan soturin edessä istui Leimusilmä yrttejä tassullaan. Hilehuurre oli ehtinyt nähdä, kun valkomusta kolli tuijotti Lieskakajoa silmiin haltioituneen lämpimästi, mutta katse muuttui nopeasti hämmentyneen eksyneeksi, kun hän tupsahti kaksikon väliin. Hilehuurretta huvitti tilanne. Hän muisti, miten Kujekulta oli kertonut jo useita kuita sittem epäilleensä Leimusilmällä ja Lieskakajolla olevan jotain välillään. Eikä hopeinen kolli ollut unohtanut asiaa missään vaiheessa. Oikeastaan Hilehuurre oli tarkkaillut kaksikkoa paljon. Oli ollut valtava työ pitää suu supussa asiasta muiden kuin Kujekullan kanssa juoruillessa.
”Partiossako olette?” parantaja kysyi.
”Jep. Etsimme riistaa”, Hilehuurteen kasvoille piirtyi pieni vino virne ja hän vilkaisi Lieskakajoa.
”Lieskakajolla se näyttää sujuvan tosin vähän paremmin”, hopeanharmaa kolli vitsaili.
Hilehuurteen olisi tehnyt mieli vain möläyttää suoraan, että tiesi kyllä parantajan ja punaturkkisen soturin romanssista. Hän päätti kuitenkin tyytyä toistaiseksi pieneen kiusoitteluun. Todellisuudessa hän olisi halunnut udella kaiken kahden kollin suhteesta.
”Mitäs sinä puuhailet?” Hilehuurre kysyi.

//Leimu?

Kharon makasi parantajan pesän sammalvuoteella ja tuijotti pesän kattoa. Kolli oli menettänyt ajantajun täysin. Hän ei tiennyt, miten monta kuuta hän oli jo viettänyt parantajan pesällä.
Jokin aika sitten Kharon oli saanut selville, miten sekaisin hän todella olikaan. Liljatuuli oli kuollut. Koko tämän ajan kolli oli jutellut kissalle, jota ei todellisuudessa edes ollut enää olemassa, ei ainakaan tässä maailmassa. Joinain päivinä Kharon uskoi tähän teoriaan täysin, mutta heikoimpina hetkinä hän epäili, että Leimusilmä ja muut yrittivät vain valehdella hänelle. Kollista tuntui, että jostain syystä koko Eloklaani halusi hänen kuvittelevan olevansa täysin sekaisin päästään. Kharon päästi ilmoille tuhahduksen ja ravisteli päätään.
Leimusilmällä ei ollut yrttejä, jotka olisivat auttaneet harhaisuuteen tai siihen, että oli muuten vain sekaisin kuten Kharon. Tänään oli kuitenkin hyvä päivä. Valkoturkkinen kolli yritti sysätä hänen mieltään varjostavat vainoharhaiset ajatukset syrjään. Hän päätti, että tänään olisi se päivä, kun hän poistuisi pitkästä aikaa pesästä muiden kissojen ilmoille. Soturin sydän tykytti, kun hän asteli poikansa vierellä ulos parantajan pesästä.
"Hyvin se menee, isä. Sinä pystyt tähän", Rauhalaulu naukui ja kosketti hännällään isänsä lapaa. Kharon astui ulos päivän kirkkauteen ja siristeli erivärisiä silmiään. Lehtikato oli ohi, ja lumet olivat sulaneet. Aukiolla oli varsin rauhallista, kaiketi enemmistö eloklaanilaisista oli partioimassa.
"En pidä tästä", Kharon ilmoitti nopeasti, kun hän huomasi useiden silmäparien kääntyvän häntä kohti. Kolli perääntyi takaisin pesään ja pakeni vuoteelleen. Hän ei ollut vielä valmis.

Leimusilmä kuoputti tassulla sivuun märkiä lehtiä, joiden alta pilkotti jotakin vihreää. Hän väänteli häntäänsä mielihyvästä nähdessään maasta puskevan karhunlaukan.
Loputtomalta tuntunut lehtikato oli viimein hellittänyt jäistä otettaan, ja auringonlämpö oli päässyt sulattamaan suurimman osan lumesta metsässä. Hän oli lähtenyt ulos etsimään täydennystä yrttivarastoihinsa sillä välin kun Vienotassu poisti punkkeja klaaninvanhimmista. Oli mukavaa käydä välillä ulkona ihan yksinkin.
Leimusilmä oli hyvillään tuntiessaan valon lämmittävän turkkiaan pitkästä aikaa. Hän odotti jo kovasti viherlehteä, jolloin ei tarvitsisi huolehtia siitä, riittikö ruokaa tai yrttejä varmasti kaikille. Lämpimien kelien myötä Vienotassu pääsisi myös aloittamaan uintiharjoitukset muiden oppilaiden kanssa. Jokaisen eloklaanilaisen oli nimittäin opeteltava uimisen perusteet. Leimusilmä itse oli kelvoton uimari, mutta varmasti joku kokeneempi soturi voisi avittaa uimakoulun järjestämisessä hänen oppilaalleen.
Maahan parantajan viereen oli muodostunut pieni kasa karhunlaukoista ja hän totesikin, että ne riittäisivät tällä erää. Kun hän oli aikeissa kääntyä takaisin kotiin päin, jostain läheltä kuului oksan rasahdus. Leimusilmän korvat ponnahtivat pystyyn ja katseli ympärilleen valppaana, mutta rentoutui hieman, kun varmistui siitä, ettei ilmassa leijunut muita hajuja kuin Eloklaanin.
“Minä se vain olen.” Helpotuksen huokaisu karkasi Leimusilmältä, kun hän näki tutun punertavan kissan astelevan esiin puun takaa. Lieskakajon lihaksikas hahmo seisahtui hänen eteensä, ja parantajan oli pakotettava itsensä pitämään katseensa tämän silmissä.
Yhtäkkiä kollin takaa tupsahti esiin toinen kissa, hopeanharmaa Hilevarjo. Leimusilmä räpytteli silmiään hämillään, kun huomasi kollin oudon tietäväisen näköisen ilmeen.
“Partiossako olette?” hän kysyi kaksikolta.

//Hile (ja miksei myös Lieska)? B-)

Makoilin oppilaiden pesän edustalla ja nautin hiirenkorvan suomasta auringonlämmöstä, vaikkakin hiirenkorva olikin melko alussa. Rakastin tätä. Pian saisimme taas nauttia kunnolla valosta ilman käpäliä nipistelevää pakkasta, ja aurinko hyväilisi turkkejamme säteillään...
"Hyvää huomenta, Kastetassu", kuului maukaisu, joka havahdutti minut haaveistani.
"Huomenta", vastasin säteilevästi hymyillen mestarilleni, vaikken osannut sanoa, oliko hän tosissaan vai sarkastinen vain toivottaessaan hyvää huomenta. Kuutamolaineella oli hiukan erikoinen sävy välillä, mutta ei se minua haitannut! Ehkä meistä tulisi läheisiäkin, kunhan vain tutustuisimme kunnolla.
"Ajattelin viedä sinut uimapaikalle", Kuutamolaine ilmoitti. "Ropinatassukin saattaa edelleen olla siellä."
Häntäni ponnahti pystyyn innosta. Rakastin viettää aikaa siskoni kanssa, varsinkin harjoituksissa. Vaikka toisaalta, välillä olisi ollut kivempi olla ilman häntä. Muistin edelleen, kuinka pari kuuta sitten meidät oli lähetetty harjoittelemaan parisaalistusta sekametsään, silloin oli vielä ollut niin paljon lunta, että jouduimme kahlaamaan siinä lapojamme myöten... ja Ropinatassu oli tiuskinut minulle, kun olin yrittänyt pyytää häntä käyttäytymään kunnolla. Olin pahoittanut mieleni hänen sanoistaan; en minä mitään pahaa ikinä tarkoittanut, enkä halunnut myöskään olla ärsyttävä. Ropinatassu ei vain tainnut käsittää sitä. Sitä, etten halunnut hänen joutuvan vaikeuksiin ja siksi minun olin myös tavallaan pakko mennä hänen mukanaan, koskan jos en menisi niin kuka ties minkälaisiin hankaluuksiin hän vielä itsensä saisi. Toki, oli hän toisinaan ihan järkeväkin. Rinnassani lämmitti ylpeys, kun muistelin rusakkoa, jonka kirjavaturkkinen sisareni oli silloin napannut. Tähtiklaani sentään, se oli ollut melkein isompi kuin Ropinatassu itse! Toivoin hänen itsensäkin olevan ylpeä itsestään. Minusta nimittäin toisinaan tuntui, että hän oli minulle ilkeä vain sen takia, että minä tottelin käskyjä ja keskityin tehtäviin, kun hän taas teki sitä vähän vähemmän ja sai sitten kuulla siitä...
"Perillä ollaan." Käännähdin katsomaan Kuutamolainetta, joka huiskaisi hännällään kohti matalalla virtaavaa vettä. Ilmeeni kirkastui lisää, kun näin Ropinatassun. Hän oli kaikkia neljää käpäläänsä myöten vedessä.
"Heippa", minä tervehdin häntä ja nyökkäsin myös Aurinkoroihulle. "Ei kai se ole kovin kylmää?"
Vastausta odottamatta tepsutin vedenrajaan, kastoin toisen etutassuni veteen ja nykäisin sen äkkiä pois, yllättyneenä veden kylmyydestä. Sitten rohkaisin itseni; en halunnut tuottaa pettymystä mestarilleni, kun siskokin oli noin urhea. Loiskuttelin Ropinatassun viereen ja yritin totutella kylmään veteen.

//Ropina?

Astelin ulos pesästä edelleen hieman unenpöpperöisenä, kun yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua iloisesti. Räpyttelin väsymyksen silmistäni ja kohdistin katseeni Korpikatseeseen, joka katseli suuntaani silmät loistaen. Tassutin hänen luokseen ja vastasin hänen tervehdykseensä jo paljon pirteämpänä.
Ennen kuin ehdimme viritellä minkäänlaista keskustelua, ruskeaturkkinen naaras huomasi Varpulaulun ja kutsui hänetkin meidän seuraamme. Kilpikonnakuvioinen kolli vaikutti jokseenkin vaivaantuneelta osakseen saamasta huomiosta, mutta tuli kuitenkin luoksemme. Minä yritin hymyillä hänelle, mutta nuoremman soturin katse harhaili jossain muualla kuin minun suunnassani.
Korpikatse ehdotti, että puuhaisimme jotain yhdessä ja kysyi heti sen perään, mitä me halusimme tehdä. Vilkaisin ensin Varpulauluun, jolla ei näyttänyt olevan ehdotuksia, ja nakkasin sitten ilmoille oman ajatukseni:
“Vedet ovat lämmenneet lumien sulamisen myötä, ja ajattelin käyväni tänään uimassa. Voisimme mennä yhdessä, jos se teille sopii.” Katselin pentuetoveruksia vuorotellen. En tiennyt kaksikon uintitaustoista paljoakaan, vain sen verran, että jokaisen eloklaanilaisen oli määrä opetella uimisen perusteet oppilasaikanaan. Itselleni vesi tuntui luontaiselta elementiltä, mutta asia saattoi olla toisin Korpikatseen ja Varpulaulun kohdalla.

//Varpu ja Korpi?

Päässäni oli pistävä kipu. Olin ollut parantajan pesällä jo päivän.
*Olisipa Lehtomyrsky täällä.* ajattelin hänen lipaisujaan ja hänen lempeyttään, tämä kaikki oli kuitenkin jo poissa.
Olin parantajan pesällä siitä syystä, että minulla oli kuumetta ja hieman yskää mutta olisin oikeastaan voinut jo olla jo joissain partioissa.
Kuitenkin halusin välttää klaanini muiden jäsenien sairastumisia ja päässäni oli kuitenkin vielä herhiläisiä joten ajattelin, että pesässä pysyminen lienee parasta.
''Voinko mennä hakemaan tuoresaalista?'' Kysyin parantajalta kun hän kulki ohitseni.
''Kyllä sinä varmaan voit mennä, mutta älä kuitenkaan kuljeskele liian kauan kun emmehän halua että muut sairastuvat.'' Leimusilmä vastasi.
Hiirenkorva oli tuonut jo ison osan tuoresaaliista esiin, joten kaikkien mahat saivat täyttöä.
Otin kasasta linnun, menin takaisin parantajien pesään ja aloin syömään.

Aijemmin päivällä Leimusilmä oli antanut minulle hieman jotain yrttiä kun valitin päänsärystäni.
Se tuoksui voimakkaalta mutta minähän en tiennyt tästä mitään. Se kuitenkin auttoi joten eipä se haju kuitenkaan niin paha ollut.

//tämä on maailman tönkköisin tarina, varmaan johtuen siitä että olen vieläkin vähän flunssainen joten tarinankirjoitustaitoni eivät ole terästä.

//Tapahtunut aiemmin (*Sensei Wun äänellä*)//

Tallustin raskain mutta varmoin askelin Aurinkoroihun perässä kapoista polkua pitkin syvemmälle paksun lumihangen peittämään metsään. Tämä polku oli ehtinyt tulla jo liiankin tutuksi lehtikadon aikana. Leiristä oli lähes mahdotonta suunnata syvemmälle sekametsän siimekseen kulkematta tätä käpälien muovaamaa tietä pitkin, joka haarautui sivulle sisäänkäyntitunnelilta alkavasta polusta.
Vaikka olin jo tottunut kävelemään tässä vaikeassa lumisessa maastossa, oli lumen kanssa taistelu alkanut jo syödä minua sisältä. Metsästäminen oli jo valmiiksi tarpeeksi tylsää! Aloin jo vakuuttua siitä, että lehtikato kiusasi minua ihan tahallaan lisäämällä lumen määrää aina vain entisestään. Usein metsästäessä joutui liikkumaan hangessa, ja se jos joku oli helppo tapa säikyttää kohde tiehensä. Se tympi minua ihan suunnattomasti. Tämä päivä ei ollut poikkeus.
Aurinkoroihu pysähtyi äkkinäisesti keskelle polkua, kääntyi paksun hangen peittämään suuntaan ja lähti loikkimaan polusta poispäin yhtä energiseen tapaan kuin oli edennyt polullakin. Pyöräytin silmäni kohti näkökenttäni oikeaa yläkulmaa, niin kuin ylhäällä oksalla olisi istunut rivi pikkulintuja härnäämässä minua.
Perässäni kävellyt Kastetassu saavutti minut mestarinsa Kuutamolaineen kanssa. En halunnut puhua heille, joten loikkasin nopeasti siihen kohtaan, josta mestarini oli alkanut rikkoa tasaista hankea. Viuhdoin pari kertaa etukäpälälläni lunta sivulle aggressiivisesti samalla, kun räpiköin eteenpäin lapoihini saakka ulottuvassa hangessa. Mestarin jäljet eivät kulkemista juuri helpottaneet. Kävelin eteenpäin paljon vaivalloisemmin kuin Aurinkoroihu tämän auraamasta reitistä huolimatta, sillä olin vielä huomattavasti tätä pienikokoisempi. Suustani pääsi turhautunut henkäys, kun heittäydyin eteenpäin niin, että kuononi upposi vahingossa lumeen.
Aurinkoroihu oli jo ehtinyt useamman ketunmitan päähän minusta ja pysähtynyt odottamaan meitä hymyssä suin. Minua ärsytti mestarini jatkuva positiivisen iloinen suhtautuminen kaikkeen. Sillä tavoin hän muistutti välillä ihan siskoani.
Mielestäni Kastetassu yritti välillä oikein yrittämistään nähdä kaikissa tilanteissa jotain positiivista, tai vähintäänkin kääntää tilanteet positiivisiksi, ihan niin kuin kaikessa olisi aina jotain perimmäistä hyvää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kukaan tekisi niin. Itseäni se lähinnä vain otti päähän. Sen takia toivoinkin, että Kastetassu tajuaisi nyt vain pitää suunsa kiinni. Toivoin, että jonain päivänä sisarenikin oppisi, ettei elämä voi olla pelkkää auringonpaistetta.
Pidin kuitenkin Aurinkoroihun energisyydestä. Ainakaan hän ei ollut ihan tylsä mestari. En olisi nimittäin jaksanut keskittyä kuuntelemaan mitään pitkiä selostuksia taistelu- ja saalistusliikkeiden käyttämisestä. Halusin mennä suoraan asiaan. Halusin toimintaa! Olin tehnyt sen mestarilleni varsin selväksi yhdessä harjoiteltujen kuiden aikana.

Saavutettuani Aurinkoroihun tämä jatkoi vielä jonkin aikaa meidän johdattamista eteenpäin, kunnes saavuimme suuren kuusen juurelle. Sitä ympäröi lukuisten käpälien tallaama alue, jossa lumikerros oli jo valmiiksi ohuempi.
Vilkaisin ylös. Kuusi oli älyttömän korkea, ja sen taivaan lähes täysin peittävät oksat olivat taatusti keränneet suurimman osan sen päälle sataneesta lumesta.
"Kuten jo tiedättekin, harjoittelette tänään saalistusta yhdessä", Aurinkoroihu vilkaisi vieressäni istuvaa Kastetassua, ja siirsi sitten meripihkaisen katseensa takaisin minuun. En reagoinut mitenkään, sillä olin edelleen vihainen lumikinoksille.
"Näin paksussa hangessa kannattaa vaaniessa muistaa hyödyntää lunta. Lumeen voi esimerkiksi kaivaan itselleen kuopan, tai muulla tapaa yrittää madaltua lumen tasolle", mestarini opetti. Soturi laskeutui matalaksi juurakkoon ja esitti hiipivänsä saalista kohti näyttääkseen mallia. Sen jälkeen tämä käänsi katseensa kohti Kastetassun mestaria.
"Toivomme erityisesti, että opitte jotain toisiltanne tämän saalistusharjoituksen aikana. Antakaa siis ihan rohkeasti palautetta toistenne suorituksista", Aurinkoroihun viereen istahtanut Kuutamolaine jatkoi. Töpöhäntäinen mustavalkoinen naaras näytti silmiinpistävän rauhalliselta vieressään astelevaan, kellanpunaiseen kolliin verrattuna. Vieressäni Kastetassu nyökkäsi mestarilleen kuuliaisesti.
"Jep. Palatkaa tämän kuusen juureen aina jokaisen pyydystetyn riistan jälkeen", Aurinkoroihu lisäsi hymyillen, "tai jos tuntuu, ettei metsästäminen suju, tulkaa pyytämään meiltä vinkkejä. Älkää kuitenkaan poistuko sekametsästä."
"Selvä", mumisin.
Olin jo ponkaissut ylös ja lähtenyt liikkeelle, kun kuulin Kuutamolaineen maukuvan vielä jotain maaston haastavuudesta. Kuulin Aurinkoroihun toistavan nimeni, joten pysähdyin korvat luimussa.
"Niin?" kysyin kärsimättömänä.
"Odota Kastetassua. Kuljette yhdessä", mestari muistutti tomerampaan sävyyn.
"Uskon, että Kastetassu näkee minut kyllä kolmen hännänmitan päästä", tokaisin nokkavasti, mutta jäin kuitenkin odottamaan siskoa.
Kastetassu väläytti minulle varoittavan katseen astellessaan rauhallisesti luokseni.

Tovin lumessa kahlattuamme Kastetassu änkesi kiinni kylkeeni.
”Minusta sinun pitäisi opetella kuuntelemaan ohjeet loppuun. Tuo ei anna kovin hyvää kuvaa sinusta sotureille. Tai sinusta soturina, jos käyttäydyt noin vielä silloinkin. Pahimmassa tapauksessa se voi vaikuttaa arviointiisi soturikoulutuksen lopussa”, sisareni ryhtyi saarnaamaan minulle käytöksestäni tuttuun tapaan.
Katsahdin siskoani halveksuvasti. Kulmani olivat edelleen kurtussa syvässä hangessa porskuttelusta.
”Ole nyt jo hiljaa”, töksäytin Kastetassulle. ”En jaksa kuunnella sinun marinoitasi.”
Sisimmässäni tiesin, että Kastetassu oli oikeassa, ja että tämä tarkoitti vain hyvää. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä. Juuri nyt halusin vain olla rauhassa ja toivoin, ettei sisareni ärsyttäisi minua avaamalla suutaan.
Onnekseni Kastetassu hiljeni. Huomasin hänen hidastavan vauhtiaan ja siirtäneen katseensa maahan. Minulle tuli heti huono omatunto, koska sisko näytti jotenkin apealta. Pysyin kuitenkin itsekin aivan vaiti. Välillemme syntynyt hajurako kasvoi koko ajan, kun puuskutin eteenpäin lujaa vauhtia Kastetassun vauhdin hidastuessa. Päässäni pihisi kuin korvieni välissä olisi ollut mehiläispesä.
”Juuri tuota tarkoitin. Olet aina niin epäkohtelias”, sinikilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras maukui vaisusti.
Hiljaisuus oli ollut liian lyhyt, ja pinnani paloi nyt lopullisesti.
”Ihan tosi. Minua ei kiinnosta, okei?”
En vilkaissutkaan taakseni. Mäiskin vain eteeni tulevaa höttöistä lumikerrosta kuin edessä olisi ollut reviirille tunkeutunut kuolonklaanilainen.
Tällä kertaa Kastetassu tajusi vaieta pidemmäksi aikaa.

Liikkuminen vapautti vihaa ulos kehostani pikkuhiljaa. Ilmeeni oli jo palannut peruslukemille, kun olimme kävelleet niin kauas, ettei suurta kuusta enää näkynyt lukuisten puiden takaa. Isoin ärtymys oli väistynyt, joten nyt minua lähinnä vain hävetti se, miten olin kohdellut siskoa.
Huomasin Kastetassun pysähtyneen tapittamaan erään koruttoman pensaan suuntaan korvat höröllä. Pysähdyin itsekin. Jähmetyin aivan paikalleni kesken askeleen niin, että toinen etutassu jäi roikkumaan ilmaan. Seurasin sisareni korvan liikettä. Sitä, miten hänen päänsä teki mikroliikkeitä sivuille ja alas. Kastetassu oli huomattavasti minua parempi vaanimaan riistaa. Olin siitä hänelle kateellinen. Toisaalta olin varma, että olisin ollut ihan yhtä hyvä, tai paljon parempikin, jos minua vain olisi kiinnostanut harjoitella saalistusta. Toisaalta koin olevani kyllä sisareenikin verrattuna aika hyvä jäljittämään riistaa. Motivaationi oli kuitenkin vahvasti taisteluharjoitusten puolella. Saalistuksessa oli minusta ihan liikaa odottelua. Se oli liian passiivista. Sitä paitsi riistasta ei ollut mitään fyysistä vastusta. Puhumattakaan siitä, ettei pyydystä edes saanut syödä ennen leiriin viemistä, vaikka olisi ollut miten kova nälkä!
Yritin tarkentaa katseeni pensaaseen. Oliko Kastetassun kohde sen alla vai takana? Olin kai liian kaukana nähdäkseni. Polkuanturoitani alkoi kihelmöidä, kun kärsimättömyys iski kehooni ja mieleeni.
Kastetassu käänsi päänsä minun suuntaan ja vaihdoimme keskenämme lyhyen, mutta hyvinkin informatiivisen katseen. Vaaleita kilpikonnalaikkuja kantava naaras kallisti päätään yhteen suuntaan. Räpäytin silmiäni. Välillä minusta tuntui muulloinkin, että tiesimme mitä toinen ajattelee ilman, että kumpikaan meistä sanoi mitään. Sen takia Kastetassun kanssa oli helppo olla. Olimme kasvaneet niin tiukasti kiinni toisissamme. En olisi voinut edes kuvitella elämääni ilman Kastetassua. Niin, ja sain tietysti äksyillä hänelle ilman syytä. Sisarusetu.
Katsekontaktin loputtua kävimme toimeen. Kastetassun ottaessa pari oikein varovaista, hiipivää askelta kohti pensasta, minä kyyristyin lumeen niin matalaksi kuin pystyin. Nyt erotin pensaan juuressa kyyhöttävän ruskean jyrsijän. Se sulautui oksiin lähes täydellisesti. Olin valmistautunut syöksymään sisareni osoittamaan suuntaan, jos kohde pääsisi pakenemaan tämän käpälistä. Malttamattomana minun olisi tehnyt mieli lähteä myös liikkeelle. Mutta tiesin, ettei se olisi järkevää. Pahuksen lumi… Ilman sitä olisimme taatusti jo napanneet sen myyrän.
Tarkkailin, kun Kastetassu eteni mallikkaasti lähemmäs pensasta. Kirjava naaras hyödynsi lumen pinnan yläpuolelle ulottuvaa kantoa hienosti reittinään. Sen pinta näytti liukkaalta. Sitten Kastetassu hyppäsi myyrää kohti erittäin harkitun näköisesti. En nähnyt kunnolla, laskeutuivatko sisareni kynnet sen päälle, joten ponkaisin ylös vain todetakseni, ettei apuni ollut tarpeen. Kastetassu kääntyi minua vastaan roikottaen saalistaan leuoissaan hymy poskillaan.
En halunnut antaa sisarelleni ylimääräistä huomiota tämän saavutuksesta, vaikka suoritus olikin ollut vaikuttavan hyvä.
”Onko sinulla antaa palautetta?” Kastetassu kysyi kuitenkin laskettuaan saaliin kinokselle.
”Hyvin napattu. Olisin kyllä itse hyökännyt paljon aikaisemmin ja ajanut sen umpikujaan”, totesin hiukan vähättelevästi. Vaikka tiesin kyllä, että Kastetassun tapa vaania ja napata myyrä oli oikeasti tehokkaampi. Jostain syystä se oli vaikea myöntää. Minusta tuntui aina, että Kastetassu sai paljon enemmän arvostusta. Niin emolta ja isältä kuin muiltakin eloklaanilaisilta. Mielestäni hän sai jo ihan tarpeeksi positiivista palautetta ilman, että minäkin tarjoaisin hänelle sitä jatkuvasti.
”Niin, luulen että tuo on enemmän tyylikysymys”, Kastetassu maukaisi.
Kohautin lapojani. Sisko vältteli katsettani hiukan eikä sanonut muuta. En ollut varma, tajusiko tämä, etten oikeasti ajatellut ihan niin miten annoin ymmärtää.
Palava kilpailuhenkeni ei kestänyt sitä, että Kastetassu oli napannut ensimmäisen saaliin enkä minä. Yritin tarkkailla ympäristöäni sen toivossa, että ehtisin vielä napata yhden riistan ennen mestareiden luokse paluuta.
Oksakaan ei värähtänyt. Metsä oli kuin autio.
”Tule, palataan mestareiden luokse!” naukaisi Kastetassu, joka oli jo lähtenyt kipittämään vanhoja jälkiämme pitkin takaisin päin. Kun en vastannut, tämä pysähtyi katsomaan minua lempeästi hymyillen.
”Tule nyt, Ropinatassu. Saat pyydystää jotain sitten sen jälkeen.”
Huokaisin syvään, mutta lähdin kuitenkin jolkottamaan sisareni perään.

”Tämä saalistus on niin hitaasti etenevää! Taistelu olisi niin paljon kivempaa…” marisin Kastetassun hännälle, joka keinui edessäni. Mielialani ei ollut mitenkään kovin korkealla sen jälkeen, kun olimme käyneet hakemassa Kastetassulle muutamat kehut mestareiltamme. Lisäksi mestarit olivat näyttäneet pari uutta tapaa väijyä kohdetta lumessa. Aurinkoroihu oli myös antanut muutaman vinkin siitä, miten riistaa saattaisi löytää lumisessa ympäristössä. Mestarini oli muistuttanut jotain jälkien etsimisestä. En ollut jaksanut kuunnella sen tarkemmin.
Nyt olimme taas lähteneet suuntaamaan kauemmas suuresta kuusesta. Nuuhkin maata ja ilmaa tarkkaavaisena vainun toivossa. Erään vaahteran juurakossa oli vahva oravan haju. Lähellä sitä erottui kuitenkin hangessa punaisia pilkkuja. Joku oli jo pyydystänyt sen. Eilinen metsästyspartio kenties. Tuskin toiset oravat olivat ihan niin käpyaivoja, että liikkuisivat lähimaillakaan, ajattelin.
Oli kuin kaikki elämä olisi kaikonnut metsästä. Aloin turhautua ja viskoa jälleen lunta etutassuillani. Osa hötöstä lensi Kastetassun turkille. Sen harmaat läiskät saivat nyt valkeita pilkkuja. Kastetassu kohdisti minuun toruvan katseen sivusilmällä. Tiesin hänen tarkoittavan, että minun pitäisi lopettaa, koska säikyttäisin kaiken riistan tiehensä. Mutta kun ei ollut mitään riistaa! Kauhaisin lunta uudestaan ja viskasin sen oikein tahallaan Kastetassun niskaan. Jostain syystä minun teki mieli testata hänen rajojaan. Hänen kuuliaisuutensa ja täydellisyytensä ärsytti minua. Lisäksi minulla oli ihan kamalan tylsää.
”Ropinatassu… Mitä sinä oikein teet?” Kastetassu pysähtyi ravistelemaan turkkiaan. Juuri silloin lintu lauloi jossain. Me molemmat pysähdyimme korvat höröllä.
Pälyilin ympärilleni joka suuntaan, kunnes äkkäsin närhen lähimmän kuusen oksalla. Hiirenpapanat, kirosin mielessäni. Toivoin, että lintu lentäisi alas.
Puuhun voisi olisi toki voinut yrittää kiivetäkin, mutta se ei todellakaan ollut minun vahvuuksiani. Olin harjoitellut sitä vasta pari kertaa, ja molemmilla kerroilla olin menettänyt malttini kesken kaiken, jolloin Aurinkoroihu oli vaihtanut määrätyn harjoituksen lennosta taisteluharjoituksiin. Kastetassu puolestaan taitoi puuhun kiipeämisen hieman minua paremmin. Eikä se ollut ihmekään, sillä sisareni vaikutti myös pitävän kiipeilystä. Minua ei moinen temppuilu kiinnostanut — paitsi tietysti taistelukontekstissa. Toisaalta epäilin sen johtuvan siitä, että olin puuhun kiipeämisessä syntyjään jotenkin huono. Minua tympi se, että Kastetassu oli siinä minua parempi. Minun pitäisi panostaa sen harjoitteluun enemmän, ajattelin.
Kastetassu lähti hiipimään puuta kohti. Hän oli jo puolivälissä matkaa, kun närhi päättikin lähteä lentoon. Kuin salamana lähdin hiihtämään rintaani ulottuvassa hangessa sen perään. Kuulin Kastetassun seuraavan perässä.
Lintu laskeutui kauemmas eteemme, tällä kertaa maahan. Lähestyimme puurajaa — tai pikemminkin sen loppua. Yritin edetä hartaasti, mutta lähemmäs ehdittyäni lintu huomasi minut. Se lehahti uudelleen lentoon, päästäen ilmoille omituisen rääkäisyn. Olin kuitenkin päättänyt jo, että saisin sen kiinni.
Etenin valkeassa maastossa sutjakkaasti häntä matalana, käyttäen isompia kiviä ja muita lumettomia kohtia hyödyksi. Metsä loppui juuri siinä kohtaa, missä närhi tallusteli koskemattoman lumikerroksen päällä. Se ei ollut huomannut minua. Lintu pysähtyi ja alkoi sörkkiä nokallaan lunta, kuin etsien jotain sen alta.
Hiivin lähempänä olevan kiven taakse niin hiljaa kuin pystyin. Vilkaisin taakseni. Kastetassu oli jäänyt erään tammen juurakkoon tarkastelemaan tilannetta. Sisko nyökytti minulle päätään kannustavasti.
Odotin, että lintu käänsi minulle pyrstönsä. Sitten lähdin kiertämään kiveä vatsa maata viistäen. Lähellä oli kapoinen, kaatuneen puun runko, jonka taakse piilouduin seuraavaksi aivan matalana. Kurkistin kuitenkin heti uteliaana rungon yli, mitä närhi puuhasi. Se oli kurottautunut päällään varsin syvälle hankeen. Nyt oli hetkeni!
Ponkaisin ylös ja ylitin puunrungon ketterällä loikalla. Kiihdytin juoksuun, ja lintu nosti päänsä ylös kolosta. Se oli vain viiden hännänmitan päässä minusta, kun tajusin sen lähtevän lentoon. Toimin nopeasti: ponnistin itseni takajaloillani hurjaan hyppyyn, etutassut valmiina nappaamaan linnun. Osuin närhen pyrsöön voimalla, ja se hoippui takaisin maahan samalla, kun laskeuduin sulavasti neljälle jalalle. Se yritti pyristää pakoon uudelleen, mutta syöksähdin läimäisemään sitä uusiksi etutassullani. Tätä tuntui jatkuvan ikuisuus. Kun vihdoin olin varma onnistuneeni tuottamaan tarpeeksi ison tällin pienelle siivekkäälle otukselle, se lähtikin pomppimaan vauhdilla eteenpäin. Närhi levitti siipensä ja pyristi pakoon hoippuvin siivenliikkein, ennen kuin ehdin saavuttaa sen uudelleen.
”Ketunläjät!” kirosin kovaan ääneen. Polkaisin lunta kynnet esillä.
”Ketunläjät! Äh! Typerä lintu… Olin niin lähellä!” naukaisin tuohtuneena.
”Ei se mitään. Parempi onni ensi kerralla!” kuului Kastetassun lohduttava ääni etäämpää.
Huomasin sisareni istuvan puurajan tuntumassa. Itse olin jo metsän ulkopuolella. Kilpikonnalaikukas naaras kehotti minua tulemaan takaisin metsään, jotta voisimme jatkaa riistan etsimistä.
Olin jo kääntymässä takaisin, kun tuore rusakon haju tulvi sieraimiini. Kääntyilin hieman paikallani, ja hetkessä löysinkin rusakon käpälänjäljet parin ketunmitan päästä. Ne etenivät viistosti ohitseni, metsästä pois päin, kohti paikoin jäätynyttä jokea. Sen toisella puolen, avaran aukean jälkeen, kohosi koruton koivumetsä.
Lähdin oitis seuraamaan jälkiä. Kastetassu kuitenkin pysäytti minut huudollaan.
”Ropinatassu! Meidänhän piti pysyä sekametsässä!”
Sisareni istui edelleen samalla paikalla nau’un etäisyydestä päätellen. En jaksanut vastata, koska tiesin Kastetassun alkavan vain inttämään vastaan. Jatkoin siis vain eteenpäin. Olin löytänyt hyvän vainun, ja olin jo päättänyt etsiä sen rusakon kynsiini. Minua ei kiinnostanut tyhmät säännöt. Miksi mestareiden piti rajoittaa saalistusaluettamme, kun riistaa oli näin niukasti? Siinä ei vain ollut mitään järkeä. Sitä paitsi he eivät saisi tietää tästä. Ellei Kastetassu kertoisi — ja minä olin lähes varma, että hän kertoisi.
Kastetassu ei kuitenkaan ollut ainakaan vielä matkalla kantelemaan mestareillemme, sillä kuulin hänen jatkavan nalkutustaan:
”Ihan tosi, tule äkkiä takaisin sieltä. Aurinkoroihu ja Kuutamolaine eivät katso tätä hyvällä!”
Käännyin sisartani kohti.
”Älä ole tuollainen hiirulainen. Eivätkä he saa tästä tietää!” mau’uin sen verran kovaan ääneen, että sisko varmasti kuuli sinne asti.
Näin Kastetassun polkaisevan maata tassullaan vimmakkaasti. Sisareni mutisi jotain itsekseen tuohtuneen oloisena, mutta lähti sitten kipittämään luokseni. Käännyin jatkamaan matkaa.
Hetken päästä saavuin useiden rusakon jälkien risteykseen. Seuraamani jäljet hukkuivat valtavaan sekamelskaan. Kului tovi, kunnes sain uudelleen kiinni tuoreesta rusakon hajujäljestä. Siinä ajassa Kastetassu oli jo saapunut vierelleni.
Lähdin kulkemaan eteenpäin vainun ja koivumetsään suuntaavien jälkien perässä.
”Tämä oli tosi huono ajatus…” Kastetassu mumisi lapani takaa.
”Shh! Hiljaa.” Tein äkkipysähdyksen. Kastetassukin teki.
Kaksi pitkulaista korvaa törrötti erään kinoksen takaa siinä suunnassa, mihin käpälänjäljet johtivat. Pudottauduin hiipimään.
Kun olin kinoksen lähellä, lähdin kiertämään sitä innoissani, mutta määrätietoisen keskittyneenä. En halunnut Kastetassun auttavan minua. Oletin myös, ettei hän olisi halunnutkaan auttaa; silloin häntä ei voitaisi syyttää ohjeiden rikkomisesta, ainakaan saalistusalueen suhteen.
Raotin suutani arvioidakseni rusakon etäisyyttä tarkemmin hajun voimakkuuden perusteella. Nostin pääni nopeasti kurkatakseni lumikasan yli. Kohde kyyhötti vain parin ketunmitan päässä. Otin pari askelta, kunnes lumikinos ei enää peittänyt näköetäisyyttä suureen pitkäkorvaiseen otukseen. Nyt!
Ponkaisin ottamaan ensin yhden suuren loikan, sitten toisen. Rusakko oli minua paljon nopeampi lumessa, mutta ehdin näykkäistä sen takakäpälää, mikä helpotti sitä seuraavaa takaa-ajoa. Pitkäkorvainen eläin teki paljon äkkikäännöksiä juostessaan. Lopulta se lähti loikkimaan Kastetassun suuntaan ja jähmettyi pelästyttyään umpikujaa, jolloin onnistuin saavuttamaan sen ja hyökkäämään sen niskaan.

Raahasin rusakon raatoa häntä pystyssä, kun suuntasimme Kastetassun kanssa takaisin sekametsään. Kastetassu ei vaikuttanut yhtä iloiselta, vaan kiiruhti määrätietoisesti kohti puurajaa. Olin kuitenkin melko vakuuttunut siitä, ettei sisareni kantelisi minusta mestarilleni. Hänhän oli poistunut määrätyltä alueelta minun kanssani, joten hän varmasti tiesi jäävänsä myös itse kiinni siinä tapauksessa. Olin hyvin mielissäni siitä, miten ison saaliin olin pyydystänyt Kastetassuun verrattuna. Pyydykseni oli kokooni nähden valtava, ja koin siitä valtavaa ylpeyttä. En malttanut odottaa, että pääsisin kehuskelemaan emolle ja isälle ensimmäisestä rusakostani!

//Noin kaksi kuuta myöhemmin, nykyaika//

Tallustin Aurinkoroihun perässä kohti Uintipaikkaa. Nyt kun hiirenkorva oli jo sen verran pitkällä, että vedet olivat alkaneet lämmetä, pieniä uintiharjoituksia oltiin alettu pitämään. Minä en ollut vielä käynyt yksissäkään. Tänään olisi kuitenkin luvassa ensimmäinen kastatutumiseni joessa. En tiennyt, olisiko Kastetassulla myös uintiharjoitukset tänään, mutta toivoin mielessäni, että pääsisin kilpailemaan tämän kanssa siitä kumpi pystyisi olemaan kauemmin vedessä. Halusin myös kovasti oppia paremmaksi uimariksi kuin Kastetassu ihan vain siksi, että saisin siitä tunnustusta isältä ja emolta. En tiennyt vielä ollenkaan, pitäisinkö uimisesta vai vihaisinko sitä. Odotin veteen totuttautumista kuitenkin avoimin mielin. Oikeastaan liikkuva vesi kiehtoi minua paljon.
Kun saavuimme joelle, Aurinkoroihu johdatti minut aivan rantaan. Kävelin vesirajaan tutkimaan vettä, joka virtasi hyvin hitaasti tässä kohtaa. Arvelin tämän olevan ehkä juuri siksi eloklaanilaisten vakiintunut uimapaikka.
Sen isompia miettimättä tökkäsin tassuni veteen. Värähdin kylmyydestä ja vedin refleksistä tassuni heti pois vedestä.
”Se on kieltämättä vielä hiukan kylmää”, Aurinkoroihu naurahti takanani.
”Sen vuoksi pidämmekin tämän päivän harjoitukset lyhyenä. Vesi voi tuntua inhottavalta, mutta palkinnoksi saat tänään enemmän vapaa-aikaa”, mestarini maukui iloisesti.
”Kyllä minä kestän, jos harjoitellaan vähän pidempäänkin. Ei se niin kylmää ollut”, totesin lapojani kohauttaen.
Riippumatta siitä pitäisinkö veden tunteesta ihollani, olin jo luvannut itselleni, että panostaisin uintiharjoituksiin tosissani. Olin kuullut emon olevan taitava uimari ja toivoin siksi erityisesti, että Sadeturkki näkisi sen hienona saavutuksena, jos oppisin hyväksi uimariksi.

Pääsimme leiriin saakka partion kanssa mutta lähdimme miltei heti eri suuntiin Jänötassun kanssa. Hän meni isoveljensä ja isänsä seuraan ja minä taas menin Ahmatassun luokse.
“Hei, Perhotassu”, Ahmatassu naukaisi ja vilkuili nopeasti ympärilleen.
“Tule tänne minun pitää kertoa sinulle jotakin”, hän sanoi ja nyökkäsi paikkaa vieressään. Kummastelin hiukan mutta istahdin kuitenkin kollin viereen kuuntelemaan, mitä tällä oli sanottavaa.
“Haluan kertoa sinulle jotakin, joka on ollut mielessäni jo jonkin aikaa mut-” Ahmatassun lause keskeytyi leirin keskustasta kuuluvaan huutoon.
“Eloklaani kokoontukaamme klaanikokouksen pariin!” Mesitähti kajautti. Käänsin kuitenkin huomioni vielä hetkeksi Ahmatassuun.
“Ehditkö sanoa nopeasti?” kysyin mutta kolli pudisteli päätään. Hän varmasti halusi sanoa asiansa rauhassa. Ymmärsin hyvin. Nousin ylös ja Ahmatassu perässäni astelin muiden kissojen joukkoon. Pidin kissojen keskuudessa olemisesta mutta tiesin, että Ahmatassu ei mielellään tunkenut väkijoukkoihin, joten jäin tahallaan hänne kanssaan hieman kauemmas muista.
“Olemme kokoontuneet tänään todistamaan yhden nykyisen oppilaan uutta elämän vaihetta. Ahmatassu astu eteen”, Mesitähti lausui. Parhaan ystäväni nimen kuullessani hämmästyin hiukan, sillä olin odottanut ennemminkin Haukkatassun nimitysmenoja. Innostus kuitekin kihisi pian turkissani, kun näin Ahmatassun astelevan Litteäkivelle.
“Tähtiklaani, käännä katseesi tähän oppilaaseen, joka on ahkerasti opiskellut kaikki klaanin tavat auttaakseen muita niin hyvin kuin vain pystyy. Nyt kysynkin sinulta, Ahmatassu, lupaatko suojella klaaniasi ja sen kissoja jopa henkesi uhalla?” päällikön sanat kuulostivat niin mahtavilta. Miltei pompin innosta - en sentään Ahmatassu olisi ollut ihan nolona siellä edessä, jos olisi nähnyt minun pomppivan.
“Lupaan”, Ahmatassu kajautti itsevarmasti. Oi, miten upea hän oli! Niin rohkeaa!
“Siinä tapauksessa sinua kutsuttakoon tästä lähtien Ahmatahmaksi. Eloklaani kunnioittaa taitoasi keksiä ratkaisuja vaikeimpiinkin tilanteisiin”, Mesitähti lopetti seremonian ja tunsin kuinka kissat ympärilläni hymähtelivät myöntelevästi. Ahmatahmalla tuntui tosiaan olevan paljon ratkaisuja erilaisiin tilanteisiin. Olin iloinen, että Mesitähti mainisi juuri sen puolen ystävässäni.
“Ahmatahma! Ahmatahma! Ahmatahma!” me huusimme. Leiri raikasi parhaan ystäväni uutta soturinimeä enkä olisi voinut olla enempää innoissani. Kipitin heti Ahmatahman laskeuduttua Litteäkiveltä onnittelemaan tätä uudesta nimestä. Hän vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä itseensä. Olin todella todella todella iloinen hänen puolestaan.

Katselen toisaalle korvat luimussa. Tähtimötaivas oli ollut todella ilkeä. En kyennyt katsomaan tätä. Minua pelotti. Pelkäsin naarasta, ties mitä hän voisi tehdä. Peräänyn hitaasti kauemmas.
"To-toki.. Jo-jos v-vain hal-haluat..", vinkaisen silmät suurina ja pelokkaina. Käännyn ympäri ja kompuroin johonkin suuntaan kunnes lopulta käännyn parantajien pesän suuntaan ja katoan sisään pesään. Minun itse asiassa oli muutenkin jo pitänyt mennä pesään, aika oli rientänyt todella nopeasti.
"Ai tulithan sinä! Noniin, tulehan tänne niin harjoittellaan vähän", leimusilmä ilmoitti. Kollin edessä oli kolme eri lehteä. Tassutan hitaasti mestarini vierelle ja istuudun. Kolli asetti eteeni isolehtisen ja laimean mutta selvästi kirpeän hajuisen lehden.
"Mikä tämä yrtti on?" leimusilmä tiedusteli hymyillen. Vilkaisen tätä nopeasti ennenkuin katsahdan taas lehteä.
"Olisikos... Hierakka?" mietin. Leimusilmä tuijotti minua lempeästi ja nyökkäsi.
"Mihin hierakkaa käytetään?" utelee mestarini.
"Eikös hierakan lehdet pureskella ja sitten ne hmm.. Ne painallaan haavaan tai haljenneisiin polkuanturoihin? Lehdet taidettiin myös voida levittää makuusijalle, jolloin yrtti vaikuttaa niiden päällä maatessa? Hierakkahan saattoi kirvellä avohaavoja eikö vain?" ehdotan. Leimusilmät tuijotti minua hetken ennenkuin nyökkäsi ylpeänä.
"Kyllä, entä mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?" leimusilmää kysyy vedetyään hierakan pois ja työnnetyään eteeni toisen kasvin, se näytti kukalta, lehdet olivat karvaisia ja kukat ovat sinisiä ja tähden muotoinen.
"Olisiko se-" aloitin mutta vaikenin sitten koska mielessäni pyöri monta kasvin nimeä jotka olisivat voineet olla se yrtti jonka leimusilmä oli näyttänyt. "Öö reunuspietaryrttiä? Ei.. Se on rosmariini? Eikö vain? Ei ei ei se näytä yhtään siltä..", ehdotan. Mielessäni pyöri kunnes lopulta päädyn siihen että yrtti on vesiminttua.
"Varmaan vesiminttua?" ehdotan. Leimusilmä hymyili mutta pudisti kuitenkin päätään.
"Ei Vienotassu se on purasruohoa, mutta ei se haittaa, muistatko mihin sitä käytetään?", leimusilmä maukuu hymyillen. Tuijottelen yrttiä, purasruohoa siis.
*eikö purasruoho allenakin kuumetta? No oli miten oli niin ainakin se parantaa maidon laatua ja määrä..* mietin ennenkuin vastaan.
"Purasruoho taisi alentaa kuumetta eikö? Ja parantaa maidon laatua ja määrä?" Ehdotan hammasta purren.
"Oikein meni vienotassu! Entä tämä?" leimusilmä kehui ja työnsi viimeisen yrtin eteeni. Tuijotin sitä hetken ja yritin poimia mielessäni pyörivistä yrttien nimistä yhden. Tutkin vielä hetken korkeaa huiskamaista yrttiä kunnes päähäni putkahti että yrtti olisi korte; muita yrttejä mieleeni ei sitten enää ponahtanutkaan joten päätin sanoa että se oli korte; ikävä kyllä en muistanut mitä kortteella tehdään.
"Olisiko korte? Ja.. Ja sitä käytetään.. Liityykkö se jotenkin tulehduksen ehkäisyyn?" mauun.
"Oikein meni! Se on kortetta, ja kyllä se ehkäisee tulehdusta. Voit nyt mennä lepäämään jos haluat näytät jotenkin väsyneeltä, ja muutenkin olet harjoittellut jo tarpeeksi." leimusilmä ilmoitti. Nyökkään ja tassutan maakualusilleni käpertyen torkkumaan.

Olin juuri syönnyt haukkatassun kanssa hiiren. Oli hiirenkorvan aika joten meillä ei enään ollut pulaa yrtteistä; ainakaan niin paljon kuin lehtikadon aikaan ei yrttejä voinut edelleenkään haaskata turhuuksiin. Olimme leimusilmän kanssa aamulla käyneet keräämässä vähän yrttejä mutta nyt minulla oli vapaata ja olin oitis mennyt haukkatassun luo kehräten onnesta. Ja olimme sitten syöneet yhdessä hiirtä. Nyt kun se oli syöty vaihdoimme kuulumisia.

Kerkesimme jutustella enää hetken, kunnes täytyi jo mennä omiin puuhiin. Varpulaulu palasi siis takaisin parantajan pesälle vielä, Kuusihäntä lähti sotureiden pesälle ja minä lähdin itse metsälle partion mukana

Aikaa oli kulunut rutkasti. Tuntui siltä, että minun ja veljeni nimityksestä oli vain pari auringonnousua, mutta hiirenkorvakin oli jo kerennyt tulla. Sen lämpimänä paistava aurinko lämmitteli turkkiani heti, kun astuin ulos sotureiden pesästä. Kehräsin hiljaa itsekseni ja suljin silmäni.
“Hei, väistäpäs vähän! Viet kaiken tilan ja täältä ei pääse ulos!” Tähtimötaivas takanani ärähti ärtyneenä. Käännyin mulkaisemaan anaarsta, mutta väistin sitten sanaakaan sanomatta syrjemmälle.
Katsellessani hieman ympärilleni, huomasin leirissä leikkimässä typerät pikkusisarukseni Kuusikkopennun sekä Mustikkapennun. Siristin silmiäni ja luimistin korvani päätäni vasten. Vihasin heitä niin kovasti niin kamalan kovasti. He olivat vieneet minulta jotain niin tärkeää, eivätkä koskaan saisi anteeksi asiasta!
Kääntäessäni vihaisesti katsettani, joku tuli ulos pesästä. Se oli hieman minulle tutumpi kissa tällä kertaa. Kyseessä olikin siis Kortetuike. Silmissäni kimmelsi, kun muistin miten ihanan kohteliaasti hän antoi minulle ansaitsemaani huomiota. Hän ei puhunut päälleni tai yrittänyt viedä puheenvuoroani. Hän oli suoraansanottuna yksi ainoista Eloklaanin kissoista, joista aidosti pidin.
“Hyvää huomenta, Kortetuike!” tervehdin kollia iloisesti ajaen kauempana leikkivät pikkusisareni mielestäni. Kolli käänsi katseensa minuun ja tassutti sitten vierelleni.
“Hyvät huomenet, Korpikaste!” hän tervehti takaisin. En kerennyt edes vastata hänelle, kun kilpikonnakuvioinen turkki vilahti silmäkulmassani. Varpulaulu olikin jo siis hereillä.
“Varpulaulu! Tule tänne! Voitaisiin tehdä jotain yhdessä!” naukaisin innoissani kuin pentu. Veljeni näytti ehkä hieman vaivaantuneelta, kun osa kissoista katsoi minua ja häntä, kun olin sillä tavoin huudellut, mutta tuli silti minun ja Kortetuikkeen luokse.
“Tehdään jotain! Mitä haluatte tehdä?” kysyin ja katsoin kahta kollia odottavaisesti.

//Varpu tai Korte?

Tassutin tuuli turkkiani pörröttäen metsän halki. Oli ihanaa, että oli viimein Hiirenkorva. Kylmät ja lumiset päivät olivat jo historiaa ja lämpö alkoi olla ainoa huolenaihe. Jos olisi liian kuuma, vesi alkaisi kuihtua ja metsäpalo voisi olla sillä hetkellä suurin ongelmamme.
Ylitin joen ja lähdin kulkemaan lopun metsän halki nummelle asti. Siellä tuulta oli enemmän. Se puhalsi kovaa viilentäen lämpöisessä päivässä mukavasti.
Kuljin joen viertä ja pian näin Ahmatassun mestarineen siellä. He olivat ilmeisesti uintiharjoituksissa. Tervehdin heitä ohimennessäni nopeasti ja jatkoin matkaani reippaasti. Minulla ei ollut päämäärää, mutta halusin kuitenkin mennä jonnekin. Olin vain halunnut ulos leiristä, jotta pääsisin haukkaamaan hieman happea.
Pysähdyin vähän matkan päähän joen rantaan. Katselin siitä omaa heijastustani. Mielessäni pyöri niin monet asiat. Jotenkin mitä enemmän aikaa kului, sitä sekavammilta ajatukseni tuntuivat. Vaikka olikin jo hiirenkorvakin, mieleni ei tuntunut saavan rauhaansa. Emoni pennut olivat jo varmasti syntyneet. Mitäköhän heille mahtoi kuulua?
Kun katsoin veden pintaa, kuvani alkoi yhtäkkiä vääristyä ja silmissäni kuvajaiseni muuttui emokseni. Hänen kasvoillaan oli veri ja kamala virne, joka tuntui nostavan niskakarvani pystyyn.
Pudistelin päätäni kauhuissani ja epäuskoisena, ja astuin taaemmas sydän rinnassa pamppaillen.
Kun viimein uskaltauduin katsomaan veteen uudestaan, näky emostani oli poissa. Olin vain nähnyt harhoja. Syytin asiasta jatkuvaa stressiä, se häiritsi ajattelemista.
Pudistellen taas päätäni, lähdin pois joen rannasta ja lähdin tassuttamaan takaisin kohti metsää. Tassutin nyt hieman eri reittiä vältellen joen lähellä kulkemista.
Tassuttaessani eteenpäin kuulin ääntä pensaikosta ja pian sieltä pinkaisi myyrä kovaa vauhtia. Se oli menossa ohitseni, mutta loikkasin nopeasti sen päälle ja tapoin sen siistillä tappopuraisulla. Jätin myyrän maahan ja nuoleskellen huuliani katselin ympärilleni. Se olisi varmasti jonkun toisen saalis, joka oli vain meinannut päästä karkuun.
Pian arvausteni mukaisesti pensaista tuli haukkatassu hengästyneenä. Hänen katseensa kiinnittyi heti kuolleeseen myyrään tassujeni juuressa ja hän näytti ehkä hieman nolostuvan.
“Tämä taisi päästä sinulta karkuun? Jos pidetään tämä meidän keskeisenä, voit sanoa, että nappasit sen itse. Olihan se sinun, vaikka se meinasikin päästä karkuun”, naukaisin viekkaasti oppilaalle. Hän katsoi minuun hyväntuulisena.
“En aio valehdella, jos kysytään sainko sen itse, mutta ei minun tarvitse erikseen sanoa, että se pääsi karkuun ja sinä tapoit sen minulle”, nuori naaras naukaisi ja hymyili minulle leveästi. Nyökkäsin ja työnsin etutassullani myyrää lähemmäs oppilasta. Hän otti sen suuhunsa ja räpäytti minulle vielä kerran kiitollisesti silmiään, ennen kuin katosi taas pensaiden ja puiden sekaan.
Lähdin taas jatkamaan kulkuani. Tassutin vain vailla päämäärää ja yritin tyhjentää mieleni kaikista ajatuksista. En halunnut muistuttaa enää itseäni kaikista huolenaiheistani. Halusin olla huoleton. Niin kuin pentuna. Tai en ollut pentunakaan ollut mitenkään erityisen huoleton ollut, mutta oli minulla ollut vähän vähemmän huolehdittavaa kuitenkin. Nyt minulla oli jatkuva huoli siitä, että emoni saattaisi milloin vain hyökätä uudelleen tai, että hän satuttaisi sisaruksiani, joita en edes tuntenut. Jotenkin tunsin sanoinkuvaamatonta vahvaa yhteyttä heihin - tai häneen, jos pentuja olikin vain yksi - ja halusin olla siellä auttamassa, koska tiesin miten kauhea kissa emoni saattoi olla.
Kaikki ajatukseni katosivat, kun kompastuin juureen ja mätkähdin maahan kuonolleni. Nousin pystyyn hitaasti hieroen kuonoani etutassullani. Silmiini kihosi kyyneleet, kun kuonoani kirveli niin kovasti.
Kun vedin etutassuni kuonoltani, huomasin sen olevan aivan veressä. Aluksi järkytyin ja katsoin verta tassullani kauhuissani, mutta sitten tajusi vähitellen mistä olinin kyse. Nenästäni tuli vain verta. Lähdin siis kohti jokea taas. Miten muutenkaan olisin asiaa hoitanut. Ei minulla ollut syytä lähteä leiriinkään häiriköimään parantajia täysin turhaan.
Kun pääsin joen rannalle, menin makuulle vähän matkan päähän joen törmälle. En halunnut pudota viileään veteen, mutta halusin olla sotkematta koko metsää verelläni.
Hetken päästä verenvuoto tyrehtyi ja pääsin jatkamaan taas kävelyäni, jolla ei ollut päämäärää. Tassutin vain eteenpäin tietämättä mihin mennä tai miksi.
“Käärmekulta!” jonkun huuto keskeytti minut. Käännyin ja huomasin kumppanini Sädesäihkeen.
“Hei, Sädesäihke”, naukaisin iloisesti.
“Sinun täytyy palata leiriin. En halua, että sinulle käy jotain pahaa, ja olet varmasti uupunut, kun olet ollut ulkona niin kauan”, kolli naukui. Huokaisin ja nyökkäsin sitten.
“Selvä, mennään sitten.”

Sydämeni pysähtyi hetkeksi, kun sisäistin Rontin kysymyksen. Päätin kuitenkin koittaa vastata nuorelle kollille. Puuskahdin ennen kuin aloitin tuskastellen pääni sisällä, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta.
“No siis. Minä olin itse mukana sodassa - Eloklaanin puolella. Ta-tapasin silloin joitain kuolonklaanilaisia… noh taistelun merkeissä mutta kuitenkin. He eivät ole kilteintä sorttia. Ainakaan kaikki”, lausahdin pohtiessani kertoisinko emostani ja sisaruksistani. Rontti nyökytteli. Hän vaikutti kiinnostuneelta aiheesta. Kun olin päässyt jo tähän asti ja ruskea raidallinen kuuntelijani vaikutti haluavan tietää lisää, olisi hieman tylsää olla kertomatta emostani ja muusta perheestäni Kuolonklaanissa.
“Ja tuota. Minun emoni on… tai siis oli kuolonklaanilainen. Tosiaan nykyään hän nukkuu ikuista unta jossain rajan tuolla puolen”, kerroin ja tunsin surun aallon pyyhkäisevän ylitseni. Olisikohan elämäni hurjankin erilaista, jos olisin mennyt emon mukaan enkä päättänyt jäädä isän luo? Varmasti. En jäänyt miettimään elämänvalintojani sen enempää, sillä olimme jo aika lähellä rajaa ja, jos Rontti aikoi sanoa jotain niin hänen oli tehtävä se nyt. Aikoisin kuunnella kollin sanoja, sillä tällä oli varmasti jotain sanottavaa vaikka ujo olikin.
//Rontti?

Hiirenkorvan mukana takaisin metsään palanneiden lintujen laulu hyväili Varjoliekin korvia hänen tuntiessaan pehmoisen sammalen tassujensa alla. Vaaleaturkkinen, raidallinen kolli asteli rakkaan kumppaninsa kyljessä heidän tavanomaista metsäreittiään. Varjoliekki vilkaisi Sadeturkkia, joka tähyili ylös puiden latvoihin. Harmaa naaras käänsi kauniin, sinisen katseensa kolliin. Varjoliekki ei olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että Sadeturkki oli siinä. Että hän sai jälleen käydä pitkillä kävelyillä tämän kanssa, auringonvalon kosketellessa heidän turkkejaan puiden lomasta.
Siitä oli kohta kuu, kun Leimusilmä vihdoin oli päästänyt Varjoliekin pois sairasvuoteelta takaisin tavanomaisiin soturin tehtäviinsä. Oikeastaan parantaja oli pikemminkin häätänyt Varjoliekin sieltä pois. Valkomusta kolli oli todennut, että Varjoliekki olisi täydessä kunnossa muutamien partiointien jälkeen, sillä jalka oli tarvinnut enää lihaksen vahvistusta. Ja parantaja oli ollut oikeassa. Kermanvärinen soturi oli kuitenkin tarvinnut ennen kaikkea henkistä parantumista alakuloisuuteensa, mikä oli sekin parantunut kuin ihmeen kaupalla hänen päästyään jälleen osallistumaan partioihin. Varjoliekki oli oppinut paljon itsestään Kortetuikkeen viisaiden sanojen ansiosta. Mesitähden poika oli tukenut häntä auliisti kuntoutuksen aikana, ja Varjoliekki pohti, oliko sittenkin ollut sairasvuoteella täysin muusta syystä kuin jalan murtumisesta.
Tovin päästä, kollin havahtuessa mietteistään, hän alkoi kuulla veden solinaa. Sadeturkki kiihdytti tahtiaan; kolli epäili naaraan huomanneen ensimmäiset joen ympäristöön puhjenneet kukat.
"Katso, Varjoliekki! Eikö olekin kaunista?" Sadeturkki maukui ja hipaisi pientä kukkasta etutassullaan.
Varjoliekki kurottautui puskemaan kumppaniaan.
"Todella kaunista. Etenkin, kun sinä olet siinä", kermanvärinen kolli kehräsi.
Kun heidän matkansa jatkui joen vartta pitkin, Varjoliekin mieleen muistui, miten Kortetuike oli kuvaillut jokaisen vuodenajan kauneutta. Se, että Kortetuike löysi jokaisesta vuodenajasta jotain kaunista sai Varjoliekin pohtimaan asioita. Kolli mietti, mahtaisiko hän itse koskaan päästä niin positiiviseen mielenmaisemaan. Juuri samankaltainen positiivisuus, joka Kortetuikkeesta huokui oli se, mitä Varjoliekki rakasti Sadeturkissa eniten sekä se, mitä Varjoliekki ihaili Mesitähdessä niin valtavasti. Hän oli oppinut näiltä kissoilta paljon elämästä, ja hän pitäisi huolen, että Kastetassu ja Ropinatassu oppisivat häneltä kaiken sen saman ja enemmänkin. Kolli päätti pitävänsä myös huolen, ettei hänen taipumuksensa pessimistisyyteen tarttuisi kummallekaan hänen tyttäristään.

Perhotassu kertoi, että hänen nimityksensä olisi minähetkenä hyvänsä. Se ilahdutti Jänötassua. Oli hienoa, että hänen ystävänsä saisi soturinimensä ja kaiken sen ansaitsemansa kunnian, mutta jostain syystä naaras kuitenkin vaikutti alakuloiselta.
“Sinusta tulee hieno soturi. Tulen hurraamaan nimeäsi kaikista kissoista koviten, lupaan sen”, kolli naukui ystävälleen ja painautui entistä paremmin tätä vasten. Hän huomasi heidän kuitenkin jo saapuneen leirille. Mesitähti ja Hiilihammas olivat jo menneet sisään leiriin, nyt he olivat siis kahden.
“Haluatko kenties jakaa saalista kanssani?” Jänötassu ehdotti. Perhotassu nyökkäsi hieman vaisusti ja Jänötassu yritti muistaa oliko hänellä jotain lempiriistaa.
“Jos muistini ei petä minua, pidit kaikesta, mutta linnut eivät olleet suosikkiasi, koska höyhenet tykkäävät tulla tielle”, kolli naukui. “Voisimmeko ehkä maistaa kalaa? Minä en ole oikein kerennyt vielä päästä maistamaan sitä, mutta olen kuullut, että se on hyvää!”
“Toki”, Perhotassu vastasi hiljaa, mutta jo hieman hymyillen.
“Se on sitten selvä! Ei kun vain maistamaan kalaa!” Jänötassu naukaisi innokkaasti. Hänelle tuli pentuajat mieleen. Innokkuus kaikkeen uuteen ja se halu kokeilla kaikkea uutta.

//Perho?

Nyökyttelin kiivaasti ja yritin räpytellä kyyneleet silmistäni. En tiennyt itkettikö minua ilosta, surusta, jännityksen vapautumisesta tai jostain muusta syystä mutta itketti kuitenkin enkä halunnut Jänötassun näkevän.
“Se on varmaan järkevintä. Tai siis… haluamme molemmat sotureiksi ennen kuin aloitamme mitään suhdetta ja…”, änkytin. Toivoin, että Jänötassu tajuaisi mitä tarkoitin.
“Hiilihammas on sanonut, että minusta voi tulla soturi minä hetkenä hyvänsä. Nimitykseni riippuu varmaan vain uintisuorituksesta”, nau’uin heikosti änkyttäen kuitenkin vähemmän. Jänötassun silmät suurenivat.
“Todellako? Sehän on mahtavaa!” nuorempi oppilas hihkaisi. Hän vaikutti todella iloiselta puolestani. Muistin sen pyörryttävän todella ylivoimaisen ahdistavan tunteen, jonka olin tuntenut oppilas nimityksissäni. Sydämeni tuntui yhtäkkiä raskaalta. Kaipasin edelleen vanhempiani suuresti vaikka olinkin päässyt sen kaikista kivuliaimman vaiheen ohi. Saatoin kiittää siitä Tähtiklaania, sillä se suojeli minua ja oli alkanut auttaa minua kipuni kanssa oikein todenteolla jo aikaa sitten. Nyt minulla oli kuitenkin nimityksessäni Ahmatassu, Jänötassu, Hiilihammas ja muitakin kissoja ympärilläni. Olin heistä kaikista aivan älyttömän kiitollinen, sillä en tiedä missä olisin ilman heitä kaikkia. Muutenkin koko klaanini oli ollut tukenani koko elämäni.
//Jänö?

Jänötassu yllättyi, kun Perhotassu myönsi olevansa ihastunut häneen. Kollin sydän tuntui jättävän lyönnin välistä vain silkan yllätyksen ja epäuskon takia. Hän katsoi Perhotassua ja alkoi kehrätä.
“Voi, Perhotassu. Sinä sitten osaat yllättää minut aina. Minäkin taidan pitää sinusta. Sanoisin, etten ole aivan saanut tunteitani vielä kiinni ja yhteinen tulevaisuutemme on edessä kyllä vielä, mutta voimme varmasti vielä pysyä vain ystävinä, kunnes olemme molemmat vanhempia?” Jänötassu kysyi ja laski häntänsä Perhotassun selälle. Hän todella toivoi, että naaras ei ollut nyt saanut asiasta väärää kuvaa ja ymmärtäisi, että Jänötassu ei halunnut vain ottaa vielä liian suuria harppauksia. Hän halusi edetä mukavan hitaasti asioissa, mutta oli hyvä, jos Perhotassu sai nyt asian sydämeltään.
“Olemme kuitenkin vielä vain oppilaita, mutta rakastaisin kyllä vielä joku päivä ehkä hankkia perheen kanssasi tai vain elää yhdessä aikamme loppuun asti”, nuori kollioppilas naukui. Perhotassu nyökkäsi.
Jänötassu huomasi heidän lähestyvän leiriä. Hän hymyili hieman. Tulisiko hänen tilevaisuutensa Perhotassun kanssa olemaan samanlainen kuin Sädesäihkeen ja Käärmekullan? Tai aurinkoroihun ja Sypressikuiskeen? Tai ehkä jotain aivan omalaatuista. Tulisiko hän kasvattamaan pentuja yhdessä tämän kauniin naaraan kanssa? Ehkä.

//Perho?

Jänötassun turkki turkissani tuntui hieman epämukavalta mutta samalla se oli tunne, jota rakastin eniten tässä koko maailmassa. Kun Jänötassu alkoi puhua tulevaisuudestamme, sydämeni alkoi hakkaamaan kovempaa ja kovempaa. Henkeni tarttui kurkkuun jumiin ja tuntui, että sekoaisin. Tiesin hyvin, mitä oli meneillään. Olin ihastunut Jänötassuun, olin ollut ihastunut häneen jo jonkin aikaa mutta tämä tilaisuus oli paras ikinä kertoa hänelle tunteistani. Olimme aika hyvällä etäisyydellä mestareistamme, joten päätin kokeilla onneani.
“Toivon niin”, vastasin ja vilkaisin käpäliäni. Sydämeni löi ihan älyttömän kovaa ja minun teki mieli käydä maahan maaten ja yrittää saada se rauhoittumaan.
“Tiedätkö, Jänötassu, olet tosi ihana kissa”, aloitin ja naurahdin perään, kun tajusin kuinka pahalta lauseeni varmaan kuulosti. Aivan kuin olisin suunnittelemassa, että lähtisin johonkin. En minä nyt sellaista, yritin vain tunnustaa tunteitani. Yritykseksi sitä nimenomaan pystyi kutsumaan ainakin tällä hetkellä. Minua jännitti.
“Olen ihastunut sinuun”, naukaisin nopeasti ja katsoin pois päin Jänötassusta. Sydämeni löi vielä kovempaa kuin aikaisemmin. Huhhuh… miksi minua jännitti näin? Sitten, kun saisin Jänötassusta reaktion irti jännitys varmaan laantuisi.
//Jänö?

Kun he lähtivät palaamaan kohti leiriä, Jänötassu painautui Perhotassua vasten yrittäen pörhistellä märkää turkkiaan. Hänen kosteat karvansa sekoittuivat vanhemman naaraan turkkiin. Jänötassu kehräsi hieman ja hymyili itsekseen.
“Elämä on hienoa”, hän naukaisi ja katsoi kauas tyhjyyteen. Hänellä oli outo tunne. Sellainen tunne, että kaikki tulisi vielä muuttumaan, mutta ei kuitenkaan. Hän vain hengitti syvään.
“Mitä mietit?” Perhotassu kysyi. Jänötassu käänsi katseensa naaraaseen. Hän hymyili tälle iloisesti ja räpäytti kiintyneesti silmiään.
“En mitään ihmeellistä. Tulevaa vain”, hän vastais ja jatkoi sitten vielä hiljempaa: “luuletko meidän olevan tulevaisuudessa yhtä läheisiä kuin nyt? Tai luuletko, että vietämme yhtä paljon aikaa yhdessä?”
Jänötassu tuntui vaivautuvan hieman omasta kysymyksestään ja käänsi päänsä. Hän toivoi niin kovasti, että he olisivat yhdessä elämän loppuun asti. Hänen sydämensä tykytti erityisen kovaa ja se sai hänet hermostumaan hieman. Oliko hänellä kenties jotain tunteita ystäväänsä kohtaan? Eihän se voinut olla. He olivat vain ystäviä ja heidän ystävämielinen suhteensa oli täydellinen sellaisenaan.
Jänötassu otti hieman etäisyyttä Perhotassuun ja kääntyi katsomaan tätä. Hän katsoi hyvän tovin, kunnes painautui taas tämän vierelle. Oli hänen tuntemuksensa mitä tahansa, se ei haitannut häntä ja toivottavasti ei Perhotassukaan. Heidän ystävyytensä oli kollille niin kovin tärkeää.

//Perho?

Kokeilin itsekin varovasti uimista. Otin tosissani sen, että aliarvioisin itseni mieluummin kuin yliarvioisin ja lopetin miltei heti, sillä olin aika kylmissäni. Koikkelehdin kuivalle maalle ja ravistelin turkkini kuivaksi. Käännähdin katsomaan Jänötassua, joka uiskenteli Mesitähden valvovan silmän alla. Hiilihammas tassutti myös rantaan ja pukkasi minua lapaan.
“Hyvin meni”, kolli kehui minua. Hymy levisi taas naamalleni.
“Kiitos. Vesi on aika hyistä”, sanoin ja katsahdin tassujani.
“Ymmärrän. Etenemme uintiharjoituksissa ihan sinun vauhtiasi. En pakota sinua uimaan vielä seuraavissakaan harjoituksissa, jos et halua”, soturi naukui ja katsahti Mesitähteä ja Jänötassua.
“Olisikohan aika lopettaa ettei Jänötassulle tule liian kylmä?” Hiilihammas ehdotti ja Mesitähti nyökkäsi hyväksyvästi. Hän odotti, että Jänötassu pääsi rannalle ennen kuin seurasi itse perästä.
“Kehuinkin jo Perhotassua mutta sinullakin meni oikein hyvin, Jänötassu”, minun mestarini naukui. Jänötassunkin mestari nyökkäsi.
“Olen samaa mieltä. Nämä harjoitukset onnistuivat oikein mallikkaasti kummaltakin, eiköhän kuitenkin palata leiriin”, päällikkö naukaisi ja otti Hiilihampaan kanssa johdon. Lähdimme Jänötassun kanssa kylki kyljen seuraamaan mestareitamme leiriin.
//Jänö?

Kolli kuunteli, kun hänen ystävänsä selitti, että Ahmatassu oli pitänyt häneen etäisyyttä sen jälkeen ja oletti, että syynä voisi olla se, että hänen joukkueensa ei ollut voittanut. Jänötassua mietitytti mikä toista kollioppilasta saattoi niin vaivata. Perhotassuhan oli aivan mahtava!
Kun he pääsivät viimein perille, oppilaat aloittivat kahlailemalla ja totuttelemalla veteen. Se ei ollut Jänötassulle ongelma. Hän nautti siitä, että sai tuntea viileän virran turkillaan, vaikka osin häntä hermostutti ystävänsä puolesta. Hän pelkäsi, että Perhotassu liukastuisi liukkailla kivillä, joita joen pohjalla oli ja jäisi jotenkin jumiin pohjaan.
Pian kuitenkin oppilaat ohjeistettiin jo rantaan päin ja sitten Mesitähti, joka oli laskeutunut veteen heidän kanssaan alkoi ohjeistaa heille uintia. Hän kertoi heille yhdessä Hiilihampaan kanssa mitä kannatti ja mitä ei kannattanut tehdä. Esimerkiksi ei saanut koskaan yliarvioida omaa uintitaitoaan. Mielellään kannatti aian aliarvioida itsensä kaiken varalle.
Kun mestarit olivat selittäneet kaikki perusasiat, saivat Jänötassu ja Perhotassu kokeilla sitä itse. Jänötassu meni hieman syvemmälle veteen ja nosti varovasti tassunsa niin, että kellui kauhoen vettä tassuillaan. Hän ei aluksi liikkunut mihinkään ja meinasi vain upota saman tien, mutta pienellä Mesitähden avustuksella hän alkoi saada uimisesta otteen. Ei hän ollut siinä mitenkään erityisen hyvä, mutta ainakin onnistui.
“Tämähän on hauskaa!” harmaanruskea kolli naurahti Perhotassulleen meripihkansilmät kimaltaen kauhoessaan naaraan ohitse.

//Perho?

“Minusta se oli kyllä hieno kokemus”, nau’uin silmät edelleen kimmeltäen iloisesti. Nyt, kun sain muuta ajateltavaa minua ei jännittänyt enää niin kovin.
“Ahmatassu on pitänyt hieman etäisyyttä minuun. Hän vaikuttaa katkeralta, ettei heidän joukkueensa voitanut mutta en tiedä miten se minun vikani on, sillä emme mekään voittaneet”, sanoin hieman alakuloisesti. Jänötassu kohautti lapojaan.
“Niinpä. Ei se sinun vikasi ole. Huoli pois ja pidetään kivaa uintiharjoituksissa, joohan?” hän naukui ja katsoi minuun veikeä virne kasvoillaan. Nyökkäsin hymyn puhjetessa taas naamalleni. Pääsimme rantaan saakka kuuntelemaan Mesitähden selostusta, siitä ettemme saisi mennä liian pitkälle veteen vaan tällä kertaa riittäisi ihan vain se, että kahlaisimme ja totuttelisimme liikkumaan vedessä. Jännitykseni laukesi heti, kun kosketin vettä etukäpälilläni. Se tuntui viileähköltä muttei liian kylmältä ja en edes vältämättä joutuisi uimaan tänään vaan kahlailu taitaisi riittää. Jänötassu meni edeltä ja katseli välillä taakseen virnuillen hassusti, kun vesi lähestyi hänen vatsaansa. Naurahdin ja seurasin perästä mutta nauru hyytyi pian, kun kylmää vettä oli jo lapoihin saakka.
“Tulkaapa hieman takaisin päin”, Hiilihammas kehotti. Hän oli itsekin kahlannut veteen mutta siinä missä minulla olisi ollut vettä vatsaan asti se riitti juuri hieman yli puoleen väliin hänen tassujaan. Peruutin taaksepäin niin, että vettä oli kylkiini ja jatkoin kahlailua.
//Jänö?

Aikaa oli kulunut ja hiirenkorva oli saapunut. Jänötassulla oli päällimmäisenä mielessään hiirenkorvan harjoitukset. Se oli ollut nuoren kollin mielestä mainio kokemus. Vaikka hän ei ollutkaan ollut voittajajoukkueessa, hän oli päässyt tuntemaan sen onnen ja innon, joka toisia vastaan suoriutumisessa tuli.
Jänötassu palasi taas ajauksissaan nykyhetkeen. Hän oli matkalla uintiharjoituksiin Perhotassun kanssa. He olivat saaneet mestarinsa suostumaan pitämään harjoitukset yhdessä, vaikka yhtä hyvin Jänötassu olisi voinut olla Säihketassun kanssa ja Perhotassu Ahmatassun kanssa.
Kolli katsoi nättiin naaraaseen, joka kulki hänen vierellään ja yritti pitää huolen siitä, että häntä ei turhaan jännittäisi. Vaikkei hänkään ollut vielä käynyt kertaakaan uintiharjoituksissa aikaisemmin, häntä ei huolettanut lainkaan. Heillä oli kuitenkin kaksi vanhempaa ja kokeneempaa kissaa, jotka olivat varmasti hyviä uimareita.
“Mitä mieltä olit hiirenkorvan harjoituksista?” harmaanruskea kolli kysyi ystävältään, koska matkaa oli vielä jonkin verran. “Minusta se oli ainakin mukavaa. Etenkin kun saimme olla kilpailemassa yhdessä samassa joukkueessa”, hän sanoi vielä silmät kimaltaen.
Jänötassulla oli ollut samassa joukkueessa hänen kanssaan Perhotassu, Loimutassu ja Kastetassu. Loimutassu oli tuntunut koko ajan yrittävän näyttää osaavansa paremmin kuin edes oma joukkueensa, mutta oli hän kuitenkin jotenkuten osannut tehdä yhteistyötä toisten kanssa.

//Perho?

“Tottahan toki voimme auttaa!” nau’uin iloisesti ja lähdin astelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Jänötassun silmät kirkastuivat ja hän tassutti perääni. Pidin klaaninvanhempien auttelemisesta. Koin itseni hyödylliseksi ja saatoin hyvällä tuurilla kuulla tarinan tai pari hommia paiskiessani. Annoin Jänötassun mennä edeltä pesään ja pujahdin sinne sitten hänen perästään.

Aikaa oli kulunut ihan mukavasti. Tallustelimme Jänötassun kanssa vierekkäin kohti jokea Hiilihammas ja Mesitähti kintereillämme. Minua jännitti hiukan, sillä edessä oli tämän hiirenkorvan ensimmäiset uintiharjoitukset. Kaiken lisäksi meidän mukanamme oli itse Eloklaanin päällikkö, Mesitähti, sillä hän oli Jänötassun mestari.
“Jännittääkö sinua?” Jänötassu kysyi yllättäen minut. Turkkini alla kihelmöi ja yhtäkkiä minulle tuli kova kiire veteen viilentämään itseäni, sillä minulle tuli kauhean kuuma.
“Ehkä hiukan”, kähähdin hieman nolona mutta koitin silti hymyillä. Jänötassu katsoi minua myötätuntoisesti ja nyökäytti päätään.
“Hyvin se menee”, hän naukui. En tiennyt, mikä Jänötassu oli sanomaan, sillä hänkään ei ollut ikinä käynyt uintiharjoituksissa. Toisaalta ehkä hän oli luonnonlahjakkuus ja tiesi sen itsekin.
//Jänö?

Kävelin kaikessa rauhassa partion perällä kohti sekametsää. Nuori oppilaani, Jänötassu kulki vierelläni ja tarkkaili ympäristöään. Olin saanut kollikissan oppilaakseni joitain kuita sitten, ja siitä saakka rauhalliset päiväni olivat olleet vain historiaa. Ei ollut enää rauhallisia ja pitkiä aamuja, sillä usein Jänötassun harjoitukset olivat varsin aamupainoitteisia.
Nautin kuitenkin siitä, että sain taas kouluttaa nuorta kissaa Eloklaanin soturiksi. Uskoin, että Jänötassusta kasvaisi erinomainen soturi Eloklaanille. Kolli oli nyt jo osoittanut olevansa uskollinen ja taitava harjoittelija.
Pian nummimaisema muuttui metsäksi, kun saavutimme viimein sekametsän. Kukaan ei puhunut mitään, mutta tällä kertaa se sopi minulle. Nautin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja siitä, että sain vain ihastella Eloklaanin reviirin kauniita maisemia. Rakastin klaaniani yli kaiken. Uskoin, että kissojen puhumattomuus johtui osittain Pohjaharhasta, jonka Korppisiipi oli valinnut partion johtoon. Tunnetusti valkea kolli ei pitänyt siitä, että partion aikana höpöteltiin niitä näitä. Minua puhuminen partion aikana ei haitannut, mutta halusin kunnioittaa velipuoleni toivetta, enkä rikkonut hiljaisuutta.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Pohjarharha pujahti partion johdolla piikkihernetunneliin ja johdatti meidät leiriin. Annoin Jänötassun mennä edellä, joten saavuin leiriin partion jäsenistä viimeisenä. Aukiolla kohtasin oppilaani katseen.
"Ota jotakin syötävää ja lepää sitten vähän. Lähdemme auringonlaskun aikaan uintiharjoituksiin", totesin rauhallisella äänellä kollikissalle. Jänötassu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Hän lähti välittömästi kohti tuoresaaliskasaa hakeakseen itselleen vatsan täytettä.

“Ei se mitään. Totut vielä metsän ääniin olen varma”, naukaisin rohkaisevasti. En ollut koskaan itse ollut noin säikky mutta olihan klaanissa ja sen arjessa paljon asioita, joihin minunkin oli täytynyt tottua. Palasin hetkeksi siinä kävellessämme aikaan, jolloin olin ollut yhtä pihalla kaikesta kuin vieressäni tallustava Rontti nyt. Muistin vielä elävästi kuinka olin ihaillut muita kissoja ja etenkin Syreenisumua, joka oli silloin vielä ollut -tassu minun kanssani. Suustani pääsi pitkä huokaus ajatellessani naarasta.
“Onko kaikki hyvin, Nopsaliekki?” Rontin varovainen ääni herätti minut ajatuksistani.
“Kyllä, on. Anteeksi, vaivuin vain ajatuksiini”, nau’uin ja koitin parhaani mukaan pitää ajatukseni erossa kauniista Syreenisumusta. Se oli hankalaa mutta pystyin siihen joten kuten.
“Lienemme kai menossa kohti Kuolonklaanin rajaa. Oletko käynyt siellä aikaisemmin?” kysyin vaikka kysymys saattoi olla hieman tyhmä. Rontti oli kuitenkin ollut Eloklaanissa jo jonkin aikaa. Kai hän oli nyt Kuolonklaanin vastaisella rajalla käynyt, miksei olisi? Raja herätti minussa aina jotain sekavia tunteita, joita en oikein osannut erottaa toisistaan saatika nimetä. Olin rajalla aina lähempänä emoa, mikä tuntui… no oudolta. Tiesin kyllä, että emo oli kuollut, mutta en oikein halunnut tunnustaa sitä tapahtuneeksi. Tiesin myös varsin hyvin, että hän oli saanut uusia pentuja jonkun uuden kollin kanssa isän jättämisen jälkeen ja sitäkään en mielellään olisi halunnut tietää. Vaikka en tiennyt mitään Rosmariinikynnestä ja Kamomillapyörteestä noin kissoina, tunsin heitä kohtaan jotain outoa kateutta mutta samaan aikaan vihaa.
//Rontti?