“Ikävä ei koskaan katoa, mutta se helpottaa.” Silitin kevyesti hännälläni Perhopuron kylkeä, kun naaras näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Tiesin tuon ilmeen liiankin hyvin - olin nähnyt sen monien klaanitoverieni kasvoilla etenkin sodan jälkeen, kun niin moni ystävä ja perheenjäsen oli menettänyt henkensä, ja elämistä oli ollut jatkettava siitä kaikesta huolimatta. “Ikävä, suru, kaikki ne tunteet, mitä tulet käymään läpi - ja varmasti jo käytkin - ovat se rakkaus, joka jäi ilman kotia Jänötassun siirryttyä Tähtiklaanin metsästysmaille. Minunkin rakkauteni oli pitkään eksyksissä, se vei minut mukanaan synkkiin paikkoihin.” Kurkussani tuntui kova pala, kun muistelin erityisesti Sarastustassun menettämistä. Naaras oli ollut niin täynnä elämää, ennen kuin sota oli vienyt hänet monien muiden klaanitoverini lailla.
“Kohtele suruasi kauniisti”, käännyin naukumaan Perhopurolle lempeästi. “Vaatii oman aikansa, kunnes elämä näyttää uudelleen värinsä kaiken sen harmauden keskellä, mutta niin kyllä tapahtuu vielä. Minunkin elämässäni on taas värejä, ja sinä olet yksi niistä väreistä.”
Ilman Korppisiipeä ja muuta perhettäni olisin saattanut hukkua suruun kokonaan. Vihdoin maailma alkoi kuitenkin näyttää taas kirkkaammalta, enkä elänyt joka päivä eilistä murehtien.

//Perho?

Kun kumppanini murtui siinä aivan silmieni edessä täysin yhtäkkisesti sisälläni tuntui muljahtavan. Syyllisyys alkoi painaa rintaani kuin kivi, joka yritti upottaa minua kohti virtaavan joen pohjaa. Katsoin silmät järkytyksestä suurena jonkin aikaa Sädesäihkettä, joka nyyhkytti maassa. Tassuni alkoivat täristä ja hengitykseni tiheni. Sisukseni tuntuivat murtuvan.
Pian minäkin nyyhkytin siinä parantajan pesän sammalpedillä. Miksi olin niin kamala kumppani? Miksen voinut pitää Sädesäihkettä iloisena? Miksi minun täytyi aina tulla ja pilata kaikki? Sädesäihke ei ansainnut tällaista. Ei ollut kauaa siitä, kun hänen pikkuveljensä, Jänötässa oli menehtynyt hukkuessaan jokeen, kun oli ollut kahden ulkona Perhopuron kanssa. Sen täytyi järkyttää oranssia kollia jo aivan tarpeeksi.
“A- anna anteeksi…” onnistuin vain nyyhkyttämään. Päätäni särki. Kehoni ei ollut parhaimmassa kunnossa ja minusta tuntui aivan siltä, että taivas olisi tipahtanut niskaani. En edes tiennyt miksi itkin. Oliko se käärmeen puremasta tullut järkytys, joka pääsi purkautumaan vasta nyt? En tiennyt, mutta se, että joudun katsomaan kumppanini kärsivän sattui minuun enemmän kuin mikään. Halusin vain, että hän ei huolehtisi ja hän saisi olla taas iloinen ja rauhassa…

//Säde?

Kortetuike vakuutteli, että he - tai ainakin hän - nauttivat kyllä ajasta kanssani ja kääntyi sitten veljeni puoleen. Hän kysyi tältä oliko tällä kaikki hyvin. Korvissani kohisi ja tuntui siltä, että räjähtäisin. Ajattelin ehkä lapsellisesti, kun tunsin sellaista kateutta veljeäni kohtaan. Miksi hänen piti vain ottaa kaikki huomio ja olla sellainen itkuvauva! Hän olisi voinut ryhdistäytyä kuin soturi ja alkaa jo pistää päätään pystyyn.
En enää edes kuullut mitä veljeni sanoi Kortetuikkeelle. Jotenkin se miten he olivat vain siinä kahden keskittyen toisiinsa sai minun vereni kiehumaan suotta. He eivät huomioineet minua lainkaan! Oli kuin he olisivat tulleet sinne kanssani vain leikittelemään tunteillani! Leikkimään, että halusivat olla kanssani, mutta käänsivät sitten selkänsä ja sulkivat minut ulkopuolelle! En ymmärtänyt tätä.
“Ei sitten. Olkaa te vain kahdestaan! Minä menen, murehtikaa te sitten vain toisistanne älkääkä käyttäytykö kuin vahvat ja rohkeat soturit kuten teidän kuuluisi!” huusin kiihtyneenä ja lähdin lampsimaan pois kiukkuisena. Käpäläni tärisivät, kuten myös hengitykseni. Minua alkoi heikottaa. Varpulaulun kuului olla veljeni ja minun apunani aina, mutta nyt hän sitten vain tuntui ottavan muiden kissojen huomion koko ajan välittämättä siitä, että minä sen halusin! Halusin viettää aikaa yhdessä, mutta häntä ei selkeästi kiinnostanut!
Kävelin vain päättömästi eteenpäin, kunnes päädyin jonkin suuren kiven luokse ja menin sen taakse istumaan. Ensi kertaa eläessäni minusta tuntui piestyltä, ei fyysisesti vaan henkisesti. Jotenkin oli sellainen olo, että kaikki oli liian hankalaa ymmärtää ja koko maailma oli minua vastaan. Istuin siinä ja katselin taivaanrantaan lipuvia pilviä hiljaa ajatukset poukkoillen.

//Varpu tai Korte?
//Voitte myös jatkaa tätä tilannetta ihan vaan kahestaan.

Käärmekultaa oli purrut käärme. Hätäinen sekoiluni ei auttanut mitään, mutta lopulta Nopsaliekki rauhoitteli minut ja saimme kannettua Käärmekullan hoitoon parantajalle. En tiennyt oliko tässä heikkoa Käärmekultaa tuijottaessa pahempaa se, että hän vakuutteli minulle pärjäävänsä vai se, että hän todella koki tarpeelliseksi tehdä niin. Murruin täysin kyyneliin ja pian haukoin henkeä kyynelteni seassa parantajan pesän lattialla kyyryssä kyyköttäen. Suru oli vain ylivoimaista. Kumppanini oli mahdollisesti kuolemassa ja pikkuveljeni, rakas pikkuveljeni, oli hukkunut. Olin aikaisemmin vain peittänyt suruni veljeni suhteen, mutta nyt se pääsi ulos. Oli tuntunut niin kivuliaalta pitää sitä kaikkea sisällä ja nyt outo helpotus valtasi minut vaikka suru ja pelko silti pitivätkin minua ronskisti otteessaan. Pystyin vain kuvittelemaan isän tai Perhopuron surun. Perhopuro oli kai ollut yksi Jänötassun läheisimmistä ystävistä, sillä Jänötassu oli kertonut minulle hänestä. Tunsin kyllä naaras-raukan ennaltaan. Perhopuron ajatteleminen sai minut vieläkin surullisemmaksi ja nyyhkytin kovempaa. En tiennyt aikoiko joku jossain kohtaa kommentoida hermoromahdustani, mutta en välittänyt. Liian suuret tunteet olivat ottaneet vallan ja se varmaan johtui aikaisemmasta piilottelusta.
//Käärme?

Seisoin pienoisen välimatkan päässä emon ja isän haudoista. Hetken ajan pohdin oliko tämä sittenkin ollut tosi huono ajatus, mutta tulin päätökseen astella hieman lähemmäs.
“Odotatko jo viherlehteä?” Hiilihammas kysyi. Hän kuulosti niin… vahvalta. Hän kuulosti siltä, että oli jo hyväksynyt läheistensä pois menon.
“En oikein tiedä”, huokaisin ja kuljettaen katsettani kahden vierekkäisen haudan päällä.
“Toisaalta on mukavaa nähdä metsän heräävän taas henkiin, mutta…” ääneni murtui kesken lauseen. Jouduin vetämään pari syvää hengenvetoa, etten itkisi. Olisin ihan hyvin voinut itkeä, mutta en halunnut. En halunnut. Halusin olla vahva. Päästä yli tai ainakin hyväksyä.
“Ei se mitään. Hengitä ihan rauhassa”, Hiilihammas naukui lempeästi. Hymyilin hänelle helpottunutta hieman väkinäistä mutta kiitollista hymyä. Tuntui hyvältä, että Hiilihammasta ei haitannut vaikka minua haittasi. Hänen kanssaan oleminen tuntui muutenkin hyvältä ja turvalliselta. Katselin maata hetken keräten itseäni.
“Minulla on ikävä Jänötassua”, nau’uin lisäyksenä lauseeseeni, joka oli jäänyt kesken. En tiennyt miten sain nuo sanat suustani itkemättä. Minulla oli niin kova ikävä kollia. Hän oli ollut paras ystäväni jopa Ahmatahman yli. Ahmatahma käyttäytyi niin oudosti. Tajusin yhtäkkiä, miksi minusta oli hyvä olla Hiilihampaan kanssa. Minusta oli kaiken aikaa tuntunut niin yksinäiseltä ja nyt olin jonkun kanssa. Niin sen varmaan täytyi olla. Olin muutenkin todella kiitollinen isoisäni läsnäolosta.
//Hiili?

Vaivuin jonnekin syvälle ajatuksiini sillä välin, kun sisareni ja Kortetuike uivat. En ehtinyt ottaa niitä mukaani, kun havahduin todellisuuteen. Käänsin katseeni vedestä Kortetuikkeeseen, joka oli syy yhtäkkiselle todellisuuden pamaukselle, jolta olin juuri saanut lyönnin päin pläsiä. Yritin olla katsomatta häntä liian pitkään, jotta hän ei kiinnittäisi liikaa huomiota minuun tai etenkään naamaani. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä miltä näytin. Sain vain toivoa, etten näyttänyt kauhean väsyneeltä taikka kärsineeltä. Kortetuike istahti viereeni ja aistin hänellä olevan jotain sanottavana. Jäin ajattelemaan Kortetuiketta ja hänen silmiään - kauniita vihreitä silmiä, joiden takana liikkuvista ajatuksista minulla ei ollut aavistustakaan.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” Korpikasteen ääni sai minut havahtumaan uudelleen. Vähiten halusin, että siskoni suuttuisi. Olisipa Kortetuike jäänyt hänen luokseen. Huoh…
Kortetuikkeen vastattua jotain siskolleni molemmat heistä katsoivat minua. Olinko tehnyt jotain väärin? Sydämeni tuntui pysähtyvän. Mitä ihmettä? Enhän minä sanonut mitään vai sanoinko? Kortetuike hymyili minulle lempeästi. Voi ihme tuota kollia! Antaisi vain kaiken huomionsa siskolleni. En minä tarvinnut mitään huomiota.
“Anteeksi, en kuullut”, inahdin ja katsoin käpäliäni häpeissäni.
“Halusin vain kysyä onko sinulla kaikki hyvin?” Kortetuike toisti rauhallisesti. Ei taas tätä. Halusin vastata reheellisesti, mutta Korpikasteen läsnäollessa se tuntui mahdottomalta. Minusta tuntui kuin olisin halunnut purskahtaa itkuun. Miksi olin näin hankala? Enkö voisi vain olla normaali? Nyt, aivot pitäkää sekasotkunne kasassa vielä hetki. En voi itkeä tässä, ihastukseni ja siskoni edessä.
“Älä sinä siitä huoli. V-voin ihan hyvin”, nau’uin takellellen hiukan, mutta onnistuin kohauttamaan lapojani täydellisen väliinpitämättömän rennosti. Voi hiirenpapanat.
//Korte tai Korpi?

”Olet kyllä ajanut itsesi melko hankalaan tilanteeseen”, Hilehuurre myönsi parantajalle. Vasta nyt hän alkoi tajuta, miten isoja ongelmia Leimusilmän ja Lieskakajon suhteen paljastumisesta saattaisi seurata.
Hilehuurre pystyi kuitenkin kuvittelemaan, miten olisi saattanut hyvinkin helposti päätyä samaan tilanteeseen kuin Leimusilmä, jos hän olisi ollut tämän asemassa.
”Minun mielestäni kuitenkaan mikään ei voita aitoa rakkautta”, Hilehuurre maukui.
Mustavalkoinen kolli katsoi häntä kulmakarvat vinossa. Leimusilmä näytti ihan eksyneeltä päästäiseltä, mutta oli nyt huomattavasti rauhallisempi kuin hetki sitten.
”Sinullakin on oikeus rakkauteen”, hopenharmaa soturi jatkoi.
”Mutta että riistäisin sen joltain toiselta…”, parantaja maukui kuin olisi ollut kivuissa.
”No niin, nyt riittää se hännättömän hiirenpoikasen leikkiminen. Tähtiklaanin tähden, Leimusilmä, teidät on tarkoitettu yhteen!” Hilehuurre naukaisi, huiskauttaen häntäänsä isosti ilmassa, ja yrittäen taas vaimentaa ääntään hiukan ennen kuin sylki asiansa ulos sensuroimattomina.
”Luulin sinun osaavan tulkita kohtaloasi hiukan paremmin”, Hilehuurre näpäytti kohottaen kulmiaan hivenen. Hän katsoi parantajaa silmiin. Leimusilmän suu oli raollaan ja tämä näytti miettivän sanoja.
”Takaisin ei ole enää paluuta”, Hilehuurre huomautti.

//Leimu?

Katsoin pojantytärtäni lempeästi ja viitoin hännälläni tätä seuraamaan perässä. Tassutimme aukion poikki sisäänkäyntitunnelille ja pujahdimme sen kautta hiljaiseen metsään. Hidastin askeliani sen verran, että Perhopuro ehti ottaa minut kiinni ja pystyimme kävelemään rinnakkain.
Olin varma, että olisin osannut haudoille vaikka silmät kiinni. Reitti oli tullut tutuksi viimeisten kuiden aikana, ja tunsin jokaisen muhkuran ja painauman polussa kuin omat tassuni. Paikka näytti nyt kovin erilaiselta, kun sitä ei peittänyt enää paksu lumikerros. Maasta puski esiin pieniä versoja ja ruohoa. Hautakummut olivat saaneet ylleen vihreän peitteen.
Hautoja oli paljon, mutta aika oli saanut ne sulautumaan osaksi metsäistä maisemaa. Pentujeni haudat olivat melko lähekkäin toisiaan. Tassutin Sarastustassun haudalle ja pyyhkäisin hännälläni sen päälle tippuneita lehtiä pois. Tiesin sen olevan turhaa. Ennen pitkään minun olisi annettava luontoemon tehdä työnsä, ihan niin kuin se oli tehnyt Lainepennun, Pimennyspennun ja Kajastuspennun kohdalla. Pentujen pienet kumpareet olivat jo tulleet osaksi metsää, muuttuneet vehreiksi mättäiksi, joiden päältä hiiret ja myyrät vipelsivät.
Perhopuro oli jäänyt seisomaan vähän taaemmaksi, mutta saatoin aistia hänen katselevan Ampiaispiston ja Kultasiiven hautojen suuntaan. Pystyin haistamaan hänen murheensa.
“Odotatko jo viherlehteä?” kysäisin pennunpennultani samalla kun nyppäisin kynnelläni oksanpätkän pois Ampiaispiston haudalta. Se oli ehkä mikromanagerointia, mutta tällä tavoin minusta tuntui melkein siltä kuin jos olisin saanut siistiä pentujeni turkkeja samalla tavalla, kun he olivat olleet vielä pentuja.

//Perho?

”Saanko liittyä seuraan?” Varjoliekin viereen pysähtynyt Mesitähti kysyi.
”Tottahan toki”, Varjoliekki maukaisi. Kermanvärinen kolli joutui hiukan ponnistelemaan palatakseen pilvistä takaisin tähän maailmaan.
Hän ei ollut juuri rupatellut Mesitähden kanssa sen päivän jälkeen, kun tämä oli nimittänyt Kastesulasta ja Ropinaroihusta sotureita. Varjoliekki oli niin loputtoman ylpeä tyttäristään, eikä ilo tyttärien soturinimistä ollut kaikotakseen. Viimeiset pari päivää olivat tuntuneet kollista kuin unelta.
Päällikkö, joka kuitenkin Varjoliekille oli ennen kaikkea ystävä, asettui oikein mukavan oloisesti kyljelleen soturin viereen. Mesitähden kasvoilla oli lämpöinen hymy. Tälläkin vaikutti olevan hyvä päivä.
”Tyttäresi ovat kasvaneet oikein hienoiksi sotureiksi”, Mesitähti maukui. ”Kasvatit heidät hyvin.”
”Kiitos”, Varjoliekki kehräsi rintakarvat pörheänä. Sitten kolli vilkaisi ympärilleen ja vaihtoi hiukan mukavampaan asentoon. Hän tarkisti samalla, ettei muita kissoja ollut kuuloetäisyydellä.
”Toivon, että tuo jälkimmäinenkin on totta”, soturi maukui.
”Ropinaroihun kohdalla on aina ollut vähän… hankaluuksia”, hän lisäsi vaimeammalla äänellä.
”Ymmärrän. Hänellä on varsin räiskyvä luonne”, Mesitähti myönsi yhä hymyillen. ”Mutta sinä olet oikein hyvä isä, Varjoliekki.”
Varjoliekki teki parhaansa väläyttääkseen hymyn takaisin ystävälleen. Mesitähden sanat lämmittivät sydäntä, vaikka Varjoliekki ei ollutkaan itse asiasta täysin vakuuttunut. Hän vilkaisi ympärilleen uudestaan. Hiukan kauempana Kastesulka ja Sadeturkki puhuivat yhdessä. Toisessa suunnassa Ropinaroihu katseli tuoresaaliskasaa etäältä jotenkin pettyneen näköisenä rivakoiden rintakehän nuolaisujen yhteydessä. Kukaan heistä ei kiinnittänyt Varjoliekkiin huomiota, eikä kukaan heistä toisaalta olisi saanut selvää hänen ja Mesitähden puheistakaan.
”Minusta tuntuu, etten vain jotenkin saa häneen yhteyttä”, Varjoliekki huokaisi ja katseli Ropinaroihun suuntaan hetken, ennen kuin kääntyi takaisin Mesitähden puoleen, joka näytti nyt mietteliäämmältä.
Ropinaroihu todella oli hieno soturi, taistelutaidoiltaan ja rohkeudeltaan suorastaan ihailtavakin. Vaikka Varjoliekki oli ratketa onnesta tyttärensä puolesta, hän ei vain saanut karistettua lavoiltaan sitä tunnetta, että hän oli jotenkin epäonnistunut isänä. Mesitähti oli hyvä erilaisten kissojen kanssa. Jotenkin vanhempi kolli osasi aina lukea toisia ja sanoa oikeat sanat. Varjoliekki toivoi, että viisaalla ystävällä olisi jotain sellaista mielessä, mitä hän ei ehkä itse osannut ajatella. Toisaalta myös Sadeturkki oli Varjoliekin mielestä todella hyvä tulkitsemaan muita ja käsittelemään tunteita, eikä Ropinaroihu silti lämmennyt emollensakaan. Varjoliekki tuli ajatelleeksi, että ehkä hän sittenkin hakikin vain tukea Mesitähdeltä. Ehkä kyse olikin vain Ropinaroihun luonteesta. Ehkä Varjoliekki ei voisi tehdä asialle mitään… Ehkä se oli liian myöhäistä. Pääasia kollille kuitenkin oli, että hänen tyttärensä olivat onnellisia.
Mutta oliko Ropinaroihu sisimmässään onnellinen? Siihen Varjoliekki ei osannut vastata ollenkaan.

//Mesi?

Hölkytin parhaillani aamuisen metsästyspartion hännillä takaisin leiriä kohti. Minulla oli ollut tähän asti oikein hyvä aamu, hiirenkorvan alustakin oli jo selvitty ja sää oli kaunis. Kaiken lisäksi nautin suuresti olostani klaanitovereideni seurassa. Tunsin sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta jollaista en ollut muistaakseni vielä koskaan tuntenut. Olin soturi nyt. Nimitykseni - tai oikeastaan minun ja siskoni nimitys - oli ollut pari päivää sitten, ja yhä jouduin toisinaan makustelemaan uutta nimeäni. Kastesulka. Minä pidin siitä, se tuntui alusta asti sopivan minulle kuin häntä kehooni. Ropinatassusta puolestaan oli tullut Ropinaroihu, joka sopi hänen luonteeseensa oikein hyvin.
Saavuttuamme leiriin suuntasin tuoresaaliskasalle viemään saaliini kasan täydennykseksi. Huomasin, että joku oli tuonut mustarastaan. Hymähdin itsekseni, harvinaisen negatiiviseen sävyyn ja tökkäsin linnun tassullani kasan juureen. Muistin yhä elävästi arviointimme; Ropinaroihu oli tehnyt häikäilemättömän tempun, pilannut mahdollisuuteni saada kiinni mustarastas ja vieläpä napannut sen itse! Muistikuva siitä hetkestä harmitti minua vieläkin, kiukutti jopa. Olin ollut nimittäin aikeissa käyttää kiipeämis -ja puusta saalistustaitojani, mikä olisi varmasti tehnyt vaikutuksen paitsi omaani, myös Ropinaroihun mestariin. Sen sijaan minun oli täytynyt koota itsetuntoni rippeet saniaispusikon suojissa, ennen kuin kykenin jatkamaan metsästystä. En käsittänyt, miksi siskoni oli välillä niin häijy. Ikään kuin pahantahtoinen, mutta samaan aikaan ei pahantahtoinen laisinkaan. Huokaisin syvään ja istahdin leirin reunamille kääräisten häntäni sievästi käpälien ympäri. Katselin, kuinka klaani kuhisi elämää.
"Huomenta, Kastesulka!"
Hätkähdin säikähdyksestä niin että kynteni upposivat maahan. Kun tunnistin emoni, kasvoilleni levisi lämmin hymy. "Hyvää huomenta", kehräsin ja puskin Sadeturkkia kehräten.
Siniharmaa naaras istuutui vierelleni ja katseli hymyillen taivaalla purjehtivia pilviä. Hän oli aina niin.... Lämmin ja positiivinen. Olin kai perinyt ne ominaisuudet häneltä itselleni. Jo pelkkä Sadeturkin läsnäolo sai olon kevenemään, vaikkei hän edes sanoisi mitään. Aistin hänellä kuitenkin olevan jotakin mielessään.
"Kuinka soturina oleminen sujuu?" hän äkkiä kysyi. "Muut ovat ainakin ottaneet sinut hyvin vastaan. Ja Ropinaroihunkin."
Käännähdin katsomaan emoa kuullessani siskon nimen. Sitten taas huokaisin syvään ja kohotin itsekin katseeni taivaalle. "Kyllä kaikki sujuu", minä sitten vastasin. "En vain aina oikein käsitä, mitä toisten päässä liikkuu."
Tunsin Sadeturkin katselevan minua, odottavasti ja hiljaa mutta ei lainkaan hoputtaen.
"Niin vain jotkut tuhoavat toisten mahdollisuuden onnistua jossakin ja kuvittelevat sitten, että niin voi hyvillä mielin tehdä", jatkoin.
Sadeturkki kehräsi. "Kyllä jokainen saa tilaisuuden", hän maukui, jostain syystä hyvin mysteerisen kuuloisesti, "onnistua ja epäonnistua. Ja joskus onnistuminen onkin epäonnistumista."
Vilkaisin emoa kummissani. "Oletko löytänyt jonkun kissanminttukätkön?"
Hän naurahti lämpimästi ja nuolaisi korvallistani. "En sentään." Sitten hän vain nousi tassuilleen ja tepsutteli tyytyväisen oloisena, häntä pystyssä pois. Äkkiä hän kääntyi takaisin minuun ja tokaisi: "Kyllä he kaikki yrittävät. Siskosi myös."
Häntäni nytkähti. Mikä ihmeen ajatustenlukija emo oikein oli? Tai ehkä hän oli kuullut mestareiltamme siitä mustarastaasta....
Nousin käpälilleni ja ajattelin tehdä jotakin hyödyllistä, mikä saisi minut kenties paremmalle tuulelle, kunnes kuulin pakotetun kuuloisen naukaisun.
"Kuule, Kastesulka..." Käännyin hitaasti ympäri. Edessäni oli Ropinaroihu, jonka silmissä oli tänään näköjään kaikkea muuta kuin sitä tavanomaista uhmaa ja itsepäistä roihua - uuden nimensäkin mukaisesti.
"Tervehdys, Ropinaroihu." Katselin kirjavaa soturia tyynesti, odottavasti. Yritin miettiä, kuinka emo olisi; hän olisi hiljaa eikä hoputtaisi. Halusin ennemmin olla kuten emoni ja isäni, en kuten siskoni.
"Halusin pyytää anteeksi siitä.... Siitä mustarastaasta", Ropinaroihu mutisi eikä kyennyt katsomaan minua silmiin. "Se oli tyhmä temppu.. joten anteeksi."
Silmäilin häntä hetken. Harmitus kokemastani vääryydestä pisteli yhä turkissani. En kuitenkaan nähnyt äänekkään mielenosoituksen olevan vastanimetylle soturille kuuluvaa käytöstä.
"Se oli häijy temppu", hymähdin sen sijaan, ollen tyytyväinen, että kerrankin uskalsin sanoa Ropinaroihulle, miltä minusta tuntui. Ehkä uusi asemani klaanissa tai ehkä ikäni vain, oli tuomassa minuun uudenlaista varmuutta ja rohkeutta. "Olisit varmasti löytänyt muutakin saalista kuin juuri minun tähtäimessäni olevan. Mutta saat anteeksi. En halua kantaa siskolleni kaunaa. Kunhan tajuat, että se todella oli häijy temppu!"

//Ropina?

Hilehuurteen vastaus sai Leimusilmän paniikin laantumaan hieman, kun enää ei tuntunut niin todennäköiseltä, että kaikki klaanissa olivat tietoisia hänen ja Lieskakajon suhteesta. Oli toivoa, etteivät muut pystyneet näkemään heidän esityksensä läpi - Hilehuurretta lukuun ottamatta.
Leimusilmä veti syvään henkeä ja antoi karvojensa silottua. Hän tuli yhtäkkiä kiusallisen tietoiseksi toisen kollin läsnäolosta ja siitä, miten tämä oli juuri todistanut klaaninsa parantajan hermoromahdusta keskellä metsää. Häntä alkoi hävettää. Parantajan ei kuulunut käyttäytyä näin, ei etenkään klaanitoverin edessä. Hänen olisi kuulunut olla tyyni kuin järven vesi aurinkoisena viherlehden päivänä. Sen sijaan hän oli kuohunut raivopäisen kosken lailla.
“Anteeksi tuosta”, hän rykäisi kurkkuaan ja lipaisi rintakarvojaan jännittyneenä. Sitten hän antoikin lapojensa tipahtaa alas ja päätti luottaa Hilehuurteeseen. Soturi saattaisi ymmärtää hänen ongelmansa muita paremmin. “Minä vain… En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Emme ole Lieskakajon kanssa virallisesti yhdessä tai mitään. Emme voisi olla. Hänellä on kumppani ja pentuja - mitä hekin siihen sanoisivat, jos heidän isänsä yhtäkkiä alkaisi seurustella klaanin parantajan kanssa? Minun kuuluisi olla puolueeton ja välittää kaikista tasapuolisesti!”
Leimusilmä tunsi voivansa hengittää hieman paremmin saatuaan puettua ajatuksensa sanoiksi jollekulle. Hänellä ei juuri ollut juttukavereita, joille olisi voinut puhua omista ongelmistaan. Aina ennen hän oli voinut kääntyä oman mestarinsa puoleen pulmatilanteissa, mutta se ei ollut enää mahdollista. Hänen piti oppia ratkomaan omat ongelmansa ihan yksinään.

//Hile?

Vaikka Varpulaulu Korpikasteen mielestä näytti olevan ihan kunnossa, en onnistunut karistamaan pois huolen tunnetta, jonka nosti päätään katsoessani rannalle yksin jäänyttä kollisoturia. Jokin oli vialla, saatoin aistia sen.
Minusta tuntui pahalta jättää Korpikaste taas yksin, mutta minun oli pakko käydä vielä tarkistamassa, olihan Varpulaululla varmasti kaikki hyvin. Nousin ylös vedestä ja ravistelin nopeasti turkkini kuivemmaksi, ennen kuin lähdin tassuttamaan Varpulaulun luo.
Kilpikonnakuvioinen kissa näytti taas vaipuneen jonnekin todellisuuden tuolle puolen, mutta tällä kertaa hän havahtui nopeammin horrostilastaan arvatenkin kuultuaan minun tulevan. Hän katsahti minuun hieman hajamielisen oloisena.
En ollut edes ehtinyt avata vielä suutani, kun kuulin takaani lähestyvien askelten töminää. Korpikaste tuli luoksemme hännänpää tuohtuneesti vääntyillen.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” naaras kysyi tympääntyneen kuuloisena. Räpyttelin silmiäni hieman ymmälläni. Luuliko Korpikaste, etten nauttinut ajasta hänen kanssaan, koska olin tullut katsomaan Varpulaulun vointia?
“Tietenkin me nautimme”, minä vastasin Varpulaulunkin puolesta, mutta kohdistin sitten tutkailevan katseeni kolliin. “Halusin vain varmistaa, että Varpulaululla on kaikki hyvin. Onko sinulla kaikki hyvin? Niin kuin, ihan oikeasti?” Yritin viestittää hymylläni soturille, että tarkoitukseni ei ollut painostaa häntä syyttä. Jos hän edelleen pidättäytyisi samassa vastauksessa, jonka antoi aiemmin, en enää hiillostaisi häntä asialla.

//Varpu ja Korpi?

Askeleeni tuntuivat tavallistakin kevyemmiltä, kun astelin partion perässä sisään leiriin. Hiirenkorvan ajan aurinko lämmitti jo mukavasti valkeaa turkkiani, kun pääsin ulos piikkihernetunnelista leirin aukiolle. Sen säteet siivilöityivät puiden oksien lävitse pääaukiolle muodostaen sinne tänne kauniita pilkullisia kuvioita. Puiden lehdet olivat puhjenneet, viherlehteen ei olisi enää pitkä aika. Kaikki Eloklaanissa oli paremmin kuin hyvin. Kuolonklaanista ei ollut häiriötä eivätkä klaanin ulkopuoliset kissat tai petoeläimetkään olleet vaivanneet meitä sen koommin viime aikoina.
Partion jäsenet jatkoivat kukin matkaansa eri suuntiin, ja minä jäin yksikseni piikkihernetunnelin tuntumaan. Silmäilin mietteliäänä pääaukiolla oleskelevia kissoja, etsien itselleni seuraa. Kaipasin juttuseuraa, sillä viime päivät olin ollut kiireinen velvollisuuksieni kanssa. Jänötassun traaginen kuolema pyöri edelleen ajoittain mielessäni. Nuori oppilas olisi ansainnut pitkän ja hyvän elämän, mutta esi-isät olivat päättäneet toisin. Jänötassu oli kuollut pelastaessaan klaanitoveriaan, joka kertoi siitä, miten hieno kissa hän oli ollut. Vaikka ikävöinkin entistä oppilastani, olin kiitollinen ajasta, jonka sain hänen kanssaan viettää. Nyt nuorukainen vaelsi Tähtiklaanin metsästysmailla ja voi hyvin. Tapaisin hänet taas, kun olisi aikani riittyä esi-isiemme riveihin.
Katseeni pysähtyi kermanväriseen turkkiin. Varjoliekki istuskeli yksinään sotureiden pesän liepeillä. Soturi oli kohottanut savuisen katseensa kohti kirkasta taivasta. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, kun entinen oppilaani käänsi katseensa minuun lähtiessäni kävelemään häntä kohti. Kollin täytyi olla ylpeä jälkeläisistään, jotka olivat vastikään ansainneet soturinimensä.
"Hei, Varjoliekki", tervehdin soturia iloisella äänellä, "saanko liittyä seuraasi?"

//Varjo?

Hilehuurre ei ollut osannut odottaa, että Leimusilmä hätääntyisi niin pahasti hänen ottaessa parantajan ja Lieskakajon välisen liekehtivän romanssin puheeksi.
”Mikä meidät antoi ilmi?” levottomasti edestakaisin tallaava Leimusilmä kysyi ja pysähtyi sitten tuijottamaan Hilehuurretta.
Valkomusta kolli näytti todella panikoivan, ja Hilehuurre alkoi miettiä, oliko saattanut juuri aiheuttaa pahemmankin lumipalloefektin. Hän ei ymmärtänyt, miksi parantaja oli noin vauhkona. Tai miksi kollit ylipäänsä piilottivat romanssinsa. Eikö totuuden tuominen julki olisi kaikkien kannalta vain paras ratkaisu? Hilehuurre itse ei olisi varmastikaan edes kyennyt pitämään moista suhdetta piilossa noin kauaa.
”Ku–”, Hilehuurre oli möläyttää Kujekullan kertoneen hänelle parivaljakosta, mutta tajusi juuri ajoissa pitää sen salaisuutena, ”kuulin kerran kun puhuitte kahden, kun olin tarpeidentekopaikalla. Ja olen nähnyt useasti, miten katsotte toisianne, ja tuo äskeinen sitten vahvisti kaiken. Leimusilmä hei, en ole mikään hiirenaivo.”
Hilehuurre ei halunnut, että Kujekulta joutuisi minkäänlaisiin ongelmiin. Kolli oli luvannut, ettei kertoisi kellekään mitä oli ystävältään kuullut, ja nyt hän oli tavallaan jo rikkonut lupauksen. Paitsi jos hän pitäisi huolen, etteivät hänen tiedonlähteensä yhdistyisi nuorempaan soturiin millään tapaa. Sitä paitsi Leimusilmä ei selvästikään halunnut kuulla Lieskakajon tyttären tietävän heistä. Hilehuurre tunsi polkuanturoidensa hikeentyvän. Hän oli suorastaan surkea ajattelemaan ennen kuin puhui ja varma siitä, että jokin menisi vielä pieleen.
Leimusilmä siirtyi tuijottamaan käpäliään.
”Mutta ei. Ei se ihan niin ilmeistä ole. Monet eivät varmastikaan edes tajuaisi ajatella, että teidän välillänne voisi olla jotain”, Hilehuurre lisäsi ja tassutti parantajan viereen.
”Luulen, että huomaan sen paljon helpommin, koska itsekin viehätyn kolleista”, Hilehuurre huomautti hymyillen ja toivoi, että hänen sanansa rauhoittaisivat Leimusilmää hiukan.

//Leimu??!?!

Istuskelin yksin leirin laidalla pää alas painettuna. Päätäni särki ja minulla oli kaikinpuolin huono olo. Mielialani oli ollut suuressa laskussa jokiseikkailuni jälkeen ja minusta tuntui, että kaikki muutkin olivat huomanneet sen. Olin ollut jo jonkin aikaa pois partiosta, mutta nyt tein taas normaalisti soturinhommiani. Ahmatahmankaan kanssa ei sujunut kauhean hyvin tällä hetkellä enkä tiennyt mitä minun pitäisi asialle tehdä.
“Ajattelin mennä käymään haudoilla. Haluaisitko lähteä mukaan?” Hiilihampaan lempeä ääni herätti minut ajatuksistani. Mietin hetken.
“Ai hei”, nau’uin ja siirtelin käpäliäni. En ollut varma tekikö minun mieli mennä muistelemaan kuolleita. En ollut tosin käynyt Jänötassun haudalla vielä kertaakaan, mutta en ollut myöskään hyväksynyt hänen kuolemaansa. Tuntui, että Jänötassu eli niin kauan kuin jaksoin uskoa hänen vielä joskus putkahtavan ulos oppilaiden pesästä ja juoksevan minun luokseni. Käänsin katseeni taas Hiilihampaaseen. Hän katsoi minua lempeästi.
“Kai minä voin tulla”, vastasin hiljaa. Isäni isä oli aina pitänyt minusta hyvää huolta ja tunsin, että pystyin luottamaan tähän. Hän myös tuntui juuri nyt olevan yksi ainoista kissoista, joiden seurassa haluaisin olla. Muiden kanssa minusta tuntui, että minun täytyy esittää iloista ja käyttäytyä niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
//Hiili?

Kylmästä täristen astelin Aurinkoroihun viereen kuivalle maalle. Kauttaaltaan märkä turkkini tuntui raskaalta päälläni. Paljon raskaammalta kuin se oli tuntunut vedessä vain hetki sitten.
Istahdin seuraamaan, kun Kastetassu eteni syvemmälle veteen itsekseen. Kieltämättä olin vaikuttunut sisareni rohkeudesta ja sisusta. Vesi oli vilpoista ja vei verenkierron polkuanturoista niin, että minultakin oli vaatinut paljon itsekuria kahlata syvälle. Yleensä minua paljon herkempi Kastetassu jatkoi kuitenkin kahlausta tasaiseen tahtiin empimättä, kunnes tämä oli lapoja myöten vedessä. Sisareni oli saavuttamassa uimasyvyyden, ja aiempi innostukseni muuttui äkkiä pettymykseksi.
*Äh. Olisin halunnut olla ainoa, joka saisi tänään kehuja emolta ja isältä!* ajattelin tympääntyneenä, ja toivoin, että Kastetassu ei olisi kuitenkaan yhtä etevä uimari kuin minä.
Yhtäkkiä sinikilpikonnakuvioisen naaraan askel näytti horjahtavan. Seuraavat liikkeet olivat niin harovia ja epätasapainoisia, että en ollut varma yrittikö Kastetassu uida vai peruuttaa. Silmänräpäyksessä sisko katosi pinnan alle. Mutta ei niin kuin minä. Hän katosi pinnan alle kokonaan. Veri pakeni korvistani. Odotin viiksenvärähdyksen ajan, kunnes tajusin, ettei sisareni ollut pulpahtamassa pintaan. Ponkaisin jaloilleni ja lähdin juoksuun välittämättä siitä, miten mielettömästi olin hetki sitten palellut.
”Hän hukkuu!” Kuutamolaine henkäisi karheasti Aurinkoroihun toisella puolen kuulostaen siltä, kuin olisi aikonut rääkäistä lujaa, mutta menettänyt äänensä.
Ennen kuin kumpikaan sotureista oli ehtinyt ponkaista pystyyn, olin jo vedessä vatsakarvojani myöten.
”Kastetassu!” huusin pinnalle kohoaville kuplille.
Poskeni tuntuivat kalpenevan, kun näin kuplien vähenevän. Kykenin kuitenkin erottamaan Kastetassun vedenalaisen rimpuilun veden pinnan käytyksestä.
Kun lähdin uimaan kohmeisilla raajoillani räpiköiden, Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, joiden tassut ylettyivät vielä hyvin pohjaan Kastetassun syvyydellä, olivat jo saapuneet lähelle. Uin kohti sisartani, vaikken oikeastaan tiennyt, mitä tarkalleen aikoisin tehdä. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut mitä minulle kävisi, kunhan saisin Kastetassun pelastettua.
En antaisi Kastetassun kuolla. En voisi elää ilman häntä.
”Ropinatassu, tule pois sieltä! Minä nostan hänet”, Aurinkoroihu maukui tomerasti.
Kuutamolaine vilkaisi minua kireästi, kun en totellut, vaan jäin räpylöimään paikalleni. Aurinkoroihu ilmeisesti löysi Kastetassun niskan, sillä soturi kiskaisi veden alta Kastetassua ylös kuonollaan. Tuloksetta. Kastetassu rimpuili yhä veden alla raivokkaasti, kun soturit yrittivät vuoron perään saada otetta oppilaan nahasta.
”Hän on kiinni jossain!” mestarini parahti. Sekä Aurinkoroihu että Kuutamolaine alkoivat hätääntyä.
Kaikki kävi nopeasti. Kauhoin kovaa vauhtia Kastetassun viereen, vedin sisään henkeä ja heilautin takapuoltani alaspäin niin, että takajalkani ulottuivat pohjaan. Hipaisin varpailla jotain, joka tuntui oksalta. Eihän joessa kuulunut olla oksia! Samassa Kastetassun rimpuilu lakkasi. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Sisareltani loppui happi! Haukkasin happea ja sukelsin, etutassut edessä, sillä takajaloista sai enemmän potkuvoimaa syvyyteen. Kuolema oli viiksikarvan päässä. Puhalsin ilmaa ulos, jotta en nousisi takaisin ylös. Se olisin joko minä tai Kastetassu. Osuin veden alla rimpuilevan Kastetassun jalkaan. Aloin takomaan sitä etutassullani raivoisasti, kun tajusin, että jalka oli kiinni oksassa. Se irtosi. Etukäpäläni lipsahti ja löin sen kivuliaasti johonkin terävään. Äkkiä vesi liikehti ympärilläni. Haroin eteenpäin, mutta Kastetassu ei ollut enää siinä. Panikoin ja vedin vahingossa vettä sieraimiini. Aloin yskiä, mikä ei ollut mikään hyödyllisin refleksi tässä tilanteessa.
Ponkaisin pohjaa viimeisillä voimillani. Sain pääni pinnalle ja takajalat melkein kiinni pohjaan, mutta olin tukehtua, joten upposin takaisin. Tai niin luulin silmänräpäyksen ajan, kunnes joku nappasi minut niskavilloistani takaisin pinnalle. Aloin kakoa vettä ulos samalla, kun Aurinkoroihu raahasi minua matalikkoon. Yritin riuhtaista itseni irti.
Yskäisin. ”Pärjään… kyllä.” Yskäisin.
Heti kun sain kaikki koipeni tukevasti pohjaan, Aurinkoroihu päästi irti. Juoksimme molemmat rantatörmälle, jonne Kuutamolaine yritti saada nostettua velttoa Kastetassua. Olin niin hengästynyt että puuskutin väkisinkin, vaikka juuri nyt mieleni olisi tehnyt pidättää hengitystä.
”Onko hän kunnossa?” huudahdin käheästi. Sydämeni pomppasi kurkkuun ja putosi vatsaan. En uskonut Tähtiklaaniin, mutta mietin ohimenevän hetken, pitäisikö minun rukoilla silti. Toisaalta ei uskonut sisarenikaan. Se oli enemmän emomme juttu. Sen sijaan jähmetyin hetkeksi aivan paikoilleni. Olin hukassa kuin pentu. Kastetassu näytti tajuttomalta.
*Ei… hän ei saa olla kuollut!*
Katumus kouraisi mahaani, kun muistin toivoneeni, että Kastetassu epäonnistuisi uimisen kanssa. Tämä oli minun syytäni.
”Olit todella urhea, Ropinatassu”, Aurinkoroihu sanoi, enkä vastannut. ”Tai tyhmänrohkea. Olisit voinut tappaa itsesi.”
”Tiedän”, tokaisin vain. Tuijotin Kastetassua.
”Herätys, Kastetassu”, naukaisin kiivaasti. Sydämeni jyskytti.
Aurinkoroihu kiskaisi valkoisen, kirjavalaikkuisen naaraan kuivalle maalle. Sitten Kuutamolaine painoi sisareni vatsaa molemmilla etutassuillaan, ja vettä purskahti ulos Kastetassun suusta. Kastetassu alkoi yskiä lakkaamatta. Yskäkohtauksen jälkeen Kastetassun silmät raottuivat hiukan. Katseemme kohtasivat ja pidätin kyyneliä.
”Ro-Ropinatas-su”, sisko kuiskasi.
”Olen tässä. Kaikki hyvin. Me viemme sinut nyt leiriin, ja käytän sinut oitis parantajanpesällä”, mau’uin. ”Et saa vilustua nyt. Arviointimme lähestyy”, lisäsin vielä. Oikeasti palelin itsekin niin paljon, että tärisin.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine asettautuivat maahan siten, että voimaton Kastetassu pääsi kapuamaan heidän selkiensä päälle.
”Kiitos”, Kastetassu naukaisi minulle ennen kuin sulki silmänsä uudelleen, ja tiesin, ettei hän tarkoittanut parantajalle viemistä.

//~neljäsosakuu myöhemmin//

”Ja miten väistät, jos kaksi vihollista hyökkää samaan aikaan, yksi kummaltakin puolelta?” Aurinkoroihu kysyi.
Tokihan mestarin oli tiedettävä, että tiesin jo kaikki vastaukset. Olin jo todistanut olevani hyvä. Olin taitava taistelija, ja ylpeä siitä kuinka paljon olin kuiden aikana kehittynyt. Vaikka Aurinkoroihulla menikin välillä minuun pinna, kun lähdin sooloilemaan. Epäilin, että häntä vain ärsytti liikkeideni ennustamattomuus. Häntä vain ärsytti, koska olin jo niin hyvä, ja koska osasin soveltaa eri liikkeitä omalla tavallani.
”En väistä. Minä hyökkään”, vastasin itsevarmana.
”Ei, kun minä sanoin juuri, että he hyökkäävät”, Aurinkoroihu katsoi minuun odottavasti, vai sanoisinko vaativasti, mutta vielä melko kärsivällisenä.
”Niin, ja minä sanoin, että teen vastahyökkäyksen”, pidin leukani ylhäällä ja nuolaisin etukäpälääni.
Aurinkoroihun otsa rypistyi hitusen. Mestari tutkiskeli minua tovin. Kohotin kulmiani kysyvästi ja kallistin päätäni hiukan.
”Jäät helposti alakynteen, joten se on aika iso riski. Miten siis tarkalleen ottaen ajattelit tehdä sen?” Erotin Aurinkoroihun kysymyksessä haastamisen sävyn.
”Helposti”, töksäytin sangen ylimielisesti.
”Selvä, demonstroi se meille”, mestarini maukaisi. Hän viittoi hännällään Kastetassulle ja Kuutamolaineelle, jotka olivat tulleet tänään hiomaan taistelutaitoja kanssamme, koska minun ja siskoni soturikoulutus läheni loppuaan. Mestarit luulivat, että voisimme oppia jotain toisiltamme. He olivat väärässä. Taistelutyylimmehän olivat täysin vastakkaiset!
Minä ja Kastetassu emme olleet saaneet tietää tarkkaa arviointipäiväämme, mutta tiesimme, että se voisi olla milloin vain. Joka aamu heräsin tassut syyhyten, valmiina mihin vain. Valmiina näyttämään, mihin pystyin, ja kilpailemaan sisartani vastaan viimeisen kerran. Aloin jo käydä malttamattomaksi. Ei arviointia vielä tänäänkään. Alkoi jo tuntua, ettei se päivä koittaisi koskaan. Huokaisin.
Kastetassu kipitti oikealle puolelleni, Kuutamolaine asettui vasemmalle puolelleni. Vilkuilin ympärilleni ja katsahdin nopeasti Kastetassuun.
”Miksi minun pitää demonstroida se? Siksikö, että sinä et osaa sitä?” kysyin Aurinkoroihulta, joka istui edessäni. Kellanoranssi soturi veti syvään henkeä.
”Sinun pitää tehdä se siksi, että minä olen sinun mestarisi ja minä sanon niin”, kolli sanoi. ”Helpompaa se on näyttää kuin selittää”, tämä lisäsi hymyillen.
Ehkä Aurinkoroihu todella halusikin nähdä liikkeeni. Se tuntui hyvältä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että Kastetassu oli mukana taisteluharjoituksissani.
”En oikein tiedä”, mumisin.
”Mitä nyt, Ropinatassu?” Kastetassu kysyi silmät pyöreinä, ennen kuin Aurinkoroihu ehti antaa aloitusmerkkiä.
”No sitä, että ei se toimi niin! Tehän tiedätte jo, että minä aion hyökätä”, vilkaisin sisartani, vaikka oikeasti yritin vaikuttaa sanoillani Aurinkoroihuun.
”Entä sitten?” Kuutamolaine kysyi.
”Hyökkään kuin en tietäisi. Hyvin se menee, sisko!” Kastetassu maukui lämpöinen hymy viiksityynyillään.
Juuri sitä en halunnut. Otin taisteluharjoitukset tosissani, ja joskus vähän liiankin tosissani. En halunnut pahoinpidellä Kastetassua vain siksi, että minä nyt vain satuin olemaan eri mieltä taistelutaktiikasta mestarini kanssa. Liikkeeni eivät olleet enää mitään pentupainia. Visioni vastahyökkäyksestä sijoittui oikeaan taisteluun. Ei sitä voinut toteuttaa varovasti, kynsien piilossa pitämistä laskematta.
Oikeastaan, myönsin sitä itselleni tai en, en kyennyt taistelemaan puoliteholla. Aina kun taisteluharjoitus alkoi, siirryin toisenlaiseen mielentilaan. Kamppailu oli minulle mielihyvää tuottava tapa purkaa aggressiota sisälläni. Tai jotain sinne päin — en ollut miettinyt asiaa aiemmin. Tiesin vain, että jollain enemmän tai vähemmän sairaalla tavalla nautin taistelusta. No, ainakin harjoituskamppailusta. Enhän minä voinut tietää, millaista olisi joutua todellisen taistelutilanteen keskelle. Tiesin vain, etten nauttinut taistelusta sisartani vastaan, demonstraatio tai ei. Eikä minun edes tarvinnut enää todistaa paremmuuttani taistelutaidoissani! Olin huomattavasti parempi taistelija kuin siskoni.
Huokaisin ja poljin tassuja paikallani levottomana. En olisi halunnut joutua tähän tilanteeseen. En halunnut näyttää siltä, että epäröin. Se sai minut näyttämään heikolta.
”Mistä nyt kiikastaa?” Aurinkoroihu asteli luokseni. ”Vai eikö sinulla olekaan visiota vastahyökkäyksestä?”
”Toisinaan on myös ihan hyväksyttävää myöntää olleensa väärässä”, Kuutamolaine maukaisi. En pitänyt naaraan sarkastisesta sävystö.
”On minulla visio! En vain tiedä, onko Kastetassun hyvä idea osallistua tähän”, naukaisin närkästyneenä.
Aurinkoroihu siristi silmiään epäuskoisesti, pudisti sitten päätään. Vilkaisin Kastetassua, joka näytti hämmentyneeltä, mutta pysyi vaiti.
”Kastetassu on ihan yhtä pitkällä koulutuksessa kuin sinäkin”, Kuutamolaine tokaisi jämerästi.
”Tuo oli tadella alentavasti sanottu, sekä täysin tarpeetonta. Tekosyyt saavat nyt riittää, Ropinatassu. Tässä on kohta kaikilla mehiläisiä päässä”, Aurinkoroihu maukui, ja vaikka mestari torui minua, näin että hän yritti palauttaa hymyn huulilleen vilkaistessaan kaikkia meitä kertaalleen.
Nielaisin. Tuntui kuin kurkussani olisi ollut kivi. Miksi muut olettivat, että aikomukseni oli jotenkin olla ilkeä? Eikö ollut hyvä, että asiat sanoi suoraan? Eikö kukaan ymmärtänyt minua? Katsahdin jälleen Kastetassuun, joka katseli nyt tassujaan. En tiennyt mitä hän ajatteli. Mutta tiesin, ettei sisareni uskaltaisi sanoa mitään, vaikka hän olisikin ymmärtänyt mitä minä tarkoitin.
”Aloitetaan harjoitus…”, Aurinkoroihu peruutti puun juureen ja huiskaisi häntänsä maahan, ”nyt!”
Jäykistyin ja työnsin kynteni maahan. Pääni kääntyili puolelta toiselle.
Kastetassu lähti kiertämään minua. Kuutamolaine lähestyi minua hitaasti, mutta madalsi sitten takajalkojaan hivenen, mistä tiesin soturin hyökkäävän päälleni parissa silmänräpäyksessä. Laskeuduin kyyryyn valmiina loikkaamaan. Kastetassun katse liikkui turkillani. Minun oli aivan liian helppo päätellä, mihin sisareni tähtäisi. Ehdin huomata naaraiden vaihtavan katseita. Nyt!
Käännähdin äkkiä vasemmalle ja hyppäsin suoraan päin Kuutamolainetta, joka oli silloin jo ilmassa. Strategiani oli hypätä häntä korkeammalle, jotta saisin massani hänen päällensä. Muuten mustavalkoinen soturi tyrmäisi minut kovalla iskuvoimalla maahan. Levitin ilmassa etukäpäläni mustavalkoisen naaraan lapojen leveydelle. Samalla heilautin takajalkojani ylöspäin. Se käänsi minua ikään kuin etuviistoon. Koukistin takajalat valmiiksi, ja heti kun tunsin jonkin osuvan takamukseeni, potkaisin lujaa. Ilmassa tekemäni liike oli nopea ja näytti todennäköisesti monimutkaisemmalta kuin se olikaan.
Etukäpäläni laskeutuivat Kuutamolaineen selkään, eivät lavoille kuten oli tarkoitus. Se kuitenkin toimi, ja soturin loikka jäi lyhyeen. Tämä ehti vielä huitaista takatassuani voimakkaasti ennen maahan mätkähtämistä. Käännähdin sen voimasta sivuttain, mutta pidin tasapainoni juuri ja juuri, kun takajalkani laskeutuivat maahan soturin kyljen viereen. Iskin etukäpäläni raivokkaasti Kuutamolaineen kylkeen päihityksen merkiksi. Olisin saanut kynteni upotettua vihollisen vatsaan.
Kastetassun mestari kampesi ylös ripeästi. Käännähdin ympäri ja näin sisareni maassa kyljellään, haukkoen happea henki pihisten. Kuutamolaine auttoi hänet ylös.
”Ropinatassu!” Käänsin hätääntyneen katseeni Aurinkoroihuun, joka asteli luokseni nenän kautta äänekkäästi huokaisten.
”Iskusi oli tarpeettoman raaka. Sinun pitäisi tietää se itsekin. Potkaisit Kastetassua niin lujaa rintakehään, että häneltä lähti ilmat pihalle.”
Minulta meni oitis pinna. Kuin joku olisi naksahtanut päässäni.
”Itsehän halusit minun tekevän sen! Sitä paitsi oikeassa taistelussa-”, yritin puolustautua, mutta Aurinkoroihu puhui päälleni:
”Tämä ei ole oikeaa taistelua.”
Seisoin tassut leveällä ja tuijotin mestariani suoraan silmiin.
”Minähän sanoin, ettei Kastetassun olisi-”, aloitin kiukkuisena.
”Riittää”, Aurinkoroihu mourahti. ”Palaa takaisin leiriin.”
Purin hampaani yhteen, sihahdin ja lähdin kävelemään pois selkä kyyryssä.
”Jos haluat olla soturi, sinun pitää oppia ottamaan vastuu teoistasi”, mestari maukaisi perääni, eikä kuulostanut enää yhtä vihaiselta, ehkä ennemmin pettyneeltä.
Kun olin päässyt muutaman puurivin päähän harjoituspaikalta, annoin häntäni valahtaa maahan ja silmäni alkoivat kostua.
*Miksei kukaan ymmärrä minua? Mikä minussa on vikana?*
Jatkoin matkaa hiljaa nyyhkyttäen. Tuntui, ettei mikään mitä tein riittänyt todistamaan itseäni hyväksi muiden silmissä. Tein aina lopulta jotain, joka sai muut pettymään minuun.
Hetken aikaa ajatus siitä, että lähtisin klaanista tuntui paremmalta kuin elämäni täällä. Voisin kulkea vapaana, eikä kukaan olisi kommentoimassa tai arvostelemassa tekojani.
Sitten muistutin itseäni, että minusta tulisi erinomainen soturi. Kuka tiesi, mihin kaikkeen pystyisin oikeassa taistelussa. Eloklaani tarvitsi juuri kaltaistani kissaa, ja jonain päivänä minä pääsisin todistamaan sen kaikille.
Pesin kasvoni huolella ennen leiriin menemistä, jottei kukaan vain huomaisi minun itkeneen. Olin edelleen pettynyt ja henkeäni ahdisti, kun matelin oppilaiden pesään. Toivoin, ettei Kastetassua ollut sattunut pahasti ja ettei sisko luulisi minun tehneen sitä tahallani. Kaduin, että suostuin harjoitukseen vain koska toivoin kehuja Aurinkoroihulta. En ollut tarkoittanut pahaa ja yritin vakuuttaa itselleni että se riitti, että minä tiesin sen.
Painoin pääni käpälilleni ja ummistin silmäni.

Taisteluinsidentin jälkeen harjoittelimme seuraavat päivät kahden Aurinkoroihun kanssa. Mestari oli palannut tavalliseen, hilpeään olemukseensa, eikä maininnut siitä päivästä enää mitään. Niin oli kieltämättä parempi. Taisteluharjoitukset olivat sujuneet paljon paremmin, kun ne oli pidetty yksityisenä, eikä mestarilla ollut enää ongelmaa raakuuteni kanssa. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, sillä olin taistellut aivan samalla staminalla sisartani vastaan. Päätin kuitenkin, että tässä kohtaa oli vain parasta pitää suu supussa ja unohtaa asia. Halusin vain päästä soturiksi. Mestarin kanssa kinaaminen ei ainakaan nopeuttaisi mitään.
Kastetassukin oli käyttäytynyt aivan tavalliseen tapaansa seurassani, joten painolasti oli murennut harteiltani edes hitusen. Syyllisyys kalvoi minua edelleen, kuten myös se murskaava väärinymmärretyksi tulemisen tunne, mutta sysäsin ne syrjään parhaani mukaan. Tärkeintä oli nyt keskittyä soturikoulutuksen loppuun suorittamiseen.
Nyt retkotin sammalvuoteellani sisareni vieressä. Olin makoillut silmät auki jo pidempään. Valonsäteet siivilöityivät niin kirkkaina oksien läpi, että olin varma auringon olevan jo lähes huipussaan. Haukottelin.
”Meillä ei taida olla harjoituksia tänään ollenkaan”, maukaisin.
”Ehkä meidät on määrätty aurinkohuipun partioon”, turkkiaan sukimaan noussut Kastetassu tuumi.
”Ei teitä ainakaan rajapartioon ole määrätty. Minä olen lähdössä siihen”, Mustikkatassu naukaisi pesän toiselta puolen. Nuorempi oppilas huiskaisi meille hännällään heipat, kiiruhtaen ulos pesästä, jonne jäimme nyt kahden.
Vaihdoimme katseita Kastetassun kanssa, joka oli väläyttänyt valkomustalle oppilaalle hennon hymyn, joka näytti pahasti siltä, että se jäisi sisareni kasvoille loppupäiväksi.
Kohautin lapojani.
”Jospa pääsemme metsästyspartioon”, Kastetassu sanoi aavistukseni ääneen, joskin aivan liian positiivisesti.
”Toivottavasti ei”, murahdin.
Nousin ylös venyttääkseni selkääni.
”Odota vähän. Turkkisi on ihan sekaisin”, Kastetassu naukaisi.
Välillä hän kuulosti ihan emolta. En erityisemmin pitänyt siitä, mutta ainakaan se että pentuetoverini pesi minua ei ollut mitenkään noloa. Noloa puolestaan oli se, kun Sadeturkki ryhtyi sukimaan turkkiani keskellä leiriä kuin olisin edelleen ollut imetysiässä.
Kastetassu siirtyi huolellisesti mutta varmasti päälaeltani selkääni, sitten kylkeen. Viimeiseksi valkoisen, harmaan ja vaaleankellanpunaisen kirjava naaras kohdisti pari sukaisua räjähtäneen takiaispensaan näköiselle hännälleni. Sisareni oli täytynyt aistia levottomuuteni. Yleensä tämä ei malttanut lopettaa tuuhean häntäni siistimistä.
”Noin. Saisit kyllä opetella siistimään turkkisi useammin”, Kastetassu maukaisi.
”Saisit kyllä siirtyä pentutarhalle nopeammin”, vitsailin kuivasti.
”No hah, hah”, Kastetassu tokaisi viikset väristen.
Pujahdimme yhdessä ulos oppilaiden pesästä. Etsin Aurinkoroihua katseellani, kun suuntasimme leirin uloskäyntitunnelin suuntaan.
”Siisti turkki lisää soturin uskottavuutta”, Kastetassu väitti.
Ynähdin jotain epämääräistä. Sisareni oli varmaankin oikeassa. Minun todella pitäisi pitää parempi huoli turkkini siisteydestä. Onneksi en ollut vielä soturi. En tosin halunnut mitään muuta, kuin päästä jo soturiksi.
Äkkiä tuttu ääni kutsui meitä nimeltä. Käännähdimme yhtäaikaisesti äänen suuntaan. Se oli isämme, emo aivan hänen kintereillään. Heidän pikaisissa askelissaan oli jotain epätavallista.
”Tulimme toivottamaan onnea”, Varjoliekki sanoi. Kiinnitin huomiota siihen, että isä katsoi puhuessaan Kastetassua. Kulmani kurtistuivat.
”Okei?” murahdin kysyvästi.
”Olemme niin ylpeitä teistä”, Varjoliekin kylkeen istahtanut Sadeturkki kehräsi. Myös emo kohdisti hymynsä hiukan pidemmäksi aikaa Kastetassun suuntaan. Olin ihan varma siitä. Loihdin kasvoilleni erittäin sarkastisen hymyn, jonka kohdisti emoon.
”Puhuimme juuri Aurinkoroihun ja Kuutamolaineen kanssa. He kertoivat, että teille pidetään arvioinnit tänään”, Varjoliekki kertoi. Häntäni pomppasi pystyyn.
Katsahdimme toisiamme Kastetassun kanssa silmät suurina. Käpäliäni alkoi kutkuttaa.
”Minusta tulee soturi!” hihkaisin. Hipaisin tassullani sisareni kylkeä. ”Kastetassu, meistä tulee kohta ihan oikeita sotureita, tajuatko?”
Aloin tepsutella paikallani tohkeissani. Kastetassu vain istui paikallaan häntä siististi etukäpälien ympärillä ja kirkas hymy kasvoillaan.
”Tästä tulee jännittävä päivä”, sisareni maukui, mutta ei näyttänyt minusta yhtään siltä, että häntä jännittäisi.
”Nimenomaan! Tästä tulee ihan mahtavaa!” nau’uin ja kiersin kehää paikallani. Viimeisen kierroksen kohdalla kurottauduin puskemaan Kastetassun lapaa. Tämä päästi pienen, huvittuneen kehräyksen.
”Milloin se arviointi alkaa?” Vilkuilin ympärilleni. Aurinkoroihu jutteli Kuutamolaineen kanssa uloskäynnin luona.
”Maltahan nyt pysyä turkissasi”, isä maukui huvittuneesti.
”Luulen, että teitä odotetaan”, emo sanoi.
Seurasin Sadeturkin katsetta sinne, missä olin nähnyt mestarimme juttelemassa. Aurinkoroihu ja Kuutamolaine olivat kääntyneet katsomaan meidän suuntaamme.
Ponkaisin oitis pystyyn. Myös Kastetassu nousi ylös. Pari askelta otettuani pysähdyin malttamattomana odottamaan sisartani, joka sanoi heipat emolle ja isälle.
”Suokoon Tähtiklaani teille riistaonnen!” Sadeturkki naukaisi lämpimästi, kun lähdimme tassuttamaan poispäin.
”Joo, ja siilit lentävät”, tokaisin. Kastetassu näpäytti minua kylkeen hännällään.
”Hyvin se menee!” Varjoliekki huikkasi vielä peräämme.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine lähtivät oitis johdattamaan meitä ulos leiristä.
Vähän matkan jälkeen he kertoivat meille arvioinnin säännöt. Hukuin ajatuksiini puolivälissä Kuutamolaineen selostusta, mutta sain painettua mieleeni sen, että emme saaneet puhua toisillemme arvioinnin aikana ja että meitä arvioitaisiin erikseen. En ollut ihan varma, millaiset kriteerit onnistumiseen oli, mutta sillä ei ollut väliä, sillä laittaisin joka tapauksessa kaikkeni peliin. Minua hermostutti vähän, koska saalistaminen ei ollut vahvuuksiani, eikä suosikkipuuhaani. Kastetassu oli hyvä metsästämään ja vielä parempi kalastamaan, mutta tänään jos joskus minulla olisi tilaisuus näyttää olevani parempi. En tosin osannut pyydystää kaloja, joten toivoin, ettei jokea määrättäisi kuuluvaksi alueellemme. Harmi, ettei Tähtiklaania ollut oikeasti olemassa. Muuten olisin voinut rukoilla esi-isiäni pelastamaan minut ja onnistumaan arvioinnissa paremmin kuin siskoni. ’Oi Tähtiklaani, saisinko yhden kanin tuohon pusikkoon, kiitos’ — ja mitä vielä.
Arviointi oli kuitenkin lopulta omissa käpälissäni. Ja minä tiesin, että pystyisin siihen. Ainakin tarpeeksi hyvin, että ansaitsisin soturinimeni. Mutta jos tämä tosiaan oli viimeinen mahdollisuuteni saada vanhemmilta kehuja suorituksista, niin tavoitteenani oli pyydystää paljon enemmän riistaa kuin Kastetassu.
Ylitimme joen astinkiviä pitkin, ja pelästyin jo, että joutuisimme saalistamaan nummilla. Sitten Aurinkoroihu sanoi, että määrättynä alueenamme toimisi Koivumetsä.
”Kun ylitätte puurajan, arviointi alkaa. Me tarkkailemme teitä vuorotellen. Jos näette meidät, älkää kiinnittäkö meihin mitään huomiota. Yritämme pysyä poissa tieltä”, Aurinkoroihu nyökkäsi lopuksi antaen meille luvan lähteä.
Sekä minä että Kastetassu lähdimme juoksemaan kohti Koivumetsää.
”Onnea!” sisko toivotti hymyillen.
Pujahdimme aluskasvillisuuteen yhtä aikaa ja kumpikin meistä tiesi sanattona sääntönä, että minä lähtisin vasemmalle, ja oikealla puolellani kulkenut Kastetassu suuntaisi oikealle.
Sain piakkoin vainun oravasta ja useammasta linnusta. En osannut päättää, minkä perään suuntaisin, vai jatkaisinko vielä etsimistä. Ideaalitilanteessa kohde tulisi vastaan ilman, että pitäisi yrittä keskittyä seuraamaan hajujälkeä, joka ei välttämättä johtaisi edes mihinkään.
Jatkoin rivakkaa kävelyä syvemmälle metsään. Se oli täynnä lintujen laulua. Yritin pitää korvat höröllä muiden äänien varalta. Eteeni ilmestyi suuri saniaspehko, joten hidastin vauhtia. Lähdin kiertämään sitä hiipien matalana, ihan vain varmuuden vuoksi. Sen takana ei ollut mitään. Huokaisin turhautuneena. Samassa kuulin rapinaa maan tasolta parin ketunmitan päästä ja jähmetyin.
Hiippailin hengitystä pidättäen kohti äänen lähdettä. Vedin sisään henkeä suu raollaan. Päästäinen.
En malttanut pysyä matalana, joten kurkotin päätäni nähdäkseni kohteen. Pieni jyrsijä oli pysähtynyt minun kokoiseni kiven juureen ja söi jotain, joka näytti madolta. Madalluin ja lähdin etenemään ottaen tuulen suunnan huomioon.
Kun olin vain kahden hännänmitan päässä kohteestani, pysähdyin. Olin hyökkäysetäisyydellä, joten loikkasin kohti päästäistä. Oksa rasahti jalkani alla, kun ponnistin itseni ylös. Se antoi päästäiselle varoituksen juuri ajoissa, ja jyrsijä katosi jälkiä jättämättä.
”Hiirenpapanat!”
Päätin jättää tämän alueen metsästä ja siirtyä eteenpäin. Olin todennäköisesti jo pitänyt liikaa ääntä ja karkottanut kaiken muunkin riistan lähettyviltä. Minun pitäisi todella yrittää olla hiljempaa. Ja maltillisempi.
Tovin kuljettuani näin oravan laskeutuvan alas hiukan leveämmästä koivusta. Se liikkui katkonaisesti, pysähdellen äkkinäisesti. Minusta olennon liikkeissä ei ollut mitään tolkkua. Mietin Kastetassua, joka osasi välillä ennustaa pienten eläinten liikkeitä hienosti. *Mitenhän Kastetassulla menee? Onkohan hän saanut jo jotain?*
Ravistelin päätäni ja vilkaisin tassujani. Tutkailin maastoa edessäni. Keskityin oravaan. Se oli pysähtynyt puun juureen.
Pudottauduin jälleen vaanimisasentoon. *Okei, nyt rauhassa. Saan sen kyllä*.
Kun olin melkein puun juuressa, lähdin syöksymään oravaa kohti. Otus hätääntyi, mutta lähti karkuun vain pienellä viiveellä. Jahtasin sitä pari ketunmittaa ja onnistuin läimäyttämään sitä etutassulla. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan orava ehti kivuta puuhun turvaan. Kuopaisin maata. Mitä soturit oikein ajattelivat, jos he olivatkin tarkkailleet minua koko tämän ajan?
Vaikka aloin tuntea oloni äreäksi ja hermostuneeksi, en luovuttanut, vaan jatkoin oitis etsimistä. Kun kuitenkin epäonnistuin myös optimaalisella etäisyydellä kyyhöttäneen jäniksen pyydystämisessä, aloin tuskastua pahemmin. Miksei mikään onnistunut tänään?
Kurottauduin raapimaan puun kuorta etutassuillani. Vedin ne alas asti niin, että koivun valkoinen kerros mureni ja puuhun jäi pitkät kynnenjäljet. Se tuntui miellyttävältä ja rauhoitti hiukan. Muistutin itseäni siitä, että en saisi luovuttaa.
Pitkään aikaan riistaa ei näkynyt eikä kuulunut korkealla visertäviä lintuja lukuunottamatta. Mitä jos Kastetassusta tulisi soturi ja minusta ei? Niin ei voisi käydä. Minun olisi napattava jotakin. Todistettava taitoni. Keskityttävä. Olin hukannut ihan liikaa aikaa, eikä edes Tähtiklaanille nauraminen auttanut enää.
Samassa sain tuoreen vainun mustarastaasta. Pysähdyin äkkiä, höristin korviani. Oikealla. Jäykistin koko kehoni, kun etenin askel kerrallaan pientä lehtien kahinaa kohti. Katse terävänä suuntasin lähemmäs mustaa lintua, joka kaiveli maata nokallaan. Madalluin ja etenin varmoin askelin hiukan lisää, sitten asetuin piiloon kannon taakse. Tasasin hengitykseni ja yritin pitää häntäni paikoillaan.
Yhtäkkiä näin yläkulmassa liikettä. Ensiksi luulin, että paksulla matalalla oksalla oli suuri lintu, kunnes tajusin sen olevan Kastetassu. Pidätin henkäyksen. En olisi osannut kiipeillä noin. Kilpikonnavalkoinen naaras tarkkaili lintua tiiviisti ylhäältä, eikä näyttänyt huomanneen minua.
Pahus. Mustarastas oli myös sisareni kohde. Halusin tämän saaliin, mutta teknisesti ottaen Kastetassu oli löytänyt sen ensin. Mietin, montako saalista Kastetassulla mahtoi jo olla. Jos hän saisi tämänkin, niin miten voisin enää pelastaa tilanteeni? Mitä jos mustarastas oli ainoa tilaisuuteni pyydystää jotain? Mitä jos Kastetassusta tulisi huomenna soturi ja minusta ei? Ajatus siitä oli sietämätön. Toisaalta en oikeasti tiennyt, oliko Kastetassu vielä napannut mitään.
Sydämeni jyskytti, kun näin Kastetassun hakevan asentoa ja mittailevan etäisyyttä kyyristymällä muutamaan otteeseen. Tämä suunnitteli jo hyppyä alas oksalta linnun päälle. Loikka olisi kieltämättä melkoinen taidonnäyte.
Kun sisareni madaltui valmiina ponnistamaan, minun oli tehtävä päätös. Toimin nopeasti.
Ponkaisin äkkiä esiin kannon takaa ja lähdin juoksemaan kohti mustarastasta. Lintu säikähti ensin minua, sitten Kastetassua, joka laskeutui alas oksalta vain silmänräpäyksen myöhässä. Mustarastas oli jo lähtenyt pomppimaan minua karkuun kaoottisesti siivillään pyristellen. Tein ison hypyn ja läimäytin lintua kovaa siipeen. Se horjahti, ja silloin iskin kynteni ja hampaani kiinni keltanokkakseen otukseen.
Käännyin saalis hampaissani. Kastetassu oli seissyt takanani ja tuijotti minua suu ammollaan. Nielaisin kuuluvasti ja otin askeleen taaemmas. Pian sen jälkeen kun katseemme olivat kohdanneet Kastetassu kuitenkin siirsi katseensa maahan. Hän peruutti pari askelta korvat luimussa ja näytti empivän. Kurkkuani kuristi ja olin pudottaa mustarastaan suustani, kun Kastetassu vain käänsi minulle selkänsä ja asteli hitaasti saniaisten sekaan pää alhaalla ja häntä roikkuen. Käännyin vastakkaiseen suuntaan ja juoksin pois.
Rintaani puristi ahdistavasti, ja hetken päästä minun piti pysähtyä hengittämään. Painoin pääni ja tuijotin mustarastasta, jonka olin laskenut käpälieni juureen. Mitä minä oikein menin tekemään? Olin olettanut, ettei kumpikaan meistä saisi kohdetta napattua. Mutta minä sain. Ja tämä oli Kastetassun saalis.
Toivoin, että sisareni antaisi minulle anteeksi. Ehkä Kastetassu ymmärtäisi, jos hän vain tietäisi, miten olematon pyyntionni minulla oli tänään ollut… Minulla ei tosin ollut aikomusta jakaa epäonnistumisiani hänelle. Eikä se luultavasti muuttaisi mitään. Sisimmässäni tiesin, että olin toiminut väärin. Toivoin kuitenkin, etteivät Sadeturkki ja Varjoliekki saisi kuulla tästä. Olin saanut tarpeekseni nuhteluista, jotka eivät koskaan tuntuneet loppuvan. Vaikka minua kadutti hirveästi, olin samaan aikaan todella vihainen siitä, että Kastetassun piti olla niin täydellinen. Sisareni ei tuntunut koskaan tekevän virheitä. Ja minä en ikinä tehnyt oikein mitään muuta, kuin taisteluliikkeitä. Päästin huokauksen.
Toivoin silti todella, että Kastetassu onnistuisi saalistamaan jotain muuta. En halunnut soturiksi ilman sisartani. Olimme kasvaneet yhdessä, ja meistä tulisi sotureita yhdessä. Olimme kuin yö ja päivä — tarvitsimme toisiamme.
Jätin linnun talteen puun koloon ja yritin valpastaa aistini uudelleen. En voinut murehtia Kastetassusta nyt, päätin. Minun piti todistaa vielä loppuaika arvioinnistani, että olin valmis ansaitsemaan soturinimeni. Pian minusta tulisi oikea, itsenäinen soturi.
Kun lähdin seuraamaan vainua myyrästä, Aurinkoroihun sanat pyörivät päässäni. Sanat siitä, että jos halusin olla soturi, minun piti oppia ottamaan vastuu teoistani. Se oli ihan totta, vaikka mestarini sanat saivatkin korvani luimistumaan. Päätin, että tällä kertaa pyytäisin Kastetassulta anteeksi.

// Semmonen kirja. Kaste?

Kortetuikekin tuli pian kanssani veteen. Varpulaulu sen sijaan jäi rannalle istuskelemaan. Kohautin itsekseni vain lapojani. Jos veljeni ei halunnut tulla veteen kanssamme, kaippa sillä ei ollut väliä.
Yhtäkkiä Kortetuike kysyi minulta hiljaa, että olikohan Varpulaulu kunnossa. Katseeni osui veljeeni, joka istuskeli rannalla kiven päällä. Kallistin hieman päätäni ja keskitin katseeni kilpikonnakuvioiseen kolliin. Siristin silmiäni ja sitten käännyin taas Kortetuikkeen puoleen.
“Ihan hyvältä hän minulle näyttää”, tokaisin vain kohauttaen samalla lapojani ja loikin taas syvemmälle veteen leikkimään kuin pentu vesilammikossa. Kortetuike jäi taakseni katselemaan Varpulaulua, mutta pian suljin hänetkin ajatuksistani. Keskityin nyt vain vedessä leikkimiseen. Se herätti sisälläni onnea ja iloa. Tuntui siltä, että sisälläni päivä päivältä enemmän kasvava katskeruus nuorempia sisariani kohtaan alkoi hetkeksi hälvetä.
Kun vilkaisin taas taakseni, huomasin, että Kortetuike oli mennyt veljeni vierelle. Huokaisin raskaasti ja kapusin pois joesta. Pudistelin turkkiani niin, että vettä lenteli ympäriinsä ja menin sitten kahden kollin luokse.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” kysyin tympeänä hännänpää edestakaisin viuhuten. En oikeastaan halunnut näyttää vihastuneelta, mutta minua alkoi jo ärsyttää se, miten nämä kaksi kollia tuntuivat nauttivan toistensa seurasta enemmän kuin minun. Se ei ollut reilua!

//Varpu tai Korte?

Metsä näytti hehkuvan kultaisena ilta-auringon säteissä. Hengittelin hitaasti sisään sen hiirenkorvan raikastamia tuoksuja. Korppisiiven turkki hipoi omaani kulkiessamme rinta rinnan kotia kohti. Olimme käyneet pienellä, rentouttavalla happihyppelyllä ennen kuin kumppanini lähtisi yöpartioon.
Pujahdimme sisään leiriin piikkihernetunnelin läpi. Kissoja oli levittäytynyt pitkin aukiota lepäilemään ja aterioimaan ja vaihtamaan kieliä keskenään. Elämä alkoi näyttää vähän valoisammalta pitkän ja ankaran lehtikadon jälkeen.
Korppisiipi tökkäsi minua kevyesti kylkeen hännällään ja osoitti huomioni saadessaan kuonollaan leirin laidalla yksinään istuskelevaa kissaa. Perhopuro oli varsin surkea näky nököttäessään paikallaan pää painuksissa.
Jokin aika sitten naaras oli ollut ystävänsä Jänötassun kanssa joella. Hän oli tippunut veteen ja Jänötassu oli pelastanut hänet, mutta nuori oppilas oli kohdannut loppunsa urotekonsa yhteydessä. Valvojaiset oli pidetty, kun kollin ruumis oli löydetty rannasta kauempana turmapaikasta.
“Minä juttelen hänen kanssaan”, lupasin Korppisiivelle, joka katseli pojantyttäremme suuntaan huolestuneena. Hän vilkaisi minua kiitollisena ja kosketti nopeasti nenääni omallaan, ennen kuin lähti soturien pesälle lepäämään yöpartiota varten.
Minä kävelin aukion poikki Perhopuron luo. Seisahduin nuoremman soturin eteen ja katselin tätä lempeästi. “Ajattelin mennä käymään haudoilla. Haluaisitko lähteä mukaan?” En tiennyt, miten naaras reagoisi kysymykseeni. Joillekin ajatus haudoilla käymisestä tuntui liian raskaalta, kun taas minulle siitä oli muodostunut tapa käsitellä menetyksen tunteita.

//Perho?

Leppeä tuuli pörrötti turkkiani saapuessamme joelle. Vesi kimalteli kauniisti auringonpaisteessa, ja sää oli mitä täydellisin pienelle pulahdukselle. Minusta oli mukavaa, että olimme tulleet tänne yhdessä Korpikasteen ja Varpulaulun kanssa. Siitä olikin jo tovi, kun olimme viimeksi viettäneet aikaa näin kolmestaan.
Korpikaste oli meistä ensimmäisenä vedessä. Katselin hymyillen, miten naaras kahlasi puolijuoksua veteen ja räiskytteli vesipisaroita ympäriinsä. Hän kääntyi meitä päin ja kutsui meitä mukaan.
Minä vilkaisin Varpulauluun, jonka sinisissä silmissä oli utuisen etäinen katse, aivan kuin kolli olisi irtaantunut ruumiistaan. Kurtistin kulmiani hieman huolissani ja sipaisin kevyesti ystäväni lapaa hännälläni, mikä sai tämän havahtumaan ja katsomaan minuun. Hymyilin hänelle pahoittelevasti, tarkoitukseni ei suinkaan ollut ollut säikäyttää tätä.
“Mennäänkö?” kysyin ja nyökkäsin päälläni joen suuntaan.
Varpulaulun häntä kiemurteli, kun hän vastasi vähän katsettani vältellen: “Mene sinä vain, minä seuraan teitä mieluummin rannalta.”
Räpäytin silmiäni soturille ymmärtäväisesti ja tassutin sitten alemmaksi veden ääreen. Vilkaistessani lapani ylitse huomasin Varpulaulun jääneen istumaan vähän matkan päähän kivelle, jonka päältä tämä katseli meidän suuntaamme. Minun oli vaikea työntää huoltani syrjään astellessani matalaan rantaveteen. Varpulaulu oli ollut poissaoleva lähes koko matkan tänne, ja minusta tuntui, ettei kaikki kuitenkaan ollut aivan kunnossa, vaikka tämä kovasti muuta väitti.
“Tulithan sinä!” Korpikaste läiskäisi vedenpintaa tassullaan niin, että pisaroita lensi päälleni. Hymy suli kasvoilleni ja huoliryppy otsassani katosi, kun tunsin lempeiden laineiden keinutuksen ympärilläni.
Joesta minulle tuli aina mieleen Lampiväre. Sopihan se jo hänen nimeensäkin, ainakin jossakin mielessä. Soturitar oli pelastanut minut hukkumiselta silloin kun olin ollut vielä kokematon oppilas uintiharjoituksissa. Olin kehittynyt uimarina niistä ajoista huomattavasti. Harmi vain, ettei Lampiväre voinut olla näkemässä sitä.
Kahlasin yhä syvemmälle ja annoin jalkojeni irrota pohjasta. Kauhoin vettä rauhallisin, voimakkain vedoin tassuillani ja uin U:n muotoisen lenkin takaisin Korpikasteen luo. Nousin seisomaan hänen vierellään, missä vesi oli matalampaa, ja katsahdin hänen ohitseen Varpulauluun päin. Kolli nökötti edelleen yksinään kivellään.
“Onkohan Varpulaululla kaikki ihan hyvin?” kysäisin Korpikasteelta ääntäni madaltaen. Hänkin oli varmasti huolissaan, jos oli huomannut veljensä apaattisen käytöksen. Olihan Varpulaulu toki aina ollut hiljaisempaa sorttia, mutta tässä oli nyt jotakin muutakin.

//Korte tai Varpu?

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 9kp -

KOIVU
Ropinatassu: 14kp -
Hilehuurre: 7kp
= 21kp

KÄÄRMIS
Jänötassu: 30kp! - R.I.P. </3
Korpikatse: 3kp
Käärmekulta: 41kp!
= 74kp

PYRY
Kastetassu: 7kp

SAAGA
Perhopuro: 17kp

“Kiitos, Jänötassu”, huohotin tuskaisesti kömpiessäni ylös vedestä.
Olin yhtäkkiä veden varassa ollessani tuntenut Jänötassun hampaat niskanahassani ja päässyt pintaan. Yskittyäni hieman sain paremmin happea ja niin rantaan pääseminen oli ollut helpompaa.
En kuullut vastausta Jänötassun suunnasta, joten käännyin katsomaan sitä kohtaa jossa luulin hänen olevan. Kauhukseni Jänötassu ei seisonutkaan enää turvallisesti jalat pohjassa vaan tämä oli menettänyt otteensa pohjasta ja ajelehti hurjaa vauhtia vedessä.
“Jänötassu!” kirkaisin vielä yskimisestä kipeällä kurkullani. Ei, ei, ei. Tämä ei voinut olla totta. Katsoin kauhunkankeana, kun tuo painui pinnan alle. Kahlasin pintaan tärisevin käpälin. Päässäni tuntui kipeältä ja hieman pyörryttävältä.
“Jänötassu?” nau’uin heikosti, kun huono oksettava, pyörryttävä ja muutenkin kaikinpuolin heikko olo iski päälle. Hoipertelin vähän matkaa rannassa pitäen katsettani joessa ja sen virrassa, mutta pikku hiljaa keskittymiseni alkoi herpaantua enkä pystynyt enää edes tarkentamaan katsettani jokeen. Tömähdin maahan ensin hallitummin, mutta pian makasin siinä kyljelläni huohottamassa. Olin ehkä saanut vedet keuhkoistani mutta huono olo oli jäänyt. Suljin silmäni hitaasti koittaen kerätä puhtia nousta ja hakea apua Jänötassulle.

“Perhopuro?” Ahmatahman ääni tunkeutui tajuntaani ja räväytin silmäni hetkessä auki. Makasin edelleen joen rannassa.
“Meidän pitää auttaa Jänötassua”, henkäisin mutta henkäys tuntui niin kivuliaalta keuhkoissani, että painoin silmiäni kiinni.
“Mikä on vialla?” Ahmatahman tavallisesti rauhallinen ääni kuulosti hieman hätäiseltä. En saanut sanoja suustani. Yritin, mutta ajatteleminen tuntui hirveän hankalalta.

Kun avasin silmäni seuraavan kerran, tunnistin makaavani parantajien pesässä leirissä. Tunnistin pesän vaikka silmien tarkentaminen yhteen kohtaan olikin hankalaa. Näin Leimusilmän puuhaavan jotakin etutassuni kohdalla. Muistikuvat palautuivat hiljalleen, ja heti kun muistin tapahtumat tarkemmin hätäännys alkoi ottaa vallan.
“Jänötassu! Missä Jänötassu?” vinkaisin. Keuhkoihini ei sattunut niinkään enää, joten innostuin puhumaan.
“Mitä tapahtuu? Mitä sinä oikein teet?” tivasin Leimusilmältä ja vetäydyin kauemmas hänestä.
“Perhopuro, etutassusi oli sijoiltaan, joten korjasin sen ja halusin vain tarkis-”
“Ainoa asia, joka sinun pitäisi nyt tarkistaa on Jänötassun tilanne!” tiukaisin ja katselin ympärilleni Jänötassua etsien.
“Perhopuro, Jänötassu on kuollut. Hän iski päänsä kiveen, muuta en tiedä. Olen pahoillani”, parantajakolli naukui vetäen minut hiljaiseksi. Kuollut? Ei Jänötassu ollut kuollut. Hän oli ollut vieressäni vielä joessa. Ei hän voinut olla kuollut. Katsoin parantajan pesän suulle, kuin odottaen Jänötassun kävelevän sisään ja huudahtavan:
“Yllätys! Olen elossa.”
Niin ei kuitenkaan käynyt ja tunsin silmiäni polttelevan. En suostunut uskomaan tätä.

Muutamat seuraavat päivät kuluivat todella hitaasti parantajan pesässä. Jänötassun valvojaiset oltiin pidetty ja hänet oli haudattu Sypressikuiskeen ja muun perheensä vierelle. Olin pikku hiljaa alkanut sisäistämään, että Jänötassu oli todella poissa. Suru painoi niin raskaasti, etten voinut oikein tehdä mitään vaikka etutassuni olisi sen sallinut. En halunnut vain päästää surusta irti, sillä se tuntui olevan ainoa yhteyteni Jänötassuun. Ainoa asia jota pystyin toivomaan oli, että Jänötassu voi hyvin Tähtiklaanissa ja hän pystyi olemaan siellä Sypressikuiskeen kanssa. Tiesin kuinka paljon Jänötassu oli rakastanut emoaan vaikkei ikinä kerennytkään kunnolla häntä tapaamaan.

Leimusilmän vatsassa muljahti ja hänen sydämensä tuntui yrittävän porata läpi hänen rinnastaan, kun Hilehuurre toi ilmi asian, jonka hän oli luullut olevan vain hänen ja Lieskakajon välinen. Hän oli tiputtanut keräämäänsä yrtit maahan yrittäessään estää itseään hyperventiloimasta.
Voi hyvä Tähtiklaani, miten sinisilmäinen hän olikaan ollut kaiken tämän aikaa! Kuvitellut, ettei kukaan muu muka osaisi tulkita silmäpeliä, jota hän ja Lieskakajo kävivät aina toistensa kanssa kohdatessaan. Kuinka monelle muulle heidän välisensä romanttinen jännite oli ollut päivänselvää tämän koko ajan?
“Onko se oikeasti niin ilmeistä?” hän kysyi Hilehuurteelta pystymättä peittelemään hätääntynyttä sävyä äänessään. Ennen kuin vaaleanharmaa soturi ehti vastata mitään, hän ryhtyi ramppaamaan edestakaisin paikallaan ja jatkoi itsekseen ääneen jupisten: “Onko Nokkospilvi huomannut? Tai heidän pentunsa? Esi-isät paratkoon, olen ihan kauhea kissa!”
Tähän asti hän oli onnistunut uskottelemaan itselleen, että kyseessä oli pelkkä viaton ihastuminen, mistä ei koituisi harmia kenellekään, kunhan se pysyisi salassa. Mutta jos muutkin pystyivät näkemään sen, juttu oli paljon vakavampi.
“Mikä meidät antoi ilmi?” parantaja kääntyi takaisin Hilehuurteen puoleen, vaikka osasi jo melkein arvata vastauksen.

//Hile?!?!?!?

Hymyilin Ropinatassulle lämpimästi hänen intoillessaan uimisesta. Aurinkoroihu oli jopa sanonut häntä luonnonlahjakkuudeksi, mikä sai ylpeyden siskoni puolesta vain kasvamaan. Ehkäpä hän oli perinyt emomme uintitaidon? Oli miten oli, minua vesi ei kiehtonut ihan niin paljoa. Tai tavallaan kiehtoi kyllä. Sen voima vain tuntui minusta hiukan pelottavalta. Sateetkin tuntuivat olevan toisinaan jotenkin kiukkuisia - kun vesipisarat putoilivat niin kauhealla voimalla, että märän turkin alla olevaa ihoakin pisteli, ja puiden lehdet taipuivat melkein kuin irrotakseen kokonaan.
Lähdin kahlaamaan eteenpäin ja yritin unohtaa kylmyyden, joka aina syvemmälle mennessä valtasi lisää tilaa kehostani. Yritin myös teeskennellä, että minua vaivasi vain kylmyys, eikä esimerkiksi Ropinatassun kilpailunhaluiset, alentavatkin, tuiskahdukset hetkeä aikaisemmin. Ikään kuin hän olisi ajattelematon ja piittaamaton ihan tarkoituksella. Ja minä kun vain halusin hänen onnistuvan asioissa, mitä hän sitten ikinä tekikin. Joka kerta kun Ropinatassu sanoi minulle jotakin ilkeää tai muistutti, kuinka ärsyttävä olin kun yritin pitää hänet poissa ongelmista, minusta tuntui kuin pienen pieni palanen sisältäni olisi murtunut. Yleensä hän onnistuikin pahoittamaan mieleni, oli se tahallista tai ei.
Ajatuksiini eksyneenä keskittymiseni oli herpaantunut, ja äkkiä tunnen kuinka etukäpäläni lipsuu pohjassa irtokiven takia. Otan pari haparoivaava askelta löytääkseni tasapainon, mutta uppoan korvia myöten pinnan alle - joki syveni siinä kohti ilmeisen yllättäen. Toinen takajalkani oli jumissa jonkinlaisen oksankarahkan ja joen pohjan välissä, enkä saanut riuhtaistua sitä irti. Aloin panikoida, kun tunsin happeni loppuvan pian, räpiköin ja huidoin vapailla jaloillani kuin hullu. Olin kuulevinani äänen huutavan nimeäni, mutta saattoi se olla myös veden loiskeen aiheuttama ääni, jonka hätääntynyt mieleni käänsi nimekseni. En yltänyt edes kuononi kärjellä veden pinnalle saadakseni vähän happea ja tunsin tajuntani jo hämärtyvän. Joku tökki jumiutunutta jalkaani, kunnes äkkiä tunsin paineen helpottavan ja joku kiskaisi minut niskanahasta pinnalle. Hänen otteensa kirposi, mutta hetkessä hän oli leukani alla pitämässä päätäni pinnalla.
"Herätys, Kastetassu", pelastajani käskytti. Nyt joku vahvempi nosti minut hampaillaan kokonaan pois vedestä ja minä mätkähdin kyljelleni retkottamaan turkki vettä valuen.

//Ropina?

Lieskakajon poistuttua Hilehuurre oli jäänyt Leimusilmän kanssa kahden. Parantaja oli silminnähden vaivaantuneen oloinen hipelöidessään yrttejä, jotka olivat hetkessä järjestäytyneet kahteen pinoon kuin itsestään. Leimusilmä kehotti Hilehuurretta ottamaan niistä toisen.
Hilehuurre noukki yrttikasan hampaisiinsa ja yritti hillitä itseään puremasta hampaitaan niihin. Klaani tarvitsi yrttejä. Ei niitä voinut syödä huvin vuoksi, soturi muistutti itseään. Onneksi Hilehuurteen ajatukset siirtyivät hetkessä takaisin Leimusilmän ja Lieskakajon väliseen romanssiin. Ei ollut enää epäilystäkään, etteikö kaksikon välillä olisi edelleen jotakin. Hilehuurre oli itse juuri todistanut miten nämä kaksi kollia olivat katsoneet toisiinsa. Hän vilkaisi Leimusilmää, joka näytti edelleen kiusaantuneelta ainakin sen perusteella, että mustavalkoinen kolli tuntui välttelevän hänen katsettaan.
He lähtivät talsimaan leirin suuntaan vierekkäin. Hilehuurre tutki parantajaa katseellaan virne naamallaan, eikä pystynyt enää pitämään suutaan supussa, kun vihdoin tavoitti kollin keltaisen katseen.
”Tuollaista intohimoa on aina yhtä ihana olla todistamassa”, hopeinen kolli maukaisi yrttien välistä.
Leimusilmä näytti hämmentyneeltä.
”Niin… no, yrttien kerääminen on työtäni, mutta pidän siitä-”, Leimusilmä aloitti, mutta Hilehuurre keskeytti hänet.
”Tai pitäisikö sanoa, leiskuvaa rakkautta.”
Hilehuurre iski silmää vitsikkäästi. Leimusilmä hiljeni.
”Onhan hän kieltämättä hyvännäköinen”, Hilehuurre jatkoi pilke silmäkulmassa, tiedostamatta möläytystensä seurauksia.
Leimusilmän pupillit suurenivat, ja Hilehuurre naurahti tajutessaan, että parantaja ei enää voinut luulla hänen puhuvan yrteistä.
”Kuka niin?” Leimusilmä kysyi. Hilehuurre oli kuulevinaan tämän äänen värisevän, muttei ollut varma johtuiko se vain yrteistä, joita parantaja kantoi mukanaan. Parantaja näytti nyt eksyneeltä pennulta.
”Lieskakajo. Sinun salarakkaasi. Ja ihan vain tulevaisuuden varalta: minä itse asiassa omistan silmät ja korvat, eikä korvien välikään ole täysin ontto kuten yleisesti luullaan”, Hilehuurre sanoi ja virnisti vinosti.
Leimusilmä pysähtyi kuin seinään ja yritit putosivat maahan.

//Leimu??!?

Kastetassu oli tehnyt saman testin vedelle käpälällään kuin minä ja saanut yhtä pahat vilunväristykset, ennen kun oli astellut viereeni veteen kahlaamaan väristysten saattelemana. Itse olin jo ehtinyt totutella veteen tovin, joten en edes ihan täysin valehdellut tokaistessani sisarelleni: ”Ei tämä ole edes kylmää.”
Tiedostin, että mau’ussani oli hivenen halventava sävy, mutta se oli täysin tapaistani.
”Sinä oletkin ehtinyt jo tottua veden viileyteen”, Kastetassu huomautti.
Loin häneen epäuskoisen katseen, vaikka me molemmat tiesimme, että hän oli oikeassa. Taas. Minua vain ärsytti, että siskon oli pitänyt sanoa asia ääneen. Ylpeyteni ei kestänyt sitä, etten saanut edes hetken aikaa tuntea pientä paremmuutta Kastetassuun verrattuna.
”Niin. Mutta sinä näytit äsken siltä kuin olisit koskenut jäätä. Minua ei edes palella”, viimeisin väitteeni oli valetta, mutta juuri nyt halusin vain saada viimeisen sanan. Ja onnistuin, sillä Kastetassu ei sanonut enäää mitään. En antanut hänelle enää edes tilaisuutta vastata, sillä lähdin kahlaamaan yhä syvemmälle, kunnes tunsin astuvani etutassuillani tyhjään. Tärisin puoliksi kylmästä, puoliksi innosta. Mutta kuitenkin selvästi enemmän innosta, niin uskottelin itselleni.
Aloin kauhomaan etutassuillani ja yllätyin itsekin siitä. Liike tuntui tulevan kuin luonnostaan. Ehkä olin sittenkin perinyt emon uintitaidon?! Olin aivan tohkeissani, mutta jännitys pidätteli minua edelleen hieman. Piteli minua vain viiksikarvan kokoisella otteella kiinni joenpohjassa takajaloistani.
Vilkaisin taakseni. Aurinkoroihu katsoi minua rannasta tarkasti, kuin lähtövalmiina syöksymään luokseni. Tajusin kuitenkin vasta silloin, että mestarini suu liikkui. Hän kannusti minua ja jakeli ohjeita, joista yritin saada selvän Kastetassun kahlauksen yli. Lähempänä Kastetassu tuijotti minua silmät pyöreinä sekä yllätyksestä että huolesta. Valkea, kilpikonnalaikkuinen naaras nosteli tassujaan paikoillaan, enkä ollut varma liittyikö se veden viileyteen vai jännitykseen. Minun puolestaniko sisko jännitti?
Aurinkoroihu lähti astelemaan hitaasti kohti vesirajaa. Tuhahdin. Luuliko mestari, että olin hukkumassa? Niinkö säälittävältä minä muka näytin? Minähän melkein uin! Tiesin, että perusteita pitäisi opetella ensin perinpohjaisesti. Olin kuitenkin kuullut, että uiminen oli taito, joka tuli toisille enemmän luonnostaan kuin toisille. Juuri nyt minulla oli itsevarma olo. Olin kauhonut etukäpälilläni jo hetken, ja jännitys alkoi nyt enemmänkin kutkutella loppujakin polkuanturoita irrottautumaan hiekasta. Luotin itseeni, luotin veteen. Siihen, että se kannattelisi.
Nyt oli hetkeni! Enempää empimättä ponkaisin lujaa molemmilla takajaloillani vauhtia. Nousin hetkellisesti ylöspäin, sitten putosin alas kuin hidastetusti. Sydän jätti lyönnin välistä. Tai kaksi. Kuononi upposi hetkellisesti veden alle. Pidätin hengitystäni. Korvani täyttyivät hyytävällä vedellä. Jostain syystä se tuntui kaikista kylmimmältä juuri korvissa. Tajusin alkaa potkia takajaloillani. Ja minä kauhoin ja potkin, ja nenäni ja viikseni olivat hetkessä takaisin veden pinnan yläpuolella, kuivan ja lämpöisen ilman ympäröiminä. Ravistelin päätäni pikaisesti saadakseni vedet pois korvakäytävistäni. Tätä jännityksen tunnetta ei voittanut mikään! Sydän jyskytti rinnassani ja kasvoilleni piirtyi leveä, aidosti iloinen hymy.
”Kastetassu! Kastetassu, katso! Minä uin! Tämä on ihan mahtavaa!” huudahdin innoissani ja yritin kääntyä sisareni suuntaan.
”Hyvä, Ropinatassu!” Kastetassun naukaisu kantautui jostain takaani.
Hetkeksi kuononi upposi taas, mutta tajusin pitää suuni kiinni. Käännyttyäni vastassa oli Kastetassu, joka oli kävellyt jo syvemmälle veteen, ja hiukan kauempana tämän takana Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, jotka seisoivat matalammalla ja katsoivat minuun hymysuin.
”Hienoa, Ropinatassu! Olet luonnonlahjakkuus!” Aurinkoroihun kehut kaikuivat korviini hassusti vettä pitkin. ”Jaksaa, jaksaa! Äläkä mene vielä liian pitkälle, joki on jo syvää siinä kohti!”
Tekniikkani oli kyllä vielä hakusessa, mutta ainakin pysyin pinnalla jotenkuten, ja olin itsestäni todella ylpeä. Ja mikä parasta, pääsisin kehumaan uintitaitoani vanhemmilleni.
Uin kohti Kastetassua, ja vaikka hetken tuntui, että polskin vain paikoillani, osuivat veden huitomisesta väsyneet jalkani vihdoin pohjaan. Loikin Kastetassun luokse vettä loiskien.
”Se oli ihan hullua! Näitkö, kun menin hetkeksi melkein kokonaan pinnan alle? Se oli tosi hauskaa, sinun on kokeiltava sitä!” nau’uin siskolle täpinöissäni. Unohdin hetkeksi oman päänsisäisen kilpailuni.
Olisin halunnut mennä vaikka heti uudestaan, mutta tuntui kuin joki olisi imenyt kaikki voimat lihaksistani. Vasta nyt vettä valuvana tajusin, miten kylmä minulla yhtäkkiä olikin. Palelin niin että jalkani tärisivät, mutta yritin peittää sen ravistelemalla turkkiani. Pelkäsin, että jalkani pettäisivät minä hetkenä hyvänsä.

//Kaste?