Hymyilin Ropinatassulle lämpimästi hänen intoillessaan uimisesta. Aurinkoroihu oli jopa sanonut häntä luonnonlahjakkuudeksi, mikä sai ylpeyden siskoni puolesta vain kasvamaan. Ehkäpä hän oli perinyt emomme uintitaidon? Oli miten oli, minua vesi ei kiehtonut ihan niin paljoa. Tai tavallaan kiehtoi kyllä. Sen voima vain tuntui minusta hiukan pelottavalta. Sateetkin tuntuivat olevan toisinaan jotenkin kiukkuisia - kun vesipisarat putoilivat niin kauhealla voimalla, että märän turkin alla olevaa ihoakin pisteli, ja puiden lehdet taipuivat melkein kuin irrotakseen kokonaan.
Lähdin kahlaamaan eteenpäin ja yritin unohtaa kylmyyden, joka aina syvemmälle mennessä valtasi lisää tilaa kehostani. Yritin myös teeskennellä, että minua vaivasi vain kylmyys, eikä esimerkiksi Ropinatassun kilpailunhaluiset, alentavatkin, tuiskahdukset hetkeä aikaisemmin. Ikään kuin hän olisi ajattelematon ja piittaamaton ihan tarkoituksella. Ja minä kun vain halusin hänen onnistuvan asioissa, mitä hän sitten ikinä tekikin. Joka kerta kun Ropinatassu sanoi minulle jotakin ilkeää tai muistutti, kuinka ärsyttävä olin kun yritin pitää hänet poissa ongelmista, minusta tuntui kuin pienen pieni palanen sisältäni olisi murtunut. Yleensä hän onnistuikin pahoittamaan mieleni, oli se tahallista tai ei.
Ajatuksiini eksyneenä keskittymiseni oli herpaantunut, ja äkkiä tunnen kuinka etukäpäläni lipsuu pohjassa irtokiven takia. Otan pari haparoivaava askelta löytääkseni tasapainon, mutta uppoan korvia myöten pinnan alle - joki syveni siinä kohti ilmeisen yllättäen. Toinen takajalkani oli jumissa jonkinlaisen oksankarahkan ja joen pohjan välissä, enkä saanut riuhtaistua sitä irti. Aloin panikoida, kun tunsin happeni loppuvan pian, räpiköin ja huidoin vapailla jaloillani kuin hullu. Olin kuulevinani äänen huutavan nimeäni, mutta saattoi se olla myös veden loiskeen aiheuttama ääni, jonka hätääntynyt mieleni käänsi nimekseni. En yltänyt edes kuononi kärjellä veden pinnalle saadakseni vähän happea ja tunsin tajuntani jo hämärtyvän. Joku tökki jumiutunutta jalkaani, kunnes äkkiä tunsin paineen helpottavan ja joku kiskaisi minut niskanahasta pinnalle. Hänen otteensa kirposi, mutta hetkessä hän oli leukani alla pitämässä päätäni pinnalla.
"Herätys, Kastetassu", pelastajani käskytti. Nyt joku vahvempi nosti minut hampaillaan kokonaan pois vedestä ja minä mätkähdin kyljelleni retkottamaan turkki vettä valuen.

//Ropina?

Lieskakajon poistuttua Hilehuurre oli jäänyt Leimusilmän kanssa kahden. Parantaja oli silminnähden vaivaantuneen oloinen hipelöidessään yrttejä, jotka olivat hetkessä järjestäytyneet kahteen pinoon kuin itsestään. Leimusilmä kehotti Hilehuurretta ottamaan niistä toisen.
Hilehuurre noukki yrttikasan hampaisiinsa ja yritti hillitä itseään puremasta hampaitaan niihin. Klaani tarvitsi yrttejä. Ei niitä voinut syödä huvin vuoksi, soturi muistutti itseään. Onneksi Hilehuurteen ajatukset siirtyivät hetkessä takaisin Leimusilmän ja Lieskakajon väliseen romanssiin. Ei ollut enää epäilystäkään, etteikö kaksikon välillä olisi edelleen jotakin. Hilehuurre oli itse juuri todistanut miten nämä kaksi kollia olivat katsoneet toisiinsa. Hän vilkaisi Leimusilmää, joka näytti edelleen kiusaantuneelta ainakin sen perusteella, että mustavalkoinen kolli tuntui välttelevän hänen katsettaan.
He lähtivät talsimaan leirin suuntaan vierekkäin. Hilehuurre tutki parantajaa katseellaan virne naamallaan, eikä pystynyt enää pitämään suutaan supussa, kun vihdoin tavoitti kollin keltaisen katseen.
”Tuollaista intohimoa on aina yhtä ihana olla todistamassa”, hopeinen kolli maukaisi yrttien välistä.
Leimusilmä näytti hämmentyneeltä.
”Niin… no, yrttien kerääminen on työtäni, mutta pidän siitä-”, Leimusilmä aloitti, mutta Hilehuurre keskeytti hänet.
”Tai pitäisikö sanoa, leiskuvaa rakkautta.”
Hilehuurre iski silmää vitsikkäästi. Leimusilmä hiljeni.
”Onhan hän kieltämättä hyvännäköinen”, Hilehuurre jatkoi pilke silmäkulmassa, tiedostamatta möläytystensä seurauksia.
Leimusilmän pupillit suurenivat, ja Hilehuurre naurahti tajutessaan, että parantaja ei enää voinut luulla hänen puhuvan yrteistä.
”Kuka niin?” Leimusilmä kysyi. Hilehuurre oli kuulevinaan tämän äänen värisevän, muttei ollut varma johtuiko se vain yrteistä, joita parantaja kantoi mukanaan. Parantaja näytti nyt eksyneeltä pennulta.
”Lieskakajo. Sinun salarakkaasi. Ja ihan vain tulevaisuuden varalta: minä itse asiassa omistan silmät ja korvat, eikä korvien välikään ole täysin ontto kuten yleisesti luullaan”, Hilehuurre sanoi ja virnisti vinosti.
Leimusilmä pysähtyi kuin seinään ja yritit putosivat maahan.

//Leimu??!?

Kastetassu oli tehnyt saman testin vedelle käpälällään kuin minä ja saanut yhtä pahat vilunväristykset, ennen kun oli astellut viereeni veteen kahlaamaan väristysten saattelemana. Itse olin jo ehtinyt totutella veteen tovin, joten en edes ihan täysin valehdellut tokaistessani sisarelleni: ”Ei tämä ole edes kylmää.”
Tiedostin, että mau’ussani oli hivenen halventava sävy, mutta se oli täysin tapaistani.
”Sinä oletkin ehtinyt jo tottua veden viileyteen”, Kastetassu huomautti.
Loin häneen epäuskoisen katseen, vaikka me molemmat tiesimme, että hän oli oikeassa. Taas. Minua vain ärsytti, että siskon oli pitänyt sanoa asia ääneen. Ylpeyteni ei kestänyt sitä, etten saanut edes hetken aikaa tuntea pientä paremmuutta Kastetassuun verrattuna.
”Niin. Mutta sinä näytit äsken siltä kuin olisit koskenut jäätä. Minua ei edes palella”, viimeisin väitteeni oli valetta, mutta juuri nyt halusin vain saada viimeisen sanan. Ja onnistuin, sillä Kastetassu ei sanonut enäää mitään. En antanut hänelle enää edes tilaisuutta vastata, sillä lähdin kahlaamaan yhä syvemmälle, kunnes tunsin astuvani etutassuillani tyhjään. Tärisin puoliksi kylmästä, puoliksi innosta. Mutta kuitenkin selvästi enemmän innosta, niin uskottelin itselleni.
Aloin kauhomaan etutassuillani ja yllätyin itsekin siitä. Liike tuntui tulevan kuin luonnostaan. Ehkä olin sittenkin perinyt emon uintitaidon?! Olin aivan tohkeissani, mutta jännitys pidätteli minua edelleen hieman. Piteli minua vain viiksikarvan kokoisella otteella kiinni joenpohjassa takajaloistani.
Vilkaisin taakseni. Aurinkoroihu katsoi minua rannasta tarkasti, kuin lähtövalmiina syöksymään luokseni. Tajusin kuitenkin vasta silloin, että mestarini suu liikkui. Hän kannusti minua ja jakeli ohjeita, joista yritin saada selvän Kastetassun kahlauksen yli. Lähempänä Kastetassu tuijotti minua silmät pyöreinä sekä yllätyksestä että huolesta. Valkea, kilpikonnalaikkuinen naaras nosteli tassujaan paikoillaan, enkä ollut varma liittyikö se veden viileyteen vai jännitykseen. Minun puolestaniko sisko jännitti?
Aurinkoroihu lähti astelemaan hitaasti kohti vesirajaa. Tuhahdin. Luuliko mestari, että olin hukkumassa? Niinkö säälittävältä minä muka näytin? Minähän melkein uin! Tiesin, että perusteita pitäisi opetella ensin perinpohjaisesti. Olin kuitenkin kuullut, että uiminen oli taito, joka tuli toisille enemmän luonnostaan kuin toisille. Juuri nyt minulla oli itsevarma olo. Olin kauhonut etukäpälilläni jo hetken, ja jännitys alkoi nyt enemmänkin kutkutella loppujakin polkuanturoita irrottautumaan hiekasta. Luotin itseeni, luotin veteen. Siihen, että se kannattelisi.
Nyt oli hetkeni! Enempää empimättä ponkaisin lujaa molemmilla takajaloillani vauhtia. Nousin hetkellisesti ylöspäin, sitten putosin alas kuin hidastetusti. Sydän jätti lyönnin välistä. Tai kaksi. Kuononi upposi hetkellisesti veden alle. Pidätin hengitystäni. Korvani täyttyivät hyytävällä vedellä. Jostain syystä se tuntui kaikista kylmimmältä juuri korvissa. Tajusin alkaa potkia takajaloillani. Ja minä kauhoin ja potkin, ja nenäni ja viikseni olivat hetkessä takaisin veden pinnan yläpuolella, kuivan ja lämpöisen ilman ympäröiminä. Ravistelin päätäni pikaisesti saadakseni vedet pois korvakäytävistäni. Tätä jännityksen tunnetta ei voittanut mikään! Sydän jyskytti rinnassani ja kasvoilleni piirtyi leveä, aidosti iloinen hymy.
”Kastetassu! Kastetassu, katso! Minä uin! Tämä on ihan mahtavaa!” huudahdin innoissani ja yritin kääntyä sisareni suuntaan.
”Hyvä, Ropinatassu!” Kastetassun naukaisu kantautui jostain takaani.
Hetkeksi kuononi upposi taas, mutta tajusin pitää suuni kiinni. Käännyttyäni vastassa oli Kastetassu, joka oli kävellyt jo syvemmälle veteen, ja hiukan kauempana tämän takana Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, jotka seisoivat matalammalla ja katsoivat minuun hymysuin.
”Hienoa, Ropinatassu! Olet luonnonlahjakkuus!” Aurinkoroihun kehut kaikuivat korviini hassusti vettä pitkin. ”Jaksaa, jaksaa! Äläkä mene vielä liian pitkälle, joki on jo syvää siinä kohti!”
Tekniikkani oli kyllä vielä hakusessa, mutta ainakin pysyin pinnalla jotenkuten, ja olin itsestäni todella ylpeä. Ja mikä parasta, pääsisin kehumaan uintitaitoani vanhemmilleni.
Uin kohti Kastetassua, ja vaikka hetken tuntui, että polskin vain paikoillani, osuivat veden huitomisesta väsyneet jalkani vihdoin pohjaan. Loikin Kastetassun luokse vettä loiskien.
”Se oli ihan hullua! Näitkö, kun menin hetkeksi melkein kokonaan pinnan alle? Se oli tosi hauskaa, sinun on kokeiltava sitä!” nau’uin siskolle täpinöissäni. Unohdin hetkeksi oman päänsisäisen kilpailuni.
Olisin halunnut mennä vaikka heti uudestaan, mutta tuntui kuin joki olisi imenyt kaikki voimat lihaksistani. Vasta nyt vettä valuvana tajusin, miten kylmä minulla yhtäkkiä olikin. Palelin niin että jalkani tärisivät, mutta yritin peittää sen ravistelemalla turkkiani. Pelkäsin, että jalkani pettäisivät minä hetkenä hyvänsä.

//Kaste?

Kosketin neniä kumppanini kanssa, ennen kuin lähdin ulos. Olin lähdössä saalistuspartioon vasta nimitetyn Haukkakynnen, Nopsaliekin ja tämän tuoreen oppilaan Kuusikkotassun kanssa. Olin ylpeä Kuusikkotassusta, vaikka hän ei ollutkaan minun pentuni tai muutenkaan minulle oikein sukua. Hän oli kuitenkin edesmenneen ystäväni pentu, joten saatoin jakaa sen ylpeyden, joka Lehtomyrsky kyllä olisi varmasti ollut, mikäli hän olisi ollut täällä kanssamme näkemässä.
“Muista olla varovainen. Ei sitä tiedä, jos Lotta saakin jotain päähänsä ja ilmestyykin yhtäkkiä paikalle”, Sädesäihke huolehti. Kehräsin hellästi kumppanini huolelle ja hymyilin hänelle vienosti.
“Kyllä minä muistan, ja on partiossa muitakin jäseniä pitämässä minusta huolta, joten turhaan sinä murehdit”, nau’uin, jotta helpottaisin oranssin kollin oloa. Hän huokaisi hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
“Niin kai, mutta sinun olisi parempi palata ehjänä leiriin”, hän sanoi vielä pilke silmässään ja antoi minun sitten mennä naukuen minulle vielä nopeat hyvästit.
“Hei hei! Koitan kyllä tulla yhtenä kappaleena, mutta en voi luvata mitään!” naurahdin kollille, kun lähdin muun partion kanssa ulos leiristä. En ollut juuri koskaan ollut partion johdossa, mutta nyt minä olin siinä tehtävässä, ja jos totta puhuttiin, olin kamalan stressaantunut asiasta.
“Mennään metsän halki ja joen yli koivumetsälle. Katsotaan, jos sieltä löytyisi jotain riistaa”, totesin muulle partiolle ja otin suunnan kohti joen astinkiviä, joita pitkin menisimme yli ja kohti koivumetsää. Partion jäsenet eivät ainakaan ryhtyneet väittämään vastaan, joten oletin, että idea ei ainakaan ollut surkeimmasta päästä.
Kulkiessamme eteenpäin kuuntelin, miten Nopsaliekki selitti Kuusikkotassulle vielä nopeasti eri saalistus menetelmiä ja samalla myös muistutti nuorta naarasta eri maamerkeistä, mitä reviirillä oli. Hän ohjeisti aina etsimään ne, jos nuori oppilas eksyi mestaristaan tai muista partion jäsenistä. Se muistutti minulle, että tämä oli yksiä ensimmäisiä kertoja, kun Kuusikkotassu oli ulkona leiristä ja se sai minut miettimään, oliko sittenkään hyvä ajatus lähteä koivumetsälle asti, jos nuori naaras sitten menisikin hukkaan.
Karistin ajatuksen mielestäni ja johdin partiota kohti jokea yrittäen olla ajattelematta, miten koivumetsään lähteminen saattoi sitten ollakin huono ajatus. Sen sijaan pidin ajatukseni koko ajan siinä, että johdattaisin partion oikeaan paikkaan, enkä päätyisi vahingossa kääntymään väärästä kohtaa ja viemään heidät jonnekin, mihin meidän ei ollut lainkaan tarkoitus mennä.
Pian huomasin joen, jonka pinta kimmelsi auringonvalon osuessa siihen ja se loi hienoja kuvioita joen virratessa eteenpäin.
“Muista pysyä koko ajan lähelläni, kun olemme joen läheisyydessä ja etenkin, kun ylitämme sen. Astinkivet voivat olla liukkaat ja siksi jokea ylittäessä pitää olla hyvin hyvin varovainen, jotta ei putoa jokeen. Virtaus vie nopeasti mukanaan ja veden varaan joutuessa helposti hukkaa pinnan”, Nopsaliekki muistutti Kuusikkotassua.
Sen kuuleminen sai ahdistuksen ja stressin sisälläni vain kasvamaan. Olin unohtanut huomioida sen, että tämä olisi myös yksiä ensi kertoja, kun Kuusikkotassu ylittäisi joen. Hän oli varmasti tehnyt niin reviirikierroksella, mutta syyttäisin varmasti itseäni, jos Kuusikkotassu päätyisi sitten putoamaan jokeen ja joutuisi virran mukana eroon muista ja ehkä myös surmaansa.
Näin astinkivet edessäpäin ja yritin pitää mieleni kevyenä ja olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, että minun takiani nuori Kuusikkotassu putoaisi jokeen. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että muut soturit olisivat tässä myös auttamassa, ja jos hänen tassunsa lipeäisi, hänet saataisiin varmasti turvaan; etenkin, kun kaikki osasivat uida edes jotenkuten.
Pysähdyin joen rantaan siihen kohtaan, jossa meidän oli määrä ylittää joki. Käännyin katsomaan muita partion jäseniä ja yritin parhaani estää tassujani vapisemasta kuin hullut.
“Nyt ylitämme joen. Pysytelkää lähellä toisianne sen varalta, että jonkun tassu lipeää, mutta älkää kuitenkaan koettako ängetä samalle kivelle toisen kanssa; se voi johtaa siihen, että toisella tai molemmilla menee tasapaino, ja sitten muiden pitää tulla pelastamaan”, nau’uin ja yritin näyttää itsevarmalta. Muut nyökyttelevät päitään ja näyttivät kuuntelevan minua, joka samaan aikaan tuntui hyvältä ja kauhistuttavalta.
“Kuulitko, Kuusikkotassu? Muista nuo ohjeet äläkä missään nimessä yritä kiirehtiä turhaan eteenpäin. Se vain aiheuttaisi vaaratilanteita”, Nopsaliekki naukui oppilaalleen ja tämä nyökäytti päätään.
“Selvä!” Kuusikkotassu naukaisi ja jäi selkeästi odottamaan, että joku lähtee näyttämään hänelle mallia. Hetken ajan koko partio vain seisoi paikallaan joen rannassa, kunnes muistin, että minä olin johdossa ja lähdin varovasti ylittämään rauhallisesti virtaavaa jokea astinkiviä pitkin.
Joen vesi loiskui kivien kylkiin ja viileää vettä lenteli välillä tassuilleni. Värähdin ensi kerralla, kun niin tapahtui, mutta sen jälkeen en antanut itseni säikkyä sillä tavoin. Jatkoin joen ylittämistä aina välillä taakseni vilkaisten varmistaen, että muilla oli kaikki hyvin.
Kun pääsin joen toiselle puolelle tassuni tutisivat jännityksestä. Katsoin kuinka muut kissat tulivat perässä niin, että Kuusikkotassu ja Nopsaliekki tulivat lähes tahtiin ja Haukkakynsi tuli heidän perässään tarkkaillen kahta edessä kulkevaa kissaa aina, kun oli päässyt turvallisesti seuraavalle kivelle.
Katselin muiden kulkua, kunnes kaikki olivat päässeet joen ylitse turvallisesti. Huokaisin lähes helpotuksesta, kun Haukkakynnen tassut osuivat kuivalle maalle. En ollut oikein koskaan tajunnut, kuinka paljon partion johtaja piti muista partion jäsenistä huolta - tai sitten se olin vain minä.
Lähdin jatkamaan partion johtamista ja nyt mieleni oli jo hieman kevyempi, kun joen ylitys olikin sujunut mallikkaasti. Tietysti edelleen piti ylittää joki leiriin palatessa, mutta muiden varovaisuus ensimmäisellä ylityksellä oli antanut minulle jo ajatuksen siitä, että muut osasivat kyllä pitää huolen itsestään sekä toisistaan, eikä kukaan tipahtaisi jokeen tuosta noin vain.
Pian olimme viimein koivumetsän reunassa. Pysäytin partion antamalla hännälläni heille merkin ja kaikki jäivät selkeästi odottamaan ohjeistusta. Hengitin syvään, koska muiden odottavat ja luottavaiset katseen hieman ahdistivat minua, mutta aloitin sitten viimein ohjeiden annon.
“Saalistetaan täällä siihen asti, että aurinko alkaa laskea ja on jo lähes puiden latvojen kohdalla, jos katsoo aukion reunassa. Tavataan sitten tässä kohtaa, kun kaikki ovat valmiita. Sen jälkeen lähdemme palaamaan leiriin samaa reittiä”, nau’uin. Nopsaliekki nyökkäsi ja tökkäsi sitten hellästi tassullaan Kuusikkotassua ehdottaen, että he aloittaisivat saalistuksen ensiksi yhdessä ja lähtivät sitten pois. Haukkakynsi kuitenkin vain jäi siihen seisomaan Käärmekullan kanssa.
“Haluatko saalistaa hetken kanssani? Näytit hieman hermostuneelta, ja ajattelin, että pieni jutteluhetki tai kahdenkeskinen ajan vietto saattaisi ehkä auttaa?” nuori soturitar ehdotti. Huokaisin helpottuneena siitä, että hän ei aikonut arvostella minua vaan sen sijaan halusi vain auttaa ja nyökkäsin sitten naaraalle.
“Toki, käyhän se”, naukaisin ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Haistelin samalla myös ilmaa, jos vaikka löytäisinkin jonkin saaliseläimen hajujäljen, jota voisin lähteä jahtaamaan. Ehkä voisimme myös käyttää hieman tiimityöskentelyä ja napata sen yhdessä Haukkakynnen kanssa.
“Haluatko kertoa, miksi vaikutit niin kireältä? Onko jokin vialla?” tuore soturi kysyi minulta, kun olimme päässeet turkin paria ketunmittaa eteenpäin.
“Minua vain jännittää olla johdossa. Pelkään, että teen huonoja päätöksiä, jotka haittaavat myös muiden partion jäsenten terveyttä tai mielenalaa”, selitin nuoremmalle soturille. Hän katsoi minua myötätuntoisena.
“Ymmärrän, jännittäväähän se on, mutta hyvin sinulla menee ja on tähänkin asti mennyt. Olen varma, että osaat tehdä kyllä hyviä päätöksiä”, Haukkakynsi naukui ja hymyili minulle. Hymyilin kiitollisena naaraalle ja lähdin jatkamaan saaliin etsintää.
“Haistatko mitään?” kysyin nuoremmalta naaraalta, mutta hän pudisti kuitenkin päätään.
“En ainakaan vielä.”
Tovin tassutimme edestakaisin metsässä, kunnes myyrän haju tunki nenääni. Lähdin johdattamaan Haukkakynttä mukanani etsimään sitä ja yhdessä naaraan kanssa haistelimme ilmaa etsien tätä kyseistä myyrää.
Pian kuulin jo rapinaa ja hitaasti hiivin eteenpäin vilkaisten aluskasvillisuuden lävitse. Siellähän se olikin! Myyrä rapisteli maassa olevia maatuvia kuolleita lehtiä ja yritti selvästi löytää itselleen myös jotain ruokaa. Nyökkäsin Haukkakynnelle kohti toista suuntaa ja siristin hieman silmiäni.
“Mene sinä tuonne niin minä lähden vastakkaiseen suuntaan. Saarretaan myyrä ensin ja sitten sinä hyökkäät. Jos myyrä pääsee karkuun, minä nappaan sen”, kuiskasin hipihiljaa nuoremmalle soturille ja tämä lähti nyökäten kohti näyttämääni suuntaa.
Minäkin lähdin kohta suuntaamaan kohti omaa paikkaani. Hiivin hiljaa vilkuillen jatkuvasti myyrään, joka edelleen penkoi maata yrittäen löytää jotain ruokaa itselleen. Asetin aina tassuni erittäin varovasti maahan tunnustellen aina ennen, kun laskin tassuni aivan maahan asti, oliko kohdalla mitään, joka saattaisi pitää ääntä.
Juuri, kun olin pääsemässä omalle paikalleni, jokin pisti vasenta etutassuani, ja kovaa! Rääkäisin, joka sai myyrän juoksemaan suoraan Haukkakynnen suuntaan ja tökerösti naaras nappasi myyrän, joka oli vähällä väistää hänetkin.
Myyrä hampaissaan ja silmät huolestuneesti kimaltaen naaras lähti äkkiä minun suuntaani. Käänsin maahan kaatuneena katseeni kohti suuntaa, jossa jokin oli pistänyt minua. Huomasin vain kaukaisuudessa, miten aluskasvillisuus heilui, kun kyy kulki äkkiä pakoon. Saatoin vain koosta päätelle sanoa, että se oli täysikasvuinen, joka oli helpotus. Jos kyy olisi ollut pieni vauva käärme, mahdollista myrkkyä olisi tullut paljon enemmän, joka olisi ollut vakavampi asia. En ollut edes varma oliko kyy ruiskauttanut myrkkyään tassuuni, mutta jos oli, minut täytyi viedä pois ja äkkiä!
“Kyy! En huomannut sitä ja se taisi pelästyä minua ja puraisi tassuani!” selitin äkkiä hammasta purren Haukkakynnelle, joka oli nyt kyyryssä vieressäni.
“Sinut täytyy viedä leiriin pikimmiten!” naaras naukaisi nopeasti ja alkoi puskea minua pystyyn.
“Nopsaliekki! Kuusikkotassu!” Haukkakynsi huusi metsään samalla, kun tuki minua ja yritti parhaansa mukaan kuljettaa minua vierellään pois metsästä. Pian pensaiden seasta tuli esiin Nopsaliekin musta turkki ja sen perässä nuori musta Kuusikkotassu. Kuusikkotassulla oli mukanaan hiiri, jonka hän oli luultavasti juuri napannut, ennen kuin Haukkakynsi oli huutanut heitä.
“Mitä on tapahtunut?” Kuusikkotassu kysyi silmät suurina ottaen varovaisen askeleen eteenpäin ja katsellen verta vuotavaa tassuani.
“Käärmekultaa puri käärme! Meidän täytyy viedä hänet heti leiriin! Nopsaliekki, tule auttamaan Käärmekullan kuljetuksessa, Kuusikkotassu, voitko ottaa myyräni matkaan?” Haukkakynsi naukui. Ihailin naaraan rohkeutta ja päättäväisyyttä, kun hän yritti ohjeistaa muita.
Nopsaliekki tuli toiselle puolelleni ja kaksi soturia lähes kantoivat minua ilmassa, kun kuljettivat minua välissään. Sillä välin Kuusikkotassu nappasi myyrän, jonka Haukkakynsi oli napannut ja lähti äkisti muiden perään.
Nopsaliekki ja Haukkakynsi kuljettivat minua nopeasti välissään joelle. Siellä minä koetin olla mahdollisimman paljon avuksi ylityksessä, mutta päädyimme vaikeuksien takia kahlaamaan matalammasta kohdasta yli sillä välin, kun Nopsaliekki lähetti Kuusikkotassun jo edeltä kertomaan tapahtuneesta parantajille.
Minua hieman nolotti olla niin huonossa tilanteessa ja joutua olemaan muiden autettavana. Olisin halunnut auttaa, mutta olin kuullut, että kyyn myrkky leviää nopeammin, mitä enemmän itse liikut ja rasitat itseäsi, joten yritin liikkua mahdollisimman vähän omin avuin.
Olimme jo lähellä leiriä, kun Vienotassu tuli Leimusilmän kanssa yrttejä mukanaan meitä kohti. He käskivät Nopsaliekin ja Haukkakynnen laskea minut maahan hetkeksi, kunnet olisivat hoitaneet haavani ja antaneet minulle hieman yrttejä ja sen jälkeen kaksi soturia saisivat auttaa minut leiriin asti.
Makasin maassa hammasta purren, kun parantaja ja hänen oppilaansa hyörivät ympärilläni hoitaen haavaani. Huomasin hieman, että Vienotassu vaihtoi aina välillä katseita Haukkakynnen kanssa ja palasi sitten taas aina hommiinsa.
Huomasin pian, että leirin suunnasta saapui myös tuttu lihaksikas oranssiturkkinen kissa. Sädesäihke tunkeutui muiden kissojen ohitse suoraan vierelleni.
“Käskin sinun olla varovainen ja et arvaakaan kuinka säikäytit minut, kun yhtäkkiä Kuusikkotassu pyyhälsi leiriin huutelemaan, että sinua on purrut kyy!” kumppanini naukui ja suki turkkiani nopein vedoin. Hieman nolostuneena ja punastuneena yritin viittoa tassullani häntä menemään kauemmas.
“Anna Leimusilmän hoitaa hommansa ensiksi”, mutisin heikosti. Silloin parantaja kääntyikin Vienotassua kohti.
“Vienotassu! Kävisitkö nopeasti kastamassa sammalta joen rannassa Käärmekullalle juotavaksi”, parantaja sanoi oppilaalleen. Vienotassu nyökkäsi nopeasti, lähti leiriin ja pian sen jälkeen pyyhälsi kissojen ohitse sammalta suussaan pidellen.
Pian Leimusilmä väisti ja nyökkäsi sotureille.
“Viekää hänet pesääni. Minun täytyy pitää häntä hyvin silmällä Vienotassun kanssa”, kolli naukaisi ja Nopsaliekki ja Haukkakynsi tulivat vierelleni heti.
“Voisinko minä kuljettaa häntä, haluan auttaa”, Sädesäihke kysyi Haukkakynneltä, ennen kuin hän ja Nopsaliekki kerkesivät lähteä viemään minua. Nuori naarassoturi nyökkäsi ja väisti viereltäni antaen Sädesäihkeen ottaa paikkansa.
Kaksi kollisoturia kantoivat minut nopeasti leiriin ja parantajan pesään Leimusilmän perässä. He laskivat minut yhdelle sammalalusista ja väistivät sitten hieman. Leimusilmä meni vielä yrttivarastolleen ja kävi hakemassa sieltä yrttejä. Hän antoi minulle vielä jotain yrttiä ja väisti sitten hieman syrjemmälle. Pian sen jälkeen myös Vienotassu toi minulle vedessä kastettua sammalta, jota aloin lipoa heikkona.
Olotilani oli mennyt matkan aikana huonommaksi - ainakin omasta näkökulmastani. Sädesäihke tuli vierelleni ja katsoi minua huolissaan.
“Älä huoli, kyllä minä tästä vielä nousen. En ajatellut kuitenkaan jättää sinua ihan vielä”, totesin kumppanilleni hiljaa yrittäen pitää ilmapiirin hieman rennompana.

//Säde?

Lähdimme Kortetuikkeen ehdotuksesta joelle tarkoituksenamme uida. Minä astelin edessä, koska kaksi kollia olivat jääneet jälkeen - tai oikeastaan Varpulaulu oli ja Kortetuike oli sitten jättäytynyt tämän vierelle. Puhuin vähän siitä, miten pidin siitä, että hiirenkorvan myötä riistaa oli alkanut löytyä enemmän ja saalistaminen oli paljon helpompaa.
Kun huomasin joen kimmellyksen puiden välissä, käänsin päätäni taakse Varpulauluun ja Kortetuikkeeseen.
“Olemme pian perillä!” naukaisin innokkaasti. Aurinko oli alkanut porottaa korkealla niin, että tuntui siltä, että turkkini pian syttyisi tuleen. Halusin todella päästä viilentymään viileään jokiveteen.
Kiihdytin askeliani niin, että kolli kaksikko jäi taakse ja pääsin joen rannalle ennen heitä. Katselin turkki väreillen lempeästi virtaavaa jokivettä ja menin hitaasti lähemmäs asettaen tassuni a varovasti jokiveteen. Se tuntui kovin viileältä, kun se puski turkin lävitse ja osui suoraan nahkaan.
“Tulkaahan jo tänne! Vesi on ihanan virkistävää!” huudahdin veljelleni ja Kortetuikkeelle, kun he saapuivat viimein lähemmäs. Heilutin häntääni innoissani kuin koira, vaikka se olikin ihan pörrössä reaktiona veden kylmyydestä.

//Korte tai Varpu?

Perhopuro ja Jänötassu pääsivät pian jo joelle. He olivat matkalla jutelleet kaikenlaista ja Perhopuro oli paljastanut sen verran, että hänen ja Ahmatahman välit olivat hieman mutkikkaat, mutta nyt heidän oli tarkoitus olla kaksin ja ajattelematta sellaisia asioita.
Perhopuro loikkasi astinkiville ja kutsui Jänötassua mukaansa sinne hänen vierelleen. Nuorempi kolli tuli varovasti perässä peläten liukastumista ja sitä, että molskahtaisi kovasti virtaavaan veteen.
Jänötassu katseli, miten joen pinta kimalteli, kun valo osui sen pintaan, mutta kuuli sitten ääntä ja huomasi, miten Perhopuro tipahti joen virtaan. Hetken ajan hän katsoi lamaantuneena, kun naaras räpiköi veden varassa, mutta syöksyi sitten veteen tämän perään.
Jänötassu piti koko ajan Perhopuron katseensa keskipisteenä, jotta ei hukkaisi häntä veden virratessa kiivaasti hänen ympärillään. Hän kauhoi itseään vanhempaa naarasta kohti ja nappasi tämän niskanahasta kiinni, kun pääsi tarpeeksi lähelle. Hän lähti kiskomaan naarasta kohti pintaa ja sitten rantaa, kun tämä pintaan päästyä köhi vesiä keuhkoistaan ja kauhoi tassuillaan voimattomasti.
Veden virtaus yritti koko ajan kiskoa Jänötassua mukanaan, mutta kaksin Perhopuron kanssa he olivat tarpeeksi voimakkaita uimaan sitä vastaan ja rannalle.
Jänötassu hellitti otteensa Perhopuron niskasta, kun hän tunsi joen pohjan etutassuissaan. Naaras pääsi hoipertelemaan pois vedestä ja kääntyi sitten heikosti pelastajaansa kohti.
“Kiitos, Jänötas-” hänen lauseensa katkesi kesken Jänötassun korvissa, kun yhtäkkiä virtaus alkoi tempoa häntä voimakkaammin ja riuhtaisi hänet veteen. Hän räpiköi avuttomana ympäriinsä etutassuillaan yrittäen päästä takaisin rantaan Perhopuron luokse, mutta turhaan.
Jänötassu alkoi jatkuvasti nielemään vettä, kun yritti pitää päänsä veden pinnalla joen riepotellessa häntä kuin saaliseläintä. Hän katsoi Perhopuroa vielä viimeisen kerran, kun hänen takaraivonsa jysähti suoraan kiveen ja hänen silmissään muuttui mustaksi. Hän ei tuntenut enää muuta, kuin joen virtauksen turkissaan, kun hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän upposi joen veden syövereihin.

Kun Jänötassu taas avasi silmänsä hän näki vain tähtiä. Hän huomasi kauniin naaraan vierellään ja ymmärrys ja tieto osui häneen kuin salama. Hän katsoi kaunista tähtiturkkista naarasta ja hänen silmänsä vettyivät.
“Emo!” hän nyyhkytti. Sypressikuiske silitti poikansa selkää hännällään hellästi.
“Tervetuloa”, naaras naukaisi hiljaa painaen päänsä. Jänötassu oli todella kuollut. Hän ei pääsisi enää tukemaan Perhopuroa ja kokemaan elämää hänen kanssaan…

//R.I.P :’)

Huokaisin mietteliäänä, kun Jänötassu kysyi minusta ja Ahmatahmasta.
“Hän on ollut hieman… outo lähiaikoina. En usko sen liittyvän minuun mutta koskaan ei voi olla varma”, nau’uin. Vatsassani tuntui murheen painava tunne, josta halusin irti niin nopeasti kuin mahdollista. Nyt nauttisin täysin rinnoin Jänötassun seurasta.
“Ei puhuta hänestä nyt vaan nautitaan tästä päivästä”, ehdotin hymyillen. Jänötassu, joka oli juuri ollut sanomassa jotain nyökkäsi ja antoi selvästi asian olla.
“Miten sinulla on mennyt harjoituksissa?” kysyin iloisesti.
“Ihan hyvin. Mesitähti on hyvä mestari ja opin häneltä paljon joka kerta. Toki onhan minulla vaikka mitä opittavaa vielä”, Jänötassu totesi. Nyökyttelin ja jatkoin kävelyä katsellen ympäristöä. Hiirenkorva oli tällä kertaa oikein kaunis ja mukavan lämmin. Rakastin hiirenkorvaa mutta vielä sitäkin enemmän rakastin viherlehteä ja rakastin ajatusta, että tänä viherlehtenä viettäisin niin paljon aikaa Jänötassun sekä Ahmatahman kanssa ja pitäisin hauskaa kaikkien ystävieni kanssa.
“Mukavaa kuulla. Toivon, että saat pian soturinimesi”, nau’uin ja vilkaisin nuorempaa kollia silmät loistaen. Hän tiesi varsin hyvin, että minulla oli kiire päästä kokeilemaan kumppanuutta hänen kanssaan.
“Niin minäkin toivon”, Jänötassu sanoi ja hymyili.
Tulimme joen rantaan ja loikkaisin heti ensimmäiselle astinkivelle koskettamaan veden pintaa etukäpälälläni.
“Rakastan vettä”, naukaisin ja katsahdin Jänötassua, joka pysytteli rannalla varovaisena.
“Tule sinäkin tänne, voin siirtyä tuohon seuraavalle kivelle”, sanoin ja loikkasin seuraavalle kivelle. Jänötassu hyppäsi kivelle, jolla olin äskettäin ollut. Hymyilin tälle ja tarkkailin hetken ajan virtaavaa vettä.
“Eikö olekin kaunista?” kysyin onnellisena ja kumarruin kohti vettä mutta en huomannut, että kiven reunat olivat märät ja sen takia kovin liukkaat. Yritin pitää kiinni kivestä mutta molskahdin pää edellä veteen. Pakokauhu valtasi minut ja koitin parhaani mukaan pyristellä pintaan, mutta hukkasin suunnan. Kurkottelin joka suuntaan ja koitin päästä pintaan. Keuhkoissani tuntui polttavalta. Jospa vain pääsisin pintaan niin pääsisin uimaan rantaan. Tunsin kuinka haukkasin pakolla vettä keuhkoihini ja päässäni alkoi tuntua pyörryttävältä. En tiennyt selviäisinkö. Jos kuolisin tähän, jättäisin Jänötassuun niin isot arvet. Vähiten halusin hänelle surua.
//Jänö?

Aikaa oli kulunut hyvän verran Jänötassu oli ollut ystävänsä kanssa. Perhotassu oli saanut soturinimensäkin ja hänet oli nimetty Perhopuroksi. Jänötassu oli niin ylpeä nuoresta soturittaresta ja oli pitänyt huolen siitä, että hänen äänensä oli erottunut kaikkien muiden kissojen hurrausten joukosta. Hän halusi, että Perhopuro todella tajusi kuinka paljon hän naaraasta todella välitti.
“Jänötassu?” kuului ääni oppilaiden pesän suulta ja sai Jänötassun ajatukset poksahtamaan pois kuin kupla. Kolli makasi omalla makuusijallaan oppilaiden pesässä ja tuijotteli vain pesän seinää.
"Jänötassu käänsi katseensa pesän suulla olevaan kissaan ja tunnisti heti Aurinkoroihun lempeän katseen. Nuori oppilas nousi ripeästi ylös ja lähti venytellen isänsä luokse hieroen kuonoaan tämän poskeen. Aurinkoroihu pukkasi poikaansa hellästi ja sitten väisti pesän suuaukolta, jotta nuori harmaanruskea kolli pääsisi ulos.
“Oliko sinulla jotain erityistä asiaa minulle?” Jänötassu kysyi isältään, kun pääsi ulos asti ja lämmin aurinko alkoi sivellä hänen turkkiaan lämmöllä.
“Ajattelimme lähteä perheen kesken käymään Sypressikuiskeen ja kuolleiden pentujen haudoilla”, Aurinkoroihu selitti ja heilautti häntäänsä vähän matkan päähän, jossa seisoskeli Sädesäihke kumppaninsa Käärmekullan rinnalla ja Säihketassu tassutti hitaasti heidän luokseen.
“Aivan, käyhän se”, Jänötassu naukaisi lempeästi, kun muisteli emoaan, jota ei oikeastaan koskaan ollut päässyt tapaamaan. “Mutta missä Syreenisumu on?” hän kysyi vielä, ennen kuin he kerkesivät liikkua mihinkään.
“Hän tulee pian. Hänen piti vain käydä tarpeidentekopaikalla ennen lähtöä”, Aurinkoroihu kertoi. Jänötassu nyökkäsi ja istahti alas odottamaan vanhemman sisarensa tuloa.
Kun Syreenisumukin oli päässyt paikalle, lähti koko poppoo kohti Sypressikuiskeen ja tämän edesmenneiden pentujen hautoja. Jänötassu pysytteli koko matkan isänsä ja pentuetoverinsa Säihketassun välissä. Hän huomioi, että Syreenisumu tassutti Aurinkoroihun toisella puolella ja Sädesäihke tuli Käärmekulta rinnallaan heidän kaikkien takana. Käärmekulta katseli poispäin metsään ja Sädesäihke katsoi eteenpäin sinne mihin he olivat menossa.
Jänötassu käänsi katseensa taas isäänsä. Hänen ilmeensä oli vakava, mutta hänen silmissään loisti suru. Jänötassu tiesi, että tämä oli hänen isälleen rankkaa, mutta auttoi myös hänen suruunsa. Nuori oppilas painautui vasten isäänsä yrittäen antaa tälle samalla hieman tukea tämän suruun.
Pian kaikki alkoivat hidastaa ja pysähtyivät sitten hautojen luokse. Jänötassu huomasi Käärmekullan kuiskuttavan jotain Sädesäihkeelle hieman vaivaantunut ja huolestunut katse kasvoillaan, mutta naaraan kumppani pukkasi häntä kevyesti päällään lapaan ja kuiskutti hänelle jotain takaisin samalla ohjaten hänet hellästi mukanaan muiden seuraan hautojen luokse laskemaan niille kukkia ja vaihtamaan kieliä sekä muistelemaan vanhoja aikoja ja muistoja näiden kissojen kanssa.
Jänötassu sulki silmänsä hetkeksi ja kuvitteli emonsa parhaansa mukaan eteensä. Hän ei tiennyt täysin, miltä tämä näytti, mutta oli kerännyt muiden kissojen kuvailusta mieleensä mielikuvan siitä, miltä emo kutakuinkin näytti. Hän oli niin kaunis ja hänellä oli aina kasvoillaan lempeä katse, joka lämmitti sisintä.
“Kiitos, kun olet suojellut minua ja pitänyt minusta huolta. Kiitos, kun olet varjellut elämääni ja antanut minulle elämän”, Jänötassu kuiskutti hiljaa, kunnes sitten nousi ylös. Hän katseli muita ja meni hieman sivummalle istumaan. Hän kääri häntänsä tassujensa ympärille ja katseli, kun muut surivat hiljaa Sypressikuiskeen ja tämän pentujen haudoilla.
Kun kaikki alkoivat olla valmiita, he kerääntyivät taas yhteen ja lähtivät suuntaamaan takaisin leiriin. Jänötassu asteli isänsä vierellä ja painautui tiukasti tämän turkkiin kiinni. Hän nosti hieman katsettaan ja katsoi isänsä kasvoja.
“Kiitos, isä. Kiitos, kun olet ollut aina kanssani”, Jänötassu naukaisi hiljaa. Aurinkoroihu käänsi katseensa poikaansa ja hymyili hänelle lempeästi.
“Turhaan kiittelet, se on minun tehtäväni isänäsi”, kolli vastasi ja silitti hännällään poikansa selkää. Jänötassu kehräsi hiljaa. Hän katsoi isäänsä vielä hetken, kunnes käänsi katseensa. He lähestyivät leiriä jo kovaa vauhtia.
“Haluatko jakaa riistaa kanssani? Kala maistuu tähän aikaan erityisen maukkaalta”, Jänötassu kysyi isältään. Aurinkoroihu kehräsi.
“Toki”, hän naukaisi hymyillen.
Kun he pääsivät leirin sisäänkäynnille, Jänötassu odotti, että kaikki muut menivät sisään ensiksi ja meni sitten muiden jäljessä sisään leiriin. Hänen turkkinsa väreili ilosta. Hän tunsi suurta rakkauden tunnetta, kun oli saanut viettää perheensä kanssa sillä tavoin aikaa yhdessä.
Aurinkoroihu odotti jonkin matkan päässä Jänötassua, mutta ennen kuin nuori harmaanruskea kolli kerkesi isänsä luokse, Perhopuro saapui paikalle. Hän hymyili ja katsoi Jänötassua iloisesti.
“Haluatko tehdä jotain yhdessä?” naaras kysyi ja vaikutti siltä, että oli odottanut hänen tuloaa jo hetken ajan.
“Anteeksi, olen juuri aikeissa viettää aikaa Aurinkoroihun kanssa, mutta lupaan kyllä tulla sinun seuraasi heti, kun olemme olleet hetken kahden”, Jänötassu naukui.
“Ei se mitään. Ymmärrän hyvin. Vietä vain aikaa isäsi kanssa ihan rauhassa, minä voin kyllä odottaa”, Perhopuro naukui ymmärtäväisesti. Jänötassu räpäytti naaraalle silmiään kiitollisena ja lähti sitten isänsä luokse.
“Katselin jo hieman tuoresaaliskasaa ja tuo ahven näyttää erityisen makoisalta, vai mitä sanot?” Aurinkoroihu ehdotti. Jänötassu nyökkäsi hyvillään.
“Käy minulle”, hän naukaisi ja lähti sitten isänsä vierellä ottamaan ahvenen kasasta heille jaettavaksi.
Kaksikko istahti alas ja alkoi jakaa kalaa yhdessä.Jänötassu katsoi aina välillä Aurinkoroihun reaktioita ahvenen makuun, mutta se ei juuri poikennut siitä, jos hän olisi syönyt muutakaan riistaa.
“Isä, oletko syönyt paljonkin kalaa elämäsi aikana?” Jänötassu kysyi pian.
“Kyllähän sitä on jokunen kerta tullut syötyä, mutta en ole kamalan erikoisemmin sitä nautiskellut”, Aurinkoroihu vastasi. Jänötassu nyökkäsi.
“Selvä, mietin vain”, nuori oppilas totesi ja otti haukun ahventa ja alkoi jauhaa sitä hiljaa. Hän ei ollut hetkeen viettänyt aikaa isänsä kanssa, eikä oikein tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä.
“No, miten koulutus on sujunut?” Aurinkoroihu kysyi häätäen Jänötassun ajatukset pois hänen mielestään ja vetäen hänet takaisin siihen hetkeen ja paikkaan, jossa hän oli.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Mesitähti on erinomainen opettaja”, Jänötassu vastasi hymyillen. “Entä, miten sinulla on mennyt? Ihan vain kaikin puolin?”
“Hyvin. Hiirenkorva alkoi hyvin ja riistaa on hyvin. Pidän näistä lämpimistä päivistä muutenkin”, soturi kertoi. Jänötassu nyökkäsi.
“Hiirenkorva on kyllä ollut mukava. Pidin hiirenkorvan harjoituksista myös paljon. Ne olivat mainiot”, harmaanruskea kolli naukui. Aurinkoroihu nyökkäsi ja nousi sitten ylös.
“Minun täytyy nyt mennä. Lupauduin saalistuspartioon mukaan ja alkaa olla aika lähteä. Jutellaan kuitenkin taas pian!” soturi naukaisi. Jänötassu nyökkäsi hymyillen.
“Jutellaan!” hän naukaisi, kun hänen isänsä lähti toisaalle.

Jänötassu jutteli Perhopuron kanssa, kun naaras ehdotti, että he lähtisivät kävelylle joen rantaan. Kolli hymyili ja kehräsi pehmeästi.
“Toki! Minusta se kuulostaa hyvälle ajatukselle. Saamme olla rauhassa ja jutella täysin kahden”, kolli naukaisi ja nousi ylös. Perhopuro hymyili ja nousi hänkin ylös ja lähti sitten johtamaan nuorempaa kollia mukanaan ulos leiristä.
“Miten Ahmatahman kanssa on mennyt? Hän on vaikuttanut hieman äreältä viimeaikoina, kun olen nähnyt hänet. Onko teillä ollut jotain riitaa, vai haluatko puhua siitä lainkaan?” Jänötassu kysyi, kun he olivat kävelleet jo vähän matkaa leiristä.

//Perho?

Leimusilmä tunsi hermostunutta kihinää turkkinsa alla. Jokin Hilehuurteen olemuksessa kieli siitä, että tämä tiesi asioita. Asioita, jotka Leimusilmä oli pyrkinyt pitämään henkilökohtaisina. Ehkä hän vain kuvitteli, eikä Hilehuurre oikeasti tiennyt mitään. Ei kai parantaja sentään niin läpinäkyvä ollut tunteistaan?
“Tulin keräämään lisää yrttejä varastoon nyt kun ne ovat tuoreita”, hän vastasi hopeanharmaan soturin kysymykseen ja viittasi hännällään yrtteihin, jotka oli laskenut maahan voidakseen puhua paremmin.
“Niitä näyttää olevan paljon”, Lieskakajo totesi silmätessään kasveja. “Oletko varma, että saat kannettua ne yksinäsi leiriin?”
Leimusilmä väänteli hännänpäätään kuumotuksissaan. Kenties Lieskakajo voisi auttaa häntä yrttien kanssa ja he saisivat viettää aikaa kahdestaan. Viime kerrasta oli jo tovi, ja parantajakolli kaipasi soturin turkin lämpöä omaansa vasten.
“Lieskakajo!” Jostain lähistöltä kajahti kutsu. Leimusilmä tunsi harmistuksen pyyhkivän ylitseen kuin vesisateen, kun hän tunnisti huutajan Nokkospilveksi, Lieskakajon kumppaniksi.
Lieskakajo heilautti korviaan vaikean näköisenä. “Minun on parasta mennä katsomaan, mistä on kyse.” Hän kääntyi katsomaan vielä Leimusilmää. “Ehkä Hilehuurre voisi auttaa sinua noiden kanssa?”
“Mielelläni”, Hilehuurre virnisti ennen kuin Leimusilmä ehti vastata mitään, eikä parantajan auttanut kuin vain nyökytellä.
“Kyllä se kai käy.”
“Nähdään leirissä!” Lihaksikas, punertava soturi heilautti heille säntäänsä ja pinkaisi sitten Nokkospilven äänen suuntaan.
Leimusilmä hymyili hermostuneesti Hilehuurteelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, ja ryhtyi sitten jakamaan yrttejä kahteen erilliseen pinoon, jotta ne olisi helpompi kantaa. “Sinä voit ottaa tuon toisen, niin minä otan tämän”, hän naukui kollille ja osoitti tassullaan toista yrttiläjää.

//Hile?

AMPIAINEN
Vienotassu: 18kp-
Kuusikkopentu: 26kp!-
= 44kp

ELANDRA
Mesitähti: 5kp-
Haavemuisto: 5kp-
= 10kp

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 18kp-
Kuutamolaine: 4kp-
Leimusilmä: 5kp-
= 27kp

KOIVU
Varjoliekki: 47kp!-
Ropinatassu: 67kp!-
Hilehuurre: 5kp-
= 119kp

KÄÄRMIS
Korpikaste: 18kp-
Jänötassu: 37kp!-
Käärmekulta: 22kp!-
= 77kp

PYRY
Kastetassu: 7kp-

SAAGA
Perhopuro: 37kp!-
Varpulaulu: 14kp-
Sädesäihke: 4kp-
Tähtimötaivas: 6kp-
Nopsaliekki: 13kp-
= 74kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 3kp-

Seisoin litteäkivellä Mesitähden edessä. Tämä ei voinut olla totta! Minä ihan varmasti uneksin!
“Siinä tapauksessa Perhotassu, tästä lähtien sinut tunnettakoon Perhopurona. Eloklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja avoinmielisyyttäsi”, päällikkö naukui. Olin saanut soturinimeni. Ihka oikeasti! Käännyin klaanin kissoja kohti ja otin vastaan heidän hurrauksensa.
“Perhopuro! Perhopuro! Perhopuro!” klaani huusi ja kuten oli luvannut Jänötassu huusi heidän mukanaan ja todellakin erotin hänen äänensä. Loikkiessani läheisteni luo mielessäni kummitteli vanhempieni poissaolo. Kosketin Ahmatahmaa nenälläni korvalle ja otin häneltä onnittelut vastaan. Samoin tein Hiilihampaalle ja muille sukulaisilleni mutta kaikkein innoissani olin, kun vihdoin pääsin Jänötassun luo.
“Olen ylpeä sinusta”, kolli naukui ja kosketti lapaani nenällään. Hymyilin tälle ja kiitin.

Joitain auringonnousuja siitä, kun olin valvonut ensimmäisen yövartioni soturina, juttelin taas Jänötassun kanssa. Meidän tuli juteltua vähemmän, kun asuin soturien pesässä mutta se ei ollut ongelma. Vietimme sitten muuten aikaa niin paljon kuin pystyimme.
“Lähdettäisiinkö kävelylle? Voisimme mennä joen rantaan ja jutella”, ehdotin hymyillen nuoremmalle kollille. Ahmatahma oli ilmaissut monta kertaa, että ei uskonut minun ja Jänötassun ystävyyteen, sillä hän oli vielä oppilas mutta minä hänelle ystävyydet näytän, sillä Jänötassu oli lempikissani koko maailmassa eikä edes toinen paras ystäväni voisi muuttaa mielipidettäni.
//Jänö?

//Varpulaulu näkee tarinassa harhoja ja siksi siinä esiintyy kuolleita kissoja

En ehtinyt sanomaan mitään, kun Korpikaste suostui johonkin, mitä Kortetuike oli sanonut. En ollut ehtinyt ihan keksittymään keskusteluun tarpeeksi, kun taustalla käveli kuolleita kissoja. Huokaisin ja lähdin tassuttamaan Kortetuikkeen ja Korpikasteen perässä jonnekin. En tiennyt minne olimme menossa, mutta tiesin, että tämä olisi tilaisuuteni koittaa saada kuolleet kissat pois silmistäni ja mielestäni ainakin hetkellisesti. Astelimme ulos sisäänkäynnistä. Pohdin kuumeisesti miten saisin selville minne olimme menossa, ilman että kysyisin sitä suoraan.
“On kyllä mukava, kun aurinko taas paistaa”, Kortetuike naukaisi ja kääntyi sitten kohti minua.
“Älä jää jälkeen Varpulaulu”, hän naukui. Sain sanoista selvää mutta Kortetuikkeen naama ei pysynyt silmissäni. Näin sen kahtena, sitten kolmena. Parin silmän räpäytyksen jälkeen näin sen taas yhtenä. Hengitin syvään sisään ja puuskahdin sitten.
“En jää. Älä minusta huoli”, nau’uin ja katsoin maata. Kortetuike kuitenkin hiljensi vauhtiaan ja käveli pian minun rinnallani Korpikaste vierellään.
“Minusta on-” Korpikaste naukui. Sain alusta selvää mutta loppua kohti korvissani kohisi niin kovaa etten saanut selvää. Koitin keskittyä muuhun.
“Vai mitä Varpulaulu?” Kortetuike naukui ja katsoi minuun. En tiennyt, mitä kolli oli sanonut aikaisemmin ja mihin minun piti vastata. Nyökkäsin.
“Niin, olen samaa mieltä”, sanoin ja toivoin todella, että vastaus sopi tilanteeseen. En todellakaan tiennyt oliko ollut hyvä idea lähteä siskon ja Kortetuikkeen mukaan tänne jonnekin, mutta en voisi enää perääntyä, sillä molemmat varmaan huolestuisivat minusta. En todellakaan halunnut, että he huolestuisivat minusta. Olin ihan kunnossa.
//Korpi tai Korte?

Hilehuurre pujotteli Lieskakajon perässä metsikössä. Maasto oli osin märkää, sillä viime yönä oli satanut. Varpusen tuoksu tulvi Hilehuurteen sieraimiin. Hän pysähtyi hetkeksi paikoilleen, mutta lintua ei näkynyt eikä kuulunut, joten hopeinen soturi jatkoi matkaa. Hänen edellään kävellyt punaturkkinen soturi oli yhtäkkiä kadonnut näköpiiristä. Hilehuurre ehti juuri ja juuri äkätä punaisen hännänpään katoavan puun taa. Kolli kiihdytti tahtiaan saadakseen Lieskakajon kiinni. Samalla kolli huomasi tutun kissan ominaishajun jossain aivan lähellä.
Puun takaa esiin viuhahtaessaan Hilehuurre oli törmätä Lieskakajon takamukseen. Hän välttyi kiusalliselta kommellukselta viime sekunneilla. Punertavan soturin edessä istui Leimusilmä yrttejä tassullaan. Hilehuurre oli ehtinyt nähdä, kun valkomusta kolli tuijotti Lieskakajoa silmiin haltioituneen lämpimästi, mutta katse muuttui nopeasti hämmentyneen eksyneeksi, kun hän tupsahti kaksikon väliin. Hilehuurretta huvitti tilanne. Hän muisti, miten Kujekulta oli kertonut jo useita kuita sittem epäilleensä Leimusilmällä ja Lieskakajolla olevan jotain välillään. Eikä hopeinen kolli ollut unohtanut asiaa missään vaiheessa. Oikeastaan Hilehuurre oli tarkkaillut kaksikkoa paljon. Oli ollut valtava työ pitää suu supussa asiasta muiden kuin Kujekullan kanssa juoruillessa.
”Partiossako olette?” parantaja kysyi.
”Jep. Etsimme riistaa”, Hilehuurteen kasvoille piirtyi pieni vino virne ja hän vilkaisi Lieskakajoa.
”Lieskakajolla se näyttää sujuvan tosin vähän paremmin”, hopeanharmaa kolli vitsaili.
Hilehuurteen olisi tehnyt mieli vain möläyttää suoraan, että tiesi kyllä parantajan ja punaturkkisen soturin romanssista. Hän päätti kuitenkin tyytyä toistaiseksi pieneen kiusoitteluun. Todellisuudessa hän olisi halunnut udella kaiken kahden kollin suhteesta.
”Mitäs sinä puuhailet?” Hilehuurre kysyi.

//Leimu?

Kharon makasi parantajan pesän sammalvuoteella ja tuijotti pesän kattoa. Kolli oli menettänyt ajantajun täysin. Hän ei tiennyt, miten monta kuuta hän oli jo viettänyt parantajan pesällä.
Jokin aika sitten Kharon oli saanut selville, miten sekaisin hän todella olikaan. Liljatuuli oli kuollut. Koko tämän ajan kolli oli jutellut kissalle, jota ei todellisuudessa edes ollut enää olemassa, ei ainakaan tässä maailmassa. Joinain päivinä Kharon uskoi tähän teoriaan täysin, mutta heikoimpina hetkinä hän epäili, että Leimusilmä ja muut yrittivät vain valehdella hänelle. Kollista tuntui, että jostain syystä koko Eloklaani halusi hänen kuvittelevan olevansa täysin sekaisin päästään. Kharon päästi ilmoille tuhahduksen ja ravisteli päätään.
Leimusilmällä ei ollut yrttejä, jotka olisivat auttaneet harhaisuuteen tai siihen, että oli muuten vain sekaisin kuten Kharon. Tänään oli kuitenkin hyvä päivä. Valkoturkkinen kolli yritti sysätä hänen mieltään varjostavat vainoharhaiset ajatukset syrjään. Hän päätti, että tänään olisi se päivä, kun hän poistuisi pitkästä aikaa pesästä muiden kissojen ilmoille. Soturin sydän tykytti, kun hän asteli poikansa vierellä ulos parantajan pesästä.
"Hyvin se menee, isä. Sinä pystyt tähän", Rauhalaulu naukui ja kosketti hännällään isänsä lapaa. Kharon astui ulos päivän kirkkauteen ja siristeli erivärisiä silmiään. Lehtikato oli ohi, ja lumet olivat sulaneet. Aukiolla oli varsin rauhallista, kaiketi enemmistö eloklaanilaisista oli partioimassa.
"En pidä tästä", Kharon ilmoitti nopeasti, kun hän huomasi useiden silmäparien kääntyvän häntä kohti. Kolli perääntyi takaisin pesään ja pakeni vuoteelleen. Hän ei ollut vielä valmis.

Leimusilmä kuoputti tassulla sivuun märkiä lehtiä, joiden alta pilkotti jotakin vihreää. Hän väänteli häntäänsä mielihyvästä nähdessään maasta puskevan karhunlaukan.
Loputtomalta tuntunut lehtikato oli viimein hellittänyt jäistä otettaan, ja auringonlämpö oli päässyt sulattamaan suurimman osan lumesta metsässä. Hän oli lähtenyt ulos etsimään täydennystä yrttivarastoihinsa sillä välin kun Vienotassu poisti punkkeja klaaninvanhimmista. Oli mukavaa käydä välillä ulkona ihan yksinkin.
Leimusilmä oli hyvillään tuntiessaan valon lämmittävän turkkiaan pitkästä aikaa. Hän odotti jo kovasti viherlehteä, jolloin ei tarvitsisi huolehtia siitä, riittikö ruokaa tai yrttejä varmasti kaikille. Lämpimien kelien myötä Vienotassu pääsisi myös aloittamaan uintiharjoitukset muiden oppilaiden kanssa. Jokaisen eloklaanilaisen oli nimittäin opeteltava uimisen perusteet. Leimusilmä itse oli kelvoton uimari, mutta varmasti joku kokeneempi soturi voisi avittaa uimakoulun järjestämisessä hänen oppilaalleen.
Maahan parantajan viereen oli muodostunut pieni kasa karhunlaukoista ja hän totesikin, että ne riittäisivät tällä erää. Kun hän oli aikeissa kääntyä takaisin kotiin päin, jostain läheltä kuului oksan rasahdus. Leimusilmän korvat ponnahtivat pystyyn ja katseli ympärilleen valppaana, mutta rentoutui hieman, kun varmistui siitä, ettei ilmassa leijunut muita hajuja kuin Eloklaanin.
“Minä se vain olen.” Helpotuksen huokaisu karkasi Leimusilmältä, kun hän näki tutun punertavan kissan astelevan esiin puun takaa. Lieskakajon lihaksikas hahmo seisahtui hänen eteensä, ja parantajan oli pakotettava itsensä pitämään katseensa tämän silmissä.
Yhtäkkiä kollin takaa tupsahti esiin toinen kissa, hopeanharmaa Hilevarjo. Leimusilmä räpytteli silmiään hämillään, kun huomasi kollin oudon tietäväisen näköisen ilmeen.
“Partiossako olette?” hän kysyi kaksikolta.

//Hile (ja miksei myös Lieska)? B-)

Makoilin oppilaiden pesän edustalla ja nautin hiirenkorvan suomasta auringonlämmöstä, vaikkakin hiirenkorva olikin melko alussa. Rakastin tätä. Pian saisimme taas nauttia kunnolla valosta ilman käpäliä nipistelevää pakkasta, ja aurinko hyväilisi turkkejamme säteillään...
"Hyvää huomenta, Kastetassu", kuului maukaisu, joka havahdutti minut haaveistani.
"Huomenta", vastasin säteilevästi hymyillen mestarilleni, vaikken osannut sanoa, oliko hän tosissaan vai sarkastinen vain toivottaessaan hyvää huomenta. Kuutamolaineella oli hiukan erikoinen sävy välillä, mutta ei se minua haitannut! Ehkä meistä tulisi läheisiäkin, kunhan vain tutustuisimme kunnolla.
"Ajattelin viedä sinut uimapaikalle", Kuutamolaine ilmoitti. "Ropinatassukin saattaa edelleen olla siellä."
Häntäni ponnahti pystyyn innosta. Rakastin viettää aikaa siskoni kanssa, varsinkin harjoituksissa. Vaikka toisaalta, välillä olisi ollut kivempi olla ilman häntä. Muistin edelleen, kuinka pari kuuta sitten meidät oli lähetetty harjoittelemaan parisaalistusta sekametsään, silloin oli vielä ollut niin paljon lunta, että jouduimme kahlaamaan siinä lapojamme myöten... ja Ropinatassu oli tiuskinut minulle, kun olin yrittänyt pyytää häntä käyttäytymään kunnolla. Olin pahoittanut mieleni hänen sanoistaan; en minä mitään pahaa ikinä tarkoittanut, enkä halunnut myöskään olla ärsyttävä. Ropinatassu ei vain tainnut käsittää sitä. Sitä, etten halunnut hänen joutuvan vaikeuksiin ja siksi minun olin myös tavallaan pakko mennä hänen mukanaan, koskan jos en menisi niin kuka ties minkälaisiin hankaluuksiin hän vielä itsensä saisi. Toki, oli hän toisinaan ihan järkeväkin. Rinnassani lämmitti ylpeys, kun muistelin rusakkoa, jonka kirjavaturkkinen sisareni oli silloin napannut. Tähtiklaani sentään, se oli ollut melkein isompi kuin Ropinatassu itse! Toivoin hänen itsensäkin olevan ylpeä itsestään. Minusta nimittäin toisinaan tuntui, että hän oli minulle ilkeä vain sen takia, että minä tottelin käskyjä ja keskityin tehtäviin, kun hän taas teki sitä vähän vähemmän ja sai sitten kuulla siitä...
"Perillä ollaan." Käännähdin katsomaan Kuutamolainetta, joka huiskaisi hännällään kohti matalalla virtaavaa vettä. Ilmeeni kirkastui lisää, kun näin Ropinatassun. Hän oli kaikkia neljää käpäläänsä myöten vedessä.
"Heippa", minä tervehdin häntä ja nyökkäsin myös Aurinkoroihulle. "Ei kai se ole kovin kylmää?"
Vastausta odottamatta tepsutin vedenrajaan, kastoin toisen etutassuni veteen ja nykäisin sen äkkiä pois, yllättyneenä veden kylmyydestä. Sitten rohkaisin itseni; en halunnut tuottaa pettymystä mestarilleni, kun siskokin oli noin urhea. Loiskuttelin Ropinatassun viereen ja yritin totutella kylmään veteen.

//Ropina?

Astelin ulos pesästä edelleen hieman unenpöpperöisenä, kun yhtäkkiä kuulin jonkun tervehtivän minua iloisesti. Räpyttelin väsymyksen silmistäni ja kohdistin katseeni Korpikatseeseen, joka katseli suuntaani silmät loistaen. Tassutin hänen luokseen ja vastasin hänen tervehdykseensä jo paljon pirteämpänä.
Ennen kuin ehdimme viritellä minkäänlaista keskustelua, ruskeaturkkinen naaras huomasi Varpulaulun ja kutsui hänetkin meidän seuraamme. Kilpikonnakuvioinen kolli vaikutti jokseenkin vaivaantuneelta osakseen saamasta huomiosta, mutta tuli kuitenkin luoksemme. Minä yritin hymyillä hänelle, mutta nuoremman soturin katse harhaili jossain muualla kuin minun suunnassani.
Korpikatse ehdotti, että puuhaisimme jotain yhdessä ja kysyi heti sen perään, mitä me halusimme tehdä. Vilkaisin ensin Varpulauluun, jolla ei näyttänyt olevan ehdotuksia, ja nakkasin sitten ilmoille oman ajatukseni:
“Vedet ovat lämmenneet lumien sulamisen myötä, ja ajattelin käyväni tänään uimassa. Voisimme mennä yhdessä, jos se teille sopii.” Katselin pentuetoveruksia vuorotellen. En tiennyt kaksikon uintitaustoista paljoakaan, vain sen verran, että jokaisen eloklaanilaisen oli määrä opetella uimisen perusteet oppilasaikanaan. Itselleni vesi tuntui luontaiselta elementiltä, mutta asia saattoi olla toisin Korpikatseen ja Varpulaulun kohdalla.

//Varpu ja Korpi?

Päässäni oli pistävä kipu. Olin ollut parantajan pesällä jo päivän.
*Olisipa Lehtomyrsky täällä.* ajattelin hänen lipaisujaan ja hänen lempeyttään, tämä kaikki oli kuitenkin jo poissa.
Olin parantajan pesällä siitä syystä, että minulla oli kuumetta ja hieman yskää mutta olisin oikeastaan voinut jo olla jo joissain partioissa.
Kuitenkin halusin välttää klaanini muiden jäsenien sairastumisia ja päässäni oli kuitenkin vielä herhiläisiä joten ajattelin, että pesässä pysyminen lienee parasta.
''Voinko mennä hakemaan tuoresaalista?'' Kysyin parantajalta kun hän kulki ohitseni.
''Kyllä sinä varmaan voit mennä, mutta älä kuitenkaan kuljeskele liian kauan kun emmehän halua että muut sairastuvat.'' Leimusilmä vastasi.
Hiirenkorva oli tuonut jo ison osan tuoresaaliista esiin, joten kaikkien mahat saivat täyttöä.
Otin kasasta linnun, menin takaisin parantajien pesään ja aloin syömään.

Aijemmin päivällä Leimusilmä oli antanut minulle hieman jotain yrttiä kun valitin päänsärystäni.
Se tuoksui voimakkaalta mutta minähän en tiennyt tästä mitään. Se kuitenkin auttoi joten eipä se haju kuitenkaan niin paha ollut.

//tämä on maailman tönkköisin tarina, varmaan johtuen siitä että olen vieläkin vähän flunssainen joten tarinankirjoitustaitoni eivät ole terästä.

//Tapahtunut aiemmin (*Sensei Wun äänellä*)//

Tallustin raskain mutta varmoin askelin Aurinkoroihun perässä kapoista polkua pitkin syvemmälle paksun lumihangen peittämään metsään. Tämä polku oli ehtinyt tulla jo liiankin tutuksi lehtikadon aikana. Leiristä oli lähes mahdotonta suunnata syvemmälle sekametsän siimekseen kulkematta tätä käpälien muovaamaa tietä pitkin, joka haarautui sivulle sisäänkäyntitunnelilta alkavasta polusta.
Vaikka olin jo tottunut kävelemään tässä vaikeassa lumisessa maastossa, oli lumen kanssa taistelu alkanut jo syödä minua sisältä. Metsästäminen oli jo valmiiksi tarpeeksi tylsää! Aloin jo vakuuttua siitä, että lehtikato kiusasi minua ihan tahallaan lisäämällä lumen määrää aina vain entisestään. Usein metsästäessä joutui liikkumaan hangessa, ja se jos joku oli helppo tapa säikyttää kohde tiehensä. Se tympi minua ihan suunnattomasti. Tämä päivä ei ollut poikkeus.
Aurinkoroihu pysähtyi äkkinäisesti keskelle polkua, kääntyi paksun hangen peittämään suuntaan ja lähti loikkimaan polusta poispäin yhtä energiseen tapaan kuin oli edennyt polullakin. Pyöräytin silmäni kohti näkökenttäni oikeaa yläkulmaa, niin kuin ylhäällä oksalla olisi istunut rivi pikkulintuja härnäämässä minua.
Perässäni kävellyt Kastetassu saavutti minut mestarinsa Kuutamolaineen kanssa. En halunnut puhua heille, joten loikkasin nopeasti siihen kohtaan, josta mestarini oli alkanut rikkoa tasaista hankea. Viuhdoin pari kertaa etukäpälälläni lunta sivulle aggressiivisesti samalla, kun räpiköin eteenpäin lapoihini saakka ulottuvassa hangessa. Mestarin jäljet eivät kulkemista juuri helpottaneet. Kävelin eteenpäin paljon vaivalloisemmin kuin Aurinkoroihu tämän auraamasta reitistä huolimatta, sillä olin vielä huomattavasti tätä pienikokoisempi. Suustani pääsi turhautunut henkäys, kun heittäydyin eteenpäin niin, että kuononi upposi vahingossa lumeen.
Aurinkoroihu oli jo ehtinyt useamman ketunmitan päähän minusta ja pysähtynyt odottamaan meitä hymyssä suin. Minua ärsytti mestarini jatkuva positiivisen iloinen suhtautuminen kaikkeen. Sillä tavoin hän muistutti välillä ihan siskoani.
Mielestäni Kastetassu yritti välillä oikein yrittämistään nähdä kaikissa tilanteissa jotain positiivista, tai vähintäänkin kääntää tilanteet positiivisiksi, ihan niin kuin kaikessa olisi aina jotain perimmäistä hyvää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kukaan tekisi niin. Itseäni se lähinnä vain otti päähän. Sen takia toivoinkin, että Kastetassu tajuaisi nyt vain pitää suunsa kiinni. Toivoin, että jonain päivänä sisarenikin oppisi, ettei elämä voi olla pelkkää auringonpaistetta.
Pidin kuitenkin Aurinkoroihun energisyydestä. Ainakaan hän ei ollut ihan tylsä mestari. En olisi nimittäin jaksanut keskittyä kuuntelemaan mitään pitkiä selostuksia taistelu- ja saalistusliikkeiden käyttämisestä. Halusin mennä suoraan asiaan. Halusin toimintaa! Olin tehnyt sen mestarilleni varsin selväksi yhdessä harjoiteltujen kuiden aikana.

Saavutettuani Aurinkoroihun tämä jatkoi vielä jonkin aikaa meidän johdattamista eteenpäin, kunnes saavuimme suuren kuusen juurelle. Sitä ympäröi lukuisten käpälien tallaama alue, jossa lumikerros oli jo valmiiksi ohuempi.
Vilkaisin ylös. Kuusi oli älyttömän korkea, ja sen taivaan lähes täysin peittävät oksat olivat taatusti keränneet suurimman osan sen päälle sataneesta lumesta.
"Kuten jo tiedättekin, harjoittelette tänään saalistusta yhdessä", Aurinkoroihu vilkaisi vieressäni istuvaa Kastetassua, ja siirsi sitten meripihkaisen katseensa takaisin minuun. En reagoinut mitenkään, sillä olin edelleen vihainen lumikinoksille.
"Näin paksussa hangessa kannattaa vaaniessa muistaa hyödyntää lunta. Lumeen voi esimerkiksi kaivaan itselleen kuopan, tai muulla tapaa yrittää madaltua lumen tasolle", mestarini opetti. Soturi laskeutui matalaksi juurakkoon ja esitti hiipivänsä saalista kohti näyttääkseen mallia. Sen jälkeen tämä käänsi katseensa kohti Kastetassun mestaria.
"Toivomme erityisesti, että opitte jotain toisiltanne tämän saalistusharjoituksen aikana. Antakaa siis ihan rohkeasti palautetta toistenne suorituksista", Aurinkoroihun viereen istahtanut Kuutamolaine jatkoi. Töpöhäntäinen mustavalkoinen naaras näytti silmiinpistävän rauhalliselta vieressään astelevaan, kellanpunaiseen kolliin verrattuna. Vieressäni Kastetassu nyökkäsi mestarilleen kuuliaisesti.
"Jep. Palatkaa tämän kuusen juureen aina jokaisen pyydystetyn riistan jälkeen", Aurinkoroihu lisäsi hymyillen, "tai jos tuntuu, ettei metsästäminen suju, tulkaa pyytämään meiltä vinkkejä. Älkää kuitenkaan poistuko sekametsästä."
"Selvä", mumisin.
Olin jo ponkaissut ylös ja lähtenyt liikkeelle, kun kuulin Kuutamolaineen maukuvan vielä jotain maaston haastavuudesta. Kuulin Aurinkoroihun toistavan nimeni, joten pysähdyin korvat luimussa.
"Niin?" kysyin kärsimättömänä.
"Odota Kastetassua. Kuljette yhdessä", mestari muistutti tomerampaan sävyyn.
"Uskon, että Kastetassu näkee minut kyllä kolmen hännänmitan päästä", tokaisin nokkavasti, mutta jäin kuitenkin odottamaan siskoa.
Kastetassu väläytti minulle varoittavan katseen astellessaan rauhallisesti luokseni.

Tovin lumessa kahlattuamme Kastetassu änkesi kiinni kylkeeni.
”Minusta sinun pitäisi opetella kuuntelemaan ohjeet loppuun. Tuo ei anna kovin hyvää kuvaa sinusta sotureille. Tai sinusta soturina, jos käyttäydyt noin vielä silloinkin. Pahimmassa tapauksessa se voi vaikuttaa arviointiisi soturikoulutuksen lopussa”, sisareni ryhtyi saarnaamaan minulle käytöksestäni tuttuun tapaan.
Katsahdin siskoani halveksuvasti. Kulmani olivat edelleen kurtussa syvässä hangessa porskuttelusta.
”Ole nyt jo hiljaa”, töksäytin Kastetassulle. ”En jaksa kuunnella sinun marinoitasi.”
Sisimmässäni tiesin, että Kastetassu oli oikeassa, ja että tämä tarkoitti vain hyvää. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä. Juuri nyt halusin vain olla rauhassa ja toivoin, ettei sisareni ärsyttäisi minua avaamalla suutaan.
Onnekseni Kastetassu hiljeni. Huomasin hänen hidastavan vauhtiaan ja siirtäneen katseensa maahan. Minulle tuli heti huono omatunto, koska sisko näytti jotenkin apealta. Pysyin kuitenkin itsekin aivan vaiti. Välillemme syntynyt hajurako kasvoi koko ajan, kun puuskutin eteenpäin lujaa vauhtia Kastetassun vauhdin hidastuessa. Päässäni pihisi kuin korvieni välissä olisi ollut mehiläispesä.
”Juuri tuota tarkoitin. Olet aina niin epäkohtelias”, sinikilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras maukui vaisusti.
Hiljaisuus oli ollut liian lyhyt, ja pinnani paloi nyt lopullisesti.
”Ihan tosi. Minua ei kiinnosta, okei?”
En vilkaissutkaan taakseni. Mäiskin vain eteeni tulevaa höttöistä lumikerrosta kuin edessä olisi ollut reviirille tunkeutunut kuolonklaanilainen.
Tällä kertaa Kastetassu tajusi vaieta pidemmäksi aikaa.

Liikkuminen vapautti vihaa ulos kehostani pikkuhiljaa. Ilmeeni oli jo palannut peruslukemille, kun olimme kävelleet niin kauas, ettei suurta kuusta enää näkynyt lukuisten puiden takaa. Isoin ärtymys oli väistynyt, joten nyt minua lähinnä vain hävetti se, miten olin kohdellut siskoa.
Huomasin Kastetassun pysähtyneen tapittamaan erään koruttoman pensaan suuntaan korvat höröllä. Pysähdyin itsekin. Jähmetyin aivan paikalleni kesken askeleen niin, että toinen etutassu jäi roikkumaan ilmaan. Seurasin sisareni korvan liikettä. Sitä, miten hänen päänsä teki mikroliikkeitä sivuille ja alas. Kastetassu oli huomattavasti minua parempi vaanimaan riistaa. Olin siitä hänelle kateellinen. Toisaalta olin varma, että olisin ollut ihan yhtä hyvä, tai paljon parempikin, jos minua vain olisi kiinnostanut harjoitella saalistusta. Toisaalta koin olevani kyllä sisareenikin verrattuna aika hyvä jäljittämään riistaa. Motivaationi oli kuitenkin vahvasti taisteluharjoitusten puolella. Saalistuksessa oli minusta ihan liikaa odottelua. Se oli liian passiivista. Sitä paitsi riistasta ei ollut mitään fyysistä vastusta. Puhumattakaan siitä, ettei pyydystä edes saanut syödä ennen leiriin viemistä, vaikka olisi ollut miten kova nälkä!
Yritin tarkentaa katseeni pensaaseen. Oliko Kastetassun kohde sen alla vai takana? Olin kai liian kaukana nähdäkseni. Polkuanturoitani alkoi kihelmöidä, kun kärsimättömyys iski kehooni ja mieleeni.
Kastetassu käänsi päänsä minun suuntaan ja vaihdoimme keskenämme lyhyen, mutta hyvinkin informatiivisen katseen. Vaaleita kilpikonnalaikkuja kantava naaras kallisti päätään yhteen suuntaan. Räpäytin silmiäni. Välillä minusta tuntui muulloinkin, että tiesimme mitä toinen ajattelee ilman, että kumpikaan meistä sanoi mitään. Sen takia Kastetassun kanssa oli helppo olla. Olimme kasvaneet niin tiukasti kiinni toisissamme. En olisi voinut edes kuvitella elämääni ilman Kastetassua. Niin, ja sain tietysti äksyillä hänelle ilman syytä. Sisarusetu.
Katsekontaktin loputtua kävimme toimeen. Kastetassun ottaessa pari oikein varovaista, hiipivää askelta kohti pensasta, minä kyyristyin lumeen niin matalaksi kuin pystyin. Nyt erotin pensaan juuressa kyyhöttävän ruskean jyrsijän. Se sulautui oksiin lähes täydellisesti. Olin valmistautunut syöksymään sisareni osoittamaan suuntaan, jos kohde pääsisi pakenemaan tämän käpälistä. Malttamattomana minun olisi tehnyt mieli lähteä myös liikkeelle. Mutta tiesin, ettei se olisi järkevää. Pahuksen lumi… Ilman sitä olisimme taatusti jo napanneet sen myyrän.
Tarkkailin, kun Kastetassu eteni mallikkaasti lähemmäs pensasta. Kirjava naaras hyödynsi lumen pinnan yläpuolelle ulottuvaa kantoa hienosti reittinään. Sen pinta näytti liukkaalta. Sitten Kastetassu hyppäsi myyrää kohti erittäin harkitun näköisesti. En nähnyt kunnolla, laskeutuivatko sisareni kynnet sen päälle, joten ponkaisin ylös vain todetakseni, ettei apuni ollut tarpeen. Kastetassu kääntyi minua vastaan roikottaen saalistaan leuoissaan hymy poskillaan.
En halunnut antaa sisarelleni ylimääräistä huomiota tämän saavutuksesta, vaikka suoritus olikin ollut vaikuttavan hyvä.
”Onko sinulla antaa palautetta?” Kastetassu kysyi kuitenkin laskettuaan saaliin kinokselle.
”Hyvin napattu. Olisin kyllä itse hyökännyt paljon aikaisemmin ja ajanut sen umpikujaan”, totesin hiukan vähättelevästi. Vaikka tiesin kyllä, että Kastetassun tapa vaania ja napata myyrä oli oikeasti tehokkaampi. Jostain syystä se oli vaikea myöntää. Minusta tuntui aina, että Kastetassu sai paljon enemmän arvostusta. Niin emolta ja isältä kuin muiltakin eloklaanilaisilta. Mielestäni hän sai jo ihan tarpeeksi positiivista palautetta ilman, että minäkin tarjoaisin hänelle sitä jatkuvasti.
”Niin, luulen että tuo on enemmän tyylikysymys”, Kastetassu maukaisi.
Kohautin lapojani. Sisko vältteli katsettani hiukan eikä sanonut muuta. En ollut varma, tajusiko tämä, etten oikeasti ajatellut ihan niin miten annoin ymmärtää.
Palava kilpailuhenkeni ei kestänyt sitä, että Kastetassu oli napannut ensimmäisen saaliin enkä minä. Yritin tarkkailla ympäristöäni sen toivossa, että ehtisin vielä napata yhden riistan ennen mestareiden luokse paluuta.
Oksakaan ei värähtänyt. Metsä oli kuin autio.
”Tule, palataan mestareiden luokse!” naukaisi Kastetassu, joka oli jo lähtenyt kipittämään vanhoja jälkiämme pitkin takaisin päin. Kun en vastannut, tämä pysähtyi katsomaan minua lempeästi hymyillen.
”Tule nyt, Ropinatassu. Saat pyydystää jotain sitten sen jälkeen.”
Huokaisin syvään, mutta lähdin kuitenkin jolkottamaan sisareni perään.

”Tämä saalistus on niin hitaasti etenevää! Taistelu olisi niin paljon kivempaa…” marisin Kastetassun hännälle, joka keinui edessäni. Mielialani ei ollut mitenkään kovin korkealla sen jälkeen, kun olimme käyneet hakemassa Kastetassulle muutamat kehut mestareiltamme. Lisäksi mestarit olivat näyttäneet pari uutta tapaa väijyä kohdetta lumessa. Aurinkoroihu oli myös antanut muutaman vinkin siitä, miten riistaa saattaisi löytää lumisessa ympäristössä. Mestarini oli muistuttanut jotain jälkien etsimisestä. En ollut jaksanut kuunnella sen tarkemmin.
Nyt olimme taas lähteneet suuntaamaan kauemmas suuresta kuusesta. Nuuhkin maata ja ilmaa tarkkaavaisena vainun toivossa. Erään vaahteran juurakossa oli vahva oravan haju. Lähellä sitä erottui kuitenkin hangessa punaisia pilkkuja. Joku oli jo pyydystänyt sen. Eilinen metsästyspartio kenties. Tuskin toiset oravat olivat ihan niin käpyaivoja, että liikkuisivat lähimaillakaan, ajattelin.
Oli kuin kaikki elämä olisi kaikonnut metsästä. Aloin turhautua ja viskoa jälleen lunta etutassuillani. Osa hötöstä lensi Kastetassun turkille. Sen harmaat läiskät saivat nyt valkeita pilkkuja. Kastetassu kohdisti minuun toruvan katseen sivusilmällä. Tiesin hänen tarkoittavan, että minun pitäisi lopettaa, koska säikyttäisin kaiken riistan tiehensä. Mutta kun ei ollut mitään riistaa! Kauhaisin lunta uudestaan ja viskasin sen oikein tahallaan Kastetassun niskaan. Jostain syystä minun teki mieli testata hänen rajojaan. Hänen kuuliaisuutensa ja täydellisyytensä ärsytti minua. Lisäksi minulla oli ihan kamalan tylsää.
”Ropinatassu… Mitä sinä oikein teet?” Kastetassu pysähtyi ravistelemaan turkkiaan. Juuri silloin lintu lauloi jossain. Me molemmat pysähdyimme korvat höröllä.
Pälyilin ympärilleni joka suuntaan, kunnes äkkäsin närhen lähimmän kuusen oksalla. Hiirenpapanat, kirosin mielessäni. Toivoin, että lintu lentäisi alas.
Puuhun voisi olisi toki voinut yrittää kiivetäkin, mutta se ei todellakaan ollut minun vahvuuksiani. Olin harjoitellut sitä vasta pari kertaa, ja molemmilla kerroilla olin menettänyt malttini kesken kaiken, jolloin Aurinkoroihu oli vaihtanut määrätyn harjoituksen lennosta taisteluharjoituksiin. Kastetassu puolestaan taitoi puuhun kiipeämisen hieman minua paremmin. Eikä se ollut ihmekään, sillä sisareni vaikutti myös pitävän kiipeilystä. Minua ei moinen temppuilu kiinnostanut — paitsi tietysti taistelukontekstissa. Toisaalta epäilin sen johtuvan siitä, että olin puuhun kiipeämisessä syntyjään jotenkin huono. Minua tympi se, että Kastetassu oli siinä minua parempi. Minun pitäisi panostaa sen harjoitteluun enemmän, ajattelin.
Kastetassu lähti hiipimään puuta kohti. Hän oli jo puolivälissä matkaa, kun närhi päättikin lähteä lentoon. Kuin salamana lähdin hiihtämään rintaani ulottuvassa hangessa sen perään. Kuulin Kastetassun seuraavan perässä.
Lintu laskeutui kauemmas eteemme, tällä kertaa maahan. Lähestyimme puurajaa — tai pikemminkin sen loppua. Yritin edetä hartaasti, mutta lähemmäs ehdittyäni lintu huomasi minut. Se lehahti uudelleen lentoon, päästäen ilmoille omituisen rääkäisyn. Olin kuitenkin päättänyt jo, että saisin sen kiinni.
Etenin valkeassa maastossa sutjakkaasti häntä matalana, käyttäen isompia kiviä ja muita lumettomia kohtia hyödyksi. Metsä loppui juuri siinä kohtaa, missä närhi tallusteli koskemattoman lumikerroksen päällä. Se ei ollut huomannut minua. Lintu pysähtyi ja alkoi sörkkiä nokallaan lunta, kuin etsien jotain sen alta.
Hiivin lähempänä olevan kiven taakse niin hiljaa kuin pystyin. Vilkaisin taakseni. Kastetassu oli jäänyt erään tammen juurakkoon tarkastelemaan tilannetta. Sisko nyökytti minulle päätään kannustavasti.
Odotin, että lintu käänsi minulle pyrstönsä. Sitten lähdin kiertämään kiveä vatsa maata viistäen. Lähellä oli kapoinen, kaatuneen puun runko, jonka taakse piilouduin seuraavaksi aivan matalana. Kurkistin kuitenkin heti uteliaana rungon yli, mitä närhi puuhasi. Se oli kurottautunut päällään varsin syvälle hankeen. Nyt oli hetkeni!
Ponkaisin ylös ja ylitin puunrungon ketterällä loikalla. Kiihdytin juoksuun, ja lintu nosti päänsä ylös kolosta. Se oli vain viiden hännänmitan päässä minusta, kun tajusin sen lähtevän lentoon. Toimin nopeasti: ponnistin itseni takajaloillani hurjaan hyppyyn, etutassut valmiina nappaamaan linnun. Osuin närhen pyrsöön voimalla, ja se hoippui takaisin maahan samalla, kun laskeuduin sulavasti neljälle jalalle. Se yritti pyristää pakoon uudelleen, mutta syöksähdin läimäisemään sitä uusiksi etutassullani. Tätä tuntui jatkuvan ikuisuus. Kun vihdoin olin varma onnistuneeni tuottamaan tarpeeksi ison tällin pienelle siivekkäälle otukselle, se lähtikin pomppimaan vauhdilla eteenpäin. Närhi levitti siipensä ja pyristi pakoon hoippuvin siivenliikkein, ennen kuin ehdin saavuttaa sen uudelleen.
”Ketunläjät!” kirosin kovaan ääneen. Polkaisin lunta kynnet esillä.
”Ketunläjät! Äh! Typerä lintu… Olin niin lähellä!” naukaisin tuohtuneena.
”Ei se mitään. Parempi onni ensi kerralla!” kuului Kastetassun lohduttava ääni etäämpää.
Huomasin sisareni istuvan puurajan tuntumassa. Itse olin jo metsän ulkopuolella. Kilpikonnalaikukas naaras kehotti minua tulemaan takaisin metsään, jotta voisimme jatkaa riistan etsimistä.
Olin jo kääntymässä takaisin, kun tuore rusakon haju tulvi sieraimiini. Kääntyilin hieman paikallani, ja hetkessä löysinkin rusakon käpälänjäljet parin ketunmitan päästä. Ne etenivät viistosti ohitseni, metsästä pois päin, kohti paikoin jäätynyttä jokea. Sen toisella puolen, avaran aukean jälkeen, kohosi koruton koivumetsä.
Lähdin oitis seuraamaan jälkiä. Kastetassu kuitenkin pysäytti minut huudollaan.
”Ropinatassu! Meidänhän piti pysyä sekametsässä!”
Sisareni istui edelleen samalla paikalla nau’un etäisyydestä päätellen. En jaksanut vastata, koska tiesin Kastetassun alkavan vain inttämään vastaan. Jatkoin siis vain eteenpäin. Olin löytänyt hyvän vainun, ja olin jo päättänyt etsiä sen rusakon kynsiini. Minua ei kiinnostanut tyhmät säännöt. Miksi mestareiden piti rajoittaa saalistusaluettamme, kun riistaa oli näin niukasti? Siinä ei vain ollut mitään järkeä. Sitä paitsi he eivät saisi tietää tästä. Ellei Kastetassu kertoisi — ja minä olin lähes varma, että hän kertoisi.
Kastetassu ei kuitenkaan ollut ainakaan vielä matkalla kantelemaan mestareillemme, sillä kuulin hänen jatkavan nalkutustaan:
”Ihan tosi, tule äkkiä takaisin sieltä. Aurinkoroihu ja Kuutamolaine eivät katso tätä hyvällä!”
Käännyin sisartani kohti.
”Älä ole tuollainen hiirulainen. Eivätkä he saa tästä tietää!” mau’uin sen verran kovaan ääneen, että sisko varmasti kuuli sinne asti.
Näin Kastetassun polkaisevan maata tassullaan vimmakkaasti. Sisareni mutisi jotain itsekseen tuohtuneen oloisena, mutta lähti sitten kipittämään luokseni. Käännyin jatkamaan matkaa.
Hetken päästä saavuin useiden rusakon jälkien risteykseen. Seuraamani jäljet hukkuivat valtavaan sekamelskaan. Kului tovi, kunnes sain uudelleen kiinni tuoreesta rusakon hajujäljestä. Siinä ajassa Kastetassu oli jo saapunut vierelleni.
Lähdin kulkemaan eteenpäin vainun ja koivumetsään suuntaavien jälkien perässä.
”Tämä oli tosi huono ajatus…” Kastetassu mumisi lapani takaa.
”Shh! Hiljaa.” Tein äkkipysähdyksen. Kastetassukin teki.
Kaksi pitkulaista korvaa törrötti erään kinoksen takaa siinä suunnassa, mihin käpälänjäljet johtivat. Pudottauduin hiipimään.
Kun olin kinoksen lähellä, lähdin kiertämään sitä innoissani, mutta määrätietoisen keskittyneenä. En halunnut Kastetassun auttavan minua. Oletin myös, ettei hän olisi halunnutkaan auttaa; silloin häntä ei voitaisi syyttää ohjeiden rikkomisesta, ainakaan saalistusalueen suhteen.
Raotin suutani arvioidakseni rusakon etäisyyttä tarkemmin hajun voimakkuuden perusteella. Nostin pääni nopeasti kurkatakseni lumikasan yli. Kohde kyyhötti vain parin ketunmitan päässä. Otin pari askelta, kunnes lumikinos ei enää peittänyt näköetäisyyttä suureen pitkäkorvaiseen otukseen. Nyt!
Ponkaisin ottamaan ensin yhden suuren loikan, sitten toisen. Rusakko oli minua paljon nopeampi lumessa, mutta ehdin näykkäistä sen takakäpälää, mikä helpotti sitä seuraavaa takaa-ajoa. Pitkäkorvainen eläin teki paljon äkkikäännöksiä juostessaan. Lopulta se lähti loikkimaan Kastetassun suuntaan ja jähmettyi pelästyttyään umpikujaa, jolloin onnistuin saavuttamaan sen ja hyökkäämään sen niskaan.

Raahasin rusakon raatoa häntä pystyssä, kun suuntasimme Kastetassun kanssa takaisin sekametsään. Kastetassu ei vaikuttanut yhtä iloiselta, vaan kiiruhti määrätietoisesti kohti puurajaa. Olin kuitenkin melko vakuuttunut siitä, ettei sisareni kantelisi minusta mestarilleni. Hänhän oli poistunut määrätyltä alueelta minun kanssani, joten hän varmasti tiesi jäävänsä myös itse kiinni siinä tapauksessa. Olin hyvin mielissäni siitä, miten ison saaliin olin pyydystänyt Kastetassuun verrattuna. Pyydykseni oli kokooni nähden valtava, ja koin siitä valtavaa ylpeyttä. En malttanut odottaa, että pääsisin kehuskelemaan emolle ja isälle ensimmäisestä rusakostani!

//Noin kaksi kuuta myöhemmin, nykyaika//

Tallustin Aurinkoroihun perässä kohti Uintipaikkaa. Nyt kun hiirenkorva oli jo sen verran pitkällä, että vedet olivat alkaneet lämmetä, pieniä uintiharjoituksia oltiin alettu pitämään. Minä en ollut vielä käynyt yksissäkään. Tänään olisi kuitenkin luvassa ensimmäinen kastatutumiseni joessa. En tiennyt, olisiko Kastetassulla myös uintiharjoitukset tänään, mutta toivoin mielessäni, että pääsisin kilpailemaan tämän kanssa siitä kumpi pystyisi olemaan kauemmin vedessä. Halusin myös kovasti oppia paremmaksi uimariksi kuin Kastetassu ihan vain siksi, että saisin siitä tunnustusta isältä ja emolta. En tiennyt vielä ollenkaan, pitäisinkö uimisesta vai vihaisinko sitä. Odotin veteen totuttautumista kuitenkin avoimin mielin. Oikeastaan liikkuva vesi kiehtoi minua paljon.
Kun saavuimme joelle, Aurinkoroihu johdatti minut aivan rantaan. Kävelin vesirajaan tutkimaan vettä, joka virtasi hyvin hitaasti tässä kohtaa. Arvelin tämän olevan ehkä juuri siksi eloklaanilaisten vakiintunut uimapaikka.
Sen isompia miettimättä tökkäsin tassuni veteen. Värähdin kylmyydestä ja vedin refleksistä tassuni heti pois vedestä.
”Se on kieltämättä vielä hiukan kylmää”, Aurinkoroihu naurahti takanani.
”Sen vuoksi pidämmekin tämän päivän harjoitukset lyhyenä. Vesi voi tuntua inhottavalta, mutta palkinnoksi saat tänään enemmän vapaa-aikaa”, mestarini maukui iloisesti.
”Kyllä minä kestän, jos harjoitellaan vähän pidempäänkin. Ei se niin kylmää ollut”, totesin lapojani kohauttaen.
Riippumatta siitä pitäisinkö veden tunteesta ihollani, olin jo luvannut itselleni, että panostaisin uintiharjoituksiin tosissani. Olin kuullut emon olevan taitava uimari ja toivoin siksi erityisesti, että Sadeturkki näkisi sen hienona saavutuksena, jos oppisin hyväksi uimariksi.

Pääsimme leiriin saakka partion kanssa mutta lähdimme miltei heti eri suuntiin Jänötassun kanssa. Hän meni isoveljensä ja isänsä seuraan ja minä taas menin Ahmatassun luokse.
“Hei, Perhotassu”, Ahmatassu naukaisi ja vilkuili nopeasti ympärilleen.
“Tule tänne minun pitää kertoa sinulle jotakin”, hän sanoi ja nyökkäsi paikkaa vieressään. Kummastelin hiukan mutta istahdin kuitenkin kollin viereen kuuntelemaan, mitä tällä oli sanottavaa.
“Haluan kertoa sinulle jotakin, joka on ollut mielessäni jo jonkin aikaa mut-” Ahmatassun lause keskeytyi leirin keskustasta kuuluvaan huutoon.
“Eloklaani kokoontukaamme klaanikokouksen pariin!” Mesitähti kajautti. Käänsin kuitenkin huomioni vielä hetkeksi Ahmatassuun.
“Ehditkö sanoa nopeasti?” kysyin mutta kolli pudisteli päätään. Hän varmasti halusi sanoa asiansa rauhassa. Ymmärsin hyvin. Nousin ylös ja Ahmatassu perässäni astelin muiden kissojen joukkoon. Pidin kissojen keskuudessa olemisesta mutta tiesin, että Ahmatassu ei mielellään tunkenut väkijoukkoihin, joten jäin tahallaan hänne kanssaan hieman kauemmas muista.
“Olemme kokoontuneet tänään todistamaan yhden nykyisen oppilaan uutta elämän vaihetta. Ahmatassu astu eteen”, Mesitähti lausui. Parhaan ystäväni nimen kuullessani hämmästyin hiukan, sillä olin odottanut ennemminkin Haukkatassun nimitysmenoja. Innostus kuitekin kihisi pian turkissani, kun näin Ahmatassun astelevan Litteäkivelle.
“Tähtiklaani, käännä katseesi tähän oppilaaseen, joka on ahkerasti opiskellut kaikki klaanin tavat auttaakseen muita niin hyvin kuin vain pystyy. Nyt kysynkin sinulta, Ahmatassu, lupaatko suojella klaaniasi ja sen kissoja jopa henkesi uhalla?” päällikön sanat kuulostivat niin mahtavilta. Miltei pompin innosta - en sentään Ahmatassu olisi ollut ihan nolona siellä edessä, jos olisi nähnyt minun pomppivan.
“Lupaan”, Ahmatassu kajautti itsevarmasti. Oi, miten upea hän oli! Niin rohkeaa!
“Siinä tapauksessa sinua kutsuttakoon tästä lähtien Ahmatahmaksi. Eloklaani kunnioittaa taitoasi keksiä ratkaisuja vaikeimpiinkin tilanteisiin”, Mesitähti lopetti seremonian ja tunsin kuinka kissat ympärilläni hymähtelivät myöntelevästi. Ahmatahmalla tuntui tosiaan olevan paljon ratkaisuja erilaisiin tilanteisiin. Olin iloinen, että Mesitähti mainisi juuri sen puolen ystävässäni.
“Ahmatahma! Ahmatahma! Ahmatahma!” me huusimme. Leiri raikasi parhaan ystäväni uutta soturinimeä enkä olisi voinut olla enempää innoissani. Kipitin heti Ahmatahman laskeuduttua Litteäkiveltä onnittelemaan tätä uudesta nimestä. Hän vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä itseensä. Olin todella todella todella iloinen hänen puolestaan.

Katselen toisaalle korvat luimussa. Tähtimötaivas oli ollut todella ilkeä. En kyennyt katsomaan tätä. Minua pelotti. Pelkäsin naarasta, ties mitä hän voisi tehdä. Peräänyn hitaasti kauemmas.
"To-toki.. Jo-jos v-vain hal-haluat..", vinkaisen silmät suurina ja pelokkaina. Käännyn ympäri ja kompuroin johonkin suuntaan kunnes lopulta käännyn parantajien pesän suuntaan ja katoan sisään pesään. Minun itse asiassa oli muutenkin jo pitänyt mennä pesään, aika oli rientänyt todella nopeasti.
"Ai tulithan sinä! Noniin, tulehan tänne niin harjoittellaan vähän", leimusilmä ilmoitti. Kollin edessä oli kolme eri lehteä. Tassutan hitaasti mestarini vierelle ja istuudun. Kolli asetti eteeni isolehtisen ja laimean mutta selvästi kirpeän hajuisen lehden.
"Mikä tämä yrtti on?" leimusilmä tiedusteli hymyillen. Vilkaisen tätä nopeasti ennenkuin katsahdan taas lehteä.
"Olisikos... Hierakka?" mietin. Leimusilmä tuijotti minua lempeästi ja nyökkäsi.
"Mihin hierakkaa käytetään?" utelee mestarini.
"Eikös hierakan lehdet pureskella ja sitten ne hmm.. Ne painallaan haavaan tai haljenneisiin polkuanturoihin? Lehdet taidettiin myös voida levittää makuusijalle, jolloin yrtti vaikuttaa niiden päällä maatessa? Hierakkahan saattoi kirvellä avohaavoja eikö vain?" ehdotan. Leimusilmät tuijotti minua hetken ennenkuin nyökkäsi ylpeänä.
"Kyllä, entä mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?" leimusilmää kysyy vedetyään hierakan pois ja työnnetyään eteeni toisen kasvin, se näytti kukalta, lehdet olivat karvaisia ja kukat ovat sinisiä ja tähden muotoinen.
"Olisiko se-" aloitin mutta vaikenin sitten koska mielessäni pyöri monta kasvin nimeä jotka olisivat voineet olla se yrtti jonka leimusilmä oli näyttänyt. "Öö reunuspietaryrttiä? Ei.. Se on rosmariini? Eikö vain? Ei ei ei se näytä yhtään siltä..", ehdotan. Mielessäni pyöri kunnes lopulta päädyn siihen että yrtti on vesiminttua.
"Varmaan vesiminttua?" ehdotan. Leimusilmä hymyili mutta pudisti kuitenkin päätään.
"Ei Vienotassu se on purasruohoa, mutta ei se haittaa, muistatko mihin sitä käytetään?", leimusilmä maukuu hymyillen. Tuijottelen yrttiä, purasruohoa siis.
*eikö purasruoho allenakin kuumetta? No oli miten oli niin ainakin se parantaa maidon laatua ja määrä..* mietin ennenkuin vastaan.
"Purasruoho taisi alentaa kuumetta eikö? Ja parantaa maidon laatua ja määrä?" Ehdotan hammasta purren.
"Oikein meni vienotassu! Entä tämä?" leimusilmä kehui ja työnsi viimeisen yrtin eteeni. Tuijotin sitä hetken ja yritin poimia mielessäni pyörivistä yrttien nimistä yhden. Tutkin vielä hetken korkeaa huiskamaista yrttiä kunnes päähäni putkahti että yrtti olisi korte; muita yrttejä mieleeni ei sitten enää ponahtanutkaan joten päätin sanoa että se oli korte; ikävä kyllä en muistanut mitä kortteella tehdään.
"Olisiko korte? Ja.. Ja sitä käytetään.. Liityykkö se jotenkin tulehduksen ehkäisyyn?" mauun.
"Oikein meni! Se on kortetta, ja kyllä se ehkäisee tulehdusta. Voit nyt mennä lepäämään jos haluat näytät jotenkin väsyneeltä, ja muutenkin olet harjoittellut jo tarpeeksi." leimusilmä ilmoitti. Nyökkään ja tassutan maakualusilleni käpertyen torkkumaan.

Olin juuri syönnyt haukkatassun kanssa hiiren. Oli hiirenkorvan aika joten meillä ei enään ollut pulaa yrtteistä; ainakaan niin paljon kuin lehtikadon aikaan ei yrttejä voinut edelleenkään haaskata turhuuksiin. Olimme leimusilmän kanssa aamulla käyneet keräämässä vähän yrttejä mutta nyt minulla oli vapaata ja olin oitis mennyt haukkatassun luo kehräten onnesta. Ja olimme sitten syöneet yhdessä hiirtä. Nyt kun se oli syöty vaihdoimme kuulumisia.

Kerkesimme jutustella enää hetken, kunnes täytyi jo mennä omiin puuhiin. Varpulaulu palasi siis takaisin parantajan pesälle vielä, Kuusihäntä lähti sotureiden pesälle ja minä lähdin itse metsälle partion mukana

Aikaa oli kulunut rutkasti. Tuntui siltä, että minun ja veljeni nimityksestä oli vain pari auringonnousua, mutta hiirenkorvakin oli jo kerennyt tulla. Sen lämpimänä paistava aurinko lämmitteli turkkiani heti, kun astuin ulos sotureiden pesästä. Kehräsin hiljaa itsekseni ja suljin silmäni.
“Hei, väistäpäs vähän! Viet kaiken tilan ja täältä ei pääse ulos!” Tähtimötaivas takanani ärähti ärtyneenä. Käännyin mulkaisemaan anaarsta, mutta väistin sitten sanaakaan sanomatta syrjemmälle.
Katsellessani hieman ympärilleni, huomasin leirissä leikkimässä typerät pikkusisarukseni Kuusikkopennun sekä Mustikkapennun. Siristin silmiäni ja luimistin korvani päätäni vasten. Vihasin heitä niin kovasti niin kamalan kovasti. He olivat vieneet minulta jotain niin tärkeää, eivätkä koskaan saisi anteeksi asiasta!
Kääntäessäni vihaisesti katsettani, joku tuli ulos pesästä. Se oli hieman minulle tutumpi kissa tällä kertaa. Kyseessä olikin siis Kortetuike. Silmissäni kimmelsi, kun muistin miten ihanan kohteliaasti hän antoi minulle ansaitsemaani huomiota. Hän ei puhunut päälleni tai yrittänyt viedä puheenvuoroani. Hän oli suoraansanottuna yksi ainoista Eloklaanin kissoista, joista aidosti pidin.
“Hyvää huomenta, Kortetuike!” tervehdin kollia iloisesti ajaen kauempana leikkivät pikkusisareni mielestäni. Kolli käänsi katseensa minuun ja tassutti sitten vierelleni.
“Hyvät huomenet, Korpikaste!” hän tervehti takaisin. En kerennyt edes vastata hänelle, kun kilpikonnakuvioinen turkki vilahti silmäkulmassani. Varpulaulu olikin jo siis hereillä.
“Varpulaulu! Tule tänne! Voitaisiin tehdä jotain yhdessä!” naukaisin innoissani kuin pentu. Veljeni näytti ehkä hieman vaivaantuneelta, kun osa kissoista katsoi minua ja häntä, kun olin sillä tavoin huudellut, mutta tuli silti minun ja Kortetuikkeen luokse.
“Tehdään jotain! Mitä haluatte tehdä?” kysyin ja katsoin kahta kollia odottavaisesti.

//Varpu tai Korte?

Tassutin tuuli turkkiani pörröttäen metsän halki. Oli ihanaa, että oli viimein Hiirenkorva. Kylmät ja lumiset päivät olivat jo historiaa ja lämpö alkoi olla ainoa huolenaihe. Jos olisi liian kuuma, vesi alkaisi kuihtua ja metsäpalo voisi olla sillä hetkellä suurin ongelmamme.
Ylitin joen ja lähdin kulkemaan lopun metsän halki nummelle asti. Siellä tuulta oli enemmän. Se puhalsi kovaa viilentäen lämpöisessä päivässä mukavasti.
Kuljin joen viertä ja pian näin Ahmatassun mestarineen siellä. He olivat ilmeisesti uintiharjoituksissa. Tervehdin heitä ohimennessäni nopeasti ja jatkoin matkaani reippaasti. Minulla ei ollut päämäärää, mutta halusin kuitenkin mennä jonnekin. Olin vain halunnut ulos leiristä, jotta pääsisin haukkaamaan hieman happea.
Pysähdyin vähän matkan päähän joen rantaan. Katselin siitä omaa heijastustani. Mielessäni pyöri niin monet asiat. Jotenkin mitä enemmän aikaa kului, sitä sekavammilta ajatukseni tuntuivat. Vaikka olikin jo hiirenkorvakin, mieleni ei tuntunut saavan rauhaansa. Emoni pennut olivat jo varmasti syntyneet. Mitäköhän heille mahtoi kuulua?
Kun katsoin veden pintaa, kuvani alkoi yhtäkkiä vääristyä ja silmissäni kuvajaiseni muuttui emokseni. Hänen kasvoillaan oli veri ja kamala virne, joka tuntui nostavan niskakarvani pystyyn.
Pudistelin päätäni kauhuissani ja epäuskoisena, ja astuin taaemmas sydän rinnassa pamppaillen.
Kun viimein uskaltauduin katsomaan veteen uudestaan, näky emostani oli poissa. Olin vain nähnyt harhoja. Syytin asiasta jatkuvaa stressiä, se häiritsi ajattelemista.
Pudistellen taas päätäni, lähdin pois joen rannasta ja lähdin tassuttamaan takaisin kohti metsää. Tassutin nyt hieman eri reittiä vältellen joen lähellä kulkemista.
Tassuttaessani eteenpäin kuulin ääntä pensaikosta ja pian sieltä pinkaisi myyrä kovaa vauhtia. Se oli menossa ohitseni, mutta loikkasin nopeasti sen päälle ja tapoin sen siistillä tappopuraisulla. Jätin myyrän maahan ja nuoleskellen huuliani katselin ympärilleni. Se olisi varmasti jonkun toisen saalis, joka oli vain meinannut päästä karkuun.
Pian arvausteni mukaisesti pensaista tuli haukkatassu hengästyneenä. Hänen katseensa kiinnittyi heti kuolleeseen myyrään tassujeni juuressa ja hän näytti ehkä hieman nolostuvan.
“Tämä taisi päästä sinulta karkuun? Jos pidetään tämä meidän keskeisenä, voit sanoa, että nappasit sen itse. Olihan se sinun, vaikka se meinasikin päästä karkuun”, naukaisin viekkaasti oppilaalle. Hän katsoi minuun hyväntuulisena.
“En aio valehdella, jos kysytään sainko sen itse, mutta ei minun tarvitse erikseen sanoa, että se pääsi karkuun ja sinä tapoit sen minulle”, nuori naaras naukaisi ja hymyili minulle leveästi. Nyökkäsin ja työnsin etutassullani myyrää lähemmäs oppilasta. Hän otti sen suuhunsa ja räpäytti minulle vielä kerran kiitollisesti silmiään, ennen kuin katosi taas pensaiden ja puiden sekaan.
Lähdin taas jatkamaan kulkuani. Tassutin vain vailla päämäärää ja yritin tyhjentää mieleni kaikista ajatuksista. En halunnut muistuttaa enää itseäni kaikista huolenaiheistani. Halusin olla huoleton. Niin kuin pentuna. Tai en ollut pentunakaan ollut mitenkään erityisen huoleton ollut, mutta oli minulla ollut vähän vähemmän huolehdittavaa kuitenkin. Nyt minulla oli jatkuva huoli siitä, että emoni saattaisi milloin vain hyökätä uudelleen tai, että hän satuttaisi sisaruksiani, joita en edes tuntenut. Jotenkin tunsin sanoinkuvaamatonta vahvaa yhteyttä heihin - tai häneen, jos pentuja olikin vain yksi - ja halusin olla siellä auttamassa, koska tiesin miten kauhea kissa emoni saattoi olla.
Kaikki ajatukseni katosivat, kun kompastuin juureen ja mätkähdin maahan kuonolleni. Nousin pystyyn hitaasti hieroen kuonoani etutassullani. Silmiini kihosi kyyneleet, kun kuonoani kirveli niin kovasti.
Kun vedin etutassuni kuonoltani, huomasin sen olevan aivan veressä. Aluksi järkytyin ja katsoin verta tassullani kauhuissani, mutta sitten tajusi vähitellen mistä olinin kyse. Nenästäni tuli vain verta. Lähdin siis kohti jokea taas. Miten muutenkaan olisin asiaa hoitanut. Ei minulla ollut syytä lähteä leiriinkään häiriköimään parantajia täysin turhaan.
Kun pääsin joen rannalle, menin makuulle vähän matkan päähän joen törmälle. En halunnut pudota viileään veteen, mutta halusin olla sotkematta koko metsää verelläni.
Hetken päästä verenvuoto tyrehtyi ja pääsin jatkamaan taas kävelyäni, jolla ei ollut päämäärää. Tassutin vain eteenpäin tietämättä mihin mennä tai miksi.
“Käärmekulta!” jonkun huuto keskeytti minut. Käännyin ja huomasin kumppanini Sädesäihkeen.
“Hei, Sädesäihke”, naukaisin iloisesti.
“Sinun täytyy palata leiriin. En halua, että sinulle käy jotain pahaa, ja olet varmasti uupunut, kun olet ollut ulkona niin kauan”, kolli naukui. Huokaisin ja nyökkäsin sitten.
“Selvä, mennään sitten.”

Sydämeni pysähtyi hetkeksi, kun sisäistin Rontin kysymyksen. Päätin kuitenkin koittaa vastata nuorelle kollille. Puuskahdin ennen kuin aloitin tuskastellen pääni sisällä, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta.
“No siis. Minä olin itse mukana sodassa - Eloklaanin puolella. Ta-tapasin silloin joitain kuolonklaanilaisia… noh taistelun merkeissä mutta kuitenkin. He eivät ole kilteintä sorttia. Ainakaan kaikki”, lausahdin pohtiessani kertoisinko emostani ja sisaruksistani. Rontti nyökytteli. Hän vaikutti kiinnostuneelta aiheesta. Kun olin päässyt jo tähän asti ja ruskea raidallinen kuuntelijani vaikutti haluavan tietää lisää, olisi hieman tylsää olla kertomatta emostani ja muusta perheestäni Kuolonklaanissa.
“Ja tuota. Minun emoni on… tai siis oli kuolonklaanilainen. Tosiaan nykyään hän nukkuu ikuista unta jossain rajan tuolla puolen”, kerroin ja tunsin surun aallon pyyhkäisevän ylitseni. Olisikohan elämäni hurjankin erilaista, jos olisin mennyt emon mukaan enkä päättänyt jäädä isän luo? Varmasti. En jäänyt miettimään elämänvalintojani sen enempää, sillä olimme jo aika lähellä rajaa ja, jos Rontti aikoi sanoa jotain niin hänen oli tehtävä se nyt. Aikoisin kuunnella kollin sanoja, sillä tällä oli varmasti jotain sanottavaa vaikka ujo olikin.
//Rontti?

Hiirenkorvan mukana takaisin metsään palanneiden lintujen laulu hyväili Varjoliekin korvia hänen tuntiessaan pehmoisen sammalen tassujensa alla. Vaaleaturkkinen, raidallinen kolli asteli rakkaan kumppaninsa kyljessä heidän tavanomaista metsäreittiään. Varjoliekki vilkaisi Sadeturkkia, joka tähyili ylös puiden latvoihin. Harmaa naaras käänsi kauniin, sinisen katseensa kolliin. Varjoliekki ei olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että Sadeturkki oli siinä. Että hän sai jälleen käydä pitkillä kävelyillä tämän kanssa, auringonvalon kosketellessa heidän turkkejaan puiden lomasta.
Siitä oli kohta kuu, kun Leimusilmä vihdoin oli päästänyt Varjoliekin pois sairasvuoteelta takaisin tavanomaisiin soturin tehtäviinsä. Oikeastaan parantaja oli pikemminkin häätänyt Varjoliekin sieltä pois. Valkomusta kolli oli todennut, että Varjoliekki olisi täydessä kunnossa muutamien partiointien jälkeen, sillä jalka oli tarvinnut enää lihaksen vahvistusta. Ja parantaja oli ollut oikeassa. Kermanvärinen soturi oli kuitenkin tarvinnut ennen kaikkea henkistä parantumista alakuloisuuteensa, mikä oli sekin parantunut kuin ihmeen kaupalla hänen päästyään jälleen osallistumaan partioihin. Varjoliekki oli oppinut paljon itsestään Kortetuikkeen viisaiden sanojen ansiosta. Mesitähden poika oli tukenut häntä auliisti kuntoutuksen aikana, ja Varjoliekki pohti, oliko sittenkin ollut sairasvuoteella täysin muusta syystä kuin jalan murtumisesta.
Tovin päästä, kollin havahtuessa mietteistään, hän alkoi kuulla veden solinaa. Sadeturkki kiihdytti tahtiaan; kolli epäili naaraan huomanneen ensimmäiset joen ympäristöön puhjenneet kukat.
"Katso, Varjoliekki! Eikö olekin kaunista?" Sadeturkki maukui ja hipaisi pientä kukkasta etutassullaan.
Varjoliekki kurottautui puskemaan kumppaniaan.
"Todella kaunista. Etenkin, kun sinä olet siinä", kermanvärinen kolli kehräsi.
Kun heidän matkansa jatkui joen vartta pitkin, Varjoliekin mieleen muistui, miten Kortetuike oli kuvaillut jokaisen vuodenajan kauneutta. Se, että Kortetuike löysi jokaisesta vuodenajasta jotain kaunista sai Varjoliekin pohtimaan asioita. Kolli mietti, mahtaisiko hän itse koskaan päästä niin positiiviseen mielenmaisemaan. Juuri samankaltainen positiivisuus, joka Kortetuikkeesta huokui oli se, mitä Varjoliekki rakasti Sadeturkissa eniten sekä se, mitä Varjoliekki ihaili Mesitähdessä niin valtavasti. Hän oli oppinut näiltä kissoilta paljon elämästä, ja hän pitäisi huolen, että Kastetassu ja Ropinatassu oppisivat häneltä kaiken sen saman ja enemmänkin. Kolli päätti pitävänsä myös huolen, ettei hänen taipumuksensa pessimistisyyteen tarttuisi kummallekaan hänen tyttäristään.