Perhotassu kertoi, että hänen nimityksensä olisi minähetkenä hyvänsä. Se ilahdutti Jänötassua. Oli hienoa, että hänen ystävänsä saisi soturinimensä ja kaiken sen ansaitsemansa kunnian, mutta jostain syystä naaras kuitenkin vaikutti alakuloiselta.
“Sinusta tulee hieno soturi. Tulen hurraamaan nimeäsi kaikista kissoista koviten, lupaan sen”, kolli naukui ystävälleen ja painautui entistä paremmin tätä vasten. Hän huomasi heidän kuitenkin jo saapuneen leirille. Mesitähti ja Hiilihammas olivat jo menneet sisään leiriin, nyt he olivat siis kahden.
“Haluatko kenties jakaa saalista kanssani?” Jänötassu ehdotti. Perhotassu nyökkäsi hieman vaisusti ja Jänötassu yritti muistaa oliko hänellä jotain lempiriistaa.
“Jos muistini ei petä minua, pidit kaikesta, mutta linnut eivät olleet suosikkiasi, koska höyhenet tykkäävät tulla tielle”, kolli naukui. “Voisimmeko ehkä maistaa kalaa? Minä en ole oikein kerennyt vielä päästä maistamaan sitä, mutta olen kuullut, että se on hyvää!”
“Toki”, Perhotassu vastasi hiljaa, mutta jo hieman hymyillen.
“Se on sitten selvä! Ei kun vain maistamaan kalaa!” Jänötassu naukaisi innokkaasti. Hänelle tuli pentuajat mieleen. Innokkuus kaikkeen uuteen ja se halu kokeilla kaikkea uutta.

//Perho?

Nyökyttelin kiivaasti ja yritin räpytellä kyyneleet silmistäni. En tiennyt itkettikö minua ilosta, surusta, jännityksen vapautumisesta tai jostain muusta syystä mutta itketti kuitenkin enkä halunnut Jänötassun näkevän.
“Se on varmaan järkevintä. Tai siis… haluamme molemmat sotureiksi ennen kuin aloitamme mitään suhdetta ja…”, änkytin. Toivoin, että Jänötassu tajuaisi mitä tarkoitin.
“Hiilihammas on sanonut, että minusta voi tulla soturi minä hetkenä hyvänsä. Nimitykseni riippuu varmaan vain uintisuorituksesta”, nau’uin heikosti änkyttäen kuitenkin vähemmän. Jänötassun silmät suurenivat.
“Todellako? Sehän on mahtavaa!” nuorempi oppilas hihkaisi. Hän vaikutti todella iloiselta puolestani. Muistin sen pyörryttävän todella ylivoimaisen ahdistavan tunteen, jonka olin tuntenut oppilas nimityksissäni. Sydämeni tuntui yhtäkkiä raskaalta. Kaipasin edelleen vanhempiani suuresti vaikka olinkin päässyt sen kaikista kivuliaimman vaiheen ohi. Saatoin kiittää siitä Tähtiklaania, sillä se suojeli minua ja oli alkanut auttaa minua kipuni kanssa oikein todenteolla jo aikaa sitten. Nyt minulla oli kuitenkin nimityksessäni Ahmatassu, Jänötassu, Hiilihammas ja muitakin kissoja ympärilläni. Olin heistä kaikista aivan älyttömän kiitollinen, sillä en tiedä missä olisin ilman heitä kaikkia. Muutenkin koko klaanini oli ollut tukenani koko elämäni.
//Jänö?

Jänötassu yllättyi, kun Perhotassu myönsi olevansa ihastunut häneen. Kollin sydän tuntui jättävän lyönnin välistä vain silkan yllätyksen ja epäuskon takia. Hän katsoi Perhotassua ja alkoi kehrätä.
“Voi, Perhotassu. Sinä sitten osaat yllättää minut aina. Minäkin taidan pitää sinusta. Sanoisin, etten ole aivan saanut tunteitani vielä kiinni ja yhteinen tulevaisuutemme on edessä kyllä vielä, mutta voimme varmasti vielä pysyä vain ystävinä, kunnes olemme molemmat vanhempia?” Jänötassu kysyi ja laski häntänsä Perhotassun selälle. Hän todella toivoi, että naaras ei ollut nyt saanut asiasta väärää kuvaa ja ymmärtäisi, että Jänötassu ei halunnut vain ottaa vielä liian suuria harppauksia. Hän halusi edetä mukavan hitaasti asioissa, mutta oli hyvä, jos Perhotassu sai nyt asian sydämeltään.
“Olemme kuitenkin vielä vain oppilaita, mutta rakastaisin kyllä vielä joku päivä ehkä hankkia perheen kanssasi tai vain elää yhdessä aikamme loppuun asti”, nuori kollioppilas naukui. Perhotassu nyökkäsi.
Jänötassu huomasi heidän lähestyvän leiriä. Hän hymyili hieman. Tulisiko hänen tilevaisuutensa Perhotassun kanssa olemaan samanlainen kuin Sädesäihkeen ja Käärmekullan? Tai aurinkoroihun ja Sypressikuiskeen? Tai ehkä jotain aivan omalaatuista. Tulisiko hän kasvattamaan pentuja yhdessä tämän kauniin naaraan kanssa? Ehkä.

//Perho?

Jänötassun turkki turkissani tuntui hieman epämukavalta mutta samalla se oli tunne, jota rakastin eniten tässä koko maailmassa. Kun Jänötassu alkoi puhua tulevaisuudestamme, sydämeni alkoi hakkaamaan kovempaa ja kovempaa. Henkeni tarttui kurkkuun jumiin ja tuntui, että sekoaisin. Tiesin hyvin, mitä oli meneillään. Olin ihastunut Jänötassuun, olin ollut ihastunut häneen jo jonkin aikaa mutta tämä tilaisuus oli paras ikinä kertoa hänelle tunteistani. Olimme aika hyvällä etäisyydellä mestareistamme, joten päätin kokeilla onneani.
“Toivon niin”, vastasin ja vilkaisin käpäliäni. Sydämeni löi ihan älyttömän kovaa ja minun teki mieli käydä maahan maaten ja yrittää saada se rauhoittumaan.
“Tiedätkö, Jänötassu, olet tosi ihana kissa”, aloitin ja naurahdin perään, kun tajusin kuinka pahalta lauseeni varmaan kuulosti. Aivan kuin olisin suunnittelemassa, että lähtisin johonkin. En minä nyt sellaista, yritin vain tunnustaa tunteitani. Yritykseksi sitä nimenomaan pystyi kutsumaan ainakin tällä hetkellä. Minua jännitti.
“Olen ihastunut sinuun”, naukaisin nopeasti ja katsoin pois päin Jänötassusta. Sydämeni löi vielä kovempaa kuin aikaisemmin. Huhhuh… miksi minua jännitti näin? Sitten, kun saisin Jänötassusta reaktion irti jännitys varmaan laantuisi.
//Jänö?

Kun he lähtivät palaamaan kohti leiriä, Jänötassu painautui Perhotassua vasten yrittäen pörhistellä märkää turkkiaan. Hänen kosteat karvansa sekoittuivat vanhemman naaraan turkkiin. Jänötassu kehräsi hieman ja hymyili itsekseen.
“Elämä on hienoa”, hän naukaisi ja katsoi kauas tyhjyyteen. Hänellä oli outo tunne. Sellainen tunne, että kaikki tulisi vielä muuttumaan, mutta ei kuitenkaan. Hän vain hengitti syvään.
“Mitä mietit?” Perhotassu kysyi. Jänötassu käänsi katseensa naaraaseen. Hän hymyili tälle iloisesti ja räpäytti kiintyneesti silmiään.
“En mitään ihmeellistä. Tulevaa vain”, hän vastais ja jatkoi sitten vielä hiljempaa: “luuletko meidän olevan tulevaisuudessa yhtä läheisiä kuin nyt? Tai luuletko, että vietämme yhtä paljon aikaa yhdessä?”
Jänötassu tuntui vaivautuvan hieman omasta kysymyksestään ja käänsi päänsä. Hän toivoi niin kovasti, että he olisivat yhdessä elämän loppuun asti. Hänen sydämensä tykytti erityisen kovaa ja se sai hänet hermostumaan hieman. Oliko hänellä kenties jotain tunteita ystäväänsä kohtaan? Eihän se voinut olla. He olivat vain ystäviä ja heidän ystävämielinen suhteensa oli täydellinen sellaisenaan.
Jänötassu otti hieman etäisyyttä Perhotassuun ja kääntyi katsomaan tätä. Hän katsoi hyvän tovin, kunnes painautui taas tämän vierelle. Oli hänen tuntemuksensa mitä tahansa, se ei haitannut häntä ja toivottavasti ei Perhotassukaan. Heidän ystävyytensä oli kollille niin kovin tärkeää.

//Perho?

Kokeilin itsekin varovasti uimista. Otin tosissani sen, että aliarvioisin itseni mieluummin kuin yliarvioisin ja lopetin miltei heti, sillä olin aika kylmissäni. Koikkelehdin kuivalle maalle ja ravistelin turkkini kuivaksi. Käännähdin katsomaan Jänötassua, joka uiskenteli Mesitähden valvovan silmän alla. Hiilihammas tassutti myös rantaan ja pukkasi minua lapaan.
“Hyvin meni”, kolli kehui minua. Hymy levisi taas naamalleni.
“Kiitos. Vesi on aika hyistä”, sanoin ja katsahdin tassujani.
“Ymmärrän. Etenemme uintiharjoituksissa ihan sinun vauhtiasi. En pakota sinua uimaan vielä seuraavissakaan harjoituksissa, jos et halua”, soturi naukui ja katsahti Mesitähteä ja Jänötassua.
“Olisikohan aika lopettaa ettei Jänötassulle tule liian kylmä?” Hiilihammas ehdotti ja Mesitähti nyökkäsi hyväksyvästi. Hän odotti, että Jänötassu pääsi rannalle ennen kuin seurasi itse perästä.
“Kehuinkin jo Perhotassua mutta sinullakin meni oikein hyvin, Jänötassu”, minun mestarini naukui. Jänötassunkin mestari nyökkäsi.
“Olen samaa mieltä. Nämä harjoitukset onnistuivat oikein mallikkaasti kummaltakin, eiköhän kuitenkin palata leiriin”, päällikkö naukaisi ja otti Hiilihampaan kanssa johdon. Lähdimme Jänötassun kanssa kylki kyljen seuraamaan mestareitamme leiriin.
//Jänö?

Kolli kuunteli, kun hänen ystävänsä selitti, että Ahmatassu oli pitänyt häneen etäisyyttä sen jälkeen ja oletti, että syynä voisi olla se, että hänen joukkueensa ei ollut voittanut. Jänötassua mietitytti mikä toista kollioppilasta saattoi niin vaivata. Perhotassuhan oli aivan mahtava!
Kun he pääsivät viimein perille, oppilaat aloittivat kahlailemalla ja totuttelemalla veteen. Se ei ollut Jänötassulle ongelma. Hän nautti siitä, että sai tuntea viileän virran turkillaan, vaikka osin häntä hermostutti ystävänsä puolesta. Hän pelkäsi, että Perhotassu liukastuisi liukkailla kivillä, joita joen pohjalla oli ja jäisi jotenkin jumiin pohjaan.
Pian kuitenkin oppilaat ohjeistettiin jo rantaan päin ja sitten Mesitähti, joka oli laskeutunut veteen heidän kanssaan alkoi ohjeistaa heille uintia. Hän kertoi heille yhdessä Hiilihampaan kanssa mitä kannatti ja mitä ei kannattanut tehdä. Esimerkiksi ei saanut koskaan yliarvioida omaa uintitaitoaan. Mielellään kannatti aian aliarvioida itsensä kaiken varalle.
Kun mestarit olivat selittäneet kaikki perusasiat, saivat Jänötassu ja Perhotassu kokeilla sitä itse. Jänötassu meni hieman syvemmälle veteen ja nosti varovasti tassunsa niin, että kellui kauhoen vettä tassuillaan. Hän ei aluksi liikkunut mihinkään ja meinasi vain upota saman tien, mutta pienellä Mesitähden avustuksella hän alkoi saada uimisesta otteen. Ei hän ollut siinä mitenkään erityisen hyvä, mutta ainakin onnistui.
“Tämähän on hauskaa!” harmaanruskea kolli naurahti Perhotassulleen meripihkansilmät kimaltaen kauhoessaan naaraan ohitse.

//Perho?

“Minusta se oli kyllä hieno kokemus”, nau’uin silmät edelleen kimmeltäen iloisesti. Nyt, kun sain muuta ajateltavaa minua ei jännittänyt enää niin kovin.
“Ahmatassu on pitänyt hieman etäisyyttä minuun. Hän vaikuttaa katkeralta, ettei heidän joukkueensa voitanut mutta en tiedä miten se minun vikani on, sillä emme mekään voittaneet”, sanoin hieman alakuloisesti. Jänötassu kohautti lapojaan.
“Niinpä. Ei se sinun vikasi ole. Huoli pois ja pidetään kivaa uintiharjoituksissa, joohan?” hän naukui ja katsoi minuun veikeä virne kasvoillaan. Nyökkäsin hymyn puhjetessa taas naamalleni. Pääsimme rantaan saakka kuuntelemaan Mesitähden selostusta, siitä ettemme saisi mennä liian pitkälle veteen vaan tällä kertaa riittäisi ihan vain se, että kahlaisimme ja totuttelisimme liikkumaan vedessä. Jännitykseni laukesi heti, kun kosketin vettä etukäpälilläni. Se tuntui viileähköltä muttei liian kylmältä ja en edes vältämättä joutuisi uimaan tänään vaan kahlailu taitaisi riittää. Jänötassu meni edeltä ja katseli välillä taakseen virnuillen hassusti, kun vesi lähestyi hänen vatsaansa. Naurahdin ja seurasin perästä mutta nauru hyytyi pian, kun kylmää vettä oli jo lapoihin saakka.
“Tulkaapa hieman takaisin päin”, Hiilihammas kehotti. Hän oli itsekin kahlannut veteen mutta siinä missä minulla olisi ollut vettä vatsaan asti se riitti juuri hieman yli puoleen väliin hänen tassujaan. Peruutin taaksepäin niin, että vettä oli kylkiini ja jatkoin kahlailua.
//Jänö?

Aikaa oli kulunut ja hiirenkorva oli saapunut. Jänötassulla oli päällimmäisenä mielessään hiirenkorvan harjoitukset. Se oli ollut nuoren kollin mielestä mainio kokemus. Vaikka hän ei ollutkaan ollut voittajajoukkueessa, hän oli päässyt tuntemaan sen onnen ja innon, joka toisia vastaan suoriutumisessa tuli.
Jänötassu palasi taas ajauksissaan nykyhetkeen. Hän oli matkalla uintiharjoituksiin Perhotassun kanssa. He olivat saaneet mestarinsa suostumaan pitämään harjoitukset yhdessä, vaikka yhtä hyvin Jänötassu olisi voinut olla Säihketassun kanssa ja Perhotassu Ahmatassun kanssa.
Kolli katsoi nättiin naaraaseen, joka kulki hänen vierellään ja yritti pitää huolen siitä, että häntä ei turhaan jännittäisi. Vaikkei hänkään ollut vielä käynyt kertaakaan uintiharjoituksissa aikaisemmin, häntä ei huolettanut lainkaan. Heillä oli kuitenkin kaksi vanhempaa ja kokeneempaa kissaa, jotka olivat varmasti hyviä uimareita.
“Mitä mieltä olit hiirenkorvan harjoituksista?” harmaanruskea kolli kysyi ystävältään, koska matkaa oli vielä jonkin verran. “Minusta se oli ainakin mukavaa. Etenkin kun saimme olla kilpailemassa yhdessä samassa joukkueessa”, hän sanoi vielä silmät kimaltaen.
Jänötassulla oli ollut samassa joukkueessa hänen kanssaan Perhotassu, Loimutassu ja Kastetassu. Loimutassu oli tuntunut koko ajan yrittävän näyttää osaavansa paremmin kuin edes oma joukkueensa, mutta oli hän kuitenkin jotenkuten osannut tehdä yhteistyötä toisten kanssa.

//Perho?

“Tottahan toki voimme auttaa!” nau’uin iloisesti ja lähdin astelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Jänötassun silmät kirkastuivat ja hän tassutti perääni. Pidin klaaninvanhempien auttelemisesta. Koin itseni hyödylliseksi ja saatoin hyvällä tuurilla kuulla tarinan tai pari hommia paiskiessani. Annoin Jänötassun mennä edeltä pesään ja pujahdin sinne sitten hänen perästään.

Aikaa oli kulunut ihan mukavasti. Tallustelimme Jänötassun kanssa vierekkäin kohti jokea Hiilihammas ja Mesitähti kintereillämme. Minua jännitti hiukan, sillä edessä oli tämän hiirenkorvan ensimmäiset uintiharjoitukset. Kaiken lisäksi meidän mukanamme oli itse Eloklaanin päällikkö, Mesitähti, sillä hän oli Jänötassun mestari.
“Jännittääkö sinua?” Jänötassu kysyi yllättäen minut. Turkkini alla kihelmöi ja yhtäkkiä minulle tuli kova kiire veteen viilentämään itseäni, sillä minulle tuli kauhean kuuma.
“Ehkä hiukan”, kähähdin hieman nolona mutta koitin silti hymyillä. Jänötassu katsoi minua myötätuntoisesti ja nyökäytti päätään.
“Hyvin se menee”, hän naukui. En tiennyt, mikä Jänötassu oli sanomaan, sillä hänkään ei ollut ikinä käynyt uintiharjoituksissa. Toisaalta ehkä hän oli luonnonlahjakkuus ja tiesi sen itsekin.
//Jänö?

Kävelin kaikessa rauhassa partion perällä kohti sekametsää. Nuori oppilaani, Jänötassu kulki vierelläni ja tarkkaili ympäristöään. Olin saanut kollikissan oppilaakseni joitain kuita sitten, ja siitä saakka rauhalliset päiväni olivat olleet vain historiaa. Ei ollut enää rauhallisia ja pitkiä aamuja, sillä usein Jänötassun harjoitukset olivat varsin aamupainoitteisia.
Nautin kuitenkin siitä, että sain taas kouluttaa nuorta kissaa Eloklaanin soturiksi. Uskoin, että Jänötassusta kasvaisi erinomainen soturi Eloklaanille. Kolli oli nyt jo osoittanut olevansa uskollinen ja taitava harjoittelija.
Pian nummimaisema muuttui metsäksi, kun saavutimme viimein sekametsän. Kukaan ei puhunut mitään, mutta tällä kertaa se sopi minulle. Nautin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja siitä, että sain vain ihastella Eloklaanin reviirin kauniita maisemia. Rakastin klaaniani yli kaiken. Uskoin, että kissojen puhumattomuus johtui osittain Pohjaharhasta, jonka Korppisiipi oli valinnut partion johtoon. Tunnetusti valkea kolli ei pitänyt siitä, että partion aikana höpöteltiin niitä näitä. Minua puhuminen partion aikana ei haitannut, mutta halusin kunnioittaa velipuoleni toivetta, enkä rikkonut hiljaisuutta.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Pohjarharha pujahti partion johdolla piikkihernetunneliin ja johdatti meidät leiriin. Annoin Jänötassun mennä edellä, joten saavuin leiriin partion jäsenistä viimeisenä. Aukiolla kohtasin oppilaani katseen.
"Ota jotakin syötävää ja lepää sitten vähän. Lähdemme auringonlaskun aikaan uintiharjoituksiin", totesin rauhallisella äänellä kollikissalle. Jänötassu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Hän lähti välittömästi kohti tuoresaaliskasaa hakeakseen itselleen vatsan täytettä.

“Ei se mitään. Totut vielä metsän ääniin olen varma”, naukaisin rohkaisevasti. En ollut koskaan itse ollut noin säikky mutta olihan klaanissa ja sen arjessa paljon asioita, joihin minunkin oli täytynyt tottua. Palasin hetkeksi siinä kävellessämme aikaan, jolloin olin ollut yhtä pihalla kaikesta kuin vieressäni tallustava Rontti nyt. Muistin vielä elävästi kuinka olin ihaillut muita kissoja ja etenkin Syreenisumua, joka oli silloin vielä ollut -tassu minun kanssani. Suustani pääsi pitkä huokaus ajatellessani naarasta.
“Onko kaikki hyvin, Nopsaliekki?” Rontin varovainen ääni herätti minut ajatuksistani.
“Kyllä, on. Anteeksi, vaivuin vain ajatuksiini”, nau’uin ja koitin parhaani mukaan pitää ajatukseni erossa kauniista Syreenisumusta. Se oli hankalaa mutta pystyin siihen joten kuten.
“Lienemme kai menossa kohti Kuolonklaanin rajaa. Oletko käynyt siellä aikaisemmin?” kysyin vaikka kysymys saattoi olla hieman tyhmä. Rontti oli kuitenkin ollut Eloklaanissa jo jonkin aikaa. Kai hän oli nyt Kuolonklaanin vastaisella rajalla käynyt, miksei olisi? Raja herätti minussa aina jotain sekavia tunteita, joita en oikein osannut erottaa toisistaan saatika nimetä. Olin rajalla aina lähempänä emoa, mikä tuntui… no oudolta. Tiesin kyllä, että emo oli kuollut, mutta en oikein halunnut tunnustaa sitä tapahtuneeksi. Tiesin myös varsin hyvin, että hän oli saanut uusia pentuja jonkun uuden kollin kanssa isän jättämisen jälkeen ja sitäkään en mielellään olisi halunnut tietää. Vaikka en tiennyt mitään Rosmariinikynnestä ja Kamomillapyörteestä noin kissoina, tunsin heitä kohtaan jotain outoa kateutta mutta samaan aikaan vihaa.
//Rontti?

Kohautin lapojani nuoremmalle kollille. Tarkkailin hetken hänen kehonkieltään. Rontti vaikutti hiukan hermostuneelle. Voi toista.
“Minulle menee oikein hyvin kiitos”, naukaisin ja katsahdin tassujani. Ruskea turkkinen toverini oli Eloklaanissa vain vierailulla, mikä sai minut palaamaan ajassa menneeseen ja siihen aikaan, kun itse päätin liittyä Eloklaaniin. Kaikki oli tuntunut niin oudolta ja jännittävältä.
“Tiesitkö, että minäkään en ole syntynyt klaaniin? Liityin Eloklaaniin, kun olin noin sinun ikäisesi”, nau’uin hellästi. Minua innostutti jutella kissalle, joka oli nyt samassa tilanteessa, jossa itsekin olin. Halusin tietää lisää Rontista ja hänen tarinastaan mutta tiesin, että minun täytyisi tehdä se varovaisesti ja hitaasti, koska kolli vaikutti aika pelokkaalta.
“En tiennyt”, Rontti sanoi hiljaa. Hänen kiinnostuksensa tuntui kuitenkin heränneen edes hiukan, sillä hän kuunteli selvästi minua kohti pystyyn nostetuilla korvilla.
“No nyt kuitenkin tiedät. Jos haluat, voin jakaa oman tarinani”, nau’uin hymyillen ystävällisesti. En halunnut kääntää keskustelua pelkästään itseeni, joten lisäsinkin vielä:
“Olen myös mielelläni tukena sinulle, jos koskaan tarvitset apua jossakin tai et tiedä miten jotkut asiat klaanissa toimivat olen enemmän kuin mielissäni, jos voin auttaa.”
//Rontti?

"Mustikkapentu! Mennäänkö ulos leikkimään piilosta? Minulla on tylsää", ehdotan silmät suurina ja pyöreinä. Mustikkapentu nosti päätään ja tuijotti minua hetken unenpöpperöisenä; minä olin aivan virkeä mutta sisko oli herännyt vastikkaan eikä ilmeisesti ollut vieläkään herännyt kunnolla! Mustikkapentu tuijotti minua hetken kunnes nyökkäsi.
"Mennään sitten! Minä voin etsiä ensimmäisenä", mustikkapentu lupaa. Tassutamme siis oitis ulos pentutarhasta mutta jätin mustikkapennun pentutarhan suulle laskemaan ja luikin itse pesän taakse ja käperyn pikkuriikiseksi palloksi toivoen että sisko ei löydä minua.. Koskaan! Kun viimein tulisin ulos sisko saisi hämmästyä syvästi. Kuitenkin toiveideni vastaisesti mustikkapentu kurkisti pesän taakse ja huomasi minut lähes heti. Tuhahdan ja nousen seisomaan tallustaen korvat luimussa pesän takaa siskon perässä keskemmälle aukiota. Sitten mustikkapentu kääntyi minua kohti.
"Jos olisit valkoinen en ehkä olisi huomannut sinua kuusikkopentu!" sisko kiusoitteli ilkikurinen ilme kasvoillaan.
"Sinulla on tuuria, sinun turkkisihan on valkoinen! Ainakin enimmäkseen", kehrään ja loikaan siskon päälle kaataen tämän.
"Mutta sinun voittamisesi on helppompaa kuin kuuron ja sokean hiiren!" naurahdan ja loikaan pois siskon päältä; en minä oikeassa ollut! Sisko kyllä olisi voittanut minut menen tuulen jollen olisi ehtinyt yllättää! Mustikkapentu kompuroi närkästyneenä pystyyn.
"Eipäs ole! En ole sokea tai kuuro!" sisko tuhahtaa ja loikkaa vuorostaan päälleni ja alkoi "hurja" leikkitappelu joka lopui siihen kuinka mustikkapentu painoi minut maahan.
"Katso! Minähän voitin sinut, oletko yhä sitä mieltä että minut on helppo voittaa kuusikkopentu?" sisko kehräsi ja loikkasi pois päältäni. Kompuroin nopeasti pystyyn ja tuijotan siskoa silmiin.
"En ole! Sinähän olet loistava!" kehrään. "Mutta voidaanko mennä nyt pentutarhaan? Minua väsyttää, tai siis voithan sinä toki tänne jäädä jos haluat en minä sinua ole pakottamassa takaisin pentutarhaan!" lisään. Mustikkapentu tuhahtaa.
"Mutta meillähän on piiloleikki kesken! Minä en ole ehtinyt piiloutua vielä kertaakaan! Otetaan vielä pari erää ja sitten voidaan mennä pentutarhaan", mustikkapentu ehdotti.
"Sopii! Mene sinä piiloon niin minä lasken tässä!" kehrään ja käännyn ympäri vasten pentutarhan seinää ja suljen silmäni. Koukistelin kutakin varvasta vuorollaan ja annoin kynnenkärkieni osua maahan. Kokeiltuani kaikkia kynsiä aukaisin silmäni ammolleen ja käännyin ympäri tarkailin hetken melko tyhjää aukiota kunnes näin yllätäen säihketassun mutta en välittänyt; enhän minä oppilasta etsinyt vaan siskoani! Tassutan varmoin askelin eteenpäin ja vilkuilen ympärilleni mustat niskakarvat väreilen innosta. Kuitenkin pysähdyin keskelle aukiota ja nostin kuononi ilmaan haistellakseni ilmaa siskon tuoksun varalta; hetken siinä haisteltuani sitten lopulta sain vainun ja lähdin seuraamaan hajujälkeä kohti soturien pesää.
*eikai hän sisälle ole voinut mennä?* ajattelen. Kuitenkaan hajujälki ei mennyt pesään sisälle vaan sen taakse. Höristän korviani ja kuulen mustikkapennun hihitävän pesän takana.
*luuleeko että hän löysi hyvänkin piilon? Sehän on ihan yhtä huono kuin jos piiloutuisi pentutarhan taakse! Vaikka.. Tosin niinhän minä tein.* ajattelee. Hiivin hiiren hiljaa ja huomaamattomasti kunnes salaman nopeasti loikaan esiin nurkan takaa ja saan mustikkapennun ulvaisemaan hämmästyksestä mutta sisko hiljeni kun tajusi kuka siinä oli.
"Miten sinä nyt jo löysit minut?" sisko kysyi närkästyneenä.
"Jäljitin sinut" kehrään. "Tule ulos sieltä! Nyt on taas minun vuoro piiloutua!" kehrään ja tassutan pentutarhan luo. Sitten jätin mustikkapennun siihen yksikseen lähes heti kun sisko oli putkahtanut paikalle ja alkanut laskemaan ja puikelehdin hätäpäissäni etsimään piilopaikkaa kunnes päädyn pujahtamaan parantajien pesään, jään pesän suulle mutta painaudun ihan kiinni pesän seinään että minua olisi vaikea huomata, tarkailin siinä samalla kissoja pesässä. Yllätäen yksi valkokirjo-kilpikonna kuvioinen naaras kääntyi minua päin uteliaana keltavihreät silmät loistaen. Naaras tassuti lähemmäs mutta aivan kuin ei olisi huomannut minua tassuti lehtikasojen luo ja alkoi ilmeisesti lajittela niitä; naaras taisi olla vienotassu, miksi muuten hän muka alkoi yrttejä lajittela? Tai saatoivathan ne olla vain tavallisia lehtiä. Tarkailin hetken vienotassua kunnes päätän luikia ulos ennenkuin kukaan huomaisi minua; ties mitä toruja saataisin saada! Luikin ulos pesästä ja huomasin mustikkapennun hännänpään katoavan oppilaiden pesän toiselle puolelle; minulle jäisi siis aikaa etsiä uusi parempi piilo! Vilkuilen hetken ympärilleni kunnes loikin vielä vähän syvempään hankeen ja kierin siinä hetken kunnes lumi oli paakuuntunut turkkiini ja peitti sen todellisen värisävyn; nyt näytin aivan valkoiselta! Nousin sitten nopeasti seisomaan ja hiivin klaaninvanhimpien pesän taakse ja painaudun siellä olevaan lumihankeen tietäen että en täydellisesti sulautunut ympäristöön mutta ainakin lumet turkkissani saivat minusta valkoisen; vaikka sisko löytäisi minut niin epäilen että hän ei tuntisi minua! Painaudun lumihankeen hihitäen. Yllätäen kuulin siskoni äänen ja olin aivan hipihiljaa, tämä ilmeisesti tuskaili sitä että oli etsinyt jo joka paikasta.
*ehkä voisin tulla esiin jo? Joka tapauksessa voitin jo!* mietin hetken ja päädyn sitten ryömimään esiin klaaninvanhimpien pesän taaka.
"Mustikkapentu! Minä voitin enkös voittanutkin? Ethän sinä löytänyt minua", tiedustellen siskolta hymyillen. Mustikkapentu säpsähtää ja käännyttyään ei ollut saada sanaakaan suustaan; sisko näytti ihan siltä kuin olisi aaven nähnyt.
"Mitä nyt?", tuhahdan.
"No.. Öö sinä olet valkonen?" mustikkapentu ilmoitti. Tajusin oitis mistä kiikasti. Olin yhä ihan lumessa.
"Lunta se vain on! Minä kierin siinä jotta näytäisin valkoiselta! No se taisi toimia?" kysäisen ja ravistelen sitten lumet turkistani.
"No.. Näytit sinä kyllä ihan valkoiselta! Se on pakkomyöntää, mutta mistä sinä keksit tehdä niin?" mustikkapentu kysyi silmät viirussa uteliaana.
"Se nyt vain tuli mieleen kun en muuttakaan siihen hätään ollut keksinyt", tuhahdan. Mustikkapentu nyökkäsi ja tuijotti minua vielä vähän hämmillään.
"No.. Voidaanko mennä takasin pentutarhaan nyt? Vai haluatko mennä vielä yhden kerran piiloon? Minulle sopii vielä yksi kierros mutta sen enempää en jaksa leikkiä", Ehdotan. Mustikkapentu näyttää hetken mieteliäältä.
"No haluan kyllä mennä vielä kerran piilon.. No ollaan vielä yksi kierros ja sitten saat tehdä mitä haluat! Minä ainakin jään sitten vielä ulos", mustikkapentu kehrää ja loikkii tiehensä. Käännyn ympäri ja Koukistelin kutakin varvasta vuorollaan ja annoin kynnenkärkieni osua maahan taas kerran. Kun olin viimein kokeilut kaikkia kynsiä käännyn ympäri ja tassutan etsimään mustikkapentua. Loikin suoraan lumihankeen tutkimaan oliko mustikkapentu käytänyt minun ideaani tai muuten piiloutunut lumihankeen. Lumessa oli ilmiselvästi kieritty vastikään. Tosin ihmettelin miksi mustikkapentu oli edes kierinyt lumessa, hän näet oli valmiiksi miltei kokonaan valkoinen. Nuuhkin hetken maata toivoen että saisin vainun sisarestani. Siskon tuoksu kyllä leijui ilmassa, mutta hetken hajujälkeä seurailtuani tajusin että sisko oli ilmeisesti kierrelyt ympäri leiriä jota hänen hajuansa olisi niin paljon että sitä oli lähes joka paikassa leiriä jota minun olisi mahdotonta löytää häntä jäljittämällä. Sisko oli siis keksinyt oman kikan! Lähdin kuitenkin etsimään sisartani enkä jäänyt siihen hehkuttamaan. Tutkin joka paikan perusteellisesti kunnes katsomatta jäi vain Yksi piilopaikka, löytäisin siskon siis pentutarhan takaa. Ellei sisko ollut vaihdellut piiloja ja olisikin nyt vaikka soturien pesän takana. Päädyn kuitenkin hiipimään kohti pentutarhaa ja nopeasti olinkin sen takana. En nähnyt liikettä. Pelkää valkoista.
"Mustikkapentu oletko siellä?" kysyn. Yllätyksekseni pieni valkoinen karvakasa nousee seisomaan ja kääntää katseensa minuun.
"Miten sinä nyt jo minut löysit? No ihan sama.. Mennään nyt vain aukiolle niin saan ravistella nämä lumet turkistani", mustikkapentu maukui. Nyökkään ja tassutan aukiolle. Nopeasti aukiolla taas olinkin ja jäin siihen odottamaan että mustikkapentu Pääsisi myös sinne. Sitten sisko ravisteli turkkiaan ja osa lumesta lensi päälleni mutta en välittänyt.
"Noniin mitä sinä aijot tehdä nyt? Minä menen ainakin pentutarhaan", ilmoitan.
"Minä menen juttelemaan vähän oppilaiden kanssa! Nähdään myöhemmin kuusikkopentu!" mustikkapentu kehrää ja loikki pois päin. Ensimmäinen oppilas jonka luokse hän törmäsi oli säihketassu. Loikin kuitenkin sisään pentutarhaan huomioimatta sitä mitä mustikkapennulle sitten tapahtuisikkaan. Kipitän maakualusilleni ja käperyn silmät ummessa sammalille ja torkahdan.

//Varpulaulu näkee tarinassa harhoja ja siksi siinä esiintyy kuolleita kissoja
Minua väsytti aivan kamalasti ja päänsärkyni oli paljon pahempi ulkona kaiken metelin keskellä mutta pystyin kuitenkin juuri ja juuri keskittymään siskoni sanoihin. Nyökkäsin hänelle lyhyesti ja odotin Kuusihännän vastausta mutta sitä ei kuulunut. Isä oli ottanut ensimmäisen puraisun kottaraista ja viittoili hännällään vuoron minulle. Vääntelehdin hermostuneesti, kun turkkiani kihelmöi.
“Olen voinut ihan hyvin, kiitos kysymästä”, lausahdin nopeasti. Sain vastaukseksi epäilevän katseen kummastakin suunnasta perheenjäseniltäni. Naurahdin pikkuisen.
“Olen kyllä ihan kunnossa, ei teidän tarvitse huolehtia”, rääkyin käheällä ahdistuneella äänellä. Nostin päätäni ylös käpälistäni ja katsoin sisareeni ja isääni. Kääntäessäni pääni isääni näin hänen takanaan tutun kilpikonnakuvioisen kissan - Lehtomyrsky. Sydämeni löi hurjaa vauhtia ja korvissani kohisi taas. Ei nyt! Ei nyt! Anelin mielessäni tuntemusta menemään pois ja samalla emoa. Emo oli kuollut. Ei normaalit kissat nähneet kuolleita kissoja.
“Uskotaan”, Kuusihäntä sanoi lempeästi ja silitti selkääni hännällään. Kumarruin haukkaamaan palasen kottaraista. Pala tuntui jäävän kiinni kurkkuuni, kun nielaisin sen. Ei minun tehnyt mieli ruokaa, kun ei sitä kerta pystynyt nielemäänkään. Katsoin taas aukiolle odottaen jomman kumman perheenjäseneni alkavan puhumaan. Katseeni osui Sypressikuiskeeseen. Naaras hymyili minulle ystävällisesti ja linkutti sisään klaaninvanhimpien pesään. Korvani kohahtivat taas ja sykkeeni lähti laukalle.
//Korpi tai Kuusi?

Lähdimme isän ehdotuksesta ulos syömään. Seurasin veljeäni ja isääni hitaasti. Ei minulla omalla tavallani ollut nälkä, mutta ei minua haitannut mennä syömään heidän kanssaan.
Kun pääsimme tuoresaaliskasalle, katsoin heti veljeeni ja tungin hänen vierelleen.
“Mitä sinä haluat syödä?” kysyin ja katsoin häntä räpyttäen silmiäni.
“Minulle käy kyllä mikä vain, joten te voitte päättää”, veljeni naukaisi ja katseli tuoresaaliskasan eläimiä. Minäkin katsoin sinne ja sitten katsoin taas ärtyneenä veljeäni.
“Sinä olet kärsinyt. Sinä olet joutunut parantajalle, joten sinun täytyy nyt ottaa kunnia ja päättää meille syötävä”, naukaisin peittäen ärtymykseni ja katsoen veljeäni. Hän tuntui painuvan turkkinsa alla kasaan ja vilkuili välillä minuun, välillä isäämme ja välillä tuoresaaliskasaan.
“No, kävisikö teille tämä vaikka kottarainen? Sanokaa kuitenkin, jos ei käy niin voidaan ottaa jotain muuta, mikä kelpaa teille paremmin”, Varpulaulu sanoi kilpikonnakuvioinen turkki väreillen hieman hermostuksesta.
“Minulle käy hyvin”, sanoin.
“Minulle myös”, isäkin sanoi.
“Hyvä, käydään siis aterioimaan, vaikka tuonne”, naukaisin ja heilautin häntääni kohti kohtaa hieman kauempana, jossa ei ollut juurikaan lunta. Muut hyväksyivät sen. Isäni otti kottaraisen ja lähdimme sitten kohti valikoimaani kohtaa.
Istuttuamme alas, aluksi vain katsoin kuinka muut söivät. Yritin keksiä myös jotain sanottavaa.
“No, miten teillä on oikein mennyt? Itse olen tuntenut oloni melkoisen hyväksi. Olen päässyt ihan hyvin yli emon kuolemasta. Meidän kolmen täytyy pitää yhtä, perheen täytyy pitää yhtä!” naukaisin vahvasti. En halunnut laskea Mustikkapentua taikka Kuusikkopentua mukaan perheeseeni. He olivat vain murhaajia.
“Ja eihän suuren soturin kuten minun kuulu jäädä suremaan turhia muutenkaan. Täytyy pitää huolta klaanista”, jatkoin vielä.

//Kuusi ja Varpu?

Hymähdin hyväntahtoisesti Varjoliekin kommentille ja kumarruin itsekin lähemmäksi veden rajaa kostuttaakseni kurkkuani. Vesipisaroita tipahteli viiksistäni, kun nosti pääni jälleen ylös.
“Minä pidän lehtikadosta”, sanoin katsellen ohitsemme virtaavaa, tummaa vettä. “Osaahan se olla pimeä, kylmä ja julma, toisinaan jopa armoton, mutta siinä piilee myös kauneutta. Rakastan sitä, miten auringonvalo saa lumihiutaleet kimaltelemaan ja kuinka tähtitaivas näyttää öisin kirkkaammalta. Kauneutta voi löytää niin monesta asiasta, jos osaa vain katsoa.”
Käänsin kuonoani taas Varjoliekin suuntaan. “Minusta jokainen vuodenaika on kaunis - en osaa valita niistä suosikkia. Hiirenkorvaisin luonto lumoaa paljastamalla ensimmäiset kukkaset lumen alta; viherlehden lämpö tuntuu ihanalta turkilla pitkän lehtikadon päätteeksi; lehtisateen väriloistoa ei voi verrata mihinkään.” Hymy levisi naamalleni kun ajattelin kaikkia niitä asioita, joista pidin eri vuodenajoissa. En malttanut odottaa auringonsäteiden muuttuvan lämpimämmiksi ja sulattavan lumen tuoden mukanaan hiirenkorvan. Halusin kovasti päästä jo uimaan. Lehtikadon aikaan vesi oli liian kylmää pulikoimiseen. Kunhan loputkin jäistä irtoaisivat ja lumi olisi sulanut pois, se olisi jälleen mahdollista.
“Onko sinulla suosikkia?” kysyin sitten Varjoliekiltä uteliaisuuttani.

//Wario?

Varjoliekki oli jo melkein unohtanut, miksi hän ylipäänsä oli lähtenyt kävelylle. Niin paljon Eloklaanin reviirin tutut alueet häntä piristivät. Vasta, kun Kortetuike kysyi Varjoliekiltä jalan voinnista, muisti kolli todellisen syyn kävelylle. Sen oli tarkoitus olla hiukan pidempi kuntouttava kävelylenkki. Mutta oliko jalka enää edes kipeä? Varjoliekki tunnusteli askellustaan hetken. Vasen takajalka tuntui kyllä vähän erilaiselta, mutta Varjoliekki pystyi jo hyvin luottamaan siihen, että jalka kannattelisi häntä kuten kolme muutakin.
"Se tuntuu vähän kankealta, mutta en tunne kipua", Varjoliekki vastasi.
"Sehän on hyvä kuulla", Kortetuike maukaisi iloisena.
Kaksikko lähestyi jokea. Varjoliekki ei voinut kuin ihailla maisemaa. Laaja nummi avautui joen takana. Lisäksi luonto heidän ympärillään oli ihan hiljainen. Hiljaisuus rauhoitti Varjoliekin mieltä huomattavasti. Leirissä oli aina päivisin kauhea hälinä, joten raidallisesta kollista oli helpottavaa päästä hetkeksi eroon hälinästä.
Varjoliekin saapuessa Kortetuikkeen kanssa aivan joen rannalle, alkoi hän jo tuntea jalkansa väsyvän. Kermanvärinen soturi istahti hetkeksi kiven päälle. Kortetuikekin pysähtyi.
"Voimme hengähtää ihan rauhassa", valkoinen kolli muistutti hymyillen ystävällisesti.
Tässä kohtaa jokea jää oli sulanut suureltakin osin. Virtaavan veden liplatus voimistui, kun Varjoliekki lähti askeltamaan rauhallisesti rinnettä alas. Hän pysähtyi aivan vesirajan eteen ja kumartui litkimään pari kulausta raikasta, vähän liiankin kylmää vettä. Kylmät väreet kulkivat Varjoliekin lavoista häntään.
"En olisi uskonut sanovani tätä lehtikadon aikaan, mutta joki on todella kaunis", Varjoliekki rikkoi hiljaisuuden, kun nuorempi soturi saapui hänen vierelleen.

//Corte?

Silmäsin valkeaa, alastonta metsää mietteliäästi. Keksin äkkiä meille reitin, ja viittasin hännälläni Varjoliekkiä seuraamaan perässä. Kaarsin leirin sisäänkäynnin edestä vasemmalle joen suuntaan.
“Matka ei ole kovin pitkä, mutta varmasti juuri sopivan pituinen jalallesi. Ei kannata rasittaa sitä liikaa liian nopeasti”, sanoin Varjoliekille, joka otti minut kiinni hidastettuani askeliani sopivammaksi hänen tahtiinsa. Ilokseni huomasin, ettei vanhempi soturi näyttänyt enää aristavan loukkaantunutta jalkaansa laittaessaan painoa sille.
“Se on varmasti hyvä reitti”, Varjoliekki nyökäytti päätään. Minä väläytin hänelle pienen hymyn, ja me jatkoimme matkaa kauemmaksi leiristä.
Suunnittelemani reitti vei meidät leirin taakse lähelle joenrantaa. Olin kulkenut saman lenkin useampaan otteeseen, ja uskoin pystyväni liikkumaan siellä vaikka säkkipimeässä.
Toinen syy valinnalleni oli suora näkymä nummille. Maisemanvaihdos varmasti piristäisi Varjoliekkiä jouduttuaan katselemaan leirin muureja niin pitkään.
“Miltä jalka tuntuu?” tiedustelin kermanväriseltä kollilta jonkin ajan kuluttua, kun matkaa oli kertynyt jo useampi ketunmitta. Halusin olla varma, etten rasittaisi soturin jalkaa liikaa, ennen kuin se olisi valmis siihen.

//Wario?

Varjoliekki linkutti Kortetuikkeen perässä leirin uloskäyntitunnelin luokse. Valkea soturi, joka kantoi turkissaan Mesitähden vaaleanruskeita yksityiskohtia, pysähtyi uloskäynnin suulle. Tämä kehotti kohteliaalla hännän huiskauksella Varjoliekkiä sukeltamaan piikkihernetunneliin ensin.
Varjoliekki nyökkäsi. Kävellessään ulos leiristä kermanvärinen kolli tajusi lopettaneensa nilkutuksen kokonaan. Hän ei ollut astunut ulos metsään ties miten pitkään aikaan. Tutut puurivistöt ja metsän tuoksut saivat hänelle lämpimän, kotoisan olon. Siitäkin huolimatta, että lehtikadon metsä ei ollut hänen suosikkinsa. Varjoliekki ei muistanut olleensa näin iloinen neljäsosakuihin.
Siitä oli jo useampia päiviä, kun Kortetuike oli tarjoutunut auttamaan Varjoliekkiä ensimmäistä kertaa jalan jumppaamisessa. Sen jälkeen he olivat pitäneet useampiakin kuntoutushetkiä yhdessä. Varjoliekki oli avusta kovin kiitollinen, ja piti huolen, että muisti myös ilmaista tämän nuorelle soturille.
Varjoliekki tunsi kevyen hipaisun kyljessään. Soturi havahtui vasta silloin siihen, että myös Kortetuike oli tupsahtanut ulos tunnelista, suuren kiven toiselle puolen.
"Anteeksi, taisin uppoutua ihailemaan maisemaa", Varjoliekki maukui vaivaantuneena.
"Ihaile ihan rauhassa vain", Kortetuike hymyili leveästi. Tämäkin kääntyi katselemaan valkeaa, lehdetöntä metsää.
"On varmasti mahtava tunne päästä metsään pitkästä aikaa."
"On. Vaikea päättää, mihin suuntaan sitä lähtisi", Varjoliekki totesi.
"Osaisitko valita meille jonkun helppokulkuisen reitin?" kermanvärinen soturi käänsi katseensa Mesitähden kaksoisolentoon.

//Korte?

Kävelin rauhassa ulos soturien pesästä. Ilma oli aika kolea mutta ihan siedettävä. Pörhistin hieman karvojani ja vilkuilin ympärilleni etsien Karjuvirnettä. Kollista ei näkynyt hännänpäätäkään - tämä lieni jossakin partiossa. Huokaisin. En siis saisi hänestä seuraa syömään. Kai voisin olla yksinkin. Lähdin tassuttamaan kohti tuoresaaliskasaa, kun yhtäkkiä minuun törmäsi kilpikonnakuvioinen karvapallo. Älähdin vihaisesti menettäessäni tasapainoni ja kaatuessani puoliksi maahan. Kompuroin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin. Nyt jokainen karvani sojotti pystyssä eikä vain kylmyydestä vaan ärsyyntymisyydestä.
“A-anteeksi en minä tarkoittanut!” minun pahki kävellyt kissa parkaisi takellellen sanoissaan. Katsoin säälittävää otusta hetken. Hän näytti oppilasikäiseltä, mutta en ollut nähnyt häntä ihan kauheasi partioissa. Olikohan tämä vielä -pentu?
“Teidän pienten pitäisi kyllä oppia kunnioittamaan vanhempianne. Minä ja muut soturit olemme syy, sille miksi sinunkin elintoimintosi ovat vielä pystyssä, etkä ole jo kuollut nälkään”, murahdin tarkastellen sanojeni aikana kissaa vielä tarkemmin. Yhtäkkiä tajusin - tämä kissa oli parantajaoppilas. Sattuikohan tämän nimi olemaan Vienotassu? Niin sen täytyi olla. Silmiini syttyi uudenlainen vihainen palo. Naaras oli vapaalla parantajan hommistaan eikä siltikään tehnyt muuta kuin kävellyt toisia päin?! Olipa tällä otsaa. Pienimmätkin nälän tuntemukset kaikkosivat, kun sain hyvän tilaisuuden purkaa pahaa oloani oman itseni kanssa tälläiseen rääpäleeseen.
“A-anteeksi”, Vienotassu naukaisi - nimensä mukaisesti - vienosti ja katsoi minua pelokkaasti.
“Kuulehan, rääpäle, sinä olet tälle klaanille turhake niin kauan kunnes olet valmis ottamaan Leimusilmän paikan täysivaltaisena parantajana, joten voisitko vaikka painua takaisin jonnekin pieneen koloosi opettelemaan yrttejä ja puhelemaan Tähtiklaanille, vai mitä te nyt siellä ikinä teettekään”, nau’uin katsoen suoraan naarasoppilaan kellanvihreisiin silmiin. Hän ei katsonut minua. Voitonriemu heräsi, kun tajusin Vienotassun oikeasti pelkäävän minua. Vaikka olin kooltani miltei Vienotassun kokoinen koitin luoda itsestäni uhkaavan kuvan. Minua hävetti olla soturi ja vain hieman pienempi kuin joku surkea kasvava parantajaoppilas. Sain häpeästä kuitenkin uutta voimaa äksyillä naarasoppilaalle.
//Vieno?

Loikoilen sammalilla raukeana, kunnes lopulta nousin venyttelen seisomaan ja haukottelin.
*mitähän leimusilmällä on minulle tänään?* mietin mielessäni ja loikaan alas sammalvuoteeltani ja tassutan leimusilmän luo.
"Hei.. Tuota leimusilmä, mitä sinulla on mielessäsi minulle tänään?" kysyn hymyilen vienosti. Leimusilmä nosti päätään ja siirsi katseensa minuun.
"Ajattelin että pitäisimme taas vähän yrttien harjoittelua ilemmalla, mutta kuitenkin sinulla on nyt aamupäivä vapaana, tule vähän aurinkohuipun jälkeen pesään", mestarini kehotti. Nyökkään ja siirrän katseeni leiriin, tassutan oitis ulos pesästä ja päätän etsiä haukkatassun; siitä oli jo hetki kun viimeksi näin naaraan! Loikin eteenpäin kunnes lopulta huomaan haukkatassun ja tassutan hitaasti naarasta kohti, yllätäen naaras nosti katseensa minuun ja sai minut säpsähtämään ja pysähtymään niille sijoilleen. Haukkatassu tarkkaili minua kauniilla ruskeilla silmillään lopulta kutsuen minua hännällään lähemmäs. Hiivin naaraan luo ja istuudun tämän viereen. Naaraalla oli edessä puolisyöty varpunen.
"Autaisitko minua syömään tämän varpusen loppuun?" haukkatassu kysyy hymyillen ja työntäen lintua lähemmäs. Peräännyn säikähtäen; muistin edelleen sen kerran kun olin viimeiksi syönyt haukkatassun Kanssa linnun.
"Tuota ei kiitos.. En ole lintujen ystävä.. Siis syömismielessä! En halua saada taas mitään mahatautia syötyäni linnun", pahoittelen kertoen myös hitusen epäselvästi syynkin. Haukkatassu näytti vähän pahastuneelta ja veti varpusen takaisin. Luimistelin vähän korviani ja mietin pitäisikö minun sittenkin suostua. Ei.. Ei pitäisi, minun kannataisi ennemmin kertoa syy niin naaras ei pahastuisi.
"Anteeksi, mutta olen vain allerginen linnuille enkä voi syödä niitä, olen niitä kyllä syönyt mutta millään kerralla minun olisi pitänyt, voin kyllä syödä tuon varpusen kanssasi jos ihan tosissasi sitä haluat", selitän vähän vastahakoisesti ja heiluttelin häntääni edes takasin. Haukkatassu tuijotti minua hetken.
"Siis mitä?!" haukkatassu kysyk tyrmistyneenä. "Ei sinun todellakaan kannataisi syödä tätä kansani siinä tapauksessa, kiitos kun kerroit, voimme syödä myöhemmin jotain muuta yhdessä niin sinun ei tarvitse syödä lintuja", haukkatassu kehräsi.
"Kiitos haukkatassu.. Mutta minä taidan nyt mennä.." kuiskaan vähän nolona ja punastun vähän nolona ja ryntään pois haukkatassun luota, kuitenkin ikävä kyllä jo ketunmitan päässä naarasoppilaasta törmäsin yhteen sotureista ja vahingossa kaadan meidät molemmat. Hyppään otis pystyyn karvat pystyssä nolona.
"A-anteeksi en minä tarkoittanut!" pahoittelen takellelen soturinaaralle joka kompuroi pystyyn ja tuijotti minua sinivihreillä silmillään suoraan silmiin. Tunnistin naaraan tähtimötaivaaksi.
//tähtis?

Sädesäihke katseli vierestä, kun hänen kumppaninsa veteli soturien pesän läpi omalle makuusijalleen häntä huomaamatta. Ehkä naaras oli käynyt taas haudoilla. Hän kävi siellä nykyään aika usein. Lehtomyrskyn menettäminen taisi olla viimeinen tippa hänen isänsä ja Sypressikuiskeen jälkeen.
Sädesäihke painoi päänsä käpälilleen ja sulki silmänsä. Ennen kuin hän huomasikaan oli hän jo vaipunut untenmaille.


Oranssiraidallinen kolli tassutti leirin poikki Käärmekullan luo.
“Hei”, hän naukaisi kumppanilleen, joka nosti katseensa käpälistään häneen.
“Hei”, Käärmekulta vastasi ja taputti hännällään paikkaa vierellään. Sädesäihke istahti siihen ja katsoi taivaalle.
“Miten sinulla menee?” Sädesäihke kysyi ja käänsi katseensa taivaasta kultaturkkiseen naaraaseen. Hän oli niin kaunis. Sädesäihke oli todella onnekas, että oli saanut Käärmekullan kumppanikseen.
“Ihan hyvin, kiitos. Mitenkäs sinulla?” toinen vastasi asialliseen tapaan ja katsoi Sädesäihkeeseen.
“Aina paremmin, kun saan olla sinun kanssasi”, kolli tokaisi virnistäen hauskasti. Käärmekultakin hymyili.
“Sädesäihke!” Säihketassu huudahti ja hölkytti isoveljensä tykö.
“Ai hei Käärmekulta”, nuori naaras naukaisi ja käänsi sitten huomionsa takaisin Sädesäihkeeseen.
“Tule leikkimään, jooko!” oppilas pyysi innoissaan.
“Voin minä tullakin”, Sädesäihke myönsi mutta vilkaisi kuitenkin kumppaniaan pahoittelevasti.
“Mene vain”, Käärmekulta naukui hymyillen. Niinpä oranssiturkki meni.
“Mitä haluaisit oikein leikkiä?” kolli kysyi pikkusiskoltaan seurattuaan tätä vähän matkaa sivummas Käärmekullasta.
//Säihke?

“Voisimme pyytää mestareitamme, että pääsisimme vaikka partioon yhdessä, joku kerta. Se voisi olla hauskaa!” Perhotassu ehdotti pian. Hän oli vaikuttanut jotenkuten kiinnostuneelta Jänötassun unesta, mutta vaihtanut jo pian sen jälkeen aihetta.
“Hyvä ajatus”, harmaanruskea kolli naukaisi matalalla äänellä. Hän katseli kania hetken ajan hiljaa. Hän nappasi siitä palan ja pureskeli sen hitaasti.
Kaksikon saatua kaninsa syötyä, he lähtivät toisaalle leirissä. He tassuttivat kohti oppilaiden pesää, vaikka heidän tarkoitus ei ollutkaan oikeastaan mennä sinne.
“Hei, Jänötassu ja Perhotassu!” kuului Nokilinnun kutsu. Jänötassu kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan kohti vanhaa naarasta hymyillen lempeästi.
“Hei vaan, Nokilintu!” nuori oppilas naukaisi iloisesti, vaikka häntä väsyttikin. Jänötassu oli viettänyt vanhuksen ja tämän pesätoverin kanssa aikaa hyvin, koska hän rakasti autella klaaninvanhimpia. Oli mukavaa, kun sai hymyn heidän huulilleen.
“Voisitteko auttaa minua ja Viherkatsetta hieman? Makuusammalet täytyisi vaihtaa. Tietysti, jos teillä on muuta, emme ole teitä pakottamassakaan”, klaaninvanhin naukui. Jänötassu nyökkäsi.
“Toki voimme auttaa! Olisi suorastaan mukavaa olla avuksi!” kollioppilas naukuisi hymyillen ja vilkaisi sitten ystäväänsä.
“Mitä mieltä sinä olet?” hän kysyi vielä Perhotassulta.

//Perho?

Sydämeni hakkasi nopeammin kuullessani Jänötassun sanat. Hänen unensahan oli aivan kuin siltä ajalta, kun Eloklaani oli ollut Kuolonklaanin vallan alla. Vilkaisin nuorempaa kollia nopeasti. Hän näytti väsyneeltä. Olisin todella halunnut kertoa mitä muistin niistä ajoista ja kuinka paljon hänen unensa muistutti minua niistä muistikuvista mutta en halunnut rasittaa Jänötassu-raukkaa.
“Onko jokin vialla?” nuorempi oppilas kysyi. Hän varmaan oli huomannut muutoksen, kun olin vaipunut ajatuksiini. Pudistin päätäni palaten muistikuvista takaisin tähän hetkeen.
“Ei, kaikki on hyvin. Onneksi kertomasi oli vain unta”, nau’uin ja iskin hampaani taas jänikseen. En voinut kuitenkaan olla miettimättä vanhempiani ja kuinka he olivat kuolleet niinkuin Jänötassulle tärkeät kissa hänen unessaan. En edes ollut varma ketkä olivat loppujen lopuksi teloittaneet vanhempani. Eihän minulle voinut sellaista kertoa, sillä olin aina liian nuori enkä pystyisi käsittelemään sellaisia. Pyh! Halusin tietää kenelle kannoin suurta kaunaa.
“Minä todella pidän jäniksistä”, huomautin nieleskeltyäni suuni tyhjäksi. Yritin kuumeisesti keksiä jotakin, joka tekisi tunnelmasta kevyemmän.
“Voisimme pyytää mestareitamme, että pääsisimme vaikka partioon yhdessä joku kerta. Se voisi olla hauskaa!” ehdotin luoden kasvoilleni leveän innostuneen hymyn.
//Jänö?