Nyökkäsin kumppanilleni, kun hän pyysi, että puhuttaisiin asiasta toinen hetki ja sanoi lähtevänsä käymään katsomassa Jänötassua ja menisi sitten nukkumaan. Oli ymmärrettävää, että hän halusi jo nukkumaan, ilta alkoi hämärtää kovaa vauhtia.
Nousin ylös ja lähdin suuntaamaan ulos leiristä. Tiesin mihin menisin, enkä epäillyt aikeitani yhtään. Olin päättänyt jo aikaisemmin päivällä, että lähtisin ulos vain tätä tarkoitusta varten ja tieto siitä, että emoni oli tiineenä auttoi hieman. Hän ei luultavasti hyökkäisi kimppuuni, jos olisi sellaisessa tilassa. Sellainen ei olisi fiksua, edes hän ei ollut tarpeeksi typerä sellaiseen - ainakin uskoin niin.
Tassutin pitkän matkan metsän halki ja saavuin viimein päämäärääni. Olin Lehtomyrskyn haudalla nyt.
“Hei, vanha ystävä! Toivottavasti pärjäilet Tähtiklaanissa hyvin. Kaipaan sinua jo paljon ja olisi mukavaa, jos näkisin sinut taas. Toivottavasti et huolehdi perheestäsi liikaa, he ovat kaikki edelleen hieman surullisia kuolemastasi, mutta olen varma, että kaikki järjestyy heidänkin elämissään”, nau'uin hiljaa. Kuvittelin kauniin kilpikonnakuvioisen kissan siihen eteeni. Tiesin, että hän ei ollut siinä, mutta oli mukava ajatella niin.
Hetken jälkeen lähdin jatkamaan matkaani. Seuraavaksi suuntasin Sypressikuiskeen hautaa kohti. Sydäntäni tuntui riipivän, kun kävelin sinne päin tietäen hyvin, että naaras oli oikeasti kuollut. Monesti ajatukseni tykkäsivät huijata minua ajattelemaan, että hän oli vain tiukasti klaaninvanhimpien pesässä, eikä poissa ikuisesti.
“Hei, Sypressikuiske! Toivon todella, että sinulla on kiakki hyvin Tähtiklaanissa”, nau’uin ja pidin pienen tauon. “Kaipaan sinua niin kovasti. Et uskokaan kuinka paljon olisin halunnut olla sinun tilallasi”, sanoin hiljaa ja koskin nenälläni maata. Hetken vain olin siinä ja kuuntelin metsän hentoja ääniä.
Jonkin aikaa kului ja nousin ylös venytellen jalkojani. Vilkuilin ympärilleni ja lähdin taas tassuttamaan eteenpäin. Seuraava hauta olisi tietysti isäni. Haluaisin käydä taas siellä vierailulla.
Saapuessani sinne, istahdin haudan äärelle ja haistelin ilmaa, kuin toivoen, että isäni haju jotenkin ilmaantuisi siihen. Ei se tietenkään tullut, mutta toivoin, että se olisi tullut.
“Hei, isä. Pidäthän huolta Sypressikuiskeesta Tähtiklaanissa? Toivon todella, että vietätte aikaa keskenänne, olitte molemmat minulle niin tärkeitä. Toivon aina, ettet olisi lähtenyt emoni perään, se helpottaisi oloani huomattavasti. Et olisi kuollut”, kuiskasin ja laskin pääni. Kuvittelin isäni vierelleni käärien häntänsä varovasti ympärilleni. Kehräsin hiljaa ajatukselle.
Tovin istuttuani nousin ylös ja lähdin palaamaan leiriin. Tassutin koko matkan reippaasti, jotta kerkesin sinne hyvin ennen pimeän tuloa ja painuin heti pehkuihin päästyäni perille asti.

Kuutamolaine venytteli itsensä ulos soturien pesästä aukiolle lankeavaan pehmeään aamunvaloon. Hän avasi leukansa leveään haukotukseen ja nautti raukeasta olostaan vielä hetken, ennen kuin ravisteli itsensä kunnolla hereille ja katsahti ympärilleen.
Mustavalkoinen naaras oli päässyt parantajan pesältä pois jo joitakin päiviä sitten, kun Leimusilmä oli todennut, että aivotärähdyksen todennäköisyys ei ollut enää voimassa. Kuutamolaine oli ottanut opikseen typerästä tempustaan, eikä aikonut enää juosta saaliin perässä puuhun varmistamatta ensin oksien lujuutta. Hänellä oli selvästi ollut onni matkassa, kun ei ollut käynyt pahemmin.
Tänään hän veisi Kastetassun jäljitysharjoituksiin metsään. Talvikkitakku oli tulossa mukaan oppilaansa Korpitassun kanssa, ja he järjestäisivät nuorille kissoille yhteiset harjoitukset. Kuutamolaineesta oli myös mukava viettää aikaa punaturkkisen naaraan kanssa. Heillä ei ollut viime aikoina kovinkaan paljon aikaa jutustella muuten vain, sillä mestarin- ja soturin velvollisuudet pitivät heidät molemmat kiireisinä.
Oksien heilahdus aukion toisella puolella kiinnitti soturittaren huomion. Kastetassu työntyi ulos pesästä sisarensa Ropinatassun perässä. Kuutamolaine levitti naamalleen ystävällisen hymyn ja nyökäytti kaksikolle päätään, kun nämä huomasivat hänen tuijotuksensa. Heillä ei ollut vielä kiire harjoituksiin, joten pentuetoverit ehtisivät rauhassa nauttia aamustaan ennen päivänaskareita.

Perhotassu lyöttäytyi nuoremman oppilaan mukaan syömään ja pian he olivat yhdessä kanin äärellä. Jänötassu otti pieniä palasia kania kerrallaan. Hänellä on kamala nälkä, mutta hänen ei niinkään tehnyt mieli syödä.
“Haluatko kertoa, mikä sinua valvotti?” Perhotassu kysyi rikkoen hiljaisuuden ja katsoi nuorempaan kolliin varovasti. Jänötassu palasi viimeyön uniin. Hän oli nähnyt hyvin kummallisia ja häiritseviä unia.
“Näin painajaisia. Niissä Eloklaani oli tuhossaan enkä voinut tehdä sille mitään. Kaikki minulle tärkeät ja rakkaat kissat kuolivat! Sädesäihke kuoli, Aurinkoroihu kuoli, Säihketassu kuoli, emokin kuoli uudelleen… jopa sinä kuolit”, Jänötassu selitti. Hän nappasi taas pienen palan kania kuin lohduksi. Syöminen voisi viedä hänen ajatuksensa asiasta toisaalle.
"Voi ei. Kuulostaapa ikävältä!” Perhotassu naukaisi myötätuntoisena. Jänötassu painoi hieman päätään ja nieleskeli vaikeasti kanin palasen, jota parhaillaan söi.
“Se on. En tiedä mitä tekisin, jos niin kävisi todella. Olisin aivan hukassa ilman teitä kaikkia. Etenkin kun uneni paikka oli sellainen, jossa kaikki eloon jääneet Eloklaanilaiset - joita ei ollut lähes lainkaan - joutuivat huonon kohtelun alle, vaikka he raatoivatkin enemmän kuin kissat, joita klaanimmee oli tunkeutunut. En pitänyt siitä lainkaan. Yritin anella ja pyytää, mutta he eivät kuunnelleet. Teidän kuolema oli osittain rangaistus ‘niskoittelustani’. Eli minulle tärkeät kissat kuolivat takiani. Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin, ei siis syytä huoleen”, Jänötassu naukaisi vielä ja levitti sitten kasvoilleen väsyneen ja lempeän hymyn kuin yrittäen sillä kieltää unen tuoman inhottavan tunteen. Se oli ollut vain unta, ei ollut siis syytä huoleen. Tai niin kolli itselleen uskotteli.

//Perho?

Odotin kärsivällisesti, että Varjoliekki oli saanut vuodatettua rauhassa mieltään painavia asioita. Minusta tuntui, että soturin olisi ensin selätettävä päänsä sisäinen vuori, ennen kuin hän voisi oikeasti ryhtyä toipumaan fyysisestä vammastaan kunnolla. Parantajan pesälle useammaksi neljännesosakuuksi joutuminen kävi varmasti jokaisen kissan psyykkeelle raskaaksi, ja saatoin vain kuvitella, miten voimaton olo Varjoliekillä oli, kun hän oli ollut jumissa siellä niin pitkään.
“Varjoliekki, te- sinä et ole turha”, aloitin ja mietin parin silmänräpäyksen ajan, miten asettelisin sanani. “Pelkästään se, että olet elossa ja olemassa, merkitsee niin paljon niin monelle kissalle - kuten perheellesi. Meidän on helppo vajota synkkyyteen vaikeina aikoina, koska epätoivolle antautuminen tuntuu helpommalta kuin pelkoja vastaan käyminen. Siinä helposti menettää yhteyden itseensä.” Pidin lyhyen tauon kootakseni ajatuksiani ja antaakseni Varjoliekille aikaa sulatella sanomisiani, ennen kuin sitten jatkoin: “Uskonpuutteemme on todellinen esteemme elämänpolulla. Jos vain uskot itseesi edes hitusen, ero on jo valtava! Kun hiirenkorva viimein koittaa, pääsette sinä ja tyttäresi yhdessä metsälle. Minä uskon niin - vielä vain sinunkin pitää uskoa sen tapahtuvan.”

//Warioz?

Luimistin korvani Korpikasteen alkaessa huutamaan. En pitänyt huutamisesta, koska se toi pahat muistot painajaisista esiin. Korvissani tykytti ja päätäni särki.
“Voisitko… olla huutamatta?” kysyin hennolla äänellä ja katsoin siskoani varovaisesti silmiin.
“Anteeksi mutta todella säikäytit minut”, Korpikaste tiuskaisi ja katsoi takaisin vihreät silmät täynnä huolta ja järkytystä.
“Olen ihan kunnossa, lupaan”, naukaisin ja katsoin pois päin siskosta. Isäkin oli selvästi tullut paikalle katsomaan mitä oli meneillään mutta hän ei ollut vielä sanonut mitään. Soturi tunki tyttärensä viereen. Oli hirveän inhottavaa olla huomion keskipiste varsinkaan, kun en osannut sanoa mitään ja muut vain toljottivat minua. Päätäni särki, kuin joku olisi alati hakannut sitä kiveen ja ainoa asia mitä halusin juuri nyt oli nukkua. Oliko se liikaa pyydetty? En pyytäisi tietenkään perhettäni lähtemään luotani mutta todella toivoin, että he lähtisivät.
“Kiitos, että olette huolissanne mutta olen ihan totta kunnossa”, mutisin ja katsoin maata. Kuusihäntä kosketti korvaani nenällään.
“Voiko hän lähteä ulos? Voisimme viedä Korpikasteen kanssa hänet syömään”, isä kysyi parantajakollilta. Huokaisin hiljaa mutta ehkä ruuan saaminen parantaisi oloani.
“Kyllä hän voi mutta tuokaa hänet heti takaisin, jos jotain oreita ilmenee”, Leimusilmä sanoi ja palasi takaisin yrttivarastoilleen oppilaansa luokse auttamaan häntä. Nousin varovaisesti ylös ja seurasin Kuusihäntää ja Korpikastetta ulos pesästä. Ulkona oli niin paljon aistiärsykkeitä, että päänsärkyni paheni heti. Huokaisin.
//Korpi tai Kuusi?

“Äsh, ei se mitään”, naukaisin ja vääntelin häntääni tarkistaen, että se silti Jänötassun käpälän alle jäämisen jälkeen toimi. Ihan normaalilta häntä tuntui pienestä kivusta huolimatta mutta pahemmin ei ollut sattunut. Räpyttelin silmiäni ja katsoin taas Jänötassuun.
“Minne olet lähdössä?” kysyin hymyillen ystävällisesti. Olin saanut tänään vapaapäivän harjoituksista ja lyöttäytyisin mielelläni Jänötassun seuraan, jos tämä olisi menossa vaikka syömään. Minulla olikin jo aika nälkä.
“Syömään. Nukuin huonosti viimeyönä, joten jäin leiriin enkä mennyt harjoituksiin”, toinen oppilas selitti. Nyökkäsin kollille.
“Voinko tulla mukaan? Minäkin jäin leiriin, toki sain vapaapäivän ihan muuten vain. Voit ehkä kertoa miksi nukuit huonosti, jos haluat jakaa?” kysyin ja nousin ylös. Nuorempi oppilas nyökkäsi.
“Mikä ettei”, hän naukui ja asteli ulos pesästä. Menin perästä. Jänötassu meni tuoresaaliskasalle, joten seurasin häntä sinnekin.
“Jaetaanko tämä kani?” kysyin ja nostin saaliseläimen hampaisiini. Ruskeaturkkinen kolli katsoi minuun ja sitten kaniin.
“Kelpaa minulle”, hän naukaisi. Nyökkäsin ja lähdin aukion laidalle. Laskin kanin eteeni ja odotin Jänötassun vierelleni ennen kuin aloitin syömisen. Pureskelin yhden palan kanista.
“Haluatko kertoa, mikä sinua valvotti?” kysyin ja katsoin Jänötassuun varovasti. Jos kolli ei haluaisi kertoa, en tietenkään pakottaisi mutta huolehtisin ja auttaisin häntä mielelläni.
//Jänö?

Kortetuikkeen lausumat, lämpimän kannustavat sanat vaikuttivat Varjoliekkiin yllättävän paljon ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen kerta kun he vaihtoivat keskenään enemmän kuin muutaman sanan. Nuorempi kolli vaikutti Varjoliekistä todella viisaalta ikäisekseen. Kortetuike totesi, että joskus olisi ensin parannettava mielensisäiset haavat, ennen kuin ruumiillisten haavojen paraneminen onnistuisi. Varjoliekki jäi pohtimaan hetkeksi, mitä nuo sana oikeastaan tarkoittivat.
Valkean soturin sanoissa oli kieltämättä perää. Varjoliekki ei ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, miten hänen oma alakuloisuutensa saattaisikin tosiaan olla isoin este jalan paranemiselle.
Kermanvärinen soturi havahtui jälleen ajatuksistaan, kun Kortetuike tarjoutui auttamaan jalan kuntoutuksessa, jos hän vain haluaisi.
"Yhdessä työskentely piristää yleensä kummasti ja antaa uusia näkökulmia."
Nuorempi soturi näytti niin innokkaalta auttamaan, ettei Varjoliekki olisi voinut edes harkita kieltäytyvänsä.
"Kiitos. Olet varmaan ihan oikeassa. Avusta olisi hyötyä", Varjoliekki maukui ja yritti väläyttää hymyntapaisen.
Kolli toivoi, ettei tulisi ilmi epäkohteliaana. Hänen kasvonsa pysyivät kuitenkin peruslukemilla tavalliseen tapaansa, Kortetuikkeen hymyillessä lämpimästi.
"Ilo on minun puolellani. Haluaisitteko, että tuen teitä kun kävelette?"
"Se auttaisi. En oikeastaan ole vielä pystynyt kävelemään jalallani itsenäisesti pitkiä matkoja", Varjoliekki totesi.
Hänellä oli yleensä ollut aina joku valvomassa tai auttamassa. Useimmiten joko Sadeturkki tai jompikumpi parantajista. Mutta juuri nyt heillä kaikilla oli muita velvoitteita. Varjoliekki tunsi olevansa tällä hetkellä vain taakka koko klaanille. Se tunne vain kasvatti hänen kynnystään pyytää apua joltakin. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että juuri tälläkin hetkellä Kortetuike olisi voinut olla kohentamassa eloklaanilaisten tuoresaaliskatoa käyttämällä aikansa metsästämiseen Varjoliekin auttamisen sijaan.
Kortetuike painoi kylkensä tukevasti vasten Varjoliekin kylkeä. Varjoliekki lähti askeltamaan eteenpäin erittäin hapuilevasti. Hän sai kuitenkin hetken kuluttua jo varmemman otteen askeliinsa.

Kortetuike maukui vähän väliä muutamia kannustavia sanoja, ja pian Varjoliekki tajusi kävelleensä välimatkan tuoresaaliskasalta parantajanpesälle jo useita kertoja.
"Miltä teidän jalkanne tuntuu nyt?" Mesitähden poika tiedusteli.
Varjoliekki kokeili laittaa vasemmalle takajalalle isomman painon. Kolli mietti hetken.
"No, astuminen tuntuu edelleen vähän ikävältä... mutta ei tee enää yhtä kipeää", hän totesi.
"Sepä hyvä. Näytätte astuvan sillä nyt paljon rohkeammin. Toisinaan henkinen tuki on se, mitä tarvitsee eniten", Kortetuikkeen kasvoille piirtyi Mesitähden hymy.
Varjoliekki nyökkäsi. Nuori soturi oli täysin oikeassa. Varjoliekki ei ollut tajunnut, miten merkittäväksi koki sen, että joku oli vieressä kannustamassa. Varjoliekillä oli kuitenkin edelleen hiukan vaivaantunut olo. Se oli sekoitus kysymysmerkkejä valkean soturin luotettavuudesta sekä teitittelyn kiusallisuudesta. Varjoliekin mielestä päällikkö ja klaaninvanhimmat olivat ainoita klaanin kissoja, joita olisi voinut olla tarve teititellä. Soturilla kävi mielessä, mahtoiko Kortetuikkeen ylikohtelias tapa puhutella häntä olla jokin manipulointitekniikka. Varjoliekin mieleen muistui heti Lokkimieli, ja puistatus kulki hänen koko kehonsa läpi. Kermanvärinen kolli toivoi sen näyttävän vain kylmän viiman aiheuttamalta vilunväristykseltä. Hän sai niitä toistuvasti lehtikadon kylmyydessä.
"Arvostan todella paljon apuasi. Tämä kuulostaa hiirenaivoiselta, mutta minusta tuntuu, kuin jalkani olisi parantunut tämän kävelyn aikana enemmän kuin viimeisen neljäsosakuun sisällä", Varjoliekki maukui arvioiden Mesitähden kaksoisolentoa katseellaan.
"Niin, ja sinun ei muuten tarvitse teititellä minua. Olemmehan ihan saman arvoisia täällä", kermanvärinen soturi lisäsi, ja väläytti pienen hymyn nuoremmalle soturille, joka vastasi hymyyn.
"Tosin tällä hetkellä tuntuu, että minä olen vain riesa koko Eloklaanille", Varjoliekki myönsi apeana. Jokin Kortetuikkeessa sai hänet tuntemaan, että tämä oli turvallinen hetki kertoa tuntemuksistaan. Kenties kyseessä oli se sama energia, jota Mesitähti säteili. Vai tuntuiko hänestä vain, että hän puhui ystävälleen?
Kortetuike kai arvasi jostain, että Varjoliekki aikoisi vielä jatkaa, joten ruskeakorvainen kolli vain kuunteli vaiti.
"Rehellisesti se tuntuu tosi turhalta, kun en voi metsästää klaanille tällaisena aikana, kun riistaa on niukasti. Minua harmittaa myös, etten ole päässyt vielä kertaakaan metsälle tyttärieni kanssa", raidallinen soturi tuijotti maahan utuinen katse savuisissa silmissään. Varjoliekistä tuntui hyvältä saada avautua jollekin. Jollekin viisaalle ja positiivisen asenteen omaavalle. Etenkin, kun Varjoliekki ei halunnut kaataa kaikkea tätä perheensä murehdittavaksi.
Hän ei kuitenkaan voinut olla epäilemättä Kortetuikkeen tarkoitusperiä Mesitähden ulkonäöstä huolimatta. Itseasiassa Mesitähden ulkonäöllä olisi erittäin helppo manipuloida toisia ja pitää piilossa pahantahtoisia motiiveja, kolli ajatteli. Niinpä Varjoliekki muistutti itseään siitä, että yrittäisi pitää suojamuurinsa yllä mahdollisimman hyvin. Soturi päätti kuitenkin antaa Kortetuikkeelle mahdollisuuden ansaita hänen luottamuksensa. Olihan se mahdollista, että Kortetuike olisikin aidosti sydämellinen kissa isänsä tavoin. Miten pahantahtoinen Mesitähden poika muka voisi olla?

//Korz?

Pienen kollin vanhempi veli kieltäytyi kertoen, että oli juuri lähdössä partioon. Jänötassu ymmärsi hyvin hänen kiireensä. Sotureilla tuntui olevan jatkuva kiire ja Jänötassu kunnioitti sitä, miten he jaksoivat niin hyvin siitä huolimatta työskennellä.
Jänötassu kääntyi katsomaan Perhotassua, joka istuskeli yksin vähän matkan päässä. Sädesäihke ehdotti, että hän pyytäisi tätä syömään kanssaan. Se ei ollut lainkaan paha idea ja pieni kolli lähti tepsuttamaan ystävänsä luokse.
“Hei, Perhotassu! Haluatko jakaa saalista kanssani?” nuori oppilas kysyi naaraalta. Hän nyökkäsi ja he siirtyivät ottamaan syötävää yhdessä.

Jänötassu pyöri vuoteessaan levottomasti. Hän oli koko yön nähnyt painajaisia ja nukkuminen oli käynyt hankalaksi. Aamu auringon ensi säteet alkoivat tunkea sisään oppilaiden pesään ja valaisivat suoraan Jänötassua silmiin.
“Jänötassu? Lähdetään harjoituksiin”, Mesitähden ääni kutsui. Nuori kollioppilas työntyi ulos turkki sekaisin, silmät puoliummessa ja häntä maassa laahaten. Oppilaansa nähtyään päällikön katseeseen syttyi huolestunut katse.
“Oletko kunnossa? Ethän ole sairas?” Jänötassun mestari kysyi kallistaen hieman päätään. Jänötassu pudisti päätään.
“En saanut unta. Näin pahaa unta”, oppilas selitti päällikölle. Mesitähti nyökkäsi hitaasti.
“Silloin sinun kannattaisi varmaan jäädä nukkumaan. Ei pidetä harjoituksia tänään. Jos nukkuminen on vielä hankalaa, käy pyytämässä Leimusilmältä unikonsiemeniä”, Mesitähti naukui ja lähti tassuttamaan pois. Jänötassu katsoi hänen peräänsä väsyneenä ja räpäytti hitaasti silmiään.
Kolli töllötti siinä tajuamattaan vielä hetken ja lähti sitten takaisin sisään pesään. Hän asettui makuulle omalle vuotelleen ja painoi silmänsä kiinni.
Jänötassu heräsi vatsansa kurnimiseen. Ulkona oli erityisen valoisaa, joten saattoi vain päätellä päivän olevan jo pitkällä. Hän nousi varovasti ylös ja lähti hoipertelemaan ulos pesästä, mutta astui jonkun hännälle ja kompastui.
“Kamala! Anteeksi tosi paljon! En tarkoittanut astua hännällesi, en katsonut eteeni”, harmaanruskea kolli pahoitteli kiivaasti. Hän nosti katsettaan ja huomasi, että oli astunut juuri Perhotassun hännälle. Se oli sillä tavoin hyvä, että kolli ei olettanut tämän ainakaan pauhaavan hänelle hyvin vihaisesti siitä, että oli nimenomaan vahingossa astunut hänen hännälleen.

//Perho

Palasin pohdiskelemasta leirin takaa jonkin ajan kuluttua. Satuin aukiolle juuri sopivasti näkemään, kuinka loukkaantunutta jalkaansa ulos jumppaamaan tullut Varjoliekki horjahti äkisti ja kaatui kyljelleen lumeen. Minä kiiruhdin hänen luokseen ja autoin hänet takaisin ylös.
Soturi oli ollut parantajan pesässä jo monta neljännesosakuuta toipumassa luunmurtumassa jalassaan, mutta kuntoutuminen vaikutti etenevän hitaasti. Se näkyi selvästi kollin mielialassakin jo, sillä tämä yhtäkkiä naukui alakuloisesti, että hänen pitäisi vain tyytyä kohtaloonsa ja antaa jalkansa mädäntyä sairasvuoteella. Minusta tuntui pahalta klaanitoverini puolesta. Halusin auttaa häntä jotenkin.
“Älkää antako periksi”, mau’uin kannustavasti vanhemmalle soturille. “Teidän jalkanne parantuu aivan varmasti! Se, että olette pystyneet kävelemään tänne asti, on jo iso saavutus. Paraneminen vie aikaa, ja joskus meidän on ensin paranneltava haavat mielessämme, ennen kuin voimme parantaa haavat ruumiissamme.” Hymyilin rohkaisevasti katsoessani Varjoliekkiä. Minä tosissani uskoin siihen, että hänen jalkansa vielä paranisi. Jotta niin tapahtuisi, olisi kollin vielä itsekin uskottava niin.
“Jos haluatte, voin auttaa teitä kuntoutumaan. Yhdessä työskentely piristää yleensä kummasti ja antaa uusia näkökulmia”, selitin heilutellen häntääni innokkaasti.

//Wario?

Jo lukuisia neljäsosakuita sitten kettutaistelussa tullut murtuma Varjoliekin jalassa vaati edelleen aikaa parantuakseen. Kermanvärinen soturi kyyhötti varsin apean oloisena sairasaukion suojissa. Hän pohti, mahtoiko kylmä ilma kenties hidastaa paranemisprosessia. Luminen, jääkylmä maa ei ainakaan innostanut Varjoliekkiä jalan kuntoutuksessa. Hän inhosi jo valmiiksi lehtikadon kylmyyttä. Sen lisäksi maan epätasaisuus vaikeutti askellusta. Vaikka Leimusilmä olikin sanonut ohjeistaessaan Varjoliekkiä jalan aktivoimisessa, että lumi oli oivallisen pehmeä alusta siihen tarkoitukseen.
Parantaja oli määrännyt Varjoliekin tekemään säännöllisiä liikkumisharjoituksia leirissä. Leiristä poistumiseen hänellä ei kuitenkaan ollut vielä toivoakaan, ja se jos joku lamaannutti raidallista soturia entisestään. Varjoliekki oli tietenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että hänen perheensä oli hänen tukenaan. Etenkin Sadeturkki ja Kastetassu, jotka kävivät piristämässä Varjoliekkiä useaan otteeseen päivän aikana.
Etutassujaan tuijottava soturi hätkähti ja heräsi ajatuksistaan, kun hänen eteensä ilmestyi hiukan soturia pienemmän kissan hahmo. Kermanvärisen, harmaan ja valkoisen kirjava naaras tarkasteli häntä huoli vihreistä silmistä paistaen.
"Miten sinä voit, isä? Oletko muistanut tehdä kuntouttavat harjoituksesi tänään?" Kastetassu kysyi, ja hipaisi sitten lempeästi Varjoliekin korvaa kuonollaan.
"En ole jaksanut vielä", Varjoliekki myönsi. Hänestä tuntui pahalta tuottaa pettymys tyttärelleen, mutta ei hän olisi tälle pystynyt valehtelemaankaan.
"Hei, mitä siitä märehtimisestä on oikein puhuttu", Kastetassu maukaisi hitusen terävämmin, mutta kehräsi sitten myötätuntoisesti, että Varjoliekki ehtisi vielä hyvin tehdä määrätyt liikuntaharjoitukset, jos vain ryhtyisi toimeen. Varjoliekki väläytti hymyn tyttärelleen.
"Minun on nyt valitettavasti lähdettävä metsästyspartioon, joten en voi jäädä kannustamaan", Kastetassun ilme oli pahoitteleva.
"Minä pärjään kyllä", Varjoliekki kehräsi.
Kastetassu loi häneen vielä leikillisen, epäilevän katseen.
"Lupaan, että aloitan heti."
"Hyvä", kirjava naaras maukui lämpimästi, ennen kuin kiiruhti ulos ehtiäkseen partion lähtöön.
Varjoliekillä oli jo vähän parempi mieli hänen tyttärensä käytyä katsomassa häntä. Kermanvärinen kolli piti sanansa, kampesi itsensä ylös ja linkutti hitain askelin ulos lumen keskelle. Soturi ehti nähdä, miten Kastetassu lipui partion mukana leirin uloskäyntitunneliin. Hän huokaisi. Myös Sadeturkki ja Ropinatassu olivat ulkona, eikä Varjoliekki osan yhtään arvioida, milloin nämä palaisivat leiriin.
Soturi lähti astelemaan varovasti suppean tuoresaaliskasan suuntaan. Kun tuli vuoro asettaa paino kipeälle jalalle, Varjoliekki sävähti ja nosti takajalan nopeasti takaisin ilmaan. Kuuluiko sen vihlaista noin pahasti? Mitä jos hän pilaisi jalkansa lopullisesti astumalla puolella kehonsa painosta sen päälle?
Leimusilmä oli sanonut kyllä aivan toista, ja Varjoliekki tiesi, että hänen tulisi vain luottaa parantajan sanaan. Mustavalkoinen parantaja oli todennut moneen kertaan, että Varjoliekki menettäisi lopulta kaiken voiman lihaksistaan, jos ei liikuttaisi jalkaa, ja että liikkuminen voisi nopeuttaa paranemista. Varjoliekillä ei vain tuntunut olevan liikkumiseen tarvittavaa motivaatiota. Hän oli ehtinyt jo vaipua toivottomuuteen niin lukuisten sairasvuoteella vietettyjen öiden jälkeen.
Soturi oli vähällä kääntyä takaisin parantajan pesää kohti, mutta laski käpälänsä takaisin maahan.
Ei. Hän oli luvannut tyttärelleen kuntouttavansa jalkaansa.
Varjoliekki käänsi katseensa takaisin tuoresaaliskasaa kohti. Sinne olisi sopivan lyhyt välimatka, jossa olisi kuitenkin haastetta. Jos hän kävelisi sen välin edes takaisin muutamaan otteeseen, tulisi Leimusilmän suosittelema päivittäinen kävelymatka täyteen.
Kermanvärinen soturi lähti kävelemään harkituin askelin eteenpäin niin, että luotti joka kerta hiukan enemmän painoa murtuneelle takajalalle. Puolessa välin matkaa hän nosti katseensa ylös maasta hajamielisesti, eikä ehtinyt huomaamaan ajoissa ilmeisesti jonkun lumeen tekemää kuoppaa. Kollin vasen takajalka lipsahti kivuliaasti sivulle, ja hänen suustaan pääsi tuskaisa inahdus, kun kehon paino siirtyi hetkeksi kipeän jalan päälle. Soturi horjahti kumoon kyljelleen ja tunsi, miten jonkun silmät kääntyivät katsomaan häntä kohti.
*Hiirenpapanat!* Varjoliekki kirosi mielessään.
Vaaleankellanpunaisen kollin vaivalloiset yritykset nousta ylös loppuivat lyhyeen, kun yhtäkkiä Mesitähti oli kiiruhtanut jostain hänen viereensä. Hän ihmetteli, mistä päällikkö oli tupsahtanut, sillä hän ei ollut nähnyt tätä leirin aukiolla pälyillessään ympärilleen. Kun Varjoliekki nosti katseensa hän hämmentyi entisestään huomatessaan, ettei se ollutkaan Mesitähti.
"Oletteko kunnossa?" Kortetuike kysyi sellainen katse silmissään, joka oli lähes identtinen Mesitähden kasvoilla tavattavaan katseeseen. Valkea kolli vaaleanruskeilla korvillaan oli kuin ilmetty isänsä, ja Varjoliekillä oli tosiaan välillä vaikeuksia erottaa heitä toisistaan nyt, kun Kortetuikkeestakin oli kasvanut soturi.
"Antakaa minun auttaa", nuorempi soturi vaati kohteliaasti ja siirtyi Varjoliekin selän puolelle.
Ennen kuin Varjoliekki ehti vastata, Mesitähden kaksoisolento oli jo tukemassa häntä kyljestä.
"Kiitos", Varjoliekki maukui päästyään takaisin jaloilleen.
"Ei kestä kiittää", Kortetuike maukui lämmin hymy kasvoillaan.
Varjoliekillä oli kiusaantunut olo, mutta hän ei osannut sanoa johtuiko se enemmän hölmöstä kaatumisesta vai Kortetuikkeen teitittelevästä puhetyylistä. Kermanvärinen soturi laski viimeisenä kuntoutettavana olevan vasemman takajalan maahan, mutta voihkaisi sitten kivusta. Nuorempi soturi, joka seisoi edelleen Varjoliekin vieressä, loi huolestuneen katseen raidalliseen takajalkaan.
"Äh, ei tästä tule mitään", Varjoliekki huokaisi turhautuneena.
"Ehkä minun pitää vain tyytyä kohtalooni, ja antaa tämän jalan mädäntyä sairasvuoteella", hän maukui alakuloisena ajatuksensa ääneen huomaamattaan. Varjoliekki ei yleensä avautunut tuntemuksistaan puolitutuille. Vaikka hän ei todellakaan tuntenut Kortetuiketta kovin hyvin, hänellä oli jostain syystä samanlainen, rauhallisen turvallinen olo tämän seurassa kuin Mesitähden seurassa. Hän yllättyi siitä itsekin. Ei hän voinut mitenkään sanoa täysin luottavansa Kortetuikkeeseen, mutta jostain syystä hän ei myöskään kokenut, ettei hän voisi luottaa valkeaan soturiin. Tunne oli hyvin vieras Varjoliekille. Hän todella pelkäsi, että alkaisi avautua tälle vieraalle kissalle ilman mitään oikeaa syytä luottaa tähän.

//Korte

Isäni kertoi, että hänellä oli mennyt hyvin, kun poissulki Lehtomyrskyn kuoleman. Minusta se tuntui edelleen epäreilulta. Miksi hänen oli pitänyt kuolla? Oli aivan epäreilua, että emoni kuoli vain kahden typerän pennun ja yhden entistäkin typerämmän pennun takia. Käpypentu oli syntynyt vain kuollakseen ja viedäkseen emoni mukanaan, mutta eivät Mustikkapentu tai Kuusikkopentukaan olleet yhtään sen parempia! Huiskin häntääni vihaisesti ja pidättelin vihan ja murheen kyyneliä ajatellessani asiaa. Se ei vain ollut reilua!
Ennen kuin kerkesin enää sanoa mitään huomasin Varpulaulun kannettavan parantajan pesälle. Silmät suurina katsoin veljeni perään. Pieni paniikki iski sisälläni kuin salamanisku. En voinut menettää ainoaa oikeaa sisarustani! Lähdin siis nopeasti perään vilkaisten vain nopeasti taakseni Kuusihäntään.
“Varpulaulu!” huudahdin enemmän paniikissa, kuin olisin halunnut. En normaalisti tykännyt näyttää tunteitani suuresti.
“Älä tule vielä, anna parantajien tarkastaa tilanne”, Pohjaharha naukui, kun yritin päästä sisään pesään. Viha sekoittui paniikin kanssa.
“Jos hän kuolee niin, etten ole hänen vierellä, syytän sinua koko loppu elämäni!” sähähdin, mutta lähdin alistuneena takaisin isäni luokse, joka näytti vähintäänkin yhtä huolestuneelta kuin minä.
“Kyllä hän tulee kuntoon, hän on hyvissä käpälissä”, isäni sanoi.
Odotus tuntui ikuisuudelta, kun sitten viimein Vienotassu tuli hakemaan minua Varpulaulun luokse. Kuusihäntäkin tuli hitaasti perässä.
“Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Pelästytit minut ihan kunnolla!” nau’uin hätäisesti, heti, kun pääsin sisälle veljeni luokse.
“Hän pyörtyi soturien pesässä”, Leimusilmä tokaisi minulle vastaukseksi.
“Niin. Olen kai ihan kunnossa. Ehkä minulla on vain nälkä tai jotain”, Varpulaulu naukaisi vaivaantuneesti. Katsoin häntä vihaisesti ja pidättelystä huolimatta muutama kyynel vyörähti poskilleni.
“Älä säikyttele minua tuolla tavalla, hiirenaivo! En halua menettää ainoaa sisarustani!” vikisin kuin pentu ja tökkäsin veljeäni etutassullani. Räpyttelin silmiäni ja ajoin vähäiset kyyneleet tiehensä. Katsoin veljeäni huolestuneena, järkyttyneenä, vihaisena ja myös osittain huojentuneena. Ei hän sentään ollut kuolemassa - kait. Vilkaisin myös taakseni. Isämme Kuusihäntä oli tainnut jäädä matkalle. En ollut täysin varma mihin hän oli mennyt ja oliko hän vielä tulossa takaisin, mutta oli miten oli, en halunnut yhtään huonoja uutisia nyt. En ollut vielä sisäisesti tarpeeksi parantunut emoni kuolemasta.

//Varpu ja ehkä Kuusikin?

AMPIAINEN
Syreenisumu: 5kp -
Säihketassu: 50kp! -
= 55kp!

AURA
Kujekulta: 4kp -

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 6kp -
Kortetuike: 16kp -
Kuutamolaine: 10kp -
= 32kp!

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 129kp!
Jänötassu: 207kp! -
= 336kp!

SAAGA
Perhotassu: 9kp -
Sädesäihke: 119kp! - Sädesäihke voi nyt saada oppilaan ja pentuja sekä johtaa partioita!
Varpulaulu: 16kp -
= 144kp!

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 6kp

Taivas oli kirkas ja sininen. Kylmä viima puri turkkini läpi, mutta se ei saanut minua liikahtamaan paikaltani. Katselin jonnekin kaukaisuuteen, kauas nummien taa. Olin jälleen tullut leirin taakse kahden joen haarautumiskohtaan, samaan paikkaan, jonka olin näyttänyt Varpulaululle joitakin auringonnousuja sitten.
Lampiväre kummitteli mielessäni. Olin nähnyt naaraan tänään aamulla ollessani ulkona yksin. Vaaleanharmaa soturi oli ollut omalla puolellaan rajaa - niin lähellä mutta silti niin lähellä. En ollut varma, oliko tämä ehtinyt nähdä minua, ennen kuin joku oli kutsunut tämän pois rajan luota ja jättänyt minut tähyilemään yksinäni puiden sekaan sydän kurkussa.
Oloni oli ollut siitä asti jotenkin haikea, enkä ollut onnistunut karistamaan tunnetta millään pois. Niinpä olin tullut ulos tuulettamaan hetkeksi ajatuksiani aivan omassa rauhassa. Minulla oli vahvoja tunteita tuota kuolonklaanilaista kohtaan, mutta en tiennyt, mitä olisin tehnyt niillä. Ne leijailivat mukanani paikasta toiseen, ja toisinaan ne kävivät niin raskaiksi, että ne saivat oloni tuntumaan hieman alakuloiselta.
Minä ja Lampiväre olimme eri klaaneista. Niin kovasti kuin halusinkin mennä rajan yli tapaamaan häntä, jouduin asettamaan omat tunteeni syrjään. Siitä seuraisi ongelmia niin minulle, Lampiväreelle kuin Eloklaanillekin. Henkäystähti ei sallisi sellaista, se oli varmaa.
Laskin katseeni edessäni pyörteilevään veteen, josta jakautui kahdeksi eri virtaukseksi. Toinen vei vasemmalle, toinen oikealle. Molemmat eri suuntiin, aivan kuten minun ja Lampiväreen tulevaisuuskin.

Olin jo parantajan pesällä kannustin paraaikaa Lehtomyrskyä.
''Vielä kaksi!'' Vienotassu maukui vieresäni.
''Älä anna periksi!'' Kannustin Lehtomyrskyä, rakasta kumppaniani. Lehtomyrsky näytti heikolta, kysyin Vienotassulta. ''Eikai hän kuole tähän.'' Olin huolestunut rakkaastani. Vienotassu ei vastannut kysymykseeni.
Lehtomyrsky vaihtoi kylkeään hitaasti. ''Nimetäänkö ne heti?'' Hän kysyi. Nyökkäsin kumppanini kysmymykseen.
Tökkäsin pientä kollipentua, ''Hän olkoon Käpypentu.'' Kehräsin ja nuolaisin sitä.
''Tämä on Mustikkapentu hän ehdotti ja hän olkoon Kuusikkopentu, sinun mukaasi...'' hän otti henkeä ja laski päänsä sammalelle, seurasi pitkä hiljaisuus.

''Anteeksi... Anteeksi Kuusihäntä.. En jää sinun luoksesi.'' Hän maukaisi hetken päästä. ''Rakastan sinua!'' Hän valahti veltoksi silmieni edessä.
''L-llehtomyrsky?'' Hätäännyin, ''O-onko hän kunnossa?'' Kysyin, yrittäen pysyä maltillisena.
Vienotassu katsahti minuun huolestuneesti, ilmeestä päätellen hän oli poissa. Silmäkulmastani tipahi kyynel Lehtomyrskyn päälle, tähän tarinamme päättyisi.
Nuolaisin lehtomyrskyä viimeisen kerran ja huomasin että hänen ruumiinsa oli alkanut kylmetä.

//Muutaman päivän päästä//

Pentuni Korpitassu ja Varputassu olivat saaneet juuri soturinimensä. Olin tallustelemassa tuoresaaliskasalle, jossa ei kuitenkaan ollut paljoa riistaa kylmän vuodenajan takia.
Vastaani käveli Korpikaste, katsoin häntä lempeänä ja ylpeänä. ''Onneksi olkoon Korpikaste, uudesta nimestäsi!'' Hymyilin hänelle lempeästi.
''Kiitos, Olen niin iloinen, että olen vihdoinkin soturi!'' Hän maukaisi innoissaan.
''Lehtomyrsky olisi ollut niin ylpeä teistä.'' Sanoin, suru painoi edelleen rintaani. Korpikaste tökkäsi minua kuonollaan poskelle välittäen.
''Älä murehdi, onhan sinulla minut ja Varpulaulu.'' Hän kuiskasi. ''Niin, ja Mustikkapentu ja Kuusikkopentu.'' Vastasin.
''Miten olet muuten jaksanut Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen?'' Kysyin hetken päästä.
''Kyllähän se sattuu, mutta sen kestää kyllä. Olen soturi, en minä turhia surkuttele.''
Katsoin pentuani hieman hölmistyneesti. ''Soturi-''
Korpikaste keskeytti minut ja kysyi: ''No, miten sinä olet voinut?''
''Kyllähän ihan hyvin minulla muuten menee, paitsi se.'' Viittasin Lehtomyrskyyn.

//Sori kun on nyt tää tarina myöhässä
//Korpi? :3

/Varpulaulu näkee tarinassa näyn ja siksi siinä esiintyy kuollut hahmo/

Minua pyörrytti. Horjuin käpälilläni koittaessani tallustaa kohti soturien pesää. Pelko ja ahdistus velloivat sisälläni. Ainoa päämääräni oli nyt makuusijani. Kompuroin sisään soturien pesään. En rekisteröinyt oliko pesässä ketään tallustin vaan suoraan omalle pesälleni, koska tiesin missä se oli. Silmissäni vilisi ja kuulin korvissani vaan kauhean jyskytyksen. Lysähdin kyyhöttämään makuualusilleni. Haukoin happea keuhkoihini, jotka tuntuivat varsin tyhjiltä kaiken sen kompuroinnin ja horjumisen jälkeen. Yhtäkkiä ahdistus helpotti ja pyöriminen tuntui hidastuvan. Aloin kuulla, mitä ympärillä tapahtui ja tajusin, että Sädesäihke oli siinä vierelläni.
“Et vaikuta oikein hyvä vointiselta. Pitäisikö minun auttaa sinut parantajalle?” vanhempi soturi ehdotti. Pudistin heti päättäväisesti päätäni ja onnekseni Sädesäihke ei ryhtynyt kinaamaan. En halunnut parantajalle. En minä ollut kipeä. Hengitin jo paremmin, kun alkoi tuntua, että vihdoin sain happea. Korvissani tinnutus lakkasi ja kuulin sykkeeni vain vaimeasti.
“Voin olla tässä kanssasi hetken, jos se auttaisi”, ystäväni ehdotti. Olin kiitollinen tästä ehdotuksesta. Tunsin kollin hännän silittävän selkääni. Se todella auttoi. Kosketus sai minut palautumaan nykyhetkeen ja sain ajatukset toimimaan paremmin.
“Kiitos”, kähähdin. Sädesäihke vain hymähti vastaukseksi ja jatkoi selkäni silittämistä hetken. Sain jo kunnolla happea eikä näössäkään ollut valittamista.
“Parempi jo?” oranssi soturi kysyi tarkkaillen ilmettäni. Nyökkäsin hiljaa ja painoin pääni käpälilleni. Kunnon uupumus iski päälle ja olin nukahtaa jo pelkästä silmien räpäyttämisestä.
“Hyvä. Minä menen nyt nukkumaan mutta voit herättää minut ihan milloin vain, jos tarvitset apua”, Sädesäihke naukaisi ja taputti hännällään lapaani.
“Kiitos ja öitä”, naukaisin hänen peräänsä. Ummistin silmäni ja kuuntelin kuinka kollin askeleet tömisivät maahan. Nukahdin nopeasti.

Heräsin täristen pelosta. Olin taas nähnyt yhtä niistä painajaisistani. Tällä kertaa minut oli raadellut riekaleiksi kukapa muukaan kuin oma siskoni Korpikaste. Sydämeni tykytti hurjaa vauhtia ja korvissa kohisi. Koitin päästää pelosta irti mutta se ei ihan onnistunut. Tärisin nimittäin vain kovemmin. Tarkkailin pesää nopealla vilkaisulla. Ketään ei näkynyt. Oli siis aamu. Ehkä minun oli annettu sitten nukkua pitkään eilisen jälkeen. Totta puhuen en tiedä miksi siihen olisi suhtauduttu mitenkään eri tavalla kuin muihin päiviin, sillä kaikki päivät näyttivät nykyään edellisillalta. Edellisilta vain sattui olemaan ensi kerta, kun joku huomasi ahdinkoni. Huokaisin ja painoin pääni käpälilleni. Miksi elämä oli tälläistä? En halunnut elää tälläisessä pelossa ja painajaisten keskellä kokoajan. Yhtäkkiä jokin pakotti minut katsomaan pesän sisään käyntiä kohti. Sieltä loisti kirkasta valoa. Näin tutun kissan kurkistavan sisään. Lehtomyrsky. Mitä ihmettä? Eikö emo ollut kuollut?
“Hei, kultaseni”, hän naukui ja tassutti sisään pesään ja luokseni.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin ääni täristen. Tunsin kyynelten puskevan tiensä poskilleni. Emo. Minun emoni.
Nousin mutta horjahdin heti takaisin maahan suoraan kyljelleni. Muu maailma alkoi taas pyöriä. Vain emo pysyi paikallaan. Hän tassutti päättäväisesti lähemmäs vaikka muu maailma pyöri jo niin kovaa vauhtia, etten erottanu muuta kuin valoa ja joitakin värejä. Korvissani kohisi entistä kovempaa.
“Voi rakas pieni pentuni”, emon sanat kaikuivat päässäni kuin olisin kuullut ne kaikkialta ympäriltäni. Yhtäkkiä emo sulautui taustaan ja pyöri muun maailman mukana kunnes näin enää pelkkää mustaa.

Heräsin vieraalta makuusijalta. Voimakkaat yrttien hajut iskivät nenääni. Olinko parantajien pesässä? Avasin silmiäni ja valo sokaisi minut heti. Koitin siristellä silmiäni, jotta näkisin jotain.
“Kertokaa Korpikasteelle, että Varpulaulu on hereillä”, kuulin jonkun sanovan. En tunnistanut ääntä, aivotoimintani ei nyt riittänyt siihen. Käänsin päätäni hitaasti äänen suuntaan ja näin Leimusilmän, kävi järkeen. Olin parantajan pesässä.
“Tiedätkö missä olet?” Leimusilmä kysyi. Oliko hän seonnut? Miksi hän sellaista kyseli? En uskaltanut vastata. Entä, jos vastaisin väärin? Päätin kuitenkin yrittää.
“Parantajien pesässä varmaankin”, kähisin puoliääneen. Leimusilmä nyökkäsi helpottuneesti. Hän katsoi pesän sisäänkäyntiä ja käänsin itsekin pääni hitaasti sinne. Vienotassu tassutti Korpikasteen kanssa sisään pesään.
“Mitä oikein tapahtui?” kysyin kääntäen pääni takaisin Leimusilmään. Leimusilmä katsoi takaisin hieman huolissaan. Oliko huono juttu etten muistanut? Muistin kyllä ihmeellisen pyörimisen ja… sen, että olin nähnyt emon. Olikohan se paha juttu?
“Pyörryit soturien pesässä. Pohjaharha toi sinut tänne Huurrehuiskeen kanssa. Muistatko itse mitä sitä ennen tapahtui?” Leimusilmä kysyi mutta en saanut tilaisuutta vastata, kun Korpikaste tuli väliin.
“Oletko kunnossa? Mitä oikein tapahtui? Pelästytit minut ihan kunnolla!” sisko hätiköi. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Miksi sisko oli noin järkyttynyt? Olin vain pyörtynyt. Kai kaikki olisi ihan hyvin? En kuitenkaan ollut kipeä tai mitään.
“Hän pyörtyi soturien pesässä”, Leimusilmä tokaisi. Katsoin kollia kiitollisena.
“Niin. Olen kai ihan kunnossa. Ehkä minulla on vain nälkä tai jotain”, naurahdin vaivaantuneesti. En tykännyt siitä, että nyt minussa oli kolmen kissan huomio ja minun teki mieli juosta karkuun. Vienotassu onneksi lähti omiin puuhiinsa. Ei minulla oikeasti ollut nälkä. En ollut pitkään aikaan tuntenut nälkää. Olin vaan pyörinyt omissa sekasotkuissani ja koittanut selvitä.
//Korpi?

Sädesäihke kohautti lapojaan. Sinänsä hän yhtyi kumppaninsa ajatukseen mutta ei halunnut vaarantaa omaa tai etenkään Käärmekullan henkeä. Oliko ajatus liian itsekäs?
“Se tulisi vaaralliseksi…” hän mutisi ja katsoi naarasta. Tuo nyökkäsi.
“Voimmeko jatkaa tästä aiheesta joku toinen hetki. Haluaisin tarkistaa miten Jänötassulla menee ja sitten voisin mennä nukkumaan”, Sädesäihke sanoi ja nousi seisomaan. Käärmekulta nyökkäsi.
“Hyvää yötä sitten”, hän naukui ja päästi kumppaninsa menemään. Sädesäihkeen tassuttaessa pois ajatteli hän aika montaa asiaa. Nimittäin Lotan pentuja, Jänötassua ja sitä tulisiko hän koskaan saamaan omia pienokaisia Käärmekullan kanssa. Vaikka kolli luuli, että asia oli jo käsitelty se oli pompahtanut hänen mieleensä vain uudelleen ja uudelleen. Hän todella tahtoi pentuja mutta ei halunnut pakottaa kumppaniaan mihinkään, ei tietenkään.

Kolli oli käynyt Jänötassun luona, joka jutteli iloisesti Perhotassun kanssa ja sitten mennyt omaan pesäänsä. Hän oli juuri käymässä levolle, kun huomasi Varpulaulun tassuttavan pesään silmät suurina ja muutenkin vauhkon oloisena.
“Onko kaikki hyvin?” Sädesäihke kysyi huolissaan. Nuorempi soturi vain hoiperteli makuusijalleen ja lysähti siihen huohottamaan. Oranssiturkkinen soturi tassutti hieman lähemmäs pesätoveriaan ja istahti tämän viereen.
“Et vaikuta oikein hyvä vointiselta. Pitäisikö minun auttaa sinut parantajalle?” Sädesäihke ehdotti. Varpulaulu pudisti päätään. Hänen hengityksensä tuntui tasaantuvan.
“Voin olla tässä kanssasi hetken, jos se auttaisi”, kolli ehdotti ystävälleen ja silitti hänen selkäänsä hännällään. Ehkä kyse oli vain säikähtämisestä tai joku oli sanonut Varpulaulu-raukalle jotakin ilkeää.
“Kiitos”, kilpikonnakuvioinen kolli inahti.

Suuni tuntui loksahtavan auki, kun Sädesäihke sanoi, että uskoi huomanneensa Lotan olevan tiineenä. Tiineenä! En voinut uskoa korviani.
“Mutta- Mutta hän vihaa pentuja! Hän on kamala emo ja miksi hän koskaan enää hankkisi kumppania?!” kyselin vaikka tiesin, että siihen ei ollut varsinaista vastausta. Itse Lotta tiesi parhaiten, miksi ja miten hän oli siihen tilaan päätynyt.
“Voih, toivon, että hänen pentunsa selviävät. Olisi kamalaa, jos hän hankkisi pentuja ja vain tappaisi tai hylkäisi heidät heti sen jälkeen! Toivon, että pääsisin pelastamaan heidät emoltani, olenhan minä sentään heidän sisarensa”, nau’uin. Nyt ajatus oikeasti iski minua. Ne pennut olisivat sisaruksiani! Olisi niitä sitten yksi tai viisi, haluaisin mielelläni tavata heistä kaikki - elleivät he perisi emoni kamalaa luonnetta. Säälin sisaruksiani jo nyt. Tiesin, että heidän elämänsä ei tulisi olemaan mitään nautinnollisinta, jos joutuisi kasvamaan sellaisen kissan, kuin Lotan kanssa.
“Kumpa voisin auttaa heitä jotenkin… en haluaisi, että he joutuvat kärsimään. En ehkä ole edes tavannut heitä, mutta jotenkin tunnen jo jotain outoa kiintymystä heitä kohtaan”, mutisin kumppanilleni ja katsoin häntä silmät täynnä epäonnea. “Pitäisikö meidän koettaa pelastaa heidät?”

//Säde?

“Ei, ei! Ei tapahtunut mitään. Me vain lähdimme pois, koska hän ei ollut reviirillä. Olimme onnekkaita”, Sädesäihke tokaisi nopeasti. Hänestä tuntui pahalle, kun oli säikäyttänyt kumppaninsa niin mutta hän päätti kuitenkin jatkaa ja kertoa mitä oli huomannut Lotassa.
“Hyvä niin. Lotta on vaarallinen”, Käärmekulta naukui ennen kuin nuorempi kolli ehti avata taas suunsa. Hän keräsi hetken rohkeutta kertoa asiasta, koska olihan Lotta kuitenkin hänen emonsa. Hän kuitenkin päätti kertoa asian. Hidas ja syvä henkäys ja sitten olet valmis, hän ajatteli. Miksi häntä hermostutti tämä näin paljon? Hän voisi vain sanoa sen.
“Huomasin Lotassa yhden asian”, Sädesäihke sanoi tunnustelevasti. Hänen hännänpäänsä kääntyili hermostuneesti. Soturia todella ahdisti ajatella Käärmekullan reaktiota uutisiin.
“Hän on t-tiineenä. T-tai siis luulen hänen olevan. Näytti siltä ainakin”, kolli änkytti ja katsoi kumppaniaan hermostuneesti. He molemmat tiesivät kuinka huono juttu oli, jos Lotta saisi lisää pentuja. Se olisi huono juttu niille pennuille ainakin. Kukaan ei haluaisi olla Lotan pentu. Olihan Lotta yrittänyt *tappaa* oman pentunsa - Käärmekullan - ihan vasta.
//Käärme?

Sädesäihke hölkytti minun luokseni. Hänen ilmeensä oli jotenkin outo, sellainen kummallinen, jota en oikein osannut lukea. Se huolestutti minua hieman. Kunpa vain mitään ei olisi tapahtunut!
“Käärmekulta! Et ikinä usko kenet näin rajalla!” kumppanini naukaisi hieman hengästyneen oloisena. Jäin pohtimaan asiaa. Keitä kissoja tunsinkaan muualta kuin Eloklaanista? Kenet kumppanini voisi nähdä rajalla?
“No, kenet näit?” kysyin Sädesäihkeeltä. Hengittäminen kävi jännityksestä raskaaksi. En tiennyt olisiko tämä nyt hyvä vai huono uutinen. Luultavasti huono, kumppanini äänestä päätellen.
“Näin Lotan!” oranssi kolli naukaisi. Nyökkäsin hitaasti.
“Hän ilmeisesti asuu lähellä. On ymmärrettävää, että näit hänet rajalla. Tekikö hän jotain pahaa?” kysyin. Mielessäni alkoi pyöriä erilaiset skenaariot siitä, mitä naaras olisi voinut tehdä. Entä, jos hän oli hyökännyt partion kimppuun? Tai jos hän oli tappanut jonkun? Tai ehkä hän oli päättänyt liittyä takaisin klaaniin vain hänet murhatakseen ja nyt oli saatettavana leiriin?! Jännitys kihelmöi polkuanturoissani. Jos jotain sellaista tapahtuisi, olisi vaikeaa enää vältellä hullua emoani. Näkisin hänet joka aamu, joka päivä, joka ilta, jopa joka yö! Tulisin vielä hulluksi sellaisessa painostuksessa!

//Säde

Jänötassu kutsui Sädesäihkettä jakamaan saalista kanssaan. Hän oli kuitenkin juuri menossa partioon ja joutuisi kieltäytymään.
“Olin juuri lähdössä partioimaan mutta ehkä joskus toiste. Kysyppa tuota Perhotassua syömään kanssasi. Hän näyttää yksinäiseltä”, oranssi kolli tokaisi veljelleen ja tassutti pois. Hän todella toivoi, että veli ei ottaisi itseensä ja menisi Perhotassun tykö.

Sädesäihke kulki partion kärjessä Yövarjon kera. He tarkkailivat rajaa kaksin silmäparein, kun muut tulivat perästä merkkaillen rajaa matkan varrella. Yhtäkkiä Sädesäihke pysähtyi täysin aloilleen. Hän näki tutun vaaleanruskean turkin pilkistävän puiden välistä. Eikai… Oranssiturkkisen soturin kurkusta pääsi murahdus - agressiivinen sellainen. Hän ei antaisi tuon kissan rääpäleen päästä lähellekkään Käärmekultaa enää koskaan.
“Sädesäihke onko kaikki hyv-” Hiilihammas kysyi kollin takaa mutta lause keskeytyi, kun Lotta piti ääntä. Sädesäihkeen sydän löi hurjaa vauhtia ja hänen teki mieli käydä naaraaseen kynsiksi.
“Älä tee mitään harkitsematonta. Hän on rajan toisella puolen”, vanhempi soturi naukaisi ja kosketti Sädesäihkettä hännällään lavalle. Lotta huomasi partion ja hölkytti pois mutta voi mitä Sädesäihke huomasikaan… Lotta oli selvästi tiineenä.

Partion palattua leiriin Sädesäihke juoksi kumppaninsa luokse. Käärmekulta oli yksin istumassa leirin aukion laidalla, mikä teki hänen löytämisestään helppoa.
“Käärmekulta!” oranssiturkki naukui häkeltyneenä edelleen Lotan näkemisestä.
“Et ikinä usko kenet näin rajalla”, soturi puuskahti hieman hengästyneesti ja katsoi kumppaniaan silmiin.
//Käärme?

“Ahmatassu?” huhulin ystävääni pilkkopimeässä pesässä. Kirkkaan vihreät silmät kääntyivät minuun. Oli yö mutta muut oppilaat olivat partioissa tai missä nyt ikinä. Olimme siis kahden parhaan ystäväni kanssa oppilaiden pesässä.
“Sain ajatuksen. Mitä, jos kertoisimme toisillemme kauhutarinoita?” ehdotin leikkisään sävyyn. Minua ei väsyttänyt tippaakaan ja ajattelin, että voisimme tehdä jotain ennen nukkumaan menoa.
“Entä, jos kerron sinulle niin pelottavan kauhutarinan, ettet saa enää unta?” Ahmatassu vitsaili. Olin saanut hänestä esiin puheliaamman ja vitsikkäämmän puolen. Se oli aivan parasta.
“No sen saa nähdä. En ole kovin säikky”, rehvastelin menemään.
“Ai et vai?” kolli haastoi. Pudistin päätäni.
“Mutta minä haluan aloittaa. Olihan koko juttu minun ideani!” nau’uin itsepäisesti ja kävin pohtimaan.
“Selvä sitten. Minä kuuntelen”, toinen oppilas vastasi. Silmäni olivat sen verran tottuneet pimeään, että näin kuinka Ahmatassun häntä vääntelehti. Hän oli siis innoissaan niinkuin minäkin!
“Olipa kerran metsästäjä. Ihan tavallinen klaanikissa”, aloitin innoissani. Olin keksinyt hyvän juonen ja Ahmatassukin varmasti tykkäisi siitä.
“Tämä kissa oli juuri nimitetty soturiksi. Hän piti kovasti saalistamisesta. Varsinkin öisin”, jatkoin madaltaen ääntäni ja muuttaen kehonkieltäni kauhutarinan kerronnalle sopivaksi. Ahmatassu kuunteli korvat hörössä.
“Yhtenä yönä tämä kissa lähti taas metsälle muiden mennessä nukkumaan. Hän saalisti yksin niinkuin aina ennenkin. Yleensä kissa palasi leiriin aamunkoitteessa mutta tällä kertaa klaanitovereiden herätessä kissa ei ollutkaan palannut”, kerroin. Sydämeni tuntui kiihdyttävän tahtiaan. Pelkästä tarinan kerronnasta tuli kylmä hiki.
“Kissa makasi elottomana - verisesti tapettuna - metsässä, kun klaanitoverit hänet löysivät”, kuiskasin nyt sihahtaen pelottavasti. Ahmatassun silmät olivat suurentuneet ja tämä oli syventynyt kuuntelemaan keksimääni tarinaa. Olin aivan innoissani, joten pelottavan puheäänen aikaan saamiseksi sai tehdä työtä.
“Klaanin kissat hautasivat hänet normaalisti mutta mitä he eivät odottaneet tapahtui seuraavana yönä. Tämä kuollut saalistaja nimittäin kävi yöpartion kimppuun ja tappoi koko partion! Klaanin kissat säikähtivät kovasti ja koittivat viestiä kuolleen metsästäjän hengen kanssa rauhaa. He eivät kuitenkaan onnistuneet ja lopulta klaanin piti muuttaa pois kirotusta metsästä, jossa nyt vaelsi puolet heidän klaaninsa jäsenistä henkinä tappamassa muita”, lopetin dramaattisesti. Ahmatassu henkäisi.
“Hyvä tarina!” hän naukui silmät edelleen ymmyrkäisinä.
“Keksitkö sen itse?” hän kysyi. Kohautin lapojani.
“Ehkä, tai ehkä se perustuu todella tosi elämään”, naukaisin ja virnistin. Ahmatassu virnisti takaisin.
“Mennäänkö nyt petiin?” kolli kysyi. Nyökkäsin, sillä minua väsytti.
“Ehkä voit kertoa oman tarinasi joku toinen yö”, sanoin ja kävin makuulle omalle makuusijalleni. Ahmatassu kävi lepäämään omalleen.
“Niin, jos kehtaan. Omasi oli niin hyvä.”
“Kyllä kehtaat. Mutta öitä nyt. Aamulla on varmaan taas aikainen partio.”

Tassutin saalistuspartion mukana nummella. Tarkoitus oli koettaa napata jäniksiä, koska ne olivat yleensä tarpeeksi suuria ruokkiakseen useamman kissan. Partio oli siis päättänyt lähteä nummelle etsimään jäniksiä.
Pian partio alkoi hajaantua etsimään edes pientä hajujälkeä jäniksistä. Lähdin kulkemaan Piiskujalan kanssa nummella. Tummanruskea kolli haisteli tarkasti ilmaa ja minä vilkuilin ympärilleni
Kohta ilmassa leijaili henno jäniksen haju. Piiskujalka käänsi katseensa minuun ja minä häneen.
“Täällä jossain lähellä on jänis”, kolli ilmoitti. Nyökkäsin ja katselin ympärilleni, jos vaikka näkisinkin valkean otuksen jossain lähistöllä. Sepä tapahtuikin. Huomasin jäniksen jonkin matkan päässä ja tökkösin Piiskujalkaa hellästi ja osoitin hännälläni jäniksen suuntaan. Kolli nyökkäsi minulle ja lähdimme molemmat hiipimään sitä kohti. Minä lähdin kiertämään sitä eri puolelta ja tummanruskea kolli toiselta.
Ennen kuin kerkesimme tarpeeksi lähelle, jänis huomasi meidät. Se päästi vinkaisun ja pinkaisi juoksuun. Lähdin sen perään ja Piiskujalkakin alkoi harppoa myös eläimen perässä. Jänis pinkoi eteenpäin ja eteenpäin ja pian se pujahti koloon, joka sattui hyvin kohdalle. En edes kerennyt tajuta sitä, kun olin jo sujahtanut sisään ahtaaseen koloon.
Jarrutin vauhtiani ja yritin päästä kääntymään, mutta niin pienessä kolossa ei pystynyt liikkua juuri muutenkaan. Itse asiassa en pystynyt liikkua lainkaan! Olin jäänyt jumiin jäniksen koloon!
Vaikka esimmäinen ajatus oli se, miten noloa se oli, pian sen peitti kauhu ja paniikki. Kurkkuani alkoi kuristaa ja tuntui siltä, että siellä oli suuri tuoresaaliin palanen, jota en saanut nieltyä. Hengityksni tiheni ja yritin epätoivoisesti räpiköidä ulos pienestä kolosta. Se oli liian ahdas minulle.
*Päästäkää pois! Tämä kolo vielä murenee päälleni! Auttakaa minua! Happi loppuu kohta!* ajattelin paniikissa ja yritin haparoida etutassuillani ympärilleni, mutta ne olivat jumissa myös. Takatassuni kuopivat maata takanani tuoloksetta. Alkoi jo tuntua siltä, että en tulisi koskaan pääsemään pois. Tämä olisi minun loppuni!
“Auttakaa!” kiljuin hengitys paniikista tihentyneenä ja tassuillani sinne tänne potkien. Tämä oli niin kamalaa! Vihasin ahtaita paikkoja niin paljon! Miksi tämän piti tapahtua minulle!
“Olkaa kilttejä! Haluan pois!” vikisin kyyneleet silmissä. Pian tunsin kynnet takapäässäni ja minua vedettiin ulos samalla ympäriltäni kohmeaa maata kaivaen. Vähitellen aloin päästä ulos.
“Älä hätäile, olet kunnossa”, Piiskujalka naukui hiljaa, kun pääsin tassut täristen nousemaan ylös. Varmaan tilanne vaikutti muista hauskalta, koska partiossa mukana olleet Tähtimötaivas ja Nokkospilvi näyttivät nauravan minulle. Rintaani puristi edelleen kauhu ja tuntui siltä, että tukehtuisin pian.
“Vien Käärmekullan leiriin lepäämään, jatkakaa te saalistamista”, Piiskujalka naukaisi muille partion jäsenille, jotka lähtivät sitten jatkamaan saalistamistaan. Minusta tuntui niin kamalalta. En halunnut siitä tietenkään suoraan sanoa, mutta paniikki ei tuntunut haluavan laantua. Edelleen tunsin kolon seinät turkillani ja kauhu aaltoili sisälläni.
Leiriin päästyäni Piiskujalka ohjasi minut parantajalle siltä varalta, että olisin mennyt shokkiin; en ollut. Kolli lähti pian sen jälkeen takaisin metsälle ja jätti minut lepäämään. Oloni oli kurja, henkisesti ja fyysisesti. En halunnut näyttää naamaani enää kenellekään. Kaikki varmasti nauraisivat minulle.
Suljin silmäni ja ajattelin kaikkea muuta. Kuitenkin koko ajan se pelon tunne ja ajatuskuvat siitä, miten olin jumissa tunnelissa täyttivät mieleni.
“Käärmekulta”, Vienotassun nauku herätti minut ajatuksistani.
“Niin?”
“Ota tästä mukaasi unikonsiemen ja mene sotureiden pesään lepäämään”, parantajaoppilas naukui ja antoi minulle siemenen. Nyökkäsin kiitokseksi, nappasin siemenen mukaani ja lähdin kohti sotureiden pesää.
Pujahdin nopeasti sisään pesään ja omalle pedilleni. Söin Vienotassun antaman unikonsiemenen ja sulkin silmäni, jotta nukahtaisin.

Avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Näin oudon tutun oloisen paikan, jonkin sorttisen luolan tai sen kaltaisen kolon. Tämä ei ollut sotureiden pesä. Missä minä oikein olin?
Pian kuulin ulkoa ääniä, riitelyä. Nousin ylös ja tassutin luolan suulle. Kauhukseni näin Lotan. Ensiksi en saattanut ymmärtää yhtään mistä oli kyse ja miksi hullu emoni oli siellä, kunnes asia alkoi valjeta minulle. Tämä oli unta. Sitä samaa unta, mitä olin nähnyt monesti pentuna, mutta vain hieman erilaisempi. Siihen aikaan olimme vielä asuneet väliaikaisleirissä nummella.
Näin isäni, Kääpäkorpin, joka yritti epätoivoisesti puhua emolleni järkeä, mutta ei onnistunut. Lotta sivuutti kaiken, mitä isäni hänelle sanoi. Hän pauhasi isälleni ja saatoin tunnistaa muutaman sanan hänen puheestaan. Hän puhui tietysti minusta, mistä muustakaan.
Raivo kiehui sisälläni ja halusin mennä sanomaan emolleni suorat sanat, mutta tassuni eivät liikkuneet. Huomasin, että vanhempieni kina oli loppunut ja emoni suuntasi nyt takaisin pesään. Siirryin kuin itsestään takaisin sammalvuoteelle, jonka jaoin Lotan kanssa. Tai unen aikaisella hetkellä hän taisi olla vielä Kaarnajalka.
“Tee tilaa rääpäle!” naaras sanoi raakkuvalla äänellään ja tökkäsi minut aivan vuoteen laitaan. Hän asettui itse toiseen laitaan. Oli selvää, että emoni ei pitänyt pennuista. Olisi ollut mukavaa tietää, miten hän oli koskaan edes päässyt isäni kumppaniksi niin kamalalla luonteellaan.
Suljin silmäni hetkeksi ja pian oli taas eri aika. Oli aikainen aamu tai myöhäinen ilta valon perusteella. Emoni oli kadonnut. Kuulin ääniä pesän suulta. Isäni tuli sisään. Hänellä oli suussaan hiiri, mutta hän pudotti sen katsellessaan ympärilleen.
“Kaarnajalka?” hän kysyi ihmeissään, kun katseli minua kohti. Katsoin isääni kyyneleet silmiini kihoten. Voi miten häntä kaipasinkaan.
“Voi Käärmepentu! Älä itke kultaseni, emosi palaa pian”, isäni sanoi ja kietoutui ympärilleni hellästi. Painauduin tiukasti häntä vasten. En halunnut menettää häntä. Se oli aina tuntunut niin kamalalta.
“Isä, älä lähde. En halua menettää sinua taas”, naukaisin hiljaa. Yllätyin kuullessani pennun äänen tulevan suustani. En ollut tuskin muistanut, että ääneni oli kuulostanut siltä ollessani pentu.
“Et sinä minua ole menettänyt, etkä tule menettämäänkään. Äläkä murehdi, olen tässä kanssasi siihen asti, että Kaarnajalka palaa. Ei siinä varmasti kamalan kauaa voi kestää”, Kääpäkorppi naukui. Huokaisin. Kunpa se olisikin vain niin.
Ei tuntunut kuluvan kuin silmänräpäys, kun yhtäkkiä isäni oli taas aukiolla ja kuulin hänen puhuvan jollekulle.
“Käyn etsimässä häntä vain nopeasti. Ei hän varmasti kaukana ole ja on mahdollista, että hänelle on sattunut jotain. En antaisi itselleni koskaan anteeksi, jos kumppanini kuolisi siksi, etten ollut saapunut paikalle tarpeeksi aikaisin!” kuulin hänen sanovan. Isä oli lähdössä kuolemaansa!
“Isä! Älä mene!” huusin avuttomana, mutta huutoni menivät kuuroille korville. Näiin vain, kun hän lähti tassuttamaan pois ja alkoi kadota näkyvistä. Lähdin juoksemaan hänen peräänsä nopeasti yrittäen saada hänet kiinni parhaani mukaan, mutta hän oli liian nopea ja alkoi kadota näkyvistä.
En ollut luovuttanut ja jatkoin vain matkaani isän perässä ja pian saavuinkin hänen kuolleelle ruumiilleen. Näin kuinka pieni kyykäärme lähti äkkiä pakenemaan paikalta, kun isäni makasi siinä käärmeen myrkyn voimakkuuden todisteena.
Suuttumus levisi sisälläni ja syöksyin käärmeen perään äkkiä. Se luikerteli äkkiä karkuun, mutta pian sain sen napattua ja tapettua. Päästin voitonriemuisen murahduksen ja nostin katseeni. Tajusin olevani ahtaassa tunnelissa.
“Ei! Ei taas!” parkaisin ja yritin kaivaa tunnelin seiniä, jotka alkoivat kutistua ympärilläni ja puristua kasaan imaisten minut sisäänsä. Yritin parhaani mukaan kaivaa tieni ulos sieltä, mutta se ei auttanut. Maa alkoi painaa koko kehoani kasaan ja paniikki valtasi minut.
Silloin heräsin. Hengitin raskaasti ja katselin ympärilläni nukkuvia sotureita. Sädesäihke oli vierelläni. Paniikin aiheuttamat kyyneleet vyöryivät silmistäni ja painauduin kumppanini vierelle nukkumaan. Painoin kehoni hänen kehoaan vasten ja annoin itseni nukahtaa uudelleen samalla edelleen peläten samanlaisen unen näkemistä.

Herään kirkkaassa auringon paisteessa ja nousen pystyyn. Minua ei väsytänyt yhtään! Päätin siis mennä etsimään sadeturkin ja kysyä tältä onko hänellä minulle jotain tehtävää. Kurkistetuani ulos pesästä tajuan että oli jo aurinkohuippu. Nukuinko oikeasti näin pitkään? Lähden nopeasti etsimään sadeturkkia ja hetken etsityäni löydän tämän ja loikin tämän luokse, tämä oli ollut aterioimassa tytäriensä kanssa.
"Hei sadeturkki! Onko sinulla mitään mitä voisin tehdä?" kysyn iloisena. Sadeturkki kehräsi ja nousi seisomaan.
"Ajattelin pitää sinulle huomenna saalistusharjoitukset mutta kun kerran olet noin innoissasi niin voimme toki mennä nyt harjoituksiin" sadeturkki kehräsi.
"Joo mennään!" kehrään ja pompin hetken mestarini ympärillä ennenkuin lähdemme ulos leiristä Olimme jo monen ketunmitan päässä leiristä ennenkuin sadeturkki pysähtyy.
"Noniin katsotaan ensin vaanimisasentosi" sadeturkki maukuu ja istuuttu.
Asetaudun nopeasti vaanimisasentoon häntä ilmassa ja heiluen edestakaisin.
"Häntä matalaksi ja liikumatta" sadeturkki huomautti oitis. Laskin häntäni hiirenmitan päähän maasta liikumatta.
"Hyvin meni, voimme nyt katsoa löydätkö yhtään helposti napataava saaliseläintä", sadeturkki kehottaa. Nostan oitis kuononi ilmaan ja miltei heti nenääni kantautui hiiren lämmin tuoksu.
"Hiiri!" kuiskaan.
"Hyvä, yritä nyt napata se" sadeturkki kuiskaa. Nyökkään nopeasti ja asetaudun vaanimisasentoon ja alan liikua eteenpäin hiirenhiljaa. Päästän pienen innokkaan kehräyksen ja se sai oitis hiiren huomion ja se nosti päänsä ja siirsi katseensa minuun ja päästi vinkaisun ennenkuin lähti käpälämäkeen; tai ainakin yritti. Loikaisin näet nopeasti sen päälle ja purin sen niskat nurin. Nostin sen sitten ilmaan ja tassutin sadeturkin luo pakahtumaisillani ylpeydestä.
"Hyvin meni! Voimme nyt palata leiriin" sadeturkki ilmoitti. Mitä ei! Ei vielä! Kuitenkaan en ehtinyt edes aloittaa vastustelua ennenkuin sadeturkki jo lähti leiriä päin ja minä lähdin perään tyytymätömänä. Leirissä olimekin alta aikayksikön ja pääsin pudotamaan hiiren tuoresaalis kasaan. Ja sitten sainkin vapaata sadeturkilta, paitsi että jouduin viemään vielä riistaa kimalaistoiveelle joten vein nopeasti hiireni tälle ja menin sitten oppilaiden pesään sukimaan itseäni kunnes laskeuduin maakuulle ja otin taas torkut. Tosin niiltä torkuilta heräsin miltei heti uudestaan ja aloin sitten ajankulukseni sukia turkiani uudestaan sillä unta en varmasti saisi enää.

Tassutan ulos pentutarhasta kuusikkopennun edellä. Nuori pentu oli pyytänyt että leikisin hänen kanssaan ja tottakai olin suostunut! Ulos olimme menneet koska kimalaistoiveen mielestä pentutarhassa ei ollut tilaa. Ulos päästyämme pysähdyn ja käännyn pienempää pentua päin hymyilen.
"Mitä haluat leikkiä?", kehrään nuorelle naaralle.
"Voidaanko leikkiä jotain sellaista missä sinä olet kuolonklaanin tunkeilija minä olen eloklaanin soturi? Tai ehkä päällikkö!" kuusikkopentu kysyy silmät suurina.
"Tottakai voimme-" aloitan mutta en ehdi loppuun ennenkuin kuusikkopentu jo loikkaa minua päin ja kaataa minut kyljelleen. Päästän pienen hämmentyneen ulvaisun ja alan sitten rimpuilla minua nuoremman pennun alla kunnes kierähdän ja kuusikkopentu jää aleni. minä kompuroin nopeasti pystyyn jotta kuusikkopentua ei ehtisi sattua.
"Noniin kuusikkotähti, noinko pienellä sinunlaisesi päälikkö rökitetään? Minä säihketähti kuolonklaanin päälikkö oletin että sinä osaat edes vähän taistella!" kehrään leikkimielisesti. Kuusikkopentu nousi seisomaan nolostuneen näköisenä korvat luimussa.
"En ole noin helposti voitettavissa!" naaras miukaisi ja oli jo yrittämässä kaataa minut taas. Kaadun nopeasti tramaatisesti maahan ja alan anoa armoa.
"Anteeksi! Voi anteeksi suuri kuusikkotähti! Minun ei olisi pitänyt pilkata sinua! Päästä minut menemään niin en enään ikinä hyökkää klaanisi!" ulisen muka peloissani. Kuusikkopentu vain murisi pienellä äänellä kunnes lopulta vastasi minulle iloinen pilke silmissään.
"Hyvä on päästän sinut, kunhan et enään ikinä tule takaisin.. Enää ikinä!" naaras vinkaisee ja päästää minut irti. Kompuroin nopeasti pystyyn ja tuijottan pentua kyyryssä muka pelokkaana.
"Teen mitä vain kunhan et satutta minua enään!" vastaan. Kuusikkopentu kehrää ylpeänä.
"Lähde sitten! Nyt ennenkuin muutan mieltäni", kuusikkopentu kehrää ja heiluttaa häntäänsä kuin merkiksi. Nyökkään ja luikin pois kuusikkopennun luota kohti pentutarhaa mutta pysähdyn ennenkuin sujahdan sisään vaan jään sen edustalle ja käännyn ympäri. En menisi pentutarhaan! Käännyn nopeasti ympäri ja lähden kohti tuoresaalis kasaa, mutta aikeenani ei ollut ottaa sieltä mitään. Minulla ei ollut nälkä. Kuitenkin päädyin nuuhkimaan uteliaana tuoresaalis-kasaa. Minun teki mieli ottaa sieltä jotain, niiden herkulinen haju sai veden kielelleni mutta kuitenkin käännyn ympäri enkä ottanut siitä mitään, minulla ei oikeasti ollut nälkä joten en ottaisi siitä mitään! Lähdin sitten tassutamaan kauemmas kasasta. Yllättäen mesitähti nousee ylös litteäkivelle mistä hän yleensä kutsuu kokouksen.
*hän varmaan huutaa nyt kokous-kutsun* ajatelen ja Höristelen uteliaana korviani ja oikeassa olin ollutkin! Mesitähti huusi näet kokontumis kutsun!
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne litteäkivelle klaanikokoukseen!" mesitähti ulvahti ja klaani alkoi kokoontua uteliasti supisten. Kimalaistoive tuli mustikkapennun kanssa pois pentutarhasta ja kuusikkopentu lyöttäytyi heidän seuraansa mutta minä vilkuilin ympärilleni etsien jänöpentua ja lopulta huomaan tämän alle ketunmitan päässä minusta. Loikin nopeasti veljen luo ja sitten tassuttamme yhdessä muun klaanin kanssa litteäkiven luo. Loimupentu tassutti meidän vierellemme sen näköisenä että oli haljetta innosta. Ehkä kolli oletti että hänet nimittettään? No saattoihan se olla mahdollista. Työnnyimme eturiviin kimalaistoiveen ja muiden pentujen vierelle. Nyt koko klaani oli koossa, se tarkoitti sitä että nyt saisimme tietää mistä oli kyse!
"Minun on ilo ilmoittaa että tänään nimitän klaanilleme kolme uutta oppilasta!" mesitähti kajauttaa Ja sai kimalaistoiveen sukimaan nopeasti minut ja loimupennun ja jänöpennun nopeasti puhtaiksi kuten meidän emot varmaan olisivat tehneet jos olisivat elossa -tai mistä sen tietää? Ehkä loimupennun emo onkin elossa muttei vain klaanissa!
"JänöPentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua jänötassuksi. Mestariksesi tulen minä mesitähti", mesitähti aloittaa veljestäni. Jänöpentu tai nykyinen jänötassu on tosi onnekas! Saada nyt itse päälikkö mestariksi! Veli näytti hetken hämmästyneeltä kun hän kosketti päälikkön neniä ja meni noin hännänmitan päähän päälikköstä. Loimupentu tuijotti veljeäni närkästyneenä ja mutisi jotain niin kovaan ääneen että kuulin vain juuri ja juuri kollin sanat.
"Minusta olisi pitänyt tulla päälikkön oppilas!" loimupentu mutisi närkästyneenä. Sitten oli loimupennun vuoro.
"Loimupentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Loimutassuksi. Mestariksesi tulee nokkospilvi. Odotan, että nokkospilvi välittää kaiken tietonsa sinulle." mesitähti ilmoitti. Loimutassu näytti aivan siltä kuin olisi juuri saanut kuula jotain kamalaa. Mitä pahaa nokkospilvessä oli? Kuitenkin kolli kosketti neniä mestarinsa kanssa ja tassuti tämän perässä takaisin klaaninsekaan mukisematta. Nyt olisi minun vuoroni! Tassutin eteenpäin jotta mesitähti erottaisi minut joukosta. Vilkaisen vielä jänötassua joka kököti lähellä litteäkiveä ja loimutassua joka istui nokkospilven vierellä todella petyneen näköisenä. Siirsin kuitenkin nopeasti katseeni takaisin päälikköön, nyt saisin tietää kenestä tulee mestarini!
"Säihkepentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua säihketassuksi. Mestariksesi tulee sadeturkki. Odotan, että sadeturkki välittää kaiken tietonsa sinulle." mesitähti ilmoitti. Sadeturkki? Toivottavasti hänestä tulee hyvä mestari! Kosketan nopeasti mestarini kanssa neniä ja sitten tassutan tämän perässä muiden luokse ja klaani alkaa huutaa meidän nimiämme.
"Loimutassu! Säihketassu! Jänötassu! Säihketassu! Loimutassu!" klaani huuteli.
"Kokous on ohi", mesitähti ilmoittaa kun klaani on hiljennyt. Sadeturkki katsoo minua hetken ennenkuin vie minut ulos leiristä jota voisi esitellä minulle reviiriä. Tästä tulisi jännittävää! Työnnän kyntteni esiin innosta mutta vedän ne nopeasti taas sisään ja seuraan mestariani. Sadeturkki esitteli minulle joen ja paljon muutakin: mutta minä en ollut kovinkaan kiinnostunut puolestakaan niistä, eniten minua kiinnosti joki. Olisi kivaa jos voisin opetella uimaan! En malta odottaa että sadeturkki opettaa minut uimaan.. Mutta minun pitää kyllä ensin odottaa että vesistö on taas tarpeeksi lämmintä! Toiseksi eniten minua kiinnosti kun sadeturkki esitteli rajat. Minua innostutti aivan kauheasti.
*ehkä vielä joskus olen päälikkö.. Ja menen joskus kuolonklaanin reviirille keskustelemaan rauhanomaisesti kuolonklaanin päälikkölle! Se on ainut tapa miten koskaan voisin nähdä miltä kuolonklaanin reviirillä näyttää! Mutta.. Minua kiinnostaa Heidän reviirinsä.. Ehkä voisin joskus mennä Heidän revirilleen tutkimusretkelle? Ei.. En! En rikko soturilakia sen takia että saisin tutkia toisten reviirejä!* ajattelee. Pian sitten olimmekin jo valmiit ja sadeturkki johdatti minua takaisin leirille. Olikohan jänötassukin käynyt tutkimusretkellä? Kyllä varmaan olisi! Yllätyksekseni Ennenkuin ehdin edes kunnolla tajuta olimme jo leirissä.
"Noniin, menepäs nyt sinun pitää mennä tekemään itsellesi makuualuset oppilaiden pesäsään, sen jälkeen saat ottaa jotain syötävää ja sitten saat vapaata loppupäiväksi, minulla on huomenna aamupartio, joten otan sinut huomenna mukaan" mestari kehotti.
*aamupartio? Pääsen siis partioon!* ajettelen ja nyökään sitten innokkaana. Sadeturkki hymyilli ja jäti minut yksikseen tassutaen matkoihinsa. Käännyn nopeasti ympäri ja lähden loikimaan kohti oppilaiden pesää. Tunkeuduin sitten sisään pesään ja huomasin siellä haukkatassun joka istuskeli sammalvuoteella sukimassa itseään.
"Hei haukkatassu, tiedätkö mihin saisin tehdä oman vuoteeni?" kysyin innosta kihisten. Haukkatassu siirsi katseensa minuun ja lopeti turkinsa sukimisen.
"Voisit tehdä sen minun maakualusteni vierelle tuohon?" haukkatassu ehdotti ja osoitti hännällään vieressääb olevaan tyhjään kohtaan.
"Sopii!" kehrään ja käännyn ympäri kohti parantajien pesää hakeakseni sammalta. Heti sisään päästyäni pysähdyn ja vilkuilen ympärilleni.
"Hei? Tulin hakemaan sammalta vuoteesseni oppilaiden pesään!" huhuilen ja tassutan sisemmälle pesään kunnes pysähdyn ennenkuin törmään vienotassuun.
"Hei, säihketassu! Tulit hakemaan niitä sammalia eikö?" parantajaoppilas kehräsi ja kääntyi ympäri.
"Odota siinä käyn hakemassa vähän sammalta!" naaras kehoti ja katosi pesän syövereihin. Istuudun maahan odottamaan että vienotassu palaisi. Ja pian hän palasikin sammalta mukanaan.
"Tässä", naaras kehräsi ja pudotti sammalet eteeni.
"Kiitos!" kehrään ja napaan sammalet suuhuni heilautan häntääni hyvästiksi ja loikin ulos pesäslevevda käännyn kohti oppilaiden pesää. Ja nopeasti jo sujahdankin sisään pesään. Tassutin hitaasti sen tyhjän kohdan luo haukkatassun maakuualusten viereltä ja alan rakentamaan sammalvuodeta itselleni. Lopulta sain vuoteen valmiiksi ja nousen ylpeänä seisomaan, käännyn sitten haukkatassun puoleen, naaras oli ollut siinä koko ajan ja löisin vaikka kuun punkkitarkastuksista vetoa että naaras oli tarkailut minua.
"No, haukkatassu menikö hyvin?" kehrään iloisena leveästi hymyillen. Haukkatassu vilkaisee minua hämillään.
"meni", naaras naurahtaa. Naurahdan vähän itsekin ja käännyn sitten toiseen suuntaan ja lähden tassutamaan ulos pesästä kohti tuoresaaliskasaa ei ei minulla nälkä ollut. En vain halunnut olla syömättä kun sadeturkki sentään oli siihen luvan antanut. Pysähdyn tuoresaalis kasan vierelle ja alan nuuhkia sitä ja kaivella sieltä jotain kunnes vedän sieltä laihan oravan ulos ja tassutan leirin reunalle nauttimaan oravaa rauhassa. Syön oravan nopein ja siistein haukauksin ja sitten lähden kohti oppilaiden pesää, koska minä menisin huomenna aamupartioon minun pitäisi levätä jota jaksaisin olla partiossa. Työnnyn nopeasti sisään oppilaiden pesään ja käperyin juuri tekemälleni sammalvuoteelle ja suljin silmäni nukahtaen nopeasti.

Aukaisen silmäni kirkkaassa auringon valossa ja tajuan olevani joen rannalla. Nousen nopeasti pystyyn ja vilkuilen ympärilleni. Oli lämmintä ja puut olivat täynnä vihreitä lehtiä. Käännyn sitten joen puoleen. Tassutan joen luokse ja kosketan sitä tassullani, se ei ollut jäässä. Päätin kastautua jokeen ja laskin molemmat etukäpäläni jokeen ja lähdin sitten kahlaamaan syvemmälle kunnes ennenkuin ehdin hiirtä sanoa tassuni eivät yltäneet enään pohjaan ja aloin räpiköidä pakokauhuisena. Vesi joka oli juuri ollut peili tyyni muutui nopeasti, se alkoi pyörteillä. Ja yhtäkkiä kova virta napasi minut painoi minut pinnan alle ja alkoi viedä minua johonkin. Lopulta virtaus loppui; juuri ajoissa! Keuhkoni olivat äärirajoillaan ja minun pitäisi päästä pintaan. Kuitenkin kun yritin päästä pinnalle törmäsin jää peiteesseen ja tajusin että joki oli jäässä siitä kohdasta. Vesi alkoi tuntua jää kylmältä. Millainen joki se tämä oli? Yritin hetken rikkoa jäätä mutta luovutin pian; ei jää ollut aikeissa rikkoutua.. Keuhkoni olivat äärirajoilaan ja silmissäni alkoi jo pimetä. Lopulta valahdin pinnan alla veltoksi, virtaus alkoi taas ja painoi minut pohjaan. Silmissäni pimeni nopeasti ja olin varma siitä että nyt nyt minä hukuin. Aukaisin silmäni kauhusta suuriksi ja olin päästä säikähtäneen vinkaisun mutta sain juuri ja juuri tukitua suuni. Nousin hitaasti seisomaan ja tajusin että oli jo yö. Minua ei väsytänyt tippaakaan joten päätin hiipiö ulos pesästä katsomaan tähtiä. Tunkeudun nopeasti ulos pesästä ja siirän katseeni tähtiin. Mikä niistä oli emo? Katselin tähtiä niitä oli sadoittain! Nuuhkin koleaa ilmaa ja ajattelin että se oli varmaankin tähtien tuoksu. Ei oikeastihan se oli pakkasen tuoksu. Hetken tähtiä tuijoteltuani käännyn takaisin oppilaiden pesää kohti ja tunkeudun sisään tassutan varovasti maakualusilleni ja käperyn siihen ja suljen silmäni nukahtaen miltei heti.

Herään unenpöpperöisenä kun joku huhuili minua pesän suulla. Ravistelin päätäni selvitääkseni unisiksi jääneet ajatukseni ja ne selvitetyäni tajuan että huhuilija oli sadeturkki. Loikaan nopeasti pystyyn täysin hereillä ja tassutan mestarini luokse.
"Mennäänkö me nyt sinne aamupartioon?" kuiskaan. Sadeturkki nyökkää ja kääntyy ympäri. Lähdemme sitten yhdessä kohti muita aamupartion kissoja. Partossa oli minun ja sadeturkin lisäksi loimutassu ja tämän mestari nokkospilvi! En ollut edes tajunnut että kolli ei ollut oppilaiden pesässä! Partiossa oli kyllä vielä kaksi kissaa; aurinkoroihu ja irvikita! Sadeturkki tassuti muiden ja pahoitteli että olimme myöhässä ja sitten me jo lähdimmekin matkaan! Loikin innoissani partion mukana eteenpäin. Kuitenkin kun pysähdymme kuolonklaanin rajalla törmäsin päistikkää loimutassuun joka kompastuu ja kaatui kuonolleen maahan.
"Anteeksi en tarkoittanut loimutassu!" pahoitelen samalla kun loimutassu kompuroi pystyyn ja tuhahti.
"Ole onnellinen että ollaan partiossa muuten saisit samalla mitalla takasin!" kolli sihahtaa ja marsii kuno pystyssä nokkospilven luo. Kohautan vain lapojani ja loikin sadeturkin luo.
"Saanko asettaa rajamerkin?" kysyn sadeturkilta ja sain nopeasti myöntävän vastauksen ja sadeturkki näytti miten se tehdään ja sitten antoikin minun tehdä rajamerkin. Nopeasti olimme valmiit ja jatkoimme matkaa. Ja jonkin aikaa asiat sujuivat moiteetta mutta ennenaikaakaan pysähdyimme eri syystä kuin rajojen merkintään ja sen huomasin nopeasti kun näin kaksi täysi kasvuista kissaa jotka haiskahtivat oudolta. Tarkailin heitä sadeturkin viereltä ja tutkailin heidän turkkejaan. Toinen oli Pienikokoinen, mustavalkoinen kolli kastanjanruskeilla silmillä ja toinen Pienikokoinen ruskeankirjava naaras, jolla on suuret siniset silmät. Ilmeisesti he olivat erakkoja.
"Keitä olette ja mitä teette reviirillämme?" kuulin yllätäen irvikidan äänen.
"Minä olen kiki ja tuo tuossa on oreo", ruskeankirjava naaras kertoi. "Ja me vain eksyimme reviirillene pahoitellut" kiki lisäsi.
"Voitekko sitten poistua reviiriltämme?" irvikita kysyi.
"Tottakai!" kiki maukui ja kiki lähti oreo vanavedessään pois reviiriltämme.
"Miksi me häädetiin heidät eikö meidän olisi pitänyt viedä heidät mesitähden jutusille?" kysyn uteliaana ja tapitan sadeturkkia.
"Vain jos he pystyvät sitä", sadeturkki tuhahtaa huvituneena. Nyökkään ja olen loppu partion ajan hiljaa ajatelen tapahtunutta. Kun viimein olimme taas leirissä tajusin kuinka väsynyt olin.
"Sadeturkki saanko mennä oppilaiden pesään lepäämään?" kysyn.
"Saat" sadeturkki myöntää. Laahustan siis väsyneenä oppilaiden pesälle ja tajuan että loimutassu tuli perässä. Juuri ennenkuin työnnyn sisään pesään käännyn ympäri ja näen kuinka irvikita ja Aurinkoroihu menevät mesitähden pesään ilmoittamaan niistä erakoista. Käännyn sitten ympäri työnnyn sisään pesään ja menen nopeasti maakualusilleni ja käperyn niihin ja torkahdan nopeasti.

“En tarvitse enempää apua kiitos”, Jänötassu naukaisi veljelleen, kun tämä kysyi pedin valmistuttua, jos harmaanruskea oppilas tarvitsisi vielä jossain apua. Peti, joka oli koristeltu ja pehmustettu höyhenillä ja pehmeimmällä mahdollisella sammalella näytti oikein mukavalta paikalta nukkua.
“Voisinkin alkaa vähitellen mennä nukkumaan. Aika on kulkenut tänään erittäin nopeasti ja olisi hyvä, jos kerkeäisin saada vielä hieman unta, ennen kuin on jo seuraava päivä”, Jänötassu naukui. Sädesäihke nyökkäsi.
“Hyvää yötä”, oranssi kolli naukaisi ja lähti tassuttamaan pois.
“Hei hei ja kiitos avusta!” nuori oppilas huusi veljensä perään. Hän hymyili itsekseen, kun asettui sammalvuoteelleen ja laittoi silmänsä kiinni.

Jänötassu loikki metsässä Mesitähden kanssa. Päällikkö oli luvannut pitää hänelle saalistusharjoitukset. Nuori oppilas oli mielellään oppimassa uusia saalistustekniikoita ja tapoja parantaa omaa osaamistaan.
Jänötassu oli ollut oppilaana noin neljännesosakuun ja hän oli nauttinut jokaisesta hetkestä kuin viimeisestään. Hän oli jutellut ystäviensä kanssa, harjoitellut niin ahkerasti kuin vain saattoi ja yrittänyt parhaansa mukaan aina olla hyvä ja tottelevainen oppilas.
Jänötassu pysähtyi, kun Mesitähtikin pysähtyi hänen edellään. Nuori oppilas ei vieläkään oikein osannut prosessoida sitä, että hän oli päällikön oppilas. Se oli niin suuri kunnia, että oli vaikea uskoa, että hän oli saanut sen paikan itselleen. Loimutassu vaikutti edelleen kovin vihaiselta siitä, että hän ei ollut saanut Mesitähteä mestarikseen, mutta ei sentään pauhannut siitä jatkuvasti. Hän yritti edelleen sanoa olevansa paras ja näyttää eri taitoja, joita oli oppinut yrittäen uskotella olevansa kaikkein paras.
“No niin, Jänötassu”, Mesitähti aloitti saaden oppilaansa huomion itseensä. “Tänään kokeilemme jäniksen saalistamista. Ensiksi käymme lävitse, miten jänistä voi saalistaa, jonka jälkeen kokeilemme onneamme ja lähdemme nummelle etsimään jäniksiä. Jos löydämme yhtäkään, kokeilemme opittua ja koetamme saada jäniksen kiinni”, päällikkö naukui. Jänötassu nyökkäsi.
Seuraavaksi Mesitähti näytti Jänötassulle tavan vaania ja napata jäniksen. Oppilas yritti toistaa parhaansa mukaan perässä. Oli hänen yrityksissään jatkuvasti hiottavaa, mutta kyllä se siitä, kun päällikkö näytti uudelleen ja avusti häntä aina parantamaan pieleen menneitä asioita.
Pian Mesitähti antoi oppilaalleen merkin lopettaa harjoittelemisen. Jänötassu mietti oliko heidän määrä seuraavaksi kokeilla saalistamista, mutta hän ei onnistunut lukemaan päällikkönsä kasvoilta mitään.
“Nyt kokeilemme toista taktiikkaa saada jänis kiinni. Jos vaaniminen ei onnistu, on myös mahdollista napata jänis juosten. Se on yleensä vaikeampaa kuin vaaniminen, mutta onnistuu silti, jos vain osaa oikean tekniikan. Tässä tekniikassa nopeus on kuitenkin tärkeintä”, Mesitähti selitti. Jänötassu nyökytti ja kuunteli tarkaavaisena jokaisen sanan.
“Osaatko arvata mikä tämä taktiikka mahtaisi olla?” päällikkö kysyi oppilaaltaan. Jänötassu yritti pohtia päänsä puhki, mikä voisi olla toinen hyvä tapa napata jänis kuin sen yllättäminen.
“En, en keksi”, nuori kollioppilas totesi. Mesitähti nyökkäsi rauhallisesti.
“Siinä sinun tulee juosta jäniksen perässä. Se on helpompaa, jos on useampi kissa mukana. Tulisi vain peittää kaikki jäniksen mahdolliset pakotiet ja juoksuttaa sitä niin kauan, kunnes se on liian väsynyt enää juoksemaan ja sen saa kiinni”, valkea päällikkö selitti.
“Tuo on oikeasti hyvä idea!” Jänötassu sanoi innoissaan. Mesitähti kehräsi.
“Haluatko lähteä kokeilemaan nyt opittua?” päällikkö kysyi. “Vai haluatko ennemmin vielä harjoitella, ennen kuin kokeilemme?”
“Lähdetään kokeilemaan. Opitaanhan sitä yrityksen ja erehdyksenkin kautta”, Jänötassu naukaisi innokkaana. Mesitähti nyökkäsi ja lähti johtamaan oppilastaan kohti nummea.
Heidän päästyään nummelle, Mesitähti hidasti vauhtiaan ja kulki eteenpäin hyvin hitaasti.
“Haistatko yhtään jänistä?” tämä kysyi oppilaaltaan liikkuessaan hitaasti eteenpäin. Jänötassu haisteli tarkasti ilmaa ja pudisteli sitten päätään.
“Silloin jatketaan eteenpäin”, Mesitähti totesi.
Hetken päästä päällikkö toisti kysymyksen ja edelleen vastaus oli ei. Taas hetki kului ja hän kysyi sitä uudelleen, edelleen vastaus oli ei. Tämä jatkui niin kauan, kunnes Jänötassu haistoi viimein pienen häivähdyksen jänistä.
“Nyt minä haistan!” oppilas naukaisi kirkkaasti. Valkea kokeneempi kolli nyökkäsi määrätietoisen näköisenä.
“Hyvä. Seuraava tehtäväsi on jäljittää ja napata se. Saat valita kumpaa kahdesta tekniikasta haluat käyttää”, päällikkö sanoi katsoen oppilastaan vaalean vihreillä silmillään. Jänötassu nyökkäsi ja lähti seuraamaan hajua varovasti. Hän vilkuili jatkuvasti ympärilleen yrittäen katsoa, jos jänis olisikin oletettua lähempänä ja säikähtäisi hänen tuloaan.
Tovin päästä oppilas viimein huomasi valkean otuksen puputtamassa kasvien versoja lumen keskellä. Jänötassu pysähtyi, meni kyykkyyn ja lähti hiipimään hitaasti otuksen taakse. Kuitenkaan hän ei ollut yhtä hiljainen kuin oli olettanut. Pian jänis nimittäin käänsi päänsä hänen suuntaansa, huomasi häntä vaanivan kissan ja lähti pinkomaan pakoon.
Sihahduksen saattelemana Jänötassu pinkaisi eläimen perään, mutta oli selkeästi liian hidas verrattuna jänikseen, joka pinkoi jo ketunmittojen päässä hänestä. Surullisena siitä, että oli päästänyt saaliin karkuun hän pysähtyi ja jäi katsomaan jäniksen menoa.
“Se oli hyvä yritys. Lopetetaan tälle päivälle ja jatketaan taas toiste”, Mesitähti naukaisi saapuessaan oppilaansa vierelle.
“Selvä ja kiitos. Yritän ensi kerralla entistäkin kovemmin!” harmaanruskea kolli lupasi.
“Jänikset ovat nopeita ja ketteriä. On ymmärrettävää, ettet onnistunut napata yhtä ensimmäisellä yrittämällä, mutta asenteesi on kohdallaan. Ei kannata lannistua, pitää vain jaksaa yrittää uudelleen”, päällikkö sanoi ja lähti tassuttamaan pois nummelta kohti leiriä. Jänötassu loikki äkkiä hänen peräänsä.
Leiriin päästyään oppilas huomasi isoveljensä Sädesäihkeen vaihtavan nopeita sanoja kumppaninsa Käärmekullan kanssa, ennen kuin naaras alkoi suunnata partion kanssa ulos leiristä.
“Saanko ottaa tuoresaaliskasasta jotain?” Jänötassu kysyi Mesitähdeltä, ennen kuin tämä kerkesi lähteä.
“Toki, olet ansainnut sen ahkeran työsentelysi jälkeen”, päällikkö naukui ja lähti tassuttamaan toisaalle.
“Sädesäihke! Haluatko jakaa saalista kanssani?” oppilas kysyi loikkien veljensä luokse innoissaan.

//Säde?