Sädesäihke kehräsi katsellessaan pikkuveljensä käpälien säätämistä. Hänellä oli hieman vaikeuksia aluksi mutta nyt meni jo paremmin. Vanhempi kissa nousi seisomaan. Hän sai idean tuoda veljelleen hiukan höyheniä pesän pehmikkeeksi.
“Tulen kohta takaisin, jatka vain”, hän naukaisi ja pikaisi ulos pesästä. Soturi tassutti aukion laidalle. Siellä norkoili joitakin sotureita juttelemassa ja jotkut söivät. Sädesäihke äkkäsi Tähtimötaivaan ja Karjuvirneen juuri lopettelevan pulun syömistä ja hölkkäsi heidän luokseen.
“Saanko ottaa höyheniä tuosta pulusta?” hän kysyi kaksikolta. Karjuvirne nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Tähtimötaivaaseen. Naaras vain tuijotteli aika halveksuvasti Sädesäihkeen suuntaan. Nuorempi soturi ei kuitenkaan ottanut siitä itseensä vaan keräsi vain höyhenet mukaansa.
“Kiitoksia”, Sädesäihke naukui ja nosti höyhenet suuhunsa. Hän lähti takaisin oppilaiden pesään ja puikahti sisään. Kolli laski höyhenet jo valmistuneelle pesälle.
“Siitä saat hiukan pehmikettä, jotta selkä ei tule kipeäksi”, hän naukaisi veljelleen kiusoittelevasti. Jänötassu naurahti. Sädesäihkettä lämmitti sisältä. Hänestä oli mukavaa, kun pikkuveli ja pikkusisko olivat nyt oppilaita. Soturi toivoi pääsevänsä vielä Jänötassun kanssa metsälle ihan kaksin. Hänestä oli ihanaa, kun hänellä oli veli. Aikaisemmin kollilla oli ollut vain yksi sisko.
“Tarvitsetko vielä apua jossain?” Sädesäihke kysyi ja katsoi Jänötassua hymyillen.
//Jänö?

“Se kiipesi tuonne puuhun!” Kuutamolaine näki pörröhännän vilahtavan ylös runkoa pitkin.
“Anna sen mennä, älä seuraa perässä!” Hiilihampaan ääni kuului hänen takaansa. Naaras oli kuitenkin varma taidoistaan, eikä aikonut antaa tämän saaliin karata vain koska ei ollut seurannut tarpeeksi sinnikkäästi.
“Älä huoli, olen alhaalla ennen kuin ehdit oravaa sanoa”, hän huikkasi hänet juuri saavuttaneelle isälleen ja pinkaisi ylös puunrunkoa pitkin jäämättä inttelemään asiasta pidemmäksi aikaa soturin kanssa. Orava saattaisi ehtiä hypätä seuraavaan puuhun, jos hän jäisi odottamaan.
Neulaset pistelivät naaraan kuonoa ja silmiä, mutta hän jatkoi kapuamista oravan hermostuneen säksätyksen kuuluessa lähempää hänen yläpuoleltaan. Jyrsijä siirtyi oksalle keikkumaan, ja Kuutamolaine seurasi perässä itsepintaisesti.
“Kuutamolaine, tule pois sieltä!” Kuutamolaine oli liian keskittynyt oravaansa, että jätti huomiotta alhaalla huutelevan isänsä ahdistuneen äänensävyn. Tämä huolehti liikaa. Ei hän sentään ensimmäistä kertaa puuhun kiivennyt…
Oksa taipui nuoren soturin painon alla, kun hän eteni varovasti sen päässä keikkuvaa oravaa kohti. Orava oli ahdistettu nurkkaan, seuraava puu oli liian kaukana hypättäväksi. Kuutamolaine tunsi jo voitonriemua; hän kuvitteli maistavansa kielellään saaliin lämpimän veren.
Silloin tapahtui jotakin, mihin hän ei ollut valmistautunut. Orava päättikin yrittää ylitystä ja ponnisti oksan kärjestä puuta kohti. Hän ei ehtinyt nähdä, miten sille kävi, sillä hän itse tajusi pian horjahtaneensa alas heiluvalta oksalta ja putoavan maata kohti osuen matkan varrella jokaiseen oksaan.
Hänen tajuntansa tavoitti TÖMPS-ääni, jota seurasi päässä soiva tinnitus, kun hän vajosi nopeasti pimeyteen.

“Tähtiklaanin kiitos!” Kuutamolaine tunsi karkean kielen pesevän korviaan. Hän raotti jyskyttävästä päänsärystä siristellen silmiään ja haistoi samalla hetkellä kaikki parantajan pesän yrtit, joiden hajut tunkivat nenäänsä yhtä aikaa.
“Ei hätää, kaikki on hyvin”, kuului helpotuksesta särkyilevä ääni hänen toiselta puoleltaan. Hän käänsi päätään hieman ja näki emonsa makaavan vieressään. Hiilihammas oli hänen toisella puolellaan ja suki hänen korviaan kovaan ääneen kehräten.
“Säikäytit meidät pahanpäiväisesti”, Korppisiipi huokaisi ja kosketti tyttärensä otsaa kuonollaan. Kuutamolaine räpytteli yhä tokkuraisena silmiään, yrittäen saada ajatuksiaan selkeämpään muotoon. “Leimusilmä sanoi, että olit onnekas, kun et saanut pieniä ruhjeita vakavampia vammoja. Sinun on kuitenkin hyvä jäädä parantajan pesälle tarkkailuun aivotärähdyksen varalta.”
Kuutamolaine odotti hänen isänsä ryhtyvän saarnaamaan siitä, miten holtittomasti hän oli toiminut kiivetessään oksalle varmistamatta sen tukevuutta ensin, mutta kolli vain jatkoi hänen pesemistään ääneti. Vanhemman soturin silmät kiilsivät, ikään kuin tämä olisi pidätellyt kyyneleitä. Kuutamolaine tunsi syyllisyyden kouraisevan vatsassaan.
“Anteeksi, isä. En enää tee niin. Lupaan sen.”

Jonkin aikaa kerkesimme vielä jutella, kunnes Mesitähti kutsui klaanin koolle ja lähdimme seuraamaan sitä. Jänöpentu, Säihkepentu ja Loimupentu nimitettiin oppilaiksi. Se oli kovin hienoa. He olivatkin jo kaikki kuusi kuuta vanhoja.
Kun kokous oli ohitse, Sädesäihke säntäsi heti pikkusisarustensa luokse. Katsoin hänen peräänsä hieman kaihoisasti. Olisipa minullakin samanlainen onnellinen perhe. Olisi rakastavat vanhemmat ja vanhempia ja nuorempia sisaruksia. Mutta ei. Sen sijaan minulla oli perhe, jossa isäni oli kuollut ja emoni halusi vain murhata minut kaikkien niiden kuiden jälkeen, jotka hän oli itse jättänyt minut yksin!
Huokaisin ja nousi ylös. Olisin halunnut mennä onnittelemaan Jänötassua ja Säihketassua, mutta jotenkin minun sisälläni kytevä outo kateuden tunne omaa kumppaniani kohtaan esti minua. Kurkkuni tuntui kuivalta ja tuntui siltä, että siellä oli jumissa suuri tuoresaaliin palanen.
Suuntasin sisään sotureiden pesään. Minusta tuntui siltä, että olisin töykein kissa koko klaanissa. En halunnut oikeasti lähteä sillä tavoin onnittelematta kumppanini sisaruksia, mutta en mahtanut sille mitään. Olisin itse niin kovasti toivonut, että minulla olisi ollut edes sisaruksia.
Liihistyin omalle sammalpedilleni ja kääriydyin palloksi. Halusin nyt vain nukkua. Kai se olisi tällä hetkellä minulle parhaaksi.

Jänötassu seurasi veljeään kohti oppilaiden pesää makuualus tarvikkeet mukanaan. Hänen mielessään vieläkin pyöri veljensä vastaus hänen kysymykseensä.
“Me emme ole vielä päättäneet haluammeko pentuja ja meillähän on paljon aikaa odottaa ja päättää milloin on oikea aika”, Sädesäihke oli sanonut. Hän oli vaikuttanut hieman kummalta, kun oli puhunut asiasta, mutta sen jälkeen vaihtanut toiseen aiheeseen. Ehkä se olisi parhaaksi.
Jänötassu tiputti mukanaan kantamansa tarvikkeet maahan, kun he pääsivät oppilaiden pesälle. Sädesäihke asettui kohtaan, jossa oli tilaa ja viittilöi veljensä vierelleen.
“Annas kun näytän sinulle, miten tämä tehdään”, hän naukaisi ja alkoi asetella eri materiaaleja kasaan. “Sinun täytyy käyttää tähän melkoisen rutkasti aikaa. Jotta sammal muotoutuu hyvin, joudut painelemaan sitä aika paljon”, oranssi kolli ohjeisti. Jänötassu tassutti tämän vierelle ja alkoi tehdä perässä, kun hän näytti mitä tehdä.
“Tämä on vaikeampaa, mitä voisi kuvitella”, vaaleanruskea kolli totesi purren hammasta samalla, kun yritti kasata petiään veljensä kanssa. Hän ei ollut lähellekään yhtä nopea kuin hänen isompi veljensä, joka tuntui olevan niin näppärä tassuistaan, kun puhuttiin petien rakentamisesta, mutta eihän nuori oppilas tosi asiassa voinut tietää, jos klaanissa oli joitain häntäkin huomattavasti parempia pesän rakentajia.

//Säde?

Sädesäihke pudisti päätään. Hän niiskaisi nenäänsä ja mietti kuinka selittäisi asian pikkuveljelleen. Kolli vilkaisi Käärmekullan suuntaan ennen kuin avasi suunsa. Hän yrittäisi sanoa asiansa paljastamatta kumppaninsa pelkoja.
“Me emme ole vielä päättäneet haluammeko pentuja ja meillähän on paljon aikaa odottaa ja päättää milloin on oikea aika”, soturi naukui hieman vaikeana. Jänötassu näytti hieman huolestuneelle mutta rentoutui oranssiturkkisen veljensä lisätessä pienen hymyn lauseensa loppuun.
“Mutta tänään on sinun päiväsi! Haluatko, että autan sinua tekemään pesän oppilaiden pesään?” Sädesäihke kysyi innostuen taas. Hänen tavallinen hilpeä hymynsä palasi hänen kasvoilleen ja tuo alkoi kehrätä. Hän palautui takaisin siihen iloon ja onneen pikkusisarustensa nimitysten jälkeen. Hän piti ilontunteesta sisällään ja siitä kuinka se tuntui hänen vatsassaan ja sai hänet tuntemaan olonsa kevyeksi.
"Voisithan sinä auttaa, en ole aivan varma kuinka pätevä olen siinä vielä", Jänötassu naukaisi. Sädesäihke nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti parantajien pesää.
“Sitten minä opetan. Seuraa minua!” soturi naukui ja tassutti hilpeästi parantajien pesälle. Siellä oli säilössä pesäntekotarpeita. Tuore oppilas seurasi nappasi suuhunsa kantoon sammalia. Hänen isoveljensä noppasi loput tarpeelliset jutut maasta ja seurasi Jänötassua oppilaiden pesälle.
//Jänö?

Jänötassu kääntyi ympäri kuullessaan ripeitä askelia takaansa. Sädesäihke oli tulossa häntä ja Säihketassua kohti. Vanhempi kolli näytti olevan innoissaan ja se sai Jänötassunkin kehräämään.
Kun Sädesäihke selitti, että oli hyvin ylpeä heistä ja he saivat hyvät mestarit Jänötassu ei oikein osannut muuta kuin nyökytellä. Hän hymyili, kehräsi ja nyökytteli veljelleen.
“Kiitoksia onnitteluista. Minäkin olen meistä molemmista kamalan ylpeä!” Jänötassu sanoi tohkeissaan ja katsoi veljeään iloisesti.
“Kiitos minunkin puolesta”, Säihketassu naukaisi ja vilkaisi sitten lapansa yli. “Taidan mennä juttelemaan Sadeturkille hieman”, hän naukaisi vielä ja lähti tassuttamaan muualle.
“Hei hei Säihketassu!” Jänötassu huusi sisarensa perään ja kääntyi taas Sädesäihkeen puoleen. Hän huomasi kollin takana vähän matkan päässä Käärmekullan, joka käveli sisälle sotureiden pesään.
“Miten Käärmekullan kanssa on mennyt? Oletteko jo pohtineet tulevaisuutta? Kenties tulevia pentujanne ja näiden nimiä?” harmaanruskea kolli kysyi kehräten ajatukselle, että kaksi soturia pälpättivät innoissaan tulevista pennuistaan ja suunnittelivat jo kovasti tulevaa.
“Olisi niin mukavaa leikkiä ja viettää aikaa heidän kanssaan myös”, Jänötassu jatkoi vielä hymyillen. Hänen isoveljensä ilme ei ollut kuitenkaan yhtä iloinen, joka sai nuoren oppilaan huolestumaan. Oliko jokin vialla?

//Säde?

Sädesäihke yllättyi kumppaninsa flirttailusta ja tunsi kuinka hänen turkkinsa alla alkoi kihelmöidä ja kuumottaa. Käärmekulta jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikka vinkkasikin kumppanilleen silmää nopeasti. Kolli kehräsi tälle punastellen. Hän nyökkäili kuitenkin ymmärtäväisesti kumppaninsa seuraavalle kommentille ja päätti sitten yrittää keksiä vastauksen tämän uuteen kysymykseen. Käärmekulta kertoi, että hänen lempi harjoituksensa olivat olleet saalistusharjoitukset ja kieltämättä kolli oli samaa mieltä.
“En oikein tiedä. Pidin myöskin saalistusharjoituksista sinun kanssasi kyllä valtavasti”, Sädesäihke kertoi pohtivalla äänellä. Hänestä tuntui, että voisi edelleen sännätä Käärmekullan kanssa metsään vain saamaan häneltä saalistusopetusta.
“Vastaus on kyllä edelleen sama. Voisimme ottaa saalistusharjoitukset uudelleen milloin vain”, oranssiturkkinen soturi naurahti. Käärmekultakin naurahti.
“Olet nyt soturi. Sinun täytyy hyväksyä se ettemme enää harjoitte yhdessä”, naaras naukui. Sädesäihke nyökkäsi tälle.
“Niin kai sitten”, hän naukui ja katsoi maata. Käärmekulta pukkasi lapaani.
“Oli mukava käydä kävelemässä ja jutella. Mieti kuinka paljon mahdollisuuksia meillä on nyt, kun olet soturi”, hän naukui. Sädesäihke nyökkäsi.
“Niinpä”, kolli sanoi. Hänen päähänsä tuli mielikuva heistä kahdesta juoksukisaa nummilla ja kiipeilemässä puissa. Hän hymähti.
“Klaanikokous!” Mesitähti huudahti ja kaksikko siirsi automaattisesti katseensa Litteäkivellä seisovaan kolliin.
“Olemme tänään kokoontuneet nimittämään kolme pentua oppilaiksi”, Eloklaanin päällikkö ilmoitti kissojen kokoontuessa ympärilleen. Sädesäihkeen sydän löi kovempaa. Hänen pikkusisaruksensa nimitettäisiin varmasti sotureiksi! He pääsisivät vihdoin metsään tutkimaan.

Sädesäihke pyyhälsi Jänötassun ja Säihketassun luokse heidän nimitystensä jälkeen. Myös Loimutassu oli saanut oppilasnimensä. Jänötassun mestariksi oli valittu itse Mesitähti! Säihketassu taas oli saanut Sadeturkin. Molemmat tuoreista oppilaista olivat saaneet oikein kelpo mestarit, Sädesäihke pohti ohitelessaan kissoja. Hän oli jättänyt kumppaninsa aukion laidalle yksin. Tuo kyllä ymmärsi.
“Onnea Jänötassu ja Säihketassu!” Sädesäihke naukui kaksikolle innoissaan. Hän oli niin ylpeä heistä. Omista pikkusisaruksistaan. Kolli tiesi, että myös heidän emonsa - edesmennyt Sypressikuiske - oli todella ylpeä kahdesta tuoreesta oppilaasta, jotka nyt seisoivat oranssiturkin edessä.
“Olen niin ylpeä teistä! Saitte kummatkin hyvät mestarit!” kolli hössötti innoissaan. Hän ei voinut uskoa onneaan.
//Jänö?

Sädesäihkeellä oli sama lempipaikka kuin minulla! Hän piti metsistä ja jokien rannoista kuten minäkin! En saattanut selittää kuinka onnellinen olin, kun meillä oli samanlaisia lempiasioita. Kollin lempiväri olikin vaaleanpunainen. Se oli minusta ehkä hieman yllättävää, toki se oli kyllä hieno väri, että ehkä se oli melko ymmärrettävää.
Seuraavaksi kolli kysyi minulta lempiväriäni ja samalla myös lempi kukkaansa samalla kertoen, että hänen lempi kukkansa oli vanamo. Ne olivat kyllä aivan ihania kukkia. Muistin kun joskus nuorempana olin ollut aivan tohkeissani aina, kun olin nähnyt vanamoita. Ne näyttivät joskus vain niin maagisilta.
“Minun lempivärini on ollut jo kauan sininen, mutta ehkä se on muuttunut. Ehkä lempivärini on nykyään sinun silmiesi väri”, naukaisin iskien leikilläni kumppanilleni silmää. Huomasin miten hän punastui hieman ja alkoi sitten kehrätä.
“Ja siitä lempi kukasta. En ole aivan varma. Vanamo oli kauan suosikkini, mutta olen alkanut tykästyä kovasti orvokkeihin”, naukaisin ja muistelin taas sitä, miten olin joskus kerännyt vanamoita sekä muita kasveja isäni haudalle. Se oli ollut joskus lempi puuhaani.
“Mikä oli sinun lempi oppilas askareesi, kun olit vielä oppilas, ja luuletko sen olevan nykyään eri?” kysyin taas seuraavan kysymyksen. Muistelin itse omaa oppilas aikaani. Olin pitänyt silloin monesti saalistusharjoituksista. Erityisemmin en ollut tosin tykännyt uintiharjoituksista. Pidin uimisesta toki, mutta harjoitukset olivat monesti kovin ärsyttäviä mielestäni, kun olin ollut oppilas.

//Säde?

“Minäkin pidän kyllä lehtisateesta. Silloin ei ainakaan ole liian kuuma”, oranssiturkkinen kolli naukaisi mietteliäänä. Hän hymyili odotellessaan kumppaninsa seuraavaa kysymystä.
“Entä, onko sinulla ehkä jotain lempiväriä tai lempipaikkaa, jossa olla?” Käärmekulta kysyi. Sädesäihke hymähti. Hän mietti eri värejä ja paikkoja.
“Minä pidän vaaleanpunaisesta. Se on tosi kaunis väri kaikissa kasveissa ja muissa”, kolli kertoi. Hän todella piti kaikista vaaleanpunaisista kukista, ne olivat niin kauniita. Vanamot olivat ehkä kuitenkin hänen lempikukkiaan. Ehkä kolli voisi kysyä kumppaninsa lempikukkaa seuraavaksi.
“Ja niin, se lempipaikka. Minä pidän metsästä ja jokien rannoista!” Sädesäihke jatkoi ja katsoi kumppaniaan. Käärmekulta nyökytteli.
“Minäkin pidän metsästä ja jokien rannoista!” hän naukui. Sädesäihke hymyili. Hänestä tuntui hyvälle, kun hänellä ja Käärmekullalla oli jotain samoja lempiasioita.
“Mikä on sinun lempivärisi?” kolli kysyi vuorostaan. Hän halusi myös kysyä jotain kumppaniltaan eikä vain vastailla. Ainiin se lempikukka!
“Ja mikä on lempikukkasi? Minun lempikukkiani ovat vanamot. Ne ovat kauniin vaaleanpunaisia. Ehkä se vaikuttaa myös lempiväriini”, Sädesäihke lisäsi kysymyksen ja vastasi siihen itse, jotta hänen kumppaninsa ei tarvitsisi kysyä kysymystä takaisin. Käärmekulta katsoi maahan mietteliäänä. Oranssiturkkinen kolli oli ilmeisesti pistänyt aika pahat kysymykset kehiin.
//Käärme?

Nuori harmaanruskea kolli kuunteli meripihkanväriset silmät suurina, kuinka Kimalaistoive kertoi tarinaa siitä, miten oli osallistunut hiirenkorvan alun suuriin harjoituksiin joskus oltuaan oppilas. Se innostutti pientä Jänöpentua. Hänen ja Säihkepennun ei tarvitsisi odottaa enää kauaa ja heistä tulisi viimein oppilaita. Hiirenkorvakin oli aivan nurkan takana, eli heillä olisi mahdollista olla mukana hiirenkorvan harjoituksissa, mikäli sellaiset järjestettäisiin. Pieni kolli ei voinut peittää innostustaan. Se olisi mitä mainioin asia. Hän haluaisi todella päästä mukaan sinne, jos sellaiset vain mahdollisesti pidettiin!
“Minä haluan olla mukana hiirenkorvan suurissa harjoituksissa!” Jänöpentu ilmoitti iloisesti.
“Minä myös!” Säihkepentukin sanoi.
“Minä voittaisin varmasti kaikki. Kellään muulla ei olisi mitään mahdollisuuksia”, Loimupentu sanoi pesän perukoilta. Vanhempi pentu oli ollut siellä viskelemässä sammalpalloa itsekseen ja tekemässä kaikenlaista muuta. Hän oli piilottanut asioita ympäriinsä, jotta voisi itse etsiä ne. Jänöpentu ei saattanut ymmärtää sitä. Kolli oli vaikuttanut hieman säälittävältä järjestäessään itselleen leikkejä, jos totta puhuttiin…
“No, katsotaan pidetäänkö niitä lainkaan tällä kertaa. Koskaan ei tiedä, jos jokin tuleekin tielle. Mutta jos ne todella järjestetään, yrittäkää parhaanne”, Kimalaistoive kehräsi ja nousi sitten ylös. “No niin tulevat soturit, menkäähän ulos kuluttamaan hieman virtaa”, naaras sanoi hätistellen pentuja ulos pesästä. Jänöpentu kipitti Loimupennun ja Säihkepennun vierellä ulos pesästä leiriin.
Jänöpentu katseli leirissä hetken ajan ympärilleen ja Säihkepentu saapui hänen vierelleen. Naaras seisoi veljensä vierelle hetken ajan aivan hiljaa sanomatta sanaakaan tälle. Jänöpentukaan ei sanonut mitään hetkeen. Hän vain katseli kissoja hiljaa tutkien heidän tekemisiään katseellaan.
“Mitä tehtäisiin?” Säihkepennun nauku havahdutti Jänöpennun pois ajatusmaailmastaan. Hän katseli hetken ajan sisartaan hölmistyneenä ja hiljaa ja hymyili sitten tälle lempeästi. Jotenkin hänellä oli kumman rento olo.
“Voisit vaikka mennä leikkimään Mustikkapennun ja Kuusikkopennun kanssa. He varmasti ilahtuisivat siitä”, kolli ehdotti.
“Etkö sinä aio tulla?” pennun sisar kysyi kallistaen päätään hieman sivulle.
“En. Ajattelin pohdiskella nyt hetken ajan itsekseni. Jotenkin on nyt sellainen olo, että tekee mieli”, Jänöpentu sanoi lempeästi ja rauhallisesti.
“Kuulostat aivan vanhukselta!” Säihkepentu naurahti. Jänöpentu kehräsi. Hänen sisarensa oli oikeassa. Hänestä ei tuntunut niin pentumaiselta. Hänestä tuntui jotenkin nyt niin kypsältä.
“Menehän jo. Anna nuoren vanhuksen levätä”, hän naurahti ja tökkäsi sisartaan hellästi etutassullaan kylkeen. Naaras urahti ja nauraen läpsäisi häntä kynnet sisällä pehmoisesti lapaan.
“Nähdään kohta”, Säihkepentu sanoi ja lähti tassuttamaan toisaalle.
“Nähdään!” Jänöpentu huusi hänen peräänsä nopeasti ja jäi nyt istuskelemaan yksin. Hän hengitti syvään ja katseli hiljaa vielä klaanin touhuja. Kissat kulkivat edestakaisin, juttelivat toisilleen ja näyttivät nauttivan ajastaan. Se rauhoitti Jänöpennun mieltä. Heillä ei ollut elämässään kiire. Ei ollut Jänöpennullakaan. Hän oli vielä pentu - ehkä jopa pian oppilas - eikä hänellä ollut minkäänlainen kiire päästä elämässään eteenpäin.
Jänöpentu nousi ylös huomatessaan isänsä Aurinkoroihun. Soturi tallusteli leirissä huokaillen ja pieni kollipentu saattoi vain päätellä tämän olevan surullinen ja/tai hermostunut. Hän ajatteli, että voisi koettaa kohentaa hänen mielialaansa.
“Hei Aurinkoroihu!” pentu tervehti tassuttaessaan isäänsä kohti. Kolli käänsi nopeasti katseensa Jänöpentuun ja hymyili hänelle lempeästi.
“Hei Jänöpentu!” Aurinkoroihu tervehti takaisin. Hän levitti kasvoilleen selkeästi pakotetun hymyn ja Jänöpentu tuijottikin tästä syystä häntä huolestuneena.
“Onko jokin vialla, isä?” pieni kolli kysyi. Aurinkoroihu katsoi häneen hetken ajan hiljaa.
“Olen vain huolissani Sädesäihkeestä. Sypressikuiskeen menetyksen jälkeen lähes suoraan taisteluun. En sanoisi sen olevan kenellekään hyväksi”, kolli naukui. Jänöpentu räpäytti hitaasti silmiään.
“Niin. Olen minäkin hänestä huolissaan, mutta on hänellä sentään parantajat auttamassa ja Käärmekulta seuranaan. He ovat tulleet viime ajat erittäin hyvin toimeen keskenään”, pentu naukui rauhoittelevasti ja hymyili lempeästi isälleen.
“Kuule Jänöpentu. Jotenkin vaikutat aina niin kypsältä. Muista, että olet vielä pentu ja sinun on tarkoitus leikkiä ja pitää hauskaa”, Aurinkoroihu naukui. Jänöpentu hieroi päätään hänen tassuaan vasten.
“Älä minusta murehdi. On mukavaa olla välillä hieman kypsän oloinen”, hän sanoi ja sulki silmänsä hetkeksi. “Olisi kuitenkin mukavaa, jos emo olisi täällä vielä.”
“Ymmärrän. Et päässyt juuri tuntemaan häntä, mutta hän katsoo meitä aina Tähtiklaanista käsin”, pienen kollin isä naukaisi ja nuolaisi tämän päälakea pari kertaa.
Tiedän. Olisi vain mukavaa, jos voisin näyttää hänelle kuinka paljon olen kasvanut aivan itse. Olisi mukavaa kuulla hänen äänensä, nähdä hänen ylpeä katseensa, haistaa hänen ihana tuoksunsa ja tuntea hänen häntänsä kosketus, kun hän silittäisi kylkeäni ylpeänä. Joskus mietin, miksi Tähtiklaani ei koskaan antanut minulle mahdollisuutta tavata häntä kunnolla. Olen joutunut elämään pelkän mielikuvan kanssa. En koskaan tule tarkalleen tietämään millainen hän on”, Jänöpentu mutisi hiljaa katsellen maata. Aurinkoroihu painautui tiukasti poikaansa vasten kietoen häntänsä suojelevaisesti tämän ympärille ja kehräten rauhoittavasti.
“Tiedän, että se voi tuntua kamalalta. Jos se alkaa vaivata sinua, voit aina jutella minulle. Olen kanssasi mielelläni enkä halua sinun tuntevan oloasi hylätyksi”, soturi naukui hiljaa rauhoitellen poikaansa. Jänöpentu päästi pienen huokauksen.
“Olen onnistunut elämään asian kanssa aina tähän asti. Välillä se vain tuntuu typerältä. Se tuntuu siltä, että en välittäisi ja se harmittaa minua. Kyllä minä välitän, välitän paljonkin!” pentu vikisi hiljaa.
“Älä murehdi. Kyllä me tiedämme, että välität. Se on kaikki mitä tarvitset”, Aurinkoroihu sanoi. Jänöpentu kehräsi hiljaa.
“Kiitos, isä”, hän sanoi ja painoi päänsä isänsä turkkiin. Hetken ajan he istuivat hiljaa kylki kyljessä, kunnes Jänöpentu nousi ylös ja venytteli raukeasti.
“Taidan mennä etsimään Syreenisumun. Haluaisin jutella hänelle taas”, pentu naukaisi. Aurinkoroihu katsoi häntä kiintyneenä ja hymyili hänelle hetken ajan hiljaa.
“Mene vain. Muista aina varmistaa, että hänellä on kaikki hyvin. Minun pitäisi varmaankin alkaa valmistautua partioon sillä välin”, soturi naukui ja nousi itsekin ylös. Hetken ajan hän vain seisoi katsellen miten Jänöpentu tassutti kauemmas, kunnes itsekin lähti pois paikaltaan.
Jänöpentu vilkuili ympärilleen etsiskellen katseellaan Syreenisumua. Aluksi hän ei nähnyt naarasta missään, mutta sitten hän huomasi tämän juuri lähtevän Nopsaliekin luota. Kolli jäi istuskelemaan yksin sillä aikaa, kun Syreenisumu tassutti kohti sotureiden pesää.
“Syreenisumu!” Jänöpentu huudahti loikkien kohti isosisartaan ennen kuin tämä kerkeäisi sisään pesään asti. Naaras käänsi katseensa ja kohdisti sen lähes saman tien Jänöpentuun samalla hymyillen pennulle, joka ravasi leirin poikki häntä kohti.
“Hei, Jänöpentu! Mahtoiko sinulla olla minulle jotain asiaa, kun tulit noin kiireellä luokseni?” naaras kysyi hymyillen lempeästi veljelleen. Jänöpentu heilutteli häntäänsä hitaasti.
“Halusin vain tulla juttelemaan. Miten sinulla on mennyt viimeaikoina?” pentu naukui.
“Sypressikuiskeen kuolema surettaa edelleen, mutta elämä jatkuu. Minulla on mennyt siis ihan hyvin viimeaikoina”, soturitar sanoi. Jänöpentu nyökytteli.
“Haluaisitko leikkiä kanssani jotain?” pentu ehdotti. Syreenisumu pohti hetken ja nyökkäsi sitten hitaasti.
“Enköhän minä voisi. Minulla ei ole partioita vielä hetkeen, joten enköhän minä voi kanssasi hetken ajan leikkiä, kunnes lähden”, naaras naukui. Jänöpentu kehräsi ja heilutteli häntäänsä innoissaan.
“Noh, mitä haluat leikkiä?” Syreenisumu kysyi, kun he olivat molemmat vain seisoskelleet hetken ajan hiljaa.
“Miten olisi, jos leikkisimme kissaa ja hiirtä. Minä voin olla hiiri!” Jänöpentu huudahti ja lähti ravaamaan heti leirin poikki. Märkä maa sai hänen tassunsa lipsumaan hänen juostessaan, mutta kolli onnistui pitämään tasapainonsa. Hän kipitti eteenpäin ja luikki kissojen ohitse, alitse ehkä jopa ylitse, jotta Syreenisumun olisi vaikeampaa saada hänet kiinni. Kuitenkin pian naaraan kosketus tuntui hänen turkillaan ja Syreenisumu nosti hänet niskasta ilmaan.
“Sainpas! Nyt minä syön sinut!” naaras kehräsi kovaäänisesti. Jänöpentu nauroi kovaan ääneen ja rimpuili sisarensa otteessa, kunnes hän laski pennun maahan.
“Nyt sinä olet hiiri!” Jänöpentu huudahti ja odotti, että Syreenisumu oli lähtenyt hölkkäämään kauemmas, kunnes lähti tämän perään. Hän ravasi niin nopeasti kuin pienillä tassuillaan vaan mahdollisesti pääsi. Hän piti katseensa koko ajan sisaressaan ja harppoi eteenpäin väistellen muita kissoja ja yrittäen kaartaa naaraan eteen. Kuitenkin Syreenisumu oli niin nopea verrattuna pieneen pentuun. Hänen yrityksensä epäonnistuivat jatkuvasti ja hänen ilonsa alkoi vähitellen muuttua turhautumiseksi.
“Hidasta vähän! En jaksa juosta noin lujaa!” pentu puuskutti ja alkoi hidastaa vauhtiaan hengästyneenä. Syreenisumukin alkoi hidastaa ja pian pysähtyi kääntyen taas katsomaan veljeään.
“Anteeksi. An tajunnut, olen niin pahoillani Jänöpentu!” Syreenisumu pyyteli anteeksi ja saapui Jänöpentua päin. Pienen kollin täytyi pitää itsensä kasassa täydellä voimalla, jotta ei olisi alkanut itkemään silkasta turhautumisesta, kun ei voinut saada sisartaan kiinni. Hän oli hetken hiljaa, räpytteli silmiään ja hengitti syvään.
“E- Ei se haittaa. K- Kyllä mi- minä ymmärrän s- sen”, pentu takelteli estellen itseään itkemästä. Syreenisumu kosketti hänen otsaansa nenällään.
“Jos on huono-olo, näytä se vain. Kukaan klaanissa ei ala sinua moittimaan siitä. On ihan ymmärrettävää, että turhauttaa”, naaras naukui, kuin olisi lukenut veljensä ajatukset. Jänöpentu oli kuitenkin vielä hetken hiljaa, kunnes itkun tulon tunne oli kaikonnut.
“Tiedetään”, hän sanoi hiljaa. “Voisinkin mennä nyt nukkumaan päiväunia”, pieni kolli sanoi vielä, nousi ylös ja lähti astelemaan kohti pentutarhaa.
“Hei hei Jänöpentu! Leikitään pian uudelleen!” Syreenisumu huusi hänen peräänsä, kun hän työntyi sisään pentutarhaan. Jänöpentu vain heilautti hänelle nopeasti häntäänsä heipaksi ja meni sisään pentutarhaan asti.
Jänöpentu suuntasi heti ensitöikseen kohti makuualusiaan. Hän huomasi, että pesässä ei ollut hänen lisäkseen sillä hetkellä ketään. Kaikki pennut olivat ulkona leikkimässä ja Kimalaistoive mahtoi olla haukkaamassa happea. Ainakin Jänöpentu saisi rauhassa nukkua ilman, että kukaan tulisi mölyämään hänen korvansa juureen.

Jänöpentu nosti päätään unisena. Oli vielä hämärää, mutta hän näki pentutarhassa liikettä. Kolli siristeli silmiään ja räpytteli niit, jotta saisi ne tottumaan pimeään. Pian hän jo tunnisti hahmon, joka väkersi pesässä.
“Kimalaistoive? Mitä sinä teet?” pentu kysyi väsyneellä äänellä. Naaraan katse kääntyi häneen hyvin nopeasti.
“Koristelen pentutarhaa. Löysin hienoja sulkia ja kauniita pikkukiviä ja ajattelin, että pitäisitte niistä. Voitte jopa leikkiä niillä, mutta nyt voit vain jatkaa uniasi”, kuningatar naukui. Jänöpentu kuitenkin vain nousi istumaan ja alkoi sukia turkkiaan.
“En toki voisi mennä nyt nukkumaan. Puhdistaudun nopeasti ja voin auttaa sinua sen jälkeen”, pentu naukui.
“Hyvin kilttiä, mutta ihan tosi, sinun pitäisi nukkua. Tarvitset unta, jotta jaksat”, Kimalaistoive naukui lempeästi.
“Mutta haluan auttaa! Haluan tehdä niin paljon asioita yhdessä, kuin vain mahdollista! Ei sitä tiedä, jos en ehdikään enää olla kanssasi tekemisissä sen jälkeen, kun minusta tulee oppilas”, Jänöpentu naukui lopettaen sukimisen hetkeksi. Kimalaistoive katsoi häntä hetken ajan hiljaa.
“Olet niin huomaavainen, mutta ihan tosi. Kyllä minä pärjään, mene vain takaisin nukkumaan”, kuningatar sanoi.
“En minä edes saisi enää unta. Kaiken lisäksi minä haluan auttaa. Se olisi hauskaa”, pentu naukui ja katsoi tiiviisti kuningatarta. Lopulta tämä huokaisi ja nyökkäsi.
“Hyvä on, mutta jos alkaa yhtään väsyttää, menet heti takaisin nukkumaan”, Kimalaistoive naukui. Jänöpentu loikkasi ylös ja loikki tämän luokse.
“Lupaan sen!” pentu lupasi. Hän katseli hetken ajan, kun Kimalaistoive ripusti höyheniä varovasti pentutarhan seinämille ja alkoi sitten tehdä perässä.
Pentu ripusti höyheniä yksi kerrallaan varovasti seinille ja oli jo pian niin väsähtänyt, että sitä ei millään voinut peittää.
“Sinun taitaa olla aika täyttää lupauksesi ja mennä nukkumaan”, Kimalaistoive naukui pennulle lempeästi. Jänöpentu käänsi katseensa häneen ja aikoi sanoa, ettei häntä väsyttänyt, mutta silloin haukotteli suuresti.
“Hyvä on”, hän naukui alentuvasti, kun Kimalaistoive kehräsi huvittuneena hänelle. Jänöpentu kääntyi ympäri ja lähti omille makuualusilleen Säihkepennun vierelle. Hän käpertyi sisarensa turkkia vasten pieneksi palloksi ja nukahti nopeasti.

Jänöpentu katseli partioiden lähtöä. Hän suoraan sanottuna ihaili Korppisiiven työtä. Varapäällikkönä oli varmasti rankkaa, mutta hän tuntui hoitavan hommansa niin hyvin kaikesta huolimatta. Se oli pennun mielestä suoraan sanottuna ihmeellistä. Hänen taitonsa oli suurenmoiset. Naaras saattoi määrätä kissoja ja tietää tarkalleen kuinka monta kissaa minnekin tarvittiin. Jänöpentu ei koskaan osaisi sellaista.
Pentu nousi seisomaan ja tassutti kohti parantajan pesää. Olisikohan siellä jotain kiinnostavaa tekemistä? Kuitenkaan pentu ei kerennyt sinne asti, kun hänet jo käännytettiin toisaalle tekemään muuta ja jättämään parantajat ja potilaat rauhaan. Ei nuori kolli olisi heitä häirinnyt, mutta ihan miten vain.
Jänöpentu huomasi leiriaukion laitamalla kissan. Tämä kissa oli Eloklaanin vierailija. Jänöpentu ei ollut juurikaan kerennyt jutella hänen kanssaan, mutta raidallinen kolli vaikutti kiinnostavalta seuralta. Hän lähti kollia kohti. Hän näytti hieman vauhkolta ja hänen katseensa harhaili koko ajan.
“Hei! Nimesi mahtoi olla Rontti, eikö vain? Miten voit ja miten olet sopeutunut Eloklaaniin?” pentu kysyi tepsuttaen nuoren ruskean raidallisen kollin luokse. Tämä käänsi ruskean katseensa nopeasti nuoreen pentuun ja katsoi tätä kauhistuneen näköisenä.
“Onko jokin hätänä?” Jänöpentu kysyi varovasti.
“O- Onko se to- totta?” vanhempi kolli takelteli ääni väristen.
“Onko mikä totta?” pentu kysyi takaisin.
“Että- että era- erakko hyökkäsi kahden kissan kimp- kimppuun?” raidallinen kolli kysyi. Jänöpentu katsoi häntä hieman hämillään. Oliko kissa niin peloissaan yhdestä hölmöstä ja kajahtaneesta erakosta?
“Kyllä, kyllä se on totta”, harmaanruskea kollipentu kertoi.
“Voi ei!” vanhempi raidallinen ja arpinen kolli voihkaisi. Jänöpentu vaivautui taas hieman.
“Ei kai se sinua pelota? Klaani kyllä pitää sinusta huolta, vannon!” pentu kiirehti naukumaan, mutta vanhempi raidallinen kolli ei vaikuttanut rauhoittuvan.
“Miten näin saattaa käydä! Olen niin kamala kissa!” kolli voihki pienellä äänellä ja meni maahan makuulle niin, että peitti päänsä etutassuillaan. Jänöpentu kallisti huolestuneena ja hölmistyneenä päätään sivulle.
“Mitä tarkoitat? Miten *sinä* olisit kamala kissa?” Jänöpentu uteli. Raidallinen kolli katsoi häntä silmät suurina ja pudisti päätään.
“Et ymmärrä pieni kissa. Et vain saattaisi ymmärtää!” kolli naukui paniikissa ja hengitti nopeasti. Jänöpentu katsoi häntä huolissaan.
“Odota, haen parantajan rauhoittamaan sinua”, pentu naukaisi, mutta kissa loikkasi karvat sojollaan pystyyn.
“Ei! En tarvitse apua! O- olen täysin kunnossa! Tur- turhaan käytätte ka- kallisarvoisia yrt- tejänne minuun ja- ja…” kolli hengitti nopeasti ja alkoi sitten selkeästi rauhoitella itseään.
“Jos tosiaan niin tahdot. Mutta jos tämä menee pahempaan päin, sinä tarvitset apua, ei sillä sen väliä kuinka paljon yrttejä on ja kehen niitä käytetään”, Jänöpentu naukui ja katsoi häntä hieman suurempaa kollia.
“Kiitos… ja anteeksi”, kolli naukui.
“Anteeksi mistä?”
“Että huolestutin sinut turhaan ja kulutin aikaasi”, kolli sanoi hiljaa.
“Ei se mitään Rontti - sehän oli nimesi, eikö vain?”
“Kyllä. Olen Rontti”, kissa sanoi hiljaa ja katseli tassujaan.
“Minä olen Jänöpentu, jos et sitä muistanut”, Jänöpentu kertoi.
“Kyllä- kyllä minä tiedän. Olen opetellut kaikki kissat. En- en halua vaikuttaa töykeältä tai pahalta”, Rontti naukui. Jänöpentu nyökkäsi hitaasti.
“Aika vaikuttavaa, jos totta puhutaan. Et ole ollut täällä kauaa ja muistat jo kaikkien nimet”, pentu ihaili.
“En minä aivan kaikkia muista, mutta suurimman osan toki”, raidallinen kolli sanoi. Jänöpentu nyökytti päätään.
“On se silti vaikuttavaa, kun ajattelee, että olet ollut täällä vasta vähän aikaa”, pentu sanoi. Rontti katseli muualle vaivaantuneen oloisena ja pieni kollipentu nousi ylös aikeenaan lähteä ja jättää raidallinen erakko rauhaan.
“Oli mukavaa jutella, mutta uskoisin, että minun kannattaisi nyt lähteä”, Jänöpentu sanoi ja lähti pois. Rontti ei sanonut mitään, jäi vain istumaan paikalleen. Pentua hieman harmitti, että kolli jäi yksin. Hän ei vaikuttanut kamalan puheliaalta tai sosiaalliselta kissalta. Jänöpentu olisi kovasti halunnut, että hän uskaltaisi puhumaan muiden kanssa.
Jänöpentu käänsi ajatuksensa ja huomasi Sädesäihkeen, joka tepasteli leirissä hiljaa kohti parantajan pesää. Kolli ei näyttänyt huomaavan pientä pentua, joka kipitti häntä kohti kovaa vauhtia.
“Sädesäihke!” Jänöpentu huudahti, kun pääsi lähemmäksi. Hänen isoveljensä hätkähti ja kääntyi pian häntä kohti.
“Mitä asiaa?” Sädesäihke kysyi nopeasti.
“Miksi olit menossa parantajan pesään? “ Jänöpentu kysyi. “Et kai ole haavoittuntu pahasti? Eihän mitään ole sattunut!?”
“Ei hätää. Olen vain menossa katsomaan miten Käärmekulta voi”, vanhempi kolli sanoi. Jänöpentu huokaisi helpotuksesta. Oli hyvä kuulla, että kaikki oli kunnossa.
“Onko Käärmekulta kunnossa?” pentu kysyi.
“Hän paranee, mutta en osaa täysin sanoa. Sinun pitäisi sitä itse kysyä”, Sädesäihke naukui. Jänöpentu nyökkäsi ja katseli ympärilleen. Eipä hänellä oikein muuta ollutkaan.
“Haluatko leikkiä?” pentu kysyi veljeltään varovasti. Sädesäihke pudisti päätään.
“Menen nyt Käärmekullan luokse, kuten sanoin”, kolli naukaisi ja lähti vain pois. Jänöpentu pohti mahtoiko tällä olla huono päivä. Ei hän kuitenkaan niin äreä yleensä ollut.
Jänöpentu töllötti hetken veljensä perään, kunnes viimein päätti vain lähteä pois. Kissat eivät vaikuttaneet kamalan puheliailta tai sosiaallisilta juuri silloin.

Jänöpentu harhaili leirissä yksin. Siellä oli hiiren hiljaista ja pieni pentu ihmetteli kovasti, missä kaikki olivat. Leirissä oli hiiren hiljaista ja kaikki vaikutti olevan jotenkin kamalan kummaa.
“Onko täällä ketään?” pentu huhuili hiljaa tyhjään leiriin. Vastausta ei kuulunut.
“Missä kaikki ovat?” kolli naukui vielä apeana ja vilkuili pelokkaasti ympärilleen. Leirissä ei ollut ristin sieluakaan ja kaikkialla oli hiljaista. Tuoresaaliskasassa oli vain pari säälittävää saaliinpalaa ja tuuli puhalsi leirin yllä.
Yhtäkkiä tuuli alkoi puhaltaa entistä kovempaa. Kaikki tuntui jotenkin kumman vaikealta, seisominen, hengittäminen ja liikkuminen. Kaikki tuntui ylitsepääsemmättömän hankalalta tehdä. Tuuli vain puhalsi niin kovaa vastaan, että se tuntui puskevan pienen pennun vielä nurin. Se tuntui myös siltä, että tempaisisi pentu rukan mukanaan ja tämä lentäisi kauas taivaan tuuliin.
Jänöpentu värähti ja meni kyyryyn. Hän painoi pienet terävät kyntensä syvälle maahan kiinni ja puristi silmiään kiinni ja hampaitaan yhteen. Hän painautui vasten maata niin kovaa kuin vain saattoi. Hän ei voinut päästää irti! Jos kolli hellittäisi otettaan, hän olisi varmasti kuollut.
Jänöpentu luimisti korviaan, kun tuuli alkoi viheltää kovaa. Se oli jotain niin luonnotonta koko asia. Puut narisivat ja keikkuivat tuulessa huolestuttavasti ja pieni kolli pelkäsi, että vielä jotain kamalaa kävisi. Litteäkivi pennun takana alkoi myös päästellä ääniä. Se kuulosti siltä, että se oli irtoamassa maasta!
Jänöpentu parkaisi, kun vilkaisi taakseen ja näki, miten litteäkivi lähti irti maasta ja lähti liukumaan häntä päin. Pentu parahti, nousi ylös ja aikoi lähteä karkuun, mutta yritys jäi lyhyeksi, kun tuuli tempaisi hänet mukaansa ja pian litteäkivikin osui häntä suoraan selkään hänen lentäessään ilmassa.
Pentu huomasi nyt, että tuuli oli muodostanut oudon väärinpän olevan kolmion muotoisen pyörteen. Jänöpentu muisti kuulleensa niistä. Kukaan kissa ikinä ei ollut oikeastaan sanonut nähneensä tai kokeneensa sellaista, mutta tuo tuulen luoma pyörre oli tornado! Kaiken kukkuraksi Jänöpentu oli vetäytymässä sitä päin!
Jänöpentu parkui kovaan ääneen, kun tuuli riepotteli häntä mukanaan ja tornadon mukaan lähteneitä puita ja kiviä lenteli häntä päin. Pieni kollipentu ei edes voinut tehdä mitään väistelläkseen niitä. Hänellä ei ollut sellaista voimaa, että hän saattaisi vastustella tornadon voimaa millään tavoin.
Pieni pentu alkoi tuntea olonsa väsyneeksi. Hän ei jaksanut enää pinnistellä tornadon otteessa. Hän antoi olla ja sulki silmänsä. Hänen voimansa valuivat pois ja pian hän oli nukahtanut… tai ehkä kuollut.
Kun Jänöpentu avasi taas silmänsä, hän huomasi olevansa pentutarhalla. Koko tornado tapaus oli siis ollut silkkaa unta. Pentu ei ollut joutunut tornadon uhriksi ja lähes kuollut. Hän oli turvassa pentutarhassa, jossa Kimalaistoive piti hänestä huolta ja Säihkepentu oli hänen kanssaan. Hänellä oli kaikki hyvin.
Jänöpentu nosti nyt katsettaan korkeammalle ja huomasi, että Aurinkoroihu oli juttelemassa Kimalaistoiveen kanssa pesän suulla. Pentu innostui nähdessään isänsä. Aurinkoroihun kanssa oli aina niin mukavaa olla!
“Aurinkoroihu, isä!” pentu huudahti innoissaan ja katsoi silmät säkeillen kohti isäänsä, joka nyt suuntasi katseensa kohti sammalalusta, jonka päällä Jänöpentu makasi Säihkepentu vierellään. Säihkepentu nukkui vielä. Jänöpentu ihmetteli suuresti, miten tämä ei ollut vielä herännyt. Hän tökki sisartaan hellästi ja pian tämä nosti pätään unisena.
“Mi- häh? Mitä nyt?” naaraspentu kysyi katsellen ympärilleen unisena.
“Isä on täällä!” Jänöpentu sanoi innoissaan, nousi ylös ja loikki Aurinkoroihun luokse. Soturi laski päätään pentunsa tasolle ja nuolaisi tämän päälakea.
“Olettepas kasvaneet!” hän sanoi ihmeissään ja katseli vuorollaan Jänöpentua ja Jänöpennun vierelle tullutta Säihkepentua.
“Voitko leikkiä meidän kanssa, jooko!” Säihkepentu pyysi ja katseli silmät suurina anelevasti Aurinkoroihua. Jänöpentu vilkuili sisartaan ja yritti kopioida tämän ilmettä mahdollisimman hyvin. Aurinkoroihu kehräsi huvittuneena.
“Hyvä on, hyvä on. Leikin teidän kanssanne, mutta teidän täytyy keksiä leikki sovussa. Jos tappelette ollenkaan, en suostu mukaan”, soturi naukui. Jänöpentu kehräsi.
“Olemmeko me muka koskaan tapelleet?” hän kysyi ja virnisti. Aurinkoroihu kehräsi.
“Ettepä ole tainneet, mutta kerta se on ensimmäinenkin”, hän sanoi ja tökkäsi hellästi etutassullaan Jänöpentua rintaan.
Jänöpentu kääntyi Säihkepennun puoleen. Hänen kasvoillaan oli ‘päätä sinä’ ilme kun hän katsoi sisartaan. Säihkepentu hymyili ja vilkaisi Aurinkoroihua. Hän ei vaikuttanut tajuavan, mitä oli tekeillä. Jänöpentu tiesi, että Säihkepentu tiesi, että hänelle kelpaisi mikä vain muu, kuin leikkitappelu.
“Miten olisi, jos leikkisimme sammalpalloa. Minä ja Jänöpentu vastaan isä”, naaraspentu ehdotti. Jänöpentu kehräsi iloisena.
“Mainio idea!” hän sanoi onnellisesti. Säihkepentu hymyili hänelle mielissään ja pennut käänsivät katseensa isäänsä.
“Selvä sitten. Käyn pyytämässä parantajilta hieman sammalta ja menemme sitten leiriin leikkimään, käykö?” hän kysyi.
“Käy se minulle”, Jänöpentu myöntyi.
“Minulle myös”, Säihkepentu vastasi.
“Selvä. Siinä tapauksessa lähden hakemaan sammalta nyt”, Aurinkoroihu naukui ja lähti ulos pesästä. Jänöpentu vilkaisi Säihkepentua ja lähti isänsä perään ulos pentutarhasta.
Jänöpentu näki, kun Aurinkoroihu katosi parantajan pesälle. Säihkepentu katseli myös sinne päin.
“Kumpa hän olisi nopea”, Säihkepentu naukaisi levottomasti innosta liikahdellen. Jänöpentu nyökkäsi.
“Niin. Haluan jo päästä pelaamaan. Voitamme varmasti kahdestaan kenet tahansa!” kollipentu ilmoitti innoissaan. Säihkepentu kehräsi.
“Samaa mieltä!” naaras naukaisi innokkaasti.
Pian Aurinkoroihu ilmestyi parantajan pesältä. Hänellä oli mukanaan hyvä tukko sammalta, jota hän kantoi reippaasti suussaan, kun tassutti kohti pentujaan. Jänöpentu katseli innoissaan, kun hänen isänsä lähestyi häntä askel askeleelta ja olikin pian jo hänen ja hänen sisarensa edessä.
“No niin. Käydäänpä säännöt nopeasti lävitse. Tässä on maali” - Aurinkoroihu osoitti tassuillaan kahta kiveä - “ja tässä toinen maali” - hän jatkoi osoittaen uutta kahden kiven välistä koloa. “Teidän tehtävänne on saada sammalpallo noiden kivien välistä toiselle puolelle ja minun näiden kivien. Se tiimi, joka saa ensimmäisenä viisi kertaa pallon maalista, voittaa!” kellertävä soturi naukui.
“Ymmärretty, aloitetaan jo!” Jänöpentu naukaisi ja katseli innoissaan sammalpalloa. Aurinkoroihu kehräsi, meni kyykkyyn ja lähti ryntäämään palloa tassuillaan tökkien kohti kahta kiveä.
“Ota kiinni!” Säihkepentu kirkaisi lähtiessään isänsä perään. Jänöpentukin lähti hänen peräänsä. Hän kikatti samalla, kun juoksi isänsä perään, joka kuljetti sammalpalloa eteenpäin yrittäen vältellä kompastumista liukkassa maassa. Säihkepentu otti häntä kiinni vähitellen ja pian oli isänsä vierellä.
“Jänöpentu, nappaa!” naaraspentu huudahti, syöksähti nappaamaan sammalpallon ja löi sen veljeään kohti. Jänöpentu loikkasi sitä kohti, löi sitä ja liukastui. Pentu muksahti maahan naamalleen ja sai rutkasti kuravelliä kuononsa ympärille.
“Jänöpentu, oletko kunnossa?” Aurinkoroihu sanoi ilmestyen saman tien pentunsa vierelle. Jänöpentu nousi istumaan hieroen kuonoaan tassullaan.
“Kunnossa ollaan. Ei tässä mitään”, Jänöpentu naukaisi. Hän tarrautui sammalpalloon tassullaan ja heitti sen toisesta maalista sisään.
“Ja näin pennut voittavat!” hän huudahti ja kellahti selälleen maahan.
“Hei! Senkin pikku juonija!” Aurinkoroihu naurahti.
Jänöpentu nousi ylös.
“Jatketaan jo peliä”, hän kehräsi.

Siitä oli jo pari päivää, kun Jänöpentu oli pelannut sammalpalloa isänsä ja siskonsa kanssa. Nyt hän istuskeli pentutarhalla katsellen ulos. Vettä satoi ja kovaa. Leirissä juoksi vain harvoja kissoja, jotka olivat joko hakemassa ruokaa tai menossa taikka tulleet partiosta.
“Mitäs mietit?” Kuusikkopentu kysyi saapuen Jänöpennun luokse. nuori harmaanruskea kollipentu käänsi katseensa pesätoveriinsa ja hymyili tälle lempeästi.
“Kunhan vain katselen. Toivon, että vesisade loppuisi jo. En haluaisi joutua syömään märkää saalista tai kastua mennessäni ulos. En myöskään haluaisi olla kaiket päivät sisällä”, kollipentu naukui pesätoverilleen.
“Vai niin. Minäkin kyllä toivoisin, että sade loppuisi jo”, Kuusikkopentu sanoi. Hän katsoi hetken ajan Jänöpentua hiljaa ja katsoi sitten toisaalle.
“Ehkä voisin pyytää Kimalaistoivetta kertomaan minulle jonkin tarinan”, Jänöpentu totesi, nousi ylös ja lähti tassuttamaan kohti ikikuningatarta.
“Kimalaistoive, voisitko kertoa minulle jonkun tarinan?” Jänöpentu pyysi. Naaras käänsi katseensa häneen ja hymyili lempeästi.
“Tietysti. Ota hyvä asento, minulla on jo hyvä tarina mielessä”, kolmijalkainen kuningatar sanoi. Jänöpentu otti itselleen hyvän asennon ja jäi kuuntelemaan, kun naaras kertoi tarinaa siitä, miten Eloklaani syntyi. Pentua kiinnosti todella kuunnella, miten kaikki Eloklaanissa sai alkunsa.
“Onko tuo totta? Siis tuo kaikki?” Jänöpentu kysyi ihmeissään. Kimalaistoive nyökkäsi hellästi. Pentu katsoi häntä silmät suurina. Hän ei olisi voinut koskaan uskoa, että Eloklaani oltiin saatu pystytettyä pelkistä kulkukissoista ja kotikisuista. Tämähän tarkoitti sitä, että hänenkin suvussaan oli varmasti edes hieman erakkoverta tai kotikisuverta!
“Kiitos tarinasta, menen nyt tekemään omia asioitani”, Jänöpentu naukaisi kohteliaasti, nousi ylös ja tassutti omille makuualusilleen Säihkepennun vierelle. Naaras oli kääriytynyt palloksi ja hänen kylkensä kohoili tasaiseen tahtiin hänen hengityksensä mukana. Hän asettui sisartaan vasten varovasti ja rytmitti hengityksensä tämän hengityksen kanssa. Pian hänkin nukahti sisarensa kylkeen painautuneena.

Jänöpentu tassutti leirissä. Märkä maa tuntui hytkyvän hänen tassujensa alla hänen kulkiessaan leirissä. Pentu ei ollut varma miksi oli leirissä, mutta oli siellä joka tapauksessa. Hän vilkuili ympärilleen ja pian hänen katseensa osui yhteen oppilaista. Se oli Haukkatassu! Jänöpentu ajatteli, että voisi mennä juttelemaan naaraalle. Hän ei ollut oikein koskaan viettänyt aikaa tämän kissan kanssa, joten se olisi varmaankin melkoisen mukavaa. Jänöpennusta oli aina mukavaa kokeilla uusia asioita.
Jänöpentu suuntasi kohti oppilasta. Haukkatassu oli keskittyneenä juuri muuhun, joten hän ei huomannu pientä kollia, ennen kuin tämä oli vain parin hännänmitan päässä. Silloin naaraan kasvoille levisi leveä hymy.
“Hei vain nuorukainen! Onkos sinulla minulle jotain asiaa?” Haukkatassu kysyi.
“Hei Haukkatassu! Ajattelin vain tulla juttelemaan. Minulla on hieman tylsää, joten uskoin, että ehkä sinun kanssasi keksisin jotain tekemistä”, Jänöpentu naukaisi.
“Ehdottomasti! Minusta on aina mukavaa leikkiä tai vain oleskella teidän pentujen kanssa”, naaras naukui ja siristeli sitten silmiään. “Ja kukas teistä sinä sitten olitkaan?” hän kysyi vielä.
“Jänöpentu”, pieni kollipentu kertoi. Haukkatassun ilme kirkastui ja hän hymyili leveästi pienelle kollille.
“Aivan! Tietysti! Noh Jänöpentu, mitäs haluaisit tehdä?” naarasoppilas kysyi.
“En tiedä, voisimme vaikka vain jutella asioista, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. Ei minulla oikein muutakaan ideaa ole”, Jänöpentu ehdotti.
“Selvä! Se käy minulle”, Haukkatassu naukaisi ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille.
“Noh… millaista oppilaskoulutus on?” Jänöpentu kysyi.
“Mukavaa. Mehiläislento on hyvä mestari”, naaras kertoi.
“Mikä on lempi asiasi oppilaana?” pentu kysyi.
“Hmm… tykkään kaikesta! On hienoa olla oppilas, vaikka se tuokin hyvän määrän vastuuta ja sääntöjä joita seurata. Tietysti pentunakin on paljon sääntöjä, en toisin yritä väittääkään, mutta kun ajattelee sitä, että saa lähteä ulos leiristä jo, on kovin ärsyttävää välillä, että sinne ei saa lähteä siltikään yksin, mutta tietysti se on oman hyvinvointimme turvaamiseksi”; Haukkatassu kertoi. “Entä, mitä sinä odotat oppilaaksi tulemisessa eniten?” naaras kysyi vielä. Jänöpentu pohti asiaa hetken ajan.
“Odotan sitä, että pääsen viimein näkemään reviiriä leirin ulkopuolella! Myöskin se, että saan viimein auttaa klaanin askareissa on mukavaa! Eniten haluan jo päästä auttamaan klaaninvanhimpia, kuningattaria ja pentuja”, kollipentu kertoi.
“Vai että odotat klaaninvanhimpien, kuningattarien ja pentujen auttamista? Eli haluat siis vaihtaa makuualusia ja etsiä kirppuja ja punkkeja?” Haukkatassu kysyi hieman epäuskoisena. Jänöpentu nyökytti.
“Näin on.”
“Vai niin… monesti kissat vihaavat sitä hommaa ja välttelevät sitä mielellään niin paljon kuin vain mahdollista. On hieman outoa tavata sellainen kissa, joka aidosti nauttii siitä”, Haukkatassu selitti. Jänöpentu nyökytteli.
“Toki, olisihan myös saalistaminen ja partioiminen mukavaa”, hän sanoi vielä.
“Ei taisteluharjoitukset?”
“Ei kiitos. En halua upottaa kynsiäni ja hampaitani toisiin kissoihin. Ennemmin vain eläisin rauhassa ja sopusoinnussa heidän kanssaan”, Jänöpentu naukaisi.
“Aivan, käy järkeen. En minäkään oikeastaan niinkään taistelemista ihannoi. Ennemmin haluaisin vain rauhaa kuten sinäkin”, Haukkatassu sanoi. Jänöpentu kehräsi. Hänestä oli mukavaa tavata joku sellainen, joka osasi edes jotenkuten samaistua häneen.
“Rauha on mukavaa. On mainiota, kun ei tarvitse stressata muiden kissojen hyökkäyksestä tai nurkan takana vaanivasta kuolemasta ja väijytyksestä”, pentu naukui. Haukkatassu nyökytteli. Jänöpentu hymyili iloisena. Haukkatassu oli mukava kissa.
“Oletko jo jutellut Rontin kanssa?” pentu kysyi yllättäen osoittaen hännällään kohti raidallista kollia, joka istuskeli yksin leirin laidalla katsellen hiljaa taivasta.
“En ole. Hän kyllä vaikuttaa aika yksinäiseltä, jos minulta kysytään”, oppilas myönsi ja katsoi myötätuntoisesti Eloklaanin vierailijaa.
“Onkohan hän sitten ollut tekemisissä sen toisen vierailijan kanssa? Hänen nimensä taisi olla Kalla”, Jänöpentu kysyi odottamatta varsinaisesti vastausta kysymykseensä.
“En todella tiedä. Pitäisikö meidän mennä juttelemaan hänelle?” Haukkatassu kysyi edelleen katsellen nuorta raidallista kollia. Jänöpentu kohautti lapojaan.
“Hän vaikutti ainakin viime kerralla hyvin stressaantuneelta kissalta ja ei kovin sosiaalliselta”, pentu tokaisi.
“Ehkä hän on vain yksinäinen?” oppilas ehdotti.
“Mennäänkö juttelemaan hänelle? Ehkä seura auttaisi häntä asettumaan Eloklaaniin paremmin kodiksi?” pentu ehdotti. Haukkatassu nyökkäsi ja nousi seisomaan. Naaras lähti tassuttamaan kohti Ronttia ja Jänöpentu lähti loikkimaan perään.
“Tervehdys, Rontti! Haluaisitko kenties jutella?” Haukkatassu kysyi raidalliselta ja arpiselta kollilta, kun he pääsivät lähemmäksi. Rontti hätkähti ja käänsi saman vauhkon katseen kaksikkoon, kuin silloin aikaisemmin Jänöpennulle.
Rontti avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen sitten eikä sanonut mitään. Hän tuijottii Jänöpentua ja Haukkatassua hiljaa ja näytti siltä, että sanoisi mielellään ei, mutta ei vain uskaltanut sanoa sitä muille kissoille.
“Jos haluat olla yksin, se on täysin ymmärrettävää ja jätämme sinut rauhaan. Pudista tai nyökytä vain päätäsi kysymyksemme vastaamiseen”, pentu naukaisi. Rontti katsoi häntä jonkin ajan hiljaa ja pudisti sitten hellästi päätään.
“Selvä, me lähdemme. Nähdään taas pian!” Haukkatassu naukaisi lempeästi, kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan poispäin.
“Hei hei Rontti!” Jänöpentukin sanoi ja lähti sitten naaras oppilaan perään.
“Rontti parka. Hän ei vaikuta kovinkaan viihtyvän täällä. Hän näyttää aina niin vauhkolta ja stressaantuneelta. Toivon todella, että elämä alkaa rullaamaan hänellä”, Jänöpentu naukui apeana saatuaan Haukkatassun kiinni.
“Niin. Toivottavasti ajan kuluessa hänen olonsa helpottuu”, oppilas naukaisi.
“Niin. On inhottavaa nähdä hänet niin surkean näköisenä”, pentu jatkoi ja käveli Haukkatassun vierellä, kunnes tämä viimein pysähtyi ja meni istumaan.
“Haluatko vielä jutella jostain?” naaras kysyi. Jänöpentu jäi miettimään. Hän lopulta vain kohautti lapojaan ja istahti hetkeksi aikaa alas.
“Kai me voisimme. Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole”, pentu mutisi.
“No, mikä on lempiriistasi?” Haukkatassu kysyi käärien häntänsä tassujensa ympärille ja katsoi Jänöpentua lempeästi.
“Pidän kaikesta. Ei sen väliä mitä syön, kunhan vain saan syödyksi”, pieni kollipentu naukaisi. Haukkatassu nyökkäsi.
“Entä mikä on sinun lempiriistasi?” Jänöpentu kysyi.
“Jaa… Pidän kaikista linnuista. Ne ovat hyvin makoisia. Syön niitä mielelläni, jos saan valita tuoresaaliskasasta jotain syötävää itselleni”, oppilas kertoi.
“Selvä. Linnut kyllä ovat makoisia. Niiden liha on maukasta ja höyhenet hyviä esimerkiski petiin tai koristeluun”, Jänöpentu sanoi. Haukkatassu nyökytteli.
“Nimenomaan! Ne ovat hyvää ja niiden höyhenet hyödyllisiä ja kauniita! Linnut ovat niin hyvää riistaa!” oppilas sanoi innoissaan. Jänöpentu hymyili. Hän katseli ympärilleen leirissään, jos keksisi jotain muuta puhuttavaa.
Jänöpennun silmään osui Vienotassu, joka katseli häntä ja Haukkatassua parantajan pesän edustalta. Hän näytti tuijottavan ennemmin Haukkatassua, mutta kun huomasi Jänöpennun katsovan, käänsi katseensa ja alkoi väkertää jotain tassullaan.
*Outoa. Mitäköhän hänen mielessään on?* Jänöpentu pohti, mutta ei jäänyt kauaksi asiaa ajattelemaan. Hän kääntyi taas katsomaan Haukkatassua. Naaras tökki maata etutassullaan. Hän ei selkeästi keksinyt oikein mitään puhuttavaa.
“No… mikä on lempipaikkasi?” Jänöpentu kysyi.
“Ai, öö… en itse asiassa tiedä. Tuo on hyvä kysymys. Tykkään olla todella monissa paikoissa, joten en osaa sanoa yhtä paikkaa, joka olisi ehdoton lempparini, mutta entä sinun? Mikä on siis sinun lempipaikkasi olla?” oppilas naukui.
“Hmm… Se taitaa olla pentutarha. Vaikka se vaikuttaakin tylsältä, siellä on ihanan lämmintä ja hämärää ja siellä on mukaavaa olla”, Jänöpentu vastasi kohteliaasti. Haukkatassu nyökytti.
“Haukkatassu! Lähdetään rajapartioon!” kuului kutsu. Haukkatassu käänsi päätään huudon suuntaan.
“Mehiläislento kutsuu, täytyy mennä. Jutellaan taas pian!” naaras naukaisi, nousi ylös ja lähti mestarinsa perään.
“Näkemiin!” Jänöpentu huusi hänen peräänsä ja jäi paikalleen istumaan. Olisipa hänkin jo oppilas. Hän pääsisi jo ulos mestarinsa kanssa ja tutkimaan reviiriä. Samaten hän pääsisi auttamaan klaania sen jokapäiväisissä askareissa. Se miellyttäisi pientä kollia.
Jänöpentu nousi seisomaan ja lähti maleksimaan kohti pentutarhaa, vilkuillen samalla ympärilleen toivoen löytävänsä jotain tekemistä, jotta hän voisi mennä sinne sen sijaan, että palaisi jo takaisin pentutarhalle. Ei sillä, että kolli ei pentutarhasta pitäisi, hän hän nautti siitä paikasta ja se oli yksi hänen lempipaikoistaan leirissä, mutta hänellä oli niin kamalan tylsää monesti.
Jänöpennun katse osui Perhotassuun, joka tuli juuri selkeästi saalistuspartiosta. Hän kantoi suussaan oravaa, jonka hän sitten laski tuoresaaliskasaan. Jänöpentu hymyili itsekseen ja lähti suuntaamaan oppilasta kohtaan.
“Hei Perhotassu! Hieno saalis!” pentu kehui, kun pääsi lähemmäksi.
“Ai, tervehdys Jänöpentu! Ja kiitoksia. Olen itsekin yllättynyt, että onnistuin nappaamaan tuo oravan”, oppilas naukaisi iloisesti.
“Teit kyllä hienoa työtä. Olisiko sinulla nyt kenties aikaa minulle? Haluaisin mielelläni tehdä jotain, mutta en oikein keksi mitä tekisin”, Jänöpentu naukaisi.
“Toki! Voisimme vaikkapa leikkiä jotain, vai haluatko ennemmin vaikka vain jutella?” Perhotassu kysyi.
“Mielelläni leikkisin juuri nyt”, harmaanruskea kolli vastasi. Perhotassu nyökkäsi.
“Miten olisi, jos leikkisimme kopittelua?” oppilas ehdotti. Jänöpentu nyökkäsi.
“Toki. Pentutarhalla on jo yksi sammalpallo, jota voimmekin käyttää”, pentu sanoi. Vanhempi naaras nyökkäsi ja lähti Jänöpennun kanssa pentutarhalle.
Jänöpentu nappasi sammalpallon pentutarhan seinän viereltä, kun oli päässyt sisälle. Kolli käännähti sitten ympäri ja lähti ulos pesästä Perhotassu mukanaan.
“No niin, mene sinä vähän matkan päähän niin minä heitän tämän sinulle”, Jänöpentu naukaisi. Naaras oppilas nyökkäsi ja lähti tassuttamaa hieman kauemmas. Sillä välin harmaanruskea kollipentu alkoi valmistautua ja heti, kun oppilas oli valmiina, Jänöpentu viskasi sammalpallon täydellä voimalla ilmaan.
Jänöpentu seurasi, kun Perhotassu nappasi sammalpallon hienosti ilmasta ja viskasi sen sitten pentua päin. Pieni kolli liikkui pallon mukaan ja onnistui melkein nappaamaan sen suoraan ilmasta.
“Hyvä yritys. Koetan ensi kerralla heittää hieman hennommin”, Perhotassu naukaisi. Jämöpentu nyökkäsi ja viskasi taas sammalpalloa. Perhotassu nappasi sen helposti ja viskasi sen takaisin pienelle kollille, joka tällä kertaa onnistui saamaan sen kiinni.
Tämä jatkui ja jatkui, kunnes molemmat olivat jo niin väsähtäneitä, että pallo tuskin edes lensi. Silloin kaksikko päätti viimein lopettaa.

Jänöpentu oli huomannut Käärmekullan ja Sädesäihkeen olevan entistäkin enemmän keskenään. Pentu tiesi, että heidän välillään täytyi olla jotain. He olivat koko ajan keskenään, sukivat toistensa turkkeja, jakoivat riistaa keskenään, kävivät partioissa yhdessä, juttelivat yhdessä ja Jänöpennun kuuleman mukaan he jopa nukkuivat yhdessä!
Jänöpentu asteli kohti Käärmekultaa ja Sädesäihkettä. Hänen täytyi saada tietää! Jos Sädesäihke väittäisi, että hiedän välillään oli vain ystävyyttä, se olisi niin selkeä valhe - ja myöskin kamala rike! Jänöpentu kiihdytti askeliaan.
Jänöpentu ilmestyi veljensä ja tämän seuralaisen eteen ja katsoi heitä silmät suurina. Hän katsoi veljeään, sitten Käärmekultaa ja sitten taas Sädesäihkettä. He tervehditvät häntä, mutta se ei nyt ollut niin tärkeää.
“Oletteko te nyt kumppaneita?” pentu henkäisi hiljaa. Käärmekullan viikset väpättivät huvittuneesti, kun hän katsoi Jänöpentua.
“Kyllä me olemme”, Sädesäihke vastasi. Pennun suu loksahti auki samaan aikaan innosta ja ihmetyksestä - vaikka ei heidän kumppanuutensa niin suuri yllätys ollut Jänöpennulle. Into kupli pienestä pennusta. Hän ei saattanut uskoa onneaan! Hän oli niin onnellinen kaksikon puolesta. Sädesäihke oli niin onnekas, kun oli saanut Käärmekullasta kumppaninsa. Naaras oli fiksu, kaunis ja niin mukavakin. Sädeäihkeelläkin oli toki paljon antaa. Hän oli lojaali, urhea, mukava ja niin taitava kaikessa! He olivat täydellinen pari!
“Mitä! Ihanko todella! Hienoa! Minähän sanoin, että te sovitte yhteen! En malta odottaa, että pääsen leikkimään teidän kanssanne yhdessä!” pentu pälpätti erikoisen innoissaan. Hän ei vain mahtanut asialle mitään. Se oli täydellisin asia maailmassa. Hänen veljellään oli viimein kumppani! Käärmekulta nauroi pennun käytökselle ja Sädesäihke hymähti hieman hänelle.
“Voimme tottakai leikkiä jossain kohtaa keskenämme mutta nyt me menemme Käärmekullan kanssa kävelylle”, oranssi kolli naukaisi hymyillen. Sitten vanhempi kolli sipaisi hännällään Jänöpennun kylkeä.
“Hei sitten! Nähdään pian”, pennun isoveli naukaisi.
“Heippa! Pitäkää hauskaa!” Jänöpentu huudahti kaksikon perään innoissaan ja lähti sitten polkuanturat innosta kihelmöiden pois. Hän ei osannut selittää intoaan, mutta oli kamalan innoissaan veljensä ja Käärmekullan kumppanuudesta. Hän halusi ilmoittaa siitä kaikille, mutta ei siinä olisi ideaa.
“Mikäs noin innostuttaa?” vastaan tullut Perhotassu kysyi. Hänellä oli mukanaan Ahmatassu, joka katsoi Jänöpentua silmät hieman sirillä.
“Ei mikään ihmeellinen, veljeni on vain saanut kumppanin”, pentu selitti hymyillen. Perhotassu kehräsi.
“Mukavaa. Me olimme tässä juuri menossa Ahmatassun kanssa syömään jotain, joten en voi nyt jäädä hirveämmin juttelemaan, mutta törmäillään kuitenkin!” naaras oppilas naukui ja lähti tassuttamaan ystävänsä rinnalla toisaalle. Jänöpentu seurasi heidän kulkuaan hetken katseellaan ja lähti sitten pentutarhalle.

Jänöpentu näki unta. Hän oli leirissä, jossa hänen muihin uniin erottuen oli muita kissoja. Kuitenkaan kukaan näistä kissoista ei ollut pienelle pennulle kilttejä ja antoivat vain hänelle vihaisia mulkaisuja kulkiessaan hänen ohitseen.
“Keitä te olette? Missä kaikki klaanitoverini ovat?” pentu kyseli puoli paniikissa. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään tai tullut tarkistamaan pelokkaan pennun tilannetta. Jänöpentu vain seisoi siinä keskellä leiriä silmät suurina.
Yhtäkkiä joku törmäsi harmaanruskeaan pentuun ja sai tämän kellahtamaan kipeästi kuonolleen. Jänöpentu vinkaisi ja yritti nousta pystyyn, mutta suurempi häneen törmännyt kissa painoi käpälänsä pennun päälle ja painoi häntä märkää maata vasten.
“Varo vähän, rääpäle! Jos vielä törmäilet minuun, kynin sinut täysin!” kissa sähähti.
“Mutta sinähän se minuun törmäsit!” Jänöpentu valitti, mutta hiljeni, kun kissa työnsi kyntensä ulos ja painoi ne pennun nahkaan.
“Alatko väittämään vastaan minulle, pentu? Sanoin, että et saa enää törmäillä minuun!” kissa sähähti, päästi Jänöpennun otteestaan ja lähti lampsimaan matkoihinsa. Harmaanruskea kollipentu katsoi hänen peräänsä meripihkanväriset silmät suurina.
“Oletko kunnossa pikkuinen!” kuului ääni pennun takaa. Hän käänsi katseensa kissaan, joka oli juoksemassa häntä kohti. Se oli nuori harmaa naaras vihreillä silmillä. Hän oli kiinnittänyt korvansa taakse pari, kolme höyhentä.
“O- olen minä. Ei huolta”, Jänöpentu naukaisi hiljaa. Naaras katsoi häntä silti hieman huolissaan.
“Kuka olet? En ole nähnyt sinua täällä ennen”, harmaa naaras kysyi.
“Jänöpentu, entä sinä?” pentu vastasi.
“Olen Kirkas Kukka”, naaras sanoi.
“Kirkas kukka…” Jänöpentu makusteli nimeä. “Ei kovinkaan klaani nimi.”
“Klaani nimi? Mitä oikein tarkoitat? Mikä ihmeen klaani?” Kirkas Kukka kysyi.
“Klaani, niinkuin Eloklaani ja Kuolonklaani. Minä asun Eloklaanissa. Leirimme olisi täällä, mutta kukaan muu klaanitovereistani ei ole täällä… eikä täällä edes haise enää Eloklaanille”, Jänöpentu naukui haistellen ilmaa.
“En ole koskaan kuullutkaan mistään ‘klaaneista’. Sinun täytyy vitsailla. Ja onko sitten Jänöpentu joku ‘klaanin nimi’? Entä sitten, kun sinusta tulee täysikasvuinen? Oletko Jänökissa?” Kirkas kukka kysyi selkeästi epäillen Jänöpennun tarinan todellisuutta. Pentu huokaisi hiljaa. Tämä ei siis voinut olla totta. Ei hän voisi olla enää pentu, jos aikaa olisi kulunut niin kauan, että klaanit olisivat tuhoutuneet jo täysin.
“En. Silloin loppuliite olisi päällikön päättämä. Myöskin, ennen kuin minusta tulisi soturi, olisin oppilas, jolloin nimeni olisi Jänötassu”, pentu selitti naaraalle.
“Ihan hupsua. Taidat olla aika kekseliäs, kun olet keksinyt tuollaisen leikin. Että olisi ‘päällikköjä’ ja ‘sotureita’ ja ‘oppilaita’. Mitä vielä, alaisia?” naaras kysyi piikittelevästi. Jänöpentu katsoi häntä kuitenkin rauhallisesti.
“Kuule, minä ihan tosi olen Eloklaanista. Et ehkä tiedä siitä mitään tai usko sen olemassaoloon, mutta kun viimein herään, olen taas kotona klaanini luona. Kirkas Kukka, et ehkä tiedä sitä, mutta juttelet täydellisen muukalaisen kanssa. Olen aivan muualta ja emme luultavasti tule enää tapaamaan”, pentu naukaisi. Kirkas Kukka katsoi häntä sauhallisesti ja räpäytti silmiään hitaasti.
“Selvä sitten, pentu. Ehkä joku päivä minäkin voin sitten vierailla sinun ‘Eloklaanissasi’”, hän sanoi. Jänöpentu hymyili hieman.
“Toivottavasti”, kollipentu sanoi ja lähti Kirkkaan Kukan luota. Hän meni leiriaukion laitaan. Kun hän tarkkaili leiriä, kotiaan, hän tajusi, että se ei ollut samanlainen kuin hänen valvemaailman kotinsa. Tämä oli vain muokattu versio Eloklaanin leiristä.
Jänöpentu huokaisi hiljaa, meni makuulle ja sulki silmänsä. Eiköhän hän pääsisi unestaan vain nukahtamalla unessaan?
Jänöpennun avatessa silmänsä hän saattoi vain juhlia sitä, miten oikeassa oli ollut. Hän oli taas pentutarhalla ja siellä häntä ympäröivät tutut turkit ja hajut, jotka tuntuivat antavan hänelle turvaa. Hän ei ollut koskaan ennen edes tajunnut, miten hullun pelottavalta se voisikin tuntua, kun ei pääsisikään kotiin, kun olisi jumissa paikassa, joka oli kuin koti, mutta ei silti lähellekään se sama. Kun melkein saattaisi haistaa ystäviensä ja perheensä hajut, mutta ei kuitenkaan. Miten muiden silmissä näytti hullulta, kun kertoi oikeasta kodistaan ja joutui elämään aivan uutta, erilaista elämää.
“Jänöpentu? Oletko hereillä?” Säihkepentu kysyi hänen viereltään rikkoen Jänöpennun ajatuksen kuplan.
“Olen”, kollipentu vastasi hiljaa.
“En saa unta. Meidät nimitetään varmasti lähipäivinä, enkä malttaisi millään odottaa sitä”, Säihkepentu myönsi. Jänöpentu kehräsi hiljaa.
“Minäkin olen innoissani, mutta en niin innoissani, ettenkö saisi unta. Siitä puheen ollen, juuri näkemäni uneni oli aika hassu. Olin leirissä, mutta se ei kuitenkaan ollut sama. Kukaan tutuista kissoista ei ollut siellä; et sinä, isä, Sädesäihke, Syreenisumu, Kimalaistoive, ei edes Loimupentu!” kollipentu kertoi sisarelleen. Säihkepentu oli hetken hiljaa.
“Kuulostaa kamalalta”, hän sanoi lopulta hiljaa.
“Se osittain olikin. Kyllä minä tajusin nopeasti, että se oli unta ja onnistuin heräämään, mutta hetken ajan paniikki meinasi ottaa minusta vallan. En koskaan haluaisi menettää sinua, Säihkepentu. En sinua, enkä ketään muutakaan.”

Jänöpentu heräsi aikaisin ja katseli ulkona olevaa kaunista aurinkoista ilmaa. Hänen ja Säihkepennun nimityksen täytyisi olla näinä päivinä. He olivat täyttäneet kuusi kuuta ja olisivat valmiita aloittamaan oppilaan koulutuksen.
Pennun ajatukset keskeyttivätkin Mesitähden kutsuhuuto klaanille. Kaikki kissat lähtivät kokoontumaan aukiolle litteäkiven äärelle ja Kimalaistoivekin alkoi paimentaa juuri heränneitä pentuja ulos pesästä leiri aukiolle kuulemaan päällikön sanat.
Into kupli nuoressa Jänöpennussa, kun hän lähti kipittämään muiden klaanitovereidensa seuraan pesätovereidensa mukana. He istahtivat kissaryhmän eteen, Loimupentu, Jänöpentu ja Säihkepentu edessä ja Kuusikkopentu sekä Mustikkapentu hieman taaempana.
Jänöpentu seurasi Mesitähden katsetta, kun hän näytti varmistavan, että klaani oli koolla ja, että hän voisi aloittaa kokontumisen. Klaani vaikutti olevan jo koolla. Sotureita oli ripoteltuna sinne tänne litteäkiven ympärille. Oppilaat istuivat tiukasti mestariensa vieressä. Varapäällikkö Korppisiipi istui litteäkiven juurella katsoen tarkasti Mesitähteä. Parantajaoppilas Vienotassu oli mestarinsa Leimusilmän vierellä kissajoukkion laitamalla katsomassa ja kuuntelemassa. Kalla oli jossain kissojen seassa ja Rontti seisoi reunassa pelokkaan näköisenä, kun kissat olivat kokoontuneet yhteen.
“Olemme tänään kokoontuneet nimittämään kolme pentua oppilaiksi”, Mesitähti aloitti viimein. Jänöpentu joutui tekemään kaikkensa, jotta ei olisi loikannut innosta pystyyn ja juossut suoraan päällikön luokse innoissaan siitä, että pääsisi viimein oppilaaksi.
“Jänöpentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Jänötassuksi. Mestarinasi tulen toimimaan minä, Mesitähti”, päällikkö naukui aloittaen harmaanruskeasta kollipennusta, joka jo itsessään hämmästytti pientä kollia. Myöskin se, että päällikkö halusi hänestä oman oppilaansa oli ennenkuulumatonta!
Kimalaistoive, joka istui Kuusikkopennun ja Mustikkapennun vierellä Jänöpennun, Säihkepennun sekä Loimupennun takana tuuppasi hellästi etutassullaan Jänöpentua.
“Mene koskettamaan neniä uuden mestarisi kanssa”, kuningatar naukui hiljaa. Nuori kolli teki työtä käskettyä. Hän nousi ylös, tassutti litteäkiven juurelle, johon Mesitähti oli laskeutunut ja kosketti tämän kanssa neniä.
Jänötassun palattua muiden nimitettävien seuraan, hän kuuli Loimupennun mutisevan ärtyneesti siitä, että hänestä olisi pitänyt tulla päällikön oppilas eikä Jänötassusta.
“Loimupentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Loimutassuksi. Mestarinasi tulee toimimaan Nokkospilvi. Odotan, että Nokkospilvi välittää kaiken tietonsa sinulle”, Mesitähti ilmoitti seuraavaksi. Loimutassu ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta, kun kuuli kuka toimi hänen mestarinaan. Jänötassu ei ymmärtänyt hänen alakuloaan. Nokkospilvihän oli hieno soturi.
Loimutassu tassutti koskettamaan neniä uuden mestarinsa kanssa ja meni sitten tämän vierellä istumaan hieman kauemmaksi Jänötassusta ja tämän sisaresta. Jänötassu kääntyi katsomaan Säihkepentua. Tämä nimitettäisiin seuraavaksi.
“Säihkepentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Säihketassuksi. Sinun mestarinasi tulee toimimaan Sadeturkki. Odotan, että Sadeturkki välittää kaiken tietonsa sinulle”, päällikkö naukui vielä. Säihketassu nousi ylös ja siirtyi koskettamaan neniä uuden mestarinsa kanssa. Jänötassu oli siskostaan kamalan ylpeä. Oli hän itse asiassa ylpeä myös itsestään.
Klaani alkoi huurrata uusien oppilaiden nimiä kovaan ääneen ja Jänötassu oli puhjeta riemusta. Hän suuntasi katseensa taivaalle ja toivoi, että Sypressikuiske oli seuraamassa hänen ja Säihketassun nimitystä.
“Kokous on ohitse”, Mesitähti ilmoitti lopuksi, kun hurraukset alkoivat hiljetä. Jänötassu katsoi uutta mestariaan silmät suurina. Oli hienoa olla päällikön oppilas! Mesitähdellä oli niin paljon kokemusta, että Jänötassu ei muuta halunnutkaan kuin kuulla tämän tarinoita menneistä!
“Mitä me teemme ensiksi?” Jänötassu kysyi siirryttyään lähemmäs Mesitähteä. Päällikkö katsoi häntä hymyillen.
“Rajakierros on ensimmäinen asia, mitä hoidamme. Sinun täytyy oppia missä klaanin rajat kulkevat ja mistä voi esimerkiksi ylittää joet”, Mesitähti naukaisi ja katsoi oppilastaan. Jänötassu ei saattanut ymmärtää ilonsa määrää. Hän oli vain niin suunnattoman onnellinen.
“Lähdemmekö me heti?” harmaanruskea oppilas kysyi. Mesitähti kuitenkin pudisti päätään.
“Lähdemme huomenna aamunkoitteessa. Tänään saat hoitaa oppilaiden pesään itsellesi sammalpedin ja viettää rennon vapaapäivän. Huomenna sitten pidämme reviirikierroksen. Uskon, että se on tarpeeksi rankkaa yhdelle päivälle, joten huomenna ei ole vielä mitään harjoituksia”, päällikkö selitti. Jänötassu nyökkäsi ja lähti suuntaamaan kohti Aurinkoroihua, joka katseli häntä ylpeänä.
“Onneksi olkoon, Jänötassu! Olen niin kamalan ylpeä sinusta ja sisarestasi! On myös varmasti mahtavaa päästä päällikön oppilaaksi. Muista sitten käyttäytyä hyvin ja hoitaa kaikki tehtäväsi mukisematta, vaikka en kyllä usko, että siinä tulisi olemaan sinulle ongelmaa”, Aurinkoroihu naukui hieroen kuonollaan Jänötassua.
“Kiitos ja muistan kyllä käyttäytyä, älä minusta huoli. En ajatellut tehdä heti ensitöikseni huonoa vaikutelmaa ja ryhtyä pelleilemään”, tuore oppilas naukaisi.
“Uskon kyllä. Jos Sypressikuiske olisi täällä, hänkin olisi kamalan ylpeä”, kollin isä naukui vielä.
“Hän katsoo meitä Tähtiklaanista. Hän on varmasti hyvin ylpeä meistä siellä”, Jänötassu naukaisi ja hymyili isälleen lempeästi. Hän välitti isästään niin kovasti. Aurinkoroihu oli vain niin mainio isä ja soturi!
“Niin, niin hän varmasti katsoo. Uskon, että Sypressikuiske tulee varjelemaan teitä ja pitämään huolta teistä, kun harjoittelette sotureiksi. Hän tulee seuraamaan teidän tekosianne ja tulee olemaan niin äärettömän ylpeä. Toivon, että tulevaisuudessa pääsette tapaamaan häntä vaikka unissanne. Jos tapaisitte hänet unissanne, hän varmasti kertoisi kuinka ylpeä on teistä, mutta vaikka hän ei tulisi uniinne, hän välittää teistä silti.
Jänötassu nyökkäsi.
“Minun täytynee nyt mennä. Korppisiipi järjestää partioita. Nähdään taas pian pieni soturini!” Aurinkoroihu naukaisi ja lähti tassuttamaan toisaalle.
“Hei sitten, isä!” Jänötassu huusi hänen peräänsä. Hän katsoi, miten Aurinkoroihu katosi kissojen massan sekaan ja mietti lähtisikö etsimään vaikka Perhotassua. Naaras olisi varmaankin mielissään, kun he pääsisivät nyt viettämään aikaa yhdessä oppilaina. Kuitenkaan hän ei päättänyt lähteä etsimään naarasta.

Palattuamme leiriin siirryimme kumppanini kanssa syömään lintua. Kerroin hänelle pitäväni linnuista ja hänkin sanoi pitävänsä linnuista. Oli mukavaa löytää jotain yhteistä meiltä. Siitä keksinkin! Voisin esittää kumppanilleni erilaisia kysymyksiä siinä toivossa, että löytäisimme enemmänkin yhteisiä asioita!
“Voinko kysellä sinulta joitain kysymyksiä?” kysyin kumppaniltani varovasti.
“Tietysti, kunhan et tee niistä vain liian hankalia”, kolli naurahti. Kehräsin leppoisasti. Sädesäihke oli ihana. Miten olinkaan kestänyt niin kauan elämääni niin, ettemme olleet kumppanieta? Se oli minusta niin kummallista. Rakastin kollia niin paljon!
“Aloitetaan tällaisella yleisellä normaalilla kysymyksellä. Mikä on sinun lempi vuodenaikasi?” kysyin ja otin edessämme olevasta linnusta palasen.
“Ei minulla ole virallista lempivuodenaikaa, mutta pidän toki viherlehdestä, tai kuka siitä ei nyt pitäisi”, oranssi kolli naukaisi.
“Selvä. Minä pidän ehkä eniten lehtisateesta. Se on mielestäni mukava”, kerroin kumppanilleni. Tämä nyökkäsi ja näytti painavan asiaa mieleensä. Aloin kehrätä. Muistin tuon ilmeen. Aina, kun olin opettanut hänelle jotain uutta, kun hän oli ollut oppilas, hän oli keskittynyt juuri samalla tavalla.
“Entä, onko sinulla ehkä jotain lempiväriä tai lempipaikkaa, jossa olla?” kysyin seuraavaksi.

//Säde?

Sädesäihke nyökkäsi. Tästä oli hyvä idea mennä takaisin leiriin. Kävelyllä oli ollut mukavaa mutta kolli toivoi, että vielä joskus kaksikko pääsisi kävelylle ilman suurta painavaa surua ja kaipuuta, joka tuntui aina hieman latistavan tunnelmaa.
“Oletko syönyt jo tänään?” oranssiturkki kysyi kumppaniltaan. Käärmekulta pudisti päätään.
“Haluatko ehkä ottaa jotain yhdessä?” hän kysyi taas. Kolli tassutti sisäänkäyntitunnelin suusta sisään toivoen kumppaninsa seuraavan perästä. Ilmeisesti Käärmekulta seurasikin, koska tämä vastasi Sädesäihkeen kysymykseen.
“Käy minulle. En ehdota kalaa, älä huoli”, Käärmekulta tokaisi naurahtaen pienesti. Sädesäihkekin naurahti ja tassutti sisään leiriin. Hän kääntyi ympäri mutta hänen kumppaninsa käveli vain ohi suoraan tuoresaaliskasalle. Tuolla mahtoi sitten olla kova nälkä.
“Sopisiko tämä lintu? Minä pidän linnuista”, naaras naukui ja näytti pääskystä. Sädesäihke nyökkäsi. Hänkin piti linnuista kovasti.
“Minäkin pidän linnuista”, kolli naukui ja katsoi, kun hänen kumppaninsa nosti linnun suuhunsa ja vei sen aukion laidalle. Sädesäihke tassutti perästä hilpeänä. Käärmekullan parantunut mieliala sai hänetkin iloiseksi. Kolli istahti kumppaninsa vierelle ja alkoi syömään mehevää pääskystä.
//Käärme?

Sädesäihke sanoi, ettei halunnut jäädä yksin ja lähti siis mukaani isäni haudalle. Kipeä kaipuu iski, kun muistelin niitä kaukaisia vähäisiä hetkiä, joita olin hänen kanssaan kerennyt olla. Kyyristyin isäni haudalle ja koskin maata hiljaa nenälläni kuin yrittäen päästä lähemmäs häntä.
Hetken ajan surin isäänsä, mutta sitten surun tielle iski viha ja kiukku. Muistin edelleen isänsä kuoleman syyn. Ei se toki ollut minä, kuten Lotta saattoi väittää vaan sen sijaan se oli Lotta! Isäni oli lähtenyt hänen peräänsä vihoissaan siitä, että hän oli jättänyt meidät sillä tavoin ja kuollut sitten ilmeisesti käärmeelle. Emoni tuntui olevan kaiken pahan alku ja juuri. Hänen takiaan olin melkein kuollut ja minun isäni oli kuollut!
Nousin ylös tassut vapisten vihasta. Katselin maata ärtyneenä ja häntäni huiski edestakaisin vihasta.
“Lotta ei ansaitsisi elämäänsä. Hänen takiaan olen menettänyt isäni”, mumisin hiljaa.
“Mitä sanoit?” Sädesäihke kysyi.
“En mitään tärkeää”, totesin. Kumppanini ei näyttänyt kamalan vakuuttuneelta, mutta antoi olla. Katsoin kumppaniani hiljaa. Hän oli niin ihana ja hyväsydäminen.
“Lähdetään takaisin leiriin”, naukaisin.

//Säde?

Sädesäihke kyyristyi emonsa haudan äärelle. Hän painoi päänsä alas ja antautui mietteilleen. Ikävä emoa kohtaan oli suuri. Sädesäihkeen teki mieli itkeä mutta yhtäkään kyyneltä ei tullut. Hän laski etutassunsa pienelle kummulle ja koitti ajatella koskettavansa Sypressikuiskeen turkkia. Hän muisti tarkalleen emon turkin tekstuurin ja yhtäkkiä emon tuttu haju muistui taas hänen mieleensä. Sädesäihke oli luvannut emolleen pysyä urheana. Eikö hän ollutkin ollut aika urhea viime aikoina? Toivottavasti hän oli ollut tarpeeksi urhea.
“Jatketaanko? Voin myös mennä edeltä ja odottaa sinua siellä, jos haluat olla tässä hieman kauemmin”, Käärmekulta ehdotti. Sädesäihke nousi takaisin seisomaan.
“Ei, mennään vain. En tahdo jäädä yksin”, hän naukui ja seurasi kumppaniaan hänen isänsä haudalle. Kolli pysyi vaitonaisena ja kunnioittavan matkan päässä Käärmekullasta, kun tämä meni Kääpäkoiven haudan äärelle. Sädesäihke ei ollut ikinä päässyt tapaamaan Käärmekullan isää ja hänen kuulemansa mukaan Käärmekultakaan ei kunnolla päässyt tutustumaan tähän mutta Sädesäihke oli silti varma, että Käärmekullan isän täytyi olla todella mukava. Kun toinen vanhempi oli kuin Lotta, oli ihan varmaa, että toinen vanhempi sitten oli kiltti, kun heidän tyttärensä oli kerta niin ihana ja lempeä naaras kuin Käärmekulta.
//Käärme?

Kumppanini tuntui valmistautuvan henkisesti emonsa haudalle menoon. Se oli hyvin ymmärrettävää. En minäkään voinut sanoa nauttivani siitä kamalan paljon, mutta halusin osoittaa hieman kunnioitusta edesmenneille kissoille.
Pian tassuni olivat Sypressikuiskeen haudan vierellä. Kyyristyin sen vierelle ja haistelin ilmaa kuin toivoen, että naaraan hajua olisi ilmassa ja saattaisin haistaa hänet taas. Niin ei kuitenkaan ollut. Haistoin vain kylmän ilman, joka tuntui jäädyttävän nenäni hengittäessäni sisään.
Nousin hetken päästä ylös, nappasin pienen kauniin kiven, jonka olin huomannut lähistöllä ja laskin sen Sypressikuiskeen haudalle. En ollut käynyt hänen haudallaan juuri lainkaan. Se ei ollut johtunut minusta vaan siitä, että en ollut fyysisesti voinut, kun olin joutunut makaamaan parantajan pesällä niin kauan.
“Toivottavasti sinulla on hyvä pyyntionni Tähtiklaanissa”, naukaisin hiljaa ja suljin silmäni hetkeksi kuvitellakseni Sypressikuiskeen metsästämässä Tähtiklaanin ikivihreillä mailla. Ajatuskuvani kuitenkin rikkoi ajatus hänen rikkinäisestä jalastaan. Olisiko se korjaantunut hänen päästyään Tähtiklaaniin, vai oliko se jäänyt sellaiseksi. Kai se oli parantunut? Eikö se vain käynyt järkeen?
Hetken ajan olin siinä vielä, kunnes nousin ylös ja katsoin siihen suuntaan, jossa isäni hauta oli. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Muistin, kun olin ollut vielä nuori ja olin päässyt kulkemaan ulos, olin yrittänyt käydä isäni haudalla mahsollisimman monta kertaa.
“Jatketaanko?” kysyin hiljaa Sädesäihkeeltä. “Voin myös mennä edeltä ja odottaa sinua siellä, jos haluat olla tässä hieman kauemmin”, ehdotin.

//Säde.

“Heillä varmaan menee aika samanlailla kuin meillä”, Sädesäihke huokaisi. Käärmekulta nyökkäsi tämän sanoille. He molemmat tiesivät, miltä tuntui menettää kissa, jota rakasti ja se jotenkin tuntui niin hyvältä - se, että oli toinen, joka ymmärsi miltä itsestä tuntui.
“Varpulaulu tuntuu aika etäiseltä nykyään. Me olemme lähentyneet ihan urakalla mutta nyt hän tuntuu taas välttelevän minua. Minusta tuntuu, että syy ei ole minun vaan hänellä on vain muuta mietittävää juuri nyt”, Sädesäihke naukui ja vilkuili käpäliään kävellessään. He olisivat pian jo haudoilla ja sitten keskustelu katkeaisi ainakin hetkeksi.
“Niin. En usko, että hän välttelisi sinua, koska olisit tehnyt jotain. Hän ei vain vaikuta sellaiselta kissalta”, Käärmekulta naukui hiljaa ja antoi heidän turkkiensa koskettaa lyhyesti. Kolli hymyili.
“Olen samaa mieltä”, Sädesäihke naukui, “Minun pitää kyllä joku päivä kysyä häneltä hänen voinnistaan.”
Käärmekulta nyökytteli ja katsoi kumppaniaan hetken aikaa silmiin.
“Se on varmasti hyvä idea”, hän naukaisi. Sädesäihke pysähtyi hieman ennen kuin he olisivat hänen emonsa haudalla. Hän otti happea sisään ennen kuin edes harkitsi lähemmäs kävelyä. Hän ei ollut käynyt emonsa haudalla tätä ennen kuin kahdesti juuri Sypressikuiskeen kuoleman jälkeen.
//Käärme?

“Korpikaste on kyllä omalaatuinen kissa”, totesin, kun Sädesäihke kertoi, että ei ollut oikein koskaan oikeastaan pitänyt hänestä ja leikkinyt silloin hänen kanssaan vain siksi, että sai olla samalla minun kanssani. En ollut itsekään kamalan kiintynyt ruskeaan naaraaseen, mutta ei hän varmasti kamalan paha kissa voinut olla, vaikka oli hänelläkin omat huonot puolensa. Mutta kyllä hän vaikutti välittävän perheestään.
“On hassua ajatella, että Lehtomyrskyn ja Kuusihännän pennusta tuli sellainen. Hän tuntuu aina olevan päätä pahkaa menossa tappeluun ja näyttämään taitonsa ja etsimään itselleen seuraa”, naukaisin samalla, kun kävelimme vähitellen kohti hautoja.
“Niin”, kumppanini vastasi lyhyesti.
“Mitenköhän hänellä, Kuusihännällä, Varpulaululla, Kuusikkopennulla ja Mustikkapennulla on mennyt nyt Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen. Toivottavasti mahdollisimman hyvin. Hänen menetyksensä oli kova isku minullekin, eikä hän edes ollut minulle sukua, silkka ystävä, vaikkakin hyvä ystävä”, pohdin ääneen. En ollut todella jutellut kenellekään Lehtomyrskyn sukulaisista juuri koskaan, vastinkaan lähiaikoina. Ehkä minun olisi jotenkin pitänytkin osoittaa osanottoni hänen kuolemastaan? Huokaisin. Miksi oli niin paljon menetystä menetyksen jälkeen?

//Säde?

Käärmekullan pyyntö kävi kollille hyvin ja tämä nyökkäsi.
“Mennään”, hän naukaisi ja asteli pari askelta kohti leiriä. Käärmekulta ei liikahtanutkaan.
“Käärmekulta?”
“Ai, joo. Mitä?” Käärmekulta naukui vähän hämmentyneenä. Sädesäihke arveli, että hän oli vain vaipunut ajatuksiinsa eikä kuullut, mitä hän oli sanonut.
“Aletaanko mennä?” hän toisti lempeästi.
“Kyllä, joo”, Käärmekulta naukui ja lähti Sädesäihkeen perässä kävelemään. He kävelivät hetken hiljaa. Jotenkin tilanne muistutti Lotan kanssa tapahtunutta yllätyshyökkäyssekamelskaa ja Sädesäihkettä alkoi ahdistamaan. Hän huokaisi syvään toivoen, ettei Käärmekulta kiinnittäisi siihen mitään erityistä huomiota.
“Kaikki hyvin?” naaras kuitenkin kysyi. Sädesäihke nyökkäsi. Hän ei halunnut juuri nyt avautua kauheasti. Se ei tuntunut tilanteeseen sopivalta.
“Tulee mieleen oppilasajat, kun olimme kaksin metsässä ja opetit minulle mitä eroa hiirten ja lintujen vaanimisella on”, hän valehteli. Tosiasiassa mieleen tuli ihan eri muistoja mutta oli hyvä elää pienissä valkoisissa valheissa aina toisinaan.
“Muistan myös, kun leikimme Korpikasteen ja sinun kanssasi joskus, kun olin pentu. En ikinä pitänyt siitä naarasta kauheasti mutta halusin leikkiä teidän kanssa vain siksi, että saisin viettää aikaa sinun kanssasi”, Sädesäihke naurahti. Hän muisti myös kuinka Korpikaste oli ärsyttänyt häntä, kun he olivat vielä olleet oppilaiden pesässä. Ahdistus väistyi, kun kolli alkoi muistelemaan menneitä.
//Käärme?

Minusta oli hyvä kuulla, että Sädesäihke ei pitänyt minua taakkana ja lupasi, että kertoisi, jos jokin suhteessamme ei sopisi hänelle tai olisi hänestä epäreilua.
“Onko sinulla jo parempi olo?” Sädesäihke kysyi minulta. Päästin pienen huokauksen. Tuntui jotenkin niin kummalta, kun toinen kissa huolehti sillä tavalla. Tai ei se ollut silloin tuntunut, kun olin ollut pentu tai, kun kyseessä oli ollut Sypressikuiske, mutta nyt se tuntui jotenkin hassulta. Nousin ylös ja katsoin kumppaniani.
“On. Lähdemmekö nyt käymään Sypressikuiskeen haudalla? Haluaisin oikeastaan vierailla myös isäni haudalla samalla, jos se ei sinua haittaa”, naukaisin ja katsoin Sädesäihkettä silmiin. Miksi hän olikaan niin ihana kissa? En saattanut ymmärtää, miten Tähtiklaani oli saattanut suoda minulle niin ihanan kumppanin.
Silmänräpäyken ajan tuntui siltä, että näin Sypressikuiskeen Sädesäihkeen vierellä ja Kääpäkorpin minun vierelläni. Katsoin silmät suurina lyhyttä näkyä, mutta sitten annoin vain olla. Se oli nimittäin ainoa tarvittava vastaus. Isäni ja Sypressikuiske vahtivat meitä ja pitivät meistä huolta, ja ken tietää, ehkä he myös suunnittelivat yhdessä minun ja kumppanini tulevaisuutta. Olivathan he sentään vanhempiamme.

//Säde?

Sädesäihke jäi vartioimaan kumppaniaan, joka käpertyi puun juurakkoon makuulle. Hän saisi rauhoittua siinä rauhassa, kun Sädesäihke istuskelisi vieressä ja pitäisi ympäristöä silmällä uuden Lottatapauksen varalta. Ei hän oikeasti uskonut, että kukaan heidän kimppuunsa hyökkäisi mutta aina kannatti olla varuillaan.
“Kuulehan, se, että me olemme kumppaneita on minulle todella suuri juttu”, Sädesäihke aloitti.
“Haluan, että asiat menevät hyvin ja haluan, että sinä et tunne oloasi painostetuksi mihinkään mitä et halua tehdä. Uskon myös, että näin on toisinpäin. Et ole minulle minkäänlainen taakka. Minä rakastan sinua ja haluan auttaa parhaani mukaan. Voin luvata, että kerron sinulle, jos minusta tuntuu jokin epäreilulle tai, jos on jotain mitä haluan tuoda esille”, hän naukui pitkästi jaaritellen mutta yritti silti pyrkiä siihen, että hänen äänensävynsä kuulosti lempeältä. Kolli halusi oikeasti puhtaasti vain parasta kumppanilleen ja olisi valmis luopumaan mistä tahansa tai tekemään ihan mitä tahansa, jotta Käärmekulta olisi onnellinen.
“Onko sinun jo parempi olla?” Sädesäihke kysyi nuolaisten naaraan korvaa ennen kuin siirsi taas katseensa metsään, jotta olisi valppaana vaaroja varten.
//Käärme?

“Mentäisiinkö takaisin leiriin? Ei meidän tarvitse mutta, jos haluat hieman rauhoittua. Tai sitten voimme etsiä jonkun suojaisan paikan ja pitää pesää hetken aikaa siellä kunnes sinulla on helpompi olla”, kumppanini kysyi. Nyyhkytin hiljaa ja nieleskelin yrittäen saada ääneni kuuluviin.
“Voi- voisimme etsiä jonkin hyvän suojaisan paikan, jossa olla”, naukaisin heikosti. Sädesäihke nuolaisi päälakeani pari kertaa hellästi.
“Selvä. Tule, katsotaan täältä päin”, hän sanoi ja lähti tassuttamaan hitaasti eteenpäin. Lähdin hänen peräänsä.
Kauaa ei kestänyt, kun löysimme puun juurakon, joka oli kuiva ja hyvä paikka levätä. Menimme sen alle makuulle - tai ennemminkin minä makuulle ja Sädesäihke istuskelemaan ja katselemaan, jos joku oli tulossa.
“Anteeksi, Sädesäihke; kun olen näin suuri taakka. Sanot koko ajan, että haluat minun olevan iloinen ja, ettet halua minun joutuvan tekemään mitään, mistä en pidä, mutta minusta tuntuu, että sinä joudut varmasti joustamaan niin paljon minun takiani. Että minun takiani et pääsisi tekemään monia asioita tai kokemaan eri asioita”, mutisin ja katselin maata. “Äläkä sano, että tuo ei ole totta! Haluan kuulla oikeat mietteesi!” naukaisin vielä jämäkästi, ennen kuin hän kerkesi vastata minulle mitään.

//Säde?

Sädesäihke huolestui kovasti, kun tämän kumppani alkoi yhtäkkiä itkemään hänen edessään. Kolli lähestyi Käärmekultaa ja silitti tämän selkää naaraan vaikeroidessa kuinka ihana Sädesäihke oikein oli. Sädesäihkeestä tuntui pahalle, kun hänen kumppaninsa itki vaikkei hän itkenytkään suorastaan surusta.
“Itke vain. Ei se mitään”, kolli naukui ja painautui kiinni kumppaniinsa. Hän nuoli naaraan korvia ja koitti saada tämän tuntemaan olonsa paremmaksi. Sädesäihke pohti pitäisikö viedä Käärmekulta takaisin leiriin. Ehkä hän voisi koittaa sanoa sen jotenkin hellästi.
“Mentäisiinkö takaisin leiriin? Ei meidän tarvitse mutta, jos haluat hieman rauhoittua. Tai sitten voimme etsiä jonkun suojaisan paikan ja pitää pesää hetken aikaa siellä kunnes sinulla on helpompi olla”, kolli naukui rauhallisesti jatkaen edelleen naaraan selän silittämistä. Ehkä Käärmekulta halusi nukkumaan? Tai sitten hän halusi olla vain kahdestaan Sädesäihkeen kanssa. Leirissä voisi tuntua, että kaikki saavat tietää, että hänellä on paha mieli ja se saattaisi tuntua raskaalta. Sädsäihke ei vain halunnut, että laittaisi Käärmekullan tekemään tai sanomaan jotain mitä tämä ei halunnut tehdä tai sanoa.
//Käärme?

Minua miellytti se, että Sädesäihkeestä adoptoiminen ei kuulostanut kamalan pahalta idealta. Minusta pennut olivat kyllä ihania. Ihka omat pennut olisivat aina olleet parhain ajatus, mutta myös adoptoiminen tuntui houkuttelevan, kun ajatteli pentujen hankkimista itselleen.
Kun Sädesäihke yhtäkkiä sanoi, että rakasti minua niin kovasti ja ei halunnut minun joutuvan tekemään mitään, mikä ei ollut mieleeni, kyyneleet kihosivat silmiini. En tiennyt mikä minulla oli mutta tuo päivä oli ollut minulle kunnon tunteiden pyörremyrsky. Purskahdin itkuun.
Sädesäihke pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua huolissaan. Hänen silmänsä säkenöivät huolesta ja hän näytti säikähtäneen, että oli tehnyt jotain minulle tai jotain pahaa oli tapahtunut tuosta noin vain.
“Anteeksi, en kai sanonut mitään pahaa?” kumppanini kysyi kauhistuneena ja tuli vierelleni. Pudistelin päätäni ja yritin pakottaa sanat tulemaan suustani.
“E- ei, et. Sinä vain… en tiedä”, nyyhkytin ja painauduin kollia vasten. “Miksi olet niin ihana kissa”, mumisin hänen turkkiinsa itkiessäni. En vieläkään täysin tiennyt miksi itkin, se vain tuli enkä voinut sille mitään. Olinko väsynyt? ehkä? Oliko se syy? Ei mitään tietoa.

//Säde?

Sädesäihke pohti hetken. Idea pentujen adoptoimisesta vaikutti hänen korvaansa ihan hyvältä. Hän tietyllä tapaa haluisi täysin omia pentuja, mutta kun mietti Käärmekullan ja Sypressikuiskeen sidettä niin eipä verellä ollut kauheasti väliä siinä kenet laski perheekseen.
“Ei minulla ole väliä onko pennut omaa vertani vai eivät. Olen varma, että mikä tahansa käy minulle. Haluan vain, että olemme molemmat onnellisia yhdessä”, kolli naukui ja hymyili. Käärmekulta nyökkäsi ja hymyili ihan pikkuisen itsekin.
“Kun katsoi sinun ja Sypressikuiskeen suhdetta, te olisitte voineet olla siskoja tai emo ja pentu tai parhaita ystäviä tai melkein mitä vain. Luulin pentuna, että olit tätini”, Sädesäihke kertoi ja naurahti ajatukselle. Emon mainitseminen ei sattunut kollia ihan niin paljon kuin ennen tätä. Hänestä tuntui vain mukavalta muistella niitä hyviä muistoja, jotka tästä hetkestä nyt tulivat mieleen. Kuitenkin, kun syvemmälle meni niihin muistoihin alkoi kipu palailla ja Sädesäihkeelle tuli taas tarve sanoa jotakin.
“Tiedätkö, rakastan sinua tosi paljon. Välitän sinusta niin. En halua, että joudut tekemään mitään minkä kanssa et ole okei”, hän naukui ja katseli tassujaan siinä kävellessään. Hän toivoi, että Käärmekulta ei nyt ottaisi tätä ylihössöttämisenä. Naaras ansaitsi vain parasta eikä kolli halunnut vaivaannuttaa Käärmekultaa.
//Käärme?

Sädesäihke ei vaikuttanut kovinkaan vakuuttuneelta siitä, että minä murhaisin hänet, pentumme tai karkaisin klaanista vanhemmuutta. Ymmärsin sen hyvin. En minäkään siihen varsinaisesti uskonut, mutta siltikin se pelotti minua. Sitten kumppanini alkoi lohduttaa minua sanomalla, etten tekisi sellaista ja mitään sellaista ei tapahtuisi.
Sädesäihkeen sanat lohduttivat minua hieman. Hän oli minun tukenani ja se oli kaikki mitä tarvitsin. Silloin sain idean. Sellaisen hienon, mutta ei välttämättä niin toimivan idean.
“Mitä mieltä olisit, jos adoptoisimme pentuja, jos saisimme mahdollisuuden? Jos siis pelkään kuolevani tai pentujeni kuolevan synnytyksessä, ehkä adoptio voisi olla vastaus? Tai siis ei sinun tarvitse haluta kuin vain täysin omia pentujasi, mutta sekin olisi mahdollisuus eikö vain?” ehdotin ja katsoin kumppaniani toiveikkaana. Hän vaikutti siltä, että olisi hyvä isä ja mielellään hoitaisi pentuja, joten ehkä hän pitäisi ideasta adoptoida pentuja omakseen. Minulle ainakin se vaihtoehto kelpaisi hyvin. Jos Sädesäihke nimittäin oli oikeassa, enkä alkaisi hulluksi kissaksi kuten emoni, se voisi toimiakin.

//Säde?