“Äsh… ei se mitään”, Sädesäihke naukaisi vaikka oli ehkä hiukan apea, koska oli olettanut edes jonkun tietävän kuinka paljon hän vihasi kalaa. Hän katsoi ahventa vielä kerran vinoon ennen kuin päätyi osoittamaan Käärmekullalle jänistä.
“Käykö tämä? Se on niin iso, että saamme molemmat siitä vatsamme täyteen”, kolli naukui mahdollisimman huolettomasti. Käärmekulta nyökytti ja auttoi kumppaniaan nostamaan jäniksen kasasta. Sädesäihke kantoi sen kuitenkin yksin aukion laidalle paikkaan, jossa kaksikko oli istunut yhdessä ennen ruuan hakemista. Käärmekulta tuli perästä ja istuutui kollin viereen. Sädesäihke aloitti syömisen. Hän iski hampaansa jäniksen makoisaan lihaan. Hän ei ollut enää tippaakaan pettynyt tai apea. Ruoka tuntui korjaavan kaiken. Käärmekulta näytti kuitenkin vielä vähän epävarmalle.
“Älä huoli, en ole vihainen sinulle”, Sädesäihke naukaisi saatuaan nielaistua lihanpalansa.
“Oleko aivan varma?” naaras kysyi ennen kuin haukkasi ensimmäistäkään palaa.
“Olen aivan varma. Tosi varma”, kolli vastasi ja jatkoi taas syömistä vilautettuaan ystävällisen hymyn Käärmekullalle. Hän ei halunnut, että naaras olisi tuollaisella mielellä vain yhden pienen lauseen takia. Ei se nyt ollut niin iso asia, että Käärmekulta ei tiennyt mistä riistasta Sädesäihke piti.
//Käärme?

Mieltäni lämmitti se, että Sädesäihke otti minun puoleni asiassa. Hän ei halunnut meille pentuja, jos minä en sitä välttämättä halunnut. Hänen tukensa asiassa auttoi paljon.
“Kiitos”, naukaisin hiljaa. “Haluaisitko kenties ottaa jotain syötävää?”
“Toki”, kolli naukaisi. Nyökkäsin.
“No mennään silloin ottamaan jotain”, sanoin ja lähdin tallustamaan kohti tuoresaaliskasaa ajatellen kumppanini seuraavan minua.
Kun pääsin tuoresaaliskasalle asti, katselin mitä kaikkea siellä oli. Siellä oli vaikka mitä, koska saalistuspartio oli juuri saapunut. Huomasin hyvännäköisen ahvenen kasassa ja tökkäsin sitä tassullani.
“Kelpaisiko tämä ahven sinulle?” kysyin. Sädesäihke katsoi minua kuin hullua inhoa kasvot täynnä.
“Ei kiitos. En pidä kalasta”, hän sanoi ja katsoi ahventa vinoon. “Ajattelin, että tietäisit sen jo”, hän jatkoi vielä hiljaa apean oloisena.
“Voi olen niin pahoillani! Miten en saattanutkaan tietää! Anna anteeksi rakas, se ei tule toistumaan! Valitse sinä, minulle kelpaa mikä vain - paitsi sammakot”, nau’uin nopeasti surullisena siitä, etten ollut tiennyt jotain sellaista, kuin kumppanini inhokkiriista. Miten saatoinkaan olla niin hölmö? Olinko muka koskaan nähnyt Sädesäihkeen syövän kalaa? En! Minun olisi pitänyt tietää!

//Säde?

Sädesäihke katsoi isänsä perään hieman huolissaan. Hän ei halunnut tuottaa isälleen pettymystä sen jälkeen, kun oli saanut kumppanin, sillä ettei saisikaan pentuja. Isä kuitenkin varmasti ymmärtäisi loppujen lopuksi mutta olihan Sädesäihke kuitenkin nyt ensimmäinen hänen pennuistaan, jolla oli kumppani. Syreenisumulla ei edes vielä ollut kollin tietämyksen mukaan ketään kiikarissa.
“Sädesäihke, mitä teemme? Aurinkoroihu tuntuu pettyvän, jos ei saa jälkeläisilleen jälkeläisiä”, Käärmekulta naukaisi katsellen taas maata. Sädesäihke kosketti naaraan selkää hännällään lohduttavasti.
“En anna isäni määrätä saanko minä kumppanini kanssa pentuja vai en. Sitä paitsi en ole hänen ainoa pentunsa. Sisarukseni saattavat saada pentuja. Haluan ainakin itse tehdä vain niin kuin meille kahdelle sopii. Haluan, että olemme onnellisia”, kolli naukui vaikkei ollut ihan varma uskoiko itsekään kaikkea mitä sanoi. Hän kuitenkin toivoi, että kuulosti edes hiukan varmalta, jotta Käärmekullan olisi helpompi uskoa häntä ja tulla paremmalle mielelle. Naaras ansaitsi vain parasta ja sitä Sädesäihke halusi antaa hänelle. Olihan kollin tehtävä näin kumppanina tuoda Käärmekullalle onnea, eikö?
//Käärme?

Ilo tuntui laskeutuvan ylleni kuin sumu, kun Sädesäihke sanoi haluavansa olla kumppanini. Hän vielä kysyi minulta halusinko minä olla hänen kumppaninsa, tietysti sanoin kyllä. Olin ylpeä itsestäni ja Sädesäihkeestä. Olimme päässeet elämässämme jo niin pitkälle. Se tuntui kovin hullulta.
Seurasin myös uutta kumppaniani, kun hän lähti viimein kertomaan Aurinkoroihulle heidän kumppanuudestaan. Oranssi soturi tuntui kuitenkin menevän kuin transsiin ollessaan isänsä edessä valmiina kertomaan asiasta. Tassutin hänen vierelleen ja laskin häntäni hänen selälleen hymyillen samalla Aurinkoroihulle ja nyökäten kohteliaasti kuin tervehdykset.
“Noh, mitä kerrottavaa teillä nuorukaisilla mahtaa olla?” Aurinkoroihu kysyi. Vilkaisin Sädesäihkeeseen. Hän näytti hieman hermostuneelta, mutta hengitti syvään ja kertoi asiasta isälleen.
“Olen saanut kumppanin. Minusta ja Käärmekullasta on tullut kumppanukset - juuri äsken”, kolli naukaisi. Aurinkoroihun silmät kirkastuivat.
“Sepä hienoa!” hän naukaisi iloisesti. “Onnitteluni!” hän sanoi vielä. Silloin Jänöpentu huusi häntä pentutarhan edustalta ja soturi katsoi tuoreeseen kumppanuskaksikkoon anteeksipyytävästi.
“Minun täytyy mennä. Jänöpentu kaipailee minua jo. Ehkä te vielä joku päivä ymmärrätte sen omien petujenne kohdalla”, Aurinkoroihu naukaisi. Koko kehoni tuntui jännittyvän. Ajattelivatko kaikki aina vain pentuja, kun aiheena on kumppanuus?
“Nähdään sitten!” vanhempi soturi naukaisi hyväntuulisesti ja lähti suuntaamaan kohti pentutarhaa.
“Hei hei!” huusin hänen peräänsä peitellen pettymystäni. Sitten käännyin Sädesäihkeenpuoleen. Hänen silmissään näkyi jo huoli. Hän kai tiesi, että Aurinkoroihun sanat osuivat arkaan paikkaan.
“Sädesäihke, mitä teemme? Aurinkoroihu tuntuu pettyvän, jos ei saa jälkeläisilleen jälkeläisiä”, sanoin katsellen maata.

//Säde?

Sädesäihke hengitti sisään oikein syvään. Tämä oli se hetki, josta kolli oli haaveillut tosi pitkään ja nyt se tapahtui.
“Käärmekulta”, oranssiturkkinen kissa aloitti juhlallisesti.
“Haluan olla kumppanisi, haluatko sinäkin olla minun?” kolli naukui kömpelömmin kuin mitä oli yrittänyt. Käärmekullan naamalla oli jopa melkein huvittunut ilme. Sädesäihke oli oikein ylpeä itsestään, koska naaras oli äsken näyttänyt aika ahdistuneelta.
“Haluan”, kultaturkki naukui. Sädesäihkeen sisällä räjähti ilo ja muut sekalaiset tunteet.
“Siinä tapauksessa voisimme kertoa isälleni, että olemme nyt kumppanit. En nimittäin halua antaa hänen päättää sitä ennen meitä, jos tiedät mitä tarkoitan”, kolli naukui ja Käärmekulta ymmärsi. Hän nyökytteli päätään uudelle kumppanilleen, joka olisi voinut millä hetkellä hyvänsä räjähtää kaikkien päällekkäisten tunteiden alla.
“Sinun pitäisi puhua hänelle”, Käärmekulta naukui ja nyökkäsi kohti Aurinkoroihua, joka katsoi juuri sopivasti heihin päin. Sädesäihke nyökytti ja kutsui hännällään isäänsä lähemmäs.
“Hei, Sädesäihke ja Käärmekulta”, Aurinkoroihu tervehti kaksikkoa iloinen ilme naamallaan. Hän vaikutti oikein aurinkoiselta niinkuin yleensäkin. Sädesäihkeellä ei ollut mitkään parhaat välit isäänsä, sillä isä tuntui keskittyvän enemmän muihin pentuihin ja silloin, kun emo oli vielä ollut elossa vanhemmat olivat hyysänneet toisiaan aika tiuhaan tahtiin. Sädesäihke ei kantanut siitä kaunaa isälleen mutta toivoi tietyllä tapaa, että he olisivat olleet jo alusta asti läheisemmät.
“Meillä olisi kerrottavaa”, Sädesäihke naukui ja vilkaisi uutta kumppaniaan hermostuneesti. Jotenkin isälle kertominen jännitti häntä enemmän kuin Käärmekullalle tunteiden tunnustaminen oli jännittänyt.
//Käärme?

En kamalasti pitänyt siitä, että Sädesäihke mainitsi emoni, mutta kai se oli ymmärrettävää, kun kerta itse mainitsin hänen edesmenneen emonsa. Minullakin oli kyllä kova ikävä Sypressikuisketta ja olisin antanut milloin vain, mitä vain saadakseni hänet takaisin.
Kun Sädesäihke sitten kysyi sanoisivatko he siis Aurinkoroihulle siitä, että he olivat kumppanuksia, Käärmekultakin alkoi pohtimaan asiaa.
“Niin kai - tai siis vain, jos sinä haluat olla kumppanini! En minä sinua siihen pakotakaan, jos se vaikka tuntuu liian aikaiselta… tai jotain sellaista”, mumisin ja painoin pääni. Entä, jos Sädesäihkettä oikeasti ahdisti tämä kaikki? Jos hän vain esitti, että tämä oli hänestä hienoa, tai jotain sellaista? Entä, jos Sädesäihke ei oikeasti halunnutkaan olla kumppanini ja nyt mietti, miten sen minulle kertoisi.
Ajatukseni harhailivat. Halusin takaisin pentutarhan suojaan. Halusin olla pentu emonsa turkkia vasten. Paitsi, etten kyllä halunnut enää olla Lotan kanssa missään tekemisissä. Emolla tarkoitin enemmän Sypressikuisketta. Hän oli ollut minulle enemmän kuin Lotta koskaan oli ollut tai voisi olla.

//Säde?

Sädesäihke sai kunnon sätkyn luullessaan Käärmekullan ilmoittavan odottavansa pentuja mutta saikin asian oikean laidan selville hetken päästä. Hän oli helpottunut, sillä olisi ollut aika moinen sekasotku, jos naaras olisi nyt odottanut pentuja ja vielä, kun hän ei niitä halunnut.
“Kai me voisimme kysyä isältä asiasta. Lotallakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa…” Sädesäihke mainitsi Käärmekullan emon vain, koska tämä oli maininnut Sädesäihkeen edesmenneen emon. Sypressikuiskeen ajatteleminen sattui kollia vielä valtavasti, eikä tämä ollut valmis puhumaan emonsa mielipiteistä minkään asian suhteen juuri nyt.
“...mutta Kääpäkoipi taisi olla aikalailla asian puolesta, vai?” Sädesäihke naukui ennen kuin Käärmekulta ehti vastata pieneen piikittelyyn.
“Niin hän oli”, Käärmekulta naukaisi. Oranssiturkkinen kissa nyökkäsi ja haeskeli katseellaan Aurinkoroihua. Hän ei kuitenkaan heti sattunut huomaamaan tuota. Ehkä isä oli partiossa?
“Tuolla hän on”, Käärmekulta naukui ja osoitti hännällään soturien pesän edustaa.
“Eli sanommeko me hänelle, että me olemme kumppanukset? Tai siis… olemmeko me nyt kumppaneita?” Sädesäihke kysyi ja katsoi Käärmekultaa silmiin. Hän oli ihaillut naarasta niin pitkään ja nyt heistä oli sitten tulossa kumppanit. Aika fantastista.
//Käärme?

Minusta tuntui, että Sädesäihke pettyi siitä huolimatta, että sanoi, ettei sillä ollut kamalasti väliä. Siirtelin tassujani surkeana. Pennut olisivat kyllä niin ihania, mutta mitä iloa siitä olisi, jos ne olisivat kaikki kuolleet tai itse olisi kuollut.
“Pitäisikö meidän muuten ilmoittaa tästä jollekulle?” kysyin yhtäkkiä ajatellen sitä, että olimme tai emme olleet nyt kumppanukset.
“Ai mitä mistä? Et kai odota pentuja!” Sädesäihke huudahti silmät suurina. Pudistelin päätäni nopeasti.
“Ei, en toki! Ymmärsit nyt väärin. Tarkoitin sitä, että kerroimme pitävämme toisistamme, tai jotain…” mutisin ja katselin toisaalle. Sädesäihke vaikutti rentoutuvan. Kolli oli tainnut todella luulla, että minä odotin pentuja. Se olisikin ollut hullua. Eihän minulla edes ollut virallista kumppania vielä… kai?
Ajatukseni lähtivät yhtäkkiä lipumaan vanhempiini. Kääpäkorppi oli varmasti mielissään siitä, että olin viimein sanonut tunteistani, emoani ei varmasti kiinnostaisi pätkän vertaa. Entä Sypressikuiske ja Aurinkoroihu.
“Pitäisiköhän tästä sanoa Aurinkoroihulle? Mietin vain, että onkohan hän meidän välistä suhdetta vastaan vai puolesta… Sypressikuiskeelta ei oikein voi enää kysyä”, sopertelin hieman hämilläni itsekin siitä, mistä oikein höpötin.

//Säde?

Sädesäihke kohautti lapojaan. Hän ymmärsi naaraan huolen. Eihän kollien tarvinnut synnyttää ja siksi pennuista haaveilu oli kauhean helppoa. Naaraat tekivät hirveästi töitä saadakseen jälkeläisiä ja Sädesäihke toivoikin, että jos joskus saisi pentuja jonkun kanssa saisi hän olla avuksi niin paljon, kun ikinä pystyi ja saattoi soturin tehtäviltään.
“Niin. Minusta on kuitenkin hyvä, että jaat mietteesi. Ei kumppanusten tarvitse saada pentuja ehkä koskaan, jos he eivät halua ja minusta on paljon tärkeämpää päättää yhdessä asioista, kun yrittää vain miellyttää toista”, Sädesäihke naukui. Hänestä hänen lauseessaan ei ollut paljoakaan järkeä mutta hän toivoi silti, että Käärmekulta ymmärtäisi mitä hän sillä ajoi takaa. Sädesäihke ei ikinä haluaisi pakottaa Käärmekultaa saamaan pentuja kanssaan, jos naaras pelkäsi liikaa. Hänestä se, että he ylipäätään pääsisivät joskus kumppaneiksi asti oli jo aika iso ilonaihe. Kolli ei kuitenkaan voinut olla tuntematta pientä pettymystä. Hän oli monta kertaa kuvitellut itsensä Käärmekullan kanssa leirin laidalla kaitsemassa pikkuisia pentuja, jotka näyttivät aivan häneltä ja Käärmekullalta. Ei hän kuitenkaan syyttäisi ystäväänsä, jos unelma ei tulisi toteen. Tärkeintä oli, että ihana Käärmekulta koki olonsa turvalliseksi ja nähdyksi Sädesäihkeen kanssa.
//Käärme?

Sädesäihkeen alkaessa puhua pennuista tuntui siltä, että oloni muttui entistäkin vaivaantuneemmaksi. En oikein tiennyt mitä sanoa. Puhuiko kolli muutenkin hänen omista pennuistaan vai puhuiko hän *meidän* pennuistamme.
“Minä… en oikein tiedä pennuista. Tai siis ovathan ne ihania, mutta se niiden tuominen maailmaan… entä jos kuolen! Tai pennut kuolevat! Mitä minä sitten tekisin… Jo niin moni kissa on kuollut synnytyksessä. Näihin kissoihin kuuluu sekä pentuja, että kuningattaria. En mielelläni haluaisi olla yksi heistä”, sopertelin hiljaa. Pilasinko minä nyt kokonaan Sädesäihkeen tunnelman? Menikö hänen ilonsa aiheeseen nyt minun takiani? En kai vain saanut häntä ajattelemaan minua heikkona? Tai ehkä ärsyttävänä?
En uskaltanut katsoa oranssi turkista kollia lainkaan. Jos hän olikin suuttunut minulle, mitä minä sitten tekisin? En minä voisi pilata tätä kaikkea - en nyt, kun se oli viimein päässyt niin pitkälle! Pitäisikö minun puhua lisää Jänöpennusta ja Säihkepennusta? Vai ehkä vaihtaa aihetta. Ajatteluun käyttämäni aika tuntui kuiden pituiselta, mutta tosiasiassa se oli vain pari silmän räpäystä. Eihän Sädesäihkekään ollut vielä kerennyt edes vastata minulle millään tapaa - jos hän siis edes aikoi vastata…

//Säde?

Sädesäihkeen sydän hakkasi kovempaa kuin hetkeen, kun Käärmekulta alkoi pahoitella käytöstään. Kolli ei halunnut Käärmekullan luulevan, että Sädesäihke vihasi häntä! Ei missään nimessä!
“Puhuttaisiinko jostain muusta?” oranssi soturi kysyi huokaisten vuorostaan. Käärmekulta nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Sädesäihke pohti hetken pitäisikö hänen aloittaa keskustelu mutta tuli nopeasti tulokseen, että se olisi ehkä kannattavinta, koska hiljaa oleminen oli kovin kiusallista.
“Minusta on mukavaa nähdä kuinka Jänöpentu ja Säihkepentu kasvavat. He ovat oikein potria pikkuisia ja pääsevät varmaan pian oppilaiksi. Haluaisin heille hyvät mestarit”, kolli selitti. Hän piti pikkusisaruksistaan kovasti ja höpöttäisi heistä mielellään lempikissansa kanssa, jos tämä vain jaksaisi kuunnella häntä.
“Olisi joskus kiva saada omia pentuja. Omia pikkuisia versioita…” Sädesäihkeen lause haiveni loppua kohti. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Olisiko hän jatkanut mainitsemalla pienet versiot Käärmekullasta, joita hän ajatteli aina, kun ajatteli perheen perustamista vai olisiko vain maininnut tulevan kumppanin. Hän ei oikein tiennyt oliko nyt hänen ja Käärmekullan status edelleen ystävät vai olivatko he kenties kumppaneita.
//Käärme?

Sädesäihkeen painostus siitä, miksen ollut kertonut vaarasta alkoi inhottaa minua. Yritin parhaani mukaan olla normaali ja antaa ympäripyöreitä, yksinkertaisia vastauksia.
“Ymmärrän. Minulle kyllä voit kertoa, jos jotakin tapahtuu. En halua, että joudut pitämään kaiken itselläsi” Sädesäihke naukui. Nyökkäsin vaisusti ja katselin vuorostani tassujani.
“Olen pahoillani, etten kertonut sinulle. En ajatellut sinun pahastuvan siitä. Olen niin kamalan pahoillani, jos satutin tunteitasi! Se ei ollut tarkoitus! En halua, että vihaat minua, anna anteeksi!” nau’uin surkistuneena.
“Ei, ei! Ymmärsit nyt väärin! En tarkoittanut, että olisin vihastunut tai surullinen siitä, en vain halua, että sinulle sattuu jotain!” kolli naukui nopeasti ja kosketti kylkeäni hellästi etutassullaan.
“Olen silti pahoillani. Lupaan kertoa sinulle tulevaisuudessa, jos jotain vastaavaa sattuu vastaan uudelleen. En halua, että tunnet olosi petetyksi, koska pidän salaisuuksia sinulta. Olemmehan me ystäviä kaiken kaikkiaan…” sanoin, vaikka olinkin kovin epävarman kuuloinen lopussa. Olimmeko me edes enää vain ystäviä? Olimmeko me jotain muuta? Mitä Sädesäihke ajatteli? Olimmeko vain ystäviä hänen silmissään vai kenties myös jotain suurempaa?

//Säde?

“Isäsi tuli uniisi ja varoitti sinua lähestyvästä vaarasta, etkä sitten ajatellut kertoa minulle?” Sädesäihke kysyi hieman loukkaantuneena. Käärmekulta ei luottanut Sädesäihkeeseen tarpeeksi kertoakseen vaarasta hänelle! Tuntuipa asia jotenkin suunnattoman isolta ja inhottavalta vaikkei se edes ollut mitenkään kauhean ihmeellinen. Kai muut halusivat sitten salata asioita oranssiturkkiselta kollilta.
“En ajatellut sen olevan niin tärkeää”, Käärmekulta naukui ja huokaisi. Hän ei ajatellut, että Tähtiklaanin varoitus *vaarasta* ei ollut tärkeää? Mitäköhän ihmettä naaras oli sitten ajatellut?
“Vaara. Vai, että oikea Tähtiklaanin varoitus *vaarasta* ei olisi tärkeää?” Sädesäihke tivasi hermostuen hieman. Mitä muuta naaras salasi minulta? Ei selvästi ainakaan ihastuksen tunteitaan mutta entä, jos Käärmekulta olikin saanut jonkun varoituksen ystäväänsä liittyen eikä aikonut kertoa? Sädesäihkettä hermostutti mutta hän yritti hillitä itsensä.
“En olettanut sen vaaran olevan näinkin lähellä”, Käärmekulta naukui. Sädesäihke tajusi painostavansa naarasta melkoisen paljon ja päätti vaihtaa sävyään.
“Ymmärrän. Minulle kyllä voit kertoa, jos jotakin tapahtuu. En halua, että joudut pitämään kaiken itselläsi”, soturi naukaisi. Hän vilautti ystävälleen pienen hymyn. Voi kuinka Sädesäihke ihailikaan tuota naarasta. Käärmekulta oli tämän mielestä niin upea eikä hän halunnut kultaturkkisen naaraan joutuvan kohtaamaan vaaroja yksinään.
//Käärme?

Sädesäihkekin sanoi pitävänsä minusta. Se oli kovin ihanaa, mutta sen jälkeen tunnelma muuttui kovin kiusalliseksi. Istuin siinä kollia katsellen. Hän ei kyllä katsonut minua. Sen sijaan hän katsoi toisaalle vältellen katsettani.
“Tänään on muuten hyvä sää”, kolli naukaisi lopulta. “Aurinko paistaa pitkästä aikaa”, hän jatkoi vielä. Minusta oli kovin kummaa alkaa vain puhumaan sillä tavoin säästä. Minusta se ei edes ollut niin hieno. Aurinko sulatti vähäisiä lumia ja loi maahan loskaa, lätäköitä ja kuraa, mutta enhän minä nyt siitä viitsisi alkaa kommentoimaan.
En osannut sanoa mitään. Oliko Sädesäihke todella rakastunut minuun? Entä, jos hän vain valehteli, jotta minulle ei tulisi huono-olo siitä kaikesta. Jotta hän ei satuttaisi tunteitani.
“Tiedätkö, miksi minä edes päätin kertoa sinulle tunteistani?” kysyin odottamatta virallista vastausta.
“Miksi?” kolli kysyi hiljaa ja käänsi katseensa viimein minuun päin, mutta tuntui edelleen välttelevän suoraa katsekontaktia.
“Kääpäkorppi, isäni, ilmestyi minulle kerran unessani. Hän sanoi, että meistä tulisi mainiot kumppanukset. Hän myös sanoi, että oli jokin vaara. Uskoisin hänen tarkoittaneen emoani. Sain ajatuksen, että ehkä pitäisit siis minusta myös… en kai ollut väärässä”, nau’uin ja liikauttelin käpäliäni vaivaantuneena.

//Säde??

“Sädesäihke minä pidän sinusta! Halusin kertoa sen. En kestä enää peittelyä! On niin vaikeaa olla kanssasi, kun et tiedä, mitä sinusta todella ajattelen. Mutta… onko se outoa, että minä rakastaisin sinua..?” Käärmekulta naukui. Minulla meni hetki prosessoida, mitä naaras oli juuri sanonut. Kissa, johon olin ollut ihastunut ihan ensimmäisestä tapaamisestamme saakka juuri tunnusti oman rakkautensa minulle.
“Ei se ole outoa ja minäkin… minäkin pidän sinusta. Olen pitänyt sinusta tosi pitkään”, nau’uin. Oli vaikeaa myöntää naaraalle, että vastasin tämän tunteisiin mutta sen sanottuani tunsin lämpöä sisälläni. Nyt meillä ei ollut Käärmekullan kanssa enää mitään salattavaa. Ihailin hetken naaraan piirteitä auringon osuessa hänen turkilleen.
“Ihanaa”, Käärmekulta sanoi ja katsoi minua silmiin. Käänsin heti katseeni pois ja ihastelin vaihteeksi varpaitani. Turkkiani kuumotteli ja sydämeni hakkasi lujaa.
“Niin”, henkäisin. En keksinyt mitään muuta sanottavaa.
“Tänään on muuten hyvä sää”, naukaisin nolona ja hieroin toista silmääni käpälälläni.
“Aurinko paistaa pitkästä aikaa”, jatkoin turkki kuumotellen yhä kovemmin.
//Käärme?

Oli kulunut jokusen aikaa siitä, kun emoni oli hyökännyt. Parantumiseni oli alkanut jo kiihtyä. Pääsisin parantajalta luultavasti jo lähipäivinä pois. Olin joutunut makoilemaan pesässä ärtyneenä siitä, että ulkoiluni oli taas rajoitettu. Suoraan sanottuna halusin napata emoni ja viedä tunnelistoon, josta hän ei koskaan löytäisi ulos.
Yhtäkkiä huomasin Sädesäihkeen tulevan luokseni leirin laidalle, jossa istuskelin tylsistyneenä. Kolli vaikutti hieman pohtivan jotain ja kysyi ensiksi vointiani. Tietysti ulos suustani tuli vain “ihan hyvin,” mitä muutakaan. Ei minulla mitenkään erityisen hyvin mennyt, mutta olisi sitä pahemminkin voinut mennä.
Kun Sädesäihke sitten otti aiheeksi sen, mitä olin ollut aikeissa sanoa, kun olimme lähteneet kävelylle ja ennen kuin Lotta kävi kimppuumme. Hetken ajan joudun jäädä itsekin pohtimaan asiaa, kunnes muistin.
“Öö… jos se on jotain, mitä et haluakaan kertoa, sinun ei tarvitse. Tai siis… kuuntelen mielelläni kyllä mutta ei ole pakko”, kolli änkytti hieman. Siirtelin tassujani hermostuneena ja katselin maata hiljaa.
*Nyt tai ei koskaan. Nyt tai ei koskaan!* ajattelin mielessäni, puristin silmäni kiinni ja puhuin:
“Sädesäihke minä pidän sinusta! Halusin kertoa sen. En kestä enää peittelyä! On niin vaikeaa olla kanssasi, kun et tiedä, mitä sinusta todella ajattelen. Mutta… onko se outoa, että minä rakastaisin sinua…” nau’uin. En saattanut katsoa entistä oppilastani. Katselin vain vastakkaiseen suuntaan räpytellen silmiäni kuin olisin aikeissa itkeä. Ehkä olinkin? En minä oikeasti tiennyt, mitä silloin tunsin. Se oli jotain kummaa. Jotain niin kamalan kummaa. Ehkä pelkoa? Ehkä helpotusta? Ken tietää.

//Säde?

Olin viimeisten parin päivän aikana vain vältellyt Käärmekultaa. Minut oli päästetty parantajalta pois heti samana iltana, kun olin sinne mennytkin. Haavani eivät tarvinneet kauheasti hoitoa, sillä ne eivät olleet vakavia. Lotta oli kai vain yrittänyt saada minut pois tieltä, jotta voisi tappaa Käärmekullan. Yhtäkkiä päähäni pälkähti muisto. Käärmekulta oli ollut sanomassa jotain minulle ennen kuin Lotta oli hyökännyt. Päätin mennä kysymään asiasta naaraalta heti. Nousin pesästäni ja hölkytin ulos. Käärmekulta istui sopivasti leirin reunalla. Hölkkäsin karvat pörhistyen naaraan luo. Istuin hänen viereensä.
“Hei”, Käärmekulta naukui ja kosketti selkääni hännällään.
“Miten voit?” kysyin varovaisesti. En halunnut naaraan luulevan, että hössötän taas liikaa.
“Ihan hyvin”, Käärmekulta naukaisi ja katsahti minua. Katsoin häntä pitkään takaisin ennen kuin siirsin katseeni tassuihini, jotka steppasivat hermostuneesti paikallaan.
“Mikä se juttu oli, ennen kuin Lotta hyökkäsi, siis mitä sinun piti sanoa?” kysyin hieman takellen sanoissani. Käärmekulta näytti yllättyneeltä ja meni yhtäkkiä ihan vaikean näköiseksi itsekin.
“Öö… jos se on jotain, mitä et haluakaan kertoa, sinun ei tarvitse. Tai siis… kuuntelen mielelläni kyllä mutta ei ole pakko”, änkytin. Turkkini alla kihelmöi hirvittävästi ja minua nolotti. En halunnut sanoa mitään väärin, koska Käärmekulta oli niin ihana ja halusin pysyä tämän suosiossa. Käärmekulta oli ihanin ja upein kissa koko maailmassa ja hänet halusin pitää lähelläni oli sillä mikä hinta hyvänsä.
//Käärme?

Siitä oli aikaa, kun viimeksi olin nähnyt painajaista. Ehkä samasta syystä tuntui niin oudolta herätä raskaasti hengittäen aamun pimeydessä, piinaavat unikuvat vielä tuoreina mielessä. Oli vielä varhaista, mutta tiesin, etten saisi enää nukuttua enempää.
Siistiydyin puolihuolimattomasti ennen kuin hiivin nukkuvien pesätoverieni ohi pesän suuaukolle ja livahdin sen kautta aukiolle. Taivaalla näkyi vielä tähtiä, jotka tuikkivat himmeästi. Aamun tullen ne katoaisivat taas.
Hiilihammas istui vartiossa lähellä leirin sisäänkäyntitunnelia. Minut huomatessaan tämä höristi vähän korviaan ja kääntyi katsomaan minuun selvästi hiukan yllättyneenä. Minä nyökäytin hänelle päätäni tervehdykseksi ja jatkoin matkaani hänen ohitseen uloskäynnin suuntaan.
“Huomenta. Mihin sinä näin aikaisin olet matkalla?” Hiilihampaan naukaisu sai minut pysähtymään. Vilkaisin häneen pienesti hymyillen, vaikka en ollutkaan varma, kuinka hyvin soturi pystyi näkemään ilmettäni tässä valossa.
“En saa enää unta. Ajattelin käydä pikku happihyppelyllä ja katsoa, jos saisin samalla saalistettua jotakin”, vastasin kollin kysymykseen rehellisesti. Hiilihammas nyökkäsi ymmärtäväisen oloisena ja toivotti minulle metsästysonnea.
Niinpä minä jatkoin yksikseni matkaani lumiseen metsään, jonka kaikki äänet tuntuivat pakkasessa paljon voimakkaammilta. Lumi narskui tassujeni alla, jossakin napsahti oksa jonkin eläimen astuessa sen päälle, pöllö huhuili korkeuksissa. Annoin itseni unohtaa viimeöisen painajaisen maadoittamalla itseni tähän hetkeen. Kaikki oli hyvin tässä ja nyt.

Haahuilullani ei ollut määränpäätä. Minä vain kuljeskelin puiden seassa ja etsin samalla merkkejä riistasta. Kerran minua lykästikin, kun olin huomannut hangen päällä vipeltämässä pikkuruisen tumman olennon. Koska en ollut jäänyt ihmettelemään sitä liian pitkäksi aikaa, minun oli onnistunut napata myyrä. Olin haudannut sen erään puun juurelle odottamaan paluutani.
Ylitin joen kaatunutta puunrunkoa pitkin. Pysähdyin keskellä ylitystä katsomaan alapuolella virtaavaa vettä, jonka pinta kareili vaalenevan taivaan väreissä. Vietin siinä hetkisen ihastelemassa alkavaa päivää, ennen kuin tasapainoilin itseni turvallisesti toiselle puolelle.

Tuuli puhalsi nenääni Kuolonklaanin hajua. Aloin olla lähellä heidän rajaansa. Minun olisi varmaankin pitänyt kääntyä jo ympäri ja palata noutamaan saamani saalis, mutta jokin esteli minua. Jäin pyörimään rajanaapurin läheiseen metsään levoton tunne sisälläni kasvaen. Se jäyti minua sisältäpäin, muistutti painajaisesta, jonka olin viime yönä nähnyt.
Yritin hengitellä sisään ja ulos kaikessa rauhassa, päästää irti kuristavasta tunteesta. En halunnut tuntea näin, mutta toisinaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin katsoa silmästä silmään omia demoneitaan.
Lähistöllä rasahti jokin. Korvani pomppasivat pystyyn ja sydämeni syke kiihtyi niin, että kuulin oman vereni pauhaavan korvissani. Katseeni poukkoili hämärässä metsässä, tähyili puiden lomassa, yritti löytää äänenaiheuttajan. Lopulta se osui kiiluvaan silmäpariin muutaman ketunmitan päässä.
“Huhuu?” kokeilin varovasti ja liikuin lähemmäksi puiden takana näkyvää hahmoa. Hajusta päätellen kissa oli Kuolonklaanista, mutta siinä oli myös jotakin muutakin. Jotakin tuttua…
Päästessäni lähemmäksi tunnistin kissan, ja yhtäkkiä sisälläni pääsi valloilleen tunteiden ristiriitainen ilotulitus.
Lampiväre.

//Lampi? :o

Leimusilmä kurkotteli varovasti ylöspäin tassullaan ja yritti saada otetta kynsillään rungosta hapsottavasta kaarnapalasesta. Hänen oli täytynyt nousta varpailleen puun juurella yltääkseen niin korkealle. Lopulta hän tunsi kynsiensä tapaavan kiinteän kuoren ja ryhtyi saman tien repimään sitä irti.
Hän sai juuri ja juuri irrotettua yhden palan, kun jostain lähistöltä kajahti veretseisauttava kirkuna. Kujekulta kutsui häntä apuun! Naaras kuulosti olevan pinteessä, ja Leimusilmän niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän erotti sanan ‘kettu’.
Oliko klaanin reviirillä kettuja? Miten hän ei ollut muka haistanut mitään? Paniikinsekaiset ajatukset poukkoilivat parantajan pään sisällä, mutta hän ei jäänyt pitkäksi aikaa paikoilleen odottelemaan, vaan ryntäsi pää viidentenä jalkana Kujekullan huudon suuntaan. Hän ei ehkä ollut soturi, mutta hän puolustaisi klaanitoveriaan hengellään!
Ei mennyt aikaakaan, kun Kujekullan hoiperteleva hahmo tuli häntä vastaan. Tämä piti toista tassuaan ylhäällä, mutta ennen kuin Leimusilmä ehti silmäillä naarasta tarpeeksi vammojen varalta, tämä rysähti maahan. Siinä hänen silmiensä edessä naaras sätki hetken paikoillaan, kunnes lopulta valahti hervottomaksi.
Leimusilmä ei saattanut uskoa silmiään. Hetken verran hän oli totaalisessa shokissa. Mutta sitten hänen sieraimiensa läpi kulki tuulahdus ilmaa siitä suunnasta, josta Kujekulta oli tullut. Hän ei haistanut kettua, hän ei haistanut verta.
Parantaja lähestyi maassa makaavaa soturia hieman tuima ilme naamallaan, sillä pelkäsi pahoin, että tässä oli kyse jostakin niin pentumaisen typerästä, että se ihan suututti häntä. Hänen aavistuksensa osuivat oikeiksi, kun hän naarasta hetken paremmin tutkittuaan tuli siihen tulokseen, ettei tämä ollut edes oikeasti loukkaantunut.
“Oletko tosissasi?” Leimusilmä naurahti ärsyyntyneesti ja tökkäsi tassullaan Kujekultaa kylkeen.

//Kuje? >:(

Kujekulta taapersi Leimusilmän takana. Parantajakolli oli pyytänyt hänet mukaansa etsimään lepänkaarnaa ja juuri kun naaras oli ollut kieltäytymässä, hän oli saanut mainion idean.. Hän tietenkin jekuttaisi Leimusilmää, miksi hän ei ollut keksinyt sitä aikaisemmin! Tästä tulisi mahtavaa, Kujekulta ajatteli hykerrellen. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näkemään Leimusilmän ilmeen. Se olisi tuolle iha oikein, mitäpä kolli oli pilannut Lieskakajon ja hänen emonsa, Nokkospilven suhteen!

Kun he olivat saapuneet sopivalle alueelle, Leimusilmä oli ohjeistanut nuorempaa naarasta lepänkaarnan etsimisessä. Kujekullalta oli mennyt suurin osa ohjeista ohi, mutta se ei häntä haitannut. He voisivat etsiä yrttejä myöhemminkin. Naaras lähti tassuttelemaan hieman kauemmaksi, jotta hänellä olisi aikaa valmistautua. Kun raidallinen naaras oli päässyt tarpeeksi kauaksi, hänen suustaan pääsi kiljaisu.
"APUA, LEIMUSILMÄ APUA!! KETTU, SE PURI MINUA!! APUA, HÄLYTÄ MUUT PAIKALLE TÄÄLLÄ ON NIITÄ MONTA!!!!" naaras kiljui paniikissa ja lähti etutassuaan ontuen etsimään Leimusilmää. Mustavalkoinen kolli juoksikin hyvin nopeasti tilannepaikalle ja naaras kaatui siinä samassa maahan. Kujekulta alkoi sätkiä, mutta hyvin nopeasti hän vain jähmettyi paikalleen. Tästä tulisi niin hauskaa!

//Leimu? ;)

"En.. En halua" mauun. En halunnut kertoa siitä entä jos nopsaliekki pitäisi minua heikkona?
"Selvä, ei se mitään ymmärrän" nopsaliekki vastasi Hymyillen.
"Haluan olla nyt vain rauhassa" mauun ja katson anovasti nopsaliekkiä. Kolli nyökkäisi ymmärtäväisen näköisenä ja nousi seisomaan ja tassuti pois. Hymyilin hitusen katsoessani nopsaliekin perään. Kolli oli kiltti ja mukava.. Ja niin komea. Sydämmeni pampasi innosta. Mutta siirsin nopsaliekin ajatuksissanin taka-alalle. Nousin seisomaan ja katsoin vielä kollin perään, kunpa hän ei olisi totelut pyyntöäni ja lähtenyt. Pudistelin päätäni. Ei en saisi ajattella noin. Kolli oli aivan samanarvoinen kuin muut klaanitoverit.. Siirsin vaivanloisesti katseeni toiseen suuntaan ja kiinnitän kiinostukseni sitten tuoresaalis kasaan. Vatsani murisi. Päädyin siis loikimaan sen luo ja ottamaan siitä epätavallisen pulskan oravan vuodenaikaan nähden. Siirryin sitten oravan kanssa sivummalle ja alan sitten syömään sitä. Se oli maitava. Syötyäni oravan nuolen huuliani ja nousen seisomaan. Siirsin katseeni taas tuoresaalis kasaan. Voisin mennä metsään hakemaan riistaa vastineeksi oravan syömisestä. Miksi pitäisi? Ei riistan syöminen ollut kiellettyä! Käännyinkin siis kohti soturien pesää ja tassutan sitä kohti. Sisään päästyäni menen maakualusilleni, käperyn niihin ja lasken pääni käpälieni päälle ja hännän nenälleni ja yritän saada unta.
*Nyt on ilta joten saan mennä nukkumaan.. Ainakin uskoisin niin? Minua ei olla tietääkseni lähetetty mihinkään myöhäiseen partioon*, ajattelen ja niiden ajatusten kanssa lopulta sain unta.

ELANDRA
Pohjaharha: 10kp -
Mesitähti: 10kp -
= 20kp!

EMPPUOMPPU
Hiilihammas: 13kp -
Kortetuike: 30kp! -
Leimusilmä: 5kp -
= 48kp!

KÄÄRMIS
Jänöpentu: 8kp -
Korpikaste: 6kp -
Käärmekulta: 26kp! -
= 40kp!

SAAGA
Varpulaulu: 28kp! -
Sädesäihke: 26kp! -
Tähtimötaivas: 9kp -
= 63kp!

Siristelin silmiäni aamupäivän paisteessa, joka heijastui leiriä kuorruttavasta lumesta. Hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa, ja jouduin pörhistämään karvani suojaksi. Olin jättänyt Vienotassun siistimään yrttivarastoa ja pyytänyt häntä erittelemään kaikki pilalle menneet yrtit käyttökelpoisista. Itse olin sanonut lähteväni etsimään lisää lepänkaarnaa.
Silmiini osui ruskeavalkoinen turkki tuoresaaliskasan lähellä. Levitin naamalleni ystävällisen hymyn ja lähestyin Kujekultaa, joka ei ollut vielä huomannut minua. Naaras oli Lieskakajon tytär. Jostain syystä minulla oli kuitenkin sellainen tunne, että soturitar ei pitänyt minusta kovinkaan paljoa. En tiennyt, mistä se johtui, mutta ajattelin, että voisin yrittää lämmitellä välejämme pyytämällä hänet mukaani etsimään leppää.
“Huomenta, Kujekulta!” tervehdin nuorempaa kissaa reippaalla äänellä. Suurikokoinen naaras nosti päänsä ja kääntyi katsomaan minua. Hän oli todellakin tullut isäänsä, joka myöskin oli varsin leveälapainen tapaus. Ennen kuin ehdin takertua liikaa Lieskakajon lapoihin, esitin Kujekullalle ajatukseni: “Olen lähdössä etsimään lepänkaarnaa varastoihimme, ja mietin tässä, olisitko halunnut lähteä mukaani, jos et ole nyt kiireinen? Lisäkäpälistä olisi apua.”
Naaraan kasvoja lukemalla minun oli vaikea ennustaa, mikä hänen vastauksensa tulisi olemaan. Hänen ilmeensä oli melko neutraali lukuun ottamatta pientä virnistystä hänen suupielillään. Aivan kuin kissa olisi suunnitellut jotakin…

//Kuje?

Pohjaharhalla oli kyllä hyviä pointteja, mutta jostain syystä minun oli silti vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että saadaksemme ikuisen elämän tähdissä meidän olisi kärsittävä sitä varten kuolevaisessa maailmassa. Mitä muuta merkitystä maanpäällisellä elämällä oli tätä nykyä kuin tuska ja kipu? Kai siinäkin piti jokin järki olla, sillä minusta eläminen lopulta vain kuollakseen tuntui jotenkin ontolta.
“Olet oikeassa”, pudistelin päätäni ja jätin lisäämättä kyseenalaistavan ‘varmaan’ lauseeseen. “Minulla on vain niin kamala ikävä kaikkia niitä, jotka eivät ole enää täällä. Miten minun on tarkoitus jatkaa elämää ilman heitä? Lopulta kaikki rakkaamme tekevät elämisestä elämisen arvoisen.” Tiedostin sen itsekin, että esittämiini kysymyksiin ei ollut olemassa valmiita vastauksia vaan ne olivat jokaisen itsensä määritettävissä. Vain minä yksin voisin antaa elämälleni merkityksen, vaikka ei se helppoa ollutkaan.
“Uskosi Tähtiklaaniin on ihailtavan luja”, tokaisin Pohjaharhalle ja väläytin hänelle lämpimän hymyn. “He varmasti ottavat sinut ilomielin joukkoonsa, kun sen aika on.” Olin äärettömän ylpeä entisestä oppilaastani. Mestarina sain etuoikeuden seurata nuorten kissojen kasvua ja kehitystä, ja sitä todellakin oli tapahtunut Pohjaharhan kohdalla.

//Pohja?

“Olet oikeassa.” Tulenlieskoja muistuttava loimotus taivaalla oli alkanut himmetä jättäen jälkeensä illan sineen. Lehtikatoisin sinisen väri tuntui ihan korostuvan auringon vajottua päivän päätteeksi taivaanrannan taa.
Me nousimme hitaasti ylös puun vierellä. Ensimmäiset tähdet ilmestyivät tuikkimaan Hopeahäntään, ja minä kuvittelin katsovani esi-isiämme, joiden metsästysmaa avautui yön ajaksi meidän tavallisten kuolevaisten nähtäväksi. Se oli upea näky.
Palasimme leiriin lyhyempää reittiä kuin mitä olimme kulkeneet rantaan. Korpikaste oli yhä aukiolla, mutta tämä oli jo ottanut paikkansa leirin keskustasta vartiointipaikaltaan, kuten perinteiseen kuului. Minä nyökäytin hänelle kohteliaasti päätäni ja käännyin sen jälkeen vielä Varpulaulun puoleen.
“Onnea vartiovuoroon”, minä toivotin hänelle hymyssä suin. “Tänään on selkeätä, joten tähdet ja kuutamo näkyvät hyvin. Teidän ei tarvitse siis valvoa ihan pilkkopimeässä.”
Nau’uin vielä kollille nopeat hyvästit, ennen kuin suuntasin aukion poikki soturien pesälle. Olin ollut liikkeellä varhaisesta aamusta asti, mikä normaalisti ei olisi painanut minua näin paljon, mutta parantajan pesällä vietetyt päivät olivat vaatineet veronsa. Olinkin siis hyvilläni, kun pääsin pitkästä aikaa käpertymään omiin sammaliini.

//Varpu?