Sädesäihke ei vaikuttanut kovinkaan vakuuttuneelta siitä, että minä murhaisin hänet, pentumme tai karkaisin klaanista vanhemmuutta. Ymmärsin sen hyvin. En minäkään siihen varsinaisesti uskonut, mutta siltikin se pelotti minua. Sitten kumppanini alkoi lohduttaa minua sanomalla, etten tekisi sellaista ja mitään sellaista ei tapahtuisi.
Sädesäihkeen sanat lohduttivat minua hieman. Hän oli minun tukenani ja se oli kaikki mitä tarvitsin. Silloin sain idean. Sellaisen hienon, mutta ei välttämättä niin toimivan idean.
“Mitä mieltä olisit, jos adoptoisimme pentuja, jos saisimme mahdollisuuden? Jos siis pelkään kuolevani tai pentujeni kuolevan synnytyksessä, ehkä adoptio voisi olla vastaus? Tai siis ei sinun tarvitse haluta kuin vain täysin omia pentujasi, mutta sekin olisi mahdollisuus eikö vain?” ehdotin ja katsoin kumppaniani toiveikkaana. Hän vaikutti siltä, että olisi hyvä isä ja mielellään hoitaisi pentuja, joten ehkä hän pitäisi ideasta adoptoida pentuja omakseen. Minulle ainakin se vaihtoehto kelpaisi hyvin. Jos Sädesäihke nimittäin oli oikeassa, enkä alkaisi hulluksi kissaksi kuten emoni, se voisi toimiakin.

//Säde?

Sädesäihke hämmentyi aika paljon kumppaninsa sanoista. Eihän Käärmekulta alkaisi häntä nyt murhaamaan. Se olisi jotenkin tosi outoa.
“Et sinä sellaiseksi rupea. Sinä olisit ihan varmasti hyvä emo. En usko, että koskaan voisit tappaa minut tai pentusi”, Sädesäihke naukui pudistellen päätään. Hän oli tosissaan. Kolli ei millään voinut uskoa kumppanistaan murhaajaa. Hän oli niin ihana ja lämmin sydäminen.
“Se pelottaa silti. Tuntuu, että minulla vain yhtäkkiä voisi napsahtaa ja muuttuisin hulluksi”, Käärmekulta naukui surkeana. Sädesäihke silitti hännällään naaraan selkää.
“Lupaan, ettei niin tapahdu”, kolli naukui lohduttavasti ja koitti parhaansa kuulostaa kannustavalta.
“Eikä meidän tarvitse miettiä pentuja vielä, jos se pelottaa sinua noin. Voimme puhua myös mistä vaan muusta. Minulle se on ihan sama kunhan saan viettää aikaa kanssasi”, Sädesäihke sanoi. Hän koitti parhaansa puhua niin rakastavalla äänellä, että saisi naaraalle paremman olon. Hän halusi auttaa Käärmekultaa tuntemaan olonsa paremmaksi, sillä naaras ansaitsi vain parasta. Sädesäihke rakasti kumppaniaan ja halusi myös kertoa sen hänelle mutta noiden sanojen sanominen oli jotenkin kamalan hankalan tuntuista, joten hän yritti viestittää rakkautensa eritavalla.
//Käärme?

Pidin ideaa siitä, että vierailisimme Sypressikuiskeen haudalla hyvänä. Kuitenkin halusin käydä siellä hiukan myöhemmin.
Katselin toisaalle, kun Sädesäihke kertoi siitä, miten oli yrittänyt napata hiiren ja päätynyt sitten muksahtamaan naama edellä lumeen. Se oli hassu tarina ja pidin siitä, miten kumppanini yritti piristää minua, mutta juuri nyt ei huvittanut. Voi miten tunteeni saattoivatkin vaihdella niin nopeasti. Vielä hetki sitten olin naureskellut sille, miten Jänöpentu oli ollut niin innoissaan heidän kumppanuudestaan ja nyt sitten vain kävelin surkeana kumppanini vierellä kohti nummea.
“Tiedätkös, minulla on vielä yksi syy sille, miksi pelkäisi saada pentuja. Tai ennemmin miksi pelkäisin olla emo”, myönsin. Sädesäihke vaikutti yllättyneeltä.
“Ihanko totta? Mikä se on?” oranssi kolli kysyi.
“No siis… pelkään, että perin jotain emoltani. Pelkään, että jokin sisälläni muuttuu, kun saan pentuja. Pelkään, että päädyn tekemään surkeita päätöksiä - ehkä murhaamaan pentuni, ehkä lähtemään, ehkä murhaamaan sinut”, nau’uin huolestuneena ja katselin toisaalle. “Tiedän, että se on typerä pelko, mutta en vain mahda sille mitään.”

//Säde?

Sädesäihke pysähtyi äkisti. Hän sai nimittäin ajatuksen.
“Mehän voisimme käydä katsomassa Sypressikuiskeen hautaa. Hänet on haudattu tuonne”, kolli naukui ja nyökkäsi kohti paikkaa vähän leiristä sivuun.
“Tai jos mieluummin menisit vain nummille sekin käy”, oranssiturkki lisäsi nopeasti tajuttuaan, että naaraalle saattaisi olla mieluisempaa mennä vain nummille ja puhua muusta.
“Ehkä voimme käydä siellä, kun tulemme takaisin”, Käärmekulta naukui katsellen maata. Kolli ymmärsi häntä. Olihan toisen kissan menettäminen rankkaa. Sädesäihke oli menettänyt emonsa mutta Käärmekulta oli menettänyt oman ainoan tukensa ja turvansa, kun oma emokin oli häipynyt noin vain. Käärmekulta jatkoi kävelyään, joten kolli päätti ottaa hänet kiinni. Pian he kulkivat taas samaan tahtiin.
“Olin eilen saalistuspartiossa ja yritin hypätä hiireen kiinni mutta osuin ohi ja lensin naamalleni lumeen”, Sädesäihke naurahti vaivaantuneesti. Käärmekulta hymähti huvittuneesti muttei viitsinyt nauraa.
“Vahinkoja sattuu”, hän sanoi. Sädesäihke nyökkäsi. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi oli kertonut nolon tarinansa mutta kai hän halusi vain piristää kumppaniaan.
“Niin. Eikä se ollut ensimmäinen kerta! Ei varmaan ole viimeinenkään…” Sädesäihke naukui ja hymyili itsekseen. Hän hymähti taas.
//Käärme?

Hyvästelimme Jänöpennun ja lähdimme ulos leiristä. Jänöpentu oli minusta niin ihana pieni kissa. Hän oli niin mukava ja innokas ja positiivinen. Sellaista energiaa klaani tarvitsikin.
Sanoin Sädesäihkeelle, että Jänöpentu oli söötti, koska se oli oikea mielipiteeni. Hän oli niin suloinen ja teki niin hassuja juttuja.
“Niin on. Minulla on edelleen kamala ikävä Sypressikuisketta ja Jänöpentu sekä Säihkepentu tuntuvat vähän kuin lääkeyrtiltä siihen kipuun”, Sädesäihke sanoi. Painoin päätäni hieman.
“Minullakin on hirveä ikävä Sypressikuisketta. Tuntuu, että sitä ikävää ei voi oikein korjata ja se vain tulee kuin hyökyaallon lailla välillä takaisin. Sen jälkeen se laantuu - etenkin, kun olen sinun kanssasi - ja hetken päästä se alkaa taas vainota minua. Tuntuu, että en vain osaa päästää irti. Hän oli kuin ainoa vanhempi minulle. Toivoisin niin kovasti, että saisin hänet takaisin”, nau’uin. Ikävä alkoi taas painaa sydäntäni, kun vain ajattelin, miten hän oli huolehtinut minusta kuin omasta pennustaan.
“Ja Lottahan ei ole mikään ihainnollisin mahdollinen emo”, sanoin vielä ja siirsin katseeni taivaalle. Yöllä näkisin Sypressikuiskeen ja Kääpäkorpin tähdet loistamassa hopeahännällä, mutta nyt sitä eron tuskaa täytyi vain kestää.

//Säde?

Sädesäihke hymähti nuoremman veljensä innostukselle. Käärmekultakin nauroi.
“Voimme tottakai leikkiä jossain kohtaa keskenämme mutta nyt me menemme Käärmekullan kanssa kävelylle”, kolli naukaisi hymyillen. Hän sipaisi hännällään Jänöpennun kylkeä.
“Hei sitten. Nähdään pian”, oranssiturkki naukaisi ja lähti tassuttamaan kumppaninsa rinnalla ulos leiristä.
“Heippa! Pitäkää hauskaa!” Jänöpentu intoili peräämme ja tepsutteli sitten reippaasti omille teilleen.
“Hän on niin söötti pikkuinen”, Käärmekulta naukui eikä Sädesäihke pystynyt taas olemaan ajattelematta saisivatko kaksikko koskaan pentuja. Ei pentujen saaminen ollut kollille mikään suurin elämän tarkoitus mutta hän kuitenkin ajatteli niitä paljon. Sädesäihke vain halusi oman perheen eikä siinä kai ollut mitään väärää vaikka hänen kumppaninsa ei halunnutkaan pentuja.
“Niin on. Minulla on edelleen kamala ikävä Sypressikuisketta ja Jänöpentu sekä Säihkepentu tuntuvat vähän kuin lääkeyrtiltä siihen kipuun”, kolli naukui ja tassutti edeltä leirin uloskäyntitunnelista ulos. Kaksikko oli nyt metsässä ja he voisivat päättää minne lähtisivät. Sädesäihke pohti hetken ennen kuin alkoi johtaa Käärmekultaa kohti nummia. Sää oli taas ihan kohtalaisen hyvä; aurinko paistoi puiden latvojen välistä. Ilma oli kolea ja maa edelleen täynnä lunta.
//Käärme?

Juttelimme vielä jonkin aikaa, kunnes ilta alkoi hämärtää ja oli aika erkaantua nukkumaan. Minua hieman harmitti, etten päässyt kumppanini vierelle nukkumaan, koska minun täytyi lähteä parantajan pesälle, mutta asialle ei mahtanut mitään.

Minut oli viimein päästetty parantajan pesältä. Olin parantunut täysin ja saatoin viimein kulkea vapaasti, osallistua partioihin ja nukkua sotureiden pesässä. Pian kumppanini Sädesäihke tuli luokseni. Hän kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan kävelylle, miksi en olisi lähtenyt.
Ennen kuin kerkesimme lähteä ulos, Jänöpentu ilmestyi heidän luokseen ja katsoi heitä silmät suurina ja innosta kimmeltäen.
“Ai, hei”, Sädesäihke tervehti pikkuveljeään.
“Tervehdys pikkuinen”, minäkin tervehdin. Jänöpentu tuijotti heitä silmät suurina vuorotellen.
“Oletteko te nyt kumppaneita?” hän henkäisi. Minun täytyi todella pidätellä nauruani, kun pentu vaikutti niin ihmettyneeltä kysyessään kysymyksen meiltä.
“Kyllä me olemme”, Sädesäihke vastasi. Jänöpennun suu loksahti auki.
“Mitä! Ihanko todella! Hienoa! Minähän sanoin, että te sovitte yhteen! En malta odottaa, että pääsen leikkimään teidän kanssanne yhdessä!” pentu pälpätti erikoisen innoissaan. En voinut enää pidätellä pientä naurua, kun pentu vaikutti niin innostuneelta.

//Säde?

Sädesäihke hymyili kumppaninsa sanoille. Hänestä naaras oli todella ihana ja käyttäytyi niin reilusti häntä kohtaan.
“Jos joskus saan pentuja, en halua olla kuin minun isäni on ollut minulle. Tuntuu, ettei hän niinkään pidä minun kanssani olemisesta vaan on mieluummin muiden sisaruksieni kanssa”, Sädesäihke kertoi hieman apeana mutta hymyili kuitenkin lauseensa lopuksi. Käärmekulta näytti ymmärtäväiseltä ja Sädesäihke otti sen merkkinä jatkaa.
“En syytä häntä mutta olisin toivonut, että olisimme viettäneet aikaa yhdessä, kun olin nuorempi”, kolli huokaisi. Käärmekulta oli juuri haukannut taas uuden palan jäniksestä eikä voinut vastata mutta Sädesäihke ei välittänyt siitä. Hän haukkasi itsekin palan jänistä.

“Käärmekulta, haluatko mennä kävelylle?” Sädesäihke kysyi kumppaniltaan hölkytettyään tämän luokse. Naaras oli päässyt parantajalta ja oranssiturkki ajatteli yllättää hänet ja koittaa piristää tämän päivää.
“Mikä ettei”, Käärmekulta naukaisi hymyillen. Sädesäihke puski kumppaninsa lapaa ja kehräsi. Hän oli niin onnellinen, että sai olla naaraan kanssa taas. Yhtäkkiä heidät yllätti meripihkan värinen silmäpari. Jänöpentu tarkkaili isoveljeään ja tämän kumppania suurin silmin.
“Ai, hei”, Sädesäihke naukui naurahtaen ujosti. Pentu oli yllättänyt hänet täysin.
//Käärme?

Sädesäihke kertoi siitä, miten toivoi meidän saavan yhtä aikaa oppilaat. Se vaikutti minustakin ihanalta idealta. Saattaisimme opettaa oppilaitamme yhdessä ja kaitsea heitä kuin vanhemmat.
Pian kolli vaihtoi takaisin pentu asiaan. Hän kysyi minulta, oliko mahdollista, että vaihtaisin vielä mielipidettäni. Hän tietysti sanoi, että minun ei olisi pakko vaihtaa mielipidettäni, mutta kysyi koinko sen edelleen mahdollisena. Kohautin hieman lapojani ja mutustin nopeasti palan jänistä, ennen kuin vastasin yhtikäs mitään.
“Jaa. Kai se olisi omalla tavallaan mahdollista, mutta en ole täysin varma. Tai siis, ehkä se ei olisi niin paha, mutta en voi sanoa, kun en ole itse kokenut sitä. On hyvin mahdollistä, että iskee kamala halu saada omia pentuja, joka ohittaisi täysin pelkoni, mutta en voi taata niin käyvän”, vastasin kumppanilleni ja otin heti uuden palan jänistä, jotta voisin vältellä vastaamista, jos hän kysyisi jotain, mihin en haluaisi vastata. Rakastin Sädesäihkettä, mutta hän osasi kysyä kaikista vaikeimmat kysymykset.
Sädesäihke nyökkäsi mietteliäästi. Hän taisi puntaroida vastaustani mielessään. Kai hän sitten todella olisi toivonut itselleen pentuja, mutta ei vain uskaltanut kertoa. Ehkä hänen tulevaisuuden kuvansa oli musertunut ja hän tunsi sisällään vain tyhjyyttä, kun oli tajunnut, ettei välttämättä saisikaan pentuja koskaan. Mutta kävi mitä kävi, Sädesäihkeestä olisi varmasti tullut ihana isä. Sen voisin hänelle kertoakin.
“Mutta mitä elämä nyt tuokaan tullessaan, sinusta olisi tullut tai sinusta tulee - saat itse valita kumpi kuulostaa korvaasi paremmalta - mitä mainioin isä”, naukaisin kumppanilleni ja otin taaskin välttelyä varten jäniksestä palan.

//Säde?

“Olisi mahtavaa, jos saisimme molemmat oppilaat vaikka samasta pentueesta niin saisimme kouluttaa heidät yhdessä samaan aikaan”, Sädesäihke haaveili. Käärmekulta näytti yllättyvän - positiivisesti - hänen sanoistaan. Sädesäihkettä lämmitti ajatus, että he saisivat viettää loppu elämänsä kumppaneina. Tai siis olihan ystävyyskin mahtavaa mutta Käärmekullan kanssa oli vain erilainen yhteys ja tunne, että Sädesäihkeestä tuntui ettei ystävyys heidän välillään olisi tuntunut kuitenkaan oikealta vaan tämä oli juuri se oikea vaihtoehto. Onneksi siitä ei tarvinnut huolia nyt, koska he olivat nyt kumppaneita ja näin varmasti asiat pysyisivätkin. Sädesäihke ei voinut olla ajattelematta pentuja taas.
“Saanko palata viel hetkeksi pentuaiheeseen?” kolli kysyi. Käärmekulta nyökkäsi.
“Olen aina ajatellut, että saisin pentuja. Olen jotenkin nähnyt sen itsestään selvyytenä mutta nyt tajusin, että haluan paljon mieluummin olla onnellinen sinun kanssasi ja elää hetkessä. Ajattelin vain kysyä, näätkö mitenkään mahdollisena, että koskaan saisimme pentuja tai mielipiteesi voisi muuttua? En tarkoita, että sitä pitäisi mennä muuttamaan mutta haluan kysyä onko mahdollista ettei mielipiteesi pysy tälläisenä?” Sädesäihke kysyi niin hienotunteisesti kuin osasi.
//Käärme?

“Unelmasi on hieno. Minun unelmani on vain elää pitkään ja kokea asioita ystävieni ja lähimmäisteni kanssa. Rakastan ajatusta siitä, että saisin kokea niin paljon uutta ja hienoa muiden kissojen kanssa”, nau'uin. Pidin Sädesäihkeen unelmasta tulla kokeneeksi soturiksi ja hyväksi mestariksi. Kurotin kaulaani ja nuolaisin hänen päälakeaan.
“Ja uskon, että sinusta tulee joku päivä vielä klaani parhain mestari. Parempi kuin minä olin tai tulen koskaan olemaan”, naukaisin lempeästi ja katsoin rakastavasti oranssia soturia. Hän oli minulle niin tärkeä. Niin kamalan tärkeä. Pelkäsin vain, että menettäisin hänet kuten isäni, ystäväni Lehtomyrskyn sekä ihanan Sypressikuiskeen, joka oli ollut minulle kaikki kaikessa. Hän oli ollut mitä ihanin kissa.
“En usko, että voisin olla parempi mestari kuin sinä olit minulle”, Sädesäihke naukui nieltyään palan jäniksestä. Puraisin pitkäkorvaisesta töpöhännästä itselleni juuri palasen. Sen maku oli mainio. Pidin siitä paljon.
“Älähän nyt. En minä niin hyvä mestari ollut”, vähättelin ja katsoin vienosti kumppaniani punastellen. Niiskautin nenääni ja räpäytin silmiäni hitaasti.
“Sitä paitsi, emme koskaan voi tietää miten verrata. Olemme erilaisia kissoja ja meillä on omat tyylimme opettaa. Myös oppilaamme tulevat olemaan erilaisia ja heille tarvitaan erilaiset tavat opettaa, jotta asia menee perille”, sanoin vielä.

//Säde?

Sädesäihke tunsi pientä voitonriemua, kun tämä sai kumppaninsa kehräämään. Naaras vaikutti jo iloisemmalta. Sädesäihke teki parhaansa muistaakseen, että ahtaat ja korkeat paikat olivat kielletty ja, että hän ei koskaan tarjoaisi Käärmekullalle sammakoita mutta ehkä kolli vain ajatteli asiaa liian paljon. Hän tulisi kyllä muistamaan noin tärkeät asiat.
“Minäkään en pidä korkeista paikoista. En sanoisi, että pelkään niitä mutta todella vihaan niitä”, kolli naukui. Hän toivoi, että sai kumppanilleen paremman ja paremmin nähdyn olon. Hän haluisi, että vanhempi naaras ymmärtäisi, että ei ollut yksin pelkonsa kanssa ja Sädesäihke tukisi häntä aina.
“Ymmärrän”, Käärmekulta naukui. Sädesäihke nyökytteli tälle kehräten.
“Tiedätkö, minulla olisi unelmana olla joskus mestari sekä kokenut soturi”, oranssiturkki kertoi hieman ujona. Hän ei tiennyt, miten kumppani suhtautuisi tähän unelmaan mutta hän toivoi, että hyvin. Käärmekulta oli jo päässyt kokemaan mestarina olemisen, olihan hän ollut Sädesäihkeen mestari. Sädesäihke oli siitä onnellinen, sillä Käärmekulta oli ollut tosi hyvä mestari hänelle ja se oli yksi syy miksi Sädesäihke halusi joskus kouluttaa oppilaan. Hän halusi joskus opettaa kaiken tärkeän jollekin kissalle ja olla tälle tuki ja turva sekä hyvä ohjaaja, joka auttoi pääsemään alkuun klaanielämässä.
“Onko sinulla jotain unelmia?” kolli kysyi Käärmekullalta katsoen tätä nopeasti silmiin ja hymyillen.
//Käärme?

Sädesäihke sanoi, ettei sillä ollut väliä, mutta minusta tuntui vähän siltä, että oli. Kuitenkin annoin asian olla, kun kerta Sädesäihke vaikutti haluavan minun tekevän niin.
Kun sitten asetuimme syömään jänistä mietin oliko sitten hyvä aika kertoa lempi asioista ja inhokki asioista?
“Minähän tosiaan vihaan sammakoita. Niitä on kovin inhottavaa syödä. En ymmärrä miten joku voi aidosti nauttia niiden päivittäisestä syönnistä. Mutta sen sijaan minusta jänikset ja pulskat linnut ovat taivaallisia”, ilmoitin tuoreelle kumppanilleni.
“Ai, vai niin. Sepä on hyvä tietää”, Sädesäihke vastasi ja kuulosti olevansa hieman hämillään, kun aloin selittämään lempi- ja inhokkiriistoistani.
“Niin, ja tosiaan pelkään ahtaita ja korkeita paikkoja, jos et sitä vielä tiennyt”, kerroin peloistani. Kumppanini katsoi minua silmät suurina samalla, kun pureskeli jäniksen palasta. Silloin tajusin itsekin napata palan saaliista.
“Tämä taitaa olla tarpeellista tietoa. Ainakin nyt tiedän mihin en halua ottaa sinua romanttisille kävelyille. Toisin sanoen ei tunnelistoja, kiven ahtaita koloja tai puun latvoja meidän reitillemme”, oranssi kolli vitsaili hieman. Kehräsin hellästi ja katsoin iloisena kumppaniani. Voi miten paljon häntä olin jo kerennyt rakastaakkaan.

//Säde?

“Äsh… ei se mitään”, Sädesäihke naukaisi vaikka oli ehkä hiukan apea, koska oli olettanut edes jonkun tietävän kuinka paljon hän vihasi kalaa. Hän katsoi ahventa vielä kerran vinoon ennen kuin päätyi osoittamaan Käärmekullalle jänistä.
“Käykö tämä? Se on niin iso, että saamme molemmat siitä vatsamme täyteen”, kolli naukui mahdollisimman huolettomasti. Käärmekulta nyökytti ja auttoi kumppaniaan nostamaan jäniksen kasasta. Sädesäihke kantoi sen kuitenkin yksin aukion laidalle paikkaan, jossa kaksikko oli istunut yhdessä ennen ruuan hakemista. Käärmekulta tuli perästä ja istuutui kollin viereen. Sädesäihke aloitti syömisen. Hän iski hampaansa jäniksen makoisaan lihaan. Hän ei ollut enää tippaakaan pettynyt tai apea. Ruoka tuntui korjaavan kaiken. Käärmekulta näytti kuitenkin vielä vähän epävarmalle.
“Älä huoli, en ole vihainen sinulle”, Sädesäihke naukaisi saatuaan nielaistua lihanpalansa.
“Oleko aivan varma?” naaras kysyi ennen kuin haukkasi ensimmäistäkään palaa.
“Olen aivan varma. Tosi varma”, kolli vastasi ja jatkoi taas syömistä vilautettuaan ystävällisen hymyn Käärmekullalle. Hän ei halunnut, että naaras olisi tuollaisella mielellä vain yhden pienen lauseen takia. Ei se nyt ollut niin iso asia, että Käärmekulta ei tiennyt mistä riistasta Sädesäihke piti.
//Käärme?

Mieltäni lämmitti se, että Sädesäihke otti minun puoleni asiassa. Hän ei halunnut meille pentuja, jos minä en sitä välttämättä halunnut. Hänen tukensa asiassa auttoi paljon.
“Kiitos”, naukaisin hiljaa. “Haluaisitko kenties ottaa jotain syötävää?”
“Toki”, kolli naukaisi. Nyökkäsin.
“No mennään silloin ottamaan jotain”, sanoin ja lähdin tallustamaan kohti tuoresaaliskasaa ajatellen kumppanini seuraavan minua.
Kun pääsin tuoresaaliskasalle asti, katselin mitä kaikkea siellä oli. Siellä oli vaikka mitä, koska saalistuspartio oli juuri saapunut. Huomasin hyvännäköisen ahvenen kasassa ja tökkäsin sitä tassullani.
“Kelpaisiko tämä ahven sinulle?” kysyin. Sädesäihke katsoi minua kuin hullua inhoa kasvot täynnä.
“Ei kiitos. En pidä kalasta”, hän sanoi ja katsoi ahventa vinoon. “Ajattelin, että tietäisit sen jo”, hän jatkoi vielä hiljaa apean oloisena.
“Voi olen niin pahoillani! Miten en saattanutkaan tietää! Anna anteeksi rakas, se ei tule toistumaan! Valitse sinä, minulle kelpaa mikä vain - paitsi sammakot”, nau’uin nopeasti surullisena siitä, etten ollut tiennyt jotain sellaista, kuin kumppanini inhokkiriista. Miten saatoinkaan olla niin hölmö? Olinko muka koskaan nähnyt Sädesäihkeen syövän kalaa? En! Minun olisi pitänyt tietää!

//Säde?

Sädesäihke katsoi isänsä perään hieman huolissaan. Hän ei halunnut tuottaa isälleen pettymystä sen jälkeen, kun oli saanut kumppanin, sillä ettei saisikaan pentuja. Isä kuitenkin varmasti ymmärtäisi loppujen lopuksi mutta olihan Sädesäihke kuitenkin nyt ensimmäinen hänen pennuistaan, jolla oli kumppani. Syreenisumulla ei edes vielä ollut kollin tietämyksen mukaan ketään kiikarissa.
“Sädesäihke, mitä teemme? Aurinkoroihu tuntuu pettyvän, jos ei saa jälkeläisilleen jälkeläisiä”, Käärmekulta naukaisi katsellen taas maata. Sädesäihke kosketti naaraan selkää hännällään lohduttavasti.
“En anna isäni määrätä saanko minä kumppanini kanssa pentuja vai en. Sitä paitsi en ole hänen ainoa pentunsa. Sisarukseni saattavat saada pentuja. Haluan ainakin itse tehdä vain niin kuin meille kahdelle sopii. Haluan, että olemme onnellisia”, kolli naukui vaikkei ollut ihan varma uskoiko itsekään kaikkea mitä sanoi. Hän kuitenkin toivoi, että kuulosti edes hiukan varmalta, jotta Käärmekullan olisi helpompi uskoa häntä ja tulla paremmalle mielelle. Naaras ansaitsi vain parasta ja sitä Sädesäihke halusi antaa hänelle. Olihan kollin tehtävä näin kumppanina tuoda Käärmekullalle onnea, eikö?
//Käärme?

Ilo tuntui laskeutuvan ylleni kuin sumu, kun Sädesäihke sanoi haluavansa olla kumppanini. Hän vielä kysyi minulta halusinko minä olla hänen kumppaninsa, tietysti sanoin kyllä. Olin ylpeä itsestäni ja Sädesäihkeestä. Olimme päässeet elämässämme jo niin pitkälle. Se tuntui kovin hullulta.
Seurasin myös uutta kumppaniani, kun hän lähti viimein kertomaan Aurinkoroihulle heidän kumppanuudestaan. Oranssi soturi tuntui kuitenkin menevän kuin transsiin ollessaan isänsä edessä valmiina kertomaan asiasta. Tassutin hänen vierelleen ja laskin häntäni hänen selälleen hymyillen samalla Aurinkoroihulle ja nyökäten kohteliaasti kuin tervehdykset.
“Noh, mitä kerrottavaa teillä nuorukaisilla mahtaa olla?” Aurinkoroihu kysyi. Vilkaisin Sädesäihkeeseen. Hän näytti hieman hermostuneelta, mutta hengitti syvään ja kertoi asiasta isälleen.
“Olen saanut kumppanin. Minusta ja Käärmekullasta on tullut kumppanukset - juuri äsken”, kolli naukaisi. Aurinkoroihun silmät kirkastuivat.
“Sepä hienoa!” hän naukaisi iloisesti. “Onnitteluni!” hän sanoi vielä. Silloin Jänöpentu huusi häntä pentutarhan edustalta ja soturi katsoi tuoreeseen kumppanuskaksikkoon anteeksipyytävästi.
“Minun täytyy mennä. Jänöpentu kaipailee minua jo. Ehkä te vielä joku päivä ymmärrätte sen omien petujenne kohdalla”, Aurinkoroihu naukaisi. Koko kehoni tuntui jännittyvän. Ajattelivatko kaikki aina vain pentuja, kun aiheena on kumppanuus?
“Nähdään sitten!” vanhempi soturi naukaisi hyväntuulisesti ja lähti suuntaamaan kohti pentutarhaa.
“Hei hei!” huusin hänen peräänsä peitellen pettymystäni. Sitten käännyin Sädesäihkeenpuoleen. Hänen silmissään näkyi jo huoli. Hän kai tiesi, että Aurinkoroihun sanat osuivat arkaan paikkaan.
“Sädesäihke, mitä teemme? Aurinkoroihu tuntuu pettyvän, jos ei saa jälkeläisilleen jälkeläisiä”, sanoin katsellen maata.

//Säde?

Sädesäihke hengitti sisään oikein syvään. Tämä oli se hetki, josta kolli oli haaveillut tosi pitkään ja nyt se tapahtui.
“Käärmekulta”, oranssiturkkinen kissa aloitti juhlallisesti.
“Haluan olla kumppanisi, haluatko sinäkin olla minun?” kolli naukui kömpelömmin kuin mitä oli yrittänyt. Käärmekullan naamalla oli jopa melkein huvittunut ilme. Sädesäihke oli oikein ylpeä itsestään, koska naaras oli äsken näyttänyt aika ahdistuneelta.
“Haluan”, kultaturkki naukui. Sädesäihkeen sisällä räjähti ilo ja muut sekalaiset tunteet.
“Siinä tapauksessa voisimme kertoa isälleni, että olemme nyt kumppanit. En nimittäin halua antaa hänen päättää sitä ennen meitä, jos tiedät mitä tarkoitan”, kolli naukui ja Käärmekulta ymmärsi. Hän nyökytteli päätään uudelle kumppanilleen, joka olisi voinut millä hetkellä hyvänsä räjähtää kaikkien päällekkäisten tunteiden alla.
“Sinun pitäisi puhua hänelle”, Käärmekulta naukui ja nyökkäsi kohti Aurinkoroihua, joka katsoi juuri sopivasti heihin päin. Sädesäihke nyökytti ja kutsui hännällään isäänsä lähemmäs.
“Hei, Sädesäihke ja Käärmekulta”, Aurinkoroihu tervehti kaksikkoa iloinen ilme naamallaan. Hän vaikutti oikein aurinkoiselta niinkuin yleensäkin. Sädesäihkeellä ei ollut mitkään parhaat välit isäänsä, sillä isä tuntui keskittyvän enemmän muihin pentuihin ja silloin, kun emo oli vielä ollut elossa vanhemmat olivat hyysänneet toisiaan aika tiuhaan tahtiin. Sädesäihke ei kantanut siitä kaunaa isälleen mutta toivoi tietyllä tapaa, että he olisivat olleet jo alusta asti läheisemmät.
“Meillä olisi kerrottavaa”, Sädesäihke naukui ja vilkaisi uutta kumppaniaan hermostuneesti. Jotenkin isälle kertominen jännitti häntä enemmän kuin Käärmekullalle tunteiden tunnustaminen oli jännittänyt.
//Käärme?

En kamalasti pitänyt siitä, että Sädesäihke mainitsi emoni, mutta kai se oli ymmärrettävää, kun kerta itse mainitsin hänen edesmenneen emonsa. Minullakin oli kyllä kova ikävä Sypressikuisketta ja olisin antanut milloin vain, mitä vain saadakseni hänet takaisin.
Kun Sädesäihke sitten kysyi sanoisivatko he siis Aurinkoroihulle siitä, että he olivat kumppanuksia, Käärmekultakin alkoi pohtimaan asiaa.
“Niin kai - tai siis vain, jos sinä haluat olla kumppanini! En minä sinua siihen pakotakaan, jos se vaikka tuntuu liian aikaiselta… tai jotain sellaista”, mumisin ja painoin pääni. Entä, jos Sädesäihkettä oikeasti ahdisti tämä kaikki? Jos hän vain esitti, että tämä oli hänestä hienoa, tai jotain sellaista? Entä, jos Sädesäihke ei oikeasti halunnutkaan olla kumppanini ja nyt mietti, miten sen minulle kertoisi.
Ajatukseni harhailivat. Halusin takaisin pentutarhan suojaan. Halusin olla pentu emonsa turkkia vasten. Paitsi, etten kyllä halunnut enää olla Lotan kanssa missään tekemisissä. Emolla tarkoitin enemmän Sypressikuisketta. Hän oli ollut minulle enemmän kuin Lotta koskaan oli ollut tai voisi olla.

//Säde?

Sädesäihke sai kunnon sätkyn luullessaan Käärmekullan ilmoittavan odottavansa pentuja mutta saikin asian oikean laidan selville hetken päästä. Hän oli helpottunut, sillä olisi ollut aika moinen sekasotku, jos naaras olisi nyt odottanut pentuja ja vielä, kun hän ei niitä halunnut.
“Kai me voisimme kysyä isältä asiasta. Lotallakaan ei ole asiaan osaa eikä arpaa…” Sädesäihke mainitsi Käärmekullan emon vain, koska tämä oli maininnut Sädesäihkeen edesmenneen emon. Sypressikuiskeen ajatteleminen sattui kollia vielä valtavasti, eikä tämä ollut valmis puhumaan emonsa mielipiteistä minkään asian suhteen juuri nyt.
“...mutta Kääpäkoipi taisi olla aikalailla asian puolesta, vai?” Sädesäihke naukui ennen kuin Käärmekulta ehti vastata pieneen piikittelyyn.
“Niin hän oli”, Käärmekulta naukaisi. Oranssiturkkinen kissa nyökkäsi ja haeskeli katseellaan Aurinkoroihua. Hän ei kuitenkaan heti sattunut huomaamaan tuota. Ehkä isä oli partiossa?
“Tuolla hän on”, Käärmekulta naukui ja osoitti hännällään soturien pesän edustaa.
“Eli sanommeko me hänelle, että me olemme kumppanukset? Tai siis… olemmeko me nyt kumppaneita?” Sädesäihke kysyi ja katsoi Käärmekultaa silmiin. Hän oli ihaillut naarasta niin pitkään ja nyt heistä oli sitten tulossa kumppanit. Aika fantastista.
//Käärme?

Minusta tuntui, että Sädesäihke pettyi siitä huolimatta, että sanoi, ettei sillä ollut kamalasti väliä. Siirtelin tassujani surkeana. Pennut olisivat kyllä niin ihania, mutta mitä iloa siitä olisi, jos ne olisivat kaikki kuolleet tai itse olisi kuollut.
“Pitäisikö meidän muuten ilmoittaa tästä jollekulle?” kysyin yhtäkkiä ajatellen sitä, että olimme tai emme olleet nyt kumppanukset.
“Ai mitä mistä? Et kai odota pentuja!” Sädesäihke huudahti silmät suurina. Pudistelin päätäni nopeasti.
“Ei, en toki! Ymmärsit nyt väärin. Tarkoitin sitä, että kerroimme pitävämme toisistamme, tai jotain…” mutisin ja katselin toisaalle. Sädesäihke vaikutti rentoutuvan. Kolli oli tainnut todella luulla, että minä odotin pentuja. Se olisikin ollut hullua. Eihän minulla edes ollut virallista kumppania vielä… kai?
Ajatukseni lähtivät yhtäkkiä lipumaan vanhempiini. Kääpäkorppi oli varmasti mielissään siitä, että olin viimein sanonut tunteistani, emoani ei varmasti kiinnostaisi pätkän vertaa. Entä Sypressikuiske ja Aurinkoroihu.
“Pitäisiköhän tästä sanoa Aurinkoroihulle? Mietin vain, että onkohan hän meidän välistä suhdetta vastaan vai puolesta… Sypressikuiskeelta ei oikein voi enää kysyä”, sopertelin hieman hämilläni itsekin siitä, mistä oikein höpötin.

//Säde?

Sädesäihke kohautti lapojaan. Hän ymmärsi naaraan huolen. Eihän kollien tarvinnut synnyttää ja siksi pennuista haaveilu oli kauhean helppoa. Naaraat tekivät hirveästi töitä saadakseen jälkeläisiä ja Sädesäihke toivoikin, että jos joskus saisi pentuja jonkun kanssa saisi hän olla avuksi niin paljon, kun ikinä pystyi ja saattoi soturin tehtäviltään.
“Niin. Minusta on kuitenkin hyvä, että jaat mietteesi. Ei kumppanusten tarvitse saada pentuja ehkä koskaan, jos he eivät halua ja minusta on paljon tärkeämpää päättää yhdessä asioista, kun yrittää vain miellyttää toista”, Sädesäihke naukui. Hänestä hänen lauseessaan ei ollut paljoakaan järkeä mutta hän toivoi silti, että Käärmekulta ymmärtäisi mitä hän sillä ajoi takaa. Sädesäihke ei ikinä haluaisi pakottaa Käärmekultaa saamaan pentuja kanssaan, jos naaras pelkäsi liikaa. Hänestä se, että he ylipäätään pääsisivät joskus kumppaneiksi asti oli jo aika iso ilonaihe. Kolli ei kuitenkaan voinut olla tuntematta pientä pettymystä. Hän oli monta kertaa kuvitellut itsensä Käärmekullan kanssa leirin laidalla kaitsemassa pikkuisia pentuja, jotka näyttivät aivan häneltä ja Käärmekullalta. Ei hän kuitenkaan syyttäisi ystäväänsä, jos unelma ei tulisi toteen. Tärkeintä oli, että ihana Käärmekulta koki olonsa turvalliseksi ja nähdyksi Sädesäihkeen kanssa.
//Käärme?

Sädesäihkeen alkaessa puhua pennuista tuntui siltä, että oloni muttui entistäkin vaivaantuneemmaksi. En oikein tiennyt mitä sanoa. Puhuiko kolli muutenkin hänen omista pennuistaan vai puhuiko hän *meidän* pennuistamme.
“Minä… en oikein tiedä pennuista. Tai siis ovathan ne ihania, mutta se niiden tuominen maailmaan… entä jos kuolen! Tai pennut kuolevat! Mitä minä sitten tekisin… Jo niin moni kissa on kuollut synnytyksessä. Näihin kissoihin kuuluu sekä pentuja, että kuningattaria. En mielelläni haluaisi olla yksi heistä”, sopertelin hiljaa. Pilasinko minä nyt kokonaan Sädesäihkeen tunnelman? Menikö hänen ilonsa aiheeseen nyt minun takiani? En kai vain saanut häntä ajattelemaan minua heikkona? Tai ehkä ärsyttävänä?
En uskaltanut katsoa oranssi turkista kollia lainkaan. Jos hän olikin suuttunut minulle, mitä minä sitten tekisin? En minä voisi pilata tätä kaikkea - en nyt, kun se oli viimein päässyt niin pitkälle! Pitäisikö minun puhua lisää Jänöpennusta ja Säihkepennusta? Vai ehkä vaihtaa aihetta. Ajatteluun käyttämäni aika tuntui kuiden pituiselta, mutta tosiasiassa se oli vain pari silmän räpäystä. Eihän Sädesäihkekään ollut vielä kerennyt edes vastata minulle millään tapaa - jos hän siis edes aikoi vastata…

//Säde?

Sädesäihkeen sydän hakkasi kovempaa kuin hetkeen, kun Käärmekulta alkoi pahoitella käytöstään. Kolli ei halunnut Käärmekullan luulevan, että Sädesäihke vihasi häntä! Ei missään nimessä!
“Puhuttaisiinko jostain muusta?” oranssi soturi kysyi huokaisten vuorostaan. Käärmekulta nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Sädesäihke pohti hetken pitäisikö hänen aloittaa keskustelu mutta tuli nopeasti tulokseen, että se olisi ehkä kannattavinta, koska hiljaa oleminen oli kovin kiusallista.
“Minusta on mukavaa nähdä kuinka Jänöpentu ja Säihkepentu kasvavat. He ovat oikein potria pikkuisia ja pääsevät varmaan pian oppilaiksi. Haluaisin heille hyvät mestarit”, kolli selitti. Hän piti pikkusisaruksistaan kovasti ja höpöttäisi heistä mielellään lempikissansa kanssa, jos tämä vain jaksaisi kuunnella häntä.
“Olisi joskus kiva saada omia pentuja. Omia pikkuisia versioita…” Sädesäihkeen lause haiveni loppua kohti. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Olisiko hän jatkanut mainitsemalla pienet versiot Käärmekullasta, joita hän ajatteli aina, kun ajatteli perheen perustamista vai olisiko vain maininnut tulevan kumppanin. Hän ei oikein tiennyt oliko nyt hänen ja Käärmekullan status edelleen ystävät vai olivatko he kenties kumppaneita.
//Käärme?

Sädesäihkeen painostus siitä, miksen ollut kertonut vaarasta alkoi inhottaa minua. Yritin parhaani mukaan olla normaali ja antaa ympäripyöreitä, yksinkertaisia vastauksia.
“Ymmärrän. Minulle kyllä voit kertoa, jos jotakin tapahtuu. En halua, että joudut pitämään kaiken itselläsi” Sädesäihke naukui. Nyökkäsin vaisusti ja katselin vuorostani tassujani.
“Olen pahoillani, etten kertonut sinulle. En ajatellut sinun pahastuvan siitä. Olen niin kamalan pahoillani, jos satutin tunteitasi! Se ei ollut tarkoitus! En halua, että vihaat minua, anna anteeksi!” nau’uin surkistuneena.
“Ei, ei! Ymmärsit nyt väärin! En tarkoittanut, että olisin vihastunut tai surullinen siitä, en vain halua, että sinulle sattuu jotain!” kolli naukui nopeasti ja kosketti kylkeäni hellästi etutassullaan.
“Olen silti pahoillani. Lupaan kertoa sinulle tulevaisuudessa, jos jotain vastaavaa sattuu vastaan uudelleen. En halua, että tunnet olosi petetyksi, koska pidän salaisuuksia sinulta. Olemmehan me ystäviä kaiken kaikkiaan…” sanoin, vaikka olinkin kovin epävarman kuuloinen lopussa. Olimmeko me edes enää vain ystäviä? Olimmeko me jotain muuta? Mitä Sädesäihke ajatteli? Olimmeko vain ystäviä hänen silmissään vai kenties myös jotain suurempaa?

//Säde?