Katselin auringonlaskua kadoten jonnekin mieleni syövereihin. En niinkään ajatellut mitään. Kyyhötin Kortetuikkeen vierellä istuen hieman kasassa, jotta tuntisin oloni turvallisemmaksi. Kortetuiske oli minulle aivan liian kiltti ja hyvä ystävä ja silti minusta tuntui väärältä olla hänen kanssaan. Halusin kollista kumppanini mutta hän ei ikinä tulisi pitämään minusta. Minun pitäisi vain hyväksyä se.
“Olen surkea kiipeilijä. Jos edes yrittäisin kiivetä tuonne, putoaisin varmaan heti”, nau’uin naurahtaen vaivaantuneesti ja siirtelin käpäliäni. Kortetuike hymähti.
“Ei kaikessa voi olla hyvä”, hän naukui. Uskalsin vilkaista kollia nopeasti. Hän katseli taivaalle. Kortetuike oli niin komea. Hänen turkkinsa näytti niin upealta ja nuo silmät… Kolli siirsi katseensa minuun, joten katsoin äkkiä pois.
“Minusta vaikuttaa, että olet kuitenkin hyvä tietyissä asioissa vaikket olisikaan kiipeilyssä”, vanhempi soturi naukui. En osannut vastata kehuihin, joten koitin keksiä muuta sanottavaa.
“Meidän pitää varmaan palata leiriin pian”, nau’uin ja katsoin taas taivasta. Oranssin, keltaisen ja pinkin sävyt alkoivat vähitellen häipyä ja tilalle oli tulossa sinistä.
//Korte?

Saavuttuamme leiriin, ensimmäinen suuntamme oli tietysti parantajan pesä. Kissat leirissä alkoivat parveilla ympärillämme selkeästi kiinnostuneina ja huolestuneina siitä, mitä oli tapahtunut.
“Mitä tapahtui?”
“Hyökkäsivätkö kuolonklaanilaiset?”
“Tulivatko kujakissat takaisin?”
“Onko reviirillä petoeläimiä?”
“Onko taas tulossa uusi vaara?”
“Pennut täytyy pitää turvassa!”
Luimistin korvani. Viimeisimpänä juuri nyt halusin selittää mitä oli tapahtunut. Kuitenkin Leimusilmä tuli paikalle ja pelasti meidät kissojen kysymysten aallolta sanoen, että Perhotassu kyllä kertoisi, mitä oli tapahtunut ja, että me tarvitsimme hoitoa Sädesäihkeen kanssa juuri nyt. Olin asiasta hyvin kiitollinen ja astelin heti sisään parantajan pesään sisään.
Vienotassu asteli luokseni Leimusilmän vierelle. He alkoivat heti hoitamaan minua ja kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä voinnistani. Ei minun olisi tehnyt mieli vastailla yhtikäs mihinkään, mutta kaippa se oli pakko.
Pian Sädesäihkekin saapui viimein pesään ja Leimusilmä jätti minut Vienotassun vastuulle tutkiessaan ystäväni. Vienotassu laittoi hieman hämähäkinseittiä haavalleni ja varimisteli, että ei ollut mitään pahoja haavereita missään päin kehoani.
“Onko Sädesäihke kunnossa?” kysyin. “Sädesäihke! Onhan kaikki *sinulla* hyvin?” kysyin vielä kollilta painottaen sanaa ‘sinulla’.

//Säde

Nyökyttelin Käärmekullan sanoille. Oli varmaan rankkaa tulla näin yllätyshyökkäyksen kohteeksi oman emonsa toimesta.
“Olet varmaan aika tolaltasi”, nau’uin ja katsoin varoaisesti naarasta. Hänen kehunsa olivat saaneet minut sekaisin. Ehkä Käärmekulta piti minut nyt suurena sankarinaan!
“Älä hössötä, jooko. Olen kunnossa. Hieman hämilläni vain”, naaras huokaisi.
“Ainiin, anteeksi”, sanoin ja katsoin tassujani. Olimme jo todella lähellä leiriä eikä meidän tarvitisisi enää kävellä kauaa. Onneksi, sillä kipu tykytti jokaisessa raajassani ja halusin vain lepäämään. Perhotassu katsahti taas taakseen ja hymyili meille.
“Olemme pian perillä. Pärjäilettekö?” hän kysyi hilpeän oloisena. Miten kukaan pystyi olemaan noin iloinen kokoajan?
“Kyllä tämä tästä”, Käärmekulta murahti ja pyöräytti silmiään. Perhotassu ei kuitenkaan ollut moksiskaan.
“Kiitos paljon, että lähdit meidän kanssamme”, kiitin naarasoppilasta. Hän nyökkäsi ja kääntyi taas katsomaan menosuuntaan. Kun tassutimme sisälle leiriin, kaikki aukiolla oleilevat kissat kääntyivät katsomaan meitä. Perhotassu hölkytti parantajien pesään ja jätti meidät Käärmekullan kanssa kaksin kissojen ja heidän kysymystensä keskelle.
“Perhotassu voi kertoa teille mitä tapahtui. Päästäkää Sädesäihke ja Käärmekulta tänne”, Leimusilmä käski. Kissat siirtyivät edestämme ja päästivät meidät kävelemään parantajien pesälle. Ennen kuin astuin sisään pesään tutun äänen kutsu pysäytti minut.
“Sädesäihke?” Aurinkoroihu naukui.
“Isä?” nau’uin hiljaa ja käännyin katsomaan hyvin minun näköistäni kissaa. Isä ja minä emme oikein viettäneet aikaa keskenämme mutta nyt kollin silmissä kiilsi huoli ja rakkaus.
“Mitä on tapahtunut?” hän kysyi selvästi hätääntyneenä. Ymmärsin hyvin hänen tunteensa. Olinhan minä hänen pentunsa vaikka siltä ei oikein ollut tuntunut, kun Aurinkoroihu oli keskittynyt muihin pentuihin ja emoon.
“Selitän myöhemmin. Haluan levätä”, tokaisin ja puikahdin sitten pesään, jossa Leimusilmä ja Vienotassu pyörivät jo Käärmekullan ympärillä.
//Käärme?

Varpulaulu oli halunnut lähteä ulos kahdestaan, ja se sopi minulle vallan mainiosti. Kuljimme jonkin aikaa hiljaisuudessa metsässä, kunnes avasin keskustelun. Kysyin kollilta, halusiko hän joskus oppilaan, ja hän vastasi, ettei ollut miettinyt asiaa ja että oli surkea opettamaan. Sen jälkeen hän kysyi saman kysymyksen vuorostaan minulta ja sanoi vielä, että olisin varmasti mahtava mestari, kun olin niin hyvä soturikin. Kehut lämmittivät mieltäni ja saivat vienon hymyn viriämään naamalleni.
“En minäkään ole juuri miettinyt sitä”, myönsin päätäni pienesti pudistellen ja käänsin sitten katseeni eteenpäin. “En tiedä, ehkä olisi mukavaa toimia mentorina. En vain osaa sanoa, riittääkö kokemukseni siihen vielä. Tuntuu siltä, että oma oppilasaikanikin meni kuin sumussa ja että pääsin nauttimaan siitä kunnolla vasta kun Eloklaani vapautui.” Näin mielessäni välähdyksiä siitä hetkestä, kun tulimme Mesitähden perässä aukiolle ja tämä käski kaikkien leirissä olleiden kuolonklaanilaisten palata takaisin omalle reviirilleen. “Minulla on vielä paljon opittavaa, mutta toisaalta ei kai kukaan synny mestarina. Sellaiseksi kasvetaan.” Vilkaisin Varpulauluun hymyillen.
Valo pakeni jo taivaalta. Johdatin meitä leirin taakse, jossa kaksi jokea haarautui sen kummallekin puolelle. Vaikka leiri näkyikin takanamme, se oli silti tarpeeksi kaukana, että saimme olla rauhassa. Viitoin Varpulaulua tulemaan perässäni rannan tuntumassa kasvavan alastoman lehtipuun viereen. Kävin siihen istumaan ja suuntasin katseeni taivaanrantaan, joka leimusi vaaleanpunaisen ja oranssin sävyissä auringon kadotessa vähitellen näkyvistä.
“Tämä on yksi suosikkipaikoistani”, paljastin Varpulaululle, joka oli hiipinyt vierelleni. “Tästä aukeaa hieno näkymä nummille aina iltaisin. Kun tarvitsen omaa rauhaa, tulen yleensä tänne.” Tutkailin hetken katseellani maisemaa, ennen kuin siirsin sen Varpulauluun. “Jos sinun tarvitsee koskaan ajatella rauhassa, suosittelen tulemaan tänne. Yleensä minä kiipeän tuohon puuhun, mutta tässä alhaalla istuskelu on myös mukavaa.”

//Varpu?

Kun partio saapui paikalle, tunsin niin suurta helpotusta. Hiilihammas käski mukana olevaa Perhotassun viedä minut ja Sädesäihkeen takaisin leiriin sillä aikaa, kun alkoi kuulustella emoani. Lähdimme kulkemaan kauemmas. Olisin halunnut nähdä, mitä partio aikoi naaraalle, mutta Perhotassu hoputteli meitä varovasti jo lähtemään leiriin.
“Tämän saatte vielä kostaa! Sinä ja koko klaanisi Käärmekulta!” kuulin Lotan huudon. Vilkaisin taakseni ja huomasin, miten tämä ryntäsi pian pensaikkoon. Partio jäi hetkeksi paikalleen, kunnes lähtivät tämän perään. Kai he halusivat varmistaa, että naaras vähintäänkin lähti pois reviiriltä.
“Kiitos Sädesäihke. Ilman sinua olisin varmaan kuollut. Vaikka olenkin kerennyt taistella jo Kuolonklaanilaisia, Kujakissoja ja petoeläimiä vastaan, minusta tuntuu, että tämä oli raskain taistelu pitkään aikaan”, nau’uin kiitollisena. Kolli näytti hieman vaivaantuneelta kiitoksista.
“Ei se mitään ollut. Kuka vain olisi tehnyt saman”, kolli vastasi. Huokaisin hiljaa ja katselin eteenpäin.
Perhotassu vilkuili jatkuvasti taakseen varmistaakseen, että pysyimme perässä. Hän pysähtyi vähän väliä myös katsoakseen taakseen ja jatkoi sitten matkaa.
“Luulin todella, että emoni oli kuollut. Olen aina tiennyt, että hän on hirveä ja että hän lähti klaanista, mutta en olettanut, että hän hautoisi kostoa minua vastaan ja odottaisi hyvää hetkeä hyökätä”, naukaisin väsyneenä.

//Säde?
//Voit laittaa ne jo leiriin asti

Käärmekulta ei vaan millään suostunut lähtemään. Sain pienen älynväläyksen. Riistin itseni irti Lotasta ja loikkasin pienen etäisyyden päähän tästä.
“Apua! Apua! Apua!” huusin täyttä kurkkua. Ehkä joku partio lähellä kuulisi.
“Mitä-” Lotta ärähti hämmentyneenä yhtäkkisistä avunhuudoistani.
“Hiljaa!” ärähdin Lotalle, joka oli nyt pysähtynyt ja lopettanut Käärmekullan pieksemisen.
“Apuaa!! Apuaa!!” huusin ja hyökkäsin sitten takaisin Lotan kimppuun ennen kuin tämä ehtisi Käärmekultaan kiinni. Kuulin käpälien töminää lähistöltä ja yhtäkkiä meitä piiritti eloklaanin sotureiden joukko. Suunnitelmani oli toiminut! Käärmekulta näytti piestyltä ja väsyneeltä mutta hänen silmissään kiilsi kiitollisuus. Hänen kylkensä liikkuivat todella epätasaiseen tahtiin.
“Käärmekulta, Sädesäihke, tulkaahan tänne”, Hiilihammas naukui ja päästi meidät piirin ulkopuolelle. Lotta jäi yksin siis keskelle sotureita.
“Perhotassu, vie Käärmekulta ja Sädesäihke leiriin, me hoidamme tämän”, Hiilihammas käski. Perhotassu nyökkäsi ja astui taaksepäin. Hän tuli luoksemme.
“Nyt saat luvan selittää kuka olet ja miksi ihmeessä olet reviirillämme”, partion johtaja Korppisiipi naukui Lotalle. En aikaisemmin edes tajunnut kuinka paljon minuun sattui. Yhtäkkiä kaikki kipu löi minuun kerralla ja melkein pyörryin. Huohotin ja koitin räpytellä silmistäni kivun luoman mustuuden pois.
//Käärme?

Sädesäihke onnistui saamaan hullun naaraan päältäni ja yritti selkeästi harhauttaa häntä pois luotani. Kolli aneli minua pakenemaan, mutta en voisi tehdä niin. Ei sitä koskaan tietäisi mitä kamaluuksia tuollainen hullu ja höperöksi tullut erakko voisi tehdä. En antaisi hänen koskea Sädesäihkettä!
Hyökkäsin kohti Lottaa. Hän ei ollut kamalan vikkelän oloinen tapaus, mutta kuitenkin sen verta, että osasi väistää kahden kissan hyökkäyksistä suurimman osan. Hän ei välittänyt niinkään Sädesäihkeestä, joka edelleen yritti vakuttaa pärjäävänsä yksin samalla sanoen, että minun pitäisi paeta, mutta sitä en voisi tehdä. Olin jo taistellut silloin taistelussa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan ja olin silloin vain oppilas. Olin myös mukana vapauttamassa panttivankeja Kuolonklaanilta. Tällainen erakon rääpäle ei minua päihittäisi.
Ajatuksistani huolimatta, naaras oli huomattavasti taitavampi taistelemaan kuin minä. Hänellä oli selkeästi kokemusta ja hän osasi jatkuvasti heittää hyviä liikkeitä, joita minun oli vaikeaa väistää.
Sädesäihke hyökkäsi taas naarasta päin sähisten tälle vihaisesti. Melkei hyydyin siihen vain katsomaan kollia, jota oli ihaillut jo kauan. Hänen rohkeutensa oli niin ennennäkemätöntä, mutta en voinut jäädä siihen ihmettelemään. Lotta löi kollia kauemmas etutassuillaan ja loikkasi taas minua päin. Puikahdin kuitenkin hänen altaan ennen kuin hän kerkesi päästä kimppuuni.
“Käärmekulta, ihan tosi. Pakene, jooko!” Sädesäihke huusi minulle syöksyessään emoni ja minun väliin.
“En halua jättää sinua! En voi tietää mitä hän voisi saada aikaan!” naukaisin, kun Lotta syöksähti kohti Sädesäihkettä.

//Säde?

Kuuntelin keskustelua aivan ymmälläni kunnes Käärmekulta alkoi huutaa minua apuun. Tajuisin, että oli toimittava. Olisi pitänyt toimia ja aikoja sitten mutta viimeistään nyt tai Lotta tappaisi hänet. Loikkasin eteenpäin tömähtäen suoraan Lotan kylkeen. Sain hänet tuupattua pois ystäväni päältä ja maahan mutta jouduin itse kierähtämään sivuun erakon luota. Nousin jaloilleni ja iskin kynnet edellä kiinni Lottaan. Käärmekulta ähisi takanani noustessaan ylös. Hänen haavansa varmaan aukesivat taas. Raavin erakon turkkia kaikkialta mistä yletin. Naaras kuitenkin tyrkkäsi minut helposti pois tieltä, sillä oli voimakkaampi kuin minä. Lensin suoraan puuta päin ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Lotta kävi taas Käärmekullan kimppuun enkä voinut tehdä mitään.
“Pääset maksamaan virheistäsi! Pahin niistä on se, että koskaan synnyitkään”, naaras ärisi piestessään Käärmekultaa. En päässyt ihan vielä ylös. Haukoin happea keuhkoihini, jotta en kuolisi. Minua pyörrytti mutta se meni nopeasti ohi, kun sain taas happea.
“Olen harjoitellut ja odottanut tätä!” Lotta murisi voitonriemuisena, kun sai taas Käärmekullan alleen. Hyökkäsin takaisin taisteluun.
“Pakene, Käärmekulta! Pakene! Selviän kyllä yksin”, anelin Käärmekultaa. Hänen pitäisi pelastautua. Vaikka minä uskoin selviäväni yksinkin oli tietysti mahdollisuus, että kuolisin mutta kuolisin Käärmekullan takia mielelläni. Tekisin sen ihan tällä sydämen lyönnillä, sillä rakastin häntä. Rakastin ja rakastaisin häntä aina.
//Käärme?

Kissa kertoi olevansa Lotta, mutta oli ilmeisesti ollut ennen Kaarnajalka. Hänen pahanhajuinen hengityksensä tunki nenääni hänen puhuessaan. Hän vain valitti minun pilanneen hänen elämänsä ja murhanneen isäni. Mistä hän muka tiesi isästäni? Nimi Kaarnajalkakaan ei antanut kauhean paljon. En oikein osannut ymmärtää kuka tämä kissa oli, vaikka hän olikin niin tutun oloinen. Hän tuntui myös tietävän minusta vaikka mitä, kun kerta tiesi nimenikin, mutta oli lähes puhutellut minua pentunimelläni.
Hetken aikaan mitään ei tuntunut tapahtuvan. Koko metsä tuntui hiljaiselta ja tunsin vain päälläni Lotan painon ja hänen kyntensä, jotka olivat painautuneet syvälle kylkiini ja selkääni. Sitten tajusin.
“Oletko sinä emoni!” rääkäisin ja yritin pyristellä hänen otteestaan. En kuitenkaan onnistunut. Hän piteli minua tiukasti maassa ja puristi kynsiään minun lihaani. Kaikki kävi järkeen. Niin tuttu ääni ja haju. Hänen turkkinsa tuntu ja se miten hän tiesi minut.
“Luulin, että olet kuollut!” naukaisin ihmeissäni.
“Uskon, että toivot, että olisin. Minä ainakin toivoisin sitä sinulle, mutta silloin en kyllä saisi itse kostaa sinulle”, läikikäs naaras sähisi. Yritin edelleen pyristellä hänen otteestaan. Naaras laski hampaansa niskalleni ja minusta alkoi tuntua siltä, että tämä olisi minun loppuni.
“Sädesäihke, auta!” rääkäisin paniikissa yrittäen jotenkin kääntää itseäni niin, että voisin hyökätä vastaan, mutta kehoni ei taipunut sillä tavoin.

//Säde?

Huokaisin helpotuksesta, kun Käärmekulta alkoi selittää miksi oli tuonut minut tänne. En kyllä siltikään ihan ymmärtänyt miksi meidän oli pitänyt tulla metsään tätä varten mutta naaras vaikutti siltä, että hänellä oli jotain muutakin vielä sanottavana.
“Siinäkö kaikki?” kysyin epäuskoisesti. Käärmekulta ihasteli tassujaan. Hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin minuun ennen kuin jatkoi.
“No oli minulla muutakin asiaa”, naaras naukui hiljaa. Hän vaikutti epävarmalta. Odotin hänen jatkavan mutta ei hän ehtinyt, kun jokin tai siis joku piti ääntä pensaassa.
“Käärmepen- tai siis Käärmekulta!” minulle täysin vieras naarasääni kutsui. Räpyttelin silmiäni hämmennyksissäni.
“Kuka siellä?” Käärmekulta kysyi mutta ei saanut vastaukseksi muuta, kuin yllätyshyökkäyksen. Pensaasta loikkasi vaalean ruskea suuri naaraskissa, jolla oli täpliä turkillaan.
“Pitkästä aikaa. En malta odottaa, että pääsen kostamaan elämäni pilaamisesta”, vieras kissa murisi. Sanat ja muutenkin naaraan käyttäytös ja äänensävy saivat minut paniikkiin. En tiennyt mitä tehdä vaan jäädyin täysin paikoilleni.
“Olen Lotta. Tai, jos nimi Kaarnajalka soittaa jotakin kelloja”, Lotta ärisi. Hän vaikutti hyvin vihaiselta. Hän halusi kostaa ja nimenomaan elämänsä pilaamisesta mutta mitä Käärmekulta oli tälle ventovieraalle kissalle ikinä tehnyt. Hän ei varmaan ollut edes ikinä nähnyt tätä. Olisin tehnyt jotain mutta en pystynyt muuta kuin toljottamaan vierestä kauhuissani.
“Sinä pilasit elämäni! Olet ensi hengenvedostasi saakka ollut täysi pettymys! Tapoit isäsi! Sinun vikaasi on, että olen nyt tässä ja, että isäsi on kuollut!” Lotta rähjäsi. En ymmärtänyt. Miten muka Käärmekulta olisi ollut pettymys jollekulle vieraalle erakolle?
//Käärme?

“Siis… mitä tulimme oikein tekemään tänne? Mitä asiaa sinulla oli? Onhan kaikki nyt varmasti kunnossa?” kolli kyseli korvat luimistuen ja häntä pörhistyen. Nyt tuli entistäkin vaivaantuneemmaksi. Oliko hänen pakko olla niin huolissaan?
“Kaikki on hyvin, ihan tosi!” vakuuttelin. Sädesäihke vaikutti kuitenkin edelleen hieman säikyltä. Hän kai varautui pahimpaan. Ei se olisi kuitenkaan sellaista… eihän? Kai kolli ei suuttuisi, kun kertoisin hänelle, miksi oikeasti olimme sinne tulleet?
“Ensinnäkin, halusin sanoa, että…” aloitin. En oikein ollut enää yhtä itsevarma kuin vielä hetki sitten leirissä ollessani. “Että… Että paranen hyvin ja että Lehtomyrskyn kuolemankin jälkeen oloni alkaa jo tuntua paremmalta”, sanoin. Kolli kallisti päätään.
“Siinäkö kaikki?” hän kysyi. Sädesäihke kai tiesi, että en toisi häntä sinne asti vain kertookseni jotain tuollaista.
“No oli minulla muutakin asiaa”, naukaisin hiljaa ja valmistelin itseäni sisäsesti siihen mitä minun piti sanoa. En kuitekaan ehtinyt kuin avata suuni, kun lähimmästä pensaasta kuului räsähdys.
“Käärmepen- tai siis Käärmekultaa!” joku kutsui. Katsoin pensasta karvat pörrössä. Tuo ääni… Se oli jotain niin tuttua, mutta mitä?
“Kuka siellä?” kysyin pensaaseen. Vastausta ei kuulunut. Luulin jo tulleeni hulluksi, mutta sitten sieltä vilahti jokin kimppuuni. Se painoi minut vatsa maata vasten ja sihisi suoraan korvaani.
“Pitkästä aikaa. En malta odottaa, että pääsen kostamaan elämäni pilaamisesta”, naaras sihisi. Hänen hajunsa, hänen äänensä, jopa hänen tuntunsa! Kaikki se tuntui niin tutulta.

//Säde?
//Voit vaikka laittaa Lotan selittää kuka se on ja miks se vihaa käärmet

Ymmärsin kyllä, että Käärmekulta ei tarkoittanut äksyillä mutta ei se silti kivalta ollut tuntunut. Niiskaisin nenääni. Ehkä antaisin vain olla. Miksiköhän Käärmekulta oli tuonut minut tänne? Mitä asiaa hänellä oli, mitä ei voisi sitten sanoa leirissä? Ei siellä kuitenkaan ollut kuolonklaanilaisia kuuntelemassa salaa niinkuin poikkeusaikoina. Tähtiklaanin kiitos, ettei ollut ja olimme saaneet leirimme takaisin. Vaikka sodan jälkeisistä tapahtumista oli aikaa siitä muistot kummittelivat silti mielessäni.
“Mitä tulimme siis tekemään tänne?” kysyin vilkuillen vähän väliä käpäliäni. Lumeen tehty polku oli liukas enkä halunnut kaatua.
“Anteeksi, voitko toistaa?” Käärmekulta kysyi ja katsoi minuun suurin silmin. Aistin hänen katseessaan epävarmuutta. Tunsin naaraan niin hyvin, että osasin jo jonkin verran lukea tätä. Mikäköhän oli vialla? Huoli vanhemmasta soturista valtasi mieleni.
“Siis… mitä tulimme oikein tekemään tänne? Mitä asiaa sinulla oli? Onhan kaikki nyt varmasti kunnossa?” kyselin korvat luimistuen ja häntä pörhistyen. Kai nyt Käärmekulta olisi kunnossa? Ehkä hän tuli tänne kertomaan kuinka sairas on ja, että hän kuolee pian. Toivottavasti ei! Olin juuri päässyt siihen vaiheeseen emon kuoleman jälkeen, että elämä tuntui menettelevän eikä kaikki nyt ollut aivan hirveän huonosti mutta, jos joku kuten vaikka Käärmekulta kuolisi menisin varmaan aivan sekaisin. Koko parantumisprosessi pitäisi aloittaa alusta. En varmaan pystyisi siihen.
//Käärme?

En olisi halunnut olla Sädesäihkeelle millään tapaa ilkeä, mutta en kestänyt sitä, kun hän alkoi hössöttää minulle, meidän päästyämme ulos. Olisin mielummin itse repinyt korvat päästäni kuin kuunnellut sitä. Olihan se joskus rajallisesti ihan mukavaa, kun saattoi huomata muiden välittävän, mutta jos minä pärjäsin, hössöttäminen saisi loppua.
“Anteeksi, en tarkoittanut sitä mitenkään säälimismielessä”, Sädesäihke naukaisi ja katsoin minuun varovaisesti. Huokaisin.
“Ei se mitään. Anteeksi, kun suutuin. En halua olla sinulle ilkeä, olen vain… kireä kaikesta viimeaikaisesta”, totesin hiljaa, mutta pudistelin sitten päätäni. “Haluaisit kai kuitenkin tietää, miksi me oikein olemme täällä, vai mitä?” kysyin vielä. Jännitys alkoi kasvaa sisälläni. Oliko tämä sittenkään hyvä päätös? Mitä jos kolli ei oikeasti pitänytkään minusta? Työnsin kuitenkin ajatukseni taka-alalle. Jopa Kääpäkorppi oli tullut uneeni ja kertonut minulle siitä, että olimme täydellinen pari, mutta tiesikö Sädesäihke sitä? Entä, jos hän ajatteli, että emme olisikaan niin yhteensopivat? Taas harhauduin asiasta. Tajusin myös, että Sädesäihke oli jo sanonut jotain, mutta en ollut keskittynyt.
“Anteeksi, voitko toistaa?” kysyin hieman vaivaantuneena.

//Säde?

Nyökyttelin, kun olin saanut lopetettua itkemisen. Ehkä oli hyvä ajatus vähän irrottautua näistä ajatuksista hetkeksi ja tehdä muuta. Vilkaisin Korpikasteen suuntaan mutta tuo vaikutti kiireiseltä. Naaras nimittäin jutteli isällemme ja mulkoili pikkusisaruksiamme aika vihaisena.
“Voisimmeko me ehkä mennä kahden?” kysyin varovasti. Kortetuike nyökkäsi.
“Kyllä se sopii”, hän sanoi ja lähti kävelemään kohti leirin ulos käyntiä. Harpoin hänen peräänsä. Koitin pitää pienen varovaisen hymyn naamallani, jonka olin sille luonut Kortetuikkeen hyväksyttyä pyyntöni. Tietysti rakastin siskoani ja halusin olla tuon kanssa mutta hän tuntui vievän aika paljon tilaa ja yleensä sitä ei oikein tuntunut riittävän minulle. Hän otti kaiken huomion itseensä ja puhui päälleni. Uskoin kuitenkin, ettei tämä tehnyt sitä tahallaan eikä se minua niin haitannut mutta oli mukava välillä olla jonkun kanssa ihan vain kahdestaan. Olin inhottava, kun edes kehtasin ajatella sisartani tuollaisessa valossa. Hän varmasti yritti parhaansa. Miksi kaikki muut olivat täydellisiä ja minä olin tälläinen typerys?
“Haluatko puhua jostakin?” Kortetuike kysyi ja herätti minut nykyhetkeen.
“Ai, kyllä se sopii”, nau’uin ihastellen varpaitani. Pysyttelin kollin rinnalla polulla kulkiessamme. Olin viimeyönä nähnyt taas painajaisen ja se oli liittynyt metsään - nimenomaan tähän metsään.
“Oletko miettinyt haluatko joskus oppilaan?” kolli kysyi ja katsoi minua. Tämän silmät kimmelsivät oudosti ja sydämeni alkoi hakkamaan kovempaa. Oliko tämäkin painajainen? Eihän… ei Kortetuike ikinä ollut niissä.
“En ole miettinyt. Olen kyllä surkea opettamaan, heh”, tokaisin ja siirsin katseeni pois toisesta.
“Oletko sinä? Olisit varmasti mahtava mestari, olethan hyvä soturinakin”, kehuin kollia. En halunnut olla töykeä enkä keksinyt muuta epätöykeää kuin kehuminen.
//Korte?

Jäin hetkeksi toljottamaan maata typertyneenä. Olimme muutenkin pysähtyneet hetkeksi joten pystyin sulatella juuri kuulemaani hieman helpommin. Karjuvirne välitti minusta noinkin paljon? Yhtäkkiä päälleni vyöryi kauhea paine siitä kuinka kohdella soturia tästä eteenpäin. Olin hänelle yleensä aika kylmä ja neutraali niinkuin muillekin mutta en viitsinyt kiusata Karjuvirnettä sillä tavalla kuin joskus muita kissoja, kun he kävivät hermoilleni. Tämän jälkeen en ainakaan uskaltaisi halveksia häntä ääneen. En kyllä mielessänikään. Puuskahdin.
“Jatketaan”, nau’uin ja jatkoin askellustani. Karjuvirnekin lähti taas kävelemään mutta piti ihan pienoista etäisyyttä hetken ajan ennen kuin aloin hidastaa. Pysähdyin hetkeksi yskimään mutta pääsin heti jatkamaan matkaa. Karjuvirne silmäili minua huolestuneena.
“Pitäisikö alkaa pikku hiljaa kääntyä takaisin leirin suuntaan?” kolli kysyi. Nyökkäsin hitaasti ja varovasti. En olisi halunnut mutta minua alkoi väsyttää jo. Olin maannut parantajan pesässä niin kauan, että ymmärrettävästikin kuntoni oli heikentynyt. Siitä sain syyttää vain itseäni ja typerää yskätautiani.

Parisen kuuta ja monen monta keskustelua sekä rasittavaa kokemusta myöhemmin olin siirtynyt takaisin soturin tehtäviini. Kun arki rullasin kuten aikaisemmin, huomasin ahdistukseni helpottavan huomattavasti. Ei minulla ollut aikaa partioiden välissä muuhun kuin syömiseen ja muiden auttamiseen. En juurikaan jutellut muille kuin Karjuvirneelle ja, jos juttelin en kauaa. Muut kissat olivat inhottavia, ärsyttäviä, itsekkäitä ja heidän kanssaan oli vain vaikea olla. Karjuvirne oli kuitenkin poikkeus tuon kaiken keskellä ja se oli ihan mukavaa. Olin alkanut tunnustelemaan taas niitä tunteita, jotka olin huomannut jo aikoja sitten mutta vain tyrkännyt sivuun. Rakastin kollia kyllä mutta en tiennyt rakastinko häntä ystävänä vai jonain muuna. En tätä ennen ole rakastanut ketään. En ketään, jos emoa ei lasketa. Palauduin takaisin nykyhetkeen ajatuksieni syövereistä vain huomatakseni, että Karjuvirne lähestyi minua.
“Hei, Korppisiipi pyysi meitä partioon”, kolli naukui. Nyökkäsin ja nousin seisomaan. Seurasin Karjuvirnettä muun partion luo. Nopealla vilkaisulla arvioin partion kissat. Irvikita; hiljainen, ei todennäköisesti puhuisi minulle, hyvä niin. Kuusihäntä sekä Naavatassu; keskittyisivät varmaan toisiinsa. Saisin siis pysytellä Karjuvirneen kanssa. Irvikita lähti tassuttamaan ulos leiristä muu partio vanavedessään.
“Onnea saalistamiseen”, Perhotassu huikkasi meille kävellessään ohitsemme. Naaras vaikutti niin hilpeältä. Tekopyhää ja inhottavaa. Painuisi jonnekin mistä häntä ei kuule. Karjuvirne vilkaisi minuun.
“Näytät aika äreältä. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Kohautin lapojani.
“Mikä hätänä?” Karjuvirne kysyi nyt huolissaan. Minua ärsytti ja teki mieli rähjätä kollille mutta en uskaltanut.
“Kaikki hyvin. Turhaan huolehdit minusta”, murahdin kärttyisenä ja tassutin muiden perässä ulos leiristä. Karjuvirne tuli perästäni. Lähdimme lumen täyteiseen metsään tehtävänänämme ruuan hankkiminen. Emme varmaan tulisi löytämään yhtään mitään ja kuolisimme kaikki nälkään. Parempi niin. Ei olisi ketään kelle näyttää kuinka vahva oli vaikkei oikeasti ollut ja vaikka oikeasti oli vaikeaa.
//Karju?

Pudistelin Hiilihampaalle vastaukseksi päätäni, kun tämä esitti kysymyksensä.
"Sinä näet nyt koko asian väärällä tavalla, Hiilihammas", naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen pitää keskustelun mahdollisimman rauhallisena ja olla suututtamatta ystävääni.
"Haluaisitko ennemmin elää maailmassa, jossa asiat tapahtuvat ilman syytä, ja jossa kuoleman jälkeen ei ole mitään? Esi-isämme ovat antaneet meille kuoleman jälkeisen elämän, mutta sen seurauksena meidän on kestettävä elämässämme vastoinkäymisiä. Esi-isien lahja meille on paljon enemmän kuin kärsimys, jota koemme eläessämme. Sinä saat ikuisen elämän ja pääset lopulta tapaamaan rakkaimpiasi. Elämä on toki joskus rankkaa, mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että kaiken tämän jälkeen tulee aika, jolloin pääsen vaeltamaan esi-isieni riveihin ja nauttimaan täysillä siitä ikuisesta elämästä", totesin hitaasti, mutta rauhallisesti. En tiennyt, oliko Hiilihammas kanssani samaa mieltä. Saattoi olla, että kaiken hänen kokemansa jälkeen hänen uskonsa Tähtiklaaniin oli alkanut horjua. Halusin, että hänkin kykenisi näkemään asioiden valoisat puolet. Vaikka hän oli menettänyt läheisiään, hän näkisi heidät vielä. Nyt hänen täytyisi vain oppia nauttimaan siitä, mitä hänellä oli täällä vielä jäljellä.

//Hiili?

Minut oli juuri nimitetty. Uusi nimeni oli nyt Korpikaste. Se tuntui ihanalta. Oli niin mukavaa olla viimein soturi. Veljenikin oli tietysti nimitetty, eikä hänen uusi nimensä - Varpulaulu - ollut myöskään lainkaan paha. Se sopi hänelle omalla tavallaan. Itselleni en kyllä olisi halunnut -laulu loppua nimeeni. Kaste oli minusta hyvä, vaikka edelleen ennemmin olisin ottanut, vaikka myrskyn emoni mukaan, tai vaikka kynsi tai viilto olisivat olleet hienoja nimiä, mutta en minä nyt valittaa voisi, kun kerta viimein soturiksikin pääsin.
Onnitteluja tuli edelleen ohitse kulkevilta kissoilta ja se huomio kelpasi minulle oikein hyvin. Rakastin sitä, kun minua huomioitiin. Halusin kovasti aina saada sitä huomiota, jota minä tarvitsinkin. Minä halusin olla huomion keskipiste aina, kun se vain oli mahdollista. Sen minä ansaitsin.
Pian Kuusihäntä, isäni saapui paikalle. Hän katsoi minua lempeästi ja ylpeänä, vaikka hänen katseensa olikin hieman kaihoisa.
“Onneksi olkoon Korpikaste uudesta nimestäsi”, isäni sanoi ja hymyili minulle lempeästi. Katsoin häntä ylpeänä itsestäni.
“Kiitos! Olen niin iloinen, että olen viimeinkin soturi!” naukaisin innoissani.
“Lehtomyrskykin olisi ollut teistä niin ylpeä ja niin iloinen puolestanne”, Kuusihäntä sanoi ja hänen katseensa synkkeni, kun hän puhui emostani. Tökkäsin häntä kuonollani poskeen välittävästi.
“Älä murehdi. On sinulla minut ja Varpulaulu”, sanoin hiljaa.
“Niin, ja Kuusikkopentu ja Mustikkapentu”, isäni vastasi. Turkkini alkoi pörhistyä, kun hän puhui pikkusisaruksistani, mutta en sanonut mitään. Ei Kuusihännän tarvitsisi tietää, että vihasin niitä kahta pikkukakaraa.
“Miten olet muuten jaksellut, näin Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen?” isäni kysyi pian. Huokaisin helpotuksesta, kun hän ei huomannut tai huomioinut reaktiotani siihen, kun Kuusikkopennusta ja Mustikkapennusta puhuttiin.
“Kyllähän se sattuu, mutta sen kestää. Olen soturi, en minä turhia surkuttele”, vastasin. Isäni katsoi minua hieman hölmistyneenä. Olinko sanonut jotain väärin?
“No, miten sinä olet voinut?” kysyin yrittäen saada Kuusihännän ajattelemaan muuta.

//Kuusi?

Varpulaulun reaktio yllätti minut. Huomasin kollin silmien alkavan vetistää samalla kun tämä yritti sopertaa jotakin pahoillaan olemisesta. Soturin ahdinko oli silminnähtävä, vaikka hän yrittikin piilotella sitä parhaan kykynsä mukaan.
Hämmennys väistyi myötätunnon tieltä. Minusta tuntui pahalta nähdä ystäväni voivan näin huonosti. Vielä pahemmalta tuntui, kun en tiennyt, mitä olisin voinut tehdä helpottaakseni hänen oloaan.
“Ei sinulla ole mitään anteeksipyydeltävää”, naukaisin tyynnyttelevästi. Se ei juuri tuntunut Varpulaulua lohduttavan, joten koetin toisenlaista taktiikkaa: “Haluaisitko käydä haukkaamassa happea leirin muurien ulkopuolella kanssani? Voisimme pyytää Korpikasteenkin mukaan, jos haluat. Joudutte istumaan koko seuraavan yön leiriä vartioimassa, joten ehkä pieni happihyppely ennen sitä voisi vähän piristää.” Loihdin naamalleni kannustavan hymyn ja yritin edelleen tavoittaa nuoren soturin sinisiä silmiä, jotka tuntuivat haluavan katsoa ihan mihin tahansa muualle paitsi omiini.
Ajattelin, että ehkä Varpulaulun olisi hyvä saada ajatuksiaan hetkeksi muualle ikävistä asioista. Ulkona käyminen saattaisi tehdä hyvää hänelle; leirissä oleminen kävi pidemmän päälle raskaaksi mielelle, etenkin kun sillä oli paljon synkeitäkin asioita läpi käytävänä. Kenties pienen ulkoilun jälkeen keskustelemisestakin tulisi jotain.

//Varpu?

Toljotin Käärmekultaa hetken typeränä kunnes tajusin seurata häntä.
“Jänöpentu ja Säihkepentu, ööh… minulla on tärkeä asia hoidettavana ilmeisesti. Leikitään myöhemmin”, naukaisin ennen kuin lähdin. Seurasin toveriani ulos leiristä. Hän johdatti meidät syvälle lumen täyttämään metsään ennen kuin edes avasi suutaan.
“Mietit varmaan, miksi olemme tällä”, Käärmekulta naukui johdattelevasti. En oikeastaan.
“Mietin, että saatko olla ulkona jo haavojesi puolesta. En halua, että sinuun sattuu turhaan”, naukaisin ja vilkaisin nopeasti Käärmekullan turkkia. Haavat eivät olleet oikein enää pahan näköisiä mutta ne näyttivät kuitenkin aika ikäviltä.
“Älä siitä huoli”, Käärmekulta totesi äkäisesti. Hän ei selvästikkään pitänyt hössötyksestä.
“Äsh… en vain halua, että joudut pidemmäksi aikaa parantajalle, siinä kaikki”, vastasin. Itse en kestäisi, jos joutuisin virumaan parantajalla kuu tolkulla.
“Riittää jo”, Käärmekulta ärähti nyt vihaisemmin. Pistin suuni kiinni. Ilmapiiri muuttui hetkessä vaivaantuneeksi. Vääntelin häntääni.
“Anteeksi, en tarkoittanut sitä mitenkään säälimismielessä”, naukaisin ja katsoin ystävääni varovaisesti. Naaras oli ymmärrettävästi hössötystä vastaan. Tämä halusi näyttää kuinka vahva oli. Hän oli niin upea kissa.
//Käärme?

Menin hieman hämmennyksiin Kortetuikkeen sanoista. Eihän hän ollut loukannut minua mitenkään.
“Anteeksi, ei, ei… ööh… Ei ole ollut tarkoitus vä-vältellä… ööh”, änkytin. En osannut muodostaa lauseita. Sanat vain leijailivat erikseen ympäriinsä. En saanut mistään kiinni ja kaikki tuntui sekavalta.
“Anteeksi”, pahoittelin. Tunsin kuinka kyyneleet puskivat silmistäni mutta en antanut niiden tulla. Älä räpytä silmiäsi, neuvoin itseäni.
“Et todellakaan ole tehnyt mitään”, puuskahdin ja koitin pidätellä kyyneleitä. En voisi itkeä, en nyt, en juuri kun minut oli nimitetty enkä Kortetuikkeen edessä. Liian monta syytä olla itkemättä. Näin siis purskahdin itkuun ihastukseni edessä juuri soturiseremoniani jälkeen. En rohjennut katsoa Kortetuiketta. Häntäni vääntyili vieläkin hermostuneemmin kuin aikaisemmin.
“Olen pahoillani. Olen aika kauhea ystävä”, sopersin ja peruutin taaksepäin. Halusin samaan aikaan eroon Kortetuikkeesta ja olla hänen lähellään. Ristiriita sai minut vain suuremman paniikin valtaan. Vavahtelin siinä koittaessani päättää mitä tekisin ja Kortetuike ihan varmasti huomasi ahdinkoni.
“Anteeksi!” sopersin nyt kovempaan äänen. En tiennyt mitä tehdä, olin aivan jumissa. Jos lähtisin pois, Kortetuike loukkaantuisi. Jos jäisin, hän ei enää pitäisi minusta. No ei varmaan muutenkaan pitänyt. Kuka minusta muka pitäisi?! Kuka pitäisi surkeasta ruikuttaja Varpulaulusta, joka ei kykene edes keskustelemaan normaalisti.
//Korte?

Olin aika varma siitä, että Varputassu vältteli minua. Kollista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun olimme olleet yhdessä partiossa. Kerran olin nähnyt hänet aukion toisella laidalla ja kääntänyt toiveikkaana katseeni hänen suuntaansa, mutta oppilas oli vain pudistellut minulle päätään ja mennyt matkoihinsa. En ollut voinut olla miettimättä, olinko tehnyt jotain väärin, kun tämä ei vaikuttanut haluavan nähdä minua enää.
Seuraavat päivät minä keskityinkin vain itseni parantelemiseen. Oloni oli jo paljon parempi, vaikka kuntoni olikin romahtanut huomattavasti sairasaukiolla viettäminäni päivinä. Pääasia kuitenkin oli, että olin taas terve eikä minun tarvitsisi norkoilla leirissä enää päivätolkulla.
Nousin ylös vuoteellani sairasaukiolla. Siistin turkkini nopeasti, ennen kuin menin kiittämään Leimusilmää ja Vienotassua erinomaista hoidosta. Sen jälkeen suuntasin aukiolle, jonne sateli hiljakseen uutta lunta harmaalta taivaalta.
Korppisiipi oli aukion keskustassa jakamassa partioita. Minä hölkkäsin mustavalkoisen naaraan luokse ja nyökäytin tälle ja muille lähistöllä notkuville sotureille kohteliaasti päätäni.
“Kappas, huomenta”, varapäällikkö maukui minulle hymyillen. “Näytät voivan jo paremmin.”
Nyökkäsin. “Kyllä. Ajattelin, olisinko voinut päästä mukaan johonkin partioon? En jaksaisi odotella leirissä enää pidempään”, sanoin hieman malttamattomana.
Korppisiipeä vastaukseni selvästi jotenkin huvitti, sillä tämä vastasi naurahtaen: “Kyllä se käy. Lieskakajo on viemässä saalistuspartion sekametsään, voit mennä heidän mukaansa.”
“Selvä. Kiitos teille, Korppisiipi!” Kumarsin varapäällikölle pikaisesti ja loikin sen jälkeen aukion yli jo piikkihernetunnelin luona lähtöä tekevän saalistuspartion luo. “Lieskakajo! Korppisiipi sanoi, että voin tulla teidän mukaanne metsälle.”
Entinen mestarini käännähti katsomaan ensin hiukan hämmentyneen näköisenä suuntaani, mutta nopeasti tämän ilme kirkastui, kun tajusi, kuka puhui. “Ai, Leimusilmä päästi sinut jo takaisin soturin tehtäviin? Mukava saada sinut mukaan!” Soturi räpäytti minulle lämpimästi silmiään.
Minä hymyilin hänelle takaisin ja loikin hänen rinnalleen, kun partio suuntasi ulos leiristä.

Partiomme palasi kotiin melko runsaiden saaliiden kera. Lieskakajo oli napannut Uskolinnun avustuksella sekametsässä haahuilleen jäniksen, kun taas Laventelitaivas oli onnistunut saamaan kiinni lumesta siemeniä tonkineen punatulkun. Jopa minä sairauden heikentämästä tilastani huolimatta olin saanut saalista, ruipelon hiiren nimittäin. Oli sekin parempi kuin ei mitään.
Isäni oli aukiolla, kun veimme tuoresaaliita kasaan. Hän nyökäytti meille päätään tervehdykseksi kulkiessamme ohi. Päällikön seurassa olivat myös Pohjaharha ja Talvikkitakku.
Olin juuri jättänyt saaliini tuoresaaliskasaan muiden jälkeen, kun kuulin tutun kokouskutsun kajahtavan Litteäkiven suunnalta. Käännähdin ääntä kohti korvat pystyssä. Leirin keskelle oli ruvennut jo kerääntymään kissoja, kaikki uteliaina kuulemaan, mitä asiaa heidän päälliköllään oli.
Minä hivuttauduin Lieskakajon viereen istumaan, klaanitoverien muodostaman puolikaaren uloimmalle reunalle. Pian selvisi, että luvassa olisi soturiseremonia. Mesitähti pyysi Varputassua astumaan eteen ensin ja sen jälkeen tämän siskoa Korpitassua. Nimityksen jälkeen heidät tunnettiin Varpulauluna ja Korpikasteena. Minusta nimet olivat hienot.
Hälyn hieman hälvennyttyä menin onnittelemaan tuoreita sotureita. En ollut varma, halusiko Varpulaulu edelleenkään nähdä minua, mutta minusta olisi ollut epäkohteliasta jättää onnitteleminen kokonaan väliin. Nuoret kissat tekivät kovasti töitä soturinimensä eteen, eikä sen saaminen ollut mikään itsestäänselvyys.
Lähestyin yksin istuskelemaan jäänyttä Varpulaulua. Kolli huomasi minut ja tervehti, hänen häntänsä vääntyili ja käpälät steppasivat levottoman oloisesti paikallaan. Pelkäsin, että sain hänet jotenkin vaivaantuneeksi. Yritin kovasti miettiä, olinko tehnyt tai sanonut aiemmin jotakin, mikä olisi voinut saada hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi seurassani.
“Onneksi olkoon”, toivotin toverilleni pienen päännyökäytyksen kera. “Pidän uudesta nimestäsi. Se sopii sinulle hyvin.” Kasvoillani karehti ystävällinen hymy.
“Kiitos”, Varpulaulu vastasi; hänen äänensävyään oli vaikea tulkita.
Minä emmin pienen hetken, ennen kuin lopulta naukaisin: “Saanko kysyä jotakin?”
“Kysy vain.” Kirjava soturi näytti minusta vähän hämmentyneeltä, kun tämä vilkaisi minua sinisillä silmillään.
“Olenko minä loukannut sinua jotenkin?” Tutkin kollin kasvoja levottomana. Halusin löytää merkkejä siitä, olivatko epäilykseni ensinkään oikeassa. Jos olisivat, pyytäisin hetimmiten anteeksi Varpulaululta. “Sen jälkeen, kun Hillasielu putosi veteen ja autoin sinut leiriin, tuntuu aivan siltä kuin olisit vältellyt minua. Minä ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut viime aikoina raskasta, mutta jos kyse on jostain sellaisesta, mitä minä olen kenties huomaamattani tehnyt tai sanonut, haluaisin pahoitella.”

//Varpu?

Tallustin leirin laidalle mieli maassa. En jaksanut oikein tehdä mitään. Partioissakaan en ollut käynyt sitten Hillasielun jokeen tippumisen vaikka siitä olikin jo kulunut tovi. Heilautin häntäni etukäpälilleni. Ilma oli ikävän kylmä ja pakkanen puri nenääni siinä istuskellessani. Huomioni kiinnitti Kortetuikkeen valkea turkki. Kolli käveli ulos parantajan pesästä. Pörhistin turkkiani ja koitin vajota syvälle maan uumeniin. Olin käyttäytynyt niin nolosti tuon komean soturin lähistöllä. En halunnut puhua hänelle juuri nyt. En halunnut kyllä puhua kenellekkään juuri nyt. Kortetuike huomasi minut ja katsoi minuun hetken mutta pudistin hänelle päätäni ja katsoin pois. Ehkä kolli ymmärtäisi minua?

Hän ei lopulta tullut puhumaan minulle. Katseli vain hetken ja meni sitten matkoihinsa. Huokaisin helpotuksesta ja vaivuin takaisin oman mieleni synkkyyksiin. Ilma oli todella kolea ja lopulta sitten en halunnut jäädä pitkäksi aikaa ulos, joten luikin takaisin oppilaiden pesään.

***

Vääntelin häntääni ahdistuksissani. Oli ensimmäisen partion aika sitten traagisten tapahtumien. Kortetuike oli edelleen parantajalla. Siitä olin sinänsä iloinen, koska minun ei tarvinnut kohdata häntä partioissa eikä kummemmin leirissäkään. Tässä partiossa oli minun lisäkseni mestarini, Karjuvirne, Hilehuurre sekä Nopsaliekki. Hilehuurre ja tämän entinen oppilas Nopsaliekki juttelivat keskenään mutta muut partiosta olivat hiljaa. Minulle kyllä passasi olla hiljaa, sillä ei minulla oikein ollut mitään asiaakaan.

Puolivälissä matkaa Pohjaharha alkoi selittää minulle jotain, mikä meni täydellisesti minulta ohi mutta pääsin kyytiin myöhemmin, kun mestarini alkoi opettaa. Hän selitti jotain oikeanlaisesta lintujen vaanimistaktiikasta ja pisti minut kertomaan mitä eroa sillä oli hiirien vaanimisen kanssa.

Leiriin vihdoin päästyäni kipaisin vain syömässä ja pistäydyin sitten oppilaiden pesään. En jaksanut pitää itseäni enää hereillä vaan torkahdin miltei heti.

***

Astelin aukiolle Mesitähden pyynnöstä. Turkkini oli sekaisin ja tiesin vallan hyvin, että jokainen joka minut näki tässä kunnossa säälisi minua. Sääliä haluisin tässä tilassa kaikista vähiten.
“Hyvä Eloklaani. Tänään olemme kokoontuneet nimittämään uusia sotureita”, päällikkö naukui. Sydämeni hypähti kurkkuun. Vilkuilin ympärilleni silmät suurina. Olimme Korpitassun kanssa vanhimmat oppilaat, joten Mesitähden oli tarkoitettava meitä.
“Varputassu, astuhan eteen”, päällikön lempeä ja kannustava ääni kantautui tajuntaani ajatusmyrskystä huolimatta. Tiedostin yhtäkkiä jokaisen takun ja roskan turkissani liian hyvin. Minua katsottiin joka suunnasta. Astelin varovaisesti leirin litteäkivelle.
“Pohjaharha, onko oppilaasi Varputassu valmis soturiksi?” Mesitähti käänsi huomionsa Pohjaharhaan minusta ja sain hetken hengittää vapaasti.
“On, Mesitähti”, kolli naukui yleisön seasta. En kehdannut katsoa yleisöön mutta mielessäni koitin välittää kiitollisen katseen ja hymyn Pohjaharhalle. Pian en olisi enää hänen oppilaansa eikä hän enää olisi mestarini. Niin kai elämä toimi - ainakin Eloklaanissa.
“Lupaatko, Varputassu, kunnioittaa soturilakia ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi ja katsoi minua silmiin. Katsoin takaisin. En ollut varma mitä ajatella. Ahdistus ja pelko epäonnistumisesta ja sitten ilo tulevista seikkailuista. Äh… Miksi kaikki oli niin vaikeaa?
“Lupaan”, nau’uin värisevällä äänellä. Mesitähteä se ei pahemmin haitannut vaan tämä vain jatkoi. Huokaisin helpotuksesta.
“Siinä tapauksessa sinua kutsuttakoon tästä lähtien Varpulauluksi. Eloklaani kunnioittaa saalistustaitojasi ja ystävällisyyttäsi”, päällikkö ilmoitti juhlavalla ja kantavalla äänellä. Hän kosketti minua otsalle nopeasti ja päästi sitten minut alas litteäkiveltä. Pakenin mahdollisimman nopeasti yleisöön. Kissat huutaisivat varmasti minulle ja Korpitassulle sitten, kun hänetkin olisi nimitetty. Puikkelehdin yleisössä Kuusihännän luo.
“Onnea”, isä naukui ja tuuppasi minua kylkeen. Hymyilin hiukkasen ja istuuduin tämän viereen. Kollin toisella puolella istuivat Mustikkapentu ja Kuusikkopentu mutta heihin en ollut valmis ottamaan vielä kontaktia. Olin pysytellyt sisaruksistani kaukana heidän syntymästään - ja emon kuolemasta - lähtien ja niin saisi sitten jatkuakin.
“Korpitassu, lupaatko suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla sekä noudattaa soturilakia?” Mesitähti naukui siskolleni. Olin kokonaan ohittanut alkuosan naaraan nimityksestä. Tunsin todella huonoa omatuntoa siitä, mutta koitin silti pysyä mukana tapahtumissa.
“Lupaan!” Korpitassu naukui reippaasti. Minua alkoi heti nolottaa oma käyttäytymiseni. En todellakaan ollut yhtä rohkea kuin siskoni vaikka Mesitähti oli kehunut minua ystävälliseksi. Ei ystävällisyys tietenkään ollut rohkeutta mutta kai piti olla rohkea puhuakseen muille mutta…
“Sitten klaani kutsukoon sinua Korpikasteeksi. Eloklaani kunnioittaa sosiaallisia taitojasi sekä taistelutaitojasi”, päällikkö naukui ja kosketti Korpikasteen otsaa.
“Varpulaulu! Korpikaste! Varpulaulu! Korpikaste!” klaani huusi nimiämme täyteen ääneen Nousin seisomaan ja vastaan otin siskoni. Hän loikki iloisesti luokseni.
“Onnea, Korpikaste!” naukaisin. Ääneni ei niinkään ollut iloinen, koska iloinen en todellakaan ollut mutta se ei ollut surullinenkaan.
“Samoin, Varpulaulu”, Korpikaste vastasi ja rynnisti sitten muualle. Jäin yksin seisomaan, kun muu klaani jatkoi matkaansa ja elämäänsä. Kortetuike käveli luokseni pienen hetken ajatuksiin syventymisen jälkeen.
“Ai hei”, naukaisin ja vääntelin häntääni sekä liikuttelin käpäliäni. Minua nolotti todella paljon olla taas kollin edessä. En tiennyt oikein varmaksi edes miksi minua nolotti mutta nolotti ja todella paljon.
//Korte?

Jänöpentu pinkaisi heti piiloon, kun Perhotassu ilmoitti voivansa olla etsijä piilosleikissä. Pentu kehräsi kovaan ääneen ravatessaan leirin halki. Hän kaarsi itsensä sisään pentutarhaan ja pujottautui nopeasti kulman taakse.
Jänöpentu kuuli, kun Perhotassu lähti viimein etsimään. Naaras ei tullut heti häntä kohti. Kolli alkoi pohtia tulisiko naaras edes katsomaan sisältä pentutarhasta. Kun kollia alkoi epäilyttää, hän vilkaisi nopeasti ulos pesästä nähdäkseen oliko Perhotassu lähellä ja pinkaisi sitten pentutarhan taakse. Se olisi melkein sama piilo, ulkona pentutarhasta oli vain hieman kylmempi olla.
Jänöpentu asettautui hyvään asentoon makaamaan ja ajatteli jäädä sillä tavoin odottamaan, mutta nopeasti hänen tassujaan ja vatsaa alkoi palella ja hänen täytyi alkaa vaihdella asentoa. Hän päätyi lopulta kuopimaan lunta sellaisesta kohdasta jossa sitä oli vähän, jotta saisi aikaan mahdollisimman lumettoman kohdan.
Jänöpennun siinä kuopiessa, Perhotassu olikin ilmestynyt pentutarhan kulmalle ja mitä luultavemmin kuullut kollin kuopimisen ja tullut katsomaan. Kolli ei tajunnut asiaa, ennen kuin naaras oli jo hänen vierellään ja kosketti häntä etutassullaan lapaan.
“Löytyi”, naaras sanoi lempeällä äänellä ja kehräsi huvittuneena, kun huomasi Jänöpennun hölmistyneen ilmeen tämän kääntyessä katsomaan Perhotassua, joka oli hänet löytänyt.
“Ai, sinä löysit minut jo”, kollipentu naukaisi silmät suurina. Hän katsoi vanhempaa ystäväänsä joka hymyili lempeästi hänelle. Pentu nousi ylös ja lähti tassuttamaan hänen peräänsä, mutta yhtäkkiä hänen päälleen liukui pentutarhan päältä lunta, joka hautasi hänet alleen. Pentu meni paniikkiin, vaikka tiesikin sen pahentavan asiaa. Ei hän sille mitään mahtanut. Hän yritti paniikissa haukkoa henkeä ja kuopia lunta päältään.
Pian kollin ylle ilmestyi valo. Oliko se Tähtiklaani? Ei. Perhotassu se vain oli. Naaras oli kaivanut hänet esille ja tarttui kollin niskanahkaan ja kiskoi hänet ylös. Hän päästi pienen vinkaisun ja valahti sitten vanhemman kissan otteessa veltoksi. Kohta Perhotassu laskikin hänet maahan ja kyyristyi hänen viereensä. Kuusikkopentukin - joka oli vasta saapunut katsomaan, mikä Perhotassulla kesti - tassutti ripeästi lähemmäs.
“Olen kunnossa”, Jänöpentu naukui puistellen turkkiaan ja nousten ylös maasta. Hänen turkkinsa oli täynnä lumipaakkuja ja se oli yltäpäältä märkä. Perhotassu katsoi häntä hieman huolissaan ja Kuusikkopentukin näytti hieman huolestuneelta ja varautuneelta.
“Sinun pitäisi mennä takaisin pentutarhaan lepäämään ja lämmittelemään. Me keksimme jotain muuta sillä aikaa. Sitten kun sinulla on parempi olo, voit tulla taas leikkimään”, Perhotassu naukui. Jänöpentu nyökkäsi hieman huokaisten. Kolli lähti suuntaamaan seuraavaksi takaisin sisään pentutarhaan.
Jänöpentu meni heti makuulle sammalalusille, kun pääsi sisään pesään asti. Hän ei ollut aiemmin tajunnut sitä, mutta pientä kollia väsytti suunnattomasti. Hän painoi päänsä ja sulki silmänsä ja pian taas nukahti.

"Kuutamolaine on hyvä soturi, kuten kaikki Eloklaanissa. On hyvä, että hän on opettanut sinulle klaanimme tapoja", naukaisin tyytyväisesti nyökytellen, siirtyen sitten miettimään vastausta Kallan kysymyksiin. Minun ei tarvinut kauaa miettiä, sillä tiesin vastauksen miltei heti.
"Seuraavaksi järjestän klaanikokouksen, jossa nimitän sinut Eloklaanin soturiksi. Seremonia on yksinkertainen. Siinä sinä lupaudut noudattamaan soturilakia ja suojelemaan Eloklaania tarvittaessa jopa henkesi uhalla. Sitten minä annan Tähtiklaanin voimien kautta sinulle soturinimesi. Kun seremonia on ohi, olet virallisesti Eloklaanin soturi. Seuraavan yön vartioit leiriä, etkä saa puhua kenellekään, ellei kyseessä ole hätätilanne", selitin rauhallisella äänellä tavat, joita Eloklaanissa oli noudatettu aina. Kalla kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili sitä mukaa, kun kerroin asioita hänelle.
"Kertoiko Kuutamolaine sinulle esi-isistämme tai oletko kuullut niistä muilta? Kenties ainakin klaanikokouksissa, kun olen nimittänyt eloklaanilaisia sotureiksi ja oppilaiksi, mutta tiedätkö Tähtiklaanista muuta kuin sen nimen? Kerron sinulle mielelläni Tähtiklaanista, jos vain tahdot kuunnella", nau'uin ystävällisesti hymyillen. En halunnut tuputtaa uskoa Tähtiklaaniin kenellekään sellaiselle, joka ei siihen halunnut uskoa. Toivoin kuitenkin, että jokainen eloklaanilainen voisi uskoa esi-isiimme, jotta saisi ikuisen elämän paremmilla metsästysmailla. Oli niin harmi, etteivät kaikki kyenneet uskomaan Tähtiklaaniin. Sen vuoksi moni hyvä sielu katosi lopullisesti, enkä tapaisi niitä kissoja enää koskaan.

//Kalla?

Olin juuri astunut ulos pesästäni, kun klaanissa jo tovin vierailijana ollut Kalla saapui luokseni. Olimme kohdanneet naaraan Varjoliekin kanssa joitain aikoja sitten ja pelastaneet erakon ketun kynsistä. Siitä saakka musta naaras oli elänyt Eloklaanissa ja osallistunut partioihin sekä tutustunut klaanin elämään. Osa eloklaanilaisista ajatteli, että erakon vierailu klaanissa oli venynyt jo liian pitkäksi, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Niin kauan kuin vieras auttoi klaania sen arkisissa toimissa, hän oli tervetullut klaaniin vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Ilahduin kuullessani Kallan asian. Hän kertoi miettineensä paljon tulevaisuuttaan ja päätyneensä siihen ratkaisuun, että toivoi tulevansa hyväksytyksi täysivaltaiseksi Eloklaanin jäseneksi. Lämmin hymy levisi kasvoilleni.
"Onpa hieno uutinen", kerroin vilpittömästi hymyillen, "olet ehdottoman lämpimästi tervetullut Eloklaanin soturiksi, mikäli todella niin tahdot. Ymmärtänet varmaan, että sinun on opeteltava soturin tehtäviesi ohella kaikki klaanin tavat ja soturilaki."
Kalla nyökytteli päätään merkiksi, että oli valmis siihen.
"Emme ole ehtineet paljoa jutella vierailusi aikana, joka on painanut toisinaan mieltäni. Olen kuitenkin kuullut, että olet suoriutunut esimerkillisesti partioista ja noudattanut mallikkaasti nyt jo klaanin sääntöjä. Oletko ehtinyt tutustua vielä tuleviin klaanitovereihisi?" esitin kysymyksen hymyissä suin, kuten tavallisestikin.

//Kalla?