Lokkimieli tutki tuoresaaliskasaa omassa rauhassa, kun hän pani sivusilmällä merkille, että Uiveloyö oli löntystelemässä häntä kohti. Hänen oppilaastaan oli tullut soturi vain muutama päivä takaperin, ja vaikka Lokkimieli oli varsin mielissään siitä, ettei enää joutunut katselemaan tuota laiskaa naarasta päivät pitkät, koki hän itsensä nyt niin tylsistyneeksi, että toivoi hartaasti jotain sellaista tapahtuvan, kuin että klaanin reviirille eksyisi esimerkiksi joku ruipelo kotikisu, jonka soturi sitten saisi listiä kenenkään huomaamatta.
"Eikö mikään nappaa?" Uiveloyö maukui istahdettuaan Lokkimielen viereen tuoresaaliskasalle.
Soturi käänsi jäänsinisen katseensa hitaasti naarasta kohti. Hänen oli todettava, että Uiveloyö oli soturina vielä vastenmielisempi kuin oppilaana. Kai se liittyi siihen, miten turhaa Lokkimielestä oli ollut käyttää resursseja tuollaisen kissan kouluttamiseen. Se, että hänen entinen oppilaansa, jota hän oli rääkännyt aivan tappiin asti ja armotta aloitti nyt keskustelun hänen kanssaan kuitenkin yllätti Lokkimielen. Uiveloyö katsoi häntä omituinen, kuin odottava kiilto silmissään. Silloin Lokkimieli tajusi, että tuon naaraan oli oltava aivan hullu.
"Ei oikein", Lokkimieli myönsi ja hymyili geneerisesti.
"Itse asiassa menetin ruokahaluni. Taidan lähteä kävelylle ja pyydystää jotain pientä itselleni matkalla."
Hän kääntyi ja lähti suuntaamaan piikkihernetunnelille kuullen epäröivät askeleet takanaan.
Lokkimieli virnisti itsekseen. Ei Uiveloyö ollutkaan turhake. Lokkimielellä oli edelleen ote Uiveloyöstä käpälissään.

//Uivelo?!

Olin keskittynyt puhdistamaan turkkiani kuraisen metsästyspartion jäljiltä, kun kuulin käpälänaskelien lähestyvän. Olin jo valmistautunut tiuskaisemaan tulijalle käskyn painua häiritsemään jotakuta toista, kun tajusin kissan olevan sisareni. Kyyhkypyrähdys kantoi suussaan pulskan näköistä rastasta. Vesi kihosi väkisinkin kielelleni.
“Maistuuko rastas?” Kyyhkypyrähdys maukui ja pudotti linnun tassujeni juureen. “Tuumasin, että siitä on jo liian pitkä aika, kun viimeksi söimme yhdessä.”
Ja se oli totta. Siskoni vietti kaiken hereilläoloaikansa sen kurjan Matotaiston kanssa; he olivat mukamas niin toistensa pauloissa, että muu maailma unohtui heiltä toisinaan kokonaan. Minusta se oli aivan hiirenaivoista, enkä voinut ymmärtää, miten minun yleensä järkevä siskoni saattoikin olla välillä niin typerä. Kyyhkypyrähdys oli kuitenkin paras ystäväni, joten pyrin pitämään suurimman osan todellisista ajatuksistani omana tietonani välttääkseni loukkaamasta tämän tunteita.
Asetuimme mukavan syrjäiseen paikkaan leiriaukiolla, josta saatoimme tarkkailla klaanitoveriemme tekemisiä samalla kun söimme. Se oli ollut lempipuuhaamme jo oppilasaikoina. Olimme seuranneet muiden keskusteluja etäältä ja yrittäneet kuvitella, mitä näiden puheenaiheet mahtoivat koskea.
Kyyhkypyrähdys tuuppasi häntä ja osoitti korvillaan aukion toisella laidalla olevia sotureita. “Aaltosalama varmastikin valittaa Varissulalle, miten rumalta hänen turkkinsa näyttää”, Kyyhkypyrähdys maukui häijysti.
“Valittaisit varmasti itsekin”, tuhahdin takaisin ja ihan värähdin ajatuksesta, että turkkini ajautuisi yhtä huonoon kuntoon kuin punertavaturkkisella soturilla. “Minua hävettäisi niin paljon, että haluaisin kadota maan alle!”
“Ihme, että Varissulalla on pokkaa näyttäytyä hänen kanssaan julkisesti”, Kyyhkypyrähdys säesti. Sitten jokin hänen ilmeessään muuttui ja hän kääntyikin katsomaan minua tarkkaavaisesti: “Joko sinulla on jo joku kolli kiikarissa?”
Kysymys tuli niin puskista, että olin vähällä tukehtua linnun jalkaan, jota jauhoin suussani. “Mitä?” minun onnistui yskäistä lopulta.
“No tiedät kai”, Kyyhkypyrähdys huiskaisi hännällään viattomasti, “emme me ole ikuisesti nuoria ja kauniita. Klaani tarvitsee uutta verta, erityisesti meidän kaltaistemme kissojen suvusta.”
Tunsin nahkaani alkavan pistellä vaivautuneesti turkkini alla. Minä inhosin tätä keskustelunaihetta, ja minusta tuntui että sisareni tiesi sen hyvin, mutta oli päättänyt sörkkiä mehiläispesää joka tapauksessa. “No, minusta klaanissa on tällä hetkellä ihan riittämiin kissoja”, töksäytin närkästyneenä. “Hyvä jos me kaikki mahdumme asumaan samassa leirissä. Kaikkein viimeiseksi tänne kaivataan uusia suita ruokittavaksi.”
“Minä en ymmärrä sinua, Virtaviima”, Kyyhkypyrähdyksen ääni terävöityi ja hänen hännänpäänsä alkoi nytkyä ärtyneen oloisesti. “Lisääntyminen on ihan luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Sama koskee kumppanin hankkimista. Jostain syystä sinä kuitenkin olet päättänyt asettua koko asian suhteen poikkiteloin! Haluatko sinä, että sinut muistetaan sukumme mustana lampaana - soturina, joka ei täyttänyt velvollisuuttaan tuoda Kuolonklaanille kunniaa jälkikasvuillaan?”
“Minä en tarvitse siihen mitään jälkikasvuja!” Olin kiihdyksissäni noussut seisomaan, ja tajusin, että meitä katseltiin. Pakotin karvani silottumaan ja pakotin naamani palaamaan peruslukemille katsahtaessani uudelleen pentuetoveriini. “Tuon tälle klaanille kyllä kunniaa, mutta aion tehdä sen omin käpälin, en siirtämällä vertani eteenpäin joillekin kelvottomille mukuloille. Että huolehdi sinä vain omista asioistasi ja mene vaikka hommaamaan niitä jälkikasvuja rakkaan Matotaistosi kanssa.”
Käännyin vielä naukaisemaan lapani yli pöllämystyneenä perääni tuijottamaan jäänelle Kyyhkypyrähdykselle: “Kiitos rastaasta.” Sen jälkeen marssin soturien pesään häntä ja pää ylhäällä.

Pyöräytin silmiäni kärsimättömänä. Miten Jääviillolla saattoikin kestää näin kauan! Aloin tylsistyä ja ärsyyntyä tähän odotteluun. Kärsivällisyys ei todellakaan ollut minun hyveeni. Tyydyin kuitenkin olemaan hiljaa ja korkeintaan tuhahtelemaan lähes äänettömästi. Lähdin seuraamaan punaturkkista kollisoturia kohti uloskäyntiä, mutta uloskäynnillä meitä odottikin Lammikkoloikka. Harmaaturkkinen naaras oli minusta yksi Kuolonklaanin raskaimmista kissoista. Naaras oli niin vakava ja tosikko, että minua suorastaan nauratti! Lammikkoloikan elämän suurin ilo oli varmaan partion johtaminen. Naaras oli selvästikin tullut emoonsa, Tuhkajuovaan. Näytin Lammikkoloikalle nopeasti kieltä ja hölköttelin Jääviillon perään. Matkasimme leiristä pois päin täydessä hiljaisuudessa. Ei minulla ollut toiselle mitään varsinaista sanottavaa, vielä.
"Pyh, olen tietenkin! Mitä sinä oikein ajattelit? Että minä vain laiskottelisin päivät pitkät?" tuhahdin Jääviillolle ja vilkaisin toista hieman virnistäen.
"Oletko sinä tehnyt mitään hyödyllistä? Ainakin muutama päivä sitten kuorsasit aamupäivällä niin kovaa, että se kuului varmaan Eloklaaniin asti. Ja suustasi valui myös kuolaa, näytit varsin suloiselta pieneltä kissanpojalta", härnäsin Jääviiltoa virnuillen ja tuuppasin toista kylkeen.

//Jää?

Kaksi muukalaista lähtivät pian kalppimaan, kun taisivat tajuta viimein, etteivät olleet tervetulleita Kuolonklaanin reviirille ja, että kumpikaan Kuolonklaanin sotureista ei ollut tämä heidän etsimänsä “Rontti.” Mikä nimi sekään muka oli?
“Viimeinkin”, Lepakkohuuto puhahti ja kääntyi Rosmariinikynnen puoleen. “Olivatpas he ärsyttäviä. Toivottavasti osaavat pysyä poissa.”
“Niin…” naaras sanoi hiljaa pohtivaisella äänellä. Lepakkohuuto kallisti päätään hieman.
“Mitäs mietit?” tummanharmaa kolli kysyi.
“Eivätkö he hieman muistuttaneet sinua? Tai siis, kun he olivat pienikokoisia kissoja ja terävät kulmahampaat ja raidalliset korvien sisukset…” Rosmariinikynsi kysyi hiljaa. Se sai Lepakkohuudonkin ajattelemaan asiaa. Tosiaan. Näissä kahdessa kissassa ja hänessä oli jonkin verran samankaltaisia asioita.
“Minulta kyllä katosi kaksi pentuetoveriani, kun olin pentu…” kolli mutisi ajatuksiaan ääneen. Se ajatus näytti saavan hänen toverinsa hieman ahdistuneeksi.
“Älä turhaan huoli. Se on varmaankin vain yhteensattuma”, Lepakkohuuto lepytteli, vaikka ei itsekään uskonut itseään asiassa. Hän kuitenkin hymyili toverilleen ja yritti saada tämän rauhoittumaan.
“Niin. Toivottavasti”, Rosmariinikynsi naukaisi vilkaisten taaksensa pensaikkoon, johon kaksi kulkukissaa olivat kadonneet.
“Tule, palataan vain takaisin leiriin tekemään ilmoitus heistä”, Lepakkohuuto naukaisi ja lähti johdattamaan harmaata naarasta takaisin leiriin.

Lepakkohuuto huokaisi syvään ja ahtautui sisään pentutarhalle. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Ja sillä hän tarkoitti monen monta kuuta.
“Mäntyviiksi? Oletko täällä?” tummanharmaa kolli huhuili ja pian musta naaras ilmestyi varjoisan pesän uumenista suuaukolle päin ja katsoi kysyvästi keltaisilla silmillään Lepakkohuutoa.
“Lepakkohuuto? Mitä nyt?” hän kysyi selvästi hämmästyneenä siitä, että äreä kolli oli tullut hänen puheilleen pentutarhalle.
“Mietin, mahtaisitko muistaa, miltä minun pentuetoverini näyttivät?” tummanharmaa soturi kysyi toiveikkaana suurehkot korvat taakse vedettyinä.
“Hmm… hyvä kysymys. Saatan minä ehkä muistaakin. Oikein somia pentuja he ainakin olivat, sen voin sanoa. Olisikohan toinen ollut ehkä kilpikonnakuvioinen tai jotain siihen suuntaan? Toinen mahtoi olla tummanharmaa kuten sinä. Kuinka niin?” Mäntyviiksi kysyi hieman hämillään.
“Kunhan vain mietin. Minä kun en heitä muista ulkonäöltä juurikaan”, Lepakkohuuto valehteli. Mäntyviiksi nyökkäsi.
“En voi auttaa tuon enempää. En muista sen paremmin. Ja voi olla, että olen myös hyvinkin väärässä, mutta on mukava, jos autoin virkistämään muistiasi tai mielikuviasi yhtään”, ikikuningatar naukaisi hymyillen.
“Joo, kiitos. Pistän tämän mieleen”, pienikokoinen soturi kiitti ja perutti pois.
“Vai että kilpikonnakuvioinen ja tummanharmaa… Olisikohan hän sittenkin ollut sinikilpikonna ja tummanharmaa mustilla kuvioilla. Molemmilla jotain valkoista…” kolli mutisi, kun pääsi kauemmas petutarhalta.
“Lepakkohuuto! Mitä sinä pentutarhalla teit?” Rosmariinikynsi kysyi, kun saapui tummanharmaan soturin luokse. Lepakkohuuto kohotti päätään ja katsoi kaunista naarasta.
“Kunhan vain kyselin sisaruksistani”, hän totesi hiljaa ja mietti taas yhteläisyyksiä hänen ja kahden kummajaisen kanssa.

//Rosmy?

Laineliekki istui leirissä tyhjänpäiväisesti odottaen sitä, että lähtisi johonkin partioon. Naarasta ärsytti vain olla. Häntä ärsytti, kuinka märkää viime aikoina oli ollut heti kuivan ajanjakson jälkeen. Siniharmaa naaras vihasi sitä, kuinka hänen niskaansa tippui vettä puiden oksilta ja kuinka kostea maa sotki aamulla putsatut valkeat tassut. Yleensä häntä ei kiinnostanut ulkonäkö tai mikään siihen liittyvä, mutta nyt häntä nyppi se, kuinka hänen kuraiset tassunsa jättivät merkkinsä joka paikkaan.
Nuoren soturittaren ajatukset keskeytyivät, kun yhtäkkiä hän kuuli jonkun tulevan häntä kohden. Hän nosti tuimaa katsettaan ja huomasi Hilleripilven tulevan. Kollin naamalleen levittämä hymy oli aivan liian ilahtunut, aivan liian pirteä. Laineliekin olisi tehnyt mieli äyskiä kollille jo nyt, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt vielä mitään.
“Hauskaa päästä yhdessä partioimaan, eikö vain?” Hilleripilvi naukaisi reippaasti ja tuli äyskeän naaraan seuraan. “Pikiturkin olisi parempi tulla jo tai muuten partiomme lähtee ilman johtajaansa”, hän jatkoi vielä vitsaillen. Laineliekki vain siristi silmiään. Mitä tuo kissa muka halusi? Kai hänellä varmasti joku syy oli sille, että hän oli niin ystävällinen ja tuttavallinen naaraalle.
“Niin. En pidä myöhästelijöistä”, Laineliekki tyytyi murahtamaan. “Ja en sanoisi partioinnin olevan erityisen nautinnollista, kun ulkona on noin märkää. En sanoisi pitäväni erityisen paljon kuralätäköissä tarpomisesta”, naaras jatkoi vielä ärtyneenä.

//Hilleri?

"Huomenta, Poppelipomppu", Maatuska naukui tutulla ystävällisellä äänellään. Käännyin iloisena katsomaan ystävääni.
"Kappas, Maatuska. Miten sinä olet näin aikaisin hereillä?" kysyin ja virnistin parhaalle ystävälleni. Naaras kohautti lapojaan.
"En saanut vain unta enää. Oletko sinä ollut kauan hereillä?" tuuheaturkkinen naaras kysyi ja tasoitti pitkin vedoin kielellään sottaantuneita rintakarvojaan. Päädyin nyökkäämään, vaikka oikeasti olinkin herännyt hetki sitten.
"Minä valvoin koko yön", valehtelin tottumuksesta, "kävin saalistamassa, kun en saanut unta." Maatuskan silmät laajenivat, hän näytti ihailevan minua, ja nautin siitä täysillä.
"Vau, ihanko totta? Eikö sinua väsytä yhtään?" naaras kysyi silmiään räpytellen. Minä pudistelin päätäni ylpeänä.
"No ei tietenkään. Kyllähän sinä minut tunnet, minä en noin pienestä väsy. Olen parhaillani valvonut neljäsosakuun putkeen väsymättä lainkaan", niin vain valheet tulivat ulos suustani. Koko ikäni niin oli käynyt, ja nykyään oikeastaan uskoinkin valheisiini itsekin. Kaiketi elämäni oli niin tylsää – vaikka en suostunutkaan myöntämään sitä edes itselleni – että minun oli kehiteltävä jotain mielenkiintoisempia tarinoita, jotta muut haluaisivat olla ystäviäni. Muut varmasti kadehtivat minua, jonka vuoksi ystäväpiirini oli varsin pieni. Maatuska onneksi oli minun paras ystäväni ja tiesin, ettei hän koskaan hylkäisi minua. Meillä oli aina niin hauskaa yhdessä.
"Niin tietysti", Maatuska nyökytteli hymyillen päätään.

Seurasin mestariani Kyyhkypyrähdystä hiljaa rajan reunaa pitkin. Hän ei sen kamalammin turhia puhellut, joka kelpasi minulle paremmin kuin hyvin. Olin mielissäni siitä, että minun ei tarvinnut yrittää vääntää vastauksia hänelle väkipakolla, kun ei huvittanut jutella.
Mukana oli myös sisareni Hierakkatassu sekä hänen mestarinsa Matotaisto. Hekään eivät paljoa putkahtaneet. Ihan mielissäni uppouduin välillä omiin ajatuksiini mietiskellen sitä, millaista tulisi olla soturi ja miten ylpeä isä varmasti olisi minusta sitten, kun olisin viimein soturi.
Isän ajatteleminen toi taas mieleen isän ja emon tiukat välit. En vieläkään täysin ymmärtänyt, mitä heidän välillään oli meneillään. Olisin mielelläni tiennyt, miksi he eivät välittäneet toisistaan samalla lailla kuin kaikki muut kumppanukset välittivät. Se aina tuntui hämmentävän minua päivä toisensa jälkeen ihan sama kuinka paljon yritin sitä ajatella ja mielessäni setviä.
“Suunnataan seuraavaksi leiriin. Voit ottaa siellä jotain syötävää itsellesi. Käydään sitten vielä iltapartiossa saalistamassa”, Kyyhkypyrähdyksen nauku sai minut kääntämään katseeni mestariini. Hän ei edes katsonut taakseen, joten nyökkääminen olisi turhaa. Ehkä hän ymmärsi minun kuulleen, vaikka en vastaisikaan?
“Onko tämä asia selvä?” vaaleanharmaa naaras tinkasi kuitenkin kääntäen vihreän katseensa minuun.
“On”, sanoin lyhyesti vielä nyökäten kaupanpäälle. Se riitti soturittarelle. Hän käänsi suunnan kohti leiriä ja lähti harppomaan armotonta vauhtia eteenpäin niin, että jouduin melkein ravaamaan hänen perässään pysyäkseni vauhdissa

Päästyämme leiriin, huomasin emon leirin laidalla. Hymyilin hänelle ja nappasin nopeasti tuoresaaliskasasta oravan ja lähdin marssimaan hänen suuntaansa.
Huomatessaan tuloni, hän teki tilaa vierelleen ja antoi minun istahtaa siihen. Räpäytin silmiäni hänelle ilahtuneena ja laskin oravan maahan nyökäten sitä kohti merkiksi siitä, että voisin mielelläni jakaa tämän saaliin hänen kanssaan.
“En ole kyllä kovin nälkäinen, mutta voinhan minä vähän ottaa”, Kamomillapyörre sanoi leppoisesti hymyillen minulle. “Kiitos, kulta.”
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja haukkasin palan oravaa. Hän oli mahtanut tottua siihen, etten paljoa puhunut, sillä hän ei yleensä kauheammin vastauksiani odottanut. Jos hän kysyi mitään, ne olivat yleensä kyllä tai ei kysymyksiä, jotta hän voisi helpottaa elämääni. Rakastin emoani todella. Hän oli minulle kovin tärkeä kissa. Ja niin oli isäkin. Mikseivät he voineet pitää toisistaan niin kuin minä heistä pidin?
“Onko koulutuksesi mennyt hyvin?” emo kysyi ottaen viimein haukun oravasta. Nyökkäsin hänelle varovasti.
“Mainiosti.”
“Sepä hienoa! On hyvä kuulla, että sinulla menee hyvin. Oletkos oppinut paljon uutta?” emo kysyi minulta kallistaen päätään. Minä nyökkäsin hänelle vain vastaukseksi ja hän kehräsi,
“Mainiota. Kyyhkypyrähdys taitaakin sitten olla hyvä mestari, vai mitä?” hän kysyi. Taasen vain nyökkäsin ja haukkasin oravaa muussaten sen suussani nopeasti, nielaisten ja haukaten uuden palan oravaa heti perään.
“Hän sanoi, että menemme saalistamaan illalla”, sanoin hiljaa nielaistuani taas oravat suustani.
“Vai niin”, Kamomillapyörre hymähti hiljaa. “Onko se sinusta mukavaa?”
Kohautin lapojani. Ei minulla ollut oikein asiaan mielipidettä. Lähtisin mukaan, jos olisi pakko, mutta ei minua niinkään haittaisi olla mukana, eikä minua kyllä haittaisi jäädä leiriinkään. Olisin mielelläni missä tahansa. Asia ei muuttunut kamalasti. Minun tulisi vain keskittyä saalistaessa enemmän.
Kun sain oravan syötyä viimein emon pienellä avustuksella, nousin ylös venytellen lihaksiani.
“Menen oppilaiden pesään”, totesin ja nyökkäsin sitten emolleni heipat. Hän vastasi nuolaisemalla päälakeani.
“Hei sitten. Pidä hauskaa saalistamassa illalla!” hän huikkasi perääni, kun lähdin tassuttamaan kohti pesää.
Pesässä oli kovin hiljaista, kun sisään asti pääsin. Minä ja Hierakkatassu olimme klaanin ainoat oppilaat, joten tilaa pesässä ainakin oli. En ainakaan voinut asiasta valittaa, koska oli ihan mukavaa, kun oli niin paljon tilaa itsellään ja ei tarvinnut kuunnella muiden kuiskutusta, kun yritti itse nukkua. Kai muut tajusivat kuinka äänekkäitä he oikeasti olivat sitä huolimatta, että vain kuiskivat?
Menin omalle makuupedilleni ja painoin pääni tassujeni päälle. Katsoin nopeasti Hierakkatassun tyhjää petiä kohden ja juuri silloin naaras asteli hiljaa sisään pesään ja lyyhistyi omalle pedilleen sanaakaan sanomatta.
Kun sisareni huomasi katseeni, nyökkäsin hänelle hymyillen hieman. Hän vain käänsi katseensa toisaalle. Hän taisi olla melkoisen väsynyt.

Maa tassujeni alla tuntui liukkaalta, kylmältä ja märältä. En oikeastaan hirveästi pitänyt siitä. En ollut suoranaisesti veden parhain ystävä, vaikka minulla tulikin aina siitä mieleen Virtausklaani. En ollutkaan nähnyt unia sieltä pitkään aikaan. Pääsisinköhän jo pian unissani taas palaamaan sinne? Kieltämättä se oli alkanut tuntua mukavammalta paikalta olla kuin Kuolonklaani. Ei sillä, että kotiklaanissani olisi ollut mitään vikaa, mutta Virtausklaani oli vain paljon rennompi, joka kävi järkeen ajatellen sitä, että se oli täysin mielikuvitukseni tuotetta, eikä mikään oikea klaani.
Revin itseni pois ajatuksistani. Olin nyt saalistamassa. Minun tulisi keskittyä. Kyyhkypyrähdys ei ilahtuisi, jos möhlisin helpon saaliin vain sen takia, että olin ajatuksissani. Hän ei antaisi minun koskaan levätä siltä ajatukselta ja muistuttaisi minua varmasti asiasta, joka kerta, kun menisimme saalistamaan vain, jotta keskittyisin paremmin.
Haistelin ilmaa jo kolmatta kertaa muutaman askeleen sisään. En vain haistanut muuta kuin kosteuden ja märät lehdet. Vaikka kuinka yritin nuuhkia ilmaa, mitään ei tuntunut löytyvän. Kaikki tuntui peittyneen märkien lehtien ja ruohon hajun sekaan.
Liikuin taas hieman ja haistelin ilmaa. Nyt haistoin jo hiiren. Haju oli sekoittunut kovasti kosteuden kanssa ja yritti piilottaa itseään parhaansa mukaan, mutta minä erotin sen sieltä juuri ja juuri.
Hymyilin hieman itsekseni ja lähdin etsimään hiirtä. Silloin selkääni alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Kohta alkaisi sataa! Minun täytyisi pitää kiirettä!
Lähdin kipittämään kovaan tahtiin hiiren hajun perässä. En voisi hukata tätä saalista. En nyt, kun mitään muuta ei löytynyt. Kiihdytin tajuamattani tahtia, kunnes viiletin juosten metsän lävitse hiiren hajun perässä. Se voimistui voimistumistaan ja voitonriemu kerkesi jo läikähtää sisälläni, kunnes pääsin erään puun luokse. Sen juureen hiiren haju päättyi. Puun juurien lomassa oli kolo. Luultavasti hiirenpesä. Se oli siis mennyt jo pesään sadetta piiloon. Hiirenpapanat! Ei sitten napattavaa minulle tänään.
Lähdin palaamaan takaisinpäin ja Kyyhkypyrähdys tulikin minua vastaan. Naaraan vaaleanharmaa turkki erottui hyvin metsän värien lomasta, kun hän ei yrittänyt piiloutua. Saatoin vain kuvitella kuinka selkeästi minun turkkini täytyi näkyä…
“Palataan leiriin. Kohta alkaa satamaan ja täältä ei löydy mitään. Yritetään uudelleen huomenna”, mestarini naukui, kun pääsi luokseni. Nyökkäsin kuuliaisesti ja lähdin seuraamaan naarasta, kun hän alkoi lampsia takaisin leiriin.

"Älä jää jälkeen", sanat karkasivat suustani ennen aikojaan, jolloin ne olivat tarpeettoman teräviä ja tylyjä. Säihkysielu katsahti minua pahoitellen ja kiri sitten muun partion kiinni. Hermoni olivat taas kireällä. Häntäni piiskasi puolelta toiselle, vaikka yritin pitää sen aloillaan. Miksi olin niin hermostunut? Vedin syvään henkeä, yrittäen pitää itseni rauhallisena, mutta pelkäsin kylmän ja rauhallisen ulkokuoreni säröilevän. Voi Pimeyden Metsä sentään, olinko todella tulossa hulluksi? Olin tullut siihen tulokseen, ettei tämä ollut niin nopeasti ohimenevää kuin olin uskonut. Olin kuitenkin varma, että kaikki ongelmani olivat peräisin univaikeuksista, jotka jatkuivat nyt kolmatta vuodenaikaa. Joinain öinä nukuin hädin tuskin silmäystäkään. Tuijottelin öisin sotureiden pesän kattoa, kuuntelin sikeästi nukkuvien sotureiden tuhinaa tai vaeltelin ympäri leiriä tai Kuolonklaanin reviiriä.
Ravistelin turhautuneena päätäni. En kyennyt hillitsemään ajatuksiani. Ne vain tulivat ja menivät ilman, että sain otetta niistä. Käänsin pääni eteenpäin. Onnekseni Kuolonklaanin leiri häämöttäisi pian edessämme ja tämä kirottu partio olisi ohi.
"Kaikki hyvin?" Pikkukaaos kysyi kuin ohimennen, kun saavuimme viimein leiriin. Vilkaisin soturia epäilevä ilme kasvoillani.
"Miksi ei olisi?" tiuskaisin vastauksen ja pudistelin turhautuneena päätäni.
"Vaikutat hermostuneelta. Hyvä kuitenkin jos kaikki on hyvin", naaras tuhahti ja pyöräytti silmiään, eikä keskustelu jatkunut enempää. Pikkukaaos käveli häntä pienesti nykien pois luotani, ja minä jäin istuskelemaan leirin pääaukiolle yksin, yrittäen saada ajatuksiani kasaan, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta.

Aaltosalama istui syrjässä aukiolla ja kävi huolellisesti läpi turkkiaan. Hän yritti olla kärsivällinen nuollessaan sikin sakin sojottavia karvojaan ojennukseen, mutta aina kun ne ponnahtivat uudelleen pystyyn, hän tunsi kynsiensä raapivan kiveä allaan.
Tämä kaikki oli sen typerän tulipalon syytä. Joitakin päiviä sitten kovimpien helteiden aikaan hän oli ollut metsällä kumppaninsa Varissulan kanssa ja löytänyt saalista erään pensaan alta. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt, miksi juuri hänen oli täytynyt saada ryömiä ahtaaseen, piikikkäiden oksien sokkeloon hiirten perässä, mutta se oli saanut hänet sellaiseen pulaan, josta hän ei olisi taatusti selvinnyt ilman Varissulkaa.
Pensas oli syttynyt yllättäen tuleen, ja kun Aaltosalama oli yrittänyt peruuttaa ulos pensaasta, hän oli huomannut jääneensä kiinni oksiin. Varissulka oli onnistunut kiskomaan hänet irti juuri ajoissa, mutta siinä samalla hänen turkkinsa oli kärsinyt pahoin, erityisesti kylkien alueelta. Nyt hän näytti ihan hirveältä, ja karvattomat laikut hänen kyljissään olivat ruma muistutus hänen tyhmyydestään.
“Onko nälkä?” Varissulan ääni katkaisi Aaltosalaman itseinhoa säteilevät ajatukset. Hän katsahti kollin tuomaan hiireen ja luimisti korviaan. Pelkkä hiiren näkeminen tuntui nyt ihan kamalalta, mutta hän ei aikonut valittaa. Klaani oli vasta vastikään ruvennut saamaan enemmän saalista sateiden tultua, mutta kellään ei ollut vielä varaa nirsoilla.
“On, kiitos”, punertava soturitar väläytti kumppanilleen kiitollisen katseen ja teki tälle tilaa vieressään. He ryhtyivät syömään hiirtä yhdessä.
Aterioinnin lomassa Aaltosalama ei voinut olla tuntematta oloaan kurjaksi. Välillä hänestä tuntui, että jotkut klaanitoverit katsoivat häntä epätavallisen pitkään. Hän näytti varmasti ihan tosi kamalalta! Miten Varissulka edes kehtasi näyttäytyä hänen seurassaan?
“Näyttääkö siltä, että karvani olisivat kasvaneet yhtään takaisin?” hän kysyi kumppaniltaan hieman ahdistuneena ja vilkaisi kylkiään.

//Varis?

Hilleripilvi kätki turhautumisensa viileän hymyn taa. Hän oli juuri ollut jututtamassa Pyräkkäpirua, kun Myrskymahti oli tullut paikalle häiritsemään. Kaamoskukan pyynnöstä hän oli seuraillut raitaturkkista kollia ja yrittänyt selvittää pienimmätkin yksityiskohdat tämän elämästä. Omien sanojensa mukaan Kaamoskukka oli vain huolissaan veljensä pärjäämisestä, koska tämä oli nätisti sanottuna hivenen outolintu. Hilleripilvi oli siinä kyllä samaa mieltä: Pyräkkäpirua seuraillessaan hän oli saanut huomata, että tämä katseli usein haaveilevasti pilviin tai tutkiskeli kivenkoloja liskoja etsien. Kaamoskukka oli niin jalo kissa, kun välitti veljensä kaltaisesta kummajaisesta.
Laineliekki nosti katseensa tassuistaan Hilleripilven lähestyessä. Hilleripilvi levitti naamalleen pirteämmän hymyn ja toivoi näyttävänsä aidosti ystävälliseltä. Joko Laineliekki ei uskonut sitä tai sitten tätä ei muuten vain huvittanut olla seurallinen juuri nyt, sillä naaraan ilme oli melko tuima. Tai kenties tuore soturi muisteli vielä sitä, miten Hilleripilvi oli kerran napannut oravan tämän naaman edestä silloin, kun tämä oli ollut vielä oppilas. Hilleripilvi työnsi ajatuksen syrjään. Ei kai kukaan nyt niin pitkävihainen voinut olla yhden oravan vuoksi?
“Hauskaa päästä yhdessä partioimaan, eikö vain?” hän naukaisi reippaasti ja tuppautui kysymättä Laineliekin seuraan. “Pikiturkin olisi parempi tulla jo tai muuten partiomme lähtee ilman johtajaansa”, hän jatkoi vitsailevaan sävyyn, yrittäen rikkoa hänen ja siniharmaan naaraan välillä olevaa jäätä vähän.

//Laine?

Vilkuilin hieman kärsimättömänä repaleisen pilviharson peittämälle taivaalle. Kohta olisi aurinkohuippu ja partio, johon Pimentovarjo oli minut määrännyt, lähtisi matkaan. Asia ei varsinaisesti saanut minua hyppimään riemusta, mutta sentään Myrskymahti olisi mukana samassa partiossa. Hänen lisäkseen joukkoomme liittyisivät vielä Pikiturkki ja Laineliekki sekä…
“Kas vain, hyvää päivää, Pyräkkipiru.” Kuin ajatukseni kutsumana Hilleripilvi ilmestyi pörräämään ympärilleni. Nostin vähän huultani kollin hännän sipaistessa kuonoani, kun tämä asteli ohitseni hyvin suurieleisesti ja kävi sitten istumaan viereeni. “Eikö olekin mukavaa, että satuimme samaan partioon?” täplikäs soturi kehräsi niin teennäisen hunajaisesti, että se sai minut voimaan pahoin. Ihan kuin me muka olisimme olleet jonkinlaiset kaverukset.
“Eikö Kaamoskukka huolinut sinua seuraansa vai eikö hän vain satu olemaan leirissä juuri nyt, kun et ole hännystelemässä häntä?” töksäytin kollin kysymyksen sivuuttaen. Oli ihan yleisessä tiedossa, miten hyvää pataa Hilleripilvi oli oi-niin-suurenmoisen veljeni kanssa. Soturi tuntui palvovan entistä mestariaan kuin tämä olisi ollut itse aurinko taivaalla, ja juuri siitä syystä minun oli vaikea suhtautua häneen normaalisti. Toisinaan minulla oli tunne, että Kaamoskukka laittoi Hilleripilven seurailemaan tekemisiäni, sillä kolli sattui aina olemaan sopivasti jossakin lähistöllä.
Iloinen virnistys Hilleripilven naamalla ei kaikonnut hetkeksikään, vaikka hänen silmiensä loiste himmeni hetkellisesti ottaessani Kaamoskukan puheeksi. “Sinä puhut ihan höpsöjä. Minä ja Kaamoskukka olemme hyviä kavereita, mutta en minä jatkuvasti roiku hänen seurassaan”, kolli huitaisi hännällään vähättelevästi. Sitten hän kohdisti sinisen katseensa taas minuun: “Tykkään viettää aikaa muidenkin ystävieni kanssa, kuten sinun. Mehän olemme ystävät, vai mitä?”
Toljotin Hilleripilveä häkeltyneenä. Sellainenko kuva hänellä oli meidän väleistämme? Tajusiko hän ollenkaan, miten hiirenaivoiselta hän kuulosti?
Olin juuri aikeissa ladella soturille asiat niin kuin ne olivat, kun huomasin Myrskymahdin tassuttavan meitä kohti. Myös Hilleripilvi oli havainnut lähestyvän tulijan, sillä nousi äkkiä ylös vierestäni ja maukui muka muina kissoina: “Nähdään partiossa.” Sen jälkeen soturi lähti tassuttamaan piikkihernetunnelin lähellä norkoilevaa Laineliekkiä kohti, nyökäten kuitenkin ohi mennessään tervehdykseksi Myrskymahdille.
Jäin tuijottamaan hänen jälkeensä silmiäni räpytellen. Jokin tässä mättäsi, mutta en vain millään keksinyt, että mikä.
“Jos kurtistelet tuolla tavalla, naamasi jää vielä jumiin noin”, sisareni vitsikäs nauku sai minut lopulta irrottamaan katseeni Hilleripilvestä.
“Hei, Myrskymahti”, tervehdin pentuetoveriani ja kurkotin koskettamaan hänen korvaansa kuonollani. “Onpa mukavaa päästä pitkästä aikaa yhdessä partioon!”

//Myrsky?

"No, emmekö menekään?" Kaamoskukka kysyi silmiään pyöritellen. Jääviilto katsahti terävästi entiseen oppilaaseensa. Hän tunsi, kuinka hänen kyntensä liukuivat esiin ja painautuivat leirin kovaa maapintaa vasten. He olivat juuri lähdössä käymään leirin ulkopuolella, sillä keskusteluiden käyminen siellä oli helpompaa kuin pääaukiolla, jossa ylimääräisiä korvapareja oli aivan liikaa. Jääviilto ei pitänyt siitä, kun jotkut hieman liian uteliaat hiirenaivot kuuntelivat hänen keskusteluitaan tai puuttuivat hänen asioihinsa.
"Älä hätäile, hiirenaivo", Jääviilto sähähti tylysti ja lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä. Leirin uloskäynnin edustalla seisoi soturi, joka huolehti, etteivät kuraveriset kuolonklaanilaiset lähtisi leiristä omine lupineen. Tällä kertaa vartioon oli asetettu Lammikkoloikka. Harmaa soturi valpastui välittömästi nähdessään kahden muun soturin lähestyvän. Kysyvä katse kohdistui edellä kulkevaan Jääviiltoon.
"Menemme vain käymään ulkona", punaturkkinen soturi tiuskaisi. Se riitti Lammikkoloikalle, joka siristi hieman silmiään, mutta päästi kaksikon ohitseen piikkihernetunneliin. Jääviilto ja Kaamoskukka matkasivat leiristä ulos päästyään vielä hetken hiljaisuudessa, ennen kuin Jääviilto käänsi jäänsinisen katseensa nuorempaan soturiin.
"No, oletko tehnyt mitään järkevää viime aikoina?" Jääviilto avasi keskustelun.

//Kaamos?

Lätäkkölemmen harmahtava katse kiersi Lehtikuusilaakson lehtikuusissa tottuneesti. Pimentovarjo oli nimennyt hänet aurinkohuipun metsästyspartioon. Partio oli suunnannut itärajalle, ja Lätäkkölempi oli päättänyt kokeilla onneaan ja löytää saalista laakson pohjalta. Äkkiä hänen katseensa kohosi lehtikuusien oksistoista korkeammalle, puiden latvojen yli harmaalle taivaalle. Kurkipari lensi juuri taivaan yllä kovaäänisesti huutaen. Niiden ääni oli kiinnittänyt soturin huomion. Suurikokoisia muuttolintuja olisi turha edes yrittää saada kiinni. Ne kiisivät taivaan korkeuksissa, ollen täten kissojen ulottumattomissa. Naaras laski katseensa painostavan tummalta taivaalta takaisin laakson pohjalle. Hän ei ollut perinyt emonsa metsästystaitoja, joten hän tiesi, ettei tulisi saamaan klaanille mainittavaa määrää riistaa tänään. Lätäkkölempi oli kuitenkin sen verran uskollinen soturi, että hän yritti edes, toisin kuin osa kuolonklaanilaisista.
Hän raotti hitaasti leukojaan ja maisteli ilmaa. Siellä täällä risteili saaliseläinten tuoksuja, mutta yhdestäkään erityisen vahvasta hajujäljestä soturi ei saanut kiinni. Siispä hän päätti kokeilla taktiikkaa, jota hän useimmiten käytti saalistaessaan. Lätäkkölempi lähti kiertelemään laaksoa toivoen, että vastaan tulisi edes yksi saalis, jonka hän voisi saada kiinni ja viedä leiriin.

Leiriaukiolla oli hiljaista partion palatessa illan hämärissä sille määrätyltä kierrokselta. Oloni oli tavanomaista tyhjempi sisältäpäin. Olin ollut soturina vasta vajaan neljännesosakuun, ja puuduttavat soturin velvollisuudet olivat jo vieneet minulta viimeisetkin elämänhalun rippeet. Tätäkö tämä tulisi jatkossa olemaan - rajojen kiertämistä, saalistamista ja turhanpäiväistä jutustelua säästä klaanitoverien kanssa siinä ohessa? Oli kai se ja sama ruveta jo kaivamaan hautakuoppaa valmiiksi ja mennä sinne odottamaan, että Pimeyden Metsä kävisi noutamassa kituvan sieluni tästä painajaisesta mahdollisimman nopeasti.
Jäin norkoilemaan leirin muurin viereen toimettomana. Kaikki tuntui niin turhalta. Sama merkityksetön rumba toistuisi huomenna uudestaan, luultavasti sillä erolla, että ensin partioitaisiin ja sitten vasta saalistettaisiin. Joillekin se riitti vaihteluksi arkeen, mutta minä tunsin olevani loukussa kuin haukan kallion koloon ajama hiiri. Voisin yrittää leikkiä mukana hyvää ja tunnollista soturia, niin kuin vanhempani haluaisivat, mutta tiesin jo nyt, että sillä tavalla menettäisin vain ennen pitkää järkeni.
Liikahdus soturien pesän suunnalla kiinnitti huomioni. Ensin en reagoinut siihen kummemmin, mutta kun silmiini osui tuttu raidallinen turkki, tunsin niskakarvojeni pörhistyvän. Lokkimieli tallusti aukiolle jokseenkin kyllästyneen oloisena. Soturi katseli hetken ympärilleen, ennen kuin otti suunnakseen tuoresaaliskasan.
Emme olleet juuri jutelleet entisen mestarini kanssa sen jälkeen, kun minusta oli tehty soturi. Aluksi se oli tuntunut vapaudelta, kun ei ollut tarvinnut joka aamu herätä tietämättömänä siitä, mitä konnuuksia kollilla oli varalleni harjoituksiin, mutta vähitellen olin alkanut ikävöimään sitä kutkuttavaa ennalta-arvaamattomuuden tunnetta. Nyt tiesin täsmälleen, mistä päiväni tulisivat koostumaan tulevaisuuteni jokikinen päivä, ja se tappoi minua vähä vähältä sisältäpäin. Ehkä juuri se epätoivoinen avuttomuuden tunne pisti jalkani liikkeelle, sillä ennen kuin sitä itsekään tajusin, olin jo matkalla entisen mestarini luo.
Lokkimieli seisoskeli yhä tuoresaaliskasan edessä, tuijotellen mietteliäästi vuodenaikaan nähden niukan kokoista kasaa. Pysähdyin hänen viereensä, kuin mukamas itsekin seuraavaa ateriaani aprikoiden.
“Eikö mikään nappaa?” kysäisin kollilta ikään kuin ohimennen. Todellisuudessa kaipasin soturin huomiota. Halusin tämän poraavan jäisen katseensa minuun. Katseen, joka tiesi ongelmia. Ja niitä ongelmia minä kipeästi kaipasin täyttämään tyhjää elämääni.

//Kokki?

Jännityin, kun Hiljaisuusvarjo kutsui minua luokseen. Hän oli Aamuraidan seurassa leirin laidalla. Hymyilin väkinäistä hymyä, sillä minusta tuntui, että molemmat vanhempani huomasivat haavan korvassani ja arvostelivat minua katseillaan.
“Harakkatassu! Kuinka voit, poika?” Hiljaisuusvarjo kysyi ilahtuneen oloisena. Huiskaisin häntääni ja kohautin lapojani mahdollisimman rennosti.
“Hyvin. Kuinka te?” kysyin ja hymyilin takaisin isälle.
“Minulla menee mukavasti”, Aamuraita vastasi hymyillen. Hän vaikutti liian tietäväiseltä minun makuuni ja halusin lähteä. Höpöttelimme höpöttelyjämme kunnes pääsin livahtamaan pois nälän verukkeella. Ehkä haava parantuisi eikä kukaan koskaan kysyisikään mitään.

Loiskevarjon sanojen johdosta luulin, ettei minua oltu nimittämässä vielä, mutta ihmetyksekseni nimitykseni tulikin jo todella pian vastaan. Seisoin kaikkien edessä, sain nimekseni Harakkahaave ja astuin vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa soturina. Minusta tuntui hieman ihmeelliselle, mutta hyvälle. Olin päässyt irti Loiskevarjosta. Minun ei tarvitsisi enää kestää hänen rumia sanojaan ja haukkuja juuristani. Eihän kissa itse päättänyt mihin perheeseen syntyi. Lummetassusta tuli Lummelempi. Nimi oli ihana ja onnittelin siskoa heti, kun hän tuli takaisin luokseni. Aamuraita pinkaisi Lummelempin luokse vuodattamaan samaa onnittelu- ja nuolaisutulvaansa siskolle, josta olin saanut äsken itsekin osani.
“Onnea”, Hiljaisuusvarjo naukui. Katsoin isää ja hymyilin ylpeänä.
“Kiitos”, sanoin ja puskin toista.
//Hilju plis?

Sähisin Lepakkohuutoa kompatakseni. Muukalaiset saisivat painua omille teillensä ja niin pikaisesti kuin vain suinkin pystyivät, mutta eivät he lähteneet vaikka kuinka uhkaavilta mielestäni vaikutimme. He vain utelivat nimiämme ja jotain Rontti-nimisestä kissasta.
“Mikä nimi se sellainen edes on?” ärähdin halveksivasti kahta kissaa mulkaten. Miksi heidän ylipäätään oli pakko ilmestyä metsästä ja juuri pahimmalla mahdollisella ajoituksella?! Olimme juuri pääsemässä asiaan Lepakkohuudon kanssa. Tarkastelin muukalaisia. He näyttivät kummallisen tutuilta. Ei se silti heitä oikeuttanut meidän reviirillämme olemaan. Lepakkohuuto ärähti taas.
“Antaa laputtaa jo”, hän käski tuimasti kaksikkoa katsoen. Mulkkasin heitä uudestaan ja käännyin sitten Lepakkohuudon puoleen. Yhdennäköisyys oli miltei pelottavaa katseltavaa. Kaksi muukalaista näyttivät aivan siltä, että olisivat voineet olla Lepakkohuudon pentuetovereita. Katsoin kahta yhtä pientä ja suurinpiirtein yhtä vanhaa kissaa kuin ystäväni oli. Tummansävyiset turkit ja toisen kissan ulkonevat hampaat, jotka huomasin vasta nyt. Myös raidat korvien sisässä. Turkkini nousi pystyyn ja sähähidin kompatakseni Lepakkohuutoa ja hänen käskyään. Ajatukseni vilisivät juoksevan puron lailla.
//Lepa tai Tähde?

Katsoin suurin silmin, miten pensaan ylimmät lehdet alkoivat loistaa ensimmäisten pienten liekkien valossa. Ne olivat syntyneet kuin tyhjästä, eikä pensaan alle juuri ryöminyt Aaltosalama tietenkään ollut huomannut palaneen käryä. Koko pensaan roihahtaminen ilmiliekkeihin oli vain ajan kysymys.
En jäänyt empimään, enkä oikeastaan ajattelemaankaan, kun syöksyin kumppaniani kohti. Minun oli saatava Aaltosalama irti tällä silmänräpäyksellä. Naaraan oranssit silmät olivat kauhusta laajenneet, ja hän yritti tempoa itseään irti oksistosta paniikin tarjoamin voimin. Typeryyksissäni haukkasin ensin lähimpään kumppaniini tarranneeseen oksaan kiinni, mutta vedin pääni vaistomaisesti takaisin, kun terävä piikki viilsi kieltäni. Ravistin päätäni ja katsoin ympärilleni ratkaisua etsien. Tarrasin nopeasti toiseen oksaan varoen tällä kertaa ja aloin riuhtoa sitä irti.
"Ole varovainen!" Aaltosalama huudahti, ja huomasin repineeni oksaa hiukan liian voimakkaasti: naaras irvisti, kun hänen turkkinsa kiskoutui sen mukana.
"Ei tässä ole varaa olla kovin varovainen", huomautin ähkäisten ja vilkaisin ylöspäin. Liekit nuolivat jo yllämme, eikä pakotietä näkynyt.
"Pelkäänpä, että joudut luopumaan osasta turkkiasi", sanoin yrittäen keventää tunnelmaa ja rauhoitella Aaltosalamaa, mutta kauhu paistoi äänestäni selvästi läpi. Ehdotukseni kuitenkin vaikutti joutuvan käyvän toteen. Naarasta ei saataisi tästä pusikosta irti ehjin turkein.
Niin hellästi kuin vain kykenin, repäisin yhden oksan irti.
"Anna anteeksi, armaani", puuskahdin ja tartuin seuraavaan tiukoin ottein. "Turkkisi ei kuitenkaan ole se syy, miksi olen kanssasi. Vaikka kaunis se toki on."

//Aalto? XD

Hiljaisuusvarjo läähätti kuin viimeistä päivää, kun makasi leirin laidalla. Hänen oli tarkoitus lähteä ulos kävelylle, mutta viherlehden helleaallon kuumuus esti häntä tuskin liikkumasta. Kaikki liike tuntui olevan liian raskasta ja tuottavan liikaa kuumuutta. Edes hännänpään heiluttaminen tuntui jo tuottavan niin paljon hikeä, että valkoruskea kolli näytti varmaankin puoli kuolleelta siinä maassa maatessaan.
“Kuuma päivä kyllä. Tulisipa pian jo viileämpi”, Aamuraidan nauku sai kollia kohottamaan hieman päätään.
Puoliverinen naaras meni makuulle hänen vierelleen ja hymyili hänelle lempeästi. Hiljaisuusvarjokin hymyili takaisin. Vaikka he eivät olleetkaan kumppanukset, he olivat niin läheiset ystävät, että kollia olisi kutakuinkin sattunut sisimpään, jos hän ei olisi ollut hänen ystävänsä ja viettänyt hänen kanssaan aikaa.
“Niin. Nämä kuumat päivät alkavat tehdä edes silkasta olemassaolosta hankalaa. Olisi mukavaa, jos olisi edes vähän sadetta tai tuulinen päivä”, Hiljaisuusvarjo myönteli.
“Kuinkakohan Lummetassulla ja Harakkatassulla menee?” Aamuraita pohti ääneen. Valkoruskea kolli alkoi pohtia samaa. Hän ei ollut taas hetkeen ennättänyt jutella pentujensa kanssa sen kummemmin. Hän oli vain sattumalta saattanut tervehtiä heitä ohimennen.
“Hyvä kysymys. Voisinkin varmaan pian koettaa jutella heille, jos ehtisin. Olisi mukava kuulla heidän kuulumisiaan”, kolli naukaisi. Puoliverinen naaras nyökkäsi hänen vieressään.
Kuin pyynnöstä silloin Harakkatassu saapui ulos oppilaiden pesästä. Oppilas näytti kuihtuneelta, kun lampsi leirin reunaa pitkin hiljaa katsellen ympärilleen. Vesi varmaan kollille kelpasi oikein hyvin, koska tämä siirtyi heti leirissä olevalle lammelle ja lipitti vettä hyvän tovin, kunnes viimein suoristautui. Kun hän sattui vilkaisemaan Hiljaisuusvarjon ja Aamuraidan suuntaan, Hiljaisuusvarjo hymyili heti ilahtuneena ja viittoili tätä tulemaan luokseen.
“Harakkatassu! Kuinka voit, poika?” valkoruskea kolli kysyi pennultaan ilahtuneena.

//Harakka?

Kaunis, tuuhea turkkini oli pettänyt minut, kiitos näiden kirottujen helteiden. Miten kukaan pystyi ylläpitämään imagoaan tällaisissa olosuhteissa, kun vähän väliä oli pysähdyttävä läähättämään kieli pitkällä kuin jokin kapinen hurtta? Niin nöyryyttävää. Jos minulla olisi ollut se mahti, olisin kynsinyt auringon alas taivaalta ja tuonut metsään mukavan viileän pimeyden. Toisaalta, silloin kukaan ei olisi pystynyt näkemään minua, enkä minä tahtonut sellaista. Olin liian kaunis pimennossa pidettäväksi.
Pimennosta puheen ollen, Pimentovarjo puhui minulle parasta aikaa. Olimme lähdössä yöpartioon - hip hurraa - ja naaras kyseli minulta, olinko saanut syödäkseni. Tukahdutin tuhahduksen. Tietenkin minä olin saanut syödäkseni, pidin kyllä siitä huolen. Nämä helteet olivat karkottaneet lähes tulkoon kaiken elävän näiltä tienoilta, ja se oli näkynyt viime aikoina myös tuoresaaliskasan koossa. Minä ja Kyyhkypyrähdys olimme oikeutetusti ottaneet oman osamme, sillä täytyihän meidän jaksaa painaa pitkää päivää partiossa. Ei meistä olisi kenellekään hyötyä tyhjin vatsoin.
“Ei huolta minusta, kupuni on kylläinen”, vastasin Pimentovarjolle räpytellen silmiäni viattomuuttani. Kivikasvo varapäällikkö nyökäytti vain päätään ja valmistautui sitten johtamaan partion ulos leiristä.
Poikkeuksellisesti mukana oli isompi joukko kissoja, sekin helteiden aiheuttamia erikoisjärjestelyjä. Harmikseni myös Matotaisto oli jakamassa tämän suuren partioimisen ilon kanssani. Kolli oli edelleen hyvissä väleissä armaan sisareni kanssa, ja Kyyhkypyrähdyksen pyynnöstä olin yrittänyt tulla toimeen vähäsanaisen soturin kanssa. Jos yritin välttää katsomasta häneen ja kuvitella, ettei tätä ollut edes olemassakaan, hänen läsnäolonsa tuntui jopa ihan siedettävältä.
Kuulin oppilaani Lummetassun kevyen tassutuksen takaani, kun partio lipui hitaasti puiden välissä. Kirjava naaras oli melkein valmis soturikoulutuksensa kanssa - mikä helpotus. Pian minun ei tarvinnut enää nousta linnunlaulun aikaan jankkaamaan samoja vanhoja asioita kerrasta toiseen. Vaikka niin suuresti nautinkin nähdessäni työni hedelmän lopulta ja saadessani kehuja kouluttajan taidoistani punastumiseen asti, ei mestarin titteli ollut minulle mieluisin. Siinä oli liikaa sitoutumista minun makuuni.
“Haistatko mitään?” kysäisin Lummetassulta kuin kokeena, vaikka hyvin tiesin, ettei näillä main liikkunut sisiliskokaan. Kai minun oli yritettävä viedä velvollisuuteni loppuun asti kunnialla ja yritettävä edes esittää opettavani oppilastani.
Lummetassu hätkähti vähän mutta kohotti sitten kuononsa haistellakseen ilmaa. Hetken kuluttua hän laski leukansa alas ja pudisti päätään hieman pettyneen oloisena. “En yhtään mitään, paitsi palaneen puun.”
Sitä hajua olikin tullut impattua viime aikoina yli suosituksen. Kuumuutta seurasi väistämättä kuivuus, ja kaikella kuivalla oli tapana syttyä palamaan oikeissa olosuhteissa. Siitä johtuen siellä täällä metsää saattoi syttyä pieniä paloja. Partiot yrittivät parhaansa mukaan sammutella niitä sitä mukaan, kun niitä syttyi, mutta suurimman työn tekivät kaksijalat. Niitä oli rampannut koko viherlehden ajan tiuhaan alueidemme läpi suihkuttamassa vettä oudoilla, pitkillä käärmeillään palaville pensaille. Oli varmastikin niiden ansiota, että emme olleet vielä palaneet karrelle.
Auringosta oli jäljellä enää punainen hehku taivaalla, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että lämpötilat eivät olleet laskeneet laisinkaan. Oli aivan järjetöntä tehdä yhtikäs mitään näillä ilmoilla, monet olivat jo saaneet lämpöhalvauksen tai kärsivät vähintäänkin nestehukasta palattuaan partiokierroksilta. Minä en halunnut kuulua heihin.
Kiristin tahtiani ja otin vähän matkan päässä edellä kulkevan Pimentovarjon kiinni. Naaras käveli partion kärjessä kuono menosuuntaan päin. Hän vilkaisi minua sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään, kaiketi odottaen, että avaisin itse ensin suuni.
“Onko meidän todellakin pakko olla täällä ulkona nyt?” aloitin hienovaraisesti valittaen. “Ei kai mikään tai kukaan edes uhkaa meitä näillä helteillä. Eloklaanin surkimukset ovat varmasti aivan yhtä uuvuksissa näistä helteistä, että on ihme, jos nämä edes merkkaavat omia rajojaan yhä.”

//Pimento?

Tuijotin Lokkimieltä hengitellen nopeasti sisään ja ulos nenäni kautta. Pelkäsin, että jos laskisi suojaukseni hetkeksikään, kolli yrittäisi käydä kimppuuni uudemman kerran. Silloin en ehkä enää jaksaisi pistää takaisin kampoihin. Elämänjano oli yllättävän voimakas tunne. Vaikka monestikaan elämässäni ei tuntunut olevan läheskään tarpeeksi sisältöä, jotta sitä olisi voinut kutsua millään tapaa merkitykselliseksi, en siitä huolimatta ollut valmis päästämään siitä irti. Kuolema oli aina puhutellut minua. Olin pitänyt sitä kiehtovana, jopa houkuttelevana, mutta nyt kun kuulin sen kutsuvan minua, halusinkin piiloutua siltä kuin pikkupentu.
Lokkimieli ei aikonut enää hyökätä, tai näin minä ainakin päättelin, kun kolli yhtäkkiä torui minua kynsien käytöstä harjoituksen aikana ja palasi varjoihin istumaan. Eikä siinä vielä kaikki, hän kehui suoritustani “tyydyttäväksi”. En enää kuunnellut kunnolla, kun mestari jatkoi monologiaan siitä, miten soturin täytyi kestää ääriolosuhteita ja sitä rataa.
Päässäni pyöri vain yksi ajatus: Oliko tämä ollut vain pelkkää leikkiä? Naamassani vihlova haava ja naarmut eivät olleet asiasta samaa mieltä. Taistelun tuoksinnassa olin jo hetken oikeasti kuvitellut, miten Lokkimieli repisi minut riekaleiksi. Mutta kollin äskeisistä puheista saattoi ymmärtää, ettei tämä koskaan ollut ollut tosissaan, kuten olin luullut. Minulle tuli yhtäkkiä entistä huonompi olo, eikä se johtunut pelkästään uupumuksesta ja nestehukasta.
“Joo, tiedän”, mutisin vastaukseksi kollille, kääntäen katseeni muualle edelleen hieman päästäni pyörällä. Sitten punnersin itseni huojahtaen takaisin tassuilleni ja kysyin ääni hiukan käheänä: “Saanko tulla jo varjoon?”

//Kokki?

Lokkimielellä oli pitkään yliote oppilaasta, joka pysyi visusti hänen niskalukossaan.
Juuri kun hän alkoi päätyä siihen tulokseen, ettei Uivelotassu ollut oikeasti kehittynyt taistelussa edes alimmalle vaadittavalle tasolle tullakseen miksikään oikeaa soturia muistuttavaksi, valkoharmaa soturi tunsi vihlaisevat pistot kyljissään. Lokkimielen keskikeho jännittyi. Uivelotassu oli upottanut kyntensä hänen kylkiinsä. Mielenkiintoista, soturi ajatteli. Naaras käytti kynsiä, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei olisi saanut. Se vaikutti Lokkimielestä oikein lupaavalta. Kipu ei oikeastaan häirinnyt kollia, hän ei vain ollut osannut odottaa liikettä. Oppilaan seuraava liike kuitenkin tuli paljon enemmän puskista, ja Lokkimieli ärähti kivusta tuntiessaan Uivelotassun hampaat leuassaan. Samassa soturin ote hellittyi hänen tahtomattaan ja naaras pääsi vapaaksi. He kumpikin mäsähtivät kuivalle nurmikolle vastakkaisiin suuntiin siitä voimasta, jonka Uivelotassun riuhtaiseva liike aiheutti.
Naaraan kasvoista vuoti edelleen verta. Lokkimieli nousi käpälilleen ja asteli oppilaansa luokse vankoin askelin. Hänen viiksensä eivät värähtäneetkään. Hän tunsi poltteen polkuanturoissaan. Poltteen, joka ei johtunut vain läkähdyttävästä kuumuudesta. Hänen kyntensä janosivat verta.
Henkeään haukkova Uivelotassu tärisi, mutta ryhdistäytyi hyvin äkkiä huomattuaan Lokkimielen lähestyvän. Lokkimieli huomasi oppilaan katselevan häntä tarkkaavaisen varautuneesti.
Äkkiä oppilas hyökkäsi, tarrasi kiinni Lokkimielen kaulan ympärille simuloiden soturin aikaisempaa liikettä ja sai soturin horjahtamaan niin, että kolli sai juuri ja juuri pelastettua tasapainonsa. Lokkimieli oli odottanut hyökkäystä, yllyttänyt Uivelotassua siihen omassa mielessään. Tuon liikkeen lähes täydellinen replikoiminen oli kuitenkin ylittänyt soturin odotukset. Naarashan oli aivan riekaleina, lähes voimaton. Lokkimieli ymmärsi tehneensä virheen; kolli oli jo itsekin läkähtymisen partaalla.
Kun Uivelotassu yritti pitää tuon säälittävän, koko ajan hellittyvän otteensa kiinni Lokkimielen niskassa työntämällä kynnet esiin, Lokkimieli tuuppasi naarasta raivoissaan vatsaan etukäpälillään.
"Riittää!" soturi ärähti hampaidensa välistä.
Tummanharmaa naaras mätkähti maahan ja näytti hetken aivan taivaalta pudonneelta varikselta.
Lokkimieli pyyhkäisi vihlovaa leukaansa etutassullaan. Valkoiseen tassuun tarttui punaista. Hänellä oli avohaava. Se ei kuitenkaan haittaisi, koska se oli sen verran huomaamattomassa paikassa.
Soturi laski katseensa kyljellään kyhjöttävään oppilaaseen.
"En antanut lupaa käyttää kynsiä. Saat luvan malttaa odottaa, että pääset käyttämään niitä oikeassa taistelussa", Lokkimieli sanoi viileästi esittäen, ettei muka olisi hetken aikaa taistellut tosissaan.
Uivelotassu näytti hetken siltä, että meinaisi väittää vastaan, mutta lopulta vain nyökytteli silmät poikkeuksellisen pyöreinä. Lokkimieli ei ollut varma, näkikö niissä nyt pelkoa vai hämmennystä vai jotain aivan muuta. Oppilas näytti ruhjotulta ja huonovointiselta, mutta kiihtyneeltä.
Lokkimieli asteli puun varjoon.
"Muuten suorituksesi oli ihan... tyydyttävä", hän maukui. "Koulutuksesi lähenee loppuaan, ja sen takia meidän täytyy nyt testata kestävyyttäsi. Tiedät varmasti jo, että soturin täytyy voida kestää ääriolosuhteita."

//Uiui??

Aaltosalama höristi korviaan hiippaillessaan Lehtikuusilaaksossa. Hän toivoi kuulevansa edes pienen merkin siitä, että aluskasvillisuudessa rapisteli yhä jonkinlaista elämää. Ei hiiskaustakaan - äänet olivat yhtä kuolleita kuin kaikki kuivuneet kasvit tällä alueella. Punaruskea soturitar nousi seisomaan ja ravisteli turkkiaan harmistuneena. Varissulka tassutti hänen vierelleen, ja hän pystyi tuntemaan kollin tummasta turkista hehkuvan lämmön.
“Tätä menoa me näännymme”, Aaltosalama murahti samalla kun huoli ja nälkä kalvoivat hänen vatsaansa. Aurinko oli jo ehtinyt kivuta puiden latvojen yläpuolelle sillä välin, kun he koko aamun olivat yrittäneet löytää jotakin syömistä vietäväksi klaanille. Kuivahtaneet puiden lehdet eivät juuri tarjonneet varjoa armottomalta paahteelta.
Varissulka siristeli silmiään mietteliään oloisena ja haravoi katseellaan ympäristöä. Aaltosalamalla alkoi olla jo turhan tukalat oltavat paksussa turkissaan, ettei hän kyennyt enää ajattelemaan selvästi. Hänen mielessään väikkyi Hehkulammen kuva. Hän kuvitteli, miten pulahtaisi siihen kuin saukko ja antaisi viileän veden pyyhkiä tukaluuden turkiltaan.
“Kokeillaan vielä tuon pensaan luota ja palataan sitten takaisin”, Varissulan nauku repi Aaltosalaman pois viileistä haaveiluistaan. Hän terävöityi, ikään kuin kuvitteellinen vesi olisi tarjonnut vilvoitusta, ja lähti tepsuttamaan kumppaninsa perässä aukion toisella laidalla kasvavaa pensasta kohti.
Pensaan lähellä maassa jokin säihkyi oudosti. Varissulka käveli eteenpäin niin keskittyneenä, ettei olisi varmaankaan huomannut outoa välkettä, ellei Aaltosalama olisi älähtänyt: “Varo!”
Tumma soturi seisahtui siihen paikkaan hieman hämmentyneenä, mutta tajusi sitten jalkojensa juuressa lojuvat läpikuultavat sirpaleet.
“Kaksijalkoja”, kolli sihahti nenäänsä nyrpistäen kumartuessaan nuuhkimaan niitä tarkemmin.
Aaltosalama kosketti yhtä kirkasta palaa tassullaan ja sävähti sen kuumuutta. Hän läppäisi sitä vielä kerran kokeeksi, oikeastaan tietämättä itsekään, miksi niin teki, ja se jäi puoli kallelleen pientä kiveä vasten. “Ne liikkuvat ihan missä sattuu viherlehtisin”, hän naukaisi takaisin ja tuhahti halveksivasti sirpaleille. Niistä lähti vahva, etova löyhkä, joka pisteli hänen nenäänsä.
Kumppanukset kiersivät sirut ja jatkoivat askeliaan varoen läheisen pensaan luo, joka oli mukavasti varjossa, vaikka näillä lämpötiloilla sekään ei tarjonnut kummoista helpotusta. Aaltosalaman korvat ponnahtivat pystyyn toiveikkaasti, kun hänen nenänsä täytti tuttu riistan tuoksu hänen kyyristyessään pensaan juurelle. Hän peruutti vähän taaksepäin ja herätti Varissulan huomion häntäänsä heiluttamalla. Kolli tuli hänen luokseen, ja Aaltosalama näki soturin silmien leviävän innostuksesta, kun tämä haistoi saman minkä hänkin.
Aaltosalama painoi vatsansa maata vasten ja lähti ryömimään pensaan alle. Kenties kuumuus oli pehmittänyt hänen päänsä tai hän alkoi olla jo nälästä höperö, sillä kaikista järkevintä olisi ollut lähettää Varissulka etsimään saaliin pesää pensaan juurakosta, olihan kolli kuitenkin puolet häntä pienempi ja lyhytkarvaisempi. Naaras oli kuitenkin jo ehtinyt niin pitkälle, ettei hän aikonut palata takaisin, ennen kui oli löytänyt pensaassa asustavan hiiriperheen.
Hiirien tuoksu sakeni, mitä syvemmälle hän jatkoi. Edessäpäin juurien välissä hän huomasi pienen kolon, jonka suulla hän oli näkevinään nopean liikahduksen. Näissä olosuhteissa hänellä ei ollut aikaa eikä kestävyyttä ruveta odottamaan, että saalis tulisi ulos pesästään ilman viiletessä, joten hän kurkotti tassunsa juurien sekaan ja ryhtyi epätoivoisesti kuopimaan maata kolon ympäriltä saadakseen ongittua edes yhden hiiristä pihalle.
Hän oli niin keskittynyt kaivamiseen, ettei heti huomannut ilmaan levinnyttä katkua. Vasta Varissulan säikähtänyt huuto sai Aaltosalaman havahtumaan.
“Tulta!”
Vasta nyt Aaltosalama osasi yhdistää langat keskenään ja tajusi hajun olevan peräisin jostain palavasta. Hän yritti kiireesti peruuttaa pois pensaikosta, mutta huomasi kauhukseen, ettei pystynytkään liikkumaan. Hänen paksu turkkinsa oli takertunut pensaan oksiin ja esti häntä palaamasta takaisin!
“Aaltosalama, pensas palaa!” Varissulan hätääntynyt ääni kiiri hänen korviinsa.
“Olen jumissa!” hän ulvaisi takaisin samalla kun yritti tempoa itseään irti. Kuitenkin jokainen äkkiliike tuntui vain pahentavan tilannetta ja saavan hänen turkkinsa juuttumaan pahemmin piikikkäisiin oksiin. “Apua!”

//Varis?

Jokin alkukantainen voima otti hetkeksi ohjat ruumiistani, kun tunsin Lokkimielen käpälien lukkiutuvan niskani ympärille. Minä potkin ja kynsin takajaloillani soturin vatsaa, kiemurtelin kuin petolinnun otteeseen joutunut käärme, mutta mestarini piti pintansa. Tämä ei tuntunut enää miltään leikkimieliseltä yhteenotolta. Aivoni alkoivat kallistua sitä kohti, että käynnissä oli todellakin elämän ja kuoleman välinen kamppailu, josta vain vahva selviytyisi hengissä.
Kierimme maassa mestarini kanssa yhtenä häntien ja turkkien pyörremyrskynä. Kollilla oli yhä niskaote minusta, enkä voinut muuta kuin rimpuilla epätoivoisesti vastaan. Kuononi oli puristuksissa soturin rintaturkkia vasten, ja hapenotto kävi hetki hetkeltä vaivalloisemmaksi, etenkin kun tunsin auringon yhä porottavan vaarallisen kuumana turkkilleni.
Ajatukset sinkoilivat päässäni ristiin rastiin, suurin osa niistä oli täysin irrationaalisia, mutta yksi niistä tuntui siinä hetkessä toimivalta. Hapoilin etukäpälilläni Lokkimielen kylkiä, kunnes sain tuntuman ja puristin niistä kynsilläni. Löystyikö kollin ote hieman? Väänsin niskaani sen verran, että sain kuononi pois kollin rintakarvoista ja tein ärhäkän äkkiliikkeen ylöspäin, tarraten soturin alaleuasta hampaillani. Asento oli kaikkea muuta kuin mukava, enkä jaksaisi pysyä siinä kauaa. Toivoin vain, että kestäisin sen verran, että saisin Lokkimielen päästämään irti.

//Kokki?

Kun Uivelotassu oli päässyt tarpeeksi lähelle Lokkimieltä lyödäkseen, soturi oli muutaman väistönsä jälkeen ladannut kovan iskun oppilaansa kuonoon. Tällä kertaa hän oli kuitenkin vihdoin päästänyt sen halunsa toteutumaan, mistä oli pitkään pakonomaisesti pidättäytynyt: hän oli lyönyt naarasta raa'asti kynnet esillä. Sitten hän oli lyönyt toisen kerran, eikä ollut enää pystynyt lopettamaan. Se tuntui liian hyvältä. Lokkimieli purki Uivelotassua kohtaan kokemaansa syvää inhoa ja koki järisyttävän voiman virtaavan suoniinsa. Hän oli odottanut tätä hetkeä siitä asti, kun oli ensimmäisen kerran vienyt naaraan harjoituksiin ja nähnyt, miten säälittävä ruipelo tuo takkukasa olikaan. Uivelotassu ei edes käyttäytynyt kuten normaalit naaraat. Klaani tarvitsi toki naaraita, mutta Lokkimieli oli varma siitä, että Kuolonklaani olisi parempi ilman Uivelotassun kaltaista naarasta. Kuka nyt muka edes haluaisi pentuja tuollaisen kanssa. Uivelotassu oli täysi turhake.
Lokkimieli latoi iskuja raivokkaasti oppilaan kasvoihin kummallekin puolelle. Hän tunsi puhdasta mielihyvää, kun teroitetut kynnet upposivat turkin alle naaraan ihoon. Lopulta Uivelotassu lyyhistyi maahan. Oliko tämä tosiaan noin heikko? Vielä kaiken senkin jälkeen, mitä Lokkimieli oli tälle opettanut.
Valkoharmaa soturi katsoi oppilasta inho silmissään. Hän istui uhkaavasti tummanharmaan naaraan yllä niin, että harmaa puoli hänen kasvoistaan erottui selkeämmin auringonvalon kadottaessa valkoisen puolen näkyvistä. Oppilas puuskutti kuin auringonpistokseen kuoleva klaaninvanhin. Näky oli suorastaan säälittävä. Olisi ollut häpeällistä, jos joku muu olisi nyt nähnyt, miten heikko soturin vaivalla kouluttama oppilas olikaan. Naaraan heikkous olisi saanut Lokkimielen näyttäytymään aivan osaamattomana mestarina. Onneksi kukaan ei saisi nähdä sitä. Ja onneksi asia saattoi olla vielä korjattavissa.
"Nouse ylös", Lokkimieli käski.
Uivelotassun silmistä paistava pelko ruokki soturia entisestään. Oppilas nousi pystyyn heiveröisesti ja alkoi perääntyä. Lokkimieli tuijotti tätä silmiään räpäyttämättä. Uivelotassu räpytteli silmiään saadakseen toiseen silmään vuotaneen veren poistumaan. Soturi mietti jo, miten hän selittäisi Uivelotassun hyvin mahdollisesti näkyvään jäävän vamman illalla klaanitovereille. Ehkäpä kömpelö oppilaansa oli kompastunut ja kaatunut suoraan päin terävää kiveä tai oksaa. Ei paria naarmua olisi vaikea selittää ilman epäilyksiä. Hän tiesi kuitenkin, että suurin hupi oli jo pidetty. Jos naarmuja tulisi vielä enemmän... no, se voisi herättää epäilyksiä.
Kun Lokkimieli lähestyi naarasta selkä köyryssä miettien seuraavaa liikettään, Uivelotassu laskeutui äkkiä matalaksi kuin väistääkseen iskun. Soturi hymähti huvituksesta.
"Noinko sinä lyöt vihollista kasvoihin?"
Uivelotassu siristi silmiään.
"Luulin opettaneeni sinut hiukan paremmin. Ryhdistäydy."
Lokkimielen ilme ei värähtänytkään, kun hän jatkoi naaraan kiertämistä hyvin hitaasti ja hyvin tietoisena omasta ylivoimastaan. Uivelotassu nousi ylös ja vastasi hänen katseeseensa. Tai ainakin yritti. Lokkimielen mielestä tämä näytti lähinnä säälittävältä rotanpoikaselta, joka oli eksynyt laumastaan. Naaras oli edelleen hengästynyt.
"Oletko sinä oppinut mitään alkuunkaan?" soturi kysyi haastavasti.
Hän paineli nappuloita saadakseen jonkin reaktion ulos Uivelotassusta. Ja nyt hän oli näkevinään muutoksen naaraan silmissä ja asennossa. Lokkimieli huomasi, että oppilaan kynnet olivat alkaneet työntyä sisään ja ulos.
Uivelotassun hännän liike paljasti hänen tulevan hyökkäyksensä. Lokkimieli syöksyi sivuun. Hän kääntyi oppilasta kohti lyödäkseen tätä takaraivoon. Oppilas oli kuitenkin yllättävän nopea. Tämä oli jo kääntynyt kohtaamaan Lokkimielen etukäpälä valmiina huitaisemaan. Käpälän isku hipaisi Lokkimielen kuonoa, mutta toinen osui lujaa kollin oikeaan korvaan niin että tärähti. Isku oli tullut liian helposti. Kolli oli aliarvioinut naaraan; tämä oli jo ehtinyt kerätä voimiaan.
"Noinko?" Uivelotassu kysyi.
Lokkimieli kivettyi vain sekunnin ajaksi tuijottamaan naarasta silmät leiskuen. Sitten soturi nousi takajaloilleen, huitaisi oppilaan käpälän sivuun ja tarrasi kummankin etukäpälänsä naaraan niskan ympärille. He kaatuivat maahan, kun Uivelotassu rupesi rimpuilemaan Lokkimielen otteessa.

//Uivelo?

Rosmariinikynsi näytti suunnan, kun lähdimme etsimään saalista. Lepakkohuuto seurasi perässä mukisematta. Häntä ei haitannut antaa naaraan johtaa häntä, se oli jopa ihan mukavaa. Hän tuntui tietävän mihin meidän kannattaisi mennä ja missä päin oli riistaa, sillä pian jäniksen haju lehahti kollin kuonolle. Hän kääntyi katsomaan naarasta vierellään aikeissa ilmoittaa saaliista, mutta naaras olikin jo selkeästi huomannut sen itsekin.
“Haistatko? Tällä on jäni!” hän ilmoitti madaltaen ääntään. Lepakkohuuto nyökkäsi naaraalle ja kuikuili vähän matkan päähän yrittäen katsoa, jos näkisi jäniksen. Se oli lähellä muutaman pensaan takana, mutta niin kaukana, ettei huomaisi heitä, elleivät he pitäisi kovaa ääntä.
“Minä kierrän sen sivulta ja säikäytän sen sinun luoksesi niin sinä voit sitten napata sen. Älä epäonnistu”, Rosmariinikynsi naukaisi ilkikurisesti. Tummanharmaa kolli tuuppasi naarasta leikkien ärtynyttä, mutta hymy hänen kasvoillaan kertoi kyllä, että hän ei oikeasti ollut ärtynyt lainkaan.
Kolli lähti omalle paikalleen hiljaa varoen astumasta minkään äänekkään päälle ja liikkuen niin piilossa kuin koskaan vain saattoi. Hän vilkuili aina jänistä, Rosmariinikynttä ja maata edessään, jotta ei varmasti möhlisi. Sellainen pahemman luokan moka saisi hänet näyttämään aivan typerältä naaraan edessä.
Kun Lepakkohuuto asettui viimekn aloilleen omalle paikalleen, hän antoi merkin klaanitoverilleen siitä, että oli valmis heti, kun hän vain haluaisi aloittaa. Rosmariinikynsi nyökkäsi vastaukseksi.
Kun naaras loikkasi esiin piilostaan suoraan jänistä kohti, eläin päästi kiljahduksen ja lähti äkkiä pinkomaan karkuun. Se pinkoikin suoraan kollia päin ja hän syöksyi pian itsekin esiin piilostaan. Jänis yritti muuttaa kurssiaan, mutta oli jo liian myöhäistä. Lepakkohuuto nappasin pörröhännän hampaisiinsa ja taittoi sen niskat nopealla ja voimakkaalla puraisulla niskaan. Eläin notkahti ja meni sitten elottomaksi. Karvojen lävitse kolli kehui Rosmariinikynnen ja hänen yhteistyötään. Sitten hän tiputti sen maahan nuoleskellen verta suunsa ympäriltä kulmahampailtaan.
Nopeasti soturikaksikko kaivoi jänikselle kuopan, pudotti sen sinne ja hautasi eläimen, jotta muut petoeläimet eivät tulisi viemään heidän saalistaan sillä välin, kun he jatkoivat saalistamista.
Etsiessämme lisää riistaa Rosmariinikynsi alkoi kysymään jotain siitä kerrasta, kun Lepakkohuuto oli ollut sairaana parantajan pesällä tulehduksesta tulleen kuumeen takia. Lepakkohuuto tiesi heti mihin aihe olisi menossa, mutta ennen kuin naaras ehti edes sanoa asiaansa loppuun, rajan luota kuului ääntä. Tummanharmaan kollin suurehkot korvat kääntyivät heti ääntä kohti ja hän lähti harppomaan lähemmäs rajaa.
Hän ei paria askelta enempää kerennyt ottaakaan, kun pian kahden kissan silmät kiiluivat aluskasvillisuuden seassa. Kolli siristi sinisiä silmiään ja pörhisti karvansa. Hän olisi valmistautunut häätämään nämä kaksi kissaa pois minä hetkenä hyvänsä.
“Olette Kuolonklaanin reviirillä, alkakaa laputtaa täältä!” tummanharmaa kolli lopulta sihahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kaksikko tuijotti häntä kuin puulla päähän lyötynä. Kun pienikokoinen soturi otti uhittelevan askeleen eteenpäin nämä kaksi ulkopuolista kissaa perääntyivät vähäsen. Nyt Lepakkohuuto saattoi nähdä heidät hieman paremmin.
Toinen kissoista oli pieni sinikilpikonna kissa, jolla oli kullankeltaiset silmät ja ulkonevat kulmahampaat, kuten Lepakkohuudolla. Toinen kissa oli pienehkö tummanharmaa kolli, jonka turkissa oli mustat kuviot. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset.
“Olemmeko?” sinikilpikonna naaras kysyi.
“Ainakin melkein!” Lepakkohuuto sähisi ja pörhisti turkkiaan.
“Keitä olette?” kaksikon kolli kysyi ja kallisti päätään. Hän oli Lepakkohuudon mielestä ärsyttävän rauhallinen ajatellen sitä, että hän oli paikalla uhittelemassa hänelle. Voisi vain alkaa kalppia ja jättää hänet ja hänen saalistus toverinsa rauhaan!
“Niin? Onko jompikumpi teistä kenties Rontti?” naaras kissa kysyi. Tummanharmaa kuolonklaanilainen katsoi häntä kuin hän olisi juuri kysynyt pystyisivätkö he lentämään.
“Meidän nimenne ei kuulu teille! Lähtekää täältä, tänne teitä ei ole toivotettu tervetulleiksi!”
“Niin!” Rosmariinikynsikin sanoi viimein. Hän vilkuili kaksikkoa ja klaanitoveriaan hieman, mutta Lepakkohuuto ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Hänellä oli liian kiire kinastella näiden ulkopuolisten kissojen kanssa.
“Jos ette nyt lähde täältä, kynin teidän molempien turkit irti ja jätän sellaiset arvet, ettette koskaan unohda tätä päivää!” hän sähisi. Nämä ulkopuoliset kissat vilkaisivat toisiaan hieman hermostuneena, mutta eivät paenneet.
“Lähdemme, kun olette vastanneet kysymykseemme! Onko jompikumpi teistä Ronttintai tunteeko kumpikaan teistä Rontti nimistä kissaa?” tuntematon naaras naukaisi järeästi.
“Kuten jo sanoin, meidän nimemme tai muut tuollaiset asiat eivät ole teidän asianne!” murahdin vihaisesti.

//Rosmy?