En pitänyt siitä, miten Lätäkkölempi puhui saisaruksistani. No, ei kumpikaan Myrskymahti tai Pyräkkäpiru kuulunut mihinkään klaanin srvistetuimmista sotureista, mutta eivät he huonojakaan olleet. He hoitivat tehtävänsä, eikä soturilta enempää voinut odottaa.
En kuitenkaan hiiltynyt turhaan. Se ei auttaisi minua eikä asiani ajamista. Lätäkkölempi oli fiksu, ja perustelemalla kantani hyvin voisin saada hänetkin tajuamaan, että erakkoveriset olivat tärkeä osa klaaniamme.
"Tietysti vain harva erakkoverinen on ansainnut isäsi luottamuksen. Luuletko, että he olisivat kovin innokkaita mielistelemään kissaa, joka sortaa heitä? Ei Henkäystähdelle riitä, että on vain hyvä soturi", selitin harmaalle soturille. Kaamoskukka oli kuin olikin ansainnut päällikön luottamuksen, mutta epäilin, ettei kolli ollut ansainnut sitä pelkästään hoitamalla hommansa ja Henkäystähteä kunnioittamalla. Hän oli varmasti tehnyt jotain hämärää päällikön puolesta.
"Minä en usko ollenkaan, että heidän verensä vaikuttaisi heidän käytökseensä. He ovat kasvaneet täällä ja oppineet Kuolonklaanin tavat. Tämä on heidän kotinsa, eivätkä he ikimaailmassa jättäisi sitä", sanoin viileällä äänellä. "Sitä paitsi erakkoverisiä on murto-osa klaanin jäsenistä. Et voi olettaa, että heistä yhtä moni olisi arvostetun soturin asemassa kuin puhdasverisistä."

//Lätäkkö?

"Minä olen eri mieltä asiasta", Lätäkkölempi töksäytti ja katsoi Loskalauhaa rauhallisesti ja kohtasi tämän katseen. Musta kolli kallisti aavistuksen verran päätään, kuin odottaen Lätäkkölemmen perustelevan vastauksensa.
"En sanoisi, että esimerkiksi sinun puoliveriset sisaruksesi olisivat mitään kovin hyviä sotureita. Toki Kaamoskukka on poikkeus, mutta Myrskymahti ja erityisesti Pyräkkäpiru eivät kyllä ole lähelläkään hyviä sotureita. Ei minua haittaa, että he ovat täällä, mutta lähinnä tuntuu siltä, että esimerkiksi Pyräkkäpiru hyötyy enemmän Kuolonklaanista kuin klaani hänestä. Tämä koskee monia muitakin erakkoverisiä. En sano, etteikö puhdasverisistäkin löytyisi mätiä omenia, mutta kyllähän sekin jotain kertoo, että vain harva erakkoverinen on ansainnut Henkäystähden luottamuksen. Erakkoveristen veri vetää osittain klaanin ulkopuolelle, vain harva kykenee oikeasti olemaan hyviä sotureita", Lätäkkölempi puhui pitkästi, eikä antanut Loskalauhalle suunvuoroa. Nuorempi soturi näytti kuuntelevan tarkasti ja sisäistävän hopeanharmaan naaraan jokaisen sanan. Kun Lätäkkölempi oli saanut asiansa sanottua, hän sulki suunsa ja paransi taas hieman asentoaan, jääden rauhassa odottamaan keskustelukumppaninsa vastausta. Loskalauha oli ihan kehityskelpoinen tapaus, jos hän vain oppisi ymmärtämään, että hänen mielipiteensä oli väärä ja Lätäkkölemmen oikea. Mutta vaikkei hän näkisikään sitä, Lätäkkölempi piti siitä huolimatta kollista ja joistain hänen ajatuksistaan. Ja mikä tärkeintä, ainakin Loskalauha oli puhdasverinen kuolonklaanilainen. Lätäkkölempi uskoi, että hän saattaisi vielä jonain päivänä liittyä uudestaankin kollin seuraan, vaikkei aiemmin ollut koskaan edes harkinnut moista.

//Loska?

Perhoset lepattelivat Hilleripilven vatsassa tuntiessaan Kaamoskukan nojaavan lähemmäs. Tabbykuvioisen soturin turkki kosketti hänen omaansa, ja se tuntui melkein yhtä kuumalta kuin jos liekit olisivat nuolleet sitä. Hänen oli vaikea pitää ajatuksensa järjestyksessä tämän ollessa niin lähellä; kollin läsnäolo oli hänelle kuin kissanminttua.
Ellei hän olisi ihaillut Kaamoskukkaa niin syvästi, hän olisi saattanut kyseenalaistaa sen, miten tämä puhui emostaan, klaanin varapäälliköstä, joka oli aikanaan saanut pentuja erakkosyntyisen kollin kanssa. Juuri tuo kyseinen kolli oli Kaamoskukan ja tämän sisarusten isä. Ilman tuota Kaamoskukkaa ei olisi siis olemassa.
Ajatus oli niin raastava, että Hilleripilven oli sysättävä se pois mielestään. Hän olikin salaa kiitollinen siitä, että Pimentovarjon standardit olivat niin matalat, että tämä oli päätynyt valitsemaan juuri Turmaloikan kumppanikseen ja saamaan pentuja tuon kanssa. Koska juuri tuosta epätäydellisestä yhdistelmästä oli syntynyt täydellinen kissa, Kaamoskukka.
Kaamoskukan viikset kutittivat Hilleripilven kuonoa, kun tämä kosketti sitä omallaan. Hän imi sisäänsä soturin tuttua tuoksua, joka sai hänet miltei lentämään. He olivat hetki sitten puhuneet Pimentovarjosta ja Henkäystähdestä ja päällikkyydestä, mutta hän oli aivan liian ihastuksissaan muistaakseen kunnolla, mitä Kaamoskukka oli juuri sanonut niistä.
“No, minä en kyllä pane pahakseni, että emosi rakastui johonkin erakkoon”, häneltä lipsahti, ja silmänräpäystä myöhemmin tajusi vasta, mitä oli sanonut. Hän katsahti hätääntyneenä entiseen mestariinsa ja yritti selitellä: “Tai siis en minäkään erakoista pidä. Mutta jos Pimentovarjo olisi saanut pentuja jonkun muun kanssa, ei sinua olisi olemassa, eikä täällä olisi ketään, joka oikeasti osaisi parantaa asioita klaanissa.”
Hilleripilvi luimisteli korviaan hermostuksissaan. Hän ei halunnut Kaamoskukan luulevan, että hän ajatteli niin kuin kaikki erakkomyönteiset vetelykset.

//Kaamos?

Lätäkkölempi oli yleensä järkevä, joten en käsittänyt, miksi hän erakkoveristen tapauksessa oli tätä mieltä. Ymmärsin, mistä naaraan mielipide kumpusi, mutta en kokenut hänen perustelujaan riittäviksi. Erakkoveriset klaanin jäsenet kokivat yleensä olevansa aivan yhtä kuolonklaanilaisia kuin niin sanotut puhdasveriset. Tietysti olin sitä mieltä, että uusien erakkotaustaisten jäsenten liittymistä harkittaessa oli oltava varovainen, sillä heidän vaarattomuudestaan olisi oltava varmoja. Ei kuitenkaan ollut mitään syytä, miksi klaanissa jo olevia, sinne syntyneitä ja siellä kasvaneita erakkoverisiä, tulisi syrjiä.
"Minun mielestäni veremme ei tee meistä kuolonklaanilaisia, vaan kulttuurimme", aloitin puheenvuoroni harkiten sanani tarkkaan. En halunnut, että keskustelun jälkeen Lätäkkölempi ei pitäisi minusta. "Siksi mielestäni klaanimme erakkoveriset jäsenet, jotka ovat täällä koko elämänsä viettäneet, ovat aivan yhtä kuolonklaanilaisia kuin sinä ja minä. En usko klaanimme olevan niin heikko, että sen perusta olisi pelkässä veressä."
Myrskymahdista, Kaamoskukasta ja Pyräkkäpirusta ei tehnyt yhtään huonompia sotureita se, että heidän isänsä oli ollut entinen erakko. He olivat osaavia sotureita ja uskollisia klaanilleen.
"Olen sitä mieltä, että meidän on oltava varovaisia sen suhteen, keitä klaaniin päästämme. Mutta ei ole mitään syytä, miksi erakkoverisiä tulisi syrjiä. Se ei johda mihinkään hyvään: he ovat arvokkaita sotureita, eikä ole ollenkaan Kuolonklaanin etujen mukaista kohdella heitä kuin roskaa. Meidän olisi välteltävä jännitteitä omissa riveissämme, ei lietsoa niitä."

//Lätäkkö?

Lätäkkölemmen korvat painuivat hieman luimuun, kun hän kuunteli Loskalauhaa. Naaras ei pitänyt erakkoverisistä – paitsi tietenkin niistä, jotka olivat hänelle itselleen sukua – ja Loskalauha oli selvästi eri mieltä asiasta. Mutta Lätäkkölempi ei pelännyt sanoa mielipidettään ääneen, vaikka keskustelutoveri olikin eri mieltä. Hän koki, että Loskalauha oli tässä asiassa harvinaisen väärässä.
"Niin, jokaisen kissan velvollisuus on rakastaa sukulaisiaan huolimatta siitä, millaisia he ovat. On meidänkin suvussamme erakkoverisiä, mutta ei se vähennä rakkauttani heitä kohtaan. Mutta se ei myöskään poista sitä tosiasiaa, että erakkoveriset eivät ole yhtä arvokkaita kuin me puhtaat kuolonklaanilaiset. Kai sekin kertoo jotain, että Pimeyden Metsä varoitti Henkäystähteä kuraverisestä, joka tulee syöksemään koko klaanin tuhoon", naarassoturin ääni pysyi rauhallisena ja tasaisena, vaikka keskustelun aihe olikin tälle varsin tärkeä. Loskalauha ei näyttänyt järin tyytyväiseltä Lätäkkölemmen vastaukseen. Kollin silmät kapenivat aavistuksen verran ja tämä vaihtoi hieman levottoman oloisesti asentoaan.
"Mutta eiväthän esi-isät sanoneet, että kaikki erakkoveriset ovat pettureita. Jos yksi heistä on mätä, miksi se asettaa jokaisen erakkoverisen eri asemaan?" Loskalauha kysyi. Lätäkkölemmellä oli mielessään vastaus valmiina. Hän oli käynyt tämän saman keskustelun lukuisia kertoja eri kissojen kanssa aiemmin.
"Ei heidän eriarvoisuutensa johdu pelkästään ennustuksesta", naaras tarkensi mielipidettään, "Kuolonklaani on ollut täällä vuodenaikojen ajan, esi-isämme ovat rakentaneet tämän klaanin ja tehneet siitä kestävän. Häpäisemme heidän työnsä, jos otamme klaaniin noin vain kissoja, joiden esi-isät ovat pahimmassa tapauksessa joskus asettuneet Kuolonklaania vastaan. Ennen kuin sanot, että menneisyyden ei pitäisi vaikuttaa tähän hetkeen, niin kyllä minä sen tiedän. Emme kuitenkaan saa unohtaa sitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Jos klaani täyttyy erakkoverisistä, meitä on pian edes turha kutsua Kuolonklaaniksi, kun olemme vain joukko erakoita."
Lätäkkölempi nautti täysin rinnoin puhumisesta. Hän ei arkaillut mielipiteidensä kanssa ja oli valmis puhumaan aiheesta vaikka koko loppupäivän ja seuraavan yönkin. Soturi jäi odottamaan Loskalauhan vastausta ja alkoi samalla jo kehitellä mielessään uutta vastausta Loskalauhalle, jos tämä ei edelleenkään käsittäisi, miksi erakkoveriset ovat eri arvoisia kuin puhdasveriset.

//Loska?

En ollut varma, oliko ongelmaan aivan niin helppoa ratkaisua. Huono suhtautuminen parantajiin kumpusi varmasti jo pentuiän kasvatuksesta. Se oli Kuolonklaanin tapa, johon selkärangattomat ja muottiin mukautuvat mieluusti opettivat jälkikasvunsakin. Sitä paitsi normi oli pysyvä, eikä sitä noin vain rikottu. Jotkut kuolonklaanilaiset näkivät parantajan hyvän kohtelun varmasti jonkinlaisena heikkoutena. Monet olivat kanssani eri mieltä siitä, että parantajien haukkuminen kertoi ennemminkin kissan omista epävarmuuksista.
"Olet oikeassa", sanoin kuitenkin, sillä Lätäkkölemmen ehdotus oli hyvä. Voisin ainakin tehdä sen vähän, mihin pystyin. "Luulen, että vanhempien sotureiden käytöstä on vaikeampi muuttaa. Mutta nuoriso on vielä muovattavissa."
Epätasa-arvoinen kohtelu klaanilaisten keskuudessa ohjasi ajatukseni väkisinkin puoliverisiin. Mitä mieltä Lätäkkölempi mahtoi heistä olla? Koska hänen isänsä johti erakkoveristen sortoa, tuntui luonnolliselta, että hän olisi samaa mieltä Henkäystähden kanssa. Se olisi harmittavaa, ja myönnettäköön, veisi hieman sitä arvostusta, jota soturia kohtaan tunsin.
"Entä erakkoveriset? En ole oikein varma siitä, kuinka heidän syrjimisensä auttaa ketään", sanoin rohkeasti, vaikka tiesin, kuinka räjähdysherkkä aihe oli. Ei ollut oikein oman turvallisuuteni kannalta järkevää asettua tällä tavalla Henkäystähden politiikkaa vastaan. Kenties luotin Lätäkkölempeen liiaksi ja uskoin, että hän osaisi arvostaa myös poikkeavia mielipiteitä. Tai ehkä luotin siihen, että emoni asema pitäisi minutkin turvassa.
"Sisarukseni ovat puoliverisiä. Ja he ovat kunnon kissoja. He eivät ansaitse tätä kohtelua."

//Lätäkkö?

"Puhu vain omasta puolestasi. Kymmenen on jo liikaa", sanoin kiusoitellen ja Aaltosalama tuuppasi minua kylkeen naurahtaen. Tietysti olin oikeasti hänen kanssaan samaa mieltä. Tulisin rakastamaan pennuista jokaista samoissa määrin, oli heitä sitten yksi tai kymmenen.
Oloni oli innostunut. Tietysti isäksi tuleminen oli jännittävää ja toi mukanaan aivan uudenlaisia huolenaiheita. En kuitenkaan ollut peloissani.
"Hmm. Nimiä on mietittävä tarkkaan", sanoin mietiskellen. Tietysti nimet olisi helpompi päättää vasta sitten, kun pennut olivat syntyneet, ja näkisimme heidän ulkonäkönsä ja persoonansa. En kuitenkaan malttanut olla ajattelematta asiaa.
"Ei ainakaan mitään Hiiripentua tai Sammakkopentua. Minun pentuni eivät voi kantaa sellaisia nimiä."
Aaltosalama kallisti päätään virnistäen.
"No, mikä vika niissä on? Eivätkö ne ole sinulle tarpeeksi ylväitä?"
"Hölmöjä ne ovat", naurahdin vastaukseksi ja kehräsin nojatessani Aaltosalamaa vasten. "Voisitko itse kuvitella seuraavasi Sammakkotähteä taisteluun? Tai Pompputähteä?"
"Ainakin asetat heille paljon odotuksia, jos toivot heistä päälliköitä."
"Minä uskon, että heistä tulee vielä klaanin suurimpia sotureita", vastasin haaveillen. Aaltosalama olisi niin hieno emo, että pennuistamme kasvaisi väkisinkin upeita kissoja. "Varmasti heillä on mahdollisuus nousta päälliköiksi. Mutta, jos niin ei jostain ihmeen syystä kävisi, ei se minua haittaa. He tekevät omat polkunsa."

//Aalto?

Lätäkkölempi kohautti lapojaan, eikä oikeastaan ymmärtänyt mitä Loskalauha sanoillaan tarkoitti.
"Miksi ihmeessä minun oman mielipiteeni pitäisi tuntua vaikealta? Ei, ei se tunnu lainkaan vaikealta olla tätä mieltä, koska tiedän olevani oikeassa. Vaikeammalta tuntuu, etten saa isääni ja muita näkemään asian todellista laitaa. Mutta usko pois, jonain päivänä saan vielä kaikki näkemään, että he ovat olleet väärässä", hopeanharmaa naaras naukui varsin päättäväisesti ja paransi ryhtiään, jotta hänen sanansa vaikuttaisivat uskottavammilta.
"Siinä onkin melkoinen työ", musta soturi naukaisi ja kohautti lapojaan.
"Epäiletkö, etten minä pystyisi siihen?" tabbykuvioinen soturinaaras kysyi ja siristi epäilevästi silmiään, mutta pysyi rauhallisena. Hän piti siitä, että Loskalauha oli hänen kanssaan samoilla linjoilla parantajien arvostuksen suhteen, mutta siitä hän ei pitänyt, jos Loskalauha epäili Lätäkkölemmen kykyjä.
"En minä niin sanonut", Loskalauha korjasi ja räpäytti vilpittömästi silmiään, "sanoin vain, että se on melkoinen työ. Harva kuolonklaanilainen osaa arvostaa parantajia."
"Niin, mutta ei se tarkoita, etteikö asiaa voisi muuttaa. En pidä siitä, kun kissat kangistuvat vanhentuneisiin ja kuluneisiin kaavoihin vain siksi, että niin on tehty aina. Sinäkin voit tehdä oman työsi parantajan aseman arvostuksen kohottamisessa, jos opetat esimerkiksi jokaisen tulevan oppilaasi kunnioittamaan parantajia. Ei se loppujen lopuksi ole niin vaikeaa", Lätäkkölempi naukui rauhallisella äänellä ja katsoi Loskalauhaa suoraan silmiin. Tabbykuvioinen soturi uskoi olevansa oikeassa ja samalla hän toivoi, että Loskalauha ymmärtäisi sen myös.

//Loska?

Siristin epäilevästi silmiäni, kun kuuntelin Pimentovarjon puheita muinaisista klaaneista. Hän tuntui epäilevän Mesitähden kertomusta jonkin verran, mutta selvästikään ei niin paljoa, etteikö olisi voinut uskoa sen olevan totta. Jos Pimentovarjo ei olisi uskonut lainkaan näiden muinaisten klaanien todellisuuteen, hän ei olisi tullut puhumaan asiasta minun kanssani. Musta naaras yritti kysellä, oliko kumppanini kertonut minulle koskaan mitään muinaisista klaaneista. Jostain syystä hän epäili, että Henkäystähti tietäisi totuuden. Se oli ihan järkevä ajatus, sillä päällikkö oli tavannut esi-isämme Kuuluolassa haettuaan henkensä.
Minä ja kaikki muut kuolonklaanilaiset olimme kuulleet historiastamme tarinoita, joissa mitään muita klaaneja ei koskaan oltu mainittu. Ajatukseni alkoivat sinkoilla sinne tänne, oli vaikeaa keskittyä itse aiheeseen ja Pimentovarjon esittämään kysymykseen. Jouduin keskittyä todella kovasti, mutta siitä huolimatta ajatus yritti karata. Yritin muistaa, oliko Henkäystähti koskaan sanonut sanallakaan mitään muista klaaneista, mutten saanut päähäni sellaista hetkeä. Siispä pudistelin ärsyyntyneenä päätäni.
"Ei, en minä ole koskaan kuullut mitään mistään muiniaisista klaaneista. Jos se sinua niin paljon kiinnostaa, miksi et vain kysy Henkäystähdeltä itseltään?" kysyin turhan koppavalla äänensävyllä. Pimentovarjo siristi silmiään.
"Uskotko oikeasti, että hän kertoisi mitään? Mesitähden tarinat olivat aivan päinvastaiset, miten olemme oppineet tuntemaan Kuolonklaanin historian. Jos muinaiset klaanit ovat todella olleet olemassa, sille täytyy olla syynsä, ettei niistä ole puhuttu", musta naaras naukui kylmällä, mutta rauhallisella äänellä.
"Miksi se edes kiinnostaa sinua niin paljon?" kysyin toveriltani nyt hieman rauhallisemmalla äänellä, "mennyt on mennyttä. Mitä väliä sillä on, mitä joskus on tapahtunut? Mutta jos se sinua todella vaivaa noin paljon, voin kysyä asiasta Henkäystähdeltä."
En ollut varma, miksi myönnyin moiseen, kenties koin halua auttaa ainoaa kissaa, joka tuntui ymmärtävän minua edes vähäsen.

//Pimento?

AMPIAINEN
Tuiskutassu: 14kp -
Tulisielu: 12kp -
= 26kp

AURA
Kaamoskukka: 7kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 5kp -
Loskalauha: 5kp -
Salamasielu: 4kp -
= 14kp

KÄÄRMIS
Lainetassu: 26kp! -
Lepakkohuuto: 4kp -
Hiljaisuustassu: 9kp -
= 39kp

Makoilin maakualusilla ja yritin saada unta, se ei kyllä ollut helppoa. En tiennyt syytä siihen miksi en saanut unta. Monen hetken kuluttua luovuttin ja nousin seisomaan. Aloin sukia turkkiani pitkin ja hitain vedoin. Haukotelin syvään mutta en välittänyt väsymyksestä vaan kipitin nopeasti ulos pesästä ja lähdin luikkimaan kohti Kamomillatassu nimistä vanhempaa oppilasta.
"Hei, kamomillatassu!" kehrään. Kamomillatassu siirsi ruskeiden silmiensä katseen siirtymään minuun.
"Ai, hei Tuiskutassu", naaras vastasi kummissaan. Heilutelin häntääni edestakaisin jekkuilevasti.
"Haluatko jutella?" kehrään. Kamomillatassu kallistaa päätään mutta nyökkää hetken miettimisen jälkeen. Istuudun vanhemman naaraan viereen leveästi hymyillen.
"Kamomillatassu, minkä soturinimen sinä haluaisit saada?" kysyn uteliaana.
"Kamomillavarjo, kamomillahalla tai kamomillapyörre, miten niin?" naaras maukui.
"Olen vain utelias! Minä haluaisin olla tuiskuviima, tuiskupyry, tuiskutuuli tai tuiskulampi! Mutta minä pelkään että henkäystähti voisi nimittää minut tuiskuviilloksi näiden arpien takia tai vaikka tuiskuarpi mutta minä en halua mitään sellaista nimeä!" kerron. Kamomillatassu päästi pienen mrau-naurahduksen.
"Tuiskutassu, minusta tuiskuviilto taikka tuiskuarpi ei sovi sinun kaltaisellesi kissalle", naaras kehrää.

Hiljaisuustassu avasi sumeat silmänsä. Hän köhi ja yritti nostaa päätään.
“Lepää”, hänen takaansa kuului Hehkuaskeleen lempeä nauku. Parantaja oli erottelemassa yrttejä ja selkeästi piti kollia samalla silmällä. Hiljaisuustassu tuhahti hiljaa. Hänellä oli niin kamalan tylsää, että olisi mielellään vaihtanut vaikka seuraavan vuodenajan klaaninvanhimpien makuualusia ja tarkistanut oliko heillä punkkeja, jos vain olisi saanut jotain tekemistä.
“Aamuraita toi sinulle hieman syötävää”, Hehkuaskel naukaisi ja siirsi maassa makaavaa hiirtä lähemmäs Hiljaisuustassua.
“Ei ole nälkä”, hän mumisi laskien häntänsä kuonolleen. Hehkuaskel nousi seisaalle ja siirtyi kollin eteen.
“Kuoletko ennemmin nälkään, kun kestät pienen huonon olon, joka tulee, kun pakolla syöt?” parantaja kysyi haastavasti. Hiljaisuustassu tuhahti hieman huvittuneena ja nappasi hiiren.
“Kai sitä sitten pitää syödä, enhän minä sentään halua nääntyä, kun en yhteen päivään ole syönyt”, hän vitsaili ja haukkasi palan hiirestä. Hän ei voinut sanoa nauttivansa sen mausta, mutta oli se sentään siedettävää. Sairaana mikään ei maistunut yhtä nautinnolliselta kuin tavallisesti.
“Maistuuko hiireni?” kuului Aamuraidan nauku, kun naaras asteli sisään pesään hymyillen. Hiljaisuustassu kehräsi hiljaa.
“Olisitko millään voinut napata jotain parempaa”, kolli vitsaili ja nousi heikosti istumaan. Aamuraita katsoi hänen tekemisiään.
“Onko olo jo parempi?” naaras kysyi hieman huolestuneella äänellä. Hiljaisuustassu virnisti hieman.
“En nyt voisi sanoa, mutta kyllä sitä kestää. Toivottavasti pääsen täältä pois pian, en haluaisi mielelläni sairastaa kamalan kauaa”, kolli tuhahti ärtyneenä. Aamuraita hymyili hellästi. Naaraan hymy oli Hiljaisuustassusta aika suloinen. Naaras oli muutenkin erittäin mukava ja hyvää seuraa.
“Kyllä se siitä. Ei pieni nuha nyt kauaa kestä”, naaras totesi. Hiljaisuustassu nyökytteli, kyllähän se oli totta. Ei nuha yleensä kamalan kauaa kestänyt, muutama auringonnousu ja se olisi jo tiessään. Valkoruskea kolli vaihtoi asentoaan.
“Olisiko sinulla minulle jotain tekemistä? Minulla on kamalan tylsää!” kolli vaikeroi. Aamuraita naurahti hieman.
“Lepääminen on, mutta uskon, että olet jo korvia myöten täynnä lepäämisestä”, hän vastasi hymyillen hellästi. Hiljaisuustassu punastui hieman. Naaras osasi lukea häntä niin hyvin.
“Varmaankin kaikki olisivat, jos olisivat minun paikallani”, kolli naukaisi laimeasti. Aamuraita kehräsi.
“Niin minäkin uskon”, hän naukaisi. Naaras vilkaisi lapansa yli ulos aukiolle ja käänsi sitten taas katseensa Hiljaisuustassuun.
“Minun täytynee palata tehtäviini. Tulen katsomaan sinua taas pian!” hän naukaisi ja tassutti ulos pesästä.
“Näkemiin!” Hiljaisuustassu huudahti vielä naaraan perään, ennen kuin tämä katosi kokonaan näkyvistä. Kolli huokaisi. Mitä hän oikein tekisi? Hän piti Kamomillatassusta, mutta klaanissa oli myös monia muita mukavia kissoja. Ehkä hän voisi valita jonkun toisen, jos Kamomillatassu piti enemmän Syöksyaskeleesta, kuin hänestä?
Kolli laski päänsä. Oli hänellä vielä koko elämä aikaa pohtia kumppanuus asioita. Turhaan hän niistä vielä murehti.

Kaamoskukka nautti täysin rinnoin Hilleripilven jakamasta huomiosta ja väläytti toiselle hurmaavan virneen. Hilleripilvi oli omaa luokkaansa, kolli oli ainoa kissa josta hän todella piti ja Kaamoskukka oli ottanut tehtäväkseen pitää täplikkään kollin lähipiirissään. Kenenkään muun antama huomio ei tuntunut Kaamoskukasta yhtä hyvältä.. Ei edes Hämärähallan, vaikka naaras olikin hänen kumppaninsa. No, kollilla oli pakko olla naaraskumppani, sillä hän halusi pentuja. Todellisuudessa Kaamoskukka vaihtaisi Hämärähallan heti pois ja ottaisi kumppanikseen vaikka Hilleripilven. Kolli oli kaikkea mitä hän voisi toivoa ja vielä enemmän. Kaamoskukka oli päättänyt pitää huolen siitä, että Hilleripilvi olisi ikuisesti hänen ja vain ja ainoastaan hänen. Kaamoskukka istahti toisen vierelle ja sukaisi etukäpäläänsä viekas, mutta hurmaava virne kasvoillaan. Kolli nojasi hennosti kolliin kuunnellessaan toisen tarinaa. Hän yllättyi kuulemastaan, vai että oli Henkäystähti menettänyt henkensä.. Kaamoskukasta Henkäystähti oli paljon parempi päällikkö mitä Punatähti oli ollut.¨.
“Toivottavasti päällikkömme paranee pian. Tiedätkö, olen hieman skeptinen Pimentovarjon päällikkyydestä.. Minä voin varmasti luottaa sinuun, hm?” Kaamoskukka naukaisi viekkaalla äänellä ja vilkaisi toveriaan, joka nyökkäsi.
“Hyvä. Pimentovarjo, no. Hän on ollut loistava emo ja soturi, mutta hän on tulossa vanhaksi ja hän on alkanut hieman höperöitymään. Merkkejä oli jo aiemmin ilmassa. Turmaloikka, minun “isäni” oli entinen erakko. Emme millään voi luottaa Pimentovarjon arvostelukykyyn kerta hän on erakkomyönteinen. Sitä paitsi olen kuullut juttua, että Pimentovarjolla ja Kuuraturkilla oli vaikeaa, koska Pimentovarjo on rakastunut johonkin erakkoon..” Kaamoskukka kertoi mystisesti ja kosketti kuonollaan täplikkään omaa. Kaamoskukka kyllä välitti perheestään, kai. Pimentovarjo oli vain aivan liian lepsu eikä toinen olisi lainkaan kykenevä johtamaan Kuolonklaania. Henkäystähdellä sentään oli kykyä pitää Kuolonklaanissa kunnon järjestys ja kuri, joka oli hyvä.

//Hilleri? ;)

Lepakkohuuto huomasi Hehkuaskeleen tulevan luokseen. Parantaja näytti rauhalliselta ja jopa hyvätuuliselta. Hänen katseensa oli liimautunut Lepakkohuutoon. Kolli oli ollut parantajalla tähän mennessä jo melkoisen kauan. Rosmariinitassu oli käynyt hieman harvemmin katsomassa häntä, joka harmitti kollia osittain.
“Tassusi on parantunut hyvin ja haavoja tuskin enää huomaa. Minusta olet valmis palaamaan taas tehtäviisi ja sotureiden pesään. Mutta, jos haavat aukeavat tai alkavat tulehtua, tule heti kertomaan minulle, jooko?” Hehkuaskeln naukui. Lepakkohuuto nyökkäsi mielissään. Hän nousi ylös ja tassutti ulos pesästä makeasti venytellen.
Lepakkohuudosta tuntui niin hyvältä viimein päästä liikkeelle. Hän suuntasi heti Pimentovarjon luokse, joka oli lähdössä leiristä partion mukana. Kolli otti nopeasti tämän kiinni.
“Pimentovarjo! Haluaisin ilmoittautua johonkin partioon!” kolli ilmoitti, kun saapui tarpeeksi lähelle. Naaras katsoi häntä hetken ja nyökkäsi sitten.
“Selvä, tule sitten meidän mukaamme. Tämä on vain normaali rajapartio”, varapäälikkö naukaisi ja lähti johtamaan partiota ulos leiristä. Lepakkohuuto lähti hänen peräänsä. Hän huomioi, että partiossa oli Pimentovarjon ja hänen lisäkseen Myrskymahti, Kärppämyrsky sekä Kärppämyrskyn oppilas Säihkytassu. Lapakkohuuto jättäytyi partion viimeiseksi. Hänen ei oikein tehnyt mieli jutella näiden kissojen kanssa, vaikka olikin heidän kanssaan partiossa.

Kun Lepakkohuuto palasi leiriin, hän venytteli toistamiseen ja siirtyi sotureiden pesään pesemään turkkiaan. Hänen täytyi saada se tip top kuntoon, ennen kuin voisi tehdä muuta.

“Entä jos olenkin läpeensä paha? Mitä siitä? Ja etkö todella keksi mitään sen parempaa vastausta kuin se, että olen pelkuri? Voisit joskus yrittää edes vähäsen solvaustesi kanssa”, sihahdin upottaen kynteni maahan. “Ja sen huomaa kuinka petturi sinä olet, jos kerta viatonta oppilasta yrität murhata. En saata uskoa, että kukaan tekisi tuolla tavoin. Ainoa syy, miksi hyökkäät kimppuuni on se, että esitän oman mielipiteeni. Minusta olet aika naurettava. Etkö todella kestä kuulla itseäsi kohtaan kielteisiä mielipiteitä?” Murahdin vielä ja sivalsin kohti naaraan kasvoja.
“Tuo ei ole totta! Sinä solvaat minua tarkoituksellisesti, etkä anna minun elää rauhassa!” Tulisielu sähisi ja hänkin sivalsi kohti Lainetassun kasvoja. Oppilas veti päätään taakse väistääkseen iskun.
“Toivon todella, että kuolet! Et edes yritä osoittaa uskollisuuttasi vaan täällä hyökit muiden kimppuun ja iloitset muiden tuskasta! Iloitset siitä, että sisareni joutui katkomaan välit kanssasi! Jos minä olen läpeensä paha, sinä olet yhtä lailla paha. Et ole koskaan edes yrittänyt tehdä minkäänlaista sovintoa, ja nyt olen varma, että sellaista ei koskaan tulekaan. Kun minä joskus pääsen päällikön asemaan, sinä olet ensimmäinen kissa, joka teloitetaan!” Lainetassu ärisi ja pörhisteli karvojaan. Tulisielu loikkasi nuoren naaraan kimppuun. Hän painoi oppilasta maahan ja upotti kyntensä hänen kylkiinsä. Siniharmaa naaras valahti veltoksi, kuten Henkäystähti oli hänelle opettanut. Naaras ei tainnut vielä tietää temppua, sillä hän hellitti ilmeisesti iloiten siitä, että luuli päässeensä oppilaasta eroon. Kuitenkin hän ponkaisi pystyyn ja sai naaraan horjahtamaan. Lainetassu asettui häntä vastapäätä ja köyristi selkäänsä.
“Toivon, että kuolet, toivon että Tattihallakin kuolee!” Lainetassu sihisi. “Itse asiassa en. Toivon, että selviätte, kunnes saatte pentuja, sitten en kaikki kuolevat yksi kerrallaan tuskaisen kuoleman ja te joudutte katsomaan, jonka jälkeen Tattihalla kuolee tuskaisesti ja sitten sinä, hitaan, kivuliaan kuoleman niin, että kärsit kunnolla”, hän korjasi.

//Tuli

"Tattihalla ei ole petturi!!" ärisen päin oppillaan naamaa. Tuijotin naaraan eripari silmiin ja irvistin. Naaras saattoi näyttää kauniilta ulkoa päin mutta sisältä tuo naaras oli läpipaha ei välittänyt mistään muusta kuin itsestään.. Läpipaha! Oli hän myös läpimätä sisältä.
"Miksi muuten hän olisi puoliverisen kumppani? Petturuttaan tietysti!" oppilas ärisi. Minun olisi tehnyt mieli nylkeä naaras elävältä.. Minun teki mieli nylkeä tämä elävältä ilman varoitusta! Työntelin kynsiäni sisään ja ulos ja tuijotin näsäviisastelevaa oppilasta suoraan silmiin.
"Itse olet petturi.. Pelkuri.. Läpimätä.. Läpipaha!" ärisen ja loikaan oppilaan niskaan kynnet sisällä. Työnsin naaraan naamaan lumeen toivoen että näsäviisas hiirenmieli tukehtusi lumeen. Oppilas rimpuili ja sähisi aina välillä. Lopulta kuitenkin päästin naaraan nousemaan. En olisi murhaaja sen minä lupaan. Tuijotan naarasta joka kompuroi pystyyn ja henkiti raskaasti, aivan kuin ei olis kokonaiseen kuuhun saanut henkeä! No eihän hän hetkeen ollut saanut henkeä, eihän kukaan voisi henkittää kuono lumessa! Työnsin kynteni esiin korvat luimussa ja silmät viirussa. Lainetassu nousi seisomaan silmät viirussa ja hampaat irvessä, naaras työnsi omat kyntensä esiin. Nyt jos naaras ei hyökkäisi niin hän olisi oikea pelkuri.. Läpimätä hän kuitenkin oli joka tapauksessa.
//Laine? Mur >:]

"Paras ystävä? Kuule, me emme ole ihan vielä noin pitkällä, mutta arvostan tuota", Salamasielu tuhahti, mutta virnisti kuitenkin. "Hmm... Pitää miettiä hetki."
Kuinka Varissulkaa voisi jekuttaa partiossa parhaiten? Salamasielulla oli monia ideoita siitä, miten se onnistuisi leirissä, missä tarvikkeita pahantekoon oli enemmän - lähinnä parantajan pesässä. Hänen olisi alettava luovaksi, sillä luminen maasto ei tarjonnut paljoa inspiraatiota.
Varissulkaa tarkkaillessaan valkoinen kolli huomasi inhotuksen käväisevän kollin kasvoilla, kun tämän vatsakarvat viistivät lumihankea. Ahaa, Salamasielu tuumi, tietenkin. Harvat pitivät lumesta, eikä Varissulka varmasti ollut poikkeus. Luulisi pienen lumipesun viilentävän kollin tunteita. Tyytyväisenä älynväläykseensä Salamasielu virnisti ja jatkoi partion mukana talsimista sopivaa hetkeä odottaen.
He pysähtyivät pian Eloklaanin rajalle. Varissulka asteli juuri sopivasti erään puun alle vahvistamaan rajamerkkejä. Kun Salamasielu katsoi ylös puun oksistoon, hän näki sen, mitä oli toivonutkin: oksat suorastaan notkuivat lumesta! Hän nojautui Susimielen puoleen pahansuopa virne kasvoillaan.
"Tiputetaan nuo lumet Varissulan niskaan, kun hänen huomionsa on muualla", kookas kolli sanoi matalalla äänellä. "Tai no, sinun se oikeastaan pitää tehdä. Minä en jaksa kiivetä tuonne puuhun. Mutta sinähän halusit auttaa minua, etkö vain?"

//Sushi?

Kuuntelin kiinnostuneena Lätäkkölemmen puhetta parantajista. Minusta oli vaikuttavaa, että hän uskalsi näin vahvasti asettua Kuolonklaanin tapoja ja perinteitä vastaan. Parantajia ei ollut koskaan arvostettu Kuolonklaanissa, sillä joidenkin mielestä he eivät olleet yhtä tärkeä osa klaania. Parantajat eivät metsästäneet tai partioineet eivätkä vuodattaneet verta taisteluissa. En kuitenkaan ymmärtänyt, miten kukaan pystyi kiistämään heidän tärkeyttään. Jos parantajia ei olisi, Kuolonklaani olisi tuhoutunut jo kauan aikaa sitten. Parantajilla oli ihailtavan paljon tietoa, jota oli tarkasti suojeltu ja väsymättä jalostettu sukupolvien ajan. Heidän mielensä olivat tavattoman arvokkaat, monen soturin hengen arvoiset.
"Olen samaa mieltä kanssasi", sanoin pienen nyökkäyksen kera. "Parantajat ovat hyvin arvokkaita. Emme selviäisi ilman heitä, joten meidän ei tulisi pitää heitä itsestäänselvyytenä. En ymmärrä, kuinka jotkut voivat olla niin itsekkäitä ja typeriä, että kuvittelevat voivansa kohdella parantajia kuin saastaa ja samalla odottaa heidän auttavan hädässä."
Pyrin itse olemaan aina parantajille ystävällinen, ja onneksi jotkut muutkin tekivät niin, vaikka nämä kissat olivatkin harvassa. Olin huomannut Pimentovarjon käyttäytyvän kunnioittavasti Hehkuaskelta kohtaan kun Kuuraturkki oli ollut tekemässä kuolemaan. Oikeastaan se ei ollut paljon sanottu, sillä emoni harvoin suhtautui kissoihin tavallisesta viileästä kohteliaisuudestaan poikkeavalla tavalla, mutta oli joka tapauksessa hienoa, että varapäällikkö osoitti arvostavansa parantajien työtä.
"Eikö sinusta tunnu vaikealta olla tätä mieltä, kun isäsi on päällikkö?" kysyin uteliaana. "Hän ei vaikuta erityisen halukkaalta kohentamaan parantajien asemaa."

//Lätäkkö?

Siristin silmiäni Tuhkajuovaa katsoessani. Olin kuvitellut, että Henkäystähti olisi saattanut kertoa hänelle jotain, mutta selvästi päällikkö ei joko luottanut Tuhkajuovaan tai ei muuten vain halunnut jakaa tietojaan. Molemmat tuntuivat mahdollisilta vaihtoehdoilta.
Hymähdin ja siirsin katseeni mietteliäänä eteenpäin.
"Mesitähti puhui joistain muinaisista klaaneista kokoontumisessa", kerroin lapojani kohauttaen. Tuhkajuova kurtisti kulmiaan.
"Koko Kuolonklaanin kuullen?"
Pudistin päätäni.
"Ei sentään. Vain minulle. En tiedä, oliko hänen tarkoitus mainita niitä vai oliko se vain lipsahdus", selitin muistellen aiempaa keskusteluani Eloklaanin päällikön kanssa. "Joka tapauksessa, hän ei vaikuttanut halukkaalta kertomaan paljoa klaanien sääntöjen takia."
En tiennyt, kuinka paljon uskaltaisin kertoa Tuhkajuovalle. Luotin häneen kuin kallioon, mutta tiesin, että Tuhkajuovan uskollisuus oli päällikön ja Kuolonklaanin. Jos kertoisin hänelle Mesitähden kertoman tarinan, Tuhkajuova saattaisi nähdä sen Henkäystähteä vastaan asettumisena. En halunnut asettaa häntä vaikeaan tilanteeseen.
"Mesitähti kertoi kiinnostavan tarinan, mutta en tiedä, voinko luottaa hänen sanaansa. Eikä hän suostunut kertomaan minulle kaikkea", tuhahdin ärsyyntyneenä. Vihasin sitä, kun en tiennyt jotain, minkä muut tiesivät. Se sai minut tuntemaan itseni typeräksi.
"Eikö Henkäystähti ole kertonut sinulle mitään näistä muinaisista klaaneista? Luulisi hänen tietävän, mitä Kuolonklaanille todella tapahtui."

//Tuhka?

Lainetassu oli oikeastaan vain hyvillään, kun Tulisielu talsi pois oppilaan luota. Ainakaan hänen ei tarvinnut kestää naarasta taas hetkeen ja hän saisi pienen hetken aikaa olla rauhassa.
Lainetassu tassutti siis oppilaiden pesään. Ilta alkoi jo hämärtyä, joten oli parempi mennä nukkumaan, jotta auringon noustessa hän olisi virkeä. Naaras meni siis omalle sammalpedille ja meni hyvään asentoon sulkien silmänsä, kunnes nukahti.

Lainetassu heräsi, kun kuuli oman äänensä kutsuttavan. Hän näki Henkäystähden odottavan pesän suulla ja naaras oli silmänräpäyksessä pystyssä ja siistiytynyt
“Huomenta, Henkäystähti”, hän nyökkäsi mestarilleen juhlallisesti. Henkäystähti nyökkäsi takaisin tervehdykseksi.
“Lähdemme taistelu harjoituksiin”, hän naukaisi ja katsoi tarkasti Lainetassuun. Siniharmaa naaras nyökkäsi hymyillen.
“Mutta miksi näin aikaisin?” hän kysyi heidän tassutellessaan ulos leiristä.
“Koska aikainen lintu madon nappaa. Toisin sanoen kerkeämme sitten hyvin käydä vielä myöhemmin saalistamassa, jos heräämme aikaisin harjoituksiin”, päällikkö naukaisi pitäen katseensa kulkusuunnassa. Lainetassu nyökkäsi, vaikka tiesikin, että päällikkö ei voinut sitä nähdä.
“Mitä opettelemme tänään, jos saanen kysyä?” Lainetassu kysyi ja ylitti lumesta törröttävän kiven loikalla.
“Arvioin kuinka paljon olet jo oppinut ja katson mitä sinulle opettaa”, Henkäystähti naukaisi.
“Taistelenko minä sinua vastaan?” Lainetassu kysyi varovasti.
“Tietysti”, Henkäystähti vastasi vieläkään oppilaalleen edes silmäystä antamatta.
“Eikö olisi järkevämpää, jos taistelisin jotakuta enemmän ikäistäni vastaan, kuten vaikka Särötassua tai Tuiskutassua?” Lainetassu kysyi taas.
“Arvosteletko sinä päätöksiäni?” Henkäystähti naukaisi tiukasti luoden tiukan silmäyksen oppilaaseensa. Lainetassu jännittyi ja lähes kivettyi paikalleen.
“En tietenkään! En saattaisi koskaan tehdä niin! En saattaisi koskaan pettää sinua!” siniharmaa oppilas naukui nopeasti ottaen taas mestarinsa kiinni. Päällikkö nyökkäsi hieman.
“Hyvä. Ja vastaus kysymykseesi on helppo. He eivät tiedä tuskin enempää kuin sinäkään, jolloin et pääse soveltamaan taistelun aikana”, hän selitti katsoen taas eteenpäin.
“Aivan. Se käy järkeen”, Lainetassu naukaisi. Henkäystähti vain pysähtyi ja naaras meinasi törmätä mestariinsa.
“Harjoittelemme täällä. Jää tähän ja minä menen tuonne aukion puolelle. Sitten kun sanon, aloitamme”, kolli naukaisi ja lähti mitään vastausta odottamatta kohti aukion toista laitaa.
Lainetassu valmistautui ja asettui taisteluasentoon odottamaan, että hänen mestarinsakin olisi valmis. Pian kolli kääntyi häntä kohti, asettui asentoon ja nyökkäsi.
“Valmista. Nyt hyökkää”, hän naukaisi tasaisella äänellä. Naaras hengitti syvään ja lähti hiippailemaan lähemmäs Henkäystähteä. Hän piti katseensa koko ajan mestarissaan yrittäen samalla keksiä, miten hyökkäisi. Kun hän sitten oli tarpeaksi lähellä, naaras vain syöksähti kohti Henkäystähteä. Päällikkö väisti hänet helposti ja katsoi häneen haastavasti.
“Sinun täytyy olla nopeampi, ja arvaamattomampi. Ei hyökkäyksestä ole mitään hyötyä, jos on täysin selvää, mitä aiot tehdä”, kolli naukui. Lainetassu vain nyökkäsi nopeasti ja piti katseensa koko ajan päällikössä. Hän tassutti tämän ympärillä, kunnes oli hänen sivullaan. Silloin naaras lähti juoksuun. Hän liukui Päällikön taakse ja loikkasi tämän selkään. Se olikin ollut jotenkin oletettua helpompaa.
Lainetassu painoi päällikköä maahan ja yhtäkkiä hän valahti veltoksi. Mitä oli tapahtunut? Oliko Lainetassu jotenkin onnistunut lyömään mestarinsa? Naaras katsoi hetken liikkumatonta päällikköä ja hellitti sitten otettaan voitonriemuisesti.
Kuitenkin juuri, kun Lainetassu oli lähdössä hänen päältään, Henkäystähti ponnahti pystyyn kaataen oppilaansa maahan ja painaen tassunsa tämän rinnalle.
“Tuo on yksi tärkeimmistä liikkeistä, jota soturi koskaan oppii. Se hämää vastustajan päästämään irti, mutta silloin pitää olla täysin liikkumatta. Pienikin lihaksen värähdys voi paljastaa sinut”, hän naukui ja päästi oppilaan nousemaan pystyyn.
Lainetassu pudisteli turkkiaan. Siihen oli paakkuuntunut lunta, joka painautui hänen ihoaan vasten inhan kylmästi.
“Haluatko nyt itse kokeilla puolustusta?” Henkäystähti kysyi ja puhdisti itsekin hieman lunta turkiltaan.
“Mielelläni”, Lainetassu kehräsi. Hänen mestarinsa nyökkäsi ja tassutti takaisin paikalleen. Lainetassu teki samoin. Hän asettui sinne, missä oli aikaisemmin hyökkäyksen aloittanut.
Henkäystähti lähti lähestymään oppilasta pelottavan näköisenä. Hän hiipi varovasti eteenpäin kuin saalista vaaniessa. Lainetassu odotti jännittyneenä mitä hänen mestarinsa tekisi. Kun tämä pääsi lähelle, naaras odotti jännittyneenä hyökkäystä. Kuitenkin Henkäystähden silmät suurenivat ja hän tuntui katsovan peloissaan Lainetassun taakse. Nuori naaras käänsi päätään nähdäkseen, mikä oli päällikön säikäyttänyt, mutta juuri silloin Henkäystähti teki hyökkäyksensä. Hän tarttui yllättyneeseen oppilaaseen ja kaatoi tämän maahan. Lainetassu älähti ja yritti kamppailla vastaan.
Hetken ajan hän kamppaili päällikön otteessa, kunnes hän valahti veltoksi hengittäen vain hyvin kevyesti ja tuskin liikkumatta. Henkäystähti hellitti hieman otettaan ja silloin Lainetassu tarttui tämän etutassuihin kaataen kollin maahan ja ponkaisten kauemmas.
“Aika hyvin. Alat kehittyä”, päällikkö naukui ja nousi ylös katsoen oppilastaan hyväksyvästi. Ylpeys kumpusi Lainetassun sisällä. Hän ei voinut uskoa, että oli saanut kehuja itse Henkäystähdeltä.
“Palataan leiriin. Ensimmäinen metsästyspartio on varmaan jo palannut, joten voit ottaa kasasta jotain. Kuitenkin muista, että lähdemme hieman ennen auringonlaskun aikaa saalistuspartioon. Parempi tulla ajoissa”, kolli naukui ja lähti tassuttamaan pois. Oppilas katsoi häntä innoissaan ja lähti perään.

Lainetassu huomasi Tulisielun taas leirissä tullessaan ulos oppilaiden pesästä. Siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi jutellut puoliveriselle soturille. Naaras siis otti suunnakseen sen leirin osan, jossa puoliverinen liekinvärinen naaras istui. Hän olisi vaikuttanut hyvältä soturilta, ellei olisi ollut puoliverinen, joka oli Lainetassusta hieman sääli. Hänelle olisi kelvannut hyvin kaikki hyvät soturit, mutta naaraan puoliverisyys pilasi kaiken.
Lainetassu aloitti tietysti kaskustelun ärsyttämällä naarasta. Tulisielu ei ollut tietenkään lainkaan innoissaan hänen tulostaan tai hänen sanoistaan. Siniharmaa oppilas saattoi nähdä vihan leiskuvan hänen silmissään, kun tulen liekit.
“Tiedätkös, on sääli, että et ole täysiverinen. Sinussa saattaisi hyvällä opetuksella tulla vielä hyvä soturi, mutta puoliverisyytesi kyllä pilaa kaiken. En edes ymmärrä miten löysit itsellesi kumppanin, kun olet puoliverinen, ei vaan kyllä sittenkin tajuan. Tattihalla on aivan yhtä naurettava kuin sinäkin”, siniharmaa oppilas tuhahti eripari silmänsä viiltäen leiriä sen varalta, jos näkisi puoliverisen naaraan kumppanin sattumalta, mutta tämä ei ollut leirissä.
“Ei täällä, varmaankin pettämässä klaania ja punomassa jotain juonia klaania vastaan, jotta voi pettää sen”, hän naukaisi halveksuvasti ja käänsi katseensa taas Tulisieluun.

//Tuli?

Tarkkailee joka hetki lainetassua.
"Pelkuri.. Et uskala edes hyökätä! Miksi uhkailla ja kailottaa jos et edes uskalla hyökätä kimppuun? Hiirenmieli.. Taidat pelätä minua! On siinä kissa! Pelätä nyt minua? Tai onhan siihen syytä kun on tuolainen hiiri! Miksiköhän kukaan ei ole vielä napanut sinua? Ehkä siksi että kukaan ei huomaa sinua!" nälväisen kipakkasti. Tuijotan naarasta joka oli pysähtynyt. janosin antaa pienelle rääpäleelle kunnon opetuksen, pelkä raapaisu naamaan ei riitäisi.
"En ole hyökännyt, koska tiedän, että siinä ei ole järkeä. Vaikka oletkin hyödytön kuraverinen, olet silti klaanitoverini. En hyökkää klaanitovereideni kimppuun ilman syytä, koska tiedän, että siinä ei ole järkeä, koska minulla ei ole mehiläisiä päässä toisin kuin sinulla", Lainetassu sihahti pyöräyttäen silmiään.
"Selvä.. Hiiri!" naurahdan pienesti omalle vitsilleni mutta vakavoiduin nopeasti. Työntelen kynsiäni sisään ja ulos. Nostan tassuni ilmaan ja tarkailen kynsiäni.
"No ehkä sinä sait sen minkä ansaitsit", mauun. "Mutta silti miksi olla niin pelkurimainen? Et sinä järkeä näytä, pelkuruuta sinä näytät", mauun viileästi ja tassutan lähemmäs suurta oppilasta joka oli kuitenkin minua paljon pienempi. Tuijotin tätä suoraan tämän eripari silmiinsä silmät leimuten.
"Ja tiedätkö mitä tapahtuu sinulle jos kerrot mestarillesi henkäysyähdelle? Arvaa!" kehrään ja työntelen kynsiäni sisään ja ulos silmät viirussa. Käännän selkäni naaralle ja tassutan pois päin naarasta.

Noin puolisen kuuta myöhemmin siitä kun olin riidelyt lainetassun kanssa oikein toden teolla. Vain jonkin aikaa sen jälkeen hänen sisarensa oli ilmoittanut että emme olleet enään ystäviä eikä ollut suostunut kertomaan syytä.. Sen jälkeen hän oli vain ollut kohtelias kaikkia puoliverisiä kohtaan.. Mutta hän oli ollut extra-kohtelias puhdasverisiä kohtaan ja hän oli myös aina kun mahdollista ollut huomioimatta puoliverisiä.. Olin huomannut sen.. Miksi se oli tapahtunut? Kuulin yllättäen naaraan sisaren äänen.
"Hei puoliverinen hiirenmieli! Mitenkäs menee? Kun sinä siinä esität uskolista ja oikeasti vain käytät kuolonklaanissa elämistä hyväksesi!" lainetassu ilkui. Pomppaisin oitis silmät viirussa ja käänyin naarasta kohden silmissä salamoiva katse, minun olisi tehnyt mieli nylkeä oppilas henkihieveriin tai ehkä jopa kuoliaaksi asti. Hän totaalisesti kävi hermoilleni! Työnsin nopeasti kynteni ulos ja ärisin oppilaale.
"Niin hyvin kuin mahdollista! Ainakin ennen kuin sinä tulit! Käyt hermoilleni! Onneksi tuiskutassu ei enään ole ystäväni! Hänestä tule aivan varmasti täysin samanlainen kuin sinä! Inhoan sinua aivan kauheasti!!!!" sähisen silmät leimuten ja työnnän kuononi hiirenmitan päähän oppilaan kuonosta ja paljastin hampaani.
//laine mur! >:3

Tuijotin tärisevänä karvapallona veljeni perään.. Nousin hitaasti seisomaan ja menin hitaasti kohti parantajien pesää. Räpytelin silmiäni järkyttyneenä ja kun pääsin sisään parantajien pesään kuulin hämmentyneen ulahduksen.
"Tuiskutassu, mitä sinulle on tapahtunut?!" parantajamme sumutuuli ulahti. Suljin silmäni tikasti kiinni, en kantelisi veljeni tekosista.. Vaikka hän ei itse meitä pentuetovereina pitäisikään.
"Ei mitään.. En halua puhua siitä", tuhahdan silmät viirussa. Sumutuuli nyökkäsi ja lähti yrttivarastolle, tämä palasikin nopeasti yrttejä suussaan ja paikkaisi minut.
"Noin, tule huomenna uudestaan kaiken varalta", sumutuuli maukui ja päästi minut ilmeisesti matkoihini. Laahustin sydän särkyneenä ulos pesästä ja tunkeuduin sisään oppilaiden pesään, huomasin harmikseni että särötassu oli siirtänyt maakualusiaan kauemmas omista maakualusista. Laahustin surullisena maakualusilleni ja käperyin siihen sydän syrjällään, nukahdin kuitenkin melko nopeasti.

Aukaisin silmäni nopeasti suuressa sakean pimeässä metsässä. Lähdin uteliaana eteenpäin sirristelen silmiäni. Minua pelotti aivan kamalasti. Vilkuilin aina välillä pelokkaana ympärilleni ja jatkoin matkaa. Yllätäen kuulin äänen joka sai karvani pystyyn.
"Minä tapan sinut vielä", ääni sanoi, tunisitin sen nopeasti särötassun ääneksi. Yllätäen myös huomasin veljeni keltaiset silmät välähdyksenä sakeassa pimeydessä, silmien kadotua näin koko kissan ilman naamaa. Peräänyin köyristäen selkääni ja sähisten kummajaiselle. Työnsin kynteni esiin ja ajatelin
*Tuo ei ole veljeni..! Tuo.. Tuo.. Tuo on hirviö!*, ajattelin peloissani. Naamaton kissa nosti käpälänsä ilmaan ja työnsi kyntensä esiin, sivalsi nopeasti ja näin veripisaroiden ryöpyn.. Säpsähdin hereille ja tunsin jomotavaa kipua särötassun antamista haavoista. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin ulos pesästä, istuuduin noin parin hännänmittan päähän oppilaiden pesästä ja nostin katseeni ylös.
*ehkä jos jätän Tulisielun niin saan Särötassun takaisin? Tulisielu on kyllä tärkeä minulle.. Mutta.. Onko perhe todella tärkeämpi kuin ystävyys? On.. Minulle..* ajattelin sydän syrjällään. Nousin hitaasti seisomaan ja huokaisen. Etsiskelen katseellani tulisielua kunnes huomasin tämän lopulta leirin reunalla siirtelemässä tassujaan. Tunsin pienen syyllisyydentunteen, ei hän ansaitsisi menettää ystävävää.. Mutta minä tarvisin veljeäni! Tassutin hitaasti ja vaisuna naaraan luo.
"Ai hei Tuiskutassu! Hetkinen.. M-mitä sinulle on tapahtunut..?" naaras aloitti rennosti mutta lopeti ääni vapisten varmaan huolesta.
"Se ei kuulu sinulle.. Eikä kellekään mullekaan!" tuhahdan. Heilutelin häntäänii edes takasin levottomana.
"Mutta minulla on asiaa..", mauun. Tulisielu kallistaa päätään hämillään.
"Mitä asiaa?" naaras uteli. Työnsin kynteni esiin ja raavin levottomana maata.
"Minä en halua olla enään ystäväsi.. Tai siis en voi olla enään ystäväsi.. Anteeksi.." mauun syyllinen ilme kasvoillani. Tulisielu säpsähti ja perääntyi pari askelta järkytyksestä.
"Mikset.. MIKSET!?" naaras ulahti. Vedin kynteni nopeasti sisään.
"En halua taikka voi kertoa.." mauun ja käännyin silmät sameina pois päin tulisielusta, vilkaisin nopeasti taaksepäin ja näin kuinka naaras tuijotti perääni mutta kääntyi sitten pois, hän juoksi soturien pesälle ja luikahti sisään.. Tunsin syylisyyden tunneta naarasta kohtaan.. Mutta nyt saattaisin saada Särötassun takasin? Käänsin katseeni miltei väkisin pois päin soturien pesästä ja tassutan sydän syrjällään oppilaiden pesään. Nyt en halunnut yhtään mitään muuta kuin nukkua.. Ehkä se auttaisi minua.. Rauhoittumaan ja unohtamaan minun ja tulisielun ystävyys joka oli tuhoutunut siksi koska tarvitsin veljeäni.. Toivottavasti särötassu antaisi anteeksi niin en olisi tehnyt sitä turhan tähden.
//joku?

​

AMPIAINEN
Tuiskutassu: 8kp -
Tulisielu: 6kp -
= 16kp

AUROORA
Loskalauha: 8kp -
Myrskymahti: 4kp -
Varissulka: 4kp -
= 16kp

ELANDRA
Sulkavirta: 9kp -
Jääviilto: 22kp! -
Lätäkkölempi: 6kp -
Tuhkajuova: 11kp -
= 48kp!

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 20kp! -
Virtaviima: 6kp -
= 26kp!

KÄÄRMIS
Lainetassu: 22kp! - Oppilaan tarinat kirjoitettu!
Hiljaisuustassu: 9kp -
Lepakkohuuto: 4kp -
= 35kp!

SAAGA
Särötassu: 23kp! -
Rosmariinitassu: 4kp -
= 27kp!

Veri kiehahti suonissani, kun Tuiskutassu läimäytti minua korvalle.
“Petturi”, ärähdin hiljaa ja läimäytin sisartani naamaan kynnet esillä. Kurkustani kumpusi syvää murinaa. Jos Tuiskutassu kerran oli tuota mieltä ja vielä valmis läimäyttämään minua, hän oli täysi petturi eikä todellakaan ansainnut minua veljekseen. Läimäisin vielä uudelleen tassullani kynnet esillä naarasta mutta hän väisti. Loikkasin hänen päälleen täysin vihan vallassa ja koitin lyödä taas. Tuiskutassu vain rimpuili ja koitti saada minut pois päältään käyttämättä kynsiä. Tunsin kuinka adrenaliini virtasi suonissani ja sain lisää puhtia tapella naarasta vastaan. En tehnyt muuta kuin pieniä naarmuja, koska en tosissaan halunnut satuttaa häntä vaan antaa vain pienen opetuksen.
“Sinä et ole se veli, jota rakastin”, Tuiskutassu uikutti.
“Sinä et ole minulle sukua. Et ikinä tule olemaan. Petturi. Hiirenaivoinen petturi”, ärisin. Yhtäkkiä tunsin kuinka jokin otti minusta kiinni ja työnsi pois Tuiskutassun päältä. Kynteni olivat tarrautuneet naaraan kylkeen ja tekivät siihen syvät viillot, joista tulvahti heti verta maahan ihan kunnolla. Valkoinen lumi värjäytyi punaiseksi. Kompuroin tassuillani ja koitin löytää tasapainon.
“Miksi sinä noin teit? Sinähän haavoitit siskoasi!" Syöksytassu murahti.
“Hän on petturi. Hän kaveraa likaisten puoliveristen kanssa”, sanoin pudistellen päätäni.
“No jatka sitten. Hän on petturi, jos niiden kirpputurkkien kanssa kaveraa joten miksi minä välittäisin siitä mitä hänelle tapahtuu. En kerro Henkäystähdelle. Voit vaikka kertoa että joku puoliverinen hyökkäsi hänen kimpuunsa, jos joku kysyy sinulta mitä tapahtui”, kolli murahti ja katsoi maasta ylös kömpivää Tuiskutassua pahasti. Pudistin päätäni.
“Hän on jo saanut opetuksensa. Itse päätti ottaa petturin tien”, sanoin ja päästin Syöksytassun matkoihinsa. Käännyin kohti Tuiskutassua.
“Sinä olet hirveä... Et sinä muusta välitä kuin itsestäsi…” Tuiskutassu voivotti.
“Minä? Sinä se hirveä tässä olet. Minä välitän koko klaanista ja siksi minun mielipiteeni on oikea. Petturit täytyy kitkeä klaanista. Mikä säälit, että tuhlaat kallisarvoista puhdasta verta tuollaiseen törppöilyyn ja kaveeraat lian kanssa”, sanelin aivan rauhallisena. Huiskautin häntääni.
“Hyvästi, Tuiskutassu”, sanoin ja tyrkkäsin naaraan vielä maahan ennen kuin lähdin. Kävelin suoraan oppilaiden pesään ja ensitöikseni siirsin oman makuusijani kauas Tuiskutassun makuusijasta.