Lihakseni värisivät uupuneina. En ollut todellakaan tottunut näin aikaisiin herätyksiin, vaikken pienenä nukkunutkaan pitkälle aamuun. Minulla oli tapana herätä jopa suhteellisen aikaisin, ehkä samoihin aikoihin kuin nytkin. Mutta nyt olin jostain syystä aivan jumissa. Minä hädin tuskin edes kuulin Villisielun ääntä, jossa oli vieläkin jotakin minua häiritsevää. Katselin, kuinka mustavalkoinen kasa silmieni edessä otti hupenevasta saaliskasasta itselleen ruokaa. Vesimyyrän kenties? Päätin itsekin ottaa sellaisen ja astelin omiin oloihini, suhteellisen kauas mestaristani syömään riistaani.

Ruoka ei tuntunut aluksi tyydyttävän minua. En tuntenut, että minulla olisi nälkä. En edes tiennyt, mikä tarve tai tuntemus minun kuuluisi tyydyttää. Enemmän vesimyyrää mutustellessani alkoi kehoni viimeinkin heräämään. Ensin otin ruoastani vain pieniä, hitaita haukkuja, mutta aloin pian haukkaamaan paloja tiheämpään tahtiin. Ennenkuin huomasinkaan, olin saanut ateriani valmiiksi. En kuitenkaan onnekseni alkanut hotkimaan myyrää, pureskelin palaset huolellisesti ennen niiden nielaisemista. Vatsani olisi valmasti mennyt hetkessä nurin seistessäni jaloillani, mikäli olisin ahminut valonnopeudella. Kykenin venyttelemään loput jäykät lihakseni vetreiksi. Nyt olin täynnä energiaa, valmiina oppimaan hullulta mestariltani.

Tassutin leirin poikki sinne, missä Villisielu söi vielä vesimyyräänsä. Minut nähdessään mustapilkullinen naaras näytti hieman yllättyneeltä. En enää yhtäkkiä ollutkaan niin hidas, mitä hän alkujaan luuli.
"Lähdemmekö piakkoin?", Kysyin Villisielulta rauhallisella, mutta totisella äänensävyllä.
"Voimme lähteä ihan kohta", naaras nyökkäsi minulle. "Voit toki mennä odottamaan leirin sisäänkäynnille, jos haluat. Tulen perässä, kunhan saan syötyä."
Nyökkäsin mestarilleni arvokkaasti ja käänsin suuntani kohti uloskäyntiä. Pidin omaa pöyhkeilyäni hieman outona, kun mestarini mentaliteetti minun suhteen tuntui olevan niin kieli poskella, mutta halusin silti olla kunnioittava minua vanhempaa kissaa kohtaan. Minusta se vain tuntui luontevalta. Ajatus nimittäin siitä, että löysäilisin minua kouluttavan kissan edessä vain perustuen olettamuksiini tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä ja epäreilulta. Olihan hän vähän outo, mutta enkös minäkin ole vähän outo? En ollut nähnyt leirissä yhtäkään kissaa, joka ei olisi minusta jossain vaiheessa käyttäytynyt edes hieman omituisesti.

Minun ei onneksi tarvinnut odotta Villisielua ikuisuuksia. Ehdin istualtani vahtia sisäänkäyntiä vain pienen tovin, ennenkuin katseeni osui mestarini pyöreisiin kasvoihin.
"Voisimme ensiksi katsoa sitä vaanimista uudestaan", Villisielu selvensi hieman ääntään, ja lähti sitten johdattamaan minua toisaalle.

"Vaaniminen on varsinkin saalistaessa erittäin tärkeä taito. Kun on oppinut vaanimaan oikein, kohteellasi kestää rutkasti kauemmin huomata sinut, mikä helpottaa merkittävästi kohteen kimppuun iskemistä", Villisielu selitti minulle pirtsakasti minun imiessä itseeni kaiken, minkä hän sanoi.
"Avain on keskittää kehosi paino pois tassuistasi. Askeltesi tulee olla äänettömien lisäksi höyhenen kevyet. Pienemmät saaliseläimet nimittäin tuntevat maasta kumpuavat askeleesi", Villisielu oli painautunut lähes maahan kiinni, näyttäen minulle ammattimaisesti, kuinka hän hiipi eteenpäin viivasuorana.
Hän nousi takaisin jaloilleen, viittoen minua kokeilemaan. Hieman epäröiden laskeuduin maahan samankaltaiseen asentoon Villisielun kiertäessä takanani, arvioiden minua. Nostin ensin oikean etutassuni, sitten vasemman takajalkani. Kehoni menetti miltei heti tasapainonsa ja lysähdin vatsalleni hieman säikähtäneen henkäyksen säestämänä.
"Tasapaino on aluksi vaikea hahmottaa ja ylläpitää", Villisielu maukui ymmärtäväisesti. "Sitten kun tasapainon on oppinut, voit keskittyä askeltesi keventämiseen."

"Aluksi voi ottaa hieman väljää, asentosi ei tarvitse välittömästi olla täydellinen ja kapea", Villisielu ohjeisti minulle. Levitin jalkojani sivuille kuitenkin vain pikkiriikkisen verran. Naaras tuntui epäröivän hetken, mutta lopulta jatkoi:
"Älä mieti sitä liian monimutkaisesti. Ajattele vain, että kävelet normaalisti, mutta onton puunrungon sisällä. Yritä saada kehosi luulemaan, että sen absoluuttisesti täytyy mennä matalana päästäkseen eteenpäin."
Nyökkäsin mestarilleni ja yritin. Sain painettua etutassuni ja takajalkani takaisin maahan, ollen nyt edemmässä päin kuin äskettäin.
"Hyvin menee", Villisielu päivitteli. "Vaaniminen ja sen oppiminen alkaa irrallisista askelista. Keholla menee hieman aikaa, ennenkuin se oppii vaanimaan luonnostaan."
Varovasti kohotin nyt toiset jalkani ilmaan, saaden ne pehmoisesti laskettua maahan. Tunsin vatsani liikkuvan maata vasten. Olin nyt jo hieman varmempana ottamassa kolmatta askelta, kunnes kehoni jälleen antoi periksi. Ärähdin itselleni ärtyneenä, nousten ensiksi seisomaan, laskeutuen sitten takaisin kontilleni. Hengitin syvään hieman kosteaa ilmaa, ja puhalsin sen ulos. Otin askeleen eteenpäin. Ja seuraavan. Sitten kolmannen. Vielä neljännen. Kehoni alkoi jo mukautua askelmiini.
"Loistavaa", Villisielu nyökytteli tyytyväisenä.

//Villi?
615 sanaa

Kun olimme saaneet katsauksen reviiristä, olin saanut jonkinlaisen kuvan oppilaastani. Hän tosiaan ei ollut mikään suuri puheinen, eikä se haitannut. Hänellä tosin näytti olevan pieni hämmennys päällä aina kun puhuin, saattoi olla tyylini sanoa sanat hellästi, sekä epäröiden, kiltillä asenteellani, tai sitten puhe vaikeudet olivat jättäneet jonkinlaisen merkin minuun. En kuitenkaan ollut sen kummempi kuin puhuisin kenen tahansa soturin kanssa, en ollut mestari sihisemään oppilaalle, vaan puhuin hänelle kuin ystävälle, tai ainakin yritin. Kun tosiaan kierros loppui, pysäytin hänet taas tuttuun paikkaan suuaukon eteen. Emme olleet tiellä, mutta yksi asia piti varmistaa. Tämä ei olisi tavanomainen paikka, mutta tämä ei veisi paljon aikaa.
"Näytä miten vaanit", Tokaisin, katsoen kolliin. Hän katsoi epäröiden minuun, nopeasti, niin kuin Karhumyrsky oli minut opettanut, kumarruin vaanimis asentoon. Kolli avasi suunsa pieneen hämmästykseen. Annoin hänen mittailla katseellaan kuinka jalkani menivät, ennen kuin nousin ylös. Pähkinätassu lopulta itse yritti mennä noin nopeasti, rojahtaen maahan. Kolli pudisti päätään hämillään, hitaasti hän korjasi asentonsa, niin hyväksi kun pystyi. Kiersin tämän ympäri, nähdäkseen lopputuloksen.
"Hiotaan tätä huomenna, nyt, syöt, haet sen petisi, yrität edes nukkua. Harjoitukset alkavat aamulla, aamukasteen aikaan", Tokaisin. Oppilaani nyökkäsi, lähtien leiriin epävarmana edeltä, koska annoin hänen mennä, itse lähtisin iltalenkille. Puikkehtelin puiden välissä, juosten niin nopeasti kun voin. Ei minulla ollut kiire, tämä vain.. toi minut eloon. Jarrutin juoksuni hölkäksi, pysähtyen kun näin hohtavan lammen. Olimme käyneet täällä jo aiemmin päivällä, mutta kaipasin paikkaan yhä vain uudestaan. Se auringonlasku vettä vasten, oli vain nähtävä. Kuinka puut värjäytyivät kaikilla auringon väreillä hetkeksi, kuinka maailma vain tuntui pysähtyvän.. Villin luonnon ottavan vallan. Mistä olin saanut nimeni? Niin? Villi, ei ainakaan luonteeni ollut. Uskottelin itselleni siinä hetkessä että se oli villin luonnon kauneudesta. Painauduin yhtä puuta vasten, jääden vain miettimään, katselemaan, aloillaan olevaa maailmaa. Unohtaisin ison roolini, tässä maailmassa, hetkeksi, sekä huoleni. En olisi hetkeen sidottuna kahteen kolliin, nyt kolmeen, oppilaskin. En olisi hetkeksi sidottuna klaaniin, niihin sääntöihin, jotka kertoivat mikä oli oikein vain väärin. Hetken, olin vain tässä, ilman huolia. Katsoin vain kuinka aurinko laski, ollen siinä ehkä tarkoitusta kauemmin. Jääden katsomaan tähtiä. Nyt kukaan ei olisi oikein kieltämään etten saisi olla täällä näin yöstä. Katsoin tähtiä hämilläni. Ihan kuin ne sammuisivat.. ne eivät olleet enää niin kirkkaita.. Kuulin rapinaa takaani, kääntyen kohtaamaan Karhumyrskyyn. Siinä olikin se ohi kiitävä hetki mennyt.
"Oppilaasi tuli leiriin muttet sinä, aloin huolestua kun sinusta ei kuulunut", Kolli tokaisi, hymähdin vain, katsoen taivasta. Tunsin kuinka kolli tassutti viereeni, painauduin häneen hennosti kiinni. Tuon turkki oli pehmeä, sekä turvallisen tuttu.
"Tiesitpä ainakin mistä etsiä", Tokaisin ohimennen. Me kumpikin tiesimme että olisimme täällä, jos jotain tulisi. Tämä tuntui vain niin.. luontaiselta paikalta olla. Käänsin katseeni sitten kolliin, hymyillen ivakaasti. Tuo katsoi minua kysyvästi. Pingoin juoksuun kohti vettä, nauraen pienesti. Aivan kuin ekoilla kerroilla.. Kolli seurasi minua. Tällä kertaa en räiskinyt vettä tämän päälleen, vaan juoksin itse veteen uimaan. Karhumyrsky jäi epäröiden rantaan katsomaan minua.
"Ala tulla! Älä väitä ettet kaipaa virkistystä tai ettei täällä ole kuuma!", Naurahdin. Kolli pyöräytti silmiään, pudistaen päätään eiksi. Mutristin suutani, kauhoen kuitenkin syvemmälle. Niin syvälle että saisin hyvin uitua. Kun viimein sain tassuni pois hiekasta, aloin räiskimään ympyrää, harjoittamaan tekniikkaa. Karhumyrsky vain katseli rannasta käsin. Kun sain tarpeeksi ympyrään uinnista, polskin rantaan. Ihan tahalleni ravistelin vettä karhumyrskyn päälle.
"Arkatassu", Mutisin muka tuohoutuneena. Jäin haastavana katsomaan meripihkaisiin silmiin, hän tiesi että kaipasin juoksukisaa, ilman sanojakin. Olisin nyt levottomalla päällä, e ollut saanut tarpeeksi huomiota oppilaani kanssa, enkä ketään kelle puhua. Nyt Karhumyrsky kärsi siitä, kun omasin energiaa, sekä hän halusi vain nukkumaan, ollen huolissaan minusta.
"Kuvittelet vain", Kolli murahti vastaten. Jännitin lihakseni, pinkoen juoksuun kohti leiriä. En olisi niin tyhmä et juoksisin suoraan jokeen. Karhumyrsky juoksi vierelläni. Kolli tahalleen hidasteli, antaen minulle voiton. Tosin hänen vähäpuheisuutensa kieli myös väsymyksestä, mitä luultavasti se oli. Hidastin lopulta, koskettaen nenälläni piikkiherne tunnelia. Karhumyrsky ei jäänyt ivaamaan, vaan pujahti leiriin. Seurasin kollia toki, saaden leiriä vartioineilta kissoilta teräviä katseita. Siinäpäs katselkoon. Turkkini ei ollut lito märkä enään, mutta kostea, Karhumyrsky säpsähti kun tunsi märän turkkini häntä vasten. Tassuttilimme suoraa päätä pesään, kummatkin omille sammalille. En oikein pitänyt faktasta että olin kummastakin kollista niin kaukana, voisin toki pyytää Lauhalaukalta lupaa siirtää sammaleeni hänen viereensä, mutta siitä Karhumyrsky ei pitäisi. No ihan sama. Kierähdin kippuraan sammalille.


Heräsin normaalisti aamulla, alkaen siistimään turkkiani. Sammaleeni olivat märät, tai, noh, kosteat, mutta kuitenkin. Suin turkkini, yrittäen saada rinnasta tupsuni hillittyä. Mutta kun tupsu ei halunnut tulla hillityksi, tupsua ei silloin hillitä. Tassuttelin aukiolle, haukotellen yhä. Miksi minä, ei en halunnut herätä. Mutta oppilas. Tassuttelin oppilaiden pesää kohti, hetken vain jääden tuijottamaan pesää. Ööh, aivot? Toimikaa? Etsin oppilasta turkkien kirjosta, kunnes löysin tuon. No niin. Kumarruin tökkäämään kuonollani kollin päälakea. Pähkinätassu nosti hämillään päätään, kohdaten katseeni. Viitoin päälläni kollia seuraamaan, sillä kolli ei varmaan kiinnittänyt huomiota häntäni liikkeeseen. Tassuttelin aukiolle, jääden odlttamaan toista, tänään hioisimme sitä vaanimista. Odotin kuinka oppilas tuli melkein tyhjälle aukiolle, tokkuraisena.
"Huomenia, tänään menemme harjoitus montulle. Muistatko eillisestä? Opetan sinulle kuinka vaanitaan, sekä testaillaan haju aistiasi, miten hyvin tunnistat erakon ja miten kuoloklaanilaisen", Tokaisin Pähkinätassulle. Kolli nyökkäsi. Katsoi riistakasaa, joka oli aika tyhjänä, mutta aamupartion tullessa, se täyttyisi kyllä.
"Ensin ota jotain syötävää.. Tästä voi tulla pitkä päivä", Tokaisin suoden kollille pienen hymyn. Nappasin itsellenikin pienen vesimyyrän, ei niin ison mitä yleensä. Menin aukion sivuun popsimaan saalista, sekä heräilemään pienesti.

//846 sanaa
//Pähkinä, karhu ehkä? Anteeks jos jommalla kummalla meni puskiin tai hinttailen liikaa :D

Oloni oli nyt hieman kummallinen. En voinut mitenkään pahoin, vaan mestarini käyttäytyminen hieman oudoksutti minua. Se, miten hän oli pyytänyt minua seuraamaan häntä kohti leirin uloskäyntiä. Hän hidasti askelissaan yllättäen, ja yllättäen napautti minulle, kun olin ehtinyt astella jo hänen vierelleen. Sinähän hidastit vauhtiasi! Oliko tämä jokin koe? Mieleni meinasi alkaa pihisemään, mutta pysyin silti tyynenä, seuraten Villisielua. Kun olimme päässeet ulos leiristä, mieltäni alkoi jälleen häiritsemään mestarini käytösmalli. Hänen puheensa kuulosti hieman... olisiko teennäiseltä? Ontuvalta? Väkinäiseltä? En ollut aivan varma. Hänen äänensä kuulosti muutoin minusta suhteellisen vakaalta, mutta hän tuntui painottavan lauseiden sanoja hieman omituisesti. Hän painotti puhuessaan usein sanoja, joita en itse olisi välttämättä kokenut tarpeelliseksi painottaa. Se jäi minua pääni taakse vaivaamaan. Koettiko hän osoittaa minulle, kumpi on määräävä osapuoli? Mutta minä tiesin jo, että mestari on se, jota totellaan! Ei hänen tarvinnut hieroa auktoriteettiaan naamaani vasten.
"Jos on kysymyksiä, kysy."
Miksi puhut minulle noin hassusti?


Reviirin näkeminen oli minusta äärimmäisen kiehtovaa, ja tuntui sopivalta startilta soturikoulutukselleni. Pystyin kuulemaan ja ymmärtämään Villisielun lyhyet selitykset reviirin eri osista. Vaikka pääni takana vaivasi yhä mestarini outo käytös, onnistuin saamaan tästä lyhyestä katsauksesta kaiken mahdollisen irti. Nautin siitä täysin rinnoin. Ilmapiiri leirin ulkopuolella oli nimittäin aivan erilainen kuin leirin. Ilma tuoksui raikkaalta, kaikki ympärilläni oli niin suurta ja avaraa ja vaikka kuuma viherlehden aurinko porotti kirkkaammin kuin koskaan, vieno ja virkistävä tuulenpuuska viilensi oloa juuri sopivan verran. Vaikka mieleni teki loikkia pitkin poikin reviirin eri alueita ja lentää tuulen mukana muualle maailmalle, pakotin itseni pysymään aloillani ja reagoimaan kaikkeen tähän näkemääni villin luonnon kauneuteen hillityin tuntein. Kunnon soturin ei sopinut tunteilla liikoja.

//Villi?
262 sanaa

"Älä luulekaan; kaveria ei jätetä!" Kiepahdin ympäri kannoillani ja loikin jälkeen jääneen punertava turkkisen pennun luo niin vikkelästi kuin vain suinkin kintuistani pääsin. Hätistelin kuvitellut viholliskissat naaraan kimpusta ja autoin hänet takaisin tassuilleen. "Tassua toisen eteen, urhea soturi! Emme saa antaa hyökkääjien päästä voitolle!"
Pujottelin kivien lomassa varoen osumista niihin millään kehonosallani vahingossakaan. Minttupentu viiletti edelläni, hän näytti toipuneen äskeisestä hyökkäyksestä hyvin. Olimme melkein leirin toisessa päässä kun löin äkisti varpaani maasta nousevaan kiveen, jota en ollut osannut ennakoida. Kaaduin maahan ulvaisten, ja Minttupentu edelläni liukui käpälillään pysähdyksiin ja palasi takaisin auttamaan minua.
"Nouse ylös, Lauhalaukka!" pentu hoputti ja tuuppi minua kuonollaan. "Olemme melkein perillä. Ihan vain enää vähän matkaa!"
Olin satuttanut varpaani oikeasti törmätessäni siihen pirulliseen kiveen mutta koska en halunnut jättää leikkiä kesken, kompuroin itseni takaisin käpälilleni ja lähdin nilkuttamaan Minttupennun perässä leirin reunaa kohti. Matka taittui osaltani tuskastuttavan hitaasti, mutta se kannatti, sillä pääsimme enää kertaakaan kiviin koskematta leirin laidalle asti ja Minttupentu julisti klaanimme pelastetuksi.
"Hyvää työtä, soturi." Katsoin pientä naarasta lämpimästi. Hänessä riitti totisesti sisua. "Mutta voitosta huolimatta, emme selvinneet ilman ruhjeita. Mitä jos käytäisiin näyttämässä haavojamme Hehkuaskelelle, ja hän voi hoitaa meidät taas puolustusvalmiiksi?"
"Joo!" Minttupennun tummansiniset silmät syttyivät. Hän asettui kulkemaan ylpeästi rinnalleni, kun taitoimme matkaa aukion poikki Hehkuaskelen pesälle.
"Hehkuaskel! Täällä on pari vihollisen hyökkäyksessä haavoittunutta soturia", huikkasin astuessani pesään. Tummaturkkinen naaras astui esiin varjoista ja näytti ensin hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten ilmeestäni ja vierelläni tepastelevasta pennusta, että kyseessä ei ollut oikea hätätapaus. Parantaja tassutti meitä vastaan.
"Kuinka kamalaa. Miten voin auttaa teitä?" Hehkuaskel katsoi minua ja Minttupentua yrittäen näyttää vakavalta tilanteen huomioon ottaen. Kohotin vähän käpälääni, jotta parantaja voisi nähdä sen paremmin.
"Sattui pieni tapaturma", selitin samalla kun Hehkuaskel kumartui lähemmäksi tarkastelemaan vammaani. "Löin kiveni varpaaseen - tai siis vihollissoturi puri sitä kipeästi." Naaras liikutteli varpaitani varovasti, ja tunsin selittämätöntä tarvetta ulvaista kivusta mutta hillitsin kieleni, sillä en halunnut säikäyttää Minttupentua.
"Se on vain venähtänyt", Hehkuaskel totesi lopulta ja nosti päänsä. Hänen keltainen katseensa kohdistui Minttupentuun, joka seisoi urheasti vieressäni ja seurasi parantajan toimenpidettä.
"Entäs sinä sitten? Sattuiko pahasti?" hän kysyi pennulta, joka kuitenkin pudisti rivakasti päätään.
"Ei sattunut!" tämä vastasi. "Lauhalaukka pelasti minut viime hetkellä." Naaras vilkaisi minuun päin pirteän näköisenä.
"Hyvä kuulla." Hehkuaskel nyökkäsi vähän ja käänsi huomionsa takaisin minun kipeään tassuuni. "Yritä välttää astumista tuolle jalalla, ja liiku kivun rajoissa. Tällaiset vammat kaipaavat yleensä vain lepoa. Voin kyllä hakea sinulle jotakin särkyyn."
Ravistin päätäni. "Kiitos mutta ei tarvitse. Enköhän minä pärjää näinkin." Käännähdin pesän oviaukkoa päin ja viittasin hännälläni Minttupentua seuraamaan. Kinkkasin kolmella jalalla ulos pesästä ja edelleen aukion poikki varjoon leirin reunalle.
"Tosi ikävä juttu tuo sinun haaverisi", Minttupentu sanoi pahoittelevaan sävyyn ja istahti eteeni. Hän katsoi loukkaamaani jalkaa säälivästi.
"Hei kuule, mitä jos kokeilisimme leikkiä jotain rauhallisempaa?" Vaikka olinkin satuttanut itseni äskeisessä leikissä, tunsin pitkästä aikaa olevani jälleen elossa - aivan kuten omina pentuaikoinani. "Minä voin nakella sinulle sammalpalloa ja sinä saat yrittää pyydystää sen. Tehtävänäsi on siis yksinkertaistettuna puolustaa pentutarhaa ja klaanitovereitasi vihollisen julmimmalta hyökkäystaktiikalta: lentäviltä sammalpalloilta!"
Minttupentu innostui. Hän kävi noutamassa sammalpallon sieltä, mihin oli jättänyt sen lojumaan ja nelisti takaisin yhtä nopeasti kuin jänis. Nappasin sen terveen tassuni kynsiin ja katsoin pentua ovelasti. Olin muka pari kertaa heittävinäni sen jo, ja joka kerta Minttupentu oli valmis säntäämään sen perään. Lopulta viskasin pallon korkealle ilmaan ja Minttupentu loikkasi kahdelle jalalle koukatakseen sen kiinni pikkuruisilla kynsillään. Mutta olin käyttänyt liikaa voimaa ja pallo lensi odottamaani pidemmälle - ja aivan liian lähelle lampea! Punertava pentu kipitti sen perään häntä innokkaasti pystyssä.
"Minttupentu! Älä vain tipu veteen!" Sydämeni tykytti rinnassani. Nousin nopeasti ylös ja sävähdin kipua jalassani, mutta lähdin hammasta purren nilkuttamaan pentua kohti. Mieleeni muistui oma kokemukseni lampeen uppoamisesta eikä se ollut kovin mieluisa muisto.
"Mutta pallohan on lammen vieressä eikä lammessa", Minttupentu huomautti hämillään ja laski tassunsa pallon päälle. Hän nyökkäsi päällään lammen suuntaan, johon ei ollut pitkä matka. "Katso nyt vaikka - kaikki hyvin!"
"Aivan, taidat olla oikeassa." Huokaisin huojentuneena mutta kuulin yhä kuinka veri kohisi korvissani. Yritin karkottaa ikävät muistot pois mielestäni, ja katsahdin alas Minttupentuun. "Ehkä leikitään jotain muuta. Onko sinulla ideoita?"

//Minttu?
//666 sanaa

Pähkinätassu oli juuri nimitetty oppilaaksi. Olin hänestä valtavan ylpeä, vaikka en ollutkaan tuntenut häntä kauaa. Kuitenkin minua vähän harmitti, että minä ja Pikipentu emme olleet päässeet oppilaiksi. Emo oli sanonut, että siihen menisi vielä muutama kuu, mutta ainahan sitä voi elätellä toivoa. Se olisi vasta musertavaa, jos Pikipentu pääsisi ennen minua oppilaaksi. Aloin jo miettimään sitä, kuinka saalistaisin suuren kasan hiiriä klaanillemme ja ruokkisin jokaisen nälkäisen suun. Läpsin sammalpalloa sen perässä loikkien ja kuvittelen sen oleva suuri ja pullea hiiri. Juuri kun annoin sille lisää vauhtia- jotta saisin jahdata sitä uudestaan- sihtini herpaantui ja pallo vieri aivan omille teilleen. Kuitenkin kuin taikaiskusta, saaliini lennähti takaisin luokseni. Olin nappaamassa sitä kiinni salamannopeasti, mutta päähäni pälkähtikin suuri kysymysmerkki. Miten ihmeessä pallo oli tullut vauhdilla takaisin? Nostin katseeni ylös ja näin oranssin ja valkoisen kirjavan minuun verrattuna ison kissan, katsovan minua ystävällinen pilke silmissään. En tiennyt mistä kissa oli ilmestynyt yhtäkkiä. Olin aivan hämilläni, mutta samaan aikaan innoissani uudesta ystävällisenoloisesta kissasta. Mielestäni kollin silmät olivat valtavan kauniit, kuin kirkkaansininen rauhaisasti väreilevä lampi, joka viestitti katsojalleen rauhaa. Kolli varoitteli minua pudottamasta sammalpalloani lampeen, ihan kuin en tietäisi! Ohjeistuksesta johtuvan turhautumiseni takana kuitenkin oli aitoa kiinnostusta tästä uudesta mahdollisesta leikkikaverista.
"Sinä olet varmaankin Minttupentu? Minun nimeni on Lauhalaukka. Hauska viimein tavata”, kirjavakolli esittäytyi ystävällinen hymy kasvoillaan. Hänen asenteensa vaikutti jotenkin aurinkoiselta ja pidin siitä.
“Joo olen Minttupentu! Kiva tavata sinutkin. Minun hiireni yritti tulla sinun luoksesi turvaan, mutta onneksi ajoit sen takaisin minun luokseni”, selitin innoissani pörhistellen pieniä rintakarvojani ylpeänä saalistustaidoistani. Lauhalaukka kurtistin kulmiaan sekunninsadasosaksi, jonka jälkeen hänen silmiinsä syttyi ymmärrys.
“Sittenhän olemmekin loistava saalistustiimi”, soturi naukaisi leikkisä pilke silmäkulmassaan, “Haluaisitko tehdä jotain?” Koko turkkini pörhistyi ja näytin varmaan yhdeltä innokkaalta karvakasalta, joka kieppui kiinnostuneena Lauhalaukan luona. Minua ei kuitenkaan haitannut, jos joku tuomitsi minua hiljaa sisällään. Ei se minulle kuulunut, jos joku ei pitänyt minusta. Pääasia oli, että pidin itsestäni, enkä antaisi muiden lannistaa minua olemaan olematta oma itseni.
“Tehdään vaan!” intoilin, “Minulla on kaikkia kivoja leikkejä, joita olen keksinyt sitä varten, että jos joku haluaa leikkiä minun kanssani! Leikin aika usein Pikipennun kanssa, mutta hän välillä tykkää leikkiä myös Sammalpennun kanssa niin minulla on aikaa keksiä kaikkia mahtavia juttuja!”miu’uin ja hymyilin loisteliaasti katsoen syvälle kirjavan kollin silmiin. Hän kumartui vähän alemmas, niin minun oli helpompi puhua hänelle, koska olin niin pieni. Lauhalaukka kysyi:
“Mikä niistä on lempileikkisi?” Otsani meni kurttuun ja katseeni siirtyi tuijottamaan tyhjyyteen, kun aloin vertailla eri vaihtoehtoja. Tykkäsin aika monesta leikistä. Kaikissa niissä oli hyvät puolensa, mutta yksi kuitenkin taisi nousta korkeimmalle minun kuvitteellisella asteikollani.
“Sillä ei ole nimeä, mutta voin selittää! Siinä kivet ovat toisia kissoja, jotka hyökkäävät ja meidän täytyy päästä heidän ohitsensa ilman, että he saavat iskettyä käpäläänsä meihin. Eli emme saa osua kiviin! Meidän pitää päästä tuonne leirin reunaan saakka”, ohjeistin tietäväisesti ja samalla osoittaen hännälläni suuntaa.
“Olen leikkinyt tätä yksinkin, mutta jonkun kanssa se on paljon kivempaa.” Katsoin Lauhalaukkaan, joka siristi silmiään hyväntahtoisesti ja naukui:
“Leikitäänkö sitten sitä?” Nyökkäsin pää niin heiluen, että se meinasi häiritä oppimaani tasapainoa.
Leirin pohja oli hiekkaista, ja sitä täplittivät hiekkaan satunnaisesti uponneet kivet - täydellistä leikkiimme.
“Aloitetaan täältä.” Tassuin vähän kauemmas ja sinne päästyäni suoritin oudon maanmerkkaus hetken kierien ja kaivaen. Maahan kuitenkin tuli pieni jälki, joka viestitti meille suorituksemme alkupaikkaa. Kirjava kolli kipitti merkin luokse ja asettautui helposti liikkeelle lähdettävään asentoon, hän näytti mahtavan hienolta. Yritin kopioida tuon ystävällisen soturin upeaa asentoa, mutta minusta tuntui, etten näyttänyt yhtään samalta. Minusta tuntui vähän joltain oudolta linnulta seisomassa puun korkeimmilla oksilla, jotka tutisivat valtavasti myrskytuulen tanssissa. Aloin uppoutumaan rooliini klaaniaan puolustavana soturina. Hihkaisin kovaäänisen lähtömerkin ja kohta olimmekin jo loikkimassa kivien ohitse. Kesken loikan havaitsin kiven kolosta töröttävän kuivahkon heinän ja aloin läpsimään sitä tauotta. Läimin oksaa koko sydämeni kyllyydestä. *Hyvä Minttuputous! Eivät mitkään käärmeet sinua päihitä!* Kiljaisin iloisena, kun heinänkorsi taipui voitettuna maahan ja pääsin jatkamaan matkaa hyökkäävien kivi-kissojen ohitse Lauhalaukan perässä, mutta sitten tapahtui jotain traagista. Tunsin, kuinka valtoimenaan pyörivä häntäni hipaisi kiveä kumartuessani loikkaamaan. Kaikki hidastui ja kuvittelin, kuinka viholliskissat hyökkäsivät kimppuuni. Kaaduin maahan dramaattisesti ja aloin haukkoa henkeäni.
“Lauhalaukka mene ja pelasta klaanimme!” huusin oranssin ja valkean kirjavan kollin perään ja siirsin etukäpäläni otsalleni. Sen jälkeen lysäytin pääni maahan dramaattisesti.

//Lauha? Enhän hitannu liikaa D:
684 sanaa

Kolli oli jotenkin.. kaukainen kun aloin puhumaan leiriin lähdöstä, tuon olemus ei tuntunut enää samalta. Kun kolli kampesi itsensä varoen ylös, vilkaisin toiseen hämilläni. En kuitenkaan sanonut mitään. Olisi hyvin voinut olla että toinen kaipasi vain aikaa. Niin tarvitsisin minäkin aikaa, totutella läheistyteen. Se ei ollut osaavin lajini. Nousin kuitenkin jaloilleni, lähtien seuraamaan kollia. Hiljaisuus ympäröi meidät, kerranki se häiritsi minua. Vaikka kirin toisen viereen, tunsin toisen lihakset vierelläni, en pitänyt siitä kuinka jännittyneeltä hän tuntui. En vain.. osannut aloittaa keskustelua, joten pysyin vaiti. En ymmärtänyt olinko tehnyt jotain väärin.. Pelko syöksyi lävitseni, kun ajattelin mitä kaikkea väärää kolli oli voinut nähdä minun tekevän.. Pienikin lipaisu vastakarvaan.. Kehräykseni epäsopivaisuus.. kaikki kävi mielessä, mutta pysyin hiljaa, pitäen naamani suorana. Pääsimme leiriin, vaikken oikein halunnut. Tiesin Karhumyrskyn olevan siellä, sillä häntä ei ollut näkynyt veden rajassa. Yleensä hän vietti siellä myös vapaa aikaansa, tai leirissä. Partiossa en löytäisi häntä. Karhumyrsky päätti heti alkaa puhumaan. Luimistin korviani epävarmana, ihan kuin en osaisi enää puhua kollille, vaikka se olisi ennen ollut luontevin asia. Päädyin vain harhailemaan katseellani muualle, toivoen ettei kolli kovaa huutoa alkanut pitämään. Karhumyrsky oli ainuita kissoja jotka tiesivät miten herkästi itkin, joka siis oli hyvin herkästi, joten toivoin kollin muistavan asian myös. Lauhalaukka käski minua nukkumaan.. Mutta, en ollut tehnyt mitään klaanin vuoksi, en saalistanut en käynyt partiossa.. tämä ei sopinut.. Nyökkäsi vain kuitenkin, kipittäen kaatuneelle puulle. Katsoin pesää pitkään, kuinka se tuntui niin tyhjältä. Näin pari soturia kuiskivan, pystyin tunnistamaan oman nimeni joukosta. Vein ilmeeni tyhjäksi, kun astelin pedilleni, kammeten siihen nukkumaan. Kietouduin kippuraan, jotta saisin häntäni nenän päälle. En kuitenkaan nukahtanut, vaan annoin taas kyyneleiden tulla, kun tuijotin pesää. Tuntui kuin pentuna nälkäkuolema siellä kaksijalkalan kaduilla, ei olisikaan enää ollut niin paha asia, kipu kahdesta kollista, tuntui sietämättömältä. Lopulta jossain vaiheessa, uni oli saanut minut mukaansa, sillä kun seuraavan kerran heräsin, oli jo aamu.

Olinhan minä kummankin kollin seurassa, aina kun sain mahdollisuuden, mutta tapa jolla Karhumyrsky kirosi poissa oloani ja olemistani Lauhlaukan kanssa sattui, sattui enemmän kuin mikään klaanissa kuulunut huhu. Lauhalaukan katse Karhumyrskyyn puolestaan sattui myöskin, en tajunnut miksei kolli kaksikko voineet tajuta sanaa rauha. Neljäsosakuu oli tuntunut tuskalliselta. Vaikka olin ollut onnellinen, olin myös itkenyt itseni uneen useimmiten. En vain saattanut tajuta miksi. Lauhalaukka oli lähentynyt minuun, hänestä oli tullut ystäväni, sitä mitä kaipasin. Lauhalaukkasta oli tullut pakokeino, kun en enää jaksanut kuunnella klaanin paheksuntaa hän oli hymyineen unohtamassa huoleni. Karhumyrsky puolestaan oli muuri, joka torjui kaiken pahan.. kumpikin niin täydellisiä. Mahlahallaankin olin tutustunut jotenkuten, hän oli normaalinpäivän kolli, ei oikein mitään erityistä, hän oli saanut oppilaankin. Tökkäsin kuonollani Lauhalaukkaa, joka ei ollut huomannut päällikön saapumista. Nyökkäsi kohti päällikköä, odottaen kollin pääsevän tassuilleen. Lähdimme yhdessä kuuntelemaan mitä päälliköllä oli sanottavaa. Uusi oppilas? Katsoin mäntyviiksen pentuja, suoden lämpimän hymyn naaraalle kun katseemme kohtasivat. Sammalpentu vai tuo.. toinen? Pähkinäkö se oli? Kyllä, pähkinäpentu. Päällikkö vahvisti asian. Minä? Täh? Olisin mestari? Mutta, Lauhalaukka? Olihan tuolla vanhempia kissoja jotka pystyivät ottamaan toisen oppilaan? Miksi minä? Nuorin soturi klaanista. En ollut peloissani, vaan hämilläni. En huutanut oppilaan nimeä, vaan tassutin toisen luo, odottaen että metakka laskisi. Muistin kuinka itselleni koko huuto seikka oli ollut kauheaa, jota olin inhonnut, uskoin että Pähkinäpe- Pähkinätassu siis tunsi jotenkin samoin. Kun metakka laski, tunsin tutun tuoksun vierelläni. Karhumyrsky! Hymyilin kääntyen koskemaan kollin kuonoa omallani.
"Sait oppilaan, onneksi olkoon", Karhumyrksy totesi, hymyillen. Nyökkäsin kiehnäisten kollin rintaa. Tutkailin kuinka oppilas yritti olla mahdollisimman rohkeana edessäni, yrittäen luultavasti tehdä vaikututksen. En vaikuttutuisi ennen kuin näkisin hänen taitonsa, mutta en myöskään tuomitsisi. Kyllä, rohkea ja kylmä kuori olisi tarpeen klaanissa, muuten ei pärjäisi, mutta minun edessäni? Kuori oli turha. Kuitenkin oppilas seisoi selkä suorana, eikä näyttänyt epäröimisen merkkejä
"Niinpä sain. Pähkinätassu, Karhumyrsky.. hyvä ystäväni", Totesin, katsoen kollia. Karhumyrsky tuhahti, katsoen vielä suoraan silmiini. Sulin taas toisen meripihkaisista silmistä. Pohdkn samalla miten oppilasta pitäisi kohdella. Minun ja Karhumyrskyn suhde ei ollut normaalimmasta päästä, mutta hän oli ollut upea mestari. Tiesin olevani vaativa, en etenisi ennenkuin ensimmäinen liike olisi täydellinen, mutta en haluaisi olla ankara, tekisin kaiken lämmöllläni, jos sitä voisi sanoa lämmöksi.
"Taidan mennä, onnea", Kolli tokaisi. Hymyilin vielä, kääntyen sitten oppilaaseen. Huokaisin, pohtien mistä aloittaa, viitoin kollia kuitenkin seuraamaan, kun lähdin piikkiherne tunnelliin. Pähkinätassu seurasi, yrittäen kiriä rinnalleni heti alkuun.
"Na'a, paikkasi on takanani, osoitat sillä kunnioitusta", Tokaisin lämpimästi. Pähkinätassu antoi minulle hämmentyneen katseen, kunnes jatkoin matkaa. Pähkinätassu pysytteli tällä kertaa takanani. Oli se kai outoa etten puhunut mitään, mutta kun pääsimme leiristä ulos, pysähdyin, antaen kollin hetken ihailla maisemaa, tassuttelin kaemmas leirin suusta, kunnes istahdin. Nyökkäsin kollille paikkaa edessäni, odottaen että tuokin istahtaisi. Kiersin katseeni kollin ruskeassa turkissa, jossa oli vaaleampaa.. sekä paljon muuta. Sitten hänen silmänsä, menettelevää.
"Tänään, kierrämme reviirin, matkalla kerron sinulle asioita joita sinun kannattaa tietää. Kun olemme päässeet takaisin leiriin, saat ottaa syötävää, sekä viedä sammaleesi uuteen pesään, mene aikaisin nukkumaan, sillä harjoitukset alkavat aamulla. Jos on kysymyksiä, kysy", Tokaisin, sanoin sanat rauhallisesti, odottaen mitä kolli vastaisi. Jos asia olisi selvä, edessä olisi reviiri kierros. Kertoisin lyhyesti paikasta, antaisin varoituksia, mutten osaisi luultavasti paljon puhua. Onneksi oppilaanikaan ei ollut kovin puhelias, mitä nyt olin selville saanut.

//832 sanaa
// Pähkinä?

"Niin kai." Ilta-aurinko lämmitti mukavasti kosteaa turkkiani. Annoin leukani levätä Villisielun pään päällä. Kuulin naaraan levollisen hengityksen, ja omani kulki sen tahdissa. Jokin tuntui kuitenkin väärältä. Ehkä siksi, että tiesin Villisielun ja velipuoleni läheisistä väleistä, ja että kuinka tiiviisti he olivat viettäneet aikaansa yhdessä.
"Olet oikeassa, meidän on palattava", sanoin vakavoituen ja nousin varovasti ylös. Villisielu vilkaisi minuun hieman yllättyneen oloisena, muttei sanonut mitään. Parempi niin. Kotimatka sujuisi joutuisasti, mikäli emme jäisi jahkailemaan turhan takia.
Odotin, että Villisielu pääsi takaisin jaloilleen. Sen jälkeen lähdin viemään meitä takaisin leiriin päin. Soturitar kiri rinnalleni, hänen turkkinsa melkein hipoi omaani, ja tunsin lihasteni kiristyvän. Pakotin kuitenkin itseni pysyttelemään rauhallisena. En saisi tehdä hätiköityjä päätöksiä, etenkään kun Villisielu ei ollut tehnyt mitään väärää minua kohtaan. Hän vain sattui pitämään pahantuulisesta verisukulaisestani.
Emme oikeastaan puhuneet koko matkan aikana yhtään mitään. Minusta niin oli ihan hyvä eikä se ollut tuntunut haittaavan seuralaistanikaan. Pian meidät pelasti hiljaisuudelta edessäpäin siintävä leiri, joka oli minulle enemmän kuin odotettu näky.
Mutta aukiolle päästessämme, minua odottivat velvollisuudet - ja yksi uusi ikävä tapaaminen itselleni epämieluisan kissan kanssa. Karhumyrsky istui leirin laidalla, hänen lähistöllään liikkui Ruostekukka, joka jutteli keskittyneen näköisenä Jokimielelle.
"Suvaitsihan nuori pari saapua sentään leiriin", Karhumyrsky tuhahti, kun saavuin hänen luokseen. Villisielu seisoi takanani, hän tuntui välttelevän entisen mestarinsa katsetta.
"Mene vain jo edeltä nukkumaan. Minä tulen perässä", lupasin naaraalle, ja hän nyökkäsi ja poistui paikalta. Käänsin huomioni takaisin ärtyneeseen velipuoleeni, jonka oranssi katse tarkasteli minua huolella kuonosta hännänpäähän - ihan kuin soturi yrittäisi mitata, millainen vastus olisin hänen voimilleen.
"Tuskin jäit odottelemaan meitä tähän huvikseksi", totesin tyynesti, enkä antanut katseeni karata mihinkään kollin oransseista silmistä, jotka tuntuivat haastaneen minut.
Karhumyrsky pudisteli päätään. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, kun tämä nousi seisomaan ja otti muutaman laiskahkon askelen kiertääkseen minut ympäri. Pysyttelin varuillani, mutta en liikahtanutkaan. Jos Karhumyrsky kävisi päälle, häntä odottaisi karkotus klaanista - ja hän taisi tietää sen, sillä tämä vain kulki ohitseni suorinta reittiä piikkihernetunnelille, jonka luona Ruostekukka ja Jokimieli seisoskelivat varsin malttamattoman oloisina.
"Meidät määrättiin tarkistamaan ukkospolkua lähellä oleva raja", Karhumyrsky sanoi viileästi ja hänen kasvoillaan häilyi ivallinen hymy, joka oli epäilemättä osoitettu minulle.
Siristin hiukan silmiäni, mutta pidin suuni kiinni. Antaa Karhumyrskyn haastaa, riippumatta muusta, hän tulisi olemaan se, joka saisi kärsiä seuraamukset. Ehkä viimeistään sitten Villisielu näkisi kurjan veljeni todellisen luonnon.

Tähdet tuikkivat hämmästyttävän himmeästi hämärtyneellä taivaalla, kuin ne olisivat olleet katoamassa. Mutta se se vasta oli lapsellinen ajatus: eiväthän tähdet voineet mitenkään kadota. Onneksi en ollut erehtynyt jakamaan aatoksiani ääneen, siitä vasta Karhumyrsky olisi saanut oivan syyn tehdä minusta pilkkaa.
"Mitä sinun ja Villisielun välillä on?" Säikähdin tajutessani Karhumyrskyn kävelevän melkein kiinni minussa. Otin häneen vaistomaisesti vähän etäisyyttä.
"Ei mitään, me olemme vain ystäviä", sanoin nopeasti, enkä suostunut katsomaan hänen suuntaansa. Kuulin hänen tuhahtavan.
"Vai muka ystäviä. Näin, kuinka palasitte leiriin kylki kyljessä", tämä sihahti paheksuvasti.
"Entä sitten? Asian ei luulisi kuuluvan sinulle alkujaankaan", murisin hiljaisella äänellä, jotta edellämme kulkevat Ruostekukka ja Jokimieli eivät olisi huomanneet meneillään olevaa pientä eripuraa.
"Saattaa hyvin kuuluakin", äsähti puolestaan Karhumyrsky, jonka vihamielisyys kipinöi uhkaavana ilmassa, ja oli suorastaan käpälin kosketeltavissa.
"Millä tavalla muka? Siksikö, koska vietitte suurimman osan ajastanne toistenne turkeissa kiehnäten, sen sijaan, että olisit kouluttanut häntä soturiksi, kuten mestarin tehtäviin kuuluu", napautin takaisin, ja se sai kollin hiljenemään mutta hänen ilmeestään päätellen asia ei jäisi tähän.
Teimme sovitun reitin loppuun ja suoritimme pakolliset merkkaukset, ja palasimme sitten takaisin leiriin. Olin liian uupunut reagoidakseni mitenkään Karhumyrskyn ilkeään tuijotukseen, kun kuljin Villisielun vuoteen ohi omalle paikalleni. Siirtäisi itse petinsä lähemmäksi naarasta, jos oli kerran niin vaikeaa vartioda häntä minulta pesän toiselta puolelta käsin.
Vaikka ummistin silmäni ja yritin ajatella mukavia, uni ei ottanut tullakseen. Päädyinkin siis vain kuuntelemaan pesätoverieni rauhallista tuhinaa, kunnes jossain vaiheessa vaivuin tiedottomuuteen ja kaikki ympärilläni hämärtyi.

Siistin turkkiani varjossa aukiolla, Villisielu piti minulle seuraa. Oli kulunut jo noin neljännesosakuu viattomasta iltakävelystämme Hehkulammella, ja minusta tuntui, että olimme ehtineet lähentyä näinä päivinä. Olin nähnyt Karhumyrskyn lähtevän aamupartion mukana ulos leiristä aiemmin tänään, joten saisimme olla kaikessa rauhassa.
Normaalisti olisin viettänyt aamupäiväni parhaan ystäväni kanssa, mutta Mahlahallakin oli tänään aikaisin jalkeilla ja vienyt uuden oppilaansa Liekkitassun harjoittelemaan jo ennen auringonnousua. Tietysti olin iloinen hänen puolestaan, ja toivoin itsekin saavani pian oppilaan koulutettavaksi - se olisi minulle suuri kunnia ja luottamuksen osoitus Punatähdeltä.
Villisielu kosketti minua kuonollaan. Ajatukseni katkesivat ja käännyin katsomaan häntä kysyvästi mutta naaras nyökkäsikin päällään Punatähden suuntaan, joka oli saapunut aukiolle huomaamattani. Jo pelkästään punaruskean kissan olemuksesta osasin päätellä, ettei hän ollut tullut ulos ottamaan vain aurinkoa.
"Klaanikokous!" Kuten olin arvellutkin. Nousin tassuilleni ja sukaisin vielä lavastani törröttävän karvatupon suoraksi, ennen kuin hölkkäsin Villisielun perässä kuuntelemaan päällikköä.
"On jälleen tullut aika nimittää uusi oppilas", Punatähti puhui vakaalla, kuuluvalla äänellä. Hänen katseensa kiersi kissasta toiseen, kunnes se kohtasi paikalle tupsahtaneen kirkkaanruskean pennun. Muistelin hänen nimensä olevan Pähkinäpentu.
"Pähkinäpentu, astu eteenpäin." Pähkinäpennun tummanvihreät silmät laajenivat, kun hän asteli klaanipäällikön eteen. Hän ei edes vapissut odottaessaan tuomiota - mikä urhea pentu. Nimittäjäisistä tuli aina minulle mieleen oma oppilasseremoniani. Se oli silloin sykähdyttävä hetki, käännekohta lyhyessä elämässäni.
"Pähkinäpentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Pähkinätassuna. Mestarisi on Villisielu." Valehtelisin, jos sanoisin, etten ollut pettynyt kuullessani Punatähden ilmoittavan tuoreen oppilaan mestarin nimen. Olin kovasti toivonut saavani oman oppilaan, mutta koska en halunnut käyttäytyä kuin pikkumainen kakara - ja olla samalla epäkunnioittava Punatähden valintaa kohtaan - hyväksyin päätöksen. Villisielu olisi varmasti hyvä mestari ja Pähkinätassu olisi hyvissä käpälissä hänen kanssaan.
Klaani hurrasi Pähkinätassun nimeä. Liityin kuoroon jokseenkin poissaolevasti, enkä saanut sanoja kunnolla ulos suustani. Katseeni harhaili Villisieluun, joka käveli viereltäni uuden oppilaansa luo. Mielessäni myllersivät ajatukset.
"Tunnistan tuon ilmeen." Ruostekukka seisahtui viereeni, hänen oranssi katseensa mittaili Villisielua huolella.
"En tiedä mistä puhut", niiskaisin nenääni ja käänsin pääni poispäin. Minun ei tehnyt mieli jutella naaraan kanssa juuri tällä hetkellä.
"Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Minä pidän sinusta, enkä halua toistaa samaa virhettä toisen poikani kohdalla. Puhu tunteistasi hänelle, äläkä anna itsesi katkeroitua kuten Karhumyrsky", ruosteenruskea soturi maukui matalalla äänellä, ja seuratessani hänen katsettaan, huomasin Karhumyrskyn partion palanneen jo takaisin leiriin. Pitkäjalkainen kolli suuntasi entisen oppilaansa luo hymyillen. Sydäntäni pisti ikävästi, kun näin kaksikon koskettavan toistensa kuonoja. En olisi halunnut katsella sitä, mutta ymmärsin nyt, mitä emoni ajoi takaa puheillaan.
"Selvä", sanoin hiljaa ja nyökkäsin Ruostekukalle lyhyesti, mutta naaras oli kääntynyt jo ympäri ja suuntasi soturien pesälle päin. Ihmeellinen hiippari.
Huokaisin ja yritin saada ajatukseni selviksi. Raahustin aukion poikki leirin laidalle, takaisin varjoon. Kävin pitkäkseni multaiselle maaperälle ja jäin seuraamaan Villisielun, Karhumyrskyn ja Pähkinätassun keskistä kokoontumista. Pian Karhumyrskykin jatkoi matkaansa kaksikon luota aina tuoresaaliskasalle saakka, mistä hän nappasi itselleen päästäisen ja siirtyi syömään sitä sitten syrjemmälle.
Jälleen kerran minut keskeytti uusi häiriö: kovia kokeneen näköinen sammalpallo kieri jalkojeni juureen. Sen perässä loikki punertava turkkinen kissanpentu. Kasvoilleni hiipi väkisinkin pieni hymy, kun läpsäisin pallon takaisin pennulle. Pikkuinen pysähtyi käpälät luisuen eteeni, hän katsoi minua uteliaasti tummansinisillä silmillään.
"Varo vain, ettet viskaa sitä vahingossa lampeen. Minulle on käynyt kerran niin sinun ikäisenäsi, ja se oli epämieluisan märkä kokemus", mau'uin huvittuneena ja katselin pentua. Yritin saada päähäni, mikä hänen nimensä mahtoi olla, kunnes muistin Punatähden ja Rapakynnen esikoisen, jota kukaan ei ollut odottanut syntyväksi. Minttupentu - se sen täytyi olla.
"Sinä olet varmaankin Minttupentu? Minun nimeni on Lauhalaukka. Hauska viimein tavata." Katsoin pentua kiitollisena siitä, että hän oli sattunut heittämään sammalpallon juuri minun kohdallani. Jollekulle jutteleminen helpotti aina oloani.

//Minttu?
//1183 sanaa

Katsahdin Mahlahallaa ja nytkäytin korvaani. Hänen kysymyksensä kuulosti siltä, kuin se olisi esitetty pennulle, vaikka toki minä tiesin, että hänen täytyi varmistella tietämystäni kertoakseen oikeat asiat.
"Totta kai minä tiedän, mikä se on", tuhahdin. "Hirviöt kulkevat ukkospolulla. Pitävät meteliä ja liikkuvat lujaa, kuulemma."
Kyllä minua oltiin pentuna varoiteltu ukkospoluista, Mäntyviiksen ja klaaninvanhimpien toimesta. Kai nyt joka kissan oli sellainen asia tiedettävä ennen oppilasikää - vaikken niinkään pelännyt ajatusta ukkospolusta tai sen lähelle menemisestä.
"Selvä, hienoa", maukui Mahlahalla. "Menemme siis ukkospolulle, näet sen omin silmin."
"Eihän siinä kaiketi mitään ihmeellistä kuitenkaan ole? Täytyy vain olla tarkkana niin säilyy hengissä." Kuljin vaaleaturkkisen kollin vierellä; hän vilkaisi minua.
"Niin, aivan totta", hän sanoi.
En enää hetkeen puhunut mitään. Sen sijaan mietin kaikkea sitä, mitä Mahlahalla oli tämän matkamme aikana minulle kertonut ja sanonut. Olin kuunnellut kiinnostuneena hänen puhettaan, sillä olihan siinä kieltämättä ollut hyviä pointteja - täytyi myöntää. Oppilaan kuulemma oli kuljettava mestarinsa takana ihan vain oman turvallisuutensa vuoksi. Minähän en kuitenkaan aikoisi pysytellä piilossa miltään, niiden vaarojen olisi syytä pysytellä piilossa minulta!
Mahlahalla oli myös maininnut jostakusta Liekkihännästä, joka oli kuollut pelastaessaan poikansa mäyrältä. Minua hieman hämmästytti kuolleen kissan nimi. Liekkihäntä. Minähän olin itse Liekkitassu. Ajattelivatkohan klaanitoverit Liekkihäntää aina minua puhutellessaan?
*Väliäkö sillä, mitä he ajattelevat*, tuhahdin mielessäni.
Tarkkailin Mahlahallaa hiljaa siinä kulkiessamme. Hän oli puhunut melko haikean oloisesti Liekkihännästä. Ehkä he olivat olleet hyviäkin tovereita? En kuitenkaan kysynyt asiasta, oli kaikkea muuta mielenkiintoisempaa mietittävää ja kuultavaa. Mestarini oli näyttänyt minulle Lehtikuusilaakson ja kertonut sen olevan mielestään toiseksi kaunein paikka klaanimme reviirillä. Olihan se kieltämättä ihan mukavan näköinen. Hän oli vienyt minut myös aukiolle, jolla hänen sanojensa mukaan olisi hyvä harjoitella oppilaan kanssa. Lihakseni jo syyhysivät päästä taisteluharjoituksiin - olin kuullut niistä Mäntyviikseltä paljon kyseltyäni soturikoulutuksesta. Tuskin kuitenkaan vielä pääsisin harjoituksiin, ainakaan tänään. Tyydyin vain kulkemaan Mahlahallan mukana ja kuuntelemaan hänen ajoittaista puhettaan. Minusta oli mielenkiintoista kuunnella, kuulla kaikesta meidän reviiriimme liittyvästä. Ja vaikutti siltä, että Mahlahalla kaikesta huolimatta osasi ainakin kertoa kiinnostavia asioita. Muussa tapauksessa en olisi häntä jaksanutkaan kuunnella.

//Mahla? Joo ei haittaa ettei Liekki puhunu xd kyllä se siis puhuu mutta noin "tutustumisvaiheessa" yleensä vaa sillon jos jotain siltä kysytää cx eikä se oikee muutenkaa oo mikää hirveen äänekäs
326 sanaa

Tunsin oloni yhä hieman uuvahtaneeksi työntyessäni ulos pentutarhasta aamun sarastaessa. Sammaleisien verhojen kulkiessa kehoni läpi mieleeni muistui eilinen, kun vein Pikipennun ja Minttupennun katsomaan leiriä. Olin tyytyväinen itseeni sen suhteen, miten pärjäsin heidän kanssaan. Kumpikin oli pysynyt näköetäisyydelläni ja aisoissa. En ollut lainkaan varma siitä, miten pärjäisin pikkupentujen kanssa, en ollut ennen tätä tiennyt, millaisia pienet pennut ovat. Se vasta olisikin ollut hyvä ensiaskel, jos kumpikin olisi kirkuen rynnännyt suoraa päätä lampeen. En halunnut ajatella pidemmälle sitä, millaista rankkua olisin voinut saada siitä. Tuntui, kuin minut oltaisiin voitu erottaa klaanista. Varsinkin, kun Minttupentu vaikutti olevan päällikön tytär. Tai niin Punatähden elekieli Minttupennulle antoi ymmärtää. Puhumttakaan siitä, miten Minttupentu kutsui tätä isäkseen.

Katsoessani taaksepäin pentutarhaan se oli alkanut näyttää minusta jo huomattavasti pienemmältä kuin aiemmin, ei pelkästään siksi, että tästä perspektiivistä se luontaisesti näytti tavallistaan pienikokoisemmalta.. Sisällä oli myöskin jo alkanut olla minulle ahdasta. Minä hädin tuskin mahduin sammaliini. Ja kun kävelin syvemmälle leiriin, siellä maannut kuusi ei enää näyttänytkään niin pelottavalta. Miten muka voisi tuollainen laho kanto syödä kissoja?

Vaelsin kuusipuun taakse lammen luo. Tunsin itseni yhä hieman varautuneeksi ollessani sen läheisyydessä, joten istahdin katselemaan sitä hieman kauempaa. Vesiputouksen nyt selkeästi kuuluva kumina tuntui rauhoittavan vielä unisen mieleni, muttei onneksi kyennyt vaivuttamaan sitä takaisin uneen. Se tuntui oudosti jopa herättelevän minua ja päätäni. Kimaltelevasta lammesta muistinkin, etten vieläkään ollut jutellut Taivaslaulun kanssa siitä, mitä tapahtui silloin aiemmin. Nyt kun mietin, siitähän oli ehtinyt kulua jo hyvän aikaa! Miten minä olinkaan voinut unohtaa koko asian? Mutten taaskaan nähnyt häntä leirissä sen ohi mennessäni. Hänet tunnistaisin jopa sivusilmästäni.

En ehtinyt olla aloillani turhan kauaa, ennenkuin havahduin ääneen leirin keskustalta. Se oli Punatähti. Nousinkin pikaisesti ylös ja kipitin keskusaukiolle. Ilmeisesti olisi uusia nimitettäviä kissoja tarjolla. Löydettyäni Mäntyviiksen suuntasin kohti häntä, pysähtyen tämän vierelle. Sitten päällikkö aloitti puhumisen:
"On jälleen tullut aika nimittää uusi oppilas."
Ai, uusi oppilas? En olisi odottanut, että kyseessä olisi nimenomaan uuden oppilaan seremonia. En nimittäin ollut varma, olisiko pentutarhassa yhtäkään kuusikuista pentua. Vai.. olisiko Sammalpentu jo kuusikuinen?
"Pähkinäpentu, astu eteenpäin."
Ajatusteni laukka pysähtyi kuin seinään. Mitä ihmettä? Olenko minä muka jo oppilaan vanha? Enhän minä voinut olla, vastahan minä tänne tulin! Tässä on täytynyt tapahtua joku sekaannus. Vai kuulinko väärin? Pakotin lopulta itseni astumaan eteenpäin. Pentutarhalla ei ollut juurikaan pentuja, joitten nimi olisi muistuttanit omaani, sekä Punatähti näytti katsovan juurikin minua.
"Pähkinäpentu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Pähkinätassuna. Mestarisi on Villisielu", päällikön punaruskea turkki loisti ylväästi viileässä auringonloisteessa.
Minua alkoi katsoa väkijoukon keskeltä mustavalkoinen kissa. Katsahdin pian myös häneen. Kissa lähti liikkeelle, kuten myös minäkin, kunnes reittimme tapasivat. Katselin kissaa, jota kutsuisin nyt mestarikseni. Hän varmaan on Villisielu.
Klaani mylvien toisti uutta nimeäni. Se oli harhauttaa minut mestaristani, mutta tovin kuluttua nimeni alkoi jo kuulostaa itsestäni luontevalta. Mestarini oli omituisen, mutta omalla tavallaan myös kauniin pyöreä muodoiltaan, mutta keskityin ennenkaikkea hänen silmiinsä. Ne olivat syvät ja puhtaan siniset, kuin vesiputous ja siihen yhtyvä lampi klaanin leirissä. Minusta tuntui, että minun pitäisi olla innoissaan ja iloinen, mutta oloni oli hieman tyhjä, ehkä vähän hölmö.Toivoin kuitenkin, ettei epävarmuuteni näkyisi mestarilleni. Seisoin ryhdikkäänä hänen edessään, silmissäni tiukka ja keskittynyt katse.

//Villi ehkä?
509 sanaa

Kipitin välillä otettani hapuillen kohti uloskäyntiä, josta pääsisimme ulos tästä pimeähköstä kiven kolossa sijaitsevasta pesästä. Pähkinäpennun häntä auttoi minua pysymään tassuillani tasapainoisemmin ja olin salaa tälle kiitollinen. Kuitenkin pieni kapinan henki kumpusi sisältäni ja olisin halunnut kävellä itse. Näyttää, että osasin ilman apuakin.
Emo oli antanut minulle ja Pikipennulle luvan mennä pentutarhan ulkopuolelle, mutta vain sillä ehdolla, että emme menisi kauas. Huomasin myös, että Punatähti oli lähtenyt juuri silloin pentutarhasta, kun mekin. Ehkä siinä oli jonkinlainen salainen tarkoitus, kuten vahtia meidän tekemisisämme.
Kun työnnyin ulos häikäistyin siitä, kuinka kirkas maailma oli. Vaikka halusinkin laittaa silmäni kiinni, en sitä tehnyt. Halusin nähdä kaiken niin pian kuin mahdollista, en halunnut hukata aikaa vaan nähdä kaiken heti. Hämmästyin siitä, kuinka suuri maailma oli. Täällä oli ainakin miljoona kissaa. Joka puolella minne katsoin, erotin uuden kissahahmon. Kaikki erosivat toisistaan jollain tapaa ulkonäöllisesti. *Pitäisikö minun muistaa noiden kaikkien nimet?* Pääni tuntui olevan aivan pyörällä kaikesta uudesta ja minusta tuntui, että haluaisin vetäytyä hetkeksi takaisin sisälle kaiken vanhan ja turvallisen joukkoon. En halunnut kuitenkaan vaikuttaa pelkurilta ja siksi en tehnyt sitä. Korvissani kaikui outo kohina, kääntyikö korvani väärälle asetukselle, kun en kuullut kunnolla?
“Kuuletteko tekin tämän kohinan? Olenko menettämässä kuuloni?” vinkaisin huolissani ja katsoin Pähkinäpennun syvän tummanvihreitä silmiä. Kolli pudisti päätään:
“Se on vesiputous.” *Vesiputous? Mikä se sellainen olisi? Miten vesi voisi pudota jostain? Putoaisikohan se taivaasta.* Näin vähän kauempana varjoissa isäni lekottelemassa. Hän katsoi meitä tarkkaavaisesti. Ei meitä tarvitsisi vahtia.
“Mikä tuo on?” kysyin aidosti häkeltyneenä painottaen sanaa “tuo” ja samalla osoittaen maassa mönkivää mustapunaista kiiltävä kuorista juttua. Kuitenkin etutassullani osittainen oli huono idea ja kaaduin kuonolleni maahan. Nousin ylös vaivalloisesti, aivastin ja yritin tavoittaa katseellani pientä elävää juttua.
“Mäntyviiksi kertoi minulle, että se on leppäkerttu”, Pähkinäpentu selitti ja vilkaisi ensin minua ja sitten Pikipentua.
“Niin mikä?” naurahdin. Olipa hassu nimi, leppäkerttu. Vähän niin kuin klaaninimi. *Leppäpentu, Leppätassu, Leppäkerttu!* Niin emo oli kertonut klaaninimien menevän. En tiennyt, että muillakin kuin kissoilla oli klaaninimet. Olimme tehneet Pikipennun kanssa pienen tutkimusretken Pähkinäpennun ohjeistamana, kunnes aloin tylsistyä. Olin löytänyt ison keltaisen kukan kasvamasta kivenkolosta, jonka varresta oli tullut outo tahmeaa ainetta, kun olin napannut sen hampaisiini. Lähdin juoksemaan epätasaisin ja tasapainottomin askelin kohti isääni.
“Isä! Isä! Katso mitä minulla on sinulle!” hihkuin innokkaana kompastellen kukan varteen. Näin isän punaruskean hahmon nousevan ylös ja tulevan minua silmät loistaen vastaan. Kun olin isän luona sylkäisin pahanmakuisen kukan suustani isäni eteen ja selitin silmät vilpittöminä loistaen:
“Tämä on sinulle.” Isän kasvoille nousi lämmin hymy ja hän nuolaisi päälakeani lempeästi.
“Kiitos Minttupentu.” Katsoin isääni ylpeänä tuomastani kukkasesta.
“Mikä on muuten vesiputous? Pähkinäpentu kertoi, että täällä on sellainen”, selitin innokkaana ja vilkaisin Pikipennun ja Pähkinäpennun suunnalle, jotka näyttivät juttelevan jostakin.
“Voin näyttää sinulle huomenna. Mielestäni teidän olisi aika mennä sisälle. Sadepilvet alkavat kerääntyä ja en halua, että kastutte”, isä selitti ja nappasi minut niskanahasta, mutta ennen sitä pyysi minua kantamaan kukkaa vielä hetkisen suussani. Niin tein.
Kun olimme turvallisesti päässeet takaisin pentutarhalle, olin antanut kukkasen takaisin isälle ja hän oli ottanut sen mukaan lähtiessään. Se teki minut onnelliseksi. Nyt olin kiinni emoni kirjavassa vatsassa ja tuijotin juuri pesään kävelleitä uusia kissoja. Pikipennun vartalo oli myös kiinni omassani ja kyhjötimme siinä vain yhdessä katsellen. Pähkinäpentu oli alkanut leikkimään Sammalpennun kanssa jotain. Nostin katseeni hetkiseksi emooni ja kysyin pesään saapuneista kissoista, jotka olivat asettautuneet kotoisasti tyhjille sammaleille.
“Keitä he ovat?” kysyin hiljaa herättämättä toisten aikuisten kissojen huomiota. Kuulin Pikipennun naurahtavan, hän taisi tietää vastuksen. Olihan hän minua vanhempi, joten jotkut jutut olivat hänelle jo itsestään selvyyksiä. Tönäisin tätä leikkisästi, sillä en halunnut, että minulle naurettaisiin.
“Klaaninvanhimpia. He ovat entisiä sotureita, parantajia tai vaikkapa päälliköitä, mutta ovat lopettaneet hommansa ja eläköityneet”, emo kertoi ja katsoi minua lempeästi tummanvihreillä silmillään. Nyökkäsin kiitollisesti hymyillen siitä, että hän oli täyttänyt aukon tietämättömyydessäni. Olin kuullut termin klaaninvanhin, mutta minulla ei ollut ollenkaan hajua mitä se tarkoitti. Olin kysynyt Pähkinäpennultakin oliko hän klaaninvanhin tietämättä mikä se oli. Ei ihme, ettei hän pitänyt siitä. Minun vähän teki mennä mieli tutustumaan näihin klaaninvanhimpiin, mutta en oikein tiennyt pitäisikö minun. Entä jos he halusivat levätä, koska he olivat eläköityneet? Minun pitäisi ehkä touhuta jotain muuta ja häiritä heitä aamulla, jolloin heidän olisi pakko olla virkeitä nukutun yön jälkeen.

//Joku? :D Vein nyt Mintun pois Pähkinän luota ku aattelin et haluut nimittää sen oppilaaks :D
684 sanaa

Pidin sinisen katseeni edessä, kun häntäni heilui puolelta toiselle huvittuneena. Tämä ei olisi kummempaa, kolli oli aivan mukava, eikä tuo komennellut minua. Kuitenkin Lauhalaukka päästi suustaan yhden lauseen, joka järkytti minua todella. Anteeksi mitä? Paremman? Eihän klaanissa ollut ketään tuon parempaa, ei karhumyrskyssä ollut virheitä.. Kaikkine mököttävine mustasukkaisuuksineen hän oli upea kolli, paras kaikista, vaikka hän osasi olla hölmö, idiootti, sekä outo, mutta hän oli kaikista paras. Osasin kuvitella järkyttyneen naamani, vaikken sitä nähnyt, mutta Lauhalaukkakin taisi tajuta virheensä, vaihtaen aiheen nopeasti. En olisi todellakaan kissa sanomaan tuolle kyllä, Karhumyrsky oli ainut kolli jota voisin kutsua ystäväkseni, mutta ehkä jos Lauhalaukkakin jaksaisi minua voisin olla hänenkin ystävänsä.. vain ehkä. Kunhan kolli lopettaisi veljensä pilkkaamisen tuohon. Metsästys? En.. en sitten lainkaan, en haistanut mitään ellei se ollut nenäni juuressa, onneksi Karhumyrsky oli opettanut ja parantanut taitoani ehkä vähän paremmaksi, sekä opettanut muutakin hyödyllistä. Mutta piti muistaa että kolli kaksikko oli kaksikko joka oli opettanut minut myös puhumaan. Pudistelin päätäni eiksi, jatkaen puhella.
"En erityisen kehuttavalla tavalla. Entä sinä?" Kysyin, kohotttaen kulmiani, Kolli pudisteli itsekkin päätään, nauraen vähän. Kolli selitti kuinka ei ymmärtänyt kuinka tuhkajuova oli jaksanut häntä koko ajan. Niin, oli kissoja, joita ei vain koskaan voinut ymmärtää, ne kissat jotka pysyivät, vaikka näkivät sinussa huonoimmatkin puolet. Yksi niistä oli Karhumyrsky minulla. En vain ymmärtänyt miten kolli päivästä toiseen, jaksoi katsoa virheitäni, ja silti kertoa minulle niistä vain parhaat osat. Soin Lauhalaukalle pienen hymyn, oli meillä ehkä jotain yhteistä. Lauhalaukka kohotti kuonoaan pienesti, jäin vain tuijottamaan hänen sinisiä silmiään. Ne eivät olleet yhtä tummat kuin minun silmäni, ne olivat täynnä sitä intoa, jota Lauhalaukka itse huokui. Lauhalaukka käänsi katseensa maahan, jossa myllersi jokin. En ollut huomannut tuota aiemmin. Vaihdoimme katseita hieman, kolli kuitenkin päätyi vaanimaan, eikä saanut saalista. Lauhalaukka kirosi, suoden minulle katseen. Hän pyysi et lähdettäisiin jo uimaan. Hymyilin toiselle, naurahtaen pienesti, kolli päästi itsekkin pienen naurun, josta minäkin aloin nauramaan enemmän. Lopputulos oli että me molemmat päädyimme selälleen nauramaan vierekkäin. En muistanut milloin minulla olisi ollut näin hauskaa, vain sen takia miten huono olin jossain, nyt tuo koski sitä kuinka huono olin saalistamaan, ja Lauhalaukka pystyi niin ymmärtämään asian.
"Mennään vain sinne uimaan", Tokaisin hymyillen, kömmin ylös, kolli vierelläni. Sukaisin toisen päässä törröttävän tupsun tasaiseksi. Lauhalaukka soi minulle pienen hymyn, kun lähdimme melkeinpä rinta rinnan kulkemaan hehku lammelle. Lauhalaukan turkki koski tällä kertaa omaani, enkä paheksunut asiaa, annoin kollin olla lähelläni, sillä se tuntui nyt oikealta. Tämä ei voinut olla väärin, tai no miten se voisi olla väärin? Enemmän varmaan laissa kiellettäisiin mestariinsa ihastuminen kuin ystävään. Enkä minä mitään ollut Karhumyrskyn kanssa sopinut. Tunteeni voisivat hyvinkin olla yksipuolisiakin, en olisi hänelle mitään sillä varjolla velkaa.
"Joo, mennään vain", kolli toikaisi hymyillen, hymyilin toiselle takaisin, väräyttäen korvaani.


Tassutin veteen rauhallisena, Lauhalaukka vierelläni, kolli oli aivan vierelläni, turkissani kiinni, vesi oli lämmintä, mutta pysähdyin kun kolli pysähtyi. Vettä oli ala vatsaani saakka, pystyin tuntemaan jalkani maassa, mutta pystyin myös tuntemaan oudon elementin ympärilläni, veden. Vesi ei ollut kuin kaikki muut, se oli rauhallista, tyyntä.. pelottavaa. Tuo antoi periksi, sitä olisi voinut tuijotella vaikka kuinka pitkään. Katsoin aaltoja edessämme, sitten kolliin, odottaen neuvontaa, miten uiminen noin käytännössä toimii. Jos oppisin tämän, voisin joskus opettaa tämän pennuilleni ja oppilaalleni.. jos koskaan saisin moisia. Uskon että saisin. Yht äkk mieleeni pomppasi ajatus. Lauhalaukka olisi juuri sopiva isä pennuille. Vaikka Karhumyrsky oli täydellinen, hän ei ehkä ollut lempein, sekä iloisin. En ehkä kaipaisi rakkaus suhdetta kumppanuutta kollilta.. mutta ehkä tämän voisi ottaa vakavaksi puheen aiheeksi. Se ei satuttaisi ketään, eikä ajatuksenakaan se ollut paha. Vesi oli lämminnyt helteen mukana, niin että se oli nyt aivan tassun lämpöistä.
"Ole rauhallinen, ota tassuillasi voimakkaita vetoja, hitaita", Lauhalaukka totesi, näyttäen etutaissuillaan. Nyökkäsin pienesti, kokeillen tassullani ensin miltä liike tuntui, sitten alkaen vetämää vetoja, katsoin kollia, joka hymyili minulle. Yht äkkiä takajalkani lipesivät ja aloin tekemään liikettä jaloillanikin. Lauhalaukka katsoi minua yllättyneenä, vaikka roiskin vettä rajusti, pysyin pinnalla juuri ja juuri, osakseen pohjaa koskien.
"Hyvä! Juuri noin! Hidasta liikettä vähän", Kolli totesi, alkaen itsekkin uida. Kolli opasti minut syvemmälle, minä puolestaan yritin hidastaa liikettäni, sekä pitää tassuni alempana. Kun löysin tietyn rytmin, tuo helpottui. Huomasin kuinka Lauhalaukka otti henkeä, kadoten pinnan alle. Katsoin hämilläni kuinka kolli liukui sujuvasti veden alla. Roiskin yhä vettä, tunsin äkkiä itsenikin lompsahtavan pinnan alle. Paniikki valtasi suoneni, kuitenkin vesi oli niin rauhallista, että vaikka hätiköin, sen rauhallisuus sai paniikkini turhaksi. Keuhkojani kirveli, kun kaikki happi oli niista kadonnut. Räpiköin tassuillani, kunnes tunsin jonkun allani. Näin sumeasti vedessä, mutta silti pystyin erottamaan Lauhalaukan hahmon. Kolli nosti minut niskavilloista, vetäen minut pintaan. Lopetin räpiköinnin, koska kolli sokaistuisi siitä varmasti, joten annoin kollin uittaa meidät rantaan. Puklailin veden ulos, naurahtaen vielä, kun Lauhalaukka laski minut hiekalle. Tuo asettui makaamaan viereeni, suu mutrussa huolissaan. Pitihän se tietää etten ensimmäisellä kerralla onnistunut täydellisesti. Naurahdin kuitenkin vain, tasaten hengistystäni.
"Se oli upeaa, niin kauan kun pysyin pinnalla", Naurahdin, yhä hengästyneenä. Hymyilin kollille korvat ylhäällä, märkä turkki vesipisaroita tiputtaen. Lauhalaukka soi minulle hymyn myöskin.
"Se on aika hienoa, hyvin meni", Kolli sanoi, tuoltakin tippui vettä turkistaan, joka hymyilytti minua vielä enemmän. Kehräsin pienesti, alkaen sukimaan turkkiani. Tunsin äkkiä Lauhalaukan kielen turkillani, sävähdin hetkeksi, sillä en koskaa ollut antanut toisen tulla näin lähelle. Kyllä pentuna Mäntyviiksi oli minua sukinut, mutta muuten yleensä kukaan ei koskenut turkkiini. Niskassa turkkini pörhistyi, mutta annoin kollin jatkaa liikettä, ehkä tottuisin tuohon. Autoin Lauhalaukkaakin pesemään turkkinsa ja päädyimme makoilemaan siinä rannalla hiljaa. Tiesimme kai kummatkin että uinnit olisivat tässä, enkä oikein osannut sanoa oliko hiljaisuutemme siksi koska emme keksineet mitä puhua, vai sen takia koska se sopi tähän hetkeen. Painauduin vain kollin kohoilevaa kylkeä vasten, nostaen pääni hänen tassujensa päälle, hän huvittuneena päästäen Murraun. Tunsin hänen laskevan päänsä pääni päälle.
"Meidän kai pitäisi palata leiriin, Mahlahalla voi olla huolissaan, sekä meillä voi olla partioita suoritettavana", Naurahdin uupuneena uinnista.

//951
//Lauha? Toivottavasti ei menny ihan puskiin?

Villisielu: 72kp! -

Lauhalaukka: 39kp! -

Tuhkajuova: 57kp! -

Taivaslaulu: 51kp! -

Pimentovarjo: 9kp -

Karhumyrsky: 40kp! -

Pähkinäpentu: 49kp! - Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Mestariksesi saat Villisielun. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Mahlahalla: 33kp! -

Liekkitassu: 8kp - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Minttpentu: 25kp! -

Hymyilin ja lähdin Merkuriuksen seurana jatkamaan rajan tarkastusta. Olin iloinen, että olin kohdannut Merkuriuksen kävelylläni. Sain viettää aikaa hänen kanssaan.
“Jos haluat juoruja niin saamasi pitää”, hymähdin vinosti, jonka jälkeen jatkoin, ”ainakin Rapakynnen synnytys alkoi tänään.” Merkuriuksen silmät säteilivät lämpimästi.
“Pidätkö pennuista?” kysyin nopeasti. Merkurius nyökkäsi ja sen jälkeen päätin siirtyä seuraavaan aiheeseen, sillä halusin pitää keskustelun mahdollisimman normaalina. Seuraava aihe sai kuitenkin nolostumiseni nousemaan pintaan. Tunsin kuinka kasvojani alkoi kuumottaa ja katseeni painui tassuihini, kun selitin:
“Ja ööh... Pähkinäpentu putosi leirimme lampeen. Päästin hänet liian lähelle ja äläkä yhtään sano sitä samaa mitä Tuhkajuova sanoi, että kyllä minun pitäisi tietää kun itsekin olen sinne pudonnut. Hänelle ei onneksi käynyt kuinkaan. Minua hävettää ihan kamalasti” Merkuriuksen häntä kosketti selkääni rohkaisevasti ja uskalsin kääntää katseeni kollin meripihkaisiin silmiin. Ei hän syyttäisi minua. Ei hän ollut sellainen. Merkurius tuntui aina tietävän oikeat asiat sanoa ja niin hän tiesi myös tällä kertaa.
“Ei hän varmaan sinua siitä syytä, ellet häntä sinne tuupannut”, Merkuriuksen lohduttava ääni sai minun syyllisyydentunteeni hieman hälvenemään. Hymähdin tälle kiitollisena. Minusta tuntui aina niin mukavalta Merkuriuksen kanssa. Hänestä säteili sanoinkuvaamaton turvan tunne, jota en ollut kokenut koskaan kenenkään muun seurassa. Pidin hänestä kovasti. En voisi antaa asian olla ja elää epätietoisuudessa siitä, että piikö hän minusta takaisin. Pitäisikö minun tehdä jotain? En minä suoraan puhuisi, en uskaltaisi. Jos jotain oli, mikä oli minulle vaikeaa niin tunteistani puhuminen. Se sai vaan minut tuntemaan itseni niin haavoittuvaiseksi. Ja kun olin haavoittuvainen, kuka vain saattaisi iskeä kynnet selkääni, muttei Merkurius. Hänen hienovaraisuutensa teki minuun vaikutuksen.
“Koska ajattelitte tulla seuraavaan kerran käymään Kuolonklaanissa?” vilkaisin erakkoon. Heidän viime vierailustaan oli kulunut jo muutama päivä. Minusta oli hienoa, kun klaani ja erakot pystyivät tekemään yhteistyötä, vaikka osa klaanini kissoista katsoisikin heitä vähän kieroon. Arvostin Punatähteä hänen hyvästä tahdostaan.
“Suunnittelimme huomista”, valkotummanharmaa kolli kertoi. Nyökkäsin. Erakko kolmikon vierailu oli aina päivieni kohokohta, sillä heistä oli muodostunut yksiä minun tärkeimpiä ystäviäni.
Vedin henkeä huomaamattomasti ja rohkaisin itseäni.
“Mietin, että kun pidät Hehkulammesta niin paljo niin, että haluaisitko joskus nähdä sen yöllä? Tai siis, en tiedä oletko nähnyt sitä vielä koskaan yöllä, mutta se on entistä kauniimpi kuun valossa”, selitin hieman ujosti. Olisin halunnut sulkea silmäni ja vain olla kuulematta sitä, mitä Merkurius vastasi. Hän voisi kieltäytyä jos halusi, ei hänen pakko olisi tulla. Toivoin vain niin kovasti, että hän haluaisi.

//Merkurius?
382 sanaa

Johdatin Liekkitassua eteenpäin pitkin joen rantaa. Naaras katseli vuorotellen joelle ja metsään. Saatoin vain kuvitella, miten suurelta koko maailma näytti nuoren kissan silmin.
"Joessa virtaus on usein melko voimakas, jonka vuoksi kannattaa pysytellä vähän matkan päässä rannasta. Voimme ylittää joen astinkiviä pitkin. Yhdet astinkivet näkyvät vähän edessäpäin", selitin ja viitoin hännälläni eteenpäin. Liekkitassu kuunteli ja siirsi katseensa eteenpäin, mutta hän pysyi vaiti. Minua jännitti edelleen hieman, mutta uskoin sen menevän ohi pian. Saavutimme nopeasti astinkivet, joten pysähdyin.
"Astinkiviä ylittäessä tulee olla varovainen. Jos hyppäät liian lyhyen loikan, vesi vie sinut mukanaan. Vain muutama kuolonklaanilainen osaa uida. Ystäväni Lauhalaukka on yksi heistä", sanoin ylpeällä äänellä. Olin hyvin ylpeä siitä, että Lauhalaukka oli yksi harvoista, joka osaa uida. Olin varma, että soturi tulisi vielä pelastamaan monta kissaa hukkumiselta. Liekkitassu nyökkäsi. Lähdin johdattamaan häntä eteenpäin.
"Täällä päin kasvaa paljon suuria mäntyjä. Kun sen aika on, opetan sinut kiipeilemään joko täällä tai reviirin eteläosassa, jossa kasvaa muutamia lehtipuita", naukaisin hieman epäröiden. En ollut varma, mitä kaikkea minun kannatti oppilaalleni kertoa. Liekkitassu nyökkäsi, mutta piti katseensa virtaavassa joessa. Huomasin, kuinka oppilas kiristi hieman tahtiaan ja astui ohitseni.
"Oppilas kulkee aina mestarinsa takana", sanoin nopeasti, vaikka en oikeasti välittänyt koko asiasta. Naaras siristi silmiään, mutta hidasti tahtiaan.
"Kyse on omasta turvallisuudestasi. Jos kuljet edelläni, törmäät ensimmäisenä esimerkiksi eteemme tulevaan kettuun. Tämä on mestarin tapa suojella oppilastaan, vaikka jotkut ajattelevan sen olevan merkki arvostuksesta", selitin vielä nopeasti ja katsoin Liekkitassua pahoillani. En halunnut olla mestari, joka käskyyttää oppilastaan kaiket ajat ja on ilkeä tälle. Halusin kunnioittaa Minttuvarjon muistoa ja olla ystävällinen ja kannustava. Toisaalta myös Pimentovarjolla oli ollut hyviä seikkoja. Mestarin tuli osata pistää oppilaalleen rajat, mutta liian ankara ei saanut olla. Matka jatkui hiljaisuudessa. Liekkitassu ei kysellyt paljoakaan, enkä minäkään keksinyt mitään sanottavaa tästä osasta reviiriä.
Lehtikuusilaakson kohdalla kuitenkin pysähdyin. Seisoin laakson reunan lähellä ja katselin loivaa alamäkeä. Lehtikuusten vihreät havuneulaset saivat laakson näyttämään houkuttelevalta.
"Tässä on Lehtikuusilaakso. Lehtikadon myötä lehtikuuset pudottavat neulasensa, ja hiirenkorvan aikaan ne kasvattavat ne takaisin. Mielestäni tämä on toiseksi kaunein paikka Kuolonklaanin reviirillä", totesin rauhallisella äänellä ja vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa.
"Kävellään nopeasti laakson lävitse. Sen aluskasvillisuus on hieman erilaista mitä muualla metsässä. Lehtikuusilaaksosta löytyy paljon esimerkiksi yrttejä", kerroin ja lähdin hitaasti laskeutumaan laakson reunaa alaspäin. Liekkitassu seurasi minua. Oppilas lähti aluksi juoksuun, jonka jälkeen hän yritti hidastaa tahtiaan. Naaras liukui osaan matkasta alas jaloillaan, mutta onnistui pysähtymään lopulta laakson pohjalle.
"Tule, näytän sinulle aukion, jossa on hyvä harjoitella oppilaan kanssa", sanoin ja lähdin johdattamaan Liekkitassua eteenpäin.
Näytin aukion Liekkitassulle, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Kerroin oppilaalleni helpoimman tavan kiivetä loivaa rinnettä ylös, ja hän suoriutui loistavasti. Jatkoimme matkaa rajaa pitkin eteenpäin. Tiesin paikan olevan lähellä sitä paikkaa, jossa Liekkihäntä menetti henkensä mäyrän kynsiin. Osa sotureista oli ollut sitä mieltä, että nuori naaras ei saisi olla nimeltään Liekkitassu. Heidän mukaan se tahri kuolleen soturin muistoa, mutta Punatähti oli hyväksynyt nimen.
"Kun olin vielä oppilas, törmäsimme täällä mäyrään partion kanssa. Yksi klaanin kokeneimmista sotureista menetti henkensä siinä samassa. Liekkihäntä pelasti poikansa Kalmakuun hengen kuollessaan", sanoin hieman haikealla äänellä. Minusta tuntui yhä hiukan pahalta Kalmakuun puolesta. Kolli oli kuitenkin päässyt yllättävän hyvin yli isänsä kuolemasta.
"Tiedätkö sinä mikä on ukkospolku?" vaihdoin aihetta kulkiessamme eteenpäin. Olisi parasta keskustella ukkospolusta ja hirviöistä ennen kuin Liekkitassu näkisi ne. En tiennyt miten naaras käyttäytyi, joten oli aina hyvä varoittaa etukäteen.

//Liekki? Sori tästä tuli vähän tönkkö ja Liekki ei sanonu näköjään sanaakaan xd en oikeen tiiä miten puhelias se on ni en uskaltanu laitta sitä puhumaan :d
// 543 sanaa

Katselin epävarmana Minttupennun tummansinisiä silmiä. En ollut lainkaan varma, pitäisikö minun nopeasti poistua pentutarhasta takavasemmalle, vai vain istua paikoillani näiden anovien katseitten armoilla. Tämä minulle täysin vieras pentu, jonka kanssa ehdin juuri vaihtaa vain muutaman sanan, pyytää nyt minua viemään hänet syvemmälle leiriin? Ja vaikka nämä pienokaiset näkisivät minut suurena, heitä vanhempana ja viisaana, olin siitä huolimatta vielä hömelö kissanpoika, joka ei todellakaan olisi kykenevä vahtimaan kahta pientä pentua.

Pikipentu ja Minttupentu saivat minut lopulta taivuteltua minut leikkiin mukaan, kuitenkin yhdellä ehdolla. Oikaisten ryhtiäni ja samalla rykäisten ääneeni hivenen auktoriteettia, päädyin pentujen katseeseen vastaamaan:
"Hyvä on. Voin käyttää teitä nopeasti ulkona, mikäli emonne antaa siihen luvan."
Minut kuultuaan olivat pennut kipittäneet suoraa päätä yhden kuningattaren luokse. Tai no, vain toinen heistä varsinaisesti käveli. Minttupentu vielä hoiperteli askelissaan. Hän enemmän ryömi tai kieri. Tämän näkeminen sai minut hieman katumaan sitä, että olin antanut heille mahdollisuuden nähdä leiriä. Miten pentu, joka ei vielä edes osannut kävellä selviäisi suurien kissojen täyttämässä leirissä yhtä kokemattoman kissan kanssa? Olin takuuvarma, että emokissa vastaisi ainakin Minttupennulle kieltävästi. Minä todella toivoin niin.

Mutta toisin kävi. Jonkin aikaa juteltuaan palasivat pennut luokseni innokkaasti hihkuen. Emo siis jostain syystä oli ajatellut tämän olevan hyvä idea. En kuunnellut heidän välistä keskusteluaan, mutta nyt toivoin, että olisin sen kuullut. Nostin katseeni pennuista, vaihtaen katseita näitten emon kanssa. Kilpikonnakuvioinen naaras katsoi minua luottavaisesti ja ystävällisesti. Nyökkäsin tälle pienesti, jonka jälkeen katsahdin taas innoissaan kikattaviin pentuihin.
"Voimme siis käydä pienellä kierroksella. Haluan kuitenkin, että pysytte lähelläni, ettei mitään pääse sattumaan. Emme myöskään lähde pitkälle. Olen itsekin kiertänyt leirin kunnolla vain kerran. Pysyttelemme siis lähellä pentutarhaa", selitin pennuile, jotka nyt katselivat minua silmät suurina, nyökäytellen päätään.
Viitoin Pikipentua ja Minttupentua kohti uloskäyntiä. Pikipentu lähti sujuvasti ja miltei heti liikkeelle, Minttupennun tullessa vielä hieman haparoiden perässä. Päätin kietoa häntäni punertavan naaraan ympärille, jottei tämä kaatuisi.

//Minttu?
300 sanaa

Hoipertelin neljällä tassulla vähän matkaa ja sen jälkeen lysähdin maahan.
“Tein ennätyksen!” kiljaisin riemusta ja katsoin Pikipentu ylpeänä. Pieni naaras käveli luokseni. Joskus minäkin osaisin kävellä noin hyvin! Kumarruin tutkimaan Pikipennun sammalpalloa kiinnostuneesti. Olin juuri koittamassa läpsäistä sitä eteenpäin, kun kuulin takaani jonkun äänen. Pääni kääntyi salamannopeasti äänenlähteeseen ja horjahdin nähdessäni uuden kissan. Silmäni pyöristyivät kiinnostuneina. Kissan kirkkaanruskea turkki oli paksua ja sitä koristi tummemmat juovat. Tulijan silmät olivat tyynet ja tummanvihreät. Eniten minua mietitytti tulijan ikä. Hänen piirteensä muistuttivat pentua samalla tavalla kuin minun ja Pikipennunkin. Kuitenkin tämän kollin koko viittasi johonkin muuhun, eihän kukaan pentu ollut tuon kokoinen. Vai oliko? Maailmassa oli liian paljon kysymyksiä ja muutenkin asioita, joita en tiennyt. Vilkaisin ensin Pikipennun ruskeisiin silmiin, ikään kuin kysyen tietäisikö hän kuka tulija oli, mutta hänen silmänsä näyttivät myös yksiltä kysymysmerkeiltä. Kuitenkin lähemmin kollin olemusta tutkien, en havainnut hänessä mitään vihamielistä. Hän oli tainnut huomata, että tuijotimme häntä, koska hän tuijotti takaisin. Nousin rohkeasti ylös ja tassuttelin vähän lähemmäs ja niin Pikipentukin teki, mutta hänen askeleensa olivat paljon varmempia.
“Kuka olet? En ole ennen nähnyt sinua”, kummastelin ja käänsin pääni kallelleen, “Oletko joku klaaninvanhin tai jotain kun olet noin iso? Vai ovatko pennutkin noin isoja? Olenkin minäkin noin iso, vaikkei minusta tunnu siltä?” Tulija tuntui hetken hämmentyvän kysymysten vyörystä, mutta lopulta vastasi:
“Olen Pähkinäpentu, enkä minäkään ole nähnyt sinua ennen.” Hänen ulkokuorensa pysyi vain samana, eikä hän näyttänyt juuri tunteitaan. Hän oli vähän kuin kiveä, olin kuitenkin havaitsevinani pientä ärtymystä, kun hän tuhahti meille, ettei ollut mikään klaaninvanhin. Minua koko ajan hämmästytti vieläkin enemmät asiat.
“Keitä te sitten olette?” Pähkinäpennuksi esittäytynyt kolli kysyi ja vilkaisi vuorollaan minua ja Pikipentua. Olisihan se ollutkin kummallista, jos hän olisi tuntenut meidät, muttemme me häntä.
“Minä olen Minttupentu”, kerroin ja Pikipentu jatkoi esitellen itsensä.
“Mistä sinä tulit? Tai siis kun tänne tulee välillä kissoja jostain muualta, onko täällä jotain muutakin kuin pentutarha, jossa asumme? Jos on voitko näyttää meille? Mentäisiin seikkailemaan!” hihkaisin ja silmäni syttyivät seikkailunhalusta. Pikipentu nyökytteli myös innostuneena. Käänsin anelevan kasteeni Pähkinäpentuun ja samoin teki Pikipentukin. Oli niin mahtavaa, kun olimme törmänneet vanhempaan pentuun, hän voisi näyttää meille kaikkia kivoja juttuja!

//Pähkinä?
351 sanaa

Pidin Villisieluun vähän etäisyyttä kävellessämme - en halunnut vaikuttaa liian tunkeilevalta. Mutta jos rehellisiä oltiin, minua vaivasi hitusen se, miten hyvissä väleissä naaras oli velipuoleni kanssa. Karhumyrsky ei kuulunut suosikkeihini missään luokassa, enkä oikein pitänyt ajatuksesta, että hän vietti kaiken vapaa-aikansa entisen oppilaansa kanssa. Se oli minusta outoa.
"Kuule, tiedäthän sinä, että voisit saada kenet vain paremman?" naukaisin yhtäkkiä, yllättäen jopa itsenikin. Tunsin kasvojani alkavan kuumottaa nolostuksesta, sillä minun ei ollut tarkoitus tuoda aatteitani julki ääneen sanottuna. Villisielu näytti olevan vähintään yhtä järkyttynyt sanomastani, kuin minä itse, joten päätin vaihtaa nopeasti aihetta välttyäkseni kiusalliselta tilanteelta, joka tuntui meistä molemmista varmasti varsin epämukavalta.
"Anteeksi. Oletko muuten hyvä metsästämään?" kysyin, taka-ajatuksenani johdatella naaraan ajatuksia pois äskeisestä. Pilkukas soturi katsoi minua edelleen vähän tyrmistyneenä, mutta hän pudisteli kumminkin päätään.
"En erityisen kehuttavalla tavalla. Entä sinä?" hän kysyi puolestaan ja kohotti kulmiaan. Pudistelin päätäni nauraen, kun muistelin Tuhkajuovan kanssa pidettyjä ensimmäisiä saalistusharjoituksiani.
"Olen kamala!" tirskahdin. "Ihmettelen, miten Tuhkajuova edes mahtoi jaksaa minua ja näitä tahmatassuja koko soturikoulutukseni ajan!" Kasvoilleni levisi leveä hymy, ja onnekseni sain huomata, että myös Villisielua alkoi hymyilyttämään. Ehkä en ollutkaan onnistunut tuhoamaan ystävyyttämme sillä ajattelemattomalla kysymyksellä.
Kohotun kuonoani sen verran, että pystyin tutkimaan paremmin ilmassa leijailevia hajuja. Juuri sopivasti nenääni tulvahti metsämyyrän tuoksu, se ei ollut kaukana - itse asiassa aivan nenämme edessä, emmekä olleet edes huomanneet sitä.
Katsoin neulasten päällä lyllertävää pikkuotusta, joka näytti hyvin keskittyneeltä omiin puuhiinsa. Vaihdoin Villisielun kanssa huvittuneita katseita, ja ryhdyin sitten vaanimaan. Pudottauduin aivan matalaksi, katse tiukasti saaliissani. Mutta olin liian hidas, ja myyrä pääsi karkuun, jo paljon ennen kuin ehdin edes loikata.
"Hiirenpapanat", sihahdin ja käännyin katsomaan Villisielua häntääni heilutellen. "Mitä jos mentäisiin kuitenkin uimaan?" Yritin pitää pokkani, mutta se oli vaikeaa, kun tunsin, miten nauru kupli sisälläni.

//Villi?
//283 sanaa

"Olen kyllä kuullut Lehtikuusilaaksosta, klaaninvanhimmat kertoivat siitä joskus", vastasin Mahlahallalle viileästi ja huitaisin hännälläni ilmaa. "Ja Mäntyviiksi mainitsi kerran jonkin Hehkulammen. En vain tiedä, missä kumpikaan sijaitsee, joten jos sinä noin soturina näyttäisit - oletan sinun kuitenkin käyneen leirin ulkopuolella hieman useammin kuin minä."
Päätettyäni keljuilevat sanani Mahlahalla vilkaisi minua. En oikein osannut tulkita hänen ilmettään - väliäkö sillä, kunhan hän vain veisi minut nyt reviiriä näkemään. "Mennään nyt ensin Kuolonklaanin rajalle", hän maukui. "Sitten näytän sinulle Lehtikuusilaakson."
Siristin silmiäni katsoessani liikkeelle lähtevää kollia. Lähdin vaiteliaana hänen vierellään kulkemaan jättäen väliimme hieman yli hännänmitan. En oikein tiennyt, millainen Mahlahalla olisi mestarina - olin käsittääkseni hänen ensimmäinen oppilaansa, joten sikäli en uskonut hänen olevan kovinkaan hyvä siinä, mestarin tehtävissä siis.
*No, enköhän minä kohta saa nähdä, onko tuosta mihinkään*, ajattelin ja vilkaisin kollia syrjäsilmällä.
Hänen kokemattomuutensa sijaan ryhdyin tarkkailemaan ympäristöäni. Tämä oli ensimmäinen kertani leirin ulkopuolella ja olin kiinnostunut kuulemaan kaiken mahdollisen Kuolonklaanin reviiristä - mikäli Mahlahalla nyt osasi kertoa siitä yhtään mitään. Sitäkään en uskoisi, ennen kuin omin korvin kuulisin. Pohdin, mitä hän juuri nyt ajatteli. Epäröikö hän kykeneväisyyttään toimia mestarina? No, en voinut tietää mutta aina minä saatoin jotakin päätellä. Tarkkailin Mahlahallaa syrjäsilmällä lähes koko ajan siinä joen viertä kävellessämme.

//Mahla?
Joo on tönkköö, en tiiä mikä vaivaa :/
197 sanaa

Päädyin saamaan petini soturien pesälle, ja nukkumaan siihen. Mutten saanut unta. Myönsin ja tiesin tuijottavani Karhumyrskyä. Toisaalta en oikeastaan keskittynyt kolliin, olin uppoutunut väsymyksen huurtaviin ajatuksiini. Kaikkea oli tapahtunut taas, enkä pitänyt siitä. Painoin pääni lopulta korvani luimuun, miettiessäni itku kohtausta. Typerä heikko minä. Noin ei saisi käydä. Olet muutenkin niin heikko Karhumyrskyn kanssa! Nielaisin vielä, katsoen kaatuneen puun kattoa. Tarvitsin läheisyyttä. Painauduin sammaliini, kiehnäten epätoivossa sitä vasten. Ainakaan en ollut kolli kaksikon vieressä. Lopulta asetuin paikalleni, asettaen häntäni nenäni päälle. Lopulta nukahdin, antaen itseni valua rennoksi. En herännyt Karhumyrskyn tönäisyyn, kuten normaalisti. Heräsin aamulla itse aikaisin, en aamukosteen aikaan, mutta normaaliin aamuun. Haukottelin, alkaen sukimaan turkkiani.

Päädyin aukiolle katsomaan paikkoja. Niin, mitä tehdä? Olin yleensä se kissa jota käskytettiin, eikä se joka käskytti, joten nyt katsoin aukiota aivan hämilläni. Päätin kuitenkin ottaa aamupalaa. Valitsin taas linnun, jota menin leirin varjoihin syömään. Ennen kuin sain edes aloitettua riistan syöntiä, Lauhalaukka tupsahti aukiolle, kolli lähti minua kohti. Paniikki syöksyi lävitseni, miten selittäisin eilisen käytökseni. Olin oikeasti ollut töykeä. Kolli istahti eteeni, ennen kun toinen sai sanaakaan suustaan, minä tökkäsin saalista lähemmäs häntä.
"Kuule, anteeksi, en tarkoittanut olla ilkeä. Minun piti vain varmistaa yksi asia, juhlisin mielusti nyt?" Sanoin kollille, asia oli varmaan pisin lause mitä olin kollin kuulen sanonut, sillä en yleensä paljoa puhunut, nyt kuitenkin olin sen velkaa. Lauhalaukka naurahti pienesti, katsoen minuun hymyillen lempeästi. Tunsin itsekkin hymyileväni.
"Ei se mitään, toki! Lähdetäänkö vaikka saalistamaan? Tai voisin vaikka näyttää kun uin!", Kolli sanoi, naurahdin pienesti. Lauhalaukka sai minut tuntemaan kun olisin taas pentu, ja jokainen ihailemani kissan sana olisi ollut upea, kuin esi isiltä viesti. Hän sai minut iloiseksi, pelkällä olemuksellaan, hän oli niin mainio.
"Saalistus olisi ihan kivaa, mutta olen aina halunnut opetella uimaan! Jaetaanko ensin tämä?" Melkeinpäs kehräsin innosta, kun tassuni hieroivat maata. Lauhahalla nyökkäsi, ja aloin syömään saalista innoissani uinti retkestä. Puolitimme saaliin, ja itse hotkin sen tottuneena Laukkahallan velipuolen nopeasta syönnistä seurassani. Kuitenkin kolli ei pahastunut, vaan hymyili yhä kun lähdimme kahdestaan piikkiherne tunneleille. Jäin tuijottamaan maailman kauneutta kun pääsimme tuosta leiristä. Kauniita kanervat kiinnittivät huomioni. Kanervapentu? Ei paha. Totesin itselleni, jatkaen kollin vieressä. Kuljin pienen välin toiseen pitäen. En edelleenkään tiennyt oliko kolli viemässä minua uimaan, vai metsästämään. Mutta jos olisimme pois koko päivän, voisimme tehdä kumpaakin. En tiennyt olinko partioissa, jos olin, saisivatpa etsiä nyt kunnolla! Minä tekisin asian varmaksi. Mutta varmasti toisin riistaa leiriin, eikä silloin heillä olisi valittamista, eikö niin? Uskon niin.
"Olit aika omistautunut oppilas?" Lauhalaukka kysyi. Voi olisipa tiennyt. Mietin mitä oikein sanoisin. Ei kai minun ja Karhumyrskyn juttu ollut salainen? Kai minä nyt hänen velipuolelleen voisin siitä puhua mitä teimme puolet illoistamme, sekä suurin osa vapaa ajasta sen jälkeen kun olimme syöneet.
"Kyllä minä jotenkin.. Kuitenkin vietin paljon aikaa hänen kanssaan pelkkänä ystävänä, en mestarina ja oppilaana aina. Useimmiten kyllä harjoittelimme", Tokaisin, asia kuulosti paremmalta päässäni kuin ääneen sanottuna. Punastuin kun sanoin ääneen asian lopulta. En tosin tiennyt mitä sanoa, että todellakin uurastin yöt ja päivät? Ei sekään ollut totuus, eikä se olisi oikein sanoa toiselle vale. Joten yritin olla mahdollisimman rehellinen kollille.

//504 sanaa
//Lauha?

"Olet oikeassa, meidän täytyy olla leirissä ennen auringonlaskua", totesin ja käänsin katseeni kohti taivasta. Päivät olivat hiljalleen alkaneet lyhenemään. Viherlehti päättyisi pian. Puiden lehdet pysyttelivät yhä sinnikkäästi puissa vihreinä, mutta vain kuun tai kahden kuluttua ne alkaisivat jo putoilemaan. Nautin viherlehden lämmöstä, mutta toisinaan minua ärsytti kuumuus. Lauhalaukalla tuskin oli samaa ongelmaa, sillä soturi saattoi pulahtaa uimaan koska tahansa veden läheisyydessä. Nyt hän nuoli pitkin vedoin yhä märkää turkkiaan. Odottelin vielä hetken, jonka jälkeen soturi nousi ylös merkkinä siitä, että hän oli valmis lähtemään. Ravasimme tasaista tahtia rinnakkain kauemmaksi Hehkulammesta, jonka vesi oli yhä kirkkaansinistä.
"Minusta on mahtavaa, että olemme molemmat sotureita", totesin huokaisten ja vilkaisin nopeasti ystäväni suuntaan. Kollin kasvoilla oli lämmin hymy.
"Niinpä. Meillä on taas aikaa tehdä kaikenlaista mukavaa! Pian sekin varmaan päättyy, kun pentutarhan pennut kasvavat. Olen aivan varma, että joku pennuista saa sinut mestariksesi", oranssi-valkea kolli sanoi, mutta hymy ei kadonnut hänen kasvoiltaan. Olin niin onnellinen saadessani olla Lauhalaukan ystävä. Kolli osasi olla iloinen minun puolestani, eikä hän koskaan arvostellut minua tai tekemisiäni. Hän oli minun perheenjäseneni, vaikkemme oikeasti olleetkaan sukua.
"Tuskinpa vain antaa. Kuolonklaanissa on paljon sotureita, jotka olisivat valmiita taistelemaan saadakseen itselleen oppilaan. Minusta on ihan kiva olla vain tavallinen soturi. Ja vaikka minä saisinkin oppilaan, sinä saisit luvan tulla kanssamme harjoituksiin niin usein kuin vain voit", virnistin lämpimästi nuorelle soturille. Lauhalaukka virnisti takaisin.
"Minä lupaan auttaa sinua niin paljon kuin vain voin!" soturi lupasi. Annoin ystäväni mennä edelläni piikkihernetunneliin. Kävelin hänen peräänsä. Istuskelimme hetken pääaukiolla, jonka jälkeen partion oli aika lähteä. Kävelin mahdollisimman arvokkaasti ystäväni kanssa leirin uloskäynnille ja odotimme kahden muun kissan saapumista. Hopeaputous oppilaineen saapuivat pian.
"Lähdetään", totesin ja pujahdin piikkihernetunneliin Lauhalaukka kintereilläni. Partio sujui ongelmitta. Haistoimme tuntemattoman erakon melko lähellä rajaa, mutta hajujälki oli laimea. Mitään muuta poikkeavaa ei ollut. Kaikki meni oikeastaan erittäin hyvin.

Ei kulunut kuin puoli kuuta, kun Punatähti antoi minulle ensimmäisen oppilaani! Liekkipennusta oli tullut eilen Liekkitassu, ja minä olin todella jännittynyt ja innoissani. Nuori, oranssinpunainen naaras vaikutti olevan itsevarma ja hyvin teräväkielinen. Jo pentuna olin kuullut hänen puhuvan toisille niin, miten en itse olisi pystynyt puhumaan. En ollut varma, miten minun olisi ollut järkevintä lähestyä oppilasta. Istuimme Lauhalaukan kanssa sotureiden pesän sisäänkäynnin vierellä. Aamu oli juuri valjennut ja kissat heräilivät parhaillaan uuteen päivään. Vilkuilin oppilaiden pesän suuntaan. Liekkitassu oli juuri astunut ulos uudesta pesästään, ja naaras suki turkkiaan yksikseen.
"Mitä aiotte tehdä tänään Liekkitassun kanssa?" ystäväni kysyi ja sai minut keskittymään oppilaani sijasta häneen. Käänsin vihreän katseeni soturiin.
"Käymme kiertämässä rajat. Ehkä voisin opettaa hänelle jotakin, mutta en oikein tiedä.. Pitäisikö ensimmäisen päivän olla helpompi? En halua uuvuttaa Liekkitassua heti alkuun", totesin hieman epävarmalla äänellä.
"Hmm.. Ehkä voisit käyttää tämän päivän reviirin parissa? Kerro hänelle erilaisia tarinoita rajoista ja paikoista Kuolonklaanin reviirillä!" Lauhalaukka innostui. Nyökkäsin yhä hieman epävarmana. En ollut varma, miten paljon Liekkitassua kiinnosti minun selitykseni Kuolonklaanin reviiristä.
"Ehkä minä teen niin. Sinun pitäisi mennä, partio odottaa sinua jo", huomautin ja viitoin hännälläni kohti uloskäyntiä. Lauhalaukka säpsähti, hyvästeli minut nopeasti ja loikki partion perälle. Hän poistui leiristä vilkaisematta taakseen. Nousin ylös ja astelin hieman hermostuneena Liekkitassun luokse. Oranssi oppilas nosti heti meripihkaiset silmänsä minua kohti.
"Hei Liekkitassu", tervehdin kohteliaasti istumatta alas. Naaras siristi silmiään vastaamatta tervehdykseeni. Annoin asian olla, koska ei sillä ollut niin väliä.
"Käytämme ensimmäisen päivämme rajojen sekä reviirin parissa. Käydään läpi myös muutamia asioita, joita nuoren oppilaan on hyvä tietää. Oletko valmis?" kysyin yrittäen pitää ääneni rauhallisena, mutta huomasin sen värisevän.
"Olen", Liekkitassu vastasi ja nousi ylös. Johdatin hänet perässäni piikkihernetunneliin, johon Lauhalaukka oli juuri aiemmin kadonnut. Tämä oli Liekkitassun ensimmäinen kerta, kun hän poistui leiristä. Odotin oranssinpunaista naarasta leirin ulkopuolella. Annoin hänelle hetken aikaa katsella ympärilleen.
"Kiivetään ensin mäkeä ylös ja kuljetaan jokea pitkin Kuolonklaanin rajalle. Sitten jatkamme matkaa Lehtikuusilaaksoon", sanoin ja tajusin pian sen jälkeen, että naaras ei välttämättä tiennyt mitään klaanimme reviiristä. Niinpä päätin kysyä asiaa Liekkitassulta:
"Ovatko klaaninvanhimmat tai Mäntyviiksi kertoneet sinulle mitään Kuolonklaanin reviiristä? Osaatko kertoa joitakin paikkoja täältä?"

//Liekki?
// 644 sanaa

Löysin itseni istuskelemasta lähellä leirin rajaavia seinämiä. Olin lähellä pentutarhaa, mutta silti suhteellisen kaukana siitä. Olin jälleen uppoutunut ajatuksiini. Mutta nyt minulla todella riitti ajateltavaa. Viime päivinä oli tapahtunut paljon kaikenlaista. Muistin tapahtumat suhteellisen selkeästi päässäni, mutten vieläkään kyennyt prosessoimaan irrallisia tapahtumankuvia kunnolla.

Muisto siitä, miten yllättäen luiskahdin veteen palautui mieleeni jälleen. Sen hetken muistin parhaiten. Olin hädissäni sillä hetkellä, vielä silloinkin, kun tuntematon soturi oli nostanut minut vedestä. Hänen tiukka äänensä, joka oli käskenyt minua lopettamaan onnettoman riuhtomiseni kaikui mielessäni. Se oli saanut minut silloin säikähtäen lopettamaan liikehtimisen siihen paikkaan. Kun pääsin vedestä, olin sekä jäätyä kuoliaaksi, että tukehtua samanaikaisesti. Yskin rajusti, niin kovaa että se sattui kurkkuun ja raapi keuhkojani. Tuntui kuin olisin kouristellut voimakkaasti. Kurkkuni oli yhä hieman kipuileva sen jäljiltä, ja puhuminen sattui. Sitten muistin kuulleeni Taivaslaulun, ja taas sen kauhistuttavan, auktoriteettia täynnä olevan äänen. Ja sen jälkeen olinkin ollut parantajan pesässä. Olin taas joutunut sen epäilykseni herättävän hajun armoille, mutta sen lisäksi olin haistavinani jotakin muuta. En vain saanut päähäni, millainen haju se oli. Onneksi piipahdukseni parantajalla jäi lyhyeksi.

Ja sitten havahduin Mäntyviiksen ääneen. Sitten tunsin hänen kosketuksensa ja lämpönsä. Olin myös kuulevinani Taivaslaulun sanovan jotakin, mistä en kuitenkaan saanut selvää. Taivaslaulun ääni kuulosti haikealta, kenties vähän apealta? Tiesin, mitä hän oli päivitellyt sille eräälle soturille ja sitten parantajalle. Hän oli selkeästi ollut pahoillaan ja harmissaan siitä, mitä tapahtui. Ehkä hän ajatteli minun olevan vihainen hänelle. Ehkä minun pitäisi olla hänelle vihainen?

En kuitenkaan ollut vihainen. En edes ollut täysin varma, miksi minun pitäisi suuttua Taivaslaululle. Minun syyni se enemmän oli, kuin hänen. Sitä paitsi, olin selvinnyt tilanteesta vain pienellä säikähdyksellä. Ja hän oli minua lammesta sekä vesiputouksesta etukäteen varoittanut. Minun olisi pitänyt kuunnella Taivaslaulua. Hän oli viisas, aikuinen soturi. Minä olin vain pieni ja tyhmä pentu. Ehkä hän on katkeroitunut? Voi voi voi. Ehkä minun pitäisi pyytää Taivaslaululta anteeksi? Mutta entä jos hän ei halua puhua minulle? Kun vilkuilin ympäristöäni, en nähnyt Taivaslaulua missään. Mikäli olisinkin nähnyt hänet, olisin luultavasti pinkonut suoraa päätä hänen luokseen, anoen kyyneleet silmissäni anteeksiantoa. Voisin siis ainakin tovin hengähtää ja kerätä itseäni kokoon. Rauhoittaa mieleni, tasata hengitykseni tahti. Miettiä, mitä hänelle sanoisin. Nyökkäsin itselleni. Suunnitelmani kuulosti järkeenkäyvältä. Ehkä pieni määrä aikaa ja kunnon puhe parantaisi haavamme.

Nyt kykenin nostamaan itseni ylös ja palaamaan muitten kissojen pariin mieleni sisältä. Aluksi hämmennyin sijainnistani, mutta muistin miltei välittömästi, miksi olin tähän paikkaan päätynyt jäämään. Kun olin jokin aika sitten käynyt parantajan pesällä, olin jäänyt Mäntyviiksen kanssa ulos lekottelemaan. Pentutarhassa oli alkanut yllättäen hirveä hälinä, miltei koko tarha tyhjennettiin sen asukeista. Olinkin sen jälkeen alkanut vältellä pentutarhaa. En ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaikka Mäntyviiksi oli asiaa yrittänyt minulle selittää.

Mutta nyt pentutarhassa ja sen läheisyydessä oli melko hiljaista. Kaikki oli alkanut kääntyä tavanomaisempaan päin. Niin kissojen määrä sen läheisyydessä ja sisällä, että pesän sisältä tulevien äänten määrä. Epäröin vielä hetken paikoillani, vaikka minun tekikin jo mieli palata pentutarhalle. Ehkä minua taas huijataan? Mutta toisaalta kuka minua haluaisi huijata? Taivaslauluko? Vai se minut pelastanut kissa? Jalkani lähtivät liikkeelle, ennenkuin pääni antoi siihen varsinaisesti lupaa. Jolkotin suoraan pentutarhan suulle, mutten työntynyt suoraa päätä sisään. Halusin ensin nähdä, mitä sisällä tapahtui. Nojaten pentutarhan ulkoista seinämää vasten, pistin pääni sisäänkäynnin sammalverhosta läpi.

Kaikki näytti suhteellisen tavanomaiselta. Pistin kuitenkin silmäni kahteen pienen pieneen myttyyn, joita en ollut nähnyt aiemmin. Molemmat mytyt liikahtelivat, näyttäen keskustelevan keskenään, samalla tutkiskellen sammalpalloa, joka oli lähellä heitä.

Toinen mytty oli punertavan ruskea, toinen taas oli tummanharmaa. Tummanharmaa mytty näytti toista myttyä hieman suuremmalta. Vai.. olivatko nuo sen jalat? Jos tuolla on jalat, missä ovat punaruskean jalat? Ja miksi he olivat kumpikin niin pieniä? He ovat pentuja, mutta niin olen minäkin, samalla ollen heitä suurempi! Minun täytyi heilauttaa päätäni kerran, varmistaakseni noiden kahden olevan todellakin pentuja. Ovatko pennut paljon pienempiä nykyään? Vai.. onko minusta tullut isompi?

//Minttu? Taivas?
621 sanaa

"Käydään vain", suostuin empimättä. Pieni irtautuminen tekisi terää meille molemmille. Sitä paitsi halusin saada ystäväni ajatukset toisaalle auringonlaskun aikaan lähtevästä partiosta, jota hänet oli laitettu johtamaan.
"Kiva", Mahlahalla maukui ilahtuneesti, ja lähti viemään meitä piikkihernetunnelin suuntaan.
"Mentäisiinkö vaikka Hehkulammelle?" ehdotin puolestani. "Voisin näyttää sinulle, kuinka hyvin sukellan."
"Kyllä se käy", kermanvärinen soturi myöntyi. Puskin tämän kaulaa hyvilläni; minulla ei olisi voinut olla parempaa ystävää kuin Mahlahalla. Tekisin mitä vain hänen puolestaan.
"Otetaanko juoksukilpailu?" virnistin, mutta ennen kuin ehdin saada vastaustakaan, soturi oli jo pinkaissut matkaan. Juoksin hänen peräänsä, eikä minulla mennyt kuin hetki saavuttaa hänet.
Kuten tavallisesti, kisailumme päättyi tasapeliin. Joko se oli kohtalon ivaa, tai sitten Mahlahalla hidasteli aina tahallaan, jotta kilpailusta tulisi enemmän tasaväkisempi.
Kahlasin oikopäätä veteen. Mahlahalla jäi rannalle vetämään henkeä, ja kun vilkaisin hänen suuntaansa, tämä nyökkäsi minulle kannustavasti hymyillen. Hymyilin hänelle nopeasti takaisin, mutta käänsin sitten katseeni eteenpäin ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa, ennen kuin sukelsin.
Veden alla oli rauhallista. Siellä vallitsi täysin oma maailmansa, jota tavallinen kulkija ei saattanut ymmärtää, mutta joka kuitenkin kutsui äärelleen ihmettelemään.
Ensimmäisen kerran olin kokenut tällaista pudotessani leirissä olevaan lampeen Karhumyrskyn heitettyä pallon liian kauas. Olin uponnut pinnan alle, keuhkojani oli poltellut hapen puutteesta, ja paniikki oli saamassa minusta otteen. Sitten löysin tieni takaisin pinnalle, ja tajusinkin janoavani uudestaan sitä tunnetta.
Nousin takaisin pintaan ja annoin ilman kulkea taas keuhkoihini, jotka olivat oppineet sietämään pitkälle sukeltaessa syntyvää happivajetta. Tuhkajuovan ohjeistuksesta olin kehittänyt keuhkojani ja harjoitellut pidättämään hengitystä kuivalla maalla, sitten vasta veden alla, ja minusta keskittyneen harjoittelun tulos alkoi vähitellen näkyä pidempinä aikoina sukeltaessa.
Kävelin Mahlahallan luokse, ja ravistelin turkistani irtopisarat hänen päälleen. Kolli ulvaisi tyrmistyneenä ja loikkasi kauemmaksi karvat sojollaan.
"Ilkeää!" soturi sihahti inhoksuen ja yritti sukia turkkiansa kuivaksi. Kehräsin huvittuneena ja puskin hänen rintaansa märällä päälläni ihan vain kiusatakseni.
"Mitä? Minähän vain autoin sinua siistiytymään, nimittäin ihan kohta sinun pitäisi olla johtamassa partiota", mau'uin ja osoitin hännälläni taivaalle, joka oli alkanut vaihtaa väriään punertavaksi laskevan auringon mukaan. "Eikö meidän olisi jo aika palata takaisin?" Istahdin ystäväni viereen ja ryhdyin nuolemaan omaa turkkiani pitkin, rivakoin vedoin kuivemmaksi.

//Mahla?
//339 sanaa

"Katsotaan nyt", naurahdin vähän ja käänsin katseeni horisonttiin. Naaras oli painautunut kiinni turkkiini, tunsin hänen kylkiensä kohoilevan tasaisesti hengityksen tahtiin, ja hänen tuoksunsa oli lähestulkoon yhtä huumaava kuin kissanminttu.
Samaan aikaan halusin pitää hänet lähelläni, tuntea hänen lämpimän kehonsa omaani vasten, mutta ajatukseni olivat ristiriidoissa keskenään. Minua pelotti, suorastaan kauhistutti tämä täysin uusi tilanne, jossa olin ensimmäistä kertaa. Jos olisin viitsinyt, olisin työtänyt naaraan kauemmaksi ja lähtenyt pois. Mutta en voinut, yksinkertaisesti en vain pystynyt tekemään sellaista, en hänelle.
"Mikä nyt on?" Villisielun siniset silmät katsoivat minua uteliaasti, ja tunsin kuinka kasvojani alkoi kuumottaa ja jouduin kääntämään katseeni pois, kun en pystynyt kohtaamaan tuota tuijotusta.
"Ei mikään", valehtelin, enkä antanut naaraalle aikaa esittää lisää kysymyksiä, vaan nousin ylös ja irrottauduin varovasti tämän kyljestä. "Meidän pitäisi palata jo leiriin, ennen kuin joku alkaa ihmetellä." Tosiasiassa kukaan tuskin kaipaisi meitä. Minulla ei oikeastaan ollut ystäviä tai perheenjäseniä, joita olisi kiinnostanut, missä liikuin milloinkin.
"Jos niin sanot", pilkukas soturi tokaisi lapojaan kohauttaen ja nousi myöskin seisomaan. Hän asteli vierelleni, niin, että hänen turkkinsa hipoi omaani. Kylmät väreet kulkivat aaltoina selkäpiissäni, ja tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn.
Ääneti lähdimme kulkemaan takaisin leiriin päin. Leirissä Villisielu kävi hakemassa vanhan petinsä oppilaiden pesästä ja siirsi sen avustuksellani soturien pesään, melko lähelle suojan suuaukkoa. Se ei ollut minun vuoteeni vieressä, mutta meillä olisi kuitenkin edes jonkinlainen näköyhteys toisiimme pesän poikki, mikä toivon mukaan riittäisi tähän hätään.
Kun olin käpertynyt omaan vuoteeseeni ja jo ummistanut silmäni siinä toivossa, että uni sieppaisi minut kohta matkaansa, minua alkoi yhtäkkiä vaivata tunne, että joku tuijotti minua. Raotin varovasti silmäluomiani ja näin vähän matkan päässä Villisielun, joka myöskin oli hautautunut syvälle sammaliinsa. Mutta kun tarkemmin katsoin, näin kuinka naaraan silmät kiiluivat hämärässä - ja niiden katse oli kohdistunut suoraan minuun.
Käänsin vaivihkaa puoltani, niin, ettei kissan tuijotus enää häiritsisi. Mutta häiritsi se. Villisielua valvotti varmasti vielä, olihan tämä päivä ollut yhtä tunteiden vuoristorataa.
Painoin pääni sammalille ja yritin nukahtaa. Sain odotella hyvän tovin, ennen kuin uni otti minusta kiinni, mutta onneksi se otti, sillä en olisi ehkä kestänyt pidempään, ja olisin saattanut suutuspäissäni käydä sanomassa ystävälleni jotakin ikävää, mitä varmasti olisin saanut katua vielä jälkeenpäin.

//Vaikka Villi?
//351 sanaa

Vetäisin henkeä ja tunsin raikkaan ilman virtaavan keuhkoihini. Märkää turkkiani palelsi yhtäkkinen lämpötilan muutos. Kuulin jotain ääniä, mutten ymmärtänyt niistä mitään. En tuntenut tuttua ja turvallista maata tassujeni alla, vaan tuntui kuin leijuisin. Niskassani tuntui jämäkkä ote, joka tuntui ohjaavan minua. Pian kuin tyhjästä eteeni ilmestyi karvainen turvallisen tuoksuinen hahmo ja tunsin laskeutuvani maahan. *Emo!* Tiesin tämän olevan emoni. Ote niskastani irtosi. Pian peityin lämpimiin nuolaisuihin. Se sai oloni tuntumaan rennolta ja minua ympäröivä maailma tuntui jo asteen turvallisemmalta. Upotin kuononi vaistojeni varassa vierelläni olevaan karvakasaan ja löysin sen mitä vaistoni olivat käskeneetkin etsiä, nimittäin ruoanlähteen. Aloin imeä kiivaasti lämmintä maitoa sisuksiini ja lämpö alkoi valita minut. Kehräsin hiljaisella pentumaisella tavallani ja aloin leipoa emoni pehmeää turkkia. Hiljalleen väsymys alkoi painaa jokaista liikettäni, enkä enää mahtanut sille mitään. Annoin unen tulla painautuessani emoni lohduttavaan vartaloon.

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun olin ensimmäistä kertaa vetänyt raikasta ilmaa keuhkoihini. Makoilin emoni vatsaan kiinni painautuneena ja ajatukseni väkisinkin karkasivat siihen, mitä muuta maailmassa olisi koettavissa. Maailma oli kyllä ihmeen pimeä. En ymmärtänyt miten muut kissat osasivat kulkea täällä maailmassa ilman, että talloivat toisiaan. Ehkä siihen oppisi, kun kasvaisi. Tai ehkä kissoille kasvaisi jonkinlaiset valot otsaan. Lähdin ryömimään irti emostani. Hetken aikaa ryömittyäni törmäsin johonkin saman tuntuiseen kuin emoni.
“Minttupentu, minne sinä olet matkalla”, kuului lempeä ääni edessäni olevasta karvakasasta. Mietin miten emo oli sinne päätynyt, mutta sitten huomasinkin, että karvakasa haisi vieraalta. Lähdin vaistomaisesti eri suuntaan vieraasta kissasta ja juuri kun löysin mielenkiintoisen tuntuisen jutun tassuihini, minut nostettiin ilmaan ja laskettiin emon viereen. Retkeni oli pilattu. Pieni kapinan henki syttyi sisälläni ja lähdin ryömimään uudestaan. Jokin kuitenkin meni vikaan, sillä en enää päätynyt jutun luokse vaan törmäsin emoni ohueen häntään. Karvainen häntä kutitti nenääni ja aiheutti minulle pientä kehoani ravisuttavan aivastuksen. Siinä aivastuksessa oli jotain erikoista. Ihan kuin valot olisi laitettu päälle, sillä yhtäkkiä aloin hahmottamaan ympäristöäni. Tapitin silmät selälläni edessäni värisevää valkeaa häntää. Se näytti niin...karvaiselta. Juuri siltä miltä se tuntuikin. Miten jokin pystyi näyttämään siltä miltä se tuntui? Ajatukseni menivät solmuun. Käännyin ympäri ja näin emoni hahmon ensimmäistä kertaa. Hän oli valtava. Emon turkki oli valkoinen ja sitä koristi musta kilpikonnakuvio. Hänen koko olemuksensa kuitenkin kruunasi tummanvihreät silmät. Emon kasvot kääntyivät lempeimpään ja rakastavisimpaan hymyyn. Ryömin hänen luokseen samalla tuijottaen häntä. Painauduin kiinni tämän etutassuun ja kurkottelin kaulallani, jotta näkisin taas hänet.
“Punaruskea turkkisi on melkein samaa sävyä kuin isäsi turkki”, emo naukui ja kumarsi kuonollaan minua kohti ja nuolaisi päätäni märällä kielellään. Miukaisin onnellisesti ja puskin päälläni suurta valkoista käpälää.

Seuraava päivä oli koittanut. Oli taas uusi päivä ja uudet jutut. Pelkäsin aamulla vähän avata silmäni, koska en ollut varma olisiko taas pimeää. Ilokseni kuitenkin valot olivat vieläkin päällä ja pystyin tutkiskelemaan asumuksemme pehmeitä ja kulmikkaita muotoja. Täällä olisi niin paljon tutkittavaa, mutta yksi asia hidasti kyllä pahasti menoani paikasta toiseen. Olin pistänyt huomioon sen, kuinka emoni ja muut täällä kulkevat neljällä käpälällä, eivätkä ryömi maata myöden. En vain ymmärtänyt kuinka sellainen onnistui. Kesken mietiskelyn jostain kolosta putkahti tänne iso punaruskeaturkkinen kolli. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan minua siten, että minun pitäisi tuntea hänet. Siristin silmiäni mietteliäästi ja samalla saapujan ilme näytti muuttuvan leveäksi hymyksi. Yritin ryömiä lähemmäs ja katsoa saapujan silmiin.
“Terve. Olen Minttupentu”, naukaisin reippaasti.
“Tiedän. Olen isäsi”, punaruskea kissa naukui silmät loistaen. Ilmeeni muuttui innostukseeni. Isäni oli yhtä hieno kuin emoni. Hymyilin vilpittömästi isälleni.
“Hei isä!” hihkaisin. Isä tassutti emoni luokse ja alkoi jutella tämän kanssa jostain. En kuitenkaan jaksanut jäädä kuuntelemaan vaan tutkin katseellani pesän muita kissoja. Silmiini pisti pienenpieni tummaharmaa pentu, joka leikki villisti pienen sammalpallon kanssa. Silmäni suurenivat täydenkuun kokoisiksi ja innostus valtasi minut päästä häntään. Kahmin tassuillani itseäni eteenpäin pitkin maata turhauttavan hitaasti. Tummanharmaa pentu huomasi minut ja jäi tuijottamaan minua ruskeilla silmillään. Pääni kääntyi kallelleen samalla kun tuijotin takaisin.
“Kuka olet?” naukaisin rohkeasti ja väläytin hymyn pennulle. Pentu tassutteli reippaasti luokseni ja istahti minun viereeni.
“Olen Pikipentu, sinähän olet Minttupentu eikö niin?” pentu kyseli sosiaalisesti. Nyökyttelin.
“Kuka sinun emosi on?” kysyin ja katselin pesää, “Onko se tuo musta naaras pesän varjoissa?” En nähnyt muita isoja kissoja. Muutaman muun pienemmän pennun kokoisen kissan kuitenkin näin. Voisiko jompikumpi niistä pienistä olla hänen emonsa? Jäisivätkö jotkut kissat pennunkokoisiksi? Niin paljon vastaamattomia kysymyksiä pyöri mielessäni.
“Ei kun hän on nyt pihalla käymässä. Hänen nimensä on Surmakynsi”, Pikipentu miukui, “Haluaisitko leikkiä kanssani sammalpalloa?” Vilkaisin kauempana lojuvaan palloon. Olin jo vastaamassa, että tottakai haluaisin, mutta sitten muistin, etten osannut liikkua noin neljällä tassulla kuin Pikipentu. Minulla ei jäisi yhtään käpälää lyömiseen.
“Se näyttää tosi kivalta, mutta en osaa pelata sitä. Tai siis kun en osaa mennä noin neljällä jalalla”, selitin ja ihailin Pikipennun tasapainoisesti istuvaa hahmoa. Hän naurahti hilpeästi:
“Voin opettaa, sen jälkeen pelataan!”

//Joku?
768 sanaa

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Yhtäkkiä Pähkinäpentu oli kokemassa pentuaikojeni traumoja ja tipahtanut veteen. En ollut ehtinyt napata kiinni edes kollin hännänpäästä, ennen kuin tämä jo pyristeli veden vallassa. Ahdistus hakkasi sisälläni, yritti saada minut kaatumaan. En ehtinyt toimia – en osannut toimia. Tassuni olivat liimautuneet maahan. En minä osannut uida. Pääni alkoi pyöriä villisti etsien apua, jos sitä ei löytyisi niin hyppäisin pelastamaan vedessä räpiköivän kirkkaanruskean pennun. Sydämeni liikahti huojennuksesta, kun näin Tuhkajuovan loikkivan täyttä vauhtia onnettomuuspaikalle. Mieleni yritti vaeltaa omiin samanlaisiin muistoihini, mutta yritin keskittyä hetkeen. Ahdistus kuristi kaulaani, vaikka pelastaja oli jo saapumassa. Kun Pähkinäpentu oli nostettu vedestä turvalliselle maankamaralle, henkäisin sydämeni pohjasta kiitoksen. En voinut olla enää yhtään kiitollisempi Tuhkajuovalle. Olisin halunnut vuodattaa tälle kaikki syvimmät kiitokseni.
"Miksi ihmeessä toit pennun lammelle? Olet itse erityisen hyvä esimerkki siitä, miksi pennut pidetään kaukana lammesta, jos uintitaitoisia kissoja ei ole mukana. Oli sinun onnesi, että satuin olemaan paikalla", sähähti Tuhkajuova. Hänen piikikäs äänensävynsä sai minut ärsyyntymään. Tiesin, että olin päästänyt Pähkinäpennun liian lähelle. Olin myös varoittanut kollia putoamisesta, eihän se tienkään ollut tarpeeksi. Katumus kivisti sydäntäni, mutta samaan aikaan en halunnut alistua Tuhkajuovan piikikkyydelle. Minusta tuntui siltä että halusin antaa samalla piikikkyydellä takaisin. Se olisi kuitenkin ihan tyhmää, koska tärkeintä oli, että Pähkinäpentu oli turvassa.
“Anteeksi, luulin, ettei hän putoaisi kun olisin vahtimassa häntä. En tiedä miksi päästin hänet niin lähelle. Kiitos vielä”, naukaisin hiljaa. Tukahdutin ärtymystäni ja keskityin huoleen Pähkinäpennusta. Sen kummemmin Tuhkajuovan muita sanoja kuuntelematta nappasin Pähkinäpennun hampaisiini ja kiidätin tämän parantajanpesälle. Kun työnnyin sisälle, laskin Pähkinäpennun kirkkaanruskean hahmon alas ja aloin nuolla tämän turkkia kuivaksi ripeästi. Nuolaisujen välisää sain sanottua Hehkuaskeleelle mikä tilanne oli.
“Pähkinäpentu putosi lampeen. Tiedän se oli minun syyni, anteeksi, voisitko tulla silti heti auttamaan häntä, etkä vain torua minua”, selitin jo valmiina parantajakissan saarnaan. Kuitenkin huomasin, että Hehkuaskel alkoi vain toimiin, eikä edes suonut minkäänlaista sanaa minulle vielä. *Kaikki ovat varmasti vihaisia minulle.*
“Hyvä, että olet alkanut jo kuivaamaan häntä. Nosta hänet tänne sammalille, ne auttavat myös imemään vettä”, nuori pikimusta naaras selitti ja osoitti kapealla hännällään alustaa. Toin pennun oitis kuiville sammalille ja jatkoin tämän kiivasta nuolemista. Hehkuaskel kävi varastoillansa ja nappasi pienen violetin kasvin, jonka tunnistin laventeliksi.
“Hengitä tätä, se auttaa sinua säästymään vilustumiselta”, Hehkuaskel ohjeisti Pähkinäpentua, jonka turkki hiljalleen alkoi kuivua. Onneksi oli lämmin kesäpäivä, eikä Pähkinäpennulla olisi niin suurta vaaraa vilustua eikä eteenkään vaaraa jäätyä. Parantajakissan keltaiset silmät kääntyivät lempeinä minuun.
“Vahingoille ei voi aina mitään. Tärkeintä on, että Pähkinäpentu on turvassa. Sinun ei pidä syyttää hänen tippumisestaan itseäsi”, kissa lohdutti lämpimällä äänellä. Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin.
“Kiitos Hehkuaskel.” Musta naaras hymyili. Kun Pähkinäpentu oli hoidettu lähtövalmiiksi, lähdimme pennun kanssa ulos auringon lämmittämään kohtaan. Kun olimme päässyt säteiden kohdalle, huomasin Mäntyviiksen ravaavan huolestuneena luoksemme Sammalpentu suussansa.
“Mitä tapahtui?” naaras kysyi vaativasti, “Näin hänet vietävän parantajanpesään.”
“Pähkinäpentu meni liian lähelle reunaa ja putosi, mutta hän on nyt kunnossa. Olen pahoillani etten pitänyt tarpeeksi huolta hänestä”, nau’uin ja luimistin korviani häpeästä. Mäntyviiksi laski Sammalpennun ja pyrki kollipennun luo. Hän puhui tälle jotain kuiskien, jonka jälkeen nousi ylös. Naaras nyökkäsi minulle ja nappasi Pähkinäpennun hampaisiinsa.
“Nähdään myöhemmin!” huusin Pähkinäpennun perään haikeana, etten ollut ehtinyt edes vielä jutella hänelle juurikaan onnettomuuden jälkeen. Entä jos hänkin piti minua syyllisenä putoamiseensa. Huokaisin raskaasti. Minun käpäliini ei enää luotettaisi pennun pentua. Vilkaisin aukiota ja huomasin, että pentutarhan asukit olivat kaikki ulkona. Oliko Rapakynnen synnytys alkanut? Rapakynsi ja Punatähti olivat kokeneet ihmeen, kun he alkoivat odottaa pentua siitä huolimatta, että he eivät kyenneet siihen. Bongasin savunharmaan Kylmäliekin ja ravasin tämän luokse vähän kyselemään. Pian sainkin kollilta vastauksen. Klaaniimme oli siis todellakin syntymässä uusi pentu. Sydämeni oli pakahtua ilosta.

Venyttelin syvään aamulla pesästä noustessani. Olin yksi viimeisistä nousijoista, sillä olin ollut mukana yön kuunhuipun partiossa. Minulla oli aamu vapaata ja auringonhuippuna alkaisi Pilvitassun harjoitukset. Päätin lähteä ulos vähän jaloittelemaan. Havumetsän varjoissa oli viileää vielä näin aamusta. Se oli helpottavaa, sillä päivästä saattoi tulla paahtavan kuuma. Kävelin sinne minne tassuni minua veivät. Päädyin loppujen lopuksi Kuolonklaanin rajalle haikailemaan. Mietin Merkuriuksen pesää. Minkäköhän lainen se oli? Aloin kuvitella mielessäni pesän jylhiä kaksijalanrakentamia piirteitä. Halusin ihan oikeasti käydä siellä joskus. Nelistin kevyesti samalla itsekseni hyräillen keksimääni sävelmää ilman huolen häivää. Olin hyvällä tuulella, vaikkakin rintaani vieläkin vähän kaiversi Pähkinäpennun kanssa tapahtunut pieni välikohtaus. Pitäisi mennä juttelemaan hänelle kun hän olisi hereillä. Samalla saattaisin nähdä vilauksen Rapakynnen pennusta.

//Merkurius?
706 sanaa