Henkäysvarjo oli tullut luokseni sotureiden pesään ja yrittänyt vielä keskustella asioista. Vaikka tein heti selväksi, etten ollut kiinnostunut keskustelemaan soturin kanssa juuri nyt, hän ei ollut luovuttanut. Lopulta olin joutunut tiuskaisemaan hänelle ilkeästi, jonka jälkeen poistuin pesästä. Pääaukiolla oli vähän kissoja, jonka vuoksi en voinut lähteä leirin ulkopuolelle kävelylle tai uimaan. Niinpä kävelin pesän toiselle puolelle katselemaan, kuinka vesi putosi korkealta keskelle lampea. Se sai mieleni rauhoittumaan. Onnekseni Henkäysvarjo ei lähtenyt perääni, vaan sain olla kaikessa rauhassa. Välillä vesipisarat lensivät turkilleni asti putouksesta. Se ei haitannut ollenkaan. Mieleni teki pulahtaa viileään veteen, mutta annoin ajatuksen pysyä vain ajatuksena. Lammessa uiminen ei ollut kovinkaan mukavaa, koska koko ajan täytyi varoa vesiputousta. Jos meni liian lähelle putousta, en välttämättä päässyt enää pintaan. Katseeni liukui putoavasta vedestä lammen toiselle puolelle. Taivaslaulu seisoi nuoren pennun kanssa lammen laidalla. Soturi pysytteli hieman etäämmällä lammesta. Mieleeni muistui se kerta, kun Taivaslaulu oli mennyt heikoille jäille. Soturi oli ollut silloin vielä pentu, jonka minä pelastin hukkumiselta.
Huomasin pennun kurottelevan eteenpäin kuonollaan. Taivaslaulu huomasi saman, mutta naaras ei ehtinyt kuin nousta ylös. Pian pieni pentu putosi veteen. Pentu räpiköi vedessä paniikissa, eikä Taivaslaulu tuntunut tietävän mitä tehdä. Juuri kun hänen katseensa osui minuun, lähdin jo juoksemaan kohti lampea. Loikkasin kaarevalla loikalla veteen etukäpälät edellä. Pääsin nopeasti pennun alle ja onnistuin nostamaan hänet pois pinnan alta. Hän onnistui kuitenkin räpiköimään itsensä alas selästäni. Kirosin mielessäni ja sukelsin taas pinnan alle. Nyt taartuin hampaillani kissan niskanahkaan ja vedin hänet pinnalle.
"Älä räpiköi tai jätän sinut tähän!" sihahdin, kun pentu huitaisi käpälällään silmääni. Ihme kyllä, pentu lopetti räpiköimisen hetkessä. Uin kaikessa rauhassa takaisin rantaan ja laskin pennun kuivalle maalle. Hän yski vettä pois keuhkoistaan.
"Kiitos", Taivaslaulu naukui ja katsoi minua kiitollisena.
"Miksi ihmeessä toit pennun lammelle? Olet itse erityisen hyvä esimerkki siitä, miksi pennut pidetään kaukana lammesta, jos uintitaitoisia kissoja ei ole mukana. Oli sinun onnesi, että satuin olemaan paikalla", sähähdin minua jonkin verran nuoremmalle soturille piikikkäästi.

//Taivas? Pähkinä?
// 316 sanaa

Taivaslaulun kysymys nostatti innostukseni taivaisiin Silmäni kirkastuivat ja loikkasin välittömästi istuma-asennostani pystyyn.
"Joo! Joo! Mistä me aloitamme? Mennäänkö jo? Haluan nähdä kaiken!", hihkuin täynnä energiaa pompahdellen paikaltaani.
Taivaslaulu nyökkäsi ja hymyili minulle. Hän kääntyi pentutarhalta pois päin ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Minua ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Pinkaisin salamannopeasti pikkuruisilla jaloillani soturin perään. Hidastin vauhtiani vasta hänen etutassujensa kohdalla. Nyt minä jolkotin Taivaslaulun vierellä, Naaraan kääntäessä päätään katsoakseen jotakin kääntäisin myös minä päätäni samaan suuntaan pällistelemään katseltavaa kohdetta. Ensiksi Taivaslaulu oli kääntänyt katseensa hetkellisesti taaksemme, pentutarhan suuntaan ja sanonut minulle tyynesti:
"Pentutarhan sinä varmasti jo tunnet. Mutta mikäli et ole vielä huomannut, samassa pesässä asustavat myös klaaninvanhimmat."
Katsahdin nyt Taivaslauluun. Hän huomasi miltei heti, että tuijotin häntä ja kääntyi minuun päin. Hän myös vastasi piakkoin minut kunnolla nähtyään. Hänen oli täytynyt nähdä hämmentynyt ja kysyvä ilmeeni.
"Et siis ole tavannut klaaninvanhimpia?"
Pudistin päätäni, jolloin hän jatkoi:
"Klaaninvanhimmat ovat klaanimme vanhimpia kissoja. He saattoivat olla ennen sotureita tai parantajia, kenties päälliköitä. Mutta he ovat pitkän palveluksensa jälkeen vetäytyneet tehtävistään. Sinun kannattaa välillä käydä katsomassa heitä. Usein he ilahtuvat pentujen vierailuista ja heillä on kerrottavanaan monia jännittäviä tarinoita!"
Muistan nähneeni joskus heidät sivusilmällä pentutarhassa, mutta taisin silloin luulla heitä suuriksi pölypalloiksi tai sammaliksi. Nyt kun sain tietää heidän olevan kissoja, olin aluksi ehkä hieman jännittynyt, mutta Taivaslaulun kertoessa lisää, he alkoivatkin vaikuttaa minusta kiintoisilta. Hehän ovat ehtineet nähdä vaikka mitä! Ehkä he tietävät kaikesta kaiken. Osa minusta halusi heti kääntyä takaisin pentutarhaan ja jäädä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita, mutta halusin silti tutkia leirin läpikotaisin Taivaslaulun kanssa. Mäntyviiksi nimittäin tuskin päästäisi minua nuuskimaan sitä yksinäni. Ja soturin kanssa oleminen tuntui turvallisemmalta. Vatsassani nimittäin tunsin yhä pientä pelon tunnetta siitä, että joku järkälemäinen soturi astuisi päälleni.
"Parantajan pesällä ehditkin jo käydä", Taivaslaulu vilkaisi parantajan pesää ohimennen.
Tunsin taas pesän huumaavan ominaishajun nenässäni. Nyt minua alkoi hieman huimata sitä nuuskittuani, mutta pysyin silti jaloillani ja Taivaslaulun perässä. Harhauttavan hajun vuoksi vain toinen korvani kuuli, mitä Taivaslaulu parantajasta ja hänen työstään pesässä minulle kertoi, ja minulla meni hieman enemmän aikaa sisäistää ja kunnolla ymmärtää saamani tieto. Parantajan pesä oli minusta epäilyttävä paikka. Ja parantaja oli minusta myös hieman epäilyttävä. Ehkä jopa pelottava. Tunsin pieniä vilunväreitä, jotka tasaisesti menivät kehoni läpi. Huhhuh. Toivottavasti minun ei ikinä tarvitsisi mennä sinne.

Parantajan pesän hullu haju alkoi hälvetä, kun Taivaslaulu vei minua kohti leirin keskustaa. Matkalla sinne näin leirin seinämien välissä jotakin minulle kummallisen näköistä, josta Taivaslaulu alkoi minulle pian kertoa:
"Tuolla on leirin sisäänkäynti, josta menemme myös ulos. Mutta leirin ulkopuolelle eivät pennut saa mennä."
Taivaslaulun äänessä oli yhä minua rauhoittava lempeä sävy, mutta jälkimmäisen lauseen sanoessaan hänen äänestään tuli hivenen tiukempi.
"Myöskään oppilaat eivät saa poistua leiristä ilman mestariaan tai hänen lupaansa. Vain aikuiset soturit saavat käyskennellä klaanin reviirillä yksinään", Taivaslaulu jatkoi
Sinä hetkenä en olisi halunnutkaan mennä leirin ulkopuolelle, vaikka olisin saanutkin. Uloskäynti pelotti minua, ja olin kuulevani jotakin minulle tunnistamatonta ääntä sen suunnalta. Ääni oli kuin karjuntaa. Se kuului erittäin heikosti ja kaukaa, mutta silti olin varma kuulleeni jotain sen tapaista. Tunsin taas kehoni jännittyvän, joten astelin hieman kauemmas uloskäynnistä, lähemmäs Taivaslaulua.

Uloskäynniltä Taivaslaulu ohjasi minut leirin keskuksen läheisyyteen, suuren kaatuneen kuusen luokse. Näky oli minusta aika hurja. Puu oli jättimäinen ja näytti vanhalta. Olin helpottunut, että puu oli jo valmiiksi kaatunut, mutta silti se sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi ja vaarantuneeksi. Puun rungosta erottui kaksi suurta reikää, joista satunnaisesti työntyi ja niihin meni kissoja.
"Nuo ovat sotureiden ja oppilaiden pesät", Taivaslaulu kertoi minulle. "Soturit ovat aikuisia klaanikissoja, jotka esimerkiksi saalistavat klaanille, partioivat sen reviirillä ja tarpeen tullen myös taistelevat klaaninsa puolesta. Minä esimerkiksi olen soturi. Oppilaat taas ovat nuorempia kissoja, jotka opiskelevat soturien kanssa klaanin tavoille. Kun olet kuuden kuun vanha, sinusta tulee oppilas, jolloin päällikkö antaa sinulle mestarin, jonka kanssa opettelet esimerkiksi saalistus- ja taistelutaitoja."

Halusin nopeasti jatkaa eteenpäin suurenmoisen, pahan kuusen luota. Tuo kuusi jos jokin söi kissoja. Jatkoin Taivaslaulun kanssa kuusen taakse, jossa oli kaunis lampi. Täältä katsottuna kuusi ei näyttänyt enää niin pahaenteiseltä, vaan muistutti nyt enemmän jonkinlaista seinämää. Jolkotin lammen äärelle ja katselin vettä. Vedestä näin naaman, jonka tunnistin omakseni. Olipas kummallista. Miksi vesi näytti minulle itseni? Minä kyllä tiesin, miltä minä näytin! Kirkkaanruskea juovikas naama, hentoiset viikset, vaaleat korvanpäät, pikimusta pikkuinen nenä, kaksi suurta vihreää silmää...

Hetkinen! Mitä toiselle silmälleni on tapahtunut? Äsken se näytti ihan normaalilta, katsoen suoraan ja tarkkaavaisesti eteenpäin. Mutta nyt se oli ihan vinossa! Se sojotti nyt oikealle, vaikken katsonut sillä oikealle. Pelleileekö lampi kustannuksellani? Pitääkö lampi minua pilkkanaan? Kurotin nenäni veden pintaan ja tökkäsin sitä hennosti. Vesi liikahti, mutta kuvani veden pinnassa ei muuttunut. Tökkäsin uudestaan, vesi liikahtaa. Mutta kuva ei muuttunut. Aloin jo kiivastua. Nyt kurotin pidemmälle ja ojensin nenäni kohti vettä, jolloin takajalkani alkoivat yhtäkkiä kuopia maata. Kompastuin askelissani ja ehdin päästää vain lyhyen vinkaisun, ennenkuin molskahdin lampeen.

Vesi oli kylmähköä. Se tunkeutui koko karvapehkoni lävitse, silittäen nahkaani viileällä kosketuksellaan. Kehoni halusi täristä, mutta kaikki tuntui painottomalta ympärilläni. Kuulin vain veden luontaista, hiljaista kuminaa korvissani, enkä kyennyt avaamaan silmiäni. Vinkaisuni vuoksi suuni oli jäänyt auki pudottuani lampeen ja se oli välittömästi täyttynyt vedestä, jota en voinut sylkeä pois. Tunsin takajaloissani myös pientä, vihlovaa kivun tunnetta. Ne taisivat osua johonkin pudotessani. Aloin välittömästi huitoa pieniä raajojani kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tietämättä teinkö minkäänlaista vaikutusta tilanteeseeni.

//Nosiis... Taivas tai iha kuka vaan joka haluaa voi jatkaa. :P
862 sanaa

Astelin partion edellä sisään leiriin kantaen suussani kolmea elotonta saalista. Perässäni kulkeva Kalmakuu joutui kulkemaan sisäänkäyntitunnelin lävitse kyyryssä, jotta piikkiherneet eivät koskisi hänen turkkiinsa. Johdatin partion tuoresaaliskasalle ja pudotin omat saaliini siihen. Jouduin väistämään Hehkuaskelta, joka ravasi yrttitukko suussaan parantajan pesältä kohti pentutarhaa. Tuhahdin ärtyneenä itsekseni, mutta annoin asian olla. Kenties Rapakynsi oli synnyttämässä tai joku pentu oli taas onnistunut loukkaamaan itsensä. Surmakynnen tytär Pikipentu oli syntynyt vain neljäsosakuu sitten. Varapäällikkö ei ollut tiennyt odottavansa pentuja, koska pentu oli ollut pentueensa ainoa ja normaalia pienempi. Hehkuaskel oli arvellut, että pentu oli syntynyt hieman etuajassa.
Henkäysvarjo olisi halunnut käydä katsomassa klaanin uusinta tulokasta, mutta minä en halunnut. Mitä erityistä yhdessä pennussa oli? Kun hän kasvaisi soturiksi, näkisin häntä joka päivä. Työnsin pentuajatukset pois mielestäni ja nappasin tuoresaaliskasasta yhä lämpimän hiiren. Kannoin sen sotureiden pesän taakse. Leirin tässä osassa vesiputouksen pauhu oli melko voimakas. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua, vaan ennemminkin rauhoitti. Ei kulunut kauaakaan, kun Henkäysvarjo asteli luokseni. Kollin kasvoilla oli lämmin hymy, jonka olin jo tottunut päivittäin näkemään. Tervehdin kollia nyökäten.
"Miten partiossa meni?" harmaa raidallinen soturi kysyi ja istuutui alas viereeni.
"Tavallisesti", vastasin vain ja jatkoin syömistä. Henkäysvarjo antoi minun syödä loppuun kaikessa hiljaisuudessa. Hän käänsi katseensa taivaalle ja painautui kuin huomaamattaan lähemmäksi minua. En vastustellut, sillä se olisi vaikuttanut muiden silmissä kummalliselta. Tällä puolella leiriä ei usein ollut kissoja, mutta nyt klaanin nuorin oppilas, Liekkitassu oli lähettyvillä syömässä.
"Rapakynsi synnyttää", kumppanini ilmoitti ja käänsi sinisen katseensa minuun.
"Niin?" kysyin ja kurtistin kulmiani. Yrittikö Henkäysvarjo saada minussa aikaan jonkinlaisen lämpimän reaktion?
"Eikö se sinustakin ole mukava uutinen?" kolli kysyi silmiään siristäen. Kohautin lapojani.
"Klaani tarvitsee nuoria sotureita", vastasin viileästi. Henkäysvarjo pyöräytti silmiään.
"Kun saat omia pentuja, tulet takuulla huomaamaan, miten mukavia pennut ovat", kolli vastasi tasaisella äänellä. Pudistin päätäni.
"Jos minä ikinä saan pentuja, ei se muuta mielipidettäni. Haluan olla soturi, en kuningatar. Soturit eivät vietä pentutarhalla aikaa ilman pätevää syytä. Ja vaikka minusta tulisikin kuningatar, se tulisi olemaan väliaikaista. Kun pennut kasvavat, he eivät enää tarvitse minua", totesin viileästi ja kohtasin kollin katseen. Hän vaikutti turhautuneelta.
"Miksi sinä olet noin kylmä? Tietenkin pentusi tarvitsevat sinua! Kyllähän sinäkin otat edelleen neuvoja isältäsi, vaikka oletkin jo soturi", kolli naukui ja heilutti häntäänsä ärsyyntyneesti.
"Se on ihan eri asia. Koska hän on isäni, minä kunnioitan häntä, joka on täysin eri asia kuin tarvitseminen. Hän ohjaa minua olemaan hyvä soturi, koska hän haluaa tehdä niin. Kyllä minäkin haluan, että minun pennuistani tulee koko metsän parhaita sotureita, mutta vain koska heissä virtaa minun vereni", murahdin takaisin. Henkäysvarjo tuntui ärsyyntyvän entisestään.
"Sinun pitäisi haluta olla ylpeä heistä siksi, koska sinä rakastat heitä", Henkäysvarjo sanoi. Kohautin lapojani jälleen.
"Rakkaus on heikkous. Jos rakastaa, niin silloin myös menettää", totesin, vaikka tiesin rakastavani yhtä kissaa, joka oli minun isäni. Se ärsytti minua, koska niin ei pitäisi olla. Sen vuoksi välttelin joutumista partioihin isäni kanssa. Jos jotakin sattuisi, en pystyisi keskittymään täysillä.
"Olet väärässä. Minä rakastan sinua, enkä minä aio menettää sinua. Minä myös tulen rakastamaan pentujamme, ja olemaan heidän tukenaan ihan koska tahansa", Henkäysvarjo sanoi.
"Ihan sama", tuhahdin ja nousin ylös. Kävelin soturin ohitse ja astelin sotureiden pesän toiselle puolelle. Kuulin Henkäysvarjon lähtevän perääni, mutta askeleet pysähtyivät jonkin matkan päähän. Huomasin Hehkuaskeleen astuvan ulos pentutarhalta. Naaraan kasvoilla oli onnellinen hymy, kun hän käveli kevyin askelin parantajan pesälle.
Pian hänen jälkeensä pesästä astui ulos Punatähti. Punaruskean päällikön kasvoilla oli yleä katse. Muun muassa Ruusutuike ja Huurrelilja kiiruhtivat pentutarhalle päällikköä vastaan. He kysyivät jotakin, johon Punatähti vastasi. En kuitenkaan kuullut heitä täältä asti, eikä minua huvittanutkaan kuulla. Kävelin sotureiden pesään vilkaisemattakaan Henkäysvarjon suuntaan.

// 584 sanaa

Räpäytin silmäni auki jonkin pehmoisen hipaistessa kuonoani. Näin Pilvitassun, joka toisten unia häiritsevine häntineen pysähtyi pesän suulle venyttelemään.
*Huomenta vain, mokomakin hiirenaivo!* ajattelin ärtyneenä ja nousin sammalvuoteeltani.
Hipsin hiljaa Pilvitassun taakse jääden odottamaan, että hän siirtyisi pois edestäni. Tuijotin hänen takaraivoaan viileästi hetken aikaa, kunnes kärsivällisyyteni loppui ja nau'uin terävästi: "Jos vaikka väistäisit siitä tieltä, niin pääsisivät muutkin ulos."
Mustaturkkinen naarasoppilas hätkähti, ilmeisesti yllättyen äkillistä ääntä. En kuitenkaan jäänyt odottelemaan, josko hän sanoisi jotakin, vaan hänen siirtyessään sivummalle tassutin häntä pystyssä hänen ohitseen ulos. Venyttelin pitkään ja hartaasti, minkä jälkeen istuuduin sukimaan yön jäljiltä pörröistä turkkiani.
*Aikookohan Mahlahalla viedä minut tänään harjoituksiin?* pohdin ja aloin etsiä katseellani vaaleaa kollia. *No jaa... Kaipa hän sitten hakee minut kun ehtii.*
Minusta oli vihdoin tullut oppilas ja oikein janosin päästä harjoituksiin. Tosin, Mahlahallan kykeneväisyys toimia mestarinani hieman epäilytti - vaikka en tietenkään ollut sen suuremmin ollut tekemisissä hänen kanssaan. Kaipa hän asiansa osaisi... ja jos ei, niin aina sitä kai voisi pyytää uuden mestarin hänen tilalleen.
Tassuttelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini myyrän. Vatsani kurni häiritsevän äänekkäästi, joten asetuin vatsalleni oppilaiden pesän edustalle ja hotkaisin myyrän nopeasti kitusiini. Sitten jäin vain aamuaurinkoon paistattelemaan ja leiriä tarkkailemaan.

//Joku oppilas tai pentu?
Ompas outoo kirjottaa tämmösiä pitkästä aikaa... aika tönkköö settii mut älkää maindatko xD
171

Kirkkaanruskean pennun kohteliaisuus sai sydämeni sulamaan. Pennuissa oli vain jotain niin viatonta. Halusin itsekin joskus pentuja, jonkun kollin kanssa, joka olisi se oikea. Ajatukseni väkisinkin kääntyivät Merkuriukseen. Pidin hänestä kovasti, ehkä enemmän kuin ystävänä. Pelkäsin vain joskus, että astuisin hänen rajansa yli. Hän oli ollut aluksi niin varovainen, että välillä mietin, että pitikö hän edes seurastani. Ei se muuten selviäisi kuin kysymällä. Sydäntäni särki ajatus siitä, että jos Merkurius ei pitäisikään minusta. Käänsin ajatukseni kuitenkin takaisin pentutarhaan ja muutaman hiirenmitan päässä olevaan Pähkinäpentuun.
“Selkeästi olet ainakin tutkinut jo parantajanpesää”, kehräsin ja vilkaisin pennun pieniin tummanruskeisiin silmiin, “mutta oletko muuten tutkinut leiriä?” Pähkinäpentu pudisti päätään, jonka jälkeen miukaisi:
“En juurikaan.” Nyökkäsin. Aloin miettimään kolli pennulle leirin esittelykierrosta, jos hän sitä haluaisi. Kuitenkin ajatukseni keskeytti Pilvitassun hännän tökkäys selkääni. Käänsin katseeni oppilaani keltaisiin silmiin kysyvästi, mutta ennen kun päästin kysymykseni ilmoille, huomasin hänen vierellään valmiin sammalkäärökasan.
“Pähkinäpentu, odota siinä. Palaan pian. Minulla on ehdotus sinulle, kun palaan”, selitin ja loin lempeän katseen pienelle kollille, jonka jälkeen nousin ylös ja käännyin selkäni taakse olevan kasan luokse. Kääreitä oli sen verran, että saisimme ne kerralla ulos. Ohjeistin Pilvitassua, kuinka olisi helpoin kantaa mahdollisimman monta sammalkääröä samaan aikaan, ja sen jälkeen otin omat hampaisiini. Pesän pohjalle jäi muutama sammaltupsu, joita Sammalpentu meni nostelemaan samalla lailla, kuin me, jotka olimme viemässä vanhoja sammalen repaleita ulos. Hymähdin itsekseni pennun touhuille ja lähdin tassuttamaan ulos pentutarhasta Pilvitassun perässä. Kävimme viemässä vanhat alustat omalle paikalleen ja suunnistimme parantajan pesälle.
“Parantajan pesältä löydämme sammalia uusia vuoteita varten. Huomenna menemme keräämään Hehkuaskeleelle sammaleita käyttämiemme tilalle”, selitin ja hain Pilvitassun kanssa katsekontaktia. Hän näytti vähän harmistuneelta. Hän olisi ehkä halunnut harjoittelemaan jotain muuta kuin sammalen keräystä. Voi olla, että tulkitsin naaraan eleet aivan väärinkin. Useimmat oppilaat eivät pitäneet sammalen keruuta järin jännittävänä.
“Se parantaa tassujesi tarkkuutta ja siitä on hyötyä taistelemisessa”, kannustin. Olin parantanut taistelutaitojani rutkasti kouluttaessani Merkuriusta, Coronaa ja Dakotaa. Hekin olivat jo nykyään miltei soturinveroisia. Olin ylpeä heistä.
Työnnyimme sisään Hehkuaskeleen pesään.
“Tervehdys taas”, tervehdin iloisesti hymyillen. Olimme miltei äskettäin nähneet toisemme pentutarhalla. Naaraalla toden totta oli yrttien lajittelu kesken. Näin monia eri pinoja siististi lajitelluna. Mielestäni voisi olla mukavaa järjestellä yrttejä, pidin järjestyksestä ja olin itsekin hieman järjestelmällinen. Vaikken itse voisi kuvitellakaan itseäni parantajaksi, arvostin todella heidän työtään.
“Tulimme hakemaan sammaleita pentutarhalle. Toivottavasti emme häiritse!” pahoittelin ja pujottelin kohtaan, jossa sammalia säilytettiin.
“Ette häiritse!”, nuori naaras selitti hyväntahtoisesti ja katsahti Pilvitassuun, “Niin sinustahan tuli mestari! Miltäs se on tuntunut?” Yritin hymyillä suu täynnä sammalta ja näytin varmaan hassulta. Kuitenkin kun olin saanut suuni tyhjäksi vastasin Hehkuaskelen kysymykseen.
“Mielestäni se on tosi antoisaa. Saa jakaa tietojaan ja taitojaan eteenpäin, mitä hän sitten jakaa omille oppilailleen. Ties vaikka kuinka muinaisia harjoittamamme taisteluliikkeetkin ovat. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, saimme mitä tulimme hakemaan. Jätämme sinut nyt rauhaan töidesi pariin”, nau’uin ja nyökkäsin kissalle lyhyesti hyvästejen merkiksi.
Nenääni haisi puhtaan sammalen tuoksu kantaessamme sitä pentutarhalle. Päästyämme sinne käännyin oppilaani puoleen:
“Kun olet pedannut uudet pedit, saat pitää vapaata lopun päivää. Muista kuitenkin, että lähdet mukaani kuunhuipun partioon!” muistutin. Pilvitassun alettua töihin etsin Pähkinäpennun, joka löytyi aavistuksen sivummalta kuin alkuperäisessä keskustelussamme.
“No niin. Mitä mieltä olisit, jos esittelisin sinulle koko leirin? Voitaisiin käydä katsomassa vesiputoustakin, kunhan et vain tipu sinne niin kuin minä tein pentuna. Kiinnostaisiko sinua?”

//Pähkinä? :D
533 sanaa

Leirin pääaukio oli tyhjillään. Taivas oli hämärtynyt auringon painuessa mailleen. Varjot olivat peittäneet koko metsän alleen. Istuin piikkihernetunnelin edustalla katse kohti pääaukiota. Pian kävisin kiertämässä leirin ympäri varmistaakseni, ettei yksikään vihollinen tai petoeläin ollut lähistöllä. Lauhalaukan nimitysten jälkeen minulla oli ollut paljon vapaa-aikaa. Välillä tuntui, että sitä oli ollut liikaakin. En voinut enää keksiä tekosyitä vältellä Henkäysvarjon kanssa keskustelemista. Olin kuullut, kuinka kuolonklaanilaiset huhuilivat minun ja Henkäysvarjon suhteesta. Tottahan se oli, että me olimme kumppaneita, mutta ei sitä tainnut vielä kukaan tietää. Olimme sopineet, että kerromme asiasta vain, jos joku tulee kysymään. Olimme käyneet pitkillä kävelylenkeillä ja vain keskustelleet.
Henkäysvarjo oli kertonut haaveistaan tulla päälliköksi ja saada paljon pentuja. Hän halusi sukunsa kasvavan, jotta Kuolonklaani saisi vahvistusta. Soturin mukaan meidän piti olla kaiket ajat valppaina erakoiden vuoksi. Minua ärsytti raidallisen soturin suhtautuminen erakoihin, jotka puolustivat eteläistä rajaamme. Liikehdintä rajalla oli aina ollut vilkasta, kun kaksijalan kulkukissat vaeltelivat siellä. Viimeisten kuiden aikana rajan suojelijat olivat pitäneet ylimääräiset kissat pois rajalta. Punatähden mukaan erakoista oli vain hyötyä.
Henkäysvarjo oli kehottanut minua miettimään omia tunteitani häntä kohtaan. Hän todella uskoi, että tulisin rakastumaan häneen, mutta minä en pitänyt ajatusta kovinkaan todennäköisenä. Henkäysvarjo ei ollut klaanin kamalimpia kissoja, mutta en minä vapaaehtoisesti hänen kumppaninsa olisi.
"Mitä mietit?" matala ääni kysyi ja sai minut säpsähtämään. Punaruskea kolli asteli vierelleni ja istui alas. Punatähti kohotti katseensa kohti tähtiä, jotka tuntuivat himmenevän mitä vanhemmaksi minä kasvoin. En tiennyt, olinko vain kuvitellut, jonka vuoksi en ottanut asiaa koskaan puheeksi.
"Ajattelin juuri käydä kiertämässä leirin", vastasin päällikölle ja suoristin selkäni. Minua hieman hävetti, koska olin antanut itseni painautua alaspäin miettimään asioita. Jos joku olisi hyökännyt leiriin, en välttämättä olisi osannut reagoida oikein. Piti skarpata, koska olin nyt vastuussa koko leiristä. Minun tehtäväni oli pitää huolta siitä, että muut saivat nukkua rauhassa ja turvassa.
"Istuisitko hetken kanssani?" päällikkö pyysi kohteliaasti. Ymmärsin, miksi Punatähti oli pidetty päällikkö. Kolli kohteli klaanitovereitaan hyvin, ja ajatteli aina heidän parastaan. Siitä huolimatta hän oli koko sydämestään kuolonklaanilainen. Kolli puolusti aina klaaniaan raivokkaasti, mutta ajatteli kuitenkin järjellä. Hän piti järjestyksen koko klaanissa.
"Totta kai", totesin ja kohtasin päällikön katseen. En ollut aiemmin saanut kunniaa keskustella kahdestaan päällikön kanssa. Olimme muutaman kerran keskustelleet ohimennen, mutta siihen se olikin jäänyt. Punatähti oli kiireinen, eikä hänellä ollut aina aikaa keskustella kaikkien kanssa. Tiesin hänen kuitenkin pyrkivän siihen, sillä hän halusi tuntea kaikki klaaninsa jäsenet.
"Olen huomannut sinun viihtyvän melko paljon Henkäysvarjon kanssa. Kenties olette enemmänkin kuin vain ystäviä?" vihreäsilmäinen kolli kysyi tasaisella äänellä. Kysymys sai minut jännittyneeksi. Pakotin itseni rauhoittumaan ja vastasin nyökäten.
"Me olemme kumppaneita", sanoin ja käänsin katseeni poispäin päälliköstä.
"Sehän on hyvä. Henkäysvarjo on hyvä soturi", punaruskea kolli vastasi. Käänsin katseeni taas hänen suuntaansa. Kolli avasi jo suunsa, mutta hiljeni sitten. Hän vaikutti olevan hyvällä tuulella.
"Mikä pitää sinut hereillä?" vaihdoin sulavasti aihetta. Punatähti mietti hetken ennen kuin vastasi mitään.
"Kaikki on vain niin hyvin, etten malta nukkua", kolli vastasi. Vaikka hän vaikutti onnelliselta, hän ei missään vaiheessa muuttunut samanlaiseksi pehmoksi kuin osa kuolonklaanilaisista. Tietty kovuus välittyi edelleen päällikön eleistä ja olemuksesta.
"Edessä taitavat olla hyvät ajat", nau'uin tyytyväisenä.
"Minusta tulee isä", kolli ilmoitti. Kolli takuulla huomasi yllätyksen kasvoillani. Nopeasti vaihdoin ilmeeni taas normaaliksi. Olin luullut, ettei Punatähden kumppani Rapakynsi voinut saada pentuja. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Punatähti tarkensi sanojaan;
"Tapahtui ihme, ja Rapakynsi odottaa pentuja. Olen varma, että Pimeyden Metsä viestittää pentueella sitä, että seuraavat vuodenajat tulevat olemaan helpompia kuin edelliset."
"Onnea", sanoin, koska en osannut sanoa muutakaan. En pitänyt pennuista, mutta Punatähti oli onnessaan. Päällikkö nyökkäsi kiitokseksi. Sitten hän nousi ylös.
"Annan sinun jatkaa vartiointia. Hyvää yötä, Tuhkajuova", punaruskea kolli sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hyvästelin hänet nopeasti ja nousin itsekin ylös. Kun päällikkö oli kadonnut kaatuneen kuusen taakse, astelin ulos leiristä.

Yö sujui ongelmitta. Ennen auringonnousua ensimmäiset soturit astuivat ulos pesistään. Kun Surmakynsi astui neljäntenä soturina pääaukiolle, nousin ylös ja jätin vartiopaikkani. Varapäällikkö tervehti minua nyökäten. Se oli merkki siitä, että varapäällikkö vapautti minut vartiosta ja sain mennä nukkumaan. Niinpä astelin sotureiden pesään ja kävelin pedilleni. Se oli Henkäysvarjon vuoteen vieressä, koska kolli oli halunnut minun siirtävän sen siihen. Aiemmin olin nukkunut aivan lähellä pesän reunaa, mutta nyt se oli keskemmällä. Raidallinen soturi nukkui vuoteellaan, mutta väräytti korviaan minun astuessa pesään. Hän räpytteli hitaasti silmiään ja kohotti päätään nähdessään minut. Tervehdin häntä ilmeettömänä ja asetuin omalle sammalvuoteelleni makaamaan.
"Miten yövartiossa meni?" kolli kysyi haukotellen. Heilautin häntäni etukäpälieni päälle päästyäni mukavalle kerälle.
"Hyvin", vastasin lyhyesti ja suljin silmäni. Henkäysvarjo ymmärsi, että halusin nukkua, joten hänkään ei sanonut enää mitään. Nukahdin nopeasti.

// 738 sanaa

Lauhalaukka oli saanut muutama päivä sitten soturinimensä. Hän oli siirtänyt sammalvuoteensa aivan omani viereen. Oma petini sijaitsi lähellä Hiutaleviiksen ja Kylmäliekin vuoteita. Pesän keskustassa nukkuivat kokeneimmat soturit. Minä en halunnut nukkua pesän keskellä.
Istuskelin leirin pääaukiolla Lauhalaukan kanssa. Olin huomannut, että kollilla oli vielä totuttelemista soturina olemiseen. Eipä se ollut ihmekään, olihan hän ollut oppilaana niin pitkään. Varmasti kaikilla tuoreilla sotureilla oli paljon totuttelemista kaikkeen uuteen.
"Katso, Surmakynsi jakaa partioita. Voisimmekohan päästä auringonlaskun partioon?" Lauhalaukka kysyi ja viittoi varapäällikön suuntaan. Surmakynsi oli juuri astellut leirin keskustaan ja aloittanut partioiden jakamisen. Kävelin ystäväni rinnalla lähemmäksi varapäällikköä. Emme ehtineet sanoa mitään, kun naaras kohdisti katseensa meihin.
"Mahlahalla, sinä johdat auringonlaskun rajapartiota. Kiertäkää läntinen raja aina Hehkulammelta joelle saakka. Mukaasi lähtevät Hopeaputous, Lauhalaukka ja Haahkatassu", harmaa naaras sanoi ja odotti minun vastaavan jotenkin.
"E-en minä ole ikinä johtanut partiota", huomautin nopeasti ja vilkaisin Lauhalaukkaan. Surmakynnen ilme ei värähtänytkään.
"Kaikki aloittavat jostakin", naaras tuhahti ja käänsi katseensa pois jatkaen partioiden jakamista. Käännyin ystäväni puoleen jännittyneenä. Olin otettu siitä, että varapäällikkö luotti minuun niin paljon, että laittoi minut partion johtoon. Kyllä minä pärjäisin. Tiesin miten partion johtajat toimivat, ja tuskin matkalla ilmenisi mitään ongelmia.
Käänsin vihreän katseeni taivaalle. Aurinko ei ollut vielä edes huipussaan, joten meillä ei olisi mitään kiirettä.
"Mahtavaa!" Lauhalaukka innostui, kun pääsimme kauemmaksi varapäälliköstä. Ystäväni kasvoilla oli innostunut virne.
"Onneksi sinä tulet mukaan. Partiosta olisi takuulla tullut kiusallinen Hopeaputouksen kanssa ilman mukavaa juttukaveria", virnistin ystävälleni, joka tönäisi minua hellästi.
"Sinäkin saat sitten luvan tulla kanssani, kun pääsen ensimmäistä kertaa partion johtajaksi", Lauhalaukka sanoi.
"Sano se Surmakynnelle", virnistin. Lauhalaukka hymyili minulle vain takaisin. Tiesimme, että Surmakynsi oli koulutettu jakamaan partiot oikein. Hänen tuli miettiä kaikkea. Leirissä piti olla sopivan verran sotureita, jotta leiriä pystyttiin puolustamaan. Lisäksi partiossa tuli olla kyllin kokeneita sotureita esimerkiksi petoeläimen hyökkäyksen varalta. Partion minimikissamäärä olikin neljä kissaa.
"Haluatko käydä kävelyllä ennen partion alkua? Vaikka Hehkulammella tai Lehtikuusilaaksossa?" ehdotin ystävälleni. En malttanut istua leirissä koko päivää, vaan tarvitsin tekemistä.

//Lauha?
//319 sanaa

Mietin itku kurkussa mitä selittää, tuntui niin pahalta, mutta silti en vain voinut kertoa rakastavani kollia, entä jos hän ei tuntisi samoin minua kohtaan? Räpyttelin sinisiä silmiäni, kohdaten kollin meripihkan väriset silmät.
"Vaikka.. et ole enää mestarini.. En halua lopettaa välejämme siihen, haluan yhä retkiä hehkulammelle kuutamon valossa. Haluan pitää sinut lähelläni.. koska ilman sinua minulla ei ole ketään", Totesin, ääneni mureten kuin hiekaksi, pieneksi ininäksi loppua kohden. Katsoin Karhumyrskyyn, joka näytti helpottuneelta. Istahdin lopulta, painautuen hellästi toiseen kiinni. Niin, olinkin hukassa ilman kollia, en tiennyt mitä tehdä, koska tämä kolli sai muut tuntumaan mitättömältä edessään, suurimmankin pelon katoamaan sanoillaan, sekä tyynnyttämään minut itkustani.. Mutta pelkäsin liikaa jos antaisin sille nimen, jos pyytäisin kollia lähelleni, hän pian lopettaisi kaiken. Joten ehkä näin oli parasta. Karhumyrsky päästi helpottuneen huokauksen, ennen kuin alkoi puhumaan.
"Kyllä me pysymme silti ystävinä Villisielu, vaikka et olisikaan enään tassuni", Kolli tokaisi. Pieni kehräys kumpusi kurkustani, kun kurkotin puskemaan kollin leukaa pään päälläni. Karhumyrsky näytti menevän hämilleen, mutta en välittänyt. Niin kauan kun toinen olisi onnellinen, voisin minäkin olla onnellinen. Kuutamo.. Niin, taas yksi pennun nimi, jos siitä tulisi naaras.. kuutamopentu.. sekä sumupentu.. ruskapentu.. totesin, katsoen auringon lipuessa. Kerrankaan hiljaisuus ei häirinnyt meitä, kun katsoimme laskevaa aurinkoa. Se tuntui oikealta.. Vain olla häntä vasten, pyyhkiä tassuihin kyyneleitä.
"Saanko siirtää sammal petini sinun viereen?", Sanoin vitsaillen, toki se kelpaisi oikeastikkin, mutta en halunnut nyt olla liian vakava. Kuuntelisin mitä kollilla olisi sanottavaa, sekä ahtautuisin vaikka pieneen rakoon jos se siitä olisi kiinni. Halusin kumminkin toisen viereen. Ei tuntunut luonnollisimmalta nukkua nyt Mahlahallan ja Lauhalaukan vieressä, oikeastaan pelkäsin kolli kaksikon reaktiota nyt, kun olin mennyt sanomaan kesken kaiken heille ei, ilman mitään hyvää syytä. Mutta eiköhän asiaa saisi korjattua tavalla tai toisella.

//283 sanaa
//Karhu? Toivottavasti en vetäny ihan päin puskia

Katsoin Villisielua neuvottomana. Miksi hän itki? Eikö nimittäjäisten pitänyt olla hyvä uutinen? Mutta silti hän itki, itki itkemästä päästyään ja lohtua vailla. Minua vaivaannutti; tilanne oli melko kiusallinen - siis tietenkin minun osaltani. En voisi vain antaa hänen nyyhkyttää tuossa silmiään kuivaksi tekemättä mitään asian eteen.
Kun en muutakaan keksinyt, painauduin varovasti kiinni naaraan turkkiin ja aloin sukia hellästi hänen korviaan, aivan kuten muistelin emon tehneen joskus minulle, kun olin ollut surullinen. Villisielu itki yhä, mutta hän tuntui jo rauhallisemmalta äskeiseen verrattuna.
"Haluaisitko kertoa, mikä sinua painaa?" kysyin itkun hiivuttua hiljaiseksi niiskutukseksi. Naaras vapisi hieman, ja hän katsoi minua surullisesti suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat yhtä kauniit ja kirkkaat kuin Hehkulampi viherlehden aikaan.
Tuore soturi ei saanut sanaakaan suustaan, enkä halunnut vain tuijotella häntä toimettomana, joten minun olisi keksittävä jotain - ja nopeasti. Irrottauduin kissan turkista, mutta pysyttelin silti hänen lähellään lähtiessäni viemään meitä Hehkulammen suuntaan. Idea oli tullut Villisielun silmistä, jotka usein saivat minut lumoutumaan.
Kuljimme hiljaa; kumpikaan ei avannut suutaan koko matkan aikana. Mutta toisin kuin olisi saattanut olettaa, hiljaisuus ei ollut millään tavalla painostava, vaan enemmänkin tyynnyttelevä ja puoleensavetävä. Juuri sopiva tähän hetkeen.
Saavuimme Hehkulammen rantaan. Istahdin alas ja jäin katsomaan ilta-auringossa kimaltelevaa vettä, joka vyöryi rantaan pieninä aaltoina tuulen tahdissa. Villisielu ei istuutunut, hän liikehti paikoillaan jokseenkin hermostuneen oloisesti, tietämättä miten päin olla. Jokin tosiaan painoi naarasta, eikä hän saanut sanottua sitä ääneen.
"Rauhoitu. En ole enää mestarisi, joten sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin ensimmäistä päivää soturikoulutuksessa oleva oppilas", yritin avata tilannetta vitsillä, mutta se vain sai Villisielun turhautumaan entisestään. Hänen silmänsä kostuivat jälleen kyynelistä, ja epätoivo alkoi ottaa minussa jo valtaa, sillä tunsin itseni täysin hyödyttömäksi.
"Villisielu. Puhu minulle", nousin lopulta itsekin seisomaan ja käännyin katsomaan häntä. En irrottanut oranssia katsettani tuon silmistä. Halusin saada vastauksia.

//Villi?
//289 sanaa

Vastasin minua katsovaan kissaan omalla katseellani. Olin hieman hämilläni, kun minua alettiin yhtäkkiä puhutella minulle täysin ventovieraan kissan toimesta. En tiennyt kuka hän oli, en ollut varma olinko ikinä edes nähnyt häntä kunnolla. Korkeintaan ehkä silmäkulmassani, vaeltamassa leirin poikki. En tiennyt, että klaanistamme löytyisi hänenlaisensa kissa. Minun teki hieman mieli vinkaista pelosta ja paeta hänen luotaan Mäntyviiksen taakse, mutta minulla ei ollut oikeaa syytä tehdä niin. Kissa ei vaikuttanut mitenkään uhkaavalta tai pelottavalta. Jokin hänen iloisessa ja ystävällisessä äänessään sekä hänen olemuksessaan oli jotakin rauhoittavaa. Sammalpennun yllättäen keskeytettyä minut niin sen lisäksi, että säikähdin melkein hengiltä, olin jo tyystin ehtinyt unohtaa mitä olin juuri sanomassa. Kysyikö tämä kissa siis nimeäni? Nyt kun taas muistin asiani, oli minun aika se kissalle kertoa:
"Minä.." aloitin, kunnes ääneni yllättäen katosi.
"Minä olen Pähkinäpentu." Seuraavia sanojani säesti pieni niiskaisu.
Kissa katsoi minuun ystävällisesti ja vastasi minulle, kertoen nimensä olevan Taivaslaulu. Nimen kuuleminen vapautti minussa omituisen, irrallisen kehräyksentapaisen. Pieni pääni oli aivan ymmällään kuulemastaan.
"Taivaslaulu. Se on kaunis nimi."
Hän kyllä näytti kissalle, jonka nimi voisi olla Taivaslaulu. Nimi kuulosti ylhäiseltä. Sellaiselta, jonka sanominen ääneen saisi kenen tahansa refleksinomaisesti pörhistämään rintaansa. Paitsi että minun toistaessa hänen nimensä ainoa osa minusta mikä edes hieman liikahti oli selkäni, kun se hieman notkahti omituisesti ja äkisti. Minun piti korjata epämukava asento nousemalla istuma-asennostani pystyyn ja ikään kuin heilauttamalla vartaloani kevyesti, mutta tunsin oloni hieman hölmöksi sen jälkeen. Minua puhutteli tämä sievä aikuinen kissa, mutta minä vain havisin kuin lehti hänen edessään. Olinko minä kissa, josta tulisi ennenpitkää uljas klaaniaan palveleva soturi vai joku tyhmä riista, jota oli purtu takamukseen miltei epäonnistuneen pakomatkan yhteydessä? Istahdin kömpelösti maahan hieman nolostuneena, kun Taivaslaulu kehräsi minulle huvittuneena. Voi ei. Pitääkö hän minua nyt pilkkanaan? Minun täytyy pelastaa tilanne jotenkin. Haluan, että minut otetaan vakavasti! Niiskaus.

Nielaisin suussani olleen irrallisen syljen ja ryhdistäydyin, katsoen Taivaslaulun silmiä. Huomioni oli heti kiinnittyä niitten erivärisyyteen, mutta pakotin sen ajatuksenpoikasen ulos mieleni sopukoista. Sehän oli vain kaunista, että on kaksi eriväristä silmää. Olin taas menettää otteen itsestäni, melkein kaaduin. Minun oli keksittävä nopeasti jotakin sanottavaa, ennenkuin ajatukseni kasvattaisivat siivet. Mutta mistä aloittaisin? Vai Oliko hän jo ehtinyt vastata edelliseen lauseeseeni? Vai kuuluiko sellaiseen vastata. Se oli kohteliaisuus, kai hän nyt minua siitä kiittäisi? Olin jo ehtinyt avata suuni, luullen keksineeni seuraavan puheenaiheen, mutta nyt nostin leukani paikoilleen, sulkien suuni. Olisi varmaan aika röyhkeää aloittaa yllättäen uusi keskustelu, ennenkuin toinen on ehtinyt edellistä päättää.

//Taivas?
396 sanaa

tuntui kuin kerrankin mestarini olisi tyytyväinen uurastuksestani, se oli jopa näkyvää. Rehkimme koko päivän, olin aivan uupunut kaikkien taisteluiden jälkeen, joita olin kollia vastaan käynyt, ettei minusta livennyt montaa sanaakaan. Jäin taas pohtimaan pentu nimiä, kun Karhumyrky oli tuntunut olevan valmis opettamisestaan tältä päivältä. Karhumyrsky sanoi jotain, virhe, ei taas. Pelko syöksähti lävitseni, kun kolli lähti kulkemaan suuntaan josta tulimme. Hain saaliini, näyttäen sitä mestarilleni, joka tosiaan soi minulle hymyn, joka sai minulle hymyn väsyneelle naamalleni. Räpyttelin sinisiä silmiäni, jatkaen matkaa kohti leiriä. Seurasin kollin takana, jo valmiina menemään nukkumaan tai jatkamaan saaliin jälkeen harjoituksia, kummin vain kolli olettaisi. Olin kuitenkin jäänyt tällä kertaa kiinni Karhumyrskyn turkin ihailemisessa, sen pienissä yksityiskohdissa, sekä kauniissa värityksessä. Leiri oli ihan pullollaan, joten vein riistani kasaan ja palasin Karhumyrskyn luo. Painauduin häneen jonkin verran, sukaisten karvojani tasaiseksi. Päälliköllä oli ilmoitettavaa, uusi soturi? Seuraavat sanat kirjaimellisesti tuntuivat kynsiltä keskellä sieluani, kuin joku olisi repinyt rintani auki, kun kuulin Lauhatassun nimen, tietty olin onnellinen, mutta se sattui. Jokainen yövuorolainen oli nähnyt kuinka minä ja Karhumyrsky palasimme keskellä yötä vasta leiriin, tai aamu partiolainen kuinka minä olin jo aamu varhain vasten käskyjä harjoittelemassa yksin.. Pari kyyneltä tipahti tassuilleni, kun muu klaani huusi uuden soturin nimeä. Tietty se et ole sinä! Hän on sinua parempi! En pystynyt huutamaan toisen nimeä. Kun ilakointi oli hiljentynyt vähän, nousin ylös korvat ensin luimussa. Sain kuitenkin vedettyä naamani peruslukemille, kun jatkoin Lauhalaukkaa kohti. Sanoin toiselle kiitokset, katsoen lapani yli pakokeinoa. Kyllä, Karhumyrsky ei pitänyt veljestään, se oli selvää jopa minulle. Tassutin kollin luo takaisin.
"Mitä nyt?", Kysyin pelon ja surun saartamana. Kolli katsoi minua hämillään hetken, tutkaillen ilmettäni. Hän katsoi minua tuon jälkeen huolissaan. Mitä nyt? Olinko haavoittunut?
"Et näytä voivan hyvin? Onko se väsymystä vai vienkö sinut parantajalle?", Kolli kysähti yht äkkiä. Hämmennyin katsoen toista kuin tyhmää. Mitä tuo nyt oli. En olisi kumpaakaan jos kysyttäisiin, olisin työkunnossa oleva oppilas! Tiesin kuitenkin ettei tässä olisi valehtelemista. Vastaus olisi väsymykseni.
"Väsymystä se on, rutistit mehut ulos", Tokaisin antaen kollille laimean hymyn. Toinen nyökkäsi hieman kunnes avasi taas suunsa. Jäin kuitenkin kiinni hänen meripihkaisiin silmiin. Vaikka luomeni tuntuivat luisuvan kiinni jatkuvasti, sekä koko maailman olevan minua vastaan, silti jäin sulamaan hänen silmiinsä. Ei Lauhalaukan tapaus ollut reilu.. mutten voisi kuin olla parempi oppilas niin saisin nimeni.
"Mene sitten lepäämään", Kolli tokaisi. Nyökkäsin ilman vastaväitteitä, lähtien kohti pesääni. En toki saanut heti unta, vaan annoin kyynelten valua rauhassa. Inisin samalla, surkeana kuin pikku pentu. Kuitenkin kun joku tuli pesään, hiljennyin antaen kyynelieni vierien. Huomasin tuon olevan kolli kaksikko, joka vei Lauhalaukan sammaleet pois.


Seuraavan puolen kuun aikana, kollilla tuntui olevan suunta hukassa. Hän opetti uutta kyllä, mutta enemmikseen tehosti vanhaa. Hän piti huolen että osasin kaiken täydellisesti. Siteemme ystävinä oli syventynyt ja tuntui kuin en voisi elää ilman häntä. Tai kyllä voisin, mutten halunnut. Nyt söin myyrää ruoka haluttomana, maaten maassa. Kuitenkin Karhumyrsky istahti viereeni, saaden oloni paranemaan. Harjoitukset olivat vieneet mehuni, eikä siihen auttanut partio jossa olimme olleet. Kuitenkin näykin ruokaani. Päällikkö tuli pesästään ulos, kuuluttaen klaaninsa koolle. Hah? Mitä nyt? Nimitys. Nimeni sanottiin. Yht äkkiä olin neuvoton. Kampesin ylös, katsoen kohti Karhumyrskyä. Tuo nyökkäsi, tuupaten minua eteenpäin hieman. Mutta.. en halunnut eroon kollista. Ristiriita kylvi sisimmissäni, kun kuljin pienin askelin, kuin ne olisivat sattuneet, korvat vähän väliä luimuun mennen, epäröiden joka askelta. En halunnut päästää kollista irti, mutten halunnut tehdä pettymystä häneen. En halunnut toisen olevan surullinen, en halunnut häneen sattuvan. Epäröiden, tuntui kuin hetki olisi kiusallisen pitkä.
"Tästä hetkestä lähtien sinut Villitassu tullaan tuntemaan Villisieluna", Päälikkö kuulutti. Uusi nimeni alkoi raikua, kun minä katsoin vain maata. Ei tämä voinut olla oikein. Nostin katseeni kohti mestariani, mutta näinkin liian tutun kaksikon. Mahlahalla ja Lauhalaukka. Pakotin väkinäisen hymyn naamalleni.
"Onnea villisielu!", Lauhalaukka onnitteli painottaen loppu liitettäni. Hymyilin nyökäten toiselle. Mahlahalla sanoi jotain, joka meni ohi kuuloni. Lauhalaukka ehdotti taas jotain että voisimme juhlia, mutta tällä kertaa pudistin suoraan päätäni eiksi. En voisi iloita, ellen tietäisi Karhumyrskyn olevan onnellinen. Livahdin kissojen joukosta, kohti kollia. Pysähdyin Karhumyrksyn eteen, ja viitoin häntä hännälläni mukaani, kun lähdin leiristä ulos. Ulkona vain purskahdin lohduttomaan itkuun. En halunnut luopua mestaristani.

//671 sanaa
//Karhu? Älä laita villiä paljastamaan tunteita vielä!

Astelin Villitassun eteen erittäin tyytyväisenä. Olin ehtinyt jo luulla, että naaras oli menettänyt hajujälkeni heti kolmeenkymmeneen laskettuaan, mutta onneksi tuo luulo oli osoittanut vääräksi.
"Hienoa työtä. Nyt kun olet päässyt tänne, aloitamme harjoituksen toisen vaiheen: taistelu- ja puolustustaitojen hiominen. Minä toimin sinun vastustajanasi, mikä tuskin on maata järisyttävä uutinen, ja sinä näytät minulle, mitä osaat", selitin rauhallisesti, ja odotin, että naaras ehtisi käsittää kaiken kuulemansa, ennen kuin aloittaisimme.
Seuraavaksi siirryimme valitsemilleni paikoille asemiin. Harjoitukset sujuivat hyvin, ja Villitassu suoriutui omasta osuudestaan kuten lähes jokaisen hyvin valmennetun oppilaan pystyi odottaa suoriutuvan. Minun työni naaraan kanssa alkoi hiljalleen olla tehty, ja saisin käydä kohtapuolin kertomassa Punatähdelle tuoreimmat uutiset nimitysvalmiista oppilaasta.
Sukaisin lavastani törröttävän karvatupon suoraksi ja siirsin oranssin katseeni vähän matkan päässä edessäni istuvaan Villitassuun, joka katseli tassujaan jokseenkin poissaolevana. Kaiketi lähes koko aamun kestänyt jäljitystehtävä oli imenyt hänestä kaikki mehut.
"Hyvä. Nyt voimme palata leiriin, noudetaan vain ensin se sinun saaliisi", tokaisin saatuani turkkini jälleen ojennukseen lyhyehkön painiottelumme jäljiltä. Villitassu hätkähti hieman ja nosti säikähtäneen sinisen katseensa minuun, ihan sen näköisenä, kuin hän ei olisi kuullut, mitä olin juuri sanonut, ja nyökkäsi sitten nopeasti.
Lähdin kulkemaan siihen suuntaan, mistä oppilas oli tullutkin. Oletin hänen muistavan kätköpaikan sijainnin, sillä se oli vähintä, mitä melkein soturin täytyi osata. Jos hän ei edes löytäisi piilottamaansa riistaa, monia kuita vienyt uurastukseni olisi mennyt täysin hukkaan. Mutta kova luotto oppilaaseeni yllätti jopa minut itsenikin, enkä siksi jaksanut murehtia, kuinka äkkiä naaras löytäisi metsästämänsä eläimen.
Viimein Villitassu löysi hiirensä, ja olimme valmiit aloittamaan paluumatkan. Kotimatkan ajan naaras oli kuitenkin jotenkin vaisu, eikä hän vaihtanut kuin vain muutaman valitun sanan koko sen aikana. Halusin edelleen uskoa sen johtuvan uupumuksesta, sillä jos se ei olisi sitä, passittaisin hänet oitis Hehkuaskelen vastaanotolle siltä varalta, että hän oli sairas - tai tulossa sellaiseksi.
Leirissä oli täysi hälinä päällä. Punatähti oli ilmeisesti kutsunut klaanin koolle, sillä kissoja parveili leirin keskustassa punaruskean kollin ympärillä tungokseksi asti. Käskin Villitassua viemään hiirensä tuoresaaliskasalle ja palaamaan sitten takaisin luokseni.
Istahdin alas, aivan kissajoukon laidalle, ja kohdistin katseeni päällikköön. Siristin hiukan silmiäni, kun kolli otti puheeksi uuden soturin nimittämisen. Villitassu se ei ainakaan olisi, siitä minä pitäisin huolen - joten kuka sitten? Naaras palasi vierelleni juuri sillä hetkellä, kun Punatähti kutsui velipuoleni eteen.
Kynteni upposivat syvälle pehmeään maahan, kun näin, miten Lauhatassu asteli häntäkarvat pörhössä päällikkönsä luokse. Tuo riivattu kakarako ansaitsisi jo muka nimensä? Villitassu oli työskennellyt varmasti häntä ahkerammin, uurastanut yötäpäivää, mutta silti tuo pilalle hemmoteltu pentu pääsi aikaisemmin soturien pesään - vieläpä minun riesakseni. Sietämätöntä.
"Lauhalaukka! Lauhalaukka! Lauhalaukka!" Klaani hurrasi tuoreen soturin nimiä. Kaikki paitsi minä. En aikonut osallistua tähän epäoikeudenmukaiseen ilakointiin, etenkään, kun veljeni sai olla sen kaiken keskiössä. Katsoin häntä tunteettomasti, antaen nuoren kollin kokea vihattuna olemisen tunteen, sillä niin paljon minä häntä inhosin, että olisin voinut antaa tuon pudota jokeen, ilman että onkisin häntä takaisin kuiville.
Villitassu oli kadonnut viereltäni. Huomasin hänen lähteneen onnittelemaan Lauhalaukkaa, joka jutteli parasta aikaa ystävälleen Mahlahallalle. Mulkoilin kolmikon suuntaan paheksuvasti, ja onneksi minun ei tarvinnut lähteä hakemaan oppilastani heidän luotaan, sillä naaras tajusi pian itsekin tuijotukseni ja kipitti oitis takaisin. Tuho sinut periköön, Lauhalaukka.

Seuraavan puolen kuun aikana yritin opettaa Villitassulle kaiken sen, mistä voisi olla hänelle hyötyä joskus tulevaisuudessa. Naaras ei niinkään loistanut kiipeily- tai jäljitystaidoissaan, mutta hän oli taitava taistelija, mistä olisi varmasti hyötyä klaanille.
Palasimme juuri takaisin leiriin. Olin päättänyt harjoitukset lyhyeen, sillä minun olisi vielä käytävä vaihtamassa pari sanaa Punatähden kanssa liittyen Villitassun soturikoulutukseen. Tänään nimittäin olisi toivottavasti se päivä, kun hän saisi soturinimensä.
Lähetettyäni ensin oppilaani syömään, kiersin vaivihkaa lammen taakse päällikön pesälle, jossa tiesin Punatähden majailevan, vaikken siellä oikeastaan koskaan ollut käynytkään. Jäin kohteeliasti odottamaan pesän ulkopuolelle, kunnes sisältä myöntyisi lupa astua peremmälle.
"Punatähti. Minun olisi puhuttava kanssasi", sanoin tarpeeksi kovaan ääneen, jotta kolli kuulisi minut pesän sisälle. Ei mennyt aikaakaan, kun lupa siirtyä sisätiloihin irtosi.
"Olen ajatellut, että Villitassun olisi vihdoin aika saada soturinimensä", aloitin, ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään. Suuri punaruskea kissa katsoi minua tyynesti, vaikka huomasinkin, ettei turhan nenäkäs käytökseni ollut hänen mieleensä.
"Vai niin. Kiitos tästä tiedosta", kookas kolli maukui mietteliäästi ja nousi istumaan vuoteessaan. Hänen kirkkaanvihreä katseensa tuntui näkevän suoraan lävitseni, enkä pitänyt siitä.
"Hoidan nimittäjäiset tämän päivän aikana. Älkää karatko mihinkään ennen sitä", päällikön ystävällisesti ilmaistu kehotus oli ennemminkin kuin käsky. Nyökkäsin vähän ja peruutin ulos pesästä.
Palasin takaisin Villitassun luokse. Naaras näykki myyrää jokseenkin ruokahaluttomasti, mutta piristyi minut nähdessään. Istahdin hänen viereensä ja jäin katselemaan päällikön pesälle päin, odottaen punaruskean jättiläisen ilmaantuvan hetkenä minä hyvänsä aukiolle.
Kun Villitassukin oli saanut syödyksi, alkoi tapahtua. Punatähti työntyi ulos pesästään ja kiersi lammen takaa keskelle aukiota, jossa hän kajautti tuttuun tapaan kokoontumiskutsun. Kissat keskeyttivät tekemisensä ja lipuivat kukin omaan tahtiinsa kuulolle.
"Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin", Punatähti aloitti. Hänen katseensa kiinnittyi vierelläni istuskelevaan pilkukkaaseen oppilaaseen. "Villitassu, tulisitko tänne?"

//Villi?
//779 sanaa

Istuskelin pentutarhassa seuraamassa Pilvitassun työskentelyä sammalten kanssa. Olin hieman aikaisemmin ohjeistanut tälle, kuinka kääriä sammalet oikeaoppisesti siten, että ne olisi mahdollisimman helppo kantaan seuraavaan kohteeseen. Mustan turkin omaava suurikokoinen oppilaani oli jo miltei minun kokoiseni, sillä oma ruumiini oli todella pieni. Hänen vierellään oli jo kaksi siistiä sammalkääröä, joita hän välillä vilkaisi ylpeästi. Muistan kuinka Karhumyrsky – silloinen Karhutassu- oli opettanut minua ja Pihkapentua käärimään sammalia kun olimme pentuja ja vailla toimintaa. Yhtäkkiä muistin Pihkatassun surullisen kohtalon parantajanpesällä, hän oli loukannut jalkansa, eikä välttämättä koskaan toipuisi. Suru täytti minut, jos olisin voinut auttaa jotenkin, olisin tehnyt mitä tahansa pelastaakseni tämän nuoren kollin kohtalon. Harhauduin ajatuksistani, kun näin kissan pentutarhan suuaukolla pienempi hahmo hampaissaan. Pian tunnistin tulijan klaanimme parantajaksi Hehkuaskeleeksi, jonka keltaiset silmät hohkasivat iloisina. Sen jälkeen kasteeni kiinnittyi parantajanaaraan suussa olevaan pieneen nyyttiin.
“Päätin tulla palauttamaan Pähkinäpennun. Löysin hänet tutkimasta pesääni. Ei siinä muuten mitään, mutta pelkäsin Mäntyviiksen huolestuvan”, Hehkuaskel selitti hyväntahtoisesti. Hän laski Pähkinäpennun alas ja tämä jäi istua jököttämään siihen paikkaan. Pentu oli varmaan surullinen seikkailunsa päättymisestä. Mäntyviiksen hahmo tassutti luoksemme miltei tyhjän pentutarhan varjoista. Klaaninvanhimmat eivät olleet pesässä, sillä he olivat päättäneet mennä jaloittelemaan leirin ulkopuolelle ja lekottelemaan aurinkoon. Mäntyviiksi sanoi jotain Pähkinäpennulle ja hyvästeli Hehkuaskelen.
“Näkemiin. Voit tuoda Pähkinäpennun joskus toiste käymään, minulla on nyt kiire yrttienlajittelun kanssa”, Hehkuaskel naukaisi kuningattarelle ja poistui pesästä leinnokkain askelin. Vilkaisin oppilaani suuntaan, joka työskenteli keskittyneenä. Hänellä olisi vielä muutama sammal alusta muutettavana rullaksi, joten ajattelin, että minulla olisi aikaa puhutella klaanimme nuorinta kissaa. Käänsin katseeni sammalkääröä ihmettelevään kirkkaanruskeaan kolliin. Hännänpääni heilahteli rennosti satunnaisesti ja näin sivusilmällä sitä varjoissa vaanivan Sammalpennun. Kasvoilleni piirtyi onnellinen hymy. Pennut olivat niin suloisia.
“Hei! Kuka sinä olet?” kysyin kehräten Pähkinäpennulta, vaikka varsin hyvin tiesin hänen nimensä. Kollin tummanvihreä katse kääntyi minuun ja olin havaitsevani jonkinlaista arviointia minua kohtaan. Ennen kuin kolli ehti naukaista mitään, kuulin Sammalpennun sotahuudon samalla kun hän hyppäsi pienet kynnet esillä pöyhkeän häntäni kimppuun.
“Hahaa siitäs saat! Mitäs uhkasit reviiriämme kotikisu!” musta Sammalpentu kikatti painien häntäni kanssa. Silmäni tuikkivat huvittuneina, mutta silti pidin huomioni kiinni Pähkinäpennussa, joka oli vieläkin vaiti.

//Pähkinä? Pilvikin saa jatkaa jos haluu :3
338 sanaa

Olin jotenkin hyväksynyt faktan, että ehkä olinkin rakastunut karhumyrskyyn. Olimme jatkaneet iltojamme normaalisti, jaoimme paljon aikaa, mutta oli ymmärrettävissä että kolli kaipasi omaa aikaansakkin. Meinasi monesti anella Karhumyrskyä opettamaan lisään, iltoina joina olimme kahden. Joskus lenkkimme ystävinä olivat kesken päivän. Olin oppinut tunnistamaan ne siitä että Karhumyrsky odotti että tulisin hänen vierelleen. En ollut niinkään asiaa vastaan, tuntuihan kolli olemaam minulle koko maailmani. Heräsin kun kolli pukkasi minua kuonomlaan. Näin aikaisin? Mitä ihmettä kolli oli parantanut tapansa! Tämä kävisi hyvin!
"Karhumyrsky?", Haukottelin, sekä hämmästelin samaan aikaan, kun mestarini katsoi minua noine hienone silmineen.. Meripihka kuin kiillsi hänen komeudessaan.. Harjoitukset, ai niin, tosiaan. Kolli viittoi minua seuraamaan, nousin käskystä, vaikka turkkini oli sammaleesta, sekä parista lehdestä turmeltuneita. Tuskin kollia se haittaisi. Hän oli nähnyt minut vaikka kuinka sotkuisena koulutekseni aikana. Kuitenkin päädyin silmät suurina katselemaan aamuista maisemaa. Päädyimme taas hehkulammelle, jossa kuvan kaunis sumu kiinnitti katseeni. Sumupentu.. Nääh, ehkäpä? Voisi toimia.
"Annan sinulle tänään hyvin erityisen tehtävän. Odota tässä ja laske kolmeenkymmeneen, kuten ensimmäisellä jäljityskerralla. Sitten lähdet etsimään minua, mutta yrität löytää matkan varrella jotain saalista. Kun olet saanut jotain kiinni - tai et -, etsit minut, ja minä kerron paikan päällä loput ohjeet. Tajusitko?", Karhumyrsky kysyi. Pelon ja hämmenyksen liekit sokaisivat minut, en ollut varma ymmärsinkö, mutten halunnut antaa kollille pettymyksen aihetta. Vilkuilin hetken ympäristöäni, kunnes nyökkäsin. Aloin laskemaan ääneen, kuullen toisen askeleet. Voih pyydän älä tee tästä ajallista! En antaisi periksi, en lähtisi kollin perään ilman saalista. Niinpä kun olin saanut laskettua, haistelin ilmaa. Mestarini haju. Merkkasin maahan rastin, siinä haju viimeksi oli, niin löytäisin sen uudestaan. Vedin tuon jälkeen kynteni takaisin sisään. Nielaisin palan kurkustani, kun haistelin ilmaa. Ensin en löytänyt mitään, joten lähdin eteenpäin, pää ylhäällä. En haistanut mitään hetkeen, kunnes kuulin lehtien murenevan. Käänsin katseeni, huomaten hiirulaisen? Rotta? Hiiri? En osannut sanoa. Jos se oli hiiri, se olisi pulska. Pudottauduin matalaksi, tarkistin tuulen. Hyvä. Hiivin hiljaa eteenpäin. Lantioni keinui, kun tein hiirelle iskun. Sain sen käpäliini, sekä tapettua lopulta. Nostin sen hampaisiini, lähtien kohti aloitus paikkaa. Katsoin saalista. Tuon kanssa en haistaisi mitään! Kaivoimpa siis kolon sille entisen rastin kohdalle. Hyvä hyvä.. nyt se mestari. Laimea haju, melkein kadonnut. Lähdin kuitenkin jäljittämään sitä jo nyt peloissani. Kolli teki tämä tahalleen, tämä ei olisi helppoa. Monta kertaa ehdin eksyä, haistellen yhä uudestaan ja uudestaan. No niin, rauhoitu, tokaisin puun alapuolella. Jälki oli taas kadonnut! Ei se ollut kadonnut, tyhmä minä! Kolli teki tämän vielä vaikeammaksi, tuo oli puussa. Se ei ollut kummankaan vahvuus, huomattavasti minä olin siinä huonompi. Vedin syvää henkeä toisen kerran, kun avasin kynteni ja aloin kiipeämään puuhun. Pääsin kuin pääsinkin puuhun, mutta tajusin hajun loppuneen aikoja sitten. Laskeuduin puusta, lähtien jatkamaan. Pian huomasin puskan, jonne haju johdatti, ja sieltä pilkisti nuo tutut silmät..
"Löytyi, sain saalista, mutta jätin sen sinne minne aloitimme, koska jos raahaisin sitä en löytäisi mitään", Sanoin perhosia vatsassa. Olin peloissani, mutta aika ylpeä itsestäni että sain tehtyä kummatkin tehtävistä. Joku muu tosin olisi varmasti ollut minua nopeampi ja hoksannut monia asioita joita tehdä paremmin.. Katsoin kuinka kolli tuli pois puskasta, häntä hermoissani heiluen.

//501 sanaa
//Karhumyrsky?

Kaksi kuuta kului käsittämättömän nopeasti. Tänään minulla oli ollut hyvin erikoiset harjoitukset, sillä Tuhkajuova ei kuulemma ehtisi opettamaan minua parina seuraavana päivänä. Siispä olin joutunut tekemään paljon kaikenlaista ja tavallista pidempään, mutta en valittanut - minusta oli kiva päästä näyttämään mestarilleni omien kykyjeni kehittymistä.
Siistin turkkiani aukiolla. Pysyttelin varjossa leirin laidalla, ja yritin olla paahtumatta. Pian Mahlahalla saapui luokseni. Hän kantoi mukanaan oravaa. Vesi nousi tahtomattakin kielelleni.
"Haluatko jakaa?" kermanvärinen soturi ehdotti hymyillen ja laski saaliin maahan. Nyökyttelin innokkaasti, saamatta katsettani irti pörröhännästä.
"Mieluusti! Olen nääntymäisilläni", naurahdin vähän ja kumarruin nuuhkimaan oravaa lähempää.
"Joko sinulla oli harjoitukset?" ystäväni kysyi annettuaan minulle ensin luvan ottaa ensimmäisen haukun. Nielaisin lihanpalan melkein kokonaisena alas, ja olin vähällä tukehtua siihen, mutta onneksi Mahlahalla oli paikalla auttamassa.
"Oli. Kävimme myös uimassa. Olen viimein oppinut taistelemaan vedessä - ainakin jotenkuten", ilmoitin ylpeänä ja röyhistin hieman rintaani, päätyen kuitenkin lopulta taas yskimään, sillä ilmeisesti minulla oli jäänyt jotakin jumiin henkitorveen.
"Pärjäiletkö?" Mahlahalla katsoi minua huolestuneena. Nyökkäsin reippaasti ja vedin syvään henkeä, kun yskä helpotti.
"Joo. Taisin vain vetäistä jotain väärään henkeen", totesin kyyneleet silmissä. Pyyhkäisin silmäni nopeasti kuivaksi käpälälläni, ennen kuin Mahlahalla ehtisi huomata sen - en tahtonut antaa hänen luulla minun itkevän.
"Hotkit aina ruokasi, ja on ihme, että olet edes enää hengissä näinkin monen aterian jälkeen", soturi kehräsi huvittuneesti. Hän tuuppasi minua leikkisästi tassullaan. Horjahdin vähän, mutta säilytin tasapainoni, vaikka sekin oli kovan ponnistelun takana, sillä minua alkoi naurattaa.
"Klaanikokous!" Punatähden huuto kajahti leirin läpi ja säikäytti minut, ja olin vähällä loikata Mahlahallan päälle. Vilkaisin ystävääni pahoitellen ja otin häneen hieman etäisyyttä, minkä katsoin olevan parhaaksi tässä tilanteessa, mutta Mahlahalla vain pudisteli päätään huvittuneen oloisena, enkä minäkään osannut kauaa näytellä nöyrää hänen seurassaan.
Siirryimme lähemmäksi kuuntelemaan, mitä asiaa päälliköllä oli. Istahdin Mahlahallan viereen ja käänsin kirkkaansinisen katseeni kissojen edessä uljaasti seisovaan suureen, punaruskeaan kissaan, joka myöskin Punatähtenä tunnettiin - se tuskin oli epäselvää, mistä tuo oli saanut kunnioitusta herättävän nimensä.
"Olemme kokoontuneet tänään nimittämään yhden uuden soturin", päällikkö aloitti puheensa ja hänen katseensa vaelsi kissasta toiseen. Vilkaisin Villitassuun päin, joka istui lähellä mestariaan jonkun matkan päässä. Arvelin, että hänestä tai jostakusta muusta vanhemmasta oppilaasta voisi tulla soturi tänään. En kuitenkaan halunnut poissulkea itseäni vaihtoehdoista, vaikka pälyilinkin malttamattomasti pesätoverieni suuntaan.
"Lauhatassu, tulisitko tänne eteen", Punatähti sanoi yhtäkkiä. Sydämeni tykytti rinnassani, raivasi reittiä ulos - tai siltä se ainakin tuntui. Koskaan ennen en ollut tuntenut mitään tällaista. Minua huimasi, tasapainoni oli vähällä pettää, mutta kaikesta huolimatta onnistuin saamaan itseni päällikön eteen. Katsoin häntä silmät suurina.
"Tästä hetkestä lähtien sinut, Lauhatassu, tullaan tuntemaan Lauhalaukkana. Onneksi olkoon." Loppujen lopuksi vanha, useita sukupolvia nimittänyt muodollisuus oli kovin lyhyt, mutta ehkä juuri se teki siitä entistä merkittävämmän.
"Lauhalaukka! Lauhalaukka! Lauhalaukka!" Käännyin kohtaamaan klaanitoverini, jotka hurrasivat uutta nimeäni, kuten tapoihin kuului. Mahlahallan ääni kuului selvästi muiden joukosta, ja voisin vannoa kuulleeni myös Ruostekukan äänen kajahtaneen kirkkaasti. Mutta Karhumyrsky ei hurrannut. Hän katsoi minua suorastaan murhaavasti oransseilla silmillään, joissa roihusi kylmä tuli. Yritin kuitenkin sivuuttaa sen ja nauttia hetkestäni huomion keskipisteenä.
Kun kissat erkanivat takaisin omien puuhiensa pariin, Mahlahalla loikki luokseni. Tervehdin häntä häntä pystyssä, ja kurkustani kumpusi iloinen kehräys.
"Onnea!" soturi maukui ja puski minua päällään. Vastasin hänen eleeseensä pukkaamalla tätä kevyesti rintaan.
"Nyt me voimme nukkua samassa pesässä!" riemuitsin, kun tajusin, että olimme nyt kumpikin suorittaneet oman soturikoulutuksemme loppuun.
"Totta", hän vahvisti hymyillen.
Olin jo aikeissa lähteä hakemaan vanhaa petiäni pois oppilaiden pesältä, kun huomasin Villitassun lähestyvän meitä. Käännyin pilkukkaan naaraan puoleen.
"Onnea", oppilas toivotti ja hymyili pienesti, ja minusta se oli todella herttaista. Hymy kasvoiltani ei ollut kadonnut mihinkään, kun puhuttelin häntä:
"Kiitos. Sinäkin saat varmasti pian oman nimesi."
"Ehkä niin", naaras hymähti hiljaa. Hän vilkaisi varovasti taakseen, ja hänen ilmeensä kiristyi, kun tuo tajusi Karhumyrskyn katsovan meidän suuntaamme.
"Minun täytyy nyt mennä", Villitassu sanoi nopeasti ja nyökkäsi minulle vähän, ennen kuin kipitti pois paikalta mestarinsa luokse. Jäin katsomaan hänen peräänsä hieman oudoksuen. Siinä vasta oli koulutukselleen omistautunut oppilas, kun vietti kaiken vapaa-aikansakin mestarinsa kanssa.
"Autatko minua siirtämään petini soturien pesään, ja käytäisiinkö sitten vaikka saalistamassa?" ehdotin ystävälleni, kun sain irrotettua katseeni loittonevasta Villitassusta. Katsoin Mahlahallan vihreitä silmiä, odottaen vastausta.

//Mahla?
//665 sanaa

Katsahdin Pimentovarjoon hitusen yllättyneenä, mutta musta naaras piti harmaansinisen katseensa menosuunnassa. Käänsin itsekin katseeni eteenpäin ja mietin, mitä vastaisin.
"En ole tullut ajatelleeksi moista aiemmin", myönsin, "mutta kaiketi hyvä kumppani ja mahdolliset pennut nostavat soturin asemaa muiden silmissä." Puhuessani ajatukseni harhailivat koko ajan Villitassuun. En saanut oppilastani pois mielestäni edes vapaa-ajalla, mikä oli sietämätöntä.
"En kuitenkaan sanoisi, että kumppani on mikään välttämättömyys soturiuden ohella. Toki se saa näyttämään paremmalta ja herättää kissoissa aivan erilaista arvostusta, mutta mikäli ei koe sellaista suhdetta itselleen tarpeelliseksi, kannattaako siihen edes ryhtyä", totesin hiljaa. Pimentovarjo vilkaisi minua, muttei sanonut mitään, mikä oli minusta ihan hyvä vain.
Kuljimme loppumatkan leiriin rupatellen kaikenlaisista epäkohdista soturikoulutuksessa ja muusta sellaisesta täysin turhanpäiväisestä, kun emme muutakaan keksineet. Veimme vielä jänikset yhdessä tuoresaaliskasalle, mutta sen jälkeen tiemme erkanivat, sillä minun täytyi käydä katsomassa Villitassua oppilaiden pesällä, varmistaakseni vain, että naaras oli täyttänyt vaatimukseni ja mennyt nukkumaaan. Hän olisi nimittäin pahassa pulassa, jos löytäisin hänet yhä hereillä.
Onnekseen oppilas oli käpertynyt sievästi vuoteeseensa, kun työnsin pääni sisään pesän suuaukosta. Hän oli niin herttainen näky, että olisin voinut jäädä seuraamaan sitä pidemmäksikin aikaa, mutta velvollisuudet kutsuivat. Minun pitäisi herätä aikaisin aamusta ja viedä oppilaani harjoituksiin. Mikäli kaikki sujuisi aikataulutusten mukaan, naaraasta tulisi soturi jo muutaman kuun päästä. Tavallaan ajatus siitä, että en saisi enää nähdä oppilaan iloisia kasvoja joka aamu, teki minut surulliseksi.
Mutta kaikki aikanaan, en saisi jäädä murehtimaan sitä, mitä ei ollut vielä tapahtunut. Vedin pääni pois pesästä ja siistin vähän turkkiani, ennen kuin astelin kaatuneen puun toisessa päässä sijaitsevalle soturien pesälle.

Kului kuu jos toinenkin. Villitassu kehittyi tasaista vauhtia, eikä ollut epäilystäkään, etteikö hän saisi ennen seuraavan kuun loppua soturinimeään. Mutta meillä oli vielä paljon tehtävää ennen sitä.
Olin matkalla oppilaiden pesälle herättämään oppilastani. Oli tosi varhainen aamu, eikä edes Villitassu ollut vielä hereillä, kun hiivin peremmälle naaraan vuoteen viereen. Pukkasin tätä kevyesti kuonollani. Oppilas säpsähti saman tien hereille.
"Karhumyrsky?" hän haukotteli ja katsoi minua yllättyneenä.
"Huomenta. Lähdemme harjoituksiin", supatin ja viitoin tätä tassullani seuraamaan. Valkea naaras oli silmänräpäyksessä jalkeilla.
Hiivin oppilaan edellä aukiolle. Johdatin hänet piikkihernetunnelin läpi aina leirin ulkopuolelle saakka. Jatkoimme siitä Hehkulammelle, jonka yläpuolella leijaili ohut sumuverho.
"Annan sinulle tänään hyvin erityisen tehtävän. Odota tässä ja laske kolmeenkymmeneen, kuten ensimmäisellä jäljityskerralla. Sitten lähdet etsimään minua, mutta yrität löytää matkan varrella jotain saalista. Kun olet saanut jotain kiinni - tai et -, etsit minut, ja minä kerron paikan päällä loput ohjeet. Tajusitko?" Katsoin Villitassua pitkään. Halusin varmistaa, että hän oli ymmärtänyt tehtävänannon.

//Villi?
//402 sanaa

Lauhatassun puheliaisuus sai minut toisinaan ärsyyntymään. Välillä tuntui, ettei hän osannut olla hetkeäkään hiljaa. Kuulin kyllä oppilaani kysymykset, mutta sivuutin ne täysin. En pitänyt siitä, kun nuori kolli esitti toisinaan kysymyksiä toistensa perään odottamatta, että ehtisin vastata edes ensimmäiseen.
"Kun taistelet vedessä, sinun täytyy hyödyntää kaikkia aiemmin oppimiasi taitoja ja soveltaa ne veteen. Voit yrittää hukuttaa vihollisesi tai haavoittaa häntä", selitin tasaisella äänellä. En tiennyt ketään, joka olisi koskaan joutunut taistelemaan toista kissaa vastaan vedessä, jonka vuoksi tämä aihealue tuntui olevan kaikille melko tuntematon. Olimme kuitenkin Jyrkänneloikan kanssa harjoitelleet vedessä taistelemista.
"Vedessä liikkeesi eivät ole välttämättä yhtä nopeita ja voimakkaita kuin maalla. Sinun täytyy siis opetella täysin uusi tapa hyödyntää taitojasi. Jos vihollinen tuntuu olevan liian lähellä, voit yrittää ottaa hänen kehostaan vauhtia takajaloillasi päästäksesi kauemmaksi. Jos vihollinen yrittää vetää sinut pinnan alle, käytä kynsiäsi. Yritä myös ennakoida. Jos näyttää siltä, että vihollinen saa sinut pian veden alle, varaudu siihen. Jos vedät vettä henkeesi, se voi olla sinun taistelusi loppu", sanoin. Lauhatassu kuunteli tarkkaavaisesti.
"Aloitetaan niin, että sinä hyökkäät kimppuuni ja yrität saada minut veden alle. Älä ui liian syvälle", käskin. Lauhatassulla kesti hetki sisäistää kaikki sanani, jonka jälkeen hän nyökkäsi. Kollin kasvoille piirtyi keskittynyt ilme. Lauhatassun jalat ylsivät vielä pohjaan, mutta minä jouduin jo uimaan. Liikuttelin jalkojani hitaasti pysytelläkseni pinnalla. Lauhatassu sukelsi veden alle ja ui minua kohti. Koska hän ei ollut vielä mikään maailman nopein uimari, onnistuin väistämään hänen liikkeensä. Kolli nousi pintaan. Olisin voinut helposti painaa hänet takaisin pinnan alle, mutta en tehnyt niin. Nyt oli Lauhatassun vuoro yrittää voittaa ilman, että hyökkäisin hänen kimppuunsa. Lauhatassu seurasi minua hetken aikaa uimalla, jonka jälkeen hän kääntyi ja ui kohti rantaa. Uin varovasti kohti kollia katsoen häntä silmiin. Kolli nousi takajaloilleen ja iski etukäpälänsä veden pintaan. Vettä roiskui joka puolelle niin, että näkyvyys heikkeni. Huomasin oppilaan katoavan pinnan alle. Meni hetki ennen kuin löysin hänet, jolloin kolli tarttui minua jo käpälästä. Hän puri etukäpälääni ja veti minut käpälillään pinnan alle. Lauhatassu onnistui kääntymään niin, että jäin hänen alleen. Onnistuin irrottautumaan oppilaan otteesta potkaisemalla häntä vatsaan. Potkun voima vei minut kauemmaksi kollista, joka nousi pintaan ja alkoi yskiä. Autoin kollin takaisin rantaveteen. Katsoin häntä voitonriemuisena.
"Sinun pitää osata varautua myös tuollaisiin. Yllättykset voivat saada sinut vetämään vettä henkeesi, kuten juuri äsken kävi. Et saa unohtaa hengityksen pidättämistä", totesin ja kohtasin kollin sinisen katseen. Hän oli saanut ylimääräiset vedet pois keuhkoistaan.
"Mutta se veden roiskuttaminen oli aika hyvä idea, eikö ollutkin?" kolli intoili ylpeänä. Nyökkäsin tyynesti.
"Yritetään uudestaan, mutta nyt minäkin taistelen, vaikka en ihan tosissani. Yritä saada minut pinnan alle", käskin uudelleen ja odotin Lauhatassun aloittavan.

//Lauha?
// 426 sanaa

Kulkiessamme metsässä hiljaisuuden vallitessa nenääni osui yllättäen klaanikissan haju. En välittänyt siitä, enne kuin tunnistin, kelle haju kuului. Karhumyrsky ei näyttänyt huomanneen hajua, tai sitten hän ei välittänyt. Kirin toisen soturin edelle ja näytin hänelle hännälläni merkin jäädä odottamaan.
Suunnistin hajun perässä. Se oli tuore, joten kissa oli kaiketi yhä lähistöllä. Kiihdytin nopeaan juoksuun saavuttaakseni klaanitoverini, ja pian hajun voimistuttua näinkin edessäni tutun, suuren kollin.
”Mitä sinä täällä teet? Yritätkö vakoilla minua?” kysyin sihahtaen ja vilkaisin taakseni. Karhumyrsky ei kuitenkaan ollut seurannut minua. Turmaloikka käännähti ympäri.
”Kuvittelet itsestäsi vähän liikaa. Ai että olisin lähtenyt varta vasten yön hiipuessa etsimään sinua, kun voisin yhtä hyvin olla jo nukkumassa?”
Kohautin lapojani.
”Minusta aivan reilu oletus, sinä kun olet aina kimpussani. Jätä minut rauhaan ja hanki elämääsi muuta sisältöä.”
Turmaloikka siristi silmiään ja katsoi minua hetken vaitonaisena. En ollut koskaan käsittänyt, mitä tuon kollin päässä liikkui, enkä tulisi koskaan käsittämään. Tuntui, että Turmaloikan elämän ainoa tarkoitus oli yrittää käydä jokaisen klaanin kissan hermoille.
”Hassua, miten sanoit minulle, että aiot viettää tämän illan omassa rauhassasi. Ja sitten löydän sinut kävelyllä Karhumyrskyn kanssa”, Turmaloikka sanoi hetken päästä. Kurtistin kulmiani.
”Mitä sinä tuolla muka tarkoitat?”
Soturi naurahti koleasti.
”Et taida olla ihan niin terävä kuin luulet”, hän vastasi. ”Tai ehkä olet ja leikit tyhmää. Älä huoli, en kerro teistä kellekään. En vain ollut kuvitellut, että hän olisi sinun tyyppiäsi.”
Minulle valkeni, mitä Turmaloikka tarkoitti. Suuni raottui hiukan hämmästyksestä, mutta suljin sen saman tien. En ollut edes tajunnut, että joku voisi ajatella metsästysretken tarkoittavan kumppanuutta.
”Oletko tosissasi?” kysyin, vaikka tietenkin tiesin, että hän oli. ”Minä en edes tunne Karhumyrskyä. Me vain satuimme samaan paikkaan samaan aikaan. Ja muutenkin, miksi sinua kiinnostaa, kenen kanssa vietän aikaa?”
Käännähdin ympäri ja lähdin astelemaan pois. Vilkaisin kuitenkin vielä taakseni.
”Ja ihan vain tiedoksi, kukaan ei ole minun tyyppiäni.”
Jätin Turmaloikan seisomaan metsään yksinään ja lähdin takaisin Karhumyrskyn luo. Jostain syystä en halunnut hänen tietävän, että olin puhunut Turmaloikan kanssa. Hän saattaisi vaikka kuvitella, että välillämme oli jotain.
Kun saavuin sinne, mistä lähdin, näin Karhumyrskyn, joka oli laskenut eteensä jäniksen.
”Hyvä saalis”, sanoin saavuttuani soturin luo. ”Haistoin itsekin jäniksen, mutta se pääsi pakoon. Harmi.”
Karhumyrsky nyökkäsi. Lähdimme kävelemään kohti leiriä; yö oli jo saapumassa ja taivas hämärtyi. Olimme taas hiljaa. Päätin kuitenkin aloittaa keskustelun, sillä jokin asia tuntui vaivaavan minua.
”Oletko sinä ajatellut haluavasi kumppania?” kysyin Karhumyrskyltä yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. ”Kuuluisiko kissalla sinun mielestäsi olla kumppani? Tai siis, tuntuu, että soturilta odotetaan sitä, mutta miksi?”

//Karhu?
//403 sanaa

"Herää, lähdetään taisteluharjoituksiin", kuului Taivaslaulun ääni.
Nostin tympääntyneenä pääni. Huokaisin.
"Anna minun nukkua", tiuskaisin mestarille.
"Kuules nyt. Jos et kohta jo tule, niin määrään sinut vaihtamaan makuualusia", Taivaslaulu maukui huokaisten.
Makuualusia?! No ei varmasti!
"Tullaan, tullaan", mau'uin.
Nousin istumaan. Vieressämi Haahkatassu vielä kuorsasi. Mieleni olisi tehnyt antaa hänelle korvatillikka tai jotain. Viitsi sitten nukkua, kun muut lähtevät jo harjoituksiin! Mutta tajusin olevani hiukan epäreilu. Olihan hän eilen ollut saalistamassa ja vaikka mitä
Tassutimme harjoittelupaikalle. Taivaslaulu veti viivan itsensä taakse, ja asettui sen eteen.
"Mitä me tehdään?" kysyin, ihmetellen viivaa.
"Yritä päästä viivan taakse. Helppoa", hän maukui.
Tähtäsin katseeni viivaan. Minähän vain juoksisin sinne, eikö? Niin päätin tehdä. Mutta heti, kun liikahdin, oli Taivaslaulu jo kimpussani ja painanut minut maata vasten.
"Käytä päätäsi! Sinun pitää ensin harhauttaa minut jotenkin, tai jotenkin vain hoitaa minut pois tieltä", Taivaslaulu neuvoi.
Harhauttaa? Hei, nyt keksin! Asetuimme uudestaan asemiin. Katsoin Taivaslaulun oikeaa kylkeä. Taivaslaulu oletti, tähtäisin sinne, jotren hän siis valmistautui siihen. Katse vieläkin oikeassa kyljessä, hyökkäsinkin vasempaan.
Sitä ei osannut Taivaslaulu odottaa. Kaadoin hänet kyljelleen, ja taoin muutaman kerran hänen kylkeä tassuillani. Kun mestari vielä selvitteli käpäliään, juoksin nopeasti viivalle.
"Voitiin!" huudahdin. Tämähän oli kivaa!
Taivaslaulu nousi istumaan ja suki hiekkaista turkkiaan.
"Loistavaa! Vihollinen ei olisi arvannut", hän maukaisi iloisena. mutta ehkä hiukan pettyneenä itseensä, ajattelin hiukan huvittuneena.
Niin, ei olisi! Koska vihollisella olisi vastassaan Kuolonklaanin paras oppilas!
Aamun typnäännys oli tiessään. Katselin, kun Taivaslaulu esitteli miulle uutta taisteluliikettä.
"Muista, että sinulla pitää olla kovasti potkua jaloissa. Muuten vihollinen liiskaa sinut niin, että liisskaannut, kuin mätäntynyt variksenruoka", Taivaslaulu kertoi.
Hah! Minä en kyllä liiskaannu!
"Yritä sitä minuun", hän jatkoi.
"Ai, että jäisin vapaaehtoisesti allesi, ja heittaisin sinut ilmaan?" ihmettelin. Taivaslaulu pudisti päätään.
"Saat yrittää kaikkea, mitä mieleesi tulee. Kun jäät alleni, niin yritä", hän kertoi.
Aah! Niinkuin taistelun leikkimistä?
Aloitimme. Kiersimme toisiamme hetken ympäsi. Tein ensimmäisen iskun. Taoin mestaria nimittäin kummallakin etukäpälällä kuonoon. Oli minun myönnettävä, että oli naaras soturinimensä ansainnut. Vaikka hän olikin kutakuinkin minun kokoiseni, (Minä olen iso oppilas, ja hän pienikokoinen soturi) osasi hän silti käyttää pieneyttään ja solakkuuttaan hyväksikin. Hän nimittäin pujahti jotenkin kummallisesti alleni, ja heitti minut ilmaan. Mutta niinhän minun piti tehdä hänelle!
Naaras huomasi kummastukseni, kun nousin seisomaan ja ravistin hiekat turkistani.
"Ikinä ei tiedä, mitä taisteluissa voi käydä", hän maukui.
Totta. Yritimme uudestaan. Tällä kertaa antaudiun Taivaslaulun painon alle ihan tarkoituksella. Hän hyökkäsi päälleni ja takoi minua käpälillään vatsaan. Minä taas pinnistin kaikki voimani ja sain juuri ja juuri heitettyä hänet ilmaan.
"Hyvä! Se meni jo hyvin. Mutta ole nopeampi, vihollinen olisi ehtinyt repiä sinulta jo mahan auki", pieni naaras opasti.
"Jatketaan!" mau'uin. Harjoittelu, varsinkin taisteluharjoittelu, on mukavaa!

Oli jo auringonlaskun aika, kun palasimme leiriin. Taivaslaulu lähti jonnekin, minä menin tuoresaalisakasalle. Otin siitä pullean hiiren, ja vein sen klaaninvanhimmille. Odottaa saattoikin, ei heiltä mitään kehuja tullut, valitusta vain siitä, että riista tuotiin myöhässä. Mileni olisi tehnyt raapaista kollia nenään, mutta en sitten raapaissut, koska olisin varmaan joutunut kiipeliin.
Vedin itselleni kasasta pienen linnun ja söin sen ahnein haukkauksin. Sitten menin oppilaiden pesälle ja kellahdin vuoteelleni. Lihaksia särki taisteluharjoituksista. Huomenna niitä kyllä särkisi enemmän. Vaivuin uneen pöllön huhuilun rytmiin.

// Suunnilleen 513 sanaa (ei aivan sanalleen tarkka, kun hankala laskea :D)
//Tämmönen nyt tuli. Heti alkuun harjoitukset.

Naurahdin sirosti kollin kysymykselle, eivät kaikki kissat pidä kukista, eivät varsinkaan kuoloklaanilaiset! Me oppilaat emme omanneet aikaa katsella moisia. Tai niin tolkutin itselleni. Täytyisi opetella tappelemaan.
"No totta puhuakseni en oikein tiedä, en omaa aikaa ihastella moisia", Kolli sanoi olevansa ujo, minä vain nyökyttelin vähän. Eihän se ollut outoa, olihan hän klaanin oudoin oppilas… tai sitä kaikki tuntuivat kuiskivan. Olin outo koska viihdyin Karhumyrskyn seurassa, se taisi tulla selvästi esille. Tosin Corona oli saanut jo puhuttua itsensä ulos kukista ennen kuin vastasin, joten mietin jo vastausta uuteen kysymykseen. Todellisuudessa minusta ei ollut tuomariksi, en tajunnut mistä Corona puhui. En ollut koskaan kuullut ennen kenenkään suusta moista.
"Vaikea sanoa mihin uskon, kuulin asian ensikertaa sinulta. Kai se voisi olla totta", päädyin mutisemaan, kun katsoin kollia. Kuitenkin toinen kissa marssi luoksemme, todeten Coronalle että oli aika lähteä. Jätin haaleat hyvästelyt kollille, ennen kuin muistin mestarini. Minun pitäisi olla nukkumassa! Voi hiiren papana.. kipitin nopeasti oppilaiden pesälle, pakottaen itseni kippuralle. Eikä aikaakaan kulunut kun kuulin rapinaa. Karhumyrsky tarkisti että olin totellut. Rentoutin lihakseni, korjasin asentoani vähän, jotta oikeasti pääsisin yöpuulle.


Ei ollut kulunut kauaakaan, kuu. Oli tapahtunut silti niin paljon. Mäyrä oli hyökännyt, vienyt kissan hengen. Tuolloin Karhumyrsky oli ollut tukenani, kuten aina. Kun Mahlahalla oli saanut nimensä, olin ollut aivan hukassa mitä tehdä, sillä hän oli ottanut nopeaan aikatauluun toisen ruuan Lauhatassun kanssa. En saisi tehdä sellaista. Kuitenkin onneksi Karhumyrsky oli pelastanut minut ja vienyt partioon. Nyt harjoittelimme normaalia tahtiamme. Kuullemma olin edistynyt hyvin. Hän uskoi minun olevan seuraavien nimitettävien joukossa. En itse uskonut siihen, en halunnut uskoa. Karhumyrskyn ja minun yhteiset lenkit olivat muodostuneet perinteeksi. Paikat olivat laajentuneet, olin keksinyt uusia pentu nimiä, mutta varmin niistä oli yhä Ruskapentu. Olin yrittänyt tutustua Mäntyviikseen, ja nyt vietin pakollista vapaa aikaa.
"Minkälaista oli rakastua?", päätin kysäistä naaraalta, hämmennyin kuunnellessani vastausta. Perhosia vatsassa, hänessä ei näe virheitä. Haluaa olla lähellä, on iloinen kun toinen on iloinen.. Niin mitä? Naamallani ilme oli varmasti hämmentynyt, tuntui kuin koko aivotoimintani olisi pysähtynyt tuohon paikkaan. Kuulin naaraan huhuilut. Mitä? En voinut olla rakastunut mestariini! Se oli varmasti lailla kielletty tai jotain sellaista. Hermostuin, sanoen Mäntyviikselle heipat. Kömmin aukiolle huolissani, katsoen paikkoja. Istahdin aukion reunalle, odottaen auringon laskua. Meillä olisi tänään partio auringon laskiessa, rajalle tällä kertaa. Painauduin kivistä pintaa vasten, tasaten hengitystäni. Rauhoitu Villitassu! Hän on kissa niin kuin sinäkin. Mitä siitä jos rakastutte, sitten rakastutte. Ei sitä laki voi kieltää. Jos kielsi hän rikkoisi niin typerää lakia innolla. Karhumyrsky tuli luokseni, mukanaan lintu,
"Haluatko jakaa?", Toinen kysyi, minä vastasin vain nyökäten. Otin palan saalista, tällä kertaa söimme rauhassa, emme hotkineet puolta saalista kerralla, vaikka se olisi niin karhun yleinen tapa. Kuitenkin selvästi hitaat palani saivat huolen Karhumyrskyn hidastelemaan. Jotain tunteita tuolla oli. Kolli huhuili minua, ravistelin päätäni.
"Anteeksi, mitä?", Huomasin kollin olevan ärsyyntynyt. Räpyttelin sinisiä silmiäni hämilläni, katsoen kollia tuon Merenpihkaisiin silmiin. Tunsin kuinka korvaani kutitti, joten kyyristyin alajallani sitä rapsuttamaan.
"Onko joitain liikkeitä joita haluaisit hioa tänään?", toinen kysäisi. Räpyttelin silmiäni pohtien, oikaisten asentoani. Pudistin päätäni eiksi, uppoutuen takaisin ajatukseen kumppanuudesta Karhumyrskyn kanssa. Jokin siinä pelotti minua, ehkä se fakta että luottaisin johonkuhun niin kovaan että antaisin hänet lähelleni. Nappasin taas palan. Hiljaisuus ei niinkään haitannut minua, mutta ymmärsin sen häiritsevän kollia.
"Niin, ei kai minulla niinkään. Olet ollut loistava opettaja, olen oppinut kaiken mitä olet opettanut. Ehkä kuitenkin jäljitystä lisää? Jos jaksaisit odottaa pitempään että löydän sen mitä etsin?", Kysäisin. Kolli näytti hieman yllättyneeltä nyökytellen kumminkin, miettien sanojaan hetken ajan. En ollut koskaan loistanut jäljityksessä. Eikä kollilla riittänyt hermoja odottaa.
"Toki, sitä pitää kyllä hioa", Toinen tokaisi, katsoen minuun. Pian olisi aika lähteä partioon. Aamu olisi minulla sitten vapaa, ainakin mitä olin kuullut. Karhun tapaan se tarkoittaisi etten varmana treenaisi, hän ei pitänyt siitä.


Pääsimme kuin pääsimmekin partioon, kuitenkin sain nuutia kuinka omissa maailmoissani olin ollut. Karhumyrsky yritti udella mitä mietin, mutta kerrankin pidin suuni kiinni asiassa. En uskoltanut kertoa hänelle. Kolli oli kuitenkin todennut että huomenna yritä edes paremmin, niin, yritin. En kuitenkaan voinut luvata osaavani mitään.


//653 sanaa
//Joku?

"Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa", Dakota huokaisi, nousi ylös ja käveli kohti piikkihernetunnelia. Olin aistivinani naaraan olemuksessa jotain kireää. Olihan se kuitenkin selvää, että olimme jättäneet tarkoituksettomasti Dakotan ulkopuolelle. Toivoin, että voisin lähteä naaraan perään ja pahoitella tapahtunutta, mutta Dakota oli lähtenyt niin määrätietoisesti ulos, että tuskin mitkään pyytelyni saisi häntä jäämään. Oloni oli outo, kun näin jokaisen erakkokolmikosta erillään. He olivat miltei aina toistensa seurassa ja heidän erillään olonsa vaikutti silmääni niin kovin luonnottomalta. Coronan kastanjanruskea hahmo istuskeli Villitassun kanssa hieman meitä kauempana. Erakko kollin korvat pyörivät huolestuneesti silloin tällöin ja se viesti hänen jännittynyttä olemustaan. Olin oppinut tuntemaan kolmikon hyvin ja osasin jo lukea heitä. Käänsin kuitenkin katseeni Merkuriuksen ihaniin meripihkaisiin silmiin – tai siis vain ihan tavallisiin silmiin. En antaisi maailman sumentua pelkästä sydämeni ihastuneesta läpytyksestä. Tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi Merkuriuksen seurassa, joka oli vähän ironista, koska hän vaikutti olevan useissa tilanteissa melko varautunut. “Minulle tuli vähän huono omatunto tuosta äskeisestä. Hänestä varmaan tuntui ulkopuoliselta”, naukaisin hieman haikeasti, “Voisitko lähettää hänelle pahoitteluni, kun palaat veljesi kanssa kotiin?” Merkurius räpäytti silmiään hitaasti ja nyökkäsi: “Tietenkin.” Hymyilin valkean ja tummanharmaan kirjavalle kollille kiitollisena. Aloin miettimään mistä olimme puhuneet Merkuriuksen kanssa ennen sattunutta välikohtausta ja muistin yövartion. “Vielä siitä vartioimisesta... suosittelen sitä ihan todella. Haluan, että olet turvassa, vaikka olisitkin kauempana”, selitin hiljaa. Häikäistyin, kun pilvi päätti liikkua auringon edestä. Auringon kultaiset säteet hipoivat Kuolonklaanin leiriä rauhanomaisesti ja samalla loi leiriin raukean tunnelman. Tuntui kuin voisin istuskella tässä, auringon alla, lopun elämääni. “Meidän on varmaan tosiaan lähdettävä Dakotan luokse”, Merkurius naukui pahoitellen. Aloin vaistomaisesti pudistella päätäni: “Ei se mitään! Näemmehän taas, kun tulette harjoittelemaan uudestaan.” Merkurius hymyili pienesti ja hyvästeli minut nopeasti ennen, kuin lähti noutamaan Coronaa Villitassun luota. Pian kollikaksikko tassutti ohitseni kohti piikkihernetunnelia. Kasvoilleni piirtyi hymy, kun katselin heidän lähtevän pois. En malttanut odottaa sitä, että näkisimme uudestaan. Kun veljekset olivat kadonneet näköpiiristäni, niin käännyin tassuttamaan kohti soturienpesää etsien Pikkukaaosta.

//Kuka vaan? :D
324 sanaa

Tuhkajuovan esimerkistä ryhdyin nuolemaan turkkiani kuivaksi pitkin, rivakoin kielenvedoin. Mahlahalla istui vieressäni ja katseli tekemisiäni. Katsahdin kolliin hymyillen. Hän hymyili takaisin.
"En malta odottaa, että pääsen oppimaan vedessä taistelemista", kerroin innokkaasti. Ystäväni nyökkäili, ja hänen kasvoilleen piirtyi ilkikurinen virnistys.
"Sinä ja Tuhkajuova olettekin sitten eturinramassa lyömässä kaloja, jos ne päättävät ryhtyä kapinaan ja änkeävät kuivalle maalle", Mahlahalla vitsaili. Pyörittelin vain silmiäni ja ravistelin loput vedet turkistani soturin päälle.
"Hei!" kermanvärinen kolli pärski ja hypähti kauemmas. Käännyin katsomaan häneen virnuillen.
"Siitäs sait", tuhahdin mukamas loukkaantuneena ystäväni aiemmasta kommentista ja niiskaisin nenääni. Lopulta kummankin pokka petti, emmekä voineet enää pidätellä naurua.
"Oletteko valmiit?" Hiljenimme vasta kun Tuhkajuova puuttui väliin. Tabbykuvioinen soturitar oli jo saanut suittua turkkinsa kuivaksi.
"Olemme", vahvistin kyettyäni ensin lopettamaan hykertelyn. Mahlahallakin nyökkäsi. Tuhkajuova silmäili meitä tyynesti, kunnes sitten antoi merkin lähteä liikkeelle.

Seuraavana päivänä harjoitusten jälkeen palasimme taas Hehkulammen rantaan. Tällä kertaa Mahlahalla ei ollut mukana, sillä päätimme jäljitysharjoitukset suoraan tänne.
Olin enemmän kuin vain innoissani kahlatessani syvemmälle veteen. Tuhkajuova oli luvannut eilen opettaa minulle vedessä taistelemista. En tosin tiennyt, koittaisiko se päivä tänään. Mutta elättelin silti salaa toiveita siitä.
"Miten vedessä taisteleminen tapahtuu käytännössä?" kysyin vaivihkaa ja käänsin kirkkaansinisen katseeni mestariini päin. "Hyökätäänkö silloin vastustajan kimppuun veden alta vai suoraan edestä? Entä voinko käyttää vettä jotenkin edukseni? Kuten vaikka läiskimällä sitä vihulaisen silmille sokaistakseni hänet ja hyökätä sitten kimppuun?" Suljin suuni nopeasti nähdessäni Tuhkajuovan ilmeen. Olin kaiketi puhunut taas ohi suuni.

//Tuhka?
//233 sanaa

Katsoin Lauhatassua, joka selkeästi yritti hillitä innokkuuttaan. Kolli seisoi vedessä rintaansa myöten.
"Kokeillaan sukeltamista", ehdotin. Lauhatassun into ei tuntunut laantuvan. Kolli nyökkäsi ja odotti, että opettaisin hänet sukeltamaan.
"Tärkeintä sukeltamisessa on hengityksen pidättäminen. Jos hengität veden alla, vesi menee keuhkoihisi ja saa sinut pärskimään. Jos joskus joudut taistelemaan vedessä, sukellustaito on välttämätön taito", sanoin rauhallisella äänellä katsoen Lauhatassua koko ajan silmiin. Kolli kuunteli tarkkaavaisesti. Huomasin hänen katseensa liukuvan Mahlahallaan, joka istui rannalla ja katseli meitä korvat meihin päin suunnattuna. Lauhatassu nyökkäsi.
"Opetatko minua taistelemaan vedessä ennen kuin ansaitsen soturinimeni?" oranssivalkea kolli kysyi. Lauhatassun koulutus läheni loppuaan. Halusin saada hänet soturiksi viimeistään kahden kuun kuluttua. Hän oli tehnyt kovasti töitä kehittyäkseen nopeasti, joten sen ei pitäisi olla mahdotonta.
"Voimme käydä välillä harjoitusten päätteeksi uimassa, jos suinkin jaksat. Tarkoitus olisi, että pystyt liikkumaan vedessä yksin siirtyessäsi sotureiden pesään", sanoin. Kolli nyökkäsi jälleen. Hän katsoi minua odottavasti, joten päätin näyttää esimerkin sukeltamisesta. Vedin syvään henkeä Lauhatassun nähden ja pulahdin veteen pää edellä. Potkin takajaloillani vettä liikkuakseni eteenpäin. Tein pienen ympyrän, jonka jälkeen minun oli noustava pintaan. Kun pääsin vedenpinnan yläpuolelle, vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Lauhatassu katsoi minua tarkkaavaisesti.
"Sinun vuorosi. Muista olla hengittämättä veden alla ja tulla pintaan ennen kuin on liian myöhäistä", sanoin. Oppilaani ei tuntunut pelkäävän sukeltamista. Hän pulahti pinnan alle. Pinnalle nousi kuplia Lauhatassun hengittäessä ulos. Sitten kolli palasi pintaan ja veti syvään henkeä.
"Hyvä. Voit harjoitella hengityksen pidättämistä itseksesi kuivalla maalla. Älä pidätä hengitystäsi liian kauan, jotta et pyörry", ohjeistin nuorta kollia, joka vastasi jälleen kerran nyökäten.
"Sukella muutaman kerran vielä", käskin, ja Lauhatassu totteli. Kolli vilkaisi Mahlahallan suuntaan hymyillen, jonka jälkeen hän katosi pinnan alle. Mahlahalla katseli rannalla vaikuttuneen oloisena parhaan ystävänsä uimista. Lauhatassu sukelsi viisi kertaa. Joka kerta hän onnistui pysymään hieman pidempään veden alla. Kolmannella kerralla hän tosin oli vetänyt vettä keuhkoihinsa ja yskinyt hetken, mutta se ei kollia hidastanut. Toivoin vain, että kaikki kuolonklaanilaisoppilaat olisivat olleet yhtä innokkaita oppimaan uimaan kuin Lauhatassu. Silloin uimataito voitaisiin määrätä pakolliseksi jokaisen soturikoulutuksessa.
"Mitä minä sitten teen?" Lauhatassu kysyi ja ravisteli märkää päätään. Käänsin pääni sivullepäin, koska pisarat roisuivat kasvoilleni. Lauhatassu huomasi sen nopeasti ja katsoi minua pahoitellen.
"Anteeksi", hän naukui ja käänsi päänsi alaspäin.
"Yritä uida ja sukeltaa, jonka jälkeen nouset pintaan ja jatkat uimista. Tavoite on, että voit sukeltaa kesken uimisen ilman, että sinun täytyy saada jalkasi maahan", sanoin ja näytin taas esimerkin. Lauhatassu katsoi tarkkaavaisesti. Nyökkäsin merkiksi aloittaa. Kolli pulahti pinnan alle ja ui siellä eteenpäin. Sitten hän nousi pintaan. Huomasin, että tämä oli Lauhatassulle ainakin aluksi vaikeaa. Hän oli vähällä umplahtaa pinnan alle, koska kolli lopetti uimisen. Hän sai kuitenkin rytmin takaisin ja sukelsi taas pinnan alle. Seuraava kerta oli helpompi. Kolli palasi pinnalle ja veti rauhallisesti keuhkonsa täyteen ilmaa ja jatkoi samalla uimista. Hän ui luokseni sukellellen, jonka jälkeen kolli pysähtyi käskystäni.
"Hyvä. Aurinko alkaa jo laskea, joten kuivatellaan hetki rannalla ja palataan sitten leiriin", sanoin ja viitoin Lauhatassun edelläni rantaan. Siellä kolli loikki ystävänsä luokse innoissaan. Vesipisarat putosivat maahan, eikä se tuntunut kollia haittaavan.
"Vau! Olet hurjan taitava!" Mahlahalla hymyili. Lauhatassu katsoi ystäväänsä ylpeänä omista taidoistaan.
Ravistelin turkkini kuivemmaksi ja aloin nuolla sitä pitkin vedoin. Nopeasti Lauhatassu älysi tehdä samoin. Ilma oli melko tuulinen, joten mitä kuivemmaksi saisimme turkkimme, sitä mukavampi matka leiriin olisi.

//Lauha?
// 532 sanaa

Olin niin innoissani! Hädin tuskin pysyin turkissani! Mutta hillitsin itseni ja energisyyteni melko ihailtavasti, vaikka itse sanonkin. Kuljin Mahlahallan rinnalla ylpeästi. Paras ystäväni oli jo soturi, ihan niin kuin mestarini Tuhkajuova. Se merkitsi sitä, että hänestä voisi pian tulla mestari, joka saisi oman oppilaan koulutettavakseen.
Toivoin Tuhkajuovan pitävän minua valmiina soturiksi. Olin ahkeroinut kovasti kuluneiden kuiden aikana, tehnyt kaiken juuri kuten naaras oli määrännyt ja ollut äärimmäisen kuuliainen oppilas. Mutta ennen kaikkea toivoin mestarini voivan olla ylpeä minusta, kun Punatähti joku päivä nimittäisi minut soturiksi.
Edessäpäin puiden takaa näkyi kimallusta. Se ei voinut olla peräisin mistään muusta kuin Hehkulammen pinnasta, joka auringonsäteiden siihen osuessa oli kuin kirkas peili. Niskakarvani nousivat pystyyn ja vatsanpohjassani kihelmöi. Pian Mahlahalla saisi nähdä minut uimassa. En halunnut mokata tätä. Siispä minun olisi keskityttävä ankarasti.
Saavuimme lammen rantaan. Ilman Tuhkajuovan ohjeistustakin Mahlahalla jäi hyvän matkan päähän istumaan pienesti aaltoilevasta vedestä. Tänään oli tuulinen päivä ja siksi vesi kohosi hieman tavallista korkeammalle rantaan päin vyöryessään.
Kahlasin hyiseen veteen tottuneesti. Tuhkajuova kulki edelläni. Pidin häntäni korkealla, jottei se olisi kastunut, mutta kun ensimmäiset pisarat roiskuivat sen päälle, annoin olla ja laskin loputkin ruumiin jatkeestani pinnan alle. Vilkaisin nopeasti lapani ylitse Mahlahallan suuntaan. Kermanvärinen kolli katseli minua rannalta ja hän hymyili minulle rohkaisevasti. Hymyilin hänelle takaisin, mutta siirsin sitten huomioni Tuhkajuovaan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän. Naaras katsoi minua arvailevasti.
"Kokeilemmeko tänään jotain uutta?" kysyin yrittäen peitellä malttamattomuuttani. Halusin päästä näyttämään Mahlahallalle, mitä olin oppinut mestariltani.

//Tuhka?
//238 sanaa

Kyllä, siivosin pesän, minä tein kaiken sen, mutta ei väsyttänyt, tai ollut niinkään nälkä, joten olin jäänyt aukiolle sukimaan itseäni, huomaten kuinka rajaa vartivat erakot tulivat leiriin. Siristin silmiäni katsoen nelikkoa, niin, yksi kuoloklaanilainen mukana. Yksi erakoista tutki pesiä, leiriä. En tuntenut oloani turvalliseksi, vaikka tiesin ettei kissa varmaan pahaa tarkoittanut, vain.. tutkia kiinnostuksesta. Tiesin taas tuijottavani, katsovani toista, tutkien. Katseeni selvästi kiinnitti toisen huomion, sillä toinen käveli luokseni. Räpyttelin vain silmiäni, katsoen toista hämilläni. Ööh? Mitä sanoa? Tyhmä minä, miten olisi hei? En oikeasti nykyään puhunut kellekkään, en monelle. Harvoin Lauhatassulle, muuten vain puhuin Karhumyrskylle. Hän tuntui olevan ainut ystäväni, joka tuntui toisaalta muservalta, samalla hyvinkin hyvältä, että minulla oli joku.
"Hei?" Sanoin kuin hämilläni toiselta, silmiäni räpytellen, katsoin vierasta kollia, niin, taas kolli. Klaanissanikaan en ollut tekemisissä yhdenkään naaraan kanssa, joka oli outoa. Kolleja. Tietty minulla oli minun perään katsonut kunigatar mutta hän oli.. no toinen tarina. En ollut koskaan edes viitsinyt pitää häntä kuin emona, hän oli toinen kissa. Kai en vain tiennyt mikä olisi emo.

//Corona? Pidin lyhyenä kun en tiedä millanen Corona on pelissä :3
//169 sanaa.