

Uudet sivut on avattu!
Tervetuloa!!
Käykää ensimmäisenä lukemassa uusien sivujen blogista päivitys
(domain siirtyy uusille sivuille n. viikon kuluessa)
Eli erakot, kotikisut ja luopiot
Kuolonklaanilaisten tarinat
» Nettinimi-kohtaan kirjoitat oman nettinimesi, ja Hahmosi nimi-kohtaan hahmosi nykyisen nimen.
» Tarinat kirjoitetaan imperfektissä eli menneessä aikamuodossa. [ Kävelen eteenpäin → Kävelin eteenpäin ]
» Voit kirjoittaa tarinasi yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Voit kokeilla molempia, mutta älä vaihtele muotoa kokoajan. Eri hahmoilla voit kirjoittaa eri muodoissa.
» Tarinassa täytyy olla vähintään 150 sanaa tai siitä ei saa lainkaan kokemuspisteitä. [ 45 sanaa = 1kp ] Ilmoita sanamäärä aina tarinan loppuun! Sanamäärän saat helposti liittämällä tarinasi tänne. Älä laske sanamäärään mukaan //-merkkien perässä olevia tekstejä!
» Mikäli tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, laita tarinan loppuun: //(hahmon nimi, jonka toivot jatkavan tarinaa).
» Voit käyttää tarinassasi muiden hahmoja, kunhan huomioit hahmojen luonteet. Et saa laittaa muiden/NPC-hahmoja kuolemaan, haavoittumaan tai esimerkiksi rikkomaan sääntöjä ilman kirjoittajan/ylläpidon lupaa.
» Tarinoiden kirjoittamisen opas
Vuodenaika: Hiirenkorvan puoliväli
Tarkemmat tiedot vuodenajasta löytyy Tarinat-sivulta tapahtumakalenterin alapuolelta!
Jos tarinasi ei näy heti sen lähettämisen jälkeen, älä lähetä sitä uudelleen, sillä silloin tarina tulee kaksi kertaa! Toisinaan tarinoiden näkymisessä voi kestää jonkin aikaa. Lähetä tarina uudelleen vain, jos ylläpito erikseen niin pyytää!
Etsi tiettyä tarinaa
Hakutoiminnon avulla voit etsiä tietyn hahmon ja pelaajan tarinoita tai tarinoita tietyltä päivämäärältä.
Arviointi
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.44.20
Lauhatassu: 38kp! - Voit nimittää itsesi nyt soturiksi! Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.
Taivaslaulu: 20kp! -
Villitassu: 14kp -
Tuhkajuova: 25kp! -
Karhumyrsky: 31kp! -
Pimentovarjo: 19kp -
Pikkukaaos: 14kp -
Mahlahalla: 72kp! -
Mahlahalla
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.44.05
Haukkasin jäniksestä ensimmäisen palan ja työnsin sen sitten kohti parasta ystävääni. Kolli kiitti arvokkaasti nyökäten ja haukkasi palan saaliistamme. Syötyämme etsimme aukiolta aurinkoisen kohdan. Asetuin aurinkoon makaaman Lauhatassun vierelle. Kierähdin makaamaan selälleni ja annoin auringon lämmittää vatsaani. Suljin silmäni ja nautin viherlehden lämmöstä.
"Olisivatpa kaikki päivät tällaisia", huokaisin ja avasin vihreät silmäni. Käänsin katseeni kohti Lauhatassua, joka piti silmiään kiinni ja nautti lämmöstä.
"Ehkä ne voivat olla sitten kun minäkin olen soturi", oppilas virnisti ja raotti sinisiä silmiään. En vastannut mitään. Loikoilimme auringossa niin kauan, kunnes pilvet saavuttivat auringon ja peittivät sen taakseen. Nousin istumaan ja suin turkkiani. Leirin kivisellä maalla oli pieniä kiviä, jotka olivat sotkeneet turkkini. Lauhatassun turkkikin näytti olevan likainen.
"Mahlahalla", joku kutsui nimeäni matalalla äänellä. Käännyin puhujan suuntaan samaan aikaan parhaan ystäväni kanssa. Turmaloikka katsoi minua suoraan silmiini.
"Niin?" kysyin, kun kolli ei sanonut mitään.
"Lähdet saalistuspartioon. Nyt", tummanharmaa soturi murahti ja käänsi minulle selkänsä. Käänsin pahoittelevan katseeni kohti ystävääni.
"Pakko mennä", huokaisin hiljaa ja vilkaisin leirin uloskäynnille. Partioon lähtijät odottivat jo lähtöä.
"Hehkuaskelhan käski sinun olla varovainen tuon haavasi kanssa", Lauhatassu huomautti ja siristi silmiään.
"Ei voi mitään. Klaani tarvitsee ruokaa, joten minun on mentävä. Käydäänkö vaikka Hehkulammella kävelyllä partioni jälkeen? Voisit esitellä minulle niitä uintitaitojasi", ehdotin virnistäen.
"Mahlahalla, ala tulla!" Turmaloikan ulvaisu ei antanut ystävälleni aikaa vastata. Hyvästelin nopeasti ystäväni ja loikin partion luokse. Turmaloikka johdatti partion ulos leiristä. Jouduin partion perälle, sillä olinhan tullut viimeisenä paikalle.
"Onnea soturiudesta", Huurrelilja sanoi päästyämme ulos. Naaras hidasti tahtiaan päästäkseen rinnalleni.
"Kiitos", hymyilin leveästi naaraalle. Tummanruskea naaras oli hetken hiljaa.
"Jos olisin juossut vähän nopeammin, partio olisi ehtinyt apuunne.. Silloin Liekkihäntä ei ehkä olisi-", keskeytin soturin sanat tuimalla katseella.
"Ei jossittelut muuta tilannetta mitenkään. Teit kaikkesi, eikä se ollut sinun vikasi. Yhtä lailla minä olisin voinut tehdä jotain paremmin", huomautin. Huurrelilja kohautti lapojaan.
"Eikö sinun pitäisi olla lepäämässä vielä tämän päivän ajan?" naaras kysyi viitaten kyljessäni olevaan haavaan, jota yhä peittivät yrtit ja hämähäkinseitti.
"Minut määrättiin partioon, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Klaani tarvitsee ruokaa, ja minä olen soturi, jonka tehtävä on hankkia sitä ruokaa", vastasin. Huurrelilja nyökkäsi.
Turmaloikka pysäytti partionsa metsän laitaan. Lähdimme jokainen omille teillemme saalistamaan.
Kun palasimme leiriin, aurinko laski jo kohti taivaanrantaa. Auringonlaskuun oli vielä aikaa, mutta pian alkaisi hämärtää. Laskin hiiren ja oravan tuoresaaliskasaan ja aloin etsiä katseellani Lauhatassua. En nähnyt ystävääni missään, joten päätin kiertää leirin ympäri. Kolli ei ollut pentutarhalla, kaatuneen kuusen takana tai edes parantajan pesässä. Siispä päätin kurkistaa oppilaiden pesään. Työnnyin kuusen oksien alta pesään, johon olin viimeisten kuiden aikana mennyt lukuisia kertoja. Muutama oppilas oli lepäämässä sammalvuoteillaan, joten kävelin hiljaa pesän perälle. Lauhatassu tuhisi puoliksi omallaan ja puoliksi minun vuoteellani. Kun kosketin hellästi kuonollani oranssivalkean kollin lapaa, hän säpsähti hereille ja päästi pienen maukaisun. Soturioppilas räpytteli hetken ajan silmiään, kunnes tunnisti minut. Hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy, joka tarttui myös minuun. Samalla muistin, että minun pitäisi siirtää petini oppilaiden pesästä sotureiden pesään.
"Arvon Lauhatassu, minä määrään sinut kanssani uintipartioon Hehkulammelle", naukaisin arvokkaalla äänellä ja suoristin selkäni. Korvani hipoivat kuitenkin pesän katosta roikkuvia havupuun oksia, joten jouduin taas kumartumaan hieman matalammaksi. Lauhatassu pomppasi pystyyn.
"Olen valmis lähtöön", hän ilmoitti reippaalla äänellä. Johdatin kollin pois oppilaiden pesästä.
"Täytyy ilmoittaa Tuhkajuovalle, että poistumme leiristä", Lauhatassu sanoi ja kiiruhti ohitseni. Hetken ajan etsin katseellani Pimentovarjoa, kunnes muistin olevani soturi. Minun ei tarvinnut enää ilmoittaa naaraalle menimisiäni tai tulemisiani. Sain liikkua Kuolonklaanin reviirillä täysin vapaasti oman mieleni mukaan. Astelin rauhallisin askelin Tuhkajuovan ja Lauhatassun luokse. Naaras vilkaisi minua nopeasti, mutta käänsi taas katseensa oppilaansa suuntaan.
"Kyllä minä pysyn jo pinnalla", ystäväni sanoi mestarilleen. Tuhkajuovan katse kertoi, ettei hän pitänyt ajatuksesta, että Lauhatassu uisi ilman hänen läsnäoloaan. Naaras pudisti päätään.
"Jos tahdot uida, minun täytyy olla vahtimassa sinua. Mitä teet, jos vedät vahingossa vettä henkeesi ja pakokauhu valtaa sinut? Sinä et osaa vielä uida Lauhatassu", naaras naukui ankaralla äänellä. Kolli vilkaisi minua pahoitellen katseellaan sitä, etten pääsisi näkemään häntä uimassa. Olisin niin kovasti halunnut nähdä ystäväni uivan, sillä hän oli puhunut siitä vaikka miten paljon.
"Entä jos sinä tulisitkin mukaamme?" ehdotin varovasti ja vilkaisin Lauhatassua, jonka kasvoille ilmestyi jälleen innostunut ilme. En pitänyt Tuhkajuovan seurasta, mutta Lauhatassun vuoksi voisin kestää sitä hetken.
"Niin, entä jos sinä tulet kanssamme?" Lauhatassu kysyi. Tuhkajuova harkitsi asiaa hetken, jonka jälkeen hän nyökkäsi hieman epäröiden.
"Hyvä on, mutta vain sinä tulet kanssani veteen", naaras vastasi ja vilkaisi minua silmiään siristäen. Luuliko hän, että minä halusin mennä veteen?
"Minä vihaan vettä. Haluan vain nähdä, kun Lauhatassu ui", vastasin inhoten. Ajatuskin veteen menemisestä sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Tuhkajuova ei vastannut, vaan nousi ylös ja käski meitä seuraamaan. Vaikka olinkin soturi, pysyttelin visusti Tuhkajuovan takana. Kuljin parhaan ystäväni rinnalla hieman kauempana hänen mestaristaan.
"Tiedän, että Tuhkajuova ei ole lempisoturisi, mutta kiitos kun suostuit tähän", Lauhatassu kuiskasi niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin häntä. Hänen kasvoillaan oli kiitollinen hymy.
"Tämä on sinulle tärkeää", totesin ja tönäisin hellästi ystävääni.
//Lauha? Koitin keksiä jotaki tekemistä näille ni toivottavasti sopii xd Voit vaikka jättää Tuhkalle jatkot ni se vois opettaa sille vaikka sukeltamista :D
// 797 sanaa
Karhumyrsky
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.43.44
Tunsin joutuvani puolustuskannalle, kun Pimentovarjo otti puheeksi erakot klaanissa. Ehkä aihe ei olisi ollut minulle niin arka, jos oppilaanani olisi joku muu kuin Villitassu; olihan naaras syntyperältään ulkopuolinen. Jostain syystä minua sapetti kuulla kyseenalaistavia huomautuksia tai kommentteja oppilaani taustoista. Yritin kuitenkin hillitä itseni ja kieleni, koska en halunnut vaikuttaa töykeältä.
"Oli hänellä alkuun pieniä vaikeuksia oppia puhumaan", myönsin hieman vastahakoisesti ja mietin, mitä uskaltaisin kertoa. "Mutta ajan mittaan hän kiri ikäisensä kiinni ja on nyt kuin kuka tahansa muu soturikoulutusta suorittava nuori kissa."
En kuullut vastausta, mutta oletin Pimentovarjon nyökänneen takanani, tai vähintäänkin ymmärtäneen juuri kuulemansa. Tosiaan, tästä tulisi pitkä reissu, ellemme keksisi puheenaihetta. Oliko sittenkin ollut virhe kutsua naaras metsälle?
Tuskailin vielä tehdyn päätökseni kanssa, kun Pimentovarjo yhtäkkiä kiri edelleni. Hän viittasi hännällään minulle merkiksi pysähtyä odottamaan ja minä tein niin. Ehkä hän oli huomannut jotakin. Se ei olisi ollut mikään mahdottomuus, sillä itse olin ollut niin tuohtunut aiemmasta viittauksesta erakkosyntyisiin kissoihin, että olin täysin unohtanut tarkkailla ympäristöäni. Tunsin itseni typeräksi.
Pimentovarjo ampaisi juoksuun. Seisoin paikallani ja katselin hänen peräänsä, kunnes tajusin painautua vähän matalemmaksi. Kohotin hiukan kuonoani ja annoin hajujen leijailla nenääni. Yllättävää kylläkin, se tuotti tulosta, ja pian onnistuin löytämään taas sen saman aikaisemmin kiven luona haistamani jäniksen jäljet.
Nousin ylös. Pimentovarjoa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut metsän uumeniin kaiketi jonkin riistaeläimen perässä. Tiesin, ettei jänis vartoisi minua tuolla jossain koko päivää. Siispä lähdin hölkkäämään hajujälkeä pitkin aavemmalle alueelle. Toivoin vain, että seuralaiseni tajuaisi minun lähteneen saaliin perään.
Pian löysinkin jäniksen. Se kulki ruohikossa ja kaivoi jotain maasta. Otin jo Surmakynnen kanssa harjoitellun vaanimisasennon käyttöön ja lähdin liikkumaan töpöhännän suuntaan pitkin, äänettömin harppauksin. Kun olin vain parin ketunmitan päässä siitä, syöksähdin liikkeelle ja juoksin eläimen kiinni vaivattomasti. Jäniksen refleksit olivat tajuttomat, mutta tällä kertaa ne eivät olleet riittäneet, ja siispä minulla oli nyt saalis, joka viedä leiriin tuoresaaliskasan täytteeksi. Ehkä en sittenkään ollut huonompi soturi.
Palasin takaisin lähtöpaikalleni jänis mukanani. Pimentovarjoa ei näkynyt missään, joten oletin hänen olevan yhä saaliinsa perässä tai lähteneen kotiin päin, kun minua ei ollut kuulunut. Mutta koska halusin säilyttää hyvän maineen klaanitoverini keskuudessa, jäin kuuliaisesti odottamaan paikalleni kissan paluuta.
Vilkaisin hämärtyvälle taivaalle hieman huolissani. Toivottavasti vain en joutuisi odottamaan tässä koko yötä. Minulla oli aamulla aikainen herätys ja oppilas koulutettavanani.
//Pimento?
//369 sanaa
Pimentovarjo
Auroora
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.43.26
"Tiedätkö, mikä on hyvä tapa purkaa stressiä?" Karhumyrsky kysyi arvuuttelevaan sävyyn. Stressiä? Ei minulla ollut stressiä. Päätin kuitenkin olla hiljaa. Soturi selvästi odotti minun arvaavan, mutta tyydyin vain kohottamaan kulmiani kysyvästi.
"Metsästysretki. Lisäksi siitä on hyötyä klaanille."
Pyöräytin silmiäni. Niinpä tietysti. En ollut ajatellut, että saattaisin joutua tällaiseen tilanteeseen, jos vain viattomasti menisin puhumaan toiselle kissalle. Joutuisin viettämään vapaa-aikaa puolituntemattoman kanssa. Karhumyrsky näytti lähtevän jo jonkin hajun perään, mutta pysähtyi ja vilkaisi lapansa yli minuun odottaen, että seuraisin häntä.
"Siitä saattaa tulla jopa hauskaa", ruskea kolli maanitteli. Kurtistin kulmiani.
"Sinunko kanssasi?" kysyin epäuskoisesti, mutta astuin lähemmäs. "Minulla ei ole koskaan hauskaa muiden kissojen kanssa, tuskin silloinkaan, kun olen yksin. Mutta ihan sama. Saatat olla oikeassa."
Karhumyrsky nyökkäsi ja lähti hajujälkensä perään. Päätin seurata häntä ja yrittää etsiä omaa jälkeä. Kollin seuraama jälki ei ollut vahva, mutta erottuva. Jos kulkisimme hetken, saavuttaisimme riistaeläimen pian. Hajusta päätellen kyseessä oli jänis. Tiesin Karhumyrskyn olevan nopea, olin nähnyt hänen hyödyntävän tuota ominaisuutta metsästyspartioissa. Se oli minunkin valttini. En ollut liikkeiltäni niin sulava kuin toivoin, eikä vaaniminenkaan onnistunut kuin keskinkertaisesti, mutta sain helposti kiinni pakoon juoksevat eläimet.
Karhumyrsky seurasi jälkeä. Vaikka en pitänyt jutustelusta, hiljaisuus välillämme tuntui kiusalliselta. Varsinkin, kun Karhumyrsky oli minulle vieraampi kissa. Tuhkajuovan kanssa se ei niinkään häirinnyt minua, sillä tiesin, ettei hänkään ollut puheliainta sorttia.
"Villitassu", sanoin mietiskellen, "eikö hän ole entinen erakko?"
Karhumyrsky vilkaisi taakseen minuun.
"On. Mitä siitä?"
Soturi kuulosti vähän hyökkäävältä. Ehkä olin kuulostanut siltä, että erakkotausta oli huono asia. Olin sitä mieltä, että siitä saattoi olla hyötyä mutta myös haittaa. En jaksanut uskoa, että etenkään vanhemmat erakot osaisivat sopeutua klaanielämään, toisaalta he voisivat tuoda mukanaan jotain uutta, kuten taistelukuvioita tai saalistustekniikoita. Villitassu oli kuitenkin saapunut klaaniin pentuna, joten hän kaiketi kasvaisi samalla tavalla, kuin klaanisyntyisetkin. Ehkä, en tiennyt erakoista paljoa, sillä en ollut kohdannut heitä juurikaan.
"Ei mitään. Mietin vain, onko hänen taustansa vaikuttanut hänen koulutukseensa", vastasin tarkkaillen samalla ympäristöä ja haistellen ilmaa riistan varalta. "En ole joutunut kohtaamaan monia erakoita. Mutta ne jotka olen kohdannut, tuskin sopeutuisivat klaanikissoiksi."
//Karhu?
//332 sanaa
Lauhatassu
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.43.11
Katsoin ystävääni silmät loistaen. Hän oli nyt soturi! Ja miten ylpeä olinkaan hänestä tällä hetkellä... En voinut lakata hymyilemästä, kuten ei hänkään.
"Mahlahalla", sanoin ikään kuin maistellakseni kollin uutta nimeä. Minusta se oli aika hieno nimi, ja sopi ystävälleni paremmin kuin hyvin. "Mahtavaa! Nyt sinä saat johtaa omaa partiota, jahdata riistaa mielin määrin ja taistella klaanisi puolesta - aivan kuten muutkin soturit!"
"Onnea", Villitassu maukui viereltäni. Hänenkin kasvoillaan karehti pieni hymy, johon Mahlahalla vastasi reippaasti nyökkäämällä.
"Harmi vain, että joudumme nukkumaan taas eri pesissä", tuore soturi tajusi äkkiä. Kurkotin koskettamaan kuonollani tuon korvaa. Hymyni ei haihtunut missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun sain kuulla joutuvamme nukkumaan kauempana toisistamme, nyt kun Mahlahalla oli soturi. Mutta ei se minua haitannut - ainakaan kauheasti.
"Älä huoli, kohta minäkin olen soturi, ja sitten teemme kaikkea kivaa yhdessä", virnistin iloisesti. Käänsin sitten katseeni tuoresaaliskasan suuntaan saaden idean. "Tätä pitää juhlia."
Tunsin ystävieni kummastuneet katseet turkissani, kun kipitin aukion toiselle puolen noukkimaan tuoresaaliskasasta jotakin. Tartuin hampaillani mehevään jänikseen ja ryhdyin raahaamaan sitä Mahlahallan ja Villitassun luo. Mahlahalla huomasi painavan lastini ja riensi avuksi. Yhdessä saimme vietyä sen rauhalliselle paikalle leirin laitaan.
"Kuka haluaa aloittaa?" kysyin ja annoin katseeni kiertää Mahlahallasta Villitassuun. Naaras näytti jokseenin hämmästyneeltä. Ehkä hän ei ollut odottanut kutsua yhteiselle juhla-ateriallemme, mutta olisi ollut töykeää olla kutsumatta häntä. Lisäksi halusin olla hänelle ystävällinen, sillä en ollut nähnyt naaraan juttelevan oikein kellekään omanikäiselleen Karhumyrskyn ohella. Ja olihan soturi häntä kosolti vanhempi.
Villitassu vilkaisi soturien pesän suuntaan epävarmasti. Hänen häntänsä huiski hiekkapölyä ilmaan. Selvästikään tuo ei ollut varma, olisiko kutsu kannattanut hyväksyä. Mutta huomasin myös, että jokin muukin painoi häntä. Ehkä se oli Karhumyrsky. Juro velipuoleni ei varmastikaan pitänyt siitä, että hänen oppilaansa vietti aikaa kanssani.
Kuin ajatuksesta Karhumyrsky pelmahti yhtäkkiä aukiolle. Hänen oranssi katseensa pyyhkäisi leirin läpi, kunnes se osui meihin. Villitassu huokaisi ja kääntyi katsomaan minua ja Mahlahallaa pahoittelevasti.
"Kiitos kutsusta, mutta ehkä joku toinen kerta", hän sanoi kohteliaasti ja loikki sitten mestarinsa luo. Karhumyrsky katsoi minun suuntaani pitkään, kunnes sitten siirsi huomionsa luokseen tulleeseen naaraaseen. Siristin hiukan silmiäni. Pidin useimmista klaanitovereistani, mutta Karhumyrskystä minä en pitänyt. En sitten millään, vaikka kuinka kovasti yritin.
"Velipuolesi aiheuttaa minulle kylmiäväreitä", Mahlahalla kiusoitteli ja katkaisi ilmassa vallinneen jännitteen. Käännyin katsomaan häneen naurahtaen.
"Niin minullekin. Sääliksi käy Villitassua, mutta on hänen onnensa, ettei soturikoulutus kestä lopunikää", hymähdin vähän ja tökkäsin sitten tassullani maassa lojuvaa jäniksen ruhoa. Yritin sysätä ajatukset Villitassusta ja Karhumyrskystä muualle.
"Hei, meidänhän piti juhlia", huomautin tuupaten ystävääni leikkisästi. Mahlahalla nauroi. Minäkin pärskähdin, mutta vakavoiduin sitten näyttääkseni arvokkaalta jakaessani saaliin siten, että molemmat saisivat syödäkseen.
"Arvon soturi Mahlahalla on hyvä ja ottaa ensimmäisen haukun", mau'uin huomattavasti möreämmällä äänellä ja kohotin leukaani ylpeästi. Mahlahalla hymyili huvittuneena.
"Kuulostat ihan Karhumyrskyltä", hän totesi.
"Niin varmaan, ja sinä kuorsaavalta klaaninvanhimmalta öisin", härnäsin takaisin ja nauroin. Hillitsin itseni sitten. "No niin, ihan tosi: ota ensimmäinen pala, niin minäkin pääsen joskus syömään." Kasvoilleni oli levinnyt leveä virne. Parhaan ystävän seurassa vietetty aika oli kultaa!
//Mahla?
//480 sanaa
Mahlahalla
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.42.58
Seuraavana aamuna heräsin vasta auringonnousun jälkeen. Lauhatassu oli kadonnut sammalvuoteeltaan todennäköisesti harjoituksiin Tuhkajuovan kanssa. Nousin istumaan ja suin yhä sotkuista turkkiani. Yrttien kitkerä tuoksu oli voimakas nuollessani turkkiani sen läheltä. Kun olin valmis, nousin ylös ja astelin rennoin askelin pääaukiolle. Viherlehden lämmin aurinko oli valaissut koko leirin. Piikkihernemuurien tällä puolen oli varjoisaa. Päivä oli jo ehtinyt lämmetä mukavasti. Leirissä oli kuitenkin hiljaista. Mäntyviiksi ei ollut pentujen kanssa pääaukiolla, ja klaaninvanhimmatkin olivat ilmeisesti yhä pesässään.
Katseeni siirtyi aukion keskustaan siihen kohtaan, jossa Liekkihännän ruumis oli eilen maannut. Se oli viety pois. Jäljellä oli vain kuivunutta verta. Leirin sisäänkäynniltä kuului askeleita. Surmakynsi asteli partion johdolla leiriin. Hänen perässään tulivat Kaaostuho, Hämypilvi, Ruusutuike ja Haaskatassu. Liekkihännän kumppani hymyili jutellessaan oppilaalleen. Kun Haaskatassu lähti omille teilleen, Ruusutuikkeen kasvoille ilmestyi haikea ilme. Hänen katseensa käväisi leirin keskustassa, mutta hän käänsi sen nopeasti pois. Savunharmaa soturi asteli sotureiden pesään kaikessa hiljaisuudessa. Hain tuoresaaliskasasta syötävää. Mukaani tarttui orava, jonka punainen turkki oli rähjäinen. Vein sen oppilaiden pesän edustalle. Huomasin Villitassun astuvan ulos oppilaiden pesästä. Naaras haukotteli makoisasti ja kohtasi vihreän katseeni.
"Huomenta", sanoin rauhallisella äänellä itseäni nuoremmalle oppilaalle. Villitassu tervehti minua nyökkäämällä. Naaras suuntasi tuoresaaliskasalle ja palasi pian luokseni mukanaan hiiri. Haaskatassu olisi voinut ihan hyvin tulla meidän seuraamme, mutta oppilas päätti jäädä kauemmaksi meistä. Hän viihtyi mielellään yksin. Juuri kun olin saanut syötyä saaliini, Punatähti asteli leirin pääaukion keskustalle.
"Kokous alkaa!" punaruskea päällikkö kajautti huudon ilmoille. Juuri silloin Lauhatassu ja Tuhkajuova astuivat leiriin. Ystäväni kantoi suussaan kahta saalista. Hän kipitti nopeasti kissajoukon lävitse tuoresaaliskasalle ja pudotti saaliinsa siihen. Sitten ystäväni loikki minun ja Villitassun luokse oppilaiden pesälle.
"Mitä tapahtuu?" hän kysyi ja vilkaisi Punatähden suuntaan. Kolli odotti kissojen saapuvan pääaukiolle.
"Punatähti pitää kokouksen, en tiedä mitä se koskee", kuiskasin ystävälleni ja pidin katseeni Punatähdessä. Kun kissat olivat päässeet aukiolle ja hiljentyneet, päällikkö nousi seisomaan.
"Eilisilta oli koko klaanille raskas. Oli koko klaanin onni, ettei mäyrä päässyt leiriimme. On aika jatkaa eteenpäin ja jatkaa klaanimme puolustamista, vaikka menetimmekin suuren soturin", päällikön sanat tuntuivat uppoavan koko klaaniin, sillä kissat päästivät pieniä huudahduksia Punatähden ja Liekkihännän kunniaksi. Päällikkö nosti nopeasti häntänsä pystyyn vaimentaakseen soturinsa.
"Tänään nimitämme yhden oppilaista soturiksi. Mahlatassu todisti eilen taistelussa olevansa valmis ansaitsemaan soturinimensä. Astuisitko eteen", päällikkö sanoi ja siirsi katseensa minuun. En voinut uskoa korviani! Vilkaisin nopeasti Lauhatassua, joka kannusti minua menemään leirin keskustaan. Kissat tekivät minulle kulkureitin päällikkömme luokse. Kohtasin hänen vihreän katseensa epäröimättä.
"Mahlatassu, sinun soturinimesi on Mahlahalla", punaruskea kolli ilmoitti tasaisella äänellä ja nyökkäsi. Nyökkäsin takaisin ikään kuin kiitokseksi.
"Mahlahalla! Mahlahalla!" klaani hurrasi uutta nimeäni. Saatoin selvästi kuulla Lauhatassun äänen ylitse muiden. Kun Punatähti päätti kokouksen, paras ystäväni loikki innoissaan luokseni.
"Onnea!" hän hihkaisi ja puski kuonollaan rintaani. En voinut lopettaa hymyilemistä, enkä edes halunnut. Minä olin nyt ihan oikea soturi!
"Kiitos", henkäisin ja puskin ystävääni takaisin.
//Lauha?
// 455 sanaa
Lauhatassu
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.42.41
Katselin ystäväni viereltä Liekkihännän elotonta hahmoa, joka näytti niin kovin pieneltä sen ympärille kokoontuneiden kissojen rinnalla. Minua suretti. Ei siksi, ettäkö soturi olisi ollut minulle erityisen läheinen, vaan siksi koska vasta nyt minulle oli valjennut, että tuo kissa oli ollut minun isoisäni, johon en ollut koskaan aiemmin tajunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Nyt se oli jo kuitenkin myöhäistä, kun vanha soturi oli nukkunut pois.
"Lauhatassu?" Katsahdin Mahlatassuun vierelläni, jonka vihreiden silmien katse oli nyt kohdistettuna minuun. Nielaisin, ja yritin saada puheen kulkemaan, mutta kurkkuni tuntui rutikuivalta. Minua huimasi.
"Oletko kunnossa? Näytät kalpealta", ystäväni maukui ja näytti nyt oikeasti huolestuneelta. Pudistelin vähän päätäni. En tiennyt, mitä sanoa.
"Liekkihäntä oli minun isoisäni", kerroin käheästi, kun en saanut kostutettua kieltäni missään. "En tiennyt siitä ennen tätä, eikä minulla ole enää mahdollisuutta oppia tuntemaan häntä."
Mahlatassu katsoi minua yllättyneenä. Hän näytti kuitenkin ymmärtäneen, mistä oli kyse. Olin kiitollinen siitä, että hän painautui lähemmäksi.
"Kalmakuu parka, voisinpa auttaa häntä jotenkin", sanoin surullisesti, pystymättä katomaan Liekkihännen ylle kumartunutta isääni.
"Voisithan sinä käydä sanomassa hänelle surunvalittelut?" Mahlatassu ehdotti varovasti. Pudistelin kuitenkin päätäni. Se ei tuntunut oikealta tällaisella hetkellä. Tekisin sen sitten, kunhan hän olisi ensin saanut purkaa pahaa oloaan.
"Mennään vain nukkumaan", tokaisin lyhyesti ja käännähdin kannoillani. Hiivin Mahlatassun edellä peremmälle pesään ja etsin oman paikkani. Asetuin aamulla valmiiksi pöyhimilleni sammalille ja suljin silmäni. Tunsin Mahlatassun selän jälleen omaani vasten.
Minun ei tarvinnut odottaa unta kauaa, sillä se iski saman tien ja nappasi tajuntani mukaansa. Vaivuin rauhattomaan painajaisuneen, jonka toivoin unohtuvan herätessäni seuraavan kerran.
//Mahla?
//246 sanaa
Mahlatassu
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.42.24
Surmakynsi oli aiemmin päivällä ilmoittanut, että osallistuisin Pimentovarjon kanssa rajapartioon. Edellisestä partioinnista oli kulunut jo ainakin neljäsosakuu, ja minä pidin enemmän rajapartioista kuin metsästyspartioista. Niihin Pimentovarjo oli ikävä kyllä ilmoittanut meidät turhankin monta kertaa. Metsästys oli heikkouteni, jonka vuoksi mestarini halusi minun kehittävän sitä mahdollisimman paljon. Hänen mukaansa olin jo nähnyt ja opetellut lähes kaikki perusasiat, ja ainoa ongelma oli itse saalistaminen. Vaikka olinkin nopeasti oppinut sen, että vaaniessa tuli liikkua hiljaa, en yksinkertaisesti vain ollut mikään mestarihiipijä. En malttanut odottaa hyvän hajujäljen löytymistä tai tarpeeksi lähelle pääsemistä. Pimentovarjo oli painottanut sitä, että maltti on valttia. Olin aivan varma siitä, että soturikoulutukseni oli jo lopussa. Pimentovarjo keskittyi nykyään liikkeideni parantamiseen, ei niinkään uusien liikkeiden harjoitteluihin. Olimme pitäneet muutamat kiipeilyharjoituksetkin. Kiipeäminen ja puusta alas tuleminen olivat minulle haastavia, mutta oksilla tasapainottelu oli ihan kivaa. Pelkäsin kuitenkin putoavani, sillä moni oppilas oli loukkaantunut tai kuollut kiipeilyharjoituksissa.
Odotimme parhaillamme partion lähtöä. Pimentovarjo oli ottanut paikan viereltäni. Liekkihäntä oli määrätty partion johtoon. Kalmakuu istui lähellä isäänsä. Saapumatta oli ainoastaan Huurrelilja. Odottelimme piikkihernemuurin varjossa vielä tovin, kunnes tummanruskea soturi saapui vihdoinkin luoksemme. Hän pahoitteli nopeasti myöhästymistään, mutta Liekkihäntä vastasi vain murahduksella ja tuimalla katseella. Sitten partion johtaja nousi ylös ja viittoi meidät peräänsä piikkihernetunneliin. Ensin meni Kalmakuu, sitten Pimentovarjo, minä ja partion häntänä oli Huurrelilja.
"Tarkastamme rajamme joen tältä puolen aina Ukkospolulle saakka. Merkkaamme samalla rajamerkkimme", valkea oranssihäntäinen kolli naukui ja vilkaisi partionsa suuntaan. En ollut varma, kertoiko soturi tuon vain siksi, että minä olin mukana ja partion ainoa oppilas. Olin ollut kerran aiemmin Liekkihännän johtamassa partiossa. Hän ei halunnut partion muiden jäsenien ohittavan häntä, koska hän oli johtaja. Ainoa syy ohittaa Liekkihäntä oli uhkaava vihollinen. Kuljimme metsän halki matkatessamme kohti rajamerkkejä, jotka sijaitsivat joella. Kalmakuu ja Liekkihäntä juttelivat jotakin, mutta en keskittynyt heihin. Tarkkailin ympäristöäni ja pyrin kiinnittämään huomion jokaiseen yksityiskohtaan. Haistoin kaksijalkoja, koiria ja joitakin saaliseläimiä. Lisäksi moni kuolonklaanilainen oli kulkenut tästä joko tänään tai edellisinä päivinä. Siellä täällä maassa oli merkkejä taistelusta; maata vasten painautuneita ja katkenneita oksia sekä veritippoja. Oppilaita koulutettiin usein metsässä, ja toisinaan mestarit laittoivat meidät taistelemaan kynnet esillä. Minä en pitänyt siitä, koska en halunnut haavoittaa ystäviäni tai klaanitovereitani.
Lehtikuusilaakso oli jäänyt jo taaksemme, kun Liekkihäntä pysäytti partion. Hän maisteli ilmaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Partion johtaja sai myös muut keskittymään ympäristöömme. Ilmassa leijaili voimakas tuoksu, joka kuului jollekin petoeläimelle. Olikohan se kettu vaiko mäyrä? Kirosin mielessäni, sillä en muistanut kummalle haju kuului. Täytyi kuitenkin varautua siihen, että kohtaisimme pian jomman kumman eläimistä.
"Mäyrä", Liekkihäntä kuiskasi hiljaa, "se on mennyt tästä hetki sitten kohti leiriä." Nielaisin. Mäyrän kokoinen eläin pääsisi piikkihernemuurista läpi. Se voisi pahimmassa tapauksessa tuhota koko leirin ja tappaa ties kuinka monta kissaa!
"Valmistautukaa taistelemaan. Meidän täytyy estää sen eläimen pääsy leiriimme hinnalla millä hyvänsä. Mahlatassu, hae leiristä apuvoimia", oranssihäntäinen soturi sanoi vakavalla äänellä.
"Mahlatassusta on enemmän hyötyä mäyrää vastaan. Huurrelilja on nopeampi", Pimentovarjo vastasi nopeasti. Liekkihäntä katsoi soturia ensin ärtyneesti siitä, että hän vastusti partion johtajan käskyä, mutta myöntyi sitten.
"Hyvä on, jos olet kerta sitä mieltä. Huurrelilja, hae leiristä apuvoimia", kokenut soturi käski. Tumamnruskea naaras ei aikaillut, vaan lähti juoksemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Me lähdimme seuraamaan mäyrän hajujälkeä mahdollisimman ripein askelin. Nyt ei olisi väliä kuulisiko eläin meidät vai ei, koska se ei saanut päästä leiriin. Liekkihäntä kiristi tahtia ja me muut myös. Kun hajujälki oli todella voimakas, kolli hidasti tahdin kävelyksi. Kuulin oksan rasahtavan edessäpäin, jolloin Liekkihäntä pysähtyi. Tunsin kehoni jännittyvän. Nyt olisi tilaisuuteni näyttää kaikille, että osasin taistella kuten oikea soturi! Sydämeni syke voimistui vain, kun painavat aaskeleet lähestyivät meitä. Viimein pensaikon takaa astui esiin kissaa ainakin kolme kertaa suurempi eläin. Se talloi empimättä eteensä tulevat oksat halki ja murisi kummallisella äänellä. Se olisi saanut pelokkaimman soturin pakenemaan, mutta minä pysyttelin paikallani Pimentovarjon vierellä. Vilkaisin nopeasti mestariani, jonka katse oli kiinni petoeläimessä. Mäyrän ääntely voimistui ja se lähti rynnimään meitä kohti. Liekkihäntä antoi merkin siitä, että taistelu oli alkanut. Hän ulvaisi kovaäänisesti ja loikkasi sivuun. Myös me muut partion jäsenet väistimme hyökkäävää eläintä. Ensimmäisenä mäyrän selkään loikkasi Kalmakuu. Pimentovarjo täydensi soturin hyökkäystä häiritsemällä mäyrää etupuolelta. Mestarini väisteli taitavasti mäyrän pitkiä kynsiä. Liekkihäntä liittyi taisteluun loikkaamalla mäyrän niskaan. Eläin alkoi raivokkaasti ravistella päätään ja yritti saada soturit pois päältään. Kalmakuu loikkasi itse pois mäyrän päältä, mutta Liekkihäntä oli liian hidas. Petoeläin riuhtaisi soturin irti niskastaan. Valkea kissa putosi onnekseen jaloilleen maahan. Nyt Pimentovarjo taisteli yksin petoa vastaan. Niinpä päätin rohkaistua ja aloittaa ensimmäisen taisteluni ikinä. Päästin kovan ulvaisun ja syöksyin kohti mäyrää. Se käänsi päänsä suuntaani, jolloin Pimentovarjo sai tilaisuuden käydä eläimen kaulaan kiinni. Mäyrä lähti rynnistämään minua kohti, jolloin loikkasin sivuun väistäen eläimen iskun. Hetken aikaa väistelin vain mäyrän jakelemia iskuja, kunnes se kiinnitti taas huomionsa Pimentovarjoon. Ponnistin kaikilla voimillani itseni ilmaan ja pudottauduin sulavasti mäyrän selkään. Raatelin kynsilläni sen paksuja karvoja, jotka lensivät ympäriinsä. Liekkihäntä ja Kalmakuu olivat jälleen palanneet taisteluun. Partion johtaja sivalsi kynsillään mäyrän kasvoja. Se sai eläimen parkaisemaan kivusta. Juuri kun Liekkihäntä oli loikkaamassa sivuun, mäyrä iski kyntensä soturin kylkeen. En ollut koskaan kuullut kissan ulvaisevan niin kovaa. Loikkasin mäyrän kasvoille ja jakelin niihin iskuja. Se antoi Liekkihännälle aikaa paeta.
"Tähtää sen silmiin!" Pimentovarjo rääkäisi ja väisti juuri ja juuri mäyrän kynnet painautumalla maata vasten. Minun oli vaikea pysytellä eläimen päällä, koska se liikkui koko ajan. Iskin kaikella voimalla mitä kehostani löytyi kynteni mäyrän vasempaan silmään. Se sai mäyrän murisemaan entistä kovempaa. Eläin viskaisi minut ja Kalmakuun irti itsestään. En ollut varautunut siihen, joten iskeydyin maahan kyljelleni. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja jäin hetkeksi paikoilleni. Pakotin itseni nousemaan ylös, kun mustavalkoinen eläin juoksi minua kohti. Irvistin kivusta. Maassa lojuva oksa oli raapaissut haavan oikeaan kylkeeni. Pimentovarjo juoksi mäyrän naaman ohi ja pysäytti sen hyökkäyksen. Eläin keskittyi taas mustaan soturiin. Kalmakuu ja mestarini käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja he jakelivat vuorotellen mäyrälle iskuja eri puolilta. Eläin yritti potkia takajaloillaan Kalmakuuta ja samaan aikaan iskeä Pimentovarjoa, mutta käpälät huitoivat ilmaa. Samassa keksin mitä tekisin. Nousin ylös ja kiersin nopeasti mäyrän takaa sen sokealle puolelle. Painauduin maata vasten ja etsin tukevan jalansijan takajaloilleni. Sitten pinkaisin juoksuun. Onnistuin viiltämään pitkän viillon mäyrän lapaan. Se oli siitä niin yllättynyt, että eläin lakkasi keskittymästä kahteen muuhun soturiin. Pimentovarjo iski kyntensä sen ainoaan terveeseen silmään.
"Mäyrä on sokea, käyttäkää sitä hyödyksenne!" soturi ulvaisi ja loikkasi etäämmälle väistäen sokean eläimen iskut. Mäyrä jakeli vimmatusti iskuja sinne sun tänne. Se pyöri vimmatusti ympäriinsä saadakseen meidät kauemmaksi itsestään. Kalmakuu uskaltautui hyppäämään mäyrän selkään. Ei kulunut kauaakaan, kun soturin täytyi loikata alas oman turvallisuudensa vuoksi. Rohkaistuin itsekin taas lähestymään mäyrää, joka alkoi hiljalleen rauhoittumaan. Ilmeisesti sen voimat alkoivat loppumaan, sillä murina oli huomattavasti hiljaisempaa kuin äsken. Eläin tuhisi kuitenkin kovaäänisesti. Liekkihäntä oli taas jalkeillaan. Soturi oli saanut kolme pitkää viiltoa, jotka ylsivät rinnasta aina oikeanpuoleiseen lapaan saakka. Valkea turkki oli tahriintunut verestä. Kun mäyrä pysähtyi ja pysyi paikallaan sopivan hetken, Liekkihäntä lähti juoksemaan sitä kohti. Kalmakuu oivalsi isänsä suunnitelman ja syöksyi kohti mäyrän peräpäätä. Juuri kun Liekkihäntä iskeytyi kynnet ojossa mustavalkean eläimen kylkeen, hänen poikansa upotti hampaansa sen takajalkaan. Yhteistuumin soturit onnistuivat kaatamaan itseään huomattavasti kookkaamman petoeläimen kyljelleen. Liekkihäntä käytti tilaisuuden hyväkseen ja raateli kynsillään mäyrän pehmeää vatsaa. Pimentovarjo ja minä kiiruhdimme apuun. Mäyrä pyrki takaisin jaloilleen, mutta pakotimme sen yhdessä käätymään kyljelleen häiritsemällä sitä joka suunnasta.
Kuulin Liekkihännän ulvaisevan kovaa, mutten nähnyt mäyrän toiselta puolen, mitä tapahtui. Pimentovarjo onnistui upottamaan hampaansa eläimen kaulaan. Hän riuhtaisi kaikilla voimillaan palan irti sen kaulasta. Verta roiskui suihkun lailla ympäriinsä. Aluksi verisuihku oli tasaista ja selkeä rytmi hallitsi sitä. Sitä tulvi ulos eläimen kaulasta sen sydämen lyöntien tahdissa. Kun eläin lopetti rauhattoman nykimisen, siirryimme etäämmälle siitä. Hengitykseni oli raskas, mutta en ollut ainoa. Olin juuri päästämässä ilmoille riemuikkaan voiton ulvaisun, mutta Kalmakuu ulvaisi ensin. Hänen ulvaisunsa ei kuitenkaan ollut riemuisa, vaan täysin sen vastakohta.
"Sinnittele! Älä sulje silmiäsi!" soturi huusi tärisevällä äänellä. Kiiruhdin nopeasti mäyrän toiselle puolelle vain kohdatakseni karmean näyn. Liekkihäntä makasi maassa verilammikon ympäröimänä. Soturin valkea turkki oli värjäytynyt lähes kauttaaltaan verenpunaiseksi. Hänen kylkensä kohoilivat raskaasti, ja kaulasta pulppusi verta tasaiseen tahtiin.
"He ovat täällä!" Huurreliljan ulvaisu kantautui korviimme. Kalmakuu nosti toiveikkaasti päänsä ylös ja katsoi lähestyviä kissoja.
"Mäyrä on kuollut", joku kissoista sanoi, mutten saanut selvää kuka.
"Liekkihäntä!" naaraan kauhistunut ulvaisu ei voinut jäädä keneltäkään lähietäisyydellä liikkuvalta kuulematta. Savunharmaa naaraskissa ryntäsi verisen soturin luokse. Hän työnsi Kalmakuun sivuun ja kumartui kumppaninsa ylle. Liekkihäntä oli enää hädin tuskin elossa. Myös Hehkuaskel saapui paikalle nopein juoksuaskelin. En osannut muuta kuin katsoa tapahtumia vierestä.
"Auta häntä!" Ruusutuike anoi tytärtään surkealla äänellä. Hehkuaskel painoi käpälänsä isänsä kaulalla olevalle haavalle. Veri kasteli parantajakissan vitivalkeat tassut ja värjäsi nekin verenpunaisiksi.
"Minä rakastan sinua."
Sanat jäivät Liekkihännän viimeisiksi. Soturi sulki silmänsä ja hänen kehonsa alkoi nytkähdellä. Sitten se vain loppui. Elämä katosi kuolonklaanilaissoturin kehosta silmänräpäyksessä. Kukaan ei sanonut mitään. Tuijotin tilannetta vain etäämmältä osaamatta tehdä yhtään mitään. Liekkihäntä oli kuollut. Mäyrä oli tappanut yhden Kuolonklaanin voimakkaimmista ja kokeneimmista sotureista.
"Se oli minun syytäni. Liekkihäntä pelasti minut. Se oli minun vikani", Kalmakuu sanoi ja astui askeleen taaksepäin isänsä ruumiista. Ruusutuike käänsi itkuisen katseensa kohti vanhinta poikaansa. Hän pudisteli päätään onnettomana.
"Voi Kalmakuu.. Se oli Liekkihännän päätös. Kuka tahansa isä olisi tehnyt saman omalle pojalleen. Hän kuoli, jotta sinä voisit elää", soturi totesi pelottavan rauhallisella äänellä huomioiden sen, että hänen kumppaninsa oli juuri kuollut. Punaruskea soturi ei sanonut mitään.
"Meidän täytyy palata leiriin", Surmakynsi naukui kissojen takaa tasaisella äänellä. Kukaan ei vastustanut varapäällikön sanaa. Ruusutuike ja Kalmakuu tarttuivat Liekkihännän ruumiiseen ja lähtivät viemään sitä kohti leiriä.
"Sinä taistelit hyvin", Pimentovarjo totesi minulle. Kohtasin hänen katseensa ja nyökkäsin kiitollisena. Sitten soturi kiiruhti Surmakynnen kintereille kertomaan partion tapahtumista.
"Tule käymään pesässäni niin hoidan tuon haavasi kuntoon", naaraan lämmin naukaisu kantautui takaani. Hidastin tahtiani, jotta Hehkuaskel sai kirittyä minut kiinni.
"Olen pahoillani", sanoin, koska en osannut tehdä muutakaan. Parantajakissa nyökkäsi hitaasti ja hymyili.
"Ei se mitään. Liekkihäntä on nyt Pimeyden Metsässä", nuori parantaja sanoi.
Kun saavuimme leiriin, aurinko oli jo laskenut. Tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla. Punatähti otti partion vastaan ja kiinnitti katseensa Liekkihännän ruumiiseen. Ruumis kannettiin pääaukiolle kuten oli tapana. Ei kulunut kauaakaan, kun kolme muuta Liekihännän ja Ruusutuikkeen pentua saapuivat isänsä ruumiin ylle. Hiutaleviiksi päästi ilmoille surullisen ulvaisun. Kylmäliekin reaktio ei ollut yhtä voimakas, mutta kolli painautui isänsä ruumista vasten ja alkoi itkeä onnettomasti. Sen sijaan Jääviillon ilme ei edes värähtänyt. Nuori soturi katsoi isänsä elotonta ruumista lähes kahden ketunmitan päästä. En voinut ymmärtää, miten hän saattoi olla niin tunteeton. Sentään hän piti suunsa kiinni. Seurasin Hehkuaskelta parantajan pesälle. Tervehdin nopeasti Pihkatassua pesän sisäänkäynnillä. Hän oli kai tullut katsomaan taistelusta palaavaa partiota. Parantajakissa viittoi minut makaamaan läheiselle sammalvuoteelle. Hän katseli hetken aikaa haavaa ja paineli sen ympäristöä. Säpsähdin kivusta.
"Mikä tähän osui?" parantaja kysyi ja kohtasi katseeni.
"Lensin oksan päälle ja se vähän raapaisi", vastasin nopeasti. Hehkuaskel nyökkäsi ja poistui yrttivarastoon. Sillä välin sisään hämärään pesään asteli oranssivalkea kirjava kolli. Lauhatassu katsoi minua vaisu ilme kasvoillaan.
"Oletko sinä kunnossa?" ystäväni kysyi huolestuneella äänellä. Vastasin nyökäten.
"Pieni naarmu vain", selitin ja vilkaisin kyljessäni olevaa haavaa. Lauhatassu nyökkäsi ja huokaisi helpotuksesta. Ennen kuin ehdimme sanomaan enää enempää, Hehkuaskel palasi takaisin sairasaukiolle. Naaras käveli luokseni ja pureskeli suussaan yrttejä voiteeksi. Sitten hän levitti ne haavalleni. Yrtit kirvelivät hieman, mutta kestin sen hyvin. Sitten parantaja painoi voiteen päälle hämähäkin seittiä.
"Tuon pitäisi estää tulehduksen syntymistä. Haava on kipeä todennäköisesti vielä pari päivää. Jos kipu alkaa voimistua tai haavaa alkaa kuumottaa, tule käymään luonani niin tarkastan sen", parantaja sanoi.
"Voinko mennä nyt?" kysyin. Hehkuaskel nyökkäsi. Nousin ylös ja astelin Lauhatassun luokse. Ystäväni katsoi surkea ilme kasvoillaan Hehkuaskelta. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään, koska parantaja kääntyi takaisin yrttivaraston suuntaan. Astelimme yhdessä ulos parantajan pesästä. Leirin pääaukiolla oli yllättävän paljon kissoja vuorokauden aika huomioon ottaen. Liekkihännän läheiset olivat pesseet veren pois soturin turkilta. Punatähti seisoi soturinsa ruumiin edessä ja katsoi klaaninsa kissoja. Hän oli ilmeisesti aloittanut jo puheen, joka päälliköllä oli tapana pitää kissan kuoleman jälkeen.
"Liekkihäntä oli yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista. Hän kuoli, jotta me voisimme elää. Tänä yönä kunnioitamme Liekkihännän elämää", päällikkö lausui kovalla äänellä. Siirryimme Lauhatassun kanssa hieman etäämmälle oppilaiden pesälle. Ystäväni katse pysyi elottomassa soturissa, joka makasi levollisen oloisena leirin keskellä.
"Hän pelasti Kalmakuun hengen ja menetti omansa", henkäisin hiljaa. Minusta se oli vain niin kamalan dramaattista. Se kertoi Liekkihännän uskollisuudesta klaanilleen ja erityisesti perheelleen. Sitä ei voinut kuin kunnioittaa.
//Lauha? En muistanu et tietääks Mahla et Kalma on Lauhan isä ni en uskaltanu kirjottaa siitä xd
// 1995 sanaa
Tuhkajuova
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.41.52
Palasin Mahlatassun kanssa leiriin. Metsästysharjoitukset olivat sujuneet kohtalaisen hyvin. Oppilaani oli saanut kiinni kolme saalista; hiiren, oravan ja varpusen. Hän kehittyi päivä päivältä paremmaksi. Kävimme tämänpäiväisissä harjoituksissa myös läpi kiipeilyn perusteita. Lupasin Lauhatassulle loppupäivän vapaaksi. Huomenna menisimme aurinkohuipun partioon, jonka jälkeen kävisimme harjoittelemassa kiipeilyä.
Aurinko oli huipussaan pilvettömällä taivaalla. Kirkkaat säteet lämmittivät turkkiani vähän turhankin paljon. Viherlehti alkoi jo olla puolessa välissä. Riistaa oli runsaasti ja metsä oli taas herännyt henkiin. Lehtikuusten havuneulaset olivat kasvaneet takaisin, ja samoin olivat tehneet lehtipuiden lehdet. Kaikki tuntui olevan hyvin. Mikään ei uhannut klaaniamme ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä elämäänsä. Olimme lähentyneet Henkäysvarjon kanssa hiljalleen. Keskustelimme lähinnä soturiudesta ja muista kuolonklaanilaisista. Todellisuudessa en tuntenut soturia kovinkaan hyvin, vaikka tiesinkin paljon hänen ajatusmaailmastaan. Hän ei sietänyt erakoita ja halusi pitää Kuolonklaanin niin sanotusti puhtaana.
Astuin oppilaani edellä piikkihernetunneliin. Leirin pääaukio oli tuttuun tapaansa täynnä kissoja. Klaanin jäsenet nauttivat auringosta ja toistensa seurasta. Lauhatassu hyvästeli minut hännän heilautuksella ja kiiruhti viemään saaliinsa tuoresaaliskasalle. Tämän jälkeen kirjava oppilas suuntasi kohti oppilaiden pesää. ystäviensä luokse. Mahlatassu jutteli yhdessä Hiutaletassun ja Kylmätassun kanssa. Olin juuri hakemassa itselleni tuoresaalista, kun Punatähti asteli leirin keskustaan. Hän kutsui klaanin koolle. Päättelin nopeasti, että päällikkö nimittäisi jonkun kissoista soturiksi tai oppilaaksi. Olisin kyllä huomannut, jos joku olisi ollut vinossa. Sitä paitsi päällikön kasvoilla oli rauhallinen ilme. Pääaukion kissat vaikenivat ja kääntyivät päällikkönsä puoleen. Punaruskea kollikissa suoristi ryhtinsä, jotta hänen äänensä kantaisi mahdollisimman kauas. Huomasin Pihkatassun ja Hehkuaskeleen astelevan leirin pääaukiolle seuraamaan kokousta.
"Olemme kokoontuneet tänne nimittämään kaksi oppilasta soturiksi. Hiutaletassu ja Kylmätassu, astukaa eteen", Punatähti käänsi vihreän katseensa kohti sisaruksia. Heidän veljensä Jääviilto oli päässyt soturiksi jo puolitoista kuuta sitten. Sitä oli perusteltu sillä, että hänen pentuetoverinsa eivät edistyneet yhtä nopeasti koulutuksessaan. Savunharmaa kolli ja valkea naaras astelivat jännittyneinä päällikön eteen. He vilkaisivat toisiaan hennosti hymyillen.
"Kylmätassu, sinut tunnetaan tästä lähtien Kylmäliekkinä. Hiutaletassu, sinun soturinimesi on Hiutaleviiksi", päällikkö nimitti oppilaat lyhyesti sotureiksi. Olin kuullut joidenkin sotureiden valittaneen seremonian olevan liian lyhyt ja tavallinen. En ymmärtänyt mistä he valittivat. Miksi seremoniasta pitäisi tehdä pidempi ja tuskallisempi muille sitä seuraaville? Lyhyesti ohi menevä seremonia ei tuhlaa kenenkään aikaa.
"Kylmäliekki! Hiutaleviiksi!" klaani hurrasi tuoreiden sotureiden uusia nimiä. Liekkihäntä ja Ruusutuike kiiruhtivat pentujensa luokse, kun Punatähti viimein päätti kokouksen. Myös Lauhatassu ja Mahlatassu menivät onnittelemaan tuoreita sotureita. Kuten arvasin, Jokimieli ei edes vilkaissut oppilaansa perään. Hän oli nyt vapaa Hiutaletassun kouluttamisesta, eikä naaras enää välittänyt kissasta tippaakaan. Kaikki tiesivät Jokimielen olevan kiero ja hyvin itserakas kissa.
Samassa muistin tuoresaaliskasan, jonka vierellä yhä seisoin. Nappasin hampaisiini Lauhatassun saalistaman hiiren. Kannoin sen sotureiden pesän edustalle.
// 416 sanaa
Karhumyrsky
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.41.39
Katsahdin Pimentovarjoon, joka oli ilmestynyt paikalle. Naaras seisoi vähän matkan päässä kivestäni, ja tarkasteli minua harmaansinisillä silmillään. Liikahdin kiven päällä vaivaantuneesti, mutta en antanut kissan luulla, ettäkö olisin ollut aikeissa paeta tilanteesta. Tämähän oli kerrassaan loistava tilaisuus tehdä tuttavuutta muidenkin kuin vain Villitassun kanssa. Kaipasin samanikäistä juttuseuraa.
"Niin, nimenomaan aioin", murahdin vastaukseksi ja käänsin katseeni taas horisonttiin. "Mutta jos haluat, voit liittyä seuraan. Kyllä täällä lääniä riittää omaa rauhaa etsivälle."
"Ihan miten vain", Pimentovarjo kuului tuhahtavan, ja silmäkulmastani näin, kuinka hän istahti alas ja jäi myöskin katsomaan johonkin kaukaisuuteen.
Tosiaan, tästä saattaisi tulla hyvin kiusallinen istunto, mikäli jompikumpi ei tajuaisi tehdä aloitetta jonkin sorttisen keskustelun suuntaan. Mitä muutakaan kuolonklaanilaisilta saattoi odottaa: tuijottelimme tyhjään ja yritimme esittää viileitä ja kunniakkaita kissoja. Villitassun kanssa meillä ei juuri koskaan tullut hiljaisia hetkiä.
"Kuinka Mahlatassun koulutus etenee?" kysyin kun en muutakaan keksinyt. Aihe oli varmasti tyypillinen soturien keskuudessa, mutta varma tapa viritellä jonkinlaista juttua kahden kissan välille, mikäli molemmat sattuivat olemaan mestareita.
"Hän kehittyy joka päivä", musta naaras vastasi lyhyesti. Vilkaisin hänen suuntaansa, mutta kissan katse oli edelleen kohdistettuna muualle. Siispä minäkin päädyin tuijottelemaan vain varpaitani.
"Hän vaikuttaa melko etevältä. Villitassustakin tulee varmaan pian soturi, hän on nopea oppija", kerroin, koska koin sen jostain syystä tarpeelliseksi. Olinhan minä juuri kysynyt hänen oppilaastaan, joten oli vain reilua, että sanoin jotain omastanikin.
Mietin, miten voisin jatkaa keskustelua. Pitikö Pimentovarjo kuitenkin enemmän tekemisestä kuin turhasta rupattelusta? Ehkä voisin ehdottaa hänelle vaikka jotain kävelyretkeä metsään tai rajalle. Ei, hän voisi ottaa sen väärin. En halunnut välillemme mitään sellaista... no, outoa.
Juuri sopivasti sieraimiini leijaili tuore jäniksen haju. Loikkasin alas kiven päältä, suoraan Pimentovarjon viereen. Naaras katsahti minuun epäluuloisesti, mutta otin häneen vaistomaisesti vähän etäisyyttä, ennen kuin aloin puhua.
"Tiedätkö, mikä on hyvä tapa purkaa stressiä?" mau'uin ja katsoin tätä arvaillen. Hän kohotti kyseenalaistavasti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Siispä päätin valaista tuolle, mitä pääni sisällä liikkui:
"Metsästysretki. Lisäksi siitä on hyötyä klaanille."
Otin pari askelta riistan hajun suuntaan, ja vilkaisin sitten lapani ylitse Pimentovarjoon, joka ei edelleenkään vaikuttanut kovin innostuneelta ajatuksesta.
"Siitä saattaa tulla jopa hauskaa", yritin maanitella, vastoin perusluonnettani. Halusin todella tehdä jotain aivoja puuduttavaa, kuten juosta jäniksen perässä tai seurata hajujälkeä. Ihan mitä vain, kunhan saisin ajatukseni hetkeksi toisaalle klaanielämästä.
//Pimento?
//363 sanaa
Lauhatassu
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.41.27
Vesi kietoutui ympärilleni kuin kylmä, paksu peitto. Tuhkajuova kauhoi edelläni sulavasti eteenpäin. Ihailin hänen tyyliään - naaras todellakin oli yksi klaanin mahtavimmista kissoista, ja hän oli minun mestarini! Aioin osoittaa hänelle kuuliaisuuteni ja kokeilla perässä.
Irrotin etukäpäläni pohjasta ja lähdin vetämään itseäni eteenpäin pitkin, tasaisin vedoin. Lopulta takajalkanikin lähtivät mukaan ja liikuin huomattavasti nopeammin, vaikkakin minulla oli alkuun vaikeuksia löytää oikea rytmi.
"Tämähän onnistuu!" hihkaisin, mutta loput puheestani puuroutui, kun vedin vahingossa vettä henkeen. Kauhoin nopeasti takaisin matalampaan veteen, jossa tassuni ylsivät vielä pohjaan, ja ryhdyin kakomaan vettä ulos keuhkoistani.
Tuhkajuova tuli vierelleni. Kunhan olin saanut hillittyä yskäni, vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan mestariani, joka tarkasteli minua tyyni ilme kasvoillaan. En osannut tulkita, mitä ajatuksia hänen päänsä sisällä liikkui, mutta en kyllä aikonut jättää tätä tähän. Osaisin kyllä uida, jos vain keskittyisin tarpeeksi kovasti.
"Saanhan vielä kokeilla uudestaan?" pyysin korjaten puhuessani hieman asentoani, mutta se oli yllättävän vaikeaa, kun kastunut turkki tuntui painavan minua koko ajan alas. Tuhkajuova mietti hetken, mutta nyökkäsi lopulta.
"Kokeile pois." Olin kiitollinen mestarilleni uudesta mahdollisuudesta, ja kahlasin takaisin syvemmälle veteen. Irrotin jalkani pohjasta ja lähdin kauhomaan eteenpäin. Liikkuminen alkoi sulavoitua vähitellen, enkä enää pelännyt hukkuvani. Tämähän oli aika hauskaa!
"Taitaa olla aika palata leiriin", Tuhkajuova kuului toteavan. Tein loivan U-käännöksen ja polskin takaisin rantaan mestarini luo. Kun tajusin vilkaista horisonttiin, huomasin auringon kadonneen melkein kokonaan taivaanrannan taa. Sanaakaan sanomatta mestarini lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin päin.
Havahduin säpsähtäen hereille. Kylmä hiki valui turkkini alla ja sai minut paleltamaan. Painajaisen kauhukuvat piirtyivät yhä elävänä mieleeni. Onneksi tunsin Mahlatassun selän lämpimänä omaani vasten. Ystäväni läsnäolo sai minut rauhoittumaan hieman, mutta halusin käydä haukkaamassa happea, ennen kuin kömpisin takaisin yöunille.
Hiippailin pesän poikki aukiolle. Leiri oli muuten autio, lukuun ottamatta piikkihernetunnelin liepeillä istuskelevaa hahmoa. Tunnistin kissan Kalmakuuksi, hänkin näytti huomanneen minut. Sydämeni tykytti rinnassani. Muistin Hehkuaskelen kanssa parantajan pesässä käydyn keskustelun. Parantajanaaraan mukaan tuo kolli oli minun isäni, enkä minä kurja ollut vielä edes rohjennut puhua hänelle.
Tosin ehkä päällimmäisenä syynä oli ajanpuute. Enhän ollut ehtinyt puhua edes parhaalle ystävälleni tiukasti aikataulutettujen päivieni ohella. Halusinhan tulla hyväksi soturiksi - ja oppia uimaan -, eikä minulla siksi liiennyt paljoa ylimääräistä aikaa ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle. Mutta toisaalta, soturikoulutukseni oli jo hyvässä vauhdissa, joten voisin ihan hyvin höllätä sillä sarakkeella ja ryhtyä taas huolehtimaan suhteistani muihin klaanini kissoihin. Tuhkajuovakin olisi varmasti tyytyväinen, mikäli huomaisi avuliaisuuteni.
Tassuttelin varovasti Kalmakuun luo. Suurikokoinen kolli liikahti hermostuneesti. Hänen vihertävän ruskeat silmänsä pyörivät villisti suunnasta toiseen, ihan kuin pakoreittiä etsien, kunnes soturi näytti hyväksyvän kohtalonsa ja pysyi vain paikallaan, odottaen minun saapuvan kohdalleen.
Kurkussani tuntui olevan jumissa pienen päästäisen kokoinen palanen. En ollut kokenut koskaan ennen näin voimakasta jännitystä mistään, en edes nimitysseremoniassani. Mutta tämä kissa tässä: hän oli minun isäni, puuttuva puolisko - mitä muutakaan minun olisi kuulunut tuntea ensitapaamisellamme?
"Hei", Kalmakuu tervehti kireästi, mutta hänen kasvoillaan oli heikko hymynpoikanen. Minäkin annoin hymyn levitä kasvoilleni, tosin se oli vaisumpi kuin monella muulla kertaa.
"Hei", vastasin vienosti. "Saanko istahtaa tähän hetkeksi? Näin pahaa unta, ja tarvitsin raikasta ilmaa."
Punaruskea soturi näytti epäröivän. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi. Ilahduin myöntävästä vastauksesta niin, että tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Istahdin noin hännänmitan päähän Kalmakuusta. Katselimme yhdessä taivaalle, välillämme vallitsi poikkeuksellinen syvä hiljaisuus, joka ei kuitenkaan tuntunut yhtään painostavalta tai kiusalliselta.
Vilkaisin varovasti isäni suuntaan. Katsoin hänen olemustaan arvaillen. Mietin, mahtoiko meillä olla paljonkaan mitään yhteistä. Ainakin me näytimme ihan erilaisilta. Minun räikeän kirjava turkkini erosi tämän punaruskeasta karvoituksesta huomattavasti, eivätkä silmämmekään olleet edes lähellä samaa sävyä. Toisaalta, en kyllä näyttänyt yhtään emoltanikaan, joten ei sillä ollut niin väliä.
"Millaista on olla soturi?" kysäisin yhtäkkiä, yllättäen jopa itsenikin. Kalmakuu vierelläni valpastui, mutta hän ei kääntänyt katsettaan minuun päin.
"Ihan kivaa. Tosin välillä se on aika rankkaa, työlästäkin, mutta tuntuu mahtavalta saada olla hyödyksi klaanilleen, ja se korvaa kaikki nukkumattomat yöt ja vierineet hikipisarat", hän sanoi mietteliäästi. Pidin hänen äänestään. Se oli syvä ja rauhallinen, eikä yhtään uhkaava tai ankara. Toivoin, että minäkin voisin kuulostaa häneltä sitten kun olisin soturi.
"Eikö sinun pitäisi mennä kohta nukkumaan?" Kalmakuu kääntyi nyt katsomaan minua. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.
"Joo", mau'uin hiljaa ja hymyilin. Kalmakuu oli mahtava, hän oli lähes yhtä siisti kuin mestarini. Nousin ylös ja nyökkäsin tuolle vähän. "Hyvää vartiovuoroa." Sen sanottuani kipitin takaisin oppilaiden pesälle omalle paikalleni. Mahlatassu oli yhä sikeässä unessa, samoin muut pesätoverini.
Suljin silmäni uudemman kerran ja odotin aamua. En malttanut odottaa, että Tuhkajuova tulisi herättämään minut, ja pääsisin opettelemaan kaikenlaista uutta ja hyödyllistä. Ehkä en olisi enää kauaa oppilas.
//Tuhka tai Mahla?
//727 sanaa
Pikkukaaos
Untuva
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.41.08
Ympärilläni vallitsi jokseenkin rauhallinen puheensorina, jonka kuolonklaanilaiset synnyttivät aterioidessaan ja keskustellessaan leirissä. Osa vaihtoi kieliä, kun moni tyytyi silmäilemään toisten menoa sivummalta. Aurinko alkoi luomaan yhä himmeämpiä säteitä, vaikka näin hiirenkorvan alussa se ei ollut heti painumassa reviirin taa.
“Pikkukaaos, laita vauhtia tassuihisi, jos aiot mukaan!” Huurreliljan ystävällinen naukaisu sai minut hereille haaveiluistani. Olin kokonaan sivuuttanut, että minun pitäisi jo kiirehtiä metsästyspartion mukaan.
“Tuskin riistalla on muutakaan menoa kuin joutua minun saaliikseni!” huikkasin ennen kuin nousin rivakasti ylös mukavalta tarkkailupaikaltani, ja lähdin yhtä nopein askelin Huurreliljan perään, jonka tummanruskea häntä katosi jo leirin ulkopuolelle. Olin hyvin mielissäni päästessäni metsästyspartioon. Saalistaminen jaksoi aina piristää, varsinkin nyt, kun olin tuntenut itseni hieman yksinäiseksi. Olin ehkäpä keskittynyt turhankin paljon soturin velvollisuuksiin, minkä tähden olin laiminlyönyt ystäviäni. Mutta halusin vain tehdä parhaani Kuolonklaanin hyväksi, varsinkin nyt nuorena ja hyväkuntoisena soturina. En aikoisi odottaa, että rapistuisin vanhaksi klaaninvanhimmaksi saavuttamatta mitään. Silloin minun kuuluisi muistella, kuinka paljon autoin klaania, ja kertoa tarinoita kaikista teoistani pienille, vasta elämään tutustuville, pennuille. Tavallaan vanhuus tuntui kiehtovalta, mutta sinne suuntaan en todellakaan tähdännyt. Minun pitäisi myös hioa nykyisiä sekä uusia ystävyyssuhteita, jotten jäisi ihan yksin pelkkien velvollisuuksien kanssa.
“Pikkukaaos, onko kaikki hyvin?” Huurrelilja onnistui taas herättämään minut ajatuksistani. En oikeastaan voinut olla uppoutumatta ajatuksiini, kun oli niin paljon asiaa, mutta ei ketään kelle puhua – tai olisi ollut, jos olisin vain mennyt puhumaan.
“Tietenkin! Kuinka niin?” vastasin melko nopeasti, ettei entinen mestarini epäilisi mitään. Partion kolmas jäsen, Hämypilvi, vain vilkaisi taakseen lisäten vain enemmän vauhtia.
“Kysyin vain, mutta hyvä kuulla, että kaikki on hyvin”, naaras vastasi ja palasi paikalleen lähemmäs partionjohtajaa. Ravasimme jokea pitkin, ja Hämypilvi piti huolen siitä, että jokainen partion jäsen varmasti hengästyisi matkan aikana. Puro solisi vierellä iloisesti kuin olisi iloinnut viherlehden saapumisesta Kuolonklaanin reviirille. Taivas sai yhä ihanampia värejä ylleen, kun aurinko vaipui alemmas hetki hetkeltä yhä enemmän. Taivaanranta hohti vahvan oranssin sävyissä, joissa pystyi havaitsemaan jo punertavaa loistoa. Koko komeus pilkotti vain parin vaivaisen puun takaa.
“Hajaannutaan tässä, ja tavataan ennen auringon laskua”, Hämypilvi ilmoitti. Nyökkäsin kasvot peruslukemilla, ja suuntasin tiheämpään aluskasvillisuuteen. Vaikka metsän aluskasvillisuus olikin melko olematonta, mitä enemmän sitä sattui paikantamaan, sitä korkeampi mahdollisuus oli saada saalis kiinni. Sen lisäksi monet riistat viihtyivät juuri tällaisissa paikoissa, joissa ne luulivat olevansa piilossa. Halusin aina tehdä kaikkea, että saisin edes jotain kiinni, sillä oli inhottavaa palata tyhjin tassuin leiriin. Se tuntui aina pahalta, sillä juuri saalistuksessahan minun kuului olla hyvä. Rasahdus. Jähmetyin paikoilleni kuullessani äänen melko läheltä. Raotin leukojani, ja maistelin ilmaa haistaen heti tuoreen hiiren. Hiiri oli varmasti tuntenut askelieni tärähtelyt maassa, kun olin ajatuksissani ollut ihan varomaton. Olin kuitenkin melko varma, ettei se ollut vielä edes nähnyt saatika haistanut minua, joten uskalsin lähtemään yrittämään sitä. Varovasti pujottauduin vaanimisasentoon, ja lähdin seuraamaan hajuvanaa. Onneksi tuuli hiiren suunnasta, joten pikku otuksella ei ollut mahdollisuutta haastaa minua. Pehmein askelin etenin hiljalleen yhä lähemmäs, kunnes näin hiiren jo vilaukselta. Se oli rauhoittunut tonkimaan jotain, kenties jotain syötävää itselleen. Ja se kävi oikein mainiosti, nimittäin nyt olisi aika poimia hiiri omiin hampaisiini. Askel, toinen. Ponnistin loikkaan, jonka kohdisti hiireen. Tassuni pamahtivat kuitenkin maahan, ja kynteni ehti vain hädin tuskin hipaista hiiren turkkia. Inisten hiiri lähti kipittämään karkuun, mutta toivottuani nopeasti ohi suunnatusta loikasta, sain juostua hiiren kiinni ennen sen koloa. Nopealla puraisulla se lakkasi hengittämästä. Työnsin vielä tassuni koloon, jonne hiiri oli ollut juoksemassa, jos olisin voinut vielä napata jotain mukaan. Aurinko näytti olevan nimittäin enää vain vähän näköisällä, joten oli hieman noloa palata pelkän hiiren kanssa. Mutta enempään en pystynyt tällä kertaa, ja kyllä yhdelläkin saaliilla jonkun ruokki. Olin saanut monesti huomata, että yksikin pieni teko klaanin hyväksi, saattoi auttaa paljonkin. Kotimatka leiriin sujui leppoisasti hiiren roikkuessa hännästään hampaideni välissä. Ja leirissä vietyäni sen tuoresaaliskassaan olin jo niin väsynyt, että painelin suoraan sotureiden pesään omaan vuoteeseeni aikeissani nukkua pitkään. Aamulla ei onneksi odottanut partiota. Metsästyspartion jäljiltä jäseniäni jo hieman särki väsymyksestä, ja ne tuntuivat painavan kuin kasa isoja kiviä. Sen vuoksi unikin maistui paremmin, ja saatoin onneksi nukahtaa nopeasti.
// 651 sanaa
Pimentovarjo
Auroora
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.40.47
Tarkkailin tiiviisti Mahlatassua, joka vaani keskittyneenä muutaman hännänmitan päässä pähkinää nakertavaa oravaa. Nuori kolli oli edistynyt koulutuksessaan hyvin alun vaikeuksien jälkeen, mutta se ei tarkoittanut, että päästäisin hänet helpolla. Mahlatassu taisi taistelemisen huomattavasti paremmin kuin saalistamisen - ainakin yksi asia, joka meillä oli yhteistä. Siksi olin päättänyt, että tänään harjoittelisimme sitä, tarkemmin vaanimista. Oppilas pyrki saalistaessaan usein vain juoksemaan saaliinsa kiinni, eikä se käynyt päinsä. Se toimi ehkä jäniksiin, mutta ei moniin muihin riistaeläimiin. Hänen olisi opittava vaanimaan edes jollain tasolla, ennen kuin pääsisi soturiksi.
Vaalea kolli liikkui hitaasti lähemmäs. Hänen vaanimisasentonsa oli kehittynyt, lähinnä vaanimisessa ongelmana oli se, ettei hän tuntunut jaksavan odottaa. Nyt Mahlatassu oli kuitenkin maltillinen, ja parin askeleen ja nopean hyökkäyksen jälkeen se palkittiin.
Oppilaani asteli takaisin luokseni orava suussaan. Hän näytti ylpeältä itseensä pudottaessaan saaliinsa eteeni.
"Osaat jo paremmin, mutta et vieläkään tarpeeksi hyvin. Sinun pitää oppia odottamaan, muuten sinusta ei tule koskaan soturia", sanoin viileästi, mutta nyökkäsin sitten hyväksyvästi. "Vaanit kuitenkin hyvässä asennossa. Siitä vain ei ole hyötyä, jos et jaksa odottaa kunnolla. Kaikkea riistaa ei saa juoksemalla kiinni."
Vilkaisin taivaalle. Olimme aloittaneet aurinkohuipun aikaan, kerrankin hiukan myöhemmin kuin yleensä. Taivas oli alkanut punertua hiljalleen saapuvan illan merkiksi. Harjoitustuokio olikin ilmeisesti venähtänyt.
"Tämä riittää tältä päivältä. Mene takaisin leiriin, syö ja mene nukkumaan ajoissa. Älä kuvittele, että voisit tottua myöhäisiin herätyksiin, aloitamme huomenna auringonnousun aikaan."
Mahlatassu näytti hiukan pettyneeltä, mutta nyökkäsi ja meni matkoihinsa. Huokaisin väsyneenä ja seisoin hetken paikoillani nauttien hiljaisuudesta ja rauhasta. Mestarina minulla oli enemmän vastuuta. En pannut sitä pahakseni, jos ikinä halusin päälliköksi, minun olisi osattava kantaa vastuuta monista asioista. Se ei tehnyt oppilaan kouluttamisesta yhtään vähemmän raskasta. Normaalisti kävisin myös jossain partiossa koulutuksen lisäksi, mutta tänään minulla oli vapaa ilta. Muistin, miten aiemmin päivällä Turmaloikka oli kysynyt tämän illan tekemisistäni, niin kuin se hänelle olisi kuulunut. Tavallisesta poiketen hän ei ollut kuulostanut yhtä piikikkäältä, mutta se ei tarkoittanut, ettenkö minä olisi ollut.
"Aion nauttia siitä, etten joudu näkemään typerää virnettäsi, kuulemaan typerää ääntäsi tai ylipäätään sietämään typerää olemustasi", olin vastannut kylmästi.
"Olenko tosiaan noin typerä?" soturi oli kysynyt virnistäen, mutta pääsin tilanteesta pois Mahlatassun saavuttua valmiina harjoituksiin.
En aikonut tuhlata vapaata iltaani leirissä muiden kissojen kanssa tai nukkuen, minun oli päästävä tuulettamaan ajatuksiani.
Päätin suunnata kohti Lehtikuusilaaksoa. En uskonut, että tapaisin siellä muita kissoja. Tuntui, että useimmat viettivät aikaa lähinnä Hehkulammella.
Laskeva aurinko ei lämmittänyt samalla tavalla kuin silloin, kun se paistoi korkealta taivaalta. En kuitenkaan joutunut olemaan kylmissäni. Kuuntelin metsän ääniä: linnun viserrystä, tuulen huminaa puissa ja heinäsirkkojen siritystä. Metsän tuoksut olivat raikkaita ja viestivät viherlehden mukanaan tuomasta uudesta elämästä. Myönsin harvoin pitäväni mistään, mutta tästä ajasta minä pidin. En ollut päässyt kokemaan sitä aiemmin, mutta nyt ymmärsin, miksi kaikki aina sanoivat ikävöivänsä viherlehteä.
Lähestyin laakson viereistä rajaa, mielialani korkealla hiljaisuudesta ja rauhasta nauttien, kun erotin ilmassa toisen kissan hajun. Jatkoin matkaani ja tunnistin hajun kuuluvan Karhumyrskylle. Kolli istui vähän matkan päässä kivellä.
Olin jo pyörähtämässä ympäri, kun ptsähdyin. Nyt olisi hyvä tilaisuus tutustua häneen. En tuntenut oikeastaan ketään muuta kuin Tuhkajuovan, mutta viime aikoina olin tajunnut, ettei minusta koskaan tulisi varapäällikköä, jos kukaan ei edes tietäisi minusta. Astelin siis vastentahtoisesti kohti soturia.
"Ja minä kun toivoin voivani nauttia yksinäisyydestä ja rauhasta", tuhahdin seisahtuen vähän matkan päähän Karhumyrskystä. "Sinä kai aioit samaa."
//Karhu?
//534 sanaa
Karhumyrsky
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.40.34
Nenääni tulvahti tuore riistan haju. Orava. Käännyin katsomaan oppilaaseeni ja annoin tuolle korvillani merkin pysytellä paikoillaan. En ollut varma, ymmärsikö naaras, mitä olin yrittänyt hänelle viittoa, mutta ainakaan hän ei lähtenyt perääni, kun lähdin hiipimään hajujäljen johdattelemana syvemmälle metsään.
Ei mennyt kuin hetki, kun jo äkkäsin pörröhäntäisen pikkueläimen tonkimassa jotakin puun juurella. Painauduin matalemmaksi ja toivoin, ettei orava ollut vielä haistanut minua. Toisaalta tuuli oli minun puolellani, joten siitä ei pitäisi olla huolta. Siispä päätin kiertää puun toiselle puolen ja katkaista riistan mahdollisen pakoreitin.
Kuljin eteenpäin kepein askelin, vatsa maata viistäen. Varoin astumasta kuivien lehtien tai oksien päälle, enhän halunnut paljastaa itseäni. Pian olinkin jo puun toisella puolella, juuri kuten olin suunnitellutkin. Mutta orava oli nyt valpastunut. Sen häntä nyki vimmatusti, ja näin sen pienet talttahampaat, kun se nousi kahdelle jalalle haistelemaan ilmaa.
En voisi odotella pitkään. Tuuli saattaisi pian vaihtaa suuntaa, ja silloin orava saisi tietää, että sillä oli seuraa. Seuraava liikkeeni oli ehkä hieman hätiköity, mutta se toimi: syöksyin piilostani salamannopeudella ja lukitsin kävynrouskuttajan maata vasten. Hetkessä olin jo taittanut siltä niskat nurin, ja maistoin lämpimän veren kielelläni.
"Vau, se meni hienosti!" Nostin katseeni Villitassuun, joka seisoi vähän matkan päässä minusta ja saaliistani. Hänen siniset silmänsä tuikkivat iloisesti.
"Enkö käskenyt sinun jäädä odottamaan?" ärähdin ärsyyntyneenä ja irrotin hampaani oravasta. Villitassu kohautti lapojaan.
"Miten minä olisin voinut tietää, mitä sinä yritit korvillasi viestittää", tämä tuhahti ja kurtisti kulmiaan. Huokaisin syvään, mutta annoin asian olla, sillä huolimatta oppilaani kurittomuudesta, olin onnistunut saamaan oravan kiinni.
"Ihan miten vain. Palataan takaisin leiriin, ja etsitään muut", tokaisin ja nappasin jalkojeni juuressa lojuvan eläimen hampaisiini. Lähdin tassuttelemaan ulos metsästä, kuulin Villitassun seuraavan kannoillani.
Saavuttuamme metsänreunaan, Huurrelilja, Varjokarva ja Hämypilvi olivat jo odottamassa meitä. Varjokarva näytti saaneen jäniksen, Hämypilvi roikotti hampaissaan paria hiirtä hännästä. Huurrelilja oli kuitenkin tyhjin käpälin.
"Oletan, että lähdemme jo takaisin päin", Varjokarva maukui rauhallisesti. Nyökkäsin hänelle vähän.
"Juuri niin. Villitassu, käypä hakemassa lintusi", sanoin vielä oppilaalleni, joka nyökkäsi ja kipaisi yhteen suuntaan. Toivoin todella, että naaras muistaisi, mihin oli saaliinsa haudannut.
Meni muutama hetki, ja Villitassu juoksi takaisin. Hän oli kuin olikin löytänyt lintunsa. Nyökkäsin hyväksyvästi, enkä voinut peitellä kasvoilleni hiipinyttä hymynpoikasta.
"Hyvä. Nyt voimme mennä." Merkistäni partio lähti lipumaan takaisin leiriin päin. Olin varsin tyytyväinen tämän päivän lopetukseen. Leirissä lähettäisin Villitassun siivoamaan pentutarhan, ja sen jälkeen naaraalla olisi tiedossaan vapaailta, jonka tarpeessa hän oli - ainakin omasta mielestäni.
Partiossa mukanani olleet kissat erkanivat kukin omille teilleen palattuamme leiriin. Tuoresaaliskasa oli saanut taas mukavasti täydennystä partioni ansiosta, enkä voinut olla tuntematta pientä ylpeyttä siitä.
"Menemmekö vielä harjoittelemaan?" Villitassu kysäisi viereltäni. Käänsin oranssin katseeni naaraaseen päin. Hän katseli minua pää aavistuksen kallellaan, odottaen selvästikin minulta seuraavaa tehtävänantoa.
"Emme. Sinä siivoat pentutarhan, jonka jälkeen olet vapaa tekemään kaikkea muuta paitsi harjoittelemaan", kerroin päätäni pudistellen. Villitassu katsoi minua närkästyneesti, ohjeistukseni ei ollut ollut tuimasta katseesta päätellen hänen mieleensä.
"Ymmärretty?" mau'uin painokkaasti, säilyttäen katsekontaktin oppilaaseeni, joka lopulta tyytyi vain nyökkäämään. Päättelin siitä tulleeni ymmärretyksi.
"Hienoa. Lähden käymään kävelyllä, ja kun palaan, sinun olisi hyvä olla jo nukkumassa", murahdin samalla kun käännyin piikkihernetunnelin suuntaan. Villitassu ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä ilmoitukseeni.
"Sinä sanoit valvoneesi koko viime yön. Eikö sinun pitäisi olla menossa nukkumaan?" naaras huolehti, joka oli minusta kieltämättä hiukka ärsyttävää.
"Olen varttunut soturi, joten enköhän osaa itse katsoa omien nukkumaanmenoaikojeni perään", totesin viileästi ja hölkkäsin sitten oppilaan ohitse leirin uloskäynnille, ja edelleen ulos leiristä.
Toivoin todella Villitassun hoitavan velvollisuutensa. Hän eteni hyvää vauhtia soturikoulutuksessaan, kuten asialle paneutuneelta oppilaalta saattoi odottaakin, mutta hänen yökukkumisensa ja ylisuorittaminen tekivät minut kiukkuiseksi. Itseään kunnioittava kuolonklaanilainen osasi katsoa oman vointinsa perään, eikä häntä tarvinnut jatkuvasti avustaa syömisen tai nukkumaan menemisen kanssa. Sellaiset kissat eivät olleet yhtään minun makuuni.
Silti Villitassussa oli jotakin erilaista, joka sai minut tuntemaan itseni heikoksi hänen vierellään. En tietenkään suostunut paljastamaan sitä hänelle, en vaikka henkeni olisi ollut uhattuna. Sehän olisi ollut täysin epäkuolonklaanilaismaista ja nössöä. Eikä etenkään Turmaloikka lakkaisi muistuttamasta minua asiata, ennen kuin minut viimeistään haudattaisiin maanlepoon.
Jatkoin matkaani pitkälle iltaan. Olin melkein Lehtikuusilaakson vierestä kulkevalla rajalla, jonka olin jo kerran ohittanut tänään partioni kanssa. Koska en keksinyt tähdellisempääkään tekemistä, päädyin istahtahtamaan erään kiven päälle ja tähystämään laskevaa aurinkoa, jonka kirkkaassa valossa jouduin siristelemään silmiäni.
//Joku saa jatkaa
//687 sanaa
Taivaslaulu
Lonely Warrior
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.40.20
Tuijotin läpitunkevasti kastanjanruskeaa kollia ja tarkkailin tämän jokaista liikettä. Erakko kollin oli tarkoitus hyökätä minua kohti hetkenä minä hyvänsä. Ja kuin salamaniskusta näin ruskean turkin alla jännittyvät lihakset, kun hän hyökkäsi. Juuri ennen kuin kolli sai hieman huteran iskunsa perille, loikkasin nopeasti sivummalle. Olin Coronaa nopeampi, mutta oli pakko tunnustaa, että hänen nopeudestaan oli kyllä vastusta. Kolli jäi kököttämään paikalle, jossa olin ollut aluksi.
“Olet nopea”, hän naukaisi pehmeästi samalla kuin hänen silmänsä hapuilivat paikkaa, jonne katsoa minun sijastani. Tiesin, ettei hän ollut elämänsä aikana tottunut tapaamaan uusia kissoja, jonka takia en halunnut painostaa häntä sosiaalisemmaksi.
“Et sinäkään hullumpi ole!” naurahdin kevyesti ääni helisten. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy. Pidin oikeasti näistä erakoista. Viitoin hännälläni ympyrän merkiksi Coronalle, että vaihdettaisiin paikkoja. Vähän matkanpäähän päästyäni otin jälleen tarkkaavaisen kasteen kolliin.
“En tiennyt, että osaat näyttää noin pelottavalta”, kolli sanoi vinosti hymyillen. Hänen äänessään oli asitittavissa rohkeutta. Kohotin kulmiani ja nauraisin kolkosti:
“Ei tuo ollut vielä mitään!” Tämän jälkeen kasvoilleni kuitenkin piirtyi leikkisä hymy. Coronan silmät laajenivat tämän luultavasti kuvitellessa minun muuttumassa jättimäiseksi vihaisena tai jotain - siltä hän ainakin näytti.
“Älähän nyt, minä vain leiki-”, lauseeni jäi kesken, kun huomasin jo kellahtaneeni selälleni ja näin haalean keltaiset silmät yläpuolellani säihkien tyytyväisesti.
“Niin minäkin”, kollin hiljaisessa äänessä oli kuultavissa hänen kasvoillaan loistava tyytyväinen virnistys, “Joskus täytyy käyttää omia heikkouksiaan hyväkseen.” Kolli naurahti hiljaa ja nousi kohteliaasti päältäni ja antoi minun nousta ylös. Ravistelin turkistani suurimmat muruset ja nostin eriparikatseeni hämillään Coronaan.
“Tuo oli tosi hyvä! Ottamatta huomioon, että minun piti hyökätä sinun kimppuusi. Olin ihan varma, että säikähdit minua oikeasti!” toruin leikkisästi. Silmissäni loisti ylpeys erakon suorituksesta.
“Käskit minun hyökätä yllättäen. Yllätysefekti katoaa, kun käsket minun hyökätä kimppuusi. Valitse sanasi tarkemmin”, kastanjanruskea turkki selitti salaperäisesti ja kääntyi astelemaan kauemmas, “Nyt saat hyökätä kimppuuni, niin kuin piti.” Hetken mietiskelyn jälkeen loikkasin kohti minua suurempaa kollia, mutta iskiessäni hän oli jo väistänyt minua, minkä jälkeen tunsin iskun lonkassani. Kuitenkin vaistoni käänsivät minut ympäri ja kaadoin Coronan maahan Rapakynnen opettamalla tyylillä.
“Tuo puolustus oli hyvä! Tarvitset vain enemmän voimaa liikeisiisi. Voin luvata, että sinusta tulee vielä hyvä”, kehuin. *Hänestä tulee parempi kuin minä. * Surin välillä sitä, etten ollut saanut maailman parhaita taistelijan lahjoja, mutta siihen ei auttanut muu kuin harjoittelu.
“Suostutko kertomaan, missä olet harjoitellut tuota väistön ja iskun sarjaa? Se vaikutti aika hallitulta”, kysyin ja astelin vähän lähemmäs Coronan hoikkaa hahmoa, joka suki itseään puhtaaksi maan tomuista.
“Harjoittelimme joskus ruusupuskan kanssa. Älä kysy enempää - tiedän, että se kuulostaa oudolta”, kolli naukui nuolaisujen välissä. Hänen katseensa kohtasi silmäni uudella itsevarmuudella hetken ajan, jonka jälkeen ne kääntyivät kuin turvaa hakien Merkuriukseen. Samalla minun katseeni karkasi Merkuriukseen. Merkuriuksen sisäänpäin kääntynyt ja hiljainen luonne oli minulle kuin arvoitus, jonka halusin selvittää. Hänessä oli jotain niin kiehtovaa. Merkurius ja Dakotakin alkoi olla valmiita. Emme harjoittelisi tänään enempää vaan ajattelin viedä heidät leiriin. Heitä ei kannattaisi väsyttää ensimmäisellä kerralla loppuun, jotta heillä riittäisi innostusta seuraavaankin kertaan.
Istahdin Kuolonklaanin leirin tutulle maalle Merkuriuksen ja Dakotan viereen. Corona oli lähtenyt yksin vaeltelemaan ympäri leiriä miltei heti, kun olimme saapuneet tänne. Dakota oli vain todennut Coronan tutkimiseen, että “Annetaan hänen mennä, jos häntä kiinnostaa.” ja olin aivan samaa mieltä. Käännyin nyt Merkuriuksen meripihkaisiin silmiin kiinnostuneena.
“Corona kertoi, että olette harjoitelleet ruusupuskan kanssa taistelua? Miten se onnistuu, veljesi ei suostunut kertomaan enempää”, naukaisin huvittuneena. Hännänpääni värisi satunnaisesti samalla kuin pöyhkeä häntäni oli kiertyneenä kehoni lähelle.
//Merkurius? Dakota?
552 sanaa
Tuhkajuova
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.40.02
Harjoitukset olivat päättyneet tasatilanteeseen. Mahlatassu oli voittanut kaksi ensimmäistä taistelua, ja Lauhatassu sai yliotteen kahdessa viimeisessä. Aurinko oli hetki sitten saavuttanut huippunsa, joten olimme päättäneet palata leiriin. Taisteluiden lomassa olimme käyneet läpi asioita, joissa oppilailla oli parannettavaa. Lauhatassulla niitä oli enemmän kuin Mahlatassulla, mutta sen selitti heidän ikäeronsa. Mahlatassu oli ollut oppilaana lähes pari kuuta pidempään mitä minun oppilaani.
Pilvet olivat väistyneet osittain auringon tieltä. Olin tuntenut kuonollani muutaman sadepisaran harjoitusten lomassa, mutta ainakaan vielä mitään sen suurempaa ei ollut tullut. Pilvet olivat edelleen raskaan oloisia. Ilma oli lämmennyt sitten aamun. Kun saavuimme leirin sisäänkäynnille, kohtasimme partion. Sen johdossa oli Henkäysvarjo. Kissat olivat juuri palaamassa leiriin, ja he antoivat meidän mennä ensin. Astelin Pimentovarjon edellä piikkihernetunneliin. Leirin pääaukiolla oli paljon kissoja. Aurinkohuipun partiot olivat saapuneet leiriin ja viimeinen tuli juuri perässämme. Tuoresaaliskasassa oli runsaasti saaliita. Soturit vaihtoivat kieliä keskenään varjoisissa paikoissa.
"Hae itsellesi syötävää", sanoin Lauhatassulle, kun kolli oli päässyt ystävänsä perässä sisään leiriin. Oranssivalkea kissa nyökkäsi ja lähti loikkimaan Mahlatassun kanssa kohti tuoresaaliskasaa.
"Yhteisharjoitukset, vai?" matala ääni kysyi. Käännyin Henkäysvarjon suuntaan ja vastasin nyökäten. Kolli väläytti minulle hennon hymyn ja käveli kanssani etäämmälle sisäänkäynniltä.
"Miten ne menivät?" soturi kysyi.
"Hyvin", vastasin lyhyesti. En ollut juttutuulella, mutten voinut poistua tilanteesta, koska huomasin Jyrkänneloikan katsovan meidän suuntaamme leirin toisella puolen. Henkäysvarjokin huomasi sen, jonka vuoksi hän viittoi minut perässään kaatuneen kuusen taakse. Ilmeisesti kollikaan ei nauttinut isäni tarkkailevasta katseesta sen enempää kuin minäkään.
"Isäsi on ilmeisesti aika ankara", raidallinen soturi sanoi ja istui alas lähelle putouksen lampea. Kohautin lapojani.
"Hän tekee kaikkensa, jotta minä menestyisin elämässäni. Enkä minä tahdo tahrata sukuamme olemalla tottelematta", totesin viileästi. Henkäysvarjo nyökkäsi.
"Entä sinun sukusi? Onko teissä jotakin erityistä?" kysyin yrittäen saada keskustelua aikaan. Halusin tutustua Henkäysvarjoon paremmin. Soturi pudisteli päätään.
"Sukuni on aina ollut puhdasverisiä. Olemme aina olleet uskollisia kuolonklaanille, koska tämä on kotimme. Emme tahdo erakoita tänne", Henkäysvarjo murahti. Hän viittasi kolmeen erakkoon, jotka parhaillaan puolustivat eteläistä rajaamme.
"Niistä erakoista on hyötyä. Eteläinen raja on aina ollut täynnä erakoita. Kun he asettuvat asumaan sinne, Kuolonklaanin elämästä tulee rauhallisempaa", totesin viileästi. Henkäysvarjo ei tuntunut yhtyvän mielipiteeseeni.
"Sitä paitsi huhu kertoo, että Kuolonklaani perustettiin erakoista, etkö muista?" kysyin ja siristin silmiäni. Henkäysvarjo kohautti lapojaan.
"Siitä on kauan, joten sillä ei ole enää mitään merkitystä. Silloin oli vain erakoita, mutta nyt on myös kuolonklaanilaisia. Kaikki ulkopuoliset kissat ovat uhka meidän elämällemme. Entä jos ne erakot perustavat lauman meidän reviirimme rajalle? Ne varastavat riistamme ja yrittävät vallata maamme. Minä en luota heihin, eikä muidenkaan pitäisi", raidallinen soturi sanoi. Hänellä oli selkeä mielipide, jota en jaksanut alkaa muuttamaan. Niinpä kohautin vain lapojani ja nousin ylös.
"Minne menet?" soturi kysyi ja käänsi sinisen katseensa minuun. Kohtasin sen.
"Syömään", totesin ja jatkoin matkaani.
"Kävele ensin siihen saakka, että vatsakarvasi kastuvat", ohjeistin Lauhatassua ja astuin itse rantaveteen. Oppilas ei epäröinyt vaan astui sinisenä hehkuvaan lampeen. Hän irvisti, sillä vesi oli ollut selkeästi kylmempää mitä hän oli odottanut. Lauhatassu otti askeleita eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Lopulta hänen vatsakarvansa hipoivat sinistä vettä.
"Ala kauhomaan vettä etukäpälilläsi ihan rauhassa. Pidä takajalkasi maassa", ohjeistin ja näytin mallia. Lauhatassu irrotti etujalkansa maasta ja alkoi kauhomaan vettä. Lopputulos oli se, että kolli alkoi räpiköimään holtittomasti vettä ja joutui painamaan käpälänsä takaisin veden pohjaan. Pudistelin päätäni.
"Rauhallisesti. Jos räpiköit noin uidessasi, hukut silmänräpäyksessä. Vetojen tulee olla rauhallisia, mutta voimakkaita. Kas näin", näytin vielä kerran esimerkkiä. Lauhatassu ravisteli vesipisarat kuonoltaan ja nyökkäsi jälleen. Hän veti syvään henkeä ja yritti uudelleen. Tällä kertaa hän onnistui huomattavasti paremmin. Sitten kolli lopetti ja hihkaisi innoissaan:
"Minä osasin!" Vastasin vain nyökkäyksellä.
"Miksi emme voineet tehdä tätä ensimmäisellä kerralla, kun olimme vedessä?" kolli kysyi ja kallisti päätään.
"Ensin täytyy totutella siihen, että turkki on märkä ja normaalia painavampi. Voimme tänään yrittää uimista niin, että takajalkasikin ovat mukana", totesin. Olimme käyneet Hehkulammella kerran aiemminkin. Silloin yritin totuttaa Lauhatassua olemaan vedessä.
"Kauanko sinulla meni opetella uimaan?" kirjava kissa kysyi ja yritti taas kauhoa vettä käpälillään aivan kuten juuri opetin.
"Ei kauaa. Uintitaito kulkee suvussamme. Jyrkänneloikka opetti minua leirin lammessa ennen kuin ensilumi satoi maahan. Olen kehittänyt hiirenkorvasta lähtien taitojani", kerroin rauhallisesti. Lauhatassu nyökkäsi.
"Seuraavaksi voit yrittää potkia takajaloillasi vettä rauhallisesti ja päästä liikkeelle. Liiku niin, ettet ui syvemmälle päin", sanoin tasaisella äänellä ja näytin taas mallia. Kauhoin etukäpälilläni vettä rauhalliseen tahtiin ja otin takajalat mukaan. Takajalkojen potkut veivät minua eteenpäin vedessä. Pysähdyin ja käännyin Lauhatassun suuntaan.
//Lauha?
// 709 sanaa
Villitassu
Tipu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.39.49
En edes kommentuinut miten myöhässä hän oli, tuohtuneena vain nakkelin palloa, kokeilin siihen pikaisia liikkeitä. Karhumyrsky kuitenkin tassutteli sentään suoraan luokseni, joka palautti hymyn kasvoilleni. Se tunne vatsan pohjassa kertyi taas kuin hurrikaani, kolli oli tosiaan kantanut minut leiriin, vaikka olisi voinut herättää minut, mikä rinssi uljas. Hän olisi voinut jopa pahimmassa tapauksessa jättää minut sinne jäätymään. Kuitenkin en halunnut ajatella asiaa edes vaihtoehtona hänen kanssaan. Kolli ei jättäisi oppilastaan hylätyksi, eihän?
"Huomenta", vastasin, huomasin heti äänensävyyni kuuluvan hyvän tuulisuuden, mutten voinut asialle mitään. Katsoin vain mestariini, ehkä vähän suolaisena. Muut saivat varmasti opetella enemmän kuin minä, aamusta iltaan. Mutta Karhumyrsky oli Karhumyrsky.
"Nukuit taas myöhään", totesin huvittuneena. Ei asia ehkä haittaisi jos saisin iltaisen korvaukseni. "Meidän pitäisi olla jo menossa."
Kolli pudisteli päätään, joka nostatti hämmennyksen kasvoilleni. Tästä olisi tulossa perinne, vuorotellen emme nukkuneet. Noniin, siinä meni idea illastamme. Tämä kolli kyllä menisi nukkumaan ajoissa, sekä minä olosin naaras siitä huolen pitämään. Partio? Se meinaisi muita kissoja, muita jotka eivät tajuaisi, eikä se houkuttanut minua paljoakaan. Kallistin päätäni hieman, miettien oliko tuo syy myöhästelyyn, olinhan minäkin harjoitellut yöt ja päivät ja silti ollut meistä se ajoissa. Kolli kuitenkin haki muita kissoja mukaansa, ennen kuin kerkesin sanoa sanaakaan.
"Ai nuoko tuolla, jotka ovat istuneet uloskäynnin liepeillä jo hyvän aikaa?" Ehdin kysellä, kun kolli nyökkäsi minulle. Jokin pelko iskusti minuun. Entä jos kollilla olikin jo joku klaanissa, joku mielitietty. Enhän minä ollut ollut täällä kuin vain murto osan ajasta, jona hän oli elänyt. Toki olisi kolli sen kai näyttänyt tai tuonut kiintymystään kissaa kohtaan esille?
"Aivan, juuri he", Karhumyrsky huokaisi, lähtien kulkemaan kissoja kohti. Kipitin mestarini perässä, niin hyvin kuin vain pystyin. Kolli aloitti pahoittelullaan, antaen lähtökäskyn töpöllään. Halusin sanoa etteivät kaikki aina tajunneet tuollaisesta töpöstä mitään, sekä jos hän aikoi pysäytellä meitä töpönsä liikkeillä, ainakaan minä en tajuaisi missä mennään. Hain paikkaani joukossa, kuullen supinoita kuinka Karhumyrsky ei olisi sopiva paikkaan, siis johtamaan partiota. Minusta he pysyivät hiljaa, enkä tiennyt miksi. Pysyivät vaan.
Kun pääsimme viimein paikalle, muu partio hajaantui. Karhumyrsky vei minut syrjemmälle. Kolli kysyi tyhmän kysymyksen, mitä haistoin, nostin kuonoani keskittyneenä, yritin etsiä ja tajuta hajuja. Taito jossa kolli tiesi etten loistaisi. Pelko syöksyi jo minuun. Siinä se, kolli nolaisi minut julkisesti. En haistaisi riistaa mutta kuulisin sen kyllä. Tämä ei päättyisi hyvin. Korvani olivat selvästikkin jo luimussa, kun yritin epätoivossa tulkita hajuja, haistellen yhä uudelleen.
"Lintu", sanoin, nostaen katseeni kolliin, joka näytti selvästikkin jo luovuttaneen kanssani, oli antamassa käskyn lopettaa, mutta nyökkäsi minulle.
"Kyllä, lintu, nyt nappaa se", Kolli tokaisi minulle. Katsoin häntä hämilläni, nyökäten. Pudottauduin alas, vaanimaan. Omasin tuon taidon, tulisin yllättämää muut taidoillani. Hiivin eteen päin, yrittäen seurata hajujälkeä, katsoen samalla ympärilleni. Vaanin etteenpäin, ihmetellen miksi lintu oli loikkinut, eikä lentänyt. Se oli kiertänyt puun. Pysyttelin tuulen alla, nostin hieman häntääni, kun kiersin puun. Näin kuinka sirppa söi siementä. Hiivin lähemmäs, jännittäen lihakseni, keinuttaen takapäätä, sitten hyppäsin! Sirppa joutui tassujeni väliin saaliiksi, jes! Puraisin tuon niskat nurin. Tein sen! Ensimmäinen saalis! Iloitsin, nostaen tuon suuhuni. Nostin katseeni iloiten mestariini, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Katselin ympärilleni, ennen kuin palasin hänen luokseen. Olisihan se ollut ihme jos kaiken harjoittelun jälkeen en olisi saanut sirppaa kiinni. Nyt laskin mestarini eteen linnun, katsoen silmiä räpytellen häntä.
"Kuoppaa se, haemme sen paluu matkalla", toinen käski, tottelin aivan mielissäni käskyä, ja aloin kaivaa kuoppaa, johon piilotin juuri saamani linnun, laitoin sen päälle takaisin mullat. Karhumyrsky haisteli itsekkin ilmaa.
"Haistatko muuta?", Kolli kysäisi. Nostin kuononi, yritin haistella ilmaa. Pitkä tovi minulla meni todetessa etten haistanut mitään. Karhumyrsky jaksoi odottaa tällä kertaa, kunnes vastasin hänelle kieltävällä pään pudistuksella, se näytti olevan oikea vastaus, sillä kolli nyökkäsi.
"Tässä kohdassa ei ole lisää hajujälkiä, siirrytään siis. Pysähdy jos haistat jotain", Kolli tokaisi. Katsoin toiseen luovuttaneena jo, voisimme kävellä vaikka rajan yli etsimään riistää enkä minä sitä tajuaisi! Minä osasin juuri ja juuri paikallani haistaa jotain mutta sitten kyse olisikin liikkuvana haistelusta. Karhumyrsky karhumyrsky karhumyrsky.. tästä tulisi vaikeaa.
//641
//Karhu?
Taivaslaulu
Lonely Warrior
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.39.33
Istuskelin tuttuun tapaani sisäänkäynnin lähistöllä odotellen erakkokolmikon saapumista. Punatähti oli loppujen lopuksi myöntynyt ajatukseen, että minä kouluttaisin Merkuriusta, Coronaa ja Dakotaa taistelukelpoisimmiksi. Hän luultavasti suostui, koska olin yksi ainoista kissoista, joka tuli erittäin hyvin toimeen erakoiden kanssa, enkä ollut kovin kiireinenkään tavallisia soturintehtäviä lukuun ottamatta. Yksi ongelma oli, etten hallinnut itse taistelutaitoa niin hyvin, kuin olisin voinut. Teoria oli kuitenkin minulla hallussa, en vain osannut toteuttaa liikkeitä oikein huonon fysiikkani takia. Toisaalta tämä saattaisi olla hyvää harjoitusta myös minulle. Uskoin, että erakot kykenisivät pelkästään kuuntelemalla ymmärtämään mitä hain ja jos eivät - he saisivat nähdä mahtavat taisteluliikkeeni. Naurahdin itsekseni omille ajatuksilleni ja samalla kasteeni kiinnittyi sisäänkäynnistä työntyvään kolmikkoon. Tassutin heidän luokseen iloisena heidän saapumisestaan Tervehdin heitä ystävällisesti ja silmäni kävivät pakostikin Merkuriuksen suunnalla, vaikka kuinka yritinkin hallita niitä. Merkuriuksen veljen tuttu pehmeä ja hiljainen ääni kysyi, koska aloittaisimme ja heti perään harmaanruskea Dakota kysyi missä harjoittelisimme. Päätin vastata kysymyksiin kohteliaasti järjestyksessä.
“Ajattelin, että jos aloittaisimme oitis. Minulla ei ole aamupäivällä mitään tekemistä, kun lupauduin opettamaan teitä”, naukaisin silmät säihkyen. Minusta oli mahtavaa, että saisin viettää enemmän aikaa Merkuriuksen kanssa – ja niin Coronan ja Dakotankin.
“Jas olet oikeassa Dakota, emme me täällä harjoittele. Menemme ulos ja matkaamme eräälle aukiolle, jossa on tilaa meidän kaikkien harjoitella”, selitin ja viitoin jo pörheällä hännälläni sisäänkäynnin suuntaan. Erakot eivät kauaakaan ehtineet olemaan leirissä, kunnes jo tassutin ohjaamassa heitä kohti paikkaa, jossa olin suunnitellut harjoittelevamme. *Heidän kouluttamisensa on minulle hyvää harjoitusta omaa oppilasta varten! Voin ehkä todistaa tällä, että olisin pian kykeneväinen oppilaaseen! * Ajatus sai hymyn nousemaan huulilleni. Ei kestänyt hetkeäkään, kun jo näinkin aukion, jonka olin mielessäni kuvitellut. Sitä ympäröivät männyt haisivat rauhoittavasti pihkaiselta itseltään. Rakastin reviirimme luontoa.
“No niin. Tervetuloa ensimmäisiin harjoituksiinne!” naukaisin turkki innokkaasti pörhöllä. Kissat asettuivat siten, että heillä oli hyvä näköyhteys suoraan minuun. Harmikseni en kuitenkaan kykenisi täydellisiin esimerkkeihin. “Suunnittelin, että tänään voisimme aloittaa puolustuksella. Ajattelin jakaa meidät siten, että kaksi teistä on pari keskenään ja kolmas minun parini. Ensiksi kuitenkin selitän mitä teette”, kerroin ja katselin erakoita silmiin vuorotellen. Jokin kuitenkin aina hyppäsi sisälläni katsoessani Merkuriusta. Ei samalla tavalla kuin silloin, kun katsoin Coronan ja Dakotan silmiin. Katsoessani heidän silmiinsä, tunsin vain iloa siitä, että saisin tehdä jotain heidän hyväkseen. Pudistin päätäni, sillä olin karannut aiheesta.
“Aloitamme aivan helpolla liikkeellä, jossa opitte puolustautumaan teitä kohden hyökkäävää kissaa vastaan...”
//Erakot?
379 sanaa
Lauhatassu
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.39.15
Pudottauduin matalammaksi ja pidin katseeni tiukasti kiinni Mahlatassun vihreissä silmissä. En antaisi kollin katseelle tilaisuutta harhautua pois kirkkaansinisistä silmistäni. Muuten juoneni ei onnistuisi.
Hitaasti lähdin kiertämään Mahlatassua ympäri. Kermanvärinen oppilas pysyi perillä liikkeistäni, eikä hän jättänyt yhtäkään puolta itsestäään suojaamatta. Olin vaikuttunut parhaan ystäväni osaamisesta - hän oli kehittynyt huimasti soturikoulutuksessaan!
Päästessäni Mahlatassun oikean kyljen puolelle, syöksähdin äkisti kollia kohti. Mahlatassu osasi ennakoida hyökkäykseni, mutta sen sijaan, että olisin iskenyt kynteni oppilaan kylkeen, loikkasinkin hänen selkänsä ylitse ja potkaisin mennessäni tämän kumoon takajaloillani.
Mahlatassun tasapaino petti, sillä hän ei ollut osannut odottaa yllättävää vetoani. Hänen vielä kömpiessä takaisin jaloilleen minä valmistauduin jo uuteen iskuun. Jos hyvin kävisi, se ratkaisisi tämän erän.
Hyppäsin ystävääni päin. Kolli olikin jo toennut aiemmasta hyökkäyksestäni, ja hän potkaisi vuorostaan minut kauemmaksi. Tunsin kuinka ilma pakeni keuhkoistani, kun lysähdin maahan lyhyen ilmalennon jälkeen. Kului vain pari silmänräpäystä, ja Mahlatassu oli jo kumartuneena ylleni ja painanut minut tassullaan maata vasten.
"Mahlatassu voitti tämän erän", Pimentovarjo julisti Tuhkajuovan viereltä ja nyökkäsi hieman oppilaalleen. Nieleskelen harmistukseni kun kiemurtelin itseni pois kollin alta. En saattanut katsoa mestarini suuntaan, sillä pelkäsin kohdata naaraan pettymyksen.
"Seuraavaksi Mahlatassu hyökkää", Tuhkajuova ilmoitti yllättävänkin pian, ja me asetuimme uudelleen asemiin. Katsoin silmä tarkkana kuinka vastustajani otti oikeaoppisen vaanimisasennon ja kohdisti vihreiden silmiensä katseen minuun.
Vaikka toki olinkin iloinen ystäväni voitosta, halusin minäkin tehdä vaikutuksen omaan mestariini, jotta hän alkaisi uskoa minun kehittyneen lyhyen soturikoulutukseni aikana.
Mahlatassu riensi minua kohti. Olin ollut niin uppoutunut ajatuksiini, että ehdin vain vaivoin väistämään oppilaan tarkkasti suunnatun iskun. Painauduin matalaksi ja pidin tällä kertaa katseeni Mahlatassussa, jottei hän pääsisi yllättämään minua toistamiseen.
Kiersimme toisiamme ympäri molemmat hereillä ja valmiina taistelemaan. Siristin hiukan silmiäni. Odotin Mahlatassun seuraavaa siirtoa. Olihan tämä sentään hänen hyökkäysvuoronsa.
//Mahla, mestarit?
//281 sanaa
Arviointi
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.39.01
Pihkatassu: 36kp! -
Karhumyrsky: 93kp! -
Lauhatassu: 21kp! -
Villitassu: 82kp! - Pisteet soturiksi kerätty, mutta ilmeisesti et ole kirjoittanut (tai ilmoittanut ilmoituksiin) harjoituksista mestarin kanssa.
Pähkinäpentu: 9kp - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu
Mahlatassu: 20kp! -
Tuhkajuova: 18kp -
Karhumyrsky
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
18. elokuuta 2020 klo 10.38.47
Heräsin siihen, kun joku rymisteli sisälle pesään. Eikä se joku ollut kuka tahansa, vaan Turmaloikka, joka näemmä oli onnistunut kompastumaan omiin jalkoihinsa hiipiessään peremmälle. Kaiketi hänen yövuoronsa oli jo ohi ja tämä oli päättänyt tulla lataamaan akkuja lopuksi päivää.
"Voisitko mitenkään liikkua enää äänekkäämmin?" murahdin tympääntyneenä ja kömmin istumaan. Turmaloikka oli juuri päässyt omalle vuoteelleen, ja hän mulkoili minua sieltä näreissään.
"Suu tukkoon, töpöhäntä, tai kerron kaikille sinun ja sen oppilaasi viimeöisestä kuutamokeikasta", kolli uhkasi ruskeat silmät heikossa valossa kiiluen. Kurkkuuni tuntui nousevan kokonainen hiiri. Soturi oli osunut arkaan paikkaan, mutta en missään nimessä aikonut paljastaa sitä tuolle.
"Kerro pois, ei minulla ole mitään salattavaa. Mehän vain harjoittelimme, ja sitä paitsi, Villitassun on totuttava erilaisiin tilanteisiin, kuten vuorokaudenaikojen vaihteluun", mau'uin niin välinpitämättömän kuuloisesti kuin vain osasin, ja kurkotin sitten sukaisemaan sottaista kylkeäni, josta sojotti karvoja ympäriinsä.
Turmaloikka katseli minua vain. Hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, enkä osannut siltikään sanoa, uskoiko tuo sepostukseni vai ei. Sitten hänen katseensa kirkastui, kun tämä tuntui tajuavan jotain. Pelkäsin pahinta.
"Sinulle tulee aika kiire, mestari hyvä. Kohta on jo aurinkohuipunhetki, ja muistelisin Surmakynnen ilmoittaneen aamulla, että sinä johtaisit siihen aikaan lähtevää metsästyspartiota, joka varmaankin odottelee sinua aukiolla kuumissaan", Turmaloikka virnisti häijysti. En tiennyt, oliko tuon ollut tarkoitus olla jonkin sorttinen solvaus, mutta joka tapauksessa olin kiitollinen kollin tahdittomuudesta. Se pelastaisi tällä kertaa nahkani Surmakynnen kynsiltä.
Siistin nopeasti turkkini ja nousin varovasti ylös vuoteestani. Käännyin vielä katsomaan Turmaloikkaan päin, mutta tabbykuvioinen soturi oli kääntänyt minulle selkänsä ja hautautunut syvälle sammaliin. Siristin hiukan silmiäni, mutta en sanonut enää mitään hiipiessäni pesän poikki aukiolle.
Heti ensimmäiseksi huomasin Villitassun nakkelemassa sammalpalloa itsekseen leirin laidalla. Naaras näytti harjoittelevan sitä vastaan eilen opettamiani taisteluliikkeitä. Ilmeisesti oli siis liikaa pyydetty oppilaaltani, että tämä malttaisi levätä seuraavaan käskynantoon asti.
"Huomenta", tervehdin saapuessani naaraan kohdalle. Pilkukas kissa nosti katseensa kärsineen näköisestä sammalpallosta minuun, ja hänen kasvoilleen levisi hymy, joka sai perhoset vatsanpohjallani lepattelemaan ympäriinsä.
"Huomenta", oppilas vastasi hyväntuulisesti. Hänen katseessaan oli tietäväinen pilke. Naaras oli perillä eilisillasta: hän tiesi minun kantaneen tämän takaisin leiriin retkemme päätteeksi. Mikä nöyryytys.
"Nukuit taas myöhään", Villitassu totesi, enkä voinut olla panematta merkille hänen äänestään kuultavaa huvittuneisuutta. "Meidän pitäisi olla jo menossa."
Pudistelin hiukan päätäni. Mietin hetken, mitä sanoisin puolustuksekseni. En kuitenkaan keksinyt mitään sellaista, joka olisi voinut mennä läpi, joten päädyin suosiolla kertomaan totuuden ja säästämään itseni polttelevilta jatkokysymyksiltä:
"En nukkunut koko yönä. Surmakynsi kävi ilmoittamassa minulle, että johdan aurinkohuipunhetkellä lähtevää metsästyspartiota, ja sinä tulet mukaan."
Villitassu katsoi minua päätään kallistaen. Hän näytti siltä, ettei ollut varma oliko minulla tarpeeksi pätevä syy venyttää harjoituksiamme myöhemmäksi.
"Mukaamme tulevat Hämypilvi, Varjokarva ja Huurrelilja", sanoin nopeasti, ennen kuin naaras keksisi syyttää minua vielä jostain muusta.
"Ai nuoko tuolla, jotka ovat istuneet uloskäynnin liepeillä jo hyvän aikaa?" Villitassu kysäisi ja nyökkäsi päällään kolmen soturin suuntaan, jotka tosiaankin istuskelivat piikkihernetunnelin lähellä. Tunnistin kissat partioni jäseniksi, ja heistä erityisesti Hämypilvi mulkoili suuntaani kärsimättömän oloisena.
"Aivan, juuri he", huokaisin ja lähdin tassuttelemaan kolmikkoa kohti Villitassu kannoillani seuraten.
"Pahoittelen viivästystä", aloitin kohteliaasti, mutta kokeneempien sotureiden ilmeestä osasin jo päätellä, ettei minun kannattanut jatkaa mielistelyä. Siispä menin suoraan asiaan: "Lähdemme pikimmiten." Annoin partiolle hännäntöpölläni merkin lähteä liikkeelle, ja työnnyin edeltä piikkihernetunneliin.
"Aina sitä saa odottaa, kun ryhmää vetää päiväuni-ikäinen", kuulin Hämyliljan maukuvan takanani muille sotureille. Naaraan äänensävy oli kaikkea muuta kuin kunnioittava. En kuitenkaan jaksanut välittää siitä. Olin jo tottunut kuolonklaanilaisten jatkuvaan nälvintään.
Pääsimme viimein Lehtikuusilaakson reunalle. Partioimme hajaantui etsimään riistaa, mutta minä johdatin Villitassun hieman syrjemmälle opettelemaan hetkeksi alkeita, ennen kuin naaras saisi näyttää todelliset kykynsä.
"No niin. Mitä haistat?" tiedustelin oppilaaltani, joka katsahti minuun tyynesti. Hän kohotti hieman kuonoaan ja nuuhki ilmaa keskittyneen oloisena. Odotin hänen vastaustaan kärsivällisesti.
//Villi?
//595
Mahlatassu
Elandra
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
22. heinäkuuta 2020 klo 10.43.18
Tuhkajuova ja Pimentovarjo kääntyivät meidän suuntaamme yhtä aikaa. Kun Lauhatassu oli esittänyt kysymyksensä, soturit käänsivät harkitsevat katseensa toisiinsa päin.
"Me harjoittelemme Lauhatassun kanssa huomenna liikkeiden käyttöä tositilanteissa, eli toisin sanoen kaksintaistelua. Jos se vain sinulle sopii, voitte tulla mukaan", hopeanharmaa naaras sanoi mustalle. Katsoin mestariani odottava ilme kasvoillani. En ollut varma, mitä naaras oli ollut aikeissa opettaa minulle huomenna. Toivoin todella, että mestarini suostuisi. Pimentovarjo nyökkäsi.
"Se sopii. Mahlatassullekin tekee välillä hyvää harjoitella toista oppilasta vastaan", soturi selitti tasaisella äänellä. Vilkaisin Lauhatassua innoissani. Kollin kasvoilla oli leveä hymy. Hän yritti hillitä reaktiotaan ja nyökkäsi vain pienesti.
"Hyvä", hän vastasi ja käänsi selkänsä mestareillemme. Lähdin kävelemään kollin rinnalla eteenpäin. Lauhatassu hihkaisi innosta ja teki pari loikkaa ympärilläni.
"Pääsemme yhdessä harjoituksiin!" kolli riemuitsi onnessaan. Päästin kurkustani pienen kehräyksen. Pidin ystävässäni erityisesti hänen luonteestaan. Kolli oli sellainen kuin oli, eikä hän antanut kärttyisten kuolonklaanilaisten pilata sitä.
"Herää, meidän täytyy lähteä harjoituksiin!" joku kosketti lapaani. Säpsähdin hereille ja räpyttelin hämärässä silmiäni. Oranssin ja valkean kirjava kolli istui vierelläni silmät hehkuen. Nousin ylös ja heräilin hetken ajan omalla sammalvuoteellani. Sipaisin kielelläni pari kertaa rintaani, jonka jälkeen pujahdin nukkuvien oppilaiden ohitse leirin pääaukiolle.
"Miten jaksat olla heti aamusta noin pirteä?" kysyin haukotellen parhaalta ystävältäni, joka käveli rennosti kohti leirin uloskäyntiä. Lauhatassu vilkaisi minua ja virnisti.
"Koska tiedän, että tästä päivästä tulee ihan mahtava!" oppilas hihkaisi. Jouduimme väistämään sotureiden pesästä ulos tulevia sotureita, mutta matka jatkui pian taas kohti uloskäyntiä. Tuhkajuova ja Pimentovarjo odottivat meitä jo. Aurinko oli vasta nousemassa, eikä pääaukiolla ollut montaakaan kissaa. Yövartiossa ollut Ruusutuike asteli sisään leiriin ja tervehti meitä. Tervehdimme häntä tietenkin takaisin. Sitten mestarimme lähtivät johdattamaan meitä ulos leiristä.
Piikkihernetunnelista ulos päästyäni vilkaisin taivasta. Painavan oloiset pilvet olivat peittäneet koko taivaan. Tavallisesti tähän aikaan oli jo kirkkaampaa, mutta pilvet eivät päästäneet auringon valoa lävitseen. Arvelin, että pian alkaisi sataa. En antaisi sateen kuitenkaan pilata harjoituksia parhaan ystäväni kanssa. Ilma oli lämmin, mutta kosteus teki siitä epämukavan.
"Menemme joen toiselle puolelle harjoittelemaan, koska saalistuspartio tulee pian metsään saalistamaan", Pimentovarjo selitti ja vilkaisi nopeasti meitä. Vilkaisin Lauhatassua. Kollin kasvoilla oli vakava ilme. Hän liikkui eteenpäin pitkin harppauksin. Kolli selkeästi yritti tosissaan olla mahdollisimman hyvä oppilas. Olin varma, että Tuhkajuova huomasi sen myös.
Joen ylittäminen ei ollut lempipuuhaani. Astinkivet olivat meidän onneksemme kuivia. Tuhkajuova oli ylittänyt joen viimeisenä. Olin ollut iloinen, että mukanamme oli soturi, joka osasi uida. Jos joku olisi pudonnut veteen, naaras olisi takuulla syöksynyt pelastamaan pudonneen kissan. Pimentovarjo johdatti meitä eteenpäin. Tällä puolen jokea puut eivät kasvaneet niin lähekkäin. Lisäksi täällä oli enemmän lehtipuita mitä toisella puolen. Soturit pysähtyivät pienelle aukiolle. Asetuimme Lauhatassun kanssa vieretysten istumaan. Tuhkajuova otti puheenvuoron.
"Lauhatassu, hyökkää sinä ensin. Voittaja on se, joka saa ensimmäisenä tilaisuuden tappaa vastustajansa. Aloittakaa", tabbykuvioinen soturi sanoi ja astui Pimentovarjon kanssa sivuun. Käännyin kohti Lauhatassua ja astuin muutaman askeleen taaksepäin. Oppilas keskittyi täysillä tehtäväänsä. Hän pudottautui matalammaksi ja kiinnitti katseensa silmiini. Valmistauduin väistämään ystäväni hyökkäyksen.
//Pimento tai Lauha? Oli tarkotus kirjottaa siitä taistelustaki mutta pitää mennä ni en kerenny xd
// 473 sanaa
Villitassu
Tipu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
22. heinäkuuta 2020 klo 10.42.28
Jaaha, olin todella siis nukahtanut? Sillä kun heräsin, olin taas pesässäni. Hetkinen? Oliko Karhumyrky kantanut minut tänne? Se kolli teki mitä? Hieroin silmiäni, katsellen ympärilleni, useat oppilaat nukluivat, mutta esim Lauhatassu heräili juuri. Auringon nousuun ei olisi siis ollut kauaa. Aloin siistiä turkkiani, eilliseltä mellakoinnilta. Arvasin mestarini, Karhumyrskyn nukkuvan yhä. Korjaisin asian kunhan saisin turkkini kiiltämään. Se olisi siinä.. mietin katsoen kaulusta, jota tiesin olla edes yrittämättä. Siinä olisi epätoivon kasa, jota ei suoristaisi mikään. Tassutin aukiolle, lähtien hakemaan vettä, litkin sitä niin paljon kun jaksoin, katsoen aukiota. Hiljalleen kissat heräilisivät. Mutta ei minun Karhuni. Antaakko toisen nukkua? Menisinkö tuppautumaan jonkun muun harjoituksiin syyllä mestarini on unikeko? Tassutin lopulta kuitenkin soturien pesälle, istahtaen mestarini eteen. Tökkäsin päälläni toisen päätä.
"Mitä taas?", kolli murahti käheällä äänellä, yllättyen kuitenkin ilmeestä päätelleen nähdessään minut. Katsahdin toiseen huvittuneena, ainakin hän heräisi, eikä tarvittaisi läheisyyttä siihen.
"Harjoitukset?", kysäisin, pitäen katseeni toisen meripihkaisissa silmissä. Tajusin että aamu herätys teki kenestä vain ärtyisän, eikä tämä olisi niinkään henkilökohtaista. Häntäni huiski pölyä maasta tieltään, heiluessaan.
"Kerkeät myöhemminkin.. Anna minun nyt nukkua hetki, mene sinäkin jatkamaan unia", toinen haukotteli. Katsoin häntä turhautuneena, tehden päätöksen että lähtisin jonkun muun mukaan pian harjoittelemaan, jos kolli ei kunnioittaisi joka aamuista herätystäni. Katsoin aukiota. Kenen mukaan menisin? Ihan sama kuka se olisi, kuka vain kuka osaisi jatkaa liikkeitäni. Katsahdin aukiota. Tuhkajuova ja Lauhatassu! Kipitin kaksikon luokse, tietäen että nyt minun olisi avattava suuni. Moni muu kuin Karhumyrsky ei tajuisi tuijotustani.
"Hei! Karhumyrsky on unikeko, enhän mitenkään mahtuisi mukaanne?", Kysäisin, katsoen kaksikkoon, jos en pääsisi, menisin häiritsemään muita mestareita ja sotureita, jos pääsisin mukaan tästä voisi tulla aivan opettavainen kerta. Meinaan olihan toinen varmasti kokeneenpi soturi kuin muuan unikekoni. Mutta en voinut kieltää Karhumyrskyn olevan söpö, olihan kolli sentään jaksanut vaivautua mukaani illalla, sekä kantaa minut pois, ehkä toinen ansaitsisi unensa?
//293 sanaa
//Karhu? Lauha? Tuhka?
Karhumyrsky
EmppuOmppu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
22. heinäkuuta 2020 klo 10.41.29
Tuijotin kylkeeni painautunutta naarasta syyllisyyttä potien. Kertomansa mukaan oppilas ei ollut nukkunut koko yönä, tai haukannut edes pientä hiukopalaa harjoittelun lomassa. Mestarina minä olisin vastuussa Villitassun hyvinvoinnista ja jaksamisesta, enkä voinut sallia tällaista käyvän enää toistamiseen.
"Palataan nyt leiriin", ilmoitin topakasti, mutta Villitassun silmät olivat painuneet jo kiinni, ja hänen hengityksensä oli hiljentynyt rauhalliseksi tuhinaksi.
Liikahdin vaivaantuneena. Mitä minun tulisi tehdä? Kantaa hänet leiriin? Typerä idea, mutta tässä tapauksessa se oli ainoa vaihtoehtoni.
Varovasti nostin uupuneen oppilaan selkääni ja lähdin taivaltamaan takaisin leiriin päin. Tunsin naaraan lämpimän hengityksen niskassani, ja se sai karvani nousemaan pystyyn. En ollut ollut koskaan ennen näin lähellä ketään.
Matka taittui melko hitaasti, mutta lopulta löysin itseni seisomasta piikkihernetunnelin suulta. Kumarruin hieman mahtuakseni kulkemaan sen läpi Villitassu selässäni.
"Missä sitä on oltu?" kuulin Turmaloikan kysyvän pilkallisesti, kun työnnyin aukiolle. Erakkosyntyinen soturi oli kaiketi asetettu yövartioon - tietysti juuri silloin, kun hänen ei olisi tarvinnut nähdä minua.
Pakottauduin pysymään tyynenä huolimatta päälläni liikehtivästä oppilaasta, jonka Turmaloikkakin näytti huomanneen. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen.
"Onko oppilaasi loukkaantunut?" tuo mörähti silmät apposellaan. Mietin hetken, mitä vastaisin.
"Miten sen haluaa tulkita. Harjoittelimme tänään tosi ankarasti, ja raukka urvahti totaalisesti. Siispä jouduin kantamaan hänet takaisin", sepostin muina kissoina, ja olihan se tavallaan totta: Villitassu oli keskittynyt harjoittelemaan niin kovasti, ettei ollut joutanut ummistamaan silmiään edes yöksi.
"Vai niin", Turmaloikka katsoi minua yhä epäileväisen näköisenä, mutta nyökkäsi sitten ja antoi meidän mennä.
Kannoin Villitassun oppilaiden pesälle ja laskin hänet varovasti sammalille. Naaraan peti ei sijainnut kaukana Lauhatassusta ja Mahlatassusta, jotka nukkuivat kylki kyljetysten omissa vuoteissaan.
Villitassu maiskutteli suutaan ja hautasi itsensä sammalten sekaan mukavasti. Katsoin nukkuvaa kissaa suu supussa, miettien uskaltaisinko luottaa siihen, että hän nukkuisi koko yön. En haluaisi taas huomenna nähdä oppilastani puolikuolleena.
Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun oli parempi poistua. Jos joku Villitassun pesätovereista heräisi nyt yhtäkkiä, minulla olisi keksittävä uusi sepitys pelastamaan nahkani kuumottavasta tilanteesta.
Hiivin ulos suojasta ja suuntasin vähin äänin kaatuneen puun toisessa päässä sijaitsevalle sotureiden pesälle. Kömmin petiin hieman kiusaantuneena ja posket hehkuen, sillä olin vahingossa onnistunut tallaamaan jonkun hännänpäälle suunnistaessani hämärässä omalle paikalleni.
Asetuin sammalille niin mukavasti kuin vain suinkin kykenin levottomuudeltani, ja suljin sitten silmäni. Aloin laskea lukuja hiljaa mielessäni, siinä toivossa, että se siivittäisi minut nopeammin untenmaille.
Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt, sillä pyörin ja hyörin läpi yön omassa vuoteessani, saamatta nukuttua silmäystäkään, kun aamu jo viimein sarasti ja minun oli noustava taas. Voi itku.
"Karhumyrsky." Silmiäni poltteli kohdistaessani niiden utuisen katseen vierelleni tulleeseen Surmakynteen. Yritin räpytellä niitä saadakseni naaraan kuvan kirkastumaan.
"Niin?" mau'uin kauhistuttavan käheällä äänellä. Surmakynsikin näytti siltä, ettei ollut enää varma, kannatiko hänen häiritä minua juuri tällä hetkellä.
"Johdat aurinkohuipunhetkellä lähtevää metsästyspartiota. Ota mukaasi Huurrelilja, Hämypilvi sekä Varjokarva", arpinen kissa ohjeisti ytimekkäästi ja poistui sitten paikalta.
Minulta karkasi turhautunut huokaisu, joka jäi kuitenkin katkeransuloisen haukotuksen alle. Laskin pääni takaisin sammalille ja suljin raskaiksi käyneet silmäluomeni jälleen.
Aurinkohuipunhetki... Siihen olisi vielä aikaa, joten enköhän ehtisi nukkua pienen tovin ennen sitä. Haukottelin taas ja kierryin tiukemalle kiepille, samalla kuulin pesätoverieni valmistautuvan alkavaan päivään ympärilläni.
//Villi?
//494 sanaa
Villitassu
Tipu
Sanamäärä:
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
0
22. heinäkuuta 2020 klo 10.40.14
Toinen lähti perääni, ei kiukusta, ei loukatakseen, hän liittyi seuraan koska hän meni leikkiin. Mutta sitten kävi? Toinen syöksyi päälleni, menin aivan hämilleni, aivan peloissani, toisen yhtäkkiä saadessaan dominoida minua, ottaa vallan, satuttaa. Se pelotti. Katsoin kolliin peloissani, sihahtaen tylysti mitä. Yritin kömpiä toisen alta, tietäen olevani tyly. Karhumyrsky kampesin jaloilleni, katsoen toista pelon ja kauhun silmillä. Karhumyrsky mutisi jotain nolona, kuin tuo olisi maailman loppu.
"Palataanko takaisin?" Kolli kysyi, pudistin päätäni eiksi, katsoen ruskeaa kollia hymyillen, kurkottaen juoksusta ja taklauksests sekaisin olevaa turkkiani, en vaivautunut siihen, vain pahimmat kohdat, nostaen sitten katseeni kolliin. Kehräys kumpusi kurkustani, kun vastasin toiselle.
"Ei, tämä on täydellinen, en tullut lammen takia, etkä tainnut tulla sinäkään, vaan toistemme", luulinpa että puhuin kummankin puolesta sanoasseni sen, joten vaivauduin katsomaan huvittuneena hänen sekaista selkäänsä. Tyydyin hymyilemään, istahtaen toisen viereen. Silmäni lipsuivat kiinni jo melkein, kun katsoin iltaruskan saattelemaa taivasta.
"Huomenna en..", Haukottelin väliin "Annakkaan sinun nukkua pitkään.. Itse valvoin koko yön, enkä syönyt mitään, harjoittelin", Mutisin, silmien lipsuessa kiinni, tunsin painautuvani toiseen kiinni hiljalleen, pitäen katseeni auringon kauniissa laskussa. Ruskapentu, niin, sekä karviainen, jos saisi samat korvat, se olisi jokin muistutus karhusta. Tai miksei suoraan Myrskypentu? Niin.. Myrskypentu ja Ruskapentu.. saisi nähdä kuka olisi näiden isä..
//200 sanaa.
//Karhu


