Hämmennyin koska kun sain viimein unen päästä kiinni, toinen heräsi. Karhumyrsky viittoi minua seuraamaan töpöllään, kipitin hänen perässään ulos pesästä. Toinen kysyi, korvani laskeutuivat ja ensimmäistä kertaa Karhumyrskyn edessä kasvoilleni tuli surullinen ilme, erilainen kun normi pokka naamani. Toinen jatkoi saarnansa, kun minä vain katsoin maata suruissani, ala huuleni alkoi väpättämään.
"E- Et herännyt vaikka yri- tin herättää.. eikä minulla ollut ketään muuta kenen kanssa leikkiä ja", sopersin surkeana ääneni mennen hiljaiseksi. Ääneni hiljeni, kun pelko sisälläni kasvoi, tässä oli virheeni jota olin pelännyt, enkä voisi sille enää mitään. Katsoin ylös toiseen, ennen kuin annoin kyynelien vallata silmäni, ryntäsin pois, pentutarhaan. Ennen kuin annoin Karhumyrskyn moittia minua enempää. Kipitin niin nopeasti kun käpäliltäni pääsin. Kyyneleet vierien noista meren sinisistä silmistä, sekä yleensä klaanin pokka naamalta, jonka ei oletettu käyttäytyvän näin.

Painauduin sammaliini itkemään, hiljaa sanattomana pyyhin nenäni sammaliin, peittäen kasvoni myös siihen, jotten näkisi mitään. Pikku hiljaa rauhoitin itseni, nousten lopulta heikkona ylös. Muistelin Karhumyrskyn opettamaa vaanimista, alkaen harjoitella sitä. Kuuntelin miettien mitä pitäisi tehdä ja miksi. Olivatko askeleeni kepeät, jottei riista kuulisi? Olivat, katsoin eteeni, jatkaen vaanintaa. Kiersin ympyrää, nousten sitten ylös. Yritin nopeentaa sitä kuinka nopeasti pääsisin vaaninnasta pystyyn, mikä kuulosti helpommalta kuin oli. Piti muistaa tassujen asento, huomata hännän korkeus, luontevuus… hiivin pesää ympäri, juuri kun olin hiipinyt jonkun aikaa, ollen aivan pentutarhan suuaukon vieressä, sisään tupsahti tuttu ystäväni, Karhumyrsky. Jännitin itseni, heilutin peräpäätä. Minun olisi hypättävä hänen eteensä ennenen kun tuo huomasi minut. Häntäni heilui kun hyppäsin kirjaimellisesti toisen naamalle.

//Karhu? Love by villi
//244 sanaa.

Heräsin ääniin. Outoihin ääniin. Räpyttelin silmiäni ja yritin hahmottaa ympäristöä, mutta kaikki tuntui jotenkin sekavalta. Nousin varovasti ylös ja hiivin aukiolle yrittäen olla herättämättä muita. Vilkaistessani taakseni, tajusin pesän olevan tyhjä. En kai sentään ollut nukkunut pommiin? Ei yhtään minun tapaistani. Luulisi edes Turmaloikan puuttuneen asiaan ihan vain härnätäkseen minua, mutta näemmä hänkin oli jo jalkeilla, sillä tuon peti ammotti tyhjyyttään.
Astelin ulos aukiolle. Leiri oli aavemmaisen hiljainen. Missään ei näkynyt ketään. Ei Surmakynttä ohjeistamassa kierrokselle lähteviä partioita, ei sotureita vaihtamassa kieliä keskenään aukion laidalla... Jokin oli pahemman kerran hullusti. Tämä ei voinut olla oikein.
Ääni kuului taas. Käänsin päätäni sen tulosuuntaan. Kykenin erottamaan epämääräisen äänen puheeksi, ja se tuli oppilaiden pesältä. Siristin hiukan silmiäni ja lähestyin kaatuneen puun toisessa osassa sijaitsevaa pesää. Voisiko se olla mäyrä? Tai kettu? Ei, ei se voinut. Täällä ei haissut veri tai pelko. Mutta jokin tässä silti mättäsi.
Työnsin pääni sisälle pesään. Ei ketään. Mutta puhe jatkui vain. Astelin peremmälle ja vilkuilin kiihtyneenä ympärilleni. Minua alkoi karmia ihan toden teolla. Missä kaikki olivat? Missä Ruostekukka oli? Tai se ärsyttävä Lauhatassu? Tai Villipentu...
Käännähdin ympäri ja säntäsin pentutarhalle. Sekin oli tyhjä. Kurkkuani alkoi kuristaa. Mitä Pimeyden Metsän nimeen täällä oikein tapahtui? Apua! Eikö kukaan täällä osannut auttaa minua? Ei kokonainen klaani voinut vain kadota jälkiä jättämättä!
Ääni jatkui taas. Tällä kertaa ääniä oli useampi ja ne tuntuivat iskevän minuun joka puolelta. Olin näkevinäni pesän perällä hahmon. Sen tuijotus pilkkasi minua, painoi minut maahan. Tunsin kutistuvani. Henkeni salpaantui ja liikkuminen muuttui kankeaksi. Mutta sitten joku lämmin kosketti minua. Katsahdin ympärilleni, mutten nähnyt ketään. Siinä se silti oli. Vaikka minua ahdisti suunnattomasti, kosketus sai oloni tasoittumaan. Minulle oli hyvä olla tässä näin...
Villipennun vieressä! Pomppasin pystyyn ja olin vähällä lyödä pääni kattoon. Uni katosi silmänräpäyksessä ja olin taas omalla paikallani, muiden nukkuvien soturien ympäröimänä. Helpotus oli väliaikainen, sillä muistin pian taas Villipennun, jonka olin tajunnut nukkuvan aivan turkissani kiinni. Mitä tuo kakara täällä teki?
Villipentu kohotti päätään ja katsoi minua hieman unenpöpperöisenä. En tiennyt, kauanko naaras oli ehtinyt olla vieressäni, mutten pitänyt siitä. Viittasin häntä hännäntöpölläni seuraamaan ja kompuroin ulos pesästä. Pentu tepasteli perässäni.
"Mitä sinä oikein ajattelit?" sihahdin hiukka hermostuneena. "Eivät pennut saa tulla soturien pesään! He eivät ilahdu nähdessään itseään ainakin kolminkertaisesti pienemmän kissanalun hengittämässä iholleen." Herääminen oli ollut melkoinen sokki, mutten osannut sanoa, olisiko minun pitänyt olla kiitollinen pennulle siitä, että hän oli tullut viereeni nukkumaan. Ilman häntä saattaisin kitua painajaisen kourissa juuri nyt.

//Villi?
//400 sanaa

"Tietenkin olen valmis!" tuhahdin vastaukseksi ja pakotin kasvoilleni väkinäisen hymyn. Olin toki innoissani soturikoulutukseni alkamisesta, ja siitä, että minulla oli mestarinani asiaan hyvin paneutunut soturi, mutta olin huolissani Mahlatassusta. Kun Tuhkajuova oli maininnut ukkospolulla sattuneen onnettomuuden, jossa Mahlatassun mestari Minttuvarjo oli menettänyt henkensä pelastaessaan Pihkatassua, muistin taas kuinka onneton ystäväni oli. Olisin kovasti halunnut olla hänelle avuksi jotenkin, mutta tiesin, että tässä tapauksessa paras lääke kollin haavoihin oli aika.
Tuhkajuova siristi hiukan silmiään. Sitten hän nyökkäsi ja viittasi hännällään merkiksi seurata. Kuljin hänen kannoillaan häntä korkealla. En aikonut osoittaa pelkuruutta uudelle mestarilleni heti ensimmäisenä päivänäni. Hän tulisi olemaan ylpeä minusta.
Kiersimme loput reviiristä paljon rivakammin. Aina silloin tällöin Tuhkajuova saattoi kuitenkin pysähtyä kysymään, mitä haistoin, ja jos en osannut kertoa siihen vastausta, naaras avitti epäröimättä. Olin muun muassa oppinut, miltä tuoreet jäniksen jäljet haisivat ja nähnyt kaikenlaista ihmeellistä kierroksen aikana. En villeimmissä unissanikaan ollut osannut kuvitella, kuinka kaunista leirin ulkopuolella oli.
Päätimme kierroksen lammen rantaan. Hehkulampi. Ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut tämä tässä. Se oli juuri niin upea kuin Mahlatassu oli sitä kuvannutkin. Vilkaisin Tuhkajuovaan päin. Naaraskin oli jäänyt ihastelemaan edessä avautuvaa maisemaa - tai ainakin oletin maiseman olevan hänestä ihastelemisen arvoinen, mutta mistäpä sitä koskaan tiesi.
Päivän päätteeksi palasimme takaisin leiriin. Tuhkajuovalta antoi luvan hakea tuoresaalista ja käski minut sitten levolle. Valikoin itselleni pienen päästäisen ja asetuin syömään sitä lähelle oppilaiden pesää. Mahlatassu taisi olla jo nukkumassa, samoin Villipentu, joten kaiketi saisin tänään aterioida kaikessa rauhassa. Yksin. Nielaisin harmistukseni ja ryhdyin suikaloimaan saalistani sopivimmiksi paloiksi.
Huokaisin hiljaa. Olin saanut päästäisen syötyä, eikä minulla oikeastaan ollut enää edes nälkä, vaikka se oli hädin tuskin riittänyt täyttämään tyhjyyttään valittavaa vatsaani. Kaipasin jo nyt entisiä aikoja. Aikoja, jolloin oli ollut vain minä, Mahlatassu ja löytämistä vailla olevat seikkailut. Oimme tehneet aivan kaiken aina yhdessä.
Pyyhin rippeet viiksistäni ja nousin ylös. Sukaisin sitten lavastani törröttävän karvatupon tasaiseksi ja könysin sisälle pesään. Etsin tieni omalle paikalleni ja käperryin sammalilleni siten, että hivoin jälleen Mahlatassua. Kermanvärinen oppilas oli sikiunessa, eikä minun liikehdintäni vaikuttanut häiritsevän häntä.
Avasin leukani haukotukseen ja suljin sitten silmäni. Nukuin yöni sikeästi - unia näkemättä.

Olin jo aamuvarhain jalkeilla. Nouseminen oli ollut yllättävän vaikeaa, sillä pentutarhalla asuessani en ollut tottunut kovin suureen aktiviteetin tasoon päivän aikana, joten eilinen kierros reviirin ympäri täysin vieraassa maastossa olit uuvuttanut minut ennennäkemättömällä tavalla. Mutta se pienistä. Nyt olisi keskityttävä tulevan päivän haasteisiin.
Istuin aukiolla odottamassa Tuhkajuovaa. Ei mennyt aikaakaan, kun tabbykuvioinen naaras kömpi ulos pesästään. Hän vilkuili ympärilleen vaaleanvihreillä silmillään, kunnes huomasi minut. Korjasin vaistomaisesti asentoani.
"Huomenta, Tuhkajuova!" tervehdin pirteästi mestariani tämän tullessa luokseni. "Mitä tehdään tänään? Voitko opettaa minua uimaan?" Jälkimmäinen, ehkä hieman epäolennainen kysymys oli pälkähtänyt mieleeni jo eilen illalla, kun olimme käyneet Hehkulammella. Olin kuullut Tuhkajuovan ja tämän isän Jyrkänneloikan olevan klaanin ainoat uintitaitoiset kissat, joten nyt kun toinen heistä oli mestarinani, oli tämä kerrassaan erinomainen ajoitus kysyä asiaa.

//Tuhka? Toivottavasti en hitannu liikaa xd
//466 sanaa

Kuuntelin silmät suurina hänen kertomustaan suvustaan, tajuten että minähän tunsin nämä kissat, tämä oli Lauhatassun velipuoli! Upeaa! Kaksikko varmasti tulisi toimeen jos kertoisin että olin ystävystynyt jo toisen sisaruksen kanssa. Onneksi toinen ei kysellyt minulta, sillä siitä ei olisi ollut kummempaa kerrottavaa. En oikeastaan edes tienneet olivatko he elossa, tai missä he viilettivät. Huomasin hänen takaansa tulevan tutun naaraan, tuo oli Karhumyrskyn emo Ruostekukka, joka toisti poikansa nimen, herättääkseen kollin huomion itseensä. Katsoimme Karhumyrskyn kanssa kummatkin naarasta, kun hän vilkuili meitä vuorollaan. Viimein Karhumyrsky avasi suunsa, vaikuttaen varsin turhautuneena emonsa häirintää. Minä vain siinä sivussa tuijotin kaksikkoa, odottaen mitä kävisi. En niinkään ollut tutustunut Ruostekukkaan, olin toki nähnyt hänet siellä sun täällä, mutta ei niinkään kiinnittänyt tuohon koskaan huomiota, naaras ei yleensä poikennut muista kissoista kovinkaan paljoa, sekottui joukkoon katseeni alla. Kolli lähtisi partioon? Voi ei, jäisin yksin. Käänsin katseeni ylös päin jos näkisin missä kohtaa aurinko oli, ehkä Lauhatassu palaisi kohta, jotta ehtisin olla hänen kanssaan ennen kuin hän menisi unten maille. Sitten naaraan katse siirtyi minuun, hän ehdotti minua palaamaan pentutarhalle. Olin surullinen faktasta että kollin täytyi lähteä, jäin kuitenkin odottamaan hyvästejä, jotka sain ystävältäni. Nyökkäsin hänelle vain haikeasti, kun hän viiletti menemään. Hetken jäin vain katsomaan kollin perään, haaveillen että hän kääntyisi takaisin sanoen että hänellä olisi sittenkin aikaa, tai kolli ottaisi minut mukaan, mutta niin ei tapahtunut. Päätin suunnata pentutarhalle lopulta.

En niinkään tehnyt mitään erityistä, olin käynyt ilmoittamassa olevani hengissä otto emolleni, kertonut että painuisin takaisin aukiolle, jossa olin aikani odottanut Lauhatassua, kunnes päätynyt takaisin pentutarhaan, riivaamaan klaanin vanhimpia. Päätin ottaa tehtäväkseni kiristää heiltä tarinoita menneistä ajoista, joista sainkin kuulla haukottelin yhdelle tarinalle, hämärä oli laskeutumassa, kun katsoin häntä tassujeni päällä, pää tuon asetelman päällä nojaten, klaanin vanhuksia, jotka kertoivat tarinoitaan. Siihen paikkaan minä simahdin, kuitenkin joku klaanin vanhimmista oli siirtänyt minut pedilleni herätessäni, sillä sieltä minä heräsin.

Heräsin aikaisin aamusta, aamun ensimmäisiin pisaroihin. Aloin siistimään turkkiani kuntoon, jotta kehtaisin näyttää naamaani aukiolla. Kun tuo oli hoidettu, kipitin ulos. Tiesin jo että Lauhatassu olisi jo harjoittelemassa, mutta ei kai Karhumyrsky olisi aamupartiossa iltapartion jälkeen? Kurkkasin sotureiden pesään, jossa moni soturi nukkui yhä. Hiivin eteenpäin, Karhumyrskyn kohdalle. Painoin tassullani kollin nenää, joka ei herännyt tuohon. Räpyttelin ihmeissäni silmiäni, miettien miten saisin kollin hellävaraisesti ylös, ilman että herättäisin muita pesässä olijoita, tai satuttaisin kollia. Katsoin tuota hämilläni, kunnes päätin kurottua sukaisemaan kollin korvan tausta. Sekään ei herättänyt häntä. Noh? Mikä neuvoksi. Katsoin kollia hämilläni, mieleeni putkahti kysymys miltä tuntuisi käpertyä hänen syliinsä? Jäin pohtimaan asiaa, enkä nähnyt syytä miksen kokeilisi. Tassuttelin sammal pedille, kömpien hänen vatsa villoihinsa. Kolli nukkui kippuralla, mutta pystyin tuntemaan hänen tasaisen hengityksensä kulkevan, joka rauhoitti minuakin. Lopulta laskin pääni vasten hänen vastaansa, en tiennyt leikkikö kolli yhä nukkuvaa haluten minun lähtevän, kolli saisi nyt hellyyttä. Rauhoituin kollin vatsan suojiin, nukahtaen kuunnellen tuon rauhallista sykettä, sekä hänen hengityksen kaunista tuhinaa.

//466 sanaa
//Karhu? Näistä tulee kyllä söpö pariskunta :3 Herätä villi vapaasti nokosilta. Toki joku muukin soturi saa tän näyn ikuistaa tarinassaan jos kokee tarpeen.

Katsoin Villipentua miettien tohtisinko avata tuolle sukujuuriani. Olimmehan vasta tänään tavanneet, emmekä tienneet toisistamme oikeastaan mitään, joten ajatus tuntui minusta kovin vieraalta. Mutta ehkäpä juuri tämä oli se tarvittava, kahden kissan polut yhdistävä silta, jolla päästäisiin lähemmäksi yhteisymmärrystä ja helppoa kommunikaatiota.
"Emoni Ruostekukka on Kuolonklaanin soturi, ja hänellä on toinen poika, Lauhatassu, joka on minun velipuoleni", kerroin. Normien mukaan minun olisi kuulunut seuraavaksi esittää naaraalle aiheenmukainen vastakysymys, mutta arvelin pennun perheen olevan kysymättäkin täysin kuollut ja kuopattu, enkä siksi enää vaivautunut jatkamaan keskustelua saman aihepiirin ympärillä.
"Karhumyrsky." Käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä Ruostekukkaa. Ruosteenruskea naaras katseli minua ja edessäni seisovaa Villipentua vuoron perään, olettaen selvästikin jommankumman meistä avaavan suunsa seuraavaksi.
"Niin, Ruostekukka?" hillitsin turhautumiseni ja pakotin ääneni pysymään tasaisena puhuessani soturille. Hänellä oli parempi olla jokin kunnon syy keskustelumme keskeytykselle. En pitänyt siitä, että minua häirittiin vapaa-ajallani.
"Lähdemme partioon. Surmakynsi käski hakea sinut", Ruostekukka maukui pehmeästi, ja siirsi sitten katseensa Villipentuun. "Sinun olisi paras palata takaisin pentutarhalle, ettei Mäntyviiksi vain huolestu." Totta puhuakseni yllätyin naaraan suhtautumisesta uuteen ystävääni. Olisin olettanut hänen ärhentelevän jollekin niin mitättömälle kuin pennulle, mutta Ruostekukan äänessä voitaisiin sanoa kuultaneen... en minä vain tiedä - lämpöä? Tosi omituista. Oliko pentutarhalla vietetty aika pehmittänyt emoni luunkovan kallon täysin? Yh, Lauhatassu se sitten vasta osasikin pilata kaiken - jopa yhden klaanimme julmimmista ja omahyväisimmistä sotureista. Minä niin vihasin sitä kakaraa. Oikein vihaamalla vihasin.
"No, näyttää siltä, että minun pitää nyt mennä", sanoin Villipennulle, joka nyökkäsi vähän, joten oletin asian kuitatuksi. "Näkyillään, pentu."
Seurasin Ruostekukkaa ulos leiristä. Leirin ulkopuolella meitä olivat odottamassa entinen mestarini Surmakynsi sekä Kalmakuu oppilaansa Kylmätassun kanssa. Siristin silmiäni katsoessani Kalmakuuta. Ilman tuota punaruskeaa soturia klaanissamme ei nyt pyörisi Lauhatassuna tuntemamme vitsaus.
"Kierrämme ukkospolun puolelta", Surmakynsi ilmoitti, ja olin lyhyen hetken ajan näkevinäni surunpilkahduksen hänen ilmeessään, mutta pystyikö tuota syyttämäänkään. Olihan varapäällikkö menettänyt tyttärensä hirviölle nuoren soturittaren kirmatessa ukkospolulle pelastamaan Pihkatassua, joka kärsi parhaillaan erheestään parantajan pesällä. Liekö kolli koskaan enää kävelisi. Ruhjeet olivat näyttäneet melko pahoilta.
Kuljimme eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa. Aina silloin tällöin Kalmakuu saattoi vaihtaa pari sanaa oppilaansa kanssa, selvästikin opetusmielessä. Surmakynsi johti joukkoa tarmolla, kun taas Ruostekukka laahasi hännillä ja näytti hidastelevan tahallaan. Tukahdutin huokauksen ja hidastin vauhtiani niin, että naaras ennätti saada minut kiinni.
"Mikä sinua oikein vaivaa?" kivahdin Ruostekukalle tämän ravatessa kohdalleni. "Jopa Naarmunenä kulkee sinua rivakammin! Ellet ala pistää tassua toisen eteen, jäät vielä jälkeen, ja siitähän Surmakynsi vasta riemastuu."
"Ehkä niin", Ruostekukka tuhahti välinpitämättömästi. Hänen oranssi katseensa oli suuntautuneena eteenpäin, eikä hän välittänyt suoda minulle silmäystäkään. Ihan kuin olisin menettänyt entisestään arvoa hänen silmissään. Sisikunnassani kupli raivo. Mieleeni nousi ainoastaan yksi kissa, ja se kissa oli nimeltään Lauhatassu. Hän saisi vielä kuulla kunniansa tästä tapauksesta! Tämä tiesi sodanjulistusta. Se pentu kerjäsi verta nenästään.
Kiersimme rajat ja suoritimme tarvittavat merkkaukset, kunnes palasimme takaisin leiriin. Oli melko myöhä, joten arvelin Villipennun olevan jo nukkumassa, enkä siksi raaskinut mennä häiritsemään häntä enää.
Väsymyksestä huolimatta astelin pää ylpeästi pystyssä sotureiden pesälle. Olin nyt soturi, en mikään riutunut oppilas, joka palasi harjoitusten jälkeen mustelmilla ja turkki sekaisin takaisin leiriin Hehkuaskelen hoidettavaksi. Nyt klaanillani oli syy arvostaa minua. Ja heidän oli parempi osoittaa sitä arvostusta minua kohtaan.
Käperryin kerälle vuoteeseeni ja vedin tapani mukaan takajalkani aivan nenäni eteen. Laskin leukani sammalille, haukottelin kerran oikein makeasti ja suljin sitten silmäni. Oli ehkä lapsellista haaveilla tapaavansa joku tietty seuraavana päivänä, mutta minä suorastaan värisin ajatuksesta nähdä Villipentu taas. Minulla ei koskaan ollut ollut ketään, jonka kanssa puhuessa onnistuin säilyttämään malttini. Nyt sekin virhe oli korjaantumassa.

//Villi?
//564 sanaa

Kolli toisti kysymykseni, jopa nauraen, asia kuitenkin tuntui siltä että kolli mietti sitä tosissaan. Kolli kiersi minut ympäri, tarkkaillen kehoani. Kuitenkaan en saanut suoraa vastausta kysymykseeni, joka ei tyydyttänyt minua sitten lainkaan. Kohautin hänelle kulmaani, kyseenalaistin koko asian. Uskoin kuitenkin että kollilla oli jokin hyvää tarkoittava syy siinä takana, jokin muukin kuin pelkkä huvikseen nyt koulutan tätä pentua. Ehkä kolli halusi minusta oppilaan? Tuskin nyt sentään, mutta jotain sen tapaista tuntui tosiaan olevan ilmassa, eikä pelkkää hauskanpitoa.
"Vai niin", päätin lopulta suoda kollille huvittuneet sanani, olihan tilanne sentään jokseenkin mukava, sekä hauska, joltain kannalta. En oikeastaan tajunnut pitävän iloani sisälläni, jokin kollissa sai vaan minut tuntemaan, niin turvaa, sekä haluamaan kikattamaan kuin pieni pentu. Mutta hän lähinnä sai nyt minut hyvälle tuulelle. Epäröin hetken, kunnes vastasin kieltävästi kollille. Olin kyllä nähnyt monen vaanivan. Olin muuten saanut nyt puhuttua hyvin. Kolli virnuili minulle, en oikein tajunnut oliko se hymy, vai pilkan teon ele. Kunnes kolli pudottautui alas hyvinkin nopeasti. Siinä olivat ne refleksit.
"M-mitä sinä t-teet?”, kysyin hämilläni, pelkäsin että tässä oli se missä kaikki menisi päin honkia ja kolli nauraisi minulle, mutta se näkyi kai vain hämmennyksenä kasvoillani. En olisi uskonut että kukaan olisi osannut tehdä sen niin nopeasti. Kolli selitteli liikettään, kysellen minulta lisää, tällä kertaa en vastannut, kun pudottauduin matalaksi vaanimaan. tein parhaani korjatakseni asennon nopean silmäyksen perusteella mitä tuo toinen oli tehnyt. Karhumyrsky alkoi keskittymään siihen mitä tein, sekä mitä tein siinä väärin. Nostin häntääni käskystä, asetin jalkani kauemmaksi toisitaan, lähtien kävelemään, se ei tuntunut kaamean luonnolliselta, mutta kai siihenkin tottusi? Hyppäsin vähän matkan päässä olevan kävyn päälle, mutta se osui juuri polkuanturoiden alle, nuo ei niin terävät kohdat sattuivat kuitenkin, vaikka olin tietoisesti tehnyt liikkeen, suuni tärisi, tiesin mokanneeni, sekä että sattui. Lopulta päästin pari kyyneltä, pyyhkien ne tassullani pois, en saisi, en muiden edessä. Katsoin sitten karhuun.
“No? Mite- n meni?”, katsoin kysyvästi kolliin, haluaisin parhaani oppia kaiken täydellisesti, olla paras soturi, eikä sillä olisi väliä mitä se maksaisi. Kolli alkoi kertomaan jotain, minä kuuliaasti kuuntelin toisen selitystä.
“Onko si- sinulla per- hettä tai sukua?”, kyselin toiselta, hän oli kerrankin kiinnostunut, kysellen uteliaisuudestaan. Halusin tietää miten sukujuuret haarautuisivat klaanissaan jossa hänkin eli. Kollilla saattaisi olla jopa sisaruksia täällä, enkä minä tietäisi asiasta mitään! Noh, ehkä kolli suostuisi kertomaan perheestään minulle, tai jopa jotain enemmän. Kysyisim seuraavaksi saman varmastikkin Lauhatassulta, kun taas näkisi kollin jossakin tuon oranssi valko kirjavan kollin, uskottavasti minä näkisin tuon jossain varmasti.

//400 sanaa
//Karhu?

Punatähti kutsui klaanin koolle. Tiesin jo, mitä päälliköllä oli ilmoitettavana. Oli vaikea uskoa, ettei Minttuvarjo enää ollut kanssamme. Naaras ei enää partioisi kanssamme, eikä häntä näkisi enää vilaukseltakaan leirissä. Muistelin, kuinka hyvin Minttuvarjo oli ottanut minut uutena oppilaana vastaan. Olimme tutustuneet jotenkin oppilasaikoina, mutta nyt naaras oli poissa. Se sai minut hämmentyneeksi. Olimmehan olleet samaan aikaan oppilaita. Mutta sentään klaani sai jotain ilon aihetta, kun Karhutassu nimitettiin soturiksi, Karhumyrskyksi. Oletin päällikön jo sanoneen sanottavansa, mutta olettamukseni osoittautui vääräksi. Punatähti pyysi Taivastassun luokseen. Huulilleni leveni hymy surullisten uutisten jälkeen. Olin hyvin ylpeä ystävästäni. Taivastassu sai kauniin nimen, Taivaslaulun.
“Pikkutassu, astuisitko eteen?” suuren päällikön takia tunsin itseni niin pieneksi, joten nostin leukaani näyttääkseni edes vähän isommalta. En ollut olettanut kuulevani omaa nimeäni. Se kävi kuitenkin järkeen, sillä olihan minut ja Taivaslaulu nimitetty oppilaiksikin samaan aikaan. Enempää vitkastelematta astelin kuolonklaanilaisten silmien alle valmiina kuulemaan soturinimeni.
“Pikkutassu on valmis soturiksi. Hänet tunnetaan tästä lähtien Pikkukaaoksena”, Punatähti ilmoitti tyynesti. Vaikka tilanne kesti vain hetken, se tuntui kestävän ikuisuuden. Ensimmäistä kertaa oppilasnimitykseni jälkeen, klaanin huomio oli taas minussa. Se tuntui kieltämättä hyvältä. Olisin voinut nauttia siitä enemmänkin, mutta jouduin palaamaan takaisin väkijoukkoon. Seuraavaksi nimitettiin pentuja oppilaiksi, mutta en enää pystynyt keskittymään mihinkään kunnolla. Ja kun päälliköllä ei ollut enää enempää ilmoitusluontoista asiaa, yritin tähyillä ympärilleni nähdäkseni Taivaslaulun. Olisin halunnut käydä onnittelemassa ystävääni, mutta päätin jättää onnittelut myöhemmälle, kun naaras oli jo kadonnut omiin puuhiinsa. Sen sijaan suuntasin entisen mestarini luokse.
“Oli jo aikakin päästä minusta eroon, vai mitä?” naukaisin huvittuneena Huurreliljalle, joka hymähti hieman.
“Kieltämättä kiipeilyharjoituksesi ottivat jo minustakin koville”, vihreäsilmäinen naaras vastasi. Oli outoa, ettei minulla olisi enää mestaria käskemässä, mitä pitäisi tehdä. Se tuntui samalla myös ihmeen vapauttavalta, vaikka Huurrelilja olikin ollut paras mahdollinen mestari minulle, eikä hän ollut kauheasti laittanut minua ylimääräisiin hommiinkaan.
“Lähdetkö mukaan partioon? Se lähtee kohta, ja se olisi yhtä soturia vailla”, Huurrelilja kysyi ja nousi ylös. Ja koska en halunnut jättää ensimmäistä partiota väliin soturina, päätin suostua.
“Tietenkin, ei tässä taida olla mitään muutakaan ohjelmassa”, hymähdin, ja lähdin naaraan perään. En tiedä kuvittelinko koko partion ajan, vai ottivatko muut minut nykyään enemmän tosissaan kuin aikaisemmin oppilaana. Kokoni ei tainnut enää vaikuttaa mihinkään. Ja hyvä niin, sillä aioin vielä saavuttaa jotain suurta – ja se saisi muut unohtamaan kokoni hetkessä.

// 369 sanaa
// ja oon vähän myöhässä tän tarinan kanssa :'D

Istuin leirin pääaukiolla ja katselin juuri heränneiden kissojen toimia. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, jonka vuoksi oli hämärää. Tänään näyttäisin tuoreelle oppilaalleni Kuolonklaanin rajat. Lauhatassu nukkui yhä, mutta tarkoituksenani oli herättää hänet pian. Viime päivät olivat menneet Henkäysvarjoa pakoillessa. Halusin nauttia vielä itsenäisyydestä täysin rinnoin. Halusin keskittyä tuoreeseen oppilaaseeni, jotta saisin hänet mahdollisimman pian soturiksi. Kohtasin nopeasti Pimentovarjon katseen. Soturi käveli ulos pesästä ja jäi istuskelemaan aukiolle jonkun matkan päähän minusta. Hänelläkin oli ilmeisesti harjoitukset tiedossa. Musta naaras oli saanut Minttuvarjon oppilaan Mahlatassun koulutettavakseen. Nuori soturi oli kuollut jäätyään hirviön alle. En ollut lainkaan surullinen, koska en tuntenut Minttuvarjoa. Olin aina pakoillut häntä, koska naaraan ylipirteä olemus sai minut ärsyyntymään. Iloinen sai olla, mutta ei sitä tarvinut kaikille näyttää ja kertoa.
Nousin ylös ja käännyin kohti oppilaiden pesää. Työnnyin oksien alle ja etsin katseellani valko-oranssia kollikissaa. Hän makoili Mahlatassuksi tunnistamani kissan vieressä.
"Lauhatassu", sanoin tasaisella, mutta melko hiljaisella äänellä. Kun toistin kollin nimen vielä uudelleen, hän säpsähti hereille ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Kun kolli huomasi minut, hän ymmärsi mistä oli kyse.
"Lähdemme ihan pian", sanoin ja peruutin ulos pesästä. Kävelin takaisin soturien pesän edustalle. Ikäväkseni Henkäysvarjo astui juuri silloin ulos pesästä. Mieleni teki kääntyä takaisin, mutta se olisi ollut todella lapsellista käytöstä. Niinpä kohtasin vain soturin sinisen katseen ilmeettömänä.
"Tein mitä pyysit, joten sinun vuorosi", soturi sanoi matalalla äänellä. Hän viittasi sopimukseemme. Henkäysvarjo oli hankkinut Lauhatassun oppilaakseni. Olin luvannut alkaa kissan kumppaniksi, jos hän onnistuisi kyseisessä tehtävässä.
"Katsotaan sitä myöhemmin. Minulla on oppilas koulutettavana", vastasin kylmästi ja kävelin raidallisen soturin ohitse. Huomasin Pimentovarjon katsovan meidän suuntaamme, mutta hän käänsi pian päänsä pois.
Kun viimein Lauhatassu tuli ulos pesästä, nousin ylös. Oppilas loikki innoissaan luokseni. Hänen kasvoillaan oli leveä, innostuntut hymy.
"Mitä me teemme ensimmäisenä?" kolli kysyi.
"Tuo hymy vielä katoaa kasvoiltasi. Soturikoulutus ei ole pelkkää hauskanpitoa. Joudut raatamaan enemmän kuin koskaan, jotta sinusta tulisi joku päivä soturi", sanoin sivuuttaen oppilaan kysymyksen. Lauhatassu ei tuntunut lannistuvan siitä, ennemminkin hän näytti ottavan haasteen vastaan.
"Kierrämme ensin rajat, jonka jälkeen opetan sinulle saalistuksen perusteet", sanoin tyynesti ja lähdin johdattamaan oppilasta ulos leiristä. Hän ei ilmaissut haluaan syödä heräämällä niin myöhään, joten hän saisi syödä vasta harjoitusten päätteeksi. Astuin ulos piikkihernetunnelista ja suunnistin kohti ukkospolkua. Halusin aloittaa kierroksen sieltä. Saatoin selkeästi kuulla oppilaan askeleet takanani. Ne kuulostivat siltä kuin olisin johtanut mäyrälaumaa. Pysähdyin ja huomasin, että kolli oli vähällä törmätä minuun. Käännyin hänen suuntaansa vakava ilme kasvoillani.
"Kun kävelet, tee se hiljaa", sanoin. Lauhatassu nyökkäsi nopeasti, muttei hän näyttänyt olevan moksiskaan sanomastani. Olin yllättynyt, sillä kuvittelin oppilaan suuttuvan heti. Tämä päivä menisi perusasioita korjaillessa. Halusin selvittää, miten pitkä pinna kollilla oli. Aina kun kolli teki jotakin epäsoturimaista, kertoisin siitä hänelle. Soturit eivät huutaneet, loikkineet kuin pennut tai innostuneet jokaisesta pienestä asiasta. Jatkoimme matkaa kaikessa hiljaisuudessa. Huomasin, että Lauhatassulla oli vaikeuksia kulkea hiljaa. Hän taisi olla liian innoissaan, sillä kolli katseli koko ajan ympärilleen ja oli vähällä jäädä jälkeen. Toivoin todella, että kyse oli vain siitä, että kissa oli ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolella.
Saavutimme ukkospolun. Sen lähettyvilä oli paljon puiden kantoja. Kaksijalat olivat syystä tai toisesta kaataneet täältä puita. Minä en ollut koskaan nähnyt paikkaa silloin, kun puut olivat pystyssä.
"Miksi täällä on näin paljon kantoja? Onko tuo ukkospolku?" Lauhatassu kysyi innostuneena. Vilkaisin tyyni katse kasvoillani oppilastani.
"Kaksijalat ovat kaataneet täältä puita. Kyllä, se on ukkospolku. Et saa ikinä mennä sinne ilman erittäin hyvää syytä. Minttuvarjo menetti tuolla henkensä, kun holtiton oppilas juoksi suin päin ukkospolulle saaliin perässä", selitin ja pudistelin turhautuneena päätäni. Pihkatassun olisi todellakin pitänyt keskittyä siihen mitä hän teki. Nyt hän saisi todennäköisesti kantaa syyllisyyttä harteilleen loppuikänsä. Huhujen mukaan kolli ei välttämättä edes kävelisi koskaan, tai ainakaan tulisi soturiksi. En halunnut, että Lauhatassun tulevaisuus olisi samanlainen.
"Kun tottelet sääntöjä ja pysyt poissa ongelmista, oppilasajastasi voi tulla varsin mukava. Oletko valmis tekemään kaikkesi sen eteen, että koulutuksesi sujuisi mahdollisimman moitteettomasti?" kysyin kollilta, joka käänsi katseensa minuun. Lauhatassu vaikutti edelleen innostuneelta. Äskettäin hänen hymynsä kuitenkin katosi, kun mainitsin Minttuvarjon kuoleman. Surmakynsi oli päässyt siitä yli hyvin, mutta Mahlatassu ei. Kolli käyttäytyi kuin soturin kuolema olisi ollut maailmanloppu.

//Lauha? Sori jos hittasin liikaa xd Laitan nyt viel tähän se millanen mestari Tuhka on, koska en oo varma näätkö sitä chatissa: Tuhka on ankara mestari, joka haluaa korjata Lauhassa kaiken mitä se tekee väärin. Se haluaa opettaa sille kaiken mitä se ite osaa, mutta odottaa Lauhan iteki haluavan sitä. Tuhka ei kamalasti anna kehuja, mutta päivän päätteeksi tai hyvin menneen liikkeen jälkeen joku pieni kehu saattaa päästä suusta. Sen päätavote on se, että Lauha pysyy motivoituneena ja pärjää hyvin koulutuksessa.
// 664 sanaa

Oli kulunut jo muutamia päiviä siitä, kun Hehkuaskel oli vetänyt Pihkatassun jalan takaisin paikoilleen. Kolli oli edelleen ruhjeilla ja hän oli siksi saanut muutamana iltana unikonsiemenen pystyäkseen nukkumaan paremmin, mutta hän tunsi jo alkavansa parantua. Hänen kehonsa alkoi korjata itse itseään, vaikkakin hitaasti. Kaikki muu alkoi parantua hiljakseen paitsi hänen murtunut jalkansa, jossa ei näkynyt mitään muutosta. Joka aamu Pihkatassu heräsi toiveikkaana ja katsoi runnottua jalkaansa, mutta kun hän hipaisi sitä varovasti, siinä ei tuntunut mitään. Hänen toiveikkuutensa alkoi murentua joka kerta, kun aurinko nousi taivaalle.
“Huomenta, Pihkatassu”, Hehkuaskel tervehti oranssinruskeaa kollia tuttuun tapaansa. Niin hän teki joka aamu. Kolli ei tiennyt, alkoiko se jo ärsyttää häntä hieman. Toisaalta lähes kaikki asiat olivat alkaneet käydä hänen hermoilleen. Pienessä pesässä makoilu päivät pitkät ei tehnyt hyvää Pihkatassulle, ja hän huomasikin olevansa hyvin levoton eikä olisi millään malttanut pysyä paikoillaan.
“Hehkuaskel”, Pihkatassu aloitti kepeällä äänensävyllä, niin kuin oli tehnyt jo muutaman päivän. “Minulla on jo paljon terveempi olo kuin eilen. Voisinko käydä tänään jaloittelemassa?” Hehkuaskel oli yrttivarastossa etsimässä jotain yrttiä, mutta kuullessaan Pihkatassun sanat hän pysähtyi. Pihkatassun suupielet kääntyivät aavistuksen ylöspäin, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun parantaja edes harkitsi hänen päästämistä ylös pediltä.
“En lupaa vielä mitään”, musta naaras sanoi hitaasti ja kääntyi potilaansa puoleen. “Kun teemme tänään taas harjoituksia, voimme yrittää kävellä pienen kierroksen leirissä, jos voimasi riittävät.”
Pihkatassu ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli jo monta päivää halunnut käydä leirissä, ja vihdoin se tapahtuisi. Samalla Pihkatassu tunsi kuitenkin inhon väristyksen selässään. Jos voimasi riittävät. Oli kamalaa olla näin heikko, olla kyvytön kävelemään ilman tukea ja vain maata parantajan pesässä sammalpedillä. Kaikkein kamalinta oli se, että kaikki muutkin näkivät hänen heikkoutensa. Pihkatassusta tuntui välillä, että hän olisi mielummin kuollut kuin makaamassa täysin hyödyttömänä parantajan pesässä. Kolli kuitenkin tiesi, että hänen kuuluisi olla kiitollinen siitä, että hän jäi henkiin. Mutta joka päivä, ilman mitään muuta virikkeitä kuin omat ajatukset, Pihkatassu alkoi vajota syvään kuoppaan, jonka multaisista seinistä ropisi kuivaa multaa hänen kasvoilleen. Hän tunsi syyllisyyttä Minttuvarjon kuolemasta ja siitä, ettei voinut edes hyvittää sitä olemalla hyödyksi Kuolonklaanille. Kolli ei ollut tavannut vielä Mahlatassua onnettomuuden jälkeen, eikä hän tiennyt mitä mieltä oppilas oli tapahtumista. Pihkatassu kyllä antaisi Mahlatassun syyttää häntä Minttuvarjon kuolemasta, koska hänellä oli siihen täysi oikeus.
“Miltä jalassa tuntuu?” Hehkuaskel kysyi tassuttaessaan Pihkatassun luokse. Pihkatassu pudisti päätään ilmeettömänä.
“Ei mitään muutosta”, hän sanoi hiljaa.
“Jatketaan silti harjoituksia”, Hehkuaskel vastasi topakasti, yrittäen valaa Pihkatassuun toivoa. Kollista alkoi kuitenkin tuntua jo siltä, että mitään ei enää olisi tehtävissä. Hän kyllä oppisi kävelemään kunnolla kolmijalkaisenakin, mutta kuka oikein halusi soturiksi kissan, jonka yksi jalka oli täysin käyttökelvoton? Pihkatassu siirtyisi klaanivanhimpien pesään jo oppilasiässä, jos hän ei voisi jatkaa soturikoulutustaan.
Pihkatassun suurin toive ja hänen koko elämänsä päämäärä oli saada soturinimi ja olla yksi Kuolonklaanin sotureista, mutta nyt toive alkoi murentua hänen silmiensä edessä. Hehkuaskel piti kuitenkin vielä hänen viimeisiä toivehippusia kasassa. Hän teki joka päivä Pihkatassun kanssa erilaisi harjoituksia, jotka kuulemma vahvistaisivat hänen jalkaansa ja mahdollisesti palauttaisivat siihen tunnon. Mutta niiden tekeminen alkoi turhauttaa jo muutenkin hermostunutta Pihkatassua päivä päivältä yhä enemmän, sillä kehitystä ei näkynyt.
“Aloitetaanko?” Hehkuaskel kysyi. Pihkatassu vilkaisi parantajaa nopeasti ja käänsi katseensa pois vastaamatta mitään. Hänen ilmeensä oli synkkä. Hehkuaskel ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Hän kosketti varovasti Pihkatassun murtuneen jalan varpaita ja siveli niitä tassullaan.
“Tunnetko mitään?” Pihkatassu ei vieläkään vastannut mitään, sillä hän tiesi Hehkuaskeleen tietävän, että vastaus oli kielteinen. Välillä Pihkatassusta tuntui, että Hehkuaskel oli jo varma siitä, ettei Pihkatassu paranisi enää, mutta parantaja halusi piinata häntä kysymyksillään mahdollisimman pitkään.
“No, yritä nyt liikuttaa jalkaa varovasti”, Hehkuaskel ohjeisti. “Käytä lonkassa olevia lihaksia.”
Pihkatassu sulki silmänsä ja puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Vaikka ulospäin näytti siltä, että hän oli vihainen rikkoutuneen jalkansa vuoksi, pohjimmiltaan hän pelkäsi. Pihkatassu todella pelkäsi sitä, ettei hänestä voisi tulla soturia ja että hän joutuisi makaamaan sammalilla koko elämänsä. Hän peitti pelkonsa kaikella muulla, sillä se oli viimeinen asia, jonka hän halusi näyttää muille. Kaikki muut näkivät jo hänen ulkoisen heikkoutensa, mutta pelkoa Pihkatassu ei suostunut näyttämään. Joka päivä hän kuitenkin pelkäsi sisimmässään sitä, että vielä jonain päivänä Hehkuaskel kertoisi hänelle, ettei hänestä voisi enää koskaan tulla soturia.
“Pihkatassu, yritätkö sinä edes?” Hehkuaskel kysyi, kasvoillaan huolestunut ryppy. Pihkatassu käänsi katseensa parantajaan. Kollin meripihkanvärisissä silmissä paloi viha, joka peitti alleen sisuskaluja kuristavan pelon.
“Yritän”, hän sihahti hampaidensa välistä. “Mutta ei minun enää edes kannattaisi yrittää. Tiedän jo, että en parane koskaan. En ymmärrä, mikset vain sano minulle, ettei minusta enää koskaan voi tulla soturia!” Pihkatassun ääni kohosi lähes huudoksi. Hänen kyntensä painautuivat sammaliin, ja hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä Hehkuaskeleen kimppuun ja ravistella naarasta kertomaan totuuden.
“Pihkatassu…” Hehkuaskel yritti rauhoitella häntä, mutta Pihkatassu sivalsi hännällään ilmaa keskeyttäen parantajan.
“Nautitko siitä, että saat kiduttaa minua mahdollisimman pitkään pitämällä toivoa yllä? Senkö takia sinä olet parantaja? Koska nautit tällaisesta?” Pihkatassu sanoi sylkien sanat suustaan Hehkuaskeleen päälle kuin pilaantuneen riistan.
Hehkuaskeleen keltaiset silmät suurenivat järkytyksestä, kun hän kuuli Pihkatassun sanat. Kolli tunsi saavansa voimaa siirtäessään sanoillaan omaa tuskaansa parantajan harteille. Hehkuaskel keräsi kuitenkin itsensä hyvin nopeasti.
“Minä tiedän, miten vaikeaa tämä on sinulle”, Hehkuaskel sanoi rauhallisella äänellä. “Sinulla on kuitenkin vielä mahdollisuus, jos yrität ja uskot itseesi. Ja vaikka et enää voisi jatkaa soturikoulutustasi, on myös muita vaihtoehtoja, miten voit palvella Kuolonklaania.”
Pihkatassu puristi hampaitaan yhteen niin lujaa, että hänen päätään alkoi särkeä. Miksi Hehkuaskel valehteli hänelle? Ei ollut mitään muita vaihtoehtoja palvella Kuolonklaania kuin soturina oleminen! Hehkuaskel oli hyvin väärässä, jos hänen mielestään muuttaminen klaanivanhimpien pesään olisi palvelus Kuolonklaanille. Klaanivanhimmat olivat niitä, joita muiden tuli hoitaa. He olivat vain taakka muulle klaanille.
“Ei ole mitään muuta kuin soturikoulutus”, Pihkatassu murahti. Hehkuaskel kohotti kulmiaan, ehkä jopa hieman yllättyneenä. Hän tajusi, että Pihkatassu ei edes tiennyt vaihtoehdoista.
“Tiedän, että haluaisit jatkaa soturikoulutusta”, Hehkuaskel sanoi. “Yleensä kaikki kissat haaveilevat jo syntymästään lähtien saavansa soturinimensä. Et näe mitään muuta, koska se on kaikki mitä haluat. Mutta sinulle on myös vaihtoehto.”
Pihkatassun niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän katsoi Hehkuaskelta. Mistä parantaja oikein puhui?
“Ei minulle ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin soturikoulutus tai muuttaminen klaanivanhimpien pesään”, Pihkatassu sanoi katkeruutta äänessään. Pikimusta naaras kuitenkin vain pudisti päätään.
“Ehkä et enää palaudu fyysisesti, mutta olet hyvin terävä päästäsi. Et ole varmaankaan tullut ajatelleeksi, mutta minulla ei ole vielä omaa oppilasta. Ja kuten tiedät, minä en elä ikuisesti ja minun täytyy ottaa oppilas itselleni jossain vaiheessa, jotta Kuolonklaani ei jää ilman parantajaa”, Hehkuaskel naukui. Hän piti keltaiset silmänsä tiukasti Pihkatassun meripihkanvärisissä.
“Tiedän, että haluaisit päästä soturiksi. Mutta jos jalkasi ei enää palaudu onnettomuudesta, minä voisin ottaa sinut oppilaakseni. Parantajuus ei ehkä ole sitä mitä haluat, mutta se on parempi kuin ei mitään.”
Hehkuaskeleen sanojen jälkeen pesässä oli hiljaista. Pihkatassu tuijotti parantajaa pitkään sanomatta sanaakaan. Hänen ajatuksensa pyörivät päässä nopeammin kuin koskaan. Hänestäkö parantajaoppilas? Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan kollin selässä. Ei Pihkatassu halunnut turkkiinsa kirpeää yrttien tuoksua tai käpäliinsä erilaisten kasvien tahmeita nesteitä. Hän ei halunnut hoivata muita ja olla muiden käskytettävänä, vaan johtaa muita ja antaa muille käskyjä. Soturin haavoittuessa parantaja käskytettiin hoitamaan haavat. Parantaja eli koko klaanista erillään omassa pesässä ja katsoi sivusta, kun muut saalistivat, kävivät partioissa ja puolustivat reviiriä, eli tekivät kaikki oikeat kissan hommat. Ei parantajuus ollut mikään palvelus Kuolonklaanille. Pihkatassusta tuntui, että ryhtyminen parantajaoppilaaksi olisi jopa pahempi kuin muuttaminen klaanivanhimpien pesään.
“Sinun ei tarvitse vielä vastata mitään, mutta haluan että mietit asiaa. Yritetään kuitenkin saada sinulle vielä neljä jalkaa”, Hehkuaskel sanoi. Pihkatassu nyökkäsi aavistuksen. Hän oli kuitenkin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, jotka muuttuivat yhä ristiriitaisemmiksi mitä enemmän hän ajatteli asiaa.
Soturikoulutuksen jatkaminen oli tällä hetkellä Pihkatassun suurin toive. Mutta mitä jos hän ei enää parantuisi? Parantajaoppilaaksi ryhtyminen tuntui kamalalta vaihtoehdolta, mutta ainakin silloin Pihkatassulla olisi jokin tehtävä ja tarkoitus, vaikkakin paljon mitättömämpi kuin soturin. Olisiko se sittenkään niin kamalaa?

// 1257 sanaa

Räpäytin oransseja silmiäni kerran tai pari. Pentu oli odottamaani välkympi tapaus. Yleensä pentutarhan pikkuväkeä onnistui vedättää päästä keksityllä kauhutarinalla tai jollain muulla mielikuvituksen luomalla kammotuksella, mutta kaiketi Villipentu oli sellaiseen liian vanha. Se jo kieli paljon naaraan valmiudesta oppilaaksi.
"Miksikö teen tämän?" naurahdin, tietämättä oikeastaan itsekään vastausta sille. Niin. Miksi minä halusin tehdä tämän? Villipentu toki hyötyi opettamistani liikkeistä, mutta mitä minä siitä sain? En halunnut antaa itsestäni typerää kuvaa, vaan kohautin tyynesti lapojani ja kiersin pennun ympäri muina kissoina, ihan vain näyttääkseni viileältä. "Sitä saat pohtia seuraavan yön yli."
Villipentu kohotti kulmiaan kyseenalaistavasti. "Vai niin", tuo tuhahti huvittuneen oloisena, vaikkei antanutkaan hyväntuulisuutensa paistaa ulospäin liiaksi.
"No, osaatko sinä jo vaania?" kysyin sitten. Villipentu näytti epäröivän pienen hetken ajan, mutta pudisti lopulta päätään.
"En." Katsoin häntä virnistellen. Salamannopeasti, täysin äkkiarvaamatta, pudottauduin matalaksi, aivan kuten Surmakynsi oli minulle joskus opettanut. Kehoni toimi täydellisessä yhteistyössä mieleni kanssa - aika siistiä!
"M-mitä sinä t-teet?" Villipentu kummasteli. Hän oli hämmentynyt. Kieltämättä äkillinen liikehdintäni oli yllättänyt jopa minut itsenikin.
"Näytin vain, miten sinun kuuluisi asettua vaanimaan", selitin ja huiskautin hännäntöpöäni välinpitämättömästi. "Haluatko kokeilla? Ei ole mikään pakko, mutta ajattelin vain, että se saattaisi hyödyttää sinua tulevaisuudessa - mestarillasi ei olisi niin paljoa työnsarkaa kanssasi."

//Villi?
//197 sanaa

"Kuinka usein Kuolonklaanissa vaihtuu päällikkö? Miten se oikeastaan tapahtuu?" Merkurius uteli. Erakko oli vaikuttanut melko kiinnostuneelta klaanistamme, joka oli mielestäni mukavaa. Nautin myös asioiden kertomisesta. Merkurius oli mielestäni tosi mukava ja hän oli positiivisella tavalla erilainen kuin Kuolonklaanin kissat.
“En oikein voi sanoa kuinka usein päällikkömme vaihtuu, sillä siihen vaikuttaa monet tekijät. Ensinnäkin on muutama vaihtoehto, miten päällikön kausi loppuu. Yleisimmin päällikkö vaihtuu, kun edellinen kuolee, mutta vaihto voi tapahtua myös niin, että päällikkö päättää luopua hengistään - joko onnettomuuden seurauksena tai sen takia, ettei tunne olevansa tarpeeksi hyvä päällikkö klaanilleen – ja palata takaisin soturiksi. Päällikkö voi myös eläköityä, jos tuntee olevansa liian vanha. Tällöinkin hän käy luopumassa hengistään ja antaa tilaa uudelle päällikölle”, selitin mahdollisimman selkeästi. Tämä kaikki tieto voisi olla vaikeaa erakoille ymmärtää, mutta luotin Merkuriuksen ymmärrykseen. Hän vaikutti fiksulta. Merkurius vilkaisi päällikön pesän suunnalle vaistomaisesti samalla, kun hän punnitsi juuri kertomaani. Kun hänen katseensa keskittyi taas minuun jatkoin:
“Kaikista harvinaisin tapa on kuitenkin se, että klaani erottaa päällikkönsä. Jos yli puolet klaanista on sitä mieltä, että päällikkö ei ole kykenevä klaaninsa johtoon, heillä on valta erottaa hänet. Punatähdelle tuskin koskaan käy niin, sillä hän on monen mielestä todella hyvä päällikkö.” Laikukas kolli nyökkäsi. Hän vaikutti jotenkin huojentuneelta. Ehkä hän piti Punatähdestä päällikkönä. Olihan se ymmärrettävää, sillä olihan se itse Punatähti, joka oli erakot päästänyt klaaninsa lähelle ja antanut turvaa.
“Varapäälliköstä tulee oletettavasti päällikkö? Ja mistä päälliköt hakevat heidän henkensä?” Paksuturkkinen kolli kähisi. Minua vähän harmitti hänelle käynyt vahinko sen ampiaisen kanssa. Merkurius jos kuka olisi sen viimeisenä ansainnut, hän oli aina niin ystävällinen. Nyökkäsin hymyillen.
“Olet aivan oikeassa. Tulevat päälliköt menevät Kuuluolalle ja tapaavat Pimeyden metsän kissoja, jotka antavat hänelle henkiä. Sinähän jo tiedät jotain Pimeyden metsästä eikö niin?” varmistin kysymykselläni, sillä halusin hänen saavan mahdollisimman yhtenäisen kuvan perinteistämme. Tähän Merkurius vastasi nyökäten pieni hymähdys kasvoillaan.
“Henkien hausta tiedän melko vähän, sillä päällikköjen täytyy pitää koko seremonia miltei kokonaan omana tietonaan”, kerroin leikilläni hieman mystisellä äänensävyllä, jonka jälkeen kasvoni kääntyivät iloiseen hymyyn. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli vasta kipuamassa ylös, kohti huippuaan, jolloin Corona ja Dakota saapuisivat tuomaan klaanille saalistamiaan saaliita.
“Täytyyköhän heidän silti tuoda saman verran saaliita, vaikka heillä on nyt yksi saalistaja vähemmän”, mietiskelin ääneen.
“Dakota oli eilen hakemassa isäänsä, joten heillä on yksi tassupari lisää”, erakko selitti. Nyökkäsin kiinnostuneena. Saisimmekohan nähdä tänään siis Dakotan isän?
“Isistä puheen ollen, minun isäni on tulossa tänne”, varoitin Merkuriusta. Tiesin, että hän oli hieman varautunut uusien kissojen seurassa, joten koin paremmaksi kertoa kollille etukäteen saapuvasta vieraammasta kissasta. Vilkaisin nyt oikealle ja näin hopeanvalkoisen kollin hahmon lähestyvän meitä haaleansiniharmaa katseensa kiinnitettynä Merkuriukseen.
“Hei Taivaslaulu! Halusin tulla vielä onnittelemaan sinua soturiudestasi! Kun lähdit niin nopeasti pois nimityksesi jälkeen. Olen niin ylpeä sinusta”, Hopeaputous kehräsi ja puski päätäni, jonka jälkeen hän istahti minun viereeni.
“Sinähän olet yksi niistä erakoista, Merkurius olenko oikeassa?” isäni naukui ja tuijotti erakkoa turhankin selvästi. Vierelläni oleva Merkurius nyökkäsi vähän varovaisesti.
“Hänen kurkkunsa on vielä vähän kipeä siitä ampiaisen pistosta. Hänestä ei ole varmaan kovin mukavaa puhua tällä hetkellä”, selittelin Hopeaputoukselle. Isä nyökkäsi ja naukui:
“Jutellaan sitten myöhemmin!” Hän heilautti häntäänsä hyvästeiksi ja lähti pyyhältämään Huurreliljan luokse. Nyt Merkurius tuntui taas rentoutuvan.
“Onko sinulla nälkä? Voisimme syödä yhdessä. Ei Punatähti varmaan pane pahakseen, jos tarjoan sinulle saalista, olethan vielä vähän toipilas. Lupaan saalistaa klaanille takaisin minkä sinä syöt”, ehdotin ystävällisesti vierelläni olevalle kollille.

//Merkurius?
545 sanaa

Jokin kuitenkin minussa käski antamaan Karhumyrskylle mahdollisuuden olla totuuden mukainen. Väkinäinen iloisuus, sekä hymy katosivat nopeasti, jättäen oikeasti kiinnostuneen oloisen kollin jälkeensä. Tutkin ilmettä, kuunnellen hänen puhettaan älykkyydestä sekä viekkaudesta. En oikein tiennyt kummastakaan, en uskonut olevani älykäs naaras, olin nähnyt paljonkin etevämpiä ja fiksuja kissoja, mutta en myöskään oikein tajunnut käsitettä viekkaasta. Kyllä, olisin tarkkaavainen, mutta juonitteleva en. Halusin jokaisen kissan pääsevän toteuttamaan oman oikeutensa, keinolla millä hyvänsä. Kuuntelin kollin horinoita, häntäni maata vasten heiluen. Hän alkoi kertoa kuinka tämän pitäisi olla ahkera. Mutta enhän minä ollut sitäkään! Olin vain normaali pentu, joka ei poikennut muista. Ehkä pärjäisin silti. En antanut kasvojeni ilmeen paljastaa mitään epätoivostani pärjätä. Kyllå, halusin näyttää muille kaikkeni, mutta minulla ei ollut kiinnostusta edetä korkealle. Ne paikat oltiin varattu kissoille jotka tiesivät mitä tekivät, sekä olisivat parempia kuin minä, minä en tulisi olemaan varmastikkaan kumpaakaan. Nuolaisin vielä suunpieliäni, kuunnellen toisen kertomusta omista kokemuksisraan. Päätin jättää sanani sen jälkeiselle hetkelle, kun toinen antaisi taas suun vuoroa. Toisen puhe ei kuitenkaan haitannut, kuuntelin mielulla mitä hän oli tehnyt, sekä saavuttanut lyhyen elämänsä aikana, joka oli kumminkin pitempi kuin omani. Olosinhan toki voinut lähteä livokkaan, kun toinen kolli ylpeili saavutuksillaan, mutta jäin kuuntelemaan silti, miettien mitä itse tulisin kokemaan, minulla ei olisi vielä paljoa kerrottavaa, en ollut kokenut paljoa. Mietin myös ohimennen miten itsekästä tuollainen puhe olisi omasta suustani.
"Noh, e-t ole ainakaan kla-Klaanin kuulu-isin, kun en ol- Ollut koskaan si- sinusta kuullutkaan, liik- keet kel- kelpaavat aina", tokaisin katsoen toiseen. En tarkoittanut millään tavalla satuttaa kollia, mutta tämän Karhumyrskyn ilme ei värähtänytkään. Olin itseeni aika tyytyväinen, tätä mallia olisin oppilas pian! Kollin naamalla näkyi oikeaa kiinnostusta, se ei näyttänyt niin väkinäiseltä kuin ilo, tai Lauhatassun hymy sen kuoleman tapauksen myötä. Harhailin katseellani vielä hetken Lauhaa, jos häntä näkyisi. Karhumyrsky alkoi kuitenkin selittämään puollustuksesta, joten höristin korviani. En päästäisi tälläistä mahdollisuutta valumaan läpi tassujeni, ensi kerralla kun tapaisin Karhumyrskyn, osaisin liikkeet täydellisesti, ilman ongelmia. Hän opettaisi minulle ensiksi alkeita, katsoen miten tajuaisin. Kolli näytti kuinka minulla pitäisi olla nopeat refleksit hommassa, tai ei nyt näyttänyt, koska minä en ylttänyt läpsäisemään häntä kasvojen tasolle, eikä hän varmaan kehtaisi lyödä minua jos epä onnistuisin liikkeessä. Kolli jatkoi kerrontaa erilaisita liikkeistä. Kunnes lopulta päätti näyttää miten tämä toimisi teoriassa. Olisinko valmis julkiseen nöyryytykseen? Kyllä, sillä sitä tästä varmasti tulisi. Jos ei tulisi minun kannaltani nöyryyttävää, tulisi se olemaan nöyryyttävää taistelukumppanini, Karhumyrskyn kannalta. Tämä kuitenkin päättyisi hyvin, minä oppisin taistelu liikkeitä, kuitenkaan en tajunnut mitä toinen kolli saisi tästä tilanteesta irti? Valtaa ja kunniaa pennulla? Pah, tuskin. Päädyinkin kysymään tästä kollilta.
"He-i kuule ta-juan itse hyötyväni täs- tästä, mut- mutta entä sinä? Mi- miksi teet tämän?", Kysyin. Mitä pidenpään puhuin, sitä varmempi olin puhuessani. Sitä helpompaa oli omaksua puhumisen jalo taito, jota en aivan kokonaan vieläkään osannut. Osa pennuista oppi sen saman tien, mutta minä jumitin, olin ongelmallinen. Katsoin kuitenki taas ruskeaturkkiseen, meripihka silmiseen kolliin uteliaana, tällä kertaa ilmeessäni oli pieni pilke ilkikurisuutta, kiitos vitsailun jalon taidon, jota hän nyt yritti tasapaksulla äänellään tuolle soturille kertoa asiasta. Sinisin silmineni, jäin odottamaan hänen vastaustaan.

//501 sanaa
//Karhu?

Vilkaisin nopeasti Pimentovarjoa, mutta käänsin pääni taas pois. En minä halunnut olla vaikea oppilas, mutta minulla vain oli niin hirveä olo. Onnistuin juuri ja juuri seuraamaan soturia pienelle aukiolle. Hän käski minun näyttää miten vaanin. Olisin halunnut pudottautua matalaksi ja suoriutua mahdollisimman hyvin, mutta jalkani eivät totelleet. Yritin työntää surun pois ajattelemalla jotakin muuta, mutta se ei lähtenyt. Ajatukseni pyörivät vain Minttuvarjossa. Kun suljin silmäni, näin hänen elottoman ruumiinsa ja muistin hänen lämpimän olemuksensa. En voinut ymmärtää, miksi olin saanut uuden mestarin näin pian. Minttuvarjon kuolemasta oli kulunut kaksi päivää. Kuolonklaanissa oli käytäntönä se, että suruaikaa ei ollut. Surmakynsikin oli päässyt yli tyttärensä kuolemasta yhdessä yössä. Jo eilen naaras oli ollut tapansa mukaan järjestelemässä partioita leirin pääaukiolla. Minä olin vain maannut oppilaiden pesässä yksin suruni kanssa.
Nostin katseeni Pimentovarjoon. Hän katsoi minua odottavasti. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Minttuvarjon kasvot palasivat jälleen mieleeni.
"En minä pysty", ääneni hajosi tuhansiin palasiin, kun lyyhistyin maahan uuden mestarini jalkojen eteen. Pimentovarjo ei sanonut mitään.
"Minä haluaisin olla hyvä oppilas.. Haluaisin ihan oikeasti, mutta minusta tuntuu että pääni räjähtää. Ihan joka hetki kun suljen silmäni, minä näen Minttuvarjon. Minusta tuntuu, että minä tapoin hänet, vaikka tiedän ettei se ole totta. En vain saa surua pois mielestäni, en vaikka kuinka yritän", sanat tulvivat ulos suustani ja saivat minut itkemään. Painoin pääni käpäliini. Pimentovarjo pysyi hiljaa. Kohotin itkuisen katseeni nuoreen soturiin. Hän vaikutti rauhalliselta, mutten osannut lukea hänen ilmeitään.
"Yritä vielä kerran. Hengitä syvään ja anna lihastesi rentoutua. Se uusi oppilashan on sinun ystäväsi? Lauhatassuko hänen nimensä oli? Kuvittele hänet minun tilalleni", naaras neuvoi tasaisella äänellä ja astui askeleen taaksepäin. Suljin silmäni ja yritin taas työntää ajatukset Minttuvarjosta sivuun. Mietin Lauhatassua ja sitä, kuinka pentuina leikimme yhdessä ja tutkimme leiriä. Muistelin keksimiämme leikkejä. Nousin hitaasti seisomaan ja avasin silmiäni. Vedin syvään henkeä muutaman kerran, kunnes lihakseni olivat rentoutuneet.
Painauduin matalaksi maata vasten ja yritin muistaa mihin minun tuli kiinnittää huomiota. Laskin häntäni alas, mutta kuulin kuinka se osui maassa lojuviin oksiin, joten nostin sitä hieman ylemmäksi. Sitten lähdin hiipimään eteenpäin askel askeleelta. Kun olin päässyt hitaasti eteenpäin pari ketunmittaa, käänsin kysyvän katseeni kohti Pimentovarjoa. Tumma soturi nyökkäsi, joten nousin istumaan.
"Hyvä. Haistele taas ilmaa ja kerro, mitä haistat", naaras pyysi. Kääntelin päätäni haistellessani ilmaa. Jänis, hiiri, kissoja, ehkä kaksijalka? Osa hajuista oli selkeästi laimeampia, joten yritin keskittyä voimakkaimpiin tuoksuihin. Hiivin hieman eteenpäin löytääkseni enemmän hajujälkiä.
"Täällä on paljon erilaisia tuoksuja. Voimakkain taitaa olla.. Öh.. Se taitaa olla hiiri", sanoin ja vilkaisin kysyvästi Pimentovarjoa, joka vastasi taas nyökäten.
"Mitä muuta haistat?" soturi kysyi.
"Jäniksen, paljon kuolonklaanilaisia ja.. Onko tuo kaksijalka?" pohdin ja käänsin taas kysyvän katseeni kohti tummaa kissaa, joka vastasi nyökäten.
"Yritänkö saada hiiren kiinni?" esitin toisenkin kysymyksen.
"Yritä", soturi sanoi. Niinpä painauduin jälleen matalaksi ja lähdin hiipimään hajujäljen perässä. Olin vähällä hukata sen hetkeksi, mutta löysin sen heti uudelleen. Haju voimistui mitä kauemmaksi kuljin. Vilkaisin nopeasti taakseni ja huomasin, että Pimentovarjo oli vaihtanut paikkaansa. Hän kai arvioi jokaista liikettäni. Yritin olla kiinnittämättä siihen huomiota, joten jatkoin eteenpäin. Rapinan perusteella hiiri oli pähkinäpensaikon oksien alla. Hiivin eteenpäin vielä muutaman askeleen, kunnes pysähdyin. Pidin katseeni kiinni pensaassa. Rapina yltyi koko ajan, ja viimein harmaaturkkinen hiiri kipitti pois pensaikon suojasta. Painauduin vielä matalammaksi ja heiluttelin häntääni puolelta toiselle. Kun olin valmistautunut mielestäni tarpeeksi hyvin, syöksyin eteenpäin niin nopeasti kuin vain saatoin. Hiiri ehti juuri ja juuri huomata minut, kun olin jo sen luona ja iskin hampaani sen niskaan. Nopealla liikkeellä tartuin sen päästä kiinni ja väänsin niskat nurin, juuri kuten Minttuvarjo oli opettanut. Pakotin itseni ajattelemaan jotain muuta kuin kuollutta soturia. Käännyin uuden mestarini puoleen eloton hiiri suussani.

//Pimento? Ei jotenki suju kirjottaminen yhtään nyt xd
// 592 sanaa

”Hehkulammelle? Veteen? Ei kiitos”, vastasin pudistaen päätäni. ”Mieluummin vaihtaisin paikkaa tuon ketun kanssa.”
Tuhkajuova kohautti lapojaan ja lähti matkoihinsa. Minä käännyin ja suuntasin askeleeni leiriä kohti. Aurinko paistoi yhä kirkkaana, vaikka se olikin alkanut laskea. Muistin, että minun oli määrä johtaa auringonlaskun metsästyspariota. Se olisi ensimmäinen partio, jonka johdossa olin. Mukaan lähtisivät Jääviilto, Huurrelilja ja Turmaloikka. En ollut saanut valita itse partion jäseniä, mikä kävi järkeen, sillä muuten olisin jättänyt jälkimmäisen pois. Olin kuitenkin partion johdossa, joten Turmaloikka ei ehkä olisi yhtä ärsyttävä kuin yleensä. Ja nyt pääsisin jakamaan hänelle käskyjä, mikä varmasti menisi kollin ihon alle.
Odotin leirin suuaukolla Jääviillon kanssa. En ollut koskaan kuvitellut voivani kohdata rasittavampaa kissaa kuin Turmaloikka, mutta nuori soturi oli todistanut minun olevan väärässä. Vaikka olimme melkein saman ikäisiä, kuilu välillämme tuntui suurelta, Jääviilto nimittäin käyttäytyi kuin pahainen oppilas. Viimein Huurrelilja ja Turmaloikka saapuivat. Huurrelilja tunnettiin ystävällisenä kissana, ja vaikka minulla ei ollut mitään aikomusta aloittaa hänen kanssaan keskustelua, oli mukava, että hän oli mukana näiden kahden idiootin lisäksi. Määräsinkin häiriköt pitämään perää ja Huurrelilja jäi taakseni.
Johdatin partiota Lehtikuusilaakson suunnalle. Uskoin sieltä päin löytyvän paremmin riistaa, sillä ainakaan tänään partiot eivät olleet käyneet sillä suunnalla. Ravasin eteenpäin auringon luodessa kultaista valoa suuntaamme, käänsin päätäni aavistuksen sen osuessa silmiini. Saavuttuamme Lehtikuusilaakson liepeille hiljensin tahtia ja lopulta pysähdyin haistelemaan ilmaa löytääkseni suunnan, johon jatkaa. Tuuli oli navakka ja kuljetti mukanaan monia eri riistaeläinten tuoksuja. Niillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä jo tuuli oli ratkaissut suuntamme. Meidän olisi lähdettävä oikealle, sillä silloin olisimme vastatuulessa, eikä meitä haistettaisi.
”Mennään vasemmalle.”
Käännähdin ja katsoin taakseni Turmaloikkaan.
”Mitä?”
”Minusta meidän pitäisi mennä vasemmalle Lehtikuusilaaksoon päin”, harmaa kolli jatkoi. Soturin kasvoilla ei näkynyt tuttua virnettä, mutta hänen silmänsä välittivät samaa tunnetta. Tietysti hän yrittäisi tehdä tästä minulle mahdollisimman hankalaa. Astahdin Huurreliljan ohi kohti Turmaloikkaa ja kallistin päätäni kysyvästi.
”Miksi? Tunnet itsekin tämän tuulen. Emme voi lähteä myötätuuleen.”
”Laaksossa tuulella ei ole yhtä suurta merkitystä”, Turmaloikka väitti. Siristin silmiäni.
”Me molemmat tiedämme, mitä sinä yrität. Mutta sillä mitä sinä sanot ei ole mitään väliä. Minä johdan tätä partiota.”
”Ei se tarkoita, että minun pitäisi totella sinua”, soturi vastasi ja nyt virnisti. ”Ainakaan, jos olet väärässä.”
Suuni raottui ällistyksestä, mutta suljin sen saman tien. Miten kukaan oli päästänyt näin epäkunnioittavan kissan soturiksi?
”Tarkoittaa. Enkä minä ole väärässä.”
”Oletko varma?”
”Erittäin.”
Katsoin häntä hetken silmiin ja käännyin sitten – oikealle. Huurrelilja seurasi perässäni, Jääviilto ja Turmaloikka jäivät jälleen taakse.
Löysimme pian sopivan paikan ja aloitimme metsästämisen. Emme jakautuneet pareihin, sillä en olisi sietänyt muun kuin Huurreliljan seuraa. Se olisi kuitenkin tarkoittanut, että Jääviilto ja Turmaloikka olisivat olleet pari, enkä ollut ollenkaan varma siitä, että he olisivat saaneet kiinni edes puolikasta päästäistä. Muutenkin tuntui tehokkaammalta saalistaa yksin; näin katoimme suuremman alueen.
Saavuin kohtaamispaikalle ensimmäisenä. Sain odotella vain hetken, kun läheisen pensaan lehdet kahisivat ja Turmaloikka astui esiin. Huomattuaan minut hän virnisti typerästi. Pyöräytin silmiäni. Harmaa soturi asteli luokseni ja pudotti eteensä pari hiirtä.
”Ei paha”, hän sanoi nähdessään minun kiinni saamani oravan, päästäisen ja varpusen. ”Sinulla kävi tuuri.”
Olin keskittynyt katsomaan läheisen puun oksistoa siinä toivossa, että saisin olla rauhassa. Käänsin kuitenkin katseeni ja kohtasin soturin ruskeat silmät.
”Mikä sinun ongelmasi on?” kysyin viileästi. ”Tunnetko onnellisuutta vain, kun käyttäydyt kuin ylikasvanut pentu?”
Turmaloikka istahti ja pyyhkäisi kerran tassullaan korviensa yli.
”Mitä? Häiritsenkö minä sinua?” Turmaloikka kysyi. ”Minä kun luulin, ettei mikään voisi saada sinua ärsyyntymään.”
Tuhahdin halveksivasti.
”Sinä et ärsytä minua”, naukaisin ja istuuduin. ”Mutta voisit mennä kiusaamaan jotain muuta. Vaikka Jääviiltoa. Ehkä raivostutatte toisenne elävältä ja sinustakin päästäisiin.”
Turmaloikan kasvot piirtyivät maailman ilmeisimpään tekohymyyn.
”Älä nyt, et sinä tarkoita tuota. Ja miksi minä haluaisin kiusata muita? Sinussa on eniten haastetta.”
Kohotin kulmiani.
”Haastetta?”
”Niin. Et koskaan hermostu minulle niin kuin muut. Ja minä haluan saada sinut raivon partaalle.”
Tuijotin kollia hetken sanomatta mitään. Hän oli enemmän pentu kuin oikea pentu.
”Pimeyden Metsän nimeen, hanki itsellesi elämä.”
Lehdet kahisivat jälleen ja Huurrelilja astui esiin. Pian myös Jääviilto saapui paikalle ja lähdimme takaisin leiriin.
Minut oli nimitetty Mahlatassun mestariksi. Minttuvarjo oli kuollut, joten oppilas oli tarvinnut uuden mestarin. Olin tyytyväinen itseeni. En ollut ollut soturina kovin kauaa, ja jo nyt sain ensimmäisen oppilaani. Ensimmäisellä harjoituskerrallamme katselin, miten nuori kolli seurasi oravan hajujälkeä. Pian hän huomasi riistaeläimen kuusen juurakossa. Valmistauduin arvioimaan hänen vaanimisasentoaan, mutta Mahlatassu pinkaisikin juoksuun. Orava tietenkin huomasi hänet ja kapusi puuhun. Oppilas ei seurannut.
”Et saa lähteä juoksemaan heti. Sinun täytyy vaania saalistasi. Kun hiivit eteenpäin, älä laahaa häntääsi maassa”, kerroin oppilaalle, joka seisoi paikoilleen jähmettyneenä. ”Sinun pitää osata arvioida tilannetta paremmin. Eikö Minttuvarjo ole opettanut sinulle mitään?”
Mahlatassu käänsi katseensa pois. Tuijotin häntä hämmentyneenä. Teinkö jotain väärin? Miksei hän sanonut mitään? Ujoudessa ei ollut mitään pahaa, mutta oppilas vaikutti siltä kuin olisi mieluummin ollut siivoamassa klaaninvanhimpien pesää.
”Kuunteletko sinä edes?”
Vastaukseksi Mahlatassu pudisti päätään. Seisoin hetken paikoillani vain katsoen kollia. Hän näytti siltä, että saattaisi alkaa jopa itkemään. Enkä minä tiennyt, mitä minun silloin olisi tehtävä. Selvästi sanani olivat jotenkin vaikuttaneet häneen. En kuitenkaan uskonut, että olin ollut liian ankara. Lopulta huokaisin hiljaa ja istuuduin.
”Haluatko sinä soturiksi vai et?” kysyin oppilasta tarkkaillen. En kuullut vastausta. ”Tehdään yksi asia selväksi näin heti alussa. Minä olen sinun mestarisi. Minä en ole samanlainen kuin Minttuvarjo. Siitä huolimatta sinun on kunnioitettava minua: sinun on toteltava minua ja sinun on kuunneltava minua. Ja jos sinä et kestä minun koulutustani, sitten et selviä Kuolonklaanissa. Minä en edes ole pahimmasta päästä, ellet käy hermoilleni. Olen pahoillani siitä, että Minttuvarjo kuoli, etkä saanut tilalle hänen kaltaistaan kilttiä ja mukavaa mestaria, mutta elämässä ei voi aina saada kaikkea, mitä haluaa. Sinun on nyt vain siedettävä minua, halusit sitä tai et.”
Olin hetken hiljaa. En ollut odottanut joutuvani tekemään jotain tällaista mestarina, mutta kai tämäkin oli osa sitä. Minulle oli tärkeää onnistua Mahlatassun kouluttamisessa, ja jos en saisi oppilasta ryhdistäytymään, hän ei koskaan pääsisi soturiksi.
”Minä en suutu sinulle, jos epäonnistut jossain tai et ymmärrä jotain. Mutta se, että et edes yritä… Sinussa on potentiaalia, ja olen varma, että pystyt parempaan kuin mitä ikinä tuo äskeinen suorituksesi oli.”
Nousin seisomaan ja katsoin Mahlatassua vakaasti silmiin.
”Tällainen pelleily loppuu nyt. Näytit siltä, ettei itku ollut kaukana. Ja usko pois, jos joku Turmaloikan tai Kaaostuhon kaltainen kissa olisi mestarinasi, sinä olisit jo jättänyt klaanin ja matkalla kotikisuksi.”
Käännähdin ja suuntasin askeleeni pienelle aukealle, jonka uskoin sopivan harjoitustuokiollemme.
”En selvästi tiedä tasoasi hyvin, joten aloitetaan perusasioista. Näytä, miten vaanit.”

//1044 sanaa
// Mahla? Pimento ei mestarina siis pyri olemaan mitenkään ilkeä niin muutin vähän tuota yhtä repliikkiä, toivottavasti ei haittaa c:

Katselin Villipentua uteliaasti. Pentu vaikutti varsin fiksulta. Jos hänet osattaisiin kouluttaa hyvin, klaani saisi itselleen oivan lisäyksen riveihinsä. Siitäpä vasta sainkin tuuman: minut oltiin vasta nimitetty soturiksi, mutta ei se estänyt minua saamasta oppilasta. Mikäli kykenisin osoittamaan arvoni muille, Villipentu saatettaisiin suoda minun huostaani. Ei sillä, että varapäällikön asema olisi minua houkuttanut, mutta mitä sitä ei tekisi maineen ja mammonan eteen.
Villipentu sopersi jotain nikseistä. Aivan. Niinhän minä olin luvannut: kertoa niksejä soturikoulutukseen liittyen. Sattuipas sopivasti. Voisin aloittaa oletetun tulevan oppilaani koulutuksen jo hyvissä ajoin ennen varsinaisia harjoituksia. Toki ei ollut varmaa, saisinko edes näin lyhyellä kokemuksella itselleni oppilasta, mutta aina kannatti kokeilla.
"Jos haluaa menestyä täällä, tulee olla viekkaampi kuin kettu ja älykkäämpi kuin korppi", aloitin saatuani myyrän päätökseen. Villipentu kuunteli. Nuolaisin suupieliäni vaivihkaa ja oikaisin sitten itseni. "Lisäksi on oltava ahkera ja osoitettava olevansa jollain tapaa hyödyllinen. Muuten jää vähemmälle osalle saaliin jaossa. Tiedä siis, että mikäli velttoilet oppilasaikanasi tai käyttäydyt muuten ei-toivotusti, saatat joutua useimpian mustalle listalle, josta sinua ei nosta ylös kuin jokin arvostettava teko klaanisi hyväksi."
Istahdin taas alas ja kurkotin sukaisemaan lavastani törröttävän karvatupon suoraksi. Rykäisin ääntäni nopeasti. "Esimerkiksi minä ansaitsin paikkani klaanissa kovalla uurastuksella ja olemalla osallisena taistelussa erakoita vastaan. Olen myös omatoimisesti häätänyt kolmen erakon joukon rajaltamme", kerroin ylpeänä. Vau, tuntui hyvältä päästä jakamaan omia kokemuksiaan jonkun kanssa. Villipentu taisi olla tähän mennessä ainoa, joka oli viitsinyt kuunnella juttujani näinkin pitkään. Toisaalta hänellä ei tainnut olla paljoa vaihtoehtoja.
"Haluaisitko että näytän sinulle muutaman puolustusliikkeen? Jos joku isompi käy uhittelemaan sinulle, voit iskeä takaisin samalla mitalla", keksin ehdottaa. Tällä kertaa olin oikeasti kiinnostunut näyttämään pennulle jotain ilman, että ajoin sillä mitään takaa.

//Villi?
//269 sanaa

Tuhkajuova asteli luokseni. Hän katsoi minua viileästi vaaleanvihreillä silmillään. Uusi mestarini vaikutti määrätietoiselta. Olimme vielä pentutarhalla asuessamme vitsailleet Mahlatassun kanssa sillä, kuka epäonninen mahtaisi joutua hänen oppilaakseen. Näköjään en ollut onnettaren suosiossa.
"Siirrä petisi oppilaiden pesälle ja lepää hyvin. Tulen herättämään sinut aikaisin aamusta", Tuhkajuova maukui ennen kuin ehdin sanoa mitään. Suljin auki unohtuneen suuni ja nyökkäsin.
"Selvä." Katsoin kuinka naaras käänsi minulle selkänsä ja suuntasi mustan soturin luo. Kaiketi saisin vapaata loppuillan. En ottanut siitä pahakseni.
Vilkuilin ympärilleni löytääkseni Villipennun. Katseeni tavoitti pilkukkaan naaraan juuri nimetyn Karhumyrskyn seurasta. Kollin kasvoilla oli hänelle epätavanomainen hymy, joka herätti epäilykseni. Mitä velipuoleni mahtoi halusta tuosta pennusta?
Jätin heidät rauhaan; minulla oli tehtävää. Loikin aukion poikki pentutarhalle ja ryhdyin rullaamaan sammalalustaa kokoon. Ruostekukan peti oli tyhjä. Emonikin täytyi ilmeisesti palata takaisin soturien pesälle nyt kun minä olin oppilas.
Raahasin rullatun nukkumapaikkani oppilaiden pesälle, jossa Karhumyrsky pakkasi parhaillaan omaa vuodettaan. Soturi vilkaisi minuun päin ohimennen, mutta - kuten tavallista - ei sanonut mitään. Yritin hymyillä hänelle, mutta se tuntui liian väkinäiseltä, joten annoin olla.
Mahlatassu nukkui kerällä paikallaan. Laskin sammaleni hänen viereensä ja levitin sen auki. Sen jälkeen talloin uuden nukkumapaikkani aloilleen ja käperryin itsekin kerälle. Olin tarpeeksi lähellä Mahlatassua koskettaakseni häntä. Hengitin hänen tuoksuaan ja annoin lihasteni rentoutua. Sitten laskin pääni sammalille ja suljin silmäni.

//Tuhka?
//210 sanaa

Villipentu katsoi toista, hän tiesi tuon nimenkin. Sana hänestä olikin selvästi levinnyt, näinä päivinä mitä naaras täällä oli ollut. Karhumyrsky väitti tästä tulevan pian oppilas. Villipentu pysytteli hiljaa, hän selvästikkin halusi itse puhua. Eikä olisi kohteliasta keskeyttää toista, varsinkaan kun puhetaidot olivat näin huonot. Hän kertoi sitten soturien jutuista, pentu nyökkäsi vähän. Kolli kuitenkin palaisi, joka nostatti pienen hymyn pennun huulille. Niksejä, niitä hän opettaisi. Ehkä tuo kolli auttaisi häntä opettelemaan puhumaan myös, sillä mitä olisi oppilas, joka vieläkin änkyttäisi? Karhumyrsky kosketti ohimennen toisen korvaa kuonollaan. Karhumyrsky oli selvästi kiltinpi soturi kuin hän olikaan luullut, tuota ei tarvitsisisi pelätä. Toinen toi kaukaisesti Villipennun mieleen Lauhapennu kiltteyden.

Mitä Villipentu teki lukko ajallaan? Noh, vanhaa kunnon pallon heittelyä. Nyt kun Lauhapentu ei ollut pesässä, tuntui paikka aika aaviolta. Toki hänen perään katsottaisiin, mutta ei täällä leikkitovereissa ollut enää paljoa valinnan varaa. Pentu jännitti uutta tapaamistaan Karhumyrskyn kanssa. Villipentu oli viimeksi syönyt aamulla, edellis aamulla, se oli hänelle enemmän kuin normaalia saada vain yksi ateria, joten pentu kummaksui kun yht äkkiä hän saisikin enemmän ruokaa kun oli tottunut. Pentu työntyi pentutarhasta aukiolle, huomaten juuri aterioimaan alkaneen Karhumyrskyn. Villipentu tassutteli toisen luokse, istahtaen tämän eteen. Hän ei sanonut mitään, eikä näköjään tarvinnutkaan, kun toinen kolli aloitti jo juttelun. Kolli kyseli jo toisen ruokatottumuksista. Vieläkö hän joi maitoa? Ei toki, hän oli siirtynyt riistaan melkeinpä heti tänne tullessaan. Hän katsoi toista säälien, kun hän työnsi Villipennun eteen kyseisen myyrän. Villipentu katsoi saalista pitkään, olisiko oikein viedä toiselta kissalta ruokaa. Hän toisaalta ei ollut vielä syönyt mitään, nälkä kurnien vatsassa. Villipentu kumartui vähän ottaakseen palan myyrästä, hän jäi katsomaan toista soturia varovasti kyyryyn, näyttäen alistuneelta.
"Kyl- lä minä o- olen riistaa enne- nkin syönyt", mutisin, katsoen toiseen kissaan. Karhumyrskyssä oli jotain outoa, hymy oli liiankin iloinen, teennäisen iloinen. Toisesta olisi ollut vain parempi jos Karhumyrsky olisi ollut todellinen itsensä, eikä teennäinen hymyilijä. Pentu pohti uskaltaisiko sanoa asian ääneen, mutta päätti että olisi parempi kollille antaa aikaa, kotsoen miten ääliönä tuo villipentua ajatteli, näin pentukin saisi kuvan millainen persoona kolli olisi.
"Ni- in ne nik- niksit?", Villipentu sanoi nopeasti. Kolli oli juuri sanomassa jotain, kun naaras otti oman puheenvuoronsa käyttöön. Hän katsoi toista hieman haastavasti. Mikä tämä Karhumyrsky lopulta olsii kollejaan, oliko häneen luottamista. Jos ei olisi, hänellä olisi aina Lauhatassu, johon turvautua, sekä jonka luokse mennä. Lauhatassusta puheen ollen kollia ei ollut näkynyt loppu päivänä. Ehkä hän oli mennyt lohduttamaan sitä surullista kaveriaan. Mahlatassua. Oli miten oli, naaras ei vieläkään pelkäisi paljastaa kaikille toisen kylmää luontoa jos sellainen olisi olemassa. Hän ei pelännyt hakea Lauhatassusta tukea, sillä kolli oli antanut myös tukeaan Mahlatassulle, miksei sitten hänelle? Villipentu kumartui ottamaan vielä toisen suupallalisen myyrästä, tällä kertaa hän suoristui, päättäen ettei näyttäisi toiselle alistautuneisuutta toista kertaa, ennen kuin selvittäisi millainen kolli olisi.

//sanat 454
//Karhu?

Istuin oppilaiden pesän edustalla ja pidin katseeni käpälissäni. Punatähti oli eilen antanut minulle uuden mestarin. Se oli ollut suuri pettymys, koska olin saanut mestarikseni Pimentovarjon. Oliko ollut väärin iloita siitä, että olin saanut ensimmäiseksi mestarikseni Minttuvarjon, klaanin mukavimman soturin? Toivoin, ettei Pimeyden Metsä ollut suuttunut siitä minulle, ja sen takia tappanut mestariani. Pimentovarjo katsoi minua odottavasti. Meidän oli määrä lähteä harjoituksiin aivan pian. Naaras oli antanut minulle hetken aikaa avata silmäni kunnolla ja herätä. Minulla oli nälkä, mutta ei tehnyt mieli syödä. Siksi jätin aamupalan väliin.
"Lähdetään", tumma naaras sanoi ja lähti johdattamaan minua ulos leiristä. Aurinko ei ollut edes noussut vielä. Leirin pääaukiolla oli vain pari kissaa meidän lisäksemme. Tuhkajuova tuli meitä vastaan. Hän oli kai menossa herättämään Lauhatassun. Paras ystäväni oli eilen illalla tehnyt petinsä viereeni. Olimme nukkuneet selät kiinni toisissaan aivan kuten ennenkin. Lauhatassun läsnäolo sai oloni hieman paremmaksi, vaikka Minttuvarjon kuolema sattui yhä.
Pimentovarjo astui edelläni leirin ulkopuolelle. Ilma oli kostea, mutta lämmin. Taivas oli täynnä paksuja pilviä. Luvassa olisi kai sadetta. Soturi johdatti minua kohti metsää.
"Opetan sinulle tänään saalistamista, koska huhujen mukaan se on suuri heikkoutesi", Pimentovarjo sanoi. Hänen äänensä oli kylmä, täysin vastakohta mitä Minttuvarjon ääni oli ollut. En vastannut mitään. Kun pääsimme tarpeeksi syvälle metsään, Pimentovarjo pysähtyi ja käänsi katseensa minuun. En halunnut kohdata hänen katsettaan, joten nostin katseeni pilviselle taivaalle.
"Mitä haistat?" soturi kysyi. Pakotin itseni keskittymään harjoituksiin. Haistelin ilmaa hetken aikaa.
"Hiiren, tosin haju on laimea.. Orava on mennyt tästä kai äsken", kerroin jännittyneesti. Pimentovarjo nyökkäsi.
"Lähde seuraamaan oravan hajujälkeä", soturi käski kylmällä äänellään. Tein työtä käskettyä ja lähdin seuraamaan hajujälkeä. Minttuvarjo oli käskenyt pysyä hiljaa jo tässä vaiheessa. Niinpä painauduin hieman normaalia matalammaksi ja lähdin kulkemaan jäljen perässä. Se kulki muutaman puun ohi ja voimistui koko ajan. Kun olin kulkenut jonkin matkaa, näin tuuheahäntäisen eläimen kuusen juurikossa. Se kaiveli jotakin maasta. Vilkaisin takanani olevaa Pimentovarjoa kysyvä katse kasvoillani. Naaras nyökkäsi. Minun pitäisi kai yrittää saada orava kiinni. Heilautin häntääni pari kertaa puolelta toiselle, jonka jälkeen lähdin juoksemaan kohti punaturkkista oravaa. Se huomasi minut ja kiipesi saman tien kuuseen. Kirosin mielessäni, enkä lähtenyt oravan perään. En ollut koskaan kiivennyt puuhun. Meidän olisi pitänyt Minttuvarjon kanssa opetella sitä seuraavien päivien aikana. Mieleni tummui jälleen ajatellessani Minttuvarjoa ja hänen kuolemaansa. Jäin seisomaan paikalleni. Tuijotin suoraan eteenpäin kohti tyhjyyttä.
"Et saa lähteä juoksemaan heti. Sinun täytyy vaania saalistasi. Kun hiivit eteenpäin, älä laahaa häntääsi maassa", Pimentovarjo lateli asioita, jotka minä tein väärin. Se sai oloni yhä vain kamalammaksi. Nielaisin ja yritin pidätellä itkua. Miksi Pimentovarjon piti olla niin ilkeä? Minttuvarjo oli aina korostanut sitä, että palaute tuli antaa rakentavasti. Piti kertoa hyviä ja huonoja asioita, eikä vain syyllistää ja kertoa missä olen surkea. Käänsin pääni pois Pimentovarjosta, joka jatkoi heikkouksieni latelua.
"Kuunteletko sinä edes?" naaras kysyi. Pudistin päätäni. En halunnut kuunnella Pimentovarjoa. Hän oli yksi hiirenaivo aivan kuten lähes jokainen Kuolonklaanin soturi! En halunnut häntä mestarikseni. Minä halusin Minttuvarjon. Pimentovarjo tuhahti turhautuneena.
"Halutko sinä edes soturiksi?" kissa kysyi kylmästi. En vastannut, koska en pystynyt. Pala kurkussani tuntui vain kasvavan mitä enemmän naaras minulle puhui. Olisin halunnut vain maata oppilaiden pesässä ja olla puhumatta kenellekään.

//Pimento?
// 511 sanaa

Silmäilin eteeni tupsahtanutta pilkukasta pentua. Naaraan suuret siniset silmät olivat kohdistaneet läpitunkevan katseensa minuun. Yllätyin, kun tuo yhtäkkiä änkytti minulle onnittelunsa uuden nimeni johdosta. Kuka tämä kakara oli? En ollut nähnyt häntä ennen. Toisaalta, olin kerran sattumalta kuullut klaanin alueelta löydetystä erakkopennusta, joka siirrettiin pentutarhalle varttumaan. Nyt kun Lauhatassu oli oppilas, ei pentutarhalle jäänyt kauheasti vaihtoehtoja Sammalpennun lisäksi.
"Voi kiitos", mau'uin ja annoin leveän hymyn levitä kasvoilleni, sillä olimmehan julkisella paikalla ja maineeni oli vaarassa tahriintua, mikäli onnistuisin saamaan tuon karvapallon itkemään. Yritin muistella, josko olisin kuullut tämän pennun nimen mainittavan joskus jossain. Sitten keksin sen:
"Sinä olet varmaankin Villipentu? Oletpas sinä kasvanut hyvin. Ei mene varmasti kauaa, kun sinäkin seisot tuolla ja kuulet oman mestarisi nimen lausuttavan ääneen." Kyllä. Villipentu sen täytyi olla. Olin kerran kuullut parin soturin mainitsevan jonkun Villipennun puhevaikeuksista, eikä nimi ollut vielä silloin sanonut minulle mitään. Mutta nyt naaraan takelteleva puhe oli paljastanut hänet minulle. Katselin pentua silmät hieman sirrillään. Tästä voisi tulla jopa hauskaa.
"Minulla on juuri nyt joitain soturien juttuja meneillään, mutta vähän myöhemmin voisimme tutustua toisiimme paremmin ja voisin näyttää sinulle muutamia hyödyllisiä niksejä, joita tulet tarvitsemaan soturikoulutuksesi aikana", ehdotin edelleen hymyssä suin. Sen jälkeen kosketin kuonollani kevyesti naaraan korvaa ja tassuttelin tämän ohitse oppilaiden pesälle, josta minun olisi noudettava vanha nukkumapaikkani ja siirrettävä se sitten soturien pesään, joka olisi tästä päivästä alkaen uusi leposijani.
Homma sujui yllättävän joutuisasti. Raahasin vanhan vuoteeni uudelle paikalleen ja hain vielä uutta sammalta Hehkuaskelelta tehdäkseni siitä mukavamman. Pöyhin sen kuohkeaksi, ja kun olin tyytyväinen tulokseen, palasin takaisin aukiolle. Vilkuilin ympärilleni. Villipentu oli kaiketi pentutarhalla. No, ihan miten vain; nyt minulla olisi hyvä sauma haukata hieman jotakin, sillä ellen saisi pian murua rinnan alle, nääntyisin pian nälkään.
Valikoin tuoresaaliskasasta itselleni pulskan myyrän ja asetuin syömään sitä leirin laidalle, jossa kukaan ei häiritsisi minua. Tai niin ainakin luulin: Villipentu seisoi taas kohta edessäni ja katseli minua uteliaasti. Ihan kuin hän olisi ollut jotain vailla. Sitten muistin, mitä olin mennyt lupaamaan tuolle. Ainakin minulla oli yksi uusi liittolainen puolellani, jos ei muuta.
"Ai hei taas. Oletko vielä maistanut tuoresaalista?" kysyin tekopirteästi ja nyhdin itselleni palasen myyrästä. Jäydin sitä hitaasti leukojeni välissä samalla kun odotin pennun reaktiota, ja työnsin sitten myyrän hänen jalkojensa juureen. "Jos haluat, voit ottaa minulta vähän."

//Villi?
//370 sanaa

Avasin silmäni ja heräsin leirissä olevan kaatuneen kuusipuunsuojista. Viereisellä pedillä makoili vielä unisen näköinen Pikkutassu, joka pesi korviaan huolellisesti. Nousin ylös ja kurottauduin venyttelemään. Aamu ei ollut kaikista iloisin Kuolonklaanin leirissä, sillä ulos astuessani näin aukiolla ikiuntaan lepäävän Minttuvarjon. Päätin pysytellä sivummalla surevien kissojen tieltä. En ollut sen paremmin tuntenut tuota vaaleanpunaruskeaa naarasta, mutta sydäntäni silti riipi nuoren kissan kohtalo. Päätin mennä vilkaisemaan Sumusilmän ja Naarmunenän tekemisiä. Pujahdin aukion läpi pentutarhalle, joka toimi myös klaaninvanhimpien asumispaikkana. Työnnyin pesään johtavan sammalverhon lävitse ja tervehdin pesässä olijoita hiljaa siltä varalta, jos joku sattuisi vielä nukkumaan.
“Huomenta Taivastassu”, Naarmunenä tokaisi ja kohtasin hänen lämpimät tummanvihreät silmänsä. Hymyilin tälle. Huomasin vasta sammallelle käpertyneen Sumusilmän suuren punaruskean hahmon, joka tuhisi vielä tyytyväisenä unten mailla.
“Mitä sinulle kuuluu?” naukaisin siten, että ääneni muuttui miltei kuiskaukseksi matkallaan kuulijansa korviin.
“Ihan hyvää. Harmittaa vain vähän, kun pennut ovat muuttamassa oppilaiden pesään vuoron perään”, Naarmunenä naurahti haikeasti. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Kun olin ollut pentu, muistin kuinka klaaninvanhimmat pitivät siitä, kun saivat viettää aikaansa meidän kanssamme.
“Haluaisitko, että toisin teille jotain syötävää?” kysyin pienen varovaisen hymyn väläyttäen. EN halunnut, että Naarmunenä tuntisi itseään avuttomaksi, sillä sitä hän ei todellakaan ollut. Halusin vaan tarjota apua. Kolli kuitenkin pyöritteli päätänsä. “Ei kiitos Taivastassu. Oli kiva kuitenkin, kun kysyit”, tabbykuvioinen kolli naukui. Ennen kun ehdin vastata mitään, Sumusilmä alkoi liikahdella alustallaan. Päätin jättää klaaninvanhimman heräilemään rauhassa ja hyvästelin Naarmunenän. Loikin aukiolle ja aloin etsiä juttuseuraa.

Tassutin partion johdossa olevan Jääviillon perässä. Minut oli haluttu laittaa mukaan saalistuspartioon, joka lähti hieman ennen auringon maille painumista ja yllätys yllätys, partion johdossa oli itse Jääviilto. Kuitenkaan tuon punaruskean kollinkaan läsnäolo ei voinut laskea mielialaani, sillä erakot oltiin tuotu leiriin päivittäiselle käynnilleen auringonhuipun aikaan. Heidän tapaamisensa sai aina ilon kuplimaan sisälläni ja joskus sitä iloa riitti koko päivän. Partio jaettiin kahteen osaan ja minut paritettiin Jokimielen kanssa. Olisin kaikista mieluiten saalistanut partiossa olevan Huurreliljan kanssa, sillä hän oli kiva. Sovimme Jokimielen kanssa, että yrittäisimme saalistaa yhteistuumin haistamamme jäniksen. Minun piti ajaa eläin Jokimielen tassuihin ja näin siinä loppujen lopuksi kävikin. Jäniksen lisäksi nappasin pulleahkon hiiren, jonka jälkeen palasimme paikalle, josta olimme alun perin lähteneetkin. Jääviilto ja Huurrelilja olivat jo aukiolla kahden oravan kanssa. Palatessamme leiriin, aistin tunnelman sähköistyneen sitten lähtömme. Kävin tiputtamassa hiireni riistakasaan ja vilkuilin aukiota huolestuneena. Hetken päästä tunnistin Hiutaletassun leirin laidalla juttelemassa veljelleen Kylmätassulle. He olivat olleet kovin harmistuneita siitä, kun heidän veljensä oli päässyt ainokaisena soturiksi. Lähdin ravaamaan heidän luokseen kulmani huolestuneena kurtussa. Valkean naaraan pää kääntyi ensimmäisenä suuntaani ja kuulin hänen hiljaisen äänen ilmoittavan Kylmätassulle tulostani.
“Hei Hiutaletassu ja Kylmätassu!”, naukaisin oppilaille, “Onko jotain merkittävää tapahtunut sillä aikaa, kun olin partiossa?” Sydämeni oli pompata ulos rinnastani, kun näin Hiutaletassun huolestuneen jäänsinisen katseen. Hän nyökkäsi ja naukaisi: “Kaksi niistä erakoista tuli leiriin. Yhdelle niistä oli kai sattunut jotain, siltä ainakin näytti, kun häntä raahattiin leiriimme.” Tuntui kuin joku olisi kynsinyt sydäntäni. Olin ollut heitä lähes aina vastassa, oppinut tuntemaan heidät. Jollekin heistä - minun ystävistäni - oli sattunut jotain. Kylmätassu huomasi järkyttyneen ilmeeni ja yritti rauhoitella: “Ei se välttämättä mitään vakavaa ole.” Tunsin, kuinka ilma pakeni keuhkoistani ja paniikki alkoi vallata minua hitaalla, mutta varmalla otteellaan.
“Mikä hänellä on? Kenellä heistä?” haukoin henkeäni. Ravistin päätäni. Mieleeni leijuivat kuvat jokaisesta erakosta vuorollaan Hehkuaskelen pesässä kuoleman kourissa.
“Sillä valkealla, jolla on tummanharmaita laikkuja. Ja emme tiedä mikä hänellä on, Hehkuaskel kielsi ketään menemästä sinne”, Kylmätassu selitti ja katsoi minua myötätuntoisella katseellaan. Hän tiesi kuinka läheinen oli heidän kanssaan. *Voi Merkurius parka! Mitä hänelle on tapahtunut? * Nyökkäsin pikaisen kiitoksen ja siirryin sivummalle yksikseni. Missä kolmas kissa oli? Hiutaletassu oli maininnut vain kahden kissan saapuneen. Vajosin syvälle ajatuksiini, josta nousin vasta kun kuulin Punatähden aloittavan kokouksen. Alku osio käsitteli Minttuvarjon kuolemaa, jonka jälkeen hän kutsui Karhutassun luokseen. Hän sai soturinimensä ja hänet tunnettiin nykyään Karhumyrskynä. Hurrasin toki kollin uudelle nimelle, mutta silti ajatukseni harhailivat koko ajan parantajan pesälle.
“Taivastassu astuisitko eteen”, Punatähti käski aivan yllättäen. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä ja jumituin muutamaksi sekunniksi paikoilleni, ennen kuin ymmärsin liikkua. Olinhan minä tiennyt nimitykseni olevan lähellä, mutten muistanut sitä kaiken huoleni keskellä. Tassuttelin nopeasti punaruskean päällikön luo. Hän katsoi minua tyynillä kirkkaanvihreillä silmillään ja naukui kumealla äänellään:
“Tästä lähtien sinut tunnetaan Taivaslauluna, Kuolonklaanin täytenä soturina!” Ennen kuin palasin takaisin, näin Merkuriuksen ja Coronan hahmot parantajanpesän suuaukolla. En nähnyt sen paremmin, sillä minun oli poistuttava takaisin kissajoukkoon. *Taivaslaulu. * Mielestäni se kuulosti kauniilta ja olin kiitollinen Punatähdelle hyvästä valinnasta. Yritin kissamassan ylitse nähdä edes vilauksen veljeksistä, jotta tietäisin näkemäni olleen totta, mutta pienenä kissan se oli vaikeaa. Seuraavana nimitettiin Pikkutassu ja Lauhapentu. Pikkutassu oli saanut nimekseen Pikkukaaoksen ja Lauhatassu oli saanut mestarikseen Tuhkajuovan. Olisin mennyt onnittelemaan rakasta ystävääni, mutta nyt minun oli mentävä katsomaan mitä erakoille oli tapahtunut. Oliko kenties koira käynyt heidän päällensä? Siitä tulisi rumaa jälkeä enkä ollut nähnyt raapaleita kummankaan kehossa. Pudistin päätäni ja yritin päästä tilanteen ylitulkinnasta ja loikin huimaa vauhtia parantajan pesän luokse ja siinä he tosiaan olivat. Ehjinä kissoina molemmat, mutta missä Dakota oli?
“Mitä teille on tapahtunut? Kuulin pelkkiä huhuja ja pelkäsin hirveästi teidän puolestanne. Ja missä Dakota on? Onko hän kunnossa?” sopersin.

//Merkurius?
829 sanaa

Katsoin lauhapentua, joka tarjosi paikkaa vierestään. Hänen pieni hymynsä, teki päiväni paremmaksi hetken. Hän katsoi tuota valko oranssin kirjavaa kollia, kiepauttaen itsensä hänen vierelleen sammaleelle.
“To- Toki, jo- jos se sa- saa sinut tas hymy- Hymyilemään”, Sain hoiverrettua, huomasin heti että sain hienosti pienen pätkän sanottua, mutta yksi kirjain putosi rivistä ja taas kuulosti sen takia hupsulta, kuitenkin Lauhapentu kiersi hännän ympärilleni, hymyillen vaisusti. Olisin oikeastaan halunnut mennä kauemmas kollista purkamaan tunteitani, mutten nyt ensi alkuun saanut mitään sanottua. Lopulta kyyneleet väistyivät sivuun, kun painauduin keveästi tuohon kolliin, lipuen hetki hetkeltä pimeyteen, unten maille. En lopulta kutenkaan nähnyt mitään unia, nukuin levollisesti koko yön, heräämättä kertaakaan.
Kun viimein heräsin, oli Lauhapentu jo kadonnut, kampesin itseni ylös, kömpien aukiolle, huomasin Lauhapennun siellä, kolli ei tehnytkään mitään erityistä. Siistin turkkiani, katsoen aukiota. Joku katsoi Lauhapentua, se oli ruskeanpunainen kolli, joka ei ollut kovinkaan suuri kokoinen, normaali täysikasvuinen kissa. Kipitin lopulta takaisin pentutarhaan, antaen nyt aikaa kaverilleen tehdä nyt mitä kissat halusivatkaan tehdä yksin ollessaan. Ehkä kolli tulisi hakemaan häntä jos tulisi liian tylsää. Minulla ainakaan ei tullut tylsää, kun aloin pomputella sammal palloa seinää vasten, höpöttäen hiljaiseen ääneen itselleni. Halusin oppia puhumaan, että siitä ei tulisi este oppilaaksi noustessani, mutta en halunnut häiritä muiden tekemisiä, joten pysyin sivussa, sekä puhuen aika hiljaa. Puheessani ei ollut aina järkeä, mutta tuskin kukaan sitä kuunteli. Pesään asteli tuo tuttu valko oranssi värikkö, hän kiersi katseellaan, kun hän huomasi minut, hän hymyli. Hänen sinissä silmissään oli taas se kiilto, jonka olin nähnyt kun tapasin hänet. Asiat olivat selvästikkin menossa parempaan päin hänen osaltaan. Ehkä hänen ystävänsäkkin saisi nyt mielenrauhan, kun illalla kuullemma oltiin pidetty valvojaiset, olin kuullut sivumennen jonkun puhuneen niistä. Me olimme kuitenkin Lauhapennun kanssa olleet jo nukkumassa tuolloin. Uskoin etttä se että olin antanut kollille tilaa, auttoi pientä käsittelemään ystävänsä surua. Mutta en tiennytt kauanko tuo hymy pysyisi, olisin valmis tekemään paljonkin, jotta kollin hymy pysyisi, sitä ei pyyhittäisi, ei minun vahti vuorolla. Hänelle olisi vain keksittävä jotain muuta ajateltavaa kuin kuollut ruho, sekä sureva ystävä.
“Hei, päällikkö aikoo varmaan jotain”, Lauhapentu sanoi, aloittaen, kuitenkin aivan totta, päällikkö kutsui klaanin koolle. Tassutin hänen luokseen, pesän suulle. Pidin katseeni toisen sinisissä silmissä.
Aurinko oli huipussaan, kun kävelin oranssin kollin kanssa aukiolle. Päällikkö odotti että kaikki olivat paikallaan, ennen kuin aloitti. Hän ensiksi nimesi tuon oudon lauhaa tuijottaneen kollin, Karhutassun, Karhumyrskyksi, sitten hän nimesi muita oppilaita sotureiksi. Kuuntelin senkin. Sen jälkeen yllätyin. Lauhapentu kutsuttiin eteen, hänestä tehtiin oppilas! Tietty hänen nimekseen tuli Lauhatassu, kolli sai mestarikseen kissan, jota en niinkään tuntenut. Kuitenkaan asia ei näyttänyt tyydyttävän Lauhatassua. Villipentu odotti että klaani laantuisi, ennen kuin lähtisi kulkemaan mihinkään. Hänellä olisi tällä kertaa suunta, sekä paikka tiedossa. Naaras kuljeskeli kissa joukossa, turkkien värikkäässä sekamelskassa. Hän kuitenkin pian löysi haluamansa. Ruskea punainen kolli, tuolla oli meripihkan väriset silmät, jotka eivät kuitenkaan kauneudessaan päihittäneet Lauhatassun sinisiä silmiä. Istahdin tämän viereen. Kolli ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään huomiota herättävältä, mutta koskaan ei tietäsi millainen kolli todellisuudessaan oli. Ei mustavalkoinen emokaan ollut herättänyt laumassa huomiota, eikä musta isä. Mutta silti nämä olivat ilkeitä vanhempia. Pohdin uskaltaisinko puhua tuolle vieraalle, koska hän olisi silti vieras ja voisi tuomita minut.
“He- Hei? Onnea Uu- Uudesta nimestä”, Tokasin, katsoen isompaan kolliin, hän katsoi minua vieroksuvasti, mutta en antaisi kenenkään polkea itseni päälle, en nyt. Saisin voimaa Lauhatassun hymystä.

//542 sanaa
//Karhumyrsky tai Lauhatassu? Kirjottakaa vapaasti vaan omat versionne :D

Työnnyin ulos aukiolle. Minttuvarjon ruumis oli yhä leirissä, ja sen ympärillä nuokkui muutama satunnainen kissa. Oli vielä aikaista, mutta ei menisi kauan, kun naaras kannettaisiin pois ja hyvästeltäisiin lopullisesti.
Näemmä Lauhapennun ystävä Mahlatassu oli viettänyt yönsä kuolleen mestarinsa vierellä yhdessä Surmakynnen ja parin muun kissan kanssa. Menetys oli valitettava, muttei maata kaatava. Klaani nousisi pian taas jaloilleen.
Minulla ei ollut lupaa syödä, enkä totta puhuakseni ollut sillä tuulella, että olisin viitsinyt käydä kysymässä sitä tyttärensä kuolemaa surevalta mestariltani, joka varmasti oli valmis upottamaan kyntensä kenen tahansa häntä häiritsemään rohkenevan kurkkuun.
Istahdin varjoon ja tyydyin siistimään sottaista turkkiani. Se oli pahasti sekaisin yön jäljiltä ja sieltä täältä sojotti epämääräisiä karvatuppoja. Ehkä tässä riittäisi työmaata siihen asti, että Minttuvarjon ruumis olisi kannettu pois leiristä ja elämä voisi taas jatkua tavalliseen tapaan.
Huomioni kiinnittyi hädin tuskin näkyvään liikkeeseen pentutarhalla. Valkean ja oranssin kirjava pentu työnsi päänsä ulos pesästä. Lauhapentu vilkuili ympärilleen varautuneen näköisenä. Minua rupesi väkisinkin hymyilyttämään: Pentu oli sattunut näkemään veren tahriman Minttuvarjon ruumiin aukiolla, ennen kuin Ruostekukka oli ehtinyt hakemaan hänet pois. Ainakin tuo lellitty kirpputurkki oli säikähtänyt kunnolla, jos jotain hyvää piti löytää.
Seurasin sivusta, kuinka Lauhapentu kipitti aukion poikki Mahlatassun luo. Pentu painautui ystäväänsä vasten. Kaksikko näytti vaihtavan keskenään muutaman vaisun sanan, kunnes Mahlatassu käänsi kollille selkänsä ja lähti tulemaan suuntaani. Pidin katseeni Lauhapennussa, kun kermanvärinen oppilas tassutteli ohitseni pesään. En voinut peitellä vahingoniloisuuttani.
Aikaa kului, ja viimein koitti aurinkohuipunhetki. Silloin Punatähti asteli aukiolle. Valpastuin saman tien. Päälliköllä oli selvästi jotakin mielessään. Nousin ylös ja hivuttauduin hieman lähemmäksi, kun punaruskea kolli kailotti kaikki ulos pesistään.
"Olemme menettäneet soturin. Minttuvarjo oli rohkea, nuori kissa. Otan saa hänen omaistensa suruun", Punatähti aloitti ja painoi puhuessaan päänsä hetkeksi alas kuin kunnioituksen osoituksensa jo edesmenneelle klaanitoverilleen. Klaani pysyi ääneti. Olisi ollut kerrassaan väärin rikkoa surevien pyhää hiljaisuutta. Päällikkö nosti jälleen katseensa häntä ympäröiviin kissoihin. "Mutta on meillä iloisempiakin uutisia. Tänään pidämme neljän kissan nimittäjäiset." Nyt kissojen keskuudesta kuului kiivasta supinaa. Rinnassani syttyi pieni toivonkipinä.
"Karhutassu, tulisitko tänne eteen", Punatähden pyyntö oli ennemminkin käsky. Nielaisin hiljaa ja astelin pää pystyssä hänen eteensä. Toivoin että turkkini ei ollut kovin karseassa kunnossa.
"Tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Karhumyrskynä", kolli julisti vakaalla äänellä ja kutsui seuraavan luokseen. Siirryin sivummalle leveä hymy kasvoillani. Karhumyrsky! Se oli uusi nimeni, ja vieläpä komea sellainen!
Seuraavaksi Punatähti nimitti vielä Taivastassun ja Pikkutassun. Heidän uudet nimensä olivat Taivaslaulu ja Pikkukaaos. Juuri kun ehdin luulla nimittäjäisten olevan ohi, Punatähti kutsui luokseen vielä yhden kissan. Lauhapentu loikki eteen silmät hehkuen, vaikka huomasinkin että hän oli tavallista vaisumpi.
"Lauhapentu, sinut tullaan tuntemaan seuraavien kuiden aikana Lauhatassuna. Tuhkajuova toimii mestarinasi", päällikkö maukui. Olin näkevinäni Lauhatassun hätkähtävän kuullessaan uuden mestarinsa nimen mainittavan. Ainakaan tuo kolli ei pääsisi lepsuilemaan.

//Joku nimittäjäisissä olleista kissoista? Voitte kirjottaa omat näkemyksenne Taivaan ja Pikun nimittäjäisistä x3
//441 sanaa

Istuin pääaukion laidalla katse vaalean punaruskeassa Minttuvarjossa. Ei, katse hänen ruumiissaan. Minttuvarjo oli poissa. Häntä ei vain ollut enää. Minusta tuntui, ettei minuakaan ollut enää. Se tuntui niin pahalta, ettei edes tuhat sanaa voinut kuvailla tämänhetkistä oloani. Tuntui kuin olisin menettänyt osan itsestäni. Tummanharmaa naaras makasi Minttuvarjon ruumiin vierellä. Surmakynsi oli surun murtama. Hän oli menettänyt ainoan tyttärensä. Myös Varjokarva oli käynyt hetken aikaa tyttärensä ruumiin vierellä, mutta se oli ollut kollille liikaa. Hän oli lähtenyt leiristä jokin aika sitten.
Aurinko oli laskenut ja taivas hämärsi. Kuolonklaanin leiri oli hiljainen. Kuolleen kissan läheiset valvoisivat yön hänen kanssaan. Se oli jokin rituaali, joka toivotti kissalle hyvää matkaa Pimeyden Metsään.
"Mahlatassu, tule sinäkin sanomaan hyvästisi Minttuvarjolle ennen kuin aloitamme valvojaiset", Punatähden ääni kantautui korviini. Väräytin korviani, mutten kääntänyt katsettani päällikköön. Hän laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.
"Se tuntuu pahalta nyt, mutta sinun kannattaa jättää hyvästit. Minä en hyvästellyt veljeäni, ja se harmittaa minua edelleen. Minttuvarjo arvostaisi hyvästejäsi", päällikkö sanoi hiljaisella äänellä. Käänsin varovasti katseeni hänen suuntaansa. Nyökkäsin pienesti ja nousin ylös. Kävelin pääaukion keskustaan, jossa Minttuvarjon eloton ruumis makasi. Minua alkoi itkettää. Oloni tuntui entistä pahemmalta. Surmakynsi huomasi minut ja kohotti päätään. Varapäällikkö teki minulle tilaa niin, että pääsin Minttuvarjon ruumiin ylle. Varovasti painoin kuononi soturin turkkiin. Ukkospolun katku oli voimakas, mutta kun haistelin tarkemmin, saatoin erottaa soturin ominaistuoksun. Se oli tuttu ja turvallinen. Mieleeni palautui ensikohtaamiseni Minttuvarjon kanssa. Naaras oli pitänyt minulle yöllä seuraa, kun emoni lähtö painoi mieltäni. Hän oli silloin lempeä kuten aina.
"Kaipaan sinua jo nyt ihan kamalasti", kuiskasin hiljaa soturin korvaan, vaikka tiesin ettei hän kuullut minua. Tunsin Surmakynnen painautuvan minua vasten. Käänsin katseeni naaraan suuntaan. Hän katsoi minua surunomaisilla silmillään.
"Minäkin kaipaan häntä enemmän kuin mitään", varapäällikkö huokaisi ääni väristen. Minusta tuntui hurjan pahalta varapäällikön puolesta, mutta myös omasta puolestani. En ollut koskaan nähnyt Surmakynttä noin allapäin. Hän oli aina rohkea ja häijy, mutta nyt se kaikki oli poissa. Naaras oli haavoittuvainen ja suorastaan pelokas. Toisaalta minä arvostin häntä. Hän uskalsi näyttää surunsa.
En osannnut sanoa varapäällikölle enää mitään. Painauduin vain häntä ja Minttuvarjoa vasten. Painoin kuononi kuolleen soturin turkkiin, jotta voisin haistaa vielä hänen tuoksunsa. Outo haju puski sekä ukkospolun että Minttuvarjon oman tuoksun lävitse. En osannut sanoa mikä se oli, mutta en pitänyt siitä. Itku alkoi taas.
Painauduin yhä vain enemmän naarasta vasten ja suljin silmäni. Ennen pitkää huomasin nukahtavani leirin pääaukiolle.

Avasin silmäni. Näin edessäni vaalean punaruskean turkin. Nopeasti eiliset tapahtumat palasivat mieleeni. Minttuvarjoa ei enää ollut.
"Mahlatassu, oletko hereillä?" tuttu ääni kysyi. Kohotin katseeni vierelläni seisovaan Lauhapentuun. Pentu painautui vasten turkkiani yrittäen lohduttaa.
"Olisin halunnut olla täällä yön kanssasi, mutta Ruostekukka ei antanut", ystäväni sanoi hiljaisella äänellä. Hänen kasvoillaan oli pahoitteleva ilme. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun ystäväni ei hymyillyt. Nyökkäsin pienesti ja käänsin katseeni Minttuvarjoon. Jos Punatähti ei olisi tullut luokseni, olisin taas alkanut itkemään. Päällikkö kohtasi katseeni.
"Minttuvarjo pitäisi viedä haudattavaksi", hän sanoi tasaisella äänellä ja vilkaisi vierelläni olevaa Surmakynttä. Varapäällikkö painoi päänsä tyttärensä turkkiin ja nousi sitten ylös. Hän käänsi selkänsä Minttuvarjolle ja käveli pois. Miten hän saattoi tehdä sen niin rauhallisesti? Minäkin painoin pääni mestarini turkkiin. Hänen ominaistuoksunsa oli muuttunut laimeammaksi, ja se outo haju oli tullut sen tilalle. Nousin sitten ylös, ja soturit tarttuivat Minttuvarjosta kiinni. Varoen he kantoivat elottoman soturin ulos leiristä. Minä jäin katsomaan heidän peräänsä. Lauhapentu laski häntänsä lavalleni.
"Voinko auttaa sinua jotenkin?" pentu kysyi. Pudistin päätäni ja käänsin Lauhapennulle selkäni.
"Haluan olla yksin", huokaisin ja kävelin oppilaiden pesään. Minulla oli ihan kamala olo. Tuntui kuin pääni räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä. Tämä oli niin uskomatonta. Ei Minttuvarjo voinut olla kuollut. Pian hän tulisi takaisin leiriin ja hymyilisi minulle lämpimästi. Hän veisi minut harjoituksiin ja kouluttaisi minut soturiksi. Ja sitten kun minäkin olisin soturi ja Minttuvarjo olisi vanha, hän siirtyisi klaaninvanhimpien pesään. Siellä hän eläisi viimeiset kuunsa, jonka jälkeen nukkuisi rauhallisesti pois.
Niin minä olin sen aina päässäni kuvitellut. En halunnut hyväksyä sitä, että niin ei tulisi koskaan käymään. Se oli niin epäreilua.
Asetuin sammalvuoteelleni ja painoin pääni sammaliin. Niin epäreilua.. En saanut unta, vaan jäin vain makaamaan pesään. En halunnut poistua täältä enää koskaan. Ei missään ollut mitään järkeä.

// 675 sanaa

Korvani kääntyivät aukiolta kuuluvien äänten suuntaan. Mahlatassu oli varmasti jo palannut! Pomppasin pystyyn ja riensin pesän poikki aukiolle. Kuulin Villipennun seuraavan perässäni, mutta olin liian tohkeissani jäädäkseni odottamaan häntä. Minun oli saatava kertoa Kalmakuusta parhaalle ystävälleni!
Kermanvärinen kolli seisoi aukiolla. Hänen ympärillään oli kissoja... Ei, ei Mahlatassun ympärillä, vaan jonkun, joka makasi maassa. Jälleennäkemisen riemu jäi lyhyeksi, kun viimein tajusin, mistä oli kyse. Maassa makaava kissa oli Minttuvarjo - vaalean punaruskean naaraan alle oli kertynyt tummanpunainen verilammikko. Hänen kylkensä eivät enää kohoilleet hengityksen tahtiin. Soturi oli täysin eloton.
Mahlatassun katse tavoitti minut. Se oli täynnä surua. Hän oli selvästi murheen murtama. Oppilas käänsi päänsä poispäin. Nielaisin kurkkuuni nousseen palan ja tassuttelin kollin luo. Painauduin hänen lämmintä kehoaan vasten lohduttavasti. Villipentu seisoi vähän matkan päässä meistä. Hänkin oli painanut päänsä alas.
Klaanin varapäällikkö Surmakynsi oli kyyristyneenä kuolleen tyttärensä ruumiin ylle. Olin tottunut näkemään hänet pelottomana ja vaaraa kaihtamattomana soturina, mutta nyt hän näytti pieneltä ja hauraalta. Tuska oli käpälinkosketeltavaa, ja se leijui raskaana ilmassa, ihan niin kuin tummat myrskypilvet ennen sadetta.
Tunsin itseni ensimmäistä kertaa avuttomaksi. Ystäväni suru oli musertavaa, enkä voinut tehdä mitään saadakseni hänet jälleen hymyilemään. Minäkään en voinut hymyillä. Naamani tuntui turralta. Mikä minua vaivasi?
Joku laski hännän selkäni päälle. Nostin katseeni Ruostekukan oransseihin silmiin, jotka olivat kohdistuneet Minttuvarjon liikkumattomaan hahmoon. Kuningatar nykäisi minua hellästi. Vilkaisin Mahlatassun suuntaan, mutta kollin katse oli yhä maassa. Katsoin häntä surullisena, kun Ruostekukka lähti ohjaamaan minua takaisin pentutarhalle päin. Villipentu kulki kannoillamme.
"Miksi me emme saa mennä aukiolle?" Sammalpentu kuului kysyvän. Työnnyin sisälle pentutarhaan Ruostekukan edellä.
"Siellä ei ole teille mitään nähtävää. Nyt nukkumaan", Mäntyviiksi komensi ja painoi tyttärensä pään hellästi sammalille.
Raahustin omalle nukkumapaikalleni. Juuri nyt se ei tuntunut niin erityiseltä. Minttuvarjon kuolema tuntui varjostavan kaikkia ja kaikkea. Käperryin kerälle sammalille ja hautasin kuononi tassuni alle. Mahlatassu kaihersi yhä mieltäni. Toivoin hänen olevan kunnossa.
"L-Lauhapentu?" Villipentu oli seisahtunut eteeni. Hän katseli minua murheellisen näköisenä sinisillä silmillään. Tein naaraalle tilaa sammalillani.
"Voit nukkua kanssani, jos haluat", tarjosin hymyillen heikosti. Ainakin voisin auttaa edes jotakuta, jos en Mahlatassua.

//Villi tai Mahla?
//338 sanaa

Pimeys Pihkatassun ympärillä tuntui rauhoittavalta. Hän ei nähnyt mitään, kuullut mitään tai tuntenut mitään. Hän vain oli. Mutta pimeys alkoi rakoilla. Vaimeita ääniä alkoi kuulua ympäriltä ja mitä voimakkaammiksi ne tulivat, sitä enemmän Pihkatassu alkoi tuntea omaa kehoaan. Ja mitä enemmän hän tunsi kehoaan, sitä voimakkaammaksi kipu kävi. Kipu, joka tykytti joka puolella kehoa kuin kuuma liekki.
Pihkatassu haukkasi terävästi henkeä ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Kollin päätä särki ja koko hänen kehonsa tuntui raskaalta ja joka puolelta säteili voimakasta kipua. Hän ei tiennyt missä oli, sillä hänen ympäristönsä oli hämärä ja hänen katseensa kivun sumentama.
“Pihkatassu?” Joku sanoi kollin nimen läheltä. Pihkatassu liikutti päätään äänen suuntaan ja voihkaisi kivusta, joka seurasi pientä liikettä.
“Ota ihan rauhassa ja yritä olla liikkumatta”, kissa jatkoi. Nyt Pihkatassun katse alkoi tarkentua ja hän erotti pikimustan kissan hänen vieressään. Naaraan vitivalkoiset tassut tuntuivat hehkuvan hämärässä - Pihkatassun tajusi, että hänen vieressään oleva kissa oli Hehkuaskel. Nyt hän ymmärsi hyvin, mistä parantaja oli saanut nimensä. Hänen vitivalkoiset tassunsa suorastaan hehkuivat pimeässä ja saivat Pihkatassun näkökenttään ilmaantumaan erivärisiä pisteitä.
“Tässä sinulle unikonsiemeniä. Syö ne niin saat kivun pois ja nukuttua”, Hehkuaskel naukaisi ja työnsi Pihkatassun eteen varovasti kasan pieniä mustia siemeniä. Kolli ei kuitenkaan nuolaissut niitä suuhunsa, vaan vetäytyi taaksepäin yrittäen kestää raastavan kivun.
“Mitä tapahtui?” kolli kähisi. Hänen äänensä sortui kesken kysymyksen, sillä hänen kurkkunsa oli rutikuiva. Pihkatassu yritti nieleskellä kostuttaakseen suutaan ja kurkkuaan, mutta se ei tuntunut auttavan. Hänen kielensä tuntui suussa paksulta ja turvonneelta. Hehkuaskeleella oli kuitenkin käpälissään vettä valuva sammaltuppo.
“Tässä sinulle vettä”, parantaja naukaisi ja piteli sammalta oppilaan suun edessä, kun hän lipoi siitä vesipisaroita. Pihkatassun ajatukset tuntuivat selkenevän hieman, kun hän sai juoduksi. Hän yskähti, kun sammal oli kuiva vedestä, ja yritti uudestaan.
“Mitä tapahtui?” Kollin ääni oli vapiseva ja heikko, ja se inhotti häntä. Vaikka Pihkatassun koko ruumiissa poltteli kipu ja hänen päänsä tuntui hyvin raskaalta, hän ei halunnut näyttää edes parantajalle olevansa heikko.
“Syö nyt vain nämä unikonsiemenet”, Hehkuaskel naukaisi painokkaasti ja nyökkäsi kohti siemeniä. “Voimme puhua sitten, kun heräät seuraavan kerran.” Pihkatassu pudisti päätään, mutta kun sekin liike sai hänen kurkustaan matalan voihkaisun, hän päätti totella Hehkuaskelta. Ehkä parantaja kuitenkin tiesi, mikä hänelle oli juuri nyt parasta. Lisäksi hänen kaikki voimansa olivat jo kadonneet jonnekin, eikä hänellä enää ollut energiaa mihinkään. Suurella ponnistuksella Pihkatassu lipaisi unikonsiemenet suuhunsa ja sulki silmänsä. Kipu alkoi turtua, ja hän nukahti.
Korkea ja pitkä soiva ääni kaikui Pihkatassun korvissa, kun hän heräsi. Hänen päänsä oli vieläkin raskas Hehkuaskeleen antamista unikonsiemenistä, mutta ainakin pahin kipu oli turtunut pois. Hän avasi varovasti silmänsä.
Parantajan pesä oli edelleen hämärä, mutta sisäänkäynnin kahden kiven välistä tuleva valonsäde kertoi, että oli päivä. Pihkatassu nosti varovasti päätään sammalilta. Leiri kuulosti tavallista hiljaisemmalta, vain muutaman kissan vaimeat äänet kantautuivat oppilaan korviin. Hän käänsi päänsä kohti parantajan pesän perällä olevaa yrttivarastoa. Hehkuaskelta ei kuitenkaan näkynyt siellä. Vain kymmenien eri yrttien pistävät tuoksut olivat Pihkatassun seurana. Ne saivat hänen päänsä entistä enemmän sekaisin.
Pesän suuaukolta kuului askelia. Pihkatassu näki Hehkuaskeleen tassuttavan sisälle pesään. Naaraan kasvot olivat melkein ilmeettömät. Huomatessaan Pihkatassun, hän kuitenkin nosti suupieliään pieneen hymyyn.
“Huomenta, Pihkatassu.” Kolli nielaisi kostuttaakseen kurkkunsa.
“Huomenta”, hän sanoi. Hänen äänensä oli karhea ja rosoinen. Pihkatassu katseli, miten Hehkuaskel toi hänelle pesän perältä märän sammaltupon juotavaksi. Lipoessaan sammalen pinnalta raikkaita pisaroita, Hehkuaskel istui hänen vieressään tarkkailemassa häntä.
“Millainen on olosi?” hän kysyi. Pihkatassu nosti päätään varovasti sammalesta ja katsoi Hehkuaskeleen keltaisiin silmiin. Unikonsiementen turruttava vaikutus oli kuitenkin jo alkanut loppua, ja hänen päätään viilsi terävä kipu.
“Ihme kyllä, se on ollut joskus parempikin”, Pihkatassu naukaisi, tuttu sarkastinen sävy äänessään. Verrattuna eiliseen, hänen olonsa oli jo parempi. Unikonsiemenet ja uni olivat siis auttaneet ainakin vähän. Hehkuaskel hymähti oppilaan vastaukselle. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Pihkatassu jatkoi:
“Lupasit, että voisimme puhua kun herään seuraavan kerran. Joten mitä tapahtui?” Pihkatassun muistikuvat olivat hämäriä, eikä hän muistanut miksi hän oli joutunut parantajan pesälle. Hän muisti vain voimakkaan mylvinnän ja Minttuvarjon kehon paiskautuvan häntä vasten.
Minttuvarjo! Ajatus vaalean punaruskeasta naaraasta sai Pihkatassun muistin kirkastumaan. Hänen meripihkanväriset silmät kostuivat, kun muisto ukkospolusta ja hirviöstä kelautuivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen silmiensä edessä. Kyynel valui Pihkatassun poskea pitkin maahan.
“Missä Minttuvarjo on?” hän kysyi särkyneellä äänellä. Hehkuaskeleen keltaiset silmät täyttyivät surusta, kun hän pudisti varovasti päätään. Pihkatassun sydän tuntui jättävän lyönnin välistä.
“Olen pahoillani, mutta Minttuvarjo on kuollut”, Hehkuaskel naukaisi hiljaa. Pihkatassu tuijotti parantajaa meripihkanvärisillä silmillään ja yritti hengittää. Minttuvarjo oli juossut pelastamaan häntä. Hänen vuokseen soturi oli kuollut. Pihkatassu oli tappanut Minttuvarjon.
Pihkatassun kurkusta kohosi voihkaisu, ja hän yritti nousta ylös, jotta pääsisi pois. Ei hän tiennyt minne halusi mennä, mutta hän halusi pois. Kollin jalat eivät kuitenkaan kantaneet. Hän vajosi sammalille turtana.
“Kuinka kauan siitä on?” Pihkatassu kysyi hengittäen katkonaisesti.
“Kaksi päivää”, parantaja vastasi. Hän kallisti päätään ja tuijotti Pihkatassua syvälle silmiin. “Et voi kuitenkaan keskittyä nyt siihen. Sinun täytyy olla itsekäs, jotta pääset vielä ylös siitä.” Ne sanat saivat Pihkatassun kääntämään katseensa jalkoihinsa ja syyllisyyden Minttuvarjon kuolemasta hälventyvän aavistuksen.
“Vasen takajalkasi jäi hirviön alle. Se on murtunut”, Hehkuaskel kertoi, kun Pihkatassun katse tavoitti hänen jalkansa. Se oli vääntynyt todella kummalliseen asentoon. Lonkassa oli jonkilaista tahnaa ja hämähäkinseittejä, joihin oli tarttunut kuivunutta verta. Mutta kaikkein pelottavinta näyssä oli se, että Pihkatassu ei tuntenut kipua jalassa. Jalka näytti siltä, että sen kuuluisi olla todella kipeä, mutta Pihkatassu ei tuntenut siinä mitään. Kaikki muut hänen jäsenensä olivat ruhjeilla ja kipeät, mutta murtuneessa jalassa ei tuntunut mitään. Paniikki alkoi värisyttää hänen viiksiään.
“Se näyttää pahalta, mutta vedän sen paikoilleen, jotta se luutua oikeaan asentoon”, Henkäysvarjo sanoi huomaamatta Pihkatassun paniikista lasittunutta katsetta. Naaras työnsi jostain Pihkatassun eteen kepin.
“Pure tätä, kun vedän jalkasi paikoilleen”, Hehkuaskel ohjeisti. Pihkatassu käänsi päänsä kohti parantajaa silmät lasittuneina. Hehkuaskelen katse muuttui huolestuneeksi.
“Mikä hätänä?” hän kysyi. Pihkatassu avasi suunsa, mutta hänestä ei kuulunut pihaustakaan.
“En tunne sitä”, kolli sai lopulta kähistyä. Hehkuaskel räpäytti silmiään kerran.
“Et tunne jalkaasi?” Pihkatassu ei enää pystynyt puhumaan, vaan nyökkäsi vain. Sillä se, että hän ei enää tuntenut jalkaansa, tarkoitti vain yhtä asiaa. Hän ei voisi ehkä enää kävellä, eikä varsinkaan taistella tai saalistaa. Hänestä ei voisi ikinä tulla soturia.
“Pihkatassu, kuuntele minua”, Hehkuaskel sanoi napakasti. Pihkatassu hätkähti ja katsoi parantajaa. “Minä aion silti vetää jalan paikoilleen, tunsit sitä tai et. Tunto voi palata takaisin, kun jalka on oikeassa asennossa.” Sitten Hehkuaskel tassutti Pihkatassun taakse ja otti kollin nilkasta kiinni. Kolli ei kuitenkaan tuntenut parantajan hampaita nilkkansa ympärillä. Kun Hehkuaskel vetäisi jalkaa lujasti taaksepäin, kuului vaimea naksahdus, mutta Pihkatassun ilmekään ei värähtänyt. Hän tunsi vain heikon nykäisyn kehossaan, mutta jalassa ei tuntunut mitään. Kollin katse oli ilmeetön.
“En tunne vieläkään mitään”, Pihkatassu sanoi värisevällä äänellä. Hehkuaskel ei katsonut oppilasta silmiin, vaan tuijotti vain loukkaantunutta jalkaa.
“Edetään nyt päivä kerrallaan. Laitan jalan ympärille siteen, jotta se pysyy oikeassa asennossa. Älä luovuta vielä.”

// Pihkaa saa tulla moikkaamaan halutessaan :Dd
// 1107 sanaa