Villipentu katsoi pentutarhan seiniä, miten kaikki olikaan päätynyt tänne? Villipentu muisteli sitä mitä muisti, sekä sitä mitä ei muistanut.

Pienen pennun ininä, kahden erakon pesässä. Se oli hylätty risainen talo, jonne kaksikko oli sijouttunut. Ei mikää turvallisin paikka kasvattaa pentua, mutta parempi kuin roskalava, tai kadunpenkka. Kaksikko ei ollut mitenkään maailman kokenein pari, tai saatikka omannut mitään kokemusta. He olivat nuori pari, jolle tuo pentu oli tullut aivan yllätyksenä. He eivät tienneet pennun kasvattamisesta mitään. Ruokaa ei ennen riittänyt näille kahdelle, saati sitten viidelle. Niin, viidelle? Kyllä, oli villin lisäksi muitakin. Muitakin pentuja, sisaruksia. Heitä ei nimetty, eikä opetettu puhumaan, koska pentujen uskottiin kuolevan, nälkään. Mutta yksi pennuista ei kuollut, se osottautui muista pennuista sinnikkäimmiksi. Pari valjakko ei tiennyt oikein miten kasvattaa pentua. Kun sisarukset hiipuivat silmissä, toinen pentu kasvoi, opettellen puhumaan ja liikkumaan. Kaksikko ei sietänyt kuulla kohta kuolevan pennun ääntä, joten hyssytteli tätä puhumasta, mennen äärirajoille saakka. Pentu kyllä ymmärsi puhetta, ymmärsi sanat, muttei osannut muodostaa itse niitä. Mitä pidemmäs mentiin, tiedettiin että pennun olisi vain vaikeampi oppia taitoja. Pariskunta kuitenkin hoiti pentua, alkaen erkaantua tuosta, lopulta villi vain karkasi, ruokaa ei ollut joka päivälle, mutta eihän pari kuinen pentu tajunnut etteivät vanhemmat sitä tahalleen tehneet, ei villi oikein tajunnut heistä mitään, joten jätti paikan taakseen. Tämän vanhemmat? Luulivat pennun viimein pois menneen, jääden suremaan. Villin olivat löytäneet kaksi muuan soturia, kyselleet tältä kaikkea, mutta ainut mitä pentu osasi oli änkyttää ja muodostaa pieniä pari tavuisia lauseita. Ei siitä ollut kuin pari aamunkajoa kun hän siis oli saapunut.

Pian kuitenkin villi tajusi katsovansa toista kissaa, valkoisen ja oranssin kirjavaa sellaista. Kolli oli ensimmäisiään jotka olivat tulleet puheilleni. Hänellä oli kirkkaat siniset silmät, hyvin kauniit, ne eivät olleet kuin emon silmät, ne eivät olleet niin tummat, samoin kuin minulla, ne olivat suopeat, vaaleat. Naurahdin toisen sanomiselle, tietty olen viihtynyt! Nyökkäsin vielä, miettien uskoltaisinko edes yrittää puhua.
"Ki- ki- kiitos, o- olen vi- villipentu", hataroin puheessani, kuitenkin saaden sen kuulostamaan järkevältä. En voinut olla huomaamatta pientä hämmästyksen pilkettä toisen ilmeessä, huhu oli näköjään levinnyt etten osannut puhua. Kyllä minä tajusin kuuntelemani mutten puhunut niin sutjakasti. Katseeni kiersi pentutarhaa.
"E- Ei kai si- sinusta olisi lei- leikkito- leikkitoveria?", oma hatarointini alkoi pikkuhiljaa ärsyttää itseänikin, en ollut loppujen lopuksi oikein varma miten sanoisin toiselle mitään, joten siitä tuli vain änkytystä. Kuitenkaan Lauhaa se ei tuntunut ärsyttävän, hän odotti kunnes puhuin loppuun saakka, kolli hymyili rennosti, joka nosti minullekkin hymyn huulelle.
"Toki! Mitä haluat leikkiä?", Lauhapentu kysyi, katselin ympärilleni, kunnes kuulin askelia, joku oli saapunut leiriin. Lauhapentukin näytti huomaavan nuo, lähtien häntä hieman nykien pesän suulle. Seurasin häntä vai vihkaa, korvat hieman normaalia alempana. Häntäni nyki nähtävästi, kun seurasin tätä. Lauha kipitti aukiolle, minä seurasin perässä. Hän näytti kiinnittävän katseensa yhteen kolliin heti tullessaan, hymyillen. Kuitenkin hänen kaunis hymynsä katosi äkkiä, tilalle tuli aivan toinen, synkkä ilme. Olisin halunnut auttaa kollia, palauttaa hänelle hymyn naamalle, mutta kun siirsin katseeni sinne minne toinenkin katsoi, ymmärsin tilanteen, kuollut kissa. Tavallisesti naamallani ei näkynyt mitään, ei harmia, tai muuta. Katsoin taas Lauhapentuun, joka lähti tuota kollia kohti, suu mutrussa. Kirosin mielessäni kissan alakuloisuutta, älä viitsi! Hänellä oli hieno hymy.. Sanoin itselleni, tassuttaen vähän kauempana. Tietty minäkin surin, mutta tuon kollin hymy.. se surutti enemmän. Eih, ääh, kohta itkisin. Lauhapentu selvästi yritti saada sanaa suustaan, pysähtyen sen kollin viereen, katsoen minuun.
"Villipentu, tässä on Mahlatassu", Kolli sai sanottua, hän katsoi Mahlatassuun lohduttavasti, minä vain nyökkäsin, yrittäen saada suustani jonkinlaiset surun sanomat, mutten saanut. Muuten kaikki oli hiljaista, kovinkin hiljaista. Ainoastaan pieni itkun tirinä, kuolleen turkin suinta, rytmitti leiriä. En tosissaan saanut surun valitteluita pois mielstäni ilmoille, painoin vain pääni alas, osoittaakseni kunnioittavani surua.

//596 sanaa.
//Mahla? Lauha? Alotus on taukauma siksi kirjoitettu hän muodossa, eikä niinkään olennainen osa kertomustani, siitä jatkuu sitten normaalisti. Toivon että rooli on ihan hyvä.

Pimentovarjo oli jo antamassa ketulle kuolettavaa iskua, mutta se epäonnistui. Kettu alkoi sätkimään ja sai kaadettua Pimentovarjon kyljelleen. Onneksi olin ollut valppaana. Loikkasin pitkällä loikalla kohti kettua ennen kuin se ehti käydä tumman soturin kimppuun. Sivalsin kynsilläni sen lapaa. Kettu rääkäisi ja käännähti minun puoleeni. Loikkasin askeleen taaksepäin väistäessäni tuuheahäntäisen eläimen kynsiä. Se epähuomiossa käänsi selkänsä Pimentovarjolle. Kun kettu valmistautui loikkaamaan kimppuuni, jokin varasti taas sen huomion. Pimentovarjo oli kammennut itsensä ylös ja upottanut hampaansaa ketun häntään. Nyt soturi riuhtoi sitä niin kovaa kuin saattoi. Näin tilaisuuteni tulleen. Loikkasin ketun paljaaseen kaulaan ja upotin hampaani siihen. Kettu kierähti selälleen ja yritti saada hampaillaan ja käpälillään minusta otetta. Sain juuri ja juuri otteen ketun kaulasta. Purin hampaitani yhteen niin kovaa kuin saatoin. Mitä enemmän purin, sitä kovempaa kettu huusi ja yritti riuhtoa minua irti. Lopulta repäisin palan irti ketun kaulasta. Verta pulppusi kasvoilleni kuin suihkussa. Se tuli tasaisesti ketun sydämen sykkeen mukaan. Kettu vikisi ja sätki. Loikkasin pois sen päältä ja ravistelin turkkiani. Koko kuononi ja rintani olivat veren peitossa. Kettu lopetti sätkimisen. Se oli kuollut.
Käännyin sitten Pimentovarjon suuntaan. Naaras käveli luokseni.
"Sattuiko?" naaras kysyi nähtyään minut.
"Ei mitään merkittävää", totesin kylmänviileästi ja aloin nuolla verta pois turkiltani. Veri oli rautaisen makuista kuten aina. Nuolemisessa menisi ikuisuus, joten sain paremman idean.
"Käyn hehkulammella pesemässä tämän pois. Tuletko mukaan vai palaatko yksin leiriin?" esitin soturille kysymyksen.

//Pimento?
// 225 sanaa

Lähdin etsimään saalista etäämmälle ukkospolusta. Sen katku inhotti minua enemmän kuin mikään. Haistelin ilmaa saadakseni kiinni jonkin eläimen hajujäljestä. Kävelin hetken vain eteenpäin ilman mitään tulosta. Täällä oli paljon eläinten hajujälkiä, mutta ne olivat laimeita tai sekoittuivat toisiinsa niin, etten saanut niistä mitään selvää. Kun arvelin olevani jo liian kaukana tapaamispaikasta, käännyin toiseen suuntaan. Haistoin jäniksen, ja kaiken lisäsi haju oli melko voimakas. Ei ollut varmasti kauaakaan, kun jänis oli ollut täällä. Lähdin seuraamaan sitä. Hajujäljet johdattivat minut kohti ukkospolkua. Hirviöiden ulina kantautui korviini etäämmältä. Täällä päin ei kasvanut enää puita, koska kaksijalat olivat leikanneet ne pois. Jäljellä olivat vain kannot. Jouduin pysähtymään, kun jäniksen hajuun sekoittui kissan jälki. Olin aika varma, että se oli jonkun partiossa olevan. Se tuntui kulkevan aivan jäniksen jäljen päällä. Huokaisin turhautuneena. Kai joku heistä oli saanut sen jo kiinni.
"Pihkatassu!" vaimea ulvaisu etäämmältä kantautui korviini. Liikuttelin korviani hämmennyksestä. Ei kai se mitään ollut, joten käännyin ympäri ja olin jo lähtemässä etsimään uutta hajujälkeä, kun ulvaisu kuului uudestaan. Kun se kuului vielä kolmannen kerran, kuulin sydäntä raastavan ulvaisun. Purin hampaitani yhteen, minun olisi pakko mennä katsomaan mitä oli tapahtunut. Lähdin juoksuaskelin kohti ukkospolkua. Sen katku voimistui entisestään. Pysähdyin kuin seinään, kun erotin kaksi karvamyttyä ukkospolun tummalla pinnalla. Käpäläni eivät suostuneet viemään minua eteenpäin. Kehoni alkoi täristä. Toinen kissoista oli Pihkatassu ja toinen taas... En voinut edes ajatella sitä. Vaalean punaruskea turkki kissalla kuitenkin oli.
"Mitä tapahtui?" joku murahti takaani ja ravasi vierelleni. Katseeni pysyi tiukasti ukkospolulla makaavissa karvamytyistä. Vierelleni tullut kissa huomasi sen heti ja lähti liikkeelle.
"Et voi jäädä vain tuijottamaan, heidät pitää saada pois ukkospolulta!" kollikissa murahti ärtyneenä ja lähti juoksemaan kohti ukkospolkua. Pakotin käpäläni liikkeelle ja juoksin Henkäysvarjoksi tunnistamani kissan perään. Minä jäin seisomaan ukkospolun laidalle ja katselin molempiin suuntiin hirviöiden varalta. Niitä ei näkynyt. Tietenkin hän ensin tarttui Pihkatassun ruipeloiseen kehoon. Kun kolli oli tulossa minua kohti, huomasin vaalean punaruskean mytyn liikahtavan. Hän oli elossa! Voitin pelkoni, katsoin molempiin suuntiin ja juoksin karvamytyn luokse.
"Minttuvarjo", kuiskasin hiljaa ja katsoin mestariani. Naaras kohotti päätään, mutta se huojui hallitsemattomasti ja rojahti pian taas maahan. Kissan suusta ja nenästä vuosi verta. Turkki oli rähjäinen ja jostain vuosi verta. Jokin oli pielessä. Naaraan alla oli verilammikko, jostain vuosi paljon verta.
"Mihin sinua sattuu?" yritin kysyä tuskissani ja kosketin kuonollani naaraan kuonoa. Minttuvarjon kasvoille levisi lämmin hymy. Hän ei enää yrittänyt nostaa päätään. Hän avasi kerran vielä silmänsä ja vain hymyili. Sitten hän sulki ne.
"Minttuvarjo? Älä nukahda. Et saa nukahtaa!" ulvaisin ja yritin ravistella naaraan hereille, mutta mitään ei tapahtunut.
"Mahlatassu! Tule pois sieltä!" karjaisu keskeytti minut. Hirviön jylinä voimistui.
"En voi jättää Minttuvarjoa!" yritin vastustella itkua pidätellen.
"Jos et tule, meillä on pian monta ruumista lisää", Henkäysvarjo sihisi hampaidensa välistä. Katsoin pahoitellen mestariani, jonka jälkeen ryntäsin pois ukkospolulta. Katsoin, kun hirviö juoksi ohitsemme kovaa. Pelkäsin niin kovasti Minttuvarjon puolesta. Onneksemme hirviö väisti sen. Oliko niilläkin sittenkin tunteet? Henkäysvarjo ei epäröinyt, vaan juoksi ukkospolulle. Hän raahasi Minttuvarjon luokseni vähän matkan päähän ukkospolusta.
"Ovatko he kuolleet? Älä vain sano että he ovat kuolleita", ääneni hajosi tuhansiin palasiin. Henkäysvarjon ilme pysyi vakavana, se ei ollut surullinen. Miten kolli saattoi käyttäytyä noin? Hän tutki ensin Pihkatassua. Kollilla oli joitakin vammoja, mutta ei yhtä pahoja kuin Minttuvarjolla, minun rakkaalla mestarillani..
"Pihkatassu hengittää", raidallinen soturi vastasi ja siirtyi sitten Minttuvarjon puoleen. Hän ei alkanut kääntelemään naarasta samalla tavalla kuin oppilastaan. Kolli huomasi naaraan vatsassa olevan pitkän haavan heti. Haavasta oli tullut verta, joka oli värjännyt punaruskean turkin entistä punaisemmaksi. Kollin vakava katse muuttui entistä vakavammaksi, mutta nyt siinä oli myös lisäksi surua. Pahoitellen kolli nosti katseensa minun puoleeni.
"Hän on kuollut", soturin sanat rikkoivat koko maailmani. Lyyhistyin maahan ulvoen ja itkien. Miksi? Miksi näin piti käydä? Miksi juuri Minttuvarjo? Viimein itku hellitti, mutta voimani olivat loppu. En voinut nousta ylös vaikka olisinkin halunnut.
"Voi ei", kuulin kuiskauksen takaani. Se kuului Luminenälle. En ole varma kauanko me olimme siinä, mutta se tuntui ikuisuudelta.
"Lähdetään leiriin. Pääsetkö ylös Mahlatassu?" Luminenä kysyi lämpimällä äänellään ja puski kuonollaan poskeani. En vilkaissutkaan soturin suuntaan, vaan nousin tutisevin jaloin ylös. Lähdin laahustamaan partion perällä kohti leiriä. Ainoa ajatus päässäni oli se, että Minttuvarjo oli kuollut.

Luulin, että oloni helpottaisi leirissä, mutta toisin kävi. Kun Luminenä laski elottoman soturin ruumiin pääaukiolle, kuulin tuskaisen ulvahduksen etäämmältä. Käänsin pääni Surmakynnen suuntaan. Varapäällikkö ryntäsi tyttärensä luokse ja upotti päänsä tuon turkkiin. Leiriin laskeutui hiljaisuus. Ehkä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana kukaan ei sanonut sanaakaan. Ei edes Jääviilto, joka istui leirin pääaukiolla ja katseli tapahtumia. Huomasin Lauhapennun loikkivan kohti minua pentutarhalta, mutta huomatessaan Minttuvarjon elottoman ruumiin ja minun surkean katseeni, kolli pysähtyi. Hänen iloinen katseensa muuttui kovin synkäksi. Käänsin pääni pois. Minusta tuntui suunnattoman pahalta. Huomasin Henkäysvarjon kadonneen. Hän oli kai vienyt Pihkatassun parantajan pesälle.

//Lauha tai Pihka? Muutkin voi toki kirjottaa aiheesta. Haluaisin kirjottaa vielä Mintun valvojaisista (neki järjestetään Kuolonklaanissa mutta useimmiten vaan pienellä porukalla eikä kaikki halua osallistua ees)
// 774 sanaa

Pihkatassu oli hieman hämmentynyt Mahlatassun sanojen jälkeen. Miksi Karhutassu oikein vihasi Lauhapentua? Hänhän oli ollut niin mukava Pihkatassulle kollin ollessa pentu. Ehkä kyse oli kuitenkin sisarusten verisiteestä - Karhutassu saattoi olla katkera siitä, että Lauhapennun molemmat vanhemmat olivat vielä elossa. Tai ehkä Karhutassusta tuntui, että Ruostekukka rakasti vain Lauhapentua. Pihkatassulla ei ollut sisaruksia, joten hän ei tiennyt miltä oikein tuntui, kun oli sisaruksia. Hänestä olisi ollut mukavaa jakaa pentu- ja oppilasaikansa sisarusten kanssa.
Oranssinruskean kollin ajatukset keskeytyivät, kun Henkäysvarjo pysäytti partion. Soturi nyökkäsi muille merkiksi hajaantua. Pihkatassu naukaisi nopeat heiheit Mahlatassulle, joka heilautti häntäänsä hyvästeiksi. Kolli lähti etsimään riistaa Minttuvarjon seuratessa oppilastaan sivusilmällä.
Pihkatassu ravisteli nopeasti turkkinsa ja lähti sitten liikkumaan eteenpäin suu raollaan. Muut partion kissat olivat jo hajaantuneet etsimään saalista, ja Pihkatassun ainoa vaihtoehto lähteä etenemään oli kohti ukkospolkua. Oppilaan askeleet olivat lyhyitä ja varovaisia, sillä hän ei halunnut säikäyttää mahdollista riistaa piiloon. Ilmassa leijui kevyt hajujälki, joka tuntui ikään kuin oravan hajujäljeltä. Pihkatassun korvat höristyivät entisestään, kun hän lähti seuraamaan jälkeä innoissaan. Hän ei tunnistanut hajua, sillä se ei ainakaan ollut orava, hiiri tai mikään lintu. Toisaalta haju ei myöskään ollut yhtä pistävä ja voimakas, kuten ketun tai muun petoeläimen haju. Siksi Pihkatassu uskalsi lähteä seuraamaan jälkeä, joka kulki kohti ukkospolkua.
Kollin askeleet kahisivat ruohikossa, joka vietti hieman alaspäin. Siellä täällä näkyi kiviä ja muutama nuori puu, joiden latvat kallistuivat hieman tuulen voimasta. Pihkatassukin tunsi sen turkillaan tassutellessaan eteenpäin. Ilma alkoi muuttua raskaammaksi, kun ukkospolun katku leijaili oppilaan nenään. Sen tahmea musta pinta kiilsi jo edessäpäin. Hirviöitä ei kuitenkaan liikkunut, vaan polku oli haiseva ja autio. Kuolonklaanin rajamerkit tulisivat kohta vastaan, eikä Pihkatassu voisi kulkea enää kovin paljon pidemmälle etsiessään saalista.
Juuri silloin kollin meripihkanvärisiin silmiin tarttui kuitenkin liikettä. Hän pysähtyi ja kyyristyi lähelle maata. Muutaman ketunmitan päässä hänestä ruohikolla kyhjötti ruskeaturkkinen otus. Se oli melkein kissankokoinen eläin, jolla oli pitkät korvat ja vaalea pörröhäntä. Eläimen takajalat olivat pitkät ja vahvat - täydelliset loikkimiseen. Pihkatassu tajusi, että kyseessä oli jänis. Koskaan ennen kolli ei ollut nähnyt jäniksiä Kuolonklaanin reviirillä. Henkäysvarjo oli kyllä kertonut niistä, mutta ikinä aiemmin oppilas ei ollut itse törmännyt sellaiseen.
Tassunpohjat innostuksesta kihelmöiden Pihkatassu lähti liikkumaan hyvin hitaasti eteenpäin. Kolli muisti Henkäysvarjon kertoneen, että jänikset olivat todella nopeita. Ne pystyivät loikkaamaan muutamalla loikalla monen ketunmitan päähän. Henkäysvarjo oli myös kertonut Tuuliklaanista, muinaisesta klaanista, joka oli asunut vuodenaikoja sitten Kuolonklaanin kanssa Nelipuilla. Tuuliklaani oli ollut tunnettu pitkäjalkaisista kissoistaan, jotka nappasivat jäniksiä avarilla nummilla. Pihkatassullakin oli pitkät jalat ja hän oli hyvin nopea, mikä tarkoitti, että ehkä hän voisi jopa saada jäniksen kiinni. Kolli pystyi jo kuvittelemaan Henkäysvarjon ilmeen, kun hän raahaisi ruskeaturkkista otusta muiden luo. Siitä riittäisi syötävää monelle kissalle.
Pihkatassu mittaili matkaa hänen ja jäniksen välillä. Se ei ollut pitkä, mutta jänis liikkui koko ajan laiskoja loikkia poispäin etsiessään syötävää maasta. Lisäksi se oli jo hyvin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Hajumerkit tuntuivat hyvin vahvoina Pihkatassun nenässä, sillä rajapartio oli käynyt vahvistamassa merkit aurinkohuipun aikaan. Rajan toisella puolella häämötti ukkospolku. Sen pistävä haju alkoi jo poltella Pihkatassun nenää, mutta hän yritti sivuuttaa sen hiipiessään kohti jänistä. Ainakin ukkospolku oli tyhjä hirviöistä, jotka toivat mukanaan vielä pahemman hajun ja korvat lukitsevan mylvinnän.
Pihkatassu otti askeleen lähemmäs jänistä, joka oli vihdoin pysähtynyt kokonaan paikoilleen. Sen häntä värisi, kun se söi maasta jotain. Kolli yritti pitää häntänsä mahdollisimman paikoillaan ja kehonsa vakaana, kun hän harkitsi loikkaavansa. Ennen kuin Pihkatassu ehti tehdä mitään, kaukaisuudesta kuului matala murina, joka voimistui hyvin nopeasti. Kolli käänsi päänsä äänen suuntaan ja näki valkoisen hirviön kiitävän mustaa polkukua pitkin kohti häntä. Pihkatassu tunsi karvojensa nousevan pystyyn ja sydämensä sykkeen kiihtyvän, kun hän katsoi kauhusta kankeana, miten hirviö lähestyi hyvin nopeasti. Hänen täytyi kuitenkin vain odottaa paikoillaan sen menevän ohitse, sillä hän tiesi, että hirviöt eivät poikenneet polulta. Samalla hän toivoi myös jäniksen pysyvän paikoillaan.
Korvia huumaava mylvintä pakotti Pihkatassun sulkemaan silmänsä ja painamaan kehonsa maata vasten. Hänen kehonsa tärisi, kun valtava hirviö huristi ohi. Kolli avasi silmänsä, kun pahin hajupilvi ja ääni oli mennyt hirviön mukana ohitse. Hän räpytteli ilmaan noussutta pölyä silmistään, ja kiinnitti katseensa taas jänikseen. Hirviön ohittaessa heidät se oli Pihkatassun onneksi pysynyt kauhusta kankeana paikoillaan. Se oli kuitenkin huomannut hirviön ansiosta Pihkatassun. Nyt sen mustat nappisilmät tuijottivat oppilasta. Vaistomaisesti Pihkatassu ponkaisi takajaloillaan maasta vauhtia ja loikkasi kohti jänistä. Sen refleksit olivat kuitenkin olleet hieman nopeammat, sillä se oli jo kääntynyt kohti ukkospolkua ja lähtenyt kiitämään sitä kohti. Pihkatassun meripihkanväriset silmät olivat kiinnittyneet vaaleaan pörröhäntään, kun hän juoksi eläimen perään. Veri kohisi hänen korvissaan - se kuulosti kuin kaukaiselta hirviön mylvinnältä, joka voimistui askel askeleelta.
Pihkatassu hädin tuskin huomasi ylittäneensä Kuolonklaanin hajumerkit, kun hän keskittyi saamaan jalkoihinsa lisää vauhtia. Jäniksen vauhti oli kuitenkin todella nopea. Ukkospolun musta pinta oli enää vain muutaman ketunmitan päässä.
“Pihkatassu!” Veren pauhu jylisi kollin korvissa, eikä kolli ollut varma huusiko joku hänen nimeään. Hän oli liian keskittynyt nappaamaan jänistä voidakseen pysähtyä. Kun Pihkatassun tassut osuivat ukkospolun tahmeaan pintaan, hän loikkasi. Kynnet esillä oppilas laskeutui jäniksen niskaan, ja hän tömähti kovalle pinnalle niin että keuhkot tyhjenivät ilmasta. Jänis roikkui sätkien hänen käpälissään, ja Pihkatassu kumartui puremaan sen niskat poikki, vaikka hänestä tuntui ettei pystynyt liikkumaan iskun voimasta. Kollin nenä oli täynnä ukkospolun katkua ja hänen korvissaan kohisi edelleen. Hän yritti haukkoa henkeä, mutta ukkospolun tahmentama ilma sai hänet yskimään. Pelko ja ahdistus alkoivat repiä Pihkatassun turkkia, sillä hänen rintaansa puristi eikä hän päässyt seisomaan. Hänen päänsä oli tyhjä kaikista ajatuksista. Ainoa ajatus, mikä tykytti kollin ohimossa oli se, että hänen täytyi päästä pois. Ukkospolku tuntui polttavan häntä ja sekoittavan hänen päänsä kokonaan.
“Pihkatassu!” Huuto sai Pihkatassun vetämään henkeä entistä voimakkaammin. Puristus rinnassa tuntui heltyvän, vaikka edelleen hänen kaikki aistinsa olivat täynnä ukkospolun katkua ja sitä huumaavaa melua, joka tuntui kasvavan hetki hetkeltä. Kollin korvat olivat lukossa, eikä hän kuullut kuin mylvintää. Hän kuitenkin käänsi katseensa äänen suuntaan. Minttuvarjo juoksi kohti Pihkatassua vaaleanruskeat silmät palaen. Hänen katseensa oli täynnä hätää ja pelkoa, mutta myös päättäväisyyttä. Soturin tassujen koskettaessa ukkospolun pintaa, hän huusi:
“Pihkatassu, varo!” Pihkatassu kuuli huudon vain heikosti, sillä melu yltyi entisestään. Minttuvarjon suu avautui uudestaan huutoon, mutta Pihkatassu ei enää kuullut mitä hän sanoi. Naaras heittäytyi kohti kollia juuri, kun Pihkatassun silmiin osui valtava hirviö, joka oli vain muutaman ketunmitan päässä heistä. Valtava mylvintä ja ukkospolun katku sekoittuivat yhdeksi Pihkatassun päässä, kun Minttuvarjon keho paiskautui häntä vasten. Hänen päänsä osui ukkospolun kovaan pintaan ja kaikki muuttui mustaksi.

// Mahla?
// 1037 sanaa

Ruostekukan valtava ruho oli vähällä liiskata minut allensa naaraan kääntäessä kylkeään. Tokkuraisena ryömin kauemmaksi alati unisesta kuningattaresta. Kierähdin vuoteenreunan yli ja tömähdin maahan vatsalleni. Peti alkoi käydä ahtaaksi meille molemmille. Minun olisi kaiketi asioitava Hehkuaskelen luona ja pyydettävä häneltä lisää sammalta, jotta voisin rakentaa itselleni oman nukkumapaikan. Olinhan jo sentään melkein kuuden kuun ikäinen - Mahlatassukin oli nukkunut omalla paikalla ties kuinka kauan pentutarhalla asuessaan, eikä hänen ollut tarvinnut jakaa petiä kenenkään kanssa.
Tassuttelin pesän suuaukolle ja työnsin sitä peittävän sammalverhon sivuun. Jouduin siristelemään hetken silmiäni, kunnes ne tottuivat ulkona vallitsevaan kirkkauteen. Jatkoin matkaani aukiolla kaikessa rauhassa - tiedostaen olevani pahasti myöhässä omasta aikataulustani. Normaalisti olisin ollut jo tähän aikaan hereillä ja täysi tohina päällä, mutta koska minulla oli ollut yllättävän yksinäistä kuluneen puolen kuun aikana ilman Mahlatassua, olin päättänyt joustaa nukkuma-ajoissani. Olin saanut huomata, että mitä enemmän nukuin, sen väsyneemmäksi tulin - siksiköhän Ruostekukka nukkui kaiken aikaa?
"Huomenta, Hehkuaskel!" tervehdin astuessani sisälle kahden kiven välissä sijaitsevaan pesään. Väkevä yrttien tuoksu pisti nenääni ikävästi ja sai minut irvistämään vasten tahtoani - aivan kuten joka ikinen kerta käydessäni täällä.
Huomasin Hehkuaskelen peremmällä pesässä. Hän ei kuitenkaan ollut yksin; Kalmakuu kääntyi yhdessä parantajanaaraan kanssa katsomaan suuntaani. Punaruskea kolli näytti vaivaantuneelta. Hän mumisi jotain nopeasti Hehkuaskelelle ja käveli sitten ripeästi ohitseni aukiolle. Tuo kolli käyttäytyi aina läsnäollessani perin kummallisesti, ja joka kerta sain ihmetellä, miksi. Tuskin hän itseään kolmea kertaa pienempää kissaa pelkäsi.
"Lauhapentu", Hehkuaskelen ääni katkaisi ajatukseni. Käännyin kohtaamaan pikimustan kissan keltaisen katseen. "Tarvitsetko jotakin?"
"Joo. Tulin hakemaan sinulta sammalta omaa petiä varten. Nukkuminen Ruostekukan kanssa samalla sammalella alkaa käydä ahtaaksi", kerroin.
Hehkuaskel nyökkäsi hieman huvittuneen näköisenä. "Ymmärrän. Kaipaat varmasti omaa tilaa", hän totesi ja katosi hetkeksi yrttivarastoon. Pian hän palasi mukanaan tukollinen tuoretta sammalta. Parantaja laski kantamuksensa maahan. "Kas tässä. Vielä muuta?"
"Ei muuta", pudistelin päätäni ja nappasin sammalet itselleni. Yritin ensin nostaa ne selkääni, mutta se oli paljon helpommin sanottu kuin tehty. Hehkuaskel tajusi ongelman ja auttoi pakkaamaan sammalet siten, että pystyin kantamaan ne helposti aukion yli pentutarhalle.
"Kiitos", huokaisin, ja olin juuri aikeissa lähteä, kun mieleeni juolahti vielä yksi tärkeä asia, jonka halusin välttämättä selvittää.
"Hehkuaskel", mau'uin ja laskin naaraan rullaaman sammalen maahan. Hän katsahti minuun kysyvästi.
"Niin?"
"Miksi Kalmakuu katsoo minua aina niin oudosti?"
Hehkuaskel näytti epäröivän. Hän selvästi tiesi jotakin, muttei ollut varma, olisiko siitä saanut puhua. Se jo riitti herättämään kiinnostukseni.
"Olenko tehnyt jotain väärää?" kysyin varovasti. Minulla oli paha tapa olla kovin suora puheissani, enkä aina edes muistanut, kelle kaikille olin käynyt laukomassa ajatuksiani.
"Etkö sinä tosiaankaan tiedä?" Hehkuaskel vaikutti yllättyneeltä. Mitä minun olisi pitänyt tietää? Nyt minua vasta hermostuttikin.
"Tiedä mitä?"
Hänen katseensa heltyi hiukan. "Kalmakuu on sinun isäsi, Lauhapentu."
"Ai että mitä?" möläytin.
"Ruostekukka ei ilmeisesti ole kertonut sinulle. Emollasi ja minun veljelläni oli lyhyt suhde, kunnes Ruostekukka pisti heidän välinsä poikki saadessaan tietää odottavansa sinua", parantaja selitti. "Isäsi todella välittää sinusta, mutta ei ole uskaltanut lähestyä sinua, sillä pelkää emosi reaktiota."
"Hetkinen. Sanoitko juuri, että minun emollani ja sinun veljelläsi? Onko Kalmakuu sinun veljesi? Silloinhan sinäkin olet minulle sukua!" huudahdin innoissani. Tämä oli uskomatonta! Olin aina luullut, että ainoat sukulaiseni klaanissa olivat Ruostekukka ja Karhutassu, mutta Hehkuaskel sysäsi nämä luulot syrjään.
"Minun on mentävä!" hihkaisin ja nappasin sammalet mukaani. "Kiitos sammalista! Ja kaikesta muustakin!" Oikeastaan jäämättä edes odottamaan vastausta pyrähdin ulos pesästä ja ryhdyin etsimään katseellani Kalmakuuta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ehkä hän oli lähtenyt partioon? No, ehtisin jutella hänen kanssaan varmasti myöhemminkin. Tulisipa Mahlatassu pian: Minulla oli hurjasti kerrottavaa hänelle!
Loikin pentutarhalle hyräillen. Asetin uuden nukkumapaikkani lähelle Ruostekukan petiä. Möyhin sitten sammalet mukaviksi ja varmistin vielä, ettei seassa ollut tikkuja tai muita ikäviä yllätyksiä. Istahdin alas. Nyt minulla ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Mahlatassun ja Kalmakuun paluuta. Ja se tulisi käymään melko tylsäksi, jos vain jököttäisin tässä paikallani.
Katseeni hakeutui Mäntyviiksen ja Sammalpennun suuntaan. Kaksikko oli käpertynyt tiukasti toisiaan vasten, ja he näyttivät olevan syvässä unessa. En siis voinut pyytää Sammalpentua pelaamaan kanssani. Annoin katseeni kiertää pesässä, kunnes huomasin Villipennun. Pilkukas naaras oli saapunut pentutarhalle vasta vähän aikaa sitten, eikä hän osannut vielä puhua. Ainakin näin olin ymmärtänyt kuunnellessani Mäntyviiksen ja jonkun soturin puheita. Ehkä nyt olisi hyvä hetki tutustua häneen paremmin? Ei tässä muutakaan tekemistä ollut.
Nousin ylös ja tassuttelin pennun luo. Hän kohotti sinisen katseensa minuun. Kasvoilleni nousi ystävällinen, ehkä hieman ujo hymy. Minusta hän oli tosi nätti. Äh - mitä minä oikein ajattelin? Minun piti ryhdistäytyä.
"Minä olen Lauhapentu", esittäydyin kohteliaasti. "Hauska tutustua sinuun. Toivottavasti olet viihtynyt täällä. Jos joskus tarvitset jotain, voit kysyä minulta." En ollut varma, ymmärsikö pentu sanaakaan puheestani, mutta kannattihan sitä yrittää. Kyllä tämä sentään seinän tuijottamisen voitti.

//Villi?
//752 sanaa

Vilkaisin Pihkatassua yllättyneenä.
"Ai Karhutassuko? Lauhapennun veli Karhutassu?" kysyin varmistaakseni, että me varmasti puhuimme samasta Karhutassusta. Pihkatassu hymähti pienesti.
"Juuri se Karhutassu. Eikö hän ole opettanut teille mitään?" Pihkatassu kysyi ihmetellen. Pudistin päätäni.
"Hänen takiaan Lauhapentu putosi tänään lampeen. Karhutassu vihaa Lauhapentua, enkä ymmärrä miksi", sanoin hieman pettyneenä. Miksi Karhutassu oli ollut mukava Pihkatassulle tuon pentuaikoina, mutta ei meille? Soturioppilas ei vastannut mitään. Sitten muistin hänen aiemmin esittämänsä kysymyksen.
"Koulutukseni etenee kai ihan hyvin. Saalistus on aika vaikeaa, mutta Minttuvarjo sanoi, että vain saalistamalla tulen paremmaksi. Siksi me olemmekin täällä nyt. Taisteleminen on kuitenkin kivaa, mutta en halua taistella toisia kissoja vastaan", sanoin. Pihkatassu nyökkäili kuunnellessaan minua.
"Haluaisin vain, että Lauhapentukin olisi oppilas. Voisimme nukkua taas samassa pesässä ja käydä yhdessä harjoituksissa", sanoin vielä.
"Eikö hänestä pitäisi tulla pian oppilas? Hänhän on jo kohta kuusikuinen", tabbykuvioinen kolli sanoi.
"Tuntuu siltikin tuskalliselta odottaa", huokaisin. Pihkatassu ei ehtinyt sanoa mitään, kun partio pysähtyi.
"Hajaannutaan", Minttuvarjo sanoi minulle lempeällä äänellään. Nyökkäsin ja hyvästelin nopeasti Pihkatassun. Lähdin etsimään saaliseläinten hajujälkiä.

//Pihka?
// 166 sanaa

Saalistuspartio alkoi kerääntyä pikku hiljaa leirin aukiolle. Tai no, oikeastaan kaikki olivat jo koolla, sillä Punatähti oli pitänyt klaanikokouksen, jossa oli nimittänyt Jäätassun soturiksi, ilmoittanut Luminenän siirtyvän klaanivanhimpien pesälle sekä kertonut erakoista, jotka varastivat riistaa Kuolonklaanilta. Pihkatassu ei ollut ikinä törmännyt näihin kyseisiin erakoihin, vaikka olikin haistanut niiden ylittäneen Kuolonklaanin rajan ollessaan mukana rajapartiossa. Kolli ei tiennyt harmittiko se häntä, vai oliko hän enemmänkin helpottunut siitä, ettei ollut koskaan tavannut erakoita. Pihkatassun taistelutaidot eivät nimittäin olleet sellaiset, joilla hän kehuskeli mielellään.
“Missä vaiheessa sinun soturikoulutuksesi on?” Pihkatassun vierelle saapunut Mahlatassu kysyi. Kolli katsoi meripihkanvärisillä silmillään hieman nuorempaa kermanväristä oppilasta.
“Me olemme harjoitelleet Henkäysvarjon kanssa paljon kaikkea”, Pihkatassu sanoi, kun partio lähti liikkumaan ulos leiristä. Kaksi oppilasta jäivät muiden soturien taakse, kuten oli tapana. Partion johdossa oli Henkäysvarjo. Luminenä, Turmaloikka ja Minttuvarjo kulkivat hänen perässään. Pihkatassu oli hieman yllättynyt, että juuri klaanivanhimmaksi siirtynyt Luminenä oli vielä tullut heidän mukaansa saalistuspartioon. Ehkä tummanruskea naaras oli halunnut hoitaa vielä viimeiset soturintehtävänsä ennen siirtymistä klaanivanhimmaksi. Vanhalla soturilla oli varmasti kokemusta ja taitoja, joten Pihkatassu päätti seurata hänen liikkeitään oppiakseen jotain.
Henkäysvarjon johdolla partio liikkui tasaista vauhtia Kuolonklaanin reviirin halki kohti etelää, Hehkulampea kohti. Aurinko paistoi korkealta taivaalta, mutta keskipäivän pahin kuumuus oli jo ohitse. Riistaa liikkuisi luultavasti enemmän tähän aikaan, sillä oli viileämpää. Vielä Pihkatassu ei kuitenkaan haistanut mitään, sillä muiden partion kissojen ominaistuoksut tuntuivat voimakkaina hänen nenässään.
“Olisi mahtavaa päästä jo pian soturiksi”, Pihkatassu jatkoi, kun leiri oli jo jäänyt taakse. “Minusta tuntuu, että olen ollut jo melkein ikuisuuden oppilaana.” Kolli pyöräytti silmiään muka kyllästyneesti. Oikeastihan hän piti oppilaana olemisesta. Toki kolli halusi jo saada soturinimensä, mutta ainakin yleensä päivät oppilaana olivat olleet mukavia. Uuden oppiminen oli aina hauskaa.
“Miten sinun soturikoulutuksesi on edennyt?” Pihkatassu kysyi oppilastoveriltaan. “Viimeksi kun näimme, sinä olit vielä pentu ja opetin sinulle ja Lauhapennulle miten makuualuset vaihdettiin. Tiesitkö muuten, että Karhutassu opetti minulle saman kun olin vielä pentutarhalla?”

// Mahla?
// 310 sanaa

Ravasin tummanruskean Pikkutassun rinnalla. Hän oli juuri kertonut edistymisestään ja olin melko varma, että olisimme pääsemässä sotureiksi lähiaikoina.
“Entä sinun koulutuksesi? Miten se edistyy?” ystävättäreni kysyi samalla kääntäen uteliaan kasteensa minuun. Pikkutassu taisi olla klaanin sisällä yksi ainoista ystävistäni, sillä en ollut viettänyt niin paljoa aikaa kissojen kanssa. Olin keskittynyt niin kovasti soturiksipääsyyn, etten ollut muistanut panostaa sosiaalisiinsuhteisiin. Olin hieman harmistunut itseeni, sillä mielestäni ystävyyssuhteiden löytäminen oli paljon tärkeämpää kuin koulutus. Sanoisin, että Karhutassu oli myös jollain tasolla ystäväni - tai en minä hänen puoleltaan tiennyt, mutta pidin kollia ystävänäni. Ja sitten oli ne erakot siellä rajalla. Vaikka olin tavannut heidät vasta kerran he vaikuttivat kivoilta ja ihan kunnollisilta. En voinut uskoa, kun heidän väitettiin varastaneen riistaamme. Enkä uskoisikaan. Havahduin ajattomista ajatuksistani takaisin todellisuuteen vastaamaan Pikkutassun kysymykseen.
“Uskoisin edistyväni hyvin. Minulla on vähän ongelmia vaikeimmissa taisteluliikkeissä, mutta saan ne kuitenkin kovalla työllä onnistumaan - vähän kehnosti. Saalistus taas sujuu loistavasti. Rakastan saalistamista, sillä se tuo suurta mielihyvää, kun ajattelee ruokkivansa klaaniaan”, naukaisin silmät loistaen ja samalla pörhistelin puhtaanvalkeaa turkkiani ylpeästi, “Ja kaiken lisäksi, uskon, että olemme pääsemässä pian sotureiksi. Ehkä, jopa samaan aikaan Karhutassun kanssa!” Pikkutassun silmät syttyivät innosta ja kulmat nousivat kysyvästi ylöspäin.
“Oletko tosissasi?” hän hihkaisi aito hymyn kare huulillaan. Nyökkäsin. Minunkin suuni kääntyi hymyyn. “Meidän pitäisi vielä suorittaa arviointimme ja veikkaan, että se voi alkaa minä hetkenä hyvänsä!” innostuin. Pikkutassu vaipui hetken päästä ajatuksiinsa ja samoin tein minä. Mietin, mikä mahtaisi olla tuleva soturinimeni. *Taivaslintu, Taivaskaiku, Taivasvalo. * Kelasin mielessään läpi kaikki keksimäni vaihtoehdot, mutten osannut päättää mikä kuulostaisi hienoimmalta. Loppu matka sujui jutustellessa Pikkutassun kanssa ja Hämypilven patistellessa meitä. Hän ei pitänyt siitä, että - hänen mielestään - “juoruilimme” emmekä keskittyneet partioimiseen. Kun olimme saapuneet leiriin oli jo pimeää. Aurinko oli ehtinyt painua maillensa, jotta se voisi taas huomenaamulla nousta energisenä ylös. Vähän niin kuin kissatkin. Tassutellessani kohti oppilaiden pesää Hopeataivas tuli minua vastaan. Kasvoilleni piirtyi hento hymy ja vauhtini kiihtyi saavuttaakseni isän nopeammin. Hänen haaleanharmaat silmänsä katsoivat minua ystävällisinä.
“Mitäs lempityttärelleni kuuluu?” Hopeataivas tiedusteli leikkisästi ja pörrötti turkkiani harmaaraidallisella hännällään. Kurtistin silmiäni mukamas ärtyneesti ja tiuskaisin:
“Olen ainoa tyttäresi.” Isäni vilkaisi minua kulmat leikkisästi kurtussa:
“Mutta silti lempparini.” Kehräys kumpusi kurkustani, kun kerroin päivästäni isälle. Hän kertoi olevansa menossa vartioimaan leiriä yöksi, joten päätin antaa hänen lähteä tehtäviinsä. Olen itse rättiväsynyt, joten pyyhälsin nopeasti oppilaiden pesään. Jäätassu oli nimitetty soturiksi. Ainoastaan hän. Kylmätassu ja Hiutaletassu olivat pettyneitä. Miten sellainen ylimielinen ketku pääsi soturiksi muita ennen. Tiesin kuitenkin, kuinka hyvä soturi Jäätassu olisi taidoiltaan. Tai siis Jääviilto. Oppilaiden pesässä ei kuitenkaan ollut yhtään tilavampaa, sillä Mahlatassu oli tullut asumaan oppilaidenpesään. En ollut jutellut juurikaan kollille, mutta ajattelin, että jossain vaiheessa voisin käydä tutustumassa häneenkin. Hän vaikutti mukavalta ulkoa päin, eikä niin ilkeältä kuin jotkut Kuolonklaanilaiset. Lauhapentukin varmasti nimitettäisiin pian oppilaaksi ja silloin oppilaiden pesä olisi aivan täynnä. Toivoin tosiaan muutaman oppilaan nimityksen soturiksi olevan pian. Käperryin tutun tuoksuiselle pedilleni ja suljin silmäni oitis. Unta ei tarvinnut odotella, vaan pian matkasin jo mielikuvitukseni värittämissä maisemissa.

Istuskelin Hiutaletassun kanssa juttelemassa, kun minut pyydettiin mukaan partioon, noutamaan erakoiden tuomia ruokia. Kävimme noutamassa saaliit ja otimme erakot mukaamme leiriin. Esittelin erakoille leiriä ja kerroin tavoistamme ja pian Merkurius esitti kysymyksensä:
“Eikö teitä häiritse tuo vesiputouksen pauhu?” Pudistelin päätäni.
“Olemme tottuneet siihen. En edes pannut sitä merkille ennen kuin kysyit. Suurin osa meistä on asunut täällä koko elämänsä ja sen takia ovat tottuneet sen kovaan pauhuun. Jos asuisitte täällä muutaman kuun niin, ette tekään siitä enää häiriintyisi”, selitin valkealla kollille, jonka turkkia täplittivät tummanharmaat laikut. Pidin erakoiden rauhallisuudesta ja siitä, että he puhuivat korvaystävällisellä äänellä. He puhuivat aina niin hiljaa. Poikkeuksena Dakota, joka oli selvästi ulospäinsuuntautunut persoona. Hän vaikutti itsevarmalta ja sanvalmiilta. Merkurius nyökkäsi.
“Öh.. Saanhan kysyä yhtä juttua?” Corona naukui kääntäen kullankeltaiset silmänsä ujosti minuun. Nyökkäsin rohkaisevasti.
“Miksi klaanianne kutsutaan Kuolonklaaniksi..? Onko teissä siis joku piirre, mistä klaaninne on saanut nimensä?” kastanjanruskea kolli kysyi silmät uteliaina.
“Emme me sitä valinneet vaan esi-isämme. Alkuperäinen Kuolonklaani oli legendojen mukaan paljon muita klaaneja ilkeämpi ja sen perustaja halusi klaanilleen tällaisen nimen”, selitin ja huomaamattani piirtelin leirin maahan kynsilläni.
“Mutta nyt kun olen kertonut niin paljon meistä ja tavoistamme, niin haluaisin kuulla teistä”, naukaisin säteilevästi hymyillen. Käänsin katseeni ensin Merkuriukseen, jonka jälkeen katseeni kiersi muut erakot.

//Dakota? Merkurius?
692 sanaa

Lauhapentu: 32kp! -

Pimentovarjo: 15kp -

Karhutassu: 28kp! -

Mahlatassu: 43kp! - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuhkajuova: 10kp -

Taivastassu: 8kp -

Pihkatassu: 25kp! -

Pikkutassu: 7kp -

Minua ärsytti Karhutassun käytös Lauhapentua kohtaan. Kolli oli ihan tarkoituksellisesti heittänyt sammalpallon niin kauas, että Lauhapentu oli pudonnut lampeen. Olin onneksi auttanut ystäväni takaisin maan pinnalle. Vain hetki sen jälkeen Punatähti kutsui klaanin koolle. Märästä turkista huolimatta Lauhapentu loikki lähemmäksi kuullakseen päällikön sanat. Kenties ystäväni toivoi pääsevänsä jo oppilaaksi, vaikka tiesimme sen olevan mahdotonta. Sen sijaan päällikkö nimitti Jäätassun soturiksi. Hänen soturinimekseen tuli Jääviilto. Lauhapentu huusi tuoreen soturin nimeä muiden mukana, ja itse tein samoin.
"Miksiköhän Hiutaletassu ja Kylmätassu eivät saaneet vielä soturinimiään?" mietin ääneen. Lauhapentu kohautti lapojaan.
"Miksi Karhutassu on vielä oppilas? Hänhän on vanhempi kuin Jääviilto, eikö olekin?" kolli kysyi ja ravisteli yhä märkää turkkiaan. Irvistin, kun vesipisaroita lensi turkilleni. Lauhapentu katsoi minua pahoitellen, ja väläytin pennulle leveän hymyn. Punatähti ei lopettanut kokoustaan siihen. Sen sijaan hän nosti häntänsä pystyyn vaimentaakseen kuolonklaanilaiset.
"Minulla on vielä toinen asia", päällikkö ilmoitti tasaisella äänellään. Sitten päällikön vihreä katse siirtyi johonkin sotureista, mutten tiennyt keneen.
"Luminenä on ilmoittanut siirtyvänsä klaaninvanhimpien pesään ja nauttimaan eläkepäivistään. Hän muuttaa klaaninvanhimpien luokse jo tänään. Koko Kuolonklaani kiittää sinua klaanimme puolustamisesta, Luminenä", päällikkö väläytti lämpimän hymyn vanhalle naaraalle. Lauhapentu pomppasi innoissaan pystyyn.
"Luminenä muuttaa samaan pesään kanssani!" pentu hihkaisi. Muutama oppilas käänsi närkästyneen katseensa meidän suuntaamme, mutta Lauhapentu ei välittanut. Olin iloinen pennun puolesta. Naarmunenä ja Sumusilmä eivät olleet mitään kovin hyviä leikki- tai juttukavereita. Naarmunenä pelotteli pentuja jutuillaan, ja vaikka Sumusilmä oli mukava, hän ei nähnyt mitään. Olimme käyneet pentuaikoinani juttelemassa Luminenän kanssa. Naaras oli mukava ja ystävällinen, joka oli harvinaista Kuolonklaanissa.
"Sinun täytyy kuivata turkkisi, ettet vilustu", vaihdoin puheenaihetta muistaessani ystäväni märän turkin. Lauhapentu naurahti ääneen.
"Nyt on viherlehti, en minä vilustu!" hän huomautti ja tönäisi minua hellästi.
"Ei sitä koskaan tiedä", vastasin huvittuneesti ja puskin ystäväni märkää turkkia.

Seuraavan puolen kuun aikana Kuolonklaanissa tapahtui yllättävän paljon asioita. Punatähti oli ilmoittanut erakoista, jotka varastivat Kuolonklaanilta riistaa. Koska riistasta ei ollut suuri pula, päällikkö jätti asian toistaiseksi sikseen, mutta käski kissoja pitämään silmänsä ja korvansa auki. Kun erakot löydettäisiin, heidät pistettäisiin vastuuseen teoistaan. Niin myös kävi. Eräs yö partio löysi kaksi erakkoa saalistamassa reviiriltämme. Heidät tuotiin leiriin ja he saivat rangaistuksen.
"Erakot joutuvat saalistamaan Kuolonklaanille saalista puolen kuun ajan", Punatähti oli ilmoittanut eilisessä klaanikokouksessa. Olimme silloin luulleet, että hän olisi nimittänyt Lauhapennun oppilaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Olimme käyneet Minttuvarjon kanssa harjoituksissa monta kertaa. Osasin jo kulkea hyvin Kuolonklaanin reviirillä itseksenikin. En pitänyt saalistamisesta, mutta uudet taisteluliikkeet olivat mahtavia! Olin opettanut Lauhapennullekin joitakin oppimiani liikkeitä. En ollut yhtä hyvä opettaja kuin Minttuvarjo, mutta Lauhapentu osasi jo painautua matalaksi maahan ja vaania saalista.
Nyt olin menossa saalistuspartioon. En ollut partion ainoa oppilas, sillä Henkäysvarjon oppilas Pihkatassu oli lähtenyt mukaan. Emme olleet jutelleet pitkään aikaan, joten jättäydyin partion perälle oppilastoverini kanssa jutellakseni hänelle.
"Missä vaiheessa sinun soturikoulutuksesi on?" avasin keskustelun ja katsoin hymyillen Pihkatassua.

//Pihka?
// 456 sanaa

Kettu asteli esiin pensaiden suojista ja Tuhkajuova pyrähti juoksuun eläintä kohti. Punaturkkinen otus ei huomannut soturia ajoissa, joten naaras pääsi helposti kiinni ketun selkään. Tuhkajuovan ote piti, vaikka se rimpuili ja yritti heittää naaraan selästään. Soturi ei kuitenkaan ainakaan kokonsa puolesta saisi kauaa pysyttyä vastustajansa selässä, joten minun oli riennettävä apuun. Sivalsin kynsilläni tarkoituksenani osua pedon silmiin, mutta osuin ohi. Ketun poskeen syntynyt verinen viilto oli kuitenkin tarpeeksi kiinnittämään sen huomion vuorostaan minuun, joten Tuhkajuova hypähti alas sen selästä. Kettu ei jäänyt odottamaan seuraavaa liikettäni, vaan syöksähti odotettua nopeammin eteenpäin minua kohti. Ehdin kuitenkin tehdä sulavan väistöin ja tarrasin kynsilläni tiukasti punaiseen turkkiin. Kettu olisi ollut alakynnessä, vaikka meitä olisi vain yksi, sillä se ei ollut saanut soturikoulutusta. En ollut oikeastaan ajatellut sitä paljoa aikaisemmin, mutta oli hankala kuvitella ketut opettamassa toisilleen monimutkaisia liikkeitä. Yleensä ne elivät muutenkin yksin.
Olin jo valmiina antamaan ketulle kuolettavan iskun niskaan, kun se yhtäkkiä alkoi villisti sätkimään. Olin kai ollut liian varma voitostani, joten liike yllätti minut ja kaaduin kyljelleni. Tuhkajuova oli kuitenkin valmiina ja hyökkäsi uudelleen.

//Tuhka?
//173 sanaa

Vilkaisin Pimentovarjoa ja kohautin lapojani.
"Minä uskon, että he eivät edes saalistaneet reviirillämme. He saivat kiinni yhden jäniksen, mutta tuskin muuta", totesin ja käänsin katseeni eteenpäin.
"Miksi sinä niin uskot?" naaras kysyi.
"He olivat varmasti vielä oppilasikäisiä. Erakot, jotka riistaamme ovat kavaltaneet, ovat takuulla vanhempia. Lisäksi he yrittivät kiistää varkauden, mutta kun Punatähti uhkasu kuolemalla, toinen heistä tunnusti teot. Olen aika varma, että Punatähtikin tietää heidän olevan syyttömiä", selitin ja tarkkailin ympäristöämme. Pimentovarjo ei sanonut hetkeen mitään. Kävelimme eteenpäin. Aurinko lämmitti mukavasti hopeanharmaata turkkiani. Pimentovarjolla takuulla oli vielä lämpimämmät oltavat, sillä aurinko lämmitti parhaiten tummia pintoja, jollainen Pimentovarjon musta turkki oli.
"Niin. Mitäpä menivät tunnustamaan teon, jota eivät tehneet", soturi tuhahti.
"Toinen niistä pelkäsi niin, ettei saanut sanaa suustaan", sanoin ja virnistin pienesti. Kissa oli ollut minua aika paljonkin suurikokoisempi, mutta silti hän tuntui olevan koko ajan peloissaan. Olin ylpeä itsestäni. Vaikka olinkin pieni, olin saanut toisen kissan pelkäämään minua.
"Odota", Pimentovarjo naukaisi yhtäkkiä ja pysähtyi. Vaistomaisesti aloin tarkkailla ympäristöämme ja haistelin ilmaa. Pimentovarjo teki samoin. Soturi pudottautui matalaksi ja kohdisti katseensa läheiseen pensaikkoon. Pensasrykelmän oksat heiluivat ja lehdet kahisivat toisiaan vasten. Myös minä painauduin alas ja hiivin klaanitoverini rinnalle. Ketun haju oli voimakas täällä päin. Pysyimme paikoillamme ja pidimme katseemme edessäpäin. Välillä vilkaisin sivuilleni, ihan vain varalta. Punaruskea häntä vilahti silmänräpäyksen ajan puskan ulkopuolella. Vilkaisin Pimentovarjoa, joka käänsi myös hetkeksi katseensa minuun.
"Se pitää ajaa pois tai tappaa", naaras sanoi, ja minä nyökkäsin. Olin ajatellut aivan samaa. Jos lähtisimme nyt leiriin, kettu voisi lähteä peräämme. Oli turhaa ottaa riski ja johdattaa petoeläin suoraan reviirimme sydämeen. Odottelimme hetken, kunnes kettu tuli esiin pensaikosta. Se katseli hetken ympärilleen. Oranssilla turkilla oli pensaasta katkenneita oksia. Lähdin juoksemaan kohti meihin selin olevaa eläintä. Loikkasin ilmaan välimatkan ollessa sopivan pieni. Kettu huomasi minut myöhään, joten sen selkään laskeutuminen sujui leikiten. Upotin kynteni eläimen paksuun turkkiin ja pidin kiinni. Kettu alkoi riehumaan ja yritti irrottaa minua selästään. Pimentovarjo liittyi taisteluun ja sivalsi kynsillään ketun poskea. Silloin eläimen huomio kiinnittyi tummaan soturiin, joten loikkasin pois sen selästä.

//Pimento? Vuodenaika on muuten vaihtunut jo viherlehteen.
// 331 sanaa

Mulkaisin Tuhkajuovaa, vaikka tiesinkin, että naaras yritti varmaan vain härnätä.
”Minä en tarvitse kumppania, jotta muut ottavat minut tosissaan”, vastasin viileästi ja siirsin katseeni jälleen eteen. ”Toisin kuin eräät.”
Minä en tarvinnut enkä halunnut kumppania. Sellaisesta olisi muutenkin vain riesaa, mieluummin olin vain yksin omissa oloissani. En tajunnut, miksi Tuhkajuovan kaltainen kissa olisi ollut näin kiinnostunut kumppanin ottamisesta. Olin ajatellut, että hän oli edes jollain tasolla minun kaltaiseni, ainakin enemmän kuin muut ikäisemme. Ja minun oli myönnettävä, että hän oli hyvä soturi, ja joissain asioissa minua parempikin. Tiesin, että Tuhkajuovasta voisi tulla jonain päivänä klaanin päällikkö, kumppanin kanssa tai ilman. Käännyin jälleen nuoren soturin puoleen.
”Miksi sinä edes haluat kumppanin? En sano tätä siksi, että pitäisin sinusta, mutta sinä pääsisit urallasi eteenpäin helposti ilmankin kumppania. Haluatko muka, että sinut nähdään mieluummin Henkäysvarjon kumppanina kuin menestyneenä soturina?”
Nousin seisomaan. En jaksanut juuri nyt puhua hänen kanssaan, varsinkaan tästä aiheesta.
”Ihan sama. Minä lähden metsästämään.”
Kuulin kuitenkin askelia takaani ja kääntyessäni näin Tuhkajuovan seuraavan minua.
”Tulen mukaasi. Tuoresaalista tarvitaan lisää ja me molemmat tiedämme, ettet sinä saa sokeaa hiirtäkään kiinni.”
Pyöräytin silmiäni ja astelin naarassoturin edellä leiristä ulos.
Aurinko tuntui jälleen paistavan lämpimämmin kuin edellisenä päivänä. Myös lunta oli sulanut lisää, nyt suurten kinosten tilalla oli laajoja lätäköitä. Maaperä tuntui märältä lehtikadon roudan jälkeen. En pitänyt kaikesta tästä kosteudesta, mutta ainakaan enää ei ollut kylmä. Luonto oli heräämässä, mikä tarkoitti Kuolonklaanille kaikin puolin helpompia aikoja: olisi lämpimämpää, riistaa olisi enemmän ja metsässä kulkeminen olisi helpompaa suopeampien säiden takia. En ollut vielä päässyt kokemaan viherlehteä, mutta odotin sitä pienellä innolla.
”Mihin menemme?” Tuhkajuova kysyi harpattuaan minut kiinni. Mietin hetken, kunnes tein päätökseni.
”Käydään rajalla päin. Voimme samalla tarkistaa, ettei niitä erakoita näy”, vastasin muistellen kahta nuorta kollia, jotka olivat käyneet reviirillämme varastamassa riistaa. Kissat olivat kuitenkin vaikuttaneet aika pelokkailta, joten en uskonut, että he uskaltaisivat tulla metsäämme uudelleen. Ja jos he tulisivat, ehkä olisi vain helpompi tappaa heidät siihen paikkaan.
”Typerät karvapallot”, harmaa naaras tuhahti vieressäni. ”Miten he uskalsivat varastaa riistaamme?”
”Koska sitä he nimenomaan ovat: typeriä”, vastasin haistellen samalla ilmaa riistan varalta. ”Toisaalta se oli meille kannattavaa. En usko, että he varastivat niin paljon riistaa, kuin joutuvat meille nyt tuomaan.”

//358 sanaa

Mulkoilin Jäätassun suuntaan turhautuneena. Kolli oli mennyt lupautumaan mukaan Mahlatassun ja velipuoleni vesileikkeihin, ja siinä sivussa hän oli vetänyt minutkin osalliseksi tähän typerään touhuun. Lauhapentu hihkui riemusta. Hänen ylenpalttinen - voisi jopa sanoa jatkuva - intonsa oli ärsyttävää. Miten joku mahtoi jaksaa tuollaista kakaraa, josta lähti enemmän ääntä kuin mistään elävästä olennosta koko metsässä?
"Mitä me tarkalleen ottaen aiomme leikkiä?" Jäätassu tuhahti silmäillen nuorempia kolleja pitkin nenänvarttaan. Kaiketi häntä oikeasti kiinnosti kuulla tuo tieto, mutta hän ei vain viitsinyt heittäytyä pennuksi pentujen edessä ja menettää siinä samalla arvoasemaansa.
"Jotain tosi hauskaa! Tulkaa, niin näytämme", Lauhapentu hoputti ja loikki edeltä lammen luo. Mahlatassu seurasi hänen kannoillaan, tosin hieman hillitymin. Oppilaana hänen olikin jo hyvä tiedostaa oma arvonsa ja käyttäytyä sen mukaisesti. Jos Lauhapentu yhtään välitti muiden mielipiteistä tai asemastaan klaanitoveriensa silmissä, hänelläkään ei olisi kuuden kuun ikään tullessaan muita vaihtoehtoja kuin terästäytyä ja opetella klaanikissan tavoille.
"Olette varmaankin leikkineet joskus sammalpalloa?" Mahlatassu kääntyi kysymään minulta ja Jäätassulta. Kumpikaan ei suostunut myöntämään mitään, vaikka vastaus oli enemmänkin kuin ilmiselvä. Pentutarhalla ei yksinkertaisesti ollut koskaan muuta mainittavaa tekemistä kuin viskellä jotain kulunutta riepua ympäri pesää muiden saman ongelman parissa painivien kanssa. Se jos mikä oli yhteishenkeä - tai päinvastoin eripuraisuutta - kasvattavaa tekemistä.
Mahlatassu ei vaivautunut kysymään kysymystään toiseen kertaan vaan hän jatkoi: "Kastelemme nämä sammalpallot vedessä ja sitten viskelemme niitä toisillemme. Helppoa, eikö?"
"Niin on!" Lauhapentu vahvisti ja kiiruhti uittamaan toisen lammen liepeillä lojuneista sammalpalloista vedessä. Oikeastaan ilmaan minkäänlaista varoitusta kolli viskasi pallon meitä päin. Jäätassu ehti kumartua matalaksi viime tingassa. Hänen vaalean punaruskealle turkilleen tipahteli pisaroita ilman halki kiitävästä mytystä. Mahlatassu kiiruhti ottamaan kopin pallosta ennen kuin se ehti osua maahan.
"Vähän yritystä nyt!" Lauhapentu patisteli. Hän seisoi edessämme häntä pystyssä ja ylväänä. Ihan kuin tuo mitätön pallero olisi ollut jotakin suurempaa ja parempaa kuin me. Koko kissa vaikutti raivostuttavan itsevarmalta - pennulla ei ollut vielä minkäänlaista käsitystä maailman raakuudesta. Mikä houkka.
"Niin, Jäätassu - vähän yritystä", sanoin leveän hymyn levitessä kasvoilleni. Ja jos osasi yhtään tulkita ilmeitäni, kykeni varmasti tulkitsemaan, että tiedossa oli hankaluuksia jollekulle.
Mahlatassu pisti pallon liikkeelle. Ensin sen lennähti Jäätassulle, joka taitavasti onnistui koukkaamaan sen suoraan ilmastalennosta minulle. Kohotin käpäläni ja löin pallon kohti Lauhapentua. Valkean ja oranssin kirjava kolli joutui ottamaan juoksuaskelia saavuttaakseen lentävän sammalen. Hän ei näyttänyt huomaavan lähestyvää lampea - juuri niin kuin olin arvellutkin.
Ensin kuului loiskahdus. Sitten hätääntynyttä huutoa. Mahlatassu syöksyi rantaan auttamaan ystäväänsä kuiville. Seurasin sivusta, kuinka Lauhapentu raahautui kauemmaksi lammesta vettä kakoen. Hänen räikeä turkkinsa oli liimautunut tiiviisti nahkaa vasten, ja hän näytti kertakaikkiaan kamalalta. Yritin näytellä kauhistunutta, mutta se oli vaikeaa pienestä vahingoniloisuudesta johtuen. Oppipahan ainakin kunnioittamaan vanhempiaan ja tätä ympäröivää maailmaa, joka oli vaaroja täynnä - koskaan ei voinut tietää, mikä iski mistäkin.
"Kutsun kaikki klaanikokoukseen!" Punatähden huuto havahdutti minut omasta kuplastani. Punaruskean kollin ympärille oli jo alkanut kerääntyä kissoja valmiina kuulemaan mitä sanottavaa päälliköllä oli.
Jäätassu siirsi katseensa turkkiaan ravistelevasta pennusta kokousta aloittelevaan Punatähteen. Lauhapentu vakuutteli huolestuneelle ystävälleen olevansa kunnossa, ja hän kieltämättä vaikutti olevan yllättävän hyvässä hapessa siihen nähden, mitä juuri oli tapahtunut. Toisaalta hän oli vain käväissyt pinnan alla, joten tuskin tämä missään kuolemanvaarassakaan oli. No, ihan miten vain. Se ei ollut enää minun murheeni. Nyt minua kiinnosti enemmän kuulla klaanipäällikön puhe.
"Olemme kokoontuneet nimittämään uutta soturia", Punatähti aloitti. Hänen katseensa haki jotakuta tiettyä. Sydämeni oli vähällä hypätä kurkkuun, kun se tuntui pysähtyvän minuun. Mutta sain pettyä pahemman kerran: "Jäätassu, tulisitko tänne."
Punaruskea oppilas vilkaisi minua virnistäen ja tassutteli sitten kissojen ohitse eteen. Lyhyt häntäni heilui puolelta toiselle närkästyneenä. Jäätassustako soturi? Haloo! Hänhän oli minua nuorempikin ja päässyt paljon myöhemmin pois pentutarhalta. Minuthan tässä pitäisi nimittää! Mitä sellaista Jäätassu oli saavuttanut lyhyen soturikoulutusuransa aikana, että hän ansaitsi soturinimensä ennen vanhempia oppilaita?
"Jäätassu, uusi nimesi olkoon tästä lähtien Jääviilto", Punatähti ilmoitti lyhyesti ja nyökkäsi ikään kuin onnen toivotuksena tuoreelle soturille. Jääviilto vastasi eleeseen kumartamalla pienesti ja kääntyi sitten vastaanottamaan suosionosoitukset.
"Jääviilto! Jääviilto!" klaani hurrasi. Unohdin pettymykseltäni osallistua kuoroon. Olin pahemman kerran poissa tolaltani tämän asian kanssa. Pieneen kallooni ei millään meinannut mahtua, että Jääviillosta oli tullut soturia ennen minua. Niin epäreilua!

//Mahla tai joku?
//657 sanaa

Minut oli määrätty auringon laskun aikaan lähtevään partioon. Onnekseni Huurrelilja oli pitänyt minulle harjoitukset aurinkohuipun aikaan, joten olin ehtinyt jo lepuuttaa tassujani. Olimme käyneet läpi taisteluliikkeitä, jotka olivat jo vaativia, eivätkä enää edes kuuluneet perustaitoihin. Vaikken vaativimpia liikkeitä oppinutkaan, Huurrelilja jaksoi silti opettaa niitä, jotta osaisin varautua vastustajan hyökkäyksiin paremmin. Heräsin pian omista ajatuksistani, sillä näin Taivastassun suunnistavan luokseni. Tyyni ilmeeni hävisi ja tilalle leveni hymy. Taivastassu kysyikin heti ensimmäiseksi koulutuksestani.
“En ole putoillut puusta kauhean montaa kertaa, ja taisteluharjoituksissa olen hävinnyt vain melkein joka kerralla”, selitin valkealle kissalle hieman huvittuneesti. En uskonut kehittyväni enempää kiipeämisessä, saati sitten taistelussa, joten minulle kelpasi jo se, mitä osasin. Huurrelilja kuitenkin jaksoi sinnikkäästi opettaa, vaikken enää perusasioiden jälkeen ollut paljoa mitään oppinutkaan. Kiipeilyharjoitukset olimme saaneet onneksi jo päätökseen, eikä minun tarvinnut enää kärsiä niistä. Mutta taisteluharjoituksia mestarini jaksoi järjestää, ja mielestäni niitä olisi saanut olla vähemmän. En pitänyt taisteluharjoituksista, koska olin niin huono. Saalistusharjoituksia taas odotin aina innolla, sillä tiesin olevani parempi niissä.

“Mutta metsästys sujuu hyvin, ainakin saan täytettyä tiuhaan tahtiin tuoresaaliskasaa”, lisäsin vielä koulutuskertomukseeni jotain positiivista.
“Mennään!” Hämypilvi hymähti ja lähti nopein askelin ulos leiristä. Naaras oli partion johdossa. En tiennyt hänestä paljoakaan, sillä naaras oli melko vähäpuheinen, enkä kuullut hänen koskaan puhuvan paljoa. En tosin edes ollut hänen kanssaan missään tekemisissä, mitä nyt silloin tällöin partiossa. Lähdin soturin perään, ja leirin ulkopuolella jättäydyimme Taivastassun kanssa partion hännille. Turmaloikka vilkaisi nopeasti meihin, mutta jatkoi matkaansa Hämypilven perässä. Turmaloikka oli melko uusi soturi, sillä olin ollut hänen kanssaan samaan aikaan oppilaana.
“Entä sinun koulutuksesi? Miten se edistyy?” kysyin Taivastassulta jatkaen aiempaa keskustelua, kun vauhtimme oli muuttunut kevyeksi hölkäksi. Uskoin Taivastassun olevan melko samassa tilanteessa koulutuksen kanssa, sillä meidät oli nimitetty yhtä aikaa oppilaiksi. Tai mistä sitä tiesi, jos kaverini olikin luonnonlahjakkuus, ja hän osasi kaiken tuosta noin vain, kun itse taas jouduin käyttämään paljon aikaa uuden oppimiseen. Täytyihän senkin kertoa jotain Taivastassun taidoista, sillä suurissa harjoituksissa naaraan joukkue oli voittanut koko kisan.

// 320 sanaa
// Taivas?

Pihkatassu köyristi selkäänsä ja venytti pitkiä jalkojaan puolityhjässä oppilaiden pesässä. Oli harvinaista, että Henkäysvarjo antoi hänen nukkua pitkään. Tuntui, että soturille kaikkein tärkeintä oli nousta aikaisin. Ihan kuin se määrittäisi, kuinka hyvä soturi oli. Vaikka aikaisin herääminen olikin hyvä piirre, joka aamu herääminen kaikkia muita ennen alkoi jo tympiä Pihkatassua. He olivat kuitenkin eilen pitäneet aamuyöharjoitukset, jotka näyttivät pehmentäneen Henkäysvarjon nahan ainakin toistaiseksi. Oppilaiden pesä oli jo lähes tyhjä ja linnut lauloivat ulkona kirkkaasti.
Kolli suki muutamalla vedolla lyhyen turkkinsa, sillä se ei paljoa muuta hoitoa tarvinnut. Vaikka lyhyt ja ihonmyötäinen turkki olikin käytännöllinen eikä sen siistimiseen mennyt aamuisin aikaa, lehtikadon kylminä pakkasöinä Pihkatassu olisi tehnyt mitä vain saadakseen paksun ja lämpimän turkin ympärilleen. Viherlehtisin paksu turkki olisi kuitenkin tukala, eikä kolli ymmärtänyt miten kuumista hellepäivistä selvisi paksun turkin kanssa.
Pihkatassu pujahti oppilaiden pesästä ulos ja ravisteli vielä nopeasti turkkinsa. Aurinko paistoi jo korkealta ja sen säteet lämmittivät kollin oranssinruskeaa turkkia mukavasti. Oli viherlehden alku, ja sen huomasi niin lämmenneessä ilmassa kuin kissojen olemuksessakin. Riistaa liikkui ja jokainen sai syödäkseen. Klaani vahvistui päivä päivältä lehtikadon niukkojen aterioiden jälkeen.
“Pihkatassu”, Henkäysvarjon ääni sai Pihkatassun pään kääntymään mestarinsa suuntaan. Vaaleanharmaan soturin turkilla kimalsi aurinko.
“Lähdetään saalistusharjoituksiin. Kerrataan muutama tekniikka ja katsotaan, liikkuuko riistaa. Sinä tulet kanssani iltapäivän saalistuspartioon, joten viimeistään siellä pääset sitten nappaamaan saalista”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu tuhahti.
“Nyt on jo lähes viherlehti, joten olisi kumma, jos riistaa ei liikkuisi”, hän naukaisi, kun Henkäysvarjo lähti johdattamaan oppilasta pois leiristä.
“Siinä tapauksessa odotan, että saat jotain tuomista leiriin”, Henkäysvarjo vastasi, asettaen oppilalleen haasteen. Pihkatassun selkää pitkin kulki väristys. Nyt hänen olisi pakko napata riistaa. Ei sillä, että se yleensä oli ongelma. Kolli oli pitkien jalkojensa ansiosta nopea, joten vauhdin puuttuminen ei ainakaan tuottanut ongelmia.
Henkäysvarjo johdatti oppilastaan kohti Kuolonklaanin reviirin halkovaa jokea. Pihkatassun korvat olivat höröllään, hän kuunteli koko ajan ympäriltään kuuluvia ääniä. Kun joen rauhallinen virtaus kuului jo edestäpäin ja puut alkoivat harventua, Henkäysvarjo otti suunnaksi pohjoisen. Pihkatassu kiihdytti askeliaan mestarinsa tavoin, ja pian he pysähtyivätkin keskelle Kuolonklaanin havumetsää. Joen solina kantautui vielä etäisesti Pihkatassun korviin vasemmalta.
“Kerrataan ensin saalistusasento”, Henkäysvarjo aloitti. “Näytä se minulle.” Pihkatassu teki työtä käskettyä ja painautui lähelle maata. Hänen häntänsä hipaisi vahingossa maassa olevia kuivia havunneulasia, je ne kahahtivat ikävästi. Kolli vetäisi häntänsä ylös maasta ja tunsi pienen kuumotuksen korvissaan. Hännän laahaminen maassa oli nuorten oppilaiden tekemä virhe, eikä hänen pitänyt enää tehdä sitä, olihan Pihkatassu ollut oppilaana jo monta kuuta. Hänestä tuntui, että hän saattaisi saada soturinimensä melko pian.
“Hyvä”, Henkäysvarjo tokaisi, ja Pihkatassu ehti jo luulla hetken, ettei kolli aikonut sanoa mitään hänen tekemästään typerästä virheestään. Pihkatassun noustessa takaisin jaloilleen, Henkäysvarjo sanoi:
“Muista kuitenkin pitää häntä irti maasta.”
“Muistan muistan”, Pihkatassu mutisi nolona. Ainakaan Henkäysvarjo ei ollut sanonut muista virheistä.
“Uskon, että muistat jo tärkeimmät saalistukseen liittyvät asiat, joten niitä on turha kerrata”, Henkäysvarjo sanoi ja Pihkatassu nyökkäsi. “Sitten voitkin lähteä etsimään riistaa, kun kerran sitä liikkuu.” Pihkatassu kuuli haasteen mestarinsa äänessä, ja tiesi, ettei voinut tuottaa hänelle pettymystä. Ei hän ikinä halunnutkaan tuottaa pettymystä Henkäysvarjolle tai ylipäätään kenellekään, mutta erityisesti nyt paineet olivat tavallista kovemmat. Vaikka yleensä heidän harjoituksensa menivät juuri näin. Pihkatassu ei malttanut pitää suutaan kiinni vaan sanoi lähes aina jotain, mistä asetti itselleen kovat paineet ja odotukset. Ainakin se sai hänet yrittämään kovemmin.
Pihkatassu vilkaisi vielä nopeasti Henkäysvarjoa, ennen kuin lähti kulkemaan varovasti eteenpäin. Hänen korvansa kääntyilivät puolelta toiselle, kun hän yritti kuulla mahdollista aluskasvillisuuden ja havunneulasten rapinaa. Kolli piti myös suunsa aavistuksen raollaan, ja hengitti auringon lämmittämää ilmaa yrittäen napata edes yhden hajujäljen. Samalla hänen täytyi myös kulkea tarpeeksi hitaasti ja varovasti, jotta hän ei säikäyttäisi mahdollista lähellä liikkuvaa saalista. Metsä vaikutti kuitenkin täysin autiolta, vain tuuli heilutti mäntyjen latvoja korkealla ylhäällä. Pihkatassu päätti vaihtaa suuntaa ja kääntyi joelle päin, koska hänestä tuntui, että hieman rannemmassa liikkuisi enemmän saalista. Mutta juuri, kun Pihkatassu oli kääntynyt vaihtaakseen suuntaa, hän tavoitti heikon hajujäljen ilmasta. Kollin lihakset jännittyivät, ja hän lähti hiipimään entistä hiljempaa eteenpäin. Hän piti huolen, ettei kadottanut hajujälkeä, ja tähyili samalla ympärilleen nähdäkseen saaliin.
Mitä pidemmälle hän kulki, sitä vahvemmaksi hajujälki tuli. Pihkatassu tunnisti jäljen kuuluvan oravalle. Kolli kurkotti kaulaansa nähdäkseen edessään olevan suuren sammaloituneen kiven taakse. Pörröhäntäinen orava istui maassa ja kaivoi kuoppaa kävylle, joka oli sen vieressä. Pihkatassun kasvoille levisi innostunut virne, kun hän laskeutui saalistusasentoon. Jos hän saisi napattua oravan, Henkäysvarjo olisi varmasti ylpeä.
Mutta juuri, kun kolli oli aikeissa lähteä hiipimään kohti saalista, voimakas tuulenpuuska puhalsi Pihkatassun selkää ja hänen hajunsa tavoitti oravan. Se nosti päänsä ylös ja kohtasi Pihkatassun tumman meripihkanväriset silmät. Silmänräpäyksessä otus kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kohti läheistä puuta. Ajattelematta mitään, Pihkatassu pinkaisi saaliin perään yhtä nopeasti kuin tuuli. Kahdella pitkällä loikalla kolli oli jo melkein saavuttanut oravan. Mutta sekin oli jo melkein puun juurella.
Pihkatassun lihakset toimivat ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä tapahtui. Kolli loikkasi ilmaan ja tarttui kynsillään oravaan, joka oli jo ehtinyt tarttua puun runkoon. Hän vetäisi eläimen mukaansa kaatuessaan vauhdin voimasta puun juurelle. Oravan pieni keho nyki kiivaasti pois hänen kynsissään, mutta Pihkatassu puraisi nopeasti sen niskat poikki ja se valahti velttona hänen eteensä.
Ylpeys puristi kollin rintaa niin että melkein sattui. Kipu tuntui kuitenkin olevan enemmän fyysistä, ja kun Pihkatassu katsoi alas, hän huomasi veren tahranneen oranssin rintansa. Oppilas kömpi ylös maasta, ja tajusi raapaisseensa ihonsa rikki maasta törröttävään keppiin. Hän nuolaisi nopeasti enimmät veret pois turkistaan ja värähti, kun osui haavaan. Onneksi se ei kuitenkaan tuntunut olevan syvä, sillä verta ei näyttänyt vuotavan paljoa.
“Hieno loikka”, Henkäysvarjo naurahti tassuttaessaan oppilaansa luokse. Pihkatassu hätkähti, sillä hän oli unohtanut mestarinsa olevan lähellä ja tarkkailevan häntä. Hän kuitenkin vain kohautti välinpitämättömän oloisesti hartioitaan, vaikka ylpeys hehkuikin hänen rinnassaan.
“Saitko syvän haavan?” Henkäysvarjo kysyi, kun hän huomasi veren oppilaansa rinnassa.
“Pieni naarmu vain”, Pihkatassu tokaisi. Hänen mestarinsa nyökkäsi.
“Käy näyttämässä sitä Hehkuaskeleelle jos siltä tuntuu tai se vuotaa paljon. Nyt meidän täytyy kuitenkin palata leiriin, jotta ehdimme vielä saalistuspartioon”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu nosti oravan leukoihinsa ja nyökkäsi. Henkäysvarjon siniset silmät kiiluivat, kun hän lähti johdattamaan oppilastaan takaisin leiriin. Mikäli Pihkatassu ei aivan erehtynyt, Henkäysvarjo näytti olevan ylpeä hänestä.
Leirissä Pihkatassu vei oravan tuoresaaliskasaan ja otti sieltä itselleen eilisen hiiren. Henkäysvarjo oli antanut hänelle luvan syödä nopeasti ennen saalistuspartiota. Partioon oli tulossa Henkäysvarjo, Luminenä ja Turmaloikka. Myös Minttuvarjo ja hänen oppilaansa Mahlatassu olivat tulossa. Pihkatassu ei ollut jutellut paljoa Mahlatassun kanssa kollin päästyä oppilaaksi. Silloin kun Mahlatassu oli ollut pentu, Pihkatassu oli opettanut hänelle ja Lauhapennulle, miten makuualuset vaihdettiin. Lauhapentua ei ollut vielä nimitetty oppilaaksi, mutta Mahlatassu oli saanut oppilasnimensä jo jokin aika sitten.
Kun Pihkatassu oli saanut hiiren syötyä, hän nousi seisomaan ja etsi katseellaan mestariaan. Henkäysvarjoa ei kuitenkaan näkynyt vielä, joten Pihkatassu alkoi sukia rintaansa, jossa oli vielä vähän haavasta vuotanutta verta. Kolli ei olisi malttanut odottaa partion lähtöä, sillä hän halusi muidenkin näkevän hänen saalistustaitonsa.

// 1110 sanaa
// jatkan tästä jos Mahla ei ehi ennen

"Mitä tehdään seuraavaksi?" Lauhapentu kysyi leveä hymy kasvoillaaan. Mietin hetken ajan vastaustani. Sillä välin katseeni sekä ajatukseni liukuivat oppilaiden pesän edustalla oleviin oppilaisiin. Jäätassu mulkoili meidän suuntaamme tympääntyneen oloisena Yritin olla huomioimatta ärsyttävän kollin katsetta, joten siirsin sen takaisin Lauhapentuun.
"Hmm... Leikitäänkö sitä keksimäämme leikkiä? Kastetaan sammalpallo vedessä ja heitellään sitä", ehdotin leveä virne kasvoillani. Jos vain mahdollista, Lauhapennun kasvoilla oleva hymy leveni entisestään. Pentu pomppasi pystyyn. Se riitti vastaukseksi, joten lähdin astelemaan kohti parantajan pesää. Siellä säilöttiin usein ylimääräisiä sammalia. Myös Lauhapentu tuli perässäni.
"Haluavatkohan muut oppilaat liittyä seuraamme?" Lauhapentu kysyi pohdiskellen. Hänen katseensa oli kiinnittynyt nyt taaksemme jääneisiin oppilaisiin. Kohautin lapojani.
"Kai me sitä voisimme kysyä", sanoin. Lauhapentu nyökkäsi. Hän tuli kanssani parantajan pesälle. Otimme molemmat itsellemme pienet sammalpallot. Yksi pallo oli melkein pääni kokoinen. Liian pientä sammalpalloa oli vaikea lyödä. Oli hyvä ottaa kaksi sammalpalloa, sillä usein toinen meni rikki tai hukkaan. Veimme sammalpallot lammen läheisyyteen.
"Käydäänkö nyt kysymässä heitä?" Lauhapentu kysyi.
"Käydään vain", sanoin hymyillen. En ollut tutustunut oppilastovereihini vielä, joten nyt olikin hyvä aika tehdä se. Menimme ensin Jäätassun ja tämän seuralaisten luokse.
"Tuletteko leikkimään kanssamme?" kysyin suoraan. Jäätassu nosti jäisen katseensa minuun. Kollin kasvoilla oli melko ärsyyntynyt ilme. Taisimme keskeyttää jotakin. Vaalean punaruskea kolli vilkaisi kolmea pesätoveriaan. Kuuratassu pudisteli päätään, ja samoin teki Haahkatassu.
"Nuo kaksi eivät näköjään tule, mutta minä ja Karhutassu tulemme. Eikö niin, Karhutassu?" Jäätassu kysyi matalalla äänellä Lauhapennun veljeltä. Kastanjanruskea kolli katsoi ärsyyntyneen oloisena Jäätassua. Olin huomannut, että Karhutassu ei ollut kovinkaan tykästynyt nuorempaan veljeensä. Toisinaan hän käyttäytyi kuin Lauhapentu olisi ollut vain ilmaa. Olikohan tämä sittenkään ihan järkevää?

//Karhu tai Lauha?
// 259 sanaa

Rapakynsi katsoi minuun tummanvihreillä silmillään ja selitti uutta liikettä. Liikkeet olivat jo melko edistyneitä ja minulle osittain hieman hankalia huonojen taistelutaitojeni takia. Mestarini oli muuttunut rennommaksi seurassani vähitellen, kun olimme tutustuneet enemmän. Kuitenkaan hän ei ollut muuttunut paljon puheliaammaksi ja uskoin hänen olevan muuten vain hiljainen, eikä se johtunut minusta. Rapakynsi näytti esimerkkiä siitä, kuinka hypyssä tulisi asennoitua, jotta tähtäys osuisi suurimmalla todennäköisyydellä ja jos ei osuisi, asennosta olisi pääsy tukevaan asentoon maahan, josta olisi helppo latautua uuteen iskuun.
“Nyt kun tiedät miten liike teoriassa toimii, käytän sinua hyväkseni liikkeen näyttämisessä”, Rapakynsi naukui vilkaisten maahan. Nyökkäsin ja mumisin myöntävän vastauksen jo keskittyneenä mestarini jokaiseen liikahdukseen. Pian hän jännitti takajalkansa loikkaan ja pian hän liisi jo halki ilman kohti minua. Hän oli asennoitunut siten, että hänen etutassunsa olivat hieman harallaan eteenpäin suunnattuina ja takajalat näyttivät siltä kuin olisivat valmiina laskeutumaan mille alustalle tahansa. Häntä oli melkein ylös suunnattuna tasapainon pysymisen helpottamiseksi. Ennen kuin ehdin reagoimaan mitenkään mietteitteni läpi, naaras oli jo iskenyt ja makasin kyljelläni maassa.
“Sinun pitää olla tarkempi, eikä ajautua heti ajatuksiisi, kun sinulla on siihen tilaisuus”, Rapakynsi torui ja pudisteli päätään. Tunsin punastuvani nolostuneena. Ennen anteeksipyyntöä, Rapakynsi oli jo ehtinyt käskeä minua yrittämään hänen äskön näyttämäänsä liikettä. Yritin kaikkeni onnistuakseni, mutta silti liikkeeni oli kömpelö ja kaiken lisäksi Rapakynnellä oli aikaa väistää minua roppakaupalla.
“Ei niin huono kuin voisi olla, mutta tuo enemmän painoasi etutassuillesi”, mestarini ohjeisti ja kosketti etutassujani nopeasti hännällään. Kurtistin kulmiani mietteliäästi ja mietin edellistä hyppäystilannetta ja yritin sovittaa mestarini ohjeet siihen.

Olimme palaneet jo pitkä aika sitten harjoituksista Rapakynnen kanssa. Olin onnistunut mestarini opettamassa liikkeessä loppujen lopuksi ja olin tyytyväinen. Lihaksiani kuitenkin väsytti vähän, mutta tiesin lihassäryn olevan pahempaa huomenna. Aurinko oli painumassa mailleen, kun Surmakynsi asteli luokseni.
“Olet lähdössä auringon laskun partioon, joka lähtee hetken päästä. Sinun tulee kokoontua leirin suuaukolle muiden partioon lähtevien kissojen kanssa. Alas laputtaa”, varapäällikkö tokaisi piikikkäästi ja vilkaisi minua käskevästi keltaisilla silmillään. Nyökkäsin ja lähdin kipittämään minulle osoitettuun paikkaan. Riemukseni tunnistin Pikkutassun partiokissojen joukosta. Loikin innokkaasti ystäväni luokse ja hihkaisin:
“Hei Pikkutassu! Mites sinun koulutuksesi etenee?”

//Pikku? :D
338 sanaa

"Pidä hauskaa!" huusin ystäväni perään juuri kun piikkihernetunneli oli nielaisemassa hänet sisäänsä, joten en ollut varma, oliko toivotukseni mennyt perille asti. Katsoin hiljentynyttä aukiota hieman harmistuneena - normaalisti olisin viettänyt aamupäivän Mahlatassun kanssa leikkien, mutta koska hänellä oli nyt tärkeämpiä juttuja meneillään, jouduin pärjäämään itsekseni. Toisaalta, olihan pentutarhalla vielä Sammalpentu, jonka kanssa en ollut hionut oikeastaan juuri minkäänlaista tuttavuutta koko tänä aikana, joten tämä päivä saattaisi olla siihen hommaan mitä parahultaisin.
Ennen kuin loikin takaisin pentutarhalle käännyin vielä katsomaan taakseni piikkihernetunnelin suuntaan, johon Mahlatassu oli kadonnut yhdessä mestarinsa Minttuvarjon kanssa. *Mahlatassu tulee takaisin nopeammin kuin tajuankaan. Sitten me voimme taas jakaa tuoresaalista ja leikkiä yhdessä - aivan kuten ennenvanhaan.*
Raotin pentutarhan suuaukkoa peittävää sammalverhoa tassullani ja kurkistin sisään. Ruostekukkakin oli poikkeuksellisesti ylhäällä; naaras suki ruosteenruskeaa turkkiaan, ja näytti vähät välittävän siitä, missä tämän jälkikasvu viiletti tähän aikaan. No, tässä minä nyt olin. Yksin. Mutta toivottavasti en kauaa. Siirsin katseeni toiselle puolelle pesää. Mäntyviiksikin siisti itseään parasta aikaa. Hänen vieressään Sammalpentu venytteli itseään jalkeille. Pentu oli aivan emonsa näköinen; tosin ainoa ero kaksikon ulkonäössä oli silmät, jotka Mäntyviiksellä olivat keltaiset ja tämän tyttärellä vihreät. Mutta molemmat omasivat kauniin mustan turkin, jota minäkin hiukan kadehdin.
Tassuttelin naaraiden luo. Mäntyviiksi kohotti katseensa minuun, ja hän tuuppasi hellästi kuonollaan Sammalpentua, jotta tämäkin tajuaisi havahtua. Nyt kaksikko tuijotti minua odottavan näköisenä.
Levitin kasvoilleni ystävällisen hymyn. "Hyvää huomenta, Mäntyviiksi ja Sammalpentu. Olen tässä tuuminut, joskos Sammalpentu voisi leikkiä kanssani tänä aamuna", esitin ehdotukseni hyvin kohteliaasti, sillä en halunnut pilata mahdollisuuksiani uuteen leikkikaveriin heti kertarysäyksellä.
Mäntyviiksi katsahti tyttäreensä hymyillen. "No, miten on, Sammalpentu?" hän maukui hieman huvittuneen oloisena. Pienen naaraan silmät syttyivät. Hän nyökkäsi innokkaana ja kapusi ylös vuoteestaan.
"Mitä leikitään?" hän kysyi ja kallisti hiukan päätään. Mietin lyhyen hetken. Sitten sain idean.
"Leikitään sammalpallolla!" ehdotin. Naaras nyökkäsi ja juoksi hakemaan sammalta pesän perällä sijaitsevasta ylijäämäkasasta, joka nykyään toimi lähinnä pentujen ammusvarastona.
"Ota koppi!" Sammalpentu huusi ja viskasi pyörittelemänsä mytyn minulle. Pallo tuli kuin puskista, mutta onnistuin juuri ja juuri kurottamaan siitä kiinni kynsilläni, kun se liiti ylitseni.
"Vau, olet hyvä tässä!" kehuin yllättyneenä voimasta, jonka naaras oli onnistunut saamaan heittoonsa. Pentu näytti myös itse tyytyväiseltä suoritukseensa.
Kopittelimme pallolla hyvän tovin, kunnes Mäntyviiksi tuli siihen tulokseen, että Sammalpennun oli jo aika syödä jotakin. Sammalpentu tiputti pallon maahan ja tassutteli emonsa luokse. Hän ei selvästikään olisi halunnut mennä syömään vielä, mutta naaraan kurniva vatsa kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
"Tuletko sinäkin?" Sammalpentu kääntyi kysymään pesän suulla. Pudistelin päätäni.
"Ei kiitos. Söin jo aiemmin Mahlatassun kanssa", sanoin, ja yhtäkkiä minulle tuli taas ikävä parasta ystävääni. Sammalpentu huiskautti minulle häntäänsä hyvästeiksi ja loikki emonsa perässä aukiolle. Jäin taas yksin.
"Taidat kaivata ystävääsi, pikkuinen", joku totesi takaani. Käännähdin ympäri. Sumusilmä ja Naarmunenä makasivat vieretysten sammalpedillä ja katselivat minun suuntaani. Tai no Naarmunenä lähinnä, sillä olin kuullut Sumusilmän olevan sokea.
"Niin kaipaan", tunnustin ja tassuttelin lähemmäksi vanhuksia. Istahdin hieman epäröiden alas, mutta iäkkäät kissat eivät näyttäneet ottavan siitä pahakseen, joten uskalsin rentoutua.
"Eikös sinunkin pitäisi kohta päästä jo oppilaaksi?" Naarmunenä tiedusteli.
"Kuun tai parin päästä", arvelin vastaukseksi. "Pelkään, että Mahlatassu ehtii päästä soturiksi ennen kuin minusta tulee -tassu."
"Älä ole huolissasi", Sumusilmän ääni oli rauhoittava. Tunnistin sen myös ääneksi, joka äsken oli kiinnittänyt huomioni vanhimpiin. "Te ehditte kokea yhdessä vielä monta seikkailua." Naaraan sanat kuulostivat lohdullisilta, ja halusin todella uskoa niitä.
"Mitäpä jos yrittäisit nukkua, kunnes Mahlatassu palaa?" Naarmunenä haukotteli. Minun ja Sammalpennun mesoaminen oli selvästi valvottanut häntä koko aamupäivän, mistä olin kovin pahoillani.
"Selvä. Ja kiitos!" mau'uin vielä ja kipitin sitten pesän poikki Ruostekukan luo. Naaras raotti laiskasti silmäluomiaan ja teki minulle tilaa, kun kömmin hänen viereensä sammalille.
Käperryin hänen kylkeään vasten kerälle ja hautasin kuononi tämän pehmeisiin karvoihin. Suljin silmäni saman tien ja odotin, että uni sieppaisi minusta.
Kului jonkin aikaa, ja joku kuulosti kutsuvan minua. Ensin yhdesti. Sitten toisen kerran. Ja kolmannella kerralla avasinkin silmäni nähdäkseni kuka minua puhutteli.
Vilkuilin ympärilleni hiukan hämilläni. Sitten huomasin Mahlatassun seisomassa vähän matkan päässä ja katseeni kirkastui. Nousin varovasti ylös varoen herättämästä emoa. Tosin tiesin hänen omaavan rautaiset unenlahjat, joten tuskin häntä pikku liikehdintä häiritsi. Seurasin Mahlatassua ulos pesästä.
"No, miten minä?" kysyin voimatta peitellä innokkuuttani. Olin odottanut ystäväni paluuta koko pitkän päivän, ja siinä hän viimein oli. Halusin kuulla kaiken!
"Kävelimme läpi kaikki rajat. Minä näin ukkospolun ja Hehkulammen. Se oli paljon upeampi millaiseksi yksikään kissa on sen meille kuvaillut! Vesi oli kirkkaansinistä, ja se ärsyttävä Tuhkajuova oli uimassa", Mahlatassu kertoi myöskin kovin innokkaasti, vaikka huomasinkin, että hän yritti pysytellä rauhallisena puhuessaan - varmaankin oppilaiden pesän lähistöllä pörräävien ikätoveriensa takia.
"Kuulostaa mahtavalta! En malta odottaa, että pääsemme kiertämään rajoja yhdessä!" hihkaisin ja tein nopean kunniakierroksen Mahlatassun ympäri. Kuulin vaimeaa tirskuntaa takaani, ja tajusin Jäätassun katsovan meitä parin kaverinsa kanssa oppilaiden pesältä päin. Karhutassu oli myös heidän seurassaan. Se sai minut kummastumaan, mutten piitannut siitä, vaan päätin keskittää kaiken huomioni Mahlatassuun.
"Sillä välin kun sinä kiersit rajoja, minä leikin sammalpallolla Sammalpennun kanssa ja juttelin klaaninvanhimmille. Sitten meninkin torkuille ja toivoin, että aika kuluisi nopeammin", selitin. Tarinani ei ollut ehkä yhtä kiinnostava kuin Mahlatassun, mutta juuri nyt minulla ei ollut mitään parempaa tarjottavanani.
"Mitä tehdään seuraavaksi?" kysyin hymyillen. En malttanut odottaa, mitä huisia tekemistä paras ystäväni keksisi meille!

//Mahla?
//841 sanaa

“Miten niin minun tyyppiäni? Hän on hyvä ja kunnioitettu soturi. Parempaa kumppanivaihtoehtoa tuskin on”, tiuskaisin Pimentovarjolle. Soturi kohautti lapojaan.
“Pidätkö sinä hänestä?” tumma naaras kysyi kuin ohimennen. Hänen katseensa oli nauliintunut leirin toisella puolen jutteleviin sotureihin. Heidän joukossaan oli Hämypilvi, Hopeaputous, Jokimieli ja Turmaloikka. Ilmeisesti nelikolla oli jokin tärkeäkin juttuhetki meneillään. Kaikki näyttivät hyvin keskittyneiltä.
“Pitäisikö hänestä pitää?” kysymykseni kertoi ilmeisesti tarpeeksi tunteistani. Pimentovarjo ei vastannut mitään, nyökkäsi vain. Yllemme laskeutui hiljaisuus. Päätin kuitenkin rikkoa sen pienellä piikittelyllä. Pimentovarjo tuskin loukkaantuisi siitä, sillä se oli tapamme keskustella kahdestaan.
“Ehkä sinunkin kannattaisi harkita kumppanin ottamista. Voisit edetä soturiurallasi huomattavasti eteenpäin, kun sinutkin voitaisiin ottaa tosissaan”, sanoin lapojani kohauttaen. Pimentovarjon katse oli ilmeetön kuten aina. Soturi taisi olla koko klaanin ainoa kissa, jolle saatoin puhua monestakin asiasta. Emme me mitään ystäviä olleet, ennemminkin tuttavia. Muiden silmissä näytti paremmalta että soturi jutteli toiselle soturille, kuin olisi vain istunut yksin leirin laidalla tuijottamassa käpäliään.

//Pimento?
// ja tässä on tasan 150 sanaa :DD

Olin syvässä unessa ja näin mukavia unia, mutta yhtäkkiä joku iskeytyi kuonooni. Räväytin silmäni auki ja uni loppui. Isku ei ollut tullut unesta, vaan Lauhapentu seisoi edessäni hullunkurinen virne kasvoillaan.
"Yllätys!" pentu kuiskasi ja yritti pidätellä nauruaan, "olisitpa nähnyt ilmeesi!" Yhä tilanteesta hämilläni räpyttelin silmiäni. Sitten mieleeni muistui, etten ollut enää pentutarhalla. Olin oppilaiden pesässä ja oppilas. Mutta mitä Lauhapentu täällä teki? Kuulin jonkun oppilaan mutisevan jotain unissaan. Nousin varovasti ylös ja viitoin Lauhapennun ulos pesästä. Kolli loikki pääaukiolle, jossa hän vihoviimein purskahti nauruun. Lauhapennun nauru alkoi naurattaa myös minua. Siinä me nauroimme kahdestaan.
"Sinun pitäisi olla pentutarhalla", huomautin, kun sain naurun viimein loppumaan. Lauhapentu kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy.
"Halusin tulla herättämään sinut", kolli totesi ja puski kuonollaan rintaani.
"Hyvä että tulit. Päivästäni tulee nyt parempi kuin koskaan", sanoin kehräten.
"Ai, sinä oletkin jo hereillä", Minttuvarjon lämmin ääni kuului takaani. Käännyin mestarini suuntaan ja nyökkäsin. Vaalean punaruskean naaraan vaaleanruskeat silmät käväsivät Lauhapennussa, mutta siirtyivät taas nopeasti minun vihreisiin silmiini.
"Tuoresaaliskasassa on vielä pari saalista. Ota siitä itsellesi jotain. Lähdemme sitten kiertämään rajoja", soturi totesi. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään Lauhapentu kannoillani kohti tuoresaaliskasaa.
"Minäkin haluaisin jo päästä leirin ulkopuolelle", valko-oranssi kolli huokaisi. Vilkaisin häntä hymyillen.
"Lupaan kertoa sinulle ihan kaiken mitä näen siellä", sanoin. Lauhapentu nyökkäsi. Valikoin tuoresaaliskasalla hetken ajan hiiren ja varpusen välillä. Lopulta päädyin valitsemaan hiiren. Lupasin jakaa sen Lauhapennun kanssa, koska minulla ei ollut kovinkaan kova nälkä. Söimme aivan tavallisesti kuten joka päivä tätä aiemminkin. En olisi halunnut asioiden muuttuvan.
Kun olin syönyt, nousin ylös ja sipaisin kielelläni rintakarvojani siistimmäksi. Lauhapentu kääntyi minun suuntaani hymyillen.
"Minun täytyy mennä, mutta kerron sinulle sitten myöhemmin ihan kaiken", lupasin. Kosketin kollin lapaa kuonollani ja loikin Minttuvarjon luokse.
"Pidä hauskaa!" kuulin Lauhapennun huutavan perääni. Kohtasin Minttuvarjon katseen, jonka jälkeen naaras nyökkäsi kuin tervehdykseksi. Hän käveli edelläni piikkihernetunneliin. En epäröinyt hetkeäkään, vaan kävelin naaraan perään. Tunneli oli melko iso. Suurempikin soturi voisi kävellä siellä, mutta kaikista suurimpien tulisia kävellä kumarassa. Olin nähnyt, kuinka piikkihernetunneli takertui pitkäkarvaisten ja kookkaiden sotureiden turkkeihin kiinni. Joissain kohdin tunnelissa olikin joitakin karvatukkoja. Minttuvarjo pysähtyi tunnelin päähän. Väistimme Hopeaputousta, joka oli kai ollut yövartiossa. Kolli tervehti meitä nyökkäämällä, joten teimme samoin. Sitten Minttuvarjo käänsi taas katseensa minuun.
"Mennään metsän halki aina joelle. Kierretään sieltä rajat Ukkospolulle, josta jatkamme Hehkulammelle ja joen toiselle puolelle", Minttuvarjo kertoi. Nyökkäsin. Minulla ei ollut varmaa tietoa, missä päin mikäkin oli, joten mestarini lähti johdattamaan meitä. Edessämme oli paljon havupuita, mutta takana niitä oli hieman vähemmän. Metsä oli tiheintä täällä. Se vei yli puolet koko Kuolonklaanin reviiristä.

Rajojen kiertämisessä kului aikaa. Etenimme melko hitaasti, sillä Minttuvarjo kertoi tarinoita mitä rajoilla oli sattunut. Lisäksi hän kertoi merkkejä, joista rajan tunnistaa ilman hajujälkiä. Joissain kohdin rajamerkkinä oli kivi, mutta toisaalla se oli puu. Minttuvarjo kertoi minulle Lehtikuusilaaksosta ja ketusta, johon partio oli joskus törmännyt sen lähettyvillä. Jatkoimme matkaamme Ukkospolulle. Ukkospolun läheisyydessä oli paljon puiden kantoja.
"Kaksijalat ovat kaataneet puita täältä. Aiemmin tässäkin oli tiheää metsää", soturi selitti haikealla äänellä. Paha haju kantautui nenääni. Minttuvarjo naurahti.
"Se on ukkospolku. Haju on paha, mutta siihenkin tottuu. Et saa koskaan mennä ukkospolulle tai liian lähelle sitä, tiedätkö miksi?" vaalean punaruskea naaras esitti minulle kysymyksen, johon tiesin vastauksen.
"Hirviöt juoksevat ukkospolulla, eikö niin?" kysyin. Naaras nyökkäsi hymyillen.
"Hirviöt eivät välitä meistä tai mistään muustakaan. Ne vain juoksevat eteenpäin pitäen kamalaa meteliä", soturi kertoi.
Jatkoimme matkaa. Kiersimme pienen kukkulan ja saavutimme Hehkulammen. Kun näin sinisenä auringonvalossa hohtavan lammen, suuni loksahti auki. Se oli vielä kauniimman näköinen kuin olin edes kuvitellut.
"Hehkulampi on upea näky viherlehtisin. Siksi se houkuttelee kaksijalkoja koirineen ja pentuineen tänne. Aamuisin saamme olla usein rauhassa, mutta aurinkohuipun hetkellä niitä käy täällä aika paljon", Minttuvarjo kertoi. Huomasin harmaan kissan seisovan rannalla. Sitten se vain asteli veteen ja pulahti uimaan.
"En tiennyt, että kissat osaavat oikeasti uida", naukaisin pitäen katseeni kiinni kissassa, joka ui eteenpäin sinisessä vedessä.
"Se on Tuhkajuova. Hän ja hänen isänsä Jyrkänneloikka ovat Kuolonklaanin ainoat soturit, jotka osaavat uida ja kalastaa", Minttuvarjo kertoi.
"Uiminen ei kuulosta houkuttelevalta", totesin ja jatkoimme matkaa.

Saavuimme joen toiselle puolelle miltei aurinkohuipun aikaan.
"Joki ei virtaa kovin voimakkaasti, joten voisimme ylittää sen astinkiviä pitkin. Tiedäthän mitä ne ovat?" soturi kysyi. Nyökkäsin. Mäntyviiksi oli kertonut meille astinkivistä, joita pitkin joen pystyi ylittää. Etenkin sateiden jälkeen kivet olivat liukkaita ja vaarallisia. Nyt ei kuitenkaan ollut satanut, joten Minttuvarjo johdatti minut astinkivien luokse.
"Matkat kivien välillä eivät ole pitkät, joten pääset varmasti tästä yli helposti. Loikkaat vain näin kiveltä toiselle. Varovasti ettet putoa. Tasaa aina tasapainosi, jonka jälkeen hyppää vasta toiselle kivelle", soturi sanoi ja näytti mallia. Kun hän oli loikkinut muutaman kiven eteenpäin, kissa kehotti minua loikkaamaan kivelle. Epäröivin askelin kävelin astinkiven luokse. Katseeni liukui kivestä virtaavaan veteen. Vesi näytti kylmältä, vaikka olikin viherlehti. Ponnistin itselleni vauhtia ja loikkasin ensimmäiselle kivelle. Se sujui hyvin. Toinenkin kivi vielä meni, mutta sitten piti loikata hieman pidempi matka. Sydämeni hakkasi aivan täysiä, kun loikkasin kohti kiveä. Loikka oli tarpeeksi pitkä, mutta tasapainoni oli vähällä pettää. Hetken horjuilun jälkeen sain kuitenkin tasapainoni hallintaan. Sen jälkeen jatkoin loikkimista Minttuvarjon perässä.
Joen toisella puolen huokaisin helpotuksesta. Olin selvinnyt siitä elossa!
"Osaatko kertoa missä suunnassa leiri on?" Minttuvarjo kysyi. Kun pääsin yli astinkivistä, keskityin mestarini esittämään kysymykseen. Katselin ympärilleni. Hehkulampi oli oikealla. Olimme kulkeneet joen viereltä ihan ensimmäisenä.
"Leiri on tuolla päin", nau'uin viittoen hännälläni suuntaan, jonka uskoin olevan oikea. Minttuvarjo nyökkäsi.
"Suurin piirtein niin. Tule, mennään nyt leiriin. Jalkasi ovat varmasti väsyneet", naaras sanoi. En ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota, mutta jalkani olivat väsyneet. En ollut koskaan kävellyt näin pitkää matkaa. Olimme kävelleet auringonnoususta yli aurinkohuippuun. Toki joitakin taukoja oli ollut, mutta siitä huolimatta se oli ollut nuorille jaloilleni paljon. Minttuvarjo johdatti minut leiriin, ja pujahdimme taas piikkihernetunneliin.
Leirin pääaukiolla oli paljon kissoja, aivan kuten aina tähän aikaan. Minttuvarjo pysäytti minut ennen kuin ehdin karata pentutarhalle.
"Kun sinulle tulee taas nälkä, syö jotain. Jatketaan harjoittelemista huomisaamuna, kun vien sinut ensimmäisiin metsästysharjoituksiin. Loppupäiväsi on siis vapaa", naaras sanoi.
"Okei, kiitos", naukaisin hymyillen ja loikin pois mestarini luota. Olin matkalla pentutarhalle, mutta joku pysäytti minut. Vaalean punaruskea kolli astui eteeni kasvoillaan halveksiva ilme.
"Minne matka?" Jäätassu kysyi matalalla äänellä. Kolli oli minua kookkaampi, ja hänen jäänsinisten silmien katse sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. En minä häntä pelännyt, mutta kolli oli hieman ärsyttävä.
"Pentutarhalle Lauhapennun luokse", totesin mahdollisimman rauhallisella äänellä ja kohtasin kollin katseen.
"Et ole enää pentu vaan oppilas, tule meidän kanssamme", hän sanoi ja viittoi hännällään Karhutassun, Kuuratassun ja Haahkatassun suuntaan. Epäröin hetken, mutta pudistin päätäni. Olisin halunnut tutustua uusiin pesätovereihini, mutta Lauhapentu oli tärkeämpi.
"Ehkä myöhemmin, mutta minun pitää nyt oikeasti mennä", sanoin ja kävelin nopeasti Jäätassun ohitse pentutarhalle. Mäntyviiksi ja Sammalpentu loikoilivat klaaninvanhimpien kanssa pentutarhan edustalla, mutta Lauhapentua ja Ruostekukkaa ei näkynyt.
"Lauhapentu?" sanoin kollin nimen varovasti, kun astelin pentutarhaan sisään. Huomasin Ruostekukan ja Lauhapennun nukkuvan omalla pedillään.
"Lauhapentu", sanoin nyt hieman kovemmalla äänellä. Se sai ystäväni korvan värähtämään. Toistin nimen vielä kolmannen kerran, ja se herätti valko-oranssin pennnun. Kolli nosti päänsä ylös ensin hämmentyneenä, mutta minut nähdessään hänen korvansa nousivat pystyyn ja silmät suurenivat. Pentu nousi varovasti emonsa viereltä ja loikki luokseni. Kävelin hänen edellään ulos pentutarhalta.
"No, miten meni?" Lauhapentu kysyi innoissaan ja loikki ympärilläni. Pysyin mahdolllisimman rauhallisena, sillä olinhan nyt oppilas.
"Kävimme läpi kaikki rajat. Minä näin ukkospolun ja Hehkulammen. Se oli paljon upeampi millaiseksi yksikään kissa on sen meille kuvaillut! Vesi oli kirkkaansinistä, ja se ärsyttävä Tuhkajuova oli uimassa", selitin innokkaana. Olisin halunnut, että Lauhapentukin olisi voinut nähdä kaiken sen mitä minäkin.

//Lauha?
// 1220 sanaa

Seisoskelin erään suuren, sammaloituneen kivenlohkareen päällä, ja jostain kumman syystä Hämypilvi piti minulle seuraa. Naaras oli tullut herättämään minut aamulla hyvissä ajoin, eikä hän ollut suostunut kertomaan, minne olimme menossa. Olin seurannut vanhempaa soturia kuitenkin yllättävän luottavaisin mielin. Ehkä hän ei teurastaisi minua.
Vilkaisin kilpikonnakuvioiseen kissaan ohimennen. Hän näytti katsovan taivaalle. Muttei kylläkään pelkkää sinistä taivaankantta, vaan sinne itseään hyvin verkkaisesti hinaavaa aurinkoa, joka päivä toisensa jälkeen varasti valokeilan yötä valaisevalta kuulta. Hämypilvi väräytti korvaansa ja kääntyi katsomaan minuun päin. Nielaisin tahtomattakin.
"On aika", kirjava soturi maukui kylmäävän rauhallisella äänellä, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Minkä aika? Mitä seuraavaksi oli tapahtumassa?
Luisuin alas kiven päältä ja tömähdin maahan naaraan viereen. "Mitä arvon vanhempi soturi mahtaa tarkoittaa?" kysyin varovasti. Hämypilvi katsoi minua harmaansinisillä silmillään tietävän näköisenä, mutta hän ei selvästikään ollut valmis raottamaan minulle tätä salaisuuksien verhoa, jota hän piti yllä.
"Muistat varmaan, miltä mestarisi tuoksuu", naaras sanoi yhtäkkiä. Nyökkäsin hyvin hitaasti, jääden pohtimaan, mitä soturi mahtoi ajaa takaa tällä kaikella. "Sinun tehtäväsi on jäljittää hänet. Hän on jossain päin reviiriä. Sinulla on aikaa auringonlaskuun asti, mutta sinuna yrittäisin suoriutua tästä aikaisemmin - tuskin haluat viivytellä varapäällikköä koko päivää", Hämypilvi hymähti ja nuolaisi käpäläänsä, jolla sitten pyyhki korvantaustansa.
Kieltämättä tämä oli hyvin eriskummallinen tapa aloittaa aamun harjoitukset, mutta Surmakynnen tuntien sen täytyi olla tehokas. Olin jo lähtemässä loikkimaan yhteen suuntaan, kun tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, mistä etsiä. Käännyin takaisin Hämypilven puoleen.
"Mistä minun pitäisi etsiä häntä?"
"Käytä nenääsi." Sen sanottuaan soturi oikaisi selkänsä ja loikkasi ketterästi vieressään nököttävälle kivelle, jonka päällä olin vielä hetki sitten kuluttanut aikaani.
Pitäisikö minun siis yrittää paikantaa Surmakynsi tuolta jostain pelkästään nenääni käyttäen? Voi pojat - tässä tulisi kestämään kauan. En aikonut kuitenkaan luovuttaa. Siispä yritin ajatella järjellä: Minun olisi yritettävä löytää naaraan hajujälki - mistä se sitten ikinä alkoikaan. Vain sillä tavoin minulla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus suoriutua tehtävästä tämän päivän aikana.
Lönkyttelin leirin suuntaan. Oletettavasti sieltä löytyisi vihiä mestarini olinpaikasta; ainakin muistelisin haistaneeni Surmakynnen pähkinämäisen tuoksun poistuessamme leiristä Hämypilven kanssa aikaisemmin aamulla.
Vähän ennen leiriä onnistuin saamaan vainun. Surmakynnen ominaistuoksu oli yhä selvästi havaittavissa, mutta se oli alkanut sekoittumaan muuhun hajumaailmaan. Minun täytyisi siis kiirehtiä, mikäli mielin seurata näkymätöntä polkua, jonka Surmakynsi oli jättänyt jälkeensä.
Nostin vauhtini hölkäksi. Harpoin metsän poikki korvat höröllään ja kuono korkealla. Aikaa kului, ja pian sainkin huomata, että kohta olisi jo aurinkohuippu. Enkä ollut juuri edennyt etsinnöissäni. Ehkä siksi, että Surmakynsi näytti pujotelleen ympäri metsää ilman minkäänlaista logiikkaa. Jäljittäminen kävi aina vain vaikeammaksi mitä pidemmälle kuljin.
Pieneksi hetkeksi ehdin vaipua epätoivoon, kunnes taas onnistuin saamaan kiinni hajusta. Tällä kertaa liikkeeni olivat määrätietoisia, ja tiesin mihin olin menossa. Suuntasin metsän halki rajaa kohti. Haju voimistui joka laukalla.
Näin edessäpäin hahmon. Oli kamalan kuuma, ja pelkäsin näkeväni harjoja. Mutta hahmo ei kadonnut. Näin sen edelleen selvästi. Harmaan pitkäkarvaisen hahmon, joka ei voinut olla kukaan muu kuin...
"Surmakynsi!" helpotuksen huokaus karkasi suustani. Naaras katsoi minua keltaiset silmät viiruina. Mutta tunnistin hänestä jotain, jota en ollut oikeastaan koskaan ennen häneltä saanut: varapäällikkö näytti ylpeältä.
"Hyvin tehty, Karhutassu", Surmakynsi antoi myönnytyksen. Rintakehäni kohoili kiivaasti, olin yhä hengästynyt matkasta, eikä se ollut mikään ihme, mikäli otti huomioon porottavan auringon, jolta ei meinannut saada suojaa edes metsässä.
"Kierrämme vielä rajat. Sen jälkeen voit palata takaisin leiriin ja ottaa hieman jotakin syömistä", hän jatkoi ja lähti tassuttamaan suuntaan, missä tiesin Lehtikuusilaakson sijaitsevan. Väsymykseni unohtui hetkessä ja olin jälleen toimintavalmiina. Olin iloinen siitä, että olin onnistunut tässä tehtävässä. Se voisi olla ratkaiseva soturinkoulutukseni kannalta.

//564 sanaa

”Oletko sinä miettinyt jo kumppanin hankkimista?” Tuhkajuova kysyi ja sai minut välittömästi kääntymään hänen puoleensa yllättyneenä. En ollut ajatellut, että naarasta kiinnostaisivat sellaiset asiat, sillä Tuhkajuova ei vaikuttanut sellaiselta kissalta.
”Mitä? En”, vastasin pudistaen päätäni. En ollut itse aiemmin ajatellut kumppanin hankkimista juuri ollenkaan. Enkä oikeastaan edes halunnut kumppania, muuten kuin jälkikasvun tai ehkä klaanissa ylenemisen vuoksi.
”Se on asia, joka minua ehkä vähiten elämässä kiinnostaa”, vastasin tuhahtaen. ”Minulla on tärkeämpääkin tekemistä. Sitä paitsi kukaan ei haluaisi olla minun kumppanini, eikä tässä klaanissa ole ketään, jonka minä haluaisin kumppanikseni.”
Se oli totta. Kaikki minun ikäiseni kollit olivat joko ärsyttäviä tai tyhmiä, tai molempia. Suurimmalla osalla kokeneemmista sotureista oli jo kumppani, jäljelle jääviin kuuluivat Kaaostuhon kaltaiset kissat. Toisaalta oli hankala uskoa, että kaikki klaanin kollit olivat kelvottomia kumppaniehdokkaita. Ehkä vika olikin minussa.
Käännyin jälleen Tuhkajuovan puoleen.
”Oletan, että sinä harkitset kumppania. Henkäysvarjoako?” kysyin ilmeettömänä. ”Hänhän seuraa sinua kaikkialle. En ollut kuvitellut, että hän olisi sinun tyyppiäsi.”


//Tuhka?
//155 sanaa

Mahlatassu loikki luokseni. Kollin vihreät silmät tuikkivat kirkkaina ja ne olivat eloa täynnä. Hymy kohosi väkisinkin kasvoilleni. Tämä oli mahtavaa! Paras ystäväni oli nyt oppilas, eikä kukaan tulisi enää huutelemaan meille mitä sai tehdä ja mitä ei.
"Onnea!" hihkaisin ja tuuppasin Mahlatassua leikkimielisesti. Mahlatassu horjahti hieman, mutta hänkin nauroi. "Näytätkin paljon vanhemmalta ja arvostettavammalta nyt", kiusoittelin ystävääni.
Mahlatassu hymähti. "Pian me voimme tehdä oppilaiden juttuja yhdessä", hän lupasi ja tönäisi vuorostaan minua. Kupsahdin maahan hiekkapölyä syljeskellen.
"Vau, sinussahan on voimaa!" totesin yllättyneenä kollin vastaiskusta ja kömmin takaisin pystyyn. Toisaalta, Mahlatassu oli minua pari kuuta vanhempi; ei siis ollut mikään ihme, että hän peittosi minut useammin mittelöissämme.
"Haluatko auttaa minua siirtämään petini oppilaiden pesälle?" Mahlatassu kysyi. Nyökkäsin innokkaana ja kipitin hänen perässään pentutarhalle.
"Aika huisia, että sait Minttuvarjon mestariksesi", puhelin samalla kun autoin ystävääni raahaamaan kulunutta sammallättyä pesän poikki. "Hän tosi kiva!"
"Niinpä!" Mahlatassu mumisi suu täynnä sammalta. Oppilas kantoi petiään itse suurimman osan matkasta aukiolla, mutta minä pidin huolen, ettei hänelle tullut tylsää sinä aikana.
"Kunpa minäkin saisin kivan mestarin", pohdin ääneen. Mahlatassu osoitti kuuntelevansa tupisemalla jotakin hyvin epämääräistä. "Tosin, sinä taisit saada koko klaanin kivoimman mestarin jo, joten minun vaihtoehtoni ovat aika suppeat."
Pysähdyimme oppilaiden pesän suulla. Mahlatassu irrotti otteensa sammalesta hetkeksi ja piti pienen hengähdystauon. Odotin hänen vierellään kuuliaisesti.
"Olisiko Turmaloikka hyvä mestari?" kermanvärinen kolli ehdotti äskeiseen puheenaiheeseemme liittyen.
"No jaa. Hän on melko kömpelö. Ja ilkeä. Kuten kaikki muutkin kuolonklaanilaiset", tuhahdin ja kohautin vähän lapojani. Mahlatassu mietti hetken.
"Entäpä Hämypilvi sitten?"
"Hämypilvi on tosi hiljainen! Enkä tajua hänen vitsejään. Ne kuulostavat loukkauksilta", sanoin päätäni pudistellen. Seurasi hiljaisuus. Sitten Mahlatassu tarttui taas petinsä reunasta hampaillaan ja veti sen perässään pesään.
Tassuttelin ystäväni kannoilla peremmälle. Osa oppilaista taisi hakea pesästä suojaa porottavalta auringolta, sillä täällä oli yllättävän täyttä ottaen huomioon ajankohdan. Jopa Karhutassu makasi vuoteessaan silmät hieman raollaan. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi, mutta kolli sivuutti toverillisen eleeni kylmästi.
Mahlatassu laski petinsä maahan. Se sijaitsi melko lähellä pesän uloskäyntiä, mutta tällaisella säällä se tuskin oli kovin huono juttu, sillä tässä kohtaa kävi mukava vinkka aina kun joku kulki ohi. Autoin vielä pöyhimään sammalet, kunnes siirryimme aukiolle haukkaamaan hieman happea.
"Minulla tulee vähän ikävä sinua", myönsin hiljaa katsellessamme leirin menoa. Mahlatassu siirsi vihreiden silmiensä katseen minuun, ja jostakin kumman syystä en voinut kohdata sitä juuri nyt.
"Mehän näemme yhä - päivittäin. Sinun ei tarvitse odottaa kuin vain pari hassua kuukautta, niin sinäkin pääset nukkumaan oppilaiden pesälle", hän maukui rohkaisevasti. Nyökkäsin jo hiukan paremmalla mielellä.
"Lauhapentu!" joku kuului huutavan. Nostin katseeni ja näin Ruostekukan seisomassa pentutarhan suuaukolla. Hän näytti kärttyisältä.
"Minun täytyy mennä - nähdään huomenna", sanoin nopeasti ja pomppasin jaloilleni. Pukkasin ystävääni vielä viimeisen kerran rintaan tassullani, ennen kuin loikin Ruostekukan luokse. Kuningatar tuhahti vain ja sukelsi edelläni pentutarhaan. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta Mahlatassu oli jo poissa. Nielin harmistukseni ja seurasin emon esimerkkiä ja siirryin sisälle pesään.

Aamulla olin aikaisin liikkeellä. Olin erehdyksissäni mennyt herättämään Mahlatassua pentutarhasta tämän tavanomaiselta nukkumapaikalta, mutta vasta jälkeenpäin olin muistanut, ettei hän asunut täällä enää. Halusin kuitenkin yllättää ystäväni, vaikkemme olletkaan enää pesätovereita.
Hiippailin pesän poikki aukiolle. Huomasin Minttuvarjon, joka näytti juuri heränneeltä. Hän suki turkkiaan lähellä sotureiden pesää. Naaras oli kaiketi aikeissa mennä herättämään Mahlatassun seuraavaksi - mutta minä halusin ehtiä ensin.
Juoksin oppilaiden pesälle leirin laitoja myötäillen. Kun olin varmistanut, ettei minua oltu huomattu, pujahdin sisälle hämärään, ahtaaseen pesään. Ei ollut vaikea löytää Mahlatassun kermanväristä turkkia muiden joukosta.
Ryömin aivan hänen petinsä viereen. Kurkotin sitten tökkäisemään kollin vaaleanpunaista nenää käpälälläni. Hän avasi silmänsä hätkähtäen ja näytti oikeasti yllättyneeltä minut nähdessään.
"Yllätys!" supatin ja yritin olla tirskumatta. "Olisitpa nähnyt ilmeesi!"

//Mahla?
//583 sanaa

Pihkatassu: 7kp -

Lauhapentu: 29kp! - Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Tuhkajuova. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.

Karhutassu: 23kp! - Voit nyt nimittää itsesi soturiksi! Muista ilmoittaa siitä ilmoituksiin.

Mahlatassu: 44kp! -

Taivastassu: 15kp - Voit nyt nimittää itsesi soturiksi! Muista ilmoittaa siitä ilmoituksiin.

Tuhkajuova: 43kp! -

Sammalpentu: 6kp - Voit nyt nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Liekkihäntä. Muista ilmoittaa nimityksistä ilmoituksiin.