Aurinko loisti korkealla taivaalla ja lämmitti hopeista turkkiani. Viherlehti oli saapunut Kuolonklaanin maille. Kissat tuntuivat olevan innoissaan lämmöstä ja siitä, että jokainen saattoi syödä vatsansa täyteen joka päivä. Minun päiväni menivät soturin tehtäviä hoitaessa. Halusin pitää itseni kiireisenä, jotta voisin parhaani mukaan vältellä Henkäysvarjoa. Jyrkänneloikka painosti lähes päivittäin minua. Hän halusi tyttärensä olevan kunnon soturi, jolla olisi myös kunnon kumppani. Tietenkin Henkäysvarjo oli hyvä soturi, mutta minä en tulisi koskaan olemaan hyvä kumppani hänelle tai kenelle muullekaan. Jyrkänneloikan mukaan tärkeintä oli näyttää muiden silmissä hyvältä.
Yritin unohtaa Henkäysvarjon ja isäni, joten poistuin leiristä ja loikin Hehkulammelle. Matka kesti tovin, mutta lopulta pääsin perille. Ohitin suuren kallion ja kaislikon. Pysähdyin rantaan ja annoin katseeni seilata Hehkulammen sinisenä hehkuvassa vedessä. Henkäysvarjo oli ollut oikeassa, tämä oli reviirin kaunein paikka viherlehden aikaan. En kuitenkaan ollut täällä vain ihailemassa maisemia. Astuin rantaveteen ja totuttelin hetken ajan hieman kylmään veteen. Viherlehti ei ollut vielä niin pitkällä, että vesi olisi ollut lämmintä. Askel askeleelta kävelin syvemmälle veteen. Kun vesi saavutti vatsakarvani, jouduin vetämään syvään henkeä ja hidastamaan tahtiani. Se tuntui samaan aikaan ihan kamalalta, mutta toisaalta ihan mukavalta. Tunsin pohjan katoavan jalkojeni alta, kun aloin kauhoa vettä käpälilläni. Tein tasaisia, melko nopeita potkuja takajaloillani pysyäkseni pinnalla. Olin vähällä umplahtaa pinnan alle, mutta onnistuin pitämään pääni sen yläpuolella.
Kun olin uinut tovin, palasin takaisin rantaan. Päivä päivältä uintitaitoni kehittyivät. Jyrkänneloikka halusi opettaa minulle taistelemista vedessä, kunhan vain hallitsisin ensin uimisen paremmin. Siihen tuskin kuluisi kovinkaan kauaa, sillä neljäsosakuussa olin edennyt omasta mielestäni paljon. Ensimmäisenä päivänä olin vähän väliä käynyt pinnan alle, mutta nyt saatoin uida pidempäänkin ilman ongelmia. Rannalla ravistelin turkkiani vähän kuivemmaksi, jonka jälkeen aloin nuolla sitä.
“Taasko olit uimassa?” kysymys yllätti minut. Nostin katseeni tulijaan, joka oli Henkäysvarjo. Nyökkäsin vastaukseksi ja jatkoin peseytymistä. Kolli pysytteli etäällä.
“Surmakynsi laittoi sinut yövartioon”, kolli kertoi rauhallisella äänellä. Lopetin hetkeksi nuolemisen ja nostin katseeni kolliin.
“Ja sen tulit minulle tänne saakka kertomaan?” kysyin hieman koppavasti. Soturi kohautti lapojaan.
“Ajattelin sinun haluavan tietää”, hän ilmoitti tuhahtaen. En vastannut mitään, vaan jatkoin peseytymistä.
“Isäsi tuli juttelemaan minulle”, Henkäysvarjo rikkoi hiljaisuuden. Toteamus yllätti minut, joten lopetin taas peseytymisen ja nostin katseeni soturiin. Raidallisen kollin kasvoilla oli rauhallinen ilme.
“Mitä hän sanoi?” kysyin yrittäen esittää, ettenkö muka tietäisi. Jyrkänneloikka yritti takuulla nopeuttaa asioita, kun minä en siihen pystynyt.
“Hän kertoi suunnitelmastanne. Se sopii minulle”, kolli ilmoitti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme. Siristin silmiäni aivan kuin en olisi tiennyt mistä kissa puhuu.
“Mistä suunnitelmasta?” jatkoin esittämistä. Nyt Henkäysvarjo näytti hieman yllättyneeltä. En tiennyt, menikö esitykseni läpi, mutta veikkasin niin.
“Kyllä minä voin sinun kumppaniksesi alkaa”, hän totesi viileästi ja virnisti. En osannut sanoa mitään, joten nousin vain ylös ja kävelin kollin ohitse suunnaten kohti leiriä. Kuulin Henkäysvarjon lähtevän perääni.
“No, mikä sinulle nyt tuli?” kolli kysyi ja otti minut nopeasti kiinni. En edes vilkaissut hänen suuntaansa.
“Ei mikään”, totesin tasaisella äänellä.
“Kyllä minä näen”, kolli sanoi.
“Minä voin alkaa kumppaniksesi, mutta yhdellä ehdolla”, naukaisin ja käänsin katseeni kolliin. Henkäysvarjon katse kehotti minua jatkamaan.
“Lauhapennusta tulee minun oppilaani”, sanoin vakavalla äänellä. Raidallisen soturin ilme muuttui hieman yllättyneeksi.
"Kai sinä tiedät, että minä en päätä siitä", kissa huomautti. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
"Sitten sopimusta ei tule. Kyllä sinä keinot keksit. Kun Punatähti myöntyy, tule taas luokseni. Jos sanot isälleni mitään tästä, en ikinä ala sinun kumppaniksesi", tiuskaisin nopeasti ja kiristin tahtiani. Henkäysvarjo jäi jälkeeni, mutta otti minut taas hetken päästä kiinni. Soturi ei sanonut mitään loppumatkalla.


Kävelin sisään leiriin Henkäysvarjo perässäni. Huomasin kollin suuntaavan kaatuneen kuusen taakse. Kenties hän meni heti juttelemaan Punatähden kanssa. Jos saisin oppilaan, kukaan ei voisi painostaa minua saamaan vielä pentuja. Oppilaan koulutuksessa menisi aikaa kenties sen verran, että olisin valmis siihen itsekin. Tai ehkä Henkäysvarjokaan ei halunnut pentuja. Soturi saattoi vain haluta hyvän maineen ja myöhemmin päällikön paikan. Sitä suuri osa kuolonklaanilaisista vain halusi, eikä se haitannut minua ollenkaan.
"Olit taas uimassa?" Pimentovarjon ääni keskeytti ajatukseni. Käännyin tumman soturin puoleen.
"Entä sitten?" murahdin vastaukseksi.
"No ei kai mitään. Henkäysvarjo ilmeisesti löysi sinut. Hän kyseli perääsi, veikkasin sinun olevan Hehkulammella", soturi kertoi tasaisella äänellä. Nyökkäsin.
"Oletko sinä miettinyt jo kumppanin hankkimista?" päädyin hetken harkinnan jälkeen kysymään Pimentovarjolta. Pimentovarjo oli ikäiseni, joten kenties hänellä oli samanlaiset ajatukset mielessään.


//Pimento?
// 684 sanaa

Olin löytänyt mielestäni parhaan piilon ikinä! Kun Lauhapentu oli ulkona laskemassa, olin kipittänyt klaaninvanhimpien luokse. Ehdotukseni oli mennyt nopeasti kaksikolle läpi. Naarmunenä oli piilottanut minut sammaliin ja asettunut sitten siihen niin, että nopealla vilkaisulla minua ei sieltä löytäisi. Sokea Sumusilmäkin oli parhaansa mukaan auttanut, hän asettui lähelleni ikään kuin keskustelemaan Naarmunenän kanssa. Onneksi en ollut vielä täysikokoinen, sillä muuten piiloutuminen tänne ei olisi millään onnistunut. Kuulin Lauhapennun astuvan pentutarhaan. Hänen askeleensa kiersivät pari kertaa klaaninvanhimmat, jonka jälkeen askeleet hiljenivät. Ilmeisesti kolli käveli pesän toiselle laidalle kuningattarien ja Sammalpennun luokse.
Kuuntelin Naarmunenän ja Sumusilmän keskustelua sammalien alta. Kaksikko puhui viherlehdestä. Naarmunenä kuvaili klaanitoverilleen tämän päivän säätä ja kertoi meidän pentujen tekemisistä. Kollin puheet kertoivat hänen olevan älykäs. Siitä huolimatta kolli oli höperöitynyt, ja hän höpötti usein tahallaan niitä näitä pennuille. Hän oli joskus huijannut meitäkin kertomalla, että hän itse oli tehnyt ties mitä hurjaa. Sumusilmä oli nopeasti korjannut väitteet valheeksi, josta Naarmunenä oli ärsyyntynyt. Kaksikko tuntui kuitenkin tulevan hyvin toimeen keskenään. Kai se oli vähän pakko, kun he olivat ainoat klaaninvanhimmat koko klaanissa.
"Missä sinä oikein olet?" kuulin Lauhapennun kysyvän mietteliäänä. Hänen askeleensa lähestyivät taas. Kolli kysyi Naarmunenältä ja Sumusilmältä jotain minusta, mutta kaksikko esitti tietämätöntä. Lauhapentu kiersi taas klaaninvanhimmat. En voinut sille mitään, mutta kurkustani pääsi pieni kehräys. Tämä leikki oli ihan paras! Nopeasti pakotin itseni lopettamaan kehräämisen ja pysyttelin paikoillani. En uskaltanut edes hengittää, sillä Lauhapentu oli takuulla kuullut minut! Ystäväni askeleet lakkasivat. Sitten ne lähestyivät, ja kuulin kollin hengityksen aivan lähelläni. Hän haisteli sammalia, jonka jälkeen huitaisi ne sivuun käpälällään.
"Löysin!" hän huudahti innoissaan. Loikkasin pois sammalista ja ravistelin turkkiani.
"Löysit erinomaisen piilopaikan!" kolli hihkaisi innoissaan. Olin ylpeä itsestäni, ja se näkyi leveänä hymynä kasvoillani.
"Sinun vuorosi piiloutua!" naukaisin. Lauhapentu nyökkäsi, joten loikin pentutarhan ulkopuolelle laskemaan.

Kului miltei kuu. Päivät lämpenivät entisestään, ja viherlehtikin oli tullut. Mäntyviiksen mukaan viherlehti oli vasta alussa, ja lämpimämpiäkin päiviä olisi edessä. Olimme Lauhapennun kanssa keksineet uuden leikin. Kävimme kastelemassa pieniä sammalpalloja putouksen lammessa ja viskoimme niitä toistemme päälle. Osumasta sai aina pisteen. Leikki oli myös helpotus kuumimmille päiville, sillä vesi viilensi mukavasti. Kuumottelimme Lauhapennun kanssa päivittäin sitä, milloin Punatähti nimittäisi minut oppilaaksi. Olin jo kuusikuinen, joten nimitys tapahtuisi ihan pian. Se harmitti minua, koska Lauhapentu olisi vielä ainakin kuun pentuna. Opettaisin ystävälleni kaiken mitä tuleva mestarini minulle opetti. Aina vapaa-ajalla viettäisin aikaa Lauhapennun kanssa.
"Kenet sinä haluaisit mestariksesi?" oranssin ja valkean kirjava pentu kysyi loikoillessamme leirin pääaukiolla. Aurinko lämmitti mukavasti turkkiani. En avannut silmiäni, mutta mietin hetken ajan vastaustani.
"Ehkä Minttuvarjon. Hän on mukava", kerroin. Olin jutellut joitakin kertoja nuoren soturin kanssa, ja hän oli aina mukava minulle. Naaras ei tiuskinut niin kuin moni muu kuolonklaanilainen.
"Hän vaikuttaa mukavalta. Ketä sinä et todellakaan tahtoisi?" Lauhapentu esitti heti toisen kysymyksen.
"Tuhkajuovaa tai Pimentovarjoa. Enkä myöskään Kaaostuhoa. He ovat ilkeitä", minun ei tarvinnut miettiä vastaustani kauaa. Olimme selvittäneet lähes jokaisen soturin ja oppilaan nimen. Sekin oli jonkinlainen leikki. Ensin katsoimme kissaa ja yritimme keksiä hänelle nimen, jonka jälkeen kävimme kysymässä sitä. Emme olleet arvanneet yhtäkään täysin oikein, mutta Lauhapentu oli arvannut Hopeaputouksen nimen alun oikein.
"Punatähti olisi kiva mestari aivan varmasti", Lauhapentu sanoi.
"Niin kai, mutta hän on varmasti todella kiireinen. Päällikön tehtävät vievät varmasti paljon aikaa", huomautin. Lauhapentu mumisi jotain vastaukseksi. Kai kolli oli osittain ainakin samaa mieltä kanssani.
"Klaanikokous alkaa!" ulvaisu keskeytti keskustelumme. Se sai meidät molemmat nousemaan ylös. Lauhapentu katsoi minua suoraan silmiini.
"Tapahtuukohan se nyt?" kolli kysyi hieman vaisulla äänellä. En vastannut mitään, vaan pujottelin kissojen ohitse mahdollisimman lähelle Punatähteä. Lauhapentu loikki perässäni.
"Minulla on kaksi uutista, joista toinen on hyvä ja toinen huono", punaruskea päällikkö aloitti kokouksen. Kissat vaikenivat kollin aloittaessa puhumisen. Vilkaisin parasta ystävääni. Mitäköhän ne huonot uutiset olivat?
"Huono uutinen on se, että joku tai jotkut ovat varastaneet riistaamme. Kyseessä ovat todennäköisesti erakot, mutta niitä ei ole montaa. Partio yritti seurata erakoiden jälkiä, mutta ne katosivat rajan toisella puolen. Pitäkää silmät ja korvat auki liikkuessanne leirin ulkopuolella, ja raportoikaa jokaisesta poikkeavuudesta. Lisäksi viherlehti on saapunut, ja se tuo kaksijalat koirineen meidän reviirillemme. Hehkulammen eteläpuolella kaksijalat viihtyvät parhaiten, joten olkaa varovaisia siellä liikkuessanne", päällikkö naukui kovalla äänellä. En voinut muuta kuin ihailla päällikkömme rauhallisuutta. Hän osasi kertoa asiat niin kuin ne olivat ilman, että koko klaani meni täysin paniikkiin. Kaikki tuntuivat luottavan Punatähteen.
"Toinen asia on vähän iloisempi. Nimitän tänään yhden pennun oppilaaksi", kolli ilmoitti. Saatoin nähdä hänen kasvoilleen leviävän hymyn. Hän löysi minut nopeasti kissajoukosta.
"Mahlapentu, astuisitko eteen", päällikkö pyysi. Vilkaisin nopeasti Lauhapentua. Kolli hymyili leveästi ja kannustavasti. Nyökkäsin ja astelin kissojen välistä Punatähden eteen. En ollut koskaan seissyt näin lähellä itse Kuolonklaanin päällikköä!
"Tästä lähtien sinut tunnetaan Mahlatassuna. Soturikoulutuksestasi vastaa Minttuvarjo", päällikkö naukui. Minttuvarjo! Olin saanut mestarikseni Minttuvarjon!
"Mahlatassu! Mahlatassu!" klaani hurrasi uutta nimeäni. Saatoin erottaa Lauhapennun äänen hyvin selvästi muiden joukosta. Minttuvarjo asteli luokseni ja tervehti minua hymyillen. Tervehdin takaisin nyökkäämällä. Punatähti päätti kokouksen ja kissat kaikkosivat ympäriltämme. Minttuvarjo jäi seisomaan eteeni.
"Aloitammeko jo harjoitukset?" kysyin ennen kuin naaras ehti sanoa mitään. Minttuvarjo hymähti ja pudisti päätään.
"Ensimmäinen tehtäväsi oppilaana on pedin siirtäminen oppilaiden pesään. Tutustu muihin oppilaisiin ja totuttele uuteen nimeesi. Huomisaamuna tulen herättämään sinut, ja käymme kiertämässä rajat", soturi naukui lempeällä äänellään. Nyökkäsin innoissani ja loikin Lauhapennun luokse.

//Lauha?
// 845 sanaa

Pukkasin päälläni ystäväni kaulaa lohduttavasti. Minusta tuntui pahalta nähdä hänet niin allapäin sen typerän soturin takia. "Piristy nyt. Sillä soturilla taisi olla turkissa muurahaisia. Ainakin hänen naamansa näytti siltä", pärskähdin ja vääntelehdin naamaani mukamas äkäisenä, tietenkin yrittäen imitoida sitä naarasta, johon olimme törmänneet äskettäin. Mahlapentu vilkaisi minua ja hänen kasvoillaan käväisi heikko hymy, kunnes hän sitten käänsi katseensa takaisin menosuuntaan. Vau. Se inhottava soturi oli tosiaan jättänyt jälkensä ystävääni.
Samassa sain tuuman. "Mennään", hihkaisin kirittyäni kollin edelle. Hän katsoi minua kummastuneena. "Leikitään piilosta pentutarhalla! Siellä meitä ei voida läksyttää, sillä se on Mahtavanklaanin aluetta! Ja Mahtavanklaanin maata saavat tallata ainoastaan mahtavat tyypit, kuten minä: mahtava Lauhakuolema, ja hänen paras ystävänsä, mahtavista mahtavin Mahlakynsi!" Seisoin kermanvärisen ystäväni edessä ylpeänä, katsoen suoraan hänen vihreisiin silmiinsä. Toivoin että puheeni inspiroisi Mahlapentua lopettamaan synkistelyn, sillä jos ei muuta, ainakin se oli aiheuttanut närkästystä pesän ohitse kulkevissa sotureissa, jotka mulkoilivat minua tarpeettoman ilkeästi. Varttuneilla kissoilla ei ollut sitten minkäänlaisia käytöstapoja, hyh.
"Hyvä on", Mahlapentu maukui lopulta. Ilokseni sain huomata, että hänenkin kasvoilleen oli piirtynyt pieni hymyntapainen.
"Minä voin laskea ensin. Mene sinä pentutarhalle piiloon, niin minä etsin sinut sitten!" hihkaisin ja istahdin pentutarhan edustalle. Mahlapentu nyökkäsi ja kipaisi sisälle pesään niin että sisäänkäyntiä peittävä sammalverho oikein heilahti. Hymyilin itsekseni ja käännyin selin pesään. Sen jälkeen aloin laskea hiljaa mielessäni kymmeneen. Vitkastelin tahallani, jotta Mahlapennulla olisi paremmin aikaa löytää sopiva piilo. Ennen kaikkea halusin saada hänet unohtamaan äskeisen välikohtauksen aukiolla.
Kun olin valmis pomppasin jaloilleni ja tassuttelin sisälle pesään. Katselin hetken aikaa ympärilleni. Ruostekukka nukkui yhä - ei mikään yllätys. Mäntyviiksi näytti pesevän vastaanhangoittelevaa Sammalpentua, ja Sumusilmä ja Naarmunenä vaihtoivat keskenään kieliä pesän perällä. Mutta missä Mahlapentu sitten oli?
Pudottauduin matalaksi, ihan niin kuin olin nähnyt joidenkin oppilaiden tekevän aukiolla, ja ryhdyin jäljittämään häntä. Ensiksi suuntasin klaaninvanhimpien luokse. Kiersin heidät ympäri pariin kertaan, mutta kun en löytänyt sieltä mitään tutkimisen arvoista, siirryin seuraavalle etapille. Löytäisin kyllä Mahlapennun - vaikka siinä menisikin koko päivä.

//Mahla?
//315 sanaa

Lauhapentu oli juuri haastanut minut kaksintaisteluun. Nyt minua nuorempi pentu odotti vastaustani ja oli valmiina hyökkäämään. Vatsani oli täysi äskeisestä hiirestä, mutta leikkiä se ei haittaisi. Nousin seisomaan ja asetuin hyökkäysasentoon niin, että jalkani olivat hieman normaalia leveämmässä asennossa. Hiutaletassun mukaan se helpotti tasapainon pitämistä, jos vihollinen päättäisikin hyökätä ensin. Kuopaisin leikkisästi käpälälläni kovaa maata. Muutama pieni kivi liikahti käpäläni iskusta liikkeelle. Lauhapennun kasvoilla oli yhä odottava ilme.
"Minä, Mahtavanklaanin vielä urheampi soturi Mahlakynsi aion voittaa sinut taistelussa!" huudahdin ja loikkasin saman tien kohti Lauhapentua. Pentu kiljaisi ja loikkasi taaksepäin. Sitten hän nousi takajaloilleen ja alkoi huitoa käpälillään ilmaa. Päädyin kierähtämään maahan ja kamppasin ystäväni. Lauhapentu kaatui maahan päälleni ja kiljaisi taas. Painimme maassa hetken ajan keskenämme, kunnes onnistuin pääsemään jaloilleni ja loikkasin kauemmaksi kollista. Nousimme molemmat ylös ja käännyimme toistemme puoleen. Lauhapentu lähti loikkimaan minua kohti ja käpälät ojossa hyppäsi päälleni. Kieriminen alkoi taas. Välillä molemmilta pääsi riemuisa ulvahdus, kun vuorotellen olimme vähällä voittaa taistelun.
Leikki loppui nopeasti, kun kierähdin taaksepäin, ja tunsin törmääväni johonkin. Se ei ollut kivi tai kaatunut kuusi, vaan ihan elävä kissa. Ponnahdin nopeasti pystyyn ja käännyin kissan puoleen. Myös Lauhapentu ymmärsi tapahtuneen ja hän hiljeni heti. Kohtasin tabbykuvioisen kissan vaaleanvihreän katseen. Se oli kylmä, ja saatoin havaita voimakkaan ärtymyksen. Astuin nopeasti askeleen taaksepäin ja painauduin maata vasten ikään kuin pahoitellen tapahtunutta. Kylmä katse ei muuttunut lempeäksi, vaan jos suinkin mahdollista, se muuttui entistä kylmemmäksi.
"Tämä ei ole leikkipaikka vaan leirin pääaukio. Pennut leikkivät pentutarhan lähellä, eivät täällä", naaras tiuskaisi ärtyneenä ja siirsi katseensa minusta Lauhapentuun. En uskaltanut katsoa ystäväni suuntaan, sillä pelkäsin soturin hyökkäävän kimppuuni.
"Emme leiki enää täällä", lupasin hiljaisella äänellä ja lähdin peruuttamaan kauemmaksi soturista. Kun kissa käänsi hyisen katseensa poispäin meistä, käännyin nopeasti ja juoksin pentutarhalle Lauhapennun edellä.
"Miksi sotureiden pitää olla meille niin ilkeitä?" kysyin vaimealla äänellä ystävältäni. Minua hävetti käytöksemme. Olisi pitänyt pitää huolta siitä, että emme leiki muuta kuin pentutarhan läheisyydessä. Mäntyviiksi oli varoitellut asiasta paljon. Kuolonklaanin sotureista suurin osa oli häijyjä ja ilkeitä. He eivät pitäneet pennuista tai etenkään siitä, että me häiritsimme heitä.

//Lauha? Se kissa oli siis Tuhka
// 337 sanaa

Katselin erakkojen perään ärsyyntyneenä. Suulas klaanitoverini ei sitten ollut osannut pitää kuonoaan kiinni oikealla hetkellä. Noh, oli miten oli, meidän pitäisi joka tapauksessa raportoida tästä Surmakynnelle ja Rapakynnelle. Hyvässä lykyssä tämä tapaus antaisi meille arvoa vanhempien soturien silmissä.
"Saitko mitään kiinni?" murahdin Taivastassulle, mutten viitsinyt katsoa hänen suuntaansa. Olin liian näreissäni naaraan ajattelemattomasta käytöksestä.
"Sain", oppilas vastasi. Hänkään ei katsonut minua. Selvästi naaras aikoi vastata pottuiluuni pottuilemalla. Tyypillistä.
"Hyvä. Hae se, niin palataan takaisin Surmakynnen ja Rapakynnen luokse. Meidän on parasta selittää tämä oikein tarkkaan, ellemme mieli viiksikarvojen lyhennystä", tuhahdin samalla kun käännyin ympäri. Taivastassu ei enää vastannut, vaan lähti kulkemaan toiseen suuntaan.
Pienen hetken ajan ehdin jo pelätä naaraan loukkaantuneen, mutta hän kävikin kaivamassa maahan hautaamansa hiiren ylös. Katsoin häntä vaikuttuneena. Sentään toisella meistä olisi jotakin tuomista mukanaan, kun kohtaisimme taas kärsimättömät mestarit.

"Missä te olette olleet?" Surmakynsi tivasi päästyämme takaisin lähtöpaikalle. Varapäällikön keltaiset silmät leimusivat hänen puhuessaan. Selvästikään hän ei pitänyt myöhästelystä.
"Törmäsimme erakkoihin rajalla", Taivastassu kertoi laskettuaan ensin hiirensä alas. Surmakynsi ja Rapakynsi jännittyvät. Uutinen tuli heille täytenä yllätyksenä.
"Montako niitä oli?" Surmakynsi tiedusteli toivuttuaan alkujärkytyksestä.
"Kolme. Noin oppilasikäisiä", Taivastassu vastasi taas.
"Mutta ei hätää, ajoimme ne tiehensä", ehdin sanomaan, ennen kuin Surmakynsi sekoaisi totaalisesti. Hän oli ollut jo aamulla todella kärttyinen, eikä tämän uutisen kuuleminen varmasti tehnyt hänen päivästään yhtään siedettävämpää.
Arpinen harmaa naaras laski karvansa. Hän nyökkäsi vähän. "Hyvää työtä", varapäällikkö myönsi lopulta. Katsoin häntä yllättyneenä. Oliko Surmakynsi juuri antanut meille myönnytyksen?
"Voitte palata nyt leiriin", Rapakynsi sanoi ja vilkaisi vaivihkaa Surmakynteen, joka nyökkäsi toistamiseen.
"Selvä", ynähdin hämilläni ja otin pari haparoivaa askelta leirin suuntaan. Taivastassu noukki hiirensä maasta ja tassutti edelleni. Pudistelin päätäni saadakseni puuroutuneet ajatukseni selvenemään ja loikin sitten puhtaanvalkoisen naaraan perään.
Kuljimme pitkän matkaa sanomatta mitään. Lopulta päätin kiriä hänet kiinni. Taivastassu ei vilkaisi minua, muttei pukahtanutkaan.
"Miksi sinä menit kertomaan niille erakoille klaanista?" kysyin tahtomattanikin ärtyneen kuuloisena. "Tai ylipäätään p
puhumaan niille! Ne ovat erakoita. Eivät omiamme. Ja sitä paitsi, ne olisivat voineet viedä meidän ruokaamme!"

//Taivas?
//324 sanaa

Hillitsin innostukseni kuullessani Mahlapennun ehdotuksen. Olimmehan sentään ylväitä sotureita. Emme mitään kiljuvia pikku kakaroita, jotka saivat sätkyn kaikesta vähänkin jännästä. Soturit olivat viileitä. Siispä meidänkin täytyi olla viileitä. Täydellisen hillittyjä. Ja ennen kaikkea ehdottoman kurinalaisia.
"Ehdotuksesi on hyvinkin varteenotettava", mau'uin matkien soturien möreää mourunaa ja kovetin kasvoni. Mahlapentua tuijotti minua hölmistyneenä. Hänen ilmeensä oli toden totta näkemisen arvoinen. Minulta karkasi hiljainen tirskaisu, ja lopulta me molemmat nauroimme ääneen. Vakavoiduimme sitten.
"Tämä pitää ottaa tosissaan", Mahlapentu sanoi ja yritti näyttää totiselta, vaikka huomasin, että häntäkin huvitti. Nyökkäsin takaisin naama jopa liioitellun mutrussa ja käänsin katseeni eteenpäin. Ehdin juuri parahiksi todistamaan hetkeä, jona metsästyspartio pelmahti piikkihernetunnelista aukiolle.
Tuuppasin Mahlapentua herättääkseni kollin huomion, mutta hänkin näytti jo hoksanneen meitä lähestyvät kissat. Tummanruskea tabbykuvioinen naaras kulki ohitsemme tuoresaaliskasalle. Minusta hän näytti melko vanhalta soturiksi, muttei sentään aivan yhtä vanhalta kuin Naarmunenä ja Sumusilmä. He olivat tosi vanhoja. Oikeasti vanhoja. Tämä naaras taisi olla vain kovia kokenut ja arvostettu soturi, ja siksi niin iän kuluttaman näköinen.
Heti hänen perässään tuli pari muutakin kissaa; suuri punaruskea kolli laski kokeneemman soturin esimerkkiä seuraten saaliinsa maahan. Kolli huomasi meidät, ja jostain kumman syystä hän unohtui katsomaan minua hämäävän pitkäksi aikaa. Hetken ajan ehdin jo luulla, että turkkini oli sekaisin tai muuten vain sotkussa, mutte sitten soturi käänsi vihertävän ruskeat silmänsä pois minusta ja jatkoi matkaansa. Jäin katsomaan hänen peräänsä hiukan hämilläni.
"Mennään", kuulin Mahlapennun maukuvan viereltäni ja näin kun hän tassutteli juuri täydennystä saaneelle riistakasalle. Kokosin ajatukseni ja juoksin parhaan ystäväni kiinni.
Ihastelin tuoresaaliita kieli pitkällä. Vatsani kurni, en ollut syönyt sitten illan jälkeen. Päädyimme lopulta valikoimaan oikein pulskan hiiren, jonka jaoimme molemmille. Säästimme isommat ja täyttävämmät saaliit suuremmille sotureille ja oppilaille, sillä tuskin olisimme kyenneet syömään edes yhtä oravaa kahteen pekkaan ilman ähkyä.
Kun olin saanut vatsani täyteen, pomppasin jaloilleni ja käännyin Mahlapennun puoleen, joka juuri lopetteli ateriaansa. Hän katsahti minuun korvat höröllään, aavistellen selvästi, että minulla oli jotakin sanottavaa. Ja siinä hän oli oikeassa.
"Minä, Mahtavanklaanin urhein soturi, Lauhakuolema, haastan sinut taisteluun", uhosin ja köyristin selkääni näyttääkseni ikäistäni suuremmalta, ja minusta onnistuin siinä ihan hyvin. Häntäni heilui puolelta toiselle ja katseeni oli kohdistettuna Mahlapennun vihreisiin silmiin. Odotin hänen vastaavan haasteeseeni.

//Mahlapentu?
//354 sanaa

Katselin ylös syvänsiniselle taivaalle, jossa valkoiset, suuret pilvet lipuivat hiljalleen eteenpäin. Viileä tuuli sai korvani painumaan luimuun, ja siristelin silmiäni tuulen pyörittäessä hiekanmuruja kasvoilleni. Lumi oli sulanut vähän aikaa sitten jättäen jälkeensä vain muutaman vesilätäkön. Oli myös selvästi lämpimämpää kuin muutama kuu sitten, eikä minun enää tarvinnut öisin kaivautua niin syvälle sammaliin kuin lehtikatona. Pörhistin turkkiani suojaksi viimalta ja käänsin katseeni taas ylös taivaalle. Tarkkailin pikkuista, pyöreää pilveä, joka keinahteli eteenpäin isompien pilvien vierellä.
*Tuo olen vähän niin kuin minä*, ajatus pälkähti päähäni yllättäen. *Ja tuo on Mäntyviiksi.* Naurahdin suurelle, korkealle pilvelle, joka liikkui tuulen mukana hieman pilvi-Sammalpennun yläpuolella. *Onpa se hassun näköinen!*
”Mitä sinä mietit?” Säpsähdin, sillä en ollut huomannut emoni saapumista viereeni.
”E-en mitään”, vastasin ja väänsin kasvoilleni viileän ilmeen. Minuahan ei noin vain säikäytetty! Mäntyviiksi tuhahti huvittuneena, ja huomasin hänen viiksiensä värisevän naurusta. Mikä nyt oli niin hauskaa? Päätin vaihtaa nopeasti puheenaihetta ja kysyin jokapäiväisen kysymykseni: ”Montako kuuta siihen on, että minusta tulee oppilas?”
”Kolme kuuta siihen, että pääset oppilaaksi”, Mäntyviiksi vastasi rauhalliseen tyyliinsä. ”Vielä kolme kuuta jäljellä.”
”Ei ole reilua! Sinä varmasti pääsit oppilaaksi paljon aikaisemmin! Varmaan kaksikuisena!”
”En kyllä päässyt”, Mäntyviiksen äänessä oli jälleen kerran huvittunut vivahde. ”Pääsin kuusi kuuta täytettyäni niin kuin kaikki muutkin.”
”Pöh.”
”Mennäänkö pelaamaan sammalpalloa?” emo kysyi koettaen vuorostaan puheenaiheen vaihtamista.
”Ei kun minä menen nukkumaan”, vastasin ja yritin kuulostaa siltä, että aurinkohuipun aikaan nukkumaan meneminen oli ihan normaalia.
”Jaahas”, Mäntyviiksi tirskahti ja pyöräytti silmiään. ”Kauankohan sinä sitten jaksat nukkua?”
”Minä... minä nukun siihen asti, että täytän kuusi kuuta!” kiljaisin ja pinkaisin pentutarhalle häntä vipattaen.

//254 sanaa

Uni katosi tiehensä, kun Lauhapentu näykkäsi korvaani. Oli edes turha yrittää nukkumista, kun kerta kolli oli päättänyt, että nyt on aika nousta ylös. Nousin hitaasti ylös ja venyttelin kohmeisia lihaksiani. Haukottelin ja katselin hetken aikaa ympärilleni. Auringon ensisäteet siivilöityivät sammalverhon lävitse ja heijastuivat pesän kivisille seinille. Muut olivat vielä syvässä unessa, joten hiivimme hiljaa pääaukiolle. Jouduin siristelemään silmiäni, kun astuimme ulos hämärästä pentutarhasta. Päivä oli vasta aluillaan, mutta siitäkin huolimatta oli jo melko kirkasta. Hetken ajan silmäni joutuivat totuttelemaan kirkkauteen, mutta pian pystyin jo olla normaalisti.
"No, mitä sanot?" Lauhapentu kysyi ja kääntyi minun puoleeni. Nuoremmalla pennulla oli jälleen kerran hurjasti energiaa. En ymmärtänyt mistä se kaikki oikein tuli. Joka aamu kolli herätti minut auringonnousun hetkellä, sillä silloin saimme vasta luvan mennä ulos.
"Voisimmeko me vain hetken ajan istua tässä? Minulla on nälkä", totesin yhä hieman unisella äänellä. Avasin suuni vielä kerran haukotellakseni. Lauhapentu istui alas ja kohautti lapojaan.
"Jos nyt sitten hetken", hän tokaisi ja nuolaisi rintaansa. Minunkin oli täytynyt opetella itse pesemään itseni. Mäntyviiksi sanoi, että olin jo liian iso hänen pestäväkseen. Minusta tulisi oppilas kuun tai korkeintaan kahden kuluttua. Se oli alkanut hieman harmittamaan minua, koska Lauhapentu ei pääsisi kanssani samaa aikaa oppilaaksi. Kolli oli minua lähes kaksi kuuta nuorempi.
"Tästä taitaa tulla koko hiirenkorvan lämpimin päivä", huomautin nostaessani katseeni taivaalle. Lauhapentu nousi ylös ja loikki ympärilläni innoissaan.
"Eikö nyt ole jo viherlehti?" hän kysyi.
"Ei vielä. Vasta sitten, kun ensimmäiset puissa olevat hiirenkorvat aukeavat", sanoin rauhallisella äänellä. Minua väsytti edelleen vähän, mutta väsymys alkoi jo hellittää. Kurkkuani kuivasi.
"Käydäänkö juomassa?" ehdotin. Lauhapentu nyökkäsi ja lähti edelläni kohti vesiputouksen lampea. Loikin hänen peräänsä. Lauhapentu kumartui veden äärelle ja alkoi juomaan. Kasvoilleni piirtyi virne, kun sain loistavan ajatuksen. Iskin käpälälläni vettä niin, että vesi roiskui Lauhapennun kasvoille. Kolli kiljaisi ja loikkasi taaksepäin. Sitten hän alkoi nauraa. Lauhapennun nauru sai minutkin ensin hymyilemään, jonka jälkeen nauramaan. Hetken me vain nauroimme siinä kahdestaan. Kun nauru alkoi hellittää, katsoimme toisiamme hetken silmiin. Aavistin jo Lauhapennun suunnitelman, joten lähdin loikkimaan kauemmaksi lammesta. Lauhapentu nyrpisti nenäänsä ja loikki luokseni.
"Miten arvasit mitä olin tekemässä?" kolli kysyi ja kallisti päätään.
"Sinun katseesi ja ilmeesi kertoi sen. Katsoit ensin minua ja sitten lampea, jonka vuoksi arvasin aikeesi", selitin hymyillen leveästi. Kolli nyökkäsi.
"Käydäänkö nyt ihan oikeasti vain juomassa?" Lauhapentu kysyi.
"Käydään vain", naurahdin ja juoksin Lauhapennun edellä takaisin lammelle. Kumpikaan ei yrittänyt mitään, vaan joimme vain raikasta vettä. Sen jälkeen kävelimme rinnakkain kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Menimme aina tuoresaaliskasalle saakka todetaksemme vain sen olevan tyhjä. Joku sotureista kantoi juuri viimeistä saalista sotureiden pesälle. Katsoin hiukan pettyneenä Lauhapentua.
"Odotetaan metsästyspartion saapumista", hän ehdotti ja istui alas.
"Joo! Jäädään tähän vartioimaan, jotta kukaan ei vie meidän saaliitamme!" ehdotin. Lauhapentu nyökkäsi ja jäi istumaan vierelleni. Suoristin selkäni näyttääkseni ylväältä soturilta, joka odotti ruokaansa.
"Leikitäänkö syömisen jälkeen taistelevia sotureita?" kysyin parhaalta ystävältäni.

//Lauha?
// 463 sanaa

Pihkatassu pudisti päätään. "En tällä kertaa. Minulla on velvollisuuksia hoidettavana", oppilas sanoi tärkeän oloisena ja kääntyi lähteäkseen. Katsoin hänen peräänsä hiukan pettyneenä, sillä olisin kovasti halunnut tehdä läheisempää tuttavuutta vanhemman kollin kanssa. Samassa kasvoilleni levisi innostunut hymy, ja tajusin kääntyä katsomaan viereeni. Kermanvärinen kollipentu seisoi yhä rinnallani, katsellen hänkin Pihkatassun menoa. Onneksi minulla oli yhä Mahlapentu. Hän oli hyvä ystävä - vaikka olimmekin tutustuneet toisiimme virallisesti vasta tänään, mutta silti.
"Mitä haluat tehdä seuraavaksi?" kysyin ja kiersin Mahlapennun ympäri. Pentu katsoi minua mietteliään näköisenä. Sitten hän siirsi huomionsa johonkin takanani. Aavistelin pahaa.
"Mahlapentu! Lauhapentu! Alkaa olla jo myöhä!" Mäntyviiksen huuto kiiri aukion toiselta puolelta. Häntäni valahti alas. Olisin kovasti halunnut tutkia vielä leiriä, mutta koska tarkoituksenani ei ollut aiheuttaa päänsärkyä kuningattarelle, kipitin kiltisti takaisin pentutarhalle Mahlapennun kannoilla.
Kömmin omalle pedilleni Ruostekukan viereen. Naaras taisi olla syvässä unessa, sillä hän ei reagoinut mitenkään tulooni. Käperryin hänen selkäänsä vasten ja kurkistin varovasti vuoteen reunan ylitse pesän toiselle puolelle. Erotin hämärästi Mahlapennun kermanvärisen turkin muiden joukosta, ja arvelin hänen nukkuvan jo. Siispä laskin pääni sammalille, annoin raskaiksi käyneiden silmäluomieni lipua kiinni ja jäin odottamaan unta.

Tuijotin pesän uloskäyntiä peittävää sammalverhoa. Se ei juuri liikkunut. Ei siis mitään erityistä siinä. Mutta mitä seuraavaksi tapahtui, se se vasta oli erityistä: Ensimmäiset auringonsäteet siivilöityivät hapertuneen verhon läpi pesään, ja antoivat minulle viimeinkin luvan nousta. Olin saanut odottaa taas pienen ikuisuuden vuoteessani ennen tätä.
Pomppasin jaloilleni ja ravistelin nopeasti turkkiini takertuneet roskat pois. Yksi sammalhippu lensi erehdyksissään Ruostekukan kuonolle. Ruosteenruskea kuningatar puisteli päätään närkästyneenä ja lopulta aivasti. Sammalhippu sinkoutui tiehensä. Sääli - minusta se oli ollut aika hieno sammalhippu, enkä varmaankaan tulisi näkemään sitä enää.
Emon jatkaessa vielä uniaan, kömmin pois nukkumapaikaltani ja kipitin vaivihkaa pesän toiselle puolelle, missä tiesin Mahlapennun vuoteen sijaitsevan. Kermanvärinen pentu oli unessa. Ei mikään yllätys - olihan vielä kovin aikaista herätä.
"Mahlapentu!" kutsuin hiljaa. Kollin korva värähti, mutta hän ei herännyt. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja kurkotin näykkäisemään hänen korvaansa. Siihen Mahlapentu reagoi.
"Au!" hän sihahti ja räpäytti silmänsä auki. Tämän häntä vääntyili ärsyntyneen oloisena.
"Ylös, ulos ja leikille, senkin unikeko!" käkätin toivoakseni tarpeeksi hiljaisella äänellä, jotta muut eivät heräisi. Mahlapentu nousi istumaan. Hän oli kasvanut kuluneen kuun aikana ja tunsin oloni kovin nuoreksi, mikä ei ollut mikään ihme, sillä olihan minua kuun tai parin vanhempi - mutta olin minäkin kasvanut. Jaksoin leikkiä huomattavasti paljon pidempään eikä askelluksenikaan enää horjunut - ainakaan mainittavissa määrin.
"Voisimme tehdä tänään jotain hyödyllistä!" supatin hiipiessämme pesän poikki. "Voisimme vaikka siivota pesiä, tai auttaa sotureita ja oppilaita heidän askareissaan!"
Työnnyin aukiolle. Viherlehden alku oli parhaimmillaan. Kylmä ja märkä lumi oli sulanut pois ja aurinko lämmitti oikein mukavasti - niin kissaa kuin mieltäkin.
Käännähdin parhaan ystäväni puoleen - kyllä, Mahlapentu oli nykyään paras ystäväni. En tosin ollut varma, oliko tunne molemmin puolinen, mutta minä ainakin pidin Mahlapennun seurasta kovasti ja halusin aina jakaa tuoresaaliini hänen kanssaan, mitä voisi olettaa nimenomaan parhailta ystävyksiltä.
"No, mitä sanot?" katsoin häntä odottaen.

//Mahla?
//472 sanaa

Palasin leiriin partion hännillä. Pääaukiolla oli paljon kissoja. Kiinnitin huomioni Jyrkänneloikkaan, joka puhui Kuuratassulle melko lähellä tuoresaaliskasaa. Kävelin kaksikon ohitse ja vilkaisin nopeasti isääni. Katseemme kohtasi silmänräpäyksen ajaksi, ja huomasin kollin huomanneen kalani. Se oli oikeastaan ollut tarkoitukseni, sillä halusin hänen huomaavan kalastustaitoni. Laskin kalan ja hiiren tuoresaliskasaan Pimentovarjon perässä. Päätin napata hiiren matkaani sotureiden pesälle. Nälkä kurni jo vatsassani, sillä edellisestä ateriasta oli kulunut tovi. Olin ehtinyt jo tottua lehtikadon vähäiseen ruokamäärään, jonka vuoksi syöminen oli vähällä unohtua toisinaan. Aiemmin Liekkihäntä oli muistuttanut minua syömisestä, mutta nyt minun täytyisi muistaa se itse. Aloin syömään hiirtäni kaikessa rauhassa. Viimeisen suupalan kohdalla huomasin Jyrkänneloikan lähestyvän minua. Kolli piteli hampaissaan kalaa, jonka olin aiemmin kalastanut. Nostin katseeni kolliin ja nyökkäsin tervehdykseksi. Hän nyökkäsi takaisin.
“Lupasin opettaa sinut uimaan ja kalastamaan tänä hiirenkorvana, enkä aio rikkoa lupaustani. Sopiiko sinulle auringonlaskun aikaan kalastusharjoitukset?” kolli kysyi tasaisella äänellä. Nyökkäsin ilman sen suurempia riemun eleitä. Minusta oli mukavaa, että Jyrkänneloikka halusi opettaa minua. Se kertoi, että kolli uskoi minun taitoihini. Jos hän olisi pitänyt minua taidottomana, hän ei haaskaisi aikaansa minun opettamiseeni. Sen sijaan hän varmaankin opettaisi Kuuratassua uimaan ja kalastamaan. Jyrkänneloikan mukaan klaanissa oli aina hyvä olla pari uimaria ja kalastajaa, sillä ne taidot eivät koskaan olleet turhat. Uintitaito olisi voinut pelastaa monen kissan hengen. Tummanharmaa kolli ei sanonut enää mitään, vaan otti kalan hampaisiinsa ja poistui etäämmälle minusta syömään sitä. Minä jäin katselemaan leirin pääaukion kissoja ja odottelemaan auringonlaskua.


Kun aurinko oli ohittanut huippunsa, päätin jaloitella hieman. Kävelin leirin päähän asti lähelle pentutarhan sisäänkäyntiä. Sammalpentu, Mäntyviiksi ja Ruostekukka istuivat sisäänkäynnin ulkopuolella. Ruostekukka oli sulkenut silmänsä ja nautti auringon lämmöstä. Mäntyviiksi taas yritti pitää tyttärensä paikoillaan pestäkseen tuon sotkuista turkkia. Kuningattaren elämä oli takuulla ihan kamalaa. En voinut sietää pentujen liiallista energiamäärää. Minä en halunnut koskaan saada pentuja. Halusin olla erinomainen soturi, enkä mikään pentuja kaitseva kuningatar. Kiersin kaatuneen kuusen toiselle puolelle. Vesiputouksen pauhu voimistui, kun kävelin lammelle. Kumarruin sen yläpuolelle ja join vähän vettä. Vesi oli ihanan kylmää ja raikasta. Sammalpennun raivostuttava kitinä kuului tänne saakka, joten jatkoin matkaani kiertäen lammen. Ohitin Punatähden pesän ja jatkoin matkaani aika piikkihernetunnelille saakka. Juuri silloin Henkäysvarjo astui sisään leiriin. Katseemme kohtasi hetkeksi, ja kolli nyökkäsi minulle tervehdykseksi. Nyökkäsin takaisin. Pihkatassu seurasi mestariaan leirin pääaukiolle. Parin ketunmitan päässä Henkäysvarjo pysähtyi ja sanoi jotain oppilaalleen. Sen jälkeen Pihkatassu katosi kohti parantajan pesää. Harmaa raidallinen kolli palasi luokseni.
“En ehtinyt eilen onnitella sinua”, hän sanoi tasaisella äänellä ja istui alas. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
“No, miltä nyt tuntuu?” Henkäysvarjo kysyi ja virnisti pienesti.
“Ihan tavalliselta”, tuhahdin vastaukseksi.
“Niinpä tietenkin”, kolli sanoi hieman huvittuneesti. Minun ilmeeni oli yhä vakava. En nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa.
“Voisit tulla joku kerta minun ja Pihkatassun mukaan harjoituksiin. Punatähti takuulla haluaa jossain vaiheessa sinut mestariksi, joten voisit vähän harjoitella sitä”, raidallinen soturi ehdotti. Ajatus kuulosti hyvältä. Jos Punatähti kuulisi minun harjoitelleen mestarina toimimista Pihkatassun kanssa, hän takuulla antaisi minulle jonkun nykyisistä pennuista oppilaakseni.
“Sopii minulle”, sanoin ja nyökkäsin samaa aikaa. Henkäysvarjo nyökkäsi myös.
“Huomenna me partioimme, mutta sopiiko sitä seuraavana päivänä?” soturi kysyi. Surmakynsi ei ollut antanut tehtäviä vielä niin pitkälle ajalle, mutta uskoin pääseväni Henkäysvarjon ja Pihkatassun mukaan.
“Olen silloin vapaa”, totesin. Henkäysvarjo nyökkäsi tyytyväisenä.

Henkäysvarjo oli pyytänyt minut syömään hänen kanssaan, mutta kerroin syöneeni aiemmin. Sen jälkeen kolli oli jättänyt minut rauhaan, ja olin jäänyt odottamaan auringonlaskua. Kun sen aika viimein tuli, lähdin Jyrkänneloikan kanssa ulos leiristä. Suuri tummanharmaa soturi johdatti minut leirin pohjoispuolen kautta joelle. Emme puhuneet matkalla mitään.
“Muistat ilmeisesti kalastamisen perusteet?” kolli varmisti joelle saavuttuamme.
“Muistan”, vastasin nopeasti ja kohtasin kollin kirkkaanvihreän katseen.
“Kerro ne”, kolli käski.
“Kaiken a ja o on odottaminen ja hiljaisuus. Täytyy olla paikallaan ja välttää varjon heijastumista veteen. Katse pitää pitää koko ajan vedessä. Kun näkee kalan, se pitää heittää ilmaan voimakkaalla iskulla niin, että se lentää rantaan saakka. Sen jälkeen kala tapetaan”, kerroin ilman sen kummempia miettimisiä. Kolli nyökkäsi pienesti, jonka jälkeen hän viittoi minut veden äärelle.
“Näytä miten teet sen”, hän käski vaimealla äänellä. En vastannut enää mitään, vaan kumarruin veden ylle. Odotin tovin aivan hiljaa ja liikkumatta, kunnes huomasin kalan uivan minua kohti. Kun se oli kohdallani, iskin käpäläni veteen. Onnistuin osumaan kalaan, ja se lennähti vedenpinnan yläpuolelle. Isku oli tarpeeksi voimakas, ja kala lennähti rantaan. Loikkasin sen perään ja painoin käpäläni sen päälle, jotta kala ei pääsisi takaisin jokeen. Tapoin sen hieman vaivalloisesti, sillä kalasta oli haastavaa saada otetta. Tämä kala oli pienempi kuin aiemmin saamani kala.
“Havaitsit kalan liian myöhään, kun katsoit aikalailla pelkästään omalle kohdallesi. Ennakoi ja katso sivulle, jotta voit valmistautua paremmin iskuun. Kun tapat kalan, ota siitä kiinni näin ja väännä sitten näin”, kolli sanoi ja näytti samalla esimerkin kuolleella kalalla. Hänen tekniikkansa oli paljon parempi kuin omani.
“Muistan sen ensi kerralla”, lupasin. Soturi nyökkäsi ja viittoi minut taas veden äärelle. Tällä kertaa kallistin päätäni niin, että näin enemmän sivulleni. Kalat tuntuivat uivan hehkulammelta tännepäin, joten katsoin sinne suuntaan.

Lopetimme kalastamisen vasta silloin, kun aurinko oli jo kadonnut näkyvistä. Olimme hyödyntäneet viimeisetkin auringonsäteet, ja lopulta olin saanut kiinni kolme kalaa. Kaikkiaan kolme oli päässyt karkuun, ja Jyrkänneloikka oli laittanut ne huonon tuurin piikkiin. Hän oli neuvonut minulle parhaan asennon odottaessani kalaa ja parhaan tekniikan iskuun. Isäni oli erinomainen opettaja. Otimme kalat kantoon ja lähdimme kohti leiriä. Taivas oli pilvetön, ja tähdet olivat jo ilmestyneet taivaalle. Saavuimme leiriin ja veimme kalat tuoresaaliskasaan. Kävelimme yhtä matkaa kohti sotureiden pesää. Jyrkänneloikka pysäytti minut ennen kuin ehdimme pesälle.
“Oletko jo miettinyt, kenet aiot ottaa kumppaniksesi?” kolli kysyi matalalla äänellään. Kysymys yllätti minut täysin. Käännyin katsomaan kysyvä ilme kasvoillani tummanharmaata soturia.
“Miten niin kenet aion ottaa kumppanikseni? En minä halua kumppania, haluan kehittyä soturina ja kasvattaa kokemustani. Ei minulla edes olisi aikaa sellaiselle”, tuhahdin vastaukseksi. Jyrkänneloikan ilme muuttui tuimaksi.
“Sinun täytyy kantaa vastuusi Kuolonklaanin vahvistamisessa. Jokainen vastuullinen soturi hankkii itselleen vastuullisen kumppanin ja saa hänen kanssaan pentuja”, kollin ääni oli tiukka. Hän todella halusi minun alkavan jonkun soturin kumppaniksi vain siksi, että Kuolonklaani saisi pentuja. Ajatus ei ollut järjetön, mutta minä en siitä pitänyt.
“Ei Kuolonklaanissa ole ketään kunnollista kollia”, sanoin ja yritin päästä pois tuskallisesta tilanteesta. Jyrkänneloikka pudisti päätään.
“Ota Henkäysvarjo”, kolli ehdotti, vaikka se kuulosti enemmän käskyltä. En voinut uskoa korviani. Oliko hän juuri ehdottanut, että olisin ottanut Henkäysvarjon kumppanikseni?!
“Hän ei ole sopiva”, sanoin viileällä äänellä peittäen ärsytyksen.
“Miten niin ei ole? Henkäysvarjo on uskollinen ja hyvä soturi. Lisäksi hänellä on erinomainen maine, ja te tulette toimeen kahdestaan. Ei sinun häntä tarvitse rakastaa, vaan ajatella Kuolonklaanin parasta. Toinen vaihtoehtosi on Kaaostuho”, kolli ilmoitti äänellä, joka kertoi ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Olisin halunnut väittää vastaan, mutta Jyrkänneloikan katse sai minut vaikenemaan.
“Olen ylpeä sinusta”, kolli naukui ja poistui sotureiden pesään. Niin epäreilua! Miksi hänen piti asettaa minut tällaiseen tilanteeseen? Miksi en voinut vain olla rauhassa ja kehittyä soturina? En minä halunnut kumppania, ja vielä vähemmän halusin pentuja! Olisin halunnut huutaa soturin perään kieltäytyväni, mutta en voinut. Jyrkänneloikka oli tehnyt kaikkensa kasvattaakseen minusta hyvän soturin, joten en minä vain voinut heittää sitä kaikkea hukkaan. Hän kai tiesi parhaiten mitä tehdä. Minun täytyisi ottaa Henkäysvarjo kumppanikseni, koska en halunnut olla pettymys isälleni tai Kuolonklaanille. Tyydyin kohtalooni ja poistuin Jyrkänneloikan perässä sotureiden pesään. Asetuin sammalvuoteelleni ja yritin nukahtaa. Uni ei kuitenkaan tullut. Katseeni harhaili Henkäysvarjon suuntaan. Kolli nukkui omalla sammalvuoteellaan melko lähellä pesän keskustaa. Pedin olinpaikka kertoi siitä, että Henkäysvarjoa kunnioitettiin soturina. Jyrkänneloikka oli sanonut, ettei minun tarvitsisi rakastaa häntä. Ehkä ajatus ei ollutkaan niin kamala. Henkäysvarjo kumppaninani voisi nostaa arvoani Punatähden ja muiden silmissä, joka olisi vain hyvä asia. Mutta pentuja hänen kanssaan minä en missään nimessä halunnut! Paikkani oli sotureiden pesässä, ei pentutarhalla. Ehkä minulla olisi vielä aikaa, tuskin Jyrkänneloikka odotti minun tekevän pentuja ihan vielä. Kyllä minulla oli vielä aikaa.

// 1258 sanaa

Kuljin rajamerkkejä myötäillen siihen suuntaan, mihin muistelin Taivastassun jatkaneen hajaannuttuamme etsimään riistaa. En ollut onnistunut löytämään mitään minulle määrätyltä alueelta, mistä johtuen olin päätynyt etsimään harjoittelupariani siinä toivossa, että hän olisi saanut jotakin kiinni. Asiat kuitenkin mutkistuivat, kun nenääni tunkeutui vieras haju, joka ei kuulunut kuolonklaanilaiselle. Tilanteesta ei tehnyt yhtään vähemmän uhkavaa se, että Taivastassun tuttu tuoksu sekoittui tähän uuteen uhkatekijään. Oliko naaras vaarassa? Vai juonitteliko hän kenties jotakin klaaniin kuulumattomien kulkukissojen kanssa? Hyökkäystä, tai jopa vallankaappausta? Äh. En itsekään edes uskonut jälkimmäisiin teorioihin; tiesin ettei Taivastassusta olisi siihen.
Haju voimistui liikkuessani lähemmäksi rajaa. Näin edessäpäin neljän kissan hahmot. Tunnistin yhden heistä Taivastassuksi, mikä ei ollut vaikeaa, kun otti huomioon naaraan puhtaanvalkean turkin, joka suorastaan veti katseita puoleensa. Painauduin kumaraan, luimistin korvani ja nostin ylähuultani juuri sen verran, että hampaani näkyivät. Matalana, karvat pystyssä ja hiljaa muristen, lähestyin muukalaisia. Vaimea, hädin tuskin kuuluva puheensorina tyrehtyi, kun astuin Taivastassun rinnalle. Naaras kääntyi katsomaan minua yllättyneen näköisenä. Erakot vaikuttivat pelästyneiltä ja epävarmoilta, tilanne oli siis epämieluisa heidänkin mielestään.
"Me emme halua mitään pahaa. Tulimme vain katsomaan, millaisia kissoja täällä asuu", valkea kolli, jonka turkkia koristivat tummanharmaat laikut, sanoi matalalla äänellä. Hän vilkuili Taivastassun suuntaan, ikään kuin yrittäen hakea tukea tai muuta vastaavaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta vähät minä siitä välitin; Minun tehtäväni Kuolonklaanin jäsenenä oli huolehtia, että asiattomat pysyivät rajojen ulkopuolella ja sillä siisti.
"No, nyt olette nähneet, joten alkakaahan laputtaa", murahdin hampaideni takaa ja silmäilin erakkojoukkoa tiukasti. Kissat olivat minua selvästi nuorempia, mutta jos he päättäisivät alkaa rettelöidä, meille kävisi kalpaten. Tai no, oikeastaan vain minulle, mikäli Taivastassu oli heidän puolellaan. Ihan tosi, tilanne oli tosi hämärä - en enää tiennyt, kehen luottaa.
"Poistutteko hyvällä", aloitin hitaasti ja avasin kynteni, "vai pahalla?"
"Kuulit kyllä, mitä ystäväni äsken sanoi. Me emme halua harmeja, tulimme vain katsomaan, miltä täällä näyttää - sillä selvä", ikäisekseen poikkeuksellisen suurikokoinen harmaanruskea naaras sanoi vakaalla äänellä. Kohtasin hänen haaleanvihreiden silmiensä katseen. Vaikka aistinkin hänen olemuksessaan epävarmuutta, jopa tietynlaista pelkoa, hänen katseensa oli kirkas, utelias. Siristin aavistuksen silmiäni.
"Hyvä on. Oli miten oli, pyydän - ei, käsken - teitä poistumaan alueemme lähettyviltä mitä pikimmiten, muuten en voi vastata seurauksista", mau'uin lopulta. Mieleni ei tehnyt ryhtyä painimaan kurittoman kakaralauman kanssa, joten yritin hoitaa tilanteen siististi ja ilman väkivaltaa.

//Merkurius, Corona tai Taivas?
//365 sanaa

"Oletko hyvä kiipeilijä?" Karhutassu kysyi kääntäen terävät silmänsä minuun. Hänen silmiensä huomiota herättävä oranssi väri sai oloni tuntumaan hieman epämukavalta kerta toisensa jälkeen.
"Luulen, että harjoittelemme tänään kiipeilyä", Karhutassu jatkoi viittoen puiden mahtavia hahmoja ympärillämme. Vilkaisin huolestuneena korkeina vierellämme kohoavia mäntyjä ja kuvittelin itseni sen oksasta roikkumassa. Minua kylmäsi ajastuksin tuonne ylös kiipeämisestä. *Kissathan putoavat aina jaloilleen, eikö niin?* Yritin lohduttautua ajatukseen, mutta silti tassuni tuntuivat muuttuvan hyytelöksi. Muistin kuitenkin, että Karhutassu omasi vain lyhyen hännän. Toivoin tosiaan, ettemme olisi tippumassa puusta tänään.
“En todellakaan”, irvistin, “Luuletko, että kiipeämme heti kovin korkealle?” Katseeni hapuili pieniä puita suunnasta, johon olimme matkalla.
“En tiedä”, kastanjanruskea kolli naukaisi ja kohautti lapojaan epätietoisesti. Hän oli kooltaan suuri, mutta hänen ruumiinrakenteensa vaikutti ketterältä. Olin kysymässä juuri hänen kiipeilytaidoistaan, mutta sitten kuulin Surmakynnen äänen.
“Olemme perillä. Tänään harjoitellaan kiipeilyä. Kiipeätte tuon puun puoleen väliin ja tulette takaisin alas. Sen jälkeen kerromme, kuinka voisitte parantaa suoritustanne – jos edes kykenette parantamaan sitä”, harmaa naaras naukaisi terävä katse silmissään. En oikein pitänyt siitä, kuinka osa Kuolonklanilaisista puhutteli toisiaan.
“Taivastassu aloita sinä”, Rapakynsi naukui hiljaa. Tassutin nimetyn puunjuurelle ja ymmärsin vasta, että sen korkeus oli minulle aivan liian korkea. Nielaisin ja upotin kynteni puun ruskeaan runkoon. Kaikki menisi luultavasti paremmin, jos en katsoisi alas – en pitänyt siitä, että olin korkeammalla kuin minun kuuluisi. Nimeni oli siis aika ironinen, Taivashan oli korkein kaikista. Lähdin työntämään itseäni yllättävän hallitusti ylöspäin takajaloillani ja asetin etukäpäläni tueksi hieman korkeammalle joka askeleella. Vaistomaisesti vilkaisin alas ja juuri sen takia takajalkani lipesi ja ruopaisi kaarnaa maahan. Päästin kiljahduksen, mutta sain jalkani takaisin kiinni runkoon. Sydämeni hakkasi rinnassani pakahtuakseen. Olin painautunut aivan kiinni puunrunkoon. En halunnut näyttää pelokkaalta, joten ahdistuksesta huolimatta jatkoin kapuamista ylöspäin. Sain kiinni tukevasta oksantyngästä ja rentouduin hieman.
“Tämähän menee ihan loistavasti”, mumisin itselleni. Vedin pääni varovasti taakse katsoakseni olinko saavuttanut jo puolen välin rajapyykin. Huomasin kuitenkin, että olisi ponnisteltava vielä hieman ylöspäin. Kohta ei näyttänyt helpolle, eikä siinä ollut montaakaan tassunsijaa, mutta päätin silti lähteä kokeilemaan. Minusta oli niin tärkeää tehdä vaikutus mestariini. Hetken puurtamisen jälkeen olin saavuttanut puolivälin. Koko matka oli kestänyt suhteettoman kauan ja kiipeämisenikin näytti typerältä, mutta pääsin silti ylös asti. Nyt olisi aika lähteä takaisin alas.

Olimme suorittaneet kiipeilytehtävän ihan kelvollisesti. Meidät oli Karhutassun kanssa lähetetty saalistamaan keskenämme. Karhutassu oli mennyt tarkistamaan toisen suunnan saaliiden varalta. Olin saanut kiinni pulskan hiiren ja olin haudannut sen erään erikoisen näköisen kitukasvuisen puun viereen. Olin saapunut Kuolonklaanin reviirin rajalle ja juuri kun olin kääntymässä pois kuulin rapinaa. Käännähdin nopeasti äänen suuntaan ja näin kolme minua hieman nuorempaa kissaa. Kaikki olivat kuitenkin suurempia kuin minä, joten tilanne oli huolestuttava. Tuijotin hämmentynyttä kissajoukkoa. He näyttivät nälkiintyneiltä, joten oletin, että jos Karhutassu saapuisi paikalle voisimme voittaa heidät kunnialla. Siis vain, jos he itse astuisivat rajan yli tai haastaisivat riitaa. He eivät olleet meidän uhkamme rajan toisella puolella.
"Hei! Onko tämä sinun aluettasi?" suurikokoinen harmaanruskea naaraskissa naukui ja astui askeleen eteenpäin. Kissan tassut olivat likaisen valkeat, joka oli mielestäni uniikin näköistä. Naaraan ääni ei ollut vihamielisen kuuloinen. Vilkaisin vielä kissan takana olevaa kolli kaksikkoa, jotka olivat lähellä toisiaan. Toisen turkki oli erittäin tasaisen kastanjanruskea ja hänen tassunsa olivat valkeat. Huomasin, että valkoinen väri nousi korkeammalle takajaloissa. Yksi kiintoisa piirre oli myös kolme pilkkua kollin oikeanpuolisessa lonkassa. Hänen kullankeltaiset silmänsä tiirailivat minua arvioivasti. Siirsin katseeni paksuturkkiseen kolliin, jonka valkeata turkkia koristi tummanharmaat laikut. Meripihkan värisissä silmissä oli varautunut katse.
“On. Tai siis Kuolonklaanin, mutta olen osa sitä, joten kyllä tämä on minun aluettani”, naukaisin tasaisella äänellä ja kohdistin katseeni naaraan haaleanvihreisiin silmiin, “Keitä olette? Ja ettehän ajatelleet tunkeutua alueellemme? Voin varoittaa, että teille tulee tukalat oltavat, jos ylitätte rajan.” Kohotin kulmiani varoittavasti, mutta annoin turkkini siloittua alkusäikähdyksestä.
“Olen Dakota ja tässä ovat Corona ja Merkurius”, harmaanruskea naaras naukui ja viittoi takanaan oleviin kolleihin. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi tervehdyksen ja räpäytti silmiään. Tummanharmaa läiskäinen kolli näytti silmistään edelleen etäiseltä.
“Selvä. Olen Taivastassu, Kuolonklaanin soturioppilas. Kysyn vielä uudestaan, mitä teette täällä?” naukaisin ja siirtelin tassujani. Nyt kastanjanruskea kolli avasi suunsa:
“Haistoimme teidät ja olimme vain kiinnostuneita muista kissoista.” Hänen äänensä oli erittäin hiljainen ja etäinen. Dakota taisi olla kolmikon sosiaalisin kissa, jonka takia käänsin kasvoni taas häneen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään kuulin kumisevaa murinaa takaani ja näin Karhutassun saapuvan tilanteeseen.


//Karhu? Erakot?
691 sanaa

Pihkatassu vilkaisi Lauhapentua ja käänsi sitten katseensa sammaliin.
"Olen tehnyt sitä aika paljon, joten se alkaa kyllästyttämään", oppilas selitti. Lauhapentu nyökkäsi ja jatkoi sammalien rullaamista. Minäkin otin toisen pedin ja aloin tekemään siitä siistiä rullaa. Pihkatassu ei suinkaan jäänyt katsomaan meitä työnteossa, vaan alkoi itsekin rullaamaan yhtä sammalvuodetta. Pihkatassun auttaminen oli mukavaa. Koin, että ensi kertaa koskaan minulla oli jokin tärkeä rooli klaanissani. Se oli toki pieni, mutta kuitenkin mielestäni aika tärkeä.
Kun olimme saaneet kaikki sammalvuoteet rullattua, veimme ne pois pesästä. Toiset oppilaat olivat tuoneet parantajan pesän sairasaukiolle uusia sammalia leirin ulkopuolelta.
"Meidän täytyy nyt tehdä näistä uudet pedit", tabbykuvioinen oranssi kolli sanoi. Pihkatassu repi itselleen sopivan kokoisen sammalpallon ja kantoi sen sairasaukion toiselle laidalle. Minä tein saman hänen perässään, ja Lauhatassu seurasi minua. Pienemmällä pennulla oli hieman ongelmia saada itseään suurempi sammalpallo liikkeelle, mutta hän keksi kyllä keinonsa. Lauhapentu kieritti sammaleensa Pihkatassun luokse. Sen jälkeen oppilas laski sammalpallonsa maahan.
"Painellaan sitä vähän käpälillä niin, että siihen on mukava käydä makaamaan", valko-oranssi kolli näytti taas esimerkin.
"Näinkö?" kysyin ja painelin etukäpälilläni sammalpalloa. Se tuntui aika vaivalloiselta, joten kävin sammalpallon päälle ja aloin painella sitä jokaisella käpälälläni. Pihkatassu nyökkäili ja käänsi katseensa Lauhapennun suuntaan. Pentu kierähti makaamaan sammalpallon päälle.
"Se toimii näin paremmin!" Lauhapentu hihkaisi, nousi ylös ja asettui toiseen asentoon makaamaan. Naurahdimme molemmat Lauhapennun tekniikalle.
Saimme kaikki vuoteet tehtyä, ja Hehkuaskel palasi takaisin sairasaukiolle yrttivarastosta. Parantaja vilkaisi meidän suuntaamme. Sitten hänen katseensa siirtyi juuri tehtyihin sammalvuoteisiin.
"Ai, te olettekin jo valmiita. Kiitos paljon avusta teille kaikille", lempeä parantaja kiitti kehräten. Minusta tuntui hyvältä olla avuksi. Pihkatassu nyökkäsi vastaukseksi.
"Olen menossa ulos keräämään yrttejä, joten valitettavasti minun täytyy ajaa teidät pois pesästäni siksi aikaa. Tulkaa joku toinen kerta taas käymään", parantaja naukui ilmeisesti lähinnä minulle ja Lauhapennulle. Hän kai uskoi meidän syövän kaikki hänen yrttinsä. Olin kuullut, että jotkut pennut olivat tehneet niin. Jotkut olivat jopa kuolleet, kun he olivat syöneet liian suuren määrän jotakin yrttiä. En olisi kyllä yhtään ihmetellyt, jos Lauhapentu joku päivä söisi luvatta Hehkuaskeleen yrttejä. Minun pitäisi pitää huoli siitä, että pentu ei pääsisi tänne yksinään. Tassuttelimme Hehkuaskeleen edellä takaisin leirin pääaukiolle. Nenäni oli jo tottunut parantajan pesän yrttien kitkerään hajuun, mutta leirin pääaukion ilma tuntui nyt raikkaammalta kuin koskaan.
"Tuletko kanssamme?" Lauhapentu kysyi Pihkatassulta ja loikki innoissaan kollin ympärillä.

//Pihka tai Lauha?
//374 sanaa

"Karhutassu", Surmakynnen käskevä ääni palautti minut takaisin maanpinnalle. Olin uppoutunut omiin ajatuksiini niin syvästi, etten ollut huomannut varapäällikön lähestyvän minua. Korjasin hiukan asentoani ja kohtasin naaraan keltaisten silmien läpitunkevan katseen.
"Tässä näin", koin tarpeelliseksi ilmoittaa, vaikka tiesin mestarini kykenevän näkemään minut ilman erillistä informaatiotakin.
"Sovimme Rapakynnen kanssa pitävämme yhteisharjoitukset. Hae Taivastassu ja tulkaa sitten uloskäyntitunnelille", Surmakynsi ohjeisti lyhyesti. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa kärsimättömän oloisena, mistä tiesin, että hommaisin itselleni vain vaikeuksia, jos asettuisin tämän asian kanssa poikkiteloin.
"Hyvä on. Tulemme mitä pikimmiten", sanoin vikkelästi, ennen kuin naaras ehtisi kyllästyä odotteluun, ja suuntasin nukkumapaikoille. Matka ei ollut pitkä, sillä olin istunut viettämässä aikaa ihan oppilaiden pesän edustalla Surmakynnen ilmaantuessa paikalle.
Pesä oli muutamaa nukkuvaa oppilasta lukuun ottamatta tyhjä. Onneksi yksi näistä nukkuvista oppilaista oli etsimäni kissa. Seisahduin kerälle käpertyneen naaraan vuoteen viereen. Hän näytti olevan sikeässä unessa, enkä ollut varma, mikä oli soveliain tapa herättää hänet. En pitänyt useimmista ikätovereistani, mutta Taivastassu vaikutti ihan mukavalta, ja jos osaisin käsitellä häntä oikein, voisi minulla tulevaisuudessa olla yksi uusi liittolainen puolellani.
"Taivastassu", sihahdin hiljaa. Pyrin pitämään äänentasoni alhaisena, jotten herättäisi muita. Puhtaanvalkean oppilaan korva värähti, mutta tämä ei herännyt.
"Taivastassu, herää", koitin uudestaan. Tällä kertaa naaras avasi silmänsä. Taivastassu katsahti minuun unisen näköisenä. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, odottaen selvästikin selitystä nokostensa keskeytykselle.
"Surmakynsi ja Rapakynsi ovat järjestäneet meille yhteisharjoitukset. He pyysivät tulemaan uloskäyntitunnelille niin pian kuin vain suinkin mahdollista", selitin asiani kiireesti. Oppilas kuittasi kuulemansa nyökkäyksellä ja ryhtyi sukimaan turkkiaan. Sitten hän kipusi ketterästi ylös vuoteestaan.
"Mennäänkö?" tämä kysyi ja vilkaisi minua. Unohduin katsomaan hänen erivärisiä silmiään muutaman sydämenlyönnin ajaksi, kunnes ravistelin itseni hereille ajatuksistani.
Rykäisin nopeasti kurkkuani. "Mennään."
Seurasin Taivastassua aukiolle. Rapakynsi ja Surmakynsi odottelivat meitä jo piikkihernetunnelin luona. Surmakynsi näytti hyvin äkäiseltä - olikohan joku piilottanut muurahaisia hänen petiinsä?
"Siinähän te olette", Rapakynsi maukui hyvin leppoisan oloisesti huolimatta vieressään seisovan varapäällikön kireydestä.
Liikkeelle lähtö tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Kuljimme metsään päin, joten päättelin, että meillä täytyi olla tiedossa kiipeilyharjoitukset. En ollut kovinkaan kummoinen kiipeilijä, mikä ei varmasti tullut yllätyksenä monelle, mikäli osasi katsahtaa kohtuuttoman pitkiin jäseniini. Taivastassu kulki muutaman hännänmitan päässä edelläni. Kirin hänet kiinni parilla hassulla harppauksella.
"Oletko hyvä kiipeilijä?" utelin tältä. Naaras katsoi minua kysyvästi. "Luulen, että harjoittelemme tänään kiipeilyä", pohjustin kysymystäni ja nyökkäsin ympärillämme kohoaviin puihin, joita alkoi olla yhä tiheämpään, mitä syvemmälle metsään kävelimme.

//Taivas?
//375 sanaa

Seurasin intopiukeana Pihkatassun työskentelyä. Oppilas oli tosi taitava sammalrullien pyörittelyssä - ehta ammattilainen! Vielä mahtavampaa tästä teki se, että me Mahlapennun kanssa saimme osallistua tähän Pihkatassulle suotuun kunniatehtävään. Tunsin voivani olla hyödyksi, eikä sitä tunnetta peitonnut sitten niin mikään!
Pihkatassu antoi meille molemmille omat makuualustat, joista meidän pitäisi pyöritellä rullia, aivan niin kuin kolli oli opastanut. Aluksi homma tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, sillä vanha ja kulunut sammal mureni helposti, mutta kun löysin oikean taktiikan, rullaaminen alkoi sujua paljon paremmin.
Vilkaisin ystäväni suuntaan ohimennen. Mahlapentukin oli saanut ideasta kiinni. Hänen rullansa oli jo loppusuoralla. Mutta niin oli myös minun. Laskin tassuni paksun rullan päälle, enkä voinut olla peittelemättä ylpeyttäni. Katsahdin taas Mahlapentuun ja tämän sammalrullaan.
"Hienoa työtä, Mahlapentu!" kehaisin. Kermanvärinen kolli nyökkäsi vähän.
"Ei sinunkaan rullasi ole hullumman näköinen", hän sanoi. Kurkustani nousi huvittunut kehräys. Käännyin sitten Pihkatassun puoleen.
"Saammeko pyöritellä lisää rullia?" pyysin. Kollin kasvoille levisi hymy, jota en osannut kuvailla sanoin.
"Tietysti saatte, tuossa on vielä muutama peti jäljellä", hän maukui viitaten hännällään nukkumapaikkojen suuntaan.
"Kiva!" tokaisin ja kipitin lähimmälle pedille. Mahlapentu seurasi perässäni. Olin aistivinani hänessä hienoista ärtyneisyyttä, joka kiinnitti huomioni.
"Etkö sinä pidä sammalten rullaamisesta?" kysyin kollin ryhtyessä rullaamaan viereistä vuodetta. Katsoin häntä pää kallellaan.

//Mahla ja Pihka?
//197 sanaa

Toisin kuin oranssinruskea kolli oli luullut, parantajan pesän siivoamisesta saattaisi sittenkin tulla hauskaa. Kaksi pentua, jotka Pihkatassu tunnisti Mahlapennuksi ja Lauhapennuksi, olivat myös pesässä. Vaikka yleensä pennut olivat vain tiellä, nyt Lauhapentu oli tarjonnut apua siivoamiseen. Kolli virnisti pienen pennun kysymykselle.
“Totta kai te voitte auttaa”, Pihkatassu sanoi. Lauhapennun kirkkaansinisiin silmiin syttyi innokas hehku, mutta Mahlapentu vaikutti siltä, ettei hän halunnut siivota. Mahlapentu oli Lauhapentua vanhempi ja näköjään jo oppinut, että siivoaminen ei ollut sitä mahtavinta työtä. Pihkatassu kuitenkin tiesi, että pääsisi itse helpommalla jos saisi molemmat pennut auttamaan.
“Oletteko te ennen vaihtaneet makuualusia?” kolli kysyi vilkaisten molempia pentuja vuoron perään. Kumpikin heistä pudisti päätään.
“Moni voisi luulla, että makuualusten vaihtaminen on tylsää puuhaa ja kukaan itseään kunnioittava soturi ei sitä tekisi”, Pihkatassu aloitti. Puhuessa oranssinruskean kollin mieleen tulivat elävästi hänen omat pentuaikansa, kun hän oli auttanut Karhutassua siivoamaan pentutarhaa. Nyt roolit olivat kuitenkin vaihtuneet, sillä enää Pihkatassu ei ollut avuton pentu vaan soturioppilas.
“Mutta oikeasti se ei ole ollenkaan tylsää, vaan siinä tarvitsee todella näppäriä tassuja. Teiltä niitä ainakin näyttää löytyvän, olettehan löytäneet pentutarhasta parantajan pesälle.” Kolli iski leikkisästi silmää pennuille. Molempien hännät heiluivat puolelta toiselle ja pyyhkivät kuivuneita sammalhippuja parantajan pesän lattialta. Ilma oli raskas erilaisten yrttien tuoksuista, ja osa niistä tuntui jopa pistelevän nenää. Välillä Pihkatassu mietti, miten Hehkuaskel oikein pystyi nukkumaan näiden kaikkien voimakkaasti tuoksuvien yrttien keskellä. Ehkä siihen kuitenkin tottui ajan myötä. Pihkatassu ei kuitenkaan halunnut ikinä tottua parantajan pesän yrttiseen ilmaan, sillä hän ei ollut parantajaoppilas vaan soturioppilas! Ja jonain päivänä hänestä tulisi vielä yksi klaanin kunnioitetuimmista sotureista.
Pihkatassu ravisteli päätään saadakseen harhautuneet ajatuksensa takaisin olennaiseen.
“Aloitetaan rullaamalla vanhoja makuualusia rulliksi, koska siten ne on helppo kantaa ulos”, Pihkatassu sanoi. Pennut tarkkailivat vierestä, kun oppilas rullasi haisevan sammalmaton rullalle. Pihkatassu ei voinut olla tuntematta sitä pientä ylpeyden pistoa rinnassaan. Tuntui hyvältä tietää, että hän oli kokeneempi ja taidokkaampi kuin kaksi pentua hänen vieressään. Kerrankin hän tiesi osaavansa homman. Lisäksi hänen tarvinnut kestää muiden oppilaiden teräviä katseita, kun hän kompuroi tuon tuostakin taisteluharjoituksissa omiin jalkoihinsa.
// Lauha tai Mahla?
// 330 sanaa

Tuhkajuova: 54kp! -

Pikkutassu: 31kp! -

Taivastassu: 11kp -

Karhutassu: 16kp -

Mahlapentu: 31kp! - Nimitän Mahlapennun oppilaaksi myöhemmin.

Lauhapentu: 23kp! - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentovarjo: 13kp -

Pihkatassu: 32kp! -

Käänsin katseeni pesän sisäänkäynnille. Ruipelo oranssinruskea tabbykuvioisen turkin omaava kolli seisoi jonkun matkan päässä meistä. Kissan tumman meripihkaiset silmät erottuivat hyvin sairasaukion hämäryydessä. Lauhpentu oli juuri kysynyt minulta, kuka pesään ilmestynyt kolli oli. Kissa oli ilmoittanut tulleensa siivoamaan pesää. Olin nähnyt hänet aiemmin leirin pääaukiolla, mutta en millään saanut mieleeni kissan nimeä. Olikohan se Pikkutassu? Vai sittenkin Pihkatassu? Olin kuullut molemmista puhuttavan, mutta en tiennyt kumpi kissa oli, vai oliko nimi sittenkin joku aivan eri.
"En ole ihan varma", vastasin itseäni nuoremmalle pennulle. Se ei tuntunut haittaavan Lauhapentua, sillä pentu otti ison harppauksen eteenpäin kohti oppilasta. Olin aivan varma siitä, että ruipelo kissa oli yhä oppilas. Miksi soturi tulisi siivoamaan parantajan pesää? Kissan täytyi kuulua toiseen suurissa harjoituksissa hävinneeseen joukkueeseen.
"Mikä sinun nimesi on?" Lauhapentu esitti kysymyksen kissalle. Oppilas käännähti kohti oranssin ja valkean kirjavaa pentua.
"Pihkatassu", kissa ilmoitti lyhyesti ja jatkoi matkaansa kohti sairasaukion sammalvuoteita. Lauhapentu seurasi perässä. Olisi tehnyt mieli viedä pentu pois pesästä vielä kun pystyi. Moni kuolonklaanilainen inhosi joka paikkaan mukaan tunkevia pentuja, jotka kyselivät liikaa. Lauhapennun tuntien kysymyksiä olisi luvassa niin kauan, kunnes oppilas ärsyyntyisi ja sanoisi rumasti. Hehkulampi vei yrtit pois ja katosi itsekin yrttivarastoonsa. Astelin hieman lähemmäksi Lauhapentua ja Pihkatassua, joka ei vaikuttanut olevan kovinkaan innoissaan pesän siivoamisesta.
"Miksi sinä siivoat?" pentu uteli. Pihkatassu vilkaisi taas itseään pienempää kissaa. Kolli repi sammalvuoteen pois vanhalta paikaltaan ja kääri sen siististi niin, että se olisi helpompi viedä pois pesästä.
"Se on hänen tehtävänsä tänään", totesin nopeasti Lauhapennun takaa. Pihkatassu vilkaisi minuakin, mutta jatkoi puuhiaan.
"Voimmeko me auttaa jotenkin?" Lauhapentu päätyi kysymään. Eikä! Miksi hän oli kysynyt kysymyksensä noin? Ei minua huvittanut siivota pesiä, sillä se ei ollut minun hommaani! En kuitenkaan vaivautunut sanomaan mitään, sillä kysymys oli jo kysytty ja sillä siisti. Olin aivan varma, että Pihkatassu halusi meidän auttavan, sillä sillä tavoin hän itse pääsisi vähemmällä ja aikaa kuluisi rutkasti vähemmän.

//Pihka tai Lauha? En oikee ollu varma miten Pihka käyttäytyy xd
// 307 sanaa

Olin herännyt aikaisin kuten aina. Sotureiden pesässä nukkuminen oli alkuillasta tuntunut vaikealta, mutta väsymys oli lopulta saanut vallan ja olin nukahtanut. Aamulla olin herännyt ennen muita. Jaloittelin pääaukiolla hetken, mutta olin palannut takaisin sotureiden pesään. Viimein kun muut partion jäsenet heräsivät, poistuin heidän kanssaan takaisin pääaukiolle. Mitä lähemmäksi Viherlehteä pääsimme, sitä aikaisemmin aurinko nousi. Auringon kullankeltainen väri pilkotti jo taivaanrannassa, ja varjot väistyivät valon tieltä. Leiri oli hiljainen. Rajapartioon lähtevät kissat olivat heränneet kanssamme samaan aikaan, ja myös Hehkulampi oli saapunut pääaukiolle nauttimaan Hiirenkorvan raikkaasta aamusta. Tiesin tuoresaaliskasan olevan tyhjillään, joten en edes vilkaissut sen suuntaan. Turmaloikka oli käynyt katsomassa kasaa ja todennut sen sitten tyhjäksi. Vilkaisin Pimentovarjoa, joka suunnisti jo kohti piikkihernetunnelia. Partion johtoon päässyt Kaaostuho oli jo odottamassa muita. Myös Turmaloikka oli ehtinyt uloskäynnille. Lähdin nopeasti naaraan perään, ja huomasin myös Kalmakuun tulevan rinnallani. Vaaleanharmaa Kaaostuho johdatti meidät ulos leiristä. Tiesin partiota johtavan soturin olevan erittäin äkkipikainen. Usein hän syyllisti muita kaikesta, vaikka kukaan ei olisi tehnytkään mitään. Tämä taisi olla suuri syy sille, miksi Punatähti ei liiemmin luottanut oppilaiden soturikoulutusta kollin käpäliin. Minkäköhänlainen soturi tulisi, jos Kaaostuho saisi toimia mestarina? Ajatus puistatti minua. Pimentovarjo harppoi nopeasti minun ja Turmaloikan ohitse. Turmaloikka tyytyi jäämään minun taakseni. Kirin mustan naaraan nopeasti kiinni. Silloin myös Turmaloikka joutui kiristämään tahtiaan. Tiesin sen ärsyttävän väsynyttä soturia, jonka vuoksi sen oikeastaan tein. Pimentovarjo huomasi tämän ja näytti tyytyväiseltä.
Kaaostuho pysähtyi joen lähelle. Hän kääntyi katsomaan partion jäseniä hänen normaali outo ilme kasvoillaan.
“Hajaannutaan”, hän totesi vain ja käänsi selkänsä muille. Kaaostuho lähti kävelemään metsään päin. Tein työtä käskettyä ja lähdin suuntaamaan kohti Hehkulampea. Joen pinta oli noussut lumien sulamisen seurauksena, ja saatoin kuulla sen solinan tänne saakka. Maistelin kaikessa rauhassa ilmaa ja kuuntelin ääniä ympärilläni. Hiiren tuoksu leijaili ilmassa voimakkaana, joten lähdin seuraamaan sitä. Kerkesin ottaa ehkä kymmenisen askelta, kun näin harmaan pienen otuksen vain muutamien ketunmittojen päässä. Lähdin hitaasti vaanimaan hiirtä. Otin pieniä askeleita yritin olla mahdollisimman hiljaa. Hiiri käännähti minua kohti ja huomasi minut, joten minun täytyi hyökätä. Tein nopean syöksyn kohti eläintä. Muutamalla juoksuaskeleella sain sen kiinni ja iskin hampaani hiiren niskaan. Se vingahti, kun taitoin niskat nurin. Tyytyväisenä pudotin hiiren maahan ja kaivoin sille kuopan yhä hieman jäiseen maahan. Laitoin merkiksi peitetyn kuopan päälle kuusesta pudonneen pienen oksan. Sen jälkeen lähdin jatkamaan eteenpäin matkaani kohti Hehkulampea. Halusin käydä katsomassa, josko lammella tai siitä lähtevällä joella olisi kaloja. En ollut koskaan kalastanut, mutta Jyrkänneloikka oli kertonut minulle kalastamisesta. Oli tärkeää olla hiljaa ja malttaa pysyä paikoillaan niin, ettei varjoni heijastuisi joen pintaan. Täytyi olla nopeat refleksit, sillä kala täytyi saada kiinni juuri oikeaan aikaan, jonka jälkeen se täytyisi heittää rantaan. Jyrkänneloikan mukaan kalat räpiköivät paljon kuivalla maalla, ja vaarana oli, että ne pääsisivät takaisin veteen. Kävisin vain nopeasti kurkkaamassa, mutta en käyttäisi koko partiota kalojen etsimiseen. Jos kaloja ei näkyisi, palaisin lähemmäksi metsää.
Kun saavuin joen rannalle, painauduin matalaksi ja katsoin virtaavan veden pintaa. Pinta oli hieman korkeammalla kuin yleensä, mutta joki ei ollut lainkaan jäässä. Katselin virtaavaa vettä hetken aikaa aivan paikoillani. Huomasin, kuinka ohitseni ui kala. Se ui veden virran mukaisesti melko kovaa, joten en edes yrittänyt saada sitä kiinni. Hengitin syvään ja jatkoin odottamista vielä hetken ajan. Huomasin seuraavan kalan lähestyvän Hehkulammen suunnasta, joten hitaasti siirsin oikean käpäläni valmiusasentoon. Kun hopeinen kala oli kohdallani, iskin käpäläni veteen. Osuin kalaan ja sain sen pois vedestä, mutta isku ei ollut ollut tarpeeksi voimakas. Kala ei pudonnut maalle, vaan se loiskahti takaisin veteen. Hopeinen otus ui nopeasti pois. Kirosin mielessäni, mutta halusin yrittää uudelleen. Vaihdoin paikkaa, sillä en ollut varma tiesivätkö kalat minun odottavan niitä äskeisessä kohdassa. Meni taas hetki, kunnes näin kalan. Se ui hitaammin kuin kaksi aiempaa. Niinpä upotin käpäläni veteen ja iskin kynteni kalaan. Voimaa oli tällä kertaa tarpeeksi, ja sain kalan maalle. Loikkasin sen perään ja painoin sen maata vasten vettä tihkuvalla käpälälläni. Katsoin kynsieni alla räpiköivää hopeista kalaa innoissani. Ensimmäinen kalani! Muistelin, mitä isä oli kertonut kalastamisesta. Tässä kohtaa kala pitäisi tappaa, joten tartuin hampaillani sen päähän ja toisen käpälän avustamana taitoin sen päätä niin, että kala kuoli ja lopetti räpiköimisen. Mieleni teki kalastaa toinenkin kala, mutta päätin palata takaisin maariistan pariin. Joen äärellä oli kulunut jo niin kauan, että aurinko oli jo noussut. Saatoin nähdä kirkkaan auringon jo miltei kokonaan. Halusin saada vielä yhden saaliin kiinni, joten vein kalani samaan paikkaan hiiren kanssa ja lähdin etsimään saalista.


Lopulta palasin takaisin tapaamispaikalle vain hiiren ja kalan kanssa. Pimentovarjo oli ainoa paikalla. Nuori soturi nosti katseensa minuun aluksi hieman yllättynyt ilme kasvoillaan. Se katosi kuitenkin nopeasti, sillä naaras ei tainnutkaan olla niin yllättynyt kalastani. Naaraan käpälien edessä lojuivat pullea orava ja hyvin rähjäisen oloinen laiha jänis.
“Lähditkin leikkimään vesileikkejä? Minä luulin että meidän piti saalistaa”, naaras totesi tavalliseen tapaansa.
“Ihme että tunnistit kalan. En olisi ihmetellyt, jos olisit luullut sitä maaeläimeksi”, annoin takaisin samalla mitalla. Olin tottunut Pimentovarjon tapaan kuittailla, eikä se häirinnyt minua lainkaan. Ennemminkin pidin tavastamme kommunikoida toisillemme. Parempi Pimentovarjo kuin esimerkiksi Kuolonklaanin lempeät kissat, jotka eivät uskaltaneet sanoa mitään vähänkään ilkeää.

//Pimento?
// 818 sanaa

Seurasin Mahlapentua syvemmälle pesään. Väkevä haju tunkeutui nenääni ja pisti minut irvistämään. Mahlapennun mukaan haju tuli yrteistä. En tiennyt, mitä ne niin kutsutut yrtit olivat, mutta jo tämän perusteella osasin sanoa, etten halunnut tehdä niiden kanssa läheisempää tuttavuutta.
"Mitä täällä tehdään?" kysäisin Mahlapennulta, joka oli pysähtynyt katselemaan ympärilleen. Kolli vilkaisi suuntaani vihreillä silmillään, mutta käänsi sitten katseensa takaisin eteenpäin.
"Parannetaan kissoja", hän vastasi. Tassutin hänen vierelleen.
"Miten?"
"Yrteillä varmaankin."
Juuri kun olin aikeissa esittää lisäkysymyksiä, varjoista esiin astui pikimusta hahmo, jonka valkeat tassut pistivät erityisesti silmääni. Naaraaksi olettamani kissa tuli lähemmäksi. Hänen kasvoillaan oli lämmin hymy, eikä tämän keltaisissa silmissä ollut viittaustakaan vihamielisyyteen.
"Oletko sinä varjo!" henkäisin. Ääneen lausuttuna se oli kuulostanut typerältä, ja tajusin sen nyt. En kuitenkaan irrottanut katsettani naaraan silmistä.
Kissa naurahti selvästi huvittuneen oloisena ja sanoi sitten pehmeällä äänellä:
"En, minä olen parantaja. Nimeni on Hehkuaskel."
"Hehkuaskel", makustelin nimeä kielelläni. Minusta se oli oikein hieno nimi.
"Minä olen Lauhapentu, ja tuo tuossa on minun ystäväni, Mahlapentu!" kerroin kainostelematta. Vilkaisin sitten kermanvärisen pennun suuntaan pahoittelevasti, sillä en tiennyt, olisinko saanut esitellä häntä tämän itsensä puolesta.
"Mitä te kaksi teette täällä? Eivätkö Ruostekukka ja Mäntykukka huolestu, jos saavat kuulla teidän pyörineen näin kaukana pentutarhasta?" Hehkuaskel epäili.
"He ovat tuossa ulkona ottamassa aurinkoa", Mahlapentu ehti sanomaan väliin ja viittoi hännällään pesän uloskäynnin suuntaan.
"Tjaa", parantajanaaras silmäili meitä mietteliäänä. "Hyvä on sitten."
Vaikka olin alunperin vannonut itselleni, etten ottaisi lähikontaktia niiden haisevien yrttien kanssa, uteliaisuuteni pääsi kasvamaan liian suureksi, enkä voinut olla kysymättä:
"Millaisia ne sellaiset yrtit ovat?"
"Kasveja, joilla on parantavia ominaisuuksua", Hehkuaskel vastasi epäröimättä. Tämä oli hänelle ilmeisesti jo tuttua puuhaa, ja esittämäni kysymys niin puhki kysytty, että hän osaisi vastata siihen vaikka unissaan.
"Saanko nähdä?" kysyin oikein kauniisti.
Naaras tuumi hetken. Sitten hän kääntyi ympäri ja katosi pesän pimentoon. Hetken jo ehdin luulla, että hän oli jättänyt meidät tänne ja palannut omien puuhiensa pariin, mutta sitten hän palasi takaisin mukanaan tuppo tuoksuvia lehtiä. Aivan oikein: Nämä lehdet eivät haisseet, ne tuoksuivat - ja vieläpä hyvälle! Hehkuaskel laski lehdet eteemme, mutta aikoi selvästikin pitää huolen siitä, ettei yksikään lehti katoaisi kummankaan pennun kurkusta alas.
"Mitä tuo on?" kysyi Mahlapentu, joka kallisti päätään ja katsoi lehtiä.
"Minttua, sitä käytetään kuoleman hajun peittämiseen", parantaja kertoi.
"Haiseeko kuolema yhtä pahalta kuin pesäsi?" halusin välttämättä saada tietää. Jälleen kerran purin huultani, kun tajusin vasta jälkeenpäin kuulostaneeni hyvin töykeältä, vaikka kysymystäni ei ollutkaan tarkoitettu ilkeäksi tai edes herjaksi.
"Hehkuaskel? Tulin siivoamaan", uusi ääni pesän suulta keskeytti meidät, ja sai myös toivoakseni typerän kysymykseni haihtumaan toisten mielestä.
Käännyin katsomaan oranssinruskeaan tabbykuvioiseen kolliin, jolla oli tosi pitkät jalat. Ihan kuten velipuolellani Karhutassulla. Siitäpä minulla heräsi ajatus, olisiko tuokin kissa voinut olla minulle sukua.
Hivuttauduin lähemmäksi Mahlapentua. "Kuka tuo on?" kuiskasin hänelle. Pentu oli minua parilla kuulla vanhempi, joten oletin, että hän olisi saattanut tietää tästä minulle uudesta kissasta jotakin.

//Mahla ja Pihka?
//463 sanaa

Aurinko ei ollut ehtinyt edes kiivetä ylös, kun jokin tökkäsi Pihkatassun oranssinruskeaa turkkia. Kun se jokin osui kollia toisen kerran kylkeen, hän hätkähti hereille. Pihkatassun meripihkaiset silmät olivat unesta sirrillään eikä hän nähnyt kunnolla ympärilleen. Pimeys ympäröi hänet hetken aikaa niin täydellisesti, että kolli luuli silmiensä olevan vieläkin kiinni. Pian Pihkatassu alkoi kuitenkin nähdä eteensä ja erotti pimeässä pesässä muiden oppilaiden kohoilevia kylkiä. Pimeyden puolesta oli vielä lähes yö
“Pihkatassu, aika nousta.” Kuiskaus ei ollut voimakas, mutta se tuntui silti kaikuvan nukkuvien oppilaiden keskellä. Pihkatassu käänsi välittömästi päänsä äänen suuntaan ja ehti nähdä Henkäysvarjon peruuttavan oppilaiden pesästä leirin aukiolle. Kollin vaaleanharmaa häntä pyyhkäisi mennessään oppilaiden pesän edustalta irtonaisia sammalhippuja. Ne jäivät leijumaan ilmaan.
Pihkatassu kömpi istumaan hyvin vaivalloisesti ja kömpelösti, sillä hänen lihaksensa olivat jäykät ja kipeät eilisen jälkeen. Edellisenä päivänä he olivat harjoitelleet Henkäysvarjon kanssa erilaisia hyökkäystekniikoita, joissa keskityttiin Pihkatassun vahvuuksiin, eli nopeuteen. Kollin kömpelyys oli kuitenkin tullut tielle lähes joka kerta, sillä hän oli tuon tuostakin kompuroinut omiin tassuihinsa tai maassa oleviin epätasaisuuksiin. Henkäysvarjo oli kuitenkin hyvin kärsivällinen oppilaansa kanssa, vaikka antoikin hänelle piikikkäitä kommentteja. Ne toivat kuitenkin Pihkatassulle motivaatiota ja saivat hänet yrittämään kovemmin. Edes yhden pienen kehun saaminen Henkäysvarjosta irti oli haastavaa etenkin, kun Pihkatassu ei tuntunut vieläkään hallitsevan kehoaan puoliksikaan niin hyvin kuin hänen muut oppilastoverinsa. Hän ei voinut sille mitään, että vertasi itseään päivittäin muihin oppilaisiin, jotka tuntuivat kasvattavan lihaksia ja taitoja yhtä nopeasti kuin tähdenlennot öisellä taivaalla. Pihkatassusta tuntui välillä, että hän oli vieläkin pieni pentu, joka osasi hädin tuskin kävellä. Vaikka kolli olikin pitkien jalkojensa ansioista suurempi kuin moni muu, ei hänellä tuntunut olevan voimaa puoliksikaan yhtä paljon kuin muilla.
Pihkatassu venytti varovasti pitkiä jalkojaan ahtaassa tilassa muiden oppilaiden keskellä, ja suki sitten muutamalla nopealla vedolla turkkinsa siistimmäksi. Hän oli oppinut, ettei Henkäysvarjoa kannattanut antaa odottaa. Ylipäätään myöhästelijöitä katsottiin kieroon, oli kyse mistä vain.
Kolli tassutti äänettömästi oppilaiden ulos oppilaiden pesästä leirin aukiolle. Henkäysvarjon vaaleanharmaa siluetti näkyi selvästi aamuyön pimeydessä, ja Pihkatassu lähti suunnistamaan mestariaan kohti ripein askelin. Henkäysvarjo nyökkäsi nopean tervehdyksen oppilaalleen ja lähti sitten johdattamaan häntä ulos leiristä. Pihkatassu seurasi mestariaan tarkalleen yhden hännänmitan päässä. Yksi ensimmäisistä asioista, minkä kolli oli oppilaaksi päästyään oppinut, oli pysytellä mestarinsa vauhdissa. Aluksi pysytteleminen täysikasvuisen soturin kannoilla oli ollut kömpelölle Pihkatassulle vaikeaa. Hänen vauhtinsa oli hidastunut väkisinkin, sillä hän ei ollut vielä tottunut liikkumaan epätasaisessa maastossa. Vauhti ja kyky liikkua aluskasvillisuuden seassa oli kuitenkin tullut nopeasti tutuksi, eikä Pihkatassun tarvinnut enää kiinnittää siihen huomiota. Oli muutenkin mukavaa, kun Kuolonklaanin reviiri oli tullut tutuksi eikä kollin tarvinnut keskittyä muuhun kuin havaitsemaan kaikkea tavanomaisesta poikkeavaa. Henkäysvarjolta sai nimittäin aina hyväksyvän nyökkäyksen, jos hänelle ilmoitti esimerkiksi oudosta hajujäljestä. Se osoitti, että Pihkatassu tutki ympäristöään, eikä vain kulkenut mestarinsa perässä kuin varjo. Nyt ympäristön tarkkaileminen tuntui kuitenkin todella raskaalta, sillä väsymys painoi kollin käpäliä ja hänen lihaksensa olivat vielä kankeat. Jokainen askel tuntui tavallista raskaammalta ja äänekkäämältä.
“Tänään harjoittelemme kiipeilyä”, Henkäysvarjo naukaisi olkansa yli, kun he olivat kävelleet hetken hiljaisuudessa. Pihkatassun keho valpastui saman tien. Hän höristi korviaan ja hänen pitkät viiksensä värähtivät. Siitä tuntui olevan pitkä aika, kun he olivat viimeksi käyneet kiipeilemässä. Kiipeily kuului Pihkatassun vahvuuksiin, ja yleensä he keskittyivät harjoittelemaan Henkäysvarjon kanssa niitä taitoja, joissa oli eniten parannettavaa.
“Missä me kiipeilemme?” Pihkatassu kysyi mestariltaan yrittäen pitää äänensä tasaisena. Hänen innostuksensa kuitenkin kuului läpi ja kolli saikin pienen virnistyksen Henkäysvarjolta.
“Mennään leirin pohjoisosaan. Jos muistat vielä, siellä on hyviä kiipeilypuita.”
“Tietenkin muistan”, Pihkatassu tuhahti. “Kyllä minä nyt Kuolonklaanin reviirin tunnen.” Viimeinen lause oli vain pieni sihahdus hampaiden välistä, mutta Henkäysvarjon tarkat korvat kuulivat sen silti. Kolli nosti häntänsä pystyyn merkiksi pysähtyä, ja Pihkatassu seisahtui mestarinsa vierelle. Henkäysvarjon siniset silmät siristyivät viiruiksi, kun hän katsoi oppilastaan.
“Selvä, sinä saat johdattaa minut nyt sellaisen puun luo, jossa voimme harjoitella kiipeilyä”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassun lävitse kulki väristys, kun hän nyökkäsi mestarilleen. Hänen meripihkanväriset silmät kiiluivat jännityksestä ja innostuksesta, kun hän loikkasi mestarinsa eteen ja lähti johdattamaan soturia eteenpäin.
Ikinä ennen kolli ei ollut johtanut ketään. Vain sotureita laitettiin johtamaan partioita, eikä Henkäysvarjo ollut vielä ikinä antanut hänelle tehtäväksi johdattaa häntä reviirillä. Korvat kääntyillen ja kuono korkealla Pihkatassu tassutti reipasta vauhtia puiden lomassa. Hän yritti pitää tasaisen vauhdin ja samalla tähyillä puita. Lähes kaikki puut olivat kuitenkin mäntyjä, joiden alimmat oksat olivat niin korkealla, että niillä ei kannattaisi harjoitella kiipeilemistä. Vaikka Pihkatassu ei katsonut taakseen, hän kuuli mestarinsa askeleet aivan takanaan ja aisti kollin katseen turkillaan. Pieni hermostus sai hänet kiihdyttämään vauhtia.
Metsä tuntui tihenevän ja puita alkoi olla jo lähes liikaa. Missään ei kuitenkaan näkynyt sellaista puuta, joka olisi loistava kiipeilypuu. Lisäksi Pihkatassu tiesi, että he olisivat aivan kohta Kuolonklaanin reviirin rajalla. Kolli yritti olla näyttämättä hermostustaan, ja lähti kaartamaan kylmänviileästi oikealle kohti lehtikuusilaaksoa. Jos hän muisti oikein, lehtikuusilaakson laitamilla kasvoi puita, jotka sopivat kiipeilyyn erittäin hyvin.
Hetken käveltyään Pihkatassun meripihkanväriset silmiin tarttui nuori mänty, joka ei ollut vielä pudottanut kaikkia alimpia oksiaan. Ne olivat juuri sopivalla korkeudella - maasta ei voinut hypätä suoraan oksalle, vaan sinne piti kiivetä. Oksat eivät kuitenkaan olleet niin korkealla, että sieltä putoaminen ei aiheuttaisi vakavia vammoja. Ei sillä, että Pihkatassu uskoisi putoavansa, sillä hänellä oli terävät kynnet ja hän osasi kiipeillä. Oli kuitenkin tärkeä huolehtia harjoitusten turvallisuudesta.
Pihkatassu hidasti vauhtiaan ja pysähtyi puun juurelle. Henkäysvarjo istui maahan ja silmäsi puun nopeasti maasta latvaan. Hänen kulmansa kohosivat hyväksyvästi ja hän nyökkäsi. Pihkatassun huulille kohosi ylpeä virne.
“Tämä vaikuttaa oikein hyvältä kiipeilypuulta”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu röyhisti väkisinkin rintaansa ylpeydestä. Tuntui hyvältä onnistua jossakin.
“Kerrataan ensin, mikä kiipeilyssä on tärkeintä”, Henkäysvarjo naukaisi.
“Älä kiipeä niin korkealle, ettet pääse enää alas. Eikä heikoille oksille saa kiivetä”, Pihkatassu sanoi. Ne olivat ensimmäisiä asioita, jotka Henkäysvarjo oli istuttanut hänen päähänsä, kun he olivat käyneet kiipeilemässä ensimmäistä kertaa.
“Kiivettäessä painon tulee olla tasaisesti koko keholla”, Pihkatassu jatkoi. “Siten jaksaa kiivetä pidempään väsymättä.” Edellisestä kerrasta kolli muisti, että hän oli ensin vain roikkunut puusta etutassujensa varassa. Se ei kuitenkaan ollut hyvä tapa kiivetä, sillä silloin keho väsyi hyvin nopeasti.
“Hyvä. Sitten voit kiivetä tuonne alimmalle oksalla ja jatkaa vielä ylöspäin, jos se tuntuu onnistuvan”, Henkäysvarjo sanoi. Pihkatassu nyökkäsi ja nousi käpälilleen. Hänen lihaksensa olivat vertyneet kävellessä, mutta hän ravisteli silti vielä hieman jalkojaan. Lihasten revähdykset eivät olleet mukavia, eikä hän halunnut rikkoa jäseniään kiipeillessä.
Pihkatassu nosti etutassunsa männyn rungolle ja köyristi selkäänsä. Sitten hän ponkaisi takajaloillaan ja tarttui puun rungosta kynsillään kiinni. Kolli lähti kiipeämään varmoin ottein ylöspäin huolehtien koko ajan siitä, että paino oli tasaisesti koko keholla. Päästyään oksalle hän vilkaisi alhaalla odottelevaa Henkäysvarjoa, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Pihkatassu tasapainotteli oksalla hetken mittaillessaan katseellaan, mihin hän kiipeäisi seuraavaksi. Hieman ylempänä oli kaksi oksaa, joista toinen pli melko ohut. Pihkatassu arveli, että se ei kestäisi kollin painoa. Toinen kuitenkin vaikutti vahvemmalta.
Pihkatassu tarttui männyn rungosta kynsillään kiinni ja lähti kapuamaan ylös. Nyt, kun hän oli korkeammalla, hänen vauhtinsa oli aavistuksen hitaampaa, koska hän ei halunnut hätiköidä ja pudota maahan. Saavuttuaan seuraavalle oksalle Pihkatassu asettui sille istumaan. Hän kohotti katseensa taivaalle ja näki yön tummansinisen värin vaihtuneen vaaleammaksi. Taivas oli pilvetön ja auringon ensisäteet maalasivat jo taivaanrantaa oranssiksi. Pieni tuulenvire heilautti Pihkatassun viiksiä ja hänen turkkinsa pörhistyi automaattisesti. Tuntui mukavalta olla korkealla ja nähdä kauas.
“Pihkatassu, kiipeä alas niin voin näyttää sinulle millä tekniikalla pääset liikkumaan nopeasti ylös ja alas”, Henkäysvarjo huikkasi maasta. Pihkatassu katsoi alas ja nyökkäsi mestarilleen. Sitten hän lähti laskeutumaan runkoa pitkin alas.


Kun aurinko oli noussut kokonaan taivaalle ja linnut alkoivat laulaa aamun ensimmäisiä säveliä, Henkäysvarjo ilmoitti, että he voisivat palata leiriin. Nälkä kurni jo Pihkatassun vatsassa ja hän oli hyvillään, kun Henkäysvarjo sanoi, että hän voisi syödä leirissä. He lähtivät tassuttamaan takaisin kohti leiriä.
“Kuten varsin hyvin tiedät, te olitte yksi hävinnyt joukkue oppilaiden suurissa harjoituksissa. Teidän tulee siis siivota pesiä kuun ajan. Voisit siivota parantajan pesää sen jälkeen, kun olet syönyt. Tule kuitenkin vielä illalla saalistuspartioon”, Henkäysvarjo ilmoitti. Pihkatassu hymähti vastaukseksi. Häntä harmitti, koska he eivät olleet voittaneet harjoituksia. Pesien siivoaminen ei ollut ollenkaan hauskaa, vaikka pentutarhassa ollessaan hän oli suorastaan puhkunut intoa rullatessaan likaisia sammalia. Silloin hän oli vielä luullut siivoamisen olevan suuri ja hyvinkin tärkeä työ. Sentään hän ei joutunut siivoamaan kuuta yksin, vaan muutkin hävinneiden joukkueiden oppilaat joutuivat tekemään osansa.


Saavuttuaan leiriin, Pihkatassu suunnisti tuoresaaliskasalle ja valitsi itselleen ateriaksi hiiren. Nyt, kun lehtikato oli vaihtunut hiirenkorvaksi, riistaa liikkui enemmän. Näin aamusta kasa oli vielä harvinaisen tyhjä, mutta vilkaistuaan ympärilleen leirissä, Pihkatassu huomasi Kuolonklaanin varapäällikön Hehkuaskeleen keräävän saalistuspartiota.
Oranssinruskea kolli asettui syömään hiirtään lähelle parantajan pesää. Hän hotkaisi hiiren muutamalla nopealla haukulla ja hautasi sitten luut maahan. Pihkatassu halusi hoitaa siivoamisen nopeasti pois alta ja päästä sitten saalistamaan. Kolli kömpi ylös ja livahti parantajan pesän suuaukosta sisään.
“Surmakynsi?” kolli naukaisi. “Tulin siivoamaan.” Pihkatassu värähti inhosta omille sanoilleen. Tämä ei todellakaan ollut sitä, mitä hän halusi oppilaana tehdä.


// Mahla? Lauha?
// 1421 sanaa

Katselin, miten Tuhkatassu nimitettiin soturiksi. Punatähti oli sanonut, että tänään nimitettäisiin kaksi uutta soturia. Toinen olisi joko minä tai Karhutassu, sillä me kolme olimme vahimmat oppilaat. En kestäisi, jos se en olisi minä. Tuhkatassu ei varmasti päästäisi ikinä irti siitä, että hänestä tuli ensin soturi. Jotenkin kuitenkin tiesin jo, että toinen nimitettävä soturi olin minä. En siis ollut yllättynyt, kun Punatähti kutsui minutkin eteen. Astuin mestariani vastapäätä.
"Tästä eteenpäin sinut tunnetaan Pimentovarjona", päällikkö ilmoitti. Olin ehkä toivonut jotain persoonallisempaa. Tuntui, että molemmat nimen osat viittasivat vain turkkini väriin. Nimi kuitenkin kuulosti hyvältä, kun lausuin sen pari kertaa mielessäni. Nyökkäsin nyt entiselle mestarilleni ja hän nyökkäsi takaisin. Punatähti näytti tuttuun tapaansa tyyneltä. Hänen silmistään kuitenkin paistoi lämpö ja hän soi minulle pienen, tyytyväisen hymyn.
"Tuhkajuova! Pimentovarjo!"
Klaanin hurrausten loputtua käännyin Tuhkajuovan puoleen.
"Enää ei tarvitse kilpailla siitä, kummasta tulee ensin soturi", sanoin vilkaisten naarasta. Minusta tuntui, että kilpailumme oli ehkä auttanut meitä pääsemään sotureiksi. Ainakin minua.
"Molemmat taisivat voittaa", Tuhkajuova totesi.
"Niin kai."
Kuulin jonkun lähestyvän meitä ja kohtasin Surmakynnen katseen.
"Lähdette huomenna auringonnousun metsästyspartioon", varapäällikkö ilmoitti. "Mukaan lähtevät myös Kaaostuho, Kalmakuu ja Turmaloikka."
Nyökkäsin soturille, joka asteli pois. Ensimmäinen partioni soturina.
Minun olisi siirrettävä makuusijani sotureiden pesän puolelle. Tuhkajuova kaiketi ajatteli samaa, sillä hän katosi oppilaiden pesään. Seurasin naarasta. Sisällä hämärässä erotin makuualuseni melko keskellä pesää, missä oli lämpimintä. Ne olivat aika kuluneet, joten minun oli kai vain sama tehdä itselleni uusi peti. Heivasin vanhat sammaleet siis ulos pesästä ja lähdin etsimään uusia.
Lumi oli alkanut sulaa. En tiennyt, mistä olisin saanut sammalta, jos hännänkorkuinen hanki olisi peittänyt maata. Minun olisi kaiketi pitänyt kaivaa, mutta silloinkin sammal olisi varmaan ollut routaista. Nyt aurinko oli kuitenkin alkanut lämmittää maata ja löysin helposti sulan kohdan erään kuusen vierestä. Kokeilin vihreää maata tassullani. Sammal ei ollut yhtä pehmeää kuin viherlehden aikaan, mutta ei kovin jäistäkään. Se lähti maasta helposti irti. Keräsin kasvit keriksi, jotka olisi helpompi kuljettaa. Leiri oli onneksi lähellä, joten vaikka en saanutkaan kaikkea kuljetetuksi yhdellä kerralla, makuusijan kasaamisessa ei kestänyt kauaa.
Saapuessani viimeisen sammalkerän kanssa soturien pesään huomasin sen olevan tyhjä, lukuunottamatta yhtä kissaa. Turmaloikka istui omalla pedillään pesän loitommalla reunalla sukien turkkiaan. Hän kohotti katseensa saapuessani.
"Hyvä että olet täällä, nyt ainakin tiedän minne en asetu", sanoin kylmästi ja siirsin sammaleni kauemmas kollista.
"Hieno homma", hän vastasi tutulla, piikikkäällä äänellään. "Minua nimittäin pelottaa, että surkeat metsästystaitosi tarttuvat jos tulet liian lähelle."
Pyöräytin silmiäni ja päätin jättää hänen sanansa huomiotta. Tuhkajuovakin saapui pesään ja teki oman makuusijansa hiukan kauemmas. Kun omani oli valmis, kurkistin ulos. Taivas oli pimenemässä, joten voisin yhtä hyvin käydä jo nukkumaan. Aamulla minun oli kuitenkin herättävä aikaisin. Pyörähdin siis kerälle sammalilleni. Uni kaappasi minut pian valtaansa ja nukahdin.


"Herätys."
Räpyttelin väsyneet silmäni auki, kun tunsin hännän kosketuksen turkillani. Kalmakuu seisoi edessäni ja muistin, että hänkin oli tulossa samaan metsästyspartioon. Vilkaisin ympärilleni. Kaaostuho ja Turmaloikka olivat jo kadonneet pesästä, Tuhkajuova istui vielä omilla makuualusillaan mutta näytti heränneen jo aiemmin.
Astuin ulos pesästä ja näin punertavan auringon nousevan taivaanrannassa. Aurinko tuntui nousevan yhä aikaisemmin ja laskevan yhä myöhemmin. Päivät olivat pidentyneet.
Kaaostuho ja Turmaloikka seisoivat jo leirin uloskäynnillä, kun minä, Tuhkajuova ja Kalmakuu lähestyimme heitä. Kaaostuho otti johdon. Kalmakuu seurasi häntä, ja me kolme nuorinta soturia otimme paikkamme heidän jälkeensä. Riensin äkkiä Kalmakuun perään, sillä en jaksanut Turmaloikkaa näin aamusta. Ehkä hän ei uskaltaisi piikitellä minua, jos kokeneempi soturi oli kuulolla. Kaikeksi onneksi hän ei seurannut minua, vaan Tuhkajuova. Harmaa kolli jäi partion viimeiseksi lähtiessämme leiristä.

//Tuhka?
//568 sanaa

Olin kasvanut hitusen ja yrittänyt olla kerta kaikkiaan mallioppilas. Olin pieni, mutta niin oli mestarinikin, ja olin saanut Huurreliljalta paljon vinkkejä pienuuden hyödyntämiseen. Toki olin jo ehtinyt kehitellä omianikin, sillä olin ollut oppilaana jo jonkun aikaa. Sisimmässäni tiesin, että minun täytyisi keskittyä täysillä harjoituksiin, jotta pääsisin oppilaaksi ajallani. Tuhkajuova ja Pimentovarjo olivat päässeet sotureiksi eilen, joten en uskonut menevän enää kovin pitkään, kunnes pääsisin itsekin.
Repäisin palasen irti oravasta, jota olin juuri syömässä. Tänään olisi vuorossa kiipeilyharjoitukset sekä illemmalla vielä metsästyspartio. Kiipeilyharjoitukset olivat pelkkää tuskaa minulle, ja inhosin niitä muutenkin yli kaiken. Kiipeilyharjoituksia oli ollut paljon, sillä en millään pystynyt oppimaan tekniikkaa kiipeilemiseen. Toki edistystä oli tapahtunut, mutta vain hyvin vähän, ja se jos jokin turhautti. Pelkäsin kovasti, että oppilaaksi pääsyni viivästyisi sen takia, etten omannut taitoa loikkia puussa. Mutta en minä mikään hiirenpapanainen orava ollut! Söin oravan nopeasti ja astelin uloskäynnin luokse odottamaan Huurreliljaa. Huomasin vilaukselta Taivastassun, kun naaras paineli oppilaiden pesään hiiri hampaissaan. En ollut puhunut ystävällenikään huomenia enempää vähään aikaan, sillä olin keskittynyt niin kovasti harjoituksiini. Halusin kuitenkin niin kovasti näyttää muille, että vaikka olin pieni, pystyin mihin vain.
“Tällähän sinä jo oletkin. Mennään!” Huurrelilja naukaisi sen enempää odottelematta edes nousuani, ja naaras suunnisti heti ulos leiristä. Lähdin rivakasti mestarini perään. Hölkkäsimme melko nopeaa tahtia puun luokse, jota käytimme lähes aina kiipeilyyn. Se oli kuusi, jossa oli helposti tavoitettavissa olevat alaoksat, mutta se ei ollut niin tiheä, että se olisi haitannut kiipeämistä. Sen piti olla helposti kiivettävissä, mutta jotenkin olin onnistunut aina putoamaan vähintäänkin puolimatkan jälkeen. Olin tullut monesti niin kovaa alas, että keuhkoni olivat tyhjentyneet ja olin väin jäänyt haukkomaan henkeä. Mielikuva kokemuksista sai minut irvistämään. Huurrelilja näki ilmeeni ja huokaisi rauhallisesti.
“Hyvin se menee, usko pois. Sinun täytyy vain luottaa siihen, että osaat. Näytähän nyt minulle, kuinka taitava olet!” tummanruskea naaras yritti selvästi saada minut hyvälle tuulelle ja yrittämään kovemmin. Tyydyin nyökkäämään soturille. Tässä vaiheessa Huurrelilja oli opettanut minulle jo kaiken kiipeilystä, minkä hän vain itse tiesi. Kaikki oli siis minusta kiinni. Hengitin ilmaa sisään ja puhalsin ulos. Rauhassa nyt. Astelin lähemmäs kuusta. Jännitin takajalkojani ja ponnistin ylöspäin kohti kuusen alinta oksaa. Sain otteen, mutta luiskahdin saman tien alas, kun en saanut heti kaikkia tassuja samalle oksalle. Yritin uudestaan ja tällä kertaa onnistuin pysymään alimmalla oksalla. Katsahdin ylöspäin ja ponnahdin toiselle oksalle. Upotin kynteni puun pintaan, ja sain pidettyä itseni pystyssä. Seuraava oksa olisi sen verran korkealla, että minun pitäisi käyttää runkoa apunani. Olin ollut samassa paikassa monta kertaa aikaisemmin, ja epäonnistunut lähes aina. Hyvin harvoin olin onnistunut pääsemään tämän kohdan yli. Ja tänään se tapahtui. Hyppäsin runkoa vasten ja ponnahdin oksalle. Se rasahti hieman painoni alla, vaikken paljon painanutkaan. Sain noustua aiempaa korkeammalle, ja tyytyväisenä katsoin alas, missä Huurrelilja hymyili.
“Hienoa Pikkutassu! Mitä minä sanoin! Tule nyt alas”, Huurrelilja huusi. Rauhoitin itseni ja lähdin varovaisesti laskeutumaan alas. Alaspäin kesti paljon kauemmin, sillä en todellakaan halunnut taas tippua. Viimein pääsin ihan alas asti.
“Nämä saattoivat olla viimeiset kiipeilyharjoituksesi”, naaras naukui salaperäisesti. “Mutta nyt takaisin leiriin. Lepää vähän ennen partiota.”
Leiriin saavuttuani suuntasin oppilaiden pesään ja ryntäsin heti omalle sammalvuoteelleni. Tuntui niin mukavalta saada lepuuttaa jalkoja rankan kiipeilyurakan jälkeen. Väsymys oli suuri, joten ennen kuin huomasinkaan, olin jo vaipunut uneen.
“Pikkutassu! Ylös ja partioon siitä!” Huurreliljan ääni oli kärkevä ja se työntyi pakostikin uneeni. Pongahdin nopeasti tassuilleni ja unenpöpperöisenä ja hiukan väsyneenä sujahdin ulos oppilaiden pesästä ja suuntasin mestarini perässä muiden partioon lähtevien luokse. Kuumotus kohosi poskilleni, kun näin muut ja arvelin heidän joutuneen odottamaan jo jonkin aikaa.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus-”, ehdin päästää suustani vain muutamia sanoja, kun Henkäysvarjo jo keskeytti.
“Olemme jo hieman myöhässä, lähdetään!” kolli ilmoitti, ja lähti edeltä. Henkäysvarjo oli partion johdossa. Minun ja Huurreliljan lisäksi partioon kuului vielä Liekkihäntä. Tunnelmasta johtuen teki mieli kiljua riemusta, kun pääsin kollien syyttävistä katseista etäämmälle saalistamaan. Olin omasta mielestäni yksi klaanin parhaimpia saalistajia, ja suurissa harjoituksissakin olin loistanut saalistustaidoillani. Harmi, ettei niistä ollut ollut joukkueellemme hyötyä, sillä emme olleet voittaneet. Tärkeintä taisi olla kuitenkin harjoitusten tuoma kokemus. Metsästyspartion leiriin paluun jälkeen kävin viemässä saalistamani pari hiirtä sekä yhden linnun retaleen tuoresaaliskasaan. Minua harmitti, kun orava oli päässyt minulta karkuun. Tietenkin se oli kiivennyt puuhun, jonne en ollut enää sen perään lähtenyt, vaikka olinkin tänään onnistunut kiipeilyharjoituksissa. Tyytyväisenä päivän harjoituksiin kävin nukkumaan soturiksi pääsemisestä haaveillen.

// 699 sanaa

Toi äsköne oli siis Mahlapentu :DD

Käänsin vihreän katseeni Lauhapennun suuntaan. Pentu halusi leikkiä kanssani, ja olikin esittänyt kysymyksen siihen liittyen.
"Kai se sopii. Mitä haluat leikkiä?" kysyin. Tunsin epämiellyttävää kutinaa vasemmassa korvassani, joten raavin sitä takajalallani. Sillä välin Lauhapentu ehti miettiä leikkiä.
"Leikitään tutkimusretkeilyä", kolli ehdotti. Kallistin päätäni epäröiden.
"Okei. Mitä me tutkimme?" kysyin sitten. Lauhapentu näytti pohtivan asiaa. Hän katseli ympärilleen. Sitten hänen katseensa pysähtyi kaatuneeseen kuuseen, jonka oksien suojassa oli sotureiden sekä oppilaiden pesät.
"Tutkitaan pesiä", oranssin ja valkean kirjava pentu sanoi. Nyökkäsin ja nousin venytellen ylös. Minua pari kuuta nuorempi pentu lähti johdattamaan meitä eteenpäin. Lauhapennun askeleet olivat yhä hieman hatarat, sillä hän oli oppinut kävelemään vain hetki sitten. Siitä huolimatta pentu käveli eteenpäin kaatumatta. Välillä hän horjahteli, mutta tasapaino pysyi hyvin. Minä osasin jo kävellä hyvin. Tasapainon kanssa ei ollut ongelmia.
Saavuimme oppilaiden pesän sisäänkäynnille, ja Lauhapentu vilkaisi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
"Mennäänkö?" hän kysyi. En vastannut mitään, vaan astelin pennun ohitse sisälle pesään. Oppilaiden pesä oli melko kotoisan oloinen. Pesät olivat lähellä toisiaan. Oppilaiden ja sotureiden pesät toisistaan erotti piikkihernepensaan oksista tehty seinämä. Se oli tehty melko tiiviiksi, eikä siis oppilaat päässeet tätä kautta sotureiden nukkumapaikoille. Pesä ei ollut tyhjillään. Puhtaanvalkea kissa nukkui yhdellä pedillä jonkin matkan päässä meistä.
"Shh", kuiskasin hiljaa ja viitoin nukkuvan oppilaan suuntaan. Lauhapentu nyökkäsi ja pysyi vaiti. Hiivimme nukkuvan oppilaan ohitse syvemmälle pesään.
"Milloin sinusta tulee oppilas?" pentu kysyi niin hiljaa kuin suinkin saattoi. Vilkaisin taaksepäin Lauhapentua, mutta käänsin pian taas katseeni eteenpäin.
"Muutaman kuun kuluttua", kerroin. Kuulin, kuinka Lauhapentu kompastui sammalvuoteeseen. Hän vingahti ja kaatui pehmeälle vuoteelle. Käännähdin nopeasti pennun suuntaan.
"Oletko kunnossa?" kysyin nopeasti ja kiiruhdin pennun luokse. Lauhapentu alkoi vain nauramaan. Hän nousi ylös. Pennun nauru sai minutkin ensin hymyilemään, jonka jälkeen nauru vain tuli ulos suustani. Liikehdintä pesän toisella laidalla sai minut vaikenemaan. Ilmeeni vakavoitui, kun huomasin oppilaan heränneen. Hän nosti päänsä ylös vuoteestaan ja räpytteli unisia silmiään. Kissalla oli eriväriset silmät. Toinen oli meripihkainen ja toinen harmaansininen. En ollut ennen nähnyt sellaista.
"Mitä tapahtuu?" oppilas kysyi haukotellen. Lauhapentukin oli lopettanut nauramisen ja pentu loikki nyt oppilaan luokse. Hän taarkasteli itseään suurempaa oppilasta tarkasti.
"Sinun silmäsi ovat eripariset", pentu teki huomion. Naaraskissa naurahti pienesti ja nyökkäsi.
"Niin on", hän totesi, "mitä ihmettä te teette oppilaiden pesässä? Tietävätkö Mäntyviiksi ja Ruostekukka?"
"Tulimme tutkimaan pesää", minä ilmoitin ja astelin petien yli lähemmäksi kahta muuta kissaa.
"Kuka sinä olet?" Lauhapentu kysyi oppilaalta heti minun perääni.
"Olen Taivastassu, mutta minun pitäisi nyt saada nukuttua, joten menisittekö tutkimaan vaikka jotakin toista pesää?" naaras kysyi ystävällisellä äänellä.
"Totta kai voimme. Oli hauska tutustua", totesin nopeasti ja viitoin Lauhapennun edelläni ulos pesästä. Pentu pysähtyi pesän ulkopuolella ja kääntyi minun suuntaani.
"Minne sitten?" hän kysyi innoissaan ja alkoi katsella ympärilleen. Minäkin pohdin hetken aikaa. Sotureiden pesässä varmasti olisi myös nukkuvia kissoja. Moni soturi oli hyvin äkäinen, joten en halunnut mennä herättämään heitä.
"Parantajan pesään?" ehdotin nopeasti. Lauhapentu katseli ympärilleen.
"Missä se on?" pentu kysyi siirtäen katseensa minuun. Heilautin häntääni merkiksi seurata. Johdatin Lauhapennun pääaukion halki parantajan pesän sisäänkäynnille. Mäntyviiksi oli kieltänyt menemästä pesään yksin. Nyt en ainakaan ollut yksin, vaan Lauhapentu oli mukanani. Yrttien kitkerä tuoksu kantautui sieraimiini jo pesän sisäänkäynnillä. Myös Lauhapentu haistoi sen.
"Mikä tämä haju on?" kolli kysyi irvistäen.
"Yrtit haisevat vähän pahalta", selitin ja astuin sairasaukiolle pennun edellä.

//Lauha?
// 533 sanaa