Heräsin levottomaan liikehdintään ympärilläni. Avasin silmäni ja kömmin emon vatsan päälle ihmettelemään tavatonta hälinää. Mäntyviiksi auttoi Naarmunenää ja Sumusilmää ulos pesästä samalla kun Sammalpentu pyöri hänen jaloissaan. Mahlapentu seurasi nelikon perässä.
Räpyttelin silmiäni hämilläni, osittain myös siksi, että ne olivat edelleen hieman tahmaiset unien jäljiltä. Liu'uin sitten alas Ruostekukan vatsalta ja kipitin kuningattaren kasvojen kohdalle. Näykkäisin häntä hellästi korvasta, mutta sain aikaiseksi vain närkästynyttä mutinaa.
"Emo!" mourusin turhautuneena. Naaras avasi lopulta silmänsä ja katsoi minua ärsyyntyneen näköisenä. Olin kuitenkin jo tottunut emon ailahteleviin tunnetiloihin, jotka vaihtelivat aina kissakohtaisesti.
"Mitä nyt?" hän haukotteli ja nousi istumaan. Sitten tuo näytti tajuavan pesän autioituneen uniensa aikana ja kääntyi katsomaan minua, ikään kuin odottaen saavansa vastauksia.
"Kaikki menivät ulos", selostin nopeasti ja otin muutaman juoksuaskelen pesän uloskäynnin suuntaan. "Voimmeko mekin mennä?"
Ruostekukka katsoi hetken johonkin näkymättömään, kunnes könysi itsensä ylös ja löntysti ohitseni aukiolle. Oletin naaraan siirtymisen merkitsevän myöntävää vastausta, ja loikin hänen perässään ulos.
Aurinko oli sokaisevan kirkas ja jouduin siristelemään silmiäni hyvän tovin, ennen kuin ne tottuivat äkisti lisääntyneeseen valon määrään. Leiri suorastaan kuhisi elämää, ja siitä minä tykkäsin. Pentutarhassa vietin aina suurimman osan ajastani emon kanssa, mutta hän nukkui aika paljon, joten jouduin harrastamaan yksinpuhelua usein hänen seurassaan. Yksinpuhelulla oli myös hyvät puolensa: Saatoin kysyä mitä tahansa, eikä emo koskaan ollut kieltämässä minulta mitään. Pidemmän päälle se kävi kuitenkin melko tylsäksi.
Ruostekukka asettui aurinkoiseen kohtaan makaamaan ja sulki saman tien silmänsä, ihan kuin hänellä olisi ollut kuiden univelat nukkumatta ja hän yritti korvata niitä kaikella liikenevällä vapaa-ajallaan. No, ei hän estäisi minua nauttimasta tästä kauniista päivästä.
En uskaltanut lähteä vielä kovin kauaksi emosta, siispä pysyttelin mahdollisimman lähellä pentutarhaa tehdessäni tutkimusretkiä leirissä. Tähän mennessä olin tutustunut vasta aukion kiviin. Ne olivat melko hiljaista sorttia, mutta ainakin kymmenen kertaa parempaa seuraa kuin emo nukkuessaan. Keräsin vielä rohkeutta kontaktin ottamiseen soturien ja oppilaiden kanssa, mutta tiesin sen päivän koittavan pian. Minusta kasvaisi vahva ja iso kissa, aivan kuten hekin olivat, ja sitten me tekisimme yhdessä kaikkia niitä juttuja, mitä isot kissat tekivät...
Ajatukseni katkesivat kuin seinään törmätessäni johonkin suureen ja karvaiseen. Nostin katseeni ylös ja näin oranssin silmäparin tuijottavan minua tuimasti. Katseessa oli jotakin tuttua.
"Siirry siitä", kolli ärähti ja pukkasi minut sivuun.
"Sinulla on tosi pitkät jalat", henkäisin huolimatta kissan töykeästä äänensävystä. Hänen pitkät jalkansa olivat tehneet minuun sen verran suuren vaikutuksen. "Oletko sinä jo soturi? Mikä on nimesi?"
"Ei, en ole soturi. Olen Karhutassu, sinun velipuolesi, mikäli asia on jäänyt epäselväksi", hän huokaisi ja yritti päästä ohitseni, mutten aikonut jättää häntä vielä rauhaan. Etenkään, kun tiesin nyt, että hän oli minulle sukua. Mahtavaa!
"Vau! Onko minulla veli! En tiennytkään siitä", hihkaisin. Innostukseni oli varmasti silminnähtävää. Ja toivoakseni myös tarttuvaa.
"Kuules, oletko vielä tutustunut Mahlapentuun?" Karhutassu kysyi äkisti ja vei ajatukseni muualle.
"En", vastasin hölmistyneenä. Totta puhuakseni minulla oli ollut tarkoitus tutustua Mahlapentuun jo hyvän aikaa sitten, mutta se pentu viiletteli aina pitkin leiriä, enkä millään olisi pysynyt hänen perässään.
"Eikö nyt olisi jo aika? Teistähän voisi tulla vaikka kuinka hyvät ystävät", Karhutassu tokaisi.
Mietin pienen hetken. Ajatus ei ollut erityisen huono, ja hänhän saattoi olla vaikka oikeassa: Meistä voisi tulla Mahlapennun kanssa ystävät. Nyökkäsin reippaasti tehtyäni päätökseni. "Joo. Minä menen puhumaan hänelle. Kiitos, Karhutassu!" kiitin aurinkoisesti hymyillen velipuoltani vinkistä ja suuntasin aukion toisella laidalla istuskelevan Mahlapennun luokse.
"Hei, Mahlapentu", tervehdin hieman ujosti vanhempaa pentua. Kermanvärinen kolli käänsi katseensa minuun. Pistin merkille hänen vihreät silmänsä, jotka olivat mielestäni oikein kauniit. "Pidän silmistäsi, ne ovat hienon väriset", toin ajatukseni ilmi myös uudelle tuttavalleni. Purin huultani ja mietin, olisiko soveliasta pyytää häntä mukaan leikkiin.
"Hei kuule, jos sinulla ei ole nyt mitään erityisempää tekemistä, haluaisitko leikkiä kanssani jotakin?" ehdotin ja virnistin vähän.

//Mahla?
//597 sanaa

Suurista harjoituksista oli vierähtänyt jo kuu. Sinä aikana oli ehtinyt tapahtua sitä sun tätä: Tuhkajuova ja Pimentovarjo olivat saaneet soturinimensä, ja kaikkien yllätykseksi - mutta minun järkytyksekseni - Ruostekukka oli poikinut terveen kollipennun. Ei ollut vaikea arvata, kuka pennun isä oli; ruosteenruskea soturi oli viihtynyt Kalmakuun seurassa epäilyttävän paljon ennen Lauhapennun syntymää, mutta nyt, kun pentu oli jo ulkona, naaraan voisi jopa sanoa karttelevan jälkeläisensä oletettua isää.
Istuskelin oppilaiden pesän edustalla. Oli aurinkoinen päivä ja suurin osa klaanitovereistani viipyi mielellään ulkosalla. Muun muassa pentutarhan väki oli möngertänyt ulos nauttimaan hiirenkorvan lämmittävistä säteistä. Heidän joukkoonsa lukeutuivat tietenkin myös emoni Ruostekukka ja upouusi velipuoleni. Kuningatar loikoili auringon sulattamassa maatäplässä ja näytti vähät piittaavan siitä, mitä tämän rasavilli poika puuhasi. Arvatenkin Ruostekukka hyötyi kuningattarena olosta: Hänelle tuotiin tuoresaalista, ja sen eteen hänen täytyi vain huolehtia, että Lauhapentu pysyi hengissä.
Nousin ylös ja siirryin emoni luokse. Hän raotti aavistuksen toista silmäänsä kuullessaan askelteni äänen, mutta ei reagoinut minuun isommin.
"Eikö sinun pitäisi katsoa suojattisi perään?" murahdin, enkä suotta peitellyt halveksuvaa sävyä äänessäni. "Hänhän saattaa vaikka hukkua tai jäädä isompien ja vahvempien soturien jalkoihin."
Ruostekukka piti silmänsä kiinni, huiskautti vain häntäänsä vähättelevästi varoituksilleni. "Hänet on kasvatettu hyvin. Ainakin paremmin kuin laiska esikoiseni", tuo tuhahti huvittuneen oloisena.
Naaras närkästytti minua suuresti. Ei sillä, ettäkö velipuoleni terveys ja hyvinvointi olisivat kiinnostaneet minua, mutta Ruostekukan käytös oli varsin tökeröä. Toisaalta, hyvä jos häntä oli nähnyt pentutarhalla minun pentuaikoinani. Hän oli aina vain sysännyt minut toiselle vapaana olevalle kuningattarelle ja sanonut lähtevänsä haukkaamaan happea. Yleensä ne reissut olivat kestäneet kokonaisen päivän.
"No, varo vaan", tupisin, "jos jälkeläisellesi tapahtuu jotain, sinulla ei ole enää syytä luistaa velvollisuuksistasi."
Vaivautumatta edes sanomaan hyvästejä, käänsin emolle selkäni ja lähdin raahustamaan takaisin oppilaiden pesälle. Tielleni osui kuitenkin este, kun pieni valkean- ja oranssin kirjava pallo pyöri jalkoihini. Katsoin pentua ärsyyntyneenä.
"Siirry siitä", ärähdin ja pukkasin Lauhapennun syrjään tassullani. Pentu tuijotti minua kirkkaansiniset silmät ammollaan.
"Sinulla on tosi pitkät jalat", hän henkäisi. "Oletko sinä jo soturi? Mikä on nimesi?"
Vilkaisin nopeasti lapani yli Ruostekukan suuntaan. Eikö se aikaansaamaton naaras edes viitsinyt esitellä minua veljelleni? Anna minun kaikki kestää.
"Ei, en ole soturi. Olen Karhutassu, sinun velipuolesi, mikäli asia on jäänyt epäselväksi", huokaisin turhautuneena ja yritin jatkaa matkaani pennun ohitse, mutta Lauhapennun mielenkiinto tuntui vain yltyvän ja hän pyöri lakkaamatta jaloissani.
"Vau! Onko minulla veli! En tiennytkään siitä", tuo intoili. Pyörittelin vain silmiäni.
"Olipa yllätys..." mumisin hädin tuskin ääneen samalla kun etsin katseellani jotakin, joka saattaisi viedä ärsyttävän velipuoleni huomion toisaalle. Samassa huomasin Mahlapennun istumassa yksinään aukion toisella laidalla. Virnistys levisi kasvoilleni.
"Kuules, oletko vielä tutustunut Mahlapentuun?" kysäisin yllättäen. Lauhapentu seisahtui siihen paikkaan.
"En", hän myönsi.
"Eikö nyt olisi jo aika? Teistähän voisi tulla vaikka kuinks hyvät ystävät", mau'uin toivoakseni ei niin epäillyttävän kuuloisesti. Lauhapentu mietti pienen hetken ja nyökkäsi sitten.
"Joo. Minä menen puhumaan hänelle. Kiitos, Karhutassu!" hän hymyili aurinkoisesti ja lähti loikkimaan kermanväristä kollia kohti.
Helpottuneena siitä, että pentu oli jättänyt minut viimein rauhaan, suuntasin oppilaiden pesälle ja istahdin takaisin paikalleni, josta pystyin tarkkailemaan koko leiriä häiriöttä.

//491 sanaa

Pujahdin ulos pentutarhasta ja hidastin tahtiani. Leirin pääaukio oli täynnä kissoja, jotka nauttivat auringon lämmittävistä säteistä. Hiirenkorva oli pyörähtänyt toden teolla vauhtiin ja lumi oli alkanut sulaa. Saatoin myös nähdä ensimmäistä kertaa ikinä leirin maan ilman lunta. Toki etenkin kissojen kulkemille poluille oli muodostunut kova ja jäinen lumikerros, mutta muualta leirin pohja oli lähes sula. Sotureiden mukaan myös leirin ulkopuolella oli alkanut näkyä selkeitä merkkejä siitä, että Viherlehti oli tuloillaan. Minä tiesin, että pääsisin Viherlehden aikaan oppilaaksi, koska olisin silloin kuuden kuun ikäinen. En millään malttanut odottaa sitä, sillä päivät pentutarhalla alkoivat hiljalleen pitkästyttää. Ei saanut koskaan metelöidä, koska Lauhapentu ja Ruostekukka nukkuivat. Nytkin Mäntyviiksi oli patistanut minut ulos.
"Hei Malhapentu! Tulitko yksin ulos?" tuttu ääni kiiri korviini oppilaiden pesän liepeiltä. Loikin nopeasti Hiutaletassun luokse. Vitivalkea naaras istui savunharmaan Kylmätassun kanssa oppilaiden pesän edustalla hieman kauempana muista. Sisarukset olivat kertoneet minulle millaista oli elää oppilaana. Kerran heidän veljensä Jäätassukin oli tullut mukaan keskusteluun, mutta kolli oli ollut töykeä ja hyvin alentava sisaruksiaan kohtaan. Eipä hän minullekaan ollut nätisti puhunut, jonka vuoksi en halunnut enää törmätä häneen.
"Joo, Mäntyviiksi patisti minut ulos, koska Lauhapentu ja Ruostekukka nukkuvat", totesin hieman turhautuneesti ja pyöräytin silmiäni. Hiutaletassu hymähti ja päästi kehräyksen.
"Me kävimme tänään yhteisissä harjoituksissa. Harjoittelimme kiipeilemistä", Hiutaletassu vaihtoi sulavasti puheenaihetta.
"Miksi te sitä harjoittelitte? Mitä soturi tekee kiipeilytaidoilla?" kysyin irvistäen. Miksi kukaan halusi kiivetä korkealle puuhun? Pahimmassa tapauksessa sieltä saattoi tippua ja menettää henkensä.
"Se on hyödyllinen taito", Hiutaletassu sanoi, "kun osaat kiivetä, voit seurata vaikkapa oravaa puuhun. Voit myös paeta useita petoeläimiä sinne tai vakoilla kissoja ilman että he huomaavat." Kohautin lapojani. Toki oppilaalla oli pointtinsa, mutta ajatus puuhun kiipeämisestä inhotti.
"Minä pysyn ennemmin maan pinnalla", totesin rauhallisesti.
"Niin minäkin. Kiipeily on kamalaa!" Kylmätassu osallistui keskusteluun. Kolli oli luonteeltaan hyvin lempeä, mutta hän oli melko hiljainen. Olin huomannut, että Jäätassu pompotteli veljeään usein miten tahtoi. Olen seurannut kauempaa, kun Jäätassu käskee veljensä hakea itselleen tuoresaaliskasasta saalista. Raukka Kylmätassu ei uskaltanut kieltäytyä, vaan hän teki töitä käskettyä. Hiutaletassu naurahti huvittuneesti ja tönäisi hellästi veljeään.
"Minusta se oli ihan mukavaa, vaikka alastulossa oli hieman ongelmia. Kalmakuu ja Jokimieli onnistuivat kuitenkin saamaan meidät molemmat turvallisesti alas", valkea naaras naukui hymyillen.
"En malta odottaa, että pääsisin oppilaaksi ja pois pentutarhalta", huokaisin turhautuneena. Hiutaletassu katsoi minua pahoitteleva hymy kasvoillaan.
"Vielä muutama kuu", hän yritti lohduttaa. Muutama kuu! Se kuulosti ikuisuudelta.
"Oletteko te silloin jo sotureita?" kysyin. Kylmätassu vilkaisi siskoaan, joka käänsi myös katseensa pentuetoverinsa suuntaan.
"En ole ihan varma. Ruusutuike sanoi, että soturiksi tuleminen voisi viedä vielä joitakin kuita", Kylmätassu naukui ja kohautti lapojaan. Tiesin, että Ruusutuike oli Jäätassun, Kylmätassun ja Hiutaletassun emo. Heidän isänsä taas oli Liekkihäntä.
"Minusta olisi kiva saada jompi kumpi teistä mestarikseni", totesin rauhallisella äänellä. Hiutaletassu hymyili ja päästi ilmoille kehräyksen.
"Se olisi mukavaa, mutta tuskin mahdollista. Jos pääsemme sotureiksi ennen nimitystäsi, olemme todella kokemattomia sotureita. Punatähti antaa sinulle takuulla mestariksi jonkun kokeneemman", valkea naarasoppilas sanoi. Kohautin lapojani. Kokenut soturi mestarina voisi ollakin hyvä vaihtoehto. Heillä oli kokemusta oppilaiden kouluttamisesta, joten he osaisivat tehdä sen hyvin. Ennen kaikkea kuitenkin halusin mestarini olevan minulle edes jotenkin ystävällinen. En halunnut mestarikseni kissaa, joka ei pitäisi minusta. Hiutaletassu vilkaisi taakseen. Sitten hän kääntyi taas minun puoleeni.
"Meidän täytyy mennä, Liekkihännällä näyttäisi olevan asiaa", naaraskissa sanoi ja nousi ylös. Myös Kylmätassu nousi lähteäkseen sisarensa mukaan.
"Okei, minä jään tänne. Nähdään myöhemmin!" huudahdin kaksikon perään. Jäin hetkeksi istuskelemaan oppilaiden pesän liepeille, mutta päätin sitten palata takaisin pentutarhalle.

// 561 sanaa

Odotin malttamattomana Hehkulammen läheisyydessä Punatähden ja Henkäysvarjon paluuta. Kaksikko oli poistunut heti paikalle päästyämme keskustelemaan kahdestaan. Kuuluolan sisäänkäynti oli melko lähellä meitä. Istuimme suuren kallion vierellä. Olin suunnannut katseeni kohti Hehkulampea. Sen keskusta oli alkanut sulaa hiljalleen. Hiirenkorvan aurinko lämmitti lunta joka paikassa. Lumen alta tunkeutui esille joitakin kaisloja. Viherlehtisin eteemme avautuva alue olisi kuulemma pääosin kaislikkoa. Se antoi suojaa joillekin vesilinnuille, jotka viihtyivät Hehkulammen kupeessa.
“Aloitatte tehtävän suorittamisen heti, jotta muiden ei tarvitsisi odottaa vastauksianne liian kauaa”, Punatähti aloitti palatessaan luoksemme. Henkäysvarjo oli ottanut paikkansa päällikön viereltä. Minua vastassa olivat Jäätassu ja Haaskatassu.
“Tehtävänänne on kehitellä hyökkäys Kuolonklaanin leiriin. Kuvitteelliseen hyökkäykseen osallistuu kymmenen kissaa, jotka eivät ole aiemmin käyneet Kuolonklaanin leirissä. Kuvitelkaa olevanne näiden kissojen ohjaaja, ja kehitelkää mahdollisimman hyvä hyökkäysstrategia. Voitte päättää mihin aikaan päivästä hyökkäätte, mistä suunnasta ja lähes kaiken. Erityistilaisuuksia - kuten esimerkiksi nämä harjoitukset - ei lasketa, vaan kyseessä on ihan tavallinen päivä”, päällikkö selitti niin ymmärrettävästi kuin suinkin pystyi. Sain heti kiinni ajatuksesta ja halusin voittaa. Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun Henkäysvarjo jatkoi:
“Jos mietitte tehtävän vaaroja, niin ei hätää; jos keksitte hyvän suunnitelman, kiinnitämme leirissä oleviin aukkoihin huomiota erityisesti. Kerrotte lopuksi kaikille oppilaille suunnitelmanne, ja he mestareineen päättävät parhaan suunnitelman. Onnea.” Nyökkäsimme kaikki, mutta kukaan ei sanonut mitään. Nousin ylös ja kävelin lähemmäksi Hehkulammen rantaa. Sain ajatuksen kulkemaan paremmin yksinäni. Muiden liikehdintä tai esimerkiksi katse ei häirinnyt minua täällä.


Aurinko oli lähtenyt jo laskemaan, kun kaikki oppilaat olivat koolla. Esitimme yksitellen omat suunnitelmamme muille, jonka jälkeen lähdimme hetkeksi etäämmälle. Oppilaat sekä mestarit tekivät päätöksensä. Lopulta palasimme takaisin heidän luokseen. Oppilaista Taivastassu sai puheenvuoron.
“Eniten ääniä oppilailta sai Tuhkatassun suunnitelma”, omaan joukkueeseeni kuuluva naaras ilmoitti ja katsoi minua tyytyväisen oloisena. Punatähti oli aiemmin kertonut, että oman joukkueen jäsenet eivät saaneet äänestää oman joukkueen osallistujaa. Muut joukkueet olivat siis kannattaneet minun suunnitelmaani. Olin erittäin tyytyväinen itseeni.
“Tuhkatassun joukkue saa siis kaksi pistettä. Me mestarit päätimme toiseksi parhaan suunnitelman, ja se oli tällä kertaa Haaskatassulla. Haaskatassun joukkue saa yhden pisteen”, Liekkihäntä ilmoitti vakaalla äänellä. En tiennyt, miten muilla joukkueilla oli mennyt aiemmissa kilpailuissa, joten en ollut varma mikä joukkue oli voittanut. Olin vain todella tyytyväinen omaan suoritukseeni. Olin voittanut kaksi muuta oppilasta, ennen kaikkea olin voittanut Jäätassun!
“Kerrataan vielä, miten pisteet kaikkiaan jakaantuivat. Taistelusta Karhutassu sai kaksi pistettä ja Pimentotassu yhden. Pesänrakennuksesta Kolmas joukkue sai yhden pisteen. Saalistuksesta ensimmäinen joukkue sai viisi, toinen ja kolmas joukkue saivat kolme pistettä. Kiipeilystä Tuhkatassu sai yhteensä kaksi pistettä, Pihkatassu yhden ja Kuuratassu yhden pisteen. Ennen viimeistä suurta kilpailua pistetilanne oli siis ensimmäiselle joukkueelle kahdeksan pistettä, toiselle kuusi pisetttä ja kolmannelle viisi pistettä”, Punatähti aloitti pisteiden kertaamisen ja kääntyi sitten isäni Jyrkänneloikan puoleen. Kolli nyökkäsi ja astui eteenpäin.
“Ensimmäisessä osiossa Pikkutassu ansaitsi kaksi pistettä ja Taivastassu yhden. Toisessa osiossa Pihkatassu sai kaksi pistettä ja Hiutaletassu yhden. Kolmannessa osiossa Karhutassu sai kaksi pistettä ja Pimentotassu yhden. Viimeisessä osiossa Tuhkatassu sai kaksi pistettä ja Haaskatassu yhden”, Jyrkänneloikka sanoi voimakkaalla äänellään.
“Niinpä ensimmäinen joukkue voittaa kahdellatoista pisteellä. Toinen ja kolmas joukkue jakavat toisen sijan kymmenellä pisteellä!” Punatähti julisti harjoitusten voittajan. Kasvoilleni piirtyi leveä hymy. Me voitimme! Me ihan oikeasti voitimme! Muiden joukkueiden jäsenet eivät vaikuttaneet kovin iloisilta. Sen sijaan meidän joukkueemme vaikutti erittäin tyytyväisiltä tuloksiin. Harjoitusten päätteeksi lähdimme kaikki leiriin lepäämään. Punatähti myönsi kaikille seuraavan päivän vapaapäiväksi, mutta sen jälkeen muut joukkueet saisivat siivota pesiä seuraavan kuun ajan.


Harjoituksista oli kulunut neljäsosakuu. Istuin tuttuun tapaani oppilaiden pesän edustalla ja katselin leirin arkisia puuhia. Aurinko paistoi taivaalla ja lämmitti hopeista juovikasta turkkiani. Hiirenkorva oli edennyt nopeasti, ja nyt lumi oli alkanut sulaa entistä nopeammin. Joki tulvi jonkin verran, mutta Punatähden mukaan olimme turvassa tulvalta. Karhutassun emo Ruostekukka oli kaikkien yllätykseksi synnyttänyt terveen pennun. Pentu oli saanut nimekseen Lauhapentu. Moni moitti Ruostekukkaa siitä, että ei hankkinut itselleen kumppania, vaan sai pentuja vain jollekin kuolonklaanilaiselle soturille. Kaikki arvelivat, että pentu oli Kalmakuun. Kaksikko oli viettänyt aiemmin tiiviisti aikaa keskenään.
“On klaanikokouksen aika!” Punatähden ulvaisu kajahti ilmoille. Väräytin korviani ja nousin ylös. Astelin eteenpäin kuullakseni päällikön asian mahdollisimman hyvin.
“Kuolonklaani saa tänään kaksi uutta soturia”, päällikkö aloitti sitten, kun suuri osa kuolonklaanilaisista oli saapunut pääaukiolle. Arvasin heti, että toinen uusista sotureista olisin minä.
“Tuhkatassu, astu eteen”, punaruskea päällikkö käski. Astuin ylväin askelin vain ketunmitan päähän päälliköstä. Kohtasin Punatähden vihreän katseen.
“Tästä eteenpäin sinut tunnetaan Tuhkajuovana”, hän ilmoitti kovalla äänellä. Nyökkäsin, sillä en keksinyt muutakaan. Päällikkö nyökkäsi takaisin. Sitten hän nosti katseensa taas takanani olevaan kissajoukkoon.
“Pimentotassu, astu eteen”, päällikkö käski. Vilkaisin tummaa naarasta, joka astui eteeni. Koin jääväni hänen varjoonsa, sillä Pimentotassu oli minua suurikokoisempi. Kaikki näkivät hänet, mutta minua tuskin kokousta katsomaan tulleet pennut näkivät.
“Tästä eteenpäin sinut tunnetaan Pimentovarjona”, päällikkö totesi ja Pimentovarjo nyökkäsi. Päällikkö nyökkäsi tälle takaisin.
“Tuhkajuova! Pimentovarjo!” klaani hurrasi pari kertaa uusia nimiämme. En osannut sisäistää tapahtunutta vielä. Olinko oikeasti soturi? En ollut enää Tuhkatassu, vaan nyt nimeni oli Tuhkajuova. Kokous päättyi ja klaanin jäsenet lähtivät taas omille teilleen. Huomasin isäni katsovan minua sotureiden pesän liepeiltä. Soturi nyökkäsi vakava ilme kasvoillaan. Sitten hänen kasvoilleen piirtyi hento hymyä muistuttava ilme. Kenties hän oli ylpeä minusta? Käänsin sitten katseeni Pimentovarjoon. Tuore soturi tuntui olevan yhtä yllättynyt nimityksestään kuin minäkin omastani. Liekkihäntä ei ollut vihjannut mitään. Toki hän oli kerrannut minulla läpi kaikki osaamani asiat, mutta olin ajatellut sen olevan vain normaalia harjoittelua.
“Enää ei tarvitse kilpailla siitä, kummasta tulee nopeammin soturi”, Pimentovarjo huomautti. Nyökkäsin ja väläytin naaraalle pienen hymynkaltaisen.
“Molemmat taisivat voittaa”, totesin hymähtäen.

//Pimento? Sori ku nimesin molemmat samalla, mut voit toki kertoo Pimennon näkemyksen nimityksiin jos haluat >.>
// 879 sanaa

Odotin Pihkatassua. Kunhan hän pääsisi perille, olisi minun vuoroni ottaa jalat alle ja tehdä oma osani joukkueeni hyväksi. Yritin pysyä koko ajan pienessä liikkeessä pitääkseni lihakseni lämpiminä ja lähtövalmiina.
Vilkaisin vaivihkaa vastustajiini päin, jotka myös valmistautuivat omalla tavallaan tulevaan koitokseen. Pimentotassu kuului Tuhkatassun joukkueeseen; koko suurten harjoistusten ajan heillä oli ollut kosolti tuuria matkassa, mutta minulla oli vielä mahdollisuus kirittää oma tiimini kisan kärkeen. En tiennyt, millainen juoksija musta naaras oli, joten en saisi aliarvioida häntä. Myös kolmannen joukkueen Kuuratassu oli minulle täysin tuntematon vastustajana, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuinka taidokas hän oli. No, oli miten oli, mutta vauhti ja valtti olivat silti minun puolellani - en suotta omistanut liioitellun pitkiä jalkoja.
Keskittymiskykyni herpaantui, kun huomasin pari liikkuvaa pistettä näkökenttäni reunalla. Käänsin päätäni pisteiden suuntaan ja tunnistin Pihkatassun, joka kisasi Hiutaletassua vastaan. Heidän perässään pinkoi Haaskatassu, joka yritti parhaansa mukaan saavuttaa kaksikkoa.
Seurasin jännittyneenä oppilaiden ravia. Lopulta Pihkatassu kiri kahden muun oppilatoverinsa edelle ja laski ensimmäisenä yrttitukkonsa maahan. Nuorukainen seisahtui hengähtämään. Kollin hapuileva katseensa osui minuun, ja nyökkäsin hänelle hyväksyvästi.
Kun Haaskatassu ja Hiutaletassu olivat päässeet maaliin Pihkatassun perässä, kolmannen osion juoksijat asettautuivat lähtöasemiin. Kun edellisen erän pisteet oli nopeasti ilmoitettu, Jyrkänneloikka ja Varjokarva valmistautuivat lähettämään meidät.
Käskyn käydessä singahdin liikkeelle. En jäänyt vilkuilemaan kisatovereitani, vaan keskityin täysin omaan suoritukseeni. Tiesin, ettei minun kannattaisi kuluttaa voimiani heti alkuun. Kunhan maalilinja lähestyisi, voisin lisätä vauhtia. Pitkän matkan juoksu vaati fyysistä kestävyyttä sekä lujaa mieltä, ja niitähän minulta löytyisi, mikäli niin päätin.

//Pimento tai muut?
//Sori, en oikeen tienny, miten tän pitäs mennä, nii vähän improvisoin xd
//239 sanaa

Olin jäänyt Kylmätassun ja Pikkutassun kanssa juoksukisan aloituspaikalle. Olin saanut osakseni kilpailusta pikajuoksumatkan. Eniten olisin kuitenkin halunnut mukaan aivopähkinään, mutta Tuhkatassu oli valinnut sen salamannopeasti. Ei minua kuitenkaan paljoa harmittanut, sillä tiesin olevani hyvä juoksemisessa. Se oli ehkä vahvin fyysinen taitoni. Minua vähän jännitti, sillä minulla oli Pikkutassu vastassani ja hän oli myöskin nopea. Vilkaisin ystävääni lämpimästi, muuhun en ehtinyt, sillä Liekkihäntä oli käskenyt meitä asettumaan lähtöasemiin. Keskityin omaan asentooni täysin ja suljin kaikki muut kisaajat mielestäni, sillä se lisäisi hermostuneisuuttani, jos huomaisin muiden pärjäävän minua paremmin. Kuulin kuinka Liekkihäntä muistutteli vielä reitistä, joka kulki joen reunaa pitkin Lehtikuusilaaksoon. Jalkani olivat jännittyneinä kiinni maassa ja valmiina polkaisemaan minut matkaan. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin henkisesti kilpailuun.
“Nyt!” kuulin Liekkihännän lähtömerkin. Muuta en ajattelut vaan pinkaisin nopeasti matkaan. Adrenaliinivirta pulppusi sisälläni ja sykki minuun lisää vauhtia jokaisella sydämenlyönnillä. Katsoin vain suoraan eteeni ja ponnistelin kovasti eteenpäin. Kuulin korvissani joen pauhun ja minusta tuntui kuin juoksisin veden päällä. Huomasin riemukseni olevani johdossa, mutta vaistosin Pikkutassun saavuttavan minua. Kuulin silloin tällöin juoksuaskelia ja pian ne muuttuivat pysyviksi korvieni juurella. Pikkutassu oli aivan kannoillani. Näin jo maalin, kun huomasin Pikkutassun juoksevan vierelläni. Yritin kiristää tahtiani ja päihittää tummanruskean ystävättäreni, mutta turhaan. Pieni naaras oli ylittänyt maalilinjan ensin. Lysähdin hengästyneenä istumaan. Aluksi hapen saaminen oli työlästä ja se kivisti keuhkojani, mutta pian se helpotti. Huomasin, kuinka Pikkutassun tummanruskea hahmo lähestyi minua, joten nostin katseeni häntä kohti.
“Olit kova vastus. Täytyy varoa ottamasta juoksukisoja sinun kanssasi”, Pikkutassu naukui hymyillen leikkisästi. Kurkustani pääsi naurun ja kehräyksen sekoitteinen hilpeä kurahdus.
“Samoin! Ja onnea voitosta, ansaitsit sen todella!” onnittelin säteillen. Pikkutassu näytti ylpeältä saavutuksestaan ja olin aivan yhtä onnellinen hänen puolestaan. Kuulin kuinka puhiseva Kylmätassu saapui maaliin. Savunharmaa kolli oli jäänyt meistä jälkeen ja luultavasti menettänyt toivonsa ja samalla vauhtinsa. Viitoin kollia luoksemme ja pian hän tulikin. Hänen kellertävän vihreät silmänsä olivat hieman surkean näköiset, häntä tosiaan harmitti. Kylmätassu istahti viereemme ja onnitteli pikaisesti Pikkutassua.
“Sinäkin juoksit hyvin! Muista vain ensi kerralla, ettet käytä kaikkia voimiasi heti alkuun”, selitin Kylmätassulle ja silitin hännälläni kollin selkää. Hänen silmänsä syttyivät heti iloisemmiksi ja hänen suunsa vääntyi ujoon hymyyn. Huomasin vasta nyt muut paikalla olevat kissat. Tunnistin suuren kellanpunaisen kollin oitis Haaskatassuksi ja hänestä muutamia hiirenmittoja kauempana huomasin Hiutaletassun, jonka valkea turkki näytti sädehtivän metsän keskellä. Naaraan kasvoilla oli todella ujo ilme hänen jutellessa pitkäjalkaiselle oranssinruskealle Pihkatassulle. Kuulin kuinka Ruusutuike alkoi köhiä merkiksi hiljentyä.
“Nyt kun kaikki ovat maalissa on pisteidenjaon aika. Pikkutassu saapui ensimmäisenä maaliin ja täten hänen joukkueensa tienaa kaksi pistettä. Taivastassun joukkue saa yhden pisteen toisesta sijasta. Pistetilanne on siis tällä hetkellä tämä: ensimmäisellä joukkueella on yhdeksän pistettä, toisella joukkueella kuusi ja kolmannella seitsemän”, kaunis savunharmaa naaras naukui. Pidin Ruusutuikkeesta. Se saattoi johtua siitä, että hän oli pitänyt minusta huolta pentuna. Olin riemuissani siitä, että joukkueemme oli johdossa. Tiesin kuitenkin, että mitä vain saattoi vielä tapahtua ja pistetilanne saattaisi kääntyä aivan toiseksi. Elättelin kuitenkin toivoa tiimimme voitosta. Jäin odottelemaan kiinnostuneena seuraavan harjoituksen alkua.


//Joku? :)
484 sanaa

Saalistamisessa olin pärjännyt erittäin hyvin, paremmin kuin kukaan muu joukkueessani. Se tavallaan myös ärsytti, sillä joukkueemme ei ollut pärjännyt kisassa. Saalistustaitoni olivat tarpeen kisassa, mutta ei se hyödyttänyt muiden metsästystaitojen takia. Hiutaletassu oli minun lisäkseni ainut hyvä saalistaja, ja hänelläkin oli käynyt huono tuuri. Minua ärsytti hieman myös se, että joukkueemme oli pistetilanteessa viimeisenä. Vaikka minä ja Hiutaletassu olimme kummatkin ystävällisiä, ystävällisyydellämme oli suuri ero. Minä halusin olla kohtelias, toinen naaras ystävällinen. Totta kai olisin kovasti halunnut voittoa. Kunnioitin suuresti ylempiarvoisia, sotureita ja varsinkin päällikköä. Halusin tietenkin myös heidän huomiotaan. Minulla ei ollut perhettä. Oliko siis liikaa vaadittua, että olisin saanut edes jonkun verran huomiota onnistuessani? Muistin hyvin päivän, jolloin olisin saanut ensimmäisen saaliini kiinni. Olin ollut erittäin ylpeä itsestäni ja kantanut saaliin leuka pystyssä tyytyväisenä tuoresaaliskasaan. Mutta jälkeenpäin vasta tajusin, ettei sillä ollut ollut muille merkitystä. Sen tähden halusin olla hyvä oppilas ja päästä soturiksi. Ehkä minut sitten soturina huomattaisiin paremmin. Kiipeilykisaan valitsimme suorittajaksi Kuuratassun, sillä hän osoittautui ainoaksi kiipeilijäksi joukostamme. Oli erittäin viisas veto laittaa Haaskatassu taistelemaan ja säästää Kuuratassun taitoa myöhemmäksi. Kiipeilytaidoista oli tietenkin hyötyä myös saalistuksessa, mutta saalistusonnea ei ollut Kuuratassulle siunattu. Seuraavaksi oli vuorossa suurien harjoitusten viimeinen kilpailu, jossa oli neljä osuutta. Ensimmäiseen tehtävään tarvittiin nopeutta, toiseen jäljitystaitoa, kolmannessa piti jaksaa juosta pitkä matka ja viimeinen tehtävä liittyi älykkyyteen. Joukkueen piti itse päättää, kuka suorittaa minkäkin osuuden. Tiesin heti, mikä osuus sopisi itselleni paremmin. Nopeus. Olin aina ollut nopea juoksija. Kuntoni oli myös noussut oppilasaikanani, mistä johtuen pystyin juoksemaan täysiä pidemmänkin matkan. Mutta jos halusin hyödyntää nopeuttani, minun kuuluisi hyödyntää sitä lyhyemmässä matkassa.
“Sovin parhaiten ensimmäiseen tehtävään”, naukaisin muiden vielä miettiessä omia valintojaan. Haaskatassu nyökkäsi.
“Minä ottaisin toisen tehtävän”, Hiutaletassu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sitten piti vielä päättää, miten kaksi muuta tehtävää jakautuisivat.
“Otan viimeisen tehtävän”, Haaskatassu sanoi viimein. Viimeinen tehtävä vaati älykkyyttä, ja uskoin oppilaan pärjäävän siinä. Uskoin viimeisen tehtävän olevan hänelle parhain vaihtoehto kaikista neljästä osuudesta.
“Minä otan siis kolmannen”, Kuuratassu totesi. Olimme saaneet jo päätettyä, mutta Jäätassun joukkue vielä mietti omia valintojaan. Jaksoin olla jatkuvasti kiitollinen, etten ollut joutunut samaan joukkueeseen Jäätassun kanssa. Mutta samalla minua harmitti, kun olin joutunut eroon ystävistäni. Sentään voisimme olla yhdessä näiden harjoitusten jälkeen. Viimein kaikkien joukkueiden päätökset oli tehty ja kaikki, jotka eivät ensimmäiseen tehtävään osallistuneet, lähtivät omille pisteilleen. Jännitys levisi kehooni heti, kun huomasin vastustajani. Taivastassu ja Kylmätassu. Taivastassu oli hyvä ystäväni ja tiesin, että häneltä löytyi nopeutta. Kylmätassusta taas en tiennyt. Tilanne ei tuntunut kauhean mukavalta, sillä minun pitäisi kisata ystävääni vastaan. Vaihdoin puhtaanvalkean naaraan kanssa katseita kuin yrittäen viestiä silmilläni jotain. Halusin vain välittää lämpimän katseen, jotta Taivastassu tietäisi, etten mielelläni olisi kisannut juuri häntä vastaan.
“Asettukaa valmiiksi”, Liekkihäntä kehotti ja ohjeiden mukaisesti valmistauduin. Olimme rivissä, Kylmätassu, Taivastassu ja minä.
“Teidän on juostava Lehtikuusilaaksoon seuraamalla jokea. Reitin ei pitäisi olla epäselvä, joten lähtekää merkistäni”, Liekkihäntä jatkoi ja asettui meidän kaikkien nähtäville. Jännitin lihaksiani ja olin valmis pinkaisemaan vauhtiin. Minun olisi pakko tehdä parhaani, ja niin myös aioin tehdä. Aioin juosta niin kovaa kuin ikinä pääsisin.
“Nyt!” valkoinen kolli huudahti ja heilautti toista etutassuaan ilmassa. Taivastassu lähti heti, ja minä hänen peräänsä. Kylmätassu jäi hivenen jälkeen lähdössä. Jännitys ei tehnyt ollenkaan pahaa suoritukselleni, se vain lisäsi vauhtia entisestään. Taivastassu oli saanut jätettyä minua hännänmitan verran. Jouduin kiristämään kaikin voimin vauhtiani, jotta pysyisin ystäväni perässä. Kylmätassukin oli saanut kirittyä rinnalleni, ja oli jo ehkä hivenen edelläni. Tuuli suhisi korvissa ja tunsin, kuinka se paiskautui vasten kasvoja. Jostain läheltä kuulin joen äänen. Venytin askeliani ja juoksin niin kovaa kuin pystyin. Kylmätassu jäi jälkeen. En tiennyt johtuiko se siitä, että juoksin itse lujempaa vai siitä, että oppilas yksinkertaisesti alkoi itse hieman hyytymään. Aloin kirimään eroa Taivastassuun kiinni. Purin hampaani yhteen ja otin käyttöön viimeiset voiman rippeet. Yllätyin, kuinka paljon sain vielä itsestäni irti. Juoksin puhtaanvalkean naaraan kiinni ja pääsin hänen edelleen. Kiristin vauhtiani edelleen, vaikka tunsin jo valtavaa väsymystä jaloissani.
Voitin. Minä todella voitin. Mutten kuitenkaan voittanut paljolla. Taivastassu saapui perille vain pari hännänmittaa jäljessä. Kylmätassu oli jäänyt jälkeen, joten hänellä kesti vielä jonkin aikaa saapua luoksemme. Olin aivan poikki, ja olin tyytyväinen, että saisin vähän hengähtää. Tassutin raskain askelin ystäväni luokse, edelleen hengästyneenä.
“Olit kova vastus”, naukaisin huvittuneesti irvistäen. “Täytyy varoa ottamasta juoksukisoja sinun kanssasi.”

// Joku?
// 689 sanaa

Ruusutuike johdatti joukkuettani kohti kiipeilypaikkaa. Mestarit olivat valinneet paikan läheltä jokea, sillä täällä oli kenties metsän korkein kuusi, joihin he halusivat meidän kiipeävän.
“Tehtävänä on noutaa kuusen latvaan viety sammalpallo ja tuoda se alas. Nopeus, ketteryys sekä tapa, jolla sammalpallo tulee alas vaikuttavat arviointiin. Jaossa on yhteensä kolme pistettä, jotka jaamme parhaiten pärjääville. On siis mahdollista, että kaikki kolme saavat yhden pisteen. Teidän joukkueenne aloittaa”, Ruusutuike ilmoitti ystävällisesti ja viittoi minut luokseen. Kävelin hyvässä ryhdissä savunharmaan naaraan luokse. Joukkuetoverini olivat paikalla. Myös Punatähti ja Liekkihäntä olivat täällä. Kuusi oli kai yksi metsän suurimmista. Sen oksat kasvoivat melko tiheään, joten paras keino olisi mennä oksia pitkin. Runkoa pitkin kiipeämällä joutuisin vain väistelemään tielle tulevia oksia kaiken aikaa.
“Ole varovainen, onnea matkaan. Aloita kun olet valmis”, naaras totesi ja astui kauemmaksi minusta. Valmistauduin loikkaamaan kuusen runkoon kiinni. Sain tukevan otteen rungosta. Sulavalla liikkeellä kiipesin vähän ylöspäin ja kiepautin kehoni oksan päälle. Epäröimättä hetkeäkään lähdin loikkimaan oksia pitkin ylöspäin ikään kuin kiertäen puun runkoa. Kiipeillessä tunsin olevani elossa. Maa katosi kauemmaksi kaiken aikaa, ja kissat pienenivät loikka loikalta. Yksi oksa oli vähällä pettää alta, mutta onnekseni kerkesin loikata seuraavalle. Ei kulunut kauaakaan, kun saavutin sammalpallon. Se oli helposti nähtävissä, ja lisäksi sen haistoi helposti. Ilmeisesti siihen oli laitettu jotakin yrttiä.
En jäänyt pohtimaan sitä, vaan irrotin sammalpallon oksista ja otin sen suuhuni. Sammalpallo oli lähes puolet omasta koostani, joten se toi hankaluuksia. Katselin hetken ajan ympärilleni yrittäen kuumeisesti keksiä, miten pääsisin alas mahdollisimman sulavasti. Lähellä ei ollut tarpeeksi tukevia oksia muista puusta, joten täytyi yrittää päästä alas oksia pitkin. Lähdin laskeutumaan alaspäin niin, että loikkasin alemmalle oksalle ja tartuin rungosta kiinni. laskeuduin runkoa pitkin niin pitkään kuin voin, kunnes jouduin taas pudottautumaan oksalle ja taas kiinni runkoon. Oksa oksalta alastulo sujui nopeammin. Ei kulunut kauaakaan, kun pudottauduin jaloilleni takaisin maan pinnalle. Laskin sammalpallon jalkojeni eteen ja nostin katseeni Ruusutuikkeeseen. Soturi nyökkäsi hyväksyen suoritukseni.
“Hyvin suoriuduttu. Voitte palata muiden joukkueiden luokse”, savunharmaa naaras sanoi. Sanaakaan sanomatta Punatähti lähti johdattamaan meitä takaisin.
“Pihkatassu, sinun joukkueesi vuoro on nyt”, Punatähti ilmoitti tasaisella äänellä. Pihkatassu joukkueineen käveli päällikön luokse. Henkäysvarjo lähti heidän mukaansa kuuselle.


Hieman ennen aurinkohuippua mestarit olivat saaneet tehtyä arviointinsa. He pyysivät kaikki koolle. Kuten arvata saattoi, Ruusutuike kertoi pisteytyksen. Soturi oli yksi Kuolonklaanin taitavimmista kiipeilijöistä.
“Pisteytys on suoritettu. Minä ja Punatähti arvioimme jokaisen kiipeilijän suorituksen tasapuolisesti taitojenne mukaan”, savunharmaa naaras aloitti ja kiersi katseellaan nopeasti oppilasjoukon.
“Piste nopeudesta menevät Tuhkatassulle. Alastulossa vauhtisi hidastui, mutta nopeutesi ylöspäin kiipeämisessä oli erinomaista. Ketteryydestä pisteen saa Pihkatassu. Alastulosi oli erinomaisen sulavaa, mutta se saattoi johtua myös siitä, että pudotit sammalpallon alas. Kuljetuksesta tuleekin kaksi pistettä, koska Kuuratassu ja Tuhkatassu suoriutuivat siitä yhtä hyvin. Niinpä molemmat joukkueet saavat yhdet pisteet”, Ruusutuike selitti. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Joukkueemme sai kaksi pistettä lisää.
“Ensimmäisellä joukkueella on nyt kahdeksan pistettä, toisella kuusi ja kolmannella viisi. Seuraava kilpailu on harjoitusten suurin, johon jokainen oppilas voi ottaa osaa. Liekkihäntä, kerro toki enemmän”, Punatähti naukui ja antoi puheenvuoron mestarilleni.
Oranssihäntäinen kolli astui päällikön vierelle.
“Viimeinen tehtävä sisältää neljä osiota. Jokainen oppilas suorittaa yhden, ja te joudutte itse päättämään, kuka suorittaa minkäkin tehtävän. Ensimmäiseen tehtävään vaaditaan nopeutta, toiseen hyvät jäljitystaidot, kolmannen tehtävän suorittajan tulee jaksaa juosta pitkiä matkoja ja viimeiseen tehtävään vaaditaan kissa, joka voi suorittaa älykkyytä vaativan tehtävän”, valkea kolli ilmoitti ja heilautti oranssia häntäänsä. Kolme joukkuetta tiivistyivät ja alkoivat miettiä, kuka suorittaisi minkäkin tehtävän.
“Minä otan viimeisen”, vastasin viileästi. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan.
“Olen nopea, mutta en kestä pitkiä matkoja, joten voisin ottaa ensimmäisen tehtävän”, Taivastassu ehdotti ja katsoi meitä kysyvästi. Kaikki nyökkäsivät.
“Pimentotassu, ota kolmas”, nau’uin ja katsoin Pimentotassua tuon silmiin. Hän harkitsi hetken, kunnes nyökkäsi. Haahkatassu oli ainoa jäljellä oleva.
“Minulle taisi jäädä toinen tehtävä”, hän naukaisi. Kaikki nyökkäsivät. olimme saaneet nopeasti päätettyä tehtävänjaon. Jäätassun joukkueella kesti eniten aikaa päättää. Liekkihäntä ilmoitti, että aikaa päätöksen tekoon on enää vain vähän. Tämän jälkeen Jäätassu tuntui luovuttavan, ja hän murahti jotain tovereilleen.
“Ensimmäisen tehtävän suorittajat jäävät tänne minun kanssani. Toisen tehtävän suorittajat lähtevät Ruusutuikkeen mukaan. Kolmannen tehtävän suorittajat seuraavat Jyrkänneloikkaa ja Varjokarvaa, ja viimeiset Punatähteä ja Henkäysvarjoa”, Liekkihäntä sanoi.
Taivastassu toivotti onnea kaikille, jonka jälkeen lähdin Punatähden ja Henkäysvarjon luokse. Viimeistä tehtävää suorittivat myös Jäätassu ja Haaskatassu. Taivastassua vastaan näyttivät kilpailevan Pikkutassu sekä Kylmätassu. Toiseen tehtävään osallistuivat Haahkatassun lisäksi Hiutaletassu ja Pihkatassu. Pimentotassu sai vastustajikseen Karhutassun sekä Kuuratassun.


//Eli ensimmäisenä tehtävänä on juosta läheltä jokea Lehtikuusilaaksoon(Taivas, Kylmä ja Pihka). Arpa suosi Pikkutassua, eli se tulee ensimmäiseksi, ja Taivastassu toiseksi, Kylmätassu kolmanneks(eli Pikun joukkueelle 2p, Taivaan joukkueelle 1p ja Kylmälle 0p). Kirjottakaa siihen asti, kun kaikki kolme on paikalla Lehtikuusilaakson reunalla, jonka jälkeen voin vaikka antaa seuraavaan tehtävään ohjeet xd
// 706 sanaa

Haaskatassu: 18kp -

Pimentotassu: 13kp - Voit nimetä itsesi soturiksi harjoitusten jälkeen!

Karhutassu: 33kp! -

Tuhkatassu: 39kp! -

Pikkutassu: 7kp -

Taivastassu: 31kp! -

Mahlapentu: 25kp! - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Sammalpentu: 17kp -

"Mahlapentu", Sammalpennun tuttu ääni tunkeutui uniini ja veti minut takaisin tähän maailmaan. Raotin hitaasti vihreitä silmiäni ja nostin katseeni tummaan pentuun.
"Mitä?" kysyin haukotellen ja nousin ylös. Venyttelin ja tunsin, kuinka kohmeessa lihakseni olivatkaan.
"Leikitäänkö?" pentu kysyi hiljaisella äänellä, jotta hän ei herättäisi nukkuvia aikuisia. Vilkaisin ensin klaaninvanhimpien suuntaan ja sitten Mäntyviiksen suuntaan. Kaikki kolme nukkuivat sikeästi sammalvuoteillaan. Yöllinen retkeni pentutarhan ulkopuolelle palautui hiljalleen mieleeni. Olin keskustellut Minttuvarjon kanssa vaikka mistä. Naaras oli varmasti Kuolonklaanin mukavin kissa.
"Emme voi leikkiä täällä, herättäisimme aikuiset", huomautin ja viitoin ensin klaaninvanhimpia ja sitten Sammalpennun emoa. Naaras näytti mietteliäältä ja kääntyi sitten pentutarhan uloskäynnin suuntaan.
"Mennään pääaukiolle", hän ehdotti. Minttuvarjo oli sanonut, etten saisi poistua pentutarhalta ilman Mäntyviiksen lupaa. Jos jotakin sattuisi, Mäntyviiksi olisi vastuussa.
"Täytyy kysyä Mäntyviikseltä lupa", totesin. Sammalpentu nyökkäsi ja loikki hiljaisin askelin emonsa luokse. Pentu herätti emonsa koskettamalla tuon lapaa pienellä kuonollaan. Musta kuningatar säpsähti hereille ja katsoi kysyvästi tytärtään.
"Voimmeko mennä ulos leikkimään?" pentu kysyi. Mäntyviiksi räpäytti muutaman kerran silmiään ja ravisteli päätään herätäkseen kunnolla. Naaras haukotteli ja nousi istumaan.
"Menkää vain. Tulen ihan pian perässä, joten älkää aiheuttako hankaluuksia", kuningatar naukui vakavalla äänellä, sillä hän todella tarkoitti sanojaan. Emme saisi joutua hankaluuksiin. Sammalpentu palasi luokseni ja viittoi minut ulos pesästä. Nuolaisin kielelläni pari kertaa sinne tänne sojottavia karvojani, jonka jälkeen poistuin pesästä Sammalpennun perässä.
Ilma oli lämpimämpi kuin yöllä. Pakkasta tuskin oli ollenkaan. Vesiputous pauhasi kovaäänisesti kaatuneen kuusen takana. Pentutarhan vierelle oli syntynyt pieni lammikko, jossa oli loskaa. Lumi suli, joten vettä tippui leirin seinämiä pitkin sen pohjalle. Sammalpentu loikki eteenpäin kauemmaksi pentutarhasta, mutta pysähtyi muutaman ketunmitan päähän. Musta naaras kääntyi minun suuntaani.
"Mitä me leikimme?" pentu kysyi ja kallisti päätään. Käänsin katseeni pilvettömälle taivaalle ja vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa. Käänsin sitten katseeni kohti Sammalpentua.
"Piilosta. Minä menen piiloon, sinä lasket kahteenkymmeneen ja tulet sitten etsimään minua", sanoin. Sammalpentu harkitsi ehdotustani, mutta nyökkäsi sitten hymyillen.
"Onko sääntöjä?" hän kysyi ennen kuin meni pentutarhalle laskemaan.
"Ei saa poistua leiristä, mennä putouksen lähelle tai päällikön pesään", luettelin äsken keksimäni säännöt päässäni. Olisi pitänyt kieltää myös parantajan pesä, sillä meitä oli kielletty menemästä sinne yksin. No, ihan sama se nyt oli. En minä parantajan pesälle piiloutuisi. Sammalpentu katosi sammalverhon taakse ja alkoi laskemaan. Lähdin loikkimaan tallotulla lumella eteenpäin. Leirin pääaukiolla oli muutamia sotureita, jotka katsoivat menoani. Pujahdin sisään typötyhjään oppilaiden pesään. Oppilaat olivat harjoituksissa ja palaisivat vasta auringonlaskun jälkeen. Löysin piilopaikakseni paikan perimmäisen sammalvuoteen ja pesän kahteen osaan jakavan seinämän välistä. Seinämän toisella puolella oli sotureiden pesä. Painauduin niin matalaksi maata vasten kuin vain pystyin.

//Sammalpentu?
// 415 sanaa

”Varo vain, senkin tyhmä erakko!” kiljaisin ja raapaisin suurta kiveä kynnelläni. Kivi ei vinkaissut eikä pötkinyt pakoon, seisoi vain paikallaan suurena ja harmaana. Raapaisin sitä uudestaan, hieman kovempaa, ja odotin. Kivi ei vieläkään sanonut mitään. Kyllähän minä tiesin, että eivät kivet osanneet juosta ja eivät ne tunteneet kipua, mutta miksei tämä yksi kivi voinut tehdä poikkeusta ja leikkiä kanssani? Tuhahdin ja istahdin maahan odottamaan, että emo palaisi tuoresaaliskasalta. Minulla ei ollut edes nälkä, joten miksi Mäntyviiksi tyrkytti minulle kaikkea mahdollista ja väitti, että ’kasvavan pennun täytyy syödä’?
”Miksi ihmeessä?” kysyin kiveltä. Harmaa möhkäle ei vastannut. Otin murjotusasennon ja en kaikelta mököttämiseltäni edes huomannut emon paluuta.
***
”Tule, Sammalpentu, mennään syömään pentutarhan edustalle”, emo naukaisi. Säpsähdin hieman, mutta muutin ilmeeni normaaliksi ja vastasin viileästi: ”Noo... Hyvä on.”
Seurasin emoa pentutarhan luo, ja asetuin syömään hiirtäni nopein haukkauksin. Vilkuilin vieressäni aterioivaa Mäntyviikseä, joka söi hitaasti ja pureskeli huolellisesti joka suupalan.
”Emo?” kysyin yhtäkkiä. ”Voitko kertoa minulle tarinan?”
”Voinhan minä, mutta haluatko kuulla vaihteeksi tosiasioita?” Käänsin katseeni hiirestä emoon ja kurtistin kulmiani.
”Tosiasiat ovat tylsiä.”
”No entäpä jos kerron sinulle vaihteeksi jännittävän asian, joka on kuitenkin totta?” emo kysyi ja virnisti hieman.
”Ei sellaista ole olemassakaan!” huudahdin, mutta oikeastaan en olisi malttanut odottaa kertomusta. Emo ei onneksi välittänyt huudostani vaan aloitti kertomaan: ”Minäpä kerron sinulle Pimeyden Metsästä. Kuolleet kissat menevät kuoltuaan Pimeyden Metsään, josta he tarkkailevat meitä ja-”
”Eivät muuten varmasti mene!” keskeytin emon puheen. ”Sinä huijaat!” Emo otti kasvoilleen tavallisen ’kyllä-se-nyt-vain-on-totta-Sammalpentu’ ilmeensä ja huokaisi syvään.
”Kyllä se on aivan totta. Päälliköt saavat Pimeyden Metsältä yhdeksän henkeä, ja Pimeyden Metsä auttaa klaania vaikeina aikoina”, emo selitti hyvin, hyvin hitaasti, kuin en olisi muuten ymmärtänyt.
”Höpön löpön”, puuskahdin emolle ja yritin hymyillä rauhallisesti niin kuin emo silloin, kun selitti minulle ettei hirviökissoja ollut olemassakaan. Ikävä kyllä hymyni ei tehonnut emoon, joka katsoi minuun vakava ilme kasvoillaan.
”Sammalpentu kultaseni. Se on nyt vain totta, että Pimeyden Metsä on olemassa, ja sinne sinäkin menet kuoltuasi.”
”En minä halua!” huusin. Minua ärsytti, että jotkut kissat saisivat etuoikeuksia vain, koska olivat kuolleita! Ei se ollut reilua! Ei mitään Pimeyden Metsää ollut olemassakaan!
”En minä usko mihinkään Pimeyden Metsään! Vaikka se olisikin olemassa, niin sen kissat olisivat varmasti tosi tyhmiä!” kiljaisin niin kovaa kuin kurkusta lähti.
”Hys!” emo sihahti yhtäkkiä ja veti minut hännällään lähemmäs itseään. Hän vilkuili pelokkaan oloisena aukealla käveleviä sotureita ja tunki häntäänsä syvemmälle suuhuni. ”Ei tuollaisia saa puhua!”
”Mhikshi ei?” utelin tällä kertaa hiljempaa ja yritin sylkeä emon häntää suustani.
”Sammalpentu. Paina tämä nyt mieleesi. Vaikka et pitäisi Pimeyden Metsästä, et sano sitä ääneen. Et kenellekään”, emo sanoi äänessään epätavallisen tiukka sävy. Sain syljettyä hänen häntänsä pois ja mutristin suutani. Miksen minä saanut puhua mitä minä halusin?
”Minä en-” aloitin vihaisesti, mutta emo keskeytti minut: ”Ja jos asia ei ole sinulle selvä, saat mennä suoraan nukkumaan.”
”No on se sitten selvä”, murahdin hiljaa ja mulkaisin emoa vihaisesti.
***
Kävin viemässä hiiren rippeet tarpeidentekopaikalle ja palasin pentutarhalle. Sisällä huomasin Mahlapennun makoilemassa sammalvuoteellaan. Istahdin maahan ja katselin pesätoveriani hetken. Hän näytti miettivän jotain vakavaa, joten en viitsinyt keskeyttää, mutta hetken päästä innokkuus vei vallan ja kävelin toisen pennun luo. Kumarruin hänen ylleen ja annoin innokkaan hymyn levitä kasvoilleni.
”Tule leikkimään kanssani”, pyysin nopeasti. Mahlapentu ei näyttänyt innostuneelta.
”Mene yksin”, tämä tiuskaisi minulle.
”Yksin on tylsää!” valitin.
”Ota vaikka Sumusilmä mukaasi”, Mahlapentu puuskahti ja käänsi minulle selkänsä. Miksi ihmeessä hän ei halunnut leikkiä kanssani?
"Hän on sokea, ei hänen kanssaan voi leikkiä", kivahdin Mahlapennulle. Minua suututti.
”Tule nyt, se on kivaa”, maanittelin hitaasti. Ehkä Mahlapentu haluaisi nyt tulla?
"Ihan tosi, jätä minut rauhaan!" Mahlapentu murahti äkkiä. Astahdin taaksepäin, ja kyyneleet kihosivat silmiini. Käänsin Mahlapennulle selkäni ja juoksin emon luokse. Hän istuskeli pesän perällä puhumassa Sumusilmän kanssa.
”Emo! Mahlapentu huusi minulle!” itkin ja juoksin emon kylkeen kiinni. Emo vilkaisi minuun vähän kummissaan ja hymähti hieman.
”Kaikki kaipaavat joskus hieman omaa rauhaa. Kyllä hän saa sinulle sanoa, jos tulet häiritsemään häntä”, emo selitti. Huokaisin ja lähdin pois, en viitsinyt edes vastata. Miksi aina oli niin tylsää? Kävelin sammalilleni ja kävin makaamaan. Laskeva aurinko loi säteitään pentutarhan ovensuusta sisään, ja varjot alkoivat jo tihentyä. Mietin Pimeyden Metsää, ja sitä, kuinka emo väitti sen olevan olemassa. Miten emo saattoi olla niin älytön? Silmäni alkoivat pikku hiljaa lupsahdella ja pian olinkin jo syvässä unessa.
***
Heräsin, kun auringonvalo siivilöityi katon lävitse turkkiini ja lämmitti kehoani. Nousin nopeasti ylös ja venyttelin hieman. Klaaninvanhimmat ja emo sekä Mahlapentu nukkuivat vielä sikeästi, enkä viitsinyt mennä herättämään aikuisia. Sen sijaan Mahlapentu näytti paljon mukavammalta nukkuessaan, joten ehkä hän haluaisi nyt leikkiä kanssani? Kumarruin pennun ylle ja kosketin kevyesti kuonollani hänen korvaansa. Mitään ei tapahtunut.
”Mahlapentu?” kuiskasin hiljaa ja jäin odottamaan, että pesätoverini heräisi.

//763 sanaa
//Mahlapentu?

Emo oli lähtenyt ja jättänyt minut aivan yksin. Mäntyviiksi oli yrittänyt lohduttaa minua, mutta se ei auttanut. Olisin vain halunnut painautua emoni pehmoista vatsaa vasten ja nukahtaa hänen lämpöönsä. Mäntyviiksi oli sanonut, että emo rakasti minua hurjasti, ja juuri siksi hän lähti. Jos hän kerta rakasti minua, niin miksi ihmeessä hänen täytyi lähteä? Hän olisi voinut ottaa minut mukaansa. Makoilin onnettomana sammalvuoteellani ja katselin pesän uloskäynnin suuntaan. Sammalverho peitti suuren osan näkymästä leirin pääaukiolle.
"Tule leikkimään kanssani", Sammalpentu naukui ja viittoi uloskäynnin suuntaan. Vilkaisin pentua välinpitämättömästi. Sammalpentu oli suurin piirtein saman ikäinen kanssani, mutta en viihtynyt hänen kanssaan juuri nyt. Käänsin katseeni pois mustasta pennusta. Se sai Sammalpennun ärsyyntymään. Hän tuli kasvojeni eteen ja katsoi minua odottavasti.
"Mene yksin", vastasin tiuskaisten. Sammalpentu ei luovuttanut.
"Yksin on tylsää", hän jatkoi.
"Ota vaikka Sumusilmä mukaasi", tiuskaisin ja käänsin selkäni mustalle pennulle. Kuulin, kuinka Sammalpentu tassutteli taas naamani eteen. Suljin silmäni ja menin kerälle niin, että naaras ei voisi tunkeä päätään kasvojeni eteen.
"Hän on sokea, ei hänen kanssaan voi leikkiä", Sammalpentu totesi. Kuulin vanhan naaraan tuhahtavan huvittuneesti pentutarhan toisella puolen.
"Tule nyt, se on kivaa", musta naaras yritti ja tökkäsi käpälällään kylkeäni. Nostin pääni ylös ja katsoin ärsyyntynyt ilme kasvoillani naarasta.
"Ihan tosi, jätä minut rauhaan!" murahdin kovalla äänellä. Se sai Sammalpennun astumaan taaksepäin. Pentu näytti säikähtäneen. Hän loikki nopeasti emonsa luokse. Huokaisin syvään. En halunnut olla ilkeä, mutta en halunnut leikkiä juuri nyt. Ainoa asia mitä juuri nyt halusin, oli oma emoni. Suljin silmäni ja vaivuin rauhattomaan uneen. Unessa olin metsässä. Näin emoni, mutta kun yritin juosta hänen peräänsä, hän liikkui aina vain kauemmaksi. Vaikka juoksin miten kovaa, en saanut häntä kiinni.

Raotin hitaasti silmiäni. Uni katosi mielestäni ja väsymys haihtui nopeasti. Nostin pääni ylös ja katselin ympärilleni. Pentutarhassa oli hämärää, eikä pääaukiolta tullut valoa pesään. Kaikki näyttivät nukkuvan. Nousin hitaasti ylös ja tassuttelin hiljaa uloskäynnille. Vilkaisin vielä taakseni varmistaen, ettei kukaan herännyt. Astuin sammalverhon lävitse pääaukiolle. Pentutarhassa ei ollut lunta, mutta pääaukiolla sitä vielä oli. Lumi oli kovaa ja märkää. Kaiken lisäksi se oli myös hyvin kylmää. Polkuanturani tottuivat kuitenkin kylmyyteen nopeasti, kun hiivin eteenpäin. Putouksen ääni oli voimakkaampa pesän ulkopuolella, mutta se ei haitannut minua. Oppilaat olivat yhä suurissa harjoituksissa, joten leirissä oli rauhallista. Huomasin soturin istuvan lähellä piikkihernetunnelia. Hänen katseensa siirtyi nopeasti minuun.
"Mahlapentu, mitä teet täällä tähän aikaan?" vaalean punaruskea naaraskissa kysyi. En tiennyt mikä hänen nimensä oli, mutta hänellä oli vaaleanruskeat silmät.
"En saanut enää unta, ja kaikki muut nukkuvat", vastasin hiljaisella äänellä ja istuin alas. Vaalea naaras hymyili minulle lempeästi ja istui vierelleni.
"Minullekin käy joskus niin", hän kertoi ja käänsi katseensa kohti taivasta. Taivas oli lähes pilvetön. Vain muutama pilvi peitti joitakin tähtiä.
"Mitä teet silloin?" kysyin ja siirsin katseeni taivaast naaraaseen.
"Käyn pienellä kävelyllä joko leirissä tai sen ulkopuolella. Sinun ei kuitenkaan pitäisi poistua pentutarhalta ilman Mäntyviiksen lupaa", soturi huomautti ystävällisesti.
"Ei hän ole emoni", sanoin. Emon lähtö ja uni palasivat taas mieleeni. Painoin pääni surkeana alas.
"Minä tiedän, mutta hän on vastuussa sinusta. Jos sinulle käy jotakin, Punatähti voi syyttää siitä Mäntyviikseä. Ethän halua, että niin käy?" naaras kysyi ja kosketti kuonollaan lapaani. Pudistin päätäni, mutten osannut sanoa mitään.
"Minä olen Minttuvarjo", naaras vaihtoi aihetta.
"Se on kiva nimi", totesin kohteliaasti. Minttuvarjo nyökkäsi hymyillen.
"Tiedätkö miksi nimeni pääte on -varjo?" naaras kysyi. Katsoin häntä mietteliäästi, mutta jouduin sitten pudistamaan päätäni, koska en tiennyt vastausta.
"Minun isäni on Varjokarva. Hän ja emoni Surmakynsi olivat ehdottaneet Punatähdelle, että soturinimekseni voisi tulla Minttuvarjo. Koska Punatähti on mukava päällikkö, hän toteutti vanhempieni toiveen", soturi selitti lämpimällä äänellään. Nyökkäilin hitaasti.
"Onko emosi varapäällikkö?" kysyin heti perään. Minttuvarjon kasvoille levisi vielä leveämpi hymy.
"On", soturi totesi.
"Vau!" totesin. En edes tiennyt, että varapäälliköllämme oli pentuja.
"Se on toisinaan hienoa, mutta Surmakynnellä ei ole yhtä paljoa aikaa olla kanssani kuin normaaleilla sotureilla. Ollessani pentu, hän joutui toisinaan tekemään varapäällikön tehtäviä, ja yhteistä aikaa meillä ei ole ollut moniin kuihin", soturi naukaisi hieman surkeana.
"Haluaisitko sinäkin olla varapäällikkö?" kysyin. Minttuvarjo pudisti päätään.
"Varapäällikkyys vaatii todella paljon vastuuta. Tykkään olla soturi, päällikkönä oleminen olisi minulle liian raskasta", vaalean punaruskea naaras selitti.
"Minäkään en haluaisi olla varapäällikkö tai päällikkö", sanoin haukotellen. Minttuvarjo naurahti.
"Pitäisikö sinun palata takaisin pentutarhalle? Minunkin pitää käydä tarkistamassa leirin ulkopuolella, että kaikki on kunnossa", soturi totesi. Nyökkäsin ja lähdin tassuttelemaan kohti pentutarhaa. Vilkaisin vielä taakseni. Minttuvarjo kulki kohti piikkihernetunnelia.
Palasin pentutarhalle ja asetuin omalle sammalvuoteelleni. Se oli lähellä Mäntyviiksen ja Sammalpennun vuodetta. Asetuin kerälle pehmeään vuoteeseen ja suljin silmäni. Tällä kertaa näin mukavia unia soturina olosta.

// 738 sanaa

En sallinut suunnattoman turhautumiseni näkyä ulospäin, kun Punatähti julisti Tuhkatassun joukkueen voittajaksi. Jos vain Jäätassulta olisi löytynyt yhtään maalaisjärkeä tai edes rahtunen itsekunnioitusta, me olisimme voineet voittaa tämänkin osion. Mutta ei, kapinallinen oppilas oli päättänyt ryhtyä röyhkeäksi ja napata saaliinsa oman tiiminsä jäsenien väijytysyrityksiä hyväksi käyttäen. Sentään Pihkatassu ja Kylmätassu olivat onnistuneet haalimaan joukkueellemme pisteitä kasaan samalla kun minä kamppailin Jäätassun ja ylitse äyräidensä kuohuavien tunteideni kanssa.
Punatähti ilmoitti juuri kiipeilyharjoitukseen osallistuvat joukkueiden jäsenet. Pihkatassu edustaisi meitä tässä kisassa, ja toivoin todella, että hän osaisi hommansa. Olimme yhden pisteen jäljessä johtavasta joukkueesta, joten jos pärjäisimme nyt hyvin, saisimme vielä kirittyä heidät kiinni.
Huomasin Kylmätassun tonkivan tuoresaaliskasaamme. Hän valikoi sieltä oravan ja siirtyi vähän syrjemmälle syömään sitä. Pihkatassu ja Jäätassu seurasivat ikätoverinsa esimerkkiä ja nappasivat kumpikin yhden tuoresaaliin kasasta. Kun tuli minun vuoroni hakea purtavaa, Jäätassu keskeytti myyränsä nakertamisen ja loi minuun ivallisen katseen.
"Mitä sinä toit, Karhutassu? Tuon mehevän näköisen varpusenko?" hän naljaili ja purskahti sitten rahisevaan nauruun; kaiketi kolli oli omasta mielestään laukonut kaikkien aikojen parhaimman vitsin. No, minua se ei ainakaan naurattanut, ja jos oltiin ihan rehellisiä, olisin mieluusti tunkenut sen varpusen pesätoverini kurkusta alas ja katsonut kuinka hän yskisi loppuillan höyheniä.
Noukin kasasta pienen, lehtikadon pahoin runteleman hiiren ja vein sen mahdollisimman kauaksi Jäätassusta, jossa hän ei voisi ilkkua minua. Oppilaan kommentti varpusesta oli vienyt ruokahaluni, joten jopa luuviulun jyrsijän kaluaminen vei pienen ikuisuuden.
Nieltyäni viimeisen palan hiirestä, käänsin katseeni kilpakumppanieni suuntaan. Suurin osa heistä söi yhä, luultavasti muissa joukkueissa suunniteltiin, miten kunkin joukkueesta kiipeilyharjoituksiin lähtevän oppilaan tulisi toimia, jotta pisteet tulisi pelattua parhaiten oman tiimin pussiin. Vilkaisin Jäätassuun, Kylmätassuun ja Pihkatassuun, jotka myöskin lopettelivat ruokailuaan vähän matkan päässä. Kukaan ei juuri puhunut, eikä minulla totta puhuakseni ollut hajuakaan, miten Pihkatassu aikoi hoitaa oman osuutensa kilpailussa. Tiesin, että minun olisi pitänyt keskittyä neuvomaan nuorempaa kokelasta harjoituksia varten, mutta en uskonut kollin haluavan apuani, joten siksi päätin antaa asian olla.
Huokaisin hiljaa ja ryhdyin sitten pesemään kuraisia tassujani. Taisteluharjoituksissa saamiani haavoja kolotti ikävästi, mutta siedin kivun hammasta purren. Voisin hoidatuttaa ne Hehkuaskelella myöhemmin, jos jomotus ei lakkaisi suurten harjoitusten päättymiseen mennessä.

//Joku saa jatkaa xd
//343 sanaa

Olin saanut kiinni jo kolme saalista. Pian täytyisi palata takaisin laskemaan saaliit. Olin saanut kiinni oravan, hiiren ja yhden varpusen. Hiivin parhaillaan hitain askelin eteenpäin ja maistelin ilmaa. Hajujälkiä oli paljon. Joku oppilaista oli mennyt tästä äsken. Lähdin oppilaan jäljen kanssa toiseen suuntaan ja yritin löytää vielä edes yhden tuoreen hajujäljen. Ei mennyt kauaakaan, kun oravan haju leijaili luokseni. Lähdin seuraamaan sitä ripein, mutta hiljaisin askelin. Hidastin tahtiani hajujäljen muuttuessa entistä tuoreemmaksi. Lopulta olin vain kolmen-neljän ketunmitan päässä tuuheahäntäisestä eläimestä. Orava noukki maasta männyn juurelta käpyjä. Se oli niin keskittynyt touhuihinsa, että pääsin vielä ketunmitan lähemmäksi. Välissämme oli pensas, jossa ei lehtikadon aikaan ollut lehtiä. Pensaita oli harvakseltaan täälläpäin. Kiersin pensaan ja varoin, etten koskettanut sitä. Silloin siitä olisi kuulunut räsähdys ja orava olisi huomannut minut. Välimatkan ollessa tarpeeksi pieni, loikkasin eteenpäin voimakkaalla loikalla. Orava huomasi minut heti ja lähti kiipeämään puuhun. Sulavaliikkeisesti syöksyin oravan perään. Kiipesin puun runkoa pitkin ylöspäin hurjalla vauhdilla. Juuri ja juuri sain kiinni eläimen pörröisestä hännästä. Se sai oravan vinkaisemaan ja pysähtymään. Toisella käpälälläni painoin oravan vasten puun runkoa. Tartuin hampaillani sen päästä ja taitoin punertavan eläimen niskat. Kuului napsahdus, ja orava vinkaisi. Sen jälkeen sen ote puusta irtosi ja ruumis muuttui veltoksi. Tyytyväisenä pudottauduin alas männystä. Vilkaisin taivaalle. Olisi palattava takaisin.
Matka sujui nopeasti. Otin mukaani saamani saaliit matkan varrelta. Tapaamispaikalla oli jo suuri osa oppilaista. Haahkatassu, Jäätassu ja Pikkutassu taisivat olla ainoat puuttuvat oppilaat. Kävelin Taivastassun luokse ja pudotin saaliini hänen viereensä. Myös Pimentotassu oli paikalla. He olivat saaneet kiinni yhteensä viisi saalista. Kun minun neljä saalistani lisättiin siihen, meillä oli yhdeksän saalista. Muidenkin saalismäärät näyttivät melko hyvältä. En voinut laskea niitä, koska saaliit olivat kasassa tai kissojen takana.
Pian kaikki olivat paikalla, ja mestarit alkoivat laskea saaliitamme. Henkäysvarjo laski meidän saaliimme, Liekkihäntä Kuuratassun joukkueen saaliit ja Jyrkänneloikka Karhutassun joukkueen saaliit. Olimme toki laskeneet omamme jo, mutta mestarit eivät halunneet antaa mahdollisuutta valehdella.
“Kaksitoista”, Henkäysvarjo laski viimeisen saaliin ja käänsi katseensa Punatähden suuntaan. Punaruskea päällikkö nyökkäsi.
“Kymmenen”, Jyrkänneloikka ilmoitti päällikölle kovaan ääneen. Huomasin Jäätassun kasvoilla ärsyyntyneen ilmeen, kun hän ymmärsi hävinneensä.
“Kymmenen”, Liekkihäntä sanoi. Käänsin katseeni joukkuetovereihini. Taivastassun kasvoilla oli tyytyväinen hymy.
“Me voitimme”, hän totesi. Nyökkäsin vastaukseksi ja pidin kasvoni ilmeettöminä. Voitto tuntui todella hyvältä, mutta en saisi näyttää sitä. Me voitimme, se siitä. Olimme hyviä, mutta sitä ei saisi näyttää. Se voisi kostautua jälkikäteen.
“Tuhkatassun, Pimentotassun, Taivastassun ja Haahkatassun joukkue voittaa kahdellatoista saaliilla!” Punatähti julisti. Kukaan ei hurrannut, mutta kukaan ei myöskään odottanut sitä.
“Heidän joukkueensa saa neljä pistettä saalismäärästä ja viidennen pisteen voitosta. Toiset joukkueet saavat molemmat kolme pistettä saaliistaan”, punaruskea kolli kertoi tasaisella äänellään.
“Eli pistetilanne taitaa tällä hetkellä mennä niin, että Tuhkatassun joukkueella on kuusi pistettä. Karhutassun joukkueella on viisi ja Kuuratassun joukkueella neljä. Vielä on kuitenkin aikaa kiriä, sillä seuraavaksi on luvassa kiipeilyharjoitukset”, Henkäysvarjo jatkoi.
“Olemme valinneet joukkueistanne parhaat kiipeilijät. Ensimmäisestä joukkueesta valitsimme Tuhkatassun, toisesta Pihkatassun ja kolmannesta Kuuratassun. Nyt kuitenkin saatte syödä, ja jatkamme ennen aurinkohuippua”, soturi lisäsi vielä.
“Emmehän me kaikkia saaliita saa syötyä”, Kylmätassu mietti itsekseen ja katseli saaliskasoja. Pyöräytin hieman turhautuneena silmiäni.
“Partio hakee ylimääräiset saaliit leiriin”, Ruusutuike selitti lämpimällä äänellä pojalleen. Kylmätassu nyökkäsi. Käänsin katseeni kohti tuoresaaliskasaamme ja nappasin hampaisiini oravan.
“Kukakohan voittaa kiipeilykilpailun?” Taivastassu mietti samalla, kun hän valikoi tuoresaaliskasasta itselleen saalista. Pimentotassu nosti katseensa kohti naarasta.
“Tuhkatassu voittaa”, musta naaras ilmoitti varmalla äänellä. Tuntui yllättävän hyvältä, kun Pimentotassu luotti taitoihini noin varmasti. Mutta toisaalta, niin luotin minäkin. Kiipeilyssä sain loistaa taidoillani, sillä sen taidon hallitsin vaikka unissani. En tiennyt miten hyviä kiipeilijöitä Pihkatassu tai Kuuratassu olivat, mutta minä uskoin voittavani. Olin käyttänyt paljon aikaa kiipeilyharjoituksiin. Lisäksi olin käynyt tänäänkin kaksi kertaa puussa, kun saalistin ensin varpusen ja sitten oravan.
Taivastassu näytti hieman yllättyneeltä Pimentotassun varmuudesta. Oppilas käänsi katseensa minuun. Hän tuntui mittailevan pientä kehoani katseellaan. Epäilikö hän Pimentotassun sanaa?


//Taivas, Pimento tai oikeestaa kuka vaa xd
// 619 sanaa

Olin lukittunut katseeni pensaan juurella hyppelehtivään varpuseen. Se oli kaiketi löytänyt jotain kovinkin mielenkiintoista, jota se nyt nokki tohkeissaan, täysin muissa maailmoissa, eikä kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Tämä peli olisi kerrasta poikki. Minun ei tarvitsisi kuin vain loikata ja iskeä kynteni tuon hyvinsyöneen räpyttelijän niskaan.
Olin juuri aikeissa ponnistaa, kun suuri, punaruskea välähdys kiiti ohitseni ja päätti linnun päivät. Pomppasin pystyyn ja katsoin Jäätassua pöyristyneenä. Oppilas oli vienyt saaliini suoraan nenäni edestä. Matala murina kumpusi kurkustani.
"Senkin hiirenaivo!" sätin kollia. "Meidän pitää saalistaa tiiminä, ei tiimiläisiltä!"
"Sori", tuo tuhahti ja kohautti sitten välinpitämättömästi lapojaan, "en huomannut, että sinä olit jo sen kimpussa." Jäätassu katsoi minua huomattavan tyytyväisenä ja tassutteli tiehensä varpunen mukanaan.
Laskin päässäni hitaasti kymmeneen, vedin ensin syvään henkeä ja puhalsin sitten ulos. Aikaa oli vielä jäljellä, ehtisin takuulla saada jotakin kiinni ennen kilpailuosion loppumista. Siispä annoin lihasteni rentoutua ja laskin karvani, alkaen etsimään uutta vainua ilmasta. Pian nenääni tulvahti oravan tuttu tuoksu, jonka kanssa päätin koettaa onneani.
Saavuin eräälle aukealle juuri parahiksi näkemään jotakin, mitä en todellakaan olisi halunnut enää nähdä samalle kerralle, kun Jäätassu oli jo vienyt saaliini: Kylmätassu pyrähti jostain tyhjästä ja upotti hampaansa käpyä nakertaneen oravan kaulaan. Oppilas näytti ilahtuvan saavutuksestaan kovin. Minä sen sijaan kihisin kiukusta samalla kun yritin estellä itseäni ryntäämästä nuoremman kollin kimppuun. Se ei ollut Kylmätassun vika, minä olin tällä kertaa ollut vain väärässä paikassa väärään aikaan - selvä juttu!
Käännähdin kannoillani ja marssin pois paikalta teennäinen hymy kasvoillani, siltä varalta, jos sattuisin törmäämään Jäätassuun ja hän tajuaisi alkaa ilkkumaan surkeaa saalistusonneani.
No niin, kolmas kerta toden sanoo, vai mitä? Nyt minä onnistuisin kyllä. Olin haistanut hiiren. Sen minä ainakin nappaisin. Varmistettuani, ettei lähistöllä ollut muita tiimiläisiäni, pudottauduin vaanimaan kolonsa edustalla hääräävää pikku jyrsijää. Keskittymiskykyni oli jo tipotiessään kaikkien epäonnistumisien jälkeen, mutta aioin silti yrittää.
Hitain, harkituin askelin lähestyin kohdettani. Ihme kyllä, se ei ollut tajunnut läsnäoloani vielä, vaikka läähätin kuin joku pahainen koira. Avasin kynteni, keikautin takapäätäni pari kertaa - ihan vain saadakseni loikalleni oikean suunnan - ja karkasin hiiren päälle. Jyrsijä oli ärsyttävän vikkelä kintuistaan, sillä tehtyään ensin pari nokkelaa harhautusliikettä, se sujahti koloonsa kuin rasvattu salama. Voisin vannoa kuulleeni sen omahyväisen vikinän kolosta, kun kömmin ylös tuntien itseni entistä typerämmäksi. Selvästikin Synkkä Metsä halusi rangaista minua jostakin. Joutuisin siis palaamaan tyhjin käpälin lähtöpaikalle, ja saisin koko tiimini halveksuvat katseet osakseni - kerrassaan mahtava tapa aloittaa päivä.

//384 sanaa

“Harjoitukset alkavat nyt. Toivotan jokaiselle hyvää saalisonnea”, kuulin Punatähden naukuvan. Katsoin vielä viimeisen kerran innoista soikein silmin suurta punaruskeata kollia, joka juuri oli toivottanut meillä onnea matkaan. Heti kun olin sataprosenttisen varma, että sai lähteä, lähdin metsän siimekseen energisenä. Halusin juosta kauemmas, jotta riskini törmätä muihin olisi pienempi ja saisin metsästää rauhassa. Olin lähtenyt lehtikuusilaakson suuntaan. En kuitenkaan ollut varma olisiko järkevää lähteä aivan laaksoon asti, joten päätin, että jäisin kuusimetsän suojiin. Pian olin jo tyytyväinen paikkaan, johon olin päätynyt. Ympärilläni näin kastuneen sammalpeitteen omaavia eri kokoisia kiviä ja paljon ikivihreitä havupuita. Huomasin juoksemisen lopettaessani paineen tunteen sisälläni. Minua jännitti kovasti. Olin loistava saalistaja, jonka takia tunsin, että minun olisi pakko onnistua. En haluaisi nähdä tiimiläisiäni pettyneenä minuun. Aloin hyperventiloimaan ja metsä tuntui kaatuvan päälleni. *Minulla ei ole mitään hätää. Selviä tästä loistavasti.* Aloin hengittää rauhallisesti ja rentouttaa itseäni ja pian kaikki alkoi taas seljetä. Minusta olisi tähän. Vedin metsän raikasta tuoksua keuhkoni täyteen ja annoin pienistä pienimmänkin aromin leijua aistittavakseni. Annoin korvieni kääntyä valppaasti ympäriinsä ja painauduin maata vasten, jotta minut olisi vaikeampi huomata. Olin oivasti minua hieman suuremman kiven takana ja sain loistavan tähystyspaikan. Vatsakarvani olivat ruskeassa lätäkössä vatsani alla, jonka muta ja sulanut lumi olivat muodostaneet. Tämä keli ei ollut tosiaankaan tehty minun valkeata turkkiani varten. Puhtaanvalkea turkki ei ollut myöskään paras mahdollinen väri piiloutua suurimmaksi osaksi aikaa vuodessa. Silmäkulmassani näkyi liikettä, jonka seurauksena käänsin pääni salamannopeasti suuntaan, josta liike oli tavoittanut katseeni. Haravoin katseellani pikaisesti, mutta tarkasti muutaman männyn juurikon ja sen pidemmälle minun ei tarvinnut edetä. Bongasin ruskeanharmaan oravan, jonka turkki oli hiljalleen vaihtumassa ruskeaan viherlehden turkkiin. Jännitin lihakseni ja hiiviskelin matalana hieman lähemmäs maan erilaisia muotoja ja kasvustoja hyväksi käyttäen. Vältin astumasta lätäkköihin, sillä ne saattaisivat loiskua ja säikäyttää saaliini karkuun. Tätä en tietenkään halunnut. Pian olin täydellisellä paikalla hyökkäystä varten. Keinautin takapuoltani muutaman kerran ja loikkasin ketterästi oravan kimppuun. Hetken päästä kanniskelin tyytyväisenä vastasaalistettua riistaa hampaissani. Löysin mainion kivenkolon, jonne jätin riistan. Peitin piilon kasalla sammalta, joka samalla auttoi pitämään oravan mehevän tuoksun kiven kolossa. En halunnut, että kukaan haistaisi sitä, jos sattuisi kulkemaan ohi. Lähdin ravaamaan eri suuntaan ja samalla mietin, mitenköhän muilla meni. Haahkatassulla oli satunnainen saalistusonni, sillä hän ei ollut hyvä jahtaamaan riistaa. Toisaalta hän oli kuitenkin osoittanut olevansa hyvä vaanija eräissä harjoituksissa. En siis osaisi yhtään sanoa, miten kolli onnistuisi. Pikkutassu varmasti pärjäsi hyvin, vaikkei naaras tiimini kuulunutkaan toivoin hänelle hyvää saalisonnea. Minusta oli niin eriliasta olla yksin. Olin tottunut olemaan aina jonkun klaanitoverin seurassa, mutta nyt olin ypöyksin. Minusta se oli ihanaa olla vain hetken hiljaa.

Tassutin aukealla, jossa puita oli normaalia vähemmän. Uskoin, ettei se olisi kovinkaan hyvä paikka saaliseläimille, sillä siellä ei ollut juurikaan suojaa. Tein terävän käännöksen takaisin kuusien lomaan ja aloin kuunnella. Olin todella ylpeä itsestäni. Olin napannut jo oravani lisäksi peltohiiren ja käynyt viemässä sen samaan koloon toisen saaliini kanssa. Yksi vaanimani saalis oli kuitenkin kuullut minut, kun olin vahingossa astunut erittäin upottavan mutalätäkköön ja kiljaissut säikähdyksestä. Sen seurauksena oikeaa etutassuani peitti melkein kuivahtanut mutakerros. Päätin kuitenkin vielä yrittää napata jotain, jos esi-isämme sen vain soisivat. En oikeastaan uskonut mihinkään, mutta klaanin sanonnat olivat tarttuneet mieleeni. Jolkotin rauhallisesti metsänlaitaa pitkin ja vilkaisin mustuttanutta puuta, joka oli menettänyt korkeutensa kyseisen luonnonilmiön takia. Loikkasin kaatuneen puun yli keveästi ja laskeuduin litteälle kivelle. Minusta oli mukava kirmailla metsässä yksinäni. Korvani kääntyivät taaksepäin, kun kuulin kynsien rapinaa puuta vasten. Käänsin nopeasti katseeni ja näin oravan juoksemassa kaatunutta puunrunkoa pitkin. En ymmärtänyt miksi se oli tullut niin lähelle minua, mutta sen tiesin, etten saisi sitä kiinni, jos en nyt lähtisi juoksemaan. Pinkaisin niin nopeasti kurren perään kuin vain pystyin. Tassuni työnsivät minua eteenpäin sellaisella voimalla, että lähestyin oravaa kovaa vauhtia. Pian se teki äkkikäännöksen, jonka seurauksena matka välillämme piteni hiukan. Kuitenkin käännöksestä päästyäni, lähdin yhtä kovaa kuin aikaisemminkin saaliin perään. Tällä kertaa osasin aavistaa käännöksen, sillä orava oli vilkaissut vaarallisesti menosuuntaansa ja se koitui sen kohtaloksi. Rintaani vasten kovaa hakkaava sydän, oli pakahtua onnesta. Olin nyt täysin tyytyväinen tulokseeni kolmen saaliseläimen kiinniottajana. Lähdin kävelemään hengästyneenä ja orava suussani kohti piilopaikkaani. Vilkaisin tassuttaessani taivaalle ja huomasin, kuinka aurinko lähestyi asentoa, jolloin meidän tulisi olla takaisin. Aikaa olisi vielä, jos haluaisi yrittää onneaan, mutta päätin olevani valmis. Saavuin hetken kuluttua kivien peittämälle paikalle, josta pöyhin muut saalini ylös. Jaksoin vaivoin kantaa kahta oravaa ja hiirtä, mutta se onnistui kuitenkin. En voisi juosta saaliiden kanssa, joten oli ollut fiksua lähteä vähän aikaisemmin kuin olisi tarvinnut. Olin jo puolimatkassa, kun silmiini pisti Hiutaletassun valkoinen turkki hieman kauempana. Hän näytti vaanivan jotain, joten lähdin mahdollisimman äänettömästi pois paikalta. En halunnut olla häiriöksi. Jähmetyin täysin, kun jalkojeni välistä juoksi hiiri. En ehtinyt edes ajatella, kun refleksini jo ottivat vallan; tiputtivat muut saaliit maahan, tekivät äkkikäännöksen ja nappasivat hiiren kynsiini. Mikä tuuri! Olisin halunnut kiljua onnesta, mutta se olisi haitaksi muille saalistajilla. Minun oli suunniteltava kantosuunnitelmani uudestaan, sillä neljän kantaminen oli mahdotonta tämän kokoiselle kissalle. En ollut enää kaukana aukiosta, jolla mestarit meitä odottivat, joten päätin tuoda riistani kahdessa erässä. Hautasin toisen hiiren ja oravan nopeasti kaivamaani koloon ja lähdin pinkomaan määränpäähäni. Saapuessani aukiolle näin ensimmäisenä Jäätassun punaruskean turkin ja jäänsinisen katseen, joka mulkoili minua aliarvioivasti. Hän huomasi suussani olevat saaliit, jonka jälkeen vilkaisi omiaan. Yhtä varpusta ja jänistä. *Hän luulee meidän olevan tasoissa.* Outo mielihyvä kupli sisälläni tajutessani, että olin voittanut Jäätassun. Punatähti tuli katsomaan minua, joka olin juuri saapunut paikalle.
“Mihin laitan nämä? Minun pitää käydä hakemassa vielä muutama lisää”, kerroin vilkuillen sivusilmälläni Jäätassun koppavaa ilmettä.
“Laita ne tuohon. Siihen sinun joukkueesi kerää saaliinsa”, kolli naukui ja osoitti kasaa, jossa oli jo kolme saalista. Etsin katseellani aukiolta kissaa tiimistämme ja silmäni bongasivat Haahkatassun. Silmäni säteilivät iloisina, kun ymmärsin Haahkatassun onnen. Nyökkäsin päällikölle ja lähdin noutamaan riistaani.

Istuskelin Haahkatassun vierellä odottelemassa muiden kissojen palaamista. Joukkueellamme oli jo yhteensä seitsemän saalista ja kaksi kissaa oli vielä palaamatta. “Me tulemme voittamaan tämän!” hihkaisin Haahkatassulle, joka katsahti minuun ystävällisesti. Ennen kuin kolli ehti sanoa mitään, Jäätassun suuri varjo lankesi yllemme. Hän vilkaisi minua jäätävän halveksivasti ja se sai turkkini kipinöimään vihaisena.
“Miltä nyt tuntuu?” kysyin kollilta siristäen sinistä ja meripihakaista silmääni. Tiesin, että tämä oli kova pala hänelle nieltäväksi. Jäätassu lähti sanomatta sanaakaan ja pian huomasin syyn. Päällikkö oli aivan lähettyvillämme, eikä hän halunnut käyttäytyä kuin vain täydellisesti klaanimme johtajan edessä. Olin niin kyllästynyt Jäätassuun.


//Tiimi? :D
1028 sanaa

Pesänrakennus eteni hyvin. Olimme löytäneet sopivan kivenkolon ja saaneet asetettua oksia katoksi. Oksat olivat pääasiassa erilaisten pensaiden ja kuusien oksia. Oli ollut minun ideani vuorata pesän sisäpuoli sammalilla. Mahduimme sinne kaikki, mutta pesä ei ollut erityisen tilava. Toivoin sen riittävän kuitenkin voittoon. Olin varma, että sade ei pääsisi paljoakaan kattomme läpi. Punatähti ilmoitti, että kilpailu päättyy ja kaikkien täytyy kokoontua yhteen. Liekkihäntä oli kadonnut aikaisemmin, mutta nyt hän istui taas päällikön vierellä. Mestareiden edessä oli tuoresaaliskasa.
“Saalistuspartio on saalistanut teille iltapalan. Koska Karhutassu voitti edellisen kilpailun, hän saa valita saaliinsa ensin. Hänen joukkueensa jälkeen valitsee Pimentotassu joukkueineen, ja viimeisenä Haaskatassu ja hänen joukkueensa. Riistaa ei ole paljoa, mutta saalistamme aamulla lisää saalistusharjoituksissa”, Ruusutuike selitti lämpimällä äänellään.
“Ennen kuin annamme teidän syödä, ilmoitamme kissat, jotka hoitavat vartioinnit. Alkuyöstä vartioivat Taivastassu, Jäätassu ja Pikkutassu. Vartiossa kanssanne on Liekkihäntä”, Punatähti jatkoi. Kolme oppilasta nyökkäsivät.
“Varjokarva ilmoittaa, kun pääsette nukkumaan. Seuraavana vartioivat Tuhkatassu, Kylmätassu ja Kuuratassu. Soturina seurananne on Henkäysvarjo. Viimeisenä vartioivat Haahkatassu, Pihkatassu ja Hiutaletassu. Jyrkänneloikka vartioi seurananne”, päällikkö jatkoi vielä rauhallisella äänellä. Nyökkäsin kuultuani oman nimeni. Olisin halunnut kuulua ensimmäiseen tai toiseen vartioon. Nyt joutuisin herätä kesken unien ja jatkaa vielä vartion jälkeen. Onneksi pärjäsin vähällä unella.
“Jotta pesänne arviointi olisi reilua, kanssanne nukkuvat toisen joukkueen mestarit. Tuhkatassun, Pimentotassun, Taivastassun ja Haahkatassun rakentamassa pesässä nukkuvat Henkäysvarjo ja Ruusutuike. Karhutassun, Jäätassun, Kylmätassun ja Pihkatassun pesässä olemme minä ja Jyrkänneloikka. Viimeisen joukkueen pesään menevät Liekkihäntä ja Varjokarva”, punaruskea kolli sanoi.
Seuraavaksi oli ruokailuhetki. Kun vuoroni tuli, hain pienestä tuoresaaliskasasta itselleni hiiren. Paikalta ei ollut kovin pitkä matka pesällemme. Ilmeisesti kaikki pesät olivat melko lähellä toisiaan. Söin hiiren yksin, jonka jälkeen astelin pesään. Aurinko oli jo laskenut, ja ensimmäiset tähdet tuikkivat taivaalla. Otin paikakseni sammalvuoteen aivan pesän perältä. Suljin silmäni ja vajosin hetkessä syvään uneen unohtaen sen, etten ollut leirissä tuttujen tuoksujen ympäröimänä.


“Herää”, kuiskaus työnsi unet pois ja toi minut takaisin tähän maailmaan. Kissan kuono puski niskaani, joten heilautin päätäni saadakseni sen loppumaan. Avasin silmäni ja huomasin Henkäysvarjon herättävän minua. Vartiovuoroni oli kai alkamassa. Nousin ylös ja astelin hiljaa soturin perässä nukkuvien oppilaiden ylitse. Raidallinen soturi istuutui alas vain parin ketunmitan päähän pesästä.
Yö vaikutti rauhalliselta. käänsin katseeni kohti puiden latvoja ja tähtitaivasta. Ilma oli melko lämmin, ja taivas oli pilvetön. Hento tuulenvire tarttui turkkiini, mutta en palellut. Kun vilkaisin Henkäysvarjoa, huomasin soturin katsovan suuntaani. Siristin silmiäni, jolloin katseeni muuttui tuimaksi. Kolli hymyili hennosti.
“No, mitä mieltä olet harjoituksista?” kolli kysyi matalalla äänellä. Käänsin katseeni eteenpäin. Metsässä oli pimeää, mutta valkea lumi ja kirkas tähtitaivas auttoivat näkemään enemmän.
“Uskon, että huominen on parempi”, vastasin. Henkäysvarjo nyökkäili.
“Huomenna on saalistusta ja kiipeilyä”, kolli paljasti. Saalistusosuuden olin tiennyt, mutta kiipeilystä kukaan ei ollut puhunut mitään. Kiipeilykilpailu siis ilmeisesti järjestettäisiin. Kasvoilleni piirtyi itsevarma virne. Tulisin voittamaan sen kilpailun vaikka unissani.
“Pärjäätkö tässä, jos käyn kiertämässä vähän ja varmistan, että muilla pesillä kaikki on kunnossa?” kolli kysyi. Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
“Pärjään. Miksi en pärjäisi?” kysyin hieman ärsyyntyneesti. Ehkä kolli oli vain kohtelias, mutta minua ärsytti tapa jolla hän puhui minulle. Tietenkin minä pärjäisin, olihan soturikoulutukseni jo reilusti yli puolen välin.
Henkäysvarjo ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Soturi nousi ylös ja lähti kävelemään poispäin pesältä. Jäin yksikseni istumaan ja katselemaan ympärilleni. Saatoin kuulla pesästä kuuluvien kissojen tuhinan heidän nukkuessaan. Välillä jossain rasahti oksa, kun joku eläin seikkaili varjoissa. Rapina ei säikäyttänyt minua.


Vartion jälkeen palasin takaisin nukkumaan. Henkäysvarjo tuli samaa aikaa pesään. Hän otti paikakseen Haahkatassun paikan. Nuori kolli oli nukkunut aivan kiinni turkissani. En olisi halunnut nukkua niin lähellä soturia, mutta en jaksanut alkaa valittamaan. Muut olisivat turhaan heränneet, eikä pesässä ollut muualla tilaa. Nukuin selkä Henkäysvarjoon päin, katse kohti sammalilla vuorattua kiveä. Nukahdin taas nopeasti.
Aamulla Ruusutuike herätti meidät ja vei ulos pesästä. Naaras johdatti meidät samalle aukiolle, jossa olimme eilen kokoontuneet ennen nukkumaanmenoa. Sitten hän ja muut soturit katosivat hetkeksi arvioimaan pesiemme laatua. Taivastassu katosi Pikkutassun seuraan, ja Haahkatassu seurasi perässä. Jäätassu näytti jälleen kiusaavan pentuetovereitaan. Pimentotassu, Karhutassu ja Haaskatassu näyttivät tyytyväisiltä yksin ollessaan.
Kun soturit palasivat takaisin, Varjokarva sai puhevuoron.
“Olemme arvioineet pesänne ja selvittäneet voittajajoukkueen. Sen pitemmittä puheitta, onneksi olkoon Kuuratassu, Hiutaletassu, Pikkutassu ja Haaskatassu. Voititte kilpailun, joten joukkueenne ansaitsee yhden pisteen. Pistetilanne on niin, että Karhutassun joukkueella on kaksi pistettä, ja Pimentotassun ja Haaskatassun joukkueilla yksi piste. Jyrkänneloikka, sinä voit varmaankin kertoa seuraavan kilpailun”, pienikokoinen soturi naukui ja antoi isälleni vuoron puhua. Tumma soturi astui Varjokarvan eteen ja kiersi katseellaan oppilaat läpi.
“Seuraavaksi on vuorossa saalistamista. Säännöt ovat yksinkertaiset: Joukkue saa yhden pisteen aina kolmesta saaliista. Voittajajoukkue saa lisäpisteen. Palatkaa takaisin tänne, kun aurinko on puolessa välissä aurinkohuippua. Jos varastatte toisen joukkueen riistaa, joukkueenne menettää yhden pisteen”, Jyrkänneloikka selitti säännöt nopeasti. Olin innoissani, vaikkakaan se ei ulkopuolelle näkynyt. Aioin näyttää kaikille, että olin paras saalistaja. Meidän joukkueemme voittaisi vaikka mikä olisi!
“Harjoitukset alkavat nyt. Toivotan jokaiselle hyvää saalisonnea”, Punatähti naukui kovalla äänellä. Lähdin heti liikkeelle.


//Eli arvoin jokaselle oppilaalle määrän, mitä ne saa saaliita kii. Jos on hyvä saalistaja, sai yhden saaliin ja sit saalisonnesta riippuen kissa saa kiinni saaliita. Ilmotan saalismäärät blogiin, joten kurkatkaa ne sieltä.
//793 sanaa

Olin hävinnyt Karhutassulle taistelussa, se harmitti minua hieman. Nyt tiimimme tehtävänä oli rakentaa pesä, tässä jos jossain meidän olisi pärjättävä jos haluaisimme pärjätä. Emme tuhlanneet aikaa vaan aloimme heti etsiä suojaisaa paikkaa jonne rakentaa pesä. Silmäilin ympäristöä koittaa rakentaa. Kaatunut ontto puu, se olisi liian kostea ja sinänsä huijausta. En ollut hyvä rakentamaankaan joten en tiennyt millaista paikkaa etsiä.
“Etsikää te muut sopiva paikka sillä välin kun minä etsin materiaaleja!” Maukaisin joukkueelleni kovaäänisesti jotta kaikki kuulisivat.
“Selvä, ota Hiutaletassu mukaasi. Minä ja Pikkutassu etsimme sopivan paikan.” Kuuratassu vastasi. Hiutaletassu kipitti luokseni nopeasti ja lähdimme etsimään materiaaleja.
“Tarvitsemme luultavasti kuusenoksia ja muita oksia. Pesästä tulee vesi ja tuuli tiivis jo vain laitamme tarpeeksi oksia. Tarvitsemme myös sammalta.” Hiutaletassu listasi tarvitsemiamme materiaaleja. Nyökkäsin tälle vain vastaukseksi. Hiljaisuudessa haravoimme metsää etsien oksia. Löysimme tuulen runteleman männyn josta oli tippunut valtavasti oksia, vilkaisimme Hiutaletassun kanssa toisiamme ja aloimme keräämään. Molemmat raahasimme mukanamme isoja ja tuuheita männynoksia. Raahasimme ne muiden luokse.
“Löysimme nämä, haemme vielä kyllä lisää.” Rahisin Pikkutassulle ja Kuuratassulle.
“Hienoa, tarvitsemme kyllä vielä paljon lisää” Pikkutassu naukaisi.
“Miten teidän hommanne etenee? Oletteko vielä löytäneet sopivaa paikkaa?” Kysyi rahisten Pikkutassulta.
//185 sanaa tuli pätkä koska kiireitä
//Tiimi? Pikkutassu?

“Rakennetaan pesä metsään, kenties joidenkin kivien väliin. Silloin pitäisi tehdä vain suojaava katto”, Tuhkatassu tokaisi vilkaisten tiimiläisiään. Nyökkäsin terävästi. Minusta Tuhkatassun ajatus oli erittäin hyvä. Saisimme kokoon perusrakenteeltaan tukevan pesän. Kiviin oli kuitenkin vaikea punoa oksia kiinni, sillä ne olivat niin kovia ja jykeviä. Mielestäni tavoitteena olisi siis löytää kivi, jossa olisi halkeamia, jotta saisimme katon kiinnitettyä jollain tavoin. Mietin vielä edellistä haastetta ja Jäätassun voitokkaanivallista ilmettä. Heidän tiiminsä oli voittanut. En kuitenkaan sanonut, etteikö Karhutassu olisi ansainnut voittoa, hän oli tosi hyvä. En vain pitänyt Jäätassun ylimielisyydestä. Olin harjoitellut paria oppilasta vastaan, joten en ollut nähnyt Pimentotassun ja Karhutassun välistä taistoa. Olin saanut harjoituksissa aluksi vastaan Hiutaletassun. Taistelumme oli yhtä sohimista, sillä kumpikaan ei ollut mikään maailman paras taistelija. Laitoin muistiin, että minun pitäisi harjoitella erityisen paljon taistelua, jotta saisin kavuttua samalle linjalle edes normaalin taistelutaidon omaavan kissan kanssa.
"Hyvä idea Tuhkatassu. Meidän täytyy kuitenkin löytää keino, jolla kiinnitämme katon kiviin", naukaisin ja katsoin Tuhkatassun vaaleanvihreisiin silmiin, “Mutta ensin meidän täytyy löytää hyvä paikka ja nähdä se ja vasta sen jälkeen voimme tehdä tarkemmat suunnitelmat.” Hymyilin varovasti. Minulla oli kovin orpo olo näiden kissojen luona, sillä en tiennyt heistä juuri mitään. Onneksi Haahkatassu oli täällä kanssani. En ehtinyt kuulla mitä muut vastasivat, mutta pian olimmekin jo etsimässä hyvää paikkaa pesänrakennukselle. Me olimme päättäneet jakautua puoliksi, sillä siten me olisimme tehokkaampia. Olimme sopineet, että minä ja Haahkatassu etsisimme toisesta suunnasta ja Tuhkatassu ja Pimentotassu toisesta. Askelsin pienellä polulla vähän matkan päästä suuresta kellanpunaisesta kollista ja katselin tarkkaavaisena ympärilleni. En halunnut ohittaa vahingossa yhtäkään hyvää pesänrakennuspaikkaa. Silmiini pisti puusta pudonnut massiivinen oksa, josta saattaisi olla hyötyä katon rakennuksessa. Luultavasti me, neljä oppilasta, saisimme sen raahattua yhteistyöllä pesäpaikalle. Painoin paikan mieleeni, jotta voisin kertoa siitä Tuhkatassulle ja Pimentotassulle myöhemmin.
“Onko ollut onnea pesäpaikan suhteen?” huikkasin Haahkatassulle, joka monen ketunmitan päässä minusta. Hän nosti jäänsinisen katseensa ja pudisti päätään. Olimme pian haravoineet alueemme jo läpi ja päätimme lähteä etsimään tiimimme toista puolikasta siinä toivossa, että he olivat suoriutuneet paremmin tehtävästä. Melkein heti törmäsimme vanhempien oppilaiden kaksikkoon. Hekin näyttivät valmiilta.
“Löysittekö hyvän paikan?” kysyin ja vilkaisin vuorollaan kumpaakin naarasta. Pimentotassu nyökkäsi ja viittoi meidät mukaan ja lähti ohjeistamaan meidät kohti heidän löytämäänsä paikkaa. Turkkini pörhistyi innostuksesta. Halusin voittaa tämän kisan niin kovasti!


//Tiimi?
368 sanaa

Seuraavaksi vuorossa oli pesänrakennuskilpailu. Puntaroituamme jonkin aikaa mahdollisuuksiamme, pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen siitä, mihin ja miten pesä rakennattaisiin. Tosin ainoa ongelmamme oli, että Tuhkatassun vetämä joukkue oli ilmeisesti myös aikeissa rakentaa suojansa metsään, mutta jos osaisimme sijoittaa omamme tarpeeksi kaukaksi heistä, riitatilanteilta luultavasti säästyttäisiin.
Varjokarva ja Henkäysvarjo johdattivat meidät rauhaisalle metsäaukealle. Sovimme, että pesä rakennettaisiin joko itse kaivamaamme monttuun tai johonkin metsästä valmiiksi löytyvään maanmuovaumaan. Synkkä Metsä taisi kulkea kanssamme, sillä ei mennyt kauaakaan, kun Jäätassu jo hihkaisi löytäneensä täydellisen paikan.
“Tämä on erinomainen!” punaruskea kolli huudahti jäänsiniset silmät innostuksesta roihuten ja katseli löydöstään tyytyväisen oloisena. Seisahduin hänen vierellensä; kieltämättä nuorempi oppilas oli onnistunut tehtävänannossa odotettua paremmin.
“No niin, eiköhän aleta töihin”, tokaisin lopulta ja vilkaisin muihin ryhmän jäseniin päin, jotka myös nyökyttelivät ilmeisesti ollen samaa mieltä kanssani. Olin porukan vanhin, ja tiedostin sen vaaran, että Jäätassu saattaisi pahimmassa tapauksessa nousta kapinaan minua vastaan, mutta sysäsin sen ajatuksen syrjään ja keskityin tehtävään. Tällä tavoin voisin ansaita mestarini kunnioituksen ja parantaa mahdollisuuksiani päästä soturiksi vielä ennen viherlehteä.
Minä ja Pihkatassu etsimme lähimaastosta pudonneita oksia, jotka saisi asetettua pystyyn Jäätassun löytämää kaatunutta puunrunkoa vasten, joka nojasi suureen kivenlohkareeseen, mikä taas antaisi rakennelmallemme tarpeeksi korkeutta. Mikä onnenpotku!
Löysin paksun, tarpeeksi tukevan näköisen oksan ja viitoin Pihkatassua tulemaan avuksi sen kantamisessa. Yhteisvoimin raahasimme sen rakennuspaikalle ja nostimme sen nojaamaan puuta vasten. Sen jälkeen säntäsimme etsimään lisää oksia.
Ilta alkoi jo hämärtää ja olimme - ihme juttu kylläkin - onnistuneet saamaan pesämme valmiiksi. Suojamme pohjalle olimme levitelleet sammalia sekä sieltä täältä satunnaisesti löytyneitä kuivia - tai no, ei niin kuivia - lehtiä. Seinämät olimme myöskin vuoranneet niillä lehdillä ja pienet, kevyemmät oksat auttoivat niitä pysymään kasassa. Kaiken kaikkiaan pesä koostui kolmesta paksusta oksasta, jotka olivat koko rakennelman tukipilarit - tietenkin kaatuneen puun ja lohkareen lisäksi.
Ensimmäisen vartiointi vuoron ottaisivat Kylmätassu ja Varjokarva. Toisen Pihkatassu ja Henkäysvarjo, ja viimeisen minä ja Varjokarva. Toivoin todella, että pesämme suojaisi.

//Pihka?
//305 sanaa

Joukkueemme oli valinnut taistelijaksi Haaskatassun. Valinta oli mielestäni tarpeeksi harkittu. Haaskatassu oli valittu, koska Kuuratassu oli joukkueemme ainoa hyvä kiipeilijä, emmekä halunneet riskeerata hänen taitojaan taistelussa. Haaskatassu taas taisi olla hyvä pelkästään taistelemisessa, ja siitä syystä nuori oppilas oli valittu. En uskonut voittomahdollisuuksien olevan kovinkaan suuret, sillä muut taistelijat olisivat varmasti vanhempia ja kokeneimpia taistelijoita.
Haaskatassun ollessa muualla taistelemassa, me muut taistelimme keskenämme. Taistelimme aina jotakuta vastaan, ja vaihdoimme pareja toisen voitettua ja toisen hävittyä. Surkeiden taistelutaitojeni takia hävisin jokaisen käydyn ottelun, vaikka pari kertaa voitto olikin jo ollut lähellä. Tulin miettineeksi, miten pahasti joukkueemme olisi hävinnyt, jos harjoituksissa oltaisiin kisattu pelkästään taistelemisesta. Toivoin hartaasti, ettei taistelutaitoni vaikuttaisi joukkueemme menestykseen.
Kolme oppilasta palasivat rähjäisinä muiden mukana luoksemme, kun olimme saaneet omat ottelumme päätökseen. Pian kerrottiinkin jo, miten oli käynyt. Haaskatassu oli hävinnyt. Karhutassun joukkue oli voiton takia saanut kaksi pistettä ja Pimentotassun joukkue yhden pisteen. Joukkueellamme oli nolla pistettä, mikä hieman ärsytti. Miten nollalla pisteellä voisi todistaa Jäätassulle mitään? Katsahdin suuren punaruskean oppilaan suuntaan, ja huomasin tuon hymyilevän. Kolli oli ylpeä voitosta, vaikkei ollut itse edes tehnyt mitään. Ärsytys kohosi entisestään katsoessani Jäätassua, joten päätin rauhoittua ja palata joukkueemme luokse katseellani.
Pian meille kerrottiin jo pesänrakennuskilpailusta, jossa pitäisi rakentaa meille kaikille pesä, joka olisi kestävä, suojaava ja hyvä. Päätin keskittyä kilpailuun nyt ihan täysillä, sillä nollan pisteen takia olisi hyvä voittaa jotain. Haaskatassu palasi muun joukkueemme luokse. Kukaan ei sanonut kollille tämän taistelusaavutuksista, vaan kaikki siirsivät ajatuksensa jo seuraavan tehtävän kimppuun.
“Pesän pitäisi suojata kylmyydeltä ja tuulelta sekä olla myös kestävä. Siinä pitäisi olla myös tilaa meille kaikille, joten tehdään siitä riittävän suuri. Pitää kuitenkin myös huomioida, ettemme rakenna liian isoa pesää. Liian iso pesä ei valmistu ajoissa, ja kun nukumme hieman tiiviimmin, lämmitämme toisiamme”, puheliaaseen tapaani puhelin ajatuksiani ääneen muiden joukkuelaisten korvien ulottuville.
“Ensin meidän pitäisi kuitenkin etsiä hyvä ja suojainen paikka”, naukaisin mietiskellen. Liikkuessamme pidin silmällä maastoa ja yritin etsiä sopivaa paikkaa pesälle. Tämä olisi muutenkin tärkeä tehtävä, sillä meidän kaikkien olisi hyvä nukkua kunnolla. Tarpeeksi hyvä pesä mahdollistaisi ainakin sen.

// Haaska? Kuura?
// 333 sanaa

Seuraava vastustajani oli ollut Kuuratassu. Musta, laiskahkon oloinen kolli oli suurin piirtein ikäiseni. Kuuratassu oli voittanut taistelun, ja seuraava vastustajani oli ollut Hiutaletassu. Liekkihännän ja Ruusutuikkeen tytär oli hävinnyt minulle melko nopeasti. Naaras ei selkeästikään pitänyt taistelemisesta. Hän oli tuskin edes yrittänyt.
Harjoitukset päättyivät siihen, kun kolme mestaria ja kolme oppilasta palasivat luoksemme. Liekkihäntä kulki Pimentotassun vierellä. Tumman naaraan turkki oli rähjäinen, mutta niin oli myös Karhutassun. Haaskatassu näytti siltä, että hän oli juuri pessyt turkkiaan siistimmäksi. Punatähti käänsi oppilaiden tavoin kysyvän katseen kohti kissoja.
“Karhutassu voitti harjoitukset, hänen joukkueensa saa kaksi pistettä. Koska Pimentotassu taisteli myös hyvin, hänen joukkueensa saa yhden pisteen”, Liekkihäntä selitti tasaisella äänellä. Jäätassu hymyili leveästi, mutta Pihkatassu ja Kylmätassu vain kävelivät onnittelemaan joukkuetoveriaan. Astelin Pimentotassun luokse ja nyökkäsin ilmeettömästi. Olisin halunnut voittaa, mutta tiesin Karhutassun olleen kova vastus. Minua ärsytti hieman, mutta yritin pysyä rauhallisena. Pimentotassu oli tehnyt parhaamme, ja ainakin yksi joukkue oli vielä nollapisteillä.
“Seuraavana vuorossa on pesänrakennuskilpailu. Tarkoituksena on rakentaa mahdollisimman hyvä ja kestävä pesä, joka suojaa teitä yöllä. Saatte valita, minne ja mistä rakennatte oman pesänne, mutta ottakaa huomioon sen kestävyys, vedenpitävyys ja koko. Tilaa olisi hyvä olla kaikille teille. Nukutte pesässänne tänä yönä, ja aamulla annamme pisteet”, Punatähti selitti.
“Entä vartiointi? Kai joku vartioi meidän untamme?” Jäätassu murahti kovaan ääneen. Liekkihäntä loi poikansa suuntaan ankaran katseen, joka sai oppilaan nopeasti katumaan sanojaan. Punatähti vaikutti hieman häiriintyneen keskeytyksestä, mutta hän jatkoi rauhallisesti:
“Jotta kaikki saavat nukutuksi, jaamme yön kolmeen osaan. Vartiossa on kerralla aina yksi soturi ja jokaisesta joukkueesta yksi oppilas.” Vastaus olisi tullut heti, jos Jäätassu olisi malttanut pitää suunsa kiinni. Minua ärsytti kollin malttamattomuus. Eikö hän ymmärtänyt, että päällikkö osasi ottaa noinkin päivänselvät asiat huomioon?
Mestarit lähtivät johdattamaan meitä sinne, minne oppilaat halusivat.
“Rakennetaan pesä metsään, kenties joidenkin kivien väliin. Silloin pitäisi tehdä vain suojaava katto”, ehdotin. Normaalisti en osallistuisi näin tylsään tehtävään tällaisella antaumuksella, mutta voittomme saattoi olla kiinni tästä.

//Pimento, Taivas tai Haahka?
// 312 sanaa

”Seuraavaksi taistelevat Karhutassu ja Pimentotassu. Voittaja on myös taisteluosion voittaja!”
Veri kohisi suonissani. Sydämeni pamppaili kiivaasti ja yritin tasata hengitystäni. Seuraava erä alkaisi tuota pikaa, ja minun olisi ehdottomasti oltava valpas ja valmiina. Muuten Pimentotassu pääsisi niskan päälle ja veisi minulta voittoni.
Aioin hyökätä ensin. Mitä nopeammin saisin taltutettua naaraan maahan, sen parempi. Jos osaisin käyttää älyäni, kuten Ruostekukka oli painottanut, peittoaisin kenet vain. Halusin edelleen antaa mestarilleni aihetta ylpeyteen, joten häviäminen ei ollut vaihtoehtona.
Huomatessani Pimentotassun siirtyvän asemapaikalleen, kokosin nopeasti ajatukseni ja tassuttelin vastapäätä ikätoveriani, aukion toiselle laidalle. Otin hyvän, tukevan asennon, josta olisi helppo ponnistaa vauhtia tulevaan hyökkäykseen.
”Samat säännöt kuin äskenkin, taistelu päättyy sitten, kun toinen osapuoli ei enää kykene taistelemaan tai luovuttaa”, hädin tuskin kuulin Jyrkänneloikan sanoja; olin keskittynyt tarkkailemaan vastustajaani, joka myöskin näytti äärimmäisen hyvin valmistautuneelta. Pimentotassu ei tulisi olemaan helppo vastus. Huiskautin lyhyttä häntääni ja laskin päätäni hiukan alemmaksi: Hyvä, sillä minäkään en aikonut antaa periksi helpolla.
Jyrkänneloikan ilmoittaessa taistelun alkaneeksi, lähdin syöksymään mustan ja valkean kirjavaa oppilasta kohti, jolla oli selvästi ollut samat aikeet mielessä: Hänkin oli päättänyt iskeä ensin.
Kaikki tapahtui hyvin nopeasti; Pimentotassu oli onnistunut saamaan etulyöntiaseman itselleen loikkaamalla sokealle puolelleni ja upottamalla pirulliset kyntensä lapojeni väliin. Kurkustani pääsi tukahtunut kurlutus, jonka nieleskelin alas ja keskityin sitten vastaamaan naaraan iskuun. Ilmeisesti oppilaan ote ei ollut ollut tarpeeksi pitävä, sillä onnistuin karistamaan kissan selästäni yhtä äkkiä kuin hän oli sinne päässyt.
Pimentotassu suunnitteli jo uutta hyökkäystä. Hän yritti harhauttaa, mutta pysyin hereillä, enkä antanut naaraan aikeille mahdollisuuksia. Sivalsin kynsilläni oppilaan kasvoja kohti. Tähtäys meni ohi Pimentotassun tehdessä väistöliikkeensä, mutta tunsin kaikesta huolimatta iskun osuneen johonkin. Samalla hetkellä hampaat porautuivat jalkaani. Pöyristyneenä kohotin yhden vapaana olevista käpälistäni ja ohjasin sen naaraan päätä kohti. Tällä kertaa iskuni osui napakymppiin ja musta oppilas otti haparoiden etäisyyttä minuun tällin saatuaan. Olin kuitenkin päättänyt viedä taistelun loppuun tässä ja nyt: Hyppäsin Pimentotassua kohti, ojentaen etukäpäläni suoriksi ilmalennon aikana ja tyrmäsin naaraan maahan.
Tunsin polttavaa kipua jalassani, johon pesätoverini oli mennyt upottamaan purukalustonsa hetkeä aiemmin. Näkökenttäni reunoilla sumeni ja päässäni jyskytti, mutta pakottauduin pitämään katseeni tiukasti maassa makaavassa vastustajassani, siltä varalta, jos tuo vielä nousisi. Kuitenkin antamani isku oli osoittautunut ratkaisevaksi, sillä Pimentotassu ei enää noussut, vaan Jyrkänneloikka julisti ottelun päättyneeksi ja sitä myötä minut taistelun voittajaksi.
// Tiimi?
// 369 sanaa

Istuin Liekkihännän vieressä katsellen, miten Karhutassu ja Haaskatassu taistelivat. Minun oli määrä taistella sitä vastaan, joka voittaisi. Pari näytti melko tasaväkiseltä, mutta olin huomannut, että Haaskatassu jäi enemmän alakynteen. Se oli huonompi minulle, sillä jos Karhutassu voittaisi, minun mahdollisuuteni olisivat pienemmät. Hän oli suuri kooltaan, minä keskivertoa pienempi. Hän oli myös nopea, joten en välttämättä voisi käyttää sitä edukseni. Kollin tiedettiin kuitenkin olevan hiukan kömpelö pitkine jalkoineen. Jos pitäisin taistelun pienellä alueella, hän joutuisi kääntyilemään enemmän liikkeissään, jolloin oppilas saattaisi kaatua helpommin. Suuremmalla alueella hänellä olisi enemmän tilaa.
"Mietitkö strategiaasi?" Liekkihäntä kysyi vilkaisten minuun. Nyökkäsin pienesti katse yhä suunnattuna Haaskatassuun ja Karhutassuun.
"Kertoisitko minulle? Olen kiinnostunut kuulemaan."
Huokaisin ärsyyntyneenä siitä, että minua häirittiin näin ennen taistelua. Kerroin soturille kuitenkin, hän voisi varmasti kokeneena soturina auttaa.
"Karhutassu on minua suurempi, joten en voi turvautua voiman käyttöön. Lisäksi hän on nopea, joten siitäkään ei ole hyötyä. Hänen puolustuksensa on alhaalla. Niin on minunkin, mutta jos pidän omastani huolen, voin käyttää sitä hyödykseni. Ja koska hän on kömpelö pitkien jalkojensa takia, pidän taistelun mahdollisimman pienellä alalla."
Liekkihäntä nyökkäili.
"Hyvää havainnointia", hän naukui. Karhutassu näkyi lyövän Haaskatassun päätä kookkaalla tassullaan. Toinen oppilas ei ehtinyt reagoida ajoissa, vaan otti iskun vastaan ja painui maahan. Karhutassu painoi jalallaan vastustajaansa, taistelu oli ohi.
"Voittaja näyttäisi olevan Karhutassu, Haaskatassu ei kykene jatkamaan!" Jyrkänneloikka julisti. Oppilaat palasivat heistä vastuussa olevien sotureiden luo. Karhutassun annettiin levätä hetken ennen taistelua, Henkäysvarjo näkyi tarkistavan häntä suurempien vammojen varalta. Kastanjanruskea kolli näytti kuitenkin olevan kutakuinkin kunnossa, muutamia naarmuja ja pieniä haavoja lukuunottamatta. Minun olisi huolehdittava, etten loukkaantuisi pahasti, sillä joukkueeni saattoi vielä tarvita minua.
"Seuraavaksi taistelevat Karhutassu ja Pimentotassu. Voittaja on myös taisteluosion voittaja."
Liekkihäntä nyökkäsi kohti aukion toista reunaa. Astelin sinne pitäen katseeni tiukasti Karhutassussa, joka siirtyi Henkäysvarjon luota minua vastapäätä. En halunnut antaa hänen aloittaa ja sanella, miten taistelu tulisi kulkemaan. Minun oli oltava se, joka teki ensimmäisen liikkeen.
"Samat säännöt kuin äskenkin, taistelu päättyy sitten, kun toinen osapuoli ei enää kykene taistelemaan tai luovuttaa."
Jyrkänneloikka loi vielä silmäyksen kumpaankin taistelijaan, kai varmistaakseen, että olimme valmiita. Hän kaiketi päätti, että olimme, sillä soturi huusi: "Voitte aloittaa!"
Heti Jyrkänneloikan sanojen purkautuessa ilmaan syöksyin kohti Karhutassua. Hänellä näytti olleen sama idea, sillä kolli oli lähtenyt juuri samalla hetkellä kohti minua. Ponnistimme molemmat hyppyyn ennen kuin törmäsimme, mutta harhautukseni ansiosta minä päädyin niskanpäälle. Kirjaimellisestikin, tartuin kynsilläni kiinni Karhutassun ruskeaan turkkiin hänen lapojensa kohdalta, tarttuen kiinni kollin niskanahasta. En kuitenkaan ehtinyt ottaa tarpeeksi tukevaa otetta, joten Karhutassu sai heitettyä minut pois selästään. Laskeuduin maahan jaloilleni ja lähdin jo uuteen hyökkäykseen. En saanut antaa oppilaalle tilaa, minun oli koottava taistelu. Iskuja oli tultava häntä kohti joka hetki, jotta Karhutassulla ei olisi aikaa miettiä. Syöksähdin siis taas vastustajani kimppuun. Yritin harhautusta, mutta Karhutassu oli hereillä ja huomasi oikeat aikeeni. Olin hyökätessä jälleen unohtanut pitää itseni turvassa, joten kun harhautus meni pieleen, Karhutassu sai pienen hetken aikaa tehdä iskunsa. Suuri tassu tähtäsi päähäni, tarpeeksi kova isku saisi minut helposti menettämään tasapainoni. Ehdin kuitenkin väistää, Karhutassun kynnet osuivat kuitenkin kipeästi korvanjuureen. Sihahdin hiljaa ja kumarruin väistämään uuden iskun. Kun olin alhaalla, tartuin hampaillani kollin jalkaan ja vedin sitä sivulle. Jos hän ei halunnut katkaista jalkaansa, Karhutassun pitäisi luovuttaa ja kaatua maahan. Olin kuitenkin selvästi unohtanut, että kissoilla oli useampi kuin yksi jalka, sillä nyt oppilaan isku osui maaliinsa. En ehtinyt huomata sitä ajoissa, ja pian tunsin polttavaa kipua pääni sivulla. Otin vähän välimatkaa, mutta en voisi odottaa kauaa. En voinut antaa Karhutassulle etulyöntiasemaa.

//Karhu?
//564 sanaa

“Olette oikeassa, ehkä on parasta että valitsemme Haaskatassun.” Kuuratassu vastasi. Pikkutassu nyökkäsi myötäilevästi.
“Oletteko jo päättäneet kenet valitsette?” Ruusutuike uteli.
“Kyllä, valitsemme Haaskatassun.” Hiutaletassu maukui. Ruusutuike katsahti minuun ja sitten takaisin Hiutaletassuun ja nyökkäsi.
“Haaskatassu, vastassasi on Karhutassu. Mieti taktiikkasi läpi huolella.” Ruusutuike maukaisi hieman vakavana. Nyökkäsin vastaukseksi mestarilleni. Hiutaletassu tuli luokseni ja istuuntui viereeni.
“Oletko miettinyt taktiikkaasi?” Naaras kysyi.
“Tietysti, tärkein asia Karhutassun kanssa toimiessa on vain pysytellä pois tämän iskujen tieltä. Hän on iso ja voimakas kissa, en tosiaankaan lähde torjumaan yhtäkään hänen iskua vaan teen parhaani väistääkseni.” Selitin taktiikkani Hiutaletassulle, pidin ääneni kuitenkin tarpeeksi kovana että Kuuratassu ja Pikkutassu kuulisivat myös. Kului hetki, pian Ruusutuike tulikin jo hakemaan loppu joukkuetta. Minä jäin paikoilleni Jyrkänneloikan kanssa. Henkäysvarjo ja Karhutassu olivat pienen matkan päässä meistä, siirryimme hieman syrjempään kuusikkoon.
“On teidän taistelunne vuoro, muistakaa että nyt taistelette tosissanne. Loukkaantumisia voi sattua. Haaskatassu ja Karhutassu asettukaa vastakkain ja pitäkää jonkilainen väli.” Jyrkänneloikka ohjeisti kuuluvasti. Teimme Karhutassun kanssa työtä käskettyä ja asetuimme vastakkain noin 2 ketun mitan päähän toisistamme. Suurikokoinen kastanjanruskea kolli silmäili minua arvioiden, omat silmänikin mittailivat tämän kokoa ja vastasivat katseeseen.
“Taistelu päättyy kun toinen osapuoli ei kykene taistelemaan tai luovuttaa.” Jyrkänneloikka jatkoi opastusta.
“Voitte aloittaa!” Henkäysvarjo maukaisi kuuluvasti. Tiputin itseni valmiusasentoon ja pidin katseeni tiukasti Karhutassussa, aioin odottaa tämän tekevän aloitteen. Karhutassu ei tuhlannut yhtään aikaa ja syöksyi minun kimppuun. Kolli ei ollut onneksi hirvittävän nopea, väistin tämän syöksyn viimehetkellä. Hyppäsiin sivuun ja Karhutassun hyökkäys tömähti jäiseen maahan. Tiesin että kollin iskuissa oli paljon voimaa joten yritän tehdä parhaani välttääkseni isketyksi tulemisen. Oli tilaisuuteni vastahyökätä, huitaisin kynsilläni Karhutassun suuntaan. Onnistuin raapaisemaan tätä oikeaan lapaan kevyesti, viilto ei ollut kuin pitkä pintanaarmu. Olin huitaissessani päätynyt liian lähelle Karhutassua, hän käytti tätä hyväkseen ja puski olallaan rintaani koko kehonsa voimin. Pusku kaatoi minut voimakkaasti maahan samalla iskien ilmat keuhkoistani pihalle, kierähdin jaloilleni ja haukoin happea hetken. Isku teki kipeää, kivusta huolimatta jouduin keskittymään Karhutassuun ensisijaisesti. Kookas oppilass oli jo iskemässä uudelleen, hänen käpälä huitaisi kovaa. Ehdin väistämään lyönnin vain osittain, Karhutassun käpälä hipaisi kasvojani. Vaikka isku ei osunutkaan täydellisesti sattui se silti koska osuma tuli kasvojeni arpeutumaan. Otin muutaman nopean askeleen taaksepäin. Päätin syöksähtää eteenpäin yllättäen, syöksyin tarkoituksella ohitse Karhutassusta. Käänsin kehoani ja päätäni Karhutassun kylkeä kohti, iskin molemmilla etujaloillani kollia kylkeen horjauttaen tätä hitusen. Koska Karhutassu oli tavallista isompi, ei töytäisyni horjuttanut häntä oikeastaan ollenkaan. Olin jättänyt oman puolustukseni alhaalle hyökkäyksessäni, Karhutassu iski hampaansa kurkkuuni saaden tukevan otteen. Kolli käytti voimakkaita lihaksiaan pakottaakseen minut maihin. Tämä painoi kurkkuani lujaa enkä saanut kunnolla happea. Oikea tassuni oli onneksi vielä vapaana ja hyödynsin tätä parhaani mukaan. Nostin oikean tassuni nopeasti ylös ja iskin sillä voimakkaasti alas, sain osuttua Karhutassua korvaan kynsilläni. Tämä ärähti ja hellitti otetteensa, riuhtaisin itseni irti tämän leuoista. Kaulassani oli näkyvät hampaanjäljet jotka vihloivat ikävästi, naamassanikin oli kipeä viilto. Karhutassulla oli minun aiheuttama pintanaarmu kyljessä sekä vähäisesti verta tihkuttava raapaisu korvassa. Hengitin raskaasti ja syvään, tarvitsin happea oltuani äsken kuristuksissa. Karhutassu ravisti päätänsä ja pari pienikokoista veritippaa lensi maahan. Kookas oppilas ei lannistunut pienestä raapaisusta, vaan tämä oli nopeasti jo taas kimpussani. Kolli hyökkäsi ensiksi tassullansa sivulta, sain tämän väistettyä. Sohaisin kynsilläni Karhutassua kohti, tämä kerkesi kuitenkin väistämään. Toinen isku Karhutassulta seurasi nopeasti, tähän en ollut varautunut joten se osui täydellisesti. Kookas käpälä iski päälakeeni, pääni tömähti maahan voimalla. Karhutassu piti käpäläänsä vielä päälaellani painaen päätäni maahan, en rimpuillut taikka muutenkaan pahemmin liikkunut.
“Voittaja näyttäisi olevan Karhutassu, Haaskatassu ei kykene jatkamaan!” Jyrkänneloikka kuulutti. Karhutassu nosti käpälänsä, minä taas nostin pääni. Minua huimasi ja päätäni särki, ravistin päätäni ja huimaus helpotti vähän. Karhutassu palasi Henkäysvarjon luo, Jyrkänneloikka tuli luokseni.
“Havin taisteltu, oletko kunnossa?” Jyrkänneloikka maukui tyynesti.
“Kyllä, olen kunnossa.” Vastasin keräillen itseäni. Jyrkänneloikka nyökkäsi ja kehoitti seuraamaan.
//608 sanaa
//Tiimi?