Taivastassu: 16kp - 4/5 tarinaa oppilaaana kirjoitettu.

Pikkutassu: 87kp! - Soturin pisteet kerätty! Voit nimetä Pikkutassun soturiksi suurien harjoitusten jälkeen. Ilmoita siitä sitten ilmoituksiin.

Haaskatassu: 40kp! -

Tuhkatassu: 81kp! -

Sammalpentu: 20kp! - 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentotassu: 33kp! -

Haahkatassu: 37kp! - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Joukkueemme oli äänestänyt Pimentotassun taistelijaksemme. Oppilas oli yksi klaanin vanhimpia oppilaita, ja samalla myös yksi kokeneimmista. Jos välillemme olisi syntynyt erimielisyyksiä taistelijavalinnasta, olin ollut valmiina perustelemaan omaa valintaani. Pimentotassu oli ollut mukana oikeassa taistelussa. Hänellä oli oikeasti kokemusta siitä, miltä tuntui taistella henkensä puolesta toista kissaa vastaan. Olinhan minäkin ollut siellä, mutta en ollut kovin etevä taistelija ikääni nähden. Mestarit asettuivat taka-alalle juttelemaan keskenään. He eivät osallistuisi suunnitelmiemme tekemiseen. Taistelu käytäisi metsässä puiedn ympäröimänä.
“Uskon, että Karhutassun joukkueesta hän tai Jäätassu taistelee. He ovat sinua suurempia, joten tiedät varmaan, että ei kannata ottaa puolustuslinjaa. Hyökkää aina kun mahdollista, ja yritä häiritä vastustajan keskittymistä. Ehdotit minulle muiden käyttämistä hyväksi taistelussa, joten pidä puut mielessä”, naukaisin tasaisella, vakavalla äänellä. Pimentotassu varmasti tiesi nämä asiat jo, mutta hyvä ne oli sanoa ääneen.
“Kuuratassun joukkueesta voisin uskoa joko hänen tai Haaskatassun taistelevan. Jos vastustajasi on Haaskatassu, sinulla ei pitäisi olla hätää. Hyökkäät hänen palovammojaan kohti, niihin osuvat iskut sattuvat eniten”, jatkoin ennen muita. Musta naaras kuunteli ja nyökkäsi pienesti.
Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Hiljaisuus laskeutui yllemme joksikin aikaa. Se ei ollut mielestäni kiusallista, sillä keskityin katsomaan taivasta. Aurinko suuntasi hiljalleen kohti taivaanrantaa. Joitakin pilviä leijaili taivaalla, mutta tuuli ei ollut voimakas, joten ne liikkuivat hitaasti. Ilma ei ollut erityisen lämmin, mutta ei niin kylmäkään. Hiljaisuuden keskeytti Taivastassu, joka kehotti meitä kertomaan taisteluharjoituksista muiden oppilaiden kanssa. Ilmeisesti ihan vain siksi, että Pimentotassu saisi tietää enemmän. Kerroin harjoituksista Haaskatassun kanssa. Jätin tietenkin kertomatta sen, että oppilas oli voittanut minut toisella kerralla.


Kun taisteluharjoitusten aika oli, Punatähti käski meidät mukaansa. Pimentotassu jäi Liekkihännän kanssa paikalleen. Taivastassu toivotti onnea tummalle oppilaalle, mutta minä pysyin vaiti. Kävelimme kohti metsän reunaa. Kun puut alkoivat harveta, Punatähti pysähtyi. Päällikkö istuutui alas ja jäi odottamaan. Kukaan ei sanonut mitään, vaan me istuimme myös alas. Kului hetki, kunnes luoksemme saapuivat muut joukkueet. Henkäysvarjo johti joukkuetta, jossa tällä hetkellä olivat Jäätassu, Kylmätassu ja Pihkatassu. Olivatko he laittaneet Karhutassun taistelemaan? Kolmannessa joukkueessa mukana olivat Ruusutuike, Kuuratassu, Hiutaletassu ja Pikkutassu. Ilmeisesti Haaskatassu oli saanut taistelijan pestin.
“Taistelijat ovat valmistautumassa koitokseensa. Tämän ajan te harjoittelette toisianne vastaan”, Henkäysvarjo naukui ja asettui Punatähden vierelle. Myös Ruusutuike istui alas itseään suurempien kissojen viereen.
“Tuhkatassu, sinä taistelet Pikkutassua vastaan. Taivastassu, sinun vastustajasi on Hiutaletassu. Haahkatassu ja Jäätassu, Kylmätassu ja Kuuratassu, Pihkatassu ja Kuuratassu”, Punatähti jakoi taisteluparit. Katseeni siirtyi päälliköstä pienikokoiseen Pikkutassuun. En tuntenut tummanruskeaa naarasta lähes ollenkaan. Hänellä oli turkissaan valkeita kohtia ja silmät olivat meripihkaiset. Pikkutassu tassutti luokseni, joten otimme tilaa taistelemista varten. Muutkin parit asettuivat vastakkain.
“Ottakaa tarpeeksi tilaa taistelemista varten. Tulette taistelemaan näiden harjoitusten aikana useampaa kissaa vastaan, joten älkää käyttäkö voimianne kerralla. Harjoitusten tarkoitus on tehdä havaintoja vastustajanne tavasta taistella. Vaikka Kuolonklaanissa on liikkeitä, jotka opetetaan kaikille, on jokaisella kissalla oma tapansa taistella. Kun toinen parista voittaa, keskeyttäkää taistelu lisäohjeita varten. Voitte aloittaa”, Punatähti sanoi kovalla äänellä. Siirryimme Pikkutassun kanssa lähemmäksi metsän rajaa. En ollut varma, millainen taistelija Pikkutassu oli. Naaras kohtasi vaaleanvihreän katseeni ja nyökkäsi. Aloitin syöksymällä kohti Pikkutassua. Hän oli minun kokoluokkaani, joten saattaisimme olla hyvinkin tasaväkisiä. Jos naaras ei hallinnut taistelutaitoja hyvin, saatoin jopa olla huomattavasti parempi, sillä Pikkutassu oli ollut paljon vähemmän aikaa oppilaana kuin minä.
Tummanruskea oppilas väisti hyökkäykseni. Tein uuden hyökkäyksen heti kohti Pikkutassua. Naaras väisti sen kumartumalla alas. Ennen kuin loikkasin kissan päälle, hän kierähti kyljelleen ja siitä taas vatsalleen. Kissa nousi ylös ja loikkasi minua kohti. Huomasin, että Pikkutassun hyökkäyksessä oli parannettavaa. Maa oli paikoin liukas, joten loikka jäi lyhyeksi. Ehdin väistää sen vaivatta ja loikkasin Pikkutassun kylkeen. Iskun voimasta kissa kaatui maahan alleni. Voitto ei kuitenkaan ollut niin helppo, sillä Pikkutassu alkoi vääntelehtiä maassa. En saanut kunnon otetta kissasta, joten kiepautin itseni naaraan yli ja irrottauduin hänestä. Pikkutassu nousi ylös silmänräpäyksessä. Hän tuskin ehti varautua edes, kun loikkasin kohti kissaa. Naaraan meripihkaiset silmät suurenivat, kun iskeydyin edestäpäin hänen kimppuunsa. Pikkutassu yritti kynsiä minua, mutta onnistuin saamaan otteen hänen kaulastaan. Varoin puremasta liian kovaa, sillä se olisi saattanut aiheuttaa nuoren oppilaan kuoleman. Pikkutassu tiesi, että väärä liike hänen puoleltaan voisi olla kohtalokas, joten naaras lopetti yrityksensä. Painoin kissan maahan, jolloin Pikkutassu kähisi:
“Voitit.” Silloin vasta päästin irti tummanruskean kissan valkeasta kaulasta. Hyvilläni astuin kauemmaksi ja nyökkäsin. Pikkutassu nousi ylös ja ravisteli turkkiaan. Hän sipaisi kielellään pari kertaa kaulaansa. En ollut purrut kovaa, mutta pieni jälki naaraan kaulaan oli jäänyt. Katselin ympärillemme. Muut oppilaat taistelivat yhä. Olimmeko olleet ensimmäisiä, jotka olivat saaneet taistelun päätökseen? Olin aika ylpeä itsestäni. Toivoin, että Liekkihäntä olisi nähnyt taisteluni. Toki Pikkutassu oli minua nuorempi ja kokemattomampi, mutta siitä huolimatta voitto oli ollut hyvin nopea. Henkäysvarjo huomasi taistelumme päättyneen, joten soturi asteli luoksemme kysyvä ilme kasvoillaan.
“Kumpi voitti?” hän kysyi katsoen minua. Pikkutassu kai oletti, että kysymys oli suunnattu minulle, sillä soturi ei edes vilkaissut toista oppilasta.
“Minä”, vastasin pakottaen ääneni sellaiseksi, ettei ylpeyttä tai iloa saattanut kuulla siitä. En halunnut muiden huomata sitä, miten paljon iloa sain yhdestä voitosta nuorta oppilasta vastaan. Halusin voittoni olevan enemmän itsestäänselvyys. Henkäysvarjon ilme ei värähtänyt, kun hän nyökkäsi.
“Kun joku toinen pari on vapautunut, saatte taistella heitä vastaan. Tuhkatassu ottaa voittajan ja Pikkutassu häviäjän”, raidallinen soturi vastasi ja vilkaisi nyt tummanruskeaa naarasta.
Jäimme odottamaan, että joku pareista saisi taistelunsa päätökseen.


//Oikeestaan kuka vaan voi jatkaa :D
Karhu ja Haaska taistelee ensin toisiaan vastaan, sillä välin Pimento on Liekkihännän kans oottamassa muualla. Onko ok, jos Karhutassu voittaa Haaskan?(koska kokemusta on enemmän) Emppu ja Auris voi sit vaikka sopia kumpi voittaa, Karhu vai Pimento. Aikaa kirjottaa taisteluharjotuksista on vaikka tää päivä ja huominen.
// 844 sanaa

“Minäkin olen parempi saalistaja, joten tehdään päätös teidän kahden välillä. Osaatteko kertoa, missä vaiheessa olette koulutustanne? Se saattaisi helpottaa päätöksen teossa”, Pikkutassu järkeili. Hiutaletassu nyökkäili tämän vierellä. Loin katseeni tassuihini ja mietin miten kertoisin taitoni, minun olisi luultavasti valaistava heitä miksi en ole hyvä metsästäjä taikka kiipeilijä. Nostin katseeni takaisin vastausta odottavaan Pikkutassuun, pidin kasvoni ilmeettöminä.“Sanoisin että taistelu on paras puoleni. Metsästys ei minulta oikein luonnistu, hajuaistini on normaalia kehnompi. Kiipeilykään ei ole vahvin puoleni, se tekee kipeää arpiini.” Kerroin taidoistani aavistuksen haikeana. “Joten jos järkeilemme niin kaikki hyvät kiipeilijät olisi syytä säästää. En tiedä Kuuratassun kiipeily taidoista paljoa, mutta uskon sinun olevan hyvä taistelemaan. Tosin jos olet edes jollakin lailla hyvä kiipeämään niin ehdottaisin että valitsemme minut. Minusta ei kuitenkaa ole hirveemmin hyötyä kiipeillessä tai metsästäessä.” Lisäsin. Taitojeni jakaminen muille ei todellakaan ollut mieleistä hommaa, pelko petetyksi joutumisesta oli aina läsnä. Vilkuilin joukkuetovereitani lopetettuani, kaikki näyttivät miettivän hartaasti.
“Tuo käy kyllä järkeen. Ei olisi hyvä jos joukkueemme yksikin hyvä kiipeilijä loukkaantuisi. Elikkä minä olen ainakin Haaskatassun ehdotuksen kannalla. Pikkutassu? Kuuratassu? Onko teillä parempia ehdotuksia?” Hiutaletassu myötäili ehdotustani. Kun muut miettivät vastauksiaan minä kävin läpi päässäni pahimpia vastustajia joita voisin saada vastaani jos minut valittaisiin.
*Jäätassu olisi luultavasti enemmän kuin tyytyväinen päästessään minua vastaan, viimeisin sanaharkkamme luultavasti on vielä tuoreena hänen mielessään. Pelkkä ajatuskin Jäätassua vastaan joutumisesta inhottaa, siitä voisi tulla rumaa jälkeä.* Mietin. Sitten mieleeni juolahti toinen vastustaja kenen kanssa voisi tulla ongelmia.
*Tuhkatassu. Tuhkatassu ei todellakaan olisi helppo vastustaja, hän voitti minut kerran ja minä kerran hänet. Tuhkatassu on kokenut ja lahjakas, mahdollisuuteni häntä vastaan olisivat heikot.* En halunnut stressata itseäni turhaan joten siirsin ajatukseni mielestäni helpoilta vaikuttaviin vastustajiin
*Haahkatassu, hän oli minuakin uudempi oppilas. Uskoisin että hän olisi ainakin Jäätassua tai Tuhkatassua helpompi vastus, ei silti tosin pidä aliarvioida ketään. * Havahduin ajatuksistani kuullessani jonkun vastaavan Hiutaletassulle.

//300 sanaa
//Tiimi?

Tassutin joukkueeni perässä. Innostuksen tunteet poukkoilivat kehossani. Olin päässyt mielestäni hyvään tiimiin ja siihen kuului Tuhkatassu ja Pimentotassu. Heidän lisäkseen sain samaan ryhmään toisen parhaista ystävistäni, Haahkatassun. Ja mikä parasta, olimme saaneet mestariksemme itse päällikön! Eikä pidä unohtaa Liekkihäntääkään. Mielestäni meillä oli erinomaiset mahdollisuudet voittoon. Tuhkatassu vaikutti mielestäni kunnolliselta ja saisin viimein tilaisuuden kiittää hämtä henkeni pelastamisesta. Tutustuisin häneen mielelläni paremminkin. Pimentotassusta minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa. Keskitin katseeni kauempana edellä kulkevaan mustaan naaraaseen, jonka synkkää turkkia valotti muutama valkea merkki. Hänen olemuksensa oli vaikeaa luettavaa. Luultavasti näiden hatjoitusten aikana tutustuisin häneen paremmin. Vaivuin taas ajatuksiini ja ne täyttivät minut uudenlaisella voitontahdolla. Saisin tilaisuuden myöskin näyttää Jäätassulle mistä tuulee. Toivoin kovasti ettei Jäätassun tiimi voittaisi, jotta hän saisi pienen näpäytyksen. Pikkutassu oli joutunut eri tiimiin ja siihen kuului Kuuratassu, Hiutaletassu ja Haaskatassu. Hiirenkorvan lämpimähkö tuuli hyväili kevyesti turkkian ja sai oloni tuntumaan rauhalliselta. Jännitys tuntui vain pienenä kivenä vatsanpohjassani ja tiesin, että se kasvaisi yllättävällä hetkellä sietämättömäksi. En kuitenkaan antaisi sen estää minua.Pitäisi muistaa vain hengittää niin kaikki järjestyy. Pian huomasin, että olimme saapuneet lähelle jokea. Punatähti istutti meidän ryhmämme alas ja Liekkihäntä alkoi selittää, mitä teksisimme seuraavaksi.
“Harjoitukset alkavat taistelemisella. Valitkaa joukkueestanne paras taistelija, joka mielestänne voisi päihittää kenet tahansa oppilaan, joka toisesta joukkueesta valitaan”, valkoinen kolli selitti, jonka jälkeen istahti maahan oranssin häntänsä etutassujensaympäri kietoen. Liekkihännän kullanruskeista silmistä kajasti kylmä pilke, joka oli outoa sillä luulisin, että kullanväriset silmät hohkaisivat lämpöä. Olin oppinut, ettei jokainen Kuolonklaanin kissa ollut samllalailla ystävällinen kuin esimerkiksi PIkkutassu. Huomasin kuinka Tuhkatassu vilkaisi meistä jokaista ja niin tein minäkin. En ollut käynyt vielä monissakaan taisteluharjoitukissa ja niissä missä olin käynyt, olin todennut olevani surkea. Vilkaisin Haahkatassua ja hän kohautti huomaamattomasti lapojaan kysyvälle katseelleni. En osannut sanoa oliko Pimentotassu tai Tuhkatassu hyviä taistelijoita. Tarvitsimme tosi hyvän taistelijan, sillä joutuisimme kohtaamaan myös Jäätassun joukkueen, joka näytti huolestuttavan vahvalta. Tuhkatassu oli pieni kuten minäkin, mutta saattoi olla että naaras olisi kuitenkin mestaritaistelija. *Minun tosiaan pitäisi joskus tutustua muihinkin klaanin kissoihin.* Todellisuus iski vasten kasvojani kun tajusin, etten tunrenut montaakaan kissaa klaanistamme. Se olisi yksi oma henkilökohtainen tavoitteeni, tutustua kissoihin.
"Minä kannatan, että valitsemme Pimentotassun",naukaisi Tuhkatassu. Vilkaisin mustaan naaraaseen, joka nyökkäsi: "Kannatan myös itseäni." *Selvä, Pimentotassu taitaa olla hyvä taisteija.* Tulin siihen lopputulokseen sen pohjalta, että olin nähnyt Tuhkatassun ja PImentotassun joskus yhdessä jauskoin heidän tuntevan toisensa melko hyvin. Päätin siis myöntyä naaraiden ajatukseenja luottaa Pimentotassun taitoihin.
"Käy minulle. Kannatan myös sinua",naukaisin ja räpäytin silmiäni itsevarmasti, jonka jälkeen käänähdin pahoittelevasti katsomaan Haahkatassua. Olin pahoillani etten ollut äänestänyt ystävääni. Hän pudisti päätään hyväksyen äänestysvalintani. Liikuin hieman lähemmäksi kellanpunaista kollia ja kuiskasin tälle:
"Jos olisimme äänestäneet sinua olisi tullut tasapeli ja silloin emme olisi osanneet valita kenet ottaisimme. Mielestäni sinä olet silti tosi hyvä taistelija." Katseeni kiinnittyi punaruskeaan Punatähteen, jonka kirkkaanvihreät silmät tuntuivat loimuavan metsän ikivihreässä valossa.
"Jos olette tehneet päätöksenne, voitte alkaa miettiä taistelutekniikkaa ja strategiaa", päällikkö ohjeisti.

//Tiimi?
472 sanaa

Varmasti kaikkien oppilaiden odottama asia oli nyt käsillä, suurien harjoitusten alkaminen. Seuraavaksi oli määrä valita joukkueesta parhain taistelija. Oppilaat oli vasta jaettu kolmeen joukkueeseen. Omaan joukkueeseeni kuului Kuuratassu, Hiutaletassu sekä Haaskatassu. En tuntenut kissoja, enkä tiennyt heidän taidoistaan. Kuuratassu oli ollut meistä kaikista pisimpään oppilaana. Hänen mestarinsa oli muistaakseni Jyrkänneloikka, joka toimi Ruusutuikkeen kanssa joukkueemme mestareina. Oletin Kuuratassun taitojen olevan kaikista parhaimmat, sillä olihan hänellä ollut aikaa käydä harjoituksissa ja harjoitella ahkerasti. Ainakin uskoin hänen tietävän eniten erilaisista tekniikoista ja muusta hyödyllisestä. Hiutaletassun taas tiesin jotenkin. Hän oli Jäätassun veli, mutta täysin veljensä vastakohta. Tunsin joukkueestamme Hiutaletassun parhaiten, sillä olin ollut hänen kanssaan samoihin aikoihin pentutarhalla. Valkea naaras vaikutti turhankin lempeältä, mutta hänen taidoistaan en tiennyt. Ja sitten oli Haaskatassu, joka erosi joukosta ainakin ulkonäöllisesti. Minua ei kuitenkaan oppilaan ulkonäkö haitannut. Tiesin itsekin, kuinka ikävältä tuntui, kun minuakin sanottiin pieneksi. Ei koolle tai ulkonäöllä voinut itse mitään. En tiennyt Haaskatassun taidoista mitään, sillä hän oli yksi uusimmista oppilaista. Pystyin kuitenkin olemaan vain tyytyväinen, kun en ollut joutunut Jäätassun kanssa samaan joukkueeseen. Tietenkin harmitti toimia sellaisten kanssa, joita ei edes kunnolla tuntenut. Olisin kovasti halunnut Taivastassun tai Haahkatassun kanssa samaan joukkueeseen. Mutta asialle ei voinut enää mitään, ja minun oli paras vain keskittyä hetkeen.
“Noh? Kenet valitsemme? Oma ehdotukseni olisi joko Kuuratassu tai minä", Haaskatassu aukaisi suunsa ensimmäisenä. Hänen äänensä oli käheä. Kolli vilkuili meitä jäänsinisillä silmillään. Kurtistin ensiksi hieman kulmiani. Kolli oli noin vain ehdottanut itseään ja Kuuratassua taistelemaan. Vaikka oikeassa hän olikin, itse olin aivan surkea taistelija. Silti tuntui ikävältä, kun ehdolle tarjottiin vain muuta.
“Saalistus on vahvempi puoleni, joten jompikumpi teistä käy", Hiutaletassu ehti aukaista suunsa seuraavaksi ennen minua. No, ainakin sain nyt selvyyttä naarasoppilaan taidoista. Näemmä meillä Hiutaletassun kanssa olikin jotain yhteistä, hyvät saalistustaidot.
“Minäkin olen parempi saalistaja, joten tehdään päätös teidän kahden välillä. Osaatteko kertoa, missä vaiheessa olette koulutustanne? Se saattaisi helpottaa päätöksen teossa”, yritin järkeillä ja vaikuttaa uusien tuttavuuksien silmissä viisaalta. Hiutaletassu ainakin nyökkäsi hyväksyvästi ehdotukselleni hymyn kera. Itse ainakin pysyin rauhallisena ja vakavana, jotta pystyin keskittymään täysillä. En antaisi minkään herpaannuttaa keskittymistäni tähän kisaan.

// Kuura? Haaska?
// 340 sanaa

Olin täysin unohtanut suuret harjoitukset. Ainakin vapaapäiväni sai tekemistä. Punatähti oli kuuluttanut joukkueet, omaan joukkueeseeni kuuluivat itseni lisäksi: Kuuratassu, Pikkutassu sekä Hiutaletassu. Olin pääosin tyytyväinen joukkueeseeni, ainoa mistä saattaisi koitua ongelmia olisi Hiutaletassu. Hiutaletassu oli liian pehmeä, täytyy pitää häntä silmällä ettei mikään mene pieleen. Kuuratassu oli huhujen mukaan laiskahko, mutta toisaalta hän on erinomainen taistelija sekä kaiken lisäksi hyvä kiipeilemään. Pikkutassu on joukkueemme parhaimpia metsästäjiä, taistelutaidoista en tiedä. Punatähti käski oppilaiden jakautua mainittuihin ryhmiin. Hiutaletassu, Pikkutassu ja Kuuratassu olivat jo yhdessä. Sanaakaan sanomatta astelin heidän luokseen, ainoa kenelle olin ryhmästämme edes puhunut oli Hiutaletassu. Jyrkänneloikka ja Ruusutuike toimivat mestareinamme, lähdimme heidän johdolla leiristä. Muut menivät edellä, minä pidin perää. En toimi hyvin ryhmässä, kommunikointi ei ole parhaimpia taitojani. Moni saattaa vierastaa ääntäni ja arpiani. Päällikkö johdatti meidät lähelle jokea. Mestarimme käskivät meidän istua alas ja kuunnella.
“Ensiksi on luvassa taistelemista. Nyt valitsette joukkueestanne parhaan taistelijan, joka pystyisi voittamaan kenet tahansa oppilaan joka valitaan toisesta joukkueesta.” Jyrkänneloikka opasti kuuluvasti. Vilkuilin ympärilleni, muidenkin päät kääntyilivät edestakaisin. Tiesin jo melko varmasti kuka ei olisi tiimimme paras taistelija, Hiutaletassu. Valitsemisessa tuntui vierähtävän hetki, aloin kyllästymään turhanpäiväiseen odotteluun. Päätin tehdä sen mitä en yleensä tekisi, puhuisin ensimmäisenä.
“Noh? Kenet valitsemme? Oma ehdotukseni olisi joko Kuuratassu tai minä.” Raakuin korpin käheällä äänelläni. Siirsin kysyvän katseeni harmaasilmäiseen kolliin, vilkuilin muita joukkuetovereita myös. Jäin odottamaan vastausta joukkuetovereiltani.
//225 sanaa
//Pikkutassu? Kuuratassu?

Minua ärsytti suunnattomasti Pimentotassun tapa puhua taistelutaidoistani. Olin harjoitellut enemmän kuin yksikään Kuolonklaanin tämänhetkisistä oppilaista. Liekkihännän mukaan sen myös huomasi. Näyttäisin kyllä Pimentotassulle, että en ollut niin huono kuin hän vihjaili. Oppilas halusi puolustaa, joten minä hyökkäisin. Sanaakaan sanomatta asetuimme molemmat omille paikoillemme sopivan etäisyyden päähän toisistamme. Tumma naaras otti hieman tukevamman asennon ja nyökkäsi. Minä saisin päättää, koska hyökkäisin. Liekkihäntä oli opettanut käymään aina ensin mielessä läpi taistelutilanteen. Aina sille ei ollut paljoa aikaa, mutta harjoituksissa ei ollut usein kiirettä. Pimentotassu ei ollut kooltaan kovin suuri, joten voisin saada oikeilla liikkeillä naaraan maahan.
Päätin aloittaa. Tein nopean syöksyn kohti oppilasta, ja Pimentotassu väisti sen loikkaamalla sivuun. Loikkasin taas kohti tummaa oppilasta. Tällä kertaa kohotin toisen etukäpäläni ilmaan lyödäkseni naarasta, mutta Pimentotassu väisti sen nojautumalla taaksepäin. Koko ajan hänen katseensa pysyi minussa. Vaihdoin paikkaa lähemmäs naaraan kylkeä ja iskin uudestaan, mutta Pimentotassu väisti sen taas. Nyt naaras sai mahdollisuuden aloittaa vastahyökkäyksen. Oppilas loikkasi minua kohti, mutta onnistuin väistämään sen sivulle. Loikkasin kohti Pimentotassua. Koska kissa ei ehtinyt väistää, kierimme hetken ajan märässä hangessa, kunnes Pimentotassu onnistui ponkaisemaan itsensä kauemmaksi minusta. Oppilas nousi nopeasti ylös ja loikkasi kynnet ojossa kohti minua. Kierähdin vasemmalle, ja Pimentotassu pudottautui siitä huolimatta sulavasti hieman upottavaan hankeen. Nousin ylös ja loikkasin kohti oppilasta jälleen.
Taistelu jatkui vielä hetken. Jos Pimentotassu olisi ollut hyökkäämässä, olisin hävinnyt hetkessä. Ahkerat harjoitteluni saivat tilanteen yllättävän tasapuolisiksi. Välillä Pimentotassu oli vähällä voittaa, mutta lopulta pääsin pinteestä ja taistelu jatkui. Olimme jo molemmat hengästyneitä, kun Pimentotassu onnistui väistämään loikkani ja teki vastahyökkäyksen. Hän sai otteen etukäpälästäni, jolloin kissa sai kaadettua minut maahan. Pimentotassu painoi minut hankea vasten. Naaras hengitti raskaasti, mutta hän vaikutti tyytyväiseltä. Oppilas ilmoitti taistelun olevan ohi ja hän irrotti otteensa minusta. Nousin ylös ja ravistelin kastunutta turkkiani. Nostin katseeni Pimentotassuun ja nyökkäsin pienesti.
“Olet kehittynyt”, Pimentotassu totesi saatuaan hengityksensä tasoittumaan.
“Harjoittelen joka päivä, kuten ihan hyvin tiedät. En ole luonnostaan hyvä, joten minun täytyy tehdä enemmän töitä kehittyäkseni. Siinä missä muille riittää harjoitukset muutaman päivän välein, se on minulle liian vähän”, naukaisin rauhallisesti. Musta naaras nyökkäsi.
“Sinähän voisit käyttää ympäristöä hyväksesi. Jos kesken taistelun kiipeät vaikka puuhun, sen takuulla yllättää vastustajasi”, Pimentotassu naukaisi ja käänsi katseensa kohti havupuiden latvoja.
“Ei hullumpi idea”, totesin nyökkäillen.
Seuraavaksi jatkoimme harjoituksia saalistuksen parissa. Aikaa oli vielä ihan mukavasti, joten voisimme viedä leiriin ainakin pari saalista.


Kului muutama päivä. Heti herättyäni olin jo innoissani, sillä suuria harjoituksia edeltävä aamu oli viimein koittanut. Sää oli hyvä, sillä ei satanut eikä ollut kylmä. Oli melko lämmin. Jokaisen oppilaan aamupäivä oli vapaa. Aurinkohuipun jälkeen Punatähti jakaisi meidät joukkueisiimme ja lähtisimme leiristä. Aina auringonlaskuun saakka meillä oli aikaa keskustella mestareiden kanssa. He kertoisivat harjoituksien kulusta. Sen jälkeen harjoitukset oikeasti alkaisivat. Rakastin kilpailemista erittäin paljon, mutta vielä enemmän rakastin voittamista. Toivoin, että Jyrkänneloikka voisi olla ylpeä minusta, sillä minä aioin voittaa. Minulla olisi hyvä mahdollisuus voittoon, jos esimerkiksi Jäätassu, Hiutaletassu tai Haaskatassu ei tulisi samaan joukkueeseen kanssani. Hiutaletassu oli nössö, ja hänen veljensä taas sen täysi vastakohta. Haaskatassu taas tuntui liian etäiseltä muihin oppilaisiin, enkä uskonut tulevani hänen kanssaan toimeen. Olin pessyt turkkini ja istunut pesän edustalla aamupäivän, jonka aikana muutkin oppilaat poistuivat pesästä. Partiot menivät ja tulivat, ja oppilaat tuntuivat olevan hieman jännittyneitä. Pakotin itseni pysymään rentona ja hengittämään syvään. Hyvin se menisi. Täytyi olla rauhallinen ja keskittyä kaikkeen mahdolliseen. En voinut suunnitella mitään etukäteen, sillä en tiennyt joukkuettani tai tehtäviä.
Aurinkohuippu tuli, ja se sai oppilaat yhä vain enemmän jännittymään. Kun aurinko otti suunnakseen taivaanrannan, Punatähti kutsui oppilaat ja heidän mestarinsa koolle leirin pääaukiolle. Toki myös pentutarhassa asustava Sammalpentu ja hänen emonsa Mäntyviiksi, sekä muutama soturi astelivat aukion laitamille. Minä asetuin Liekkihännän vierelle melko lähelle Punatähteä.
“Joka hiirenkorvana järjestettävät suuret harjoitukset alkavat tänään”, punaruskea päällikkö aloitti.
“Ensimmäiseen joukkueeseen kuuluvat Tuhkatassu, Pimentotassu, Taivastassu ja Haahkatassu. Minä ja Liekkihäntä olemme teidän mestarinne”, päällikkö naukui kovaan ääneen pitäen pienen tauon jokaisen oppilaan nimen jälkeen. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen ilme, joka lähenteli hymyä. Joukkue vaikutti ihan hyvältä, ja mestaritkin olivat erinomaiset.
“Toisessa joukkueessa ovat Karhutassu, Jäätassu, Kylmätassu ja Pihkatassu. Varjokarva ja Henkäysvarjo ovat teidän mestarinne”, punaruskea kolli naukui samaan tapaan kuin äskenkin. Hän antoi kissoille hetken aikaa käydä läpi joukkueen jäsenet, jonka jälkeen hän jatkoi:
“Kolmannessa joukkueessa ovat Kuuratassu, Pikkutassu, Hiutaletassu ja Haaskatassu. Jyrkänneloikka ja Ruusutuike ovat teidän mestareinanne.” Kukaan ei valittanut joukkueista ainakaan ääneen. Kaikki joukkueet vaikuttivat yllättävän tasaisilta. Toinen joukkue tuntui kuitenkin aika pahalta. Karhutassu ja Jäätassu olivat molemmat kookkaita, ja lisäksi erinomaisia taistelijoita. Kaiken lisäksi Jäätassu oli hyvä kiipeilijä. Kylmätassu oli normaalikokoinen, mutta myös hyvä taistelija. Ainoa pienempi kissa joukkueessa oli Pihkatassu, joka ei kuulemani mukaan kamalasti perustanut taistelemisesta. Kolmas joukkuekaan ei ollut takuulla helppo vastus. Sieltä löytyi niin taistelijoita kuin saalistajiakin, ja suuri osa heistä vaikutti nopeilta jaloistaan. En ollut varma heidän kiipeilytaidoistaan. Etsin katseellani omani joukkueen jäsenet. Pimentotassun kanssa tulin hyvin toimeen ja hän oli hyvä taistelija sekä nopea juoksija. Taivastassua en sen kummemmin tuntenut, mutta hänkään ei vaikuttanut huonolta joukkuetoverilta. Haahkatassu taas oli oppilaista kaikista nuorin kissa.
“Jakautukaa joukkueisiinne ja lähtekää mestareidenne johdolla leiristä”, Punatähti naukui ja suuntasi sitten kohti piikkihernetunnelia. Lähdin Liekkihännän vierellä kulkemaan päällikön luokse. Myös kolme muuta oppilasta saapuivat tunnelin suulle, joten me lähdimme ensin matkaan. Kaksi mestaria kulkivat edellämme, ja Taivastassu piti perää. Pimentotassu oli ohittanut minut. Kuulin, kuinka toinenkin joukkue poistui leiristä perässämme. Suuntasimme kohti metsää. Päällikkö johdatti meidät lähelle jokea. Mestarit käskivät meidän istua alas ja kuunnella.
“Harjoitukset alkavat taistelemisella. Valitkaa joukkueestanne paras taistelija, joka mielestänne voisi päihittää kenet tahansa oppilaan, joka toisesta joukkueesta valitaan”, Liekkihäntä aloitti. Annoin katseeni kiertää aina Pimentotassusta Taivastassuun ja siitä vielä Haahkatassuun. Pimentotassulla oli eniten kokemusta, mutta Haahkatassu oli suurikokoinen. Taivastassu oli pieni, mutta hän näytti minua aavistuksen verran kookkaammalta. En ollut tietoinen oppilaan taistelutaidoista. Ainoa asia mistä olin varma oli se, että minä en asettuisi edes ehdolle. Häviäisin heti, jos saisin vastustajakseni esimerkiksi Jäätassun.


//Eli nyt nuo kolme joukkuetta voi kirjoittaa ittensä siihen tilanteeseen, että on saaneet valituksi sen parhaan taistelijan. Voitte yhdessä joukkueen kanssa päättää, kenet laitatte taistelemaan. Valinnan jälkeen kerrotaan, että muut saa taistelun aikana itelleen vastaan jonku toisista joukkueista(eli ne taistelee keskenään sillä välin, kun ne ns. vahvimmat oppilaat taistelee ihan "tosissaan"). Ennen taistelua kissat saa hetken aikaa suunnitella strategioita ja jakaa ohjeita toisilleen. Ilmottelen vaikka sitte ku taistelu alkaa xd Niin ja tosiaan ne valitut taistelee siis silleen, että ensin taistelee Karhutassun ja Kuuratassun joukkueen valitut ja sitte sen voittaja taistelee Tuhkatassun joukkueen valitun kanssa siitä, kumpi voittaa koko harjotuksen. Voittaja saa kaks pistettä ja sille hävinny vastustaja saa yhden pisteen. Chatissa voi kysyä jos joku meni ohi
//950 sanaa

"Kiipeilläänkö ensin vähän? Toivottavasti kaikkien ei tarvitse osata sitä harjoituksissa, sillä osa oppilaista ovat ihan toivottomia. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa upottaa kyntensä puuhun ja kiivetä”, Tuhkatassu naukui ja suuntasi katseensa puustoon. Toivoin, ettei naaras viitannut minuun puhuessaan oppilaista, jotka olivat toivottomia kiipeilyn suhteen. En ollut siinä hyvä, sillä en ollut kovin ketterä. Eikä se minulle ollut niin yksinkertaista, kuin Tuhkatassulle selvästi oli.
Näin oppilaan hypähtävän sulavasti puuhun ja tarraavan kiinni sen runkoon kynsillään. Hän lähti kiipeämään sitä pitkin kuin orava, liikkuen nopeasti ja ketterästi ylöspäin. Katsahdin ympärilleni löytääkseni sopivan puun. Kuolonklaanin reviirillä kasvoi pääosin havupuita: korkeita mäntyjä, joissa ei ollut alhaalla oksia, sekä matalampia kuusia, joiden oksat taas vaikeuttivat kulkua. Näin edessäni pienehkön männyn, joka vaikutti sopivalta tarkoituksiini. Astelin sen luo miettien samalla, miten etenisin. *Upota kyntesi puuhun ja kiipeä.* Puun juurella valmistauduin loikkaan ja hyppäsin. Osuessani puun runkoon tartuin siihen kynsilläni ja painoin itseni tiukasti kaarnaa vasten. Se oli helppo osuus, mutta sitten minun oli lähdettävä kiipeämään.
Katsoin ylös puun oksistoon. Latva näytti olevan kamalan kaukana. Seuraava oksa näkyi vasemmalla muutamien hännänmittojen päässä. Olisi varmasti helpompaa hypähdellä oksalta toiselle, kuin raahata itseä ylöspäin runkoa pitkin.
Lähdin vaivalloisesti kapuamaan ylöspäin. En ollut mikään klaanin voimakkain kissa, joten minulle tuotti vaikeuksia kannatella kehoni painoa jalkojeni varassa. Otteeni rungossa kuitenkin piti ja pääsin hetken kuluttua oksalle. Astuin sen päälle; se oli tarpeeksi paksu kantamaan minua, mutta sen päällä seisominen tuotti silti vaikeuksia. Näin toisella puolellani seuraavan oksan. Voisin ehkä hypätä sille, jos olisin tarkka. Vilkaisin Tuhkatassua, mutta en nähnyt naarasta missään. Kuullessani huikkauksen jostain ylhäältä katsoin Tuhkatassun puun latvaan, ja näin oppilaan istuvan yhdellä puun ylimmistä oksista.
”Katso nyt, ei se ole niin vaikeaa”, Tuhkatassun ääni kuului korkeuksista. Murahdin hiljaa ärsyyntyneesti keskittyessäni hyppyyn. Loikkasin ja luulin jo putoavani maahan, mutta sain oksasta juuri ja juuri kiinni tassuillani. Keinuin hetken ilmassa oksan varassa, kunnes onnistuin heilauttamaan toisen takajalkani kiinni oksaan. Tartuin siihen kynsilläni ja vedin itseni sen päälle.
”Sinä et osaa arvioida etäisyyttä oikein, jolloin et saa suunnattua hyppyäsi kunnolla”, Tuhkatassu naukui. Loin kylmän silmäyksen naaraaseen, mutta hän oli kaiketi oikeassa. Oksa oli näyttänyt olevan lähempänä kuin olin kuvitellut. Katsahdin jälleen ympärilleni etsien seuraavaa oksaa, jolle voisin jatkaa, ja huomasin sellaisen oikealle puolellani. Hyppy tulisi kuitenkin olemaan pidempi kuin äsken. Mietin Tuhkatassun sanoja ja yritin kohdistaa loikkani oikeaan kohtaan. Oksalla ei saanut otettua paljoa vauhtia, joten hyppäämisestä noin pitkälle voisi tulla vaikeaa. Ponnistin kuitenkin loikkaan mahdollisimman pitkälle, ja kaikeksi onneksi se riitti. En laskeutunut yhtä sulavasti kuin Tuhkatassu, mutta ainakaan en pudonnut maahan.
Kiipeily taisi olla sellainen asia, mitä pitäisi vain harjoitella. Lopulta oppisi arvioimaan hyppyjensä pituuksia paremmin ja saisi oikean tuntuman. Se minulta puuttui, joten minun olisi vain kiipeiltävä enemmän. Päätin, että tämä riittäisi minulle ainakin toistaiseksi, ja hypähdin alemmalle oksalle ja siitä maahan. Hetken kuluttua Tuhkatassukin oli laskeutunut puusta ja astahti luokseni.
”Mitä seuraavaksi?” harmaa kissa kysyi. Koska olimme juuri harjoitelleet jotain, missä hän oli hyvä, oli kai vain kohtuullista tehdä nyt jotain, minkä minä osasin. Olin nopea, mutta nopeutta ei voinut juuri harjoitella, ainakaan Tuhkatassun tapauksessa. Naaraan hitaus kun tuntui johtuvan hänen lyhyistä jaloistaan. Vuorossa olisi siis taistelua. Sitä oltiin kyllä harjoiteltu paljon, mutta aina voisi kehittyä paremmaksi. Lisäksi taisteleminen oli yksi tärkeimmistä taidoista.
”Taistelua”, vastasin astuen loitommas Tuhkatassusta. ”Ei pahalla, muttet ole siinä vieläkään mikään mestari.”
”Sinäkö olet?” oppilas sanoi viileästi.
”Ainakin lähempänä sitä kuin sinä”, naukaisin silmäillen aukiota mietteliäästi. ”Minun pitää harjoitella puolustustani, joten sinä voit hyökätä. Selvitetään, mikä tekniikassasi on vialla.”
//Tuhka? Sori jos hittasin
//567 sanaa

“Minä en sitten ehdota tätä siksi, että haluaisin olla ystäväsi tai mitään. Haluan vain pärjätä niissä harjoituksissa hyvin. Lähdetäänkö harjoittelemaan yhdessä? Tiedän, että meidän taitomme ovat suunnilleen vastakohtaiset: sinä olet minua parempi saalistaja, minä sinua parempi taistelija. Sinä olet hyvä kiipeilijä, minä olen nopea. Voisimme oppia toisiltamme. Hyötyisimme siitä molemmat”, Pimentotassun ehdotus yllätti minut. Minullakaan ei ollut erityistä tarvetta olla Pimentotassun tai kenenkään muunkaan ystävä, mutta ylimääräiset harjoitukset toisen oppilaan kanssa eivät koskaan olleet haitaksi. Vaikka kuolonklaanilaiset taistelivat ja saalistivat pitkälti samalla tavalla, on jokaisen tavassa hieman eroavaisuuksia.
“Hyvä on. Käyn ilmoittamassa asiasta Liekkihännälle”, sanoin rauhallisella äänellä ja nousin ylös. Ennen kuin suuntasin kohti mestariani, joka istui parhaillaan kaatuneen kuusen latvan luona Ruusutuikkeen kanssa, pyöristin selkäni ja venyttelin. Astelin oppilaiden pesän sisäänkäynnin ohitse vilkaisematta sisään. Sotureiden pesän sisäänkäynnin kohdalla katseeni harhautui pesään. Jouduin väistämään pääaukiolle saapuvaa Henkäysvarjoa. Kolli nyökkäsi minulle kuin kiitokseksi ja tassutti tuoresaaliskasalle.
“Liekkihäntä”, lausuin mestarini nimen, ja hän kääntyi minun puoleeni keskeyttäen juttunsa Ruusutuikkeen kanssa. Valko-oranssi soturi katsoi minua kysyvästi kehottaen kertomaan asiani. Hänen ilmeensä oli mitään sanomaton, ja äskettäin vilahtanut hymy katosi hetkessä.
“Ajattelimme lähteä Pimentotassun kanssa harjoittelemaan suuria harjoituksia varten. Tarvitsemme tilaa taistelemiselle sekä saalistamiselle ja puita kiipeilyä varten, joten pitää lähteä ulos leiristä”, ilmoitin asiallisesti perustellen syyn leiristä poistumiselle. Liekkihännän katse siirtyi minusta taivaalle. Sitten hän käänsi sen takaisin minuun ja nyökkäsi.
“Palatkaa viimeistään auringonlaskun aikaan. Muuten Punatähti lähettää partion peräänne ettekä saa osallistua harjoituksiin”, mestarini naukui melko ankaralla äänellä, kuten aina.
“Lupaamme olla leirissä ennen auringonlaskun partion paluuta”, vastasin ja käänsin selkäni soturille. Rauhallisin askelin palasin Pimentotassun luokse ja nyökkäsin. Naaras ymmärsi, että lupa oli saatu ja lähti kävelemään kanssani kohti leirin uloskäyntiä.
Pujahdin minua hieman kookkaamman Pimentotassun edellä piikkihernetunneliin. Piikkihernepensaan oksat tihkuivat vettä tunneliin, sillä niiden päällä oleva lumi suli kovaa vauhtia. Leiriä ympäröivät suuret kivet olivat jo paljaina lumesta. Märät sammalet valuttivat vettä kiven reunamia myöten leiriin, ja lumi suli reunoilta nopeasti. Vesiputouksen ääni oli voimistunut puolen kuun aikana, sillä jäät sulivat ja vesi virtasi voimakkaammin. En ollut ennen poistunut leiristä ilman soturia, mutta en kokenut tilannetta mitenkään omituiseksi.
Pimentotassu asteli kannoilleni ja lähdimme yhtä matkaa kulkemaan kohti metsää. Aurinko paistoi yhä taivalla melko korkealla, vaikka aurinkohuipun hetki oli jo mennyt ohi. Metsään palaavat linnut olivat alkaneet visertää. Jossain kaukana raakkui myös korppi. Metsän eläimet palasivat hiljalleen takaisin kotiinsa, kun lehtikato alkoi hellittää. Eläimet heräilivät pitkiltä uniltaan ja tulivat esiin piiloistaan.
“Jäädäänkö tähän?” Pimentotassu kysyi, vaikka hän nähtävästi oli päättänyt asian jo. Naaras pysähtyi ja katseli kuusia, joiden latvat olivat melko korkeita. Siellä täällä kasvoi myös pienempiä kuusia, joihin kiipeäminen hädin tuskin edes onnistui.
“Joo”, vastasin ja pysähdyin vähän matkan edemmäs Pimentotassusta. Liekkihäntä oli kertonut, että lumen alta paljastuisi monta suurta kiveä. Sateiden aikaan kivet olivat liukkaita sammalkerroksien vuoksi, ja moni oli nyrjäyttänyt jalkansa liukastuttuaan.
“Kiipeilläänkö ensin vähän? Toivottavasti kaikkien ei tarvitse osata sitä harjoituksissa, sillä osa oppilaista ovat ihan toivottomia. En ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa upottaa kyntensä puuhun ja kiivetä”, naukaisin. Toivoin todella, että kiipeily olisi yksilötehtävä, koska minä tekisin silloin kaikkeni voittaakseni.


//Pimento?
// 495 sanaa

Huurrelilja, Haahkatassu ja hänen mestarinsa Hopeaputous loikkasivat järkäleen päälle. Kaikki kolme katsoisivat minun saalistustani. Ylimääräiset katsojat lisäsivät heti paineita, mutta pysyin rauhallisena tavalliseen tapaani. En ainakaan aikoisi näyttää, että katsojat vaikeuttaisivat metsästystäni. Raotin aivan ensimmäiseksi leukojani ja maistelin ilmaa. Viritin kaikki aistini äärimmilleen, jotta saisin mahdollisimman nopeasti hajuvanan seurattavaksi. Hiiri! Lähdin hiipien toivottavasti hiiren suuntaan. Haju oli vielä voimakas ja tuore, joten hiiren täytyi olla ihan lähistöllä. Sitten erotinkin jo pienen riistaeläimen touhuamassa jotain selkä minuun päin. Pudottauduin vaanimisasentoon. Laskeuduin matalaksi, mutten antanut mahani hipoa maata. Häntäni pidin suorassa. En raahannut sitä maata pitkin, ettei siitä kuuluisi ääntä, mutten myöskään nostanut ylös hiiren huomattavaksi. Tällä kertaa osasin myös tarkastaa, mistä suunnasta tuuli. Ei oikeastaan kyllä edes tuullut paljoa, mutta vähäinenkin tuuli hiirestä minuun päin. Otollinen tilanne, jossa ei pitäisi epäonnistua. Lähdin vaanien lähestymään hiirtä takaapäin ja varoin pitämästä minkäänlaista ääntä. Vielä pari askelta ja voisin loikata kimppuun. Lehahdus läheisessä puussa ja sitä seuraava linnun varoitushuudot saivat hiiren katsomaan ympärilleen. Se huomasi minut ja lähti livistämään ketunmitan päässä olevaa koloa kohti. Lähdin pinkomaan sen perään, mutta hiiri oli jo menetetty. Hiirenpapanat! Miksen ollut tajunnut koloa? Jos olisin tullut kolon suunnasta, hiiri ei olisi päässyt piiloon ja olisin saattanut saada sen kiinni. Palasin pettyneenä kolmikon luokse. Tuntui kuin olisin kutistunut pienestä ihan pikkuiseksi. Miksi minun piti epäonnistua juuri silloin, kun oli katsojia? Nyt Haahkatassu ja hänen mestarinsa pitivät minua huonona saalistajana. Voi miksi kehuinkaan itseäni aikaisemmin hyväksi saalistajaksi. Nyt he pitivät minua ihan tyhmänä. Huokaisin ja katsahdin vihreäsilmäiseen mestariini odottaen tuon sanoja. Naaras oli luvannut antaa palautetta yritykseni jälkeen.
“Kun on hämärämpää, ei välttämättä huomaa kaikkea ympärillään. Se lintu säikähti sinua ja samalla sai hiirenkin varuilleen. Mutta asennossasi ei ole kauheasti moittimista, eikä vaanimisessakaan. Muista vain, että ympärilläsi on paljon muutakin kuin puita ja kiviä”, Huurrelilja naukui. Nyökyttelin päätäni naaraalle.
“Osaatko sanoa itse, mitä sinun pitäisi muistaa ensi kerralla?” vihreäsilmäinen naaras kysyi. Nyökkäsin pienesti.
“Minun olisi pitänyt huomata se kolo. Jos olisin saanut estettyä hiiren pääsyn pakoon, olisin saanut napattua sen”, vastasin oitis. Huurrelilja nyökkäsi hyväksyvästi. Hämäräsaalistus ei ollut tuottanut muuten ongelmaa, sillä minulle oli helppoa nähdä hämärässä. Keskityin vain liian helposti yhteen asiaan kerrallaan, kun saalistuksessa piti olla tarkkana kaiken varalta. Taas se nähtiin, kuinka paljon opeteltavaa minulla vielä olisi.
“Haahkatassu, näytä missä asennossa lähestyisit saalista”, kollioppilaan mestari naukui oppilaalleen ja hyppäsi alas järkäleeltä. Haahkatassu seurasi alas perässä, ja myös Huurrelilja loikkasi maankamaralle.
“Pikkutassu, sama ohje sinulle. Menkää niin, että näette toisenne asennot ja pysykää niissä”, naarassoturi jatkoi. Asetuin Haahkatassun vierelle niin, että väliimme jäi kuitenkin tilaa. Näin pystyimme päätä kääntämällä näkemään toistemme asennot. Haahkatassu ei ollut vielä aikaisemmin saalistanut, joten hänen asentonsa ei voinut tietenkään olla samaa luokkaa kanssani. Olin tavallaan ylpeä, että sain näyttää jopa esimerkkiä. Se tuntui aina hyvältä, kun kyseessä oli itseä isokokoisempi kissa.
“Hienoa Pikkutassu. Pääset varmasti vielä hieman alemmas”, Huurrelilja naukui ja kun tein ohjeen mukaan, naaras jatkoi, “Juuri noin, hyvä. Koska sinulla on lyhyt turkki, pääset noin alas ilman, että se edes hipoo maata.”
“Haahkatassu, katso Pikkutassun asentoa ja yritä matkia häntä”, Hopeaputous naukaisi. Tämän takia oli ilmeisesti hyvä, että mestarit pitivät yhteisharjoituksia. Kaikki pystyivät aina oppimaan toisiltaan jotain.
“Voisit pitää tassujasi vähän leveämmin”, Hopeaputouksen seuraavat sanat olivat tarkoitettu minulle. Kenties teki myös hyvää, kun joku muu oman mestarin lisäksi ohjeisti välillä. Levensin asentoani, joka näytti nyt kelpaavan Haahkatassunkin mestarille.

// Haahka? Saattaa olla huolimattomuusvirheitä mut olin liian väsyny lukemaan läpi :'D
// 546 sanaa

Katsahdin hetkiseksi Tuhkatassua, mutta en niin kauaa, että hän olisi kuvitellut minun pitävän hänen kanssaan puhumisesta. Hän oli kysynyt, tekisikö mestarini Punatähti kanssani mitään huomenna.
"Hän sanoi, että jatkaisimme huomenna metsästysharjoituksia", vastasin muistellen päällikön sanoja. Punatähti oli auringonnousun aikaan kertonut, ettei voisi kouluttaa minua tänään, mutta ehtisi kuitenkin huomenna. Päällikkö oli sanonut, että harjoittelisimme jälleen metsästystä, sillä siinä minulla oli eniten hiomista. Joutuisin kaiketi taas kiipeämään puihin. Nyt kun koulutukseni oli edistynyt, siitä oli tullut paljon haastavampaa. Punatähti keskittyi enemmän pieniin asioihin ja yksityiskohtiin. Ennen hajujälkiä seuratessa oli riittänyt, että tunnistin eläimen ja lähdin seuraamaan kutakuinkin oikeaan suuntaan. Nyt minun oli sen lisäksi jäljitettävä riistan tarkka sijainti, pääteltävä tuulen suunta ja oikea lähestymistapa. Punatähti oli ehkä aiemmin sallinut sen, että joskus harhauduin jäljestä, mutta tällä tasolla se ei enää ollut hyväksyttävää. Jos niin kävisi, harjoittelisimme jäljittämistä monta päivää niin kauan, että se sujui.
"Millaista on olla päällikön oppilas?" Tuhkatassu kysyi, tuskin kiinnostuksesta vaan rikkoakseen syntyneen hiljaisuuden.
"Siinä on hyvät ja huonot puolensa", vastasin hetken kuluttua. Muistelin, miten olin ollut hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni, kun Kuolonklaanin päälliköstä oli tullut mestarini. Mikä oli tietenkin typerää, ei se johtunut siitä, että olisin ollut muita parempi. Joskus tuntui kuitenkin, että soturi mestarina voisi tarjota tehokkaampaa koulutusta.
"Hän ei pääse aina kouluttamaan minua, eivätkä muut soturit tunne taitojani ja osaamistani yhtä hyvin", tuumin, "mutta hän korvaa sen kokemuksellaan. Vaikka varmasti monet soturit ovat yhtä kokeneita kuin hän."
Hiljaisuus laskeutui taas yllemme. Mietin, miten voisin päästä kiusallisesta tilanteesta pois, mutta en keksinyt mitään tekosyytä. Minulla ei ollut edes tälle illalle tekemistä, enkä voinut mennä nukkumaankaan, sillä aurinko ei ollut vielä edes laskemassa. Liekkihäntä oli antanut meille vapaaillan, miten sen sitten käyttäisi? Eräs idea juolahti mieleeni ja käännyin Tuhkatassun puoleen.
"Minä en sitten ehdota tätä siksi, että haluaisin olla ystäväsi tai mitään. Haluan vain pärjätä niissä harjoituksissa hyvin", selitin toiselle oppilaalle. En voinut uskoa, että olin pyytämässä Tuhkatassua viettämään kanssani aikaa vapaa-ajalla, mutta uskoin siitä olevan minulle hyötyä.
"Lähdetäänkö harjoittelemaan yhdessä? Tiedän, että meidän taitomme ovat suunnilleen vastakohtaiset: sinä olet minua parempi saalistaja, minä sinua parempi taistelija. Sinä olet hyvä kiipeilijä, minä olen nopea. Voisimme oppia toisiltamme. Hyötyisimme siitä molemmat."

//Tuhka?
//354 sanaa

Matka Lehtikuusilaaksoon kesti yllättävän pitkään, vaikka tahti olikin Haahkatassun mielestä edelleen turhan ripeä. Havupuut eivät tuntuneet loppuvan sitten millään, ja metsästä löytyi yllättävän paljon sammaleiden peittämiä järkäleitä. Hän näki vähän väliä myös lintuja puiden oksilla ja lentelemässä heidän päidensä yllä. Jopa pari oravaa katsoi heidän matkaansa turvassa korkealta puusta. Oli hänelle suuri kysymysmerkki, miten jotkut ovat onnistuneet tuomaan leirin saaliskasalle lintuja ja oravia, kun ne aina tuntuivat olevan saavuttamattomissa.
’’Kuinkakohan vaikeaa saalistuksesta tulee Lehtikuusilaaksossa?’’ kysyi Pikkutassu hänen viereltään. Tummanruskea naaras asteli reippaasti väsymättömänä kovasta tahdista. Haahkatassukin toivoi sillä hetkellä olevansa niin solakka ja pieni, ettei hänellä olisi isoa kehoa hidastamassa matkantekoa.
Hän kohautti olkiaan oppilaan kysymykseen, sillä ei ollut ikinä ennen kokeillut saalistamista. Heidän edessään kävelevä Huurrelilja vastasi oppilaalleen salamyhkäisesti, kehottaen tätä odottamaan. Vastaus ei tuntunut tyydyttävän Pikkutassua, mutta tämä ei kohteliaisuudestaan kommentoinut asiaa. Sen sijaan hän kertoi olevansa surkea kiipeilijä.
’’Luuletko olevasi enemmän saalistaja vai taistelija?’’ naaras puolestaan kysyi Haahkatassulta.
’’Hmm’’, Haahkatassu vastasi, sillä hänen oli mietittävä hetken. Hän ei ollut ikinä kokeillut kumpaakaan, mutta olisi kyllä kovasti halunnut hyökätä Jäätassun kimppuun, kun kiusantekijä oli noin kuu aiemmin pilkannut häntä ja Sumusilmää. Hän olisi takuulla voittanut taiston, jos olisi sen aloittanut.
’’Olen ehkä parempi taistelemisessa’’, hän vastasi ja haukkasi happea jaksaakseen ravata Hopeaputouksen ja Huurreliljan perässä. Molemmat soturit juttelivat keskenään jostakin, mikä ei kantautunut hänen korviinsa asti. ’’Entä sinä?’’
’’Olen huomannut olevani ihan kelpo saalistaja’’, Pikkutassu kertoi hymyillen. Hän oli ylpeä, mutta ei kertonut asiaa yhtään rehennellen. ’’Minähän sain sen oravankin puusta kiinni, vaikka satuinkin tippumaan!’’
’’Sinun tummanruskea turkkisi auttaa varmasti maastoutumisessa’’, Haahkatassu huomautti. ’’Se sekoittuu hyvin esimerkiksi multaan.’’
’’En ole ajatellutkaan asiaa tuolla tavalla’’, Pikkutassu sanoi hieman miettiväisenä.
Kun maa heidän tassujen allaan alkoikin laskea yhtäkkiä alaspäin, Haahkatassu huomasi heidän saapuvansa laaksoon. Se tuntui suuren suurelta kuopalta, jolla oli vain pieni syvyys. Laakson täyttivät lukuiset lehtikuuset, jotka tiheillä oksillaan blokkasivat auringonvaloa tehokkaasti. Kun nelikko saapui laakson keskelle, se tuntuikin yllättävän hämärältä.
’’Nyt seisomme Lehtikuusilaakson keskellä’’, Hopeaputous kertoi Haahkatassulle. ’’Suojaisana ja hämäränä paikkana täällä elelee paljon saaliseläimiä.’’
’’Siksi tämä onkin oiva paikka saalistusharjoituksille’’, Huurrelilja lisäsi kohdistaen sanansa Pikkutassulle. ’’Oletko valmis kokeilemaan saalistamista yksin, Pikkutassu?’’
’’Toivon ainakin olevani’’, oppilas vastasi hiukan jännittyneenä.
’’Hyvä. Me muut menemme tuon suuren kiven päälle pois saaliseläinten katseilta seuraamaan menestystäsi. Se ei haittaa, vaikket onnistuisikaan, sillä jopa kokeneelta soturilta jää saalis saamatta aina silloin tällöin. Minä annan sinulle palautetta yrityksesi jälkeen.’’
Huurrelilja ja Hopeaputous loikkasivat molemmat Huurreliljan osoittaman järkäleen päälle. Haahkatassu tuli heidän perässään. Hän jopa yllättyi siitä, kuinka korkealle hän sai hypättyä. Ehkä hänen jaloissaan olikin enemmän lihaksia kuin hän luulikaan. Hän mielenkiinnolla kiinnitti silmänsä Pikkutassuun ja odotti, että naaras aloittaisi saalistusprosessinsa.

//Pikku?
//430 sanaa

Olin ehtinyt jo osittain tottumaan Kuolonklaanin reviirin laajuuteen, enkä enää ihmetellyt niin paljon kuin ennen. Silti minusta oli aina yhtä mukavaa ja kiinnostavaa päästä ulos leiristä. Hiirenkorvan alku oli muuttanut reviirin ulkonäköä sitten ensimmäisen oppilaspäiväni, jolloin olin päässyt leirin ulkopuolelle ensimmäisen kerran. Hanki ei ollut enää niin korkea kuin ennen. Se oli sulanut matalammaksi auringon säteiden sitä lämmittäessä. Muutenkin päivisin tuntui olevan lämpimämpää kuin ennen. Oli ihana tuntea säteet poskilla, ja kun ne lämmittivät osuessaan kehooni. Turkkini oli niin ohut, että minun oli monesti ollut kylmä lehtikadon aikaan. Kuuset varsinkin olivat erinäköisiä. Ne eivät olleet enää niin vinoja, eikä niiden oksat notkuneet lumen painosta. Havupuut olivat saaneet karistettua lumet päältään. Ainakin suurin osa. Olin jopa oppinut totuttelemaan hajujen sekamelskaan leirin ulkopuolella. Se helpotti kummasti saalistusta, kun pystyi keskittymään yhteen hajuun kerrallaan ja huomasi hajujäljetkin paremmin. Olin huomannut olevani oiva saalistamisessa, ja paloin aina halusta päästä kehittämään sitä taitoa enemmän. Siksi olinkin melko innoissani kuullessani, että saisin opetella saalistusta hämärässä.
“Kuinkakohan vaikeaa saalistuksesta tulee Lehtikuusilaaksossa?” kysyin Haahkatassulta, vaikkei kysymykseni edes oikeastaan ollut tarkoitettu vastattavaksi. En tarkoittanut sitä sotureiden korviin, mutta Huurrelilja kääntyi katsomaan minua kohti. Mestarimme kävelivät edellä ja me Haahkatassun kanssa kohteliaasti hieman jäljessä.
“Sittenpähän näet”, vihreäsilmäinen naaras totesi huvittuneena ja käänsi katseensa takaisin eteenpäin. He aloittivat Hopeaputouksen kanssa hieman hiljaisemman keskustelun, jonka sanoja ei pystynyt kunnolla erottamaan.
“Onneksi tänään ei ole vuorossa kiipeilyharjoituksia! Olen niissä aivan surkea. Ensimmäisissä saalistusharjoituksissani onnistuin tippumaan puusta”, totesin lopun hieman nolona. “Mutta sain silti oravan kiinni! Huurrelilja lupasi järjestää minulle sen jälkeen kiipeilyharjoitukset, mutta niitä ei ainakaan vielä ole järjestetty.”
“Odota vain Pikkutassu, kyllä sinä ehdit vielä kiipeilyäkin harjoitella”, Huurrelilja huikkasi taakseen. Olin yrittänyt puhua hiljemmalla äänensävyllä, mutta mestarini oli kuullut minut silti.
“Luuletko olevasi enemmän saalistaja vai taistelija?” kysyin itseäni paljon isommalta kollioppilaalta. Haahkatassun koon takia ajattelin hänet hyväksi taistelijaksi. Koko ei kuitenkaan aina ratkaissut kaikkea, itse en varsinkaan halunnut ajatella niin. Mutta kollin ruumiinrakenne kuului enemmän hyvälle taistelijalle kuin saalistajalle. Toisaalta taistellessa vaadittiin muutakin kuin kokoa ja voimaa. Ketteryys ja nopeus olivat myös hyviä ominaisuuksia taistellessa. Puheliaaseen tapaani olin ollut itse enimmäkseen äänessä, joten suljin vihdoin suuni ja annoin Haahkatassulle kohteliaana tilaa puhua. Vaikka minulla riittikin paljon juttua, en halunnut olla epäkohtelias kollia kohtaan. Emme vain olleet puhuneet pitkään aikaan ja minulla oli niin valtavasti asiaa. Ehkei Haahkatassu kuitenkaan tulkinnut käyttäytymistäni epäkohteliaaksi, kaipa hän tiesi puheliaan suuni.

// Haahka?
// 385 sanaa

Matkallaan tuoresaaliskasalle Haahkatassun yllätti Pikkutassu, joka iloisesti onnitteli häntä oppilasnimityksestä. Kolli hämmentyi huomionosoituksesta eikä tiennyt mitä vastata. Lopulta hän sai suustaan ulos epämääräistä muminaa, jonka tarkoitus oli muodostaa sana ’’Kiitos.’’ Hän kuitenkin pahoin epäili, ettei Pikkutassu kuullut tuota, saati saanut tuosta mitään selvää.
Naaras käveli Haahkatassun vierellä tuoresaaliskasalle ja ehdotti, että kaksikko jakaisi keskenään pulleahkon hiiren.
’’Ei se riitä minulle’’, Haahkatassu tokaisi turhankin tiukasti. Pikkutassu oli nimensäkin mukaan hyvin pienikokoinen, mutta Haahkatassu oli tätä melkein pään pidempi, vaikka olikin vähän nuorempi. Hiiri riittäisi varmasti hyvin kahdelle Pikkutassun kokoiselle oppilaalle, mutta ei Haahkatassulle.
Naaraan silmät välähtivät hieman loukkaantuneen näköisenä. Haahkatassu mietti kuumeisesti, oliko sanonut jotain väärää. Hänhän halusi olla vain rehellinen. Ei hän nälkäisenä halunnut aloittaa ensimmäistä päiväänsä oppilaana, etenkin kun Hopeaputouksen läsnä ollessa oli näytettävä parastaan.
’’Entä tuo jäniksenpoikanen?’’ hän ehdotti hieman nolona ja raapaisi kynnellään hennosti maata.
’’Se sopii hyvin. Anteeksi, en tajunnut, ettei hiiri riitä meille kahdelle’’, Pikkutassu vastasi. Naaras ei enää onneksi näyttänyt niin loukkaantuneelta, vaan jatkoi taas tavanomaista jutustelua Haahkatassun kaivaessa pienen jäniksen heille tarjolle tuoresaaliskasalta.
He söivät jäniksen rennon juttutuokion ohella. Pikkutassu kertoi kaikesta jännittävästä, mitä hän oli päässyt jo kokemaan oppilaana ollessaan. Haahkatassu uskaltautui vuorostaan kertomaan siitä kauhutarinasta, jonka Naarmunenä oli hänelle pentuna kertonut. Hän ei muistanut siitä läheskään kaikkia yksityiskohtia, mutta siitä huolimatta Pikkutassun silmät suurenivat jännityksestä. Kolli oli iloinen huomatessaan, että oli parantunut hieman sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Kun jäniksenpojasta oli jäljellä enää luuranko ja molemmat oppilaat tunsivat tulleensa kylläisiksi, Hopeaputous asteli heidän luoksensa Pikkutassun mestarin Huurreliljan kanssa. Haahkatassu tunnisti vanhemman naaraan Pikkutassun oppilasseremoniasta.
’’Hyvä, saitte molemmat syötyä’’, Hopeaputous sanoi iloisella äänensävyllä, vaikka hänen ilmeensä pysyikin neutraalina. ’’Nyt on aika tutustuttaa Haahkatassu Kuolonklaanin reviiriin. Sovin Huurreliljan kanssa, että sinäkin Pikkutassu tulet mestarisi kanssa mukaamme.’’
’’On hyvä virkistää muistiasi reviirin yksityiskohdista’’, Huurrelilja lisäsi Pikkutassulle. ’’Voimme matkan aikana pysähtyä saalistusharjoituksiin.’’
’’Tämä sopii!’’ Pikkutassu vastasi iloisesti. Haahkatassukin nyökkäsi.
’’Eiköhän sitten lähdetä matkaan’’, Hopeaputous naukaisi ja lähti vastausta odottamatta marssimaan leirin suuaukosta ulos. Muut seurasivat hänen kannoillaan.
Leirin ulkopuolella tuhannet eri hajut täyttivät Haahkatassun nenän rikkailla aromeillaan. Hän haistoi havunneulasia, sammalta ja multaa. Hän erotti jopa hennon saaliin hajun, joka muistutti häntä tuoresaaliskasan antimista. Jonkin saaliin oli oltava täällä lähistöllä. Kenties hiiri tai myyrä? Sitä Haahkatassu ei vielä osannut tunnistaa.
Linnut laulelivat äänekkäästi kaikkialla hänen ympärillään, ja taivaskin näytti sinisemmältä leirin ulkopuolella. Kuolonklaanin reviiri näytti suuremmalta kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Korkeat havupuut muodostivat tiheän havumetsän, jota jatkui silmin kantamattomiin.
Haahkatassu ei kuitenkaan kauan ehtinyt ihailla ympärillään olevia maisemia, kun hän joutui keskittymään muiden perässä pysymiseen. Hopeaputouksen, Huurreliljan ja Pikkutassun jalat tuntuivat ottavan askelta toiseen paljon ripeämmin. Nyt Haahkatassu katuikin jäniksen valitsemista, sillä täysi vatsa tuntui hidastavan matkaa huomattavasti. Hyvä kun hän ei läähättänyt muiden tahtiin kävellessään. Havupuista oli tippunut olemattomaan aluskasvillisuuteen neulasia, jotka pistelivät hänen tottumattomia polkuanturoitaan.
Nelikko seurasi leiristä lähtevää pientä jokea, jonka vähän matkaa kuljettuaan Haahkatassu tajusi johtavan suureen lampeen. Lammen väri oli kauniin kirkkaansininen, ja se tulvi hieman lumien sulamisvesistä.
’’Tämä lampi on nimeltään Hehkulampi’’, Hopeaputous kertoi oppilaalleen ja heilautti häntäänsä lammen suuntaan. ’’Kuolonklaanin leirin vesiputouksen ja pienemmän lammen vesi tulee Hehkulammesta lähtevästä pienestä joesta, jota pitkin tulimme tänne. Toinen joki lähtee syvemmälle metsään, ja harva tietää mihin se johtaa.’’
’’Huurrelilja kertoi minulle kerran Hehkulammen nimen tulevan siitä, että etenkin viherlehtisin vesi tuntuu olevan todella kirkasta, kuin koko lampi hehkuisi’’, Pikkutassu lisäsi Haahkatassulle kuiskaten. Kolli nyökkäsi kiinnostuneena. Kun hän tutki jäänsinisillä silmillään lampea paremmin, hän huomasi muutamia kaloja pinnan alla.
’’Hehkulammen alle johtaa luola, jota kutsumme Kuuluolaksi’’, Hopeaputous jatkoi. ’’Uudet päälliköt saavat kaikki yhdeksän elämäänsä Kuuluolassa ollessaan yhteydessä Pimeyden metsän henkien kanssa. Päällikkö voi ottaa yhteyden kuolleisiin esimerkiksi pyytäessään neuvoa klaanin konflikteihin, vahvistaakseen uskoaan tai tavatakseen kuolleita läheisiään.’’
Haahkatassu mietti, voisiko itsekin päällikkönä ottaa yhteyttä omiin kuolleisiin vanhempiinsa. Hänelle tuli yhtäkkiä kovin määrätietoinen olo ajatellessaan mahdollista tulevaisuuttaan koko klaanin päällikkönä. Ensin hänen oli kuitenkin päästävä soturiksi, mestariksi ja varapäälliköksi.
’’Ajattelin, että voisimme mennä Lehtikuusilaaksoon ja sitten pitäisimme metsästystauon. Kuulostaako tämä hyvältä?’’ Hopeaputous kysyi Huurreliljalta.
’’Tämä kuulostaa hyvältä’’, tummanruskea naaras vastasi hymyillen. ’’Voisin opettaa Pikkutassua saalistamaan pimeässä, kun lehtikuuset eivät päästä lävikseen paljon valoa.’’
’’Eiköhän sitten pistetä liikettä niveliin.’’

//Pikku?
//667 sanaa

Istuskelin leirin laitamilla sukimassa tummanruskeaa turkkiani siistimmäksi. Turkkini oli kyllä jo siisti lyhyyden ansiosta, mutta halusin aina pitää sen siistissä kunnossa. Katselin leirin menoa, mutten antanut katseeni jämähtää kissoihin liian pitkäksi aikaa. En halunnut suututtaa ketään tai luoda vihamielisiä suhteita kenenkään Kuolonklaanin kissan kanssa. Tiesin kyllä yhden kissan, joka ei pitänyt minusta, ja se joku oli Jäätassu. Mutten antanut sen haitata, sillä klaani oli täynnä paljon parempiakin kaveriehdokkaita. Minttuvarjo oli nimitetty soturiksi, enkä ollut hänen kanssaan sen koommin keskustellut. Onneksi oli sentään Taivastassu, jota ehdin nähdä päivittäin. Vähintäänkin nukkumaan mennessä. Oppilaana oli melko kiireistä, kun oli harjoituksia, partioita sekä paljon muita hommia, joita mestarini laittoi minut tekemään. En ollut ehtinyt edes käydä Taivastassun kanssa pentutarhalla kertomassa kuulumisia Haahkapennulle. Äkkiä huomasin kahden oppilaan välillä olevan jotain kärhämää. Haaskatassu, mikäli muistin tuoreimman oppilaan nimen oikein, ja Jäätassu olivat nenät vastakkain. Eivätkä heidän olemuksensa kertoneet mitään rauhasta saatikka ystävällisyydestä. Ei kyllä ollut mikään ihme, että juuri Jäätassu oli mukana tilanteessa. Vaikka olin pieni, minulla oli suu, jolla pystyin selviämään tilanteista. Nousin rauhassa ylös, aloin liikkumaan kaksikkoa kohti, mutta tilanne rauhoittui itsestään. En ehtinyt edes Haaskatassun luokse, kun kuulin Kuolonklaanin päällikön kutsuvan klaania koolle. Vanhimmat oppilaista oli jo nimitetty, joten en uskonut enää tulevan nimityksiä sotureiksi. Ja olimme jo saaneet tietoa suurista harjoituksista, enkä uskonut päällikön puhuvan taas niistä, vaikka osittain olisin toivonutkin sitä. Suuret harjoitukset kuulostivat niin kiinnostavalta, etten olisi malttanut millään odottaa niitä. Suuntasin askeleeni lähemmäs muita, mutten enää viitsinyt ängetä kuolonklaanilaisten välistä lähemmäs. Äkkäsin Taivastassun istumassa toisella laidalla, joten kiiruhdin sinne hänen viereensä istumaan. Juuri kun olin tervehtimässä ystävääni, päällikkö aloitti, joten päädyin vain nyökkäämään oppilastoverilleni hymyillen.
Päällikkö nimitti klaanille uuden oppilaan, Haahkatassun. Nyt ainakin pitäisi riittää aikaa vaihtaa sananen hänen kanssaan, kun hän oli oppilas ja tulisi nukkumaan yöt oppilaiden pesässä muiden oppilaiden seurassa.
“Menen onnittelemaan Haahkatassua!” naukaisin Taivastassulle, jonka jälkeen loikin kellanpunaisen kollin luokse. Tuo lopetti puhumisen mestarinsa kanssa, joten oletin olevan hyvä hetki käydä onnittelemassa tuttavaani. Huomasin kollioppilaan myös suuntaavan tuoresaaliskasan suuntaan, joten ajattelin tarjota itsestäni hänelle ruokaseuraa.
“Onnea nyt uudelle oppilaalle! Pääset vihdoinkin vaihtamaan makuualusia!” naukaisin ja irvistin lopuksi huvittuneena. Oppilaita oli onneksi sen verran paljon, ettei sentään joka päivä joutunut vaihtamaan makuualusia.
“Jos olet aikeissa syödä jotain, voidaanko jakaa? Voin sitten kertoa mitä muutakin olen päässyt tekemään makuualusten vaihtamisen ohella”, naukaisin puheliaaseen tapaani ja tassuttelin sen enempää vastauksia odottelematta tuoresaaliskasalle alkaen jo valikoimaan hyvänkokoista tuoresaalista meille molemmille. En tietenkään olisi uskonut Haahkatassun kieltäytyvän tarjouksesta, minkä takia uskalsin jo lähteä osoittamaan melko pulleaa hiirtä. Hiiri oli pullea siihen nähden, että nyt oli vasta hiirenkorvan alku.
“Kävisikö tuo hiiri?” kysyin ja osoitin hännälläni kasan päällimmäistä hiirtä. Katsahdin kysyvästi Haahkatassun suuntaan, ja tällä kertaa jäin oikeasti odottamaan kollin vastausta.



// 440 sanaa
// Haahka? :D

Aurinko oli korkealla taivaalla, kun Punatähti kutsui klaanin koolle leirin keskustaan. Myös Haahkapentu asteli muiden kissojen mukana aukiolle klaaninvanhimmat Naarmunenä ja Sumusilmä perässään. Hän tiesi jo mistä oli kyse. Punatähti oli aiemmin sinä päivänä tullut katsomaan hänen ja nuorimman pennun Sammalpennun vointeja pentutarhaan ja samalla vihjannut Haahkapennulle, että hänen aikansa tulla oppilaaksi tapahtuisi pian. Haahkapentu oli täyttänyt kuusi kuuta jo pari auringonnousua sitten, joten asiasta ei ollut kysymystäkään.
Kissat olivat kaikki pian kokoontuneet aukion keskelle luoden suuren piirin Punatähden ympärille. Haahkapentu huomasi nuoret oppilaat Pikkutassun ja Taivastassun, jotka hymyilivät hänelle ja heiluttivat tassujaan hänet nähdessään. Kolli nyökkäsi hieman ujona. Hän ei ollut vähään aikaan puhunut kummankaan oppilaan kanssa, koska molemmat olivat olleet liian kiireisiä tehtävissään oppilaina. Kauempana muuta klaania oli myös Taivastassun hukkumasta pelastanut harmaa raidallinen naaras, joka keskusteli Haahkapennulle tuntemattoman mustan naaraan kanssa. Kolli tunsi pienen pettymyksen rinnassaan hänen tajutessaan, ettei kumpikaan naaraista kiinnittänyt paljoa huomiota klaanikokoukseen.
’’Kutsuin teidät paikalle tänään, sillä on taas uuden pennun vuoro saada oppilasnimensä’’ Punatähti kailotti kovaäänisesti. Pieni puheensorina, joka oli kuulunut aiemmin, hiljentyi nyt kokonaan. Kellanpunainen päällikkö katsoi ympärillään olevia kissoja hetken, mutta siirsi lopulta vihreät silmänsä Haahkapentuun.
’’Haahkapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen.’’ Haahkapentu näki, kuinka nyt muidenkin silmäparit kohdistuivat häneen. Hänestä tuntui kuin hänen jokaista hengenvetoaan seurattaisiin. Hän ei erityisemmin pitänyt huomion keskipisteenä olosta, vaikka olikin innoissaan päästessään oppilaaksi.
’’Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Haahkatassuna’’, Punatähti jatkoi. Päällikkö kohdisti seuraavaksi vihreät silmänsä hopeanvalkoiseen kolliin, jonka juuri uuden nimen saanut Haahkatassu tunnisti Taivastassun isänä. ’’Sinun mestarisi tulee olemaan Hopeaputous. Toivon, että Hopeaputous siirtää kaiken tiedon sinulle.’’
Hopeinen soturi astui muiden kissojen joukosta lähelle Punatähteä, jossa päällikkö puhui hänelle suoraan: ’’Hopeaputous, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta entiseltä mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi urhea ja määrätietoinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.’’
Hopeaputous nyökkäsi päällikölle ja asteli uuden oppilaansa luokse. Haahkatassu kosketti mestarinsa kuonoa omallaan niin kuin seremoniassa oli tapana.
’’Haahkatassu! Haahkatassu! Haahkatassu!’’ klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä iloisesti. Haahkatassu seisoi ryhdikkäänä, vaikka tunsikin sydämen tykyttävän rinnassaan. Hänen ei onneksi kauaa tarvinnut kylpeä muiden katseissa, kun hurraahuudot hiljalleen lakkasivat ja kissat lähtivät jatkamaan päiväisiä askareitaan. Sumusilmä ja Naarmunenä kertoivat vielä henkilökohtaiset onnittelunsa uudelle pennulle ennen kuin hekin palasivat takaisin pentutarhaan.
Hopeaputous jäi kuitenkin hänen vierelleen seisomaan. Kollin haaleat siniharmaat silmät tuikkivat ystävällisinä, vaikka kolli näyttikin muuten totiselta.
’’Hauska tutustua, Haahkatassu. Uskon, että saan koulutettua sinusta oivan sotilaan Kuolonklaanin riveihin’’, Hopeaputous sanoi yhä totinen ilme naamallaan. ’’Se ei tule kuitenkaan olemaan helppoa. Odotan, että näytät parastasi minun läsnäolossani. Löysäilylle ei ole tilaa minun harjoituksissani. Ymmärretty?’’
’’Kyllä’’, Haahkatassu vastasi yksinkertaisesti. Hän odotti jo sitä, että pääsisi näyttämään taitonsa mestarilleen.
’’Tunnetkin varmaan tyttäreni Taivastassun?’’ mestari kysyi.
Haahkatassu nyökkäsi vastaukseksi. Hän ei ehkä voinut laskea naarasta vielä hänen ystäväkseen, mutta hän halusi kyllä tutustua tähän paremmin.
’’On parempi, että vietät hänen kanssaan mahdollisimman vähän aikaa. Haluan, että hän keskittyy rauhassa omaan oppilaskoulutukseensa ilman häiriötekijöitä. Samaa voisi sanoa sinulle’’, Hopeaputous sanoi tiukasti. ’’Onko tämä selvä?’’
Haahkatassu nyökkäsi hämmentyneenä. ’’Selvä.’’ Hän ei voinut ymmärtää, miksi Hopeaputous ei antanut hänen nähdä tytärtään, kun he olivat pentuikäisinäkin viettäneet jonkin verran aikaa keskenään.
’’Hyvä. Käy nyt syömässä niin mennään sitten kiertämään Kuolonklaanin reviiriä. Koitan selvittää, jospa saisimme seuraa tutustumiskierroksellemme.’’
Haahkatassu nyökkäsi jälleen, sillä hän ei tiennyt mitä vastata. Hän suuntasi kohti tuoresaaliskasaa aikeenaan ottaa jotain syötävää itselleen.

//Joku?
//555 sanaa

Ruusutuike oli antanut minulle päivän vapaata. Vihaan turhanpäiväistä maleksimista. Istuin oppilaiden pesän lähettyvillä ja seurasin leirin tapahtumia, ensimmäisenä silmiini pisti Jäätassu sisaruksineen jotka olivat paraikaa syömässä. Välillä he vilkuilivat minua kohti ja puhuivat jostakin, tiesin että oli virhe puhua Hiutaletassun kanssa. Minua ei niinkään haitannut se että Hiutaletassu taikka Kylmätassu tietäisivät menneisyydestäni, mutta Jäätassu on sitten ihan eri asia. Sain jo tarpeeksi halveksuntaa sekä pilkkaa jo pelkästään ulkonäöstäni, en todellakaan tarvitsisi Jäätassun kommentteja menneisyydestäni. Hiutaletassu sekä Kylmätassu saivat syötyä ja Jäätassu jäi vielä syömään, mulkoilin kookasta kollia tyynesti pienen välimatkan päästä. Pian tämä taisi huomata että tarkkailin häntä, Jäätassu vilkaisi olkansa ylitse ja katseemme kohtasivat.
“Mitäs sinä Variksenruoka oikein mulkoilet?” Jäätassu sähähti minulle. Kolli nousi ylös ja käveli luokseni, en vastannut tälle mitään.
“Paloiko kielesi kotisi mukana vai mikä on?” Suuri punaruskea kolli kysyi piikitellen.
“Pienet aivosi eivät innosta keskusteluun kanssasi.” Rahisin vastaukseni. Jäätassu ei ilahtunut vastauksestani, hän suorastaan suuttui. Kolli kurtisti kulmiaan ja nojautui aivan kasvojeni eteen. Hänen jäänsiniset silmänsä pitivät jatkuvaa katsekontaktia omiin silmiini.
“Isoja sanoja noin pieneltä kissalta. Sinuna varoisin mitä raakut ja kenelle.” Tämä murahti ärsyyntyneenä.
“Jos olisin sinä, varoisin mitä söisin. Olet jo valmiiksi iso, pian et mahdu oppilaiden pesään enään nukkumaan.” Kähisin tyynesti. Jäätassu kihisi raivosta, tämä ei selvästikään odottanut minun vastaavan tämän piikittelyihin. Vastaustani seurasi hiljaisuus, Jäätassu tuijotti minua vihoissaan.
“Kehtaatkin…” Tämä sihisi pillastuneena.
“Tuntuu varmasti pahalta hävitä sanaharkassa klaanin huonoäänisemmälle kissalle. Vai kuinka?” Maukaisin ivallisesti.
“Vielä pihahduskin tuosta sinun hirvityksestä jota kutsut naamaksi niin…” Jäätassu ärisi viimeistelemättä lausettaan.
“Niin mitä? Oikeastaa, minua ei kiinnosta. Keskustelumme on ohitse, häivy!” Sähähdin Jäätassulle. Olin kyllästynyt tämän kuluneisiin loukkauksiin, Jäätassu on ylipäätänsä rasittava kissa kenen kanssa keskustella. Kolli meni hiljaiseksi, tämä vain seisoi liikkumatta ja mittaili minua katseellaan.
“Hmpf! Tämä ei jää tähän.” Jäätassu tuhahti kiukkuisena ja asteli matkoihinsa. Huokaisin helpotuksesta, vihdoinkin se uhoava hiirenaivo lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka viettäisin vapaapäiväni, jäin miettimään että odottamaan jospa keksisin jotain mielenkiintoista tekemistä. En yleensä viihdy toisten kissojen seurassa, mutta nyt jopa keskustelu jonkun kanssa vaikuttaisi hyvältä idealta. Jäin istumaan ja pesemään itseäni, jospa joku tai jokin tarjoaisi tekemistä vapaapäivälleni.
// Joku??
// 342 sanaa

Oppilaiden pesässä vallitsi rauhallinen tunnelma. Joka puolelta kuului pelkkää tuhinaa ja silloin tällöin kahinaa jonkun oppilaan kääntäessä kylkeä. Olin havahtunut hereille virkeänä, eikä ollut mitään mahdollisuutta enää jatkaa unia. En tiennyt oliko vielä yö vai aikainen aamu, mutta päättelin ensimmäistä vaihtoehtoa. Pesän ulkopuolelta ei kuulunut paljoakaan mitään ääniä, sillä jo aikaisin aamusta alkoi kuhisemaan aamupartioita ja aamuvirkkuja. Oli siis pakko olla yö. Minua ei kuitenkaan väsyttänyt, joten oletin yön kohta kääntyvän varhaisen aamun puoleen. Katsahdin viereiseen sammalvuoteeseen hivenen kateellisena. Taivastassu näkyi nukkuvan levollisesti, ja no, ylipäätään nukkuvan. Tiesin, että minulle tulisi raskas päivä huonosti nukutun yön jälkeen, vaikka oloni oli nyt varsin pirteä. Olin oppinut jo pentutarhassa, ettei vähäisillä unilla jaksettu pitkälle.
“Huomenta”, kuului hyvin hiljainen kuiskaus läheltä. Ääni kuului Minttutassulle. Hyvä, että edes kuulin oppilaan äänen.
“Huomenta”, vastasin yrittäen kuiskata mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan heräisi ennen aikojaan. Olisi varmasti ikävää herätä kesken unien toisten mekkalaan. Minttutassu alkoi sukimaan punaruskeaa turkkiaan nopein vedoin.
“Mihin sinulla on kiire?” kysyin uteliaana.
“Jouduin aamupartioon”, Minttutassu irvisti ja tuhahti hetken päästä huvittuneena. “En halua olla myöhässä.” Nyökkäsin, sillä en halunnut keskustella sen enempää naaraan kanssa. Joku oppilaista olisi voinut helposti herkkäunisena herätä keskusteluumme. En halunnut kenenkään vihoja päälleni, joten päätin ottaa varman päälle tällaisissa asioissa. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, varsinkin kun ystäväpiirini oli vielä melko pieni.
Minttutassun lähdettyä päätin itsekin tehdä jotain hyödyllistä, joten aloin puhdistamaan tummanruskeaa turkkiani. Yön aikana siihen oli tarttunut sammalhippuja ja se oli hivenen sekaisin. Olin tyytyväinen lyhyeen turkkiini, sillä se säilyi yleensä takuitta. Sammalhipuilta en kuitenkaan säilynyt. Siinä sukiessani potkaisin vahingossa Taivastassua takatassuun.
“Anteeksi”, sihahdin. Ystäväni taisi olla sikeässä unessa, kun ei herännyt. Onneksi niin.
“Hiljaa siellä!” kuului äreä sihahdus pesän toiselta laidalta. Jäätassu. Pitihän se arvata. Ainut, joka heräsi anteeksipyyntööni, oli Jäätassu. Voi miksi sen piti olla Jäätassu!
“Anteeksi”, toistin kuiskaten, vaikken uskonut sen enää auttavan. Onneksi Jäätassu taisi olla sen verran väsynyt, että jatkoi heti uniaan. Huokaisin helpottuneena. Nousin ylös venytellen raajojani, jotka tuntuivat hieman jäykiltä eilisen reviirikierroksen jälkeen. Toisten tassuja, kuonoja ja varsinkin häntiä varoen hiivin mahdollisimman hiljaa ulos oppilaiden pesän hämäryydestä. Päästyäni ulos pesästä, huomasin olevan jo aamu. Aurinko yritti nousta hiljalleen ja alkoi luomaan säteitään Kuolonklaanin leiriin. Sen säteet tuntuivat lämmittävän joka päivä entistä enemmän kasvoilla. Räpyttelin viimeisetkin väsymyksen merkit silmistäni ja katselin ympärilleni. Minttutassua ei näkynyt enää missään, joten uskoin partion jo lähteneen. Leirin uloskäynnille alkoi kerääntyä sotureita, jotka kiiruhtivat hekin pian partioimaan. Toinen partioista taisi olla metsästyspartio ja toinen rajapartio. Aloin miettimään, kumpaan partioon Minttutassu mahtoi kuulua. Milloinkohan itse pääsisin ensimmäiseen partiooni? Jo tänään? Entä huomenna? Ajatukseni täyttyivät niin monista kysymyksistä, etten huomannut edes mestariani, joka asteli luokseni.
“Olinkin juuri tulossa herättämään sinua, mutta hyvä kun olet jo jalkeilla”, Huurrelilja sanoi. Hätkähdin hieman, mutta sitten käännyin katsomaan vihreäsilmäistä naarasta pienesti hymyillen.
“Mitä teemme tänään?” kysyin heti, sillä vaikka olemukseni rauhallinen olikin, en malttanut olla kysymättä tuota tiettyä kysymystä.
“Harjoittelemme saalistusta. Lähdemme ihan pian, joten käy syömässä ennen sitä”, Huurrelilja naukaisi. Saalistusharjoitukset! Olisin voinut hyppiä innosta, mutta jotenkuten pystyin hillitsemään itseni. En halunnut antaa itsestäni mestarilleni huonoa kuvaa. Ei olisi ollut soveliasta hyppiä innosta, se oli pentujen puuhaa. Enkä minä ollut enää pieni avuton pentu! Olin oppilas ja minun oli käyttäydyttävä hillitymmin, vaikka olinkin kyllä vielä pieni.
“Tuleeko Taivastassu ja Rapakynsi mukaan?” kysyin vielä ennen kuin lähtisin syömään. Huurrelilja pudisteli päätänsä.
“Ei tällä kertaa. Mutta menehän jo syömään”, naaraskissa vastasi ja usutti minua tuoresaaliskasaa kohden. En esittänyt enempää kysymyksiä, joten suuntasin tuoresaaliskasan luokse. Se ei ollut mitenkään hääppöisen näköinen. Pohjalla lojui pari laihaa hiirtä ja siinä se sitten olikin. Onneksi metsästyspartio toisi hetkenä minä hyvänsä tuoreempaa riistaa muille. Ja kenties minäkin saisin myöhemmin tänään kantaa oman korteni kekoon! Valikoin pulleamman hiiristä, vaikka sekin tuntui olevan pelkkää luuta ja nahkaa. Söin nopeasti, melkein hotkien ja hautasin hiiren jänteet ja luut. Nyt olisin valmis ensimmäisiin harjoituksiini! Kiiruhdin juoksujalkaa Huurreliljan luokse, joka odotti kärsivällisenä uloskäynnin luona minua.
“Jos olet valmis, niin mennään”, Huurrelilja ilmoitti nousten samalla ylös. Nyökkäsin hänelle ja lähdimme ulos leiristä. Tämä oli jo toinen kertani astuessani leirin ulkopuolelle. Jaksoin hämmästyä vieläkin kaikelle näkemälleni. Reviiri vaikutti niin suurelta leirin jälkeen. Havupuut notkuivat lumen painosta, mutta osa oli jo saanut pudotettua lumipeitteensä.
“Lumi sulaa, kiitos hiirenkorvan alun”, pieni naaras totesi.
“Kiitos?” naukaisin kysyvästi, mutta loksautin pian suuni kiinni. Miksi minun piti mennä kysymään noin typerä kysymys! Nyt Huurrelilja varmasti ajatteli, että olin vain pelkkä nolla. Eikä minua enää ikinä päästettäisi soturiksi, ja Jäätassu pilkkaisi koko lopun elämääni siitä asiasta.
“Niin, lumen sulamisen jälkeen löytää enemmän riistaa”, Huurrelilja sanoi. Ai, ei kysymykseni sitten ollutkaan niin tyhmä, mitä olin aluksi luullut. Ainakin mestarini vastasi siihen ihan asiallisesti. Minun pitäisi totta tosiaan ottaa vähän rauhallisemmin ajatusteni kanssa. Tuskin oppilasurani yhteen tyhmään kysymykseenkään kaatuisi. Hymähdin huvittuneena omille ajatuksilleni ja Huurrelilja katsahti minuun kysyvästi. Naaras käänsi kuitenkin pian katseensa eteenpäin. Annoin mestarini kulkea edelläni, sillä olin kuullut muiden oppilaiden juttelevan, että niin kuului tehdä. Kai se oli jotenkin kunnioittavaa mestaria kohtaan ja antoi varmasti hyvän kuvan.
“Mitä haistat?” mestarini kysyi pysähdyttyään. Raotin leukojani ja viritin aistini äärimmilleen. Maistelin ilmaa ja yritin erottaa hajujen sekamelskasta jotain erikoisempaa. Äkkiä erotin jotain. Haistelin tarkemmin ja tajusin hajun kuuluvan oravalle.
“Oravan”, vastasin Huurreliljalle. Pieni jännitys nousi esiin. Kyllä minun kuuluisi tietää, miltä orava haisee. Olinhan syönyt oravaa monen monta kertaa. Toivoin vain, etten vastaisi väärin.
“Oikein. Onko haju tuore vai vanha?” Huurrelilja jatkoi kysymyksiään. Naaraskin tähyili ympärilleen katseellaan, ja minä seurasin esimerkkiä. Haistelin tarkemmin ja huomasin hajun olevan melko laimeahko.
“Vanha?” vastasin, mutta äänessäni oli kysyvä häivähdys. En nimittäin ollut aivan varma. Leirin ulkopuolella oli niin paljon enemmän hajuja, ja oli hieman vaikeaa erottaa kaiken seasta jotain tiettyä. Havupuut ottivat nenääni kaikkein parhaiten.
“Hyvä. Orava on mennyt tästä eilen, joten sitä on turha alkaa jäljittämään. On tärkeää löytää tuore haju, jotta saalis on edelleen tallella, eikä kukaan muu ole napannut sitä”, tummanruskea naaras kertoi tietoisesti. Nyökkäsin hänelle merkiksi, että olin ymmärtänyt asian ja voisimme jatkaa. Halusin kovasti päästä jo saalistamaan. Olisi varmasti mahtava tunne päästä viemään saalistamansa saalis tuoresaaliskasaan, kun kaikki katsoisivat saavutusta!
“Jatketaan”, Huurrelilja naukui ja lähti kevyesti hölkäten edeltäpäin. Lähdin seuraamaan naarasta. Vaikka Huurreliljakin oli pienikokoinen, oli hän huomattavasti minua isompi. Varsinkin kun olin vasta ehtinyt olemaan pari päivää oppilaana. Lumikinos oli ehtinyt sulamaan jonkun verran, muttei se tuonut ollenkaan helpotusta hangessa liikkumiseen. Upposin jokaisella askeleella, mikä teki liikkumisesta raskasta ja hankalaa. Onneksi siellä täällä kuitenkin löytyi valmiiksi tallattuja polkuja, jotka helpottivat kummasti liikkumista. Ainakin ne helpottivat nopeuteen. Olin jo pentuna huomannut olevani nopea, voittaessani Taivastassun juoksukilvassa. Vaikka lumi hidastikin vauhtiani, pystyin silti pysymään mestarini vauhdissa.
“Mitä haistat nyt?” Huurrelilja pysähtyi ja kysyi kysymyksensä kääntäen vihreän katseensa minuun. Suljin turhat ajatukset nopeasti pois päästäni. Raotin leukojani ja keskityin maistelemaan ilmaa. Ilmassa oli vahva ja tuttu haju, sen täytyi olla tuore hajujälki. Tämäkin haju kuului oravalle, mutta tämä oli paljon vahvempi ja tuoreempi haju kuin edellisellä kerralla.
“Orava, haju on tuore. Oravan täytyy siis olla lähellä?” nau’uin edelleen ilmaa maistellen ja tutkien. Tummanruskea mestarini nyökkäsi hyväksyvästi.
“Yritä napata se”, oli ainut ohje, jonka naarassoturi minulle antoi. Siinä se. Nappaa se. Oliko riistan pyydystäminen todella noin helppoa? Nyökkäsin kuitenkin mestarilleni ennen kuin lähdin seuraamaan hajuvanaa, jonka oletin johtavan oravan luokse. Hetkeen ei ollut satanut lunta, joten oravan jäljittämisestä oli helpompaa, kun pystyin näkemään jäljet. Orava oli varmasti loikkinut tästä jäljistä päätellen, ja sitä paitsi haju voimistui koko ajan. Pysähdyin sydän kiivaasti tykyttäen kuullessani läheisestä havupuusta rapinaa. Orava! Käännyin hiljaa saalista kohti ja huomasinkin sen nakertamassa jotain oksien suojissa. Vilkaisin nopeasti takanani seuraavaan Huurreliljaan, mutta käännyin äkkiä oravaa kohti, kun naaras ei tehnyt elettäkään antaakseen minulle vinkkejä. Rauhoitin itseni muutamalla sisään ja ulos hengityksellä, joiden jälkeen olin valmis nappaamaan oravan. Lähdin hitaasti liikkumaan oravaa kohden ja varoin päästämästä mitään ääntä. Tajusin pitää häntääni lumen yläpuolella, ettei se raahautuessaan hankea vasten pitäisi ääntä. En kuitenkaan pitänyt sitä liian korkealla, koska silloin oravan olisi ollut helppo huomata minut. Puun rungon kohdalla katsahdin ylös oksien suojaan, jossa orava edelleen kökötti huomaamatta minua. Se istui melko matalalla, joten uskoin saavani sen, kun vain kiipeäisin puuhun. En ollut koskaan kiivennyt puuhun, mutta uskoin selviäväni, koska oksa oli sen verran matalalla. Työnsin kynnet esille, keräsin voimaa hyppyyn, ja vihdoin loikkasin puunrunkoa kohti. Kuului kamala tömähdys osuessani puuhun, ja lähdin kiipeämään vaivalloisesti ja hosuen ylemmäs. Oksan saavutin nopeasti ja huolimattomana olin jo vähän oksan yläpuolella. Ja koska lähellä ei näyttänyt olevan puita, orava loikkasi rungon toiselle puolelle ja lähti alaspäin. Samalla oma otteeni lipesi ja mätkähdin maahan. Ilma pakeni keuhkoista.
“Ota se orava kiinni!” Huurrelilja käski, eikä hänen äänessään ollut sillä hetkellä ollenkaan ystävällisyyttä, mitä yleensä. Käskystä pienestä kivusta huolimatta nousin nopeasti ylös. Lähdin täysiä puun toiselle puolelle ja satuimme oravan kanssa rinnakkain. Se säikähti minua ja vaihtoi äkkiä suuntaansa puuta kohti. Ennen kuin orava ehti loikata takaisin puuhun, loikkasin sen niskaan ja puraisin sen niskaa. Saalis valahti veltoksi hampaissani, jonka jälkeen uskalsin laskea sen maahan. Siinä se oli. Ensimmäinen saaliini. En tosin olisi saanut sitä kiinni, jos orava olisi heti uskaltanut ohittaa minut puussa ja kiitää ylös latvaan. Tai jos Huurrelilja ei olisi käskenyt minua ylös. Tai jos orava ei olisi lopussa tehnyt käännöstä, joka hidastutti sen vauhtia. Kaikkien näiden sattumien kauppa oli auttanut minua saamaan saaliin ensimmäisellä kerralla. Annoin ylpeyden paistaa kasvoiltani, vaikka tiesin, että oli täpärällä, ettei orava päässyt karkuun.
“Hienoa, Pikkutassu”, Huurrelilja sanoi nyökytellen päätään, kun pääsi luokseni tarkastelemaan oravaa. Väläytin mestarilleni pienen hymyntapaisen.
“Sinusta tulee vielä lahjakas saalistaja. Asentosi on erittäin hyvä, vaikka se kaipaakin vielä parannusta. Osaat myös liikkua saaliin huomaamatta. Sinun vahvuutesi on selvästi maankamaralla saalistaessa, mutta tulemme vielä treenaamaan kiipeilyäkin. En tiedä huomasitko, mutta tällä kertaa tuuli saaliista sinuun päin. Jos olisit mennyt puun toiselta puolelta, se olisi haistanut sinut. Muista sekin seuraavalla kerralla”, Huurrelilja lateli pitkän litanian ohjeita, ja yritin kaikin keinoin saada ne visusti muistiini, jotta muistaisin ne aina. Oli kuitenkin mukava saada kehuja soturilta!
“Teemmekö vielä muuta?” kysyin tummanruskealta naaraalta.
“Tämä riittää tältä päivältä. Kun pääsemme leiriin, voit käydä hakemassa jotain oravan lisäksi ja viedä kaiken pentutarhaan. Sen jälkeen voit syödä itse”, Huurrelilja lausahti ja lähti hölkkäämään leiriä kohti. Nappasin oravan suuhuni ja lähdin mestarini perään. Oli outoa olla pakosti hiljaa, mutten pystynyt puhumaan mitään orava suussa. Siitä olisi korkeintaan tullut pelkkää muminaa.
“Saat vapaata lopuksi päiväksi”, mestarini sanoi päästyämme leiriin. Nyökkäsin, ja jatkoin matkaani tuoresaaliskasalle. Huomasin parin soturin vilkaisevan minuun päin, mikä sai leukani pystyyn – niin ylpeä olin saavutuksestani. Laskin oravan alas ja otin sen kaveriksi kasasta hiiren, joita lähdin sitten hännistä kantaen kuljettamaan kohti pentutarhaa. En ollut ollenkaan huomannut ajankulua. Olin lähtenyt mestarini matkaan ihan aamusta, mutta nyt aurinkohuippukin oli jo takana päin. Sujahdin sammalverhon ali sisään tuttuun pesään, pentutarhaan, josta olin itsekin vasta muuttanut oppilaiden pesään.
“Toin teille tuoresaalista!” naukaisin kovaan ääneen ylpeänä. Naarmunenä sihahti suuntaani, ja sitten huomasinkin muiden olevan nukkumassa. Lytistyin heti pieneksi ja laskin saaliini maahan.
“Kiitos, Pikkutassu. Onko nuo sinun saalistamiasi?” Naarmunenä kuiski, varmaankin siksi, kun oli nähnyt minun pettyvän.
“Tämä orava on, tuo hiiri ei”, naukaisin hiljaa. Naarmunenä nyökkäsi ja kävi nappaamassa oravan. Hymyillen poistuin hiljaa pentutarhasta. Nyt saisin käydä itse syömässä. Minun ei ollut kuitenkaan ihan vielä nälkä, joten päätin odottaa sopivampaa hetkeä syömiseen.
// 1812 sanaa

Käänsin katseeni Pimentotassuun, joka oli aloittanut keskustelun liittyen suuriin harjoituksiin ja joukkueisiimme. Olimme olleet taisteluharjoituksissa, ja minulla oli mennyt yllättävän hyvin. Punatähti oli lähettänyt kiireidensä vuoksi oppilaansa minun ja Liekkihännän mukaan, mutta se ei haitannut minua. Oli hyvä harjoitella niin, että mukana oli toinenkin oppilas. Saatoin katsoa sivusta, kuinka Pimentotassu taisteli ja mitä virheitä hän mahdollisesti teki. Lisäksi opin tuntemaan hieman erilaista tapaa taistella, sillä olihan tumma naaras minua suurempi.
“En ainakaan Jäätassua. Hänen kanssaan on mahdotonta toimia yhdessä. Toisaalta, en tahdo myöskään hänen sisaruksiaan joukkueeseeni. Ihme hempeilijöitä molemmat”, tokaisin kylmällä, mutta hiljaisella äänellä ja käänsin katseeni kohti Kylmätassua ja Hiutaletassua. Kaksikko keskusteli keskenään muutamien ketunmittojen päässä meistä.
“Tulleet emoonsa”, Pimentotassu vastasi hymähtäen pienesti. En voinut estää pienen hymyn ilmestymistä kasvoilleni. Musta naaras huomasi tämän ja vaikutti hieman yllättyneeltä. Pyyhin hymyn kaltaisen heti pois kasvoiltani. Pimentotassu ei takertunut hymyyni, vaan jatkoi keskustelua:
“Entä se uusi oppilas? Haaskatassuhan hänen nimensä oli. Tiedätkö, että osaako hän mitään?” Huomasin, että mustaturkkinen, kasvoiltaan palanut kolli asteli juuri leiriin Ruusutuikkeen perässä. Myös Pimentotassun katse oli kiinnittynyt kaksikkoon.
“Sanoisin että keskiverto taistelija. Olen ollut hänen kanssaan kerran harjoituksissa, mutta sen koommin en tiedä”, totesin rauhallisesti. Pimentotassu kuittasi sanani nyökkäyksellä. Haukkasin viimeisen palan hiirestäni. Nielaistuani sen käännyin toisen oppilaan puoleen.
“Jos saisin valita, kaikki tehtävät olisivat yhden hengen tehtäviä”, sanoin ja nuolaisin huuliltani hiiren rippeet.
“Minä myös, mutta Punatähti perusteli syyn joukkueille ihan hyvin. Joukkuetoverit kuulemma korvaavat ne taidot, joita joku ei hallitse. Sinulla se voisi olla vaikka taisteleminen”, Pimentotassu naukaisi. Saatoin kuulla hänen äänestään, että naaras piikitteli taidoistani. En halunnut myöntää, että taistelu ei vain sujunut minulta samalla tavalla kuten esimerkiksi Pimentotassulla.
“Tekeekö Punatähti huomenna kanssasi jotain?” päätin vaihtaa aihetta. En kamalasti tykännyt jutella joutavia, mutta kiusallinen hiljaisuus Pimentotassun kanssa ei kuulostanut paremmalta vaihtoehdolta.


//Pimento?
// 288 sanaa

Punatähti oli kertonut enemmän oppilaiden vuotuisista hiirenkorvan harjoituksista. Hän ei ollut kuitenkaan kertonut joukkueista mitään, mikä ärsytti minua, sillä olisin tietysti halunnut tietää, keiden kanssa ja keitä vastaan kisaisin. Kaikeksi onneksi Turmatassu oli nimitetty vastikään soturiksi, Turmaloikaksi, joten häntä ei joukkueeseeni ainakaan tulisi. Hänestä oli tullut vielä ärsyttävämpi nimitysten jälkeen, jos se ylipäätään oli mahdollista. Aina, kun olin missään tekemisissä hänen kanssaan – mikä ei ollut paljoa, sillä välttelin kollia parhaani mukaan – Turmaloikka jaksoi nälviä sillä, että hänestä oli tullut soturi ennen minua.
”Luulit, että ehtisit ennen minua soturiksi. Toisin kävi. Nauti vain klaaninvanhimpien likaisten makuualusten vaihtamisesta”, hän oli sanonut kerran rajapartiossa, Liekkihännän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Minä en koskaan kuvitellut pääseväni sinua ennen soturiksi, ääliö”, olin vastannut kylmästi ja keskittynyt vahtimaan ympäristöä sotureiden merkitessä rajoja. ”Sinä olet minua vanhempi, totta kai sinut nimitettiin ensin. Sinulla ei ole mitään syytä kehuskella sillä.”
”Myönnä, että sinua ärsyttää.”
Se oli totta, mutta en tietenkään myöntäisi sitä. Ainoa asia, mitä pystyin nyt tekemään, oli vain harjoitella ahkerasti. Niin olin tehnytkin, jopa saalistusharjoituksissa. Olin tajunnut, että päästäkseni soturiksi minun oli pakko osata edes jollain tavalla metsästää. Sen jälkeen olin kai saanut jotain uutta motivaatiota harjoitella, sillä olin huomannut kehittyneeni.
”Olet edistynyt metsästyksessä hienosti”, Punatähti sanoi yksissä harjoituksissa. Usein muut soturit kouluttivat minua, sillä mestarini ajasta suuri osa kului päällikön velvollisuuksien täyttämisessä. Hän oli kuitenkin pitänyt minulle paljon metsästysharjoituksia, joten tiesi minun kehittyneen.
”Muista vain pitää tasapainosi, kun vaanit. Asentosi on hiukan kallellaan toiseen suuntaan.”
Sen huomattuaan Punatähti oli alkanut opettaa minulle puissa saalistamista. Vaaniminen oli minulle jo tarpeeksi vaikeaa, mutta kun olin muutaman kerran tehnyt sitä kapealla puunoksalla, maassakin saalistaminen oli jo alkanut tuntua mukavalta. Opin kuitenkin nopeasti ja täytin pian puutteet vaanimisasennossani.
Olin kehittynyt metsästyksessä jollekin tasolle, ainakin sellaiselle, että voisin päästä soturiksi. Metsästystaitoni eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna taistelutaitoihini. Olin edistynyt siinäkin ja alkanut kehittää omia liikkeitäni. Tunsin itseni ja kehoni nyt paremmin, joten tiesin, mikä tyyli taistella sopi minulle. Koska en voinut käyttää voimaa apunani minua suuremman kissan ollessa vastassa, turvauduin nopeisiin liikkeisiini.
”Hyvin taisteltu”, Liekkihäntä sanoi eräiden taisteluharjoitusten jälkeen. Hän oli tuurannut Punatähteä, jolla oli omia kiireitään. Mestarini oli lähettänyt minut Liekkitähden ja tämän oppilaan Tuhkatassun kanssa harjoituksiin. Tällä kertaa emme olleet taistelleet toisiamme vastaan, vaan Liekkihäntä oli halunnut keskittyä tekniikkaamme. Olin huomannut, että siinä oli minulla vielä hiottavaa, mutta niinhän kaikessa oli. En ollut vielä täydellinen taistelija, enkä koskaan olisikaan, mutta voisin ainakin pyrkiä mahdollisimman hyväksi.
”Eiköhän tämä riitä tältä erää. Saatte loppupäivän vapaata”, valkea soturi murahti kuulostaen itsekin väsyneeltä. Huokaisin harjoituksista hengästyneenä ja astelin Liekkihännän ja Tuhkatassun luo.
”Selvä, lähdetään sitten.”
Leirissä hain tuoresaaliskasasta varpusen, Tuhkatassu hiiren. Istuuduimme molemmat oppilaiden pesän edustalle. Tuhkatassu ei ollut ystäväni, mutta olin huomannut, että hänen kanssaan oli helpompi puhua, kuin muiden. En erityisemmin luottanut muihin kissoihin, enkä häneenkään. Oli kuitenkin toisinaan mukavaa jutella jonkun kanssa.
Istuimme hiljaa riistaa syöden hetken, kunnes mieleeni juolahtivat tulevat harjoitukset.
”Oletko miettinyt, ketkä haluaisit joukkueeseesi?” kysyin vilkaisten ohimennen harmaata naarasta. ”Ei ole ainakaan enää pelkoa siitä, että joutuisi samaan joukkueeseen Turmaloikan kanssa.”

//Tuhka?
//492 sanaa

Kävelin kesäisellä niityllä auringon lämmittäessä turkkiani. Korkeat, vihreät heinät kutittelivat polkuanturoitani asetellessani tassuni varovasti kuoppaisessa maassa. Taivas oli häikäisevän sininen, pilvenhattaraakaan ei ollut näkyvillä. Kaukana niityn reunalla erottui tummanvihreä kuusimetsä, ja kuulin joen ääntä jostakin sen takaa. Haukka kaarteli kaukana yläpuolellani, mutta vaistoni sanoi sen olevan vaaraton. Kovensin kävelyvauhtia pieneksi hyppelyksi, ja kohotin kuononi taivasta kohti. Olipas hauskaa! Aurinko paistoi juuri sopivan korkealla - sitä pystyi katsomaan, mutta se ei häikäissyt. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin ja pysähdyin. Ilmassa leijui jokin haju, joka nosti veden kielelleni ja sai minut nuolaisemaan huuliani. Samassa tajusin sen. Kani! Ruskea eläin rynnisti ohitseni töpöhäntä vipattaen. Pinkaisin sen perään sen enempiä miettimättä. Multa ja ruohot vain pöllysivät kanin takajaloista naamalleni, mutten välittänyt. Venytin askeltani vielä, ja vielä vähän. Kani oli enää hännänmitan päässä. Pian saisin sen! Kurotin kaulaani eteenpäin, valmiina upottamaan hampaani kanin niskaan...

***

”Sammalpentu!” emon ääni tunkeutui unen läpi ja sai minut ponkaisemaan pystyyn.
”Mitä, mitä!?” Avasin silmäni ja yritin tarkentaa katsettani, mutta tuloksetta. Emon tummat ääriviivat vain häilyivät sumeaa taustaa vasten. Ravistelin päätäni selkeyttääkseni ajatuksiani ja suljin silmäni uudestaan. Maailma värisi ja sumeni hetkeksi, mutta pikkuhiljaa aloin erottaa tarkasti ympäristöäni. Emo seisoi edessäni pää kallellaan, naamallaan samanaikaisesti hellä ja huvittunut ilme.
”Voi sinua”, tuo naukaisi hellivään sävyyn. ”Samanlainen unikeko sinä olet kuin minäkin pentuna!”
”E-enpäs ole”, naukaisin unisesti ja yritin miettiä, oliko emon sanoma ollut kohteliaisuus vaiko ei.
”Ja mistä lie olet itsepäisyytesi perinyt”, emo vain jatkoi saaden naukuunsa kiusoittelevan soinnin. Yritin katsoa häntä tuimasti, mutta hänen suupielensä vain kohosivat ylöspäin. Ihan sama. Istuin sammalpedilleni ja aloin nuolemaan turkkiani. Emo oli kääntynyt juttelemaan jollekin klaaninvanhimmalle, jolla oli oudon näköiset silmät. Pesin itseäni niin kauan, että emo ja klaaninvanhin varmasti näkivät, että osasin pestä itse itseni. Minähän olin jo niin iso! Emo puhui vielä hetken vanhuksen kanssa, mutta käveli sitten luokseni ja istui viereeni alkaen nuolemaan tassuaan.
”Emo?” kysyin odottavasti.
”Hm... Mitä?” emo vastasi poissaolevasti. Hän katseli pesän kattoon unelmoiva ilme naamallaan, miettien jotain.
”Enkö minä pääsekin pian oppilaaksi?”
”Pian, pian.” Emo ei selvästikään ollut kuullut, mitä olin sanonut.
”Montako kuuta vielä?” Olin toistanut tuon kysymyksen joka aamu siitä lähtien, kun olin kuullut pääseväni joskus oppilaaksi. Eilen vastaus oli ollut neljä kuuta. Mutta ehkä nyt se olisikin kolme kuuta? Tai peräti kaksi? Jospa olinkin nukkunut jo kuun? Tai enemmän! Sittenhän minut voisi jo nimittää oppilaaksi!
”Neljä kuuta.” emon vastaus keskeytti mietteeni. ”Neljä kuuta siihen, että sinusta tulee oppilas.”
”Mutta kun se on niin kauhean kauan!” aloitin purnaamisen, niin kuin joka aamu olin tehnyt monen, monen kuun ajan. (Siis tasan yhden ja puolen kuun ajan) ”Enkö voisi päästä oppilaaksi etuajassa?”
”Et.” emon vastaus oli tiukka ja ehdoton, kuten aina. ”Ehkä erityistapauksessa voisi joskus joustaa neljänneskuun, mutta tämä ei ole erityistapaus ja neljä kuuta on aivan liikaa.” Voi että kun minä inhosin noita emon selostuksia!
”Sitten kun minusta tulee päällikkö, niin minä annan pentujen mennä oppilaiksi sitten, kun he haluavat!” kiljaisin päättäväiseen sävyyn. Emo puisteli päätään naamallaan se sama, ärsyttävän huvittunut ilme.
”Niin tietysti”, hän naukaisi.
”Ei kun ihan oikeasti minusta tulee päällikkö!”
”Joo, niinpä niin. Mentäisiinkö ulos?” emo ehdotti. Pesässä oli kieltämättä tunkkaista, joten päätin suostua ehdotukseen.
”Hyvä on.” Kävelin emon perässä pesästä ulos kylmään aamuilmaan. Hyytävä tuuli puski turkkini läpi ja sai minut hytisemään. Tummia pilviä oli kerääntynyt hieman taivaalle, mutta ilma ei tuoksunut raikkaalle, niin kuin se ennen sadetta teki. Keskityin niin tarkasti haistelemaan mahdollisia sateen merkkejä, etten huomannut emon heittämää sammalpalloa ennen kuin se lätsähti turkkiini.
”Heitä takaisin!” emo pyysi vähän matkan päästä.
”En.”
”No mikäs sinulla nyt on?” emo käveli viereeni niin, että hänen turkkinsa hipaisi hieman minun turkkiani.
”Minä en halua pelata sammalpalloa! Minä haluan tehdä oppilaiden juttuja!” ärähdin.
”Mitäs oppilaat sitten tekevät?” emo kysyi. Kylmyys haihtui kehostani kokonaan unohtaessani sen ja keskittyessäni miettimään klaaninvanhimpien kertomuksia heidän elämästään sotureina ja oppilaina. Sitten muistin oppilaiden puheet ”suurista harjoituksista”.
”Leikitään, että me ollaan oppilaita, jotka on suuressa harjoituksessa!” innostuin. ”Minä olen Sammaltassu ja sinä olet Mäntytassu!” Emon kasvoille nousi pieni hymyntapainen ja hän nyökkäsi.
”Selvä on. Mistäs me kilpailemme?” emo uteli. Mieleeni ei tullut mitään. Miten oppilaat kilpailisivat harjoituksissa?
”Öh... Saalistuksessa?” vastasin kysyvään sävyyn. Emo kallisti päätään tyytyväisen oloisena. Keskityin tarkasti ja muistelin, kuinka jotkut oppilaista olivat esitelleet oppimiaan saalistusliikkeitä. Laskeuduin matalaksi maahan ja hiivin hitaasti eteenpäin. Katseeni harhaili ympäriinsä, kunnes tarkentui ohueen kuusenoksaan vähän matkan päässä. Siristin silmiäni katsoen tiukasti oksaa ja loikkasin sen päälle. Poimin havun tassuni alta suuhuni ja käännyin emoa päin.
”Katso! Minä sain jäniksen!” hihkaisin. ”Nyt on sinun vuorosi!” Emo nyökkäsi ja näytti hänkin saalistusasentonsa, käyttäen sitä lehtikasaan. Vaikka tuo väittikin omansa olevan oikeaoppinen, mielestäni omani oli hienompi. Minä olin saanut myös isomman saaliin! Voittaja oli selvä.
”Jippii!” hihkuin ja hyppelin kummastuneen emon ympäri. ”Minä voitin!”
”Jaa”, emo kuulosti hämmästyneeltä tapahtumien nopeasta kulusta. ”Onnea vain.” Hypin vielä hetken silkasta ilosta, mutta rauhoituin pikku hiljaa. Istahdin maahan emon viereen juuri kun mahani päästi valtavan murahduksen.
”Mennään syömään”, emo ehdotti kuullessaan mahani protestin. Aioin ensin väittää vastaan, mutta kun vatsani murahti vielä uudelleen, päätin silti seurata emoa takaisin pesään.

***

Makoilin selälläni sammalilla silmät kattoa tarkastellen. Emo tuhisi vieressäni sikeässä unessa. Tuhahdin itsekseni. Emo ja klaaninvanhimmat vain nukkuivat päivät pitkät! Ja sitten vielä kehtasivat löpistä: ”Sammalpentu on pieni, ja tarvitsee unta”. Itsepähän täällä koisivat! Kierähdin kyljelleni ja vääntäydyin mahalleni. Yhä tylsää. Vein tassuni naamani eteen ja tarkastelin sitä. Musta karva ei ollut samanlaista kuin vanhemmilla, oppilailla ja sotureilla. Se oli pörheää ja pehmeää, pentukarvaa. Tuhahdin taas - inhosta. Miksi minulla oli tyhmää pentukarvaa, kun muilla oli kiiltävät ja sileät turkit? Epäreilua! Liu’utin kynteni ulos ja vedin ne saman tien sisään. Jatkoin samaa monta kertaa. Sisään - ulos. Sisään - ulos. Sisään - ulos. Lopulta laskin tassuni maahan ja kiepahdin kyljelleni. Mäntyviiksen suuri, musta vatsa kohoili edessäni tuon hengittäessä rauhallisesti. Suupieleni kohosivat väkisinkin ylöspäin ajatuksen pälkähtäessä päähäni. Ojensin tassuani varovasti ja työnsin kynteni ulos. Tökkäisin napakasti emon kylkeä kynnelläni. Nyt tuo heräisi, ja voisimme leikkiä!
”Hmh...” emo murahti kääntäen kylkeään. Voi ei. Mäntyviiksi sen kuin nukkui! Minä olin liian iso nukkumaan. Tai en ehkä ihan. Minua oikeastaan väsytti aika paljonkin ja vähän enemmänkin kuin paljon. Silmäni alkoivat pikku hiljaa lupsahdella ja vaivuin uneen. En syvään - päiväuneen kuitenkin.

Olimme palanneet leiriin auringonlaskun aikaan. Liekkihäntä oli kehottanut minua syömään, sillä saalista oli päivä päivältä enemmän. Soturi aterioi nyt parhaillaan Ruusutuikkeen kanssa sotureiden pesän edustalla. Olin ollut nälkäinen, joten tuoresaaliskasasta mukaani oli lähtenyt hiiri. Leirissä oli paljon kissoja tällä hetkellä. Partiot olivat palanneet leiriin, eikä auringonlaskun rajapartiota ollut tänään. Auringonnousun ja aurinkohuipun partiot olivat kiertäneet koko rajan, ja kuuhuipun aikaan lähtisi vielä yksi rajapartio. Huomisaamu olisi minun osaltani vapaa. Vasta aurinkohuipun hetkellä Liekkihäntä veisi minut metsään harjoittelemaan kiipeilemistä.
Kun olin syönyt hiireni, aloin pestä turkkiani. Taisteluharjoituksissa olin onnistunut sotkemaan sen, joten pitkät nuolaisut olivat tarpeen. Pesun jälkeen turkkini oli sileä ja kiiltävä, aivan kuten halusinkin sen olevan. Olin juuri menemässä lepäämään, kun Punatähti asteli leirin keskustaan. Päällikkö kutsui klaanin koolle ulvaisullaan. Menin vain vähän lähemmäksi, mutta en halunnut olla eturivissä. Mitäköhän asiaa päälliköllä oli? Kenties hän nimittäisi oppilaita soturiksi. Toisaalta, myös Haahkapennun oppilasnimityksetkin olivat edessä. Vai oliko joku tunkeilija taas eksynyt klaanimme reviirille? Arvailut loppuivat lyhyeen, kun punaruskea päällikkö naukui:
“Nimitän nyt kaksi oppilasta soturiksi.” Katseeni kiersi kissoissa, kunnes se pysähtyi Minttutassuun. Arvelin, että hän ja Turmatassu olisivat klaanin uusimmat soturit.
“Turmatassu ja Minttutassu, astukaa eteen”, päällikkö käski. Tabbykuvioinen Turmatassu asteli ylväästi päällikön eteen. Vaalean punaruskea Minttutassu hymyili leveästi, kun hän pääsi itseään vanhemman Turmatassun vierelle.
“Turmatassu, sinun soturinimesi on Turmaloikka. Minttutassu, sinun soturinimesi on Minttuvarjo”, kokous päättyi lyhyeen. Kuolonklaanin päälliköt eivät turhia höpötelleet kokouksissa. Kaikki oleellinen tuli sanotuksi ja se oli tärkeintä. Seuraavaksi klaani alkoi hurrata kahden tuoreen soturin nimeä, mutta minä pysyin vaiti. En pitänyt kummastakaan kissasta, joten katsoin turhaksi onnitella heitä. Olin varma, että minä olisin paljon parempi soturi kuin he yhteensä.
Nyt minä olin oppilaiden pesän vanhin oppilas. Olin siitä hyvilläni. Tavoitteeni oli tulla soturiksi ennen muita oppilaita. Seuraavat soturinimitykset olisivat minun.


Seuraavat puoli kuuta kuluivat nopeasti. Harjoittelin paljon Liekkihännän kanssa asioita, joita soturin tuli osata. Olin käynyt harjoituksissa Pimentotassun sekä Karhutassun kanssa. Jyrkänneloikka oli palannut taas soturin tehtäviin. Emme olleet paljoa puhuneet isäni kanssa, sillä tämä vaikutti kiireiseltä Kuuratassun kouluttamisessa. Henkäysvarjo oli häärännyt ympärilläni päivä päivältä enemmän. Minua alkoi ärsyttää jo pelkkä soturin olemus. Hän halusi syödä kanssani ja käydä saalistamassa kanssani, mutta minä en suostunut. Toisinaan kolli yritti vain jutella. Hän puhui säästä ja Pihkatassun koulutuksesta. Välillä raidallinen soturi oli yrittänyt kysellä minulta jotakin, mutta tuima katse oli lähettänyt selvän viestin: en halunnut jutella.
Nyt istuin tavalliseen tapaani leirin pääaukiolla ja katselin kissojen arkisia toimia. Aurinko oli korkealla, se lämmitti päivä päivältä enemmän. Minulla oli vapaapäivä, joten olin vain laiskotellut leirissä koko aamun. Tarkoituksenani oli harjoitella itsekseni oppilaiden pesän takana, jossa harvemmin oli kissoja. Siellä vesiputouksen ääni oli kaikista voimakkainta. Juuri kun olin suuntaamassa kaatuneen kuusen taakse, Punatähti käveli leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle. Jäin paikoilleni melko lähelle piikkihernetunnelia.
“Tämän kokouksen aihe koskee lähinnä oppilaita. Kuten kaikki tietävät, järjestämme Hiirenkorvan alussa aina suuret harjoitukset kaikille oppilaille. Oppilaat on jaettu ryhmiin, ja kaikki ryhmät ovat aika lailla tasavertaisia toisiaan vastaan. Ryhmistä ei voi enää valittaa”, päällikkö lausui. Suuri osa oppilaista astui lähemmäksi päällikköä kuullakseen paremmin. Minä sen sijaan pysyttelin paikallani. Täältä kuuli ihan tarpeeksi hyvin, olihan Punatähdellä kantava ääni.
“Tänäkin hiirenkorvana meillä on erilaisia tehtäviä, joista osa on yksilötehtäviä ja osa joukkuetehtäviä. Joukkueet ilmoitetaan vasta harjoituksissa, koska jokaisen on tultava toimeen myös kissojen kanssa, joita he eivät tunne. Harjoitukset järjestetään neljäsosakuun kuluttua. Ensimmäinen osio kestää auringonlaskusta noin kuuhuippuun, jonka jälkeen oppilaat nukkuvat leirin ulkopuolella yön yli. Auringon noustessa harjoitukset jatkuvat aina auringonlaskuun saakka”, Punatähti päätti kokouksen hännän heilautuksella. Yö leirin ulkopuolella ei oikein houkutellut. Toki paikalla olisi myös ainakin suuri osa mestareistamme, mutta siitä huolimatta ajatus kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Leirin ulkopuolella meillä ei olisi samanlaista suojaa, mitä leirissä oli. Mikä tahansa petoeläin voisi käydä kimppuumme ja tappaa meidät.
“Jännittääkö?” Henkäysvarjon ääni sai minut havahtumaan ajatuksistani. Käänsin kylmän katseeni kohti raidallista soturia.
“Ei”, vastasin kylmästi.
“Haluatko kuulla salaisuuden?” kolli kysyi varovasti ja vilkaisi ympärilleen. Siristin silmiäni, mutta pidin katseeni kollin sinisissä silmissä.
“En”, lausahdin ja käänsin katseeni poispäin soturista.
“Olisin vain kertonut, kuinka voit valmistautua harjoituksiin”, soturi naukui muka väliinpitämättömästi ja oli jo lähdössä luotani. Käännähdin nopeasti Henkäysvarjon puoleen.
“Kerro”, äänensävyni oli enemmän käskevä kuin pyytävä. Soturi virnisti.
“Et halunnut tietää”, hän yritti ärsyttää, mutta virne hänen kasvoillaan kertoi, ettei soturi ollut tosissaan. Pyöräytin silmiäni turhautuneesti. En jaksanut tällaista pelleilyä. Soturi huomasi sen, ja totesi pian:
“Lähdetään kävelylle. Voin kertoa sinulle omista kokemuksistani ja toki hieman salaisia tietoja.” Nyökkäsin vastaukseksi. Liekkihäntää tuskin haittaisi, jos poikkeaisin soturin kanssa leirin ulkopuolella. Henkäysvarjo ei tehnyt elettä lähteäkseen, joten käännyin ensin kohti piikkihernetunnelia ja pujahdin sisään. Tunnelin toisessa päässä Ruostekukka ja Kylmätassu olivat juuri astumassa tunneliin, mutta he väistivät kuullessaan meidät. Ruosteenruskea naaras vilkaisi minua ja sitten perässäni tulevaa Henkäysvarjoa, mutta soturi pysyi vaiti. Kylmätassu sen sijaan istui rauhassa paikallaan ja hymyili minulle.
“Hei”, kolli tervehti pehmeällä äänellään, mutta en vastannut. Käänsin katseeni pois Jäätassusta ja astelin vähän matkan päähän leiristä, kunnes pysähdyin. Henkäysvarjo otti paikan viereltäni ja lähti johdattamaan meitä kohti kuusimetsää.
“Minä olin sinua vähän nuorempi, kun osallistuin kaksi hiirenkorvaa sitten järjestettyihin harjoituksiin”, kolli kertoi. En kääntänyt katsettani soturiin, vaan pidin sen edessäpäin.
“Harjoitukset jäivät kylläkin minun osaltani kesken, kun putosin jäihin”, Henkäysvarjo vastasi murahtaen pienesti. Käänsin yllättyneen katseeni kohti soturia.
“Kai sait kuulla kunniasi joukkuetovereiltasi?” kysyin vakavana. Jos joku joukkueestani menisi ja putoaisi jäihin, en antaisi sitä ikinä anteeksi. Yksikin epäonnistuminen voisi tuoda häviön.
“Kyllähän he siitä jaksoivat pari päivää jauhaa, mutta en jaksanut kuunnella sitä. Joukkueemme ei voittanut, mutta koska vilustuin, en joutunut siivoamaan pesiä”, kolli virnisti. En vastannut mitään.
“Tämän hiirenkorvan harjoitukset pidetään metsässä. Oppilaat rakentavat pesät yöksi ja nukkuvat niissä. Punatähti halusi lisätä sen tehtäviin, koska soturin täytyy osata rakentaa pesä suojakseen jos leiri jostain syystä täytyy hylätä. En ymmärrä hänen ajatuksiaan aina”, vaaleanharmaa raidallinen kolli pudisteli päätään hieman ärsyyntyneenä.
“Sehän vie kamalasti aikaa!” parahdin ärsyyntyen, “harjoitusten pitäisi keskittyä järkeviin asioihin, ei mihinkään oksien kantamiseen.” Henkäysvarjo nyökkäili.
“Mutta Punatähti sen loppujen lopuksi päättää. Vain puolet mestareista osallistuu harjoituksiin, koska joidenkin täytyy vahtia leiriäkin”, soturi tokaisi katkerana.
“Osallistutko sinä?” kysyin ja kohtasin nyt soturin siniset silmät. Näin, miten Henkäysvarjon pupilli laajeni hieman. Soturin kasvoille levisi lämmin hymy. Se sai minut kurtistamaan kulmiani, koska en ymmärtänyt hymyn tarkoitusta.
“Osallistun”, soturi säpsähti, vastasi nopeasti ja käänsi katseensa poispäin minusta. En vastannut taaskaan mitään. Olin tullut siihen tulokseen, että aina Henkäysvarjokaan ei ollut kamalinta seuraa mitä tarjolla oli. Joskus soturilla oli ihan hyviäkin juttuja, mutta toisaalta enemmän sellaisia muka-hauskoja, joille kolli nauroi yksinään.
“Oliko sinulla vielä jotakin kerrottavaa, vai palataanko leiriin?” kysyin pitäen katseeni maassa.
“Palataan vain”, hän vastasi. Teimme loivan käännöksen kiertäen erään kuusen ympäri ja lähdimme kävelemään kohti leiriä.

// 1075 sanaa

Pääni kääntyi salamana viereiseen puskaan, sieltä kuului rasahdus. Yritin haistella ilmaa yrittäen täten tunnistaa mikä puskassa liikkui, mutta turhaan. Pieni jännitys alkoi hiipiä mieleeni, jos pusikossa olisikin Tuhkatassu? Uusi rasahdus, mutta eri suunnasta. Käännyin ympäri niin nopeasti kuin vain pystyin. Nopeuteni ei ollut tarpeeksi, nimittäin välittömästi käännyttyäni kimppuuni iskeytyi Tuhkatassu. Tämän voimakas ponnistus kaatoi meidät molemmat maahan, tästä alkoi raivokas painiottelu. Tuhkatassu yritti saada minusta otetta, minä taas tein parhaani yrittäessä saada häntä pois kimpustani. Lähdin kierimään sivuttain toivoen että Tuhkatassun ote lipeäisi. Sain kierittyä noin yhden ketunmitan jolloin Tuhkatassun ote irtosi. Yritin nousta ylös, tätä yrittäessäni tunsin vastustajani tassun iskeytyvän päähäni painaen pääni ja samalla koko kehoni maihin. En ollut tarpeeksi nopea noustessa ja tällä välin Tuhkatassu oli saanut itsensä ylös ja kimppuuni.
“Taisit voittaa.” Ähkäisin.
“Niin tein.” Tuhkatassu tokaisi ja nosti käpälänsä pois päältäni. Keräsin itseni ylös ja pudistin päätäni hieman. Ravistimme turkeistamme suurimmat roskat irti mitä oli kertynyt ja palasimme mestariemme luokse.
“Noh, mitenkäs meni?” Liekkihäntä kysyi.
“Minä voitin.” Tuhkatassu maukaisi voitokkaana. Liekkihäntä näytti tyytyväiseltä oppilaaseensa.
“Seuraavaksi Haaskatassu toimii hyökkääjänä.” Ruusutuike ilmoitti. Aloitimme välittömästi, hopeanharmaa naaras lähti nyt vuorostaan kävelemään lehtikuusikkoon. Odotin että Tuhkatassu pääsisi tarpeeksi pitkälle. Madalsin asentoani ja lähdin hiipimään tämän perään. Kiipely ei tulisi kuuloonkaan, joten hyödynsin turkkini tummaa väriä ja hiivin varjosta toiseen mahdollisimman äänettä. Pidin askeleeni keveinä ja tein parhaani välttääkseni etten astuisi mihinkään mikä saattaisi pitää ääntä. Minua selvästikin onnisti, tuuli kääntyi vastatuuleksi eli hajuni ei ainakaan kantautuisi Tuhkatassulle. Tuhkatassun eteminen ei ollut kovin nopeaa, päätin hyödyntää tätä ja koukata tämän edelle. Nopeutin askeltahtiani silti pysyen matalana, tarkoitukseni olisi päästä Tuhkatassun edelle ja yllättää hänet sieltä. Oli alkanut jo hieman hämärtää ja varjoja oli kaikkialla. Olin päässyt jo hyvin Tuhkatassun edelle, naaras oli useasti luonut katseensa puihin yrittäen havaita minua oksistosta. Sujahdin korkeahkon kiven taakse piiloon, olin nyt Tuhkatassun reitillä suoraan hänen edessä. Kuuntelin tarkkaan askelien lähestyvän, jähmetyin paikoilleni odottamaan sopivaa hetkeä hyökätä kiven takaa. Askeleet olivat aivan kohdalla, ponnistin itseni kiven päälle. Näin nyt Tuhkatassun selkeästi, tosin tämä oli tietysti nähnyt minut. En jäänyt aikailemaan kivelle vaan syöksyin edessäni olevan vastustajani kimppuun. Tuhkatassu oli nopea ja väisti hyökkäykseni, tassuni tömähtivät maahan. Naaras kävi nopeasti vastahyökkäykseen yrittäen osua minuun tassullansa. Väistin hänen lyöntinsä ja peräännyin muutaman askeleen, jäin aloilleni odottamaan seuraavan iskun tuloa. Toinen isku tuli nopeasti, onneksi olin varautunut ja vedin pääni pois iskun tieltä juuri ajoissa. Kun olin varma että Tuhkatassun isku oli mennyt ohitse iskin itse. Huitaisin tassullani Tuhkatassua kohti, tassuni iskeytyi naaraan poskeen. Vastustajani reagoi tähän nopeasti ja ponnisti itsensä takajaloillaan kimppuuni. Aivan kuin viimeksi, Tuhkatassu sai minut kaadettua. Tiesin että peli olisi menetetty jos antaisin tämän saada otteen niskastani, joten käännähdin selälleni. Tuhkatassu oli heti kimpussani, kannattelin osaa hänen painosta etujaloillani. En ollut ajatellut suunnitelmaani täysin loppuun, nyt Tuhkatassulla oli täydellinen tiliasuus iskeä kasvojani mielin määrin. Isku iskun jälkeen iskeytyi kasvoihini, pitäisi keksiä ratkaisu ja nopeasti. Huomasin että takajalkani pääsivät liikkumaan hyvin vaikka Tuhkatassu olikin päälläni, sain heti ajatuksen. Koukistin takajalkani ja painoin tassuni vankasti naaraan vatsaa vasten, jos taistelu olisi oikea niin Tuhkatassu pulassa. Nyt kykenisin raapaisemaan takajalkojeni voimalla naaraan vatsaa, en näin tietenkään tehnyt sillä siitä aiheutuvat vammat voisivat olla vaarallisia. Tuhkatassu lopetti naamani hakkaamisen tajutessaan tilanteen. Hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisin:
“Taisin voittaa.” Tuhkatassu nyökkäsi samalla poistuen päältäni. Jälleen kerran palasimme mestariemme luokse.
“Mitenkä kävi tällä kertaa?” Liekkihäntä kysyi saavuttuamme.
“Minä voitin.” Raakuin vastaukseksi. Liekkihäntä näytti hieman yllättyneeltä. Oli alkanut jo hämärtämään reilusti joten joukkiomme suuntai takaisin leiriin. Matka leiriin sujui hiljaisesti, en vaihtanut sanaakaan Tuhkatassun kanssa. Tiesin etten ole kovin pidetty, jo pennusta pitäen olin oppinut pitämään suuni kiinni etten olisi suututtanut sisaruksiani.
Saavuimme leiriin ja Ruusutuike kehoitti minua mennä syömään jotain. En ollut hirveän nälkäinen mutta en halunnut väittää vastaan. Suuntasin tuoresaaliskasalle ja valikoin sieltä laihan hiiren. Istahdin tuoresaaliskasan lähistölle ja aloin syömään hiirtä, tunnelma leirissä oli rauhallinen. Oppilaat ja soturit rauhoittuivat päivän toimien jälkeen. Äkkiä tunsin jonkun astuvan häntäni päälle, säpäsähdin mietteistäni ja mulkaisin hännälleni astunutta kissaa. Kyseinen hännäntalloja oli Hiutaletassu, valkea naaras oli yksi oppilastovereistani.
“A-anteeksi, astuin hännällesi aivan vahingossa. Ei ollut tarkoitus.” Hiutaletassu pahoitteli jopa vähän hätääntyneenä. Hymähdin ja olin kääntämässä katsettani hänestä pois kunnes tämä avasi suunsa:
“Nyt kun vihdoin törmäsin sinuun, saanko kysyä jotain?”
“Mitä haluat?” Kähisin epäluuloisena.
“Tämä on melko henkilökohtainen kysymys mutta jos et pane pahaksesi saanko kysyä?” Hiutaletassu takerteli.
“Kakista ulos.” Totesin tympääntyneenä.
“Miksi olet noin… Miten tämän nyt sanoisi? Palanut?” Naaras maukui empien. Moni ei tunnu tietävän taustaani kovinkaan hyvin, jotkut ovat vain kuulleet että olin tulipalossa tai onnettomuudessa. Tuijotin tyhjyyteen päästämättä pihaustakaan hetkeen.
“Pitkä tarina. Sitäpaitsi, miksi se sinua kiinnostaa?” Sanoin totisena, ääneni muuttui jopa vähän kireäksi.
“Ei ollut tarkoitus loukata, minua vain sattuu kiinnostamaan menneet ajat.” Hiutaletassu vastasi. En mielelläni muistele menneisyyttä, varsinkaan omaani. Muistot ovat vieläkin liian tuoreita, pelkkä savun hajun muistelu saa vatsani vääntymään.
“Kotini paloi.” Tokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen. Katseeni pysyi visusti etutassujeni juuressa makaavaan puoliksi syödyssä hiiressä.
“Kamalaa. Miten päädyit Kuolonklaaniin? Elitkö yksin? Vai minne perheesi lähti palon jälkeen?” Valkea oppilas naukui varovasti.
“Kuolleita. Kaikki, paisi minä ja yksi muu.” Vastasin yksiselitteisesti. Äänensävyni oli muuttunut rauhallisen monologiseksi. Vastaukseni takia Hiutaletassun kasvoille levisi pieni järkytys, sekä naaras meni täysin hiljaiseksi. Olin mielestäni kertonut jo aivan liikaa, onneksi keskustelumme näytti päättyvän. Haukkasin viimeisetkin palat hiirestäni ja hautasin loput, oli jo ilta.
“Sait kuulla mitä halusit, menen nyt nukkumaan. Öitä.” Huikkasin Hiutaletassulle vielä ennen kuin suuntasin kohti oppilaidenpesää. Tämä jäi vielä miettimään kertomaani ja syömään lähtiessäni. Suuntasin suorinta tietä nukkumaan. Nukahtaminen oli hankalaa, kehoni oli väsynyt mutta mieleni ei ollut levollinen.
// 902 sanaa.

Lumihangessa tarpomisen jälkeen tassuni olivat aivan liian väsyneet mihinkään ylimääräiseen tekemiseen. Silti kun olimme hyvästelleen Taivastassun kanssa mestarimme, ja ystäväni oli painellut oppilaiden pesään, minä päätin vielä tehdä jotain muuta. Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta tämä oli sentään ensimmäinen päiväni oppilaana. Halusin tehdä vielä jotain. Jäin katselemaan leiriä kuin etsien itselleni seuraa. Meripihkainen katseeni kiersi läpi leirin vaimentuneen hulinan. Huomasin vaalean punaruskean naarasoppilaan syömässä pulleahkoa hiirtä tuoresaaliskasan läheisyydessä. Hän oli yksin, ja koska en edes muistanut kissan nimeä, päätin astella hänen luokseen. Kävelyni näytti varmasti ulospäin raskaalta, mutta se johtui vain painavista tassuista pitkän reviirin tutkimisreissun jälkeen. Vaaleanruskeasilmäinen naaras kohotti katseensa puoliksi syödystä hiirestään ja kohdisti katseensa minuun. Väläytin ystävällisen hymyn hänelle ja istahdin naarasta vastapäätä.
“Hei! Olen Pikkutassu, pääsin vasta tänään oppilaaksi”, naukaisin toiselle oppilaalle. Olin valmis lähtemään, jos naaras ai haluaisi minua seuraansa. En tietenkään halunnut piinata toisia seurallani, jos joku niin ei oikeasti halunnut. Oli kohteliasta jättää kissa rauhaan, jos hän sitä tahtoi. Kissan ilmeestä päätellen hän taisi vain ilahtua tulostani.
“Hei, Pikkutassu. Minä olen Minttutassu”, punaruskea oppilas vastasi ja huomasin hänenkin huulillaan jonkun hymyntapaisen. Minttutassuksi esittäytynyt kissa vaikutti ystävälliseltä, ainakin näin pienellä tutustumisella.
“Haluatko jakaa tämän?” Minttutassu kysyi ja nyökkäsi puoliksi syödyn hiirensä suuntaan. Vatsani oli kuitenkin täysi, minulla ei ollut ollenkaan nälkä, vaikka olinkin kuluttanut paljon energiaani tänään. Pudistelin ensin päätäni.
“Olen syönyt jo, ei tällä kertaa. Kiitos kuitenkin”, vastasin kohteliaasti naarasoppilaalle, joka haukkasi heti seuraavaksi hiirestä palasen nyökkäillen.
“Oletko varma? Tämä on herkullinen”, Minttutassu sanoi huvittuneena. Nyökkäsin tälle. Katsoin kuinka hiiri katosi hänen suuhunsa, ja kun hän hautasi jäänteet ja luut, joita ei aikonut syödä.
“Tule, näytän sinulle missä voit nukkua!” punaruskea naaras naukaisi, nousi ylös ja lähti oppilaiden pesän suuntaan. Minä lähdin hänen perässään. Minttutassu vaikutti ihan mukavalta kissalta ja häneen olisi kiva tutustua paremmin. Minttutassu taisi olla yksi vanhemmista oppilaista. Sujahdin hämärään pesään. Erotin Taivastassun jo nukkumassa. Hän oli ilmeisesti jo löytänyt itselleen vapaan vuoteen. Minttutassu asettui parin vuoteen päähän ystävästäni.
“Tuo on vapaa”, naaras sanoi hiljaa ja nyökkäsin Taivastassun vieressä olevan vuoteen suuntaan. Pääsisinpä nukkumaan ystäväni viereen. Heti kun pääsin makuulleni ja sulkemaan silmäni, nukahdin.

// 344 sanaa
// toi loppu töksähti ku tuli kiire :(

Olimme kiertäneet pienen palan Kuolonklaanin reviiriä mestariemme kanssa. Nähtävää oli ollut niin paljon, että pääni oli suorastaan pyörällä kaiken sen jälkeen. Nyt taivalsimme kohti leiriä ja aurinkokin oli alkanut laskea. Aurinko laski takanamme, ja varjomme liikkuivat hämärästi sulavan lumen pinnalla. Tämä reissu leirin ulkopuolella oli imenyt kaikki mehut minusta, enkä edes jaksanut höpöttää tavalliseen tapaani Pikkutassun kanssa. Olin lopen uupunut ja sain juuri ja juuri nostettua tassujani. En ollut kuvitellut ensimmäisen oppilaspäiväni olevan näin väsyttävä. Olihan se kuitenkin ymmärrettävää, sillä tuohan oli ollut ensimmäinen hieman pitempi matka, jonka olimme kävelleet. Leiri sisäänkäynti alkoi häämöttää edessämme ja tunsin helpotuksen valtaavaan mieleni. Leiri taisi vetää minua puoleensa, sillä askeleni muuttuivat entistä ripeimmiksi. Käännyin Pikkutassun puoleen väsyneesti.
“En taida jaksaa tehdä tänään enää mitään. Kerrotaan huomenna Haahkapennulle ja Pihkapennulle minkälaista on olla oppilas. Jos jatkan vielä vähänkin, lysähdän lumihankeen ja kaikki astuvat päälleni kun maastoudun niin hyvin”, naurahdin uupuneesti. Pikkutassu hymyili minulle. Hänestä oli tullut yksi parhaista ystävistäni. Työnnyimme leiriin, jonka jälkeen hyvästelin mestarini, Huurreliljan ja Pikkutassun. Tummanruskea oppilas oli sanonut vielä käyvänsä jossain. Otin suunnakseni oppilaiden pesän, jossa uusi nukkumapaikkani olisi. Toivon, etten joutuisi nukkumaan Jäätassun lähellä, sillä hän sai vereni kiehumaan, eikä nukkumisesta tulisi silloin mitään. Työnnyin sisälle pesään ja onnekseni kukaan oppilaista ei ollut vielä pesässä. Haistelin nukkumapaikkoja, jotta tiesin mitkä makuualustoista olisi varattu ja kellekin. Pian bongasin Jäätassun alustan ja valikoin itselleni mahdollisimman kaukaisen vapaan pedin. Käperryin pehmeälle sammalpedille siten, että häntäni suojasi kasvojani vielä taivaalta tulevilta laskevan auringon säteiltä. Suljin silmäni ja rentoutin jokaisen lihakseni, eikä kestänyt kauaakaan kun olin jo unten mailla.

255 sanaa