Vaikka yleensä nautin pienestä tuskasta lisämausteena elämässäni, nämä helteet ylittivät minunkin sietorajani. Kuumuutta ei voinut paeta mihinkään, se ei jättänyt rauhaan edes nukkumapaikan varjoissa, minkä otin henkilökohtaisena loukkauksena, sillä varjot olivat minun valtakuntaani. Nyt ne olivat kuitenkin pettäneet minut, ja minä melkein läähätin kuin pahainen piski seuratessani mestariani harjoituspaikalle.
Olin herännyt - itse asiassa olin valvonut lähes tulkoon koko yön kärvistelemässä tukalaa oloani - jo linnunlaulun aikaan odottamaan Lokkimieltä, kuten hän aina minulta vaati. En ollut ollut siitä ollenkaan pahoillani, sillä olin järkeillyt pääseväni nopeammin pois auringosta, mitä aikaisemmin harjoitukset pidettiin. Tällä kertaa arvaamaton mestarini ei kuitenkaan ollut pysynyt omien sanojensa takana, vaan kolli ilmestyi paikalle huomattavasti myöhemmin, kun aurinko jo porotti paahtavan kuumana lakipisteessään. Kuulemma kolli oli kertonut minulle eilen menevänsä tänä aamuna metsästyspartioon, mistä syystä harjoitusten ajankohta oli siirtynyt myöhemmäksi.
Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa mistään ilmoituksesta. Toisaalta Lokkimieli ei ollut kovin väärässä siinä, että en varmaan taaskaan ollut kuunnellut häntä niin hyvin kuin hän olisi toivonut. Kaipa minä olin ajatuksissani sivuuttanut koko asian.
Pysähdyimme vasta aivan metsän rajalla, jonka jälkeen alkoi armoton avomaa, jolle aurinko helotti kuin viimeistä päivää. Onneksi Lokkimieli oli tarpeeksi viisas pitäessään harjoitukset siinä kohtaa, missä oli vielä suojaa. Tai niin ainakin olin ajatellut, ennen kuin mestarini komensi minut pois varjosta suoraan aurinkoon. Melkein sävähdin tuntiessani auringonsäteiden porautuvan kuumina tummaan turkkiini. Siristin silmiäni katsoessani varjoon jäänyttä soturia, joka seuraavaksi rupesi latelemaan minulle toimintaohjeita:
“Seuraavaksi teemme jotain uutta. Yritä lyödä minua kovaa kasvoihin.”
Lävitseni kulki pieni hämmennyksen aalto, mutta sitten pääni täytti uusi oivallus: saisin lyödä Lokkimieltä. Ihan luvan kanssa. Itse asiassa kolli suorastaan kerjäsi sitä. Kenties tämä oli kerjännyt sitä koko sen ajan kun olin ollut oppilaana. Jostakusta olisi saattanut tuntua jotenkin väärältä tai pahalta satuttaa omaa mestariaan, mutta jostain syystä minulle se ei tuottanut edes ajatuksen tasolla kipuja.
Lähestyin Lokkimieltä hitain, harkitsevin askelin, aivan kuten saalista vaanittaessa. Katseeni oli lukittuna hänen - typerään - naamaansa. Kuvittelin jo mielessäni iskuni liikerataa. Jos Lokkimieli aikoi vain seistä tuossa paikallaan ja odottaa lyöntiäni, tästä tulisi liian helppoa. Ehkä jopa tyydyttävää. Jokainen isku lievittäisi kollin aiheuttamaa hankalaa oloani.
Jälleen kerran olin kuitenkin mennyt aliarvioimaan raidallisen soturin. Kun huitaisin etukäpälälläni Lokkimielen kuonoa kohti, hän kumartui väistääkseen sen. Turhautuneena yritin uudemman kerran, sitten kolmannen ja neljännenkin. Ennen kuin ehdin edes yrittää viidettä kertaa, näin vilaukselta Lokkimielen tassun viuhahtavan naamaani kohti, ja pian poltteleva kipu levisi poskeani pitkin.
Kitkerä, metallinen haju täytti nenäni, ja sydämeni ihan nyrjähti, kun huomasin Lokkimielen tassussa punaista. Kolli oli käyttänyt kynsiään minuun! Tuijotin soturia hetken järkytyksestä lamaantuneena, mutta ehdin tehdä huteran väistöliikkeen juuri ennen kuin Lokkimieli iski uudestaan. Se oli kuitenki turhaa, sillä kollin seuraava lyönti meni jälleen perille.
Kaikki keskittymiseni meni soturin kynsien väistelyyn, enkä ehtinyt valittaa kasvojani pitkin säteilevää kipua. Se oli omanlaisensa piristysruisku, ja minusta tuntui että tavallisesti niin väritön maailma alkoi yhtäkkiä näyttäytyä värikkäämpänä silmissäni. Tämä adrenaliini sai aistini virittymään aivan uusiin sfääreihin.
Verta valui silmääni sen yläpuolelle tulleesta naarmusta. Päässäni jyskytti kuin se yli olisi juossut useampi hirviö, ja kieleni alkoi tuntua suussani kuivemmalta kuin puun kaarna. Vaikka kuinka kovasti yritin, en kyennyt väistämään Lokkimielen viimeistä iskua. Tunsin kollin käpälän tärähtävän pääni sivuun niin kovaa, että se vei minulta jalat alta. Lyyhistyin maahan läähättämään aivan läkähtymisen partaalla, samalla kun turkkini tuntui olevan tulessa.
Kohotin lopen uupuneena katseeni yläpuolelleni kohoavaan Lokkimieleen, jonka siluetin erotin jotenkuten vasten kirkasta aurinkoa.

//Kokki?

Loikkelin leiriin harjoitusten jälkeen. Lihaksiani särki, mutta Loiskevarjo vain sanoi sen kuuluvan asiaan. Uskoin häntä. Kolli oli minulle suurimmaksi osaksi ihan kiva, kun en mokannut kokoajan. Joskus hän kuritti minua, mutta aina sanoin ei fyysisesti. Kuljetin katsettani ympäri leiriä. Kissat olivat hyvin vaisuja näin kauhean lämmön alla. Näin Rosmariinikynnen yksinänsä istuskelemassa. Kipitin tuon luokse tervehtien kohteliaasti.
“Hei, Harakkatassu”, Rosmariinikynsi tervehti takaisin. Nyökkäsin.
“Miten sinulla menee?” kysyin stepaten etutassujani. Loiskevarjo aina käski olla hönssäämättä, joten käytin kaiken aikani leirissä hönssäämällä juuri niinkuin itse halusin.
“Hyvin”, Rosmariinikynsi vastasi, mutta näytti hieman surulliselta. Mitäköhän naaraan päässä liikkui?
“Niinkö?”
Rosmariinikynsi nyökkäsi. Kohautin lapojani ja katsoin pois.
“Mene vain”, harmaaturkki murahti. Katsoin naarasta hieman hämmentyneenä, mutta lähdin sitten. En ymmärtänyt oikein, mutta annoin olla. Tassuttelin tieheni. Se olikin hyvä idea, sillä auringossa tuntui kuin turkki olisi palanut karrelle.
“Harakkatassu”, Loiskevarjo käski leirin toiselta puolelta. Huokaisin. En mielellään takaisin harjoittelemaan. Oli niin kuuma ja minäkin väsyin joskus. Tassutin kuitenkin kuuliaisesti mestarini luo. Hän katsoi minua arvioivasti.
“Oletko jo liian väsynyt vai voimmeko mennä vielä toisiin harjoituksiin?” Loiskevarjo kysyi. Olisin halunnut huokaista, mutta tiesin ettei kolli pitänyt siitä.
“En ole”, vastasin niinkuin tiesin Loiskevarjon haluavan minun vastaavan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi tassuttaakseen taas pois leiristä. Katsoin sivuun vahingossa suoraa emoani silmiin. Käänsin katseeni takaisin loittonevaan Loiskevarjoon ja juoksin sitten hänen peräänsä. Jo pienen kävelyn jälkeen turkkiani kuumotti niin kovin, että läähätin kuumissani. Loiskevarjo katsoi minua ja pakotin itseni lopettamaan läähättämisen. Yritin kovin saada hänet tyytyväiseksi.
“Ajattelin, että voisimme keskustella hiukan”, Loiskevarjo sanoi ja kääntyi ympäri. Hän istahti eteeni, joten istuuduin itsekin.
“Et ole täysiverinen kuolonklaanilainen”, hän aloitti. Karvani nousivat hiljalleen pystyyn, mutta pysyin hiljaa. Se vaati suuria ponnisteluja.
“En ole varma oletko kelvollinen soturiksi noilla juurilla. Siksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta puhdasverisiltä oppilailta, ymmärrätkö?”
“Ymmärrän, Loiskevarjo”, vastasin. Näyttäisin hänelle vielä, että olin yhtä kelvollinen kuin kaikki muutkin. Kaikki kissat olivat mielestäni saman arvoisia juurista huolimatta.
“Mahtavaa.”
Halusin sanoa vastaan ja ajaa kaltaisteni etua, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi. Pahimmassa tapauksessa minulle vain kävisi huonosti. En tiennyt kuinka herkästi mestarini ryhtyisi voimakeinoihin. Pidin suuni vain supussa.
“Kyllähän sinä kuitenkin uskot Pimeyden Metsään etkä mihinkään hömppä juttuihin?” Loiskevarjo haastoi.
“En usko. En usko mihinkään”, totesin töksäyttävästi vahingossa, mutta se vastasi mestarini haastavaan sävyyn hyvin, joten en ryhtynyt pahoittelemaan. Loiskevarjon silmät leimahtivat suuttumuksesta.
“Oppilaani kuuluu olla oikea kuolonklaanilainen. Osa sitä on Pimeyden Metsään uskominen.”
“Saat uskoa Pimeyden Metsääsi niin paljon kuin ikinä haluat, mutta minä en siihen käänny. Ei uskolla ole mitään tekemistä uskollisuuden kanssa”, vastasin puolustelevasti. Loiskevarjolla kiehui yli ja hän nousi pystyyn. En osannut odottaa seuraavaa ja, kun isku tuli en edes väistänyt. Kynnet viilsivät korvaani. Älähdin suutuksissani ja käännyin. Juoksin karkuun. En tiennyt mitä tehdä. En voinut tapella mestarini kanssa keskellä metsää. Häviäisin ja kolli voisi tehdä minulle mitä vain. En pitänyt ajatuksesta. Lopetin juoksemisen, kun tajusin ettei minua seurattu. Seisoin paikallani leirin edessä huohottaen. Minua pelotti. Pyyhkäisin käpälälläni korvaani. Siihen sattui. Tassuuni tarttui verta. Rauhoittelin itseäni ja hiiviskelin sitten kaikessa rauhassa takaisin leiriin. Menin oppilaiden pesään ja hakeuduin omalle makuusijalleni. Painelin sammalella haavaa ja toivoin, että kukaan ei huomaisi sitä. Miten olin antanut tilanteen äityä niin pahaksi, että sain kynsistä? Minua hämmensi ja pelotti, mutta joutuisin kuitenkin vain antamaan asian olla. En halunnut Loiskevarjoa pulaan. Välitin kollista oudolla tavalla kuitenkin jonkin verran. Nuolin käpälääni ja koitin puhdistaa korvaani. Keksisin jonkin peitetarinan, jos joku kysyisi siitä.

Pälyilin epäillen taivaalle soturien pesän suojista. Aurinko porotti kuin kohtalon päivät olisivat käsillä, eikä taivaalla nähnyt yhden ainoaa helpotusta tarjoavaa pilvenhattaraa. Ei edes tuullut: ilma oli pysähtynyttä, enkä kuullut taustalla yleensä soivaa ulinaa. Kerrassaan sietämätöntä. Olin aina rakastanut lämpöä, ja viherlehtinä lempipuuhiani oli auringossa kallioilla loikoilu. Nyt kalliot polttivat kuin olisi kävellyt kuumilla kekäleillä: leirin aukio oli tyhjä, klaanilaiset olivat suojautuneet pesiin sekä seinämien luomiin varjoihin. Kallioseinillä kasvavat sammalet olivat paahteessa muuttuneet kuiviksi, ruskeiksi koppuroiksi.
"Voi kun nämä helteet hellittäisivät", viereeni jostain tupsahtanut Pikkukaaos päivitteli. En tiennyt, mikä osa viileästä olemuksestani oli antanut naaraalle sen ajatuksen, että haluaisin tulla lähestytyksi. Olin tuntenut Pikkukaaoksen kauan, enkä vieläkään oikein ottanut naaraasta selvää. Aivan kuin hän ei välittäisi siitä, kiinnostiko keskustelukumppania hänen itsestään selvät tuumailunsa.
"Niin", mutisin takaisin tympääntyneenä. "En ole koskaan nähnyt vastaavaa."
Se oli totta. Toivoin, että olisin voinut elämänkokemukseeni vedoten sanoa, ettei tämä ollut mitään uutta, että olin jo joskus aiemmin nähnyt Kuolonklaanin selviävän samanlaisista säistä. En kuitenkaan ollut kokenut tällaista. Olin elänyt läpi ankarien talvien ja hirmumyrskyjen, mutta en ollut koskaan aiemmin kohdannut aurinkoa vihollisena.
"Niin. Ennennäkemätöntä. Emme olisi mitenkään voineet varautua moiseen."
Vaikka koin Pikkukaaoksen läsnäolon kärsivällisimmillänikin vain siedettävänä, sydäntäni lämmitti nyt se, että jaoimme pitkälti samat kokemukset. Hän oli myös nähnyt Eloklaanin synnyn, tapahtuman, josta nyt pennuille ja oppilaille kerrottiin, kuin se olisi jo kaukaista menneisyyttä. Oloni tuntui vähemmän ikälopulta, kun en ollut aivan yksin kokemusteni kanssa.

Kun aurinko viimein oli painunut niin alas taivaanrantaan, että pitkät varjot lankesivat suojaamaan leirin aukiota, astuin viimein ulos pesästä. Nälkä kurni vatsaani: helle oli ajanut myös riistaeläimet piiloihinsa, ja tuoresaaliskasa oli viime päivinä ollut suorastaan säälittävän kokoinen. Jalouteni ei nyt riittänyt aterian väliin jättämiseen, sillä olin itse menossa vielä yöpartioon. Nälkä huimasi jo päätäni, enkä jaksaisi jolkottaa ympäri reviiriä tyhjin vatsoin. Toisaalta moni muu oli täysin samassa tilanteessa: minun oli viime aikoina ollut pakko määrätä partiot kulkemaan pimeinä yön ja varhaisen aamun aikoina, sillä leirin ulkopuolella ei ollut turvallista päiväsaikaan. Monet partioihin lähtevät kerääntyivätkin nyt tuoresaaliskasan luo. Toistaiseksi ruokaa oli onnistuttu jakamaan sovussa, mutta olin huomannut kireyttä joidenkin klaanilaisten välillä. Lehtikatoina ruoan jakaminen ei yleensä kärjistynyt väittelyä vakavammaksi, mutta kissat olivat tottuneet syömään viherlehden aikaan vatsansa täyteen aina halutessaan. Siksi pidin tuoresaaliskasaa aina hiukan silmällä.
Hotkaisin hiiren. Lummetassu, joka oli lähdössä kanssani partioon, söi varpusta vähän matkan päässä. Tämän mestari Virtaviima lähtisi myös mukaan, ja näinkin naaraan astuvan venytellen ulos sotureiden pesästä. Myös oppilaiden koulutus jäi nyt yöaikaan, mikä oli aiheuttanut - etenkin minulle - harmaita karvoja. Mestareina toimiville sotureille jäi nyt paljon vähemmän aikaa partioihin. Olin yrittänyt ratkaista ongelmaa järjestämällä mestareita oppilaineen useammin partioihin, jotta koulutusta voisi toteuttaa niiden aikana.
Koska partiot jakautuivat nyt pienemmälle aikaikkunalle, olimme päättäneet tehdä partioista suurempia. Se oli vain järkevää: näin tehostimme merkittävästi metsästystä. Ei olisi ollut mahdollista jatkaa metsästämistä tavallisilla suunnilleen neljän kissan partioilla, kun aikaa saalistamiselle oli niin vähän ja riistasta oli muutenkin puutetta. Siksi minun, Virtaviiman ja Lummetassun lisäksi mukaamme lähtivät myös Matotaisto ja Hierakkatassu sekä Tattihalla.
Astelin leirin uloskäynnille odottamaan muiden partiolaisten saapumista. Loin tiukan katseen Hierakkatassuun, joka oli jäänyt lorvimaan oppilaiden pesän ulkopuolelle, ja pian naaras kipitti luokseni. Nyökkäsin Virtaviimalle, joka saapui seuraavaksi.
"Olethan saanut syödäksesi?" kysyin vaaleanharmaalta soturilta. "Säännöstely on tärkeää, mutta en halua kenenkään pyörtyvän kesken partion nälän takia."
Virtaviima ei toisaalta vaikuttanut kuuluvan niihin, jotka typerää jalouttaan päätyivät satuttamaan vain itseään - huoleni oli varmaankin turhaa. Olin kuitenkin törmännyt joihinkin, jotka vaikuttivat välttelevän syömistä viimeiseen asti, jotta muille riittäisi ruokaa. Se oli tyhmää: eivät marttyyrit saaneet Pimeyden Metsältä mitään pisteitä. Sen sijaan he saivat nestehukan eivätkä jaksaneet partioissa metsästää. Suuret kiitokset.

//Virta?

Lokkimieli istui etäällä kaikista muista keskellä leiriä oleskelevista kissoista. Hänen katseensa oli kiinnittynyt piikkihernetunnelin vieressä uskollisena pönöttävään oppilaaseen. Uivelotassu oli istunut siinä ensin auringon noustessa, mennyt jonkin ajan kuluttua takaisin nukkumaan, tullut hetki sitten takaisin ja pälyillyt laiskasti ympäri leiriä, kunnes oli ilmeisesti vain alistunut odottamaan. Lokkimieli istui muutaman soturin takana niin, että hän näki juuri ja juuri oppilaansa runsaan välimatkan päästä, mutta tämän olisi lähes mahdoton huomata Lokkimieltä. Tummaturkkinen naaras näytti kovin hämmentyneeltä, eikä se ollut ihmekään, sillä Lokkimieli aloitti aina harjoitukset viimeistään auringonnousun aikaan.
Pieni omahyväinen virne levisi harmaalaikukkaan soturin kasvoille. Luvassa voisi olla oikein hyvä päivä.
Kolli vilkaisi taivaalle, jossa aurinko oli jo saavuttamassa huippuaan. Jo nyt leirin oli vallannut läkähdyttävä lämpö, eikä se voinut muuttua kuin paremmaksi. Tänään Lokkimieli testaisi Uivelotassun rajoja aivan uudella tapaa.
Soturi nousi ylös, kääntyi ja vilkaisi nopeasti Uivelotassuun. Hän jolkotti leirin reunamaa pitkin tarpeidentekopaikalle, jossa hän oli viettänyt puolet aamusta, mutta joka oli toiminut oikein hyvänä kulissina muille sotureille. Hän oli piilotellut siellä esittäen, että hänellä oli vatsa kovinkin sekaisin. Kukaan tuskin saisi tietää, miten pitkään Lokkimieli todellisuudessa oli siellä ollut. Tarpeidentekopaikalla ei puhuttu. Se liittyi jotenkin siihen 'kiusallisuuteen', jota toiset kissat kokivat tietyistä sosiaalisen rajan ylittävistä, epämukavuuden tunnetta aiheuttavista asioista.
Lokkimieli kaapaisi hiekkaa käpälällään niin, että se pöllyyntyi ja muodosti pienen keon. Kolli odotti pienen hetken ja käveli sitten takaisin aukiolle.
Vasta ollessaan kolmen ketunmitan päässä Uivelotassusta oppilas näytti huomaavan hänet. Lokkimieli hymyili tyhjillä silmillään. Harjoiteltu hymy oli niin vakuuttava, että kylmyyden häivähdyksen saattoi selittää silmien kylmänsinisellä värillä. Lokkimieli epäili kuitenkin, että Uivelotassu mahdollisesti osasi jo nähdä sen läpi. Jos asia oli niin, Uivelotassu olisi ainoa kuolonklaanilainen, joka tiesi tuosta tyhjyydestä. Tietäisi, että kylmyys oli totta. Oppilas ei kuitenkaan tiennyt, miten pitkälle se ulottui. Lokkimieli oli toki rääkännyt oppilastaan paljon, ollut todennäköisesti raaempi kuin yksikään mestari Kuolonklaanissa lukuisiin vuodenaikoihin. Siltikään Uivelotassu ei voinut, eikä tulisi mitenkään ymmärtämään, miten valtava, loputon tyhjyys soturin sisällä vallitsi. Lokkimieli tiesi, ettei kukaan tulisi koskaan tajuamaan sitä.
"Onko harjoitukset peruttu?" Uivelotassu kysyi.
Lokkimieli kohotti kulmiaan kysyvästi, kuin ei ymmärtäisi, miksi Uivelotassu oli niin hämillään.
"Onko lähistöllä metsäpalo?" Lokkimieli vastasi.
"Ei kai, mutta-", oppilas aloitti kyllästyneen näköisenä.
"Ei. Niitä ei ole peruttu. Minä sanoin sinulle eilen, että menen aamulla metsästyspartioon ja aloitamme tänään myöhemmin", Lokkimieli tokaisi tiukasti, mutta hallitusti. Hän valehteli.
Uivelotassu siristi silmiään ja katseli Lokkimieltä hetken, mutta käänsi sitten äkkiä katseensa muualle.
"Mutta sinä et taaskaan kuunnellut."
Uivelotassu painoi päätään hiukan alakenoon. Lokkimieli jatkoi tasaisella äänellä:
"Kyse ei nyt ollut mistään vakavasta, mutta sinun täytyy ymmärtää, että minun pitää voida luottaa siihen, että sinä kuuntelet minua, Uivelotassu."
"Ymmärrän", naaras maukaisi monotonisesti. Kolli odotti kuulevansa vielä tuhahduksen, jota Uivelotassun suusta ei kuitenkaan karannut. Lokkimieli pani merkille, että tämä vältteli edelleen hänen katsettaan. Vallankäyttö tuntui palkitsevalta jo näinkin pienissä suhteissa. Astellessaan ulos leiristä kolli pohti, miltä se mahtaisikaan tuntua suuremmassa mittakaavassa.

Erään suuren kuusen juurella, aivan metsikön rajassa Lokkimieli oli pysähtynyt tajutessaan, että tämä oli mitä täydellisin paikka taisteluharjoituksille. Vai pitäisikö sanoa kestävyysharjoituksille. Lokkimieli oli komentanut Uivelotassun aukean puolelle, jossa aurinko porotti turkille kuin liekit. Soturi itse pysyisi tietysti puiden varjossa niin paljon kuin mahdollista.
He olivat aloittaneet kertaamalla viime harjoitusten asiat. Uivelotassu ei näyttänyt vielä läheskään niin hengästyneeltä, kuin mitä Lokkimieli halusi hänen olevan. Soturi mietti hetken. Hän tarkasteli oppilasta tuomitsevan terävästi.
"Seuraavaksi teemme jotain uutta. Yritä lyödä minua lujaa kasvoihin."
Uivelotassu näytti hetken epäröivältä, mutta sitten tämän silmissä käväisi jokin uusi ilme. Kuin liekin leimahdus. Lokkimieli ei osannut tulkita sitä, mutta hän olisi hetken melkein voinut vannoa, että oppilaan silmissä vilahti jotain Lokkimielelle itselleen hyvin tuttua. Halua satuttaa? Inhoa? Ei... Lokkimieli ei pitänyt sitä ollenkaan todennäköisenä, ja päätyi siihen, että oli luultavasti vain sekoittanut tulkinnan omiin tuntemuksiinsa.
"Lyö minua kasvoihin", Lokkimieli toisti, mutta tällä kertaa se ei ollut neutraali kehotus; se oli käsky.
Lokkimieli seisoi paikallaan hievahtamatta, kun Uivelotassu alkoi lähestyä hitaasti, mutta varmoin askelin. Hän aikoi esittää, että tekisi tämän helpoksi oppilaalle. Mutta sitä hän ei todellakaan aikoisi tehdä. Kun Uivelotassu epäonnistuisi tarpeeksi monta kertaa, Lokkimielen olisi tarkoitus näyttää esimerkkiä ilman varoitusta ja läimäyttää naarasta kasvoihin täydellä voimalla. Hän ei tiennyt, voisiko enää hallita impulssiaan tehdä se kynnet esillä. Mahdollisuus oli liian hyvä. Kukaan ei saisi tietää. Sitä paitsi, ei kukaan uskoisi, vaikka oppilas kertoisikin. Vaikka soturin teki mieli pahoinpidellä oppilastaan tänään oikein kunnolla, hän tiesi, ettei liian isoja näkyviä jälkiä saisi jäädä. Sen takia hän käyttikin paahtavaa kuumuutta hyväkseen.
Pieni ääni Lokkimielen päässä kuitenkin epäröi. Mitä jos Uivelotassu onnistuisikin ja Lokkimielen torjunta pettäisi? Eihän tämä ollut enää mikään täysi surkimus, vaan lähestyi koulutuksensa loppuvaiheita. Ja Lokkimieli oli kouluttanut naaraan kovaksi.

//Uivelo?

Klaani tuntui kärsivän samoista ongelmista nyt viherlehden aikaan, mitä se oli kärsinyt lehtikadon aikaan. Riista oli saanut kadotettua itsensä lähestulkoon täysin piiloksiin, eikä se ollut mikään ihme. Tuskin kukaan jaksoi samankaltaista hellejaksoa, mitä ympäristö meille tällä hetkellä tarjoili. En minä ainakaan. Aurinkohuipun aikaan jokainen pysytteli melko visusti jossain varjossa ja varoi viettämästä liikaa aikaa suorassa auringon porotuksessa. Tumma ja paksu turkki oli erittäin huono yhdistelmä tähän aikaan. Turkkini oli viherlehtisin jo muutenkin tarpeeksi tukala ja nyt se alkoi olla tukala ihan haitaksi asti. Jos karvojen repiminen kivuttomasti irti olisi ollut vaihtoehto, olisin todennäköisesti jo käyttänyt sen. Nyt oli tyydyttävä vain siihen, että tuijotti hivenen pidempään heitä, jotka omasivat ohuemman turkin eivätkä joutuneet kärsimään yhtä paljon.
Aika tuntui matelevan etanan lailla eteenpäin. Välillä se tuntui pysähtyvän jopa kokonaan. Ihan kuin se ei olisi halunnut tämänkään tuskaisen päivän vaihtuvan illaksi ja ilman viilenevän edes hiukan. Kunhan aurinko vain väistyi tarpeeksi, pystyi partioita lähettämään jo matkalle. Tosin sitäkin sai jännittää, josko partiointi matkalla joutuisi törmäämään kaksijalkoihin tai mitä pahempaa, liekkeihin. Henkäystähti oli jo ilmoittanut reviirillä liikkuvista kaksijaloista, jotka saattoivat ilmestyä aina metsäpalojen aikaan paikalle. Siltikin, liekit taisivat olla pahempi vihollinen. Kaksijalkojakin taisi kiinnostaa vain ne. Riista ainakin tuntui karanneen koko alueelta, ainakin siltä osin missä savun katku leijui ilmassa.
Huohotus ja läähätys täytti kummaltakin puolelta talsiessani rajapartion mukana kohti jokea. Tämä reitti ei ollut tähän hellejaksoon ollenkaan mieleinen, sillä joen roimasti laskenut pinta toi mukanaan jokaiseen sen ohittavaan partioon ripauksen ahdistusta. Jokainen tuskaili varmasti mielessään samojen kysymyksien kanssa. Kuinka kauan jaksaisimme vielä tällaista keliä? Mitä ympärillämme oikein tapahtui? Mikä tämän aiheutti? Oliko mitään tehtävissä? Ravistelin päätäni karkottaakseni ajatukseni, mutta se sai vain partion hänniltä Lehtituulen kiiruhtamaan viereeni.
"Ei kai helle ole viemässä voiton sinusta?" naaraskissan sanat saivat minut hymähtämään.
"Aika kuivaa huumoria", tokaisin takaisin ja nopealla hännän huiskauksella palautin itseni takaisin partion johtoon. Olin viime aikoina huomannut, kuinka jatkuvasti nuorempia sotureita laitettiin johtamaan partioita ja itse sai seurailla perästä toisten menoa ja kehitystä. Ei minulla ollut mitään ongelmaa ottaa ohjeita vastaan nuoremmilta, mutta tunsihan siinä jo itsensä vanhaksi. Vilkaisin vielä pikaisesti taakseni Lehtituuleen, jonka kanssa olin ollut samoihin aikoihin pentutarhalla. Aika oli samalla kulunut silmänräpäyksessä ja samalla taas niin kovin hitaasti. Vihreäsilmäinen oli yksiä niitä harvoja, jotka ymmärsivät minua edes hiukan. Välillä olisin voinut jopa toivoa itsestäni erilaista. Sellaista, joka olisi voinut luontevasti mennä ja istuutua seuraan. Vaihtaa kuulumisia. Tuttavani vain olivat kovin harvassa, enkä minä halunnut sekaantua liiaksi muiden asioihin. Jos jokin olisi koskettanut tarpeeksi minua, olisin minä siitä joka tapauksessa kuullut.
Joki todellakin sai jälleen kerran jokaisen partiossa ällistymään. Muistaakseni joen pinta ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä matalalla kuin nyt. Se sai niskavillat hivenen nousemaan. Astinkiviä pitkin ylitimme joen. Kukaan ei sanonut sanallakaan mitään sen tilasta, eikä enää tarvinnutkaan. Jatkoimme matkaamme kohti Eloklaanin reviirin rajaa.
Näin yöaikaan oli yllättävän rauhallista ottaen huomioon, että jokainen metsän asukas tuntui noudattavan kanssamme samaa rytmiä. Normaalisti päiväsaikaan liikkuvat olivat hekin vaihtaneet rytmiään myöhempään, kuten mekin ja metsä tuntui vasta puhkeavan eloon yö aikaan. Se oli kuitenkin erilaista. Kuumuus kun oli kadottanut ison osan riistan normaalista määrästä, ei metsä kuhissut enää samalla tavalla elämää.
Rajapartion jälkeen suuta kuivasi entistä enemmän, mutta janon tunteeseen oli osittain jo tottunut mikäli sellainen oli edes mahdollista. Hyvästelin partion muut jäsenet takaisin leirissä pikaisesti, sillä kaipasin jo pysähtymistä. Helle todellakin otti voimille. Matkalla takaisin leiriin saalistuspartio oli palannut samoihin aikoihin, eikä muutama kapinan hiiri vaikuttanut siltä, että partioinnin jälkeen uskaltaisi ottaa vielä itselleen mitään. Ehkä voisin vielä odotella josko joku myöhäisempi metsästyspartio kiikuttaisi mukanaan hieman enemmän. Ilma kuitenkin oli viilentynyt jo hieman siitä, kun rajapartiomme oli lähtenyt liikkeelle. Tästä se kuitenkaan paljoa enää laskisi. Lähtisi vain pian uudestaan nousuun. Huokaisten jäin seuraamaan leirin liikehdintää yöaikaan, jolloin se oli nykyisin kaikista vilkkaimmillaan.

Jaoimme saaliin Katajatassun kanssa ja sitten lähdimme omille teillemme Säihkysielun kanssa. Karkasimme kahden, tai ehkä Säihkysielun mielestä vain lähdimme, mutta minusta Katajatassu oli pelottava. Ei sillä, että olisin pelännyt oppilasta, mutta jotenkin kuumottava isoine silmineen.
“Haluatko mennä ulos? Voisimme mennä joelle vähän viilentymään”, Säihkysielu kysyi. Nyökkäsin. Säihkysielu vilkaisi minuun ehkä hieman hermostuneesti? Tuota ilmettä en usein hänen kasvoillaan nähnyt. Kolli lähti jolkottamaan edeltä ulos leiristä. Seurasin tätä.
“Juokseminen on ehkä liikaa tässä säässä”, toinen puuskahti kermanvärinen turkki värähdellen. Hänen lapansa liikkuivat sulavasti turkin alla. Hän näytti jotenkin todella kauniilta auringon osuessa lehtien väleistä turkilleen. Pian olimme jo joella. Kumarruin sen ääreen ja litkin vettä sisuksiini. Se oli aika lämmintä, mutta silti ihan virkistävää. Kastelin myös hiukan etutassujani viitentymisen toivossa. Säihkysielukin joi, sitten hän veti itsensä takaisin istumaan. Jaoimme hetken katseita kunnes katsoin pois. Kolli oli niin lähellä, mutta minusta tuntu, että hänen näkökulmastaan minä olin kaukana. En vain osannut olla lähempänä.
“Särösärinä”, Säihkysielu aloitti. Katsoin ruskeisiin silmiin taas, mutta kolli käänsi päänsä pois, tassuihinsa. Minua hämmensi hiukan.
“Olemmeko sinusta ystäviä?”
“Tottakai. Olet paras ystäväni”, sanoin yllättyen itsekin kuinka helposti se tuli suustani. En ollut yleensä hyvä osoittamaan kiintymystäni. Säihkysielu hymyili pienesti, mutta aistin jonkin olevan vialla.
“Öm… onko kaikki hyvin?” kysyin huolissani, ettei vastaukseni ollut tarpeeksi hyvä. Säihkysielu pudisti päätään ja katsoi sitten minua taas. En osannut lukea kollin ilmettä laisinkaan.
“Voisitko kuvitella meidän olevan enemmän kuin ystäviä?” hän kysyi. Sydämeni tuntui pysähtyvän, oikeastaan koko maailma tuntui pysähtyvän. Säihkysielu katsoi taas pois naamallaan ehkä jotain surun tyyppistä.
“Siis…” aloitin, mutta tajusin, ettei minun kannattanut alkaa selittelemään liikoja.
“Voisin.”
Säihkysielu katsoi taas minua silmät toiveikkaana kimmeltäen. Rakastin tuota kimmellystä. Se toi minullekin hyvän olon.
“Haluaisitko ehkä kokeilla olla jotain enemmän?” hän kysyi pienellä äänellä. Katsoin kollia edelleen aivan ymmälläni. En ollut odottanut tältä mitään tälläistä. Hän ei vaikuttanut kissalta, joka ensimmäisenä kertoi ihastuksestaan. En kyllä minäkään, joten hyvä että toinen meistä sentään otti asian esille. Olinhan jo pidempään tuntenut jonkinlaisia tunteita häntä kohtaan.
“Kyllä se minulle käy”, vastasin ihan yhtä pienellä hermostuneella äänellä. Säihkysielu hymyili.
“Ei ehkä kuitenkaan kerrota ihan kaikille vielä. Läheisimmille, luotettaville, en kiellä kertomasta”, sanoin hiljaa. En halunnut koko klaanin saavan heti tietää. Oli ehkä hiukan epätavallista olla kollipari, enkä halunnut silmätikuksi siitä syystä.
“Niin joo”, Säihkysielu sanoi, mutta hymyili edelleen. Onnistuin itsekin jonkinlaiseen juroon hymyyn.

Laineliekki tassutti partion perällä pitkin kuolonklaanin rajaa. Partion johdossa kulki hänen entinen mestarinsa sekä klaanin päällikkö, Henkäystähti. Naaras olisi lähes halunnut mennä kollin luokse ja jutella tälle, mutta hänellä ei ollut päällikölle mitään sanottavaa ja olisi typerää häiritä tämän partiointia turhanpäiväisen jaarittelun takia.
Aamu oli vielä varhainen, sillä kelit olivat viime aikoina kasvaneet erittäin kuumiksi ja läkähdyttäviksi, ja kissat välttelivät leiristä poistumista päivän kuumimpiin aikoihin. Niin teki myös Laineliekki. Hän halusi kyllä auttaa klaaniaan, mutta ei halunnut kuitenkaan läkähdyttää itseään kuoliaaksi.
Partion ohittaessa Eloklaanin rajan ja uusiessa rajamerkit toisella puolella Eloklaanin partio tassutti vastaan ja sen johdossa oleva kissa, jota Laineliekki ei ennestään tuntenut, nyökkäsi vihollisklaanin partiolle kunnioittavasti ja tassutti ohitse johdattaen omaa partiotaan ohitse sanaakaan sanomatta. Kuitenkin molempien partioiden keskenään jakamat katseet kertoivat, että kunnioittavista nyökkäyksistä huolimatta kaksi klaania eivät olleet lähelläkään toveruksia keskenään.
Laineliekin olisi tehnyt mieli sähistä Eloklaanin partiolle, vähätellä sitä tai vaikka potkia tomuista multaa ja hiekkaa näiden niskaan, mutta ei tietenkään tehnyt sitä, koska ei halunnut aloittaa mitään sen suurempia tapahtumia siinä, varsinkaan, kun klaaninpäällikkö oli hänen oman partionsa johdossa.
Partio lähti palaamaan leiriin ja Laineliekki toivoi pääsevänsä jo makaamaan leirin laitaan varjoisaan kohtaan, jossa hän voisi paeta kuumaa hellettä, joka riivasi koko metsää. Kuitenkin leirissä kissat olivat jo vieneet kaikki paikat ja läähättivät varjoissa makoillen pääsemättä kuumuutta pakoon. Sama oli siniharmaan naaraan kohtalo. Laineliekki joutui siirtymään sotureiden pesään, jossa oli vain hieman viileämpi kuin ulkona, mutta oli sekin kuitenkin jotain.

Aikaa viime kohtaamisestani kahden soturikollin kanssa oli ollut jo ikuisuus sitten. Nyt olin jo oppilas ja tein… normaaleja oppilas asioita. Toivoin toki edelleen, että voisin tutustua näihin kahteen kissaan paremmin.
Pidin uudesta nimestäni. Minusta tassu-pääte sopi nimeeni oikein hyvin. Katajatassu. Myöskin, mestarini oli Kyyhkypyrähdys. Hän oli hieman tiukka ja välillä vähäsen suutahti minulle, mutta pääasiassa meillä meni yhdessä hyvin. Osasin pitää suuni supussa ja hän sen sijaan osasi ohjeistaa minua.
Olin juuri palannut saalistusharjoituksista. Olin napannut luisevan rastaan, mutta sentään edes jotain. Nyt raahasin lintua mukanani, kunnes huomasin taas kerran ne kaksi kollia. Muistelin nimiksi Särösärinän ja Säihkysielun.
Pohdiskelin hetken ja kärvistelin kauan paikoillani miettien olisiko järkevää yrittää mennä hieromaan taas tuttavuutta, mutta lopulta onnistuin vetämään itseni liikkeelle. Jos he eivät kaipaisi minua siellä, voisin myös aina lähteä. En minä sentään tyhmä ollut, kyllä minä tajusin, jos joku ei todella halunnut minua seuraansa. Sen olin oppinut seuraamalla isän suhtautumista Hierakkatassuun.
“Hei”, tervehdin vaisusti edelleen mukanani olevan rastaan takaa kahta kollia, jotka nautiskelivat lämpimästä päivästä kahden jutellen. Saatoin ehkä olla häiriöksi tai sitten en.
“Haluaisitteko nappaamani rastaan? Ei parhain saalis kyllä”, pakotin itseni naukumaan. Minun täytyisi käyttää edes vähän suutani, jos halusin saada enemmän tietoa näistä kahdesta kollista aivan oikeasti.

//Särö?

Naurahdin ja odotin, että Lepakkohuuto käveli rinnalleni. Oli ihanaa viettää hänen kanssaan aikaa taas pitkästä aikaa. Me vain pelleilimme ja pelleilimme, kunnes tajusimme, että meidän oli tarkoitus saalistaa. Kuljimme sitten metsässä rinnakkain, nyt kuitenkin hiljempaa. Molempien aistit valppaina saimmekin vainun jäniksestä. Kiersin sivuun, jotta voisin ajaa jäniksen suoraan Lepakkohuudon käpäliin. Hiippailin aluskasvillisuudessa outo tunne rinnassa. Hengitin rauhallisesti ennen kuin loikkasin esiin puskasta. Jänis säikähti ja pinkaisi suoraan Lepakkohuudon luo niinkuin olimme suunnitelleetkin. Kolli puraisi jänikseltä hengen pois siistillä liikkeellä. Saalis retkahti löysäksi.
“Hienoa työtä”, Lepakkohuuto mumisi karvojen seasta. Hymyilin ja autoin kaivamaan pienen kuopan jänistä varten. Veisimme sen kotiin paluumatkalla. Kun olimme saaneet jänön haudattua, jatkoimme matkaa. Harpoimme nyt hieman nopeampaa tahtia pusikkojen suojissa. Raitis ilma pyyhki pois oudon tunteen ja jätti jäljelle vain lievän hermostuneisuuden ja ilon. Avasin suuni taas ensi kertaa hetkeen. Olin päättänyt kysyä Lepakkohuudolta siitä hyvin erikoisesta hetkestä, jonka olimme jakaneet hänen ollessaan parantajan pesässä. Turkkiani kihelmöi jännityksestä ja tunsin sen kuumottavan hieman epämiellyttävästi. Ei ollut helppoa tunnustaa ihastusta kolliin, jonka kanssa olin viettänyt koko elämäni. Entä, jos hän peruisikin sanomansa ja ei pitäisikään minusta? Päätin silti kokeilla onneani. Pahin mitä tästä voisi seurata oli epämiellyttävässä hiljaisuudessa takaisin leiriin tallustaminen - ei sen kummempaa.
“Olen miettinyt. Muistako silloin, kun olit parantajalla sen tulehduksen takia ja…” pidin tauon, “kerroit, että rakastat minua? Olen miettinyt asioita sen jälkeen ja-”
Lauseeni keskeytyi ja keskittymisenikin herpaantui täysin, kun kuulimme rasahduksia rajan tuntumasta. Katsoin huolissani Lepakkohuutoon ja käännyin sitten taas ääntä kohti. Puskasta meitä katsoi takaisin kaksi silmäparia. Kullankeltaiset sekä kirkkaan siniset silmät. Odotin jonkun sanovan jotain tai tekevän jotain.
//Lepa tai Tähtösetä?

Hehkulammen pinta kimalteli taianomaisesti auringonsäteiden langetessa siihen. Katselin sen välkkyvää esitystä hetken aikaa jopa vaikuttuneena näkemästäni, ennen kuin palautin huomioni takaisin isääni, joka oli meidät tänne tuonut. Hänellä oli arvatenkin jonkinlainen suunnitelma harjoitusten varalle. Miksi muutenkaan olisimme tulleet juuri tänne?
“Koitahan kaataa vanha ja raihnainen isäukkosi”, Varissulka kehotti ja näytti valmistautuvan hyökkäykseeni. Tuijotin häntä parin silmänräpäyksen ajan hieman hämilläni. Tätäkö varten olimme täällä? Painiaksemme lammen rannalla? En ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä olisi, jos emme edes olleet vedessä.
Isäni kuitenkin katsoi minua niin odottavasti, että päätin työntää hämmennykseni toistaiseksi taka-alalle ja tehdä hänelle mieliksi. “Hyvä on”, urahdin laskeutuessani hitaasti kyyryyn kerätäkseni lisää ponnistusvoimaa loikkaani. Isä oli kumartanut vähän päätään ja usutti minua hännänpäätään nytkyttämällä käymään kimppuunsa.
Ponnistin paikaltani häntä kohti, mutta hyppy meni viiksenmitan verran ohi, kun kolli yllättäen astuikin sivuun. Käännyin katsomaan häneen silmät kaveten keskittyneiksi viiruiksi. Varissulan viikset värisivät leikkisästi.
“Hyvä yritys”, hän maukui ystävällisesti. Minun korvani kuitenkin epäilivät äänensävyn todenperäisyyttä. Lokkimieli ei koskaan kehunut minua epäonnistumisen jälkeen. Toistoja oli tehtävä niin monta, että lopulta suoritukseni olisi riittävän hyvä hänen mielestään.
Tällä kertaa minä aioin yrittää tosissani. Kuulin päässäni mestarini ilkkuvat sanat, jotka yllyttivät minua käymään päälle. Kun seuraavan kerran syöksyin isääni päin, näin hänen paikallaan vain Lokkimielen ärsyttävän naaman.
Varissulka väisti jälleen iskuni, mutta en antanut hänelle aikaa levähtää. Kiepahdin laskeutumiseni jälkeen suoraan häntä kohti ja ponnistin hänen kylkeään päin kaikin voimin. Tunsin pehmeän karvan tassujeni alla, kun käpäläni osuivat maaliinsa, ja me pyörimme yhtenä turkkikasana muutaman hännänmitan verran nurmikolla, ennen kuin vauhtimme pysähtyi.
“Oliko se hyvä yritys?” kysyin huohottaen.

//Varis?

Pohdin asiaa hetken. Koska kyseessä olivat vain taisteluharjoitukset, ei paikalla ollut paljoa väliä. Kunhan meillä olisi tarpeeksi tilaa painia.
"Mennään Hehkulammen suunnalle. Siellä on hyvä tunnelma", sanoin tarjoamatta sen kummempaa selitystä. Mahdollisuutena olisi myös voinut olla uintiharjoitukset, mutta epäilin olisiko minusta opettajaksi. En itsekään mitenkään loistanut uintitaidoillani, vaikka pysyinkin pinnalla ja kykenin uimaan joitain matkoja. En ollut sukuni vesipeto, en läheskään. Kenties Tuhkajuova innostuisi opettamaan Uivelotassua: toisaalta en ollut varma, kiinnostiko taito oppilasta suuremmin.
Matka taittui joutuisasti. Olin aluksi pitänyt tahtini melko verkkaisena, sillä pelkäsin jättäväni tyttäreni jälkeeni. Ilokseni sain kuitenkin huomata, että Uivelotassu oli ikäisekseen nopea juoksemaan. Niin olin kuullutkin Lokkimieleltä ja jokin aikaa sitten itse todistanutkin, mutta selvästi naaras oli vain kehittynyt vikkelistä jaloistaan. Nopeus oli valttia sekä saalistuksessa että taistelemisessa.
Hehkulammen auringossa kimalteleva pinta näkyi jo kaukaa. En ollut koskaan kokenut sitä hinkua hypätä kuumana päivänä veteen josta jotkut uimataitoiset puhuivat. Lähinnä ajatus puistatti. Vesi oli kylmää ja ikävää. Sitä paitsi lämmössä ei minun mielestäni ollut vikaa; jos olo kävi liian tukalaksi, saattoi yksinkertaisesti siirtyä varjoon.
"Selvä", tokaisin epämääräisesti, kun saavuimme Hehkulammen rantaan. En ollut oikeastaan miettinyt etukäteen, mitä tekisimme. Toisaalta, tuumin, enhän minä ollut Uivelotassun mestari. Ei meidän harjoituksillamme tarvinnut olla päätä eikä häntää. Sitä paitsi, Lokkimielen tuntien, Uivelotassu saattoi kaivata hieman lepsumpia ja hauskempia harjoituksia.
"Koitahan kaataa vanha ja raihnainen isäukkosi", kehotin virnistäen ja valmistauduin Uivelotassun hyökkäykseen.

//Uivelo?

Siitä oli aikaa, kun Hiljaisuusvarjo oli jutellut Kamomillapyörteen kanssa. Nyt hänen pentunsa olivat jo päässeet oppilaiksi. Naaraan täytyi olla heistä varmasti ylpeä. Olihan Hiljaisuusvarjokin ollut ylpeä, kun hänen omat pentunsa olivat päässeet oppilaiksi. Heillä oli vielä niin paljon opittavaa tietysti, mutta he olivat kasvaneet huimasti ja olivat jo taidokkaita nuoria kissoja.
Nyt Hiljaisuusvarjo oli kuitenkin juuri palaamassa leiriin saalistuspartiosta. Hän oli napannut hiiren ja päästäisen. Hän vilkaisi vierellään tassuttavaan Laineliekkiin, joka oli myös ollut mukana saalistamassa. Naaras ei ollut ollut koko aikana juttutuulella ja oli vain tiuskinut vanhemmalle kollille, jos tämä oli yrittänyt aloittaa keskustelua, joten hän tiesi pitää suunsa tukossa naaraan kanssa.
Kun he pääsivät leiriin, partio kävi viemässä saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hiljaisuusvarjo pudotti omansa sinne nopeasti ja siirtyi sitten leirin laitaan yksin istuvan Aamuraidan seuraan. Puoliverinen naaras hymyili hänelle leppoisesti.
“Hei, Aamuraita! Kuinka päivä on mennyt?” Hiljaisuusvarjo kysyi häneltä hymyillen iloisesti mustalle naaraalle.
“Hyvin kiitos kysymästä. Miten partio meni?” naaras kysyi vuorostaan.
“Mainiosti! Nappasin hiiren ja päästäisen”, kolli vastasi kuin oppilas kertomassa ensimmäisestä nappauksestaan.
“Sepä hienoa”, Aamuraita naukaisi iloisesti.
“Haluaisitko ottaa jotain jaettavaksi kanssani?” valkoruskea kolli kysyi naaraalta. Tämä kuitenkin pudisti päätään.
“Ei ole nälkä. Ehkä joskus toiste”, hän naukaisi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi.
“Selvä. Menen sitten itsekseni syömään”, hän totesi ja nousi ylös. “Nähdään!”

Mulkaisin Säihkysielua. Miksi hänen piti lupautua kertomaan tarina? En olisi halunnut alkaa sepitellä jotain pennulle. Mitä pentujen kanssa edes tehtiin yleensä? Oliko ainoa aktiviteetti pennun kanssa tarinoiden kertominen? Jäädyin paikalleni, kun Säihkysielu vilkaisi minua. Hän selvästi halusi minun aloittavan. Yskäisin korahten oudosti.
“No, öö”, änkytin. Säihkysielu katsoi minuun huvittuneena. Nyt vasta tajusin koittaa katsoa Katajapennun ilmettä. Hän vain töllötti minua. Se teki olostani vieläkin epämukavamman. Naurahdin epätoivoisesti. En tiennyt mitä sanoa.
“Selvä, voisin vaikka kertoa sinulle hiirenkorvan harjoituksista! Olimme siellä samassa joukkueessa”, ystäväni naukaisi. Hän vilkaisi minuun ennen kuin jatkoi.
“Meidän joukkueessamme oli myös Tuiskutuuli. Hiirenkorvan harjoitusten idea on ryhmäytyä ja kisailla leikkimielisesti toisen klaanin oppilaiden kanssa.”
Vilkaisin kaihoisasti leirin toista puolta. Mitä, jos livahtaisin nyt pois ja tulisin kohta takaisin, kun tarina olisi päättynyt.
“Käyn nopeasti tarpeidentekopaikalla. Tulen sitten takaisin”, keksin. Painelin pois ennen kuin Säihkysielu ehti protestoida. Huokaisin helpotuksesta ja livahdin oikeasti näkymättömiin, jotta Säihkysielu ei epäilisi minun lähteneen vain häpeästä.
//Kataja?

Särkyä, jomotusta, vihlontaa. Joka paikkaan koski, mutta tavallaan pidin siitä. Kipu sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Se poikkesi tavanomaisesta apaattisesta olotilastani, jolloin minut olisi yhtä hyvin voinut laskea käveleväksi ruumiiksi.
Lokkimieli oli kiristänyt otettaan koulutukseni suhteen. Hän oli rajumpi ja fyysisempi, vaati minulta koko ajan yhä enemmän. Tunsin jääneeni koukkuun adrenaliiniin, joka harjoitustemme aikana virtasi lävitseni kuin kuolleista herättävä eliksiiri. Niin suurella voimaantumisen tunteella oli hintansa, ja joka ilta päivän päätteeksi minusta tuntui aina vähän enemmän tyhjemmältä. Aivan kuin joku olisi porannut reikää suoraan olemukseni ytimeen ja imenyt minusta samalla elinvoimaani.
Könysin ulos oppilaiden pesästä turkki sekaisena ja silmissä utuinen katse. Oli vasta iltapäivä, vaikka minusta tuntui siltä, että olin nukkunut pienen ikuisuuden aamupartion jälkeen. En oikein tiennyt, mihin olin edes menossa, sillä jalkani vain veivät minua eteenpäin aukiolla. Päämäärätön haahuiluni kuitenkin keskeytyi, kun huomasin silmäkulmastani jonkun lähestyvän minua. Hidastin askeliani ja käännyin katsomaan hieman pökkeröisenä isäni tummaa hahmoa.
“Sanoisin, että on aika pienten taisteluharjoitusten. Varmistin jo Lokkimieleltä, että se sopii.” Kuulin kyllä Varissulan sanat, mutta aivoni eivät kyenneet jostain syystä prosessoimaan niitä heti. Tuijotin kollia parin silmänräpäyksen ajan suu vähän raollaan, kun ajatusrattaat raksuttivat päässäni, kunnes lopulta asia meni perille. Selvä - tänään harjoittelisin taistelemista isäni kanssa, ilman Lokkimieltä.
“Mahtavaa”, mutisin en varmastikaan kovin innokkaan oloisesti, mutta todellisuudessa minusta oli mukavaa päästä ulos leiristä jonkun muunkin kuin Lokkimielen kanssa.
Isä viittoi minut mukaansa, ja kohta jo huomasinkin meidän poistuneen leiristä ja kulkevan syvemmälle metsän siimekseen. Tassutin Varissulan perässä hiljaa. Kolli kuitenkin hidasti askeleitaan kulkeakseen rinnakkain kanssani, mikä sai minut melkein peruuttamaan taaksepäin, sillä Lokkimielen kanssa olin oppinut, että oppilaan paikka oli mestarinsa perässä. Järkeilin kuitenkin asian niin, että Varissulka oli tässä tilanteessa enemmän isäni kuin mestarini, eikä moisilla säännöillä ollut niin väliä. Toivottavasti.
“Mihin me menemme harjoittelemaan?” kysäisin isältäni irrottamatta katsettani menosuunnasta. Kävin mielessäni läpi paikkoja, joissa olimme harjoitelleet Lokkimielen kanssa. Mestarini usein haastoi minua erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa, joten en oikein koskaan pystynyt täysin ennustamaan, mitä seuraavaksi oli luvassa.

//Varis?

En ollut koskaan voinut kuvitella kykeneväni rakastamaan mitään yhtä paljon kuin Aaltosalamaa, mutta Uivelotassu oli todistanut minun olevan väärässä. Tyttäreni oli minulle kaikki kaikessa. Mikään ei ollut ihmeellisempää kuin hänen kasvamisensa seuraaminen: kuinka hän oli avannut silmänsä, ottanut ensiaskeleensa, nähnyt auringon ja kuun ensimmäistä kertaa ja hämmästellyt kaikkea, minkä minä vanhuuttani otin jo itsestäänselvyytenä. Enkä ollut koskaan ollut mistään elämässäni niin ylpeä kuin Uivelotassusta hänen oppilasnimityksissään. Varmasti halkeaisin ylpeydestä, kun tyttäreni viimein ansaitsisi soturinimensä.
Mutta sitä ennen oli edessä jotain todella tärkeää, suorastaan kriittistä. Isän ja tyttären yhteinen taistelukoulutushetki.
Oikeastaan tämä ei ollut mitään ainutlaatuista. Olin vienyt Uivelotassun harjoittelemaan kanssani soturin taitojani aiemminkin, ja monesti demonstroin hänelle leirissä joitain taisteluliikkeitä. Toivoin, että hän arvosti sitä, mutta minun oli myönnettävä, että jos Tuhkajuova olisi tehnyt samaa omina oppilasaikoinani, en olisi ollut vaikuttunut.
Etsin tummaturkkista naarasoppilasta leiristä katseellani, kunnes bongasin hänet poistumasta oppilaiden pesästä. Ennen kuin Uivelotassu ehti kipittää karkuun, riensin hänen luokseen.
"Sanoisin, että on aika pienten taisteluharjoitusten. Varmistin jo Lokkimieleltä, että se sopii", ilmoitin oppilaalle, joka näytti tavallisen murheelliselta. Hyväksyin tyttäreni usein melko matalat mielialat - se oli helpompaa kuin asiasta väitteleminen.

//Uiveloinen?

Särösärinäkin esitteli itsensä. Selitti vain olevansa Laineliekin ja Tuiskutuulen veli ja kertoi, että hänen suhteensa Tuiskutuuleen ei kuitenkaan ollut erityisen hyvä. Kuuntelin vain nyökytellen, koska en oikeasti itse halunnut ottaa puheenvuoroa. Jos kaksi kollia vaikka olisivatkin sittenkin sanomassa jotain, en halunnut keskeyttää heitä vahingossa.
Yritin katsoa Särösärinää tarkasti. Kollin kasvoilta ei vain jotenkin voinut lukea tämän ajatuksia. Olisin todella toivonut, että olisin voinut. En tykännyt olla epävarma tai tietämätön siitä, mitä toinen saattoi ajatella tai mitä hän tunsi minun kanssani jutellessa. Se sai minut tuntemaan oloni epävarmaksi ja sellaiseksi, että minun olisi varmaankin vain parempi lähteä.
“No, kukas sinä olet?” Säihkysielun nauku sai minut havahtumaan aatteistani ja käänsin katseeni ja keskittymiseni häneen. Paljonko voisin näille kolleille kertoa? Olisihan minulla sanottavaa vaikka kuinka, mutta en ollut varma kuinka paljon uskalsin sanoa ja kuinka paljon he oikeasti halusivat kuulla.
“Katajapentu”, naukaisin vain lopulta nimeni. Mieleni tuntui olevan jonkinlaisessa jäykkyydessä sen jälkeen, kun olin niin nolosti jäänyt kiinni kahden kollin salakuuntelusta sillä tavoin. Toivoin todella sillä hetkellä, että he keskittyisivät johonkin muuhun. Enhän minä tavallisesti oikeastaan ollut ujo, mutta en nyt vain voisi sanoa, että olin erityisen hyvä sosiaalisissa tilanteissa.
Kaksi kollia katsoivat minua hetken ajan hiljaa kuin odottaen, että jatkaisin, mutta kun mitään jatkoa ei kuulunut, he vilkaisivat toisiinsa - tai ainakin Särösärinä vilkaisi Säihkysieluun.
“Noh, haluaisitko, että kerromme sinulle jonkun mukaansatempaavan tarinan sotureiden elämästä?” Säihkysielu kysyi lopulta rikkoen hiljaisuuden. Vastasin vain nyökkäämällä. Kurkkuni tuntui kuivalta ja tassujani kutkutti ottaa ja lähteä. Jotenkin oli yllättävän inhottavaa kuin nämä kaksi kissaa täysin kohdistivat ajatuksensa minuun.

//Särö?

Päivä oli kerennyt jo vaihtua seuraavaan ja Lepakkohuuto oli taas lähtenyt Rosmariinikynnen kanssa kahden saalistuspartioon. Kärppämyrsky oli leiriä vartioimassa, jolloin hänellä ja Rosmariinikynnellä oli nopea katseiden vaihdos tai jotain. LEpakkohuuto ei oikein halunnut keskittyä siihen. Häntä ei koskaan ollut oikein miellyttänyt muiden kissojen välisten suhteiden seuraaminen. Häntä aina hieman kiusaannutti olla siinä vain seisomassa vieressä. Ja tosiasiassa hän oli jopa hieman kateellinen - molemmille - sekä Rosmariinikynnelle, että Kärppämyrskylle. Kärppämyrky oli Rosmariinikynnen kanssa niin läheinen ja Rosmariinikynsi sai hänestä tukea kuin omasta emostaan.
Lepakkohuuto tietenkään ei voinut antaa asian näkyä. Hän päätyi vain vitsailemaan Rosmariinikynnen kustannuksella - tai kanssa ei hän oikein enää tiennyt sitä itsekään?
Kun Rosmariinikynsi pinkaisi karkuun tummanharmaata kollia sen jälkeen kun solvasi tätä leikillään hieman, Lepakkohuuto katsoi hänen peräänsä hetken vain hiljaa, kunnes lähti naaraan perään. Hän rynnisti eteenpäin, mutta tiesi, ettei tulisi luultavammin saamaan naarasta kiinni. Häntä hieman inhotti kuinka naaras oli häntä vain niin paljon nopeampi.
“Hyvä on, hyvä on! Pysähdy jo! Luovutan!” Lepakkohuuto huusi naaraan perään. Vähitellen Rosmariinikynsi pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä kohden.
“Mitä nyt? Etkö meinaa saada kiinni?” naaras naurahti ilkikurisesti.
“No minkäs minä sille mahdan, että tassuni ovat lyhyet!” kolli huudahti, mutta ei oikeasti ollut vihainen. “Meidän piti joka tapauksessa saalistaa. Tuolla tömistelyllä häädät kaiken pois. Niin mihin me lähdemmekään?”

//Rosmy?

Keskusteluni Säihkysielun kanssa keskeytyi yllättävästi, kun pentu nimeltään Katajapentu tunki mukaan leirin muurin sisästä. Hetken ihmettelin, että miten naaras oli onnistunut pysymään piilossa ja vielä olemaan satuttamatta itseään, mutta annoin sen olla. Ihastuttavan hyvät vaanimistaidot hänellä kuitenkin oli. Pentu kysyi ketä me olimme. Säihkysielu, puheliaampana yksilönä, otti keskustelusta kopin ja alkoi kertoa itsestään.
“Tässä on…” hän empi, “ystäväni, Särösärinä.
Nyökkäsin. Mielessäni kulki miljoona ajatusta kollin sanoista. Ystävä? Olimmeko me muka jotain enemmän? Me olimme kumpikin kolleja eikä Katajapennun emo takuulla halunnut pentunsa törmäävän kahteen kolliin, jotka eivät edes tienneet olivatko ystäviä vai enemmän. Pysäytin ajatuksen. Enemmän? Mitä? Turkkini kihelmöi häpeästä. En minä ollut ihastunut. Enhän? En. Miksi ihastuisin kolliin? Miksi minua harmitti tulla kutsutuksi ystäväksi? Pudistelin ajatuksen päästäni pudistamatta fyysisesti päätäni vaikka mieli teki. Niin tarttuvaa sorttia ajatukset olivat olleet.
“Kyllä, olen Särösärinä. Minun perheeseeni kuuluu Laineliekki…ja no Tuiskutuuli. Emme ole kovin hyvissä väleissä jälkimmäisen kanssa”, nau’uin ilmeettömänä, ihan kuin ajatusmyrskyäni ei olisi tapahtunutkaan. Tarkkailin pennun reaktiota tarkkaan. Naaras vain nyökytteli. Aika laimeaa. Sanoisi edes jotain niin minun ei tarvitsisi keksiä puhuttavaa. Siirsin katseeni muualle.
“No, kukas sinä olet?” Säihkysielu kysyi innostavasti vilkaisten minuun. En tykännyt kysyä kysymyksiä vierailta, koska en ikinä voinut tietää miten he reagoisivat ja olisivatko kysymykseni liian tunkeilevia. Säihkysielu oli toista maata. Häntä ei hävettänyt vaikka hän saattoikin olla hieman ujo. Minä en ollut ujo, minä olin tyhmä.
//Kataja?

Pääsimme takaisin leiriin ehjin nahoin, mikä oli pienoinen ihme minun ja Lepakkohuudon sooloilun jälkeen. Olimme alkaneet hieman pentumaisiksi ja leikitelleet hieman liikaa. Partion johdosta oli tullut aika rankkaa palautetta, jonka jälkeen olimme vilkuilleet toisiamme purskahdellen välillä ihan tyhmän kuuloisesti. Kikattelimme vielä hetkisen ennen kuin painuimme syömään.

Heräsin seuraavaan aamuun virkeänä. Lepakkohuudon seura oli selvästi piristävää. Tökin kollin hereille ja lähdimme yhdessä ulos pesästä. Olimme sopineet edellispäivänä nousevamme ennen muita aamun ensimmäiseen saalistuspartioon ihan kahden. Kävelimme rinnakain ulos leiristä nyökäten matkalla leirissä vartiossa istuvalle Kärppämyrskylle. Naaras näytti onnelliselta ja kosketti nopeasti nenällään korvaani ennen kuin päästi meidät jatkamaan. Hän oli ollut minulle pennusta asti kuin toinen emo ja Höyhenhallan kuoltua hän oli tukenut minua ihan koko matkan soturiuteen asti - kuten emo olisi tehnyt pennulleen. Naaras sai aina hymyn naamalleni törmätessämme leirissä. Muistutinkin itseäni, että pitäisi mennä hänen juttusilleen taas pian.
“Mikä nyt noin hymyilyttää?” kysyi Lepakkohuuto kiusoittelevasti.
“Kärppämyrsky”, vastasin ja virnistin.
“Aijaa, oikein vanhempi naaras…” Lepakkohuuto naukui vitsaillen.
“Tyhmyri! Tiedät, että hän on minulle kuin oma emo!” kiljaisin ja tyrkkäsin kollin lapaa.
“Ai tyhmyri?!” Lepakkohuuto vastasi uhittelevin äänensävyin ja sai minut pinkaisemaan karkuun kikatuksen saattelemana.
//Lepa?

AMPIAINEN
Lummetassu: 30kp! -
Kamomillapyörre: 5kp -
= 35KP

AUROORA
Pimentovarjo: 23kp -
Loskalauha: 13kp -
= 36KP

ELANDRA
Poppelitassu: 9kp -
Tuhkajuova: 12kp -
= 21KP

EMPPUOMPPU
Virtaviima: 6kp -

KÄÄRMIS
Hiljaisuusvarjo: 8kp -
Lepakkohuuto: 10kp -
Laineliekki: 14kp -
Katajapentu: 234kp! -
= 266KP

SAAGA
Särösärinä: 6kp -
Rosmariinikynsi: 13kp -
Harakkatassu: 4kp -
= 23KP

Ravistelin tassujani vuorotellen, sillä ne tuntuivat hyvin raskailta kaiken kävelyn jälkeen. Olimme olleet Loiskevarjon kanssa käyneet metsällä ja vartioimassa rajoja samalla kertaa. Mestari oli halunnut näyttää minulle miltä oikean vahvan soturin päivä näytti. Hän sanoi, että päivää olisi voinut jatkaa vielä, mutta Loiskevarjon oli pitänyt päästä tekemään jotain muuta, sillä hän ei jaksanut jatkuvaa “turhanpäiväistä pälpätystäni”. Olin ollut loppumatkan hiljaa vaikka se olikin ollut vaikeaa, sillä olin nähnyt vaikka kuinka monta koppakuoriasta ja perhosta, joista olisin halunnut kertoa Loiskevarjolle.
“Hei, Harakkatassu! Miten menee?” Lummetassu yllätti minut ajatuksistani - jotka koskivat nimenomaan näitä koppakuoriaisia. Mph…
“Ai katsos, Lummetassu. Hyvin minulla menee. Miten itselläsi?” palautin kysymyksen ja virnistin siskoni tuikkiville eripari silmille. Ne olivat silmät, joita rakastin. Siskoni oli minulle hyvin tärkeä ja olin tietysti oikeasti kiinnostunut hänen päivästään, mutta tiesin myös että oli sanomattomien sääntöjen mukaista aina palauttaa miten menee? -kysymys toiselle.
“Oletko muuten huomannut koppakuoriaisia? Niitä on alkanut ilmestymään ympäri metsän!” keskeytin Lummetassun, joka oli juuri alkamassa kertomaan omasta päivästään.
“Ai anteeksi! Puhu vain! Olen hieman innoissani…” totesin häpeillen ja suljin suuni luvaten pääni sisällä, että avaisin sen vasta kun Lummetassu olisi varmasti ehtinyt puhua loppuun.
//Lumme?

“Mitä sinä olet tänään puuhaillut?” Säihkysielu kysyi Särörärinältä. Juuri silloin minä aivastin kovaan ääneen ja molemmat kolleista kääntyivät katsomaan minuun päin. Säihkysielu katsoi minuun hieman hymyillen, kun taas Särösärinä katsoi enemmän ehkä… uteliaasti? Vihaisesti? Yllättyneesti? En ollut varma, häntä oli hieman hankalaa yrittää lukea.
“Mitäs tämä pikkuneiti oikein täällä tekee?” Säihkysielu naukaisi lempeästi minulle. Nolostuneena siirtelin tassujani ja katselin maata. Ei kai minun kannattaisi muuta kuin kertoa totuus?
“Halusin vain tietää millaisia kissoja olette”, naukaisin hiljaa. Säihkysielu taputti paikkaa viereltään etutassullaan.
“No tulehan sitten tutustumaan”, kermanvärinen nuori soturi naukaisi leppoisasti. Hieman empien tassutin varovaisin askelin kollin viereen hänen hymyillessä minulle. Uskalsin turkin katsoa Särösärinää kohti. En tiennyt olisiko hän yhtä pähkähullu kuin sisarensa, enkä todellakaan toivonut, että hän olisi.
Kun viimein uskaltauduin katsomaan valkeaan kolliin hänen ilmeensä oli taasen jotenkin minulle niin kummallinen. En oikein osannut sanoa, mitä hän saattaisi ajatella.
“Mitä haluat tietää meistä?” Säihkysielu kysyi minulta keveästi. Kohautin vain lapojani. Kaikki kelpasi minulle, mutta en sitä oikein osannut tai halunnut sanoa. En oikein pitänyt siitä, että minun täytyisi antaa ehdotuksia. Mitä jos ne olisivatkin huonoja?
“No aloitetaanko vaikka sillä, että minä olen Säihkysielu. Olen Kuolonklaanin soturi ja Hohtosulan sekä Tummasielun poika sekä Veriarjon veli”, Säihkysielu naukaisi seippasti ja katsoi sitten vierellään istuvaan Särösärinään hieman odottavasti.

//Särö?

Tuntuiko kenestäkään, että elämä on outoa? Minusta nimittäin tuntui; lähes joka päivä. Jotenkin kaikki elämässäni tuntui niin hassulta. Se miten emo ja isä käyttäytyivät muihin kumppanuksiin verrattuna, se miten isä kohteli minua sisareeni verrattuna, se miten hassua kaikki vain oli. Ajattelin sitä usein. Oliko elämä todella kaikista kissoista outoa vai oliko se vain minä? Ajattelivatko muut monesti miksi elimme sillä tavoin kuin elimme? Miettikö kukaan koskaan, miksi emme olleet ystäviä kaikkien metsän ja kaksijalkaloidenkin kissojen kanssa? Sillä minä ainakin mietin. Monesti vain pohdin miksi sitä ja miksi tätä, mutta en koskaan kysynyt niitä ääneen. En halunnut, että muut alkaisivat näkemään minut outona tai alkaisivat kokea minut ärsyttävänä, koska kyselisin jatkuvasti. Kyseleminen tai muutenkaan puhuminen ei oikein ollut minun juttuni.
Nostin katseeni pentutarhan lattiasta vanhempiini. Isäni oli tullut ilmeisesti tuomaan tuoresaalista emolleni ja minulle sekä siskolleni, mutta hänen ja emoni vaihtamissa katseissa tuntui olevan jotenkin kylmyyttä. Se miten he katsoivat toisiaan ei ollut sellainen ylpeä ja rakastava katse, kuin silloin, kun isä katsoi minua. Silloin hänen katseensa oli täynnä ylpeyttä, kiintymystä ja kiinnostusta. Hän taisi uskoa, että minusta olisi isompana johonkin. En ollut aina aivan samaa mieltä.
Isäni lähti pesästä. Hän oli laskenut karvaisen möykyn meidän makuusijamme eteen. Kurotin hieman kaulaani, jotta näkisin mikä se olisi. En ollut vielä syönyt tuoresaalista, koska emo halusi, että kasvaisimme ensiksi hieman, jotta emme tukehtuisi, mutta isä sen sijaan tuntui jatkuvasti haluavan, että minä ja sisareni viimein maistaisimme tuoresaaliin makua. Hän toi saalista mukanaan useasti ja yritti aina rohkaista minut ja Hierakkapennut maistamaan sitä.
Nousin varovasti tassuilleni ja otin varovaisia askelia kohti sammalpetiämme ja sen edessä lojuvaa karvaista otusta. Emo otti siitä jo pienehköjä haukkaisuja ja minua alkoi hermostuttaa, jos hän kerkeäisikin syödä kaiken, ennen kuin pääsisin hänen luokseen.
Kun pääsin tarpeeksi lähelle, jäin seisomaan emon eteen karvakasan taakse ja tuijotin häntä odottavasti sanomatta mitään. Se oli minun tapani kertoa, että halusin jotain. Emo katsoi minua hetken.
“Sinäkin mahdat haluta maistaa hiirtä? Valitettavasti olet vielä hieman liian pieni. En halua, että tukehdut tai nielet esimerkiksi karvoja”, emo naukui minulle. Laskin päätn lannistuneena ja nousin vuoteelle emon viereen makaamaan. Samapa se olisi silloin vain levätä. Jos emo ei kerta halunnut minun syövän vielä mitään tuoresaalista, mikä minä olisin vastaan väittämään.
Hierakkapentu nosti päätään unenpöpperöisenä ja katsoi suoraan minuun silmät täynnä unihiekkaa. Hän katseli minua hetken, kun menin makuulle hänen lähellee ja liikkui sitten lähemmäs minua painautuen minun ja emon väliin niin, että sekä emon keho lämmitti häntä ja minun kehoni lämmitti häntä. Painoin pääni sammalille ja katsoin hitaasti uudelleen nukahtavaa sisartani. Minua ei väsyttänyt, mutta häntä selkeästi väsytti. Olimme yllättävän samanlaiset sisareni kanssa. Ulkonäöltä meissä oli hyvä määtä samaa ja luonteelta molemmat meistä oli hiljaisia. Toki sisareni vaikutti olevan enemmän hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, koska oli ujo, kun taas minä valitsin ennemmin olla hiljaa. En toki voinut sanoa varmaksi. En ollut täysin varma, oliko Hierakkapentu oikeasti ujo vai samanlainen kuin minä ja valitsi ennemmin olla hiljaa.
Karistin ajatukset pois mielestäni ja keskityin nyt muuhun. Minun tarkoitukseni oli levätä, eli minun kuuluisi mennä nukkumaan, mutta tietysti minua ei vieläkään väsyttänyt. Katselin vain prntutarhaa, joka tuntui kovin autiolta.
Olin kuullut, että vain vähän aikaa sitten pesässä oli ollut vielä Aamuraidan ja Hiljaisuusvarjon pennut Harakkatassu ja Lummetassu sekä Aaltosalaman ja Varissulan pentu Uivelotassu, mutta heistä oli tullut oppilaita ennen kuin minä ja sisarukseni olimme syntyneet. Se tuntui hieman epäreilulta. Olisi ollut paljon parempi, mikäli nämä olisivat vielä jääneet pentutarhaan ja olisivat edelleen olleet siellä minun ja Hierakkapennun seurana. Sitten olisi ainakin ollut joitakin, joiden keskusteluja kuunnella ja joiden tekemisiä seurata, kun oli tylsää.
Suljin silmäni ja yritin parhaani olla avaamatta niitä heti uudelleen. Oli ehkä vaikeaa saada unta, kun ei väsyttänyt, mutta ei se mahdotonta ollut. Minun täytyisi vain yrittää. Yrittää ja yrittää ja yrittää.
*Mutta kun ei se uni tule!* huudahdin mielessäni, avasin silmäni ja nousin istumaan.
Häntäni huiski edestakaisin ärtymyksestä. Miksen vain voinut sulkea ajatuksiani pois päältä ja saada unenpäästä kiinni? Miksen voinut omistaa sellaisia taikavoimia, että olisin nukahtanut vain silmänräpäyksessä milloin vain ikinä halusin. Ja sellaisen, etten ikinä näkisi painajaisia, jos en itse niin haluaisin - ja miksi minä niin edes haluaisin?
Ajatukseni keskeytyivät, kun emon karhea kieli yhtäkkiä alkoi kulkea pehmoisen pentuturkkini lävitse. Lähes kiljaisin säikähdyksestä. Olin niin keskittynyt ajatuksiini ja ärtymykseeni, etten ollut huomannut emoni aikeita ja se oli yllättänyt minut täysin. Noloa…
“Miten sinun turkkisi on näin takussa, Katajapentu?” emo kysyi leikkisällä ja rakastavalla äänellä. Se oli selkeästi retorinen kysymys… eikö vain? Toivottavasti ainakin, koska minulla ei ollut aavistustakaan miksi, ja minua ei oikein miellyttänyt vastailla emoni oudon hölmöihin kysymyskiin sillä hetkellä muutenkaan. Rakastin häntä tietysti, mutta nyt minua vain ärsytti se, miten en voinut nukkua.
Nousin ylös ja tepsutin suoraan emon vatsaa vasten. Painauduin aivan häneen kiinni ja annoin kehoni imeä itseensä emon lämpöä. Se oli mukavan lohdullista ja auttoi minua hiljalleen tuudittumaan uneen.

Tökin pientä sammalnökärettä pentutarhan kulmalla. Minulla oli tylsää, mutta en jaksanut myöskään kysyä Hierakkapentua leikkimään kanssani. Sisareni kanssa oli ihan nautinnollista leikkiä, mutta jotenkin minua ei juuri sillä hetkellä huvittanut leikkiä hänen kanssaan. Halusin pohdiskella outoja ja vajota ajatuksiini rauhassa, mutta sekin osasi käydä tylsäksi hyvän ajan jälkeen.
“Katajapentu!” kuului tiukka nauku minun takaani, joka sai minut havahtumaan takaisin maan pinnalle. Nostin hämmentyneenä katseeni maasta ja kohtasin emon tuiman, vaikkakin rakastavan kantseen.
“Sanoin, että on aika lähteä ulos! Harakkatassu ja Lummetassu tulivat siivoamaan pesän”, Kamomillapyörre naukaisi. Nyökkäsin emolleni ja lähdin tepsuttamaan ulos pesästä.
Kun pääsin astumaan ulos, aurinko paistoi niin kirkkaasti, että jouduin siristellä silmiäni. Oli kaunis päivä, mutta mielelläni en sokeutunut ensimmäisen kolmen silmänräpäyksen aikana. Laskin siis katseeni maahan ja siirryin hieman kauemmaksi yrittäen välttää sokeutumista kirkkaalle valopallolle taivaalla nimeltään aurinko.
“Hei Katajapentu!” kuulin naukaisun lyhyen matkan päästä. Tunnistin tämän äänen heti.
“Hei isä!” naukaisin hiljaa ja poliittisesti Syöksyaskeleelle, joka tassutti minua kohti. Hän näytti olevan iloinen siitä, että pääsi näkemään minut, etenkin nyt pentutarhan ulkopuolella.
“Haluaisitko, että esittelisin sinulle leiriä hieman? Taidat kuitenkin olla ensi kertaa ulkona pentutarhalta”, isä kysyi. Nyökkäsin. Sehän oli totta. Tämä oli ensi kertani pentutarhan ulkopuolella. En täysin ymmärtänyt miksi se oli kaikista aina niin suuri asia, kun pääsi ensi kertaa tutkimaan leiriä, eihän se nyt niin hieno varmasti ollut. Mutta sen sijaan leirin ulkopuolinen maailma kiinnosti minua kovasti. Se oli niin iso ja niin hieno ja kaikki tarinat, mitä olin ulkomaailmasta kuullut innostivat minua vain enemmän ja enemmän lähtemään tutkimusretkelle.
“Katajapentu. Oletko tulossa?” isäni naukaisu sai minun ajatukseni palaamaan metsästä takaisin leiriin, juuri siihen kohtaan, jossa seisoin juuri sillä hetkellä. Räpyttelin isälleni pari kertaa silmiäni ja lähdin sitten tepastelemaan hänen peräänsä sanaa sanomatta.
Isäni esitteli minulle leirin eri kolkkia reippaasti eteenpäin kulkien. Minä loikin hänen perässään yrittäen pienillä tassuillani pysyä hänen vauhdissaan. Se oli melko vaikeaa, kun ajatteli, että olin vielä pienen pieni pentu ja isäni oli täysikasvuinen soturi. Hän pystyi helposti kulkea sellaista vauhtia eteenpäin, mutta minulle se ei ollut lähellekään yhtä helppoa.
Pian Syöksyaskel kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Hidastin äkkiä vauhtiani ja jäin katsomaan isääni.
“Haluatko tulla mäyränselkään samalla, kun esittelen sinulle leiriä?” hän kysyi minulta siniset silmät suoraan minuun nauliintuneina. Katsoin isääni hetken hiljaa ja nyökkäsin sitten varovasti. Hän hymyili minulle, kyyristyi niin, että pääsisin nousemaan hänen selkäänsa ja jäi sitten odottamaan, että pääsisin kapuamaan hänen selkäänsä asti. Nousin varovasti isäni selkään ja tarrauduin hänen nahkaansa kiinni niin, että en putoaisi varmasti hänen selästään.
Isä lähti kulkemaan hullun lailla keinuen eteenpäin. Puristin kynsiäni enemmän hänen nahkaansa ja kehräsin hieman innoissani. Minusta se oli jännittävää. Jännitys oli hauskaa. Se toi jotain mielenkiintoista elämään ja sai minut hieman innostuneeksi. Oli hauskaa, kun isä oli minulle kiltti ja ehdotti minulle hauskoja asioita, kuten tämä.
Isä esitteli minulle vielä paikkoja, kuten parantajan pesä tai oppilaiden pesä ja päästi sitten minut laskeutumaan takaisin maan kamaralle. Liu’uin varovasti maahan niin, että en iskeytyisi erityisellä voimalla suoraan maahan asti.
Isä kääntyi taas puoleeni iloisesti. Nyökkäsin hänelle kiitollisena leirin esittelemisestä. Oli mielestäni mukavaa, kun isä ajatteli minua sillä tavoin. Kun hän huolehti ja rakasti minua. Se tuntui lämmittävän sisintäni mukavasti.
“Haluaisitko, että näyttäisin sinulle parit taisteluliikkeet?” Syöksyaskel kysyi selkeästi innoissaan siitä, että sai olla kanssani yhdessä ja tehdä kanssani lähes mitä vain. Se oli minustakin mukavaa, mutta ihmettelin kyllä, miksi hän ei halunnut olla Hierakkapennunkin kanssa. Siksi minä nyökkäsinkin vastaukseksi isän kysymykseen, mutta nyökkäsin sitten myös kohti Hierakkapentua, joka puuhaili jotain itsekseen kuin kysyäkseni ottaisimmeko hänetkin mukaan tuokioomme.
“Hierakkapentu? Hän pärjää yksinkin. Häneltä on selkeästi ihan tarpeeksi hauskaa tuolla yksin. Ei hän varmastikaan haluaisi tulla meidän kanssamme edes harjoittelemaan. Häntä varmasti pelottaisi, toisin kuin sinua, minun pientä soturiani”, isä naukui ja hänen katseensa porautui taas turkkiini.
Olisin siinä isäni edessä halunnut puolustaa sisartani, mutta jotenkin en saanut sanaakaan tulemaan ulos. Kurkkuni tuntui kuivalta, kun katsoin isääni. En tavallisestikaan puhunut, mutta nyt vaikka olisinkin halunnut, en vain pystynyt. Päädyin sitten vain nyökkäämään alistuneena hieman harmissani siitä, että minulla ei ollut sellaista rohkeutta puolustaa sisartani kuin olisin halunnut. Olisin halunnut sanoa, että hänkin oli yhtä lailla isäni tytär ja isäni kuuluisi rakastaa häntäkin.
“Noh, ryhdytäänkö sitten harjoittelemaan? Voisin näyttää sinulle joitain yksinkertaisempia liikkeitä aivan alkajaisiksi”, Syöksyaskel naukui. Olin edelleen hieman harmissani, etten pystynyt puolustamaan sisartani, tai edes kysymään, miksi isäni ei pitänyt hänestä samalla lailla kuin minusta, mutta siitä huolimatta nyökkäsin.
Isäni alkoi opettaa minulle liikettä “loikkaa ja roiku” ja yritin parhaani mukaan seurata hänen opetustaan, vaikkakin tietysti keskittymiseni välillä hieman herpaantui ja jouduin yrittämään päätellä, mitä isäni oli oikeasti sanonut.
“Katajapentu! Aika mennä päiväunille!” kuului emon nauku. Käänsin katsettani ja huomasin, kuinka hän katsoi minua ja isääni. Hänen katseessaan tuntui olevan jotain… kummallista. Kuin pelkoa, mutta ei kuitenkaan? Oliko hän minusta huolissaan? Pelkäsikö hän, että isän kanssa harjoittelu saattaisi satuttaa minua?
“Ei hän tarvitse mitään päiväunia! Katajapentu voi jäädä kanssani harjoittelemaan, jos vain itse haluaa! Sinä et siitä voi määrätä yksinäsi, sillä minäkin olen kuitenkin hänen vanhempansa!” Syöksyaskel ilmoitti katsoen haastavasti emoani. Kamomillapyörre - emoni - näytti hieman hätkähtävän, eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä tekisi, joten päätin sitten olla hieman avuksi.
“Voin mennä”, naukaisin hiljaa ja nopeasti isälleni ja yritin parhaani mukaan haukotella mahdollisimman aidon näköisesti.
Syöksyaskel katsoi minua vielä hetken, mutta nyökkäsi sitten ja lähti taluttamaan minua kohti pentutarhaa kuitenkin mulkoillen emoani edelleen vihaisen oloisena.
“Huomenna voisin tulla kertomaan sinulle hieman tarinoita, jos haluaisit?” isäni ehdotti minulle. “Minulla olisi jo joitain mielessä”, hän jatkoi.
Nyökkäsin. Kyllähän se minulle hyvinkin kävisi. Ainakin olisi tekemistä, enkä joutuisi vain istuskelemaan tylsistyneenä pentutarhassa yrittäen parhaani mukaan keksiä jotain edes hieman kiinnostavaa tekemistä itselleni.

Istuskelin pentutarhan suulla odottamassa isääni. Ulkona sade piiskasi maata. Koko päivän oli tullut satunnaisia sadekuuroja, joten emo ei ollut halunnut minun lähtevän pesästä, jotta en varmasti sairastuisi. Mäntyviiksi oli myös sanonut, että oli ihan hyvä, että nyt sataisi, sillä nyt oli ollut niin kuivaa, että ilman sateita voisi tulla paha kuivakausi hiirenkorvaksi ja viherlehdeksi. Se ei siltikään kohentanut mielialaani.
En minä nyt niinkään sadetta vihannut. Sen ääni oli jopa omalla tavallaan ihan rauhoittavaa, mutta kun minun oli ollut tarkoitus olla isän kanssa. Hänen piti tulla kertomaan minulle tarinoita!
Olin aikaisemmin aamulla nähnyt isän. Hän oli lähtenyt partion mukaan ja oli tästä syystä kerennyt vain nopeasti tervehtiä minua ja selittää, että joutuisin odottaa, että hän tulisi partiosta, ennen kuin saisin kuulla häneltä tarinoita. Mäntynenä oli sen kuultuaan yrittänyt ehdottaa, että hän voisi odotellessa kertoa minulle tarinoita, mutta olin kieltäytynyt. Halusin viettää laatuaikaa isäni kanssa sillä, että hän kertoisi minulle tarinoita, en Mäntynenän.
“Vieläkö sinä odotat, Katajapentu? Sinun varmaan kannattaisi käydä välissä lepäämässä ja syömässä. Olet odottanut heräämisestäsi asti”, takanani Kalmakuu alkoi puhumaan. Käänsin päätäni ja vilkaisin klaaninvanhinta. Vain hetken ajan katsoin häntä, kunnes käänsin taas päätäni ja jatkoin ulos katselemista.
“Vai niin, no enhän minä pakota, jos todella haluat odottaa”, kaaninvanhin sanoi vielä ja vaihtoi hieman asentoaan makuualusillaan. Silloin muistin, että tämä kissa tosiaan oli emoni emon isä. Hassua. En ollut koskaan jotenkaan aajtellut asiaa, mutta nyt se muistui mieleen. Emoni emo oli kuulemma ollut nimeltään Höyhenhalla ja Kalmakuu oli ollut hänen isänsä. En ollut kamalasti päätynyt opettelemaan sukulaisiani, mutta olin joskus kuullut hieman emoni vanhemmista ja isovanhemmista.
*Ehkä minun pitäisi joskus kysellä Kalmakuulta hieman suvustani? Se voisi mahdollisesti olla kiinnostavaakin*, pohdin mielessäni ja vilkaisin taas nopeasti klaaninvanhimpaan, joka nyt jutteli hiljaa Hämypilvelle.
“Oletkin ilmeisesti vain odottanut minua koko päivän?” isäni nauku sai minut hätkähtämään. Hänen jäänsininen katseensa porautui minuun ja sai minut hieman värähtämään. Nyt en lainkaan ihmetellyt, miksi emoni joskus vaikutti hieman pelkäävän isääni. Hänen jäinen katseensa tuntui imevän kaiken lämmön kehostani, vaikkakin hän katsoi minua lempeästi.
Nyökkäsin lopulta isälleni ja nousin iloisesti ylös. Lähdin hännän heilautuksella johdattelemaan isääni hyvään kohtaan pentutarhaa, jossa minä voisin olla mukavassa asennossa kuuntelemassa ja hän voisi olla hyvässä kohtaa kertomassa.
Kun pääsin asettumaan paikoilleni, Hierakkapentu tuli varovasti minun ja isämme luokse. Hymyilin sisarelleni hieman, mutta isäni sen sijaan katsoi häntä kylmästi ja tuima ilme kasvoillaan.
“Voinko… minäkin tulla kuuntelemaan?” Hierakkapentu kysyi varovasti. Syöksyaskel nousi ylös ja katsoi sisartani vihaisesti.
“Et! Minulla ei ole aikaa sinun kaltaiselle rääpäleelle”, hän naukaisi. Hierakkapentu katsoi isäänsä kauhuissaan ja lähti nopeasti takaisin emon luokse. Katsoin sisareni perään hieman surullisena. Minusta olisi ollut mukavaa, jos hän olisi voinut olla mukana kuuntelemassa, mutta jos isä kerta niin vahvasti halusi olla vain minun kanssani, ei ollut mitään ideaa edes yrittää väittää vastaan.
“Jokatapauksessa. Aloitetaanpas se tarina”, Syöksyaskel naukaisi ja asettui hyvään asentoon eteeni. Hän ryhtyi kertomaan tarinaansa, mutta en oikein enää osannut keskittyä. Aina välillä kuulin muutaman sanan ja nyökyttelin, jotta vaikuttaisin siltä, että kuuntelin, mutta tosiasiassa olin aivan ajatuksissani, eikä minulla ollut hajuakaan siitä, mistä isä puhui.
Kun isä lopetti kertomuksensa, jouduin vain esittämään, että olin kuunnellut. Yritin vaikuttaa erittäin kiinnostuneelta ja innokkaalta, mutta oikeasti en tiennyt lainkaan, mitä hänen kertouksessaan oli oikeasti tapahtunut. Siinä vain istuskelin ja odotin, että isäni lähtisi, koska jotenkin hänen käytöksensä sisartani kohtaan sai minut haluamaan vain olla yksin ja ajatella - sekä tietysti käpertyä emon vierelle ja yrittää nukkua.
“Väsyttää”, naukaisin nopeasti isälleni ja nousin venytellen ylös. Hän katsoi minua pitkään, mutta nyökkäsi sitten ja nousi itsekin ylös.
“Mene sinä vain nukkumaan. Voimme huomenna viettää taas hieman aikaa yhdessä”, Syöksyaskel naukui ja lähti tassuttamaan ulos pesästä. Katselin hetken ajan hänen peräänsä, kun hän kulki ulos, mutta menin sitten ripeästi emon vierelle ja painauduin tämän turkkia vasten ja puristin silmäni kiinni. Halusin nyt nukahtaa. Halusin ajaa kaikki oudot ajatukset ja asiat mielestäni. Miksi kaiken täytyi aina olla niin kummallista?

Tassutin hiljaa leirissä. En ollut ollut kamalammin isäni kanssa viime aikoina. Hänellä oli ollut kiire ja minä olin pitänyt yksikseni viettämästäni ajasta. Minua ei haitannut lainkaan olla yksin. Pidin siitä, että sain vain vajota omiin ajatuksiini ilman, että minun täytyi yhtäkkiä yrittää ottaa selvää siitä, mistä muut kissat ympärilläni puhuivat.
“Hei, Katajapentu!” kuulin takaani kollikissan tervehdyksen. Käännyin ympäri ja huomasin tutun kasvon siinä seisomassa edessäni. Hän katsoi minua hymyiillen, vaikkakin hän näytti myös hieman hermostuneelta.
“Hei, Hiljaisuusvarjo”, vastasin nopeasti ja tutkailin kollia katseellani. Tämä kissa mietitytti minua edelleen paljon. Hän oli se kissa, jota molemmat vanhemmistani katsoivat täysin eri tavoin.
“Kuinka Kamomillapyörre voi? En ole päässyt juttelemaan hänelle, vaikka olisin halunnutkin. Isäsi ei oikein halua minua lähellekään häntä, enkä ole varma haluaako emosikaan enää. Mutta olimme kuitenkin pentuaikoinamme erittäin läheisiä ystäviä - jos et siis tiennyt”, valkoruskea kolli selitti minulle. Hän olikin sitten puhelias tapaus. Eli hän oli siis jotain, mitä minä en kyllä lähellekään ollut, mutta hänen sanansa saivat kiinnostuksen kasvamaan sisälläni.
*Hän oli emoni pentuajan ystävä? Ja isäni ei halua häntä emoni lähelle? Mitä tämä tarkoittaa?* pohdiskelin mielessäni unohtaen täysin, että kolli oli myös kysynyt samalla kysymyksen minulta ja odotti minun vastaavan siihen.
“No…? Miten emosi siis voi?” Hiljaisuusvarjo kysyi lopulta uudelleen. Räpyttelin silmiäni muistaen taas, että hän oli jopa kysynyt minulta jotain. Päädyin vain lopulta vastaamaan kohauttamalla lapojani. Jos hän halusi tietää, miten emoni voi, hän voisi ihan yhtä hyvin mennä kysymään itse suoraan häneltä.
“Vai niin. No toivottavasti hänellä menee kuitenkin hyvin. Haluaisin kyllä jutella hänelle itse, mutta en tiedä milloin mahdollisuuteni tulee. Mutta jos vain millään pystyisit, olisin erittäin iloinen, jos voisit viedä hänelle terveisiä minulta”, kolli sanoi vielä ja alkoi sitten poistua paikalta. “Näkemiin, Katajapentu!”
Katsoin kollia vielä hetken, kohautin lapojani ja jatkoin sitten oleskeluani. Nostin maasta kepin ja ryhdyin raahaamaan sitä maata pitkin. Se teki tomuiseen maahan pieniä viivoja, jotka alkoivat näyttää vesistöiltä. Annoin sitten mielikuvitukseni laukata. Kuvittelin sinne vesistöihin asumaan klaanin. Klaanin nimi olisi Virtausklaani. Se asuisi vain vedessä ja sen reviirinä toimisi kaikki vesialueet Eloklaanin ja ehkä jopa Kuolonklaanin reviirillä.
Kuvittelin Virtausklaanille päällikön. Hän oli kaunis suuri naaras. Hänen turkkinsa oli kauniin vitivalkoinen ja hänellä oli luppakorva kuten emollani. Hänen silmänsä olivat jäänsiniset kuten isäni ja hänen tassuissaa olivat harmaat sukat. Myös hänen hännänpäänsä oli harmaa, hänen nenänsä yläpuolella oli hieman harmaata ja hänen korvansa olivat harmaat. Hän oli yksi kauniimmista kissoista, joita olin koskaan nähnyt - tai tarkemmin kuvitellut.
“Enää nimi…” pohdin hiljaa ääneen. Kävin mielessäni läpi klaanitoverieni nimiä yrittäen saada niistä jonkinlaista inspiraatiota tämän kuvitteellisen kissan nimeksi. Nimi nimen jälkeen mikään ei tuntunut erityisen sopivalta. Jouduin käymään nimiä lävitse uudelleen ja uudelleen, enkä millään meinannut saada mieleeni mitään hyvää.
“Tähdet, Jotka Tuikkivat Veden Pinnassa”, henkäisin hiljaa keksien nimen. Se ei ollut ehkä klaaninimi, mutta se oli tarpeeksi hyvä minulle. Se oli kaunis nimi mielestäni ja sopi ajatuksissani olevaan kissaan. Hän oli kuin kirkas tähti, joka yöllä loisti veden pinnasta ja koristeli sitä kauniisti.
Kehräsin hiljaa itsekseni ja kuvittelin, miten hän asui klaaninsa kanssa vedenalaisessa leirissä. Miten he pystyivät hengittämään veden alla? Kukaan ei tiennyt! Kuinka he selvisivät kylmät talvet, kun joet, lammet ja järvet jäätyivät? Vain Pimeyden metsä tiesi - jos sekään. Virtausklaani oli vain maaginen ja sillä oli salaisuuksia, joita kukaan maanpäällinen kissa ei pystyisi koskaan ratkaisemaan ja, jotka vain harvat kissat tiesivät.
“Katajapentu. Alkaa olla myöhä, olisi aika palata pentutarhaan”, Mäntyviiksen ääni sai vedettyä minut takaisin tosimaailmaan. Käännyin hitaasti katsomaan ikikuningatarta, joka tuijotti minua keltaisilla silmillään odottaen selkeästi minun lähtevän hänen matkaansa.
Nousin ylös ja nyökkäsin naaraalle kohteliaasti. Lähdin seuraamaan häntä sisälle pentutarhaan. Tosiaankin oli alkanut tulla jo myöhä. Aurinko oli alkanut hiljalleen laskea horisonttiin päin ja taivas oli alkanut tummua vähitellen. Mutta siltikään, minua ei väsyttänyt lainkaan. Olisin voinut olla vielä vaikka kuinka kauan hereillä ja keksiä enemmän ja enemmän asioita Virtausklaania varten. Mutta nyt, täytyi mennä nukkumaan.
Päästyäni pentutarhaan menin suorinta tietä emoni ja sisareni luokse meidän yhdessä jakamallemme pedille. Siinä me kaikki kolme nukuimme yhdessä.
“Tulithan sinä”, emo kehräsi hiljaa minulle ja nuolaisi päälakeani muutaman kerran lempeästi. Kehräsin hiljaa, kun tunsin hänen karhean kielensä päälaellani. Tunsin oloni vain niin rakastetuksi. Emoni suki tukkiani vielä hetken, kunnes lopetti ja antoi minun mennä rauhassa makuulle hänen vierelleen. Silloin väsymys alkoi oikeasti iskeä minuun.
Suljin silmäni ja annoin itseni vähitellen vaipua uneen. Tunsin kuinka kaikki ympärilläni tuntui häilyvän ja sitten katoavan
Avatessani silmäni olin veden alla. Paniikissa yritin pyristellä pintaan, jottan en hukkuisi. Kuitenkin pinta oli niin korkealla, että keuhkoissani alkoi polttaa. Tarvitsin ilmaa! Räpiköin hädissäni pintaa kohti, mutta lopulta jouduin vetämään henkeä. Se oli outoa, sillä keuhkoni eivät täyttyneetkään vedestä vaan ilmasta.
Hämilläni hengitin siinä veden alla ja katselin ympärilleni. Huomasin yhtäkkiä, että siellä oli muitakin kissoja. He katsoivat minua uteliaasti, mutta rennosti.
“Hei, Kataja, Joka Kasvaa Rannassa!” yksi vedenalaisista sotureista naukaisi. Katsoin tätä kissaa hämilläni ja sitten ymmärsin olevani Virtausklaanissa. Olin yksi Virtausklaanin sotureista.
“Hei… sinä…” naukaisin ja katsoin tätä kissaa hiljaa tutkaillen. Olin jotenkin puheliaammalla päällä kuin yleensä.
Kissa edessäni näytti emoltani. Ei täysin, sillä esimerkiksi hänen silmänsä olivat vihreät ja hänen korvansa olivat molemmat normaalit, mutta kuitenkin osittain. Hänen turkkinsa oli saman värinen ja siinä oli samanlainen kuviointi kuin emolla. Kissa kehräsi ja uiskenteli lähemmäs vikkelästi kuin kala.
“Aina yhtä hassuna. Unohditkos jo nimeni? Rakkaan sisaresi nimen? Olen tietysti Joessa Vikkelästi Uiva Kala, tai lyhenteeltä Vikkela Kala”, naaras naurahti iskien minulle silmää. Kehräsin hieman tuntien oloni hieman kummaksi ja lähdin sitten toiseen suuntaan.
“Mihin matka?” Vikkelä Kala kysyi.
“En tiedä. Jonnekin. Haluan vain kuljeskella. Ehkä myös jutella muille”, naukaisin.
“Vai niin. Eli tavanomaisia asioita sinulle. Et tietysti ole koskaan partioimassa tai saalistamassa, kuten muut, mutta onko sillä paljoa väliä, kun eihän kukaan tänne veden pohjaan varkaisiin muutenkaan tule”, Vikkelä Kala naukaisi. Kohautin vain lapojani vastaamatta naaraalle.
Jonkin matkaa kuljin niin, että Vikkelä Kala vain seurasi minua takaapäin ja niin, että uusia kissoja vain ei tullut lainkaan eteen, mutta lopulta päädyin suurelle leiriaukiolle - joka muistutti erityisen paljon Kuolonklaanin leiriä.
“Ai, hei, Kataja, Joka Kasvaa Rannassa!” joku tervehti minua. Näin kauniin siniharmaan naaraan, jonka turkiin oli kiinnitetty kiilteleviä simpukoita ja levää. Hän katsoi minua silmät säihkyen, jotenkin hassusti. Se sai minut tuntemaan oloni jotenkin kummalliseksi. Naaraan keltainen katse oli täynnä lämpöä, joka sai minut ensimmäiseksi veikkaamaan, että hän oli emoni, mutta koosta päätellen hän ei kyllä sitä ollut.
“Hei, Hopeana Hohtava Simpukka!” Vikkelä Kala tervehti ja ui hurjaa vauhtia ohitseni siniharmaa turkkisen naaraan luokse. Minä katselin siinä hyvän aikaa vielä tätä simpukoilla koristeltua naarasta ja menin sitten hänen luokseen itsekin.
“Hei, Hopeinen Simpukka”, naukaisin. Lempinimi oli tullut suustani, kuin olisin käyttänyt sitä jo vuodenaikoja.
“Onko teillä kiire? Tarvitsisin hieman apua keräämään rohdoksia”, siniharmaa naaras naukaisi ja katsoi ensin Vikkelään Kalaan ja sitten minuun. Hänen katseensa tuntui polttelevan turkkiani ja saavan sydämmeni tykyttämään kovemmin. Oli jotenkin yhtäkkiä hankalaa hengittää ja hankalaa olla siinä, mutta pidättelin itseäni pakenemasta.
“Tietysti voimme auttaa! Ei meillä mikään kiire ole!” päädyin lopulta naukaisemaan pakottaen pirteän äänensävyn itsestäni ulos.
“Ihanaa! Tulkaas, mennään”, Hopeana Hohtava Simpukka naukaisi ja lähti uiskentelemaan edellämme ja johdattamaan meitä.
Juuri, kun lähdin naaraan perään, heräsin. Silmäni rävähtivät auki ja katselin ympärilleni osittain hämilläni siitä, että olin palannut takaisin pentutarhaan uni seikkailuni jälkeen.
*Olisin halunnut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu…* ajattelin surkeana.

Katselin leirin laidalta, miten kissat elivät tavanomaista elämäänsä. En ollut vieläkään oikein ollut isäni kanssa ja olin muutenkin alkanut ajautua enemmän yksin. Se vain tuntui helpommalta. Mielessäni tuntui aina olevan niin paljon ja tuntui siltä, että oli vaikeaa enää pysyä perässä tosimaailman tapahtumista, kun mielessäni tapahtui jo niin paljon.
Kissoja kulki suunnasta toiseen ja en oikein enää meinannut saada edes selkoa siitä kuka kukin oli. Kissat tuntuivat vain vilisevän ohitseni kuin nopeutettuina, enkä mahtanut sille mitään. Mielessäni vain vilahteli erivärisiä turkkeja ja eri värisiä silmiä. Erikokoisia naaraita ja kolleja ja ruumiinrakenteeltaan keskenään täysin erilaisia kissoja.
Yhtäkkiä katseeni osui yhteen kissaan ja aika tuntui hidatuvan taas normaaliin tahtiinsa. Tämä kissa näytti siniharmaalta kollilta, mutta kun hieman tarkemmin katsoin, tajusin, että hän olikin naaras. Hänen toinen silmänsä oli sininen ja toinen keltainen. Tunnistin tämän kissan ja nimi oli aivan kielen päällä, mutta jotenkin en meinannut millään muistaa sitä. Laineliekki! Laineliekki oli tuon naaraan nimi!
Hetken kerkesin pohtia, miksi juuri tämä naaras oli hidatanut aikani takaisin tavalliseen, kunnes tajusin, että kaukaisesti hän muisti sitä uneni kissaa, Hopeista Simpukkaa. Tai ehkä tarkemmin hänen turkkinsa väri muistutti minua tästä uneni naaraasta. Jotenkin Hopeisen Simpukan muistaminen sai minut hieman hermostuneeksi, koska mieleeni tunki vain se kuvajainen, jossa hän tuijotti minua ja turkkini alla alkoi kihistä ja minusta alkoi tuntua niin kummalta. Hänen katseensa vain tuntui katsovan suoraan vieluni syvyyksiin.
“Mitä oikein tuijotat?” Laineliekin nauku sai minut hätkähtämään takaisin tosimaailmaan. Katsoin siniharmaata eripari silmäistä naarasta hiljaa. En sanoisi mitään, se yleensä toimi, jos en halunnut tai osannut vastata. Yleensä kissat vain silloin lähtivät ja jättivät minut rauhaan. Ehkä Laineliekkikin tajuaisi tehdä niin.
“No? Miten on? Vastaa minulle! Vai oletko mykkä?” naaras naukui äreästi. Katsoin häntä edelleen hiljaa ja mitäänsanomattomasti. Kai hänen nyt pitäisi ymmärtää jättää minut yksin omaan rauhaani. Kuitenkin naaras vain tuijotti siinä minua selkeästi vaatien vastausta.
*Mikä tuota kissaa vaivaa? Mitä väliä sillä on, jos hieman tuijotain? Kissat nykypäivänä eivät sitten kestä yhtikäs mitään!* ajattelin, kun siniharmaa kissa edelleen tuijotti minua ärtyneenä. Hän vain katsoi ja vaati tiukalla katseellaan selkeästi vastausta kysymykseensä. En halunnut edelleenkään vastata, mutta en tiennyt kuinka kauan joutuisin olla tässä, ennen kuin tämä typerä soturi lähtisi pois.
“Ei vastausta sitten vai? No ihan sama, mutta lopeta tuollainen typerä tuijottelu. Kyllä minä vielä tajuan, mitä sinä juonittelet”, Laineliekki sanoi viimein ja marssi matkoihinsa. Minä sen sijaan katsoin vaan hänen peräänsä hämmentyneenä. En lainkaan saattanut ymmärtää, mikä tuon kissan ongelma oli.
Seuraavaksi sitten palasinkin vain takaisin ajatuksiini. Muistelin taas uneni kissoja. Laineliekin siniharmaa turkki oli saanut sen mieleeni. He olivat kaikki jotenkin samanlaisia klaanitovereideni kanssa. Heillä oli kaikilla jonkinlaisia yhtäläisyyksiä ainakin yhden klaanitoverini kanssa.
Nyt minua kutkutti taas päästä nukkumaan. Halusin nähdä ja tavata lisää näitä kissoja. Kaikista eniten kuitenkin halusin tavata päällikön. Mielikuvitukseni täydellisen tuotoksen ja ensimmäisen olemassa olevan Virtausklaanilaisen, Tähdet, Jotka Tuikkivat Vedessä.
“Lempinimi voisi olla Tuikkivat Tähdet”, kuiskasin itselleni hiljaa ja kuvittelin taas kauniin naaraan. Halusin kuumeisesti tavata hänet. Halusin nähdä millaisen luonteen hän omaisi itselleen. En halunnut päättää sitä täysin itse. Halusin, että uneni päättäisivät täysin millainen kissa hän luonteeltaan olisi.
Loikkasin tassuilleni ja kävelin pieniä ympyröitä. Halusin jo nukkumaan, mutta päiväunet oltiin jo nukuttu ja iltaan olisi vielä pitkä aika. En minä millään jaksaisi odottaa! Hänen käpäliään syyhysi päästä makaamaan emon vierelle sammalalusille ja pistää silmänsä kiinni nukahtaakseen ja nähdäkseen taas unia vedenalaisesta klaanista.
“Katajapentu? Onko kaikki kunnossa? Näytät hieman hermostuneelta ja kärsimättömältä”, Mäntyviiksen ääni säikäytti minut. Käännyin katsomaan ikikuningatarta hitaasti ja nyökytin nopeasti, jotta naaras ymmärtäisi kaiken olevan täysin kunnossa.
“No mitä sinä noin kovasti odotat, että pyörit kärsimättömästi ympyröitä täällä? Ja ennen kuin yrität väittää, että et odota täällä jotain kärsimättömästi, olen elänyt klaanissa jo niin kauan, että tunnistan kyllä kärsimättömät pennut, kun sellaisia näen”, naaras naukui. Kohautin hieman vain lapojani.
“Haluan nukkumaan”, vastasin vain lyhyesti. Mäntyviiksi katsoi minua hetken ajan hieman hämillään.
“Nukkumaan vai?” hän kysyi ja minä nyökytin. “Harvoin näkee pentua, joka oikein haluaa nukkumaan. Jotain jännittävää sitten taidat odottaa? Noh, kyllä se päivä tuosta pian vyöräthtää, kunhan vain osaat pitää itsesi kiireisenä”, naaras sanoi, hymyili minulle ja lähti sitten kohti pentutarhaa.
Istahdin huokaisten. Kai Mäntyviiksi oli oikeassa. Minun täytyisi vain pitää itseni kiireisenä, jotta päivä menisi ohitse nopeasti, mutta ei se ollut niin helppoa. Ei minulla ollut mitään mielessäni - tai siis sen unen ja nukkumisen lisäksi - enkä siis osannut oikein päättää, mitä voisin silloin tehdä.
Istahdin taas alas ja heilutin vimmaisesti häntääni vasemmalta oikealle ja takaisin. En minä keksisi mitään tekemistä ja joutuisin odottamaan siinä ikuisuuden, että ilta viimein saapuisi ja voisin mennä taas nukkumaan. Se oli niin kamalan tylsää ja pitkästyttävää, enkä saanut edes ajatuksiani enää pois unestani!
“Hei, Katajapentu! Haluaisitko tulla leikkimään piilosta? Pyysin myös Hierakkapentua ja hänkin on tulossa”, takaani kuului oppilaan ääni. Huomasinkin päätäni käänettyä, että siinä seisoi Lummetassu.
Oppilas katsoi minua toiveekkaasti ja nyökkäsin hitaasti hänelle. Ainakin siinä olisi sitä minun tarvitsemaani tekemistä, kun sitä kerta niin paljon tarvitsin. Lummetassua olisi siitä kiittäminen.
Lähdin nuoren naaras oppilaan perässä keskemmäs leirissä ja siellä sisareni seisoskelikin jo odottamassa meidän kahden tuloa. Loikin nopeasti hänen vierelleen hymyillen. Oli mukavaa tehdä jotain yhdessä sisareni kanssa.
“Minä voin olla ensimmäinen etsijä! Annan teille lasken sataan ja sitten lähden etsimään ja teidän on parasta olla piilossa siihen mennessä!” Lummetassu naukaisi pirteästi. Hymyilin hieman tälle ja nyökkäsin.
Pian oppilas kääntyi, tassutti oppilaiden pesän seinää vasten, sulki silmänsä ja alkoi laskea. Hymyillen minä ja sisareni lähdimme molemmat piiloutumaan. Minä lähdin kohti parantajan pesää aikeinani katsella, jos sen lähistöllä olisi paikkoja piileskellä, kun taas Hierakkapentu lähti pentutarhalle päin.
Pysähdyin parantajan pesän eteen. Katselin kallionseinämää ja pohdin olisiko jossain kohtaa kenties kiviä sillä tavoin, että voisin mennä niiden taakse piiloon, mutta en oikein osannut nähdä yhtään hyvää sellaista. Katselin lisää ympärilleni toivoen hartaasti, että jokin hyvä piilopaikka osuisi suoraan katseeseeni.
Pian huomasin, että isä istui leirin laitamalla jutellen samalla jollekulle soturille. Lähdin heti ravaamaan häntä kohti. Voisin piiloutua hänen taakseen, eikä Lummetassu koskaan löytäisi minua!
Pian pujahdin isäni taakse piiloon ja hän heti käänsi jäänsinisen katseensa minuun. Hän näyttiä yllättyneeltä ja hämmentyneeltä.
“Onko jokin vialla, Katajapentu?” hän kysyi. Pudistin päätäni ja osoitin sitten etutassullani Lummetassua, joka juuri viimeisteli laskemisensa. Isäni katsoi oppilasta hetken ajan hieman halveksuva ilme kasvoillaan ja sitten käänsi päätään katsoakseen taas minuun päin.
“Pelaat siis piilosta Lummetassun kanssa? En sanoisi ei-puhdasverisen kissan, kuten hän olevan parasta seuraa, mutta hyvä on sitten”, Syöksyaskel naukui ja käänsi katseensa taas toiseen soturiin, jonka kanssa hän oli jutellut.
Vastakkainen kissa oli tummanharmaa kolli ja hän omasi taivaansiniset silmät. Kävin mielessäni klaanitoverieni nimiä lävitse ja lopulta päädyin muistamaan, että tämän laihan kollin nimi oli Turhamyrsky. En ollut paljoa hänestä kuullut, mutta ei kyllä vaikuttanut minulle mieluisimmalta seuralaiselta. Hän puhui koko ajan itsestään erittäin korkea-arvoisesti ja vilkuili minua aina hieman inhottavasti.
Yritin olla välittämättä Turhamyrskyn selkeästi arvostelevasta katseesta ja yritin saada itseni seuraamaan Lummetassun kulkua. Hän oli parantajan pesällä, joka sai minut iloitsemaan siitä, etten ollut oikeasti jäänyt sinne päin, koska minut oltaisiin varmaankin jo löydetty.
“Kyllä, Katajapentu on minusta tulevaisuudeltaan kirkkaampi kahdesta tyttärestäni. Uskon, että hän tulee saavuttamaan paljon suurempia, kuin Hierakkapentu”, kuulin isäni naukuvan Turhamyrskylle ja sitten molemmat kollit vilkaisivat minua. Räpäytin heille hitaasti silmiäni ja käänsin sitten katseeni vaivaantuneena muualle.
“Jos niin sanot, mutta en minä usko, että kumpikaan heistä tulee olemaan mitään hirveän suurta, elleivät he lähde seuraamaan minun kaltaisen kissan käpälänaskelia”, Turhamyrsky naukaisi ja tunsin hänen katseensa turkillani.
“Kyllä minä oman pentuni vahvuudet tiedän! Katajapennulla on kirkas tulevaisuus!” Syöksyaskel kivahti ja saatoin aistia hänestä kumpuavan ärtymyksen. Kuitenkin hän rauhoitteli itseään, ja yritti pitää keskustelun nautillommisempana.
“Tietysti, tietysti, en sitä kielläkään! Tarkoitan vain sitä, että heidän mahdollisuutensa tulla suuriksi olisi suurempi, jos he olisivat minun koulutettavana”, Turhamyrsky naukui ja katsoi isääni tyynesti. Syöksyaskel oli selkeästi edelleen hieman ärtynyt, mutta ei ryhtynyt enää kiistelemään vanhemman soturin kanssa.
“Katajapentu! Siellähän sinä olet!” kuulin Lummetassun innostuneen naukaisun ja tajusin, että olin täysin unohtanut piilosleikkimme ja sen, että minun oli tarkoitus olla piilossa, eikä vain istuskella isäni vieressä, kuin tärkeänä osana tätä keskustelua.
Tassutin Lummetassun luokse. Hierakkapentu seisoi lyhyen matkan päässä hänen takanaan ja katsoi minua ja isäämme vuoroin hieman hermostuneen oloisena. Nyökkäsin hänelle hymyillen, mutta hänen olonsa ei näyttänyt kamalammin muttua sen iloisemmaksi. Hän taisi hieman pelätä isäämme.
Katsoin taakseni isään ja hän katsoi seuralaisiini vuorotellen hieman halveksuvasti. Käänsin vain päätäni ja yritin olla välittämättä asiasta sen enempää. Puskin vain Lummetassua hieman, jotta tämä lähtisi liikkeelle.
“Haluatteko vielä leikkiä? Voin joko etsiä uudestaan, tai jompikumpi teistä saa etsiä”, Lummetassu kysyi katsoen minua ja sisartani. Pudistin hieman päätäni. En jaksaisi enää leikkiä. Halusin vain palata tässä välissä pentutarhalle lepäämään. Ehkä voisin mennä nukkumaan hieman etuajoissa.
“Selvä sitten”, Lummetassu naukaisi, mutta olin jo tassuttamassa pois. Suuntasin askeleeni kohti pentutarhaa. Siellä saisin levätä rauhassa emon kanssa. Silloin kukaan tai mikään ei häiritsisi minua tai ajatuksiani; ellei Hierakkapentu tulisi sinne ja alkaisi puhua kanssani tai emoni kanssa tai emoni alkaisi jutella minulle tai klaaninvanhimmat alkaisi höpöttämään siellä.
Huokaisin ja työnnyin sisään pentutarhaan. Siellä oli mukavan hämärää ja lämmintä ja maidon tuoksu iskeytyi heti nenälleni. Se oli minusta ihanan rauhoittavaa ja lohduttavaa. Pidin pentutarhasta. En ymmärtänyt, miksi joskus joillakin oli niin kiire päästä sieltä pois. Se oli yksi lempipaikoistani.
“Hei, Katajapentu! Oliko ulkona kivaa?” emon lempeä nauku tervehti minua heti, kun pääsin hieman pidemmälle sisään pesään.
“Tietysti”, naukaisin lyhyesti ja tassutin emon vierelle ilmeettömästi. Mielessäni pyöri isäni ja Turhamyrskyn keskustelu, isän katse, kun hän katsoi Hierakkapentua ja Lummetassua, uneni ja kaikki muu. Se oli sekavaa.
*Miksei isä pidä Hierakkapennusta tai Lummetassusta?* kysyin mielessäni kuin toivoen, että emo lukisi ajatukseni ja vastaisi mielessäni pyörivään kysymykseen, mutta valitettavasti se ei ollut mahdollista. Emolla ei ollut mitään sellaisia yliluonnollisia kykyjä, vaikka kuka sitä olisikaan halunnut.
Kun emo alkoi sukia turkkiani, ajatukseni tuntuivat poksahtavan pois kuin kupla. Hänen karhean kielensä kulku turkkini lävitse tuntui melko rauhoittavalta, jos totta puhuttiin. Mietin miksi muut monesti välttelivät emojensa hoivaa. Heistä se saattoi ehkä olla hieman noloa, mutta eikö se ollut myös mukavaa? Ainakin tuntisi itsensä rakastetuksi. Sitähän kaikki halusivat, eikö vain?
Haukottelin makeasti ja menin hyvään asentoon emon vierelle. Painauduin vasten hänen lämmintä kehoaan ja tunsin hänen lempeän kehräyksen väreilynä kehoani vasten. Sekin tuntui mukavalta. Kaikki oikeastaan siinä hetkessä tuntui melko mukavalta.

Avasin silmäni ja näin auringon säteiden taittuvan hassusti ympärilläni. Hetken ajan katselin ympärilleni hämilläni, kunnes tajusin olevani taas Virtausklaanissa. Hymyilin iloisena ja lähdin heti uimaan eteenpäin yrittäen löytää lisää Virtausklaanin kissoja, joihin voisin tutustua.
“Kasvava Kataja! Hauska nähdä taas! Olet ollut paljon vähemmän näkyvillä viime aikoina, mitä olet oikein ollut tekemässä?” kuulin nau’un takaani. Käännyin ympäri ja näin taas Hopeisen Simpukan.
“Hei, Hopeinen Simpukka! Olen vain ollut tekemässä vähän kaikenlaista”, naukaisin nopeasti ja siirryin hieman lähemmäs tervehtimään ja juttelemaan naaraalle.
“Tekemässä mitä? Tutkimassa maailmaa veden päällä vai? Teet sitä aivan liian usein, ei meidän kuulu olla veden pinnalla. Olemme Virtausklaanin kissoja, meidän kuuluu hengittää, syödä ja nukkua täällä veden alla”, Hopeinen Simpukka huokaisi.
“Tiedän, anteeksi”, naukaisin hermostuneena. En edes tiennyt, miksi myönnyin. Enhän minä oikeasti tiennyt itsekään, mitä olin ollut tekemässä. Miksi sitten myönsin tehneeni jotain sellaista? Ei harmainta aavistusta!
“Ei se varmaan haittaa. Kaikki ovat olleet uteliaita vedenpäällisestä maailmasta joskus, mutta sinussa se uteliaisuus on tuntunut aina olevan ja pysyvän, eikä tunnu olevan menossa yhtikäs mihinkään, vaikka kuinka kauan sitä odottaisikin”, siniharmaa naaras naukaisi ja katsoi minua.
“Kai se ei sitten vain lähde. Ehkä pitää vain luovuttaa sen suhteen”, naukaisin kohauttaen lapojani hieman. Se oli osittain vitsi ja osittain ei, enkä siksi tiennyt, olisiko minun kuulunut ennemmin käyttää sarkastista äänensävyä.
“Niinpä kai”, Hopeinen simpukka vain tokaisi. Hänen kultaisessa katseessaan tuntui olevan jotain muutakin kuin tavanomaisia tunteita. En osannut kuitenkaan täysin sanoa mitä se oli.
“No tuota… haluaisitko tehdä jotain yhdessä?” kysyin naaraalta varovasti. Hän säpsähti kuin häntä olisi juuri vedetty kynsillä naamalle ja kääntyi katsomaan minua.
Hopeinen Simpukka hymyili hieman ja nyökkäsi sitten. “Toki, se olisi mukavaa. Olisiko sinulla jotain ideoita, mitä voisimme tehdä?” hän kysyi.
“En oikein tiedä. Toivoin, että sinä voisit ehdottaa jotain”, naukaisin ja siirtelin tassujani hieman hermostuneena. Oli hassua olla niin avoin ja puhua näin paljon, mutta jotenkin Virtausklaanissa se oli vain paljon helpompaa.
“Voisimme mennä etsimään simpukoita. Pennut rakastavat leikkiä niillä ja niillä voi koristella pesiäkin kauniisti”, Hopeinen Simpukka ehdotti. Nyökkäsin. Kyllähän se minulle kävisi. Osaisin ainakin luultavasti tehdäkin niin.
“Käy. Otetaanko joku muukin mukaan, vai mennäänkö vain kahdestaan?” kysyin. Siniharmaa naaras kohautti lapojaan.
“Ihan miten vain. Voimmehan me käydä kysymässä jotakuta mukaankin”, hän totesi. Nyökkäsin.
“Otetaan vaikka joku mukaan, jos vaikka löytäisimme hyvän paikan, jossa olisi niin paljon, että niitä olisi kahdestaan vaikea kuljettaa”, naukaisin. Vanhempi naaras nyökkäsi ja lähti sitten uiskentelemaan kauemmas. Lähdin äkkiä hänen peräänsä.
“Kenet sitä ottaisi mukaan…” Hopeinen simpukka pohti ääneen. Kohautin vain lapojani ja seurasin vinosti hänen vierellään.
“Hei! Kostea sammal! Haluaisitko lähteä minun ja Kasvavan Katajan mukaankeräämään simpukoita!” siniharmaa naaras huusi yhtäkkiä jollekulle pysähtyen kuin seinään. Räpiköin siinä villisti paikoillani, kun yritin pysähtyä, ennen kuin törmäsin hänen takamuksensa.
Muuan ruskea kolli samean vihreillä silmillä kääntyi katsomaan minuun ja seuralaiseeni päin. Hän oli hetken ajan vain paikoillaan, kunnes lähti uimaan meitä kahta kohden hymyillen leppoisasti ja nyökäten iloisesti.
“Etkö ajatellut sanoa mitään?” kysyin, enkä edes itse ollut varma, miksi tein niin.
Turkkini alla tuntui kuumalta, kun Hopeisen Simpukan kultainen katse kääntyi yhtäkkiä minuun. Hän katsoi minua, kuin olisin juuri kynsinyt häntä kuonoon.
“Hän on mykkä, etkö muka muista!” siniharmaa naaras sihahti korvaani. Karvani nousivat ylös ja sisälläni tuntui kiehuvan. En tiennyt miksi, mutta tuntuiphan vain.
“Anteeksi kamalasti! Enhän minä muistanut! Olen ollut ajatuksissani niin paljon, että asiat pääni sisällä alkavat sekoittua!” naukaisin äkillisesti.
Ennen kuin kumpikaan heistä kuitenkaan kerkesi tehdä tai sanoa mitään, silmäni rävähtivät auki. Sydämeni tykytti rinnassani kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. En tiennyt miksi, mutta tuo uni oli ollut jotenkin erityisen ahdistava kokemus minulle.
“Katajapentu?” emon nauku oli uninen. Hän katsoi minuun silmät edelleen unesta ja väsymyksestä sirrillä.
“Kaikki kunnossa”, naukaisin hiljaa ja laskin pääni etutassujeni päälle. Suljin silmäni, vaikka tiesin, etten nukahtaisi uudelleen. En vain halunnut vaivata emoa.
“No hyvä. Nuku hyvin kulta”, Kamomillapyörre naukui hiljaa ja koskettu päätäni kuonollaan ja laski sitten päänsä taas sammalille ja sulki silmänsä.
“Kuten myös”, naukaisin hiljaa ja katselin kuinka emo alkoi nukahtaa uudelleen. Hänen hengityksensä tasaantui hiljalleen ja hänen kehonsa rentoutui. Millaisiakohan unia hän mahtoi aina nähdä?

Löin maassa mönkivää ötökkää etukäpälälläni mahdollisimman kovaa. Liiskasin sitä tassuni ja maan väliin. Se oli jotenkin minulle suuremmoista huvia. Eihän siinä oikeasti juuri mitään erityistä ollut, mutta tarpeeksi hauskaa se oli minun kaltaiselleni pienelle pennulle.
“Katajapentu! Haluaisitko leikkiä?” kuulin Lummetassun äänen. Naaras hymyili minulle iloisesti, mutta pudistin päätäni edelleen pysyen hiljaa. Ei minua miellyttänyt. Halusin ennemmin olla omissa oloissani.
Vilkaistessani muualle välissä naaras kerkesi jo kadota. Katsoin kohtaa, jossa hän oli seissytvielä hetki sitten ilmeettömänä. Hieman minua suretti se, etten ollut lähtenyt hänen seurakseen ja leikkimään hänen kanssaan, mutta samaan aikaan en tiennyt miksi. Ei siinä ollut järkeä. Jos halusin olla yksin, halusin olla yksin, kyllä Lummetassu sen varmaankin ymmärsi.
Käänsin taas ajatukseni siihen ötökkään, jota olin hakannut etutassullani. Se oli jo kadonnut näkyvistä, joten minun täytyisi löytää uusi kohde vaanimiselle ja hakkaamiselle. Se oli aika päätöntä tekemistä, mutta kelpasi minulle tarpeeksi hyvin.
Kääntelin katsettani yrittäen löytää uuden ötökän, jota hakkaisin etutassullani tylsyyden vähentämiseksi. Maassa kuitenkaan turkin näkyi öttiäisen öttiäistä ja vaikka kuinka yritin etsiä, niitä ei vain oikein meinannut löytyä.
Turhautuneena tassutin ympyröitä leirin laidalla. En oikein keksinyt mitä tekisin. Vilkuilin ympärilleni, mutta mitään ei vain tullut mieleen, vaikka kuinka yritin pohtia. Osasipas se pennun elämä olla tylsää!
Huomasin pian isäni juttelemassa Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Naaras ei minusta vaikuttanut erityisen mukavalta kissalta - kuten suurinosa klaanitovereistani - joten mietin, millaista keskustelua isäni mahtaisi hänen kanssaan edes käydä. En kuitenkaan missään nimessä uskaltaisi mennä lähemmäs ja kuunnella. Sen sijaan huomasin Hiljaisuusvarjon, joka jutteli Aamuraidan kanssa. Sitä minä saatoin salakuunnellakin.
Siirryttyäni hieman lähemmäs ryhdyin pyörittelemään pikkukiveä tassuissani, jotta kukaan ei huomaisi minun salakuuntelevan kahta soturia. Minua vain kiinnosti tietää, mistä he mahtoivat jutella ja minulla oli niin tylsää, että mielelläni halusin tietääkin.
“Olen Lummetassusta ja Harakkatassusta niin ylpeä!” puoliverinen Aamuraita naukaisi mielissään Hiljaisuusvarjolle. Kolli kehräsi iloisena puoliveriselle naaraalle.
“Minä myös! Olen heistä niin kamalan ylpeä! Tiedän, että heistä tulee vielä hienoja ja lojaaleja Kuolonklaanin sotureita”, valkoruskea kolli naukaisi reippaasti mustalle naaraalle ja hymyili leveästi. Heilautin korvaani hieman. Minunkin isäni aina sanoi minusta noin. Oliko se sitten vain yleinen isien juttu? Enkö minä ollutkaan niin erityinen?
“Toivon vain, että he eivät satuta itseään harjoituksissa tai muutenkaan ulkona leiristä”, Aamuraita naukui huolestuneella äänellä. Hiljaisuusvarjo tuuppasi ystäväänsä hellästi ja hymyili tälle ystävällisesti.
“Kyllä he pärjäävät. He ovat hienoja nuoria oppilaita, ja vahvojakin! Ja heillä on mestarit mukanaan. Ei mikään heitä tule tuosta noin vain puraisemaan takamukselle”, kollisoturi naukaisi hieman hilpeän kuuloisena. Tajusin, että viikseni väpättivät hieman huvittuneesti. Ymmärsin kyllä nyt, miksi kolli oli jotenkin niin monen kissan ystävä - tai siltä se minusta ainakin tuntui.
Katsellessani Aamuraidan ja Hiljaisuusvarjon sananvaihtoa, alkoi minua yhtäkkiä kummastuttaa. Nämä kaksi olivat niin iloisia yhdessä ja heillä oli yhteiset pennutkin, mutta silti he olivat vain ystäviä? Ja minun emoni ja isäni eivät vaikuttaneet tulevan toimeen läheskään yhtä hyvin, mutta siltikin he olivat kumppanukset?
Pudistelin päätäni hitaasti hämmentyneenä. En vain oikein saanut itseäni ymmärtämään. Miksi ihmeessä sen kaiken piti olla niin hämmentävää? Miksi minun vanhempani eivät voineet tulla toimeen, kuten Aamuraita ja Hiljaisuusvarjo? Mikä idea oli kumppanuudessa, jos ystävyksetkin tulivat paremmin toimeen keskenään kuin kumppanukset?
“Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä rajapartioon. Voimme jutella lisää ja jakaa saalista sen jälkeen, kun tulen takaisin. Pidä itsestäsi sillä välin huolta ja näkemiin!” Hiljaisuusvarjon nauku Aamuraidalle sai minut havahtumaan ajatuksistani. Olin unohtunut pohdintoihini niin, etten ollut kuullut loppua heidän keskustelustaan.
“Hei sitten! Ja pidä sinä itsestäsi huolta siellä ulkona; älä ajaudu hankaluuksiin!” Aamuraita vastasi kehräten ja katseli Hiljaisuusvarjon lähtöä, ennen kuin nousi ylös ja lähti sitten tassuttamaan pois siitä. Hän sattui tulemaan juuri sinne suuntaan, missä minä olin edelleen pyörittämässä pikkukiveä tassullani.
“Ai, tervehdys, Katajapentu! Mukava nähdä! Onkos olot pentitarhalla edelleen samanlaiset kuin silloin, kun minä lähdin sieltä?” naaras kysyi hymyillen lempeästi. Se sai minut pohtimaan, miten kissat saattoivat vihata tätä naarasta vain hänen puoliverisyytensä takia. Hän vaikutti niin mukavalta ja ihanalta kissalta.
Tajusin, etten ollut vastannut tai toiminut mitenkään vastataakseni naaraalle ja päädyin sitten nyökkäämään hänelle läimäyttäen puolipakotetun hymyn kasvoilleni. Aamuraita vain kehräsi hymyillen minulle.
“Toivottavasti Kamomillapyörre pärjää hyvin pentutarhalla. Eipä siinä, että sinussa ja Hierakkapennussa varmaankaan niin kamalan paljon vahdittavaa on, mutta onhan se silti paljon erilaisempaa vain maata pentutarhalla ja vahtia pentuja kuin tehdä soturin tehtäviä muiden kanssa”, musta naaras naukaisi edelleen lempeästi hymyillen. Nyökkäsin ja nousin sitten seisomaan. En oikein keksinyt, mitä siinä muka tekisin, joten ajattelin vain palata takaisin pentutarhaan.
“Ai sinä lähdetkin jo? No hei sitten! Vie Kamomillapyörteelle terveisiä!” puoliverinen naaras naukaisi perääni, kun lähdin tepastelemaan takaisin pentutarhalle päin. Nyökkäsin vain hänelle vilkaisten taakseni naaraaseen vielä kerran ja tunkeuduin sitten nopeasti sisään pentutarhalle.
Pujahdettuani sisään tassutin suoraan kohti emoani. Hän jutteli hiljaa Mäntyviiksen kanssa makoillen omalla makuusijallaan ja Mäntyviiksi omallaan.
“Hei, Katajapentu! Oliko hauskaa ulkona?” Mäntyviiksi kysyi heti, kun huomasi minun olevan tulossa häntä ja emoa kohti.
“Hei, kulta! Turkkisi on aivan sotkussa! Tule tähän niin suin sen!” emo naukui, ennen kuin kerkesin vastata Mäntyviikselle mitään.
Tassutin emon vierelle ja hän alkoi pitkin kielenvedoin puhdistamaan turkkiani hienoksi. Hän siloitti turkkini hienoksi ja puhdisti kaiken hiekan ja roskan pois sieltä nyppien pienetkin kivenmuruset ja lehdet, jotka sinne oli joutunut.
“Ovathan he kyllä niin hellyyttäviä. En ihmettele, miksi halusit ryhtyä klaanissa ikikuningattareksi, vaikka ei minusta kyllä siihen olisi”, emo naukui Mäntyviikselle samalla, kun puhdisti turkkiani.
“Niin. Eihän tämä homma ole kaikille se mieluisin, mutta minä nautin siitä”, Mäntyviiksi selitti. Höristin hieman korviani.
“Millaista se on?” kysyin varovasti hiljaisella äänellä. Mäntyviiksi käänsi katseensa minuun hieman yllättyneenä. Vaikutti siltä, että hän ei ollut olettanut minun joko kuuntelevan tai olevan kiinnostunut asiasta laisinkaan.
“No sanoisin, että ensinnäkin ikikuningattaren työ ei ole aivan yhtä arvostettu klaanissa kuin soturin, mutta sekin on tärkeä - ainakin omasta mielestäni. Tietysti tämä työ myös vaatii paljon omistautumista, hellyyttä, myötätuntoa ja kärsivällisyyttä. Pentujen kanssa saattaa välillä joutua jopa hieman kinaamaan. Mutta miksi kysyt asiasta, kiinnostaako sinua kuningattarena oleminen?” Mäntyviiksi naukui. Kohautin lapojani. Eihän sitä tietäisi, jos se olisikin ollut enemmän minun juttuni.
“No, mutta, Katajapentu! Sinustahan piti tulla klaanin paras soturi!” kuulin isäni äänen ja hätkähdin. Käänsin katseeni häneen ja hän katsoi minuun osin vihaisena ja osin hilpeänä. En oikein osannut sanoa, mitä hänen päässään mahtoi liikkua. Oli mahdollista, että hän ei tiennyt vitsailinko vai enkä ja siksi ei tiennyt kuinka reagoida.
“Tietysti, tietysti! Pentuhan on vain utelias. Kyllä hän varmasti ryhtyy soturiksi, vai mitä Katajapentu”, Mäntyviiksi naukui lempeästi. Nyökkäsin hänelle hymyillen hieman pakkonaisesti. En halunnut, että isä suuttuisi tai olisi surullinen. En minä vielä osannut sanoa tulevaisuudestani, mutta tiesin sen verran, että jos halusin pitää suhteeni isääni hyvänä ja pitää hänet ylpeänä, minusta täytyisi tulla klaanin yksi parhaimmista ja rohkeimmista kissoista!
“Sitähän minäkin. Toin kuitenkin teille oravan ja hiiren”, Syöksyaskel naukaisi ja siirsi mukanaan tuomia saaliseläimiä lähemmäs naaraita. Emoni näytti hieman vaivaantuneelta, mutta Mäntyviiksi hymyili kiitollisena.
“Kiitoksia, Syöksyaskel! Sinä olet kyllä reilu soturi”, ikikuningatar naukaisi. Isäni nyökkäsi sininen katseensa nauliintuneena emooni ja kääntyi sitten poistuen pesästä.
Hetki hiljaisuutta kulki ylitsemme, kunnes päätin rikkoa sen, kun muistin, mitä Aamuraita oli sanonut minulle aikaisemmin. Hän oli lähettänyt emolle terveisiä.
“Kamomillapyörre. Terveisiä Aamuraidalta”, naukaisin. Emo hymyili minulle ja kiitti nopeasti terveisistä, mutta sitten hän painoi päänsä sammalille hieman väsyneen oloisena. Päätin antaa hänen levätä ja tehdä itse asiassa niin itsekin.

Jahtasin kalaa kovaa kiitoa Vikkelä Kala toisella ja Hopeinen Simpukka toisella puolellani. Olimme saalistaneet koko päivän siitä lähtien, kun aamun ensi säteet olivat osuneet veden pintaan ja taittuneet kauniisti valaisten koko Virtausklaanin leirin.
Virtausklaanista oli tullut kuin mieleni sisäinen pakopaikka. Siellä saatoin tehdä mitä vain ikinä halusin ja olla millainen vain ikinä halusin, eikä kukaan valittanut - tai vaikka valitti, ei minun siitä tarvinnut välittää.
“Onpas siinä vikkelä kala!” Hopeinen Simpukka huohotti pilke silmässään. Naurahdin hänen letkautukselleen olo keveänä. Hopeisesta Simpukasta oli tullut paras ystäväni. Tietysti Vikkelä Kalakin oli minulle erittäin läheinen, mutta Hopeinen Simpukka tuntui sitäkin läheisemmältä. Tuntui siltä, että ajan kuluessa meistä oli tullut erottamattomat!
“Vähemmän vitsailua, enemmän uimista! Kyllä se kohta väsyy!” Vikkelä Kala naukaisi ja kauhoi etutassuillaan entistäkin lujempaa eteenpäin. Minä katselin hänen menoaan, kunnes sain idean. Lähdin polskimaan ylöspäin ja pian pinkaisin rantaan. Lähdin pinkomaan maanpintaa pitkin, kunnes aloin saada kalaa kiinni.
Kun olin tarpeeksi lähellä vikkelää ja liukasta otusta syöksyin takaisin veteen ja nappasin kalan hampaisiini purren niitä yhteen kovaa ja sitten taitoin siltä taitavasti niskat nurin.
“Hieno temppu, pakko myöntää!” Hopeinen simpukka pihisi, kun pääsi viimein laiskoin vedoin luokseni. Hymyilin leveästi ja kehräsin.
“Tietysti se oli! Minähän sen keksin!” naurahdin. Hopeinen simpukka hymyili minulle lempeästi vähän naurahtaen itsekin.
“Lähdetään viemään se leiriin”, Vikkelä kala naukaisi, kun saapui vierellemme. Hän ei vaikuttanut väsyneeltä ollenkaan.
“Joo. Parempi viedä se nyt, tai toinen isompi kala saattaa syödä sen”, Hopeinen Simpukka sanoi. Katselin häntä hieman ihmeissäni. Oli outoa kuvitella, että kalat söivät keskenään toisia. Kissat eivät koskaan voisi tehdä niin, se olisi aivan karmeaa!
“Niin. On varmaankin parempi palata jo. Olemme kuitenkin saalistaneet jo hyvän tovin”; vastasin mumisten kalan elottoman kehon takaa ja lähdin sitten laiskasti polskuttelemaan takaisin tulosuuntaamme.
“Sinun täytyy näyttää tuo pyydystys tyyli joskus päällikölle”, Hopeinen simpukka naukaisi.
“Niin! Tähdet, Jotka Tuikkivat Veden Pinnassa olisi varmasti mielissään uusista saalistus tekniikoista. Tietysti se on vain, jos tekniikka toimii käytännössä”, Vikkelä Kalakin naukui.
“Kyllä Veden Tähdet varmasti innostuu”, naukaisin. Siinä samassa molemmat ystävistäni hiljenivät ja kääntyivät katsomaan minua vakavana.
“Kai sinä nyt muistat, että vain päällikön lähimmät ystävät saavat kutsua häntä lempinimellä?” Vikkelä kala sihahti korvaani. Karvani nousivat pystyyn saman tien. En minä ollut sellaista tiennyt!
“Tarpeeksi läheisiä me olemme kyllä! Rannan Kataja on oiva soturi ja olen hänestä erityisen ylpeä näin hänen päällikkönään”, kuulin uuden äänen. Käänsin katsettani ja huomasin pian Virtausklaanin päällikön siinä suoraan edessämme.
“Tähdet, Jotka Tuikkivat Veden Pinnassa! Emme huomanneet sinua lainkaan!” Hopeinen simpukka henkäisi.
“Ei se mitään. Seurasin saalistustanne hyvän tovin. Olette kaikki kolme erityisen taitavia saalistajia ja taisteleminen - vaikka se ei yhtä olennaista olekaan - ei myöskään näytä olevan teille ongelma. Olen miettinyt teistä Pienen Puron ja Kelluvan Kukan pentujen tulevia mestareita”, suurehko naaras naukaisi. Vilkaisimme heti ystävieni kanssa toisiamme suut ihmetyksestä ammollaan ja silmät yllätyksestä ja innosta kirkkaina.
“Kiitos tosi paljon! Ette tule pettymään meihin!” naukaisin iloisesti enkä voinut estää kalaani tipahtamasta suustani. Nappasin sen nopeasti etutassullani ja nostin sen takaisin suuhuni.
“Uskon tämän. Nyt saatte jatkaa kolmin, minun täytyy jutella Pakkasessa Jäätyneelle Pienelle Lammelle”, Veden Tähdet naukaisi ja lähti uiskentelemaan pois.
“Uskomatonta! Meistä tulee mestareita!” Vikkelä Kala naukaisi.
Juuri, kun olin liittymässä hänen iloitsemiseensa, Hierakkapentu potkaisi minua unissaan ja sai minut heräämään ja karistamaan unen maailman pois ympäriltäni. Huokaisin hiljaa. Virtausklaani oli niin ihana. Olisin halunnut sinne oikeasti asumaan, mutta valitettavasti ainoa tapa päästä sinne oli unissa ja mielessäni.

Katselin, kuinka kissat ihastelivat Matotaiston nappaamaan pulskaa kottaraista. Hän oli kuulemma napannut sen erityisen hienolla loikalla puun oksalle, jolla kottarainen oli istuskellut. Olin itsekin tietysti erityisen yllättynyt, miten komean saaliin kolli oli saanut napatukseen, mutta samaan aikaan minua ei niinkään kiinnostanut.
Oloni oli ollut jo hyvän tovin erityisen ristiriitainen. Tuntui siltä, että kaikki ympärilläni oleva elämä oli hetki hetkeltä vain kummallisempaa ja kummallisempaa. En oikein osannut millään selvittää enää, miksi asiat olivat niin kuin ne olivat.
Elämä oli aina hetki hetkemmältä vain kummallisempaa. Kaikki asiat olivat niin kovasti ristiriidassa toistensa kanssa. Joskus tuntui siltä, että asia oli niin ja sitten hetkeä myöhemmin, että se oli näin. Miksen vain voinut ymmärtää? Tai miksen vain voinut olla kuin muut ja yksinkertaisesti antaa näiden asioiden olla? Miksi minun täytyi aina kiinnittää huomiota pienimpäänkin asiaan?
Huomasin pian kaksi nuorta kollisoturia, jotka juttelivat rennosti keskenään. Tunnistin heidät Särösärinäksi ja Säihkysieluksi. En paljoa näistä kissosta tietänyt, joka oli osittain syy siihen, miksi halusin mennä hieman salakuuntelemaan heidän keskusteluaan. En tiennyt millaisia kissoja he olisivat luonteelta ja miten he reagoisivat, jos nappaisivat minut salakuuntelemasta heitä, mutta sen riskin voisin ottaa.
Kulkiessani hieman lähemmäs muistin, että Särösärinä mahtoi olla Laineliekin veli. Laineliekki oli kamala kissa ja, jos hänen veljensä oli yhtään hänen kaltaisensa, en saisi missään nimessä jäädä kiinni salakuuntelusta tai tuo kolli kynisi turkin päältäni.
Istahdin hyvän matkan päähän kaksikosta, mutta kuitenkin sen verran lähemmäs, että kuulisin heidän keskustelun mahdollisimman hyvin. Tämä oli tapani oppia kissoista ja millaisia he olivat. Kuuntelin heitä, katselin heitä ja tutkin heidän käytöstapojaan parhaani mukaan, jotta saisin heistä parhaan mahdollisen kuvan.
Huomioin, että keskustelussa äänessä oli pääasiassa Säihkysielu. Hän jutteli Särösärinälle vähän niitä näitä kertoen päivästään. Kolli kertoi esimerkiksi, mitä oli syönyt sinä päivänä ja mitä kaikkea oli tehnyt. Hän kertoi, että oli käynyt rajapartiossa tänään muun muassa Särösärinän sisaren Laineliekin kanssa. Laineliekki ei ollut kuulemma ollut erityisen juttelevainen tämän kollin kanssa ja oli vain terävästi ajanut häntä kuulemma pois.
Väräytin viiksiäni, kun kuvittelin taas siniharmaan naaraan. Hän oli ollut kunnon äkäpussi syyttä suotta, eikä selkeästi osannut lainkaan kunnioittaa muiden kissojen tunteita. Hän tuntui aina vain äksyilevän kaikille kissoille - tai tämä oli se, mitä minä olin saanut naaraasta irti siihen asti.

//Tarinan loppu seuraavassa tarinassa!!

Laineliekki katseli silmät sirrillä pulskaa myyrää, joka mutusti jotain juurakossa. Naaraan eripari katse oli naulittuna otukseen. Hän ei missään nimessä halunnut osua harhaan juuri nyt. Hän halusi napata tuon myyrän juuri nyt enemmän kuin mitään. Hän oli ollut hyvin huono onninen tuona päivänä saalistaessaan. Hän oli onnistunut säikyttämään hyvän oravan ja oli hyökännyt liian aikaisin variksen kimppuun hätäpäissään. Nyt hän sitten toivoi kovasti, että hänen huono onnensa kääntyisi.
*Jos en saa tuota myyrää, kuolen häpeästä palatessani takaisin leiriin!* naaras ajatteli ja astui varovaisin pehmein askelin eteenpäin. Hän piti huolta, että tiesi koko ajan, mitä hänen ympärillään oli, jotta hän ei pitäisi vahingossakaan ääntä.
Juuri, kun naaras oli loikkaamassa myyrän niskaan, pensaasta kuului rapinaa ja esiin asteli Syöksyaskel. Kolli vain käveli nokkavasti eteenpäin pelästyttäen myyrän tiehensä. Laineliekin veri tuntui kiehuvan niin, että silmissä meinasi punertua.
Siniharmaa nuori soturi loikkasi esiin piilostaan ja harppoi vanhempaa kollia kohti vihaisesti. Hänen ilmeestään jo näki, kuinka kamalan vihastunut hän oli. Syöksyaskel katsoi häntä vain ihmeissään korvaansa väräyttäen.
“Minä kuule vaanin tuota myyrää! Tuosta hyvästä saisit kyllä jo mennä oppilaiden tehtäviin tai putsaamaan tarpeidentekopaikkaa! Olet minulle kuule nyt myyrän velkaa!” Laineliekki sähisi valkoisen kollin naamaan. Tämä vain katsoi häntä siniset silmät välähtäen ja kohautti sitten lapojaan kuin asia ei olisi ollut lainkaan vakava. Eikö tuo kolli välittänyt siitä, että heidän klaaninsa oli juuri menettänyt riistaa!
“Vanhinkoja sattuu”, hän murahti ja katsoi tuimasti nuorempaa soturia suoraan tämän eripari silmiin. Naaras tunsi karvojensa nousevan pystyyn.
“Ai vahinkoja vai! Kävelit täällä kuin koko metsän omistaja! Et edes yrittänyt olla hiljaa tai tiedustella oliko ympäristössä riistaa!” hän sihisi hampaidensa välistä.
“Turhaan kiihdyt. Tehty mikä tehty, tapahtunut mikä tapahtunut. Kyllä minä sinulle toisen saaliin löydän”, Syöksyaskel naukui. Laineliekki upotti kyntensä maahan, jotta ei vetäissyt tuota kollia suoraan kuonolle.
“Parempi olisi!” hän sihahti ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti harppomaan eteenpäin viha hehkuen koko olemuksestaan.
*Ei sitten voinut saalistaminen mennä yhtään sen surkeammin!* hän raivosi mielessään ja repi pensaan lehtiä ohi mennessään. *Olisi voinut edes paremman anteeksipyynnön antaa!*
“Laineliekki! Aika palata leiriin! Unohditko jo?” saalistuspartion johdossa ollut Turhamyrsy huusi naaraalle. Laineliekki käänsi vihaisen katseensa kolliin ja puhahti äkäisesti.
“Tulossa!” hän murahti ja lähti sitten talsimaan kohti paikkaa, jossa partion oli määrä kokoontua. Silloin naaras myös muisti, että Syöksyaskel ei edes ollut ollut heidän partiossaan mukana. Kolli oli ollut vain metsässä omasta tahdostaan.
*Mitä hän edes ajatteli tekevänsä? Soturin kuuluisi aina tutkia ympäristöään minkään varalta! Hänen olisi pitänyt haistaa myyrä ja sitä vaaniva kissa!* naaras murisi mielessään ja hänen vihansa tuntui vain yltyvän. Hänellä oli sitten vain erittäin huono päivä!

Palatessaan leiriin Laineliekki vain paineli suorinta tietä kohti soturien pesää. Hän ei halunnut sosiaallistua kenenkään kanssa tai kuulla kuinka hieno päivä heillä oli ollut tai hän vielä pimahtaisi!
Naaraan katseeseen osui Hierakkapentu ja Katajapentu, jotka leikkivät Lummetassun kanssa. Inho levisi siniharmaan naaraan kasvoille. Nuo kaksi kakaraa eivät sitten lainkaan osanneet valita seuraansa. Lummetassu oli ärsyttävä ei-puhdasverinen surkimus. Katajapentu ja Hierakkapentu eivät vaikuttaneet sen paremmilta vaikka olivatkin molemmat puhdasverisiä. Kaiken ymmärrykseen mukaan he olivat molemmat hiljaisia hissukoita ja sellaiset kissat eivät tulisi koskaan oppimaan puolustamaan itseään! Muutenkin heidän isänsä oli juuri hätistänyt hänen myyränsä karkuun. Sellainen itsekeskeinen luonne varmasti periytyisi näille pennuille.
Puuskahtaen Laineliekki tunkeutui sisään sotureiden pesään asti. Ei hänellä olisi aikaa ihmetellä pentuja ja oppilaita. Kaikki häntä heikommat ja nuoremmat olivat hänelle aina surkimuksia, tuli mitä tuli. Sen hän oli päättänyt - tai oikeastaan päätti juuri sillä hetkellä, kun siinä kulki.
Siniharmaa naaras asettui pedilleen pesässä. Hän kietoi itsensä palloksi ja painoi päänsä. Hän ei jaksanut nukkua, mutta ei jaksanut olla hereilläkään, joten hän makaisi vain siinä, kunnes nukahtaisi vahingossa.
“Laineliekki? Onko kaikki kunnossa?” Nielikkasydämen nauku tuntui raastavan siniharmaan naaraan korvia.
“Kyllä. Yritän vain nukkua”, hän sanoi avaten silmiään hieman, jotta näkisi hänelle puhuvan vanhemman naaraan. Neilikkasydän vain nyökkäsi epävarman oloisena ja kääntyi ympäri lähtien tassuttamaan muualle.
“Antakaa minun vain tuntea oloni turhaksi yksin”, Laineliekki mutisi itsekseen, kun sulki taas silmänsä. Jos kukaan häiritsisi häntä enää, hän kynsisi tätä kissaa kuonolle!

Olin tuntenut Tuhkajuovan liian pitkään langetakseni hänen ansaansa. Vaikka Kuolonklaanissa edelleen väijyvä petturi - tai ainakin väitetysti väijyvä - olisikin kutkuttava keskusteluaihe, halusin saada tietää, mikä toveriani oikeasti vaivasi. Minusta Tuhkajuovan käytös ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Eikä sekään ollut erityisen tuhkajuovamaista, että hänen "mielensä kävisi ylikierroksilla".
"Minä olen täysin kykeneväinen huolehtimaan useammasta kuin yhdestä asiasta kerrallaan", tokaisin etsien samalla harmaan naaraan välttelevää katsetta. "Toivon, ettei tämä petturi saa mieltäsi laukkaamaan. Se ei ole sinun huolehdittava asia. Toisaalta, siitä sinun unettomuutesi ei varmastikaan johdu - en muista, että Henkäystähden ensimmäisen kerran ilmoitettua petturista olisit käyttäytynyt näin. Mikä siis on saanut sinut niin poissa tolaltasi, ettet malta nukkua öisin?"
En oikeastaan ollut varma, mistä häntä syytin tai mitä hain tällä keskustelulla takaa. En nimittäin osannut nimetä mitään muuta epäilyksiä herättävää Tuhkajuovan käytöksessä kuin hänen lisääntyneet yölliset retkensä. Minulla oli kuitenkin paha aavistus, ja vaikka tiesin, ettei tällaisia epämääräisiä kutinoita kannattanut kuunnella, en vain päässyt aavistuksistani eroon. Tuhkajuovassa oli jotain kummallista, en vain osannut sanoa mitä.

//Tuhka?