Varissulan näkeminen yhtä innostuneena pennuista kuin hän itsekin sai Aaltosalaman kehräämään mielihyvästä. Vihdoinkin Pimeyden Metsä oli vastannut heidän rukouksiinsa ja antanut heille kauan odottamansa pennut. Heistä tulisi viimein oikea perhe!
“Hehkuaskeleen mukaan minulla ei ole vielä kiire siirtyä pentutarhalle ainakaan seuraavaan kuuhun”, hän naukui kiertäessään tuuhean häntänsä käpälilleen. “Hän myös pyysi minua käymään uudelleen tarkastuksessa vasta neljänneskuun päästä, joten kaikki on varmastikin hyvin.”
Varissulka nyökytteli päätään huojentuneen oloisena. “Sehän on loistava juttu!”
“Niinpä.” Aaltosalama hivuttautui aivan kumppaninsa turkkiin kiinni ja kiehnäsi päällään tämän kaulaa vasten. “En voi uskoa, että tämä oikeasti tapahtuu! Mieti, parin kuun päästä pääsemme tapaamaan omat, rakkaat pentumme! Niin jännittävää! Mitkähän annamme niille nimeksi?” Soturitar ei malttanut olla intoilematta syntymättömistä pennuista. Kuiden piina oli vihdoin ohi, ja hänestä tulisi oikeasti vanhempi, niin kuin he olivat jo pitkään Varissulan kanssa haaveilleet.
“Entä kuinkahan monta niitä syntyy? Toivottavasti ei sentään viittä, siinä olisi kamalasti hommaa… Mutta kyllä minä silti rakastaisin jokaista heistä, olipa heitä sitten viisi taikka kymmenen.”

//Varis?

Lainetassu sähähti kovaäänisesti, kun Tulisielu huitaisi kohti hänen naamaansa. Oppilas työnsi kyntensä esille ja pörhisti karvansa, jotta näyttäisi isommalta.
“Tässä todiste petturuudestasi, puoliverinen! En saata ymmärtää miten voit elää itsesi kanssa! Hyökätä nyt kimppuun vain siksi, että muilla kissoilla on myös mielipiteitä sinua ja sukuasi vastaan! En saata ymmärtää, miten Tuiskutassu saattaa kaveerata kaltaistesi kanssa. Teitä voi tuskin edes kissoiksi kutsua”, siniharmaa oppilas sihisi hampaidensa välistä. Tulisielu päästi närkästyneen ärähdyksen.
“Mitä kissa suvulleen mahtaa? Ei ole minun vikani, että emoni petti klaania!” soturi sanoi vihaisesti. Lainetassu pyöräytti silmiään, mutta pysyi edelleen valmiina hyökkäämään, jos soturi kävisi kimppuun.
“No voisit sitten edes yrittää korvata sen klaanille! Koittaisit kovempaa saada Henkäystähden luottamuksen! Tiedätkös, jos satutat minua nyt, Henkäystähti tulee varmasti häätämään sinut klaanista! Sinun kaltaistesi kissojen ei kuuluisi olla edes olemassa! Olette klaanin häpeäpilkut!” nuori oppilas naukui ja piti eripari silmiensä katseen koko ajan Tulisielussa. Hän väläytteli hampaitaan ja kynsiään auringon valossa ja siristi silmiään. Hänen pupillinsa olivat silkat mustat viirut hänen silmissään, kun hän katsoi puoliveriseen soturiin ja kiersi tätä hitaasti.

//Tuli?

Mulkaisin vihaisena naarasoppilasta.
"Kävin juuri saalistamassa ja sain oravan ja päästäisen! Ja kävin tänään myös rajapartiossa! Pidän vain lyhyttä taukoa, enkä minä muutenkaan voi mennä mihinkään partioon tai saalistamaan jollei minua käskettä sellaiseen! Minähän olen puoliverinen hiirenaivo!" sähähdän. Lainetassu tuhahtaa.
"Mikset sitten ano pääseväsi partioimaan ja saalistamaan? Petturi!", lainetassu tuhahtaa halveksuvasti. nousin silmät leimuten raivosta.
"Anominen on ala-arvoista! Vaikka pidät meitä ala-arvoisina hyödyttäminä hiirenmielinä niin silti! Se on ala-arvoista jopa meille! Siettäisit saada korville!" sähädän. Lainetassu luimisti korviaan ja sähähti vihaisena.
"Mikään ei liian ala-arvoista teidän laisillenne hiirenmielille! Sietäisit hävetä! Olen henkäystähden oppilas! Voisin varmasti vaikka.. Vaikka..", lainetassu ärisee mutta jättää lauseen kesken koska ei ilmeisesti ollut keksinyt miten jatkaa.
"Niin mitä olit sanomassa? Miksi kuvittelet voivasi tehdä minulle jotain? Olen kissa niinkuin sinäkin.. Olen klaanitoverisi vieläpä! Jos olisit samanlainen kuin sisaresi niin ymmärtäisit!" sähähdän. Minun olisi tehnyt mieli sivaltaa näsäviisata hiirenmielistä naarasta. Sain sentään hillityä itseni olemasta tekemättä niin, minullehan voisi käydä huonosti.. Mutta ehkä se olisi sen arvoista? Ainakin tuo typerys olisi saanut opetuksen! Olin häntä paljon isompi ja voimaakaampi kuin hän! Olin myöskin hyvin kestävä ja osaisin puolustautautua hyvin. Lähestyin naarasta uhkaavasti ja työnsin kyntteni esiin. Nostin tassuni ilmaan ja raapaisin naaraan naamaa. Jos hän ei tuosta oppisi niin ainakin hän saisi luultavasti arven muistoksi. Lainetassu sähähti ja työnsi omat kyntensä esiin.
"Et sinä voi minua voittaa hiirenaivo! Olen sinua paljon isompi ja voimakkaampi", sähähdän ja valmistaudun siihen että naaras tekisi vastahyökkäyksen. Ei meidän kyllä pitäisi tappela ainakaan kynnet esillä! Mut tuo hiirenaivo ansaitsi saad kunnon opetuksen.. Onneksi tattihalla ei ollut näkem tätä.
//laine? >:(

Oli hiljaista, mutta korvissani piippasi. Sitä oli jatkunut jo tovin, enkä saanut sen vuoksi nukahdettua. Tavallisesti piippaus meni ohi itsekseen lyhyessä ajassa, mutta nyt se oli piinannut minua jo puoli yötä. Oli tuskallista katsoa ja kuunnella, miten muut kuolonklaanilaissoturit nukkuivat levollisesti vuoteissaan ja tuhisivat unissaan. Sain tarpeekseni turhanpäiväisestä makoilusta ja nousin ärtyneenä ylös. Sama se, olisinko hereillä pesässä vai leirin pääaukiolla. Toki pesä oli lämpimämpi, mutta nukkuvat soturit saivat minut ärsyyntymään entistä enemmän. Se oli tänä päivänä tavallista, kun pienetkin asiat saivat hermoni kiristymään. Vedin syvään henkeä ja astelin ulos sotureiden pesästä nukkuvien sotureiden ohitse.
Leirin pääaukio oli hiljainen, kuten saattoi olettaa, olihan sentään yö. Öinen taivas oli kirkas, ja päiväiset pilvet olivat väistyneet kirkkaan tähtitaivaan tieltä syrjään. Kohotin hetkeksi katseeni yö yöltä kasvavalle kuulle. Pian se olisi taas puolikas, ja olisimme lähempänä seuraavaa täysikuun kokoontumista. Kun kuulin lumen narskuvan jonkun käpälien alla kauempana, väräytin korviani ja laskin vaistomaisesti katseeni liikkujaan. Se oli nuori kuolonklaanilaissoturi, mutten millään saanut hänen nimeään mieleeni. Raidallinen kolli käänsi jäisen katseensa minun suuntaani, huomaten minun tuijottavan. Yritin kuumeisesti pähkäillä nuorukaisen nimeä, mutten vain muistanut sitä. Se sai häntäni heilahtamaan levottomasti puolelta toiselle. En pitänyt siitä, että viime aikoina asiat olivat tipahdelleet mielestäni normaalia enemmän ja normaalia helpommin.
Leirin sisäänkäynnin edustalla haahuili myös toisen kissan hahmo, mutta hän istui selin minuun, joten en vaivautunut edes yrittää tunnistaa kissaa.
Huokaisin syvään ja siirryin istumaan lähemmäksi leirin kallioseinämää.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun valvoin koko yön vain katsellen tyhjää pääaukiota. Oloni oli väsynyt, mutta ei uninen. Piippaus oli lakannut, mutta tiesin, etten saisi nukuttua vaikka yrittäisinkin. Tyydyin kohtalooni ja jäin valvomaan niin pitkäksi aikaa, että aurinko viimein alkoi valaista tummanpuhuvaa taivasta. Taivaanrannassa taivas alkoi ottaa vaaleaa väriä. Sivusilmälläni huomasin tumman hahmon lähestyvän minua, joten väsynyt katseeni kääntyi Pimentovarjon mustaan turkkiin. Varapäällikkö siristi aavistuksen verran silmiään.
"Oletko istunut siinä koko yön?" toverini kysyi vaivautumatta tervehtimään. Kohautin lapojani.
"En aivan, mutta melkein", totesin ja vaihdoin asentoani. Oloni oli kylmän yön jäljiltä varsin kohmeinen, sillä olin istunut paikoillani samassa asennossa miltei koko yön. Pimentovarjo katsoi minua epäilevä katse kasvoillaan.
"Sinun onneksesi sinulla on tänään vapaa-aamu", varapäällikkö huomautti terävällä äänellä ja istahti lupaa pyytämättä vierelleni.
"Kyllä minä tehtävistäni selviän, vaikkei olisikaan", ärähdin naaraalle kipakasti. En pitänyt siitä, että kukaan epäili kykyjäni. Vaikken ollutkaan nukkunut, pärjäisin kyllä vaikka taistelussa kettua vastaan.
"Niin, en minä sitä epäilekään", Pimentovarjo vastasi kylmällä äänenväsyllä. Pidin siitä, että välillemme oli muodostunut vahva side, muttei meidän siitä huolimatta pitänyt esittää mitään, mitä emme olleet. Luotin Pimentovarjoon täysin, mutta en kutsunut häntä ystäväkseni. Minulla ei ollut ystäviä, ei ollut koskaan ollut eikä tulisi koskaan olemaankaan.
Yllemme laskeutui hiljaisuus, ja hetkeksi unohdin kokonaan Pimentovarjon olemassaolon. Uppouduin täysin omiin ajatuksiini, jotka eivät olleet millään tasolla selkeät. Ajatukseni sinkoilivat sinne tänne, enkä oikein saanut mistään otetta. Se sai oloni hermostuneeksi. Väsymys painoi mieltäni, joka aiheutti ajatusten sekavuuden.
"Oletko sinä koskaan kuullut muinaisista klaaneista?" Pimentovarjo rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja käänsi harmahtavan katseensa minuun. Siristin epäilevästi silmiäni, yrittäen sisäistää naaraan kysymyksen. En ymmärtänyt, mistä klaaneista hän oikein puhui.
"En, kuulostaa aivan hullulta. Miksi sinä tuollaista kysyt?" esitin vastakysymyksen toverilleni.

//Pimento?

"Ei ole reilua! Eiväthän he voineet päättää syntyä puoliveriseksi!" sähisin.
Särötassu tuijotti minua vihaisena.
"Mitä sitten? He ovat pettureita!" veljeni vastasi. Läimäisin veljeäni korvalle.
"Eivät ole! Sinä olet kamala!" ärisen. Särötassu tuijotti minua hetken ja raapaisi minua silmät vihaisesti viirussa. Älähdin Säikähdyksestä ja peräänyin taakse päin.
"Sinä et ole se veli jota rakastin!" ulahdin sydän syrjällään. Särötassu murahti ja loikkasi päälleni. Särötassu oli veljeni! En satutaisi tätä.. En vaikka mikä olisi. Rimpuilin särötassun ala hetkisen kunnes aloin läimiä tätä kynnet sisällä yritäen saada tämän pois päältäni. Särötassu ei kuitenkaan lopettanut vaan alkoi raapimisen lisäksi pura välillä. Uikutin silmät suurina pelosta. Saatoin olla pentumainen mutta kyllä varmasti kuka tahansa olisi uikutanut pelosta jos oma pentuetoveri olisi hyökkänyt kimppuun kynnet esillä! Kolli raapi minua koko ajan kyljistä silmät viirussa suutumuksesta. Kolli oli tehnyt pari paahakin viiltoa, se ensimmäinen raapaisu naamaan ja kaksi viiltoa kylkeen muuten kolli oli enimmäkseen tehnyt pelkkiä naarmuja. Särötassu raapi minua silmät raivoisina. Mietin hetkisen mitä voisin tehdä jotta särötassu lopetaisi, päädyin lopulta valahtamaan veltoksi. Tunsin kuitenkin yllätäen kuinka veljen paino katosi kokonaan päältäni. Kömmin peloissani ja verta vuotavana pystyyn ja jäin siihen kyyristelemään.
"Miksi sinä noin teit? Sinähän haavoitit siskoasi!" kollisoturi murisi, kolli oli syöksyaskel. Tulisielu oli varmaan lähettänyt kollin hätiin sillä tiesi ettei voinut itse tehdä mitään sillä särötassu ei olisi kuunnellut tätä. Särötassu tuijotti vihaisena kollia.
"Koska hän kaveraa puoliveristen kanssa!" veljeni ärisi. Syöksyaskel kalisti päätän.
"No jatka sitten, hän on petturi jos niiden kirpputurkkien kanssa kaveraa joten miksi minä välittäisin siitä mitä hänelle tapahtuu, en kerro henkäystähdelle, voit vaikka kertoa että joku puoliverinen hyökkösi hänen kimpuunsa jos joku kysyy sinulta mitä tapahtui", syöksyaskel maukui ja tassuti matkoihinsa. Jos särötassu nyt hyökkäisi kimpuuni niin mitä tekisin? Särötassu kääntyi takaisin päin silmät viirussa.
"Jatketaan sitten, mihin jäimmekään tuiskutassu? Ainiin nyt muistan!" särötassu maukui ja hyppäsi taas kimppuuni ja jatkoi raapimista. Kolli raapi tällä kertaa syvempiä haavoja kuin äsken.. Se sattui aivan kamalasti! Rimpuilin peloissani veljeni alla. Ulisin pieneen ääneen kun särötassu raapi minulle syviä haavoja. Yritin rimouila koko ajan vain kovempaa irti.
"Sinä olet hirveä.. Et sinä muusta välitä kuin itsestsi.." mauun sydän syrjällään, tunsin kuinka voimani olivat hiipuumassa samaa tahtia kuin veri valui haavoista.. Enkai kuolisi veljeni käpäliin? Eikai hän tappaisi minua?
//Särö.. :(

Lainetassu huomasi Henkäystähden kutsuvan häntä ja lähti tämän luo hyvästellen samalla veljensä.
“Hei Henkäystähti! Oliko sinulla minulle asiaa?” siniharmaa oppilas kysyi kunnioittavaan sävyyn. Päällikkö nyökkäsi arvokkaasti.
“Lähdemme saalistamaan. Onko sinulla mahdollisia ehdotuksia kenet haluat mukaan?” hän kysyi ja katsoi Lainetassua tarkasti. Oliko se koe? Halusiko Henkäystähti kokeilla hänen taitojaan päätellä keitä kannattaa ottaa mukaan?
“Voisimme ottaa mukaan Aaltosalaman ja Jääviillon, he ovat mielestäni ihan hyviä saalistamaan”, Lainetassu naukaisi. Henkäystähti nyökkäsi hyväksyvästi.
“Hyvä, otetaan heidät”, hän naukaisi ja lähti hakemaan sotureita. Lainetassu seurasi hänen kintereillään ja yritti pysyä päällikön vauhdissa. Hän otti isoja askelia ja pian he olivat jo saaneet molemmat soturit matkaan.

Lainetassu ajatteli aikaisempaa saalistuspartiota. Hän oli ollut mielestään hyvä siinä. Hän oli saanut ihan hyvin riista, vaikka oli häneltä jokunen saalis meinannut päästä karkuun, jonka joku muu oli sitten napannut. He olivat tuoneet hyvän määrän saalista leiriin, mutta se ei vieläkään ollut aivan tarpeeksi ruokkimaan koko klaania. Hän oli saanut Henkäystähdeltä luvan ottaa hieman syötävää ja oli valinnut sieltä itselleen jonkin pikkulinnun, joka oli jotenkin onnistunut selviämään kylmän lehtikadon tähän asti metsässä.
Nyt Lainepentu katseli oppilaiden pesän viereltä tassujaan pesten ympärilleen toivoen löytävänsä juttuseuraa. Hän huomasi Tattihallan kulkevan ohitseen. Hän lähti kohti partiota,joka lähti heti hänen tultuaan leiristä. Siniharmaa naaras tajusikin silloin, että aivan hänen lähellään norkoili Tulisielu. Hän virnisti itsekseen, nousi ylös ja asteli suurin askelin kohti puoliveristä naarasta.
“Hei Tulisielu! Mitä sinä oikein teet täällä vain istuskelemassa leirissä? Eikö sinun pitäisi tehdä jotain, mikä oikeasti auttaa klaania? Minusta tämä sinun löhöilysi on aika typerää. Et ole varmasti napannut koko päivänä mitään ja käynyt vain lyhyessä partiossa. Yrität selkeästi vain heikentää klaaniamme näin lehtikadon pakkasessa. En saata ymmärtää sinua, miten itsekäs oletkaan”, huusin soturille kulkiessani häntä kohti.

//Tuli?

Nyökyttelin myöntyvästi Lainetassun sanoille. Lumeen todella tuntui hukkuvan. Lainetassu heilautti häntäänsä saadakseen huomioni.
“Katso Henkäystähti näyttää kutsuvan minua. Täytyy mennä!” naaras naukaisi ja pyyhälsi mestarinsa luo. Jäin siis taas yksin. Kietaisin häntäni käpälilleni ja tarkkailin ympäristöäni. Ohitseni käveli Säihkytassu niminen oppilas. Hän nyökkäsi minulle tervehdyksen ja nyökkäsin takaisin ja käännyin sitten pois päin hänestä. Kolli käveli pois ja uskalsin vilkaista vielä nopeasti tuon perään.
“Hei”, säpsähdin kuullessani toisen siskoni äänen.
“Ai hei”, nau’uin vastaukseksi ja käännyin katsomaan Tuiskutassua.
“Leikin äsken Tulisielun kanssa. Haluatko sinä tulla mukaan? Hän voisi opettaa meille jotain”, katsoin Tulisielua, joka oli vähän kauempana sammalpallon kera. Pudistin päätäni.
“En halua leikkiä tuon kurjan puoliverisen kanssa. Hän on oksettava”, tuhahdin. Olin aiemmin leikkinyt Tulisielun kanssa mutta silloin en tiennyt, että hän oli puoliverinen. Kuvottikin ajatus olla uudestaan puoliverisen kissan kanssa tekemisissä.
“Sinähän pidät hänestä. Eikö hän olekaan ystäväsi?” Tuiskutassu naukui harmistuneena.
“Eivät puoliveriset kuvotukset ole mitään ystäviä. Tuiskutassu he ovat pettureita”, nau’uin vakavana. Mikä siskooni oli mennyt? Eihän puoliverisiin kissoihin voinut luottaa.
//Tuisku?

Lepakkohuuto heilautti lyhkäistä häntäänsä, kun juuri herännyt Rosmariinitassu kysyi miksi hän tuijotteli tassujaan ja oliko hänen kipeä tassunsa jo parempi.
“Kyllähän se jo paremmalta tuntuu, pakko se on myöntää. Uskoisin voivani jo pistää vähän painoakin sille, mutta en ole kyllä kokeillut”, kolli tokaisi lapojaan kohauttaen. Hän nousi istumaan ja alkoi pestä tuuheaa kaulaturkkiaan tarkasti.
“Sinulla on varmasti paljon tärkeämpiäkin asioita, kuin kököttää täällä, joten voisit etsiä mestarisi ja kysyä voisitko tehdä jotain hyödyllistä. Ehkä hyvällä tuurilla pääset vain vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualuset punkkien metsästyksen sijaan”, hän naukui vielä kielenvetojen välissä. Rosmariinitassu hymyili, mutta yritti selkeästi esittää ärtynyttä.
“Ha ha haa, todella hauskaa”, hän sanoi sarkastisesti, mutta alkoikin sitten nauraa. Lepakkohuutokin purskahti nauruun. He naureskelivat siinä kahden, eikä kolli oikein edes tiennyt mille, mutta ei se häntä pysäyttänyt. Jos heillä oli hauskaa yhdessä, miksi turhaan pilata se ylimääräisellä pohtimisella. Hän näki, että leirissä satoi lunta. Sen pienet valkeat hiutaleet tippuivat leppoisasti maahan. Se sai Lepakkohuudon mielen rauhoittumaan. Hän päästi pienen huokauksen ja upposi omiin ajatuksiinsa.

//Rosmy voi vielä jatkaa

Hiljaisuustassu tassutti sisään leiriin Lehtituulen perässä. Hänellä oli huono-olo, mutta hän ei ollut viitsinyt sanoa siitä mitään. Hän oli todennut itselleen vain uudelleen ja uudelleen, että se ei ollut mitään ja hänen pitäisi vain antaa asian olla, mutta hänen huono-olonsa vain tuntui jahtaavan häntä kaikkialle. Aivan yhtäkkiä hänelle saattoi tulla karmea olo ja tuntua siltä, että maailma repeäisi hänen allaan.
Hiljaisuustassu hoiperteli kohti oppilaiden pesää aikeenaan mennä nukkumaan tai muuten lepäämään, mutta Aamuraita pysäytti hänet. Naaras katsoi alas oppilaaseen ja hänen silmissään kimmelsi huoli. Hiljaisuustassu siristi silmiään hieman katsoessaan naaraaseen.
“Hiljaisuustassu? Onko kaikki aivan kunnossa? Et näytä voivasi hyvin”, naaras naukui huolestuneella äänellä. Hiljaisuustassu veti henkeä aikeenaan sanoa jotain, mutta alkoikin yskiä. Aamuraita pörhisti turkkiaan ja katsoi silmät suurina oppilaaseen.
“Sinähän olet tulossa kipeäksi! Nyt lähdet kyllä heti parantajan pesälle tarkistettavaksi! Eikä sitten mitään muttia”, naaras määräsi ja katsoi Hiljaisuustassua määräävästi. Kolli huokaisi ja lähti seuraamaan soturia kohti parantajan pesää. Hän huomasi Kamomillatassun leirin laidassa. Hän huokaisi hiljaa. Nyt hän ei sitten pääsisi juttelemaan naaraan kanssa.
Aamuraita asteli sisään parantajan pesään ja Hiljaisuustassu asteli hänen perässään sisään. Hän näki heti Lepakkohuudon ja Virtaviiman pesässä. Häntä harmitti hieman, että parantajilla oli muutenkin niin paljon tekemistä. Ei hänen pieni sairautensa olisi ollut niin iso asia, että heitä olisi tarvinnut häiritä.
“Hei vain! Mikä on hätänä?” Sumutuulen ääni sai Hiljaisuustassun säpsähtämään ja keskittymään taas muuhun.
“Hiljaisuustassu tässä vaikuttaa sairaalta, joten ajattelin, että olisi hyvä, että hänet tarkistettaisiin”, Aamuraita naukui. Hiljaisuustassu liikautteli tassujaan vaivaantuneesti.
“Käy vain siihen istumaan niin tutkitaan sinut”, parantajaoppilas naukui ja meni Hiljaisuustassun luokse. Kolli teki työtä käskettyä. Hän istahti alas ja antoi parantajan alkaa tutkia. Tämä tarkisti hänen hengityksensä ja kosketti hänen nenäänsä omalla ja sitten teki jotain muuta.
“Mitä oireita sinulla on?” parantajaoppilas kysyi viimein.
“Yskittää ja hieman huono-olo. Nenäkin ja silmät saattavat välillä vuotaa”, kolli kertoi hiljaa. Naaras nyökkäsi.
“Se mahtaa olla vain nuhaa. Se ei ole vakavaa, mutta olisi parempi, että jäät tänne lepäämään, jotta et sairastuta muita”, Sumutuuli naukui ja heilautti häntäänsä kadotessaan yrttivarastolle. Hän tassutti pian joitain yrttejä mukanaan, ja Hiljaisuustassu oletti niiden olevan itselleen, mutta tämä kuitenkin sen sijaan tassutti vain muiden potilaiden luokse. Hiljaisuustassu huokaisi ja katsoi Aamuraitaan.
“Minä menen kertomaan Lehtituulelle, ettet voi osallistua enää harjoituksiin. Lepää sinä vain”, naaras naukaisi hymyillen ja tassutti ulos. Hiljaisuustassu punastui hieman ja meni sitten lepäämään. Aamuraita se sitten oli mukava kissa.

Kesti hetki, että tajusin, mitä Aaltosalaman sanat tarkoittivat. Olin ollut koko päivän huolissani siitä, mikä kumppaniani saattoi vaivata, enkä ollut osannut kuvitellakaan, että pennut voisivat olla syynä. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Sitten kasvoni puhkesivat hymyyn.
"Oikeasti? Aaltosalama, sehän on todella hienoa!" sanoin ja puskin hellästi punaturkkista naarasta samalla äänekkäästi kehräten. Olimme odottaneet pentuja niin kauan, että tuntui uskomattomalta, että ne nyt olivat totisinta totta. Tunsin oloni myös helpottuneeksi. Pennuttomuus oli painanut meidän molempien mieltä viime aikoina paljon, ja olin iloinen siitä, että tuo harmaa pilvi oli nyt purjehtinut yltämme.
"Voisin haljeta onnesta", naukaisin ja katsoin Aaltosalamaa silmiin. "En malta odottaa, että he syntyvät. Haluaisin jo tavata heidät."
Aaltosalama ei vielä päällepäin näyttänyt tiineltä, mutta painoin hetkeksi pääni hänen vatsaansa vasten siihen kohtaan, missä oletin pentujen kasvavan. Vielä en kuullut tai aistinut mitään, mutta saatoin kuvitella pienien karvakasojen kasvavan kumppanini punertavan turkin alla.
"Nyt tiedämme, ettei meissä mitään vikaa ole", sanoin virnistäen. "Onhan kaikki kunnossa? Mitä Hehkuaskel sanoi?"

//Aalto?

"Kaikin mokomin", Myrskymahti hihkaisi ja antoi Lammikkoloikan astella hänen ohitseen oravan perään. "Ei huolta, en aio astua hännällesi!"
Kookas naaras katsoi tarkasti, miten Lammikkoloikka haisteli ilmaa ja pudottautui sitten vaanimisasentoon. Myrskymahdinkin silmään soturin ottamassa asennossa oli totisesti parantamisen varaa, vaikka hän ei itsekään - tietämättään - ollut mikään saalistamisen asiantuntija. Hän kuitenkin päätti antaa naarassoturille tilaisuuden todistaa osaamisensa ennen kuin alkaisi jakelemaan palautetta.
Myrskymahti seurasi Lammikkoloikkaan katseellaan, kun tämä hiipi lähemmäs oravaa. Orava ei ollut vielä huomannut häntä, mutta soturin melko epätasapainoisen asennon myötä se olisi vain ajan kysymys. Lammikkoloikka kuitenkin lähestyi saalistaan sinnikkäästi pitäen liikkeensä hitaina ja harkittuina. Orava keskittyi nakertamaan pähkinää eikä huomannut sen takaa lähestyvää uhkaa.
Myrskymahdin harmiksi Lammikkoloikka astui lumisen pensaan taakse ja hänen näköyhteytensä toveriinsa katkesi. Kookas naaras päätti astella hipihiljaa lähemmäs, mutta tietysti Myrskymahdin olisi pitänyt aavistaa, ettei häneltä luonnistunut huomaamaton liikkuminen. Soturi ehti ottaa vain muutaman äänekkään askeleen lumihangessa, kun orava jo säntäsi paikalta säikähtäneenä.
"Hups", Myrskymahti sanoi ja kohtasi anteeksipyytäväisen näköisenä Lammikkoloikan katseen. "Anteeksi. No, vahinkoja sattuu, eikä tuo onneksi ollut metsän ainoa riistaeläin. Tai edes orava."

//Lammikko?

"Riittävän monta vuodenaikaa kyllä", Jääviilto tuhahti, kun Virtaviima epäili kollin olevan Pikiturkkia paljoa vanhempi. Kun Pikiturkki oli syntynyt, Jääviilto oli ollut jo soturi. Virtaviima pyöräytti silmiään.
"Hyvä on sitten, vanhus", raidallinen soturi vastasi sävyyn, joka oli punaturkkisesta kollista tarpeettoman ivallinen. Jääviilto ei kokenut olevansa vanha, vaikka kuuluikin Kuolonklaanin vanhimpiin sotureihin. Kollin jäänsiniset silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tämä katsoi uhkaavasti klaanitoveriaan.
"Varo sanojasi, hiirenaivo", kolli sähähti ja alkoi nylkeä oravaansa. Virtaviima ei tuntunut tapojensa mukaan välittävän vanhemman soturin uhkaavasta käytöksestä.
"Et sinä minulle mitään uskalla tehdä", harmaaturkkinen naarassoturi naukui ja heilautti häntäänsä. Jääviilto nosti päänsä ylös ja katsoi klaanitoveriaan.
"Sinuna en koettelisi onneasi. Vaikka tulemmekin toimeen, et ole millään tavalla turvassa, jos ärsytät minua", punaturkkinen soturi naukui ja väläytti Virtaviimalle valkeita kulmahampaitaan. Virtaviima kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
"Näyttää siltä, että sinullakin on mehiläisiä päässäsi. Sinulla ei kyllä ole varaa arvostella muita, kun itse olet noin hiirenaivoinen", Jääviilto lisäsi vielä ja alkoi mussuttaa oravaansa.

Koko aterioinnin ajan Jääviillon ja Virtaviiman keskustelu kävi kuumana kuten aina. He tuntuivat kilpailevan siitä, kumpi osasi olla ilkeämpi toiselle. Tosin Jääviilto piti sitä aivan normaalina tapana keskustella, sillä kolli oli tehnyt aina niin. Hän ei osannut olla mukava ja kiltti ja jutella säästä tai sen sellaisesta. Lähes aina, kun soturi avasi suunsa, sieltä pääsi joko valitusta tai solvaamista – vähintään sivulauseessa.
"Katso", Jääviilto sihahti ja käänsi katseensa Kylmäliekkiin, joka astui venytellen ulos sotureiden pesästä, "oletko huomannut tuon käytöksessä jotain epäilyttävää? Minä en luota Kylmäliekkiin, hän taatusti suunnittelee jotain, joka ei ole hyväksi minulle tai Kuolonklaanille. Et ymmärräkään miten raskasta se on, kun täytyy vahtia aikuista kissaa kuin mitäkin pentua!"

//Virta?

Olin päässyt pois parantajan pesältä jo hyvän aikaa sitten, mutta haukka oli jättänyt kylkiini rumat arvet. Inhosin niitä yli kaiken. Vielä enemmän inhosin sitä nokkavaa siivekästä, joka oli kehdannut kajota minuun ja pilata kauniin ulkonäköni. Toivoin todella sen saaneen meidän kynsistämme vähintään yhtä hirveitä ruhjeita, joista jäisi sille ikuinen muistutus kuolonklaanilaisten ylivertaisuudesta.
Nälkä kurni vatsaani tassuttaessani ulos soturien pesästä unilta. Olin mennyt torkuille iltapäivällä heti partiosta päästyäni ja herännyt vasta myöhemmin illalla hämärän jo laskeuduttua leirin ylle. Olisin kernaasti jatkanut höyhensaarien tutkimista, mutta valittava mahani ei antanut minulle hetken rauhaa.
Tuoresaaliskasan luona oli häslinkiä. Jääviilto näytti tuttuun tapaansa haastavan riitaa jonkun kanssa - tuo joku oli Pikiturkki - eikä kumpikaan osapuoli osoittanut merkkejä perääntymisestä. Minä työnnyin tympääntyneenä heidän väliinsä ja yritin ottaa maassa lojuvaa herkullisen näköistä oravaa, kun yhtäkkiä tunsin hampaat lonkassani.
Loikkasin taaksepäin karvat pörhistyen ja heitin murhanhimoisen katseen Jääviiltoon, joka oli juuri näykkäissyt minua. Mitä ihmettä tuo hiirenaivo kuvitteli tekevänsä? Huitaisin kynsilläni hänen kuonoaan kohti, mutta en aivan osunut.
Ilmeisesti meidän pieni yhteenottomme oli saanut Pikiturkin tulemaan toisiin aatoksiin tuoresaaliin ottamisesta, sillä tämä luikki pois paikalta vähin äänin.
Hetkessä minun ja Jääviillon välillä kipinöinyt jännite oli kadonnut, ja punertavaturkkinen soturi rupesi valittamaan Pikiturkista. Minäkin istahdin alas ja taivuttelin lipomaan Jääviillon näykkäisemää kohtaa. Kollin hampaat eivät olleet edes rikkoneet ihoa. Hyvä niin, sillä muuten taatusti olisin repinyt häneltä siitä hyvästä korvat päästä.
“No, monella kissalla tässä klaanissa tuntuu olevan mehiläisiä aivojen tilalla, joten liekö tuo ihmekään”, huiskautin häntääni arvostelevasti. Sen jälkeen siirsin arvioivan katseeni entiseen mestariini. “Et kai sinä kuitenkaan häntä kovin paljon vanhempi ole, vai oletko?”

//Jää?

Jokin aika sitten Lätäkkölempi ja Lampiväre olivat saaneet ensimmäiset oppilaansa. Naaraan mielipide uudesta oppilastaan, Tuiskutassusta, oli varsin kylmä. Tuiskutassu tuntui olevan koko ajan menossa, eikä soturinaaras pitänyt oppilaansa tavasta jekkuilla. Mutta Lätäkkölempi oli pitänyt malttinsa ja pysynyt rauhallisena, vaikka hänen hermonsa olivatkin toisinaan kireällä nuoren oppilaansa vuoksi. Hän kuitenkin arvosti sitä, miten paljon Tuiskutassu välitti perheenjäsenistään ja kuinka uskollinen hän oli Pimeyden Metsälle ja klaanilleen. Lätäkkölempi oli lähes täysin varma, että pienellä hiomisella hän saisi koulutettua naaraasta oivan soturin Kuolonklaanille.
Loskalauhan saapuminen Lätäkkölemmen seuraan ei ollut ollut asia, jota naaras olisi osannut ensimmäisenä odottaa mustan soturin nähdessään. Kolli oli hopeanharmaata naarasta jonkin verran nuorempi, eikä hänen soturinimityksistään ollut päässyt vierähtämään paljoa aikaa. Loskalauha ei ollut kuten veljensä Salamasielu. Musta kolli oli lähes aina jäänyt pentuetoverinsa varjoon, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän erityisemmin huomiota häneen. Se lieni syy, miksei Lätäkkölempikään tuntenut kollia sen paremmin. Kuin tilauksesta myös Lampiväre saapui leiriin ja liittyi kaksikon seuraan.
"Uskon, että jos soturit käyvät parantajan luona heti ensimmäisten oireiden ilmettyä, viheryskän leviäminen voidaan estää", Lätäkkölempi naukaisi ja kohtasi Loskalauhan katseen, "jotkut soturit tuntuvat vähättelevän tauteja, jonka vuoksi ne usein leviävät. He tuntuvat inhoavan parantajaa, jonka vuoksi pysyttelevät siitä kaukana tajuamatta sitä, miten tärkeää itseään on hoitaa. Parantajat tekevät tärkeää työtä, jota kuolonklaanilaiset eivät osaa arvostaa."
Loskalauha kuunteli Lätäkkölempeä hiljaa, antaen soturille tilaa puhua. Kun Lätäkkölempi oli pitänyt pienen tauon, eikä musta kolli ollut vielä ehtinyt vastata mitään, soturi päätti jatkaa puheitaan parantajista ja heidän arvostaan.
"Mieti nyt, jos meillä ei olisi parantajaa, koko klaani olisi mennyttä yhden vastoinkäymisen – kuten taistelun tai viheryskäepidemian – jälkeen, emmekä voisi sille mitään. Vai mitä mieltä sinä olet asiasta?" Lätäkkölempi kysyi ikään kuin haastaen Loskalauhan. Mikäli soturin vastaus ei puoltaisi Lätäkkölemmen ajatusmaailmaa, naaras paasaisi parantajan asemasta mielellään niin kauan, että kolli ymmärtäisi olevansa väärässä.

//Loska tai Lampi?

Tuhkajuovan vastaus ei yllättänyt minua. Tietysti hän kehui Lammikkoloikkaa, joka muistutti kolmikosta eniten itseään. Tuhkajuova kun kuvitteli olevansa oikeassa omien näkemystensä kanssa siitä, mikä kissojen elämän tehtävä oli. En ollut samaa mieltä, sillä oli suorastaan masentava ajatus, että eläisimme täällä vain uhrataksemme kaiken aikamme ja vaivamme klaanille. En kuitenkaan jaksanut alkaa väittelemään asiasta naaraan kanssa juuri nyt, vaan tyydyin istumaan hiljaa hänen vieressään.

Tuhkajuovan kanssa käymäni keskustelu tuli jälleen mieleeni, kun eräänä päivänä huomasin Lätäkkölemmen istuskelevan yksin sotureiden pesän edustalla. En voinut ymmärtää, miksi entisen mestarini mielestä hänen tyttärensä ei ollut kehumisen arvoinen. Olin juuri aiemmin ollut Lammikkoloikan kanssa partiossa - josta Tuhkajuovalla kehuja riitti - ja naaras oli sietämättömän tylsä. Hänen siskollaan taas oli usein kiinnostavaa sanottavaa, eikä hän turhaan hiljentänyt ääntään vaan esitti aina mielipiteensä varmana.
Hetken emmittyäni päädyinkin astelemaan Lätäkkölemmen luo. En ollut varma, oliko seurani toivottua: en oikeastaan tuntenut Lätäkkölempeä, eivätkä tarkkailuni olleet tarjonneet tähän kysymykseen tyydyttävää vastausta. Saatoin vain toivoa, etten kävisi soturin hermoille.
"Hei Lätäkkölempi", sanoin ja istuuduin harmaan naaraan viereen. Lätäkkölempi nyökkäsi ja tervehti minua takaisin.
"Hei vain, Loskalauha."
Tuskin olisi sopivaa alkaa heti keskustelemaan klaanipolitiikasta, vaikka kovasti halusinkin kuulla, mitä Lätäkkölemmellä oli sanottavana. Olisi aloitettava kevyesti.
"Säät ovat olleet viime aikoina kehnot", virkoin, ja kaduin sanomaani heti. Puhuinko tosissani säästä? Juuri kun olin mielessäni sättimässä itseäni tylsyydestä, sanan varsinainen merkitys asteli paikalle Lampiväreen muodossa. Hän ei kaiketi ollut huomannut minua ensin vaan oli ollut aikeissa tulla vain Lätäkkölemmen seuraan, sillä harmaa naaras näytti hieman yllättyneeltä istuuduttuaan ja nähtyään minut sisarensa toisella puolella. Hän nyökkäsi nopean tervehdyksen.
"Kylmä sää altistaa taudeille", jatkoin keksittyäni hieman kiinnostavamman suunnan keskustelulle. "Toivon, ettei viheryskä leviä klaanissa. Mitä luulet - luulette - voikohan sitä ollenkaan estää?"
Isäni oli vastikään menehtynyt kyseiselle sairaudelle, mutta aihe ei tuntunut aralta. Ikävöin häntä joissain määrin, mutta Kuuraturkki ei ollut koskaan ollut tarpeeksi läheinen, jotta olisin kokenut suuria sydänsuruja. Salamasielukaan ei ollut ottanut menetystämme kovin raskaasti, kuten ei emokaan. Vaikka olin toipunut Kuuraturkin kuolemasta nopeasti, huomasin silti etsiväni häntä silloin tällöin leiristä katseellani, aivan kuin mustavalkoinen soturi olisi saattanut putkahtaa jostain nurkasta näkyviin. En ollut ehkä vielä käsittänyt, että hän tosiaan oli poissa. Joinain aamuina herättyäni olin unohtanut kokonaan hänen kuolemansa. Sitten muistin yhtäkkiä todellisuuden ja maailma tuntui hetken harmaalta.

//Lätäkkö?

Ystävykset olivat siirtäneet linnun nukkumapaikan rajan toiselle puolelle sen vetäessä sikeitä. Naaraiden onneksi kukaan ei ollut huomannut heitä, ja heidän oli helppo valehdella syy, miksi heidän jälkensä johtivat reviiriltä pois.
“Eiköhän se pärjää”, Aaltosalama naukui ystävälleen ja toivoi kuulostavansa vakuuttavalta. Todellisuudessa hän ei ollut ollenkaan varma, löytyisikö lintu yhtenä kappaleena huomenna. Siipirikkona se oli helppo saalis mille tahansa nälkäiselle pedolle, jolla vain oli tarpeeksi tarkka hajuaisti vainuta se.
Hän oli jo kääntymässä lähteäkseen, kun tunsi Sulkavirran tuijottavan häntä. Hän tukahdutti huokauksen ja kääntyi tähän päin lempeä hymy kasvoillaan. “Palaamme kyllä. Se on varmasti kovin väsynyt, joten meidän kannattaisi palata jo kotiin ja jättää se tänne lepäämään.”
Sulkavirta vilkaisi lintua ja nyökytteli sitten päätään. “Niin, totta.” Naaras kumartui vielä linnun puoleen ja sanoi sille jotakin, mitä Aaltosalama ei kuullut.
Hän odotti hieman kärsimättömästi, että hänen ystävänsä oli valmis hyvästiensä kanssa, ja sitten he lähtivät taivaltamaan takaisin Kuolonklaanin leirin suuntaan.

Varissulka oli tullut jo takaisin ulkoa, kun Aaltosalama hipsi Sulkavirran edellä sisälle soturien pesään. Hän toivotti ystävälleen hyvät yöt ja suuntasi sen jälkeen omalle vuoteelleen.
Hän oli olettanut Varissulan olevan jo unessa, mutta kun hän oli käymässä makuulleen sammalille, kollin pää nousikin yhtäkkiä ylös.
“Tepä olitte kauan ulkona”, tämä puhui matalalla äänellä, jotta ei olisi herättänyt muita.
“Niin, no, hyvän ystävän kanssa aika rientää”, hän vastasi ja yritti kätkeä äänestään turhautumisensa. Hän oli aikeissa asettua kumppaninsa viereen yöpuulle, kun yhtäkkiä muisti asian, josta hänen täytyi kertoa Varissulalle. “Minulla on sinulle kerrottavaa. Se liittyy niihin minun oireisiini. Voisimmeko mennä ulos?” Naaras yritti nähdä pimeässä tummanharmaan soturin ilmettä.
“Mennään vain”, kuului Varissulan vastaus, ja Aaltosalama tunsi viiksien hipaisevan kuonoaan kollin noustessa varovasti jalkeille.
Hän johdatti heidät pesän ulkopuolelle, lähemmäksi leirin reunoja. He olivat viettäneet leirin muurien ulkopuolella ihan tarpeeksi aikaa Sulkavirran kanssa tänään, joten hän mieluummin pysytteli nyt leirissä.
“Kävin aiemmin tänään siellä parantajan pesällä, kuten varmaankin muistat”, hän aloitti hitaasti, etsiskellen oikeita sanoja. Sama innostus, joka oli kuplinut hänen sisällään ensimmäisen kerran uutisesta kuullessaan, nousi jälleen pintaan. Hän nosti katseensa Varissulan silmiin, jotka kiiluivat heikossa valon kajossa. “Hehkuaskel sanoi, että minä odotan pentuja!”

//Varis?

Jääviillon kita avautui pitkään haukotukseen. Kolli kirosi mielessään lehtikadon ja sen aiheuttaman pimeyden. Hämärä auringonlaskun metsästyspartio sai Jääviillon hyvin väsyneeksi. Asiaa ei auttanut se, että hän taivalsi lumihangessa aivan ypöyksin. Ainoa valonlähde oli taivaalla mollottava puolikuu ja sen rinnalla tuikkivat tähtöset. Seuraavaksi Jääviilto kirosi Pimentovarjon, muttei tyytynyt tekemään sitä vain mielessään. Hänen oli puhuttava vihansa varapäällikköä kohtaan ääneen.
"Mikäkin hiirenaivo, laittaa nyt minut, siis minut! Tällaiseen partioon. Näinkö paljon hän todella arvostaa minua? Niinpä niin, kyllä minä hänelle vielä näytän", punaturkkinen kolli uhosi puoliääneen hampaitaan väläytellen.
Jääviiltoa ei olisi huvittanut saalistaa, mutta hän tiesi, että hänen olisi kuitenkin edes yritettävä. Jos hän veisi leiriin yllin kyllin riistaa, hän saisi muilta ihailua ja kehuja. Ei häntä kiinnostanut se, saisivatko muut vatsansa täyteen. Tälle soturille tärkeintä oli, että hän itse saisi syödäkseen ja pysyisi kylläisenä. Jääviilto oli saanut suurimman osan ärtymyksestään purettua, joten hän alkoi haistella ilmaa tuoresaaliin varalta. Hän näyttäisi koko maailmalle, että tässä seisoi kaikkien aikojen paras soturi, jolle ei mistään maailman kolkasta löytyisi vertaista. Tyytyväinen virne hiipi soturin kasvoille, kun hän haistoi metsän tuoksujen seasta tuoreen oravan hajujäljen. Hän rämpi hangessa hajua kohti, kunnes soturi huomasi edessään kulkevat pienet jalanjäljet. Pörröhäntä oli kulkenut tästä, joten Jääviilto lähti oitis hiipimään jälkien perään.

Saaliin jäljittäminen oli ollut tylsääkin tylsempää puuhaa, mutta Jääviilto oli kuin olikin löytänyt jäljittämänsä oravan. Tupsukorvainen pörröhäntä oli loikkinut metsän varjoissa, etsien kaiketi suojaa tai ruokaa. Jääviiltoa ei ollut kiinnostanut jäädä seuraamaan eläimen touhuja, vaan hän oli oitis syöksynyt sitä kohti. Harvemmin punaturkkinen soturi jaksoi jäädä vaanimaan saaliseläintä riittävän pitkäksi aikaa, joten nytkin orava oli huomannut hänet liian aikaisin. Se oli lähtenyt kauhusta vinkuen huutamaan karkuun, kun Jääviilto oli syöksynyt sitä kohti kynnet ojossa. Orava oli kavunnut lähimpään kuusipuuhun ja päässyt pälkähästä. Jääviilto iski kyntensä puuterilumeen ja kirosi oravan kuolemaan. Pörröhäntä oli tällä kertaa saanut säästää henkensä, mutta vielä jonain päivänä se kuolisi. Tuskin Jääviillon kynsissä, mutta ainakin jonkun.
Jääviilto oli menettänyt viimeisenkin kiinnostuksensa saalistamiseen, joten hän tyytyi vain vaeltelemaan metsikössä ja punomaan juoniaan. Jatkuvasti hänen ajatuksensa kääntyivät Pimentovarjoon. Hän päätteli tuntevansa niin suurta inhoa varapäällikköä kohtaan, joka oli syy miksi naaras tunkeutui hänen ajatuksiinsa. Jääviilto päätti, että hän menisi mustaturkkisen soturin juttusille heti leiriin päästyään. He eivät olleet onnistuneet saamaan mitään todisteita siitä, että Leppävarjo oli eloklaanilaisia auttanut petturi, mutta sillä ei olisi väliä. Jääviilto oli päättänyt, että hän vaikka valehtelisi, saadakseen jokaisen uskomaan, että tabbykuvioinen soturi oli klaanipetturi. Sitten Jääviilto saisi arvostusta ja kunnioitusta siitä hyvästä, että hän oli löytänyt petturin.

Jääviilto oli palannut leiriin tyhjin käpälin. Hän ei ollut saanut lainkaan saalista kiinni, mutta siitä huolimatta kolli kiiruhti tuoresaaliskasalle muiden mukana. Kun partion jäsenet laskivat saaliinsa miltei tyhjään tuoresaaliskasaan, Jääviilto valikoi päältä parhaan saaliin.
"Sinä et saanut lainkaan saalista, joten anna muiden valita ensin", musta Pikiturkki sähähti vanhemmalle soturille. Punaturkkinen Jääviilto loi uhkaavan katseen pienikokoiseen naaraskissaan.
"Mitä sinä sanoit?" kolli kysyi ja laski juuri kasasta ottamansa oravan maahan. Pikiturkki paransi ryhtiään, eikä pelännyt kohdata itseään suuremman kollin jäänsinistä katsetta.
"Että sinä et ole ansainnut tuota oravaa", naaras naukui sähähtäen. Jääviillon kasvoille piirtyi vihainen ilme, kun hän kumartui pienen soturin tasolle.
"Oi, miten minua pelottaakaan. Keskittyisit omiin asioihisi, hiirenaivo", Jääviilto ärähti. Pikiturkki siristi ruskeita silmiään.
"Tämän klaanin asiat ovat minun asioitani", naaras naukui terävällä äänellä.
"Väärin", Jääviilto naukui, "minun asiani eivät ole sinun asioitasi. Mitä sinä oletkaan tehnyt tämän klaanin vuoksi? Ai niin, et mitään! Olet pelkkä nolla, joten sinulla ei ole oikeutta puhua minulle ilman lupaani. Paina se pieneen, typerään päähäsi tai en vastaa seurauksista."
Jääviilto huomasi, miten Pikiturkin silmissä leimahti. Hän oli saanut tuon hiirenaivon suuttumaan. Vanhemman soturin kasvoille piirtyi tyytyväinen virne, hän nautti tästä tilanteesta täysin rinnoin, vaikka tunsikin yhtä aikaa myös suurta inhoa ja vihaa klaanitoveriaan kohtaan.
"Mitä te tässä oikein taistelette? Siirtykää sivuun, täällä on muitakin, jotka odottavat tuoresaalista", Virtaviiman terävä ääni kantautui Jääviillon takaa. Kolli katsahti entiseen oppilaaseensa, joka tunkeutui puoliväkisin Jääviillon ja Pikiturkin väliin. Kun raidallinen naarassoturi oli takuulla kiusallaan nappaamassa Jääviillon käpälien edessä lojuvaa oravaa hampaisiinsa, Jääviilto puolustautui välittömästi. Hän näykkäsi varoitukseksi raidallista naarasta lonkasta. Virtaviima sähähti ja loikkasi taaemmas, huitaisten käpälällään ilmaa aivan vanhemman soturin kasvojen edestä. Jääviilto huomasi, kuinka Pikiturkki karkasi paikalta mitään sanomatta.
"Tuo kissa se vasta onkin hiirenaivo. Kuulitko miten hän puhui minulle? Kunnioittaisi vähän edes vanhempia sotureita!" Jääviilto alkoi valittaa Virtaviimalle, joka oli hänen mielestään yksi klaanin siedettävimmistä sotureista.

//Virta?

Sulkavirta mietti ja mietti, mutta ratkaisun keksiminen tuntui tähänkin ongelmaan mahdottomalta. Hän katsoi mietteliäs katse kasvoillaan varpusta, joka lepäsi sammalvuoteen päällä yhä ajoittain täristen. Soturi käänsi katseensa ystäväänsä, joka oli kysynyt, syntyikö Sulkavirran mielessä mitään ideoita. Harmaanruskea naaras pudisteli päätään.
"Miksi tämä on niin vaikeaa?" soturi kysyi huokaisten. Aaltosalama kohautti lapojaan.
"Emme voi viipyillä täällä enää kovin kauaa ilman, että muut alkavat ihmetellä. On keksittävä jotain", punaturkkinen soturi huomautti. Sulkavirta ei pitänyt siitä, että Aaltosalama tuntui koko ajan hoppuilevan ja pitävän asiaa turhana, kun Sulkavirralle se oli tässä hetkessä melkein elämääkin tärkeämpi tehtävä.
"Yritetään niin, että emme koske lintuun, vaan sen pesään. Jos saisimme kannettua sen rajan toiselle puolen koskematta lintuun, se ei ehkä alkaisi huutaa", raidallinen naaras ehdotti mietteliäänä. Aaltosalama siristi silmiään epäröiden.
"No, kai sitä voi kokeilla", naaras naukui taas lapojaan kohauttaen. Kaksikko astui varovaisesti lintua lähemmäs ja he tarttuivat sammalvuoteen reunoista kiinni. Lintu oli nukahtanut, joten se ei varmaankaan edes huomannut, kun kissat siirsivät sen leposijaa muualle.

"Eiköhän tämä riitä", Aaltosalama tokaisi, kun pesä oli viety muutaman ketunmitan päähän Kuolonklaanin rajasta. Sulkavirta nyökytteli tyytyväisenä päätään.
"Jos joku kysyy, miksi olemme menneet rajan yli, niin voimme sanoa jahdanneemme saalista", Sulkavirta naukui, vaikka arveli Aaltosalaman miettineen jo samaa mielessään. Hänen ystävänsä ei nimittäin ollut mikään hiirenaivo.
"Toivottavasti lintu pärjää... Palaammehan huomenna taas katsomaan sitä?" Sulkavirta kysyi ja katsahti ystäväänsä.

//Aaltosalama

Sulkavirran ehdotus siirtää lintu rajan ulkopuolelle ja käydä katsomassa sitä siellä päivittäin ei kuulostanut Aaltosalaman korvaan vieläkään kovin vakuuttavalta, mutta hän oli valmis joustamaan asiassa sen verran. Jos lintu olisi rajojen toisella puolella, se tuskin joutuisi kenenkään nälkäisen klaanikissan suihin. Toki ongelmana oli se, että ennen pitkää joku vielä huomaisi heidän ylittäneen säännöllisesti rajamerkit, mutta hän ei halunnut ajatella sitä vielä.
Tärkeintä oli, että lintu saatiin vietyä mahdollisimman kauas täältä ja Sulkavirta saisi mielenrauhan. Ehkä yön yli nukuttuaan naaras vihdoin tajuaisi ideansa älyttömyyden.
“Hyvä on”, Aaltosalama huokaisi ja laski katseensa hänen tuomilleen sammalille kiivenneeseen lintuun, “mutta miten ajattelit, että saamme liikutettua sitä mihinkään tulematta huomatuiksi? Se nostaa metelin vain jos hipaisemmekin sitä. Jos lähistöllä sattuu olemaan partio tai kissoja metsällä, se kuullaa heti, ja sitten meillä on selittelemisen paikka.”
Sulkavirta avasi suunsa, mutta sulki sen lähes samantien, kun ei osannutkaan vastata mitään. He kummatkin vaikenivat pohtimaan asiaa.
Aaltosalama rupesi miettiessään pesemään turkkiaan. Oli linnulta ymmärrettävä reaktio nostaa älämölö, kun se luuli joutuvansa kissan kitaan. Hän ei kuitenkaan keksinyt, miten muuten he voisivat viedä sitä mihinkään.
“Syntyykö ideoita?” Hän siirsi neuvottoman katseensa ystäväänsä, joka istui vähän matkan päässä linnusta hännänpäätään pohtivasti nytkytellen.

//Sulka?

Sulkavirta puri hammastaan kuunnellessaan ystäväänsä. Epäilemättä Aaltosalaman puheissa oli pointtinsa... Kuolonklaanin lait eivät varsinaisesti kieltäneet haavoittuneiden eläinten pelastamista, mutta Henkäystähti voisi ajatella Sulkavirran asettuvan klaaniaan vastaan, jos hän ei antaisi klaanitovereidensa syödä haavoittunutta lintua. Jos Henkäystähti saisi tietää, se voisi olla haitaksi Sulkavirralle ja ennen kaikkea Lokkimielelle... Hänen poikansa ei ollut puhdasverinen ja vaikka Lokkimieli olikin ansainnut Henkäystähden luottamuksen, voisi Sulkavirran touhut vaikuttaa myös siihen, miten päällikkö näkee naaraan jälkikasvun. Mutta Sinilintu... Hän olisi halunnut pelastaa linnun hinnalla millä hyvänsä. Sulkavirta oli vaikeassa tilanteessa. Oliko kuolleen sisaren toiveiden kunnioittaminen todella niin tärkeää, että Sulkavirta riskeeraisi hyvän elämänsä Kuolonklaanissa? Jos Sulkavirta menettäisi päällikön luottamuksen, hänestä tulisi leirin vanki ties kuinka pitkäksi aikaa, kenties koko loppuiäkseen.
"Entä jos... Entä jos me piilotamme linnun rajan toiselle puolen ja käymme katsomassa sitä päivittäin?" Sulkavirta ehdotti. Hän ei voisi jättää lintua tähän kuolonklaanilaisten armoille. Jos lintu olisi rajan toisella puolen, kuolonklaanilaiset tuskin löytäisivät sitä.
"Voisitko sinä auttaa minua vielä vähän, Aaltosalama? Siirretään lintu pois täältä, jonnekin turvallisempaan paikkaan", harmaanruskea naaras ehdotti epämukava ilme kasvoillaan. Hän toivoi, ettei joutuisi tekemään tätä kaikkea yksin, ilman Aaltosalamaa.

//Aalto

Aaltosalaman oli hillittävä itseään sähisemästä ääneen ystävänsä ehdotukselle. Hän kyllä kunnioitti naaraan velvollisuudentuntoa siskolleen tekemänsä lupauksen täyttämiselle, mutta jossain oli mentävä raja. He olisivat isossa pulassa, jos joku muu saisi tietää heidän puuhistaan. Ja sitten he vasta pulassa olisivatkin, mikäli tieto kiirisi Henkäystähden korviin asti.
“Sulkavirta rakas, kuuntele minua”, hän henkäisi hiljaa, pakotti äänensä pysymään rauhallisena. “Mitä luulet muiden sanovan, jos he saavat tietää, että heidän klaanitoverinsa ovat rampanneet rajan ulkopuolella huolehtimassa saaliseläimestä.” Hän huomasi ystävänsä niskakarvojen nousevan pystyyn, mutta jatkoi siitä huolimatta: “Sinilintu olisi varmasti kovin otettu siitä, miten tiukasti olet pyrkinyt pitämään kiinni hänen periaatteestaan, mutta en usko hänenkään haluavan sinun joutuvan vaaraan sen vuoksi. Vaikka Henkäystähti on isäsi, hän on myös päällikkö, ja päällikkönä hän on vastuussa siitä, että koko klaani tulee ruokituksi etenkin näin lehtikadon aikaan. Jos hän saisi tietää tästä, hän ei vain tappaisi tuota lintua vaan myös varmasti rankaisisi meitä.”
Aaltosalama odotti sydän tykyttäen Sulkavirran reaktiota. Hän tiesi, että se, mitä hän oli juuri sanonut tälle, ei ollut ollut tälle mieleen. Hän ei kuitenkaan voinut vaarantaa ystäväänsä, itseään tai syntymättömiä pentujaan jonkin siipirikon linnun vuoksi. Hän ei vain voinut.

//Sulka?

Särötassu ja Lainetassu lähtivät Aamuraidan seurasta ja istahtivat vähän matkan päähän. Lainetassu totesi, että soturi olisi ansainnut saada kuonoonsa. Naaras myös samaistui, vaikka ei olisikaan halunnut, kun Särötassu totesi, että Aamuraita olisi kyllä osannut kuitenkin väistää.
“Valitettavasti. On typerää ajatella, että sotureiden aikaa tuhlataan siihen, että he joutuvat kouluttamaan puoliverisiä kissoja. Ajatella sitä. Jos saisin tietää, että olisin puoliverinen, en koskaan voisi antaa vanhemmilleni anteeksi. Varmaan karkaisin klaanista vain, jotta en olisi riesa. Ei vaan työskentelisin syömättä juuri mitään”, siniharmaa oppilas totesi. Särötassu vain murahti jotain myöntävää.
Lainetassu kellahti kyljelleen ja päästi pitkän huokauksen.
“Olisimpa jo soturi. Kaipaan elämääni jotain jännitystä. Kaipaan tekemistä. Haluaisin karata leiristä nytkin, mutta en saattaisi tehdä sitä. Henkäystähti olisi niin pettynyt minuun”, naaras huokaili dramaattisesti puhuessaan veljelleen.
“Tämä lumikin tekee minut hulluksi. Se jää kiinni turkkiin ja sitten saakin sukia turkkia entistäkin kauemmin”, hän jatkoi vielä, kun Särötassu ei kerennyt sanoa mitään. Lainetassu ei kyllä itsekään täysin tiennyt mitä halusi. Hän halusi tehdä jotain uutta, mutta kaikki mitä leirissä saattoi tehdä oli tylsää ja kaikkeen mitä ulkona saattoi tehdä tarvittiin mestari mukaan.

//Särö?

Kuuntelin Lainetassun säväyttäviä ilkeilyjä naaraan syntyperästä ja perheestä. Tuli minun vuoroni mutta odotin kuitenkin ensin, että Aamuraita naukuisi sanottavansa loppuun. Hän pahoitteli, säälittävää. Näpäytin hännän päälläni ilmaa terävästi sivuuttaen soturin pahoittelun. Koitin keksiä jotain hyvää sanottavaa. Sitten sain hyvän ajatuksen.
“Olet aivan täysin samanlainen petturi kuin isäsi Mäyräkynsi. Sinut joko kuuluisi telottaa tai pistää pois klaanista niinkuin Lainetassukin kertoi. Saisit myös hävetä sitä Orvokki jota kuta, jota sinä joudut kutsumaan emoksesi”, sihahdin ja käännähdin ympäri tassuttaakseni pois. En tiennyt seurasiko Lainetassu, joten käännyin puoliksi ympäri.
“Sisko, ei tuhlata turhaan aikaa tuollaiseen säälittävään rääpäleeseen”, nau’uin ja, kun tiesin hänen seuraavan minua lähdin toiselle puolelle leiriä. Istuin alas ja jäin odottamaan Lainetassulta jonkinlaista kommenttia.
“Hyvin tehty”, hän naukaisi lyhyesti ja pyllähti sitten viereeni. Nyökkäsin.
“Ihan älytön tuhanpäiväinen riistan kuluttaja”, sanoin pudistellen päätäni. Tarkoitin tietenkin Aamuraitaa, eihän sisareni ollut turhanpäiväinen. Lainetassu päästi hyväksyvän murahduksen.
“Niin juuri”, hän ärähti, “Hänen olisi tuon lisäksi kuulut saada kuonoonsa.”
“En usko, että meillä kuitenkaan olisi tarpeeksi taitoa siihen. Hän on sentään soturi vaikka kyvytön onkin niin varmaan hän osaa sentään väistää”, sanoin ja katsoin vielä leirin toisella puolella olevaa Aamuraitaa, joka näytti hieman lannistuneelta. Voitonriemu virtasi suonissani.
//Laine?

Lainetassu tunsi mielihyvää, kun Särötassukin alkoi jo vähän lämmetä Aamuraidalle ilkeilylle.
“Olen samaa mieltä. Minusta voisit vain kadota. Ainakin meille olisi enemmän riistaa, kun sinun kaltaisiasi turhakkeita ei olisi. En vain ymmärrä miten pystyt näyttää naamaasi jollain ‘tauolla.’ Todellinen Kuolonklaanilainen vaikka näääntyiso työssään, jotta saisi koko klaanin hoidettua”, Lainetassu murahti. Aamuraita näytti loukkaantuneelta ja se vasta Lainetassua villitsikin.
“Minusta olisi parempi jos kettu nappaisi sinut ruoakseen. Sen löyhkääjän elämä saattaa olla jopa parempi kuin sinun. Sitä vastaan taistellessa ainakin oppisi jotain. En ymmärrä miten voit elää itsesi kanssa. Vanhempasi olivat jo itsessään karmeita kissoja joten perimäsi on varmasti lähes sama. On vain ajan kysymys, että petät klaanisi”, naaras sihahti ja katsoi Särötassuun. Keksisikö hänen veljensä jotain hyvää lisättävää? Olisi hyvä jos keksisi. Lainetassu sai aina mielihyvää, kun sai nähdä puoliverisen kissan surullisena.
“Anteeksi, en tarkoittanut suututtaa”, Aamuraita naukaisi ja katsoi Lainetassuun ja sitten Särötassuun. Lainetassukin käänsi katseensa Särötassuun odottavasti. Hän toivoi, että kolli keksisi jotain hyvää sanottavaa vielä.

//Särö?

Minua alkoi heti epäilyttää oliko hyvä idea innostuttaa siskoani näin, koska nyt hän oli jo menossa Aamuraidan luo “näyttämään tälle kuuluvan paikan”. Kohautin lapojani ja vilkuilin Aamuraitaa ja Lainetassua vuorotellen pohtien oliko hyvä idea käydä soturin kimppuun mutta oletin kuitenkin, että Lainetassulta löytyi jotain järkeä, joten päätin suostua. En halunnut näyttää mitenkään olevani puoliveristen ja pettureiden puolella.
“Niin kai”, naukaisin vakaalla äänellä ja nyökäten. Lainetassu näytti hieman tyytyväisemmältä ja nousi. Seurasin häntä Aamuraidan luo.
“Hei kirppusäkki! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi? Sinun pitäisi olla hyödyksi klaanille, eikä vain kököttää siinä!” Lainetassu huudahti, kun lähestyi soturia. Iskin kasvoilleni hieman vihaisemman ilmeen ja seisoin sisareni takana näyttääkseni, että olin samaa mieltä. Aamuraita pudisteli päätään.
“Anteeksi. Tulin juuri partiosta ja otan hetken taukoa ennen kuin palaan tehtävieni pariin”, puoliverinen kammotus naukaisi.
“Tauon? Eivät oikeat soturit tarvitse mitään taukoja”, Lainetassu tuhahti halveksuvasti. Ärähdin ja vilautin hampaitani nopeasti. Lainetassu näytti hieman ylpeämmältä minusta.
“Ei puoliverisistä ole mitään hyötyä Kuolonklaanille”, sanoin itsevarmana. Halusin näyttää Lainetassulle, että osasin olla ilkeä.
//Laine?