Taivastassu: 22kp! - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Pikkutassu: 22kp! - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Pimentotassu: 49kp! -

Pihkatassu: 14kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Haahkapentu: 42kp! - Voit nimittää itsesi oppilaaksi. Mestarisi tulee olemaan Hopeaputous. Ilmoita nimityksistä ilmoituksiin.

Tuhkatassu: 39kp! -

Karhutassu: 10kp -

Kuuratassu: 10kp - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Haaskatassu: 9kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Sammalpentu: 7kp - 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Punatähti oli juuri kysynyt oppilaaltaan, mitä tämä haistaa. Pimentotassu oli kertonut haistavansa jäniksen ja ketun tai koiran. Sitten päällikkö oli pyytänyt minua ja Kuuratassua tarkentamaan oppilaansa vastauksia. Maistelin ilmaa, ja haistoin jänikset ja eläimen, joka oli ehkä ennemmin koira kuin kettu, mutten ollut varma. Lisäksi ilmassa oli joku haju, jonka olin joskus haistanut, mutten saanut päähäni, mikä se oli.
“Se ei ollut kettu, vaan koira”, Kuuratassu kertoi nopeasti. Punatähti nyökkäsi.
“Kaksijalka”, vastaus tuli ulos suustani sillä hetkellä, kun oivalsin sen. Päällikkö nyökkäsi taas.
“Niistä ei ole mitään harmia, sillä kaksijalat koirineen viihtyvät reviirillämme toisinaan. Hiirenkorvan edetessä täytyy olla varovainen, sillä koirat saattaavat olla vapaana. Viherlehden aikaan kaksijalan pennut saattavat käydä Hehkulammen rannassa”, punaruskea kolli kertoi. Liekkihäntä oli kertonut minulle kaksijaloista. Ne asuivat Ukkospolun takana sijaitsevassa kaksijalkalassa. Mestarini oli kertonut myös kotikisuista, jotka elivät kaksijalkojen kanssa ja söivät outoa ruokaa. Kuivat nappulat eivät kuulostaneet erityisen houkuttavilta. Olin sitä mieltä, että jokainen kissa tarvitsi oikeaa tuoresaalista elääkseen.


Partion jälkeen palasimme leiriin. Aurinko oli korkealla ja lämmitti jo vähän enemmän. Pakkasta ei tainnut olla lainkaan. Astelin oppilaiden pesälle ja jäin istumaan kaikessa rauhassa hieman etäämmälle Jäätassusta ja Kylmätassusta. Huomasin myös klaanin tuoreimman oppilaan, Haaskatassun istuvan etäämmällä. Entinen erakko oli tullut klaaniin jokin aika sitten. Hänen kasvonsa ja oikea jalka olivat palaneet pahasti tulipalossa. En ollut koskaan jutellut kollille, eikä totta puhuen kyllä kamalasti huvittanutkaan. Suoraan sanoen kissa näytti rumalta. Jotkut pennut saattaisivat jopa säikähtää arpeutuneita kasvoja. Koko olemus oli muutenkin melko rähjäinen.
Hetken kuluttua huomasin Liekkihännän lähestyvän minua. Käännyin kohti mestariani rauhallisesti. Valkea soturi pysähtyi, muttei istunut alas.
“Lähdelle harjoitteleman taistelua Ruusutuikkeen ja Haaskatassun kanssa”, soturi ilmoitti rauhallisella äänellä. Kuin vaistomaisesti katseeni liukui Liekkihännästä Haaskatassun suuntaan. Tumma oppilas huomasi sen, mutta käänsi päänsä poispäin.
“Milloin?” kysyin, koska en jaksanut alkaa väittämään vastaan. Taisteluharjoitukset olivat aina hyvästä, vaikka vastustaja olisikin tuollainen. Pystyikö Haaskatassu edes taistella vammojensa vuoksi? Toisaalta, vastustajaansa ei ikinä saanut aliarvioida. Haaskatassu saattoi olla hyväkin taistelija, sillä ulkokuori ei koskaan kertonut mitään.
“Nyt heti”, Liekkihäntä sanoi heilauttaen oranssia häntäänsä. Huomasin Ruusutuikkeen kävelevän oppilaansa luokse. Naaras kertoi tuolle uutiset, ja Haaskatassu vilkaisi minua. Hän nyökkäsi ja seurasi mestariaan meidän luoksemme. Kukaan ei sanonut mitään. Ruusutuike katsoi kumppaniaan lämmin hymy kasvoillaan. Vakava Liekkihäntä nyökkäsi ja johdatti meidät ulos leiristä. Kävelin Haaskatassun edellä, ja Ruusutuike piti perää. Mestarini lkiristi tahtia heti ulos päästyämme. Pysyin hänen perässään ongelmitta, mutta olin välillä vähällä upota hankeen. Aurinko teki lumesta pehmeämpää ja sitä myötä myös upottavampaa.
“Harjoittelemme Lehtikuusilaaksossa”, Liekkihäntä vastasi niin kovaan ääneen, että myös Ruusutuike saattoi kuulla sen. Soturi johdatti meidät Lehtikuusilaaksoon.
Laakson reunat olivat melko loivat, joten ongelmia alaspääsyssä ei ollut. Lumi oli tosin paikoin liukasta, mutta laskeutuminen kävi sulavasti. Liekkihäntä pysähtyi alas päästyämme ja kääntyi minun ja Haaskatassun puoleen. Ruusutuike asettui kumppaninsa vierelle.
“Harjoittelemme tänään ihan helppoja asioita, koska mukana on kokematon oppilas”, Liekkihäntä naukui viitaten Haaskatassuun. Joku olisi voinut ottaa tuon loukkauksena, mutta tottahan hän vain puhui. Haaskatassu ei ollut ollut kauaa oppilaana.
“Niin, käymme läpi taistelutilannetta, jossa toinen ei tiedä missä hyökkääjä on”, Ruusutuike selitti lämpimämmällä äänellä. Ruusutuike oli aina ollut mukava, mutta mestarikseni häntä en ikipäivänä olisi halunnut. Naaras oli liian pehmeä. Osasiko hän pitää kuria ollenkaan? Toisaalta, pentutarhalla hän osasi komentaa pentuja ihan hyvin.
“Tarkoituksena on, että vuorotellen toinen oppilas lähtee kävelemään Lehtikuusilaakson halki. Sillä välin me ja toinen teistä pysyttelee piilossa ja seuraa toista. Hyökkääjä saa hyökätä koska vain, jonka jälkeen alkaa taistelutilanne. Saatte käyttää kynsiänne, mutta meidän käskystämme irrottaudutte toisistanne heti”, Liekkihäntä naukui ja painotti viimeistä sanaa. Nyökkäsin merkiksi siitä, että ymmärsin tehtävän.
“Haaskatassu, sinä voit olla ensin se, joka joutuu havainnoimaan ympäristöä. Emme ole vielä harjoitelleet toisen kissan hiljaista seuraamista, joten annetaan Tuhkatassun yrittää sitä ensin”, savunharmaa soturi naukui. Haaskatassu vastasi nyökäten. Liekkihäntä antoi kollille merkin aloittaa. Musta oppilas lähti kävelemän eteenpäin lehtikuusien lomassa. Kun hän oli päässyt tarpeeksi kauas, Liekkihäntä antoi minulle merkin aloittaa. Lähdin ripeästi hiipimään eteenpäin Haaskatassun perään. Pidin huolta siitä, että minusta ei lähtenyt ääntä. Pidin häntäni hieman ylhäällä niin, että se ei koskettanut maata. Pakotin sen kuitenkin niin alas, ettei Haaskatassu voisi nähdä minua sen perusteella. Tiesin, että laakson keskustassa lehtikuuset olivat hyvin lähellä toisiaan. Päätin kiivetä puuhun ja yrittää kulkea niitä pitkin yläilmoissa. Haaskatassu tuskin osaisi odottaa sitä. Valitsin sopivan puun ja kiipesin noin ketunmitan korkeudelle. Huomasin Haaskatassun kävelevän kauempana, joten laskeuduin vähän alaspäin. Kun kolli katosi näkyvistäni, kiipesin nopeasti oksien suojaan. Kampesin itseni paksulle oksalle ja tasapainottelin sitä pitkin eteenpäin. Näin Haaskatassun edessäpäin. Hän katseli ympärilleen, mutta ei tajunnut katsoa korkealle. Vedin syvään henkeä ja ponnistin itseni pois oksalta. Pudottauduin yllättävän sulavasti toisen kuusen oksalle. Oli vähällä, että olisin pudonnut maahan, mutta onnistuin tarttumaan tulevasti oksaan. Se heilui hetken ilmassa, kunnes liike tasaantui. Lähdin kulkemaan eteenpäin kohti puun runkoa. Kiersin sen muiden oksien avulla ja katselin Haaskatassua. Kolli liikkui eteenpäin koko ajan. Seurasin häntä ja loikin puusta puuhun hieman epävarmasti. En ollut koskaan ennen kokeillut tätä, mutta olin ylpeä suorituksestani. Liekkihäntä ja Henkäysvarjo olivat sanoneet, että minulla oli lahjoja kiipeilemiseen. Kun olin aivan Haaskatassun kohdalla, löysin erään ongelman. Minun täytyisi päästä alas ilman ääntä. Päätin lopulta käyttää puunrunkoa suojanani. Asetuin puuhun niin, että Haaskatassu ei näkisi minua, mutta saattaisi kyllä kuulla. Toisaalta samanlaiset äänet kuuluivat myös oravien kiivetessä, joten kolli saattaisi tulkita sen siksi. Laskeuduin niin alas, että saattaisin loikata oksalta Haaskatassun kimppuun. Se olisi erinomainen yllätyshyökkäys. Kolli katseli ympärilleen ja yritti löytää minua. Hän katsoi ensin hetken ajan kuusta, mutta käänsi sitten selkänsä minulle. Kolli käännähteli ympäri nopeasti. Kuin tilauskesta, joku eläin liikahti vastapäisessä puskassa. Se sai Haaskatassun huomion. Pujahdin rungon toiselle puolelle ja hiivin oksaa pitkin. Lopulta ponkaisin itseni ilmaan kohti Haaskatassua. Kolli kääntyi ympäri, mutta vähän liian myöhään. Laskeuduin kissan päälle ja lähdimme kierimään maassa. Yritin saada otetta oppilaasta, mutta turhaan. Haaskatassu kiemurteli hurjasti, mutta minä tein samoin. En halunnut hävitä tätä taistelua minua paljon kokemattomammalle oppilaalle! Olin harjoitellut jokaista liikettä niin paljon, että minun oli pakko voittaa.


//Haaskatassu? Voit ite päättää miten tässä käy ja kirjottaa sit vaik siitä ku on Haaskan vuoro kulkee tuolla huomaamatta :'D
// 959 sanaa

Punatähti oli kertonut meille juuri oppilaiden hiirenkorvan harjoituksista. Tarkoituksena oli juhlistaa luonnon heräämistä henkiin lehtikadon kylmistä ajoista kisaamalla joukkueissa. Tuhkatassu kysyi tehtävien luonteesta.
"Samaa luokkaa mitä aiempina Hiirenkorvina. On joukkuetehtäviä ja yksilötehtäviä, joihin valitaan tekijä ryhmän kesken. On saalistamista, taistelemista, kiipeilemistä ja muuta kilpailtavaa", Punatähti selitti tuttuun rauhalliseen ja viisaalta kuulostavaan tapaansa. Irvistin sisäisesti kiipeilemisen kohdalla, sillä se oli asia, jonka osasin kenties heikoiten. Ja toisin kuin saalistaminen, kiipeilyä oli hankalampi kehittää; en voinut paljoakaan sille, että en ollut metsän ketterin kissa. Taistelemisessa sen sijaan varmaankin pärjäisin.
En kuitenkaan voinut miettiä, missä pärjäisin yksin. Harjoituksissa kisattiin joukkueissa, mistä en ollut kovin innoissani. Toimin parhaiten yksin, kun en joutunut huolehtimaan muista. Joukkueissa meidän pitäisi miettiä muidenkin liikkeitä, ei vain omia. Kaikkien vahvuudet ja heikkoudet olisi otettava huomioon. Jokainen noudattaisi yhteistä suunnitelmaa, eikä oma ajattelu käynyt päinsä. Ja joukkueessa en pääsisi loistamaan samalla tavalla kuin yksin.
Jos minun oli pakko olla osa jotain joukkuetta, toivoin vain jonkun, joka pystyisi korvaamaan puutteelliset kiipeily- ja metsästystaitoni. Tiesin Karhutassun olevan hyvä saalistaja, joten hän olisi hyvä vaihtoehto. Salaa toivoin myös, että Tuhkatassu oli samassa joukkueessa kanssani, sillä hänet tunsin oppilaista parhaiten. Emme tietenkään olleet mitään ystäviä, mutta mieluummin olisin jonkun puolella, jonka tunnen. En kuitenkaan myöntäisi sitä hänelle ikinä.
Kaaostuho ja Liekkihäntä ilmoittivat saaneensa rajat merkittyä ja Punatähti lähti taas johtamaan partiota kohti Hehkulampea. Kuljin oppilaista etummaisena ja keskityin vain tarkkailemaan ympäristöäni. Toivoin hartaasti, ettei takanani kulkeva Kuuratassu alkaisi puhua minulle. Aiemmin kolli oli törmännyt minuun, mikä oli hiukan ärsyttävää. Ei kuitenkaan niin ärsyttävää, että olisin hyökännyt hänen kimppuunsa, mitä Kuuratassu oli näyttänyt pelkäävän minun tekevän. Hän ei tuntenut minua selvästi tarpeeksi tietääkseen, ettei se ollut tapaistani. Oli kuitenkin tuntunut hyvältä olla pelätty, edes hetken ajan. *Mieluummin pelätty, kuin pidetty.*
"No, Pimentotassu, mitä haistat?"
Säpsähdin ajatuksistani kuullessani Punatähden puhuttelevan minua. Hän katsahti taakseen kysyvästi. Keskityin hetken ajan haistelemaan ilmaa.
"Näillä main on kulkenut jäniksiä. Melko vastikään. Sitä aiemmin kettu... tai ehkä koira."
Mestarini nyökkäsi hieman ja katsahti sitten kahteen muuhun oppilaaseen.
"Entä te? Pystyttekö tarkentamaan Pimentotassun havaintoja?"

//Kuura? Tuhka? Sori tää on vähän kömpelö
//332 sanaa

”Sammalpentu kulta. Tulisit nyt jo ulos”, Mäntyviiksi pyysi. Puristin huuleni (Onko kissoilla ’huulia’? XD) tiukasti yhteen ja pudistin päätäni.
”Itsepäisyytesi on naurettavaa!”
”No sitten se on!” Olin tiukasti päättänyt, etten menisi ulos vaikka mikä olisi! Itse asiassa olisin hyvin voinut mennäkin, mutta en tahtonut tehdä emon mielen mukaan.
”Menen sitten yksin”, emo puhahti ja rämisteli kiukkuisen kuuloisesti ulos pentutarhan oviaukosta. Suupieleni nousivat väkisinkin ylöspäin, koska olin saanut yleensä niin rauhallisen Mäntyviiksen menettämään malttinsa. Asetuin makaamaan sammalille ja yritin saada aikani kulumaan. Oikeastaan voisinkin mennä ulos. Siellä ei olisi näin TYLSÄÄ! Nousin hitaasti ylös ja rapisutin makuualusia kävellessäni oviaukolle. Työnsin pääni ulos ja aivastin, kun kuonolleni tipahti räntää. Emoni loikoili vähän matkan päässä nauttimassa auringon viime säteistä.
”Tulithan sinä sittenkin”, hän naukaisi. Käänsin katseeni pois. Tyhmä Mäntyviiksi, joka komenteli! Tyhmä aurinko, joka paistoi silmiin! Tyhmä hiirenkorva, joka aiheutti räntäsateita! Tyhmä maailma, joka ärsytti minua!
”Niin?” emo kysyi vaativasti.
”Öö, mitä?” Oliko hän kysynyt minulta jotain?
”Eikö aurinko paistakin ihanasti?”
”Ei.” Katsoin keltaista palloa, joka painui hiljalleen taivaanrannan taakse häikäisten silmiäni. Mitä hyvää tuossa oli?
”Onko sinulla ärsytyspäivä?” emo kysyi. Tyhmää! Miksi hän puhui minulle kuin pikkupennulle, vaikka olin jo KAKSI kuuta?
”EI OLE!”
”No taitaapa olla...”
”TYHMÄ!”
”Hys hys”, emo puhahti. ”Äläpäs huuda.”
”No kun sinä olet TYHMÄ!” karjaisuni sai soturien pesän luona kävelevät kissat kääntämään päänsä meitä kohti. Emo näytti vaivaantuneelta.
”Ei noin saa puhua, Sammalpentu. Kyllä sinun pitäisi se jo tietää.”
”Pah. Pöh. Höh.”
”Leikitäänkö jotain?” emo kysyi. Mitä hän oikein luuli? En minä halunnut hänen kanssaan leikkiä, en ollenkaan.
”Ei.”
”No sitten saat kyllä mennä nukkumaan!” emon kärsivällisyys alkoi selvästi loppua.
”ENPÄS!” Vesi kihosi silmiini huutoni seurauksena. Miksi emo oli koko ajan niin tyhmä!
”Sitten leikitään.”
”Eikä leikitä! Minä menen sitten nukkumaan!” päätin. En minä halunnut leikkiä Mäntyviiksen kanssa enää KOSKAAN! Tömistelin soturien pesään leuka itsepäisesti koholla. Kaikki oli niin TYHMÄÄ! Käperryin sammalissa valmiiksi olevaan painaumaan ja suljin silmäni. Emo tuli vielä nuolaisemaan minua korvasta, mutten viitsinyt avata silmiäni. Minähän en nukahtaisi! En ikinä! Valvoisin vielä silloinkin, kun kuu kohoaisi taivaalle ja... *kuorsausta*

//332 sanaa

**Uni**
Jokainen hengenveto polttaa, on pimeää sekä tuskallisen kuuma. Hoipertelen säkkipimeässä vailla suuntaa samalla kun tajuntani alkaa heiketä. Raivoavien tulenlieskojen ääni voimistuu hetki hetkeltä kuumentaen ilmaa entisestään. Nyt kykenen jo erottamaan lähestyvät liekit savun seasta. Menin mihin suuntaan tahansa, oli siellä heti tulta tukkimassa tieni.
“Ole kiltti ja kuole…” Isäni sanat alkoivat kaikumaan liekkien seasta. Ennen kuin edes kerkiän tajuta mistään mitään ovat lieskat jo ympäröineet minut. Polttava kuumuus käristää karvojani samalla kun tulirengas alkaa supistumaan ympärilläni. Yskin savua kahuissani, kyyneleet valuvat silmistäni.
“Ei… Ei! Apuaa! Polttaa!” Kiljun epätoivoisesti. Viimein tulirengas sulkeutuu nielaisten minut. Lieskojen korventaessa nahkaani, päästän viimeisen pitkän kiljaisuni joka puolivälissä muuttuu karheaksi korinaksi ja yskimiseksi.
**Todellisuus**
Säpsähdän hereille huohottaen. Nousen istumaan ja kerään itseäni, hengitän syvään kolmesti ja nielaisen. Sydämeni lyönnit alkavat tasaantumaan. Muut oppilaat näyttävät nukkuvan vielä, oppilaiden pesässä tunnelma on rauhallinen ja uninen. Naamaani ja jalkaani polttaa että pistelee, päätän mennä haukkaamaan happea. Ulkoilma on ihanan virkistävää ja sopivan viileää, vedän sitä keuhkoni täyteen. Viileä ilma lievittää arpieni pistelyä, istahdan oppilaidenpesän suuaukon lähistölle. Suljen silmäni ja yritän tyhjentää mieleni, mutta särky ja katkeruus pysyivät silti mielessäni. Istun oppilaiden pesän suuaukon läheisyydessä ties kuinka pitkään, miettien kaikkea maan ja taivaan välistä sekä nuollen haavojani. Hiljalleen oppilaiden pesästä alkoi valumaan oppilaita ulos, toinen toistaan väsyneemmän näköisinä. Ohitseni kulkevat oppilastoverini eivät kiinnittäneen minuun juurikaan huomiota, sain vain muutaman oudoksuvan mulkaisun. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli noussut jo hieman taivaanrannan ylle, valoisuus tulee nopeasti. Päätin nousta ja venytellä, venyttely tuntui mukavalta sillä arpeutunut iho oikeassa jalassani tuntuu siltä kuin se olisi jatkuvasti puristuksissa. En voisi vain maleksia koko päivää, joten lähdin etsimään mestariani. Etsintäni loppui lyhyeen huomatessani mestarini Ruusutuikkeen suunnistavan luokseni ilmaannuttuaan soturien pesästä.
“Huomenta Haaskatassu! Saitko nukuttua hyvin?” Savunharmaa soturi kysyi päästyään luokseni.
“Huomenta. Nukuin ihan hyvin.” Vastasin. Ruusutuike näki selvästi etten ollut nukkunut levollisesti, mutta jätti tämän mainitsematta.
“Minulla oli mielessä että menisimme harjoittelemaan taistelua tänään. Miltäs kuulostaa?” Naaras maukui.
“Hyvältä kuulostaa.” Rahisin vastaukseksi. En halua vastata tai edes puhua pitkästi, jokainen leukani liike pistelee naamani arvissa.
“Sopiiko sinulle myös että käyn kysymässä jos joku toinen soturi haluaisi tulla oppilaansa kanssa harjoittelemaan seuraamme? Haluaisin nähdä miten pärjäät toista oppilasta vastaan.” Ruusutuike ehdotti. Jäin hetkeksi miettimään ehdotusta, en ole tutustunut yhteenkään oppilastoveriini aikanani klaanissa.
“Miten vain.” Vastasin monotonisesti. Ruusutuike nyökkäsi ja ilmoitti lähtevänsä nyt kyselemään, ja että minun pitäisi odottaa tässä. Tein työtä käskettyä ja jäin odottamaan.
//Joku?

// 391 sanaa

Kun aurinko oli eräänä iltana laskemassa taivaanrannan taakse, ei Haahkapentu millään malttanut mennä nukkumaan. Hän katsoi pentutarhan suuaukolta haikaillen Kuolonklaanin leiriä, missä kissat elivät klaanin arkea täysin rinnoin. Osa sotureista vetäytyi pesiinsä yöunille, mutta Jäätassu mestarinsa Varjokarvan kanssa suuntasivat leirin suuaukosta ulos, luultavimmin öiseen metsästystuokioon. Haahkapentu toivoi niin kovasti pääsevänsä itsekin jo metsästämään ja taistelemaan. Hän kuvitteli itsensä kaikessa rauhassa Kuolonklaanin reviirillä metsästämässä, missä kukaan ei häntä häiritsisi. Toisaalta hänen unelmiinsa mahtui myös klaanilaisten arvostus ja kunnioitus hänen kävellessään soturina leirissä kaikkien silmien edessä.
Hän tunsi itsensä vieläkin haikeammaksi ajatellessaan hiirenkorvan alussa pidettäviä suuria harjoituksia, joista hän oli kuullut klaanissa puhuttavan nyt viime aikoina. Hän ei tiennyt niistä paljoa muuta kuin sitä, että kaikki oppilaat tulisivat kilpailemaan toisiaan vastain jossain Punatähden päättämässä sijainnissa. Ajatus kuulosti todella hauskalta, mutta hän ei takuulla ehtisi oppilaaksi ennen niitä.
Hän pohti kovasti syytä sille, miksi Punatähti ei ollut nimittänyt häntä vielä oppilaaksi. Taivastassun, Pikkutassun ja Pihkatassun nimityksistä oli vierähtänyt jo aikaa, ja hän oli saavuttanut oppilaan koon jo yli kuu sitten. Hän pelkäsi Jäätassun olevan oikeassa. Punaruskea kolli oli muutama auringonnousu sitten pilkannut häntä siitä, kuinka häntä ei ikinä nimitettäisi oppilaaksi, vaan sen sijaan hän saisi viettää koko loppuelämänsä klaaninvanhimpien kanssa.
’’Mitä mietit Haahkapentu?’’ kuului Sumusilmän ääni hänen takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki sokean klaaninvanhimman pari ketunmittaa hänestä makaamassa omalla makuualustallaan, korvat kuitenkin tarkkaavaisesti höröllä. Haahkapentu ei tällä kertaa hätkähtänyt. Hän oli viime päivinä tottunut klaaninvanhimman seuraan ja piti sitä jopa hieman lohduttavana, vaikkei vieläkään mielellään rupatellut paljoa.
’’En mitään’’, hän tokaisi tökerösti. Hän ei halunnut avata sydäntään juuri nyt, vaikka hänen vastauksensa tulikin vahingossa hieman liian tiukkaan sävyyn.
’’Aavistan kyllä, että jotain on mielessäsi. Ethän vain jätä minua arvailemaan?’’ Sumusilmä kysyi haikea sävy äänessään.
Haahkapentu empi hieman, mutta antoi periksi. ’’Mietin vain, miksi Punatähti ei ole nimittänyt minua vielä oppilaaksi.’’
’’Vai oppilaaksi jo haluat?’’ kysyi Naarmunenä, joka istui lähellä Sumusilmää. Kollin kylki oli märkä siitä, kuinka hän vain hetkeä aiemmin oli pessyt itseään. ’’Et ole ainut pentu, joka haluaisi oppilaaksi jo ennen aikojaan.’’
’’Kyllä sinut varmasti pian nimitetään. Ei ole kauaa siihen, kun täytät kuusi kuuta’’, lohdutti Sumusilmä.
’’Tästä muistuukin mieleeni tarina eräästä pennusta, joka unissaan eksyi Pimeyden metsään ja toivoi siellä olleilta kissoilta kykyä kasvaa niin suureksi, ettei päälliköllä olisi muuta mahdollisuutta kuin nimittää pentu jo oppilaaksi.’’ Naarmunenän tummanvihreät silmät muuttuivat viiruiksi valmiina ryhtymään tarinankertojaksi.
Haahkapentu ei sanonut mitään, mutta asteli Naarmunenää pari askelta lähemmäs kuullakseen paremmin. Hän ei voinut olla myöntämättä pitävänsä klaaninvanhimman kauhutarinoista aavistuksen verran, vaikka ne usein veivätkin hänen yöunensa.
Sumusilmä huokaisi makuusammalillaan, muttei sanonut mitään vastaan. Naaras tiesi olla kieltämättä toverinsa tarinankertomista liikaa.
’’Tarinan mukaan pentu oli eräänä päivänä vinkunut emoltaan lupaa päästä jo oppilaaksi, mihin emo oli tietenkin vastannut kieltäväksi. Pentu oli tehnyt sitten pentutarhassa kunnon kiukkukohtauksen ja kieltäytynyt menemästä nukkumaan, niin kuin monilla tottelemattomilla ja kurittomilla pennuilla on tapana.’’ Naarmunenä virnisti Haahkapennulle kuin olisi viitannut sanomassaan juuri häneen. Haahkapentu tuhahti, sillä eihän hänellä ollut koskaan tapana kiukutella!
Klaaninvanhin kuitenkin jatkoi ennen kuin Haahkapentu ehti sanoa mitään: ’’Kun emo oli lopulta saanut pennun aloilleen ja pentu oli laittanut silmänsä kiinni, avasi hän ne uudestaan Pimeyden metsässä. Ympärillään pentu näki sumua ja puiden lomassa kiiluvia silmiä.’’ Naarmunenän ääni muuttui matalammaksi.
’’Sumun seasta astui esiin hahmo. Pentu oli itse liian nuori muistaakseen tätä arvostettua soturia, joka oli kuollut kunniakkaasti ja eli nyt ikuisen elämän muiden kuolleiden kuolonklaanilaisten kanssa. Nimi ei valitettavasti tule minunkaan mieleeni, mutta se tässä tarinassa ei ole tärkeintä’’, Naarmunenä piti pienen tauon, jonka jälkeen hän jatkoi ääni yhä matalana. ’’Tärkeintä on, että pentu tiesi Pimeyden metsän kissojen olevan maagisia. Kuolleen soturin esiteltyä itsensä pentu aneli oppilaaksi pääsyä samalla tavalla kun oli valveilla ollessaan anellut emoltaan. Kuollut soturi varoitti pentua siitä, että pennun nimittämisestä oppilaaksi ennen oikeaa aikaa ei seuraisi mitään hyvää. Pentu tiesi olevansa vielä liian pieni, joten pyysi soturilta kasvupyrähdystä. Tähän soturi vastasi, että pennut toiveet toteutuisi, mikäli pentu ne ansaitsisi. No, ansaitsiko pentu toiveita? Pienokainen valehdellen vastasi myöntävästi, vaikka olikin hereillä ollessaan osoittanut olevansa vielä hyvinkin epäkypsä.’’
Naarmunenän silmissä oli ilkikurinen pilke. ’’Osaatko sanoa mitä seuraavaksi sitten tapahtui?’’
Haahkapentu ei vastannut, mutta hänen jäänsiniset silmänsä odottivat uteliaasti tarinan seuraavaa käännettä. Sumusilmän silmät olivat kiinni ja tämä näytti nukkuvan, mutta höröllä olevasta korvasta tiesi tämän kuuntelevan.
’’Kun pentu heräsi seuraavana auringonnousuna, huomasi hän kasvun kehossaan heti. Luut hänen raajoissaan kasvoi pituutta kivuliaasti, ja selkänikamia poksahti tyhjästä lisää. Hännästä tuli pikkuhiljaa pidempi, samoin korvista ja kuonosta. Hampaat muuttuivat kellertäviksi ja veitsenteräviksi. Pian ne hädin tuskin mahtuivat pennun suuhun. Kivusta huolimatta pentu huomasi pian olevansa oppilaan kokoinen ja ei voinut hillitä riemuaan. Mutta kasvu ei kuitenkaan loppunut siihen, ja pennun riemu jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Kivuliaan kasvun lisäksi pennun turkki vaihtoi väriään kellanpunaiseen ja hännänpää muuttui valkeaksi. Pennusta oli tullut oppilaan sijasta suuri kammottava kettu! Kun pennun emo heräsi, näki hän ketun suuret hampaat ja kiiluvat silmät. Kauhusta emo kirkaisi ja raapaisi ketun silmän irti. Kettu oli nyt suuri, vihainen ja nälkäinen. Ennen kuin hän ehti tajutakaan, hän oli syönyt oman emonsa!’’
Haahkapennun silmät suurenivat, mutta siitä huolimatta hän halusi kuulla tarinan loppuun.
’’Kettu pakeni emonsa syötyään kauas metsän uumeniin. Pienestä pennusta jäljellä ei enää ollut muuta kuin muisto. Tarina ei kerro kuinka ketulle lopulta sitten kävi, mutta joidenkin mukaan Kuolonklaanin reviirillä elää vieläkin jättiläismäinen yksisilmäinen kettu, joka silloin tällöin haukkaa metsästämässä tai partiossa olevia sotureita kitaansa.’’
Naarmunenä lopetti tarinansa hiljaisuuteen.
’’Minä en ole kyllä ikinä kuullut juttua siitä, että Kuolonklaanin reviirillä olisi kuvailemaasi jättiläiskettua. Tänne eksyy silloin tällöin vain yksittäisiä kettuja, joista suurin osa on normaalikokoisia ja joilla on molemmat kaksi silmää’’, Sumusilmä huomautti makuupaikaltaan. ’’Luulen, ettei sinulla Haahkapentu ole syytä huoleen.’’
’’Se, ettei kukaan ole nähnyt tätä kettua, ei tarkoita, ettei tätä olisi lainkaan olemassa. On hyvä pitää itsensä varuillaan varmuuden vuoksi’’, Naarmunenä sanoi ilkikurisesti. Vaalea kolli oli hyvin tyytyväisen oloinen tarinaansa.
’’Oli miten oli, on sinun aikasi mennä nukkumaan Haahkapentu.’’ Sumusilmä ohjasi Haahkapennun omaan nukkumapaikkaansa. Haahkapentu ei väittänyt vastaan, vaikkei ollutkaan yhtään väsynyt.
Hän ei lähes oppilasikäisenä mitään kuvitteellista kettua pelkäisi, hän sanoi itselleen laittaessaan silmiä kiinni. Siitä huolimatta kesti kauan aikaa, ennen kuin hän sai kunnolla nukahdettua.

//994 sanaa

Soturit ja Punatähti merkkasivat yhä rajoja, ja me kolme oppilasta tarkkailimme ympäristöä. Tunnelma oli lievästi sanottuna kireä. Montaa sanaa ei oltu vaihdettu, mutta Pimentotassu ja Kuuratassu tuntuivat käyttäytyvän kuin mitkäkin pennut. Olimme saavuttaneet kaksi kukkulaa ja kiersimme niitä parhaimmillaan.Huomasin Punatähden vilkaisevan meidän suuntaamme. Päällikkö takuulla aisti kireän ilmapiirin. Hän sanoi jotakin kahdelle soturilleen ja asteli meidän luoksemme.“Oletteko valmistautuneet Hiirenkorvan suuriin taisteluharjoituksiin?” päällikkö kysyi kuin ohimennen. Harjoituksista oli puhuttu jonkin verran Liekkihännän kanssa. Jokainen oppilas osallistuisi, ja kaikki jaettaisi joukkueisiin. Mestarini mukaan juhlimme luonnon heräämistä ja Hiirenkorvan alkua.Häviäjäjoukkueet joutuisivat siivoamaan pesiä seuraavan kuun ajan, kun taas voittajajoukkue saisi keskittyä koulutukseensa.“Miten niihin voisi valmistautua?” tuhahdin, sillä en todella ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta.“No vaikka kertaamalla liikkeitä”, Pimentotassu vastasi hieman piikikkäästi. Vilkaisin naarasta silmiäni pyöräyttäen.“Osaan jo kaikki harjoittelemani liikkeet. Ei ole syytä kerrata niitä”, selitin viileästi.“Miten joukkueet jaetaan?” Kuuratassu keskeytti minun ja Pimentotassun alkavan kinan. Käännyin Punatähden puoleen kiinnostuneena. Harjoituksista ei oltu vielä pidetty virallista tiedotustilaisuutta. Kaikki tiesivät harjoituksien olevan joka hiirenkorva, jonka vuoksi siitä puhuttiin jo nyt. Liekkihäntä oli kertonut, että tapahtuma järjestettäisiin kuun sisällä.“Mestarit sopivat siitä. Pyrimme tekemään joukkueista tasavertaisia”, päällikkö selitti rauhallisella äänellä ja vilkaisi yhä rajoja merkkaavia sotureita. Olisin halunnut joukkueiden tulevan ikäryhmän mukaan. Sillä periaatteella minä kuuluisin vanhimpien oppilaiden ryhmään.“Millaisia tehtävät ovat?” kysyin ja pidin ilmeeni tasaisena. En halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, vaikka kilpailuhenkinen tapahtuma saattoi olla koko oppilasajan kohokohta.“Samaa luokkaa mitä aiempina Hiirenkorvina. On joukkuetehtäviä ja yksilötehtäviä, joihin valitaan tekijä ryhmän kesken. On saalistamista, taistelemista, kiipeilemistä ja muuta kilpailtavaa”, punaruskea päällikkö selitti sulavasti. Hänen ei pitänyt miettiä sanojaan, sillä päällikkö taisi todella tietää, mistä hän puhui. Toivoin kiipeilemiseen liittyvän tehtävän olevan yksilötehtävä. Minulla olisi vielä aikaa kehittää kiipeilytaitojani, jolloin voisin voittaa kyseisen lajin. Liekkihäntä oli kertonut, että aiemmin kilpailussa oli lähes aina nopeutta kaipaavia tehtäviä, sekä tehtäviä, joissa järkeä tarvittiin. En ollut kovinkaan nopea, jonka vuoksi toivoin saavani joukkueeseeni jonkun nopean juoksijan. Kenties Kuuratassun. Oppilaalla oli pitkät jalat, joten arvelin hänen olevan nopea. Lisäksi kissa kävelikin nopeasti. Joukkueen yhteishengen täytyisi myös olla ihan hyvä. Siksi toivoin, että Jäätassu ei tulisi minun joukkueeseeni. Oppilas toki oli isokokoinen ja vahva, mutta hänen kanssaan ei tullut toimeen takuulla kukaan.

//Pimento tai Kuura?
// 357 sanaa

Olin tyytyväinen kuullessani, että Jyrkänneloikka olisi pian pääsemässä pois parantajan pesältä, ja kykenisi jatkamaan kouluttamistani. Tähän asti, lähes joka harjoituskerralla minua oli opettanut eri soturi, joista monella oli oma taktiikkansa ja näkemys siitä, kuinka mikäkin liike oli tehtävä. Pimeyden metsälle kuitenkin kiitos siitä, ettei Kaaostuho opettanut minua muutoin kun sen yhden kerran, jonka jälkeen olin valmis nukkumaan hiirenkorvan aikaan asti. Jouduin kuitenkin seuraavana aamuna heräämään aamun partioon, vaikka yritin puhua Hehkuaskeleen väittämään Surmakynnelle, että olisin saanut yskän.
Kiinnitin huomioni ympäröivään luontoon, jota laskeva kuu valaisi, saaden maan peittävän valkean hangen kimaltelemaan. Tuhkatassu oli kääntänyt kapseensa pois, eikä vaikuttanut järin kiinnostuneelta keskustelemaan. Raidallinen oppilas oli vain hieman minua vanhempi, mutta vaikutti hieman jäykältä, eikä tainnut juuri viettä aikaa muiden oppilaiden kanssa. Olin joskus nähnyt hänen harjoittelevan ja hän vaikutti tunnolliselta oppilaalta, mitä en ihmettele, sillä olihan Jyrkänneloikka hänen isänsä ja tällä oli tapana vaatia tyttäreltään paljon. Nytkin Tuhkatassu tarkkaili ympäristöä, kun Kaaostuho, Punatähti ja Liekkihäntä merkitsivät rajaa ukkospolun vierestä, mutta oma katseeni oli laskenut maahan niin, että juuri ja juuri näin mitä edessäni oli. Tyhjä vatsani kurni ja tunsin askelteni alkavan painaa aina vain enemmän, mutten vain kehdannut pyytää Punatähteä hidastamaan. Onnekseni päällikkö pysäytti partion hetkeä myöhemmin, haistaessaan lähistöllä jotakin. En kuitenkaan ollut varautun tähän ja väsyneenä törmäsin melko voimakkaasti edelläni kulkevaan Pimentotassuun. Mustan naaraan käänsi hitaasti päätään, jolloin tuon kylmä katse kohtasi omani, ja olin hetken aikaa varma, että oppilas kävisi kiinni kurkkuuni. Kohotin kulmiani arvelevasti, enkä viitsinyt pahoitella sanallakaan, vaan jäin odottamaan Pimentotassun reaktiota. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti sanoa mitään, Punatähden huuto herätti molempien huomion.
"Kaikki hyvin, voimme jatkaa matkaa", päällikön käsky sai kaikki partiosta jälleen liikkeelle, mutta ennen kuin Pimentotassu kääntyi takaisin kulkusuuntaamme, hän paljasti nopeasti valkeat kulmahampaansa. Huokaisin mielessäni helpotuksesta ja koitin jättäytyä suosiolla partion perälle, kunnes hännillä oleva Punatähti kehotti minua siirtymään edemmäs, jolloin kuljin Tuhkatassun ja Pimentotassun välissä. Tunnelma ei ollut millään tapaa rento, eikä kukaan puhunut sanaakaan.
Ukkospolku oli jäänyt jo hetki sitten taaksemme ja olimme jälleen havumetsän ympäröimiä. Vauhtimme oli hidastunut, mikä taisi johtua siitä, että Punatähti oli huomannut monet yritykseni jäädä partion hännille ja tulkinnut sen väsymykseksi. Tosiasiassa halusin vain välttää Pimentotassua, eikä Tuhkatassukaan pahemmin tuntunut välittävän seurastani.
"Ihan kuin partiossa olisi klaanivanhin mukana", kuulin mustan oppilaan mutinan. Pyöräytin silmiäni ja parilla pitkällä loikalla olin jo ohittanut hänet.
"Puhut varmaankin itsestäsi", sanoin kylmästi ja siristin harmaita silmiäni. Olisin voinut olla piittaamatta Pimentotassusta ja antaa asian olla, mutta hän oli itse aloittanut.
"Ennemminkin kaksi pentua", Tuhkatassun pisteliäs ääni kuului hieman takaamme. Päästin turhautuneen huokauksen ja vilkaisin lapani yli harmaata oppilasta, jonka tahti oli myös kiristynyt, joten otin jälleen pari pidempää harppausta, jotta saisin karistettua heidät aivan kannoiltani.

//436 sanaa

Oli vasta varhainen aamu. Istuskelin oppilaiden pesän edustalla, pitäen silmällä heräilevää leiriä. Aamupartioon lähtevät kissat könysivät ulos pesistään. Myhäilin itsekseni kun näin Surmakynnen astelevan turkki siistiksi suittuna aukiolle. Tänään hän ei joutuisi odottamaan minua tappiin asti, sillä olin jo valmiina.
Varapäällikön keltaisten silmien katse tavoitti minut ja vaistomaisesti korjasin hieman asentoani näyttääkseni edustavammalta. Naaras kohotti yllättyneen oloisena kulmiaan, vaihtoi muutaman sanan parin soturin kanssa ja lähti sitten tassuttelemaan minua kohti.
“Sitä ollaan jo jalkeilla?” hän murahti saavuttuaan kohdalleni.
Nyökkäsin ylpeänä. “Aivan, ja täysin valmiina päivän harjoituksiin”, lupasin.
Arpinen naaras tiirasi minua pitkään, mutta tuhahti sitten ja tokaisi vain:
“Hienoa. Voimmekin lähteä saman tien. Palat varmasti halusta päästä juoksemaan saaliin perässä.”
Katsoin häntä vuorostani yllättyneenä. Saaliin perässä? Enkö pääsisikään näyttämään Surmakynnelle uusia, hieman toispuoleisesti hiottuja taistelutaitojani?
Nielin pettymykseni ja kirin jo aukion toiselle puolelle asti ehtineen mestarini kiinni. Sentään osasin saalistaa. Pitkistä jaloista oli aina ollut etua, mikäli puhuttiin riistaeläimen perässä poukkoilemisesta tai pentutarhassa ajanvietteeksi pidetyistä nopeuskilpailuista. Minun pitäisi vain osata vakuuttaa Surmakynsi ilmiömäisistä taidoistani saadakseni häneltä edes jonkin sorttista kunnioitusta osakseni.
“Missä me saalistamme?” tiedustelin hänen viereltään. Naaras jatkoi matkaa, eikä vilkaisutkaan minuun päin. Otin hieman etäisyyttä tuohon ja huokaisin hiljaa.
Ehdittyäni jo luulla, ettei varapäällikkö vastaisi koskaan epätoivoiseen yritykseeni saada informaatiota tulevasta tehtävästäni, hän avasikin yllättäen suunsa ja puhui: “Menemme joelle. Sen lähellä on yleensä aina paljon riistaa, joten siitä ei pitäisi olla pulaa.”
Nyökkäsin ensin vähän, kunnes tajusin, ettei naaras näkisi minua selkänsä takaa ja ynähdin jotakin epämääräistä ilmoille viestittääkseni tuolle kuunnelleeni ja ymmärtäneeni yskän.
Saavuttuamme joen tuntumaan, Surmakynsi päätti laskea minut yksin liikkeelle painotettuaan ensin jyrkästi sitä, että minun pitäisi palata samaan paikkaan ennen aurinkohuipunhetkeä saaliin kanssa tai ilman. Jos se minusta oli kiinni, palaisin saaliin kanssa.
Olin hortoillut ympäriinsä jo hyvän aikaa, löytämättä yhtäkään eläintä. Kärsivällisyyteni oli kovalla koetuksella pahnatessani nietoksissa eteenpäin. Nälkäkin alkoi jo olla, eikä kestäisi kauaakaan kun aurinkohuipunhetkikin jo koittaisi. Tuottaisin taas pettymyksen mestarilleni.
Kuin itse Pimeyden Metsä oli vastannut rukouksiini törmätessäni tuoreisiin jäniksen jälkiin. Ehkä toivoa ei sittenkään olisi vielä menetetty. Kiristin tahtiani ja yritin saada jossakin edelläni pötkivän pitkäkorvan kiinni vielä ennen kuin minun pitäisi palata sovitulle tapaamispaikalle.
Lopulta löysin jäniksen kököttämästä pensaan juurella. Se nakerteli jotakin hyvin keskittyneen näköisenä, eikä tuntunut huomanneen saapumistani. Hyvä vain, tämä kävisi paljon helpommin niin minun kuin senkin kannalta.
Viritin aistini saalistusvalmiuteen ja lähdin liikkumaan saalistani kohti varovaisin, harkituin askelin. Juuri kun jänis tajusi valpastua, oli jo liian myöhäistä, sillä olin ehtinyt iskemään kynteni sen kylkiin. Se pyristeli hädissään ja yritti päästä karkuun, mutta lujitin mieleni ja iskin hampaani sen niskaan vääntäen ne nurin. Eläin lopetti rimpuilun ja valahti hampaisiini hervottomana.
Palasin Surmakynnen luokse raahaten saalistani silminnähtävän tyytyväisenä. Naaras nyökkäsi hyväksyvästi ja antoi minulle sitten luvan lähteä takaisin leiriin.
Leirissä laskin saaliini tuoresaaliskasaan ja katselin ympärilleni mietteliäänä, ehkä jopa vähän seurankaipuussa.

//Tällane pätkä, saa jatkaa xd
//456 sanaa

Olin noussut aikaisin ennen auringonnousua ja nauttinut rauhasta lähes tyhjässä leirissä. Olin myös käynyt tervehtimässä Jyrkänneloikkaa parantajan pesällä. Hän oli kertonut pääsevänsä pois pesältä huomenna. Isäni ei hädin tuskin ehtinyt aloittaa Kuuratassun koulutusta jouduttuaan parantajan pesälle. Muut soturit olivat pitäneet huolta muutaman päivän ajan nuoremman oppilaan koulutuksesta.
Olin palannut takaisin oppilaiden pesään vain makoilemaan ennen auringonnousun partiota. Ei kulunut kauaakaan, kun Punatähti tuli herättämään Pimentotassua, ja samalla myös minua ja Kuuratassua. Päällikön poistuttua, nousin ylös ja poistuin pesästä. Pääaukiolle saavuttuani, nostin katseeni taivaalle. Taivaalla leijailevat yksinäiset pilvenhattarat olivat muuttaneet väriään vaaleasta vaaleanpunaiseksi. Piikkihernemuurien takaa näkyvä taivaanranta oli värjäytynyt keltaiseksi nousevan auringon vuoksi. Kuljin kahden muun oppilaan kanssa leirin uloskäynnin liepeille odottamaan partion lähtöä. Punatähti otti paikkansa partion johdosta ja odotti, että kaikki olivat paikalla. Viimeisenä saapui Kaaostuho, joka asettui Punatähden taakse mulkaisten meitä ensin. Tuskin yksikään kuolonklaanilainen luotti Kaaostuhoon. Soturi oli hyvin äkkipikainen ja epäluuloinen. Hän oli se soturi, joka saattoi hyökätä kurkkuun kiinni, jos häntä katsoi edes silmänräpäyksen liian pitkään. Yleensä kaikki antoivatkin kollin olla rauhassa. Päällikkö heilautti häntäänsä lähdön merkiksi. Liekkihäntä otti paikkansa partion perällä ja antoi oppilaiden pujahtaa piikkihernetunneliin ensimmäisenä.
Ilma oli melko viileä, mutta lämpimämpi kuin aiempina päivinä. Raskas ja märkä lumi narahteli käpälieni alla kulkiessani eteenpäin partion hännillä. Punatähti johdatti partion leirin uloskäynnistä katsottuna oikealle. Kävisimme kiertämässä Ukkospolulta aina Hehkulammelle ja siitä eteenpäin. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ja se ei haitannut minua lainkaan. Keskityin kuuntelemaan ja katsomaan ympäristöämme. Jokin yksinäinen lintu visersi läheisessä puussa iloista sävelmää. Muuten oli hiljaista.
Saavutimme nopeasti ukkospolun. Sen pinta oli jäinen, mutta hirviöiden jalat olivat jättäneet jälkensä. Joistain kohdin lumen ja jään alta pilkisti polun tumma pinta. Edes Lehtikadon lumi ei peittänyt jäätävää katkua, joka ukkospolusta tuli. Polun piennar oli muuttunut harmaaksi. hirviöt sotkivat kai polun juostessaan sillä. En oikein ymmärtänyt hirviöiden tarkoitusperiä, mutta tuskin kukaan ymmärsi. Ne vain juoksivat polulla hurjaa vauhtia eteenpäin. Harvoin hirviöt poikkesivat ukkospolulta.
“Me merkitsemme rajat. Oppilaat tarkkailevat ympäristöä”, Punatähti jakoi ohjeita. Kukaan ei väittänyt vastaan. Kolme soturia merkkasivat rajaa läheltä ukkospolkua, ja me kolme tarkkailimme. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään. Kuljimme eteenpäin sitä mukaa, kun soturit saivat merkattua rajaa. Vauhti oli melko ripeää.
“Jyrkänneloikkahan on isäsi, eikö niin?” Kuuratassun kysymys hieman yllätti minut. Käänsin kuitenkin viileän katseeni kohti oppilasta.
“Joo”, vastasin hieman kysyvästi ja kehotin oppilasta jatkamaan. Käänsin katseeni poispäin Kuuratassusta, sillä tehtävämme oli tarkkailla ympäristöä.
“Osaatko sanoa, milloin hän pääsee pois parantajan pesältä?” mustavalkea soturioppilas kysyi rauhallisella äänellä.
“Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin hän pääsee takaisin soturin tehtäviin huomenna”, ilmoitin vilkaisematta oppilaan suuntaan.
“Hyvä. Pääsen ainakin aloittamaan harjoitukset kunnolla”, Kuuratassu totesi. En vastannut enää mitään. Halusin keskittyä partioon ja siihen, että en tekisi mitään väärin. Tarkkailin ympäristöä ja sillä siisti.


//Kuura tai Pimento? En oikee osannu keksiä mistä nää vois jutella XD
// 438 sanaa

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun Taivaspentu oli pudonnut Kuolonklaanin leirillä jäiden alle. Nykyään hänet tunnettiinkin jo Taivastassuna. Naaras oli nimitetty muutama auringonnousu sitten oppilaaksi yhdessä Pikkutassun ja Pihkatassun kanssa. Pentutarhan vilinä oli jo menneisyyttä nyt kun pesää asutti ainoastaan Haahkapentu kahden klaaninvanhimman Sumusilmän ja Naarmunenän kanssa. Ruusutuikekin oli siirtynyt jo soturin hommiin hänen kolmen oikean pentunsa Jäätassun, Kylmätassun ja Hiutaletassun oppilaiksi nimittämisen jälkeen. Se ei Haahkapentua haitannut, sillä hän koki olevansa jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään.
Mutta vaikka pesän rauha tuntuikin aluksi hänestä lohduttavalta, alkoi se nyt jopa hieman turhauttaa. Hän ei voinut olla myöntämättä itselleen sitä, että ikävöi hieman muiden pentujen seuraa, etenkin Pikkutassun ja Taivastassun. Hän ei ollut kunnolla ehtinyt tutustumaan kahteen naaraaseen ennen kuin heidät nimitettiin oppilaiksi, mutta toivoi että siihen olisi mahdollisuus taas tulevaisuudessa. Jos hän siis ikinä rohkenisi avaamaan heille suutaan.
Hän istuskeli yksikseen omalla makuualustallaan pentutarhan nurkassa ja raapi kynsillään kuivaa maaperää. Oli hänestä outoa, kuinka makuualustoja oli hänen omansa lisäksi vain kaksi muuta, kun vain kuu aiemmin niitä oli ollut koko pesän täydeltä. Pihkatassun vanha sammalpallo oli jäänyt seisomaan yksikseen keskelle pentutarhaa. Kolli ei luultavimmin tulisi tarvitsemaan sitä enää oppilaana ollessaan. Haahkapentu asteli sen luokse varovasti ja kokeili sitä hieman kynsillään. Se oli jo kuivettunut ja menettänyt hieman muotoaan, mutta vieri silti tyydyttävästi hänen potkaistuaan sitä toisella etutassullaan.
Hän katsoi pallon vierimistä niin ajatuksissaan, ettei huomannut Sumusilmää astelemassa luokseen.
’’Haahkapentu’’, klaaninvanhin sanoi hänen lähellään. Vaikka naaraan ääni olikin rauhanomainen ja siinä oli ystävällinen sävy, se sai Haahkapennun silti hätkähtämään.
’’Ajattelin että haluaisit ehkä tulla kanssani tuoresaaliskasalle hakemaan riistaa. Minun olisi hyvä jaloitella hieman etenkin, kun nälkä kurnii jo vatsassani. Tarvitsen kuitenkin jonkun, joka auttaa minua kulkemaan leirissä’’, naaras jatkoi tietämättömänä siitä, että pentu oli säikähtänyt häntä.
Ajatus ei kuulostanut Haahkapennusta ollenkaan hassummalta. Hänen tunsi itsensä rentoutuvan hieman.
’’Selvä’’, hän vastasi yksinkertaisesti. Vaikka klaaninvanhin vaikuttikin hieman pelottavalta, hän oli helpottunut saadessaan jotain tekemistä. Leiriin meneminen kuulosti ihan mukavalta, kunhan he eivät menisi lähelle sitä lampea, minne Taivastassu oli melkein hukkunut.
’’Tuokaa minulle hiiri tai myyrä’’, sanoi Naarmunenä omalta makuualustaltaan. ’’Minä en missään nimessä halua tukehtua minkään linnun höyheniin.’’
’’Haahkapentu saa toimia silminäni’’, Sumusilmä sanoi pilke silmäkulmassaan. ’’Saa nähdä valitseeko hän sinulle lintua kaikkien niiden kauhutarinoiden jälkeen, joilla olet häntä ja muita pentuja pelotellut.’’
Naarmunenä hymähti, mutta ei kommentoinut asiaa sen enempää. Haahkapentu ei uskonut, että Sumusilmä antaisi hänen valita lintua ystävälleen syötäväksi. Hämärän ja hieman pelottavan ulkokuoren takaa Sumusilmä vaikutti Ruusutuikkeen tavoin hyvin lempeältä.
He kävelivät sammalverhon läpi Kuolonklaanin leiriin. Aurinko paistoi lämmittävästi ja Haahkapentu sai yllätyksekseen huomata, että leirin peittävä lumi oli märkää. Alastomista puista tippui pieniä vesipisaroita ja kauempana leirissä oleva putous tuntui kuohuvan entistä voimakkaammin.
’’Minä haistan hiirenkorvan alun. Tämähän on hyvä uutinen, lämpimämmät säät tekevät hyvää nivelilleni’’, Sumusilmä naukaisi tyytyväisen näköisenä.
Haahkapentu ei ollut ikinä nähnyt mitään muuta kuin lehtikadon. Hän oli syntynyt lehtisateen aikana, mutta ei muistanut tästä ajasta enää mitään.
Kaksikko kulki matkansa tuoresaaliskasalle mietteliäässä hiljaisuudessa. Aurinkoisen ilman takia moni klaanista oli aukiolla oleskelemassa ja tekemässä päivittäisiä askariaan. Osa Haahkapennulle vielä tuntemattomista kissoista tervehti Sumusilmää iloisesti ja vaihtoi muutaman sanan tämän kanssa. Haahkapentu pysyi keskusteluista hieman kauempana.
Kollin ei paljoakaan tarvinnut Sumusilmää heidän matkallaan opastaa, vaan naaras asteli varsin varmin askelin tuoresaaliskasalle. Nyt naarasta seuratessaan tämä ei vaikuttanut sokealta ollenkaan.
Tuoresaaliskasalla Sumusilmä haisteli klaanin antimia. Kasa vaikutti Haahkapennun mielestä todella isolta. Hän ei millään osannut päättää, mitä itselleen ottaisi.
’’Haistan nuorehkon jäniksen jossain tässä lähellä. Mitä jos ottaisit Naarmunenälle pikkujyrsijän ja osoitat minut jäniksen suuntaan? Voisimme jakaa sen yhdessä’’, Sumusilmä ehdotti.
’’Okei.’’ Haahkapentu valikoi herkullisen näköisen hiiren Naarmunenälle ja auttoi Sumusilmää paikantamaan pienen jäniksen. Naaras otti sen suuhunsa ja kaksikko lähti matkaamaan takaisin kohti pentutarhaa. Heidän matkansa pysäytti kuitenkin nuori Jäätassu, joka sattui heidän tielleen. Oppilas katsoi molempia ilkikurinen kiilto jäänsinisissä silmissä.
’’Kas, en tiennytkään, että pieni Haahkapentukin oli päässyt vihdoin oppilaaksi. Minä kun olin kuullut Punatähdeltä huhuja, ettei sinua nimitettäisi ollenkaan’’, Jäätassu maukui ivaten.
Haahkapentu oli ensin hämmentynyt, sillä ei muistanut Jäätassun tiedostaneen hänen olemassaoloaan koskaan aiemmin pentutarhalla. Punaruskea kolli oli ollut niin kiireinen kiusatessaan sisaruksiaan, että tuskin oli edes puhunut nuoremmalle Haahkapennulle. Hän siitä huolimatta tunsi niskavillojensa nousevan ja viiksensä värisevän vaivaantuneisuudesta. Eihän hän vielä ollut oppilas! Mitä Jäätassu oikein selitti?
’’En kyllä yhtään ihmettele sitä, että mestariksesi on nimitetty sokea klaaninvanhin Sumusilmä! Ehkä voitte opettaa toisillenne mitä mainioimpia asioita, kuten nukkumista ja nivelkivuista valittamista.’’ Jäätassu naurahti omalle kommentilleen kuin se olisi ollut jotenkin erityisen kekseliäs.
Haahkapentu tunsi suuttumuksen nousevan häpeän rinnalle. Vaikka Jäätassu olikin oppilas, tämä oli vain hiukan Haahkapentua isompi. Jos Haahkapentu ehtisi tarpeeksi nopeasti raapaista kiusaajan molempia silmiä, ehkä tästä tulisi sokea kuten Sumusilmästä.
’’Älä sinä hänestä välitä’’, klaaninvanhin rauhoitteli häntä. Se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Haahkapentu katsoi oppilasta murhanhimo silmissään.
’’Ehkä Punatähti päättääkin oppilaan sijasta nimittää sinut suoraan klaaninvanhimmaksi! Jäisit homehtumaan pentutarhaan koko loppuelämäksesi’’, Jäätassu räkätti.
Haahkapentu oli aikeissa laskea Naarmunenälle tarkoitetun hiiren maahan ja käymään häntä vanhemman oppilaan kimppuun, kunnes eräs pieni musta kolli asteli heitä lähemmäs.
’’Jäätassu, lopeta Sumusilmän ja Haahkapennun kiusaaminen nyt heti. Voin kyllä halutessani määrätä sinut vaihtamaan sotureiden pesän makuusammalet Hiutaletassun sijaan, vai miltä se sinusta kuulostaa?’’ kolli kysyi. Hän vaikutti suhteellisen rauhalliselta, mutta hänen äänensävynsä oli tiukka.
’’Anteeksi Varjokarva’’, Jäätassu sanoi huokaisten. Hän ei vaikuttanut yhtään katuvalta, mutta ei alkanut väittelemään soturin kanssa. Hän lähti Varjokarvan perässä pois Haahkapennun ja Sumusilmän luota, mutta käänsi vielä päätään ja näytti kieltä ennen kuin katosi näkyvistä.
Haahkapentu tunsi itsensä rauhoittuvan Jäätassun mentyä pois. Enää kuitenkaan oppilaaksi tuleminen ei kuulostanutkaan niin mahtavalta. Hän voisi jopa harkita pennuksi jäämistä sen sijaan, että joutuisi enää jakamaan samaa pesää kollin kanssa.

//909 sanaa

Aurinko ei ollut vielä noussut täyteen huippuunsa, kun pääsin ensimmäistä kertaa näkemään, miltä leirin ulkopuolella todella näytti. Leiri oli tuntunut minusta jo suurelta, mutta reviiri oli valtavasti suurempi. Tilaa. Sitä riitti. Silmäni olivat hämmästyksestä suuret, kun katselin ympärilleni tarkkaavaisena. Huomasin lumivaipan alle jääneitä havupuita, jotka notkuivat lumen painosta. Niiden latvat olivat melko käyriä, mutta mielestäni ne näyttivät vain hauskoilta. Kylmä tuuli pörrötti turkkiani, vaikka se olikin lyhyttä. Tuli myös rentoutunut olo kuunnellessa pienen joen liplatusta seuratessamme sitä. Olimme matkaamassa Hehkulammelle, joka oli Rapakynnen mukaan lähellä leiriä. Olikohan lampi isompi kuin leirissä oleva? Kevyesti hölkätessäni keskustelin samalla mestarini kanssa. Oli mukavaa, että Huurrelilja oli niin ystävällinen ja puhui kanssani. Rapakynsi, Taivastassun mestari, taas vaikutti hiljaisemmalta kissalta. Hän ei ollut paljon puhunut minun kuulteni. Uskoin kuitenkin Rapakynnen olevan hyvä mestari Taivastassulle ujoudestaan huolimatta, sillä eihän Punatähti olisi antanut Taivastassulle huonoa mestaria. Huurrelilja vaikutti juuri hyvältä mestarilta minulle. Varsinkin, kun hänkin oli pienikokoinen. Huurreliljalle liikkuminen hangessa ei tuottanut mitään ongelmaa, mutta minulle se kieltämättä tuotti. Oli vaikeaa liikkua nopeasti eteenpäin, kun upposi aina syvälle jokaisella askeleella. Leirissä liikkuminen oli tuplasti helpompaa, kun kissat olivat tampanneet lumen tasaiseksi ja matalammaksi, jolloin ei upottanut kamalasti. Ja vaikka reviiri näytti olevan täynnä polkuja, lunta satoi välillä lisää, jonka takia polut täyttyivät ja upottivat taas. Uskoin, että minun olisi helpompi liikkua sitten ilman lunta. Mutta siihen menisi tovi, kunnes lumi sulaisi ja paljastaisi maan. Kuolonklaanin reviiri mahtoi näyttää erilaiselta viherlehden aikaan.
“Saavumme pian Hehkulammelle”, tummanruskea naaras naukaisi edessämme ja vilkaisi meihin, jotka tulimme hänen perässään. Yritin kuikuilla Huurreliljan takaa ja puiden välistä, jotta näkisin lammen. Näytin varmaan typerältä ojennellessani kaulaani joka suuntaan, mutten välittänyt siitä, miltä näytin. Pääasia, että näkisin sen lammen! Pian huomasin todella suuren lammen, joka oli todella paljon suurempi, mitä leirissä oleva pieni lampi oli. Henkäisin ihastuneena. Vesi näytti niin kirkkaalta, eikä se ollut edes jäässä. Jäätä oli reunalla hivenen, muttei todellakaan paljoa. Näky oli niin upea, että huomasin pysähtyneeni ihmettelemään lammen kauneutta. Rapakynsikin asteli jo minusta ohi, vaikka oli pitänyt perää lähes koko matkan ajan. Havahtuen loikin takaisin Taivastassun rinnalle, ja pääsin lammen alkuihastuksesta ohi. Olin jälleen oma rauhallinen itseni.
“Vesi on kirkkaampaa viherlehden aikaan”, Rapakynsi totesi hiljaa takaani ja asteli ohitseni lähemmäs lammen reunaa. Huurrelilja nyökkäsi toisen soturin sanoille ja katsahti minun ja Taivastassun suuntaan.
“Mitä pidätte?” vihreäsilmäinen naaras kysyi hymyillen, sillä hän varmasti huomasi, kuinka ihailimme lampea.
“Täältäkö jotkut pyydystävät kaloja?” vastasin mestarini esittämään kysymykseen toisella kysymyksellä. En uskonut naaraan tarvitsevan vastausta, pidimmekö näkemästämme vai emme. Uskoin hänen itsekin tajuavan sen. Sitä paitsi, en halunnut unohtaa kalakysymystä, joka oli vasta pompannut mieleeni.
“Kyllä. Ne, jotka osaavat ja haluavat kastaa tassunsa”, Huurrelilja vastasi ja naurahti lopuksi. Hymähdin itse myös kohteliaana, sillä uskoin mestarini kertovan omasta mielestään hauskan asian tassujen kastelusta. Käännyin katsomaan Taivastassua, kun Huurrelilja oli tarponut hangessa Rapakynnen luokse.
“Eikö olekin mahtavaa!” hihkaisin iloisena ja katsoin leveä hymy huulillani puhtaanvalkeaa soturioppilasta. Kuolonklaanin reviiri oli niin mahtava ja jaksoin innostua jokaisesta näkemästäni asiasta. Varsinkin yläpuolellamme lentelevät linnut kiinnostivat minua kovasti. Odotin jo, milloin pääsisin itse hankkimaan tuoresaaliskasaan täytettä. Olisi varmasti mahtavaa päästä viemään saalis tuoresaaliskasaan kaikkien katsoessa. Silloin voisi olla hyödyksi klaanille! Enkä malttaisi odottaa, että pääsisimme kertomaan kaiken Taivastassun kanssa Haahkapennulle. Uskoin, ettei kellanpunaisen kollin nimitykseen olisi enää kauheasti aikaa. Oppilaana oli kyllä aivan mahtavaa!

// Taivas?
// 534 sanaa

“Pennut, nyt olisi aika herätä”, Sumusilmän pehmeä ääni kantautui Pihkapennun uneen ja herätti hänet lempeästi. Kolli vingahti unisesti ja venytti nautinnollisesti pitkiä käpäliään niin hyvin kuin kolmen muun pennun välissä taisi. Muut tuntuivat olevan vielä unessa, vaikkakin he alkoivatkin liikehtiä pikku hiljaa. Uni painoi kuitenkin vielä Pihkapennun kehoa ja hän yritti käpertyä uudelleen nukkumaan. Pikkupentu oli kuitenkin kierinyt nukkuessaan niin, ettei Pihkapentu voinut liikkua sivusuunnassa, sillä hän oli jumissa Pikkupennun ja Taivaspennun välissä. Kollin suu avautui haukotukseen, kun hän yritti löytää mukavaa asentoa. Unisuus tuntui kuitenkin jo karisseen pois pennun harteilta, vaikka häntä väsyttikin yhä. Pihkapentu raotti silmiään aavistuksen ja nosti päänsä lämpimistä sammalista. Sumusilmän sokeudesta harmaantuneet silmät kiiluivat pentutarhan hämärässä, kun naaras katsoi suoraan häneen. Pihkapentu ei voinut olla värähtämättä. Vaikka Sumusilmä olikin paljon mukavampi kuin Naarmunenä, hänen sokeat silmänsä saivat kylmiä väreitä kulkemaan pitkin pennun selkää. Pihkapentu oli miettinyt useasti, millaista oli olla sokea. Hän ei ollut kuitenkaan ikinä viitsinyt kysyä sitä Sumusilmältä.
“Oletteko jo hereillä?” Sumusilmä kuiskasi. Pihkapentu harkitsi hetken, ettei vastaisi mitään, mutta hän oli varma että Sumusilmä aisti kollin olevan jo hereillä.
“Valitettavasti”, Pihkapentu tuhahti. Sitten hän kömpi istumaan ja työnsi etutassunsa pitkälle eteen nautinnolliseen venytykseen. Oranssinruskea turkki pörrössä kolli loikkasi sammalpediltä penutarhan maalle. Sumusilmä tassutti hänen luokseen ja alkoi sukia karhealla kielellään pennun turkkia. Pihkapentu säpsähti tuntiessaan klaanivanhimman kielen turkillaan, mutta pysyi kuitenkin paikallaan antaen Sumusilmän siistiä hänet. Koska Ruusutuike oli siirtynyt hiljattain pentutarhalta takaisin soturien pesälle, klaanivanhimmat olivat huolehtineet viime päivät neljästä pennusta. Vaikka Pihkapentu oli jo niin iso, että olisi osannut selvittää turkistaan takut itse, hän antoi Sumusilmän tehdä sen. Ehkä klaanivanhin halusi kerrankin huolehtia hänestä.
“No, jännittääkö sinua?” Sumusilmä kysyi nuolaisujen välissä. Pihkapentu vilkaisi nopeasti naarasta ja kurtisti kulmiaan. Miksi häntä olisi jännittänyt? Kolli oli juuri avaamassa suunsa terävään letkautukseen, kun hän muisti. Tänään oli hänen nimitysseremoniansa! Jännitys ja innostus nipistivät kollin vatsanpohjaa ja hän tunsi kylmien väreiden juoksevan selässään. Hän oli odottanut tätä päivää niin kovasti, ettei voinut uskoa sen olevan vihdoin käsillä.
“Eipä oikeastaan”, Pihkapentu vastasi viileästi peittäen jännityksen äänestään. Hän ei kuitenkaan enää malttanut pysyä paikoillaan klaanivanhimman vieressä.
“Kiitos, voin siistiä itseni loppuun itse”, kolli naukaisi ja livahti naaraan luota kohti pentutarhan suuaukkoa. Hän kuuli Sumusilmän tuhahtavan huvittuneesti takanaan.
Juuri silloin Pihkapennun korviin kantautui klaanin päällikön kokoontumiskutsu. Oranssinruskea kolli kipitti rivakasti sammalverhon luo ja pujahti siitä ulos. Myös muut pennut tulivat ulos pentutarhasta Pihkapennun jäljessä, turkit suittuina siisteiksi.
Kaikki kynnelle kykenevät kuolonklaanilaiset olivat kokoontuneet päällikön kutsusta leirin aukiolle. Pihkapentu ei ollut ikinä nähnyt niin paljon kissoja kerralla leirin aukiolla. Kolli arveli, että lähes kaikki oppilaiden pesän edustalle kerääntyneet kissat olivat oppilaita, mutta ainoa oppilas jonka Pihkapentu todella tunnisti oli Karhutassu. Kastanjanruskea kolli oli asettautunut lähelle tuoresaaliskasaa. Sotureita tuntui puolestaan olevan kaikkialla. Pihkapentu yritti arvuutella, kenestä tulisi hänen mestarinsa. Ehkäpä valkea naaras mustalla kilpikonnakuvioinnilla, joka istui Punatähden lähellä, olisi hänen tuleva mestarinsa.
“Taivaspentu, Pikkupentu ja Pihkapentu, astukaa eteen”, Kuolonklaanin päällikkö Punatähti naukaisi keskeyttäen Pihkapennun arvuuttelun. Kolli suoristi automaattisesti olemustaan ja tassutti mahdollisimman arvokkaan näköisesti Taivaspennun ja Pikkupennun kanssa punaruskean päällikön eteen. Punatähti vilkaisi jokaista pentua nopeasti kirkkaanvirheillä silmillään. Pihkapennun sydän hakkasi rinnassa lujempaa kuin hän olisi ikinä uskonut jännityksen kihelmöidessä tassunpohjissa. Hänestä tuntui, että kaikkien klaanin kissojen katseet olisivat polttaneet hänen turkkiinsa reikiä.
“Olette nyt kuuden kuun ikäisiä ja valmiita oppilaiksi”, Punatähti aloitti voimakkaalla äänellä, eikä Pihkapentu voinut olla värähtämättä.
“Taivastassu, saat mestariksesi Rapakynnen.” Pihkatassu näki, miten valkea naaras mustalla kilpikonnakuvioinnilla heidän lähellään heilautti häntäänsä ja nyökkäsi nopeasti Taivastassulle. Sitten Punatähti antoi myös Pikkutassulle mestarin. Hänen mestarikseen tuli Huurrelilja, pienikokoinen tummanruskea naaras, joka istui Rapakynnen vieressä.
“Pihkatassu”, Punatähti naukaisi. Pihkatassu kohtasi päällikön virheät silmät ja tunsi häntänsä heilahtavan innostuksesta ja hermostuksesta puolelta toiselle. “Sinä saat mestariksesi Henkäysvarjon.”
Pihkatassu tunsi väristysten juoksevan selkäänsä pitkin, kun hän vilkaisi sivulleen ja näki vaaleanharmaan kollin nyökkäävän hänelle. Kollin siniset silmät tarkastelivat häntä hyvin arvioivasti. Pihkatassu tiesi, ettei halunnut koskaan tuottaa pettymystä mestarilleen.


// 629 sanaa
// joku?

Lähdin loikkimaan tummanruskean Pikkutassuna nykyään tunnetun ystävättäreni perään. Minua vähän harmitti, että oppilaskoulutus veisi aikaa Haahkapennun ja Pihkapennun tapaamiselta, mutta päätin kuitenkin, että kun meillä olisi vapaa-aikaa ehdottaisin Pikkutassulle, että menisimme opettamaan heillekin oppilasjuttuja. Halusin, että pentutarhan toverini pääsisivät myös yksiksi parhaimmista sotureista! Saavuttaessani Pikkutassun käännyin tämän puoleen.
“Aivan mahtavaa, että olemme oppilaita! Nyt saamme alkaa tehdä osamme klaanin hyödyksi, emmekä ole vain pentutarhassa tyhjänpantteina”, naukaisin ja pörhistin turkkiani ylpeänä. Pikkutassu nyökkäsi ja otti pari harppovaa askelta, jotta saavuttaisi lähellämme olevan tuoresaaliskasan nopeammin. Kiristin myös itse tahtia ja pian edessämme oli maailman herkullisimman näköinen kasa. Vedin saaliseläinten herkullista aromia syvälle kuonooni ja tunsin, kuinka suuni kostui.
“Jaetaanko?” kysyin ja kiinnitin huomioni meripihkaiseen katseeseen vierelläni, joka tutkiskeli pieniä saaliseläimiä edessämme nälkäisenä. Naaras nyökkäsi.
“Mitä syötäisiin? Kävisikö hiiri?” Pikkutassu ehdotti ja osoitti kohtalaisen pitkällä hännällään kasan päällimmäisenä olevaa paksun talviturkin omaavaa saalista.
“Käy!” hymähdin ja nappasin saaliin Pikkutassun ja minun väliin. Söimme nopeasti hiiren puoliksi ja hautasimme syömisestämme tulleen jätteen.
“Mihinköhän Huurrelilja ja Rapakynsi menivät?” solakka naaras naukui ja tähyili ympärilleen. Pian huomasin hänen ilmeestään hänen bonganneen mestarimme.
“Tuolla!” hän hihkaisi ja osoitti tietä. Hän lähti rauhallisesti kävelemään naaraita kohti. En tajunnut miten Pikkutassu osasi olla noin rauhallinen! Pian minkin huomasin tummanruskean Huurreliljan ja pohjaväriltään valkean Rapakynnen, jonka turkkia koristi mustat ja ruskeat kilpikonnakuviot. Mielestäni mestarimme vaikuttivat oikein miellyttäviltä.
“Saitte syötyä?” Huurrelilja kysyi ja kun nyökkäsimme, hän jatkoi, “Eiköhän sitten lähdetä. Muistakaa pysyä koko ajan niin lähellä, että olemme näköetäisyydellä toisistamme. Emme halua hukata teitä.” Nyökkäsimme samaan aikaan naaraan tomeralle käskylle, jonka jälkeen lähdimme etenemään kohti uloskäyntiä. Sydämeni hakkasi todella kiivaasti ja aloin hermostua. Paniikki oli nousemassa valloilleen, sillä uudet tilanteet olivat joskus hieman ylivoimaisia. Vedin syvään henkeä ja puhalsin sen huuruna ulos. Olin ennenkin selvinnyt uusista tilanteista, miksen nytkään selviäisi? Kiinnitin huomioni Pikkutassun värisevään turkkiin ja huomioni muualle kiinnittäminen sai minut unohtamaan jännittyneisyyteni. Näin kuinka Pikkutassun tumman ruskeat kyljet kohoilivat hengityksen mukana. Ollessamme sisällä uloskäynti tunnelissa tunsin jo ulkoilman nenässäni. Perä pitävä Rapakynsi käveli rauhallisesti perässäni. Hän vaikutti hieman ujolta, mutta se sopi minulle. Kaikki saivat olla sellaisia, mikä tuntui heistä hyvälle. Pian koko maailma tuntui räjähtävän eteeni suuruudellaan, kun saavuin ulos. Silmäni pyöristyivät ja aistini valpastuivat kaikista uusista aistittavista asioista. Kuononi valtasi kokonaisvaltaisesti havupuiden vihreä tuoksu ja niiden runkojen pihkaisen puinen hajuyhdistelmä. Olin aivan pyörällä päästäni, aistini eivät voineet hallita tätä ylilatausta. Säpsähtelin ja korvani pyörivät ympäriinsä sen mukaan, minkälainen ääni mistäkin kuului. Kuului rasahduksia puiden oksista, lintujen siipien satunnaista kahinaa ja niiden rääkäisyjä niiden tapellessa luultavasti, jotain ruokapalasta ja tuulen humina, joka matkasi puusta puuhun ja heilutti niiden oksia niin kovasti. Huomasin, kuinka partiota johtava Huurrelilja oli jo jatkamassa matkaa eteenpäin, joten jätin ihmettelyn sikseen ja kuroin välimatkaa tummanharmaaseen naaraaseen. Hetken päästä Rapakynsi käveli melkein vierelläni.
“Mihin olemme menossa?” kysyin mestariltani ja katsoin tätä silmät säihkyen. Hän hieman hätkähti kysymyksestä, mutta vastasi kuitenkin.
“Menemme tänään katsomaan Hehkulampea, se on tarpeeksi lähellä leiriä ensimmäiseksi päiväksi”, naaras selitti, samalla kuin hänen katseensa loikki siellä täällä ujosti. Nyökkäsin kiitollisena. Sen jälkeen otin pari nopeampaa askelta ja saavutin Pikkutassun, joka rupatteli puheliaaseen tapaansa Huurreliljan kanssa. Kun tummanruskea soturi huomasi minut, hän naukaisi Pikkutassulle jotain, jonka jälkeen oppilas tassutti vierelleni.
“Me mennään katsomaan Hehkulampea, eikö kuulostakin hienolta?” tokaisin ja kuvittelin mistä lampi olisi saanut nimensä. *Hohtaisikohan se siten, että silmiin sattuisi ja ne vuotaisivat kuin vesiputoukset?*
“Kuulostaa. Siellä on varmaan kaunista”, Pikkutassu naukaisi mietteliäänä. Seurasimme leiristä lähtenyttä puroa ja kiinnostus pulppusi rinnassani katsellessani pienesti pulppuavaa puroa, joka ei kumma kyllä ollut jäässä. Veden liplatus sai mieleni kuplimaan iloisesti, pidin vedestä kaikesta huolimatta. Pieni pulahdus leirin lampeen ei ollut muuttanut kiinnostustani tähän kirkkaaseen nesteeseen, jonka avulla selvisimme hengissä. Miten yksi asia saattoi olla niin tärkeää?

//Pikku? Toivottavasti en hitannu liikaa c:
600 sanaa

Heräsin oppilaiden pesästä hätkähtäen kuullessani suuaukolta ääntä. Nostin valppaana pääni ylös ja katsoin ympärilleni valmiina taistelemaan, mutta näinkin vain mestarini Punatähden.
"Heräsithän sinä", Punatähti sanoi ja näin hillityssä ilmeessä huvittuneisuutta. "Lähdemme harjoituksiin, ja teemme sen nyt heti."
Päällikkö katosi pesän suuaukolta. Lysähdin sammalilleni ja ummistin silmäni uudelleen. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut, ja minun piti jo lähteä koulutukseen. Tunsin unen saapuvan uudelleen, ja vaikka kuinka olisin halunnut antautua sille ja jäädä nukkumaan, päätin nousta ylös. Oppilaana tehtäviini kuului soturiksi kouluttautuminen, eikä laiskottelu muutenkaan ollut minun juttuni.
Astuin ulos pesästä ja katsahdin ympärilleni leirin aukiolla. Oli vielä hiljaista, näin vain pari soturia vartiossa. Kuu loisti vielä taivaalla, mutta tumma taivas näytti sentään vaalenevan hiljalleen.
Punatähti odotti minua uliskäynnillä valmiina lähtöön. Astelin reippaasti hänen luokseen, yrittäen karistaa väsymykseni pois.
"Miksi olemme näin aikaisin lähdössä? Emmekö olisi voineet odottaa edes auringonnousuun?" kysyin seisahtuessani punaruskean kollikissan eteen. Hän katsahti taivaalle hymyillen.
"Minua ei väsyttänyt. Ja sinun on opittava, että joskus soturin on toimittava yölläkin. Ei pelkästään vartiossa, meidän on varauduttava siihen, että leiriin hyökätään."
Muistin erakot, joiden kanssa olimme vastikään taistelleet. He olivat häipyneet reviiriltämme, mutta erakkoihin ei voinut luottaa.
"Lähdetään sitten."
Punatähti kännähti ympäri ja nyökkäsi vartiossa olevalle soturille. Kuljimme piikkihernetunnelin läpi pimeään metsään. Seurasin Punatähteä kuunnellen metsän ääniä tarkkana. Näissä metsissä asui muitakin, kuin riistaeläimiä, eikä koskaan voinut olla liian varovainen. Kissoja oli kuollut erilaisten petojen, kuten kettujen ja mäyrien kynsissä. Olin käynyt aiemminkin yöllä metsässä partiossa, mutta pimeys sai aina minut varuilleni. Punatähti kuitenkin sanoi, että se oli vain hyvä asia.
Kuljimme metsän halki vielä jonkin aikaa. Maa oli luminen, ja himmemevän kuun loisteessa se näytti hieman kimaltavan. Pian Punatähti pysähtyi aukealle, jossa selvästi harjoittelisimme. Aloin heti innostua enemmän, sillä yleensä aukiolla harjoittelu tarkoitti taisteluharjoituksia. Hillitsin kuitenkin itseni ja mestarini kääntyessä katsoin tätä tyynesti silmiin.
"En ole ehtinyt kouluttaa sinua taistelussa kovin paljoa, kuten tiedät", Punatähti sanoi istuutuessaan. "Sinua kouluttaneet muut soturit ovat kertoneet, että taidat sen melko hyvin. Ja näin sinut taistelemassa erakoita vastaan. Haluan kuitenkin nähdä, miten olet edistynyt."
Nyökkäsin ja tunsin hiukan ylpeyttä siitä, että taistelutaitojani oltiin kehuttu. Minulla ei kuitenkaan ollut syytä ylpeillä, metsästystaidoissani oli nimittäin rutkasti parannettavaa. En malttanut usein vaania tai jäljittää riistaa, halusin suoraan toimintaan. Ehkä siksi taisteleminen oli enemmän minun juttuni.
"Nyt saat siis kokeilla taistella minua vastaan", mestarini ilmoitti. "En tietenkään oleta sinun päihittävän minua, kuten et toivottavasti sinäkään. Ylimielisyys ei ole hyvä ominaisuus soturilla. Uskon kuitenkin, että sinulla riittää kykyjä saada minut ainakin hetkellisesti alakynteen."
Punaruskea kolli nousi jälleen seisomaan ja astahti taaksepäin.
"Koeta kaataa minut. Muista oppimasi liikkeet. Ajattele ensin, toimi vasta sitten."
Punatähti valmistautui hyökkäykseeni ja tarkkaili minua kaikilla aisteillaan. Pysyin varuillani paikoillani ja mietin strategiaa päällikön päihittämiseen. Hän voitti minut koossa ilman epäilystä, olinhan oppilaaksikin hiukan pienikokoinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ollut huono asia, sillä sen takia olin Punatähteä vikkelämpi. En kuitenkaan voisi yrittää kaataa häntä vain suoralla hyökkäyksellä voimaa käyttämällä.
Siristin silmiäni ja valmistauduin. Suuntasin katseeni Punatähden vasemmalle puolelle kuin olisin hyökkäämässä siihen suuntaan. Sitten otin pari nopeaa juoksuaskelta ja hyppäsin. En ehtinyt edes laskeutua kollin oikealle puolelle, kun hän jo heilautti minut pois. Tömähdin maahan ja tunsin viileän lumen turkkini alla.
"Jos aiot harhauttaa, sinun on tehtävä se kunnolla", Punatähti sanoi pudistaessani lunta turkiltani. "Tulkitsin katseestasi, että hyökkäisit vasemmalle. Sinä kuitenkin liikuit liian aikaisin oikealle. Jos aiot tehdä liikkeesi niin varhain, että ehdin reagoida, sinun on oltava nopeampi."
Tuhahdin hiljaa ja astelin takaisin aukion reunalle. Minun oli keskityttävä. Tiesin, että taistelussa juuri älykkyys oli valttini, ei voima tai notkeus. Minun oli käytettävä sitä hyödykseni. Lähdin jälleen uuteen hyökkäykseen ja suuntasin katseeni tiukasti vasemmalle. Tällä kertaa myös liikuin kohti Punatähden vasenta puolta ennen hyppyäni. En kuitenkaan hypännyt oikealle, vaan käännyin nopeasti hypätäkseni vasemmalle. Punatähti oli ennakoinut hyökkäykseni väärin, ja kun hän oli kääntynyt oikealle, otin hampaillani kiinni päällikön etujalasta ja vedin. Hän horjahti kolmelle jalalle, mutta sai tasapainoteltua, je repäistyään jalkansa otteestani hän heitti minut taas maahan.
"Hienoa", hän sanoi kannustavasti hymyillen. "Hieno harhautus. En odottanut sitä, ja vaikket saanutkaan minua selätettyä, voit olla ylpeä itsestäsi."
Sallin pienen hymyn ilmaantua kasvoilleni.
"Ja sitten uudestaan."


Punatähti päätti harjoitukset kun aurinko oli ollut ylhäällä jo tovin. Suuntasimme takaisin leiriin ja sinne päästyämme Kuolonklaanin päällikkö salli minun syödä. Hän kuitenkin ilmoitti, että osallistuisin tänään vielä metsästyspartioon.
"Se on vasta aurinkohuipun jälkeen, joten sinulla on vielä hyvin aikaa. Eikä sinun sitten tarvitse siivota klaaninvanhimpien makuualusia."
Punatähden kadottua hoitamaan velvollisuuksiaan suuntasin tuoresaaliskasalle ja noukin syötäväkseni päästäisen. En ollut juttutuulella, joten oli hyvä, ettei oppilaiden pesän edustalla ollut muita. Varmaankin monet oppilaista olivat nyt lähdössä tai jo lähteneet harjoituksiin. Saisin siis olla rauhassa.
Istuuduin aurinkoiseen kohtaan ja aloin syödä ateriaani. Vaikka oli lehtikato, aurinko pilkisti välillä esiin säteilemään lämpimästi. En pitänyt kylmästä, mutta en myöskään auringon häikäisevästä valosta. Oppilaiden ja soturien pesän muodostavan kuusipuun oksat estivät kätevästi kirkkaiden säteiden osumista silmiini.
Syötyäni katsahdin ympärilleni ja sitten taivaalle. Aurinko oli huipussaan, joten partio varmaankin lähtisi pian. Aurinkohuipun partio riensi juuri ulos leiristä. Lehtikadon aikaan metsästyspartioita tarvittiin enemmän kuin viherlehtenä, sillä silloin riistaa oli enemmän. Tai niin Punatähti oli minulle kertonut; itse olin syntynyt lehtisateen aikaan. Toivoin lehtikadon olevan ohi, sillä halusin kokea hiirenkorvan, jolloin metsä taas heräisi eloon, sekä viherlehden, josta puhuttaessa kissat aina hymyilivät. Olisi kuitenkin ensin selvittävä kylmien aikojen ohi.
Pian näin Varjokarvan astelevan luokseni.
"Metsästyspartio lähtee ja Punatähti ilmoitti sinut mukaan", soturi ilmoitti ja katsahti leirin uloskäynnille. "Lähdemme nyt. Tulehan."
Nousin ylös ja astelin uloskäyntiä kohti. Partio näytti olevan jo paikanpäällä. Luminenä, Hopeaputous... ja Turmatassu. Tunsin mielialani laskevan voimakkaasti nähdessäni piikikkään kollioppilaan. Seisahduin hänen eteensä, soturit olivat kauempana.
"Älä vain sano, että olet tulossa tähän metsästyspartioon", sihahdin kireästi. Ärsyttävä virne ilmestyi Turmatassun kasvoille.
"Olenpa hyvinkin. Haittaako se? En malta odottaa, että näen sinun metsästävän. Olet varmasti todella taitava."
"Sinä taas kompuroit metsässä kuin sokea mäyrä ja säikytät riistan tiehesi."
Turmatassu oli vastaamassa, kun Luminenä käännähti meidän puoleemme.
"Kuulinko teidän kinastelevan? Turmatassu, sinun pitäisi toimia esimerkkinä nuoremmillesi."
Naaras loi tiukan katseen oppilaaseensa ja asteli partion kärkeen. Varjokarva oli jo ottanut johdon ja Hopeaputous oli hänen takanaan. Luminenä jätti minut ja Turmatassun partion perälle.
Lähdimme liikkeelle ja kuljimme piikkihernetunnelin läpi. Leiristä päästyämme välimatkat kissojen välillä alkoivat pidentyä, ja Turmatassu näki selvästi tilaisuutensa tulleen.
"Hei", hän sihahti takaani. Päätin olla huomioimatta häntä, se oli yleensä paras tapa reagoida Turmatassuun. En tajunnut, miksi kolli pyrki ärsyttämään kaikkia tielleen osuvia. Oliko se hänestä hauskaa? Säälittävää.
"Hei", oppilas toisti kuiskaten painokkaammin. Käänsin päätäni katsahtaakseni häntä kylmästi silmiin.
"Me olemme partiossa. Meillä on tehtävä, johon meidän on keskityttävä."
"Tiedän", Turmatassu vastasi. "Otetaanko kilpailu? Se kumpi saa enemmän riistaa, voittaa."
Pyöräytin silmiäni ja vilkaisin nopeasti edessäni kulkevaa Luminenää. Naaras ei näyttänyt kuulevan.
"Kilpailu? Mitä voittaja muka saa?"
Turmatassu virnisti.
"Hän ei menetä kasvojaan."
Huokaisin kyllästyneesti ja käänsin katseeni eteen.
"En kilpaile sinun kanssasi."
Turmatassu hiljeni. Vaikka mitään ei oltu sovittu, me kilpailisimme. Kumpikin meistä halusi todistaa olevansa toista parempi, vaikka hän ei olisi ehdottanutkaan sitä. Ja mieluummin vaihtaisin kieliä Tuhkatassun kanssa kuin antaisin jonkun niin ylimielisen ja rasittavan kissan olla minua parempi. Jos Turmatassu saisi enemmän riistaa, hän ei jättäisi minua koskaan rauhaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt minun metsästävän, joten hän ei tiennyt, etten ollut siinä mikään klaanin paras.
Varjokarva johti joukkoa vielä jonkin matkaa, kunnes hän pysähtyi. Partion jäsenet haistelivat ilmaa, kuten minäkin. Ilmassa erottui ainakin oravan tuoksu. Selvästi Varjokarva haistoi jotain muutakin, sillä hän päätti, että metsästäisimme tässä.
"Jakaudumme kahteen ryhmään", soturi sanoi ja ehdin jo säikähtää, että joutuisin kahden erään tietyn hiirenaivon kanssa. Varjokarva kuitenkin pelasti minut. Ehkä hän arvasi, että minä ja Turmatassu emme sopineet yhteen.
"Pimentotassu, tulet minun ja Hopeaputouksen kanssa. Luminenä ja Turmatassu, lähtekää te tuohon suuntaan, me menemme tänne."
Jatkoimme kolmistaan Varjokarvan osoittamaan suuntaan, jonka jälkeen jakauduimme. Lähdin seuraamaan oravan hajujälkeä, jonka olin aiemmin huomannut. Jälki johti pensaikkojen läpi pahaenteisesti kohti puuta - viimeinen asia, mitä halusin tehdä, oli kiipeillä - mutta kääntyi ja jatkui taas kohti paria lehtensä pudottanutta pensasta. Oravan haju voimistui, joten olin varmasti lähellä. Höristin korviani ja kuulin hiljaista rapinaa. Jatkoin matkaani nyt ääneti hiipien. Lunta ei onneksi ollut kovin paljoa tällä kohtaa, joten en uponnut hankeen. Sen sijaan suuntasin eteenpäin matalana ja nopeasti, ehkä liian nopeasti, mutta orava ei kuitenkaan säikähtänyt. Jäljet johtivat kohti pensaikkoa, jonka tiheiden oksien läpi oli hankala nähdä. Erotin kuitenkin punertavan hännän ja hymyilin voitonriemuisesti. Kuten usein tapahtui, en jääyt vaanimaan pitkäksi aikaa. Mitä ei kuitenkaan usein tapahtunut oli se, että onnistuin saamaan jotain kiinni. Hypähdin eteenpäin ja tempaisin oravan ilmaan. Sitten tapoin sen puremalla sitä niskaan. Sentään olin saanut edes yhden elukan kiinni. Jätin oravan maahan ja peittelin sitä vähän lumella. Haistelin tarkasti ilmaa, mutta en erottanut enää riistaa. Ainakaan tuoretta hajujälkeä. Päätin tyytyä siihen mitä minulla oli, mikä oli itse asiassa paljon. Kun katsoin tarkemmin, huomasin että orava oli melko hyvinsyönyt, vaikka ravintoa ei paljon ollutkaan. Sillä soturi pärjäisi pitkäänkin. Noukin tuuheahäntäisen otuksen ja suuntasin kohti sitä paikkaa, missä erosimme.
Varjokarva saapui pian jälkeeni kantaen suussaan kahta hiirtä. Hopeaputouksella kesti kauemmin, mutta hän ei kantanut mitään suussaan tullessaan.
"Löysin jäniksen", hän naukui ja kuulosti pettyneeltä. "Se pääsi karkuun. Harmi, siitä olisi riittänyt paljon syötävää."
Varjokarva kehaisi minua oravani johdosta ja lähdimme kulkemaan takaisin. Pian kohtasimmekin Luminenän ja Turmatassun. Oppilaaseen katsahtaessani voitonriemu valtasi minut, sillä hän ei kantanut mukanaan mitään. Luminenä sen sijaan oli ollut onnekas, hän kantoi suussaan varista ja hiirtä.
Otin tyytyväisenä paikkani Luminenän takaa. Olin päihittänyt Turmatassun, vieläpä jossain, missä en ollut hyvä. Tietenkin metsästämiseen liittyi tuurielementti, joten en voinut ylpeillä liikaa.
"Mikset sano mitään?"
Katsahdin taakseni matkaessamme takaisin kohti leiriä.
"Miten niin?" vastasin Turmatassulle, orava vaikeutti puhumistani.
"Sinä olit minua parempi. Etkö aio sanoa minulle mitään? Yleensä olet terävämpi kieleltäsi."
Katsoin Turmatassua hetken ennen kuin vastasin.
"Minun ei tarvitse haukkua muita tietääkseni arvoni. Mieti sitä."
Sain olla rauhassa koko matkan takaisin leiriin ja viekä sielläkin, sillä Turmatassu riensi oppilaiden pesään.
Päätin olla syömättä, sillä minulla ei ollut vielä nälkä. Kävin viemässä oravani tuoresaaliskasaan ja satuin juuri sopivasti leirin aukiolle Surmakynnen jakaessa partioita. En odottanut joutuvani partioon enää tänään, sillä olin jo käynyt yhdessä. Surmakynsi ilmoitti auringonnousun rajapartioon lähtevät, ja minä kuuluin heihin. Punatähti johtaisi psrtiota, ja mukaan lähtisivät myös Kaaostuho, Liekkihäntä, Tuhkatassu ja Kuuratassu. Jälkimmäistä en tuntenut juuri ollenkaan, joten en tiennyt, millaista seuraa hän olisi.
Huomasin olevani aika väsynyt. Olin joutunut heräämään aikaisin, käymään harjoituksissa ja sen jälkeen vielä metsästyspartiossa. Aurinko ei ollut vielä edes laskemassa, mutta halusin päästä nukkumaan. Aamulla minun olisi kuitenkin herättävä aikaisin. Suuntasin askeleeni siis oppilaiden pesää kohti. Se oli tyhjillään lukuunottamatta Tuhkatassua, jolla oli kaiketi sama ajatus kuin minulla, ja Turmatassu, joka suki turkkiaan omalla makuusijallaan. Kohtasin vanhemman oppilaan katseen kylmästi ja astelin omalle pedilleni. Asetuttuani mukavasti sammalille uni tuli helposti.


Heräsin seuraavana aamuna ennen auringonnousua. Katsahdin ympärilleni unisena noustuani istumaan ja näin Tuhkatassun jo hereillä. Myös Kuuratassu näytti heränneen ainakin jollain tasolla. Kolli näytti siltä, että yritti vielä palata takaisin uneen siinä onnistumatta. Meillä näkyi olevan vielä hyvin aikaa ennen partiota, sillä taivas oli vasta vaalenemassa.
Suin turkkini ja astahdin sitten suuaukolle. Leiri oli vielä aika hiljainen, joskin pari soturia oli jo herännyt ja jutteli nyt hiljaa ulkona. Samassa näin Punatähden astelevan pesää kohti.
"Huomenta", kolli naukui hymyillen tuttua viisasta ja tyyntä hymyään.
"Alamme pian lähteä. Herättäisitkö oppilastoverisi? Tulkaa sitten aukiolle."
Toverini? Eivät he olleet mitään tovereita.
"He taitavat jo olla hereillä", vastasin vilkaisten taakseni. Näin Tuhkatassun ja Kuuratassun katseiden kohdistuneen päällikköön.
"Hyvä. Seuratkaa sitten."
Lähdimme kaikki pesästä ja astelimme aukiolle Punatähden perässä. Pian partioon lähtevät soturit liittyisivät seuraamme ja pääsisimme lähtemään.

//1872 sanaa
//Tuhka? Kuura?

“Toivottavasti pääsemme tänään oppilaiksi! Mitä muuta tämä voisi olla?” Taivaspentu naukui ja pystyin kuulemaan hänen äänestään innostuksen. Jännitys levittäytyi saman tien joka puolelle kehoani, ja tunsin sen erikoisena kihinänä. Jännitys taisi viedä sanani myös, sillä vaikka yleensä minulla oli aina sanat valmiina, nyt en enää pystynyt vastaamaan Taivaspennulle. Oppilaiksi! Mitä, jos nyt olisi todella se hetki, kun hän pääsisi oppilaaksi!? Ajatus tuntui mahtavalta, vaikka ajatus Jäätassusta samassa pesässä ei niinkään. Vastahan pentutarhassa oli alkanut olemaan mukavaa Jäätassun ja hänen sisarustensa nimitysten jälkeen.
Pentutarhan ulkopuolelta kuului voimakas kajautus, kun klaanin päällikkö kutsui kissat koolle. Yritin pitää ajatukseni pois oppilaaksi pääsystä, sillä olisi harmi, jos en kuitenkaan pääsisi. Entä jos Taivaspentu pääsisi, ja minä en. Olihan naaras minua ihan hiukan vanhempi. No, onneksi sentään pentutarhassa olisi vielä Haahkapentu, vaikken ollutkaan ollut hänen kanssaan kauheasti tekemisissä sen jälkeen, kun Taivaspentu oli pelastettu hukkumasta. Sille ei oikein ollut syytä. Taivaspentu oli toipunut ja minä taas keskittynyt moittimaan itseäni siitä, että olin suostunut tutkimusretkelle. En kuitenkaan enää potenut kamalaa syyllisyyttä asiasta. Vahinkoja sattui, niin kuin Naarmunenä osasi aina muistuttaa.
“Taivaspentu ja Pikkupentu, astukaa eteen”, suuri punaruskea kolli, Punatähti, naukui, kun lähes kaikki olivat ehtineet kerääntyä paikalle. Taivaspentu oli ollut oikeassa! Nyt pääsisimme varmasti oppilaiksi – ja vielä yhtä aikaa! Astuin Taivaspennun perässä ja asetuin hänen vierelleen. Koska tunsin sillä hetkellä kaikkien katseiden edessä itseni tavallista pienemmäksi, suoristin ryhtini ja röyhistin hieman rintaani. Sydämeni alkoi lyömään tavallista lujempaa ja tunsin sykkeen voimakkaana. Kuin sydän olisi halunnut lyödä itsensä rinnastani ulos. Jännitys kai sen aiheutti. Taivaspentu nimitettiin ensin, ja hän sai mestarikseen Rapakynnen. Sitten tuli minun vuoroni.
“Pikkutassu, sinä saat mestariksesi Huurreliljan”, Punatähti ilmoitti kuuluvalla äänellään. Pikkutassu. Olin oppilas. Pääsisin näyttämään kaikille, että pienestä koostani huolimatta, minusta tulisi hyvä soturi! Katsoin kuolonklaanilaisten joukkoon ja huomasin tummanruskean vihreäsilmäisen naaraan, joka heilautti minulle häntäänsä. Hän oli ilmeisesti Huurrelilja, joka toimisi tästä lähtien mestarinani. Hänkin oli kooltaan pieni, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Hän varmasti osaisi opettaa minulle hienoja liikkeitä, joissa pienestä koosta olisi jopa hyötyä! Kuolonklaanilaiset palasivat jatkamaan arkisia askareitaan, mutta minä ja Taivastassu jäimme mestareidemme kanssa. Huiskautin vielä hännälläni hyvästit Haahkapennun suuntaan, joita ohjattiin Pihkapennun kanssa takaisin pentutarhaan. Käännähdin takaisin mestarini suuntaan. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys, jota en tietenkään voinut jättää kysymättä.
“Milloin pääsemme näkemään reviirin?” kysyin ja tiesin äänestäni kuultavan innostukseni. En vain voinut mitään, että minua sattui niin paljon ensimmäinen vierailu leirin ulkopuolella kiinnostamaan. Vilkaistessani Taivastassua ajattelin myös naaraan haluavan samaa. Sitä paitsi vielä ei ollut edes aurinkohuippu, mikä tarkoitti, että ehtisimme kiertää reviirin. Tai ainakin uskoin niin. Ei kai reviiri nyt voinut hirveän iso olla, jos joka päivä rajapartiot kävivät tarkastamassa rajat?
“Lähdemme pian kiertämään reviirin. Käykää sitä ennen syömässä”, mestarini vastasi, johon Taivastassun mestari nyökäytti päätään. Lähes pomppasin ilmaan innosta. Pääsisimme kiertämään reviiriä yhdessä!
“Selvä!” hihkaisin ja otin suunnakseni tuoresaaliskasan. Tajusin kuitenkin kohteliaana jäädä odottamaan Taivastassua.

//Taivas?
// 463 sanaa

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun olin tippunut leirin lampeen. Olin todellakin oppinut läksyni ja olin ikikiitollinen Tuhkatassulle hengestäni. Pentutarhalla oli jännittynyt tunnelma, Ruusutuike suki vuorostaan Pikkupentua. Minua oli suittu äsken. Kuningatar oli käskenyt napakasti meitä olematta sotkemasta turkkejamme. Jotain oli meneillään. Toivoin kovasti, että se olisi oppilasnimityksemme. Katsahdin vierelläni istuskeleviin Pihkapentuun ja Haahkapentuun. Kollit olivat Pikkupentua ja minua hiukan nuorempia, joten odotukseni kasvoi entisestään, kun vain minua ja Pikkupentua suittiin. Olisiko tosiaan tänään se päivä? Pääsisimmekö tosiaan partioimaan ja kiertelemään reviiriä? Tulisiko meistä tosiaan oppilaita? En ollut pysyä turkissani.
“No niin, nyt turkkisi on siisti”, Ruusutuike naukaisi ylpeänä työstänsä ja päästi Pikkupennun luoksemme. Käännyin tummanruskean naaraan puoleen ja ilmeeni sädehti intoa.
“Toivottavasti pääsemme tänään oppilaiksi! Mitä muuta tämä voisi olla?”, intoilin ja nousin seisomaan ja kävelin pientä ympyrää. En kestä olla paikallani.
“Tämä on niin jännää!” miukaisin ja mietin jo sitä, kenet saisin mestarikseni. Tiesin, että pettyisin suuresti jos saisinkin kuulla sen olevan jotain muuta. Naarmunenä katsahti suuntaani tummanvihreillä silmillään:
“Rauhoitu nyt ennen kuin käpäläsi irtoavat.” Olin jo oppinut, ettei kaikkea Naarmunenän sanomaa tarvitsisi ottaa toisissaan, mutta pysähdyin kuitenkin varmuuden vuoksi. En halunnut riskeerata mahdollisuuksiani parhaaksi soturiksi. Sydämeni hyppäsi kurkkuuni, kun kuulin kustuhuudon kantautuvan aukiolta. Vilkaisin Pikkupennun meripihkaisiin silmiin, jotka olivat pyöristyneet innosta. Lähdimme kipittämään aukiolle, johon kissat alkoivat hiljalleen kerääntyä. Vedin syvään henkeä. *Rauhoitu nyt!* Istahdin muiden pentujen lähettyville ja katselin kuinka Punatähti haravoi yleisöä katseellaan ikään kuin tarkistaisi kaikkien olevan paikalla.
“Taivaspentu ja Pikkupentu, astukaa eteen”, Punatähti naukui ja hänen kirkkaanvihreät silmänsä porautuivat minuun ja vieressäni olevaan Pikkupentuun. Teimme työtä käskettyämme, mutta vilkaisin vielä taakse Haahkapentuun ja Pihkapentuun, joiden rauhallisuus rohkaisi minua. Seistessäni edessä huomasin myös Jäätassun yleisössä. Hänet ja hänen pentuetoverinsa nimitettiin meitä hieman aikaisemmin ja tietenkin se pönkitti Jäätassun itsetuntoa.
“Olette täyttäneet kuusikuuta, joka tarkoittaa, että pääsette oppilaiksi. Taivastassu sinun mestarinasi toimii tästä lähin Rapakynsi”, kolli naukui. Etsin katseellani yleisöstä Rapakynttä, jonka hetken etsinnän jälkeen bongasin. Valkean ja mustan sekamelskaisen turkin omaava naaras katsoi tummanvihreine silmineen minua silmiin. Mielestäni naaras vaikutti rauhalliselta ja se sai oloni hyväksi. Hänestä voisi tulla loisto mestari minulle. Väläytin pienen hymyn uudelle mestarilleni, jonka jälkeen katselin pentutarhasta tuttuja ystäviäni haikeana. En voisi enää käpertyä heidän viereensä iltaisin, onneksi minulla olisi silti Pikkupentu – tai oikeastaan Pikkutassu. Käännähdin kohti ruskeaa naarasta, joka nimitettäisiin seuraavaksi. Kukakohan hänen mestarinsa mahtaisi olla? Toivottavasti pääsisimme tutkimaan leirin ulkopuolta yhdessä!


//Pikku?
383 sanaa

Pimentotassu: 6kp -

Tuhkatassu: 106kp! -

Kuuratassu: 38kp! - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Haahkapentu: 44kp! - 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Taivaspentu: 23kp! - Voit nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Rapakynsi. Ilmoita nimityksistä ilmoituksiin.

Pikkupentu: 27kp! - Voit nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi tulee olemaan Huurrelilja. Ilmoita nimityksistä ilmoituksiin.

Karhutassu: 25kp! - 4/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Pihkapentu: 5kp -

Loikin hangessa Liekkihännän perässä eteenpäin. Aurinko oli noussut jo ajat sitten. Taisteluharjoituksemme olivat juuri päättyneet, mutta mestarini oli päättänyt viedä minut opettelemaan kiipeämistä. Puut olivat houkutelleet minua oikeastaan aina. Miltäköhän tuntui olla lintu? Ne lensivät aina puiden latvojen yläpuolella kaikessa rauhassa. Halusin myös tietää, näkyikö koko metsä puun latvasta. Liekkihäntä pysähtyi yllätäen. Olin vähällä törmätä häneen, mutta nopein refleksin jarrutin alle hiirenmitan päähän soturin hännästä. Kolli kääntyi minun puoleeni.
"Reviirillämme on paljon kuusia, mutta lehtipuuhun on helpompi kiivetä. Tämä tässä on koivu. Tiedän, että osaat kiivetä vähän, mutta korkealle et taida päästä?" kolli kysyi minulta katsoen kuitenkin vain mustavalkoista puuta, jonka lehdet olivat pudottautuneet Lehtisateen aikoihin. Oksat olivat alastomat, mutta se varmasti helpotti kiipeämistä.
"En ole koskaan edes kokeillut", vastasin ja katsoin mestariini. Liekkihäntä vilkaisi minua, mutta jatkoi sitten:
"Kun kiipeät, et saa pelätä korkeita paikkoja tai ainakaan katsoa taaksesi pelätessäsi. Otteen pitää olla aina vahva, ja kun tulet alas, täytyy olla vielä varovaisempi. Moni oppilas on menettänyt henkensä epäonnistuessaan kiipeilyssä, joten katsokin että pysyt hengissä", Liekkihäntä käski ankaralla äänellä.
"Minä en kuole ennen soturi-ikää", totesin vain tyynesti.
"Hyvä. Eipähän kukaan voi sitten kuolemastasi syyttää minua", kolli hymähti. Hänen suupielilleen levisi hymy, mutta minä pysyin vakavana. Se oli kai vitsi, mutta ei minusta kovinkaan hauska.
"No, näytän esimerkin", Liekkihäntä opasti. Hän suuntasi koivun juurelle ja loikkasi ilmaan. Soturi upotti kyntensä puuhun ja kiipesi sulavasti ylöspäin. späin puun runkoa pitkin. Kolli kiipesi paksulle oksalle ja odotti paikoillaan, kunnes hän sai hallittua tasapainonsa. Mestarini vilkaisi minua. Tämän jälkeen Liekkihäntä palasi takaisin kiinni runkoon ja sulavaliikkeisesti laskeutui alas aina maahan saakka. Kolli kertoi, kuinka alastulo sujui parhaiten. Hän neuvoi pitämään koko ajan kiinni puusta. Liian nopeasti ei saanut liikkua, sillä silloin ote voisi herpaantua ja voisin pudota maahan.
“Sinun vuorosi. Kiipeä tuolle paksulle oksalle, jolle minäkin äsken kiipesin”, valko-oranssi kolli käski. En vastannut mitään, vaan loikkasin kiinni puun runkoon. Pidin rungosta kiinni kynsilläni ja lähdin kulkemaan ylöspäin. En mennyt kovin nopeaa, sillä Liekkihäntä oli varoittanut putoamisesta. Pääsin nopeasti oksalle, jonne mestarini oli minun käskenyt kiivetä. Kiepautin pienen kehoni sulavasti oksan päälle. Se kesti painoni hyvin. Käänsin katseeni kauemmaksi. En ollut hurjan korkealla, mutta saatoin siltikin nähdä Hehkulammen ja Kuolonklaanin pari yksinäistä kukkulaa. Aurinko heijastui hangesta silmiini, joten minun täytyi siristellä. Olisin halunnut kiivetä ylemmäs, mutta tiesin Liekkihännän odottavan minua alhaalla.
Pudottauduin oksalta takaisin runkoon kiinni ja lähdin laskeutumaan. Alastulo ei tuottanut ongelmia, vaan olin nopeasti maan pinnalla Liekkihännän vierellä. Mestarini nyökkäsi kuin hyväksyen suoritukseni. Pidin ilmeeni vakavana, kun Liekkihäntä pysyi vaiti.
“Tuo riittänee tällä kertaa. Palataan nyt leiriin. Seuraavalla kerralla yritetään kuuseen kiipeämistä. Se voi olla jopa helpompaa, sillä oksia on paljon matalallakin”, Liekkihäntä kertoi.
“Jos saan soturin mukaani, voinko tulla vielä tänään harjoittelemaan kiipeäilyä?” kysyin mestariltani. Tiesin, että Liekkihäntä ajatteli minun osaavan kyllin hyvin kiivetä oppilaaksi nähden, mutta minä halusin olla parempi. Ylimääräinen harjoittelu olisi vain hyväksi.
“Miten vain, mutta katsokin ettet loukkaa itseäsi”, soturi murahti.
“Lupaan, että pysyn ehjänä”, vastasin ilmeettömästi. Liekkihäntä lähti johdattamaan minua kohti leiriä. Lunta oli satanut yön aikana lisää, joten kovan lumikerroksen päällä oli puuterimaista irtolunta, jota toki löytyi myös kerroksen alta. Lumikerros ei kestänyt mestarini painoa, mutta minulla ei taaskaan ollut ongelmia kävellä hangen päällä uppoamatta. Joinakin päivinä Liekkihäntä käski minun kulkea hänen jälkiensä perässä. Lyhyillä jaloillani oli hieman vaikeaa loikkia syvässä hangessa. Tiesin kuitenkin, että soturin täytyi päästä eteenpäin kaikenlaisessa maastossa.


Palasimme leiriin, ja Liekkihäntä käski minun syödä. Heti tuoresaaliskasalla kohtasin Jäätassun. Suurikokoinen vastanimitetty oppilas nosti heti jäänsinisen katseensa minuun. Vastasin siihen vähintäänkin yhtä kylmällä katseella. Nappasin hiiren Jäätassun nenän edestä ja astelin rauhallisin askelin oppilaiden pesälle. Jäätassu sihahti jotakin perääni, mutta en välittänyt siitä. Asetuin rauhalliselle paikalle muutaman ketunmitan päähän Minttutassusta ja Hiutaletassusta. Halusin olla rauhassa juuri nyt. Ikävä kyllä rauha ei kestänyt kauaa. Olin saanut haukattua vain muutaman palan tuoresaaliista, kun Jäätassu saapui luokseni. Oppilas pudotti eteensä oravan ja katsoi minua suoraan silmiin.
"No?" tuhahdin ja kohtasin kissan jäänsinisen katseen.
"Veit minun hiireni", minua nuorempi kolli murahti. Pyöräytin silmiäni turhautuneena.
"Tietääkseni se oli tuoresaaliskasassa, joten se ei ole sinun. Olisit ollut nopeampi", vastasin viileästi.
"Olin juuri ottamassa sitä", kolli vastasi. Miksi hän teki tästäkin näin ison numeron?
"Olit liian hidas. Parempi onni seuraavaan kertaan", sanoin vain. Jäätassu murahti taas jotain epämääräistä alkaen syödä oravaansa.
Syötyäni kolli nosti jäisen katseensa minuun. Väistin sen nopeasti huomatessani, kuinka Henkäysvarjo asteli ulos sotureiden pesästä. Soturi oli siistinyt turkkinsa. Hän istuutui alas ja käänsi katseensa kirkkaalle taivaalle. Kävelin Jäätassun ohi välittämästä kollista lainkaan, ja astelin Henkäysvarjon luokse. Kolli käänsi katseensa minun suuntaani. Henkäysvarjo näytti yllättyneeltä, mutta pian hänen kasvoilleen levisi hymy.
"Lähdetkö kanssani ulos? Haluaisin harjoitella kiipeilyä. Liekkihäntä opetti minulle perusteet tänään aiemmin", selitin nopeasti mennen suoraan asiaan.
"Toki", Henkäysvarjo vastasi yhä hymyillen, "nyt hetikö?"
"Jos sinulla ei ole mitään", tokaisin. Raidallinen kolli näytti miettivän hetken.
"Ei minulla ole mitään. Kuuhuipun aikaan käyn partiossa, mutta nyt olen täysin sinun käytettävissäsi", kissa ilmoitti. Nyökkäsin ilmeettömänä ja viitoin kollin edelläni ulos leiristä. Annoin Henkäysvarjon soturina mennä edelläni. Kuljin hänen perässään hyvässä ryhdissä piikkihernetunneliin. Tiesin, että suurikokoisimmilla sotureilla oli ongelmia piikkihernetunnelin kanssa. Usein heidän turkkinsa sotkeutui oksiin. Olin löytänyt taas yhden hyvän puolen pienestä koostani.
Leirin ulkopuolella ilma oli melko hyvä. Aurinko paistoi, ja taivaalla leijaili nyt pari yksinäistä pilvenhattaraa. Pakkasta oli jonkun verran, mutta turkkini piti kylmyyden vielä toistaiseksi kaukana. Henkäysvarjo pysähtyi eteeni ja kääntyi sitten minun puoleeni.
“Mihin haluat mennä?” kolmivärinen kolli kysyi ilmeettömänä.
“Kohti ukkospolkua. Matkalla on koivu, johon haluan kiivetä”, ilmoitin. Soturi ei vastannut, vaan näytti minulle merkin kulkea edellä. Epäröimättä ohitin raidallisen soturin ja lähdin kulkemaan kohti koivun olinpaikkaa.


Avasin silmäni ja olin varma, että näin lähes koko Kuolonklaanin metsän. Hehkulampi, leiri ja Lehtikuusilaakso erottuivat selkeästi lumen alta. Tunsin, kuinka auringonsäteet lämmittivät hopeista turkkiani. Lehtikato lähestyi loppuaan. Auringon lämpö tuntui mukavalta, vaikka se olikin lähes olemattoman pientä. Pian lumet sulaisivat ja tulisi Hiirenkorvan aika. Riistakin lisäntyisi, kun eläimet heräisivät uniltaan ja palaisivat takaisin metsään. Kaikki tuntui olevan juuri nyt hyvin. En malttanut odottaa Hiirenkorvaa, sillä en ollut eläessäni nähnyt sitä ikinä.
Käänsin katseeni alaspäin kohti Henkäysvarjoa. Kolli näytti hyvin pieneltä puusta päin katsottuna. Lähdin kapuamaan alaspäin puun runkoa pitkin. Kiipeily sujui melko moitteettomasti.
Loikkasin noin ketunmitan korkeudesta hangelle. Henkäysvarjo katsoi minua sinisillä silmillään.
“Yrititkö rakentaa itsellesi pesää sinne, vai mikä kesti niin kauan?” kolli piikitteli. Hän kuitenkin virnisti pian sen jälkeen.
“Aurinko lämmitti, joten jäin nauttimaan siitä hetkeksi”, vastasin takaisin valehtelematta.
“Se oli vitsi”, Henkäysvarjo totesi. Vilkaisin häntä ja siristin hieman silmiäni.
“Eikö vitsien kuuluisi olla hauskoja?” kysyin. Henkäysvarjo pudisteli päätään hieman turhautuneen oloisena, mutta ei vaikuttanut kuitenkaan vihaiselta.
“Haluatko jo palata leiriin?” vaaleanharmaa soturi kysyi.
“Se taitaa olla hyvä idea”, nau’uin ja lähdin Henkäysvarjon vierellä kohti leiriä. Aurinko alkaisi pian laskemaan. Olin noussut ylös todella aikaisin, joten minua alkoi jo väsyttämään. Ilmoille pääsi haukotus, joka sai Henkäysvarjon kääntämään katseensa suuntaani. Vilkaisin häntä hieman ärsyyntyneenä.
“Väsyttääkö?” hän kysyi hymyillen.
“No miltä näyttää?” kysyin vuorostani hieman piikitellen. Soturi ei vastannut, vaan käänsi katseensa eteenpäin.


Leirissä Surmakynsi jakoi parhaillaan partioita. Hän huomasi minun ja Henkäysvarjon saapuvan leiriin. Naaras oli juuri ilmoittanut aamun metsästyspartioon lähtevät, mutta olin kuullut vain Luminenän ja Turmatassun nimien sanottavan.
“Punatähti johtaa auringonnousun rajapartiota. Hänen mukaansa lähtevät Kaaostuho, Liekkihäntä, Tuhkatassu, Pimentotassu ja Kuuratassu”, harmaa varapäällikkö ilmoitti. En ollut koskaan ollut Punatähden johtamassa partiossa. Hän tuntui käyvän partioissa harvakseltaan. Arvelin, että se johtui päällikön kiireistä. Lisäksi oppilas teki hänestä vain kiireisemmän.
Vilkaisin taivaalle, joka oli alkanut hiljalleen hämärtymään. Taas tuli ilta, jota seurasi yö. Yön jälkeen koittaisi aamu. Sama kaava toistui joka päivä. Toisinaan päivissä oli eroja, mutta joskus ne olivat samanlaisia. Heräsin aikaisin aamulla, lähdin Liekkihännän kanssa joko harjoituksiin tai partioon ja sitten palasimme leiriin. Samanlaiset päivät eivät minua erityisemmin harmittaneet. Eipähän ainakaan ollut epäselvää siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Käänsin katseeni parantajan pesälle, kun huomasin Jyrkänneloikan astelevan pääaukiolle. Kolli vilkaisi minua, mutta käänsi pian katseensa pois. Hän oli parantunut melko hyvin. Hehkuaskel halusi kuitenkin pitää hänet pesällä ainakin pari päivää. Parantajan mukaan haava olisi voinut aueta tai tulehtua. Jyrkänneloikka ei ollut pitänyt ajatuksesta, mutta Punatähti oli käskenyt häntä tottelemaan parantajaa, joka tiesi mitä teki. En vaivautunut käymään pesällä tervehtimässä isääni, sillä tiesin ettei hän kaivannut seuraani juuri nyt. Soturilla oli muutakin mietittävää. Suuntasin kohti oppilaiden pesää. Ehtisin nukkua hyvät unet ennen auringonnousun partiota. Tarkoituksenani oli herätä aikaisin, jotta voisin kaikessa rauhassa herätä kunnolla ennen partioon lähtemistä. Halusin olla skarppina partiossa.


//Pimento tai Kuura voi jatkaa auringonnousun partioon :D
// 1355 sanaa

Pihkapentu heilautti käpäläänsä ja osui kuivettuneeseen sammalpalloon, joka oli pitänyt hänelle seuraa jo hyvän tovin. Pallo lensi kaaressa korkealle ilmaan, ja Pihkapentu syöksyi sen perään. Hänen esillä olevat kyntensä tarttuivat pentutarhan kovaan maahan ja antoivat hänelle tarvittavaa tukea, kun hän loikkasi ilmaan ja ojensi etutassunsa kohti palloa. Kollin pitkälle ojennetut käpälät tarttuivat sammaleeseen ja hän tömähti maahan sammalpallo kynsissään.
Ylpeys puristi Pihkapennun rintaa, kun hän suoristi itensä ja ravisteli sammalpallon pois kynsistään. Hän oli harjoitellut viime päivät ahkerasti hallitsemaan pitkiä koipiaan, ja nykyään hän ei enää hoiperrellut niin pahasti kuin ennen. Vaikka sitä olikin välillä vaikea uskoa, harjoitus todella kehitti taitoja. Pihkapennun huulille nousi tyytyväinen virne. Sitten hän työnsi leikkikaverina olleeseen sammalpalloon vauhtia käpälällään ja se vieri pentutarhan reunalle. Kollia ei enää huvittanut tappaa aikaa sammalpallon kanssa, vaan hän halusi tehdä jotain muuta. Kaikkein mieluiten hän olisi halunnut päästä ulos tutkimaan reviiriä ja kouluttautumaan soturiksi, mutta se ei ollut mahdollista ihan vielä. Viimeisimmät päivät pentutarhassa olivat tuntuneet niin kovin pitkiltä, sillä Pihkapentu tiesi oman oppilasseremoniansa olevan pian edessäpäin. Kolli koki jo olevansa täysin valmis oppilaaksi, mutta ei voinut tehdä mitään nopeuttaakseen nimitystään, sillä hän ei ollut vielä täyttänyt kuutta kuuta. Siihen ei kuitenkaan voinut olla enää kovin kauaa, sillä Ruusutuikkeen pennut Jäätassu, Kylmätassu ja Hiutaletassu oli jo nimitetty oppilaiksi, eivätkä he olleet paljoa Pihkapentua vanhempia. Nyt oranssinruskealla kollilla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin odotella.


// 225 sanaa

“Pyydätkö sinä tosiaan minun apuani?” Ruostekukka katsoi minua yllättyneenä. Puoliksi kaluttu hiiri lojui hänen tassuissaan sivuutetuksi tulleena.
Huiskin hännälläni närkästyneenä. Inhosin sitä kun jouduin myöntämään tappioni emolle. “Juuri niin. Kyllä minä pyydän”, sihahdin hampaitteni takaa. Vilkaisin nopeasti ympärilleni toivoen ettei kukaan kuullut keskusteluamme. “No, suostutko vai etkö?”
Naaraan oranssit silmät tutkailivat minua pitkään, oletettavasti hän oli jäänyt pähkäilemään, mitä vaatisi minulta vastapalveluksena. “Minulla on tänään metsästyspartio iltahämärän aikaan. Hommaa minulle saalista, niin minä autan sinua.” En voinut olla panematta merkille emon omahyväistä äänensävyä. Hän tiesi että minun olisi pakko suostua, mikäli halusin naaraan apua. Raivostuttavaa.
“Sovittu?” hän kohotti kulmaansa kysyvästi.
Tukahdutin huokauksen. “Sovittu. Minne tuon saaliin?”
“Ei sinun tarvitse tuoda sitä mihinkään. Minä etsin sinut”, soturitar naurahti ja näpäytti minua nenälle hännällään. Kavahdin vaistomaisesti kauemmaksi naaraan kosketuksesta. “Enhän toki halua uuvuttaa rakasta poikaani läkähdyksiin asti.”
“Miten jalomielistä”, tupisin hiljaa Ruostekukan käännettyä jo selkänsä minulle ja suunnattua hiirensä kanssa muualle. Istahdin alas ja ryhdyin pesemään turkkiani.
Syy miksi olin alentunut pyytämään emolta apua oli hyvinkin yksinkertainen: taistelu erakoita vastaan oli ollut osaltani täysi pettymys ja halusin hioa liikkeitäni seuraavaa Surmakynnen kanssa pidettävää harjoitustuokiota varten, jotta hänen ei tarvitsisi kirota minua tarpeettoman monta kertaa Synkkään Metsään. Minusta tulisi hyvä Kuolonklaanin soturi, ja hän tajuaisi sen kyllä ennen pitkää.
“Hei”, hento naukaisu kuului viereltäni. Käännyin katsomaan vaalean punaruskeaa naarasta, jonka vaaleanruskeissa silmissä oli ystävällinen tuike. “Haluaisitko jakaa tämän kanssani?”
Räpyttelin silmiäni hämmästyneenä Minttutassun tarjouksesta ja katsoin hänen kannattelemaansa oravaa. Yleensä kukaan ei viitsinyt pyytää minua syömään kanssaan, joten lounastin usein yksin, eikä minulla oikeastaan ollut mitään sitä vastaankaan. Kun olin yksin minulla oli paremmin aikaa setviä ajatuksiani.
“Joo. Tai siis, ihan miten vain”, vastasin yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä ja kohautin lapojani. “Jos välttämättä tahdot.”
Minttutassun viikset värisivät vähän tämän laskiessa tuoresaaliinsa maahan. Hän vilkaisi minuun ohimennen ja repäisi sitten itselleen palasen, jota ryhtyi jauhamaan huolella. Pälyilin hänen suuntaansa hieman epävarmana, ikään kuin peläten naaraan yrittävän vetää minua höplästä. Lopulta rohkaistuin nappaamaan myös itselleni suuhunpantavaa oravasta.
“Etkö ollutkin mukana siinä partiossa, joka taisteli niitä erakoita vastaan?” Minttutassu kysyi äkisti. Olin vähällä nielaista juuri pureskelemani ruoan väärään kurkkuun. Kuiva yskänpuuska pääsi karkaamaan suustani. Tästä omaan ateriaansa tukehtumisesta oli tulossa jo ikävä tapa.
Rykäisin nopeasti ääntäni. En mielelläni puhunut asiasta, etenkään hyvänpäiväntutuille. Mutta toisaalta Minttutassu oli ensimmäinen koko klaanista joka oli osoittanut minulle minkäänlaista toverillisuutta ehdottamalla riistan jakamista, joten ehkäpä voisin tehdä poikkeuksen tässä tapauksessa.
“Kyllä olin”, sanoin ja kurkotin ottamaan oravasta uuden haukun. Tällä kertaa olin valmiina, jos naaras aikoisi laukaista jotakin yllättävää ilmoille.
“Se mahtoi olla melkoinen kokemus”, hän maukui haaveilevasti. “Millaista siellä oli? Kuinka moni kuoli? Saitko taisteluarpia?”
Nielaisin. Tämä alkoi tuntua enemmänkin panttivangin kuulustelulta kuin kahden pesätoverin väliseltä kepeältä jutustelulta ruokailun lomassa. Yritin kuitenkin ryhdistäytyä. Ehkä saisin Minttutassusta joskus liittolaisen itselleni.
“Siellä oli kovin... veristä. Ja raakaa. Ei kuka tahansa kestäisi katsella sellaista murhenäytelmää yrjöämättä. Mutta minäpä en olekaan kuka tahansa. Jakelin niille saastoille iskuja armoa antamatta, säästelemättä verta”, sepitin. Saatoin ehkä värittää juttuani hieman, mutta totuus taistelumenestyksestäni erakoiden kanssa oli kaikkea muuta kuin päivänvalon kestävää. Ja olin aika varma, ettei Minttutassukaan halunnut kuulla siitä, miten melkein liiskaannuin valtaisan erakkokollin takamuksen alle.
Hetken ajan luulin jo ettei naaras uskoisi minua. Tai ehkä hän ei uskonutkaan, mutta halusi olla minulle mieliksi. Se jos mikä oli todella epäkuolonklaanimaista. Täällä pärjäsi ajattelemalla vain ja ainoastaan itseään.
“Oho! Kuulostaapa jännältä!” hän henkäisi. Olin jo pääsemässä vauhtiin, kun tajusin joukon kissoja kerääntyneen lähelle leirin uloskäyntiä. Yksi näistä kissoista oli Ruostekukka, ja hän katsoi minuun päin merkitsevästi.
Nousin nopeasti ylös. “Minun on mentävä. Nauti ateriastasi”, tokaisin Minttutassulle ja lähdin lönköttelemään partion suuntaan. Tunsin oppilaan katseen turkissani kun ohitin vaivihkaa Luminenän johtaman metsästyspartion ennen kuin se ehti lähteä liikkeelle. Heti leirin ulkopuolella pinkaisin juoksuun ja yritin saada minun ja partion välille etäisyyttä, jotta voisin kaikessa rauhassa ryhtyä jäljittämään saalista. Toivoin todella, että Ruostekukka pitäisi sanansa.

Odotin emoa syvemmällä metsässä. Vieressäni kivellä lepäsi pulska jänis, jonka olin onnistunut muutaman epäonnistuneen väijytysyrityksen tuloksena nappaamaan. Emo saisi luvan tyytyä siihen.
Liikahdin kiven päällä hieman hermostuneena. Käpäläni alkoivat hiljalleen kohmettua, eikä ruosteenruskeata naarasta näkynyt tai kuulunut missään. Ehkä hän oli sittenkin vedättänyt minua, tai joku muu oli jo tarjoutunut saalistamaan hänen puolestaan, eikä edes vaivautunut tarkistamaan olinko minä saanut mitään.
Juuri kun olin kiroamassa Ruostekukkaa Synkkään Metsään, huomasin liikettä metsässä. Kaksi silmää kiilui laskevan auringon kajossa, ja lopulta ruosteenruskea kissa asteli näkyviin. Hänen katseensa hakeutui vaistomaisesti kivellä elottomana retkottavaan jänikseen ja tyytyväinen virnistys levisi tuon kasvoille.
“Kappas. Sinähän osaat saalistaa”, hän hyrisi huvittuneena ja tassutteli lähemmäksi. Nousin seisomaan hyvilläni siitä etteivät jalkani olleet jäätyneet kiinni kiveen. Sen jälkeen tarrasin jäniksestä kynsilläni ja heivasin sen alas kiven päältä. Emo ihasteli sitä samalla kun itse loikkasin saaliini perässä lähestulkoon koskemattomalle hangelle.
“Sait saaliisi. Nyt on minun vuoroni”, sanoin tiukasti ja tuijotin Ruostekukkaa haastaen. Naaras käänsi oranssin katseensa minuun.
“Tietysti. Mitä haluat oppia?” hän kysyi.
Mietin hetken. “Kuinka voin voittaa vastustajani?”
Ruostekukka pärskähti. Se sai minut tuntemaan itseni typeräksi pikku pennuksi, joka oli juuri kysynyt jotakin sellaista mikä pitäisi jo tietää.
“Luulin Surmakynnen oppilaan kykenevän vastaamaan tuohon”, hän tuhahti, istahti takamukselleen ja taittoi sitten häntänsä käpälilleen. Siristin hieman silmiäni. “Mutta hyvä on. Fyysinen voima ei selvästikään ole vahvuuksiasi”, tuo totesi ja katsoi minua pitkin nenäänsä. “Siksi sinun onkin opittava turvautumaan älyysi. Laitettava vastustajasi taistelemaan itseään vastaan. Murskattava hänet psyykkisesti. Ymmärrätkö?”
Nyökkäsin vähän. “Entä miten minä sen teen?”
Ruostekukka piti lyhyen tauon. Sitten hän pudisteli pienesti päätään ja huokaisi. “Meillä on kosolti työtä tiedossa, mikäli haluat tulla soturiksi, josta joku saattaisi olla ylpeä”, hän naksutteli kieltään. “Tämä on toki täysin kiinni siitä, haluanko auttaa sinua.”
Hiljainen, matala murina kumpusi syvältä kurkustani. Emmehän olleet aloittaneet vielä ensimmäistäkään kertaa ja tuo yksi kissankuvatus suunnitteli jo sitä, mitä aikoi pyytää mahdollisilla tulevilla kerroilla vastapalvelukseksi. En pyydystänyt sitä jänistä tätä varten.
“Jutellaan siitä myöhemmin. Mutta sinä lupasit auttaa minua jänistä vastaan. No, minä toin sinulle jäniksen. Missä sinun vastapalveluksesi viipyy?” napautin. Ruostekukka katsoi minuun hitaasti.
Minunkin kärsivällisyydelläni oli rajansa. Ja se raja oli juuri tulossa vastaan. En sietäisi katsella emoni vastenmielisiä kasvoja enää kauaa.
Ruostekukka tuhahti. “Ihan miten vain. Ehdin jo muuttaa mieltäni. Kiitos jäniksestä”, naaras maukui muina kissoina, nappasi jänistä toisesta takakoivesta kiinni ja lähti raahaamaan sitä leirin suuntaan ihan kuin äskeistä keskustelua ei olisi koskaan käytykään.
Silloin minulle riitti. Syöksähdin naaraan perään raivoisasti ulvahtaen. Hetken ajan ehdin kuvitella tuntevani naaraan pehmeän karvan kynsissäni, mutta Ruostekukka oli nopeampi ja heitti jäniksen päälleni. Raskas ruho tömähti suoraan kasvoihini ja hyppyni päättyi lyhyeen. Lysähdin maahan typertyneenä. Heittikö hän minua juuri jäniksellä?
“Kuten sanoin”, Ruostekukka kumartui sihahtamaan korvaani, “käytä päätäsi, älä jalkojasi.” Sitten hän otti jäniksen mukaansa ja katosi metsän siimekseen.
Kömmin istumaan. Pääni oli yhä pyörällä törmäyksestä raadon kanssa. 'Käytä päätäsi'. Ehkä Ruostekukka ei ollutkaan kummoisempi opettaja.
Toivuttuani iskusta lähdin tassuttelemaan leiriin. Minun olisi yritettävä keskittyä ajattelemiseen raa'an voiman sijasta. Kenties voisin vielä yllättää Surmakynnen iloisesti seuraavissa harjoituksissa.

//Joku?
//1116 sanaa

Suin mistavalkoista turkkiani oppilaiden pesän seinaustalla ja kiersin katseellani hämärää pesää, jossa suurin osa oppilaista nukkui vielä sikeästi. Hiippailin ulos leirin aukiolle, joka oli lähestulkoon autio, lukuun ottamatta Punatähteä ja Kaaostuhoa, jotka keskustelivat päällikön pesän edustalla, mutten raukeudestani johtuen erottanut sanoja. Yritin höristää korviani heidän suuntaansa, mutta luovutin, kun aukio alkoi täyttyä heräilevistä sotureista sekä oppilaista, joista monet vilkuilivat levottomomasti kohtaa, jossa tuoresaaliskasa sijaitsi. Tai ainakin sijaitsisi, mikäli riistaa olisi ollut tarjolla. Onnekseni en sillä hetkellä ollut nälkäinen, mutta tunsin myötätuntoa varsinkion kuningattaria kohtaan, joiden oli jaksettava vahtia pentuja, joiden perässä pysyminen näytti toisinaan olevan haastavaa. Huomioni kiinnittyi Hehkuaskeleeseen, joka ilmestyi parantajan pesän uloskäynnistä, ja menin hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillani.
"Huomenta, Kuuratassa", parantaja tervehti tavalliseen tapaansa ystävällisesti, mutta katsoi ohitseni kohti toisella puolella leiriä olevaa Punatähteä ja vaikutti muutenkin hieman levottomalta. Luultavasti hänellä oli päällikölle asiaa, joka ehkä koski mestariani tai sitten parantajan yrttivarastot olivat käymässä lehtikadon kylmyyden takia vähiin. Musta naaras kohotti kulmiaan, kun ajatuksissani olin unohtanut vastata hänen tervehdykseensä.
"Mietin vain, tuleeko Jyrkänneloikka pian kuntoon. En ole päässyt vielä kertaakaan kunnolla harjoittelemaan ja monet oppilaat ovat paljon minua edellä", sopersin nopeasti, mutta jatkoin, ennen kuin parantaja ehti sanoa sanaakaan.
"Mutta sinulla on varmaan tärkeämpääkin tekemistä, joten toiste sitten", huokaisin ja käännyin lähteäkseni takaisin oppilaiden pesälle, jos keksisin edes jotakin tekemistä kaikella sillä ajalla, jota harjoituksieni keskeytyminen aiheutti. Oli turhauttavaa, etten voinut tehdä mitään klaanin hyväksi vain siksi, että olin oppilas. Toisaalta, mitä olisin muka voinut edes tehdä? En osannut saalistaa, joten ei minusta olisi ollut hyötyä, vaikka olisin päässyt leirin ulkopuolelle. Laahustin hitain askelin kohti oppilaiden pesää, kunnes kuulin Punatähden äänen takaani.
"Odotahan hetki, Kuuratassu!" päällikkö naukaisi kuuluvalla äänellä ja jähmetyin siihen paikkaan, sekä tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. En ollut monesti puhunut hänen kanssaan, ja oppilaaksi nimittämistäni lukuun ottamatta, viimeisin kerta oli, kun olin olin pentuna karkaamassa leiristä. En tosin ehtinyt leirin uloskäyntiä pidemmälle, kun olin lähestulkoon törmännyt Punatähteen ja sain tuolta paljon toruja.
Käännyin kohti päällikköä ja nyökkäsin yrittäen vaikuttaa kohteliaalta. Jännitys kuitenkin haihtui, kun huomasin ettei hän ainakaan näyttänyt vihaiselta, joten en siis kaiketi ollut tyrinyt mitään.
"Uskon, että Jyrkänneloikan oppilaana, hänen haavoittuminen on sinustakin hyvin ikävää. Sovin siis Kaaostuhon kanssa, että hän pitää sinulle joitakin harjoituksia, kunnes mestarisi on jälleen kunnossa, mikä toivon mukaan tapahtuu", Punatähti naukui tyynellä äänellä ja katsoi Kaaostuhon suuntaa, joka istui leirin uloskäynnin vierellä vilkuillen suuntaamme.
"Hienoa", vastasin lyhyesti ja nyökkäsin kiitoksena. Tietenkin olin tyytyväinen, että pääsin viimein harjoittelemaan, mutta Kaaostuho ei ollut klaanin kaikkein miellyttävintä seuraa, ja mikäli saisin valita Jyrkänneloikan ja hänen väliltä, valitsisin Jyrkänneloikan, vaikka tuo olikin vaativa. Kävelin uloskäynnille, mutta tällä kertaa rivakammin askelin, sillä sen luona odottavan vaaleanharmaan soturin eleet olivat jo kärsimättömiä. Kolli tervehti terävällä nyökkäyksellä ja asteli sanaakaan sanomatta edelläni ulos leiristä, suunnaten vähän matkan päässä olevalle pienelle aukiolle, jossa Jyrkänneloikka oli kertonut taisteluharjoitusten monesti pidettävän.

Lyyhistyin uupuneena maahan henkeä haukkoen ja hädin tuskin erotin Kaaostuhon ääriviivat muusta ympäristöstä, siilä kaikki näytti sumealta. Soturin ilme oli hieman paheksuva, mutta ainakaan minun ei tarvinnut puolustautua enää yhdeltäkään harjoitusiskulta. Hän oli jäänyt seisomaan parin ketunmitan päähän, eikä toistaiseksi näyttänyt jatkavan harjoitusta. Nousin haparoiden takaisin neljälle jalalle, kun tunsin sykkeeni jälleen tasaantuvan, eikä maailma enää pyörinyt ympärilläni. Kaaostuho oli selvästi kokenut taistelija ja jopa melko hyvä opettamaan, mutta toisinaan tuntui, että häntä huvitti ajaa minut äärirajoille. Irvistin pienesti ja katsoin kollia tyynesti silmiin, enkä aikonut suoda hänelle enää iloa nähdä väsymystäni. Silmänräpäyksessä Kaaostuho oli kuitenkin taas loikannut ilmaan, laskeutuen sulavasti eteeni ja nousten takajalkojensa varaan aikomuksena iskeä minua etutassuillaa. Tällä kertaa olin kuitenkin varautunut, joten painuin matalaksi ja ponnistin takajaloillani niin, että oikeassa taistelussa olisin pystynyt vahingoittamaan hänen suojaamatonta vatsaansa. Soturi horjahti sivuun, mutten ollut enää varma, kuinka olisin voinut siitä jatkaa, mutta Kaaostuho oli onneksi sillä kertaa armollisempi.
"Sinun on oltava itsevarmempi, sillä oikeassa tilanteessa vastustaja olisi ehtinyt jo hyökätä uudelleen", kolli murahti ja astui lähemmäksi.
"Mutta se menkööt ensikertalaisuuden piikkiin. Tämä riittää tältä päivältä, joten palaamme takaisin leiriin, ja toivon mukaan partio on saanut napattua riistaa", hän jatkoi ja kääntyi takaisin leirin suuntaan. Aurinko oli jo jonkin aikaa sitten laskenut, mutta tähdet olivat vielä piilossa pilviverhon takana. Hämärässä reviiri näytti paljon mielenkiintoisemmalta, enkä voinut olla miettimättä, huomaisiko Kaaostuho edes, vaikka katoaisinkin hänen matkastaan omille teilleni. Epäilin sitä kuitenkin suuresti ja nälkä kurni jo vatsassani, joten tutkimusmatka saisi jäädä toiseen kertaan. Leirin sisäänkäynnin edessä soturi vilkaisi minua lapansa yli.
"Harjoittelemme huomenna auringonnousun aikaan vaanimista, joten ole ajoissa valmiina", hän sanoi tylysti ja astui sisälle leiriin. Seurasin hänen perässään ja kiinnitin huomioni tuoresaaliskasaan, joka oli saanut hieman täydennystä, mutta oli silti säälittävän pieni. Väsymys kuitenkin voitti, joten päätin vain palata oppilaiden pesälle ja kaatua makuupaikalleni.

//760 sanaa

Haahkapennusta tuntui kuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet maahan kiinni. Taivaspentu oli vain silmänräpäytystä aiemmin kokeillut lammen jäätä painollaan, mutta sitten se oli sirpaloitunut hänen tassujensa alla ja upottanut hänet kylmään veteen. Valkea naaras räpiköi vedessä pää juuri ja juuri pinnan yläpuolella yrittäen olla uppoamatta. Se näytti kuitenkin käyvän hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Pikkupentu huusi apua paniikki äänessään, mutta Haahkapentu ei tuntunut saavan edes suutaan auki. Hänestä tuntui, kuin mikään hänen kehonsa lihaksista ei ottanut käskyjä vastaan. Hänenhän oli haettava apua pian, tai Taivaspennulle kävisi köpelösti! Mikä häntä oikein vaivasi!?
Haahkapennun ei kumminkaan kauaa tarvinnut katsoa kuinka Taivaspentu taisteli hengestään vedessä. Hän tunsi ilmavirran päällyskarvoissaan, ja sillä samalla hetkellä hänen takaansa syöksyi kissa hopean salaman tavoin veteen. Ei kulunut kauaa, kun kissa ilmestyi takaisin pinnan alta ja toi märän valkoisen nyytin suussaan takaisin rannalle.
Muut leirin kissat kokoontuivat nopeasti heidän ympärilleen meteliä ihmetellen. Haahkapentu ei kuitenkaan voinut keskittyä muuhun kuin Taivaspennun pelastaneeseen kissaan. Kyseessä oli hopeanharmaa naaras tummemmilla raidoilla ja vaaleanvihreillä silmillä. Naaras suki turkkiaan rauhanomaisesti eikä vaikuttanut ollenkaan hätkähtäneeltä siitä, että oli juuri pelastanut jonkun hengen. Haahkapentu ei voinut olla ihailematta tätä kissaa.
Ennen kuin hän ehti kysyä uuden sankarinsa nimeä, yksi paikalle saapuneista kissoista lähti saattamaan häntä ja Pikkupentua takaisin pentutarhalle. Hän oli vähällä murahtaa vastaan, kunnes huomasi Ruusutuikkeen, joka kiiruhtaen oli viemässä märkää Taivaspentua jonnekin. Huoli pisti hänen rinnassaan heti. Hän toivoi, että Taivaspentu olisi kunnossa. Naaras piti silmiään auki mutta tuntui tärisevän mahdottoman paljon. He kyllä ansaitsivat Ruusutuikkeelta kunnon huudot tämän jälkeen. Taivaspentuhan olisi voinut kuolla!
Sisällä pentutarhassa tunnelma oli levottomampi kuin heidän lähdettyään. Jääpentua, Kylmäpentua ja Hiutalepentua ei näkynyt missään, mutta paikalla oleva Pihkapentu kyseli uteliaasti Naarmunenältä ja Sumutähdeltä asioita tapahtuneeseen liittyen. Kun Haahkapentu ja Pikkupentu astuivat pentutarhaan sisään, kaikki kolme silmäparia kääntyivät heitä kohti, jopa sokean Sumusilmän. Haahkapentua alkoi heti ahdistaa tämä saatu negatiivinen huomio, joten hän hiipi pentutarhan reunamille oman makuualustansa luokse.
Ennen kuin Haahkapentu kuitenkin ehti kerätä itsensä, hän huomasi Pikkupennun tepastelevan luokseen. Naaras istahti hänen eteensä utelias kiilto silmissään. Haahkapentu oli toista pentua niin paljon suurempi, että meripihkaisia silmiä katsoessaan hänestä tuntui samalta kuin olisi katsonut varpaitaan. Hän jännittyneenä raapi taas maata.
’’Toivottavasti Taivaspentu on kunnossa!”, Pikkupentu sanoi huolissaan. Haahkapentu hetken mietti pitäisikö hänen sanoa jotain vai vain nyökätä myöntymisen merkiksi. Hän lopulta päätyi nyökkäämään, sillä hän ei halunnut sanoa mitään väärää mikä voisi loukata toista. Pikkupentu vaikutti mukavalta, eikä hän vain tahtonut pilata ensimmäistä mahdollisuutta ystävän saamiseen.
’’Onko sinulla kaikki hyvin?’’ kysyi Pikkupentu hetken jälkeen. Hänen päänsä oli hieman kallellaan ja hän katsoi Haahkapentua hieman huolissaan, mutta hän laittoi suunsa pienelle hymylle. Kolli tunsi niskakarvansa nousevan nolostuksesta. Miten hänen aina onnistuikin olemaan niin outo! Nythän naaras luulee hänen olevan ihan eriskummallinen eikä varmaan halua ikinä enää puhua hänen kanssaan!
’’Olen ihan kunnossa. Minua huolestuttaa vain Taivaspentu’’, Haahkapentu sanoi hiljaa. Pikkupentu kuitenkin vaikutti poissaolevalta. Naaras hätkähti ja katsoi kollia uudestaan pahoittelevana.
’’Anteeksi, sanoitko jo jotain?’’
’’Sanoin, että olen kunnossa. Taivaspentu minua vain hieman huolestuttaa’’, Haahkapentu toisti, tällä kertaa onneksi normaalilla äänensävyllä, ei liian kovaa eikä liian hiljaa. Sehän oli hänen mittakaavassaan jo oikein saavutus. Hän arveli, että naaras tunsi samoin ja oli siksi vaipunut omiin ajatuksiinsa.
Samalla hetkellä, kun hän oli puhunut huolestaan, pentutarhan suuaukosta sisään pujahti valkea hahmo. Taivaspentu asteli horjuvin askelin eteenpäin ja näytti hyvin väsyneeltä. Ulkoisia vammoja hänellä ei kuitenkaan kaikkien onneksi näyttänyt olevan.
’’Taivaspentu!’’ huudahti Pikkupentu riemuisasti heti Taivaspennun nähdessään. Tummanruskea naaras loikki valkean naaraan luokse ja Haahkapentu huomasi seuraavansa itsekin ripeää vauhtia perässä.
’’Oletko kunnossa? Minne Ruusutuike vei sinut?’’ hän kysyi vaistomaisesti päästessään Taivaspennun luokse. Molemmat naaraista näyttivät silmät melkein ihmettelevän sitä, että hän sai sanottua kaksi lausetta samalla suun avauksella. Haahkapentu raapaisi taas maata hieman vaivaantuneena. ’’Mietin siis vain, kun olimme molemmat Pikkupennun kanssa vähän huolissamme’’, hän jatkoi paljon hiljaisemmalla äänellä.
’’Voi te mokomat pennut, mitä menitte hiipimään yksinänne leiriin, vaikka teitä selvästi kiellettiin?’’ mourusi Naarmunenä kauempaa. Klaaninvanhin nousi jaloillensa ja venytteli. ’’En taida olla vielä kertonut teille tarinaa muinaisen Kuolonklaanin pennusta, joka teidän tavoin päätti uhmata vanhempien kissojen neuvoja ja lähti omien pienien tassujensa mukana keskellä yötä Kuuluolaan. Voi, jos te tietäisitte mitä tälle pikkupennulle kävi, ettette kyllä ikinä enää lähtisi pentutarhasta pois…’’ Naarmunenän silmissä oli ilkikurinen pilke.
’’Naarmunenä, en usko, että nyt on hyvä ajankohta kummitustarinoille’’, Sumusilmä kuitenkin sanoi ennen kuin Naarmunenä ehti aloittaa.
Kolli tuhahti hänelle. ’’Älä ole aina tuollainen ilonpilaaja.’’

//Pikku? Taivas? Pihka?
//712 sanaa

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten edes pystynyt pysymään perässä. Pääasia, että Taivaspentu oli pelastunut. Hopeanharmaa naaras tummemmilla tabbykuvioilla ja vaaleanvihreillä silmillä, koosta päätellen oppilas, oli pelastanut Taivaspennun. Koko kehooni levisi syyllisyyden tunne, kun joku ohjasi minut ja Haahkapennun takaisin pentutarhaan. Samaan aikaan Taivaspentu kiikutettiin parantajan hoiviin. Minun olisi pitänyt muistaa kaikki klaaninvanhimpien varoitukset. Minun olisi pitänyt sanoa ei seikkailulle. Nyt Taivaspentu joutui kärsimään sen vuoksi. Onneksi se soturioppilas ehti tarpeeksi ajoissa apuun! Häntä pitäisi kiittää jotenkin, pelastihan hän sentään Taivaspennun hengen. En pystynyt enää kiinnittämään mihinkään ympärillä tapahtuvaan huomiota. Syyllisyys kaivoi minuun koko ajan yhä syvempää aukkoa. Huoli sai ajatuksenikin sekaisin. Kai naaraspentu oli kunnossa? Ravistelin päätäni saadakseni jotain selkoa ajatuksiini, kun olimme viimein päässeet pentutarhaan asti. Huomasin Haahkapennun sivummalla istumassa. Kipitin jäänsiniset silmät omaavan kissan lähelle ja istahdin itsekin hänen eteensä. Kolli reagoi jälleen oudosti. Hän alkoi taas tekemään samaa, mitä aikaisemminkin ulkona. Ihan kuin hän olisi raapinut kynsillään pesän alustaa.
“Toivottavasti Taivaspentu on kunnossa!” maukaisin kellanpunaiselle kollille, sillä hän oli ollut myös tilanteessa mukana. Hän taisi olla tällä hetkellä ainut, jolle pystyin asiasta puhumaan ilman vihaisia katseita. Ruusutuike oli tällä hetkellä Taivaspennun kanssa parantajan pesällä - olin nähnyt naaraan vievän pennun sinne. Onneksi. Minua taisi odottaa kunnon saarna, kunhan kuningatar sieltä pääsisi. En odottanut sitä innolla. Katsahdin kollia tarkemmin ja kiinnitin jälleen huomiota hänen olemukseensa. Haahkapennun käytös oli ollut ihan alusta asti oudon näköistä, joten päätin vain rohkeasti kysyä isommalta kollilta asiasta.
“Onko sinulla kaikki hyvin?” kysyin ja väläytin pienen hymyn, vaikka se olikin vaikeaa kaiken jälkeen. Vilkuilin samalla myös vähän väliä pentutarhan suuaukolla olevaa sammalverhoa, jotta näkisin heti, jos Taivaspentu ilmestyisi paikalle. Olisin tälläkin hetkellä halunnut kiirehtiä parantajan pesälle, minne naaras oli viety, mutten uskaltanut. En enää sen jälkeen, kun Taivaspentu oli joutunut vaaraan liikkuessamme ilman vanhempaa kissaa pentutarhan ulkopuolella. Havahduin ajatuksistani ja katsoin kollia edessäni. En tiennyt yhtään oliko hän jo sanonut jotain vai ei.
“Anteeksi, sanoitko jo jotain?” kysyin, sillä olin uppoutunut ajatuksiini niin, etten ollut keskittynyt kuuntelemaan kollin vastausta. Mikäli hän siis edes oli vastannut minulle. Olihan se epäkohteliasta antaa ajatuksen vain ihan laukata, kun yritti samalla keskustella jonkun kanssa. Varsinkin, kun olin jopa hieman huolissani Haahkapennustakin. Ehkäpä voisin sitten yrittää tehdä kollistakin ystävääni. Kun kovin yksinäinen olin, eikä sammalpallolla pallottelukaan ollut hauskaa neljän tassun voimin. En tiennyt, oliko Haahkapennulla jo ystäviä. En kuitenkaan uskonut hänellä olevan, en ollut ainakaan nähnyt. Ehkäpä kollikin haluaisi sitten olla minun ystäväni! Tällä kertaa kuitenkin keskityin kolliin, jos hän aikoisi vastata minulle jotain. En ollut niin typerä, että toistaisin saman virheen uudestaan. Se vasta olisikin epäkohteliasta kollipentua kohtaan.

//Haahka? Taivas?

// 420 sanaa

Keinuin puolituupertuneena Ruusutuikkeen hampaissa. Kurkkuani kuivasi kaiken hengitetyn veden jälkeen ja välillä sain kehoani ravisuttavia yskänkohtauksia. Olin paleltumaisillani. Märkä turkki ja kylmä lehtikadon tuuli eivät olleet hyvä yhdistelmä. Muistelin hetkeä ennen tippumistani. Olin mennyt kokeilemaan kaunista ja kovaa kuorta lammen pinnassa, mutta se oli sortunut oitis altani. Muistin jäähän piirtyneet kauniit kuviot, jotka houkuttelivat minut koskemaan tuota petollista ainetta. Lämmin tuulahdus sai minut havahtumaan ajatuksistani, olimme saapuneet pesään. Kaikki siellä haisi todella vehreältä ja kissojen tuoksuihin sekoittui väkeviä tuoksuja. Avasin silmiäni uupuneena ja näin pesässä olevan aukion, jonka reunalla istuskeli nuori pikimusta naaras, jonka tassuja koristi valkoiset kohdat. Hänen keltaiset silmänsä pyöristyivät huolestuneena nähdessään meidät.
"Ruusutuike! Mitä on tapahtunut?" naaras naukaisi ja riensi luoksemme. Ruusutuike laski minut kuivalle ja lämpimälle sammalelle ja alkoi sukia minua reippaasti. Hänen lämmin kielensä kuivatti turkkiani ja sai näin oloni paremmaksi.
"Tuhkatassu pelasti Taivaspennun lammesta", kuningatar naukui lipaisujen välissä. Pian hänen siniset silmänsä kääntyivät vihaisesti kimaltaen minuun.
"Miksi ylipäätänsä olitte leirin ulkopuolella?" hän naukui vaativasti samalla katsoen minua tiukasti kulmiensa alta. Painuin lysyyn vältellen hänen katsettaan. Minua hävetti, olin tehnyt tyhmästi yllyttäessäni Pikkupennun kanssani ulos ilman aikuista.
"Se oli minun ideani", mumisin anteeksipyytävästi korvat luimussa. Ryhdistäydyin ja päätin ottaa vastuun teoistani, ei auttaisi mitään ruikutella. Itsehän olin tähän tilanteeseen hankkiutunut.
"Me vaan halusimme tutkia leiriä ja lopulta päädyin sinne lampeen.. en tiennyt, ettei se jää olisi kestävää", selitin ja katsoin suoraa Ruusutuikkeen silmiin, "Anteeksi." Ja kuka Tuhkatassu ikinä olikaan, minun täytyisi kiittää häntä henkeni pelastamisesta.
"Lupaan ettemme mene ulos enää kysymättä", naukaisin. Sain opetuksen, jota en hetkeen unohtaisi. Ruusutuikkeen silmistä katosi osa suuttumuksesta kun hän nyökkäsi.
"Selvä." Aloin miettiä mihinköhän Haahkapentu ja Pikkupentu olivat menneet. Luultavasti heidät oli viety sisälle pentutarhaan. Menisin oitis heidän luokseen kun pääsisin täältä. Ja juuri kun olin kysymässä ystävistäni aivastin siten, että koko kehoni liikahti sen mukana.
"Annan sinulle lääkkeitä vilustumiseen ja kaikki muu mitä voit tehdä on levätä", Hehkuaskel naukui ja lähti kaivelemaan yrttivarastojaan.

//Haahka? Pikku?
315sanaa