"Apua! Tulkaa auttamaan!” ulvaisu keskeytti mietteeni. Silmänräpäyksen ajan kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Hyökkäsikö joku leiriimme vai oliko joku hyökännyt partion kimppuun? Ei, ääni tuli selvästi kaatuneen kuusen takaa. Se ei kuulunut soturille. Ääni oli paljon kimeämpi. Huusiko joku pennuista apua? Oliko heillä taas joku typerä leikki kesken, vai kiusasiko Jääpentu pienempiään?
“Apua!” ääni kuului uudestaan. Se ei tullut pentujen leikeistä, vaan hätä oli todellinen. Aikaa ensimmäisestä ulvaisusta oli kulunut vain aivan pieni hetki. Hetkeäkään empimättä syöksyin kuusen ohitse lammen eteen. Kolmen pennun jalanjäljet johtivat lammelle. Kaksi pentua seisoivat lammen vierellä ja katsoivat hädissään vuorotellen toisiaan, leiriläisiä ja vedessä pärskivää kolmatta pentua. Pentu yritti huutaa, mutta suunsa avatessaan vesi tukahdutti huudon. Yskimisestä päätellen pentu oli vetänyt vettä keuhkoihinsa. Kissat olivat nyt huomanneet apua huutavat pennut, mutta olin paikalla ensimmäisenä. En jäänyt kyselemään tapahtuneesta, vaan loikkasin sulavalla loikalla jäiseen veteen kohti pentua, joka oli ajautunut lähemmäs lammen keskustaa.
Pidätin hengitystäni, kun sukelsin veden alle. Lyhyt, sileä turkkini oli erinomainen uimarille. Se ei vetänyt vettä puoleensa kuten paksumpi turkki teki, vaan isäni mukaan hylki vettä. Kauhoin käpälilläni itseni pintaan löytääkseni pennun. En ollut varma, kuka se heistä oli, mutta näin hänet. Puhtaanvalkea pentu näytti enää vain karvamytyltä vedessä. Henkeen vedetty vesi ja kylmyys oli tainnuttanut pennun, joka parhaillaan alkoi vajota kohti pohjaa. Sukelsin taas pinnan alle ja kauhoin vettä päästäkseni eteenpäin. Potkin samalla voimakkailla takajaloillani itselleni vauhtia. Sain otteen pennun niskanahasta, kun hän saavutti pohjan. Lampi ei ollut kovinkaan syvä, mutta yhdenkään kuolonklaanilaisen jalat eivät yltäneet pohjaan. Kun ote oli tarpeeksi vahva, asetin takajalkani pohjaan ja ponkaisin itseni kohti pintaa. Pintaan päästyäni jatkoin kauhomista voimakkaasti. Viimeinkin saavutin jään reunan ja tartuin siitä etukäpälilläni. Raskaasti hengittäen onnistuin ihmeen kaupalla nostamaan pennun jäälle. Matalana ryömien raahasin kissan perässäni turvaan. Irrotin otteeni pennusta.
Hengitin raskaasti kylmää ilmaa keuhkoihini minkä vain pystyin. Se tuntui pahalta kurkussani. Piti saada hengitys tasaantumaan. En yrittänyt edes nousta ylös, sillä tiesin jalkojeni pettävän.
“Taivaspentu!” huolestunut parkaisu kantautui korviini. En ollut varma, mistä ääni tuli tai kenelle se kuului. Suljin silmäni ja irvistin. Kuulin vesiputouksen pauhauksen ja kissojen ääniä. Ne sekoittuivat toisiinsa, enkä saanut sanoista selkoa. Makasin lumen päällä ja se ei auttanut ollenkaan. Turkkini oli läpimärkä ja jäinen lumi allani sai minut tuntemaan oloni entistä kylmemmäksi. Sain sentään hengitykseni tasattua ja pystyin taas keskittymään ympäristööni. Avasin silmäni ja katselin ympärilleni. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet putouksen lähelle ihmettelemään tapahtunutta. Pakotin itseni nousemaan jalkojeni varaan. Ne tärisivät, mutta kantoivat.
“Oletko kunnossa?” tuttu ääni kysyi samalla, kun lämmin turkki painautui vasten omaani. Henkäysvarjo tarjosi minulle tukea itsestään. Vilkaisin minua isokokoisempaa soturia, joka katsoi minua silmissään aito huoli.
“Miksi en olisi?” tiuskaisin vastaukseksi ja irtaannuin kollista. Ravistelin turkkiani niin, että miltei jäätyneet vesipisarat lensivät ympäriinsä. Ruusutuike nappasi tajuihinsa hiljalleen tulevan Taivaspennun hampaisiinsa ja lähti viemään tätä kohti parantajan pesää.
Ennen kuin lähtisin pesään lämmittelemään, turkki täytyisi saada edes vähän kuivemmaksi. Aloin nuolla voimakkain vedoin turkkiani, ja kuolonklaanilaiset alkoivat hiljalleen kadota ympäriltäni. Surmakynsi hätisteli ankarasti pentuja takaisin pentutarhalle. Jääpentu sisaruksineen olivat tulleet katsomaan, mitä pääaukiolla oli meneillään.
Minua palelsi. Liikkeeni olivat kohmeiset, kun yritin nuolla turkkiani kuivemmaksi. Henkäysvarjo seisoi yhä vierelläni ja katsoi minua. Sanaakaan sanomatta kolli alkoi nuolla toista kylkeäni, joka tihkui yhä vettä. Mieleni teki iskeä kynteni soturin poskeen, mutta tiesin tarvitsevani apua. Mitä nopeammin saisin turkkini kuivaksi, sitä epätodenäköisemmin vilustuisin. Meni tovi, kunnes turkkini oli miltei kuiva.
“Sinun kannattaisi käydä parantajan luona”, Henkäysvarjo totesi rauhallisesti, kun hän nuolaisi viimeisen kerran vasenta lapaani.
“Ei käy”, tuhahdin ärtyneesti. En kävisi parantajan pesällä jo toista kertaa neljäsosakuun aikana. Oli Turmatassun asia käydä päivittäin Hehkuaskeleen luona, mutta minä en tekisi niin. Henkäysvarjo oli väittämässä vastaan, mutta raidallinen soturi huomasi katseeni ja tajusi sen olevan turhaa.
Lähdin kävelemään kohmeisin askelin kuusen toiselle puolelle, jossa sisäänkäynti oppilaiden pesään sijaitsi. Henkäysvarjo jäi katselemaan kulkuani, enkä kääntänyt enää katsettani hänen suuntaansa.
Lämpimälle sammalvuoteelle päästyäni aloin miettiä äskeisiä tapahtumia. Olinko juuri pelastanut jonkun hengen? Miten Taivaspentu voi? Entä jos olinkin miettinyt liian pitkään ja pentu oli kuollut? Miksi Henkäysvarjo oli jäänyt auttamaan minua? Kysymykset soivat päässäni, mutta en osannut vastata niihin. Minua väsytti, joten en vastustellut unta. Vajosin syvään uneen lämpimän vuoteen saattelemana.


Kun heräsin taas, auringon säteet siivilöityivät kuusen oksien lävitse oppilaiden pesään. Pesän kattoa oli suojattu kuusen oksien lisäksi myös metsästä löytyneillä pensaiden oksilla ja muilla rakennusmateriaaleilla. Ne suojasivat hyvin, sillä pesä oli lähes lumeton. Nousin ylös venytellen ja pyöristin selkääni. Kurkkuni tuntui karhealta, mutta minun ei ollut enää kylmä. Turkkini oli kuivunut kokonaan. En ollut yksin oppilaiden pesässä. Minttutassu ja Karhutassu nukkuivat omilla vuoteillaan. En oikeastaan ollut varma, olivatko oppilaat unessa. He saattoivat toki myös levätä tai odottaa unta. Niinpä astelin rauhallisin askelin ulos pesästä leirin pääaukiolle. Pääaukiolla ilma oli kylmempi. Huomasin Turmatassun mulkoilevan minun suuntaani, mutta jätin kissan omaan arvoonsa. Turmatassu ei kuitenkaan antanut minun olla.
“Yritätkö leikkiä sankaria?” hän kysyi piikikkäästi. Käänsin kylmän katseeni kohti soturioppilasta. Tiesin, että hän viittasi vesiputouksen tapahtumiin.
“Kuka tahansa olisi tehnyt samoin”, vastasin vain tyynesti.
“Enpä usko. Vain hiirenaivo uhraa henkensä pennun vuoksi”, tumma kolli naukui pentu-sanaa painottaen.
“Se pentu on sentään syntyjään kuolonklaanilainen, toisin kuin eräät”, tiuskaisin. Huomasin, että Turmatassun oli vaikea hillitä tunteitaan. Hän ei pitänyt siitä, kun erakkosyntyisyys otettiin esiin. Olin varma, että minua suurempi ja vanhempi oppilas olisi hyökännyt kimppuuni, ellei Punatähden ulvaisu olisi keskeyttänyt:
“Klaanikokous alkaa!” Päällikkö seisoi leirin keskustassa ja odotti, että kuolonklaanilaiset saapuisivat paikalle. Tyydyin paikkaani oppilaiden pesän läheisyydessä, mutta Turmatassu puski itsensä muiden ohitse niin lähelle Punatähteä kuin suinkin pääsi. Tiesin, mitä kokous koskisi. Punatähti nimittäisi Huurretassun soturiksi. Olikohan Turmatassukin ansaitsemassa soturinimeään? Kun kissoista ainakin suurin osa oli koolla, Punatähti aloitti:
“Kuten tiedätte, leirissä sattui tänään onnettomuus. Taivaspentu putosi lampeen ja oli vähällä menettää henkensä. Onneksi Tuhkatassu reagoi nopeasti ja auttoi pentua. Hyvin tehty Tuhkatassu.”
En ollut osannut odottaa kehuja itse Punatähdeltä. Se tuntui todella hyvältä. Kuolonklaanilaiset käänsivät katseensa minuun, mutta kukaan ei sanonut mitään. Huomasin Turmatassun mulkoilevan minua. Kolli näytti siltä, kuin hän olisi ollut raivon partaalla.
“Sitten itse aiheeseen, jonka vuoksi kokous alunperin järjestettiin. Kuolonklaani saa tänään kolme uutta oppilasta, sillä Ruusutuikkeen ja Liekkihännän pennut ovat kuusikuisia. Jäätassu, Kylmätassu ja Hiutaletassu, teidän mestareinanne toimivat Varjokarva, Ruostekukka ja Jokimieli”, päällikkö julisti kovaan ääneen, mutta ei lopettanut kokousta vielä.
“On myös aika nimittää yksi oppilaistamme soturiksi. Huurretassu, sinun uusi nimesi on Huurrelilja”, päällikkö naukui. Tämän jälkeen klaani alkoi hurraamaan uusien oppilaiden ja uuden soturin nimiä.
En voinut uskoa, että mestarini pennut olivat jo kuusikuisia. Tästä lähtien törmäisin heihin päivittäin oppilaiden pesällä ja leirin pääaukiolla. Eniten minua ärsytti törmätä Jääpentuun, nykyiseen Jäätassuun. Olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että Punatähti oli nimittänyt pennulle klaanin pienimmän soturin mestariksi. Ehkä Jäätassu oppisi, että koko ei ollut syy kiusata toisia. Palasin takaisin oppilaiden pesän edustalle. Minua ei väsyttänyt enää, mutta halusin käydä rauhassa vielä kerran tapahtuneet läpi. Mietin, olisiko minun pitänyt käydä vilkaisemassa Taivaspentua parantajan pesällä, mutta totesin sen olevan turhaa. Kuka tahansa olisi takuulla pelastanut pennun, jos se en olisi ollut minä. Tai no, kuka tahansa paitsi Turmatassu. Kolli oli varmasti raivoissaan siitä, että häntä vähän nuorempi Huurrelilja oli päässyt soturiksi. Minua se ei haitannut ollenkaan. Turmatassu saisi puolestani pysyä oppilaana koko loppuikänsä.

//Tätä voi käytännössä jatkaa kuka vaan.
// 1155 sanaa

En tuntenut Taivaspentua lähes ollenkaan, mutta minulla oli tunne, että voisin siitä huolimatta luottaa häneen. Sen vuoksi uskalsin myös lähteä ensimmäistä kertaa pentutarhasta kahdestaan tämän puhtaanvalkean naaraan kanssa. Koko olemukseni oli jännittynyt sujahdettuani sammalverhon ali toisen pennun perässä. Ensimmäisenä kirkas valo tuntui sokaisevan silmäni. Hetken näin pelkkää kirkkautta, joka vain sattui kirvelevästi silmiini. Räpyttelin silmiäni ja halusin vain tunteen menevän pois, jotta pystyisin näkemään ympärilleni. Pikkuhiljaa erotin jo leirin edessäni. Se oli niin mahtava! Ja iso! Tuntui kuin kylmyys olisi iskenyt kimppuuni kuin haluten saavan minut miukumaan kauhusta apua. Polkuanturoissani tuntui oudolta. Tämä valkea aine, jota olin kuullut kutsuttavan lumeksi, tuntui niin kylmältä. Pörhistin ohutta turkkiani samalla katsoen hieman kateellisena Taivaspennun paksumpaa turkkia.
“Eikö olekin kaunista?” Taivaspentu kysyi sädehtien. Nyökyttelin päätäni olevani samaa mieltä. Olin niin leirin lumoissa, etten kyennyt hetkeen sanomaan sanaakaan. Ihastelin vain suurta leiriä edessäni. Huomasin pian suuni olevan ihastuksesta auki, ja nopeasti suljin sen, etten vaikuttaisi Taivaspennun silmissä täysin typerältä. En tiennyt millainen reaktio naaraalla oli ollut, kun hän oli itse nähnyt leirin ensimmäistä kertaa, mutten siltikään halunnut ottaa riskiä näyttää hänen silmissään typerältä. Halusin kovasti Taivaspennusta ystävää itselleni, vaikken edes tuntenut häntä kunnolla. Minulla oli vain niin kovin yksinäistä, eikä Jääpennusta ainakaan ollut tulossa sydänystävää.
Jääpennun ajattelu ja kaikkialla tuntuva kylmyys unohtui hetkeksi, kun otimme kisan Taivaspennun kanssa suuren kaatuneen puun luokse. Lumessa juokseminen osoittautui vaikeaksi hommaksi. Upposin jokaisella askeleella syvälle, joka teki jokaisesta askeleesta entistäkin raskaamman. Voitin kisan, ihme kyllä. Mutta vaikka lumessa juokseminen olikin vaikeaa, juoksu tuntui muuten itselleni helpolta. Vaikken onnistunutkaan sammalpallolla pallottelussa, onnistuin sentään voittamaan juoksukilvan! Olisin voinut lähes hyppiä ilosta ja onnesta ja kaikesta siitä energiasta, jota lumi minulle aiheutti. Polkuanturanikin olivat jo jotenkin tottuneet kylmään, valkeaan aineeseen.
Sen jälkeen, kun olin etsinyt Taivaspennun kanssa jonkun aikaa Jääpentua, jonka oletimme seuranneen meitä, kiinnostus heräsi leirissä olevaan kiinnostavaan vesilammikkoon. Lampeen valui vettä putouksena, mutta sen reunoille oli muodostunut jäätä. Vesi ja jää herättivät kiinnostukseni heti ja menimme Taivaspennun kanssa lähemmäs katsomaan. Kokeilin varovasti tassullani jään pintaa. Se tuntui melko hauraalta, muttei kuitenkaan mennyt rikki tassuni alla.
“Haahkapentu!” havahduin Taivaspennun huutoon lammen lumoista. “Sinäkö olet seurannut meitä koko tämän ajan?”
Tassuttelin lähemmäs Haahkapentua ja asetuin samalla Taivaspennun vierelle. Tarkkailin katseellani kollipentua. Haahkapentu oli isompi kuin minä ja hän omasi kellanpunaisen turkin, jossa oli tummempia raitoja. Kollilla oli jäänsiniset silmät. Seuraavaksi Haahkapentu mutisi jotain, mistä en kyllä saanut mitään selvää. En edes erottanut kunnolla sanoja seasta. Mitä kolli oikein oli sanonut?
“Mitä?” kysyin kysymyksen samaan aikaan kuin Taivaspentukin. Hänkään ei oletettavasti ollut saanut kollin puheesta selvää.

“Tulin vain katsomaan mitä teette leirin ulkopuolella!” Haahkapentu sanoi kovaan ääneen. No nyt kollin puheesta sai ainakin selvää! Pennun olemus näytti jotenkin erikoiselta. Hän tuntui kuin raapivan lumista maata, ties minkä takia. En ymmärtänyt Haahkapennun käyttäytymistä, saati hänen olemustaan. Mikä kollilla oikein oli?
“Me tutkimme leiriä!” naukaisin, sillä kai Haahkapentu nyt sitten halusi tietää, mitä me leirin ulkopuolella teimme. Olihan kolli tullut ihan pentutarhan ulkopuolelle asti katsomaankin. Mutta sentään seuraaja oli Haahkapentu, eikä mikään Jääpentu.
“Olimme juuri menossa tutkimaan tuota lampea!” Taivaspentu lisäsi ja katsahti lammen suuntaan pikaisesti. Kiinnostukseni heräsi vettä ja jäätä kohtaan uudestaan, ja halusin jo päästä tutkimaan sitä lisää. Niinpä sain idean pyytää Haahkapentua mukaan tutkimusmatkallemme, jotta pääsisimme pian tutkimaan sitä lampeakin.
“Tule mukaan!” suustani pääsi innokas hihkaisu ja viitoin hännälläni Haahkapentua mukaan. Tuntui kuin lampi olisi oikein vetänyt minua puoleensa. Oli ensimmäinen kertani, kun näin niin paljon vettä. Jopa putouksesta aiheutuva kohina ja solina oli kiinnostavan kuuloista. En tiennyt ajatteliko Taivaspentu samoin, mutta häntäkin näytti lampi kiinnostavan. Naaras kääntyi jo, ja pian minäkin. Lähdimme tassuttelemaan lammen suuntaan. Samalla viitoin hännälläni Haahkapennulle merkin seurata meitä. Ei kai kolli halunnut jäädä mistään näin kiinnostavasta paitsi. Viimein kolli lähti meidän peräämme. Hyvä. Nyt tutkimusmatkalla oli jo kolme osallistujaa! Tutkin lammen pintaa ihan reunalla, mutta aiemman testaukseni perusteella, en uskaltanut astua jäälle. Se oli tuntunut sen verran hauraalta painaessani sitä hieman tassullani. Haahkapentu ei tullut niin lähelle, vaan hän katsoi hieman kauempaa, mitä minä ja Taivaspentu puuhasimme.
“Katso, Pikkupentu, minä-”, ehdin kuulemaan, kun kuului loiskahdus. Tuntui kuin lammen pinta olisi mennyt rikki, kun se alkoi väreilemään. Nostin pääni ja katsoin loiskahduksen suuntaan. Ehdin erottamaan vain valkean korvan, kun tajusin, mitä juuri oli tapahtunut.
“Taivaspentu!” huudahdin kauhuissani ja pelko kouraisi vatsaani. Olin kuullut monesti klaaninvanhinten kertovan uimisesta, miten jotkut harvat sen osasivat ja jotkut eivät. Taivaspentu ei varmasti osannut uida. Voi ei! Miten naaras pääsisi pois! Pelokkaana ajatukseni täyttyivät kaikista niistä kauhutarinoista, joita klaaninvanhimmat olivat myös kertoneet. Kuinka kissoja oli hukkunut. Veteen. Voi, miksi muistin ne vasta nyt!
“Apua! Tulkaa auttamaan!” huusin hädissäni, sillä tiesin, etten voinut muutakaan. Taivaspentu yritti kauhoa tassuillaan ja pitää päänsä pinnalla, muttei siitä tahtonut tulla mitään. *Minun täytyy pelastaa Taivaspentu!* ajattelin totisena ja kaikki klaaninvanhimpien antamat varoitukset katosivat päästäni. En voinut vain seistä tekemättä mitään. Olin jo aikeissa astua hauraan jään päälle, jota lammen reunaan oli muodostunut, kunnes kuulin askelia takaani.



//Tuhka? Taivas? Haahka?
//798 sanaa

Pentutarhan ulkopuolella harmaat pilvet muodostivat katon taivaalle. Pilvistä sateli miljoonia pieniä lumihiutaleita maata kohti matkallaan tanssahdellen tuulen tahtiin. Ulos leiriin astellut Haahkapentu tunki kielensä ulos toiveenaan saada hiutaleen tai toisen suuhunsa. Yhden laskeutuessa hänen kielensä päälle hän sai pettyneenä kokea, ettei hiutale maistunut millekään muulle kuin kylmälle.

Enempää hän ei kuitenkaan lumihiutaleisiin voinut keskittyä. Hän oli tullut selvittämään mitä Taivaspennulla ja Pikkupennulla oli aikeenaan heidän hiipiessään Ruusutuikkeen välttävän silmän ohi leiriin. Kaikkien pentujen pitäisi hyvin tietää, että oleskelu leirissä ilman vanhempaa kissaa oli kiellettyä. Haahkapennulla oli tarve selvittää mistä oli kyse.
Kun hän katseellaan etsi merkkejä Pikkupennusta ja Taivaspennusta, hän näki, että kaksikko oli loikkimassa leirin keskellä sijaitsevaa suurta puuta kohti. Lumi pöllysi naaraiden hyppiessä maata peittävän lumipeiton seassa. Haahkapentu lähti heidän peräänsä, mutta huomasi pian putoavansa kärryiltä. Lumen seassa juokseminen oli yllättävän hidasta hänen osaltaan. Kollin tuuhea turkki tuntui hidastavan matkaa huomattavasti ja pitkien kömpelöiden jalkojen takia hän kompastui pian niin, että lensi naamalleen lumikinokseen. Hän nosti kasvonsa lumen seasta ja ravisti itsensä. Silti hänen viiksiinsä jäi lumista kohmetta, joka kutitti niitä harmillisesti.
Kun hän vihdoin pääsi leirin keskellä olevan suuren puun luokse, hänen jaloissaan olevat karvat olivat täynnä pieniä jäisiä lumituppoja. Kun hän katsoi ympärilleen, ei Taivaspentua tai Pikkupentuakaan näkynyt missään. Sen sijaan puun luona asteli komea hopeanvalkoinen kolli, jonka etutassuissa oli haaleita raitoja. Haahkapentu meni äkkiä piiloon lähimmän lumikinoksen taakse. Hän ei todellakaan halunnut jäädä kiinni vaeltelemassa leiriä yksin. Hän toivoi, ettei hänen kellanpunainen turkkinsa paljastaisi häntä lumen seasta.
Hänen onnekseen hopeanvalkoisen kollin askeleet vaimenivat ennen pitkään. Hän kurkisti varovasti lumikinoksen takaa ja näki sen sijaan Taivaspennun ja Pikkupennun tulleen takaisin hänen näkökenttäänsä. He kävelivät häntä lähemmäs hänen läsnäoloaan kuitenkin huomaamatta, jolloin hänen onnistui kuulemaan osan heidän keskustelustaan.
"Se oli isä. Jos hän huomaisi meidät niin joutuisimme varmasti takaisin pentutarhaan", kertoi Taivaspentu Pikkupennulle. "Pitää olla entistä varovaisempi. Leikitään, että ollaan soluttauduttu johonkin muun kissojen yhteisöön eikä meitä saa nähdä!"
Haahkapentu kiinnostui heti Taivaspennun ideasta. Hänen olisi melkeinpä tehnyt mieli astua esiin piilostaan ja liittyä leikkiin kahden naaraan kanssa, mutta toisen kertaan mietittyään ajatus tuntui turhan jännittävältä. Hän tunsi olonsa mukavammaksi pysyessään piilossa pois kenenkään silmistä.
Taivaspentu ja Pikkupentu palasivat siihen kohtaan, mistä he olivat tulleet Haahkapentu perässään. Taivaspentu kuitenkin pysähtyi äkkiä ja katsoi kolmen pennun jalanjälkiä maassa. Haahkapennun sydän alkoi heti tykyttää hermostuneesti. Nyt naaraat pian huomaisivat hänen seuraavansa heitä!
’’Pikkupentu’’, Taivaspentu sanoi katse kiinni lumisissa tassunjäljissä. "Miksi meidän jälkiemme rinnalla kulkee vielä yhdet pienet pennun tassunjäljet?"
Pikkupentukin siirsi meripihkaisen katseensa lumeen. ’’En tiedä’’, hän sanoi mietteliäästi. ’’Ehkä joku pennuista seuraa meitä?’’
’’Jäljet kuuluvat varmasti Jääpennulle, hän on sellainen kiusaaja. Hän takuulla piileskelee jossain ja haluaa säikäyttää meidät tilanteen tullen!’’ Taivaspentu katsoi tarkasti erivärisillä silmillään ympärilleen. Haahkapennun oli laitettava päänsä piiloon ennen kuin naaras huomaisi hänet.
’’Jääpentu, me tiedämme, että piileskelet täällä jossain!’’ Haahkapentu kuuli Taivaspennun kimeän äänen. Naaras ei huutanut kuitenkaan liian kovaa, etteivät muut kissat hänen ympärillään kuulisi häntä. Kolli ei tullut ulos piilostaan huudoista huolimatta. Hän ei ollut Jääpentu, eikä hänen aikeenaan ollut pelästyttää naaraita.
Hetken ajan kaksikko tuntui odottavan vastausta. Kun sitä ei kuulunut, Pikkupentu ehdotti: ’’Ehkä hän kadotti meidät samalla kun piilottelimme isältäsi?’’
’’Voi olla’’, sanoi Taivaspentu. Haahkapentu kuuli kuitenkin pienen epäilyksen naaraan äänessä. ’’No, jos me tapaamme hänet vielä, voimme näyttää hänelle, ettei meitä helposti pelotella. Minne haluaisit mennä seuraavaksi?’’
’’Näetkö tuon?’’ kysyi Pikkupentu. Haahkapentu uskaltautui taas kurkistamaan lumikasan takaa. Hän huomasi, että Pikkupentu osoitti hännällään leirin toisella puolella olevaa vesiputousta. Putoavasta vedestä lähtevä kohina kantautui jo kaukaa Haahkapennun korviin.
’’Sehän on vesiputous!’’ hihkaisi Taivaspentu into silmissä kiiltäen. ’’Mennään!’’
Naaraat lähtivät taas hyppimään lumessa kohti sitä kohinaa, joka vesiputouksesta lähti. Haahkapentu tuli viimein ulos piilopaikkanaan toimineen lumikasan takaa ja lähti heidän peräänsä. Hän oli jälleen kerran paljon kahta toista pentua hitaampi ja meinasi kompastella vähän väliä matkan varrella.
Kun hän saapui vesiputoukselle, hän huomasi sen luovan pienen lammen leiriin. Lammen uloimmat reunat olivat jään peitossa, mutta keskiosa oli vielä nestemäistä vettä. Vesiputouksesta lähtevä kohina oli nyt kovaäänisempi, eikä Haahkapentu enää kuullut niin kaukaa mitä Taivaspentu ja Pikkupentu puhuivat toisilleen. Hän vain näki, miten Pikkupentu kokeili varovasti tassullaan lammen peittävää jääkerrosta.
Taivaspentu äkkiä taas katsoi ympärilleen ja ennen kuin Haahkapentu ehti reagoida asiaan mitenkään, naaras huomasi hänet.
’’Haahkapentu!’’ naaras huudahti ihmettelevästi. ’’Sinäkö olet seurannut meitä koko tämän ajan?’’
Pikkupentukin tuli hetkeksi pois lammen luota ja kiinnitti meripihkaiset katseensa Haahkapentuun. Kolli tunsi olonsa hyvin ahdistuneeksi ja raapi kynsillään lunta vaivaantuneena.
’’Tulin vain katsomaan mitä teette leirin ulkopuolella’’, hän yritti sanoa, mutta hänen suustaan tuli taas vain epämääräistä mutinaa.
’’Mitä?’’ naaraat kysyivät yhteen ääneen.
’’Tulin vain katsomaan mitä teette leirin ulkopuolella!’’ Haahkapentu toisti nyt turhankin kovaäänisesti. Hän raapi taas maata ja toivoi, ettei kumpikaan naaraista suuttuisi hänelle. Miten hän onnistui pilaamaan näinkin yksinkertaisen asian niin helposti?

//Taivas? Pikku?
776 sanaa

“Kenen kanssa voimme lähteä?” pienikokoinen tummanruskea pentu miukaisi ja vilkaisi minua meripihkaisilla silmillään kysyvästi. Tiesin, että pennuilta oli kielletty yksin ulos lähtö. Oli sanottu, että mukana pitäisi olla joku joka on asemaltaan vähintään oppilas. En kuitenkaan halunnut ylimääräisiä kissoja mukaan, joille kaikki tuo ulkona oleva olisi arkipäivää. Halusin kokea leirin itse ja tutustua siihen jonkun kanssa, jolle se olisi myös aivan ensimmäinen kerta. En halunnut, että minua ohjattaisiin paikkoihin vaan halusin löytää ne itse. Ei leirissä olisi niin vaarallista etteikö kaksi pentua siellä selviäisi - toivottavasti. Leirin oli oltava turvallinen paikka, sillä kissat uskalsivat nukkua siellä yöllä. Ei olisi vaaraa villieläimistä. Ja sitäpaitsi, olinhan jo käynyt vähän leirissä Pihkapennun ja isän kanssa, mutta harmillisesti sekin matka oli päättynyt oppilaidenpesälle päästyämme.
"Uskon, että selviämme yksinkin. Miksei leiri olisi turvallinen paikka jos muutkin kissat uskaltavat nukkua siellä? Ja siellä on varmasti paljon kissoja suojelemassa meitä jos tulee hätä. Ja pitäähän meidän joskus oppia kulkemaan siellä itsekin ilman avustajia", selitin melko itsevarmana, mutta samaan aikaan äänestäni tihkui pieni epävarmuus.
“Minkälainen leiri on?” Pikkupentu uteli siirtyen onneksi uuteen aiheeseen. En haluaisi perustella enempää päätelmiäni, sillä en tiennyt osuisinko täysin oikeaan.
"Siellä on tosi kirkasta. Aluksi sattuu silmiin kun maa on niin valkea, mutta siihen tottuu pian. Viimeksi kun pääsin ulos en ehtinyt pitkälle, mutta nyt meillä on oiva tilaisuus lähteä selvittämään sitä, mitä leirillä on meille tarjottavanaan", naukaisin ja häntäni pörhistyi innokkaana. En osannut lukea sitä mitä mieltä Pikkupentu ajatteli ulos pentutarhasta menemisestä ilman aikuista, mutta hän kuitenkin nyökkäsi hyväksyen suunnitelmat. Voisihan Pikkupentu olla tarkka sääntöjen noudattaja. Hän kuitenkin vaikutti mukavalta ja ehkä siltä, että meistä voisi tullakin ystävät. Viitoin hännälläni tummanruskeaa pentua eteenpäin samalla tarkistaen, että reitti olisi selvä. Olisi tyhmää jäädä kiinni jo ennen kuin päästäisiin ulos. Pujahdimme nopeasti ulos pentutarhan suuaukosta ja kavahdin taas kirkkautta. Totuin kuitenkin valoon viime kertaa nopeammin ja mieleeni palasi eilisen tapahtumat. *Olikohan Pihkapennulla ollut kivaa ulkona? Pitää muistaa kysyä.* Kun Pikkupentu oli toipunut kirkkaudesta käännyin katsomaan naarasta.
"Eikö olekin kaunista?" hymyilin sädehtien. Naaras henkäisi ihastuksissaan ja nyökkäili.
"Meidän on kuitenkin mentävä nyt, ettei meitä huomata!" kuiskasin ja lähdin loikkimaan vaivalloisesti hangessa. Olimme niin pieniä, että liikkuminen oli suuri ponnistus meille. Vaikka leiri oli tassunjälkien peitossa, lumi vaikutti silti suuresti nopeuteemme. Pian kuitenkin tuli paljon tallatumpi kohta johon lysähdin istumaan.
"Tassuni ovat ihan kohmeessa!" hytisin hampaat kalisten. Pikkupentu kipitti perässäni aukiolle ja naukaisi: "Niin minunkin. Löytyisiköhän täältä mitään kuivaa kohtaa?" Tähyilin ympärilleni ja nopealla vilkaisulla näin pelkkää lunta ympärilläni. Hetken katseltuani huomasin kuitenkin lumisen suuren puun melko lähellä leirin keskustaa.
"Mennäänkö katsomaan tuolta? Tuon puun vieressä on ainakin oppilaiden pesä, mutta mennään katsomaan onko siellä jotain muutakin!" hihkaisin ja varmistin katseellani vielä Pikkupennulta sen, että suunnitelma sopisi hänelle. Naaras hymähti ilkikurisesti ja lähti loikkimaan pennuille hurjalla tahdilla kohti puuta.
"Ota kiinni jos saat!" naaras huudahti peräänsä minulle. *Niin aionkin!* Lähdin loikkimaan lumessa ja kiihdytin liian nopeaan vauhtiin. En enää hallinnut tassujani vaan tömähdin naamalleni lumihankeen ja päästin pienen vinkaisun. Nousin nopeasti pystyyn ja ravisti lumen ja yritin lähteä hallitummin ottamaan kiinni lumesta erottuvaa ruskeaa kissanpentua. Pikkupentu kuitenkin etumatkansa ansiosta saavutti puun ensin ja saavuttuani paikalle lysähdin maahan hengästyneenä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, huomasin erittäin kauniin tummanruskean naaran lähellämme. Hänen ruskeissa silmissään oli ilkeä kiilu, joka sai inhon syttymään sisälläni. En voinut ajatella muuta kuin Jääpentua ja hänen ilkeyttään. Kissa mulkaisi meitä halveksivasti ja lähti tepastelemaan pois.
"Tuolla on varmaan myöskin soturienpesä. Tuo kissa ei näyttänyt oppilaalta", Pikkupentu tokaisi. Nyökkäsin myöntyvästi.
"Olet oik...", hiljenin kun tunnistin pesästä lehahtavan hajun. *Isä!* Nykäisin Pikkupentua etutassusta ja pujahdin puun suojiin piiloon. Pikkupentu ehti myöskin piilopaikkaan juuri ajallaan.
"Miksi me..?" siirsin häntäni pennun suun eteen. Piilopaikkamme ohi käveli isän tuttu hopeanvalkoinen hahmo, mutta onneksi hän käveli muualle huomaamatta meitä.
"Se oli isä. Jos hän huomaisi meidät niin joutuisimme varmasti takaisin pesään", miukaisin haikeina jo miettien ajatusta siitä, että retkemme jäisi lyhyeksi, "Pitää olla entistä varovaisempi. Leikitään, että ollaan soluttauduttu johonkin muun kissojen yhteisöön eikä meitä saa nähdä!" Mielestäni idea oli mahtava, saisimme päästä kokeilemaan kykyjämme. Pikkupentu suostui ja päätimme lähteä pois pesältä. Sen lähellä olisi liian riskialtista. Palasimme kohtaan, jossa olimme valinneet suunnan viimeksikin. Löysimme siihen helposti seuraamalla tassunjälkiämme maassa. Yksi asia kuitenkin kiinnitti huomioni.
"Pikkupentu?" kysyin katsoen maahan, "Miksi meidän jälkiemme rinnalla kulkee vielä yhdet pienet pennun tassunjäljet?" Katsoin Pikkupennun meripihkaisiin silmiin ja sen jälkeen ympärillemme. Joku seurasi meitä ja oli seurannut pentutarhasta saakka.

//Pikku? Haahka? Toivottavasti en hitannu Pikkua liikaa cx
713 sanaa

Raotin silmiäni hitaasti ja suljin ne pian huomatessani, että oli yhä pimeää. Kuulin liikehdintää oppilaiden pesän toiselta puolelta. Väsymys katosi, joten raotin taas silmiäni. Tmmanruskea Huurretassu oli noussut ylös vuoteeltaan. Nyt oppilas nuoli turkkiaan. Kun turkki oli puhdas, naaras poistui pesästä vähin äänin. Suljin taas silmäni ja yritin jatkaa uniani. Yritys oli turha, sillä väsymys oli kadonnut kokonaan. Olisin halunnut jäädä lämpimään vuoteeseeni loikoilemaan, mutta nälän tunne vatsassani oli toista mieltä. Hieman turhautuneena kampesin itseni pystyyn. Jalkojani särki ja ne tuntuivat kohmeisilta. Pyöristin selkäni ja venyttelin haukotellen. Hetken ajan nuolin taistelusta rähjääntynyttä turkkiani. Karvatukkoja uupui sieltä täältä, joka ärsytti minua suunnattomasti. Sama ongelma tuntui kuitenkin olevan kaikilla, jotka olivat olleet taistelussa mukana. Mieleni palasi taas eiliseen. En ollut saanut pahoja vammoja, josta olin hyvin ylpeä. Olimme taistelleet Pimentotassun kanssa yhdessä lähes koko taistelun ajan. Sen sijaan Jyrkänneloikka oli haavoittunut melko pahasti. Kolli oli saanut vatsaansa melko syvän haavan, mutta mitä ilmeisimmin hän paranisi. En tiennyt kauanko siinä menisi, mutta tuskin kovinkaan kauaa.
Olin saanut turkkini niin siistiksi kuin vain pystyin, joten astelin äänettä ulos oppilaiden pesästä pakkaseen. Astuin kylmälle lumelle ja mieleni teki heti palata pesän lämpöön. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan matkaa. Ilma oli paljon kylmempää kuin kuusen suojassa. Päivästä tulisi takuulla kylmempi kuin eilisestä. Leirin pääaukio oli melko tyhjillään. Huurretassu istui leirin keskustassa ja katseli tähtiä. Punatähti oli jo hereillä. Päällikkö istui lähellä piikkihernetunnelia ja tarkkaili leiriä. Pentutarhan suunnalta kuului ääniä. Oli vielä pimeää. Taivas oli pilvetön, ja tähdet kimmelsivät Hopeahännällä kirkkaina. Huomenna olisi puolikuu. Kävelin tallotun lumen halki tuoresaaliskasalle. Se oli tyhjä. Vatsani murisi kovaa ja halusi ruokaa. Edellisestä ateriasta oli kulunut pian kokonainen päivä. Saisin syötävää aikaisintaan vasta auringonnousun aikaan, kun ensimmäinen metsästyspartio palaisi. Partio oli luultavasti lähtenyt jo joku aika sitten matkaan.
Turhautuneena laahustin kohti oppilaiden pesää. Lehtikadon aikaan riistaa ei ollut paljoa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun vatsani huusi tyhjyyttään. En malttanut odottaa Hiirenkorvaa. Silloin riistaa oli aina paljon enemmän kuin Lehtikadon aikaan. Liekkihännän mukaan Viherlehti oli antoisinta saalistusaikaa. Olin syntynyt Viherlehden alussa, joten muistikuvani olivat hatarat. Muistin, että olin poistunut noin kuun ikäisenä ensimmäistä kertaa pentutarhasta. Emo oli halunnut viedä minut klaanille näytille vasta silloin, kun osasin kävellä horjumatta. Niin teki moni kuningatar. Emo oli kuollut minun ollessani kahden kuun ikäinen. Siitä saakka Ruusutuike oli pitänyt minusta huolta.
“Onko nälkä?” kysymys sai minut havahtumaan ajatuksistani takaisin tähän hetkeen. Käänsin katseeni raidalliseen Henkäysvarjoon. Olin yllättynyt siitä, että hän oli tullut luokseni.
“Vähän”, valehtelin lapojani kohauttaen. Kolli istuutui alas. Vilkaisin hänen suuntaansa silmiäni siristäen. Mitä kolli taas yritti?
“Saalistuspartio palaa vasta auringonnousun aikaan”, kolli totesi rauhallisella äänellä. En vastannut mitään.
“Voin viedä sinut saalistamaan, jos vain suinkin haluat”, soturi ehdotti ja väläytti minulle pienen hymyn. En tiennyt, miksi Henkäysvarjo oli minulle ystävällinen. Hän oli aina piikikäs ja välillä jopa ilkeä toisille.
“Miksi et vie Huurretassua?” kysyin ja kohtasin nyt ensimmäistä kertaa soturin sinisen katseen. Katsekontakti päättyi pian, kun vilkaisin Huurretassun suuntaan.
“Älä kerro kenellekään, mutta hänestä tulee tänään soturi. Kävimme eilen viimeisen kerran harjoittelemassa”, kolli kumartui lähemmäs minua ja kuiskasi korvaani. Hymähdin vastaukseksi jotain epämääräistä.
“Miksi kerrot tämän minulle?” esitin jo toisen miksi-kysymyksen peräkkäin. Henkäysvarjo ei ollut siitä moksiskaan. Hän suoristi selkänsä ja kohautti lapojaan.
“Haluan lähteä kanssasi saalistamaan”, soturi ilmoitti tyynesti. En tiennyt uskoinko soturia. Hänellä oli takuulla jotain takaa-ajatuksia taas.
“Ihan sama. Mutta älä luulekaan, että lähtisin koska nautin seurastasi. Haluan syötävää ja siinä se”, murahdin vastaukseksi. Henkäysvarjo nyökkäsi ilmeettömästi. Mietin, pitäisikö minun ilmoittaa Liekkihännälle. Tulin lopulta siihen tulokseen, että oli turha herättää nukkuvaa soturia. Meillä ei ollut suunnitelmia tälle päivälle, joten tuskin saalistusreissu mestariani haittasi. Tervehdimme Punatähteä, jonka jälkeen Henkäysvarjo pujahti ensin piikkihernetuneliin. Astelin hänen peräänsä. Jalkani olivat yhä hieman kankeat, mutta kävely helpotti.
Leirin ulkopuolella oli kylmempi kuin sisällä. Kylmä Lehtikadon viima iskeytyi vasten lyhyttä turkkiani. Se sai minut jännittämään lihaksiani. Henkäysvarjo asteli eteenpäin rauhallisin askelin. Valitsimme eri suunnan kuin saalistuspartio, joka oli hajujälkien perusteella mennyt metsään päin. Me menimme kohti Hehkulampea.
“Millainen taistelu oli?” soturi yritti aloittaa keskustelua.
“Ei erityinen. Kissoja oli aika lailla sama määrä kuin partiossa oleviakin. Olimme melko tasaisia niiden kanssa”, selitin mahdollisimman lyhyesti. Henkäysvarjo nyökkäsi. Lumi narisi käpälieni alla astellessani eteenpäin.
“Minäkin olin oppilaana mukana eräässä taistelussa”, kolli kertoi. Vilkaisin häntä, mutta en vastannut mitään.
“Taistelimme kahta kettua vastaan. Ne olivat tulleet reviirillemme, ja Punatähti oli lähettänyt partion hoitelemaan ne. Taistelun seurauksena olin neljsäosakuun parantajan pesällä”, kolli kertoi rauhallisella äänellä.
“Et taidakaan olla kovin hyvä taistelijaa”, vastasin hymähtäen. Kolli pyöräytti silmiään.
“Oletko koskaan kohdannut kettua? Minä en ollut, ja sen takia en osannut varautua”, soturi vastasi. Pysyin taas hiljaa. Ketut eivät ymmärtäneet meitä, joten kommunikointi niiden kanssa oli mahdotonta. Täytyi vain osata taistella hyvin, jotta kettu saatiin ajettua pois tai tapettua.
“Hajaannutaan tässä. Hyvää saalistusonnea”, kolli naukui.
“Milloin palaamme tähän?” kysyin. Henkäysvarjo mietti hetken.
“Etsin sinut sitten, kun palaamme leiriin”, kolli vastasi virnistäen. Kohautin lapojani tyyni ilme kasvoillani. Käänsin selkäni soturille ja lähdin kulkemaan kohti kahta pientä kukkulaa. Ne sijaitsivat melko lähellä Hehkulampea. Hidastin tahtiani ja raotin hitaasti leukojani, jotta haistaisin riistan paremmin. Hajut olivat melko laimeita, joten jatkoin matkaa eteenpäin. Bingo! Tuore jäniksen hajujälki kantautui sieraimiini. Löysin pian pienen jäniksen jalanjäljet. Kaksi pidempää takajalan jälkeä viereikkäin ja pienet etujalkojen jäljet allekkain. Liekkihäntä oli opettanut tunnistamaan eläinten jälkiä hangessa. Lähdin hitaasti matalana seuraamaan jälkiä. Ne johtivat suoraan kohti kukkuloita. Jänis oli välillä pysähtynyt. Siellä täällä oli jäniksen papanoita.
Kun saavutin toisen kukkulan, näin jäniksen erään lehdettömän pensaan alla. Hiivin lähemmäksi varoen. Häntäni oli vähän ilmassa, jotta se ei koskettaisi lunta. En kuitenkaan pitänyt sitä missään nimessä pystyssä, sillä silloin jänis olisi helpommin voinut huomata minut. Kun etäisyys oli noin ketunmitan verran, ponnistin itselleni takajaloistani vauhtia. Syöksyin kohti pitkäkorvaista eläintä niin nopeasti kuin vain pystyin. Jänit huomasi minut hetken liian myöhään. Se oli lähdössä karkuun, mutta iskin käpälälläni iskun sen päähän. Jänis häkeltyi siitä niin, että se kaatui. Loikkasin eläimen päälle ja upotin hampaani sen kaulaan. Väänsin eläimeltä niskat poikki. Se vingahti kerran, jonka jälkeen elämä katosi sen kehosta. Nousin ylös jäniksen päältä ja katselin sitä hetken. Se oli pienempi kuin jänikset yleensä. Tästä riittäisi saalista ehkä kahdelle kissalle.


Ennen auringonnousua olin saanut kiinni jäniksen lisäksi vain yhden hiiren. Olin jahdannut hetken aikaa toistakin hiirtä, mutta se oli päässyt pakoon lumen alle. Olin myös tovin jäljittänyt yhtä oravaa, mutta turhaan. Olin kadottanut hajujäljen jossain vaiheessa. Nälkä oli sietämätön. Huomasin minua lähestyvän soturin monen ketunmitan päästä. Henkäysvarjo kantoi suussaan oravaa. Kun hän oli ketunmitan päässä minusta, soturi pysähtyi.
“Oletko sanut muuta kuin tuon hiiren?” kolli kysyi ja viittasi hiireen, jonka olin juuri tappanut.
“Joo. Jonkun matkan päässä on jänis. Voimme ottaa sen mukaamme matkalla”, ilmoitin. Soturi nyökkäsi.
“Jos tahdot, voimme syödä tämän oravan jo nyt. Ei tarvitse pelätä, että joku vie saaliit nenämme edestä”, kolli virnisti.
“Tehdään sitten niin”, vastasin rauhallisella äänellä. Minulla oli kamala nälkä. Astelin soturin luokse. Hän työnsi oravan minun suuntaani. Upotin hampaani siihen ja haukkasin palan suuhuni. Orava oli yhä lämmin. Olisin halunnut hotkia osani tuoresaaliista nopeasti, mutta pakotin itseni syömään hitaasti. Pureskelin kaikessa rauhassa lihaa suussani aina hetken, jonka jälkeen nielaisin sen. Kun vatsani oli kyllin täynnä, työnsin oraan soturin suuntaan. Henkäysvarjo hymähti ja alkoi syödä. Katselin hetken syövää soturia. Henkäysvarjollakin näytti olleen nälkä. Hän söi loput oravasta nopeasti ja nosti katseensa minuun huuliaan lipoen.
“Tahdotko vaihtaa kieliä?” soturi kysyi. Pyöräytin silmiäni.
“En”, vastasin. Kielten vaihtaminen oli mielestäni typerin tapa mitä oli olemassa. Harva sitä enää tänä päivänä harrasti, mutta kyllä sitä näki joka päivä tehtävän.
“Niin minä arvelinkin”, kolli vastasi ja virnisti. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, kissa nappasi hiireni suuhunsa ja lähti kantamaan sitä kohti leiriä. Kiirehdin hänen vierelleen ja katsoin kollia tiukasti.
“Se on minun hiireni”, totesin.
“Tiedän, mutta autan sinua. Sitä paitsi sinä sait enemmän saalista, eli teit enemmän työtä. Voin hyvin kantaa saaliit leiriin”, kolli mumisi hieman epäselvästi hiiri suussaan.
“Minä kannan sen jäniksen”, vastasin.


Saavuimme leiriin ja kävimme viemässä saaliimme tuoresaaliskasaan. Aurinko oli jo miltei noussut, ja saalistuspartio oli saapunut leiriin. Auringonnousun rajapartio oli juuri lähdössä matkaan. Leirin pääaukiolla oli nyt useampi kissa. Pimentotassu istuskeli oppilaiden pesän edustalla. Hän huomasi minun tulevan leiriin Henkäysvarjon kanssa. Naaras käänsi kuitenkin nopeasti katseensa muualle. Tähdet olivat kadonneet taivaalta sen kirkastuessa. Pilviä ei vieläkään näkynyt. Astelin oppilaiden pesälle ketunmitan päähän Pimentotassusta ja jäin istumaan siihen. Päivä olisi minun osaltani rauhallinen, sillä Liekkihäntä oli antanut minulle käytännössä vapaapäivän. Taistelun jälkeen täytyi levätä. Ajattelin käydä katsomassa Jyrkänneloikkaa jossain vaiheessa, mutta nyt minulla ei ollut suunnitelmia. Jäin katselemaan leirin arkipäiväisiä touhuja.


//Saa jatkaa. Tuhka on leirissä varmaan loppupäivän. Tuli jotenki tosi tönkkö xd
// 1376 sanaa.

Lehtikadon viileä tuuli kahisutti Kuolonklaanin metsän kuusia irrottaen heikoimmin kiinni olevia havunneulasia mennessään. Se ohitti Kuuluolan pimeän sisäänkäynnin ja kulki Hehkulammen yli saapuen viimein siihen onkaloon, jota Kuolonklaani kutsui leirikseen. Se imeytyi kissojen turkkien läpi ja sai monet värisemään kylmyydestä. Pentutarhan pesän suuaukolla seisova Haahkapentukin tunsi sen kuonossaan.
’’Haahkapentu, tule sisälle ennen kuin vilustut’’, huikkasi Ruusutuike sisäänkäynnin peittämän sammalverhon takaa. Naaraan ääni oli lempeä, mutta siinä oli päättäväinen sävy. Haahkapentu tiesi, ettei Ruusutuike aikonut käskeä toista kertaa.
Ilman vastausta pentu antoi tassujensa johdattaa itsensä sammalverhon läpi takaisin sisälle pentutarhaan. Hän tiesi, ettei paksun turkkinsa ansiosta olisi millään antanut pienen tuulen vilustuttaa itseään, mutta ei aikonut kiistellä asiasta kuningattaren kanssa. Ei sillä, että hän olisi pelännyt Ruusutuikkeen suuttuvan. Hän ei ollut varma siitä, oliko kuningatar edes kykenevä sellaiseen tunteeseen. Ei hän ainakaan ollut ikinä todistamassa sellaista tilannetta, missä Ruusutuike olisi ollut vihainen jollekin heistä pennuista, mutta ei myöskään halunnut olla se ensimmäinen.
Sisällä pentutarhassa tunnelma oli rauhanomainen. Naarmunenä nukkui kuorsaten kauempana muista samalla kun toinen klaaninvanhin Sumusilmä istui muutaman hännänmitan päässä tarkkailemassa tilannetta. Sokeudestaan huolimatta klaaninvanhin tuntui olevan perillä hyvin siitä mitä ympärillään tapahtuu. Pihkapentu keskittyi kynsimään kuivaa sammaltuppoa samalla kun Pikkupentu ja Taivaspentu juttelivat keskenään. Ruusutuike makasi sammalpetillään kolmea vastahakoista pentuaan pesten kielellään. Pentujen vastahakoisesta sähinästä huolimatta Haahkapentu tiesi heidän pitävän salaa emoltaan saamasta huomiosta. Hän ei voinut tuntea pientä kateuden pistoa rinnassaan. Hän ei itse tulisi tapaamaan omia vanhempiaan ennen kuin astuu itse heidän kanssaan Pimeyden metsän riveihin. Aika tähän tuntui kuitenkin liian pitkältä. Nyt hänen oli vain tyydyttävä kuvittelemaan millaisia hänen emonsa ja isänsä olisivat, jos molemmat heistä olisi vielä elossa.
’’Mitä mietit pikkuinen?’’ kysyi Sumusilmä yhtäkkiä hänen viereltään. Haahkapentu melkein hypähti, hän ei ollut yhtään huomannut klaaninvanhimman tulevan viereensä. Hänen mielestään Sumusilmä oli aina ollut hieman pelottava. Punaruskean naaraan harmaat sumuiset silmät tuntuivat aina tuijottavan syvälle sieluun sokeudesta huolimatta, niin kuin ne nytkin tekivät.
’’En mitään’’, oli Haahkapennun tarkoitus sanoa. Hänen suustaan tuli kuitenkin niin epämääräistä mutinaa, ettei hän ollut itsekään varma mitä hänen tarkoituksenaan oli ilmaista. Sumusilmä oli ehkä tullut juttelemaan hänelle pelkästä ystävällisyydestä, mutta hän silti päätti suunnata ripeästi omaan sammalpetiinsä sen enempiä rupattelematta. Sumusilmä ilmeisesti kuuli hänen vaimenevat askelensa, koska lähti itsekin kävelemään poispäin.
Omassa sammalpetissään kauempana muista Haahkapentu koki olonsa rauhallisemmaksi. Hän hetken etsi mukavaa asentoa ja valmistautui nukkumaan, kunnes hänen silmänsä eksyi kauempana oleviin Pikkupentuun ja Taivaspentuun. Kaksikolla molemmilla oli kasvoillaan ilkikuriset ilmeet, ja ikään kuin hiirtä saalistaessaan he hiiviskelivät lähemmäs pentutarhan suuaukkoa, missä Haahkapentu oli vain hetkeä aikaisemmin ollut. Hänen mielenkiintonsa heräsi heti. Kukaan muu pentutarhassa ei näyttänyt huomaavan kahta pentua suuaukon lähellä. Ruusutuike oli keskittynyt jääräpäisen Jääpennun puhdistamiseen, ja Sumusilmä kuunteli keskittyneesti Pihkapennun esitellessä hänelle kynsittyä sammalpalloa. Naarmunenän kuorsaus ei ollut hiljentynyt viimeisen tovin aikana.
Äkkiä sekä Pikkupentu että Taivaspentu olivat pujahtaneet sammalverhon läpi ulos Haahkapennun näkökentän ulkopuolelle. Kolli ei voinut olla ihmettelemättä kaksikon touhuja. Eivätkö he juuri kuulleet sitä miten Ruusutuike oli kieltänyt pentuja menemästä liian kauas suuaukon luota?
Haahkapentu ei kehdannut kuitenkaan sanoa asiasta kenellekään. Hän hieman epäröivin askelin lähti seuraamaan kahta naarasta.

//Taivas? Pikku?
495 sanaa

Pälyilin oppilaiden pesän havukaton alta suurikokoista, harmaata soturia, joka laski kaksi jotakin jyrsijää muistuttavaa muiden tuoresaaliiden joukkoon ja vaihtoi pari sanaa varapäällikkö Surmakynnen kanssa. Tuon kollin oli tarkoitus toimia mestarinani ja olin jo ehtinyt kuulla muilta klaanin kissoilta, kuinka vaativa hän osasikaan olla, enkä takuulla pääsisi helpolla hänen oppilaanaa. Pala nousi kurkkuuni, sillä tänään Jyrkänneloikan oli tarkoitus pitää ensimmäinen oppituntini, enkä ollut nukkunut edellisen yön aikana juuri lainkaan ja luomeni tuntuivat raskailta, vaikkei aurinko ollut edes huipussaan. Luultavasti hän ei päästäisi minua pälkähästä, ennen kuin pystyisin hiipimään kuivuneiden lehtien päällä päästämättä ääntäkään. "Mene muualle haaveilemaan", kuulin Turmatassun murahduksen, hetkeä ennen kuin tuo tönäisi minut vaivattomasti sivuun pesän suuaukosta. Havahduin nopeasti ja ehdin napata hampaillani kiinni vanhemman oppilaan harmaasta hännästä, mutta päästin välittömästä irti, kun hän kääntyi ja loi murhanhimoisen katseen suoraa harmaisiin silmiini, joita siristin ilkikurisesti ja irvistin pienesti paljastaen valkeat kulmahampaani. "Kuningattarien on parempi pitää pentujaan paremmin silmällä. Olet varsinainen kakara", Turmatassu sihahti ja kääntyi kokonaan suuntaani, eikä vieläkään irrottanut katsettaan silmistäni. Huokaisin syvään pitkästyneesti ja jatkoin samalla mitalla kollin aloittamaa tuijotuskilpailua, joka päättyi kun hän viimein tuhahti ja vilkaisi olkansa yli leirin keskiaukiota. Jossa Jyrkänneloikka seisoi edelleen, mutta tällä kertaa hän vaihtoi kieliä Luminenän kanssa. "Luminenä kertoi aamulla, että harjoittelemme tänään neljästään. Jyrkänneloikkahan on mestarisi, eikö?" oppilas kysyi kireällä äänensävyllä. Nyökkäsin hitain elein ja astuin viimein kunnolla ulos pesän suuaukosta, kun pari muuta oppilasta oli kävelemässä aukiolta suuntaamme. "Valitettavasti", huokaisin. Olin ehkä turhan ennakkoluuloinen mestariani kohtaan, sillä olimmehan hädin tuskin kunnolla edes puhuneet. Olin kuitenkin joskus kuullut, kuinka hän oli moittinut tytärtään, Tuhkatassua. Turmatassun ilme oli muuttunut ärtyneestä vahingoniloiseen. "Punatähti on sitten hyvin älykäs päällikkö. Ehkä Jyrkänneloikka opettaa sinulle, kuinka osoittaa kunnioitusta klaanitovereitasi kohtaan", kolli virnuili. Turmatassu taisi kuulua kaikkein vanhimpiin oppilaisiin, muttei häntä vielä kuitenkaan oltu nimitetty soturiksi, eikä hän ollut paljoa minua suurikokoisempi. Hän oli kuitenkin tullut klaaniin erakkona, mutta muuta en tiennyt hänestä. "Ehkäpä, mutta sinulle hän antoi mestariksi Luminenän luultavasti siksi, että hän sääli sinua. Missä lie myyrien kolossa olet joutunut pentuna elämään", tuhahdin, mutta madalsin ääntäni hieman, sillä huomasin tummanruskean naarassoturin lähestyvän meitä Jyrkänneloikka rinnallaan. Olin tosin helpottunut, sillä Turmatassun kasvot olivat jälleen vääntyneet vihaiseen irvistykseen, joka tyyntyi vasta tuon kuullessa mestarinsa äänen takanaan. "Hei, Kuuratassu! Turmatassu taisikin jo kertoa sinulle, että pidämme tämän harjoituskerran yhdessä, mutta ensin käymme kiertämässä reviirin rajat", naaras naukaisi tyynellä ja ystävällisellä äänellään. Omalla tavallani pidin soturin olemuksesta, tai ainakin se toi vaihtelua Turmatassun valloittavaan luonteeseen. Tummanharmaa oppilaan ilme vaihtui jälleen, tällä kertaa pettymyksensekaiseen. "Täytyykö meidän muka mennä heidän mukaansa. Sehän on vain ajanhukkaa", kolli mutisi vältellen katsekontaktia Jyrkänneloikan kanssa, joka häntä sivalsi ilmaa levottomasti. "Teet kuten mestarisi sanoo. Lähdemme välittömästi", mestarini naukaisi tiukalla äänensävyllä ja lähti Luminenä kannoillaan suuntaamaan kohti leirin uloskäyntiä. Kohautin lapojani ja vilkaisin vilpittömän myötätuntoisesti Turmatassua, ennen kuin otin soturin kiinni parilla loikalla. Olin kerran pentuna käynyt isäni kanssa leirin ulkopuolella, mutta vain hetken aikaa ja aivan sisäänkäynnin vieressä, joten innostus luonnollisesti poltti rinnassani ja kuvittelin mielessäni, miltä muu reviiri mahtoi näyttää. Lumi oli peittänyt suurimman osan maasta, muttei se kuitenkaan ollut niin syvää, että siinä kahlaaminen olisi ollut kovinkaan rankkaa, ellei sitten omistanut lyhyitä töppöjalkoja. Lumi oli myös peittänyt kuusten oksat, joilla kyyhötti pieniä lintuja. "Pysykää perässä, mutta kysykään jos on kysyttävää. Suuntaamme ensin joelle, jota pitkin jatkamme kohti hehkulampea", Jyrkänneloikka selitti, mutta hädin tuskin kuulin lopun hänen puheestaan, sillä juuri sillä hetkellä olin keskittynyt sisäistämään kaiken uudesta ympäristöstä. Vaikka kiersimme vain osan reviiristä, ei aikaa ollut enää harjoituksille, sillä Jyrkänneloikan oli lähdettävä partioon. Istuin Turmatassun vierellä leirin aukiolla ja mulkoilimme toisiamme, mutta emme enää siksi, että olisimme pitäneet vihaa toisillemme, vaan tilanne turhautti meitä molempia. Tummanharmaata kollia tosin enemmän. Reviirin kierto oli pian käynyt tylsäksi ja hidas eteneminen tuntui kylmänä pistelynä tassuissa. "En keksi turhempaa tapaa käyttää päivää. En käsitä, miksi Luminenä halusi roikkua teidän mukana, vaikka hän olen paljon edellä sinua", tuo mutisi ja painoi paljastetut kyntensä huurteiseen maahan, jota peitti kerros lunta. "Ihan kuin se olisi minun syytäni, ettei Punatähti nimittänyt minua aiemmin oppilaaksi. En nimittäin olisi pistänyt pahakseni. Mutta olen samaa mieltä, että Luminenä olisi voinut viedä sinut mielummin opettelemaan vaikka sitten makuupaikkojen siivousta. Reviirin kierto olisi ollut huomattavasti siedettävämpää", haukottelin pitkään ja katsoin taivaalle huomaten, kuinka ilta oli jo hämärtymässä ja taivas pudotti muutamia valkeita hiutaleita kuonolleni. Partion olisi kaiketi pitänyt jo palata. Samassa leirin sisäänkäynnin suunnalta kuului askelia, jota seurasi levottomat naukaisut joista hädin tuskin sai selvää. Partioon kuuluneilla kissoilla oli siellä täällä haavoja ja kohtia, joista oli irronnut suuriakin karvatuppoja, mutta huomioni kiinnittyi niistä Punatähteen, joka kantoi Jyrkänneloikkaa parantajan pesälle. Tönäisin Turmatassun kylkeä ja osoitin näkyä katseellani. "Hienoa, ehkä nyt Punatähti nimittää sinulle uuden mestarin", kolli naukaisi ilkikurisesti, eikä tainnut edes ajatella tilanteen mahdollista vakavuutta. "Tai sitten pääset jatkamaan harjoituksia vasta, kun hän toipuu - jos toipuu", tuo jatkoi. Siristin silmiäni ja pohdin, mitä partion aikana oli oikein tapahtunut. "Älä sano. En toivo kuolemaa edes hänelle, mutta haluan kyllä tietää, mikä heitä vastaan hyökkäsi", naukaisin mitäänsanomattomasti. Hetken kuluttua Jyrkänneloikan tytär poistui parantajan pesästä ja olin jo lähdössä kysymään tuolta hänen isänsä tilanteesta, mutta muutin mieleni huomatessani uupumuksen hänen kasvoillaan. Tuhkatassu katosi oppilaiden pesään, jonne Turmatassu seurasi häntä, mutta minä sen sijaan paloin yhä halusta tiedustella mestarini tilanteesta. Vilkaisin sisään parantajan pesään, jossa kohtasin heti Hehkuaskeleen. "Olitko sinäkin mukana partiossa? Tarvitsetko jotakin?" musta naaras kysyi. Pudistin päätäni ja kiersin katseellani pesää. "Halusin vain tietää, kuinka Jyrkänneloikan käy", naukaisin hieman epäröiden, mutta parantajan tyyni ilme onnistui rauhoittamaan mieltäni hieman. "Tein parhaani, jotta hän selviää, mutta Jyrkänneloikka tarvitsee nyt paljon lepoa. Aika näyttää, kuinka käy, mutta ei kannata olla tässä vaiheessa epätoivoinen", Hehkuaskel vakuutti ujosti hymyillen ja vastasin tuohon hymyyn jollakin sen tapaisella. Päästyäni jälleen pehmeälle, sammaleiselle pedilleni, nukahdin välittömästi ummistettua silmäni.

//932 sanaa

Olin hyökkäämässä kohti erakkonaarasta, mutta kova ulvaisu sai taistelun pysähtymään. Kaikki kääntyivät hämmästyneinä taistelun laitamille, jossa kaksi kissaa olivat. Verisessä hangessa lojui punaruskea karvamytty, ja hänen päällään seisoi kellanpunainen kolli. Meripihka katsoi voitonriemu kasvoillaan taistelussa rähjääntyneitä kissoja. Myös erakon oma turkki oli yhä vain sotkuisempi. Sieltä täältä uupui karvatukkoja, kollin korva oli revennyt ja vasemmassa lavassa oli kipeän näköinen vuotava haava.
“Me voitimme! Kukistimme teidän johtajanne!” kolli riemuisti. Muut erakot yhtyivät huutoon. Vilkaisin ensin Pimentotassua ja sitten Karhutassua. Jos Punatähti olisi vielä hengissä, hän olisi käskenyt Karhutassun hakea apua. Erakot eivät kai tienneet, että Punatähti ei ollut kuollut lopullisesti. Me tarvitsisimme vain vähän aikaa, ja Punatähti palaisi takaisin Pimeyden Metsän luota. Kuolonklaanilaiset tiesivät sen. Surmakynsi otti askeleen kohti Meripihkaa. Varapäällikkö oli rauhallinen, kun hän nosti katseensa elottomasta päälliköstä erakkojohtajaan.
“Te voititte”, Surmakynsi myönsi, mutta vilkuili vähän väliä Punatähden ruumista. Meripihka ei vastannut, hän hymyili vain leveästi. Kului muutama hetki, mutta ne tuntuivat ikuisuudelta. Huomasin Surmakynnen olevan hieman hermostunut. Niin kaikki kuolonklaanilaiset olivat. Odotimme vain, että päällikkö heräisi.
Juuri kun Meripihka oli alkamassa taas puhumaan, punaruskea välähdys iskeytyi kissan kurkkuun ja lennätti tuon maahan. Nopealla liikkeellä Punatähti surmasi Meripihkan. Päällikkö kääntyi taistelijoita kohti. Hän näytti olevansa taas voimissaan. Pimeyden Metsä oli vienyt häneltä yhden hengen, mutta antanut samalla lisää voimaa. Tapahtuma sai erakot kauhistumaan. Kuin vaistomaisesti erakot vetäytyivät kauemmaksi kuolonklaanilaisista ja olivat valmiita siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa. Emme hyökkäisi ennen Punatähden käskyä. Hyökkäyskäskyä ei kuitenkaan tullut.
“Taistelu on päättynyt, johtajanne on kuollut”, Punatähden ääni oli tasainen ja rauhallinen, mutta se kantautui jokaisen taistelijan korviin.
“Me häädämme teidät pois reviirimme lähettyviltä, mutta jäätte toistaiseksi eloon. Jos vielä tulette lähellekään rajaamme, tulemme ja tapamme joka ikisen teistä”, päällikön ääni voimistui loppua kohden, kun hän mulkaisi erakoita. Kuolonklaanilaiset antoivat erakoiden juosta pois kohti kukkuloita. Yksi kolli lähti raahaamaan tajutonta erakkoa pois.
Ennen kuin lähdimme kohti leiriämme, siniharmaa naaraskissa asteli Punatähden luokse. Naaraan turkki oli rähjäinen ja hän nilkutti.
“Minä lupaan, ettemme palaa enää”, naaras vastasi käheällä äänellä. Punatähti nyökkäsi, ja erakko käänsi tälle selkänsä. Päällikkö kuitenkin pysäytti naaraan.
“Ennen kuin lähdet, kerro nimesi”, kolli pyysi. Erakko vilkaisi kuolonklaanilaista ja hymähti pienesti.
“Lumihiutale”, hän vastasi ja jatkoi taas matkaansa. Painoin nimen mieleeni. Punatähti ilmoitti, että taistelu oli ohi. Hän kehui nopeasti sotureitaan ja pyysi Surmakynnen sitten varmistamaan, että kaikki ovat valmiita lähtöön. Varapäällikkö kävi nopeasti läpi kuolonklaanilaiset. Silloin taivaalta alkoi hiljalleen leijailla suuria lumihiutaleita, jotka lähestyivät maata nopeasti. Surmakynsi viittoi päällikön luokseen. Yritin nähdä, mitä he löysivät, mutta olin liian pieni nähdäkseni sinne saakka.
“Hän on yhä elossa. Minä kannan hänet”, Punatähti ilmoitti. Kenestä he puhuivat? Päällikkö tarttui kissan niskasta kiinni ja nosti sen ylös. En ollut uskoa silmiäni, kun tunnistin tummanharmaan soturin Jyrkänneloikaksi. Myös Pimentotassu tunnisti isäni. Hän vilkaisi minua nopeasti, mutta pysyi vaiti. Kiirehdin päällikön luokse. Hän käänsi vihreät silmänsä minua kohti.
“Selviääkö hän?” kysyin ääni väristen, vaikka yritin estää sen. Isäni vatsassa oli syvä viiltohaava, joka tihkutti yhä verta hangelle.
“Se on Hehkuaskeleen ja Pimeyden Metsän käpälissä”, päällikkö sanoi rauhallisesti.
Punatähti antoi käskyn, ja lähdimme kohti omaa reviiriämme. Matkalla Liekkihäntä ilmoitti, että emme pitäisi harjoituksia huomenna.


Kun pääsimme leiriin, aurinkohuippu oli ohi ja ilta alkoi taas hämärtää. Punatähti vei Jyrkänneloikan parantajan pesälle. Leirissä olijat ottivat meidät vastaan ja tulivat heti kysymään, miten taistelu meni. Väsyneet kissat kertoivat vain lyhyesti voitostamme. Astelin kohti oppilaiden pesää Pimentotassun perässä, mutta Surmakynsi pysäytti meidät. Käännyimme kohti varapäällikköä.
“Käykää näyttämässä haavojanne Hehkuaskeleella. Vaikka ne olisivatkin vain pinnallisia, ne on hyvä hoitaa”, naaras sanoi pikaisesti ja kääntyi sitten Karhutassun puoleen. Huokaisin hieman turhautuneesti. Pimentotassukin näytti siltä, ettei parantajan pesällä vierailu kiinnostanut juuri nyt. Minä olisin halunnut lepäämään. Joitakin haavoja särki hieman. Jalkani olivat väsyneet kaikesta kävelemisestä. Lähdimme kuitenkin oppilastoverini kanssa parantajan pesälle. Pimentotassunkin turkilla oli joitakin haavoja. Kun avasin suuni haukotellessani, tunsin poskessani olevassa haavassa pientä vihlontaa. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan jäin odottamaan Hehkuaskelta sairasaukiolle. Yrttien kitkerä tuoksu oli melko voimakas. Olin käynyt parantajan pesällä vain muutaman kerran, sillä yrttien tuoksu lähinnä kuvotti minua. Parantaja asteli Jyrkänneloikan luokse suussaan erilaisia yrttejä. Naaras jauhoi leuoillaan yrtit tahnaksi ja paineli ne sitten isäni haavoille. Nuori parantaja oli saanut verenvuodon loppumaan. Hän paineli salvan päälle vielä hämähäkin seittiä, jonka jälkeen parantaja käänsi keltaisen katseensa meihin. Toisin kuin valtaosa kuolonklaanilaisista, Hehkuaskel oli lämmin ja ystävällinen. Hän arvioi nopeasti ruhjeitamme, jonka jälkkeen hän pyysi minut ensin luokseen. Parantaja kiersi minut ja teki nopeat arvionsa. Sanaakaan sanomatta hän katosi taas yrttivarastoon. Palatessaan Hehkuaskel kantoi taas suussaan yrttejä. En tiennyt mitä ne olivat, eikä minua edes kiinnostanut tietää.
“Tuo poskessasi oleva haava näyttää aika hyvältä, joten annan sen nyt olla. Pese sitä kuitenkin hyvin. Laitan kylkeesi salvaa, joka estää tulehduksen syntymisen ja hämähäkin seittiä pitämään sen puhtaampana. Hämähäkin seitti kannattaa vaihtaa huomenna tuoreeseen. Jos et itse osaa sitä, tule käymään luonani huomenna”, parantaja naukui lämpimällä äänellä. Tuhahdin vain jotakin epämääräistä vastaukseksi. Hehkuaskel haisi voimakkaasti yrteille. Niiden haju oli pinttynyt parantajan turkkiin jäädäkseen. Hänen hajunsa erotti helposti muista kuolonklaanilaisista.
Naaras laittoi salvaa ja hämähäkin seittiä haavoilleni, jonka jälkeen hän ilmoitti minun olevan valmis. Poistuin parantajan pesästä sanaakaan sanomatta. Astelin oppilaiden pesälle nukkumaan. Mieleni teki napata tuoresaaliskasasta itselleni jotain, mutta olin liian väsynyt. Asetuin omalle pedilleni oppilaiden pesässä ja aloin puhdistamaan turkkiani huolellisesti. Tämän jälkeen asetuin sammalvuoteelle hyvään asentoon ja odotin, että uni saavuttaisi minut.


//862 sanaa

"En näe Jyrkänneloikkaa missään.”
Vilkaisin taakseni Tuhkatassuun. Jyrkänneloikka oli kuulemani mukaan hänen isänsä. Olin myös kuullut, että kolli oli melko ankara tytärtään kohtaan, mutta siitä huolimatta Tuhkatassu halusi löytää hänet keskellä taistelua. Hän oli kaiketi huolissaan, vaikka oppilas vaikuttikin rauhalliselta. Hän tähyili ympärilleen etsien Jyrkänneloikkaa katseellaan, mutta soturia ei näkynyt. Astuin Tuhkatassun eteen.
”Et voi keskittyä häneen nyt”, sihahdin ja loin nopean silmäyksen ympärilleni. Kukaan ei vaikuttanut olevan pinteessä eikä kimppuumme oltu hyökkäämässä. Se olisi kuitenkin vain ajan kysymys.
”Me olemme keskellä taistelua. Meidän piti taistella yhdessä, et voi lähteä etsimään häntä yksin. Emme pärjää erillämme. Ja vaikka hän olisi vaarassa, ei sinusta olisi hänelle mitään hyötyä.”
Näin silmäkulmassani liikettä ja kääntyessäni näin suurikokoisen erakon syöksyvän meitä kohti. Jokimieli ja Surmakynsi kuitenkin ehtivät ensin ja torjuivat iskun. Kuolonklaanin soturit näyttivät väsyneiltä ja taistelussa haavoittuneilta, mutta niin näyttivät erakotkin. Taistelu ei voisi enää kestää kovin kauaa. Ainakin toivoin niin.
Katsahdin ympärilleni selvittääkseni, missä meitä tarvittiin. Katseeni pysähtyi Karhutassuun, joka seisoi keskellä taistelua ylen hämmentyneen näköisenä, kuin joku olisi juuri pamauttanut häntä päähän. Oppilaan takana Varjokarva taisteli erakkonaaraan kanssa. Hetken näytti, että erakko olisi saanut yliotteen, mutta kokenut soturi heitti hänet kauemmas. Uusi erakko tuli Varjokarvan kimppuun naaraan kömpiessä pystyyn ja iskiessä silmänsä Karhutassuun.
Syöksyin eteenpäin Tuhkatassu kannoillani oppilastoverimme avuksi. Hän oli ehtinyt kaikeksi onneksi huomata naaraan ajoissa ja väistää, mutta täysikasvuinen erakko oli liikaa yhdelle oppilaalle. Sähähtäen hypähdin eteenpäin ja tartuin kynsilläni kiinni erakon niskaan. Kissa sähähti purressani hänen korvaansa. Kun pidin erakkonaaraan huomion muualla, Tuhkatassu ja Karhutassu pääsivät hyökkäämään.
//249 sanaa
//Tuhka? Karhu?

Taivaspentu: 11kp - 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentotassu: 37kp! -

Pikkupentu: 10kp - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Tuhkatassu: 55kp! - Pisteet soturiksi kasassa. Nimitystarina tulee kun tulee.

Karhutassu: 27kp! - 3/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Pihkapentu: 15kp - 3/4 tarinaa pentuna kirjoitettu. Pisteet oppilaaksi jo kerätty, eli seuraavan tarinan jälkeen voit nimittää Pihkapennun oppilaaksi. Saat itse valita haluamasi vapaan soturin mestariksi.

"Karhutassu, keskity!” Onnistuin väistämään vain vaivoin erakkokollin hyökkäysyrityksen. Surmakynnen ei ilmeisesti kestänyt katsella toikkarointiani kauemmin, sillä hän oli jo kollin kimpussa ja pusersi tämän maata vasten. Hän kohotti käpälänsä ja sivalsi kynsillään tappavasti kissaa kaulaan. Erakon tummanharmaa turkki värjäytyi punaiseksi sen omasta verestä.
Surmakynsi käännähti katsomaan minua keltaiset silmät viiruiksi vetäytyneinä. “Etkö ole oppinut minulta mitään? Pysy aina valppaana!”
Nyökkäsin häpeissäni siitä että jo ensimmäisen oikean taisteluni aikana olin joutunut turvautumaan mestarini apuun. En muutenkaan tuntunut olevan Surmakynnen suosiossa, joten jatkuva takapakki niin harjoituksissa kuin tositoimissakin vain repi välillämme olevaa railoa suuremmaksi. Halusin näyttää Surmakynnelle, että minusta oli johonkin. Että minusta olisi Kuolonklaanin soturiksi. Ja että en olisi täysi pettymys - sellaisena hän minua tuntui pitävän.
Samassa tunsin hampaat takajalassani ja suustani karkasi yllättynyt ulvahdus. Kiepahdin ympäri nähdäkseni kuka oli käynyt kimppuuni ja näin pienikokoisen valkean- ja oranssin kirjavan kissan pureutuneen kiinni koipeeni.
“Irti siitä!” sihahdin sylki lentäen. Kissa ei kuitenkaan halunnut ottaa neuvosta vaaria vaan tiukensi otettaan entisestään, joka sai kasvoillani aikaan sen, että ne vääristyivät tuskaiseen irvistykseen. Synkän Metsän tähden, oliko sillä piikkejä hampaiden tilalla!
“Etkö kuullut, rääpäle! Hampaat irti!” äsähdin, heittäydyin äkillisesti selälleni ja käyttäen hyväksi asennonvaihdosta syntynyttä liikevoimaa onnistuin karistamaan riiviön irti.
Kömmin nopeasti pystyyn. Yritin varata painoa takajalalle, jonka erakko oli valikoinut kohteekseen, mutta jo pelkkä ajatuskin sai minut pörhistelemään karvojani kivusta. Hehkuaskelella olisi taas töitä leiriin palattuamme - jos siis selviäisin sinne asti.
Pikkuinen kissa seisoi minusta vähän matkan päässä. Sen suuret ruskeat silmät olivat apposellaan ja se nosti minulle huultaan varoitukseksi, kun astahdin siihen päin. Saatoin päätellä näkemästäni kissan olevan joko todella nuori tai vain äärimmäisen kokematon, sillä en voinut olla panematta merkille sen vapisevia jalkoja, jotka näyttivät siltä että pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Minulla oli siis kaikki edut puolellani.
Mutta kun yritin kuvitella itseäni sivaltamaan tuon kakaran kurkkua auki ja tuomaan kunniaa klaanilleni, en enää ollut varma, olisiko minusta siihen. Ehkä minä näin itseni siinä kissassa: Pelokkaana ja haavoittuvaisena, mutta silti valmiina antamaan kaikkensa. Enkä pitänyt siitä, en alkuunkaan. Kuolonklaanilaisella ei ollut varaa osoittaa heikkouttaan muille. Siinä pääsisi varmasti hengestään, ja minä ehdottomasti halusin lukeutua vielä jatkossakin elävien kirjoihin.
Miettiessäni mitä tekisin erakolle, Varjokarva kieri kuin tilauksesta välistämme vastustajalleen iskuja jaellen. Salamannopeasti loikkasin pois kaksikon tieltä ja syöksyin uuden tilanteen turvin vähän matkan päässä erään erakkonaaraan kanssa taistelevan Jokimielen avuksi ja jätin piskuisen kampittajani etsimään itselleen toisen vastustajan.
Yhdessä Jokimielen kanssa peittosimme meitä vastaan taistelevan erakon. Se ei kylläkään jäänyt odottamaan että jompikumpi meistä antaisi sille viimeisen armoniskun vaan lähti kinkkaamaan kauemmaksi yltäpäältä veressä ja ruhjeilla.
Totta puhuakseni aloin olla jo ihan pyörällä päästäni. En enää osannut sanoa varmaksi, ketä vastaan oikein taistelin. Seisoin keskellä verinäytelmää, kyljet kohoillen ja kastanjanruskea turkki nyljettynä sekä omasta että vihollisten verestä tahmeana. Yritin selkeyttää ajatukseni, mutta päässäni surisi kuin mehiläispesässä. Mitä minun pitäisi tehdä?
//Tuhka ja Pimento? Ei kyllä mitää hajua, missä tässä mennää xd
//456 sanaa

Erakkonaaras jakeli iskuja kasvoilleni. Verta roiskahti poskestani turkilleni ja valkealle lumelle värjäten sen punaiseksi. Sihisin naaraalle ja loikkasin taaksepäin. Pimentotassu oli kadonnut taistelun kesken muualle. Minua ainakin puolet suurempi erakkonaaras seisoi edessäni. Hän katsoi minua palava katse kasvoillaan. Minun täytyisi tehdä jotakin tai kuolisin tähän paikkaan. Kirosin mielessäni Pimentotassun kaikin sanoin mitä tiesin.
Sitten annoin täyden keskittymiseni meneillään olevalle taistelulle. Tuntui kuin jokin uusi voima olisi löytänyt tiensä minuun, kun ponkaisin itseni ilmaan kohti erakkonaarasta. Hän valmistautui hyökkäykseen ja nosti käpälänsä ilmaan. Pudottauduin kissan päälle ja vältin hänen kyntensä hädin tuskin. Raatelin kynsilläni kissan kasvoja niin, että verta roiskahti sekä naaraan valkealle että omalle hopeiselle turkilleni. Naaras ulvaisi kivusta ja heitti puolestaan minut maahan. Naaras jakeli kynsillään iskuja sokeasti. Veri oli sokaissut hänen silmänsä, joten minulla oli nyt tilaisuus. Väistelin maassa parhaani mukaan erakon kynsiä, mutta en päässyt livahtamaan pois hänen altaan.
Yritin etsiä pakoreittiä, mutta en keksinyt mitään. Huomasin Pimentotassun olevan painettuna maata vasten vain joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Samassa huomasin, kuinka pieni tumma hahmo repäisi Pimentotassun päällä olleen kissan mukanaan. Varokarva taisteli ketterin liikkein uutta vastustajaansa vastaan, kun Pimentotassu nousi ylös. Naaras vilkaisi kokenutta soturia, mutta huomasi sitten minut ja pinteeni.
"Täällä näin hiirenaivo!" Pimentotassun ivallinen huudahdus sai erakon liikkeet pysähtymään kuin seinään. Kierin pois kissan alta ja loin Pimentotassulle kiittävän katseen. Naaras vain nyökkäsi ja loikkasi erakon kimppuun. Hetki oli antanut vastustajallemme aikaa puhdistaa silmiään, joten hän väisti sulavasti Pimentotassun hyökkäyksen. Koin, että oli minun vuoroni hyökätä taas. Loikkasin kohti erakkoa ja viilsin kynsilläni pitkän loven kissan leveisiin lapoihin. Naaras sähisi ja yritti iskeä kyntensä minuun, mutta kumarruin maata vasten ja väistin terävät kynnet juuri ja juuri. Pimentotassu loikkasi erakon toiselle puolelle ja sivalsi kynsillään erakon kylkeä. Se sai kissan käännähtämään ympäri kohti oppilastoveriani, jolloin minä nousin ylös ja upotin empimättä kynteni laikukkaan naaraan takajalkaan, jossa oli jo valmiiksi verta vuotava haava. Kissa ulvaisi jälleen kivusta ja lyyhistyi jäiseen hankeen. Vilkaisin Pimentotassua hengästyneenä. Toverini hengitti myös raskaasti, mutta asetti siitä huolimatta kyntensä erakon veriselle lavalle. Erakko säpsähti kivusta, mutta hän oli liian heikkona liikkumaan. En voinut uskoa, että me olimme juuri voittaneet tuon kissan. Tunsin poskellani viiltävää kipua ja huomasin tahmeiden veripisaroiden putoilevan valkealle, myllätylle lumelle. Hangella oli neljän värisiä karvatukkoja ja punaista verta.
"Tämä ei taida liikkua tästä hetkeen", Pimentotassu ilmoitti ja tönäisi naarasta, joka ei reagoinut mitenkään. "Onkohan se kuollut?" kuolonklaanilainen pohti.
"Ei ole. Sen kylki kohoilee", vastasin rauhallisella äänellä ja yritin estää sitä värisemästä.
Vasta nyt huomasin, että taistelu ympärillämme oli yhä kesken. Kissat syöksyivät toistensa kimppuun ja taistelivat parhaansa mukaan. Erotin Liekkihännän punaisesta hännästään aika lähellä meitä. Mestarini taisteli nyt sen saman siniharmaan naaraan kanssa, joka oli saattanut meidät leiriin. Etsin katseellani isääni, mutten löytänyt häntä mistään. Kääntyilin joka suuntaan ja yritin tunnistaa isäni tumman turkin, mutta häntä ei näkynyt.
"En näe Jyrkänneloikkaa missään", naukaisin Pimentotassulle mahdollisimman rauhallisesti. Silti tunsin, kuinka paniikki sisälläni kasvoi. Pakotin itseni pysymään kylmänä ulkoa päin, vaikka sisälläni alkaisi pian riehua myrsky. Minun täytyisi löytää Jyrkänneloikka.


//Pimento tai Karhu?
//487 sanaa

Tuhkatassun hämäyksen ansiosta sain tilaisuuden hyökätä erakkonaaraan kimppuun, ja tartuin siihen. Loikkasin nopeasti kissan vierelle ja sivalsin hänen kylkeään kynsilläni. Tunsin sydämeni jyskyttävän korvissani ja mielihyvä valtasi minut, kun näin naaraan oranssivalkeaan turkkiin ilmestyneet viillot. Tältä taisteleminen tuntui, ja se oli uskomatonta. En ollut koskaan tuntenut olevani yhtä elossa. Jokainen silmänräpäys oli merkitsevä, jokainen voisi olla viimeiseni. Elämän ja kuoleman raja oli hienoinen, eivätkä kaikki kissat välttämättä selviäisi tästä taistelusta.
Juuri kun olin viiltänyt naaraan kylkeä, Tuhkatassu hyökkäsi edestä. Hän tarttui hampaillaan naaraan etujalkaan ja veti sitä taaksepäin. Erakko menetti tasapainonsa ja kaatui routaiseen maahan. Syöksähdin kissan päälle ja tarrasin hänen turkkiinsa kiinni kynsilläni. Raastoin hänen nahkaansa takajaloillani ja tavoittelin jo erakon kaulaa antaakseni tappoiskun, mikä tosin olisi varmasti epäonnistunut. En kuitenkaan koskaan saanut tietää, sillä samassa kissa allani syöksähti yllättäen eteenpäin tarttuen Tuhkatassun häntään. Horjahdin ja menetin tasapainoni. Kaaduin kyljelleni maahan, mutta kierähdin nopeasti ylös. Noustessani ylös näin miten erakkonaaras oli tarrautunut kynsillään oppilaan jalkoihin ja aikoi nyt hänen kylkiään kohti. Minun olisi autettava Tuhkatassua.
Jokin kuitenkin piti minua paikoillani. Katsoin, miten naaras kynsi toveriani, hän saisi pian tilaisuuden antaa tappavan iskun. Uusi tunne valtasi minut. Entä jos jättäisin Tuhkatassun siihen? Silloin hänestä ei varmasti tulisi soturia ennen minua. Minulla olisi yksi kilpailija vähemmän. Ja miksi edes välittäisin pelastaa hänet, ei hän ollut mikään ystäväni.
Erakko sähähti ja herätti minut ajatuksistani. Vain silmänräpäys oli kulunut, ja toivoin, ettei Tuhkatassu huomannut mitään. En ymmärtänyt, miksi olin ajatellut mitään sellaista. Tietysti minun oli autettava klaanitoveriani. *Mikä minua vaivaa?*
Syöksyin naaraan kylkeen kaikella voimalla mitä minulla oli. Se ei ollut paljon, sillä en ollut suurimmasta päästä. Päähän tähdättynä isku oli kuitenkin tarpeeksi horjahduttamaan erakon Tuhkatassun päältä. Vilkaisin nopeasti oppilasta varmistaakseni, että hän oli kunnossa. Se oli virhe; erakko käytti tilaisuuden hyväkseen. Käänsin katseeni juuri kun naaraan tassu oli viuhahtamassa suuntaani. Tunsin silmäni alapuolella polttavan kivun, mutta ainakin olin ehtinyt väistää eikä isku osunut silmääni tai kaulaani. Naaras kuitenkin sai minut kaadettua maahan. Tunsin hänen pistävät kynnet nahassani. Yritin avuttonasti potkia häntä päältäni, ja sain viillettyä hänen vatsaansa, mutta erakko vain sähähti ja painoi kyntensä tiiviimmin kylkiini. Yhtäkkiä paino päälläni hellitti, kun Tuhkatassu hyppäsi naaraan niskaan. Nousin nopeasti ylös.
Näin silmäkulmassani liikettä ja kääntyessäni näin edessäni toisen erakon. Hän oli pienempi kooltaan ja näytti muita erakkoja nuoremmalta, ehkä minua vähän vanhemmalta. Hän katsoi minua haastavasti ja minä katsoin takaisin. En tiennyt, miten Tuhkatassu pärjäsi erakkonaaraan kanssa, enkä uskaltanut katsoa. Silloin olisin vain saanut toisen iskun päähäni.
Katsoin vastustajaani silmiin odottaen. Me kumpikin odotimme toisen huomion herpaantumista. Erakon kärsivällisyys ei kuitenkaan kestänyt, vaan hän syöksähti nopealla loikalla minua päin. Ehdin väistää, mutta pian kollikissa oli jo kiepahtanut ympäri, jolloin kylkeni oli hänelle vapaana. Nyt kun olin näin päin, näin taas Tuhkatassun. Hän oli saanut Liekkihännän avukseen, ja naaras taisteli nyt soturin kanssa. Oppilas näytti huomaavan minut ja erakon, ja riensi luoksemme. Väistin kollin liikkeitä, mutta hän oli todella nopea. Vaikka hän ei ollutkaan vielä soturi-ikäinen, oli hän silti vaikea vastus. Läimäisin tassullani hänen päätänsä kohti ja sain hänen kaulaansa aikaan pienet viillot. Erakko yritti hypätä kimppuuni, mutta väistin ja loikkasin hänen selkäänsä. Tarrasin kynsilläni tiukasti kiinni ja tartuin hampaillani hänen niskansa nahkaan. Sähisin ja yritin viillellä tassuillani hänen kylkiään, kun yhtäkkiä kolli kaatui selälleen musertaen minut alleen. Hän kierähti ylös ja painoi minua niskastani maahan. Kiemurtelin ja sätkin, mutta erakko piti minua aloillaan koko painollaan. Vilkuilin hädissäni Tuhkatassun perään. Naaras ei voinut olla kaukana.

//560 sanaa
//Tuhka? Karhu? Tää on nyt vähä tällanen älkää tuomitko :D

Pihkapentu puristi omaa sammalnyyttiään tiukasti hampaidensa välissä ja yritti olla irvistämättä pahalle maulle, joka irtosi vanhoista makuualusista hänen kielelleen. Hän halusi näyttää pystyvänsä tähän, koska tiesi etenkin Jääpennun tulevan kateelliseksi siitä, että hän oli päässyt käymään ulkona. Siksi oranssinruskea kolli seurasi mahdollisimman tarkasti Karhutassun liikkeitä, kun kolli johdatti hänet ulos Kuolonklaanin leiristä.
Kuten leirissäkin, myös leirin ulkopuolella maa oli lumen peitossa, eikä Pihkapentu voinut olla hämmästelemättä sen valkeutta ja kirkkautta. Aurinko paistoi matalalta ja häikäisi silmiä, kun se osui lumeen. Valkoinen lumi kimalsi kirkkaammin kuin itse aurinko. Ilmassa oli pakkasta, ja se nipisteli Pihkapennun nenänpäätä. Kylmyys pisteli ilkeästi myös pienen pennun tottumattomia käpäliä, mutta Pihkapentu päätti vain purra hammasta yhteen ja olla välittämättä kylmästä pakkasilmasta. Kollin niskaa särki sammalen kantamisesta, ja hän oli hyvin iloinen, kun sai laskea ne leirin ulkopuolelle lumiseen maahan Karhutassun jäljessä. Pihkapentu vilkaisi kateellisena oppilaan ruumiinrakennetta, joka oli kevyt mutta samalla myös voimakas. Jopa pienen sammalnyytin kantaminen leiristä ulos oli saanut Pihkapennun tuntemaan rasitusta lihaksissaan, kun taas Karhutassu ei näyttänyt tuntevan mitään. Pihkapennun ainoa toivo oli, että hän kasvaisi kuiden vieriessä eteenpäin ja oppisi myös hallitsemaan kehoaan yhä paremmin. Hänestä kuitenkin tuntui pahalta, sillä hän ei pärjännyt edes pentujen välisissä leikkitappeluissa.
“Hyvä, seuraavaksi haetaan puhtaita sammalia Hehkuaskelelta”, Karhutassu naukaisi, ja pyörähti ympäri takaisin leiriä kohti. Pihkapentu viivytteli kuitenkin vielä hetken ulkona. Hän olisi halunnut jäädä ulos pidemmäksi aikaa ja lähteä kiertämään Kuolonklaanin reviiriä, sillä leirin ympärillä oleva metsä veti pentua puoleensa. Uudet ja mehukkaat tuoksut leijailivat Pihkapennun nenään, kun hän veti syvään henkeä. Hän saattoi jo kuvitella itsensä puiden lomaan juoksemaan saaliin perässä tai taisteluharjoituksiin läheisen männyn alle. Kollin käpäliä syyhytti lähteä tutkimaan Kuolonklaanin reviiriä, mutta hän tiesi ettei voinut. Karhutassu oli jo pujahtanut takaisin leiriin, ja Pihkapennunkin oli pakko lähteä takaisin sisälle.
Oranssinruskea kolli joutui räpistelemään ruipeloilla jaloillaan kiireesti Karhutassun perään, sillä oppilas oli ehtinyt jo melkein parantajan pesälle. Lumi luisti tassujen alla ja onnistui melkein kaatamaan Pihkapennun, mutta hän sai kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä. Karhutassu oli juuri astumassa sisälle parantajan pesään, kun Pihkapentu sai oppilaan kiinni.
Parantajan pesä oli kahden kivilohkareen välissä, ja aivan kuten pentutarha, sekin oli hyvin hämärä. Paikka tuntui muutenkin hyvin samanlaiselta kuin pentutarha, paitsi että ilma oli tunkkainen ja sakea yrttien tuoksusta. Pihkapennun viikset värisivät, kun hän pidätteli aivastusta.
Pesän perällä erottui hämärä kissan hahmo, jonka Pihkapentu tiesi olevan Kuolonklaanin parantaja, Hehkuaskel. Hehkuaskelen turkki oli pikimusta, mutta kolli erotti hänet juuri ja juuri valkoisten tassujen ansiosta. Kun parantaja huomasi Karhutassun ja Pihkapennun, hän tassutti heidän luokseen. Oranssinruskea kolli korjasi vaistomaisesti asentoaan suoremmaksi näyttääkseen isommalta ja vanhemmalta parantajan edessä.
“Tulimme hakemaan sammalta”, Karhutassu naukaisi nyökättyään ensin pienen tervehdyksen. Hehkuaskel vilkaisi Karhutassua ja Pihkapentua nopeasti.
“Selvä. Odottakaa siinä, palaan pian”, hän naukaisi ja katosi pesän hämärään. Pian naaras palasi heidän luokseen suussaan suuri pala puhdasta sammalta.
“Eivätköhän nämä riitä ainakin ensihätään.” Karhutassu nappasi sammalet suuhunsa ja mumisi jotain Hehkuaskeleelle, ennen kuin viittilöi Pihkapennun seuraamaan häntä. Ruipelo kolli kohtasi parantajan keltaiset silmät, jotka olivat täynnä lämpöä, ennen kuin käännähti kannoillaan ja säntäsi jälleen Karhutassun perään.


Pentutarhalla Karhutassu laski sammalet maahan ja näytti Pihkapennulle, miten niistä tehtiin uusi ja hyvä makuualusta. Pentu seurasi ensin vierestä miten Karhutassu taputteli sammalet tiiviiksi pediksi, ja teki sitten itse perässä. Uusien sammalten laittaminen paikoilleen oli huomattavasti helpompaa kuin vanhojen rullaaminen, ja Pihkapentu tunsikin ylpeyden kihelmöivän rinnassaan, kun kaikki makuualuset oli saatu valmiiksi. Sen lisäksi, että hän oli oppinut rullaamaan vanhat sammalet sekä levittämään uudet makuualuset maahan, hän oli päässyt käymään leirin ulkopuolella. Kukaan muu pentu ei ollut vielä nähnyt leirin ulkopuolelle, eikä oranssinruskea kolli malttanut odottaa että pääsisi kehuskelemaan sillä muille.
“Minun täytyy nyt mennä”, Karhutassu sanoi, kun viimeinenkin sammalhippu oli paineltu tiiviiksi alustaksi pentutarhan reunoille. Pihkapentu ei voinut olla tuntematta jälleen kateuden pistosta tuota oranssisilmäistä oppilasta kohtaan. Hänen ei tarvinnut maata pentutarhassa päivät pitkät vaan hän sai oppia jotakin joka päivä. Kenties kateus näkyi pennun meripihkaisista silmistä, sillä Karhutassun olemus tuntui pehmenevän hetkeksi.
“Nähdään, sitten kun sinut on nimitetty oppilaaksi”, kolli tokaisi, ennen kuin kääntyi ympäri ja tassutti pois.
“Kun minusta tulee oppilas, aion haastaa sinut taisteluharjoituksiin!” Pihkapentu huusi Karhutassun perään. Oppilas vilkaisi olkansa yli ruipeloa pentua ja pyöräytti oransseja silmiään. Pihkapentu virnisti itsekseen tyytyväisenä, vaikkakin tunsi edelleen pienen kateuden ja kärsimättömyyden raapivan sisintään. Hän olisi antanut mitä vain, että olisi jo oppilas.

// 696 sanaa

Emme ehtineet Karhutassun kanssa vastaamaan Pimentotassulle mitään, kun Punatähti julisti partion lähtevän matkaan pikimmiten. Nousin ylös venytellen ja sanomatta sanaakaan lähdin oppilaista ensimmäisenä kohti piikkihernetunnelia. Pimentotassu ja Karhutassu lähtivät heti perääni sen kummempia odottelematta. Kohtasin isäni kirkkaanvihreään katseen. Hänen ilmeensä oli yhtä kylmä kuin Lehtikadon pahimmat pakkaset. Se kertoi, ettei kolli halunnut minun pilaavan hänen mainettaan mahdollisessa taistelussa. Halusin selviytyä siitä erinomaisesti ilman vammoja, jotta soturikoulutukseni ei keskeytyisi edes päiväksi. Punatähti käski oppilaita pysymään toistensa lähellä ja pitämään yhtä mahdollisen taistelun koittaessa. Kun päällikkö oli varmistanut, että partio oli koossa, hän heilautti häntäänsä lähdön merkiksi. Punaturkkinen päällikkö poistui piikkihernetunneliin ensin. Leirin kissat jäivät katselemaan lähtöämme hiljaa. Se oli aika kunniallinen poistuminen, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään iso juttu. Häätäisimme erakot pois reviirimme kupeesta ja sillä siisti. Jyrkänneloikka pujahti piikkihernetunneliin Varjokarvan perässä. Häntä seurasi Liekkihäntä ja sitten oli jo minun vuoroni. Olin oppinut kävelemään hangessa nopeammin, joten perässäni tulevalla Pimentotassulla ei ollut varaa valittaa hitaudestani. Karhutassu kulki Pimentotassun perässä, ja kollia seurasivat Surmakynsi ja Jokimieli.
Auringon ensisäteet heijastuivat lumeen saaden sen suorastaan hehkumaan. Jouduin siristelemään silmiäni totutellessani kirkkauteen. Leirissä piikkihernemuurit olivat olleet vielä äskettäin auringonsäteiden tiellä. Yöllä oli ollut pakkasta, joten hanki oli kovaa. Lähes kaikki soturit upposivat hankeen vähän väliä, mutta hanki kesti minun painoni hyvin. Karhutassu loikki muiden jälkiä pitkin, sillä koskematon lumi ei kantaisi oppilaan painoa. Myös Pimentotassu oli päätynyt valitsemaan muiden jäljet. Jäljissä kulkeminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta minun lyhyille jaloilleni. Huomasin myös Varjokarvan kulkevan omia reittejään muiden vierellä. Musta kolli oli pieni, mutta siitä huolimatta kunnioitettu soturi. Hänen taistelutaitonsa olivat aivan omaa luokkaansa. Kunnioitusta sai myös taitavan taistelijan luonne; hän ei lainkaan kehuskellut taidoillaan. Tuollainen soturi minäkin halusin olla. Varjokarva oli todistanut koko Kuolonklaanille, että koko ei ollut soturin tärkein ase.


Saavutimme kaikessa hiljaisuudessa Hehkulammen. Sen pinta oli jäätynyt entisestään, mutta emme siltikään kulkeneet lammen lävitse. Kiersimme sen ripein askelin. Jännitys oli kadonnut, mutta en malttanut odottaa erakoiden tapaamista. Emme tienneet, olivatko tunkeilijat millä mielin liikenteessä. He saattoivat hyvinkin olla vihamielisiä, mutta sen me kestäisimme. Huomasin Punatähden hidastavan tahtiaan. Olimme pian rajan lähellä. Saatoin haistaa tuntemattomien kissojen hajujälkiä, vaikka ne olivatkin melko laimeita. Mitä lähemmäs rajaa pääsimme, sitä tuoreempia hajujäljet olivat. Kaikki muutkin huomasivat sen, että erakkojoukko oli alkanut merkkaamaan Kuolonklaanille kuuluvia maita omikseen. Se sai minut ärtymään. Huomasin, ettei tunne syntynyt pelkästään minussa. Liekkihäntä näytti ärsyyntyneeltä.
“Ettäs kehtaavatkin merkata meidän maitamme!” mestarini sihahti niin, että koko partio kuuli sen. Silloin Punatähti pysähtyi.
“He eivät selkeästikään välitä meidän rajoistamme”, päällikkö totesi ja kääntyi partioon päin.
“Niitä voi olla enemmän kuin olemme arvioineet, ja tässä voi käydä miten vain. Jos tilanne näyttää pahalta, jonkun on haettava leiristä apuvoimia”, punaruskea päällikkö totesi. Hän kiersi katseellaaan klaaninsa jäseniä yrittäen kai miettiä, kuka kissoista pääsisi nopeiten leiriin. Päällikön katse pysähtyi partion perälle.
“Karhutassu, saat kunniatehtävän. Jos minä annan sinulle merkin, sinä juokset leiriin niin nopeasti kuin ikinä pääset ja ilmoitat tilanteen Luminenälle. Kerrot hänelle arviosi erakoiden määrästä, ja hän lähettää apujoukot matkaan”, päällikkö naukui matalalla äänellä oppilaalle.
“En tuota pettymystä”, Karhutassu lupasi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Olisin itsekin halunnut jonkin suuren tehtävän, mutta minulla ei ollut pitkiä jalkoja tai edes kunnollisia taistelutaitoja. Olin vain pelkkä oppilas Punatähden silmissä. Päällikkö teki vielä selväksi, että kuolonklaanilaiset saisivat hyökätä vasta hänen käskystään. Kukaan ei väittänyt vastaan.
Jatkoimme matkaa hiljaisuudessa. Ensimmäistä kertaa koskaan astuin Kuolonklaanin rajan yli enemmän kuin parin askeleen verran. Kuolonklaanin haju laimeni entisestään, mitä kauemmaksi kuljimme. Erakoiden tuoksut sen sijaan vain voimistuivat. Niiden haju oli erilainen kuin kuolonklaanilaisten. En tiennyt, mitä erityistä erakoiden hajussa oli, mutta tunnistin siitä Ukkospolun katkun. Kenties erakot olivat oleskelleet paljon Ukkospolkujen läheisyydessä. Mitä kauemmaksi rajasta kuljimme, sitä avoimempaa maasto oli. Olimme kulkeneet pienen metsäpläntin ohitse, mutta nyt eteemme avartui nummimaisema. Kauempana oli pieniä kukkuloita, joiden päällä kasvoi yksinäisiä, lehdettömiä puita. Tämä paikka oli aivan toista kuin Kuolonklaanin reviiri. Kukkulat eivät näkyneet puiden takaa reviirillemme. Punatähti oli ottanut Varjokarvan avukseen. He kulkivat jonkun erakon hajujäljen perässä, tai näin minä ainakin arvelin. Huomasin, että kauempana meistä oli kissojen jälkiä. Yritin pysyä mahdollisimman valppaana, mutta takanamme supisevat Surmakynsi ja Jokimieli vaikeuttivat asiaa. En kuullut mitä he puhuivat, kuulin vain epämääräistä supinaa.
“Pysähdy!” Punatähden voimakas ulvaisu tuli aivan äkkiä. Hän viittoi hännällään merkin, jolloin Jykänneloikka ja Varjomieli lähtivät hänen perässään juoksemaan eteenpäin. Muu partio lähti myös juoksuun, mutta hitaammin askelin. Huomasin kauempana pakoon pyrkivän hahmon, jota Punatähti kiri parhaillaan. Ei kulunut kauaakaan, kun päällikkö loikkasi kissan päälle ja he alkoivat kamppailla hangessa. Lumi pöllysi, enkä tiennyt kumpi oli voitolla.
Kun saavutimme päällikön ja tuntemattoman kissan, Punatähti nosti päänsä ylös ja painoi erakon hankeen. Erakko oli naaras. Hänen turkkinsa oli siniharmaa, mutta käpälät ja hännänpää olivat valkeat.
“Missä leirinne on?” päällikkö kysyi äänellä, joka takuulla välitti vieraalle viestin siitä, että emme olleet iloisella asialla liikkeellä. Keskikokoinen naaras yritti riuhtaista itsensä irti Punatähden otteesta, mutta kollilla ei ollut vaikeuksia pitää kissaa allaan. Erakko oli nopeasti arvioituna nuoren soturin ikäinen.
“Missä leirinne on?” Punatähti kysyi entistä piinaavammalla äänensävyllä. Naaras empi hetken, mutta vastasi sitten:
“Voin viedä teidät sinne.” Punatähti löysäsi otettaan ja antoi naaraan nousta ylös. Erakko ei yrittänyt mitään, vaan ravisti turkkinsa lumesta ja mulkaisi päällikköä vihaisesti.
“Sitä ennen haluan tietää, keitä te olette”, naaras tuhahti.
“Minä olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Tässä on pieni osa klaaniani, ja tahdomme selvittää teidän kanssanne pari asiaa. Siksi tahdonkin tavata päällikkönne”, Punatähti naukui rauhallisella, mutta kylmällä äänellä. Erakko ei vastannut, vaan kääntyi oikealle ja lähti loikkimaan eteenpäin. Punatähti käski meidän seurata, joten niin me teimmekin.


Ei kulunut kauaakaan, kun saavuimme erakoiden niin sanotun leirin luokse. Aurinko oli jo noussut sen verran, että oli valoisaa. Leirillä ei ollut muureja, mutta satunnaiset pensaat toimivat kai erakoiden pesinä. Ainakin viisi kissaa katsoi meitä tällä hetkellä. Osa heistä näytti pelokkailta, mutta joidenkin kasvoilla oli vihamielinen ilme.
“Meripihka!” naaraskissa huudahti ja pysähtyi. Esiin astui ainakin neljä muuta kissaa. Heistä kaksi tulivat lähimmän pensaikon alta. Muut jäivät taka-alalle, mutta suuri kellanpunainen kolli asteli meidän luoksemme. Kissan turkki oli melko rähjäinen, huomasin saman piirteen myös muissa paikalla olevissa kissoissa. Hänen silmänsä olivat meripihkan väriset, ja kollin ilme oli yllättynyt.
“Keitä te olette?” kissa esitti matalalla äänellään saman kysymyksen kuin naaras aiemmin. Punatähti ei hermostunut siitä, vaan istui alas kaikessa rauhassa.
“Olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Te olette tunkeutuneet reviirillemme ja saalistaneet riistaamme, jonka takia vaadin teidän lähtevän pois täält”, päällikkö esitti vaatimuksensa viileästi. Soturit olivat levittäytyneet niin, että vain oppilaat olivat heidän takanaan. Minä seurasin tapahtumia Liekkihännän ja Punatähden välistä. Pimentotassu pysyi parin hiiremitan päässä minusta, mutta Karhutassu oli siirtynyt toiselle puolelle mestarinsa Surmakynnen luokse. Meripihkaksi kutsuttu kollikissa puhkesi raikuvaan nauruun, joka sai myös muut hänen toverinsa nauramaan. Siniharmaa naaraskissa ei kuitenkaan nauranut. Hän pysyi vakavana.
“Luuletteko todella, että me tottelisimme teitä? Tämä on nyt meidän kotimme, ja te saatte hyväksyä sen tai emme vastaa seurauksista”, Meripihka irvisti ja vakavoitui heti. Myös muut hiljenivät. Tilanne vaikutti nyt uhkaavalta, joten aloin arvioimaan vastustajiemme kokoa, kuntoa ja ikiä. Suuri osa kissoista oli kolleja, mutta joitakin naaraita oli paikalla. Enemmistö oli myös suurikokoisia, vaikkakin joukkoon mahtui myös pienempiä yksilöitä. Pystyin laskea, että kissoista ainakin kolme vaikutti alle soturi-ikäisiltä.
“Jos alatte hankalaksi, ainoa vaihtoehto on selvitä tästä taistelemalla. Ennen kuin teet päätöksen, haluan sinun tietävän, ettei tässä ole puoliakaan minun klaanistani. Te voitte lähteä tai kuolla, päätös on yksin sinun”, Punatähti naukui voimakkaalla äänellä ja nousi seisomaan. Minäkin nousin ylös ja paransin ryhtini. Häntäni heilui puolelta toiselle. Meripihka virnisti, ja kaikkien yllätykseksi kääntyi. Soturi otti askeleen eteenpäin. Silmänräpäyksessä kolli kuitenkin oli jo syöksynyt Punatähden kaulaan ja huusi kuin leijona. Erakot lähtivät ripein askelin juoksemaan meitä kohti. Kuolonklaanilaiset levittäytyivät, jotta taistelulle olisi enemmän tilaa. Pimentotassu pysyi minun lähelläni aivan kuten olimme sopineet.
“Tästä se lähtee”, tokaisin Pimentotassulle ikään kuin varmistaen, että hän oli perillä tapahtumista. Naaras nyökkäsi ja keskittyi hyökkääviin kissoihin.
Suuri tummanruskea raidallinen kolli juoksi meitä kohti. Kissa ei ehtinyt edes kahden ketunmitan päähän meistä, kun Liekkihäntä loikkasi sen tielle. Kaksikko aloitti tasaisen taistelun ja jakeli kynsillään iskuja toisilleen. Pimentotassu lähti ripein askelin kulkemaan kauemmaksi mestaristani. Jyrkänneloikka heitti valkean oranssilaikukkaan naaraan hankeen ja keskittyi toiseen kimpussaan olevaan kissaan. Huomasin, että oppilastoverillani oli sama ajatus kuin minulle, ja juoksimme kohti maahan heitettyä kissaa samassa tahdissa. Kun naaras oli noussut ylös, hän kääntyi meidän puoleemme. Arvelin, että kissa oli meitä vanhempi. Hänen kasvoilleen piirtyi huvittunut virne. Hetken ajan naaras vaihteli painoa etukäpäliensä välillä, kunnes hän syöksyi minua kohti. Olin kaiken ajan ollut valppaana, joten kissan hampaat haukkasivat ilmaa. Pimentotassu loikkasi erakon selkään, jolloin erakko keskittyi toveriini. Naaras heitti oppilaan nopeasti pois selästään. Pimentotassu onnistui juuri ja juuri laskeutumaan jaloilleen kissan toiselle puolelle. Laikukas naaras katsoi vuorotellen minua ja Pimentotassua. Kehitin päässäni nopean suunnitelman. Kun erakko seuraavan kerran vilkaisi minua, käänsin hänelle hetkeksi selkäni ja potkin kaikin voimin lunta hänen päälleen. Hämäys antoi Pimentotassulle aikaa hyökätä. Naaras loikkasi erakon vierelle ja iski kyntensä kissan kylkeen. Ennen kuin erakko ehti reagoida siihen, syöksyin suoraan edestä naaraan kimppuun. Iskin hampaani naaraan etujalkaan ja nykäisin kaikin voimin sitä taaksepäin. Erakko menetti tasapainonsa, joten Pimentotassu loikkasi hänen päälleen. Kun olin loikkaamassa kauemmaksi erakon hampaista, hän tarttui häntääni ja repi minut mukanaan maahan. Naaras upotti kyntensä takajalkoihini ja hivuttautui kohti kylkiäni. Yritin potkia häntä pois, mutta en osunut naaraan kuonoon kertaakaan. Toivoin vain, että Pimentotassu auttaisi minua kuten hän oli luvannut.

//Pimento ja Karhu? Sori en oo kirjottanu taistelusta piiitkään aikaan joten pahottelut tosta laadusta :D
// 1504 sanaa

Katsoin Turmatassua silmiäni siristäen Tuhkatassun astellessa takaisin pesään. Piikikäs oppilas oli sanonut, että emme pärjäisi erakoita vastaan kokemattomuutemme takia. En ollut juuri ollut Turmatassun kanssa tekemisissä, mutta aina kun niin oli valitettavasti päässyt käymään, oli kolli käyttäytynyt melko ilkeästi. Minä en tietenkään ollut tehnyt hänelle mitään, mutta silti hän koki sen tarpeelliseksi. Ehkä hän halusi kokea itsensä muita paremmaksi, ja ainoa tapa saada tuo kokemus oli yrittää lytätä muut sanoilla. Minä en välittänyt, se olisi vain antanut hänelle tahtomansa. Lisäksi kollin sanat olivat tyhjiä.
Suuntasin katseeni tyynesti eteen ja seurasin leirin tapahtumia. Turmatassu kuitenkin astahti eteeni sama häijy pilke silmissään.
”Olen yllättynyt, jos ylipäätään jäät taistelemaan. Varmaan ryntäät takaisin leiriin heti tiukan paikan tullen”, hän sanoi ja näytti kovin tyytyväiseltä itseensä. ”Jos minä olisin mukana, taistelisin kuolemaan asti. Veisin mukanani niin monta erakkoa kuin pystyn.”
”En epäile sitä yhtään”, murahdin kyllästyneesti. ”Mutta siltikin, sinä et ole lähdössä tähän partioon. Minä olen. Mahtaa sattua itsetuntoosi, kun näin kokematon ja avuton pikku oppilas pääsee taistelemaan klaaninsa puolesta ja sinä et.”
Turmatassu siristi silmiään.
”Älä kuvittele olevasi yhtään minua parempi. Ei selvästi ole mitään väliä sillä, ketkä lähtevät partioon, jos teidätkin siihen valittiin.”
Pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
”Sinulle selvästi on. Aiotko siirtyä naamaltani vai pitääkö minun siirtää sinut?”
Turmatassu seisoi hetken paikoillaan ja virnisti sitten ilkeällä tavallaan. Hän käännähti ympäri ja lähti jonkun muun kiusaksi. Kun minusta tulisi päällikkö, karkottaisin Turmatassun kaltaiset kissat. Hänen käytöksestään ei ole kenellekään mitään hyötyä.
Nousin seisomaan ja vilkaisin leiriä vielä kerran ennen kuin käännyin ympäri ja astelin oppilaiden ja soturien jakamaan pesään. Meidän olisi onnistuttava tehtävässämme. Ties mitä ne erakot voisivat tehdä klaanillemme. Kukaan ei tiennyt, kuinka hyviä taistelijoita he olivat. Olin kuitenkin melko luottavainen onnistumisemme suhteen. Meitä oli partiossa monta, eikä erakoita pitänyt olla kymmentä enempää.
Asetuin sammalista kyhätylle makuusijalleni. Tuhkatassu selvästi yritti nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ymmärsin naarasta, sillä vaikka en halunnut myöntää sitä, enkä ikinä sanoisi sitä kenellekään ääneen, minuakin jännitti. Olin sekä innostunut että huolissani. Pääsisin näyttämään taitoni, mutta saattaisin haavoittua tai jopa kuolla. Nämä ajatukset päässäni vaivuin katkonaiseen uneen täynnä verta ja kynsien sivalluksia.
”Herätkää, partio lähtee.”
Hätkähdin hereille kuullessani käskevän äänen pesän suulta. Katsahdin ympärilleni ja näin Varjokarvan hännän heilahtavan hänen poistuessaan lähtevän partion luo. Aurinko oli noussut, taivas ulkona oli värjäytynyt punertavaksi. Suin nopeasti sileän turkkini ja nousin istumaan. Karhutassu oli jo poistunut pesästä – hänkin oli lähdössä partioon. Tuhkatassukin oli astelemassa ulos ja päätin seurata häntä. Minun tulisi olla valmiina lähtöön, en halunnut olla se, joka jarrutti partiota.
Päätin jättää syömisen välistä, sillä en kokenut sille tarvetta. Riistaa oli säästeltävä. Vaikka minulla olikin pieni nälkä, arvelin pärjääväni hyvin. Tuhkatassu oli päättänyt samoin ja istui oppilaiden pesän edustalla. Asetuin istumaan hänen viereensä seuraamaan leirin tapahtumia. Toivoin vain, ettei naaras alkaisi puhumaan minulle.
”Minulla on sinulle pyyntö”, Tuhkatassu kuitenkin naukaisi. Vastahakoisesti siirsin katseeni harmaaseen oppilaaseen.
”Vaikka emme olekaan ystäviä, taistellaan yhdessä. Emme ole kokeneita taistelijoita, joten kaksin meistä olisi enemmän vastusta viholliselle. Eikö se niin ole, että kuolonklaanilaiset pitävät aina yhtä?”
Katsoin oppilasta hetken ennen kuin vastasin.
”Olet oikeassa. Meistä ei ole erakoille vastusta, jos alamme sooloilemaan. Ja on parempi, että me oppilaat taistelemme yhdessä, emmekä häiritse sotureita.”
Näin Tuhkatassun nyökkäävän. Kun olimme olleet hetken hiljaa, toisella puolellani hiljaa hiirtään syönyt Karhutassu päätti aloittaa keskustelun.
”Jännittääkö teitä?” hän kysyi. “Tämä on varmaan ensimmäinen oikea taistelunne? Niin minunkin.”
En olisi juuri välittänyt puhua Tuhkatassunkaan kanssa, saati sitten oppilaan, jota tuskin edes tunsin. Tuhkatassu ei sentään puhunut pelkästä puhumisen ilosta, vaan vain jos hänellä oli asiaa.
”Niin on”, vastasin oppilaaseen katsomatta. Päätin olla vastaamatta hänen ensimmäiseen kysymykseensä, eihän se hänelle kuulunut, mitä minä tunsin. Minua ei oikeastaan enää jännittänyt, minkä koin hiukan oudoksi. Edellisenä iltana nukkumaan meneminen oli ollut vaikeaa, mutta nyt jännitys oli tiessään. Se oli vain hyvä, voisin keskittyä kunnolla olennaiseen. Vilkaisin Karhutassu sivusilmällä.
”Toivon, että osaat taistella. Emme tiedä, mikä meitä odottaa”, naukaisin katsahtaen Punatähteen. Hän näytti olevansa valmis, samoin muut partioon lähtevät. Lähtö koittaisi varmasti pian. ”Toisaalta emme ehkä joudu taistelemaan ollenkaan. Mutta sehän olisi vain tylsää.”
//657 sanaa
// Tuhka? Karhu?

Viskasin nuutuneet sammaleet menemään. Katsoin sivusta, kun Pihkapentu laski oman kantamuksensa sammalvuoren juurelle. Taivaspentu oli joutunut jäämään pentutarhaan, koska ei ollut jaksanut kannatella rullan painoa, joten olin ottanut homman hoidettavakseni yhdessä Pihkapennun kanssa.
“Hyvä, seuraavaksi haetaan puhtaita sammalia Hehkuaskelelta”, sanoin käännähtäen kannoillani ja lähdin astelemaan takaisin leiriin päin. Sisäänkäyntitunnellille oli vain muutaman ketunmitan matka ja se taittui hetkessä.
Astelin aukion poikki kahden kiven välissä sijaitsevalle pesälle, jossa olin ehtinyt piipahtamaan samalle päivää jo kerran aikaisemmin. Pihkapentu tassutteli vierelläni.
Pujahdin sisälle hämärään yrteiltä tuoksuvaan pesään ja yritin paikantaa parantajan hahmon varjoista, mutta ainoa asia mikä voisi antaa pikimustan naaraan ilmi, olivat hänen vitivalkoiset tassunsa, jotka pistivät erityisesti omaan silmääni kissan kokonaiskuvassa.
Pihkapentu vierelläni valpastui, kun Hehkuaskel lopulta tassutteli näkyviin. Parantaja nyökkäsi tervehdykseksi.
“Tulimme hakemaan sammalta”, sanoin.
“Selvä. Odottakaa siinä, palaan pian”, naaras naukaisi ja kiiruhti varastolleen. Hetken kuluttua hän palasi takaisin mukanaan paksu tukko käyttämättömiä sammalia.
“Eivätköhän nämä riitä ainakin ensihätään”, hän tokaisi ja laski ne maahan. Kumarruin nappaamaan puhtaat sammaleet hampaisiini vikkelästi ja tupisin vielä Hehkuaskelelle epäselvän kiitokseni ennen kuin poistuimme pesästä.
Pentutarhalla opastin Pihkapennulle miten pedit kuului tehdä oikeaoppisesti. Kun saimme urakan päätökseen, passitin pennun ikätoveriensa luokse ja suuntasin itse tuoresaaliskasalle, sillä jäytävä nälän tunne häiritsi keskittymistäni.
Nappasin kasasta linnun ja asetuin syömään sitä kauemmaksi pääaukion hälinästä. Hädin tuskin olin ehtinyt haukata ensimmäistäkään suullista, kun Punatähden ääni kajahti vahvana ja huomiota herättävänä leirin keskustasta. Nielin turhautumiseni ja siirsin linnun hetkeksi syrjään, jotta voisin keskittyä paremmin siihen mitä päälliköllä oli sanottavanaan.
“Aurinkohuipun partio havaitsi tänään jotain poikkeuksellista rajalla lähellä Hehkulampea. Paikalla oli monen tuntemattoman erakon haju. Jäljet olivat tuoreita, ja todennäköisesti erakot majailevat jossain lähellä meidän reviiriämme, emmekä me voi sallia sitä. Erakot vievät meidän riistaamme, jota ei lehtikadon aikaan ole muutenkaan paljoa. He tuskin vähät välittävät meidän rajoistamme tai säännöistämme, jonka vuoksi meidän täytyy puuttua asiaan”, Punatähti ilmoitti.
“Lähetän partion ilmoittamaan erakoille, että heidän on siirryttävä kauemmaksi Kuolonklaanin rajasta. Hajujen perusteella tunkeilijoita on alle kymmenen, jonka vuoksi partiokin on normaalia suurempi. Yritämme selvitä tästä puhumalla, mutta valmistaudumme taisteluun”, punaruskea kolli jatkoi, eikä saarna vielä siihen jäänyt:
“Minä johdan partiota. Mukaani lähtevät Surmakynsi, Varjokarva, Liekkihäntä, Jyrkänneloikka, Jokimieli, Tuhkatassu, Karhutassu ja Pimentotassu. Luminenä on vastuussa leiristä sillä aikaa. Partio lähtee auringon noustessa huomisaamuna.”
Meinasin tukehtua lintuun, josta olin päällikön puheen aikana nyhtänyt itselleni palasen, kun kuulin nimeni mainittavan partiossa. Nieleskelin henkeen vetämäni lihaklöntin alas ja yskäisin. Ilmeisesti aihe oli herättänyt muissakin kissoissa ajatuksia, sillä aukiolla kävi melkoinen kuhina ja puheensorina Punatähden julistuksen jälkeen.
Miten taisteluun edes valmistauduttiin? Jos onnistuin jo häviämään helpoissa harjoituksissa ehkä klaanin kömpelimmälle kissalle, olisi enemmän kuin todennäköistä että joku erakko kamppaisi minut yhtä vaivattomasti kuin sokean vanhuksen ja pääsisi niskan päälle. Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn; en halunnut edes kuvitella miten veriseksi tilanne saattaisi eskaloitua, jos Punatähti ei onnistuisi puhumaan erakoita kauemmaksi reviiriltämme.
“Aiotko syödä tuon?”
Katsahdin ruosteenruskeaan naaraaseen, joka oli seisahtunut eteeni ja silmäili etukäpälieni juuressa odottavaa lintua toiveikkaan näköisenä. Mieleni olisi tehnyt käskeä emoa painelemaan jonnekin muualle kerjäämään ruoantähteitä, mutta uutinen mahdollisesta taistelusta erakoita vastaan oli vienyt ruokahaluni, joten työnsin tuoresaaliini suosiolla hänelle enkä nostanut asiasta äläkkää. Ruostekukka otti linnun riemulla vastaan ja tassutteli häntä pystyssä kauemmaksi nauttimaan ateriastaan.
Katsoin hänen menoaan parin silmänräpäyksen ajan, kunnes sitten nousin takamukseltani ja raahustin oppilaiden pesälle. Pujottelin omalle vuoteelleni ja ryhdyin pöyhimään sammalia samalla kun pidin silmällä muita oppilaita, jotka myöskin suunnittelivat yöpuulle käymistä. Lopulta käperryin itsekin sammalille ja laskin leukani takajalkojeni päälle, jotka olin vetänyt kuononi eteen. Monen mielestä asento, johon itseni taiteilin ilta toisensa perään, saattoi näyttää hankalalta, mutta olin oppinut siihen jo pienestä pitäen, sillä pitkät jalat oli ollut aina vaikea sijoittaa siten, että ne olisivat olleet jotenkin mukavasti vatsan alla, eivätkä niin, että jouduin joka aamu verryttelemään turtia koipiani hyvän tovin huonosta nukkuma-asennosta johtuen ennen kuin pysyin edes tolpillani.
Pienestä levottomuudesta huolimatta vaivuin untenmaille nopeasti, enkä herännytkään vasta kuin aamulla, kun Varjokarva tuli herättämään meitä partioon. Nousin ylös kohtuullisen ripeästi, siloitin muutaman rinnastani törröttävän karvatupsun ja jolkottelin ulos.
Leirissä oli melkoinen hälinä jo näinkin varhain aamusta. Surmakynsi näytti keskustelevan Punatähden kanssa leirin keskustassa. Itse päädyin noutamaan jotakin vatsantäytettä ennen kuin lähtisimme, sillä eilinen iltapalani oli kadonnut parempiin suihin Ruostekukan toimesta.
Valikoin tuoresaaliskasta pienen hiiren ja jäin pohtimaan mihin asettuisin syömään sitä. Lopulta tassuttelin oppilaiden pesän edustalle, jossa aikaansa minun lisäkseni tappoivat Tuhkatassu ja Pimentotassu. Laskin hiiren muutaman hännänmitan päähän näistä ja näykin aamiaistani edelleen haluttomana, mutta tarpeeksi nälkäisenä syödäkseni sen tällä kertaa kokonaan.
Vilkaisin oppilastovereihini päin vaivihkaa. Heillä näytti olevan juttu kesken, mutta lopulta hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon välille en voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni ja yrittää tehdä jonkin sorttista aloitetta.
“Jännittääkö teitä?” kysyin näiltä yhtäkkiä. “Tämä on varmaan ensimmäinen oikea taistelunne? Niin minunkin.” Jälkeenpäin tajusin kuulostaneeni typerältä. Enemmän kuin typerältä: Itse asiassa täydeltä idiootilta. Mutta tehty mikä tehty. Hyvät suhteet klaanitovereihin takaisivat hyvän aseman klaanissa ja täten myös hyvän tulevaisuuden.
//Tuhka tai Pimento?
//785 sanaa.

"Kyllä minä osaan taistella", vastasin Pimentotassulle viileästi. Naaras jatkoi virnuiluaan, ja minä tiesin hyvin miksi. Pimentotassu oli minua parempi taistelemaan, mutta kyllä minäkin hallitsin liikkeet, vaikkakin niiden harjoittelu vei minulta enemmän aikaa.
"Taistelutaidot eivät ole se, mitä soturi ainoastaan tarvitsee. Miten sinä jaksaisit taistella, jos minä en olisi saanut tuota varpusta kiinni?" vastasin Pimentotassulle piikikkäästi takaisin. Naaras vilkaisi minua ja nielaisi palan tuoresaaliista.
"Sitten joku toinen olisi saanut sen", tumma naaras vastasi.
"Se toinen et olisi ainakaan ollut sinä. Vaikka oletkin ehkä luonnostaan parempi taistelija kuin minä, koulutukseni loputtua voitan sinut taistelussa koska tahansa. Sopiiko sinulle, että annetaan nyt olla ja keskitytään tunkeilijoihin?" kysyin tasaisella äänellä. En halunnut kuluttaa energiaani Pimentotassun kanssa väittelemiseen, vaikka minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Soturikoulutukseni oli nyt kaikista tärkein asia. Minun täytyi keskittyä vain siihen.
"Kyllä se minulle sopii", oppilas vastasi ja nielaisi nyt viimeisen palan saalistamastani linnusta. Jatkoin itsekin syömistä ja yritin rentoutua. En ollut koskaan joutunut taistelemaan oikeasti. Jos taistelu syntyisi ja kaatuisin maahan, vihollinen ei odottaisi minun nousevan tai kehoittaisi minua kokeilemaan uudestaan. Kertasin mielessäni osaamiani liikkeitä.
"En ymmärrä, miksi Punatähti laittoi kaikista kokemattomimmat oppilaat partioon. Voisin melkein laittaa toisen korvani pantiksi, että taistelun jälkeen olette molemmat parantajan pesällä vähintään kolme kuuta. Ehkä ne erakot hoitelevatkin teidät lopullisesti ja kuolette taisteluun", Turmatassu liittyi seuraamme mitä iloisimmin puheenaihein. Käännyin välinpitämätön ilme kasvoillani kollin puoleen, samoin teki Pimentotassu.
"Jos sinut olisi laitettu partioon, olisit parantajan pesällä ennen kuin ehdit edes piikkihernetunnelista ulos", hymähdin ja levitin kasvoilleni tyytyväisen virneen. Nousin ylös ja kuljin Turmatassun ohitse oppilaiden pesään. Asetuin omalle sammalvuoteelleni ja otin hyvän asennon. Tarvitsin nyt hyvät yöunet. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, sillä hännänpäätäni kihelmöi jännityksestä. Isäni oli myös mukana partiossa, ja hän takuulla muistuttaisi epäonnistumisesta minua ties kuinka kauan.
Aamun sarastaessa Varjokarva kävi herättämässä meidät. Olin nukkunut yllättävän hyvin, enkä ollut herännytkään kuin kerran yön aikana. Partioon kuuluvista oppilaista Karhutassu poistui pesästä ensin. Kun olin nuollut turkkini siistiksi, poistuin ennen Pimentotassua. Naaras kulki aivan kannoillani leirin pääaukiolle. En ollut kai koskaan nähnyt pääaukiota näin täytenä tähän aikaan aamusta. Punatähti seisoi leirin keskustalla ja keskusteli Surmakynnen kanssa. Karhutassu oli hakenut tuoresaaliskasasta hiiren. Vilkaisin kasassa olevia tuoresaaliita, mutta niitä ei ollut paljoakaan. Olin syönyt illalla hyvin, joten en hakenut itselleni syötävää. Pimentotassu näytti tehneen saman päätöksen, sillä hän jäi istumaan vierelleni oppilaiden pesän edustalle. Vilkaisin naarasta, joka katsoi suoraan eteenpäin Punatähden suuntaan. Kenties naaras yritti kuulla, mitä päällikkö sanoi. Se oli mahdotonta, sillä leirissä oli melkoinen hälinä parhaillaan.
“Minulla on sinulle pyyntö”, naukaisin ja käänsin katseeni pois Pimentotassusta. Huomasin sivusilmälläni, kuinka naaras käänsi päänsä minun suuntaani.
“Vaikka emme olekaan ystäviä, taistellaan yhdessä. Emme ole kokeneita taistelijoita, joten kaksin meistä olisi enemmän vastusta viholliselle. Eikö se niin ole, että kuolonklaanilaiset pitävät aina yhtä?” kysyin naaraalta. Minua ärsytti vähän se, että jouduin pyytämään apua Pimentotassulta. Toisaalta uskoin, että naaras ymmärtäisi pyyntöni merkityksen. Emme tienneet, kuinka kokeneita taistelijoita erakot olivat. Jos taistelisimme yhdessä, olisi helpompaa molemmilta välttyä parantajan pesältä.


//Pimentotassu? Karhuki voi jatkaa.
// 482 sanaa

Vierittelin itse väkertämääni sammalpalloa yksin sivummalla muiden pentujen vielä nukkuessa. Tuskin muutenkaan kukaan heistä olisi minun kanssani leikkinyt. Minähän olin vain pieni, ja kaiken tämän lisäksi vielä muista pennuista nuorin. Se oli tullut jo selväksi, ettei ainakaan Jääpentu pitänyt seurastani. Tuskin siis kukaan muukaan pitäisi. Keskityin kovasti sammalpalleroon, jota vierittelin toiselta tassulta toiselle. Olin käynyt varastamassa Naarmunenän sammalvuoteesta sammalta, josta olin muotoillut itselleni pallon. Klaaninvanhin oli kuitenkin tainnut huomata touhuni, muttei kuitenkaan ollut sanonut minulle mitään. Tuskin asiasta siis mitään pahaa seuraisi. Lopetin kuitenkin leikkimisen pian, sillä huomasin puhtaanvalkean naaraan tulevan minua kohti.
“Hei! Olen Taivaspentu, kuka sinä olet?” naaraspentu kysyi hymyillen, ja minä käännyin katsomaan häntä hivenen tarkkaavaisesti. Taivaspentu. Painoin nimen mieleeni. Taivaspennuksi esittäytynyt naaras oli myös pienikokoinen. Se sai minut oikeastaan heti pitämään hänestä. Hän ei ainakaan mahtailisi suuruudellaan, kuten eräät täällä pentutarhassa... vilkaisin nukkuvan Jääpennun suuntaan.
“Olen Pikkupentu!” nau’uin oman nimeni ja hymyilin ystävällisesti toiselle pennulle. Katsoin hänen silmiään. Toinen oli meripihkan värinen ja toinen harmaansininen. En ollut vielä törmännyt kertaakaan vastaavanlaisiin silmiin – en tietenkään ollut edes tavannut kaikkia kuolonklaanilaisia, kun en ollut vielä pentutarhan ulkopuolella päässyt käymään.
"Ja haluaisitko tehdä jotain kivaa yhdessä? Mentäisiin vaikka tutkimaan leiriä?" Taivaspentu ehdotti. Häntäni nousi heti innostuksesta pystyyn ja pörhistyikin hieman. Tietenkin haluaisin tehdä jotain tämän uuden tuttavuuden kanssa! Ja mitä parempaa, tietenkin haluaisin nähdä leirin ja päästä tutkimaan uusia asioita! Taivaspentu ei kuitenkaan näyttänyt niin innostuneelta kuin minä uskoin näyttäväni, joten rauhoituin hieman ja ainakin sain häntäni taas tasaiseksi. Olikohan naaraasta outoa, kun innostuin näin paljon asiasta? En tietenkään halunnut, kenenkään pitävän minua outona. Siksi päätinkin rauhoittua.
“Tietenkin, se olisi mahtavaa!” vastasin lopulta hymyillen naaraspennun kysymyksiin. Äänestäni kyllä kuuli helposti innokkuuden, mutta minkä sille mahtoi. Olisi niin mahtavaa päästä pentutarhan ulkopuolelle! Tätähän minä olin jo niin innolla odottanut. Ajatukseni alkoivat heti laukkaamaan. Miltä pesän ulkopuolella näyttäisi? Missä muut kissat nukkuivat? Kysymyksiä vain tulvi ajatuksiini, eikä minulla ollut yhteenkään tiedossa vastausta. Mutta toivon mukaan pian olisi.
“Kenen kanssa voimme lähteä?” kysyin, sillä tietenkin pentutarhasta poistuttaessa piti olla joku mukana, joka voisi näyttää paikkoja. En tiennyt pesän ulkopuolisesta elämästä melkeinpä mitään. Aina vain joku oppilas toi tuoresaalista ja aina silloin tällöin pentutarhassa poikkesi muitakin kissoja.
“Minkälainen leiri on?” naukaisin kysyvästi. En malttanut enää pitää kysymyksiä vain oman pääni sisällä. Olin nähnyt Taivaspennun käyvän pesän ulkopuolella, joten tiesin hänen jo nähneen leiriä. Kuinkakohan iso leiri oli? Oliko leiri samanlainen kuin pentutarha? Olisiko se pelottavaa? Ei, jännää se vain olisi! Kuinka iso tuoresaaliskasa oikein mahtoi olla? Päätin kuitenkin olla kyselemättä enempää, että Taivaspentu edes jaksaisi olla seurassani pidempään. Päätin olla varuillani, vaikka naaras vaikuttikin tuplasti paremmalta seuralta kuin inhottava Jääpentu.

//427 sanaa
//Taivas? heh kello on jo sen verran, etten tiiä yhtää mitä tästä tuli xd

Olin juuri hakenut syötäväkseni varpusen tuoresaaliskasasta, asettunut mukavasti oppilaiden pesän edustalle ja kumartunut vatsa kurnien riistan ylle, kun Punatähti alkoi kailottaa leirin keskustasta kutsua tulla kokoontumiseen. Huokaisin syvään. Olin viimeksi syönyt eilen ennen auringonlaskua, ja kätevästi kuluttanut senkin vähän energian viime yön kuuhuipun partiossa. Vatsani murisi kuin vastustellen riistäessäni katseeni mehukkaasta linnusta Kuolonklaanin päällikköön. Klaanin kissat alkoivat hiljalleen kerääntyä punaruskean kollin ympärille uteliaina kuulemaan, mitä hänellä oli asiana. Olin itse arvellut uusien oppilaiden tai sotureiden nimittämistä - ehdin innostua silmänräpäykseksi kun tajusin, että en se tietenkään voinut olla minä, sillä olin ollut oppilas vasta vähän aikaa.
Punatähti alkoi puhua, kun kaikki kissat olivat saapuneet paikalle. Hän näytti vakavalta, joten nimityksiä ei ollut luvassa. Sen sijaan hän kertoi erakoista, jotka aurinkohuipun partio oli huomannut lähellä Hehkulampea. Näin sotureiden vaihtavan keskenään katseita.
"Erakoita?" joku pentu kuiskasi toiselle kaikkea muuta kuin hiljaisesti. Pyöräytin silmiäni.
Punatähti jatkoi. Erakot olivat uhka, etenkin tähän aikaan. Lehtikadon takia riistaa oli vähemmän, eikä yhtään auttanut, että joukko klaanin ulkopuolisia kissoja varastaisi sitä. Katsahdin taakseni varpuseeni - se oli vielä tallella. Kaikki klaanissa näkivät aina välillä nälkää, jotkut enemmän tai vähemmän. Emme voisi antaa niiden erakoiden viedä sitä vähää, mikä meillä oli. Punatähti oli aloittanut jo metsästämisen kouluttamisen, eikä se ollut järin helppoa. Olin käynyt kerran metsästämässä, ja saaliikseni olin saanut vain laihan ja surullisen pienen päästäisen.
Mestarini kertoi, että partio lähetettäisiin neuvottelemaan erakkojen kanssa. Taisteluunkin valmistauduttiin, sillä erakoista ei koskaan tiennyt. He tuskin lähtisivät reviiriltämme kovin mielellään.
“Minä johdan partiota. Mukaani lähtevät Surmakynsi, Varjokarva, Liekkihäntä, Jyrkänneloikka, Jokimieli, Tuhkatassu, Karhutassu ja Pimentotassu."
Havahduin mietteistäni kuullessani oman nimeni. En ollut ajatellut, että oppilaat pääsisivät mukaan. Toisaalta partio olisi ainutlaatuinen tilaisuus; pääsisimme ehkä tositoimiin. Ja vaikka emme pääsisi taistelemaan, olisi arvokasta nähdä päällikön neuvottelevan erakoiden kanssa. Se oli taito, joka päällikön oli hallittava.
En antanut hymyn vallata kasvojani vaan Punatähden katseen kohdatessani nyökkäsin vain tyynesti. Kenenkään ei tarvinnut tietää, miten innoissani olin. Myös kaksi muuta oppilasta oli lähdössä, Karhutassu ja Tuhkatassu. En tuntenut kumpaakaan kovin hyvin. Olin ollut välillä Tuhkatassun kanssa samoissa partioissa, mutta tunsin hänetkin vain pintapuolisesti.
Astelin takaisin ateriani luo. Istuutuessani näin myös Tuhkatassun hakeneen riistaa syötäväkseen. Seurasin naarasta katseellani hänen asettuessaan myöskin oppilaiden pesän eteen, kumminkin kauemmas minusta. Suoraan sanottuna en toivonut Tuhkatassusta ystävääni, enkä myöskään halunnut että hän vihaisi minua. Olin alkanut pitämään häntä ennemminkin kilpailijanani, sillä minusta tuntui, että Tuhkatassu pyrki olemaan minua parempi. Se ei tietenkään tapahtuisi, sillä minusta tulisi häntä parempi soturi.
"Miten meinaat pärjätä, jos joudumme taistelemaan?" kysyin nielaistuani viimeisen suupalan varpusta. "Voisi kuvitella, että se on hyödyllisempi taito kuin uinti."
Muistin taisteluharjoituksemme, joissa olin yleensä pärjännyt Tuhkatassua paremmin. Pieni, kylmä hymy piirtyi kasvoilleni.

//431 sanaa
//Pimento? Karhu?

“Voisimmeko me tulla viemään sinun kanssasi vanhoja sammalia pois leiristä?” tabbykuvioinen Pihkapentu kysyi Karhutassulta. Sydämeni hypähti innostuksesta kuullessani kollin pyynnön, jos Karhutassu suostuisi saisimme käydä ihan oikeasti ulkona! Leirin ulkopuoli oli varmasti jotain aivan maata mullistavaa. Se oli meidän kotimetsämme, joten se mahtoi olla joka kissan unelmapaikka. En mahtanut sille mitään, että turkkini pörhistyi innostuksesta samalla kun silmäni sädehtivät. Jos pääsisin ulos ennen Jääpentua kolli saisi oivan näpäytyksen, vaikka tiesin ettei sekään auttaisi häntä ymmärtämään sitä ettei hän ole maailman keskipiste. Katsahdin toiveikkaana Karhutassun silmiinpistävän oranssiin silmiin.
"Selvä. Tulkaa vain, mutta sillä ehdolla, että noudatatte ulkopuolella kaikkea mitä sanon", kolli naukaisi ja nousi seisomaan. Korvani nousivat ylväästi pystyyn ja nostin suuni mielihyvästä säteilevään hymyyn. Pääsisimme ulos! Nyt Jääpentu näkisi ettemme ole mitättömiä, hänen täytyisi päästä ylimielisyydestään.
"Ottakaa te nuo pienimmäiset rullat", Karhutassu osoitti muutamaa rullaa maassa. Tassutin niiden luo ja huomasin niiden olevan huomattavasti pienempiä kuin minun tekemäni rullat, joten saattaisin jaksaa kantaa sitä - ehkä. Olin vieläkin tosi pieni ja luultavasti jäisinkin pieneksi. Upotin hampaani rullaan ja irvistin kun kieleni osui pahan makuiseen sammaleeseen. Yritin nostaa rullaa kaikin voimin ja sainkin sen vähän ilmaan, mutta niskani notkahti kivuliaasti ja rulla lysähti takaisin maahan. Olisin halunnut parkaista, mutta en antanut sen tulla ulos. En olisi heikko. Tai ehkä olin kun en saanut tuollaista typerää rullaakaan ulos. Potkaisin sammalta ja istahdin alas. Tässä menisi tilaisuuteni päästä ulos tuhahdin tympääntyneenä.
"Menemme sitten Pihkapennun kanssa", Karhutassu vilkaisi minua arvioivasti ja nappasi itselleen rullan hampaisiinsa, jonka jälkeen lähti tassuttamaan pentutarhan uloskäynnille. Ei minua haitannut se, että Pihkapentu pääsisi yksin vaan se etten minä päässyt näyttämään Jääpennulle. Pihkapentu oli todellakin ansainnut ulos pääsyn. En ollut tarpeeksi iso vielä, mutta tulisin olemaan. Tekisin kovasti töitä sen eteen. Heilautin vielä hyvästit hännälläni Pihkapennulle hymähtäen ystävällisesti. Kun kissat olivat pois näkyvistä ärtymys valtasi mieleni. Tassutin savunharmaan Ruusutuikkeen viereen ja käperryin kerälle. Aurinko oli jo muutenkin alkanut laskea. Päivä oli kulunut nopeasti työntouhussa. Suljin silmäni ja mietin sitä ulkomaailman ihanuutta, jota Pihkapentu nyt kokisi. Ehkä hän suostuisi kertomaan minulle kaiken huomenna. Se sai minut jo hieman piristymään.
Avasin silmäni hitaasti. Oli aamu. Olin nähnyt ihanaa unta, olin päässyt ulos leiristä ja saalistin klaanille ison ja pullean hiiren. Unessa kaikki olivat kehuneet minua siitä kuinka hyvä olin. Muistin kuitenkin, että se oli vain unta ja olin edelleen pentutarhan kätköissä lukittuna. Nostin pääni ja katselin ympärilleni. Pihkapennun tabbykuvioinen keho kohoili tasaisesti yhä Ruusutuikkeen vieressä, joka suki itseään rivakasti. Bongasin pian pentutarhan varjoissa yksikseen leikkivän pienen tummanruskean pennun. Nousin tassuilleni ja kipitin hänen luokseen. En ollut jutellut tälle pennulle vielä lyhyen elämäni aikana, enkä tiennyt kuka hän oli. Lähestyin häntä hieman sivulta, jotta hän huomaisi minut enkä vahingossa säikäyttäisi häntä.
"Hei! Olen Taivaspentu, kuka sinä olet?" kysyin varovasti hymyillen. Kissan pää kääntyi minun suuntaani ja huomasin hänen hämärässä hohtavat meripihkaiset silmät.
"Ja haluaisitko tehdä jotain kivaa yhdessä? Mentäisiin vaikka tutkimaan leiriä?" ehdotin peitellen innostustani. Toivoin tosiaan, että tämä pentu paljastuisi mukavaksi.

//Pikku? :) Sori että kesti, mutta on ollu vähä kiire :D

Karhutassu, Kuolonklaani: 27kp! - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Pikkupentu, Kuolonklaani: 22kp! - 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Taivaspentu, Kuolonklaani: 16kp - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

Pimentotassu, Kuolonklaani: 23kp! - 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Tuhkatassu, Kuolonklaani: 36kp! -

Pihkapentu, Kuolonklaani: 18kp - 2/4 tarinaa pentuna kirjoitettu.

//Merkkasin tuohon nuo tarinoitten määrät ku en tiiä vielä et miten sen merkkaan. Kenties sen vois laittaa tuohon vaan ja jos tarvittava määrä on ni ei mitään?

Oppilasnimityksistäni oli vierähtänyt jo jonkin aikaa. Liekkihäntä ei antanut kamalasti aikaa levätä, mutta en minä sitä kaivannutkaan. Halusin tulla pian soturiksi, sillä oppilaana olo rajoitti paljon. En saanut poistua leiristä ilman Liekkihännän lupaa tai tehdä oikeastaan mitään ilman mestarini armahdusta. Olimme käyneet harjoittelemassa taistelemista Pimentotassua vastaan, kun Punatähti oli kiireinen päällikön tehtävien kanssa. Päällikkö luotti mestariini. Taisteleminen Pimentotassua vastaan oli haastavaa, sillä naaras oli siinä parempi kuin minä. Liikkeiden harjoitteleminen vaati minulta enemmän, jonka vuoksi käytinkin lähes kaiken vapaa-aikani siihen. Kerran olin päässyt harjoittelemaan myös itseäni vanhemman ja kokeneemman Huurretassun kanssa. Olin oppinut häneltä pari liikettä, joista oli ollut hyötyä myös Pimentotassua vastaan.
Nyt istuskelin kaikessa rauhassa oppilaiden pesän edustalla ja kuuntelin hiljaisuutta. Taivas oli kirkas, mutta paksu pilviverho peitti huipussaan olevan auringon. Yöllä oli satanut paksu kerros pehmeää lunta, ja odotettavissa oli sitä samaa myös tänään. Tämä päivä oli kuitenkin lämpimämpi kuin aikoihin. Vihasin pakkasta, sillä turkkini ei ollut kovinkaan lämmin. Leirin pääaukio oli hiljainen. Kun olimme tulleet saalistamasta Liekkihännän kanssa, viimeinen Aurinkohuipun partio oli lähtenyt matkaan. Liekkihäntä oli mennyt pentutarhalle tapaamaan pentujaan, jotka nimitettäisi kai pian oppilaiksi. Ajatus siitä, että Jääpentu nukkuisi samassa pesässä kanssani taas ei houkuttanut. Kolli oli kasvanut minusta ohi, ja jaksoi kiusata siitä aina kun vain pystyi. Yritin olla välittämättä, mutta välillä minulla vain meinasi mennä hermot pennun kanssa.
Piikkihernetunnelilta kuului askelia. Jo melko vanha tabbykuvioinen naaras asteli leiriin perässään Turmatassu, Kuolonklaanin vanhin oppilas. Turmatassu oli ollut oppilaana niin kauan kuin vain saatoin muistaa. Hän oli kaiket ajat paikattavana parantajan luona. Nyt tummanharmaa tabbykuvioinen kolli vaikutti kuitenkin aivan hyvinvoivalta. Hän käveli mestarinsa perässä leirin pääaukiolle ja suunnisti sitten omia reittejään tuoresaaliskasalle. Huomasin Turmatassun lähtevän suuntamaaan minua kohti. Hänen kasvoillaan oli ylpeä ilme, kun kolli laski hiiren eteensä ja istui alas.
"Luminenä sanoi, että olen pian valmis soturiksi", kolli ilmoitti ylpeillen.
"Ihme. Minä jo ajattelin, että olisit oppilaana ikuisesti", vastasin piikikkäästi takaisin. Turmatassun ylpeä ilme katosi, kun hän kuuli sanani. Kolli katsoi minua nyt nyrpeä ilme kasvoillaan.
"Se kohtalo kuuluu sinulle. Miten noin pienestä voi ikinä edes tulla soturia? Hiiretkin voittaisivat sinut taistelussa", Turmatassu vastasi vähintään yhtä piikikkäästi. Tuhahdin ja pudistelin päätäni. Noin helposti kolli ei päässyt ihoni alle.
"Sinä et edes tarvitse vastustajaa hävitäksesi. Ihme, että et telonut itseäsi matkalla tuoresaaliskasalta tänne", jatkoin, vaikka tiesin meneväni pian liian pitkälle. Turmatassun ärsyttäminen nyt vain sattui olemaan mukavaa. Ja kaiken lisäksi hän jopa ansaitsi sen.
"Alatko isottelemaan, pikkuinen? Voitan sinut taistelussa koska tahansa!” Turmatassu uhosi.
“Älä ole siitä liian varma. Minä en käytä energiaani ja kallista aikaani sinun voittamiseesi”, totesin viileästi, kun huomasin isäni astuvan leiriin partion johdossa. Hän halusi minun olevan rauhallinen ja tyyni.
“Aivan, sinun kaikki aikasi kuluu harjoittelemiseen, koska olet niin huono ettet opi mitään ensimmäisellä kerralla”, Turmatassu ilkkui ja haukkasi tuoresaaliistaan palan. Vilkaisin kylmästi kollia ja pudistin päätäni.
“Harjoittelen siksi, että minulle ei käy niin kuin sinulle. Monistako harjoituksista olet päässyt ilman jotain vammaa tai ruhjetta?” kysyin kollilta. Turmatassu ei vastannut. Hän vain murahti jotakin epämääräistä.
Huomasin, kuinka isäni käveli vesiputouksen taakse. Oliko hänellä jotakin asiaa Punatähdelle? Turhan takia kukaan ei koskaan mennyt päällikön puheille. Oliko partiossa sattunut jotakin? Kului tovi, kunnes huomasin Jyrkänneloikan ja Punatähden astelevan leirin pääaukiolle. He keskustelivat jostakin, ja molempien kasvoilla oli vakava ilme. Huomasin isäni vilkaisevan minua ja sanovan jotakin. Punatähti nyökkäsi sille, mitä ikinä soturi olikaan sanonut. Puhuivatko he minusta? Olinko tehnyt jotakin väärin? En millään kuullut, mistä kaksikko puhui. He olivat leirin toisella puolen ja vesiputouksen humina vaikeutti kuuntelemista entisestään.
Kun aurinko alkoi laskea ja taivas hämärtyä, leirissä oli vilkasta. Ruusutuikkeen pennut sekä kolme nuorempaa pentua olivat tulleet ulos pentutarhasta. Karhutassu saapui juuri leiriin mestarinsa Surmakynnen kanssa. Punatähti kiirehti varapäällikkönsä luokse ja vei tämän omaan pesäänsä. Olin harjoitellut hetken taisteluliikkeitä, mutta koin taitavani liikkeet jo hyvin. Päivä oli melko tylsä. Aurinkohuipun jälkeen olin vain mennyt oppilaiden pesään lepäämään, vaikka minua ei edes väsyttänyt.
Pimentotassu asteli ulos oppilaiden pesästä haukotellen. Naaras oli käynyt eilen kuuhuipun aikaan partiossa. Naaraalla oli kai vapaapäivä. Oppilas nyökkäsi minulle ikään kuin tervehtien, joten nyökkäsin hänelle takaisin. Pimentotassu haki juuri täydennetystä tuoresaaliskasasta itselleen varpusen. Vatsani kurni, sillä olin syönyt viimeksi aikaisin aamulla ennen harjoituksia. Kuolonklaanilaiset käänsivät katseensa Punatähteen, joka käveli leirin pääaukion keskustaan ja pyysi huomiota huudollaan. Kissat hiljenivät ja keskittyivät päällikköön.
“Aurinkohuipun partio havaitsi tänään jotain poikkeuksellista rajalla lähellä Hehkulampea. Paikalla oli monen tuntemattoman erakon haju. Jäljet olivat tuoreita, ja todennäköisesti erakot majailevat jossain lähellä meidän reviiriämme, emmekä me voi sallia sitä. Erakot vievät meidän riistaamme, jota ei lehtikadon aikaan ole muutenkaan paljoa. He tuskin vähät välittävät meidän rajoistamme tai säännöistämme, jonka vuoksi meidän täytyy puuttua asiaan”, Punatähti julisti.
“Lähetän partion ilmoittamaan erakoille, että heidän on siirryttävä kauemmaksi Kuolonklaanin rajasta. Hajujen perusteella tunkeilijoita on alle kymmenen, jonka vuoksi partiokin on normaalia suurempi. Yritämme selvitä tästä puhumalla, mutta valmistaudumme taisteluun”, kookas kolli ilmoitti. Tiesin heti, että minä halusin olla mukana tässä partiossa. En ehkä osannut taistella kovin hyvin, mutta erakoiden tapaaminen kuulosti mielenkiintoiselta. Jos taistelu syntyisi, voisin ehkä jopa näyttää Liekkihännälle, että minusta on soturiksi.
“Minä johdan partiota. Mukaani lähtevät Surmakynsi, Varjokarva, Liekkihäntä, Jyrkänneloikka, Jokimieli, Tuhkatassu, Karhutassu ja Pimentotassu. Luminenä on vastuussa leiristä sillä aikaa. Partio lähtee auringon noustessa huomisaamuna”, päällikkö ilmoitti kovalla äänellä. Sydämeni hakkasi lujaa, sillä olin mukana partiossa. Mitä enemmän minulla olisi kokemusta, sitä nopeammin minusta tulisi soturi! En malttanut odottaa huomista. Kun Punatähti oli lopettanut, hain tuoresaaliskasasta itselleni oravan. Halusin olla hyvässä kunnossa aamulla, valmiina mahdolliseen taisteluun.


//Karhu, Pimento tai joku muu? Sovitaan vaikka yhessä sitte että millon ne lähtee liikkeelle.
//879 sanaa

"Kaipa minäkin osaisin, jos kokeilisin. Ei se voi olla kauhean hankalaa, niinhän?" Pimentotassu kysyi.
“Tietäisit vain. Se kuluttaa hurjasti voimia, eikä vesikään ole lämmintä kuin viherlehtisin. Isäni laittoi minut opettelemaan uimista leirin lammessa, vaikka lehtikato oli aivan lähellä. Voin vain kuvitella, miten kylmää Hehkulammen tai joen vesi on”, naukaisin. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun edes kuvittelin uimista tällä säällä.
“Vain muutama kuolonklaanilainen osaa uida. Sitä ei opeteta oppilaille mestarien toimesta, koska sitä ei pidetä tärkeänä. Uintitaito olisi voinut pelastaa monen hukkuneen hengen. Minusta sitä pitäisi alkaa opettamaan”, totesin. Pimentotassu kohautti lapojaan.
“Siinä tapauksessa soturikoulutuksesta tulisi pidempi”, hän huomautti. Pudistin päätäni.
“Ei tulisi, jos jo pennuille opetettaisi uimisen alkeet”, totesin tyynesti. Saavuimme astinkiville, joten Liekkihäntä pysähtyi.
“Käymme tarkastamassa rajan joen toiselta puolen, joten meidän täytyy ylittää joki. Kivet ovat liukkaita, emmekä voi auttaa teitä, jos satutte putoamaan. Kulkekaa siis varovasti”, valko-oranssi kolli murahti. Joki virtasi tässä melko hitaasti. Joen reunoilla oli ohut kerros jäätä, jonka päällä oli lunta. Hiirenaivoisin kissa voisi mennä ja kävellä jäällä, mutta minä en ikinä olisi niin typerä. Liekkihäntä näytti esimerkkiä, kuinka kiviä pitkin ylitetään joki.
“Nopeus ei ole tärkeintä, vaan keskittyminen. Jos ette keskity, ette pääse toiselle puolelle elävänä”, Varjokarva sanoi. Seuraavaksi olisi minun vuoroni. Astelin lähemmäksi joen reunaa. Ponkaisin itseni loikkaan lähintä kiveä kohti. Pudottauduin sen päälle sulavasti. Loikin eteenpäin kivi kerrallaan. Yhdellä kivellä olin horjahtaa, mutta onnistuin juuri ja juuri pitämään tasapainoni. Jatkoin loikkimista, kunnes saavutin vastarannan. Liekkihäntä nyökkäsi tyytyväisenä. Käännyin sitten muiden kuolonklaanilaisten puoleen. Seuraavaksi tuli Ruostekukka. Naaras loikki nopeasti kiveltä toiselle, kunnes hän oli meidän luonamme toisella puolen. Seuraavaksi oli Pimentotassun vuoro. Varjokarva naukaisi jotain Punatähden oppilaalle, ja Pimentotassu nyökkäsi ilmeettömänä. Naaras loikkasi ketterästi ensimmäiselle kivelle. Huomasin hänen vilkaisevan vettä inhoten. Naaras jatkoi matkaa melko sulavasti loikkien. Hänkin oli vähällä horjahtaa yhdessä kohtaa, mutta pääsi kuin pääsi toiselle puolelle. Seuraavaksi oli Varjokarvan vuoro. Joen ylittäminen ei tuottanut hänelle ongelmia lainkaan.
Sanaakaan sanomatta Liekkihäntä lähti johdattamaan meitä kohti Kuolonklaanin rajaa. Olin kuullut aiemmin tänään, kun Minttutassu oli lähestynyt Pimentotassua. Vanhempi oppilas oli selittänyt Pimentotassulle jotakin omista taisteluharjoituksistaan. Olin huomannut, ettei Pimentotassukaan nauttinut Minttutassun seurasta. Naaras oli nopeasti kadonnut toisaalle jättäen Minttutassun yksikseen.
“Minttutassulle kannattaa sanoa suoraan, että hänen juttunsa ei kiinnosta”, naukaisin ohimennen Pimentotassulle, joka käänsi päänsä minua kohti ehkä jopa hieman yllättyneenä.
“Huomasin, että hän jutteli sinulle tänään aiemmin. Vaikka hän onkin varapäällikön tytär, kannattaa vain sanoa suoraan. Sillä tavoin hän jätti minut rauhaan”, selitin. En tiennyt, kiinnostiko Pimentotassua minun neuvoni, mutta halusin yrittää kuitenkin. En tahtonut oppilaasta ystävää tai mitään sen tapaista, muttei olisi haitaksi, jos edes yksi oppilas ajattelisi minusta neutraalisti. Kenties joskus mestarimme voisivat viedä meidät harjoituksiin kahdestaan. Olisi mukava harjoitella jotakuta toista ikäistäni vastaan.

//Pimento?
//436 sanaa

Karhutassuksi esittäytynyt oppilas johdatti Pihkapennun ja Taivaspennun takaisin pentutarhalle. Vaikkakin oranssinruskea kolli olikin innokas oppimaan uusia taitoja Karhutassulta, häntä epäilytti hieman. Miksi he menivät takaisin pentutarhaan? Eihän siellä olisi tilaa harjoitella taisteluliikkeitä tai saalistustekniikoita. Pihkapentu muisti kuitenkin arpisen pitkäkarvaisen naaraan sanat Karhutassulle. Hän oli puhunut jotain makuualusten vaihtamisesta. Se ei kuulostanut miltään taisteluliikkeeltä eikä läheskään yhtä jännittävältä. Pihkapentu tekisi kuitenkin mitä tahansa tullakseen parhaaksi soturiksi, ja suostuisi mihin tahansa. Lisäksi hän ei voinut olla virnistämättä ajatukselle siitä, kun kertoisi tästä Jääpennulla. Punaruskea kolli olisi taatusti kateellinen!
Kun kolmikko saapui pentutarhaan, Karhutassu alkoi opastaa kahta pentua rullaamaan makuualusina käytettyjä sammaleita siistiksi pötköiksi. Pihkapentu katseli oppilasta tarkkaavaisesti, kun hän kääri vanhat sammalet tiukalle rullalle.
"Tämä kehittää nopeutta ja tarkkaavaisuutta, sillä jos ei ole valppaana, rullasta ei tule tarpeeksi tiukka ja se on hankalampi kuljettaa leirin ulkopuolelle", Karhutassu naukaisi. Pihkapentu nyrpisti hieman nenäänsä, kun kastanjanruskea kolli työnsi rullalle käärityn sammalpötkön sivuun. Tämä ei näyttänyt ollenkaan niin hauskalta kuin Pihkapentu oli kuvitellut. Karhutassu oli kuitenkin suostunut opettamaan heille jotakin, ja kolli ymmärsi olla kiitollinen siitä. Moni muu olisi tuskin ottanut heitä mukaansa suorittamaan tällaisia tehtäviä ja vielä opastamaan heitä.
Pihkapennun vieressä istunut Taivaspentu kokeili pyörittää sammaleet rullalle ensimmäisenä. Karhutassu työnsi palan sammalta naaraan eteen, ja pentu aloitti pyörittämisen. Hänen liikkeensä eivät kuitenkaan olleet yhtä sulavat ja varmat kuin Karhutassun. Huolimatta haparoivista liikkeistä, naaras yritti tehdä rullan yhtä nopeasti kuin Karhutassu, minkä vuoksi valmis pötkö ei näyttäny siistiltä rullalta vaan enemmänkin kasalta. Pihkapentu hymähti hiljaa toisen pennun yritykselle, mutta ei ehtinyt tarkkailla häntä enää kauaa.
"Pihkapentu, kokeile sinä pyörittää nämä sammalet rullalle", Karhutassu tokaisi ja osoitti hännällään pientä sammallaattaa, joka tuoksui vahvasti Naarmunenältä. Pihkapentu tajusi palan olevan klaanivanhimpien pedistä. Hän vilkaisi nopeasti Karhutassua, jonka oranssit silmät olivat liimautuneet häneen, ennen kuin asettautui sammaleen eteen ja alkoi pyörittämään sitä rullalle.
Karhutassun tekemänä rullan pyörittäminen oli näyttänyt helpolta ja vaivattomalta, mutta kun Pihkapentu yritti saada sitä kieritettyä honteloilla jaloillaan, se vain hajosi kerta toisensa jälkeen pentutarhan kovalle maalle. Pieniä sammalhippuja, roskia ja kissankarvoja varisi Pihkapennun eteen, ja häntä alkoi aivastuttaa. Hieman turhautuneena epäonnistumiseensa hän katsoi Taivaspennun tekemää rullaa toivoen saavansa vertaistukea. Naaraan pötkö näytti kuitenkin nyt jo paljon paremmalta. Pihkapentua harmitti, sillä hän ei pitänyt siitä, että oli huono kaikessa. Hän ei osannut taistella eikä vaania, ja näköjään hän oli myös ihan surkea pyörittelemään sammalia rulliksi. Kaikki johtui hänen pitkistä jaloistaan, joista ei ollut muuta kuin harmia. Kolli ei ollut edes nopea juoksija, vaikka niin olisi voinut luulla. Hän ei vain hallinnut jalkojaan ja kompuroi ihan tavallisessa kävelyvauhdissakin. Pihkapentu ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan yritti hammasta purren uudestaan. Hän tiesi, ettei kukaan osannut heti kaikkea ja jotta pääsisi soturiksi, täytyi harjoitella ankarasti. Kolli keskittyi kovasti tarttuessaan sammaleeseen tassuillaan ja yritti muistella miten Karhutassu oli rullannut palan sammalta. Tällä kertaa hän sai tassunsa tottelemaan itseään joten kuten ja sai kuin saikin rullan valmiiksi. Sammalpötkö näytti jopa melko siistiltä. Ylpeyden tunne rinnassa lämmitti Pihkapennun sisintä, kun hän katsoi valmista rullaa. Sitten hän pyöritti sen varovasti Karhutassun tekemän rullan viereen niin, ettei se hajonnut matkan varrella. Meripihkanväriset silmät keskittyneesti sirrissä Pihkapentu otti itselleen uuden palan sammalta ja alkoi hitaasti rullata sitä. Nyt työ sujui jo paljon paremmin, kun tekniikka alkoi luonnistua ja Pihkapentu tiesi, mitä tehdä. Pötkö oli jo melkein valmis, kun Taivaspentu päätti ilmestyä kuin tyhjästä kollin viereen ja pilata hänen rullansa.
"Miten menee?" naaras kysyi. Hänen äänensä oli kimakka ja innostunut. Pihkapentu hätkähti, sillä hän ei ollut huomannut pennun tuloa ja onnistui siksi pilaamaan rullansa. Oranssinruskea kolli tunsi turhautumisen pistelevän ihoaan ja ajavan pois ylpeyden, joka oli tuntunut niin mukavalta ja lämpimältä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt turhautumistaan ulospäin, vaan aloitti vain alusta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei Taivaspennun tarvitsisi tietää, että sammalrullien teko oli hänelle vaikeaa.
"Paremmin kuin äsken", Pihkapentu vastasi lyhyesti ja vilkaisi Taivaspentua. Naaras katseli hänen tassujensa liikkeitä tarkkaavaisesti pää kallellaan. Nyt kolli yritti tehdä rullan entistäkin paremmin, koska hän oli saanut yleisöä.
"On hienoa, että pääsimme oppimaan jotain jo ennen kuin olemme oppilaita", kolli sanoi pystymättä peittämään ylpeyttä äänestään. Sitten hän katsahti nopeasti Karhutassua, joka pyöritti juuri omaa rullaansa muutaman hiirenmitan päässä heistä, ja madalsi ääntään. "Olisi kyllä ollut hauskempaa, jos Karhutassu olisi opettanut meille taisteluliikkeitä."
Pihkapentu kunnioitti vanhempaa oppilasta, eikä tuollaisten ajatusten sanominen ääneen ollut helppoa. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille pienelle pettymykselle, joka nakersi hänen rintaansa. Taivaspennun silmät suurenivat aavistuksen, kun hän kuuli Pihkapennun sanat. Naaras ei kuitenkaan vastannut mitään.
Pihkapentu sai viimein rullansa valmiiksi, ja pyöritti sen sitten muiden valmiiden joukkoon. Hän katseli pentutarhaa mielissään, sillä se oli nyt siivottu vanhoista sammalista. Kolli katsahti Karhutassua, joka nyökkäsi heille tyytyväisenä, eikä hän kaikesta huolimatta voinut olla muuta kuin ylpeä.
“Käyn nyt viemässä nämä ulos”, Karhutassu sanoi ja osoitti hännällään sammalrullia, “ja tuon tänne samalla puhtaita sammalia. Sitten voitte auttaa minua tekemään uudet ja puhtaat pedit kaikille.” Pihkapennun silmiin syttyi innokas hehku, kun Karhutassu puhui ulos menemisestä. Ehkä he voisivat auttaa kastanjanruskeaa oppilasta viemään sammalet ulos leiristä? Samalla he näkisivät, millaista oli leirin ulkopuolella.
“Karhutassu?” oranssinruskea pentu kysyi varovasti. Karhutassu oli jo kumartunut poimimaan sammalrullia hampaisiinsa, mutta kääntyi nyt katsomaan häntä. Hänen oranssit silmät tuntuivat suorastaan hehkuvan pentutarhan hämärässä. Ne toivat Pihkapennun mieleen auringon oranssinkultaiset säteet, jotka siivilöityivät pentutarhan sammalverhon lävitse.
“Voisimmeko me tulla viemään sinun kanssasi vanhoja sammalia pois leiristä?” Pihkapennun ääni oli mielistelevä. Hän halusi todellakin päästä katsomaan, millaista leirin ulkopuolella oli. Leiristä poistuminen oli kielletty pennuilta, mutta ehkä he pääsisivät Karhutassun mukaan! “Yhdessä saisimme ne helpommin ulos.”


// 888 sanaa
Karhu? Taivas?