Lainetassu tunsi mielihyvää, kun Särötassukin alkoi jo vähän lämmetä Aamuraidalle ilkeilylle.
“Olen samaa mieltä. Minusta voisit vain kadota. Ainakin meille olisi enemmän riistaa, kun sinun kaltaisiasi turhakkeita ei olisi. En vain ymmärrä miten pystyt näyttää naamaasi jollain ‘tauolla.’ Todellinen Kuolonklaanilainen vaikka näääntyiso työssään, jotta saisi koko klaanin hoidettua”, Lainetassu murahti. Aamuraita näytti loukkaantuneelta ja se vasta Lainetassua villitsikin.
“Minusta olisi parempi jos kettu nappaisi sinut ruoakseen. Sen löyhkääjän elämä saattaa olla jopa parempi kuin sinun. Sitä vastaan taistellessa ainakin oppisi jotain. En ymmärrä miten voit elää itsesi kanssa. Vanhempasi olivat jo itsessään karmeita kissoja joten perimäsi on varmasti lähes sama. On vain ajan kysymys, että petät klaanisi”, naaras sihahti ja katsoi Särötassuun. Keksisikö hänen veljensä jotain hyvää lisättävää? Olisi hyvä jos keksisi. Lainetassu sai aina mielihyvää, kun sai nähdä puoliverisen kissan surullisena.
“Anteeksi, en tarkoittanut suututtaa”, Aamuraita naukaisi ja katsoi Lainetassuun ja sitten Särötassuun. Lainetassukin käänsi katseensa Särötassuun odottavasti. Hän toivoi, että kolli keksisi jotain hyvää sanottavaa vielä.

//Särö?

Minua alkoi heti epäilyttää oliko hyvä idea innostuttaa siskoani näin, koska nyt hän oli jo menossa Aamuraidan luo “näyttämään tälle kuuluvan paikan”. Kohautin lapojani ja vilkuilin Aamuraitaa ja Lainetassua vuorotellen pohtien oliko hyvä idea käydä soturin kimppuun mutta oletin kuitenkin, että Lainetassulta löytyi jotain järkeä, joten päätin suostua. En halunnut näyttää mitenkään olevani puoliveristen ja pettureiden puolella.
“Niin kai”, naukaisin vakaalla äänellä ja nyökäten. Lainetassu näytti hieman tyytyväisemmältä ja nousi. Seurasin häntä Aamuraidan luo.
“Hei kirppusäkki! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi? Sinun pitäisi olla hyödyksi klaanille, eikä vain kököttää siinä!” Lainetassu huudahti, kun lähestyi soturia. Iskin kasvoilleni hieman vihaisemman ilmeen ja seisoin sisareni takana näyttääkseni, että olin samaa mieltä. Aamuraita pudisteli päätään.
“Anteeksi. Tulin juuri partiosta ja otan hetken taukoa ennen kuin palaan tehtävieni pariin”, puoliverinen kammotus naukaisi.
“Tauon? Eivät oikeat soturit tarvitse mitään taukoja”, Lainetassu tuhahti halveksuvasti. Ärähdin ja vilautin hampaitani nopeasti. Lainetassu näytti hieman ylpeämmältä minusta.
“Ei puoliverisistä ole mitään hyötyä Kuolonklaanille”, sanoin itsevarmana. Halusin näyttää Lainetassulle, että osasin olla ilkeä.
//Laine?

Olin ollut niin älyttömän väsynyt, että nukahdin siihen Lepakkohuudon eteen parantajien pesän lattialle.

Heräsin unimaailmaan, jossa lunta tuprutti taivaalta ihan yhtä paljon kuin oikeassa maailmassa oli aikaisemmin tehnyt. Tajusin heti nähtyäni emon, että tämä oli unta. Ryntäsin Höyhenhallan luo ja puskin tätä. Hän kehräsi minulle ja katsoi minua suoraan silmiin.
“Hei, kultaseni”, naaras naukui ja tutun äänen kuuleminen sai kyyneleet tulvimaan silmistäni.
“Hei”, nau’uin takaisin tärisevällä äänellä ja painauduin kiinni emoon. Hän kävi makaamaan vierelleni lumeen ja olimme siinä vain kahden. Lumi ei tuntunut kylmältä vaan oikeastaan vain hiukan viileältä.

Emon turkin tuntu hävisi viereltäni ja tajusin heränneeni. Räpyttelin silmiäni pari kertaa tottuakseni parantajien pesän outoon hämärään valoon. Huomasin Lepakkohuudon katselevan minua, mutta heti kun hän huomasi minun katseeni hän käänsi omansa pois.
“Huomenta vain sinullekin”, naukaisin haukotellen heti perään. Lepakkohuuto naurahti.
“Huomenta”, hän vastasi ja katsoi käpäliään.
“Mikäs niissä käpälissäsi noin paljon ihastuttaa? Onko se loukkaantunut yksilö jo paremmassa kunnossa?” kysyin ja katsoin itsekin hänen loukkaantunutta etukäpäläänsä. Kaikki väsymys oli tiessään hyvien unien ansiosta ja olin taas valmis piikittelemään kollia täysillä.
//Lepa?

Kun keskusteli kohdistui Aamuraidasta puhumiseen, Lainetassu katsoi puoliveristä soturia silmät inhosta kimmeltäen. Hänen silmänsä olivat silkat viirut ja hänen karvansa nousivat pystyy itsestään.
“Haluaisin antaa tuolle kissalle ympäri korvien!” Lainetassu sihahti ja heitti häntäänsä. Hänen karvansa sojottivat nyt pystyssä, hänen pupillinsa olivat pienet viivat, naaraan korvat olivat luimussa ja kynnet painautuivat maahan. Inho kupli hänen olemuksestaan ja hän päästi murinaa katsellessaan naaraaseen.
“Hävettäisi olla hän. Miten hän edes kehtaa kävellä täällä kuin jokin klaanin kunnioitetuin soturi? Hänelle pitäisi näyttää, missä hänen paikkansa on, vai mitä sanot veliseni?” siniharmaa oppilas sihisi käärmemäisesti kääntämättä katsettaan mustasta naaraasta. Särötassu kohautti lapojaan ja vilkuili vuoroin Aamuraitaa ja Lainetassua.
“Niin kai”, hän naukaisi lopulta nyökäten. Lainetassu ei täysin arvostanut sitä, miten hänen veljensä oli vastannut. Hän olisi toivonut jotain hieman innostuneempaa, mutta se sai nyt kelvata. Naaras nimittäin nousi ylös ja asteli arvokkaasti kohti Aamuraitaa.
“Hei kirppusäkki! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi? Sinun pitäisi olla hyödyksi klaanille, eikä vain kököttää siinä!” Lainetassu huusi, kun lähestyi soturia.

//Särö?

Samaistuin Lainetassun sanoihin suuresti. Puoliveriset ja muutkin tuollaiset heidän kaltaiset petturit ja rääpäleet olivat aivan kamalia.
“Niinpä”, nau’uin ja nyrpistin nenääni. Jos jossain Henkäytähti oli oikeassa se oli se, että puoliverisiin ei voinut luottaa. He eivät olleet tarpeeksi hyviä mihinkään.
“Minusta Henkäystähti voisi hyvin karkottaa heidät kaikki mutta sitten meitä puhdasverisiä olisi aika vähän. Se on aika huolestuttavaa minusta”, sanoin hännänpää kääntyillen edes takaisin.
“Sentään kaikki nykyiset oppilaat ovat puhdasverisiä”, Lainetassu huomautti katsahtaen oppilaiden pesää.
“Tiesitkö muuten, että Aamuraidan isä oli täysi erakko? Mäyräkynsi vielä uhmasi Henkäytähteä ja tuli teloitetuksi. Minusta ihan oikein toimittu päällikkömme puolesta”, kerroin yrmeä ilme kasvoillani. Lainetassu näytti hurjistuvan.
“Samaa mieltä. En voi ymmärtää joitakin kissoja klaanissamme. Aamuraidan kuuluisi hävetä vanhempiensa puolesta. Hänet voisi minusta melkeinpä ajaa pois klaanista”, hän sanoi pudistellen päätään. Katsoin mustaan soturiin, joka istui aukion laidalla.
“Niin. Mieti nyt sitäkin kissaa, joka otti Mäyräkynnen kumppanikseen. Hän taisi olla Orvokki jokin. Hän ja hänen toinen poikansa *lähtivät* klaanista. *Lähtivät* mieti. He pettivät klaaninsa todella pahasti”, nau’uin paheksuvaan sävyyn. Lainetassu komppasi nyökyttelemällä ja huomasi myös Aamuraidan, jota olin hetki sitten katsellut. Palava viha siskoni silmissä antoi voimaa minulle.
//Laine?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 16kp -

AURA
Susimieli: 9kp -
Lammikkoloikka: 4kp -
Kaamoskukka: 17kp -
Kylmäliekki: 5kp -
= 35KP

AUROORA
Myrskymahti: 5kp -
Lampiväre: 6kp -
Loskalauha: 6kp -
Pimentovarjo: 109kp! - 2000KP täynnä, joten Pimentovarjosta tulee arvostettu. Ilmoitathan vieraskirjaan viimeistään 8.9. mihin taitoihin siitä tulleet laitat 2tp.
Salamasielu: 4kp -
= 130KP

ELANDRA
Sulkavirta: 19kp -
Lätäkkölempi: 4kp -
Tuhkajuova: 4kp -
= 27KP

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 38kp! -
Aaltosalama: 19kp -
= 57KP

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 9kp -
Lainetassu: 7kp -
= 16KP

SAAGA
Särötassu: 8kp -

UNTUVA
Tuimakatse: 16kp -

Aaltosalama oli palannut takaisin pienen sammalmytyn kanssa. Sulkavirta ei vaivautunut selvittämään, miten hänen ystävänsä oli saanut kuljetettua sammalet leirin vartijoiden ohi. Tärkeintä oli, että sammalet olivat nyt metsässä linnun luona. Sulkavirta alkoi muovata käpälillään sammalista petiä, johon varpunen voisi käydä lepäämään. Hän ei tiennyt olisiko se riittävän lämmin, mutta varmasti ainakin parempi kuin lumihanki. Kun peti oli valmis, Sulkavirta otti askeleen taaksepäin.
"Mene vain, se on sinulle", hän sanoi linnulle. Lintu ei liikahtanutkaan. Se tärisi paikoillaan ja pörhisteli höyhenpeitettään, kaiketi yrittäen pitää itsensä lämpimänä. Sulkavirta kurtisti kulmiaan ja otti askeleen lähemmäs pelokasta linturaasua. Se alkoi sirkuttaa ja yritti lähteä lähestyvää kissaa karkuun, mutta pakomatka päättyi lyhyeen, kun lintu mätkähti taas hankeen. Sulkavirta tarttui varovasti varpuseen kiinni hampaillaan, varoen puremasta liian kovaa. Lintu säikähti sitä ja alkoi räpiköidä. Sulkavirta irrotti välittömästi otteensa ja kavahti taaemmas.
"Ei tuo oikein näytä toimivan", Aaltosalama totesi kylmällä äänellä ja pudisteli vähän matkan päässä päätään. Sulkavirta kurtisti kulmiaan taas ja katsoi tuima ilme kasvoillaan ystäväänsä.
"No voisitko sitten auttaa minua? En minä ole mikään lintuekspertti! En ole edes moneen vuodenaikaan koskenut lintuihin. Tiedän vain sen, mitä Sinilintu on minulle kertonut", Sulkavirta tuhahti. Hänen kärsivällisyytensä alkoi säröillä. Hän halusi kovasti pelastaa linnun, mutta tehtävä tuntui olevan vaikeampi kuin hän oli ajatellut. Vastauksena hänen rukouksiinsa, yllättäen lintu loikki yhden jalkansa varassa kohti vuodetta. Se mätkähti pari kertaa nokalleen, mutta pääsi kuin pääsi lopulta sammalvuoteelle. Silmät säihkyen Sulkavirta käänsi katseensa Aaltosalamaan.
"Katso! Se toimii!" hän hihkaisi iloisena. Naaras alkoi välittömästi miettiä, mitä he sitten tekisivät tuolle linturaasulle.
"Me emme voi jättää sitä yksin tänne", Sulkavirta ilmoitti Aaltosalamalle, "voisimmekohan me vartioida sitä vuorotellen? Ehkä Sähkötuho tulisi myös apuun, jos pyytäisimme... Hänkin kunnioitti Sinilinnun toivetta ja ajatusmaailmaa, vaikkei ollutkaan niistä samaa mieltä. Mutta Varissulalle tai vanhemmillemme me emme voi kertoa, sillä he tuskin ymmärtäisivät ja tulisivat vain tappamaan tuon linnun."

//Aalto?

Lepäilin maakualusilla ja muistelin millaista oli olla kokoontumisessa.
*se oli ollut tosi kivaa! Olin tutustunut hiljaisuustassun kanssa tosi moneen eloklaanilaiseen! Kuitenkin mieleeni oli pintynyt vain Yksi heistä, enkä ymmärtänyt miksi. Eloklaanin melko tuore parantajaoppilas; Vienotassu! Olipa mielenkiintoinen nimi! Naaras tuntui ujolta ja hiljaiselta mutta ei se kuitenkaan kertonut mitään hänen nimensä alkuperästä, hänen nimensä voisi olla enemmin kainotassu! Tai ujotassu! Niiden merkityksen ainakin olisin ymmärtänyt! En usko että tuo naaras on koskaan ollut kovinkaan sosiaalinen*, mietiskelin. Venytelin raukeasti silmät umessa ja hyppäsin pois maakualusiltani ja kipitin ulos pesästä valmiina uuteen päivään. Huomasin yllätäen mestarini joten pysähdyin.
"Hei, Kamomillatassu, ajattelin viedä sinut tänään tarkistamaan rajat ja sitten saalistamaan", kolli maukui. Nyökkäsin ja tassutin tämän perässä ulos leiristä kunnes olimme aivan eloklaanin rajantuntumassa. Yllätäen kylmäliekki alkoi udella haistoinko mitään: miten typerä kysymys! Tietysti haistoin!
"Täältä on aika vaikea löytää muita hajujälkiä, kuin Eloklaanin omaa, mutta haistan minä myös jonkun linnun.” tuhahdan. Kylmäliekki nyökkäsi hyväksyvästi ja aukaisi taas suunsa.
"Miten sinulla menee muuten? Onko sinulla paljon kavereita?” kolli uteli. Jäin hetkeksi toljotamaan kollia.
"On, minulla on kaksi kaveria, tulisielu ja syöksyaskel ja myös hiljaisuustassu.. Minulla on kuitenkin jotain muutaakin kuin pelkää ystävyyssuhde hiljaisuustassuun ja syöksyaskeleeseen.. Onko se normaalia? Siis että tykkään kahdesta kollista samaan aikaan!" kerron. "Vieläpä kun toinen on nuorempi ja toinen vanhempi kuin minä itse..", lisään.
//kylmis? :3

“Ainahan minulla on aikaa kunnioitetulle sotasankarille”, Hilleripilvi naukaisi ja kumarsi pienesti, osittain leikillään, mutta hänen äänestään kuuluva arvostus oli aitoa. Hän vilkuili vaivihkaa ympärilleen ja huomasi Henkäystähden olevan matkalla pesälleen Pimentovarjo perässään. Sitten hän suoristautui ja katsoi Kaamoskukkaa silmiin tietäväinen virne naamalleen pyrkien. “Oi, minulla kyllä juoruja riittää. En vain voi kertoa niitä tässä tai joudun hankaluuksiin.”
Kaamoskukan silmät siristyivät kiinnostuneesti. “Ymmärrän. Mennäänpä käymään sitten pienellä happihyppelyllä.” Kollin komea, puuhkamainen häntä hipaisi ohimennessään Hilleripilven kuonoa, kun tämä lähti kävelemään edeltä leirin uloskäynnille. Hilleripilvi koko ajatuksensa ja tassutti viikset mielihyvästä väristen vanhemman soturin perään.
Soturit kulkivat jonkin matkaa peräkanaa partioiden tallomalla polulla, kunnes olivat päässeet tarpeeksi pitkän välimatkan päähän leiristä. He vaelsivat pääpolulta vielä syvemmälle metsään, jossa he olisivat varmasti riittävän kaukana ylimääräisiltä korvapareilta.
“Me kohtasimme tänään partiossa mäyrän”, Hilleripilvi aloitti, kun he olivat ottaneet mukavat asennot erään tuuheaoksaisen kuusen alla. Puun juurien ympärillä lunta ei ollut niin paljon kuin muualla. “Onnistuimme ajamaan sen tiehensä, mutta emme täysin tappioitta. Henkäystähti menetti nimittäin yhden hengen.” Täplikäs kolli tarkkaili tummaturkkisen soturin reaktiota. Sen pohjalta hän voisi itsekin päättää, miten suhtautuisi asiaan.

//Kaamos? ;)

“Ei paha. Ei lainkaan paha”, Lainetassu naukaisi, kun he olivat pienen kamppailun jälkeen irrottautuneet toisistaan Särötassun kanssa.
“Henkäystähti on minulle mainio mestari. Hän osaa pitää selvänä, että hänen käskyjään ei kierrellä”, siniharmaa oppilas naukui kiertäen veljeään pitäen eripari silmiensä katseen koko ajan hänessä, kuin olisi aikeissa hyökätä uudelleen. Hänen häntänsä heilui hitaasti juuri maanpinnan yläpuolella.
“Olisipa Henkäystähdestä tullut minun mestarini, tai vaikka Pimentovarjosta”, Särötassu naukaisi hiljaa päästäen pienen huokauksen. Lainetassu hymähti.
“Ärsyttäisi minuakin. Ajatella, jos olisin saanut mestarikseni jonkun aivan kokemattoman kissan; kuten vaikka Syöksyaskeleen tai Neilikkasydämen. Olisin ollut asiasta ikuisesti katkera. Toki en tiedä kuinka kauan sinun täytyy oikeasti olla soturi, ennen kuin voit saada oppilaan”, naaras naukaisi ja jäi taas aloilleen. Särötassu nyökkäsi hänelle eikä kumpikaan sisaruksista irrottanut katsetta toisistaan. Lainetassu päästi taas pienen huokauksen.
“Ajattele sitä, jos mestariksi olisi tullut puoliverinen! Tietysti tiedän, että he eivät voi saada oppilaita, mutta jos pystyisivät…” Lainepentu naukaisi ja värähti silkasta ajatuksesta, “yök, en halua edes ajatella asiaa.”

//Särö?

Tuhahdin naaraan ehdotukselle. Olin oppinut juuri ja juuri jotain perusteita taisteluun liittyen ja sitten sammalten keräämistä. Paljon. Sammalten. Keräämistä.
“Minun mestarini on Lampiväre. Hän ei oikein ole opettanut mitään hyödyllistä”, sanoin Lainetassulle madaltaen ääntäni ettei kukaan kuulisi. Lainetassu kohautti lapojaan.
“Voin kyllä näyttää tämän”, sanoin sarkastisesti ja kaapaisin tassullani eteenpäin niinkuin olin yhdellä harjoituskerralla oppinut. Lampiväre oli opettanut minut kaapaisemaan sammalia puusta ilman, että kaikki lika tulisi mukana.
“Onhan tuokin jotain”, sisar naukaisi. Kohautin lapojani.
“Sinun vuorosi näyttää jotain”, nau’uin.
“Selvä”, Lainetassu sanoi ja loikkasi kimppuuni tähdäten lapaani. En edes tajunnut, että hän oli hyökännyt kimppuuni ennen kuin tajusin, että makasin maassa Lainetassu päälläni. Muistin joitan alkeita taisteluharjoituksista ja tyrkkäsin Lainetassua etujalkaan, jotta pääsisin naaraan alta pois. Kierähdin pois mutta sain sisaren heti kimppuuni takomaan selkääni käpälillään. Loikkasin ylös ja eteen ja hyökkäsin sitten itse. Tähdäten Lainetassun etujalkoja kohti. Naaras ei ihan ehtinyt väistää ja sain hänet maahan mutta hetkessä hän oli jo jaloillaan ja minä jo huohotin rasituksesta.
//Laine?

Lainetassu tassutti takaisin leiriin rajapartiosta. Hänet oli nimitetty oppilaaksi ei niin kauan aikaa sitten. Nuori naaras oli ollut innosta soikeana, kun pääsi viimein oppilaaksi ja kaiken kukkuraksi hän oli saanut mestarikseen itse Henkäystähden! Lainetassun silloista onnea ei olisi saattanut mitata.
Lainetassu näki veljensä Särötassun, joka huomasi hänen tulevan leiriin. Kolli selkeästi halusi sisarensa tulevan seuraansa ja eihän se siniharmaata oppilasta haitannut. Hän talsi veljensä luokse, mutta huomasi, että tämän ajatukset eivät olleet selkeästi aivan sillä paikalla.
“Särötassu?” naaras kysyi ja tämä vaikutti palaavaan maan päälle. Hän vaihtoi heti asennettaan ja kysyi halusiko Lainetassu tehdä hänen kanssaan jotain.
“Toki, ei kai siinä mitään. Kysymys on vain se, mitä teemme?” nuori siniharmaa oppilas naukaisi istahtaen alas maahan siihen kohtaan, jossa lunta ei ollut paljoa. Hänen veljensä näytti hieman pohtivan ja Lainetassu teki samaa.
“Minusta voisimme ehkä tehdä jotain hyödyllistä? Jos vaikka opetamme toisillemme jo vähän sellaista, mitä mestarimme on meille opettaneet, jos toinen ei ole sitä vielä kerennyt opetella?” naaras ehdotti, ennen kuin Särötassu kerkesi ottaa puhevuoron.

//Särö?

Minut ja sisarukseni oltiin nimitetty oppilaiksi. Olin saanut mestarikseni Lampiväreen ja olin salaa aika kateellinen Lainepennulle, joka oli saanut Henkystähden. Olisin itse halunnut jonkun kokeneen kuten Pimentovarjon, Sähkötuhon tai Tuhkajuovan. Lampiväre ei ollut kovinkaan kokenut vaikka olikin ollut jo tovin soturina. Olisin mielelläni ottanut kenet vain kokeneemman kuin hänet mutta kai minun täytyi sitten tyytyä huonoon koulutukseen ja koittaa oppia muilta paremmin. Pitkän päivän - partion, pesän vaihdon ja ruokailun - jälkeen päätin vain suoraan mennä nukkumaan.

Koulutukseni oli edennyt hiukan viimeisen puolen kuun aikana. En siltikään ollut mitenkään hirveän tyytyväinen mestariini mutta ainakin hän kohteli minua ihan hyvin. Huomasin sisareni Lainetassun kävelemässä sisään uloskäyntitunnelista. Heilautin hänelle häntääni ja odotin, että naaras tulisi luokseni mutta unohdin hänet hetkeksi ja jäin tuijottamaan Henkäystähteä, joka tassutti oppilaansa perässä leiriin.
“Särötassu?” Lainetassu koitti saada huomioni pois päälliköstä.
“Ai niin”, nau’uin ja katsoin häneen.
“Haluisitko tehdä jotain kanssani?” kysyin koittaen hymyillä hieman. En oikein pitänyt hymyilystä mutta koitin hymyillä, koska muutkin tekivät niin kun olivat iloisia.
//Laine?

Susimieltä harmitti todella paljon, että hän oli onnistunut pahoittamaan Salamasielun mielen. Hän oli halunnut toiselle pelkkää hyvää, mutta oli onnistunut vain pilaamaan kaiken. Toinen ei varmaan haluaisi enää olla hänen ystävänsä.. Kaksikon ylle oli laskeutunut hiljaisuus, josta pilkukas kolli ei pitänyt. Susimieli ei kuitenkaan tiennyt mitä hän voisi sanoa tai tehdä, joten hän tyytyi vain olemaan hiljaa. Tovin päästä Salamasielu kuitenkin ehdotti, että he tekisivät Varissulalle jekun. Se kuulosti Susimielestä mainiolta idealta! Varissulan pitäisi oppia, että ketään ei saisi kiusata ja tämä oli varmasti hyvä tapa näyttää se. Susimielikin nojasi Salamasieluun, jotta hän kuulisi toisen paremmin. Sen lisäksi kolli myös piti läheisyydestä, se oli helpompaa kuin puhuminen. Susimielestä tuntui välillä, että muut kissat puhuivat vierasta kieltä. Sama asia, kuin hänen pitäisi puhua oravaa tai rusakkoa. Kolli ei kuitenkaan ollut koskaan sanonut asiasta, koska hän pelkäsi joutuvansa muiden kiusaamaksi.
“Millaisen jekun sinä haluat tehdä? Varissulan pitää todella oppia, että minun pa-parhaalle ystävälle ei puhuta noin!” Susimieli naukaisi tomerana. Hän ei ollut koskaan tehnyt jekkuja, mutta Salamasielu voisi varmasti opettaa häntä tekemään niitä. Hän oli kyllä kuullut muiden tekevän niitä, muttei ollut itse koskaan osallistunut niiden tekoon. Ne olivat aina vaikuttaneet niin monimutkaisilta tai ilkeiltä. Eikä kollisoturi halunnut olla muita kissoja kohtaan ilkeä. Hän halusi kaikille pelkkää hyvää ja aurinkoisia päiviä.

//Salami?

Salamasielu huomasi, miten Susimieli yritti puolustaa häntä Varissulan härnäystä vastaan. Kolli ei oikeastaan pitänyt siitä. Kuvitteliko Susimieli hänen olevan niin heikko ja raukkamainen, ettei hän selviäisi tummanharmaan soturin pienestä kiusoittelusta yksin? Oli loukkaavaa olettaa, että Salamasielu oli niin heikkohermoinen.
"Ei pahalla, mutta sinun ei tarvitse puolustella minua", kookas kolli huomautti partiotoverilleen viileästi. "Se on vain Varissulka. Selviän hänestä yksinkin."
Susimielen korvat lerpahtivat nolostuksesta.
"Ai, a-anteeksi. Minä vain ajattelin, että kun.. kun.. Varissulka oli sinulle niin ilkeä ja minä en halua, että sinulle tulee pa-paha mieli. Minulle tu-tulisi ainakin..", soturi lisäsi ja kuulosti hieman surulliselta. Salamasielu pyöräytti silmiään.
"No, ei tule."
Viileä hiljaisuus laskeutui kaksikon ylle. Salamasielun kasvoilla oli hapan ilme: hän ei todellakaan tarvinnut Susimielen tukea. Toisaalta, valkoisen kollin oli myönnettävä, oli ihan mukavaa, että soturi oli valmis puolustamaan häntä.
Partio eteni tylsässä tahdissa ja Salamasielun ajatukset alkoivat harhailla. Hän ei erityisemmin pitänyt Varissulasta. Vanhempi kolli oli nenäkäs ja ylimielinen, kaiketi vain siksi, että hänen isänsä oli päällikkö. Varissulka oli ärsyttävä ja ansaitsi Salamasielun mielestä pienen opetuksen.
Hän vilkaisi vierellään kulkevaa Susimieltä ja nojautui lähemmäs tätä ääntään madaltaen.
"Hei, mitä jos tehtäisiin Varissulalle pieni jekku?" hän ehdotti virnistäen. "Hän saisi oppia, keille ei kannata ryttyillä."

//Sushi?

Kaamoskukka soikki Hämärähallan edellä sulavasti kohti leiriä. Kolli oli ollut viime aikoina varsin kiireinen kolli, hänellä ei ollut aikaa mihinkään turhanpäiväisiin, kuten saalistamiseen. Onneksi hänellä oli Hämärähalla, joka oli toteuttanut kiltisti kumppaninsa tehtäviä, eli saalistanut hänen puolestaan.
“Koetahan nyt tulla reippaasti, ei klaanin parhaimmalla saalistajalla nyt pitäisi mennä näin pitkään metsällä. Minä luulin, että sinä olet hyvä saalistaja”, Kaamoskukka moitti toista tuhahdellen ja pudisteli päätään. Pitäisikö hänen todella nyt etsiä uusi saalistaja? Kun he pääsivät lähes leirin suuaukolle, kolli nappasi Hämärähallan suusta naaraan saalistamat saaliit ja harppoi toisen edellä leiriin. Kolli laski saaliit tuoresaaliskasan päällimmäisiksi ja kohotti häntäänsä ylpeänä.
“No, rakas. Älä näytä nyt tuollaista naamaa”, Kaamoskukka naukaisi ja puski Hämärähallaa suurieleisesti kaulaan. Hän kietaisi häntänsä naaraan oman ympärille ja hymyili hurmaavinta hymyään. Naaras mutisi jotain epäselvää kumppanilleen ja hymyili pienesti.
“Minä menen nyt, minun on puhuttava Hilleripilvelle. Yritä sinä keksiä itsellesi jotain kehittävää tekemistä”, Kaamoskukka naukaisi toiselle ja lähti hyvästejä sanomatta kohti täplikästä kollia. Hm, olisikohan Hilleripilvellä jotain juoruja?
“Iltaa, Hilleripilvi. Sattuukohan sinulla olemaan aikaa klaanin mahtavimmalle soturille? Ajattelin, että olisikohan sinulla jotain juoruja?” tabbykuvioinen kysyi mairealla äänensävyllä ja virnisti entiselle oppilaalleen. Hänen häntänsä heilui ilmassa jännittyneenä ja kollin viikset väpättivät. Hilleripilvi oli aina perillä klaanin tapahtumista ja Kaamoskukka saattoi luottaa toiseen hyvin. Hilleripilvi oli parasta mitä Kuolonklaanilla oli tarjota.

//Hilleripilleri? ;)

Pimentovarjo oli määrännyt Kylmäliekin ja kollikissan oppilaan, Kamomillatassun partioon. Kamomillatassun koulutus oli edennyt hyvää vauhtia ja se oli jo loppuvaiheessa. Naaraskissa oli todella etevä saalistaja ja harmaaturkkinen kissa oli ylpeä naaraasta. Vaikka Jääviilto ei ollutkaan samoilla linjoilla ja oli monesti moittinut Kylmäliekkiä turhankin lepsuista koulutusmenetelmistään. Kolli tunsikin sydämessään, että hän oli epäonnistunut oppilaansa koulutuksessa. Hänhän epäonnistui aina kaikessa, miksi tämä olisi minkäänlainen poikkeus? Kylmäliekin korvat menivät päänmyötäisesti luimuun, mutta pian sen jälkeen hän ravisteli päätään. Hän ei halunnut juuri nyt vastaanottaa Kamomillatassulta minkäänlaisia kysymyksiä. Olisi keskityttävä, niin Tuimakatse, joka oli valittu partion johtajaksi, ei pääsisi ainakaan huomauttamaan hänelle mistään. Kolli kääntyikin naaraan puoleen testatakseen toista. He olivat menossa tarkastamaan Eloklaanin ja Kuolonklaanin välistä rajaa, jonka jälkeen olisi aikaa saalistaa.
“Kamomillatassu, mitä sinä haistat?” Kylmäliekki kysyi naaraalta ystävällisellä äänensävyllä ja kallisti hieman päätään. Naaras alkoi maistella ilmaa mietteliäänä ja hetken päästä avasi suunsa:
“Täältä on aika vaikea löytää muita hajujälkiä, kuin Eloklaanin omaa, mutta haistan minä myös jonkun linnun.”
Kollisoturi nyökkäsi hyväksyvästi ja väläytti pienen hymyn onnistuneen suorituksen kunniaksi. Kamomillatassu oli todella taitava jäljittämään. Hän itse taas.. no, hän oli jo nyt oppilastaan huonompi.
“Miten sinulla menee muuten? Onko sinulla paljon kavereita?” Kylmäliekki kysyi Kamomillatassulta. Sen lisäksi, että oli tärkeää keskittyä koulutukseensa, niin hänestä oli myös todella tärkeää hoitaa sosiaalista elämää. Olisi tärkeää, että olisi läheisiä kissoja ympärillä.

//Kamomilla?

Kuljin inhoten nuoskalumen peittämää polkua. Edellisyönä oli pyryttänyt, mutta ilma oli ehtinyt jo lämmetä aamuksi. Nyt Kuolonklaanin reviirillä risteävät reitit olivat pehmeän, upottavan ja kostean valkoisen vaipan hautaamat. Vaikka inhosin kylmää, oli puuterimainen lumi siedettävämpi pohja, sillä se pakkautui tiiviiksi eikä kastellut turkkiani. Nyt minusta tuntui siltä kuin olisin kävellyt suolla. Astelin tarkasti edelläni kävelevän Kuuraturkin jättämiin jalanjälkiin, mutta pienen kokoni vuoksi en noussut tarpeeksi korkealle lumen pinnasta, jotta olisin välttynyt kastuneilta vatsakarvoilta. Värisin kylmästä ja kuulin hiljaisen, huvittuneen hymähdyksen edeltäni.
Aurinko oli oletettavasti jo huipussaan, vaikka sitä ei paksun pilviverhon takaa näkynytkään. Olimme Kuuraturkin kanssa päättäneet aamulla lähtevämme tylsyyttämme saalistamaan, sillä kummankin seuraava partio olisi vasta ensi yönä. Arvelin mustavalkoisen kollin suostuneen vain kohteliaisuuttaan: kuuluin niihin harvoihin, joille soturi sitä jakeli. Toisaalta Kuuraturkki tiesi, etten pahastuisi, vaikka hän ei vaivautuisi saalistamaan mitään. Olimmehan täällä ensisijaisesti toistemme seurana, emmekä niinkään ahkerien sotureiden rooleissa.
"Et taida välittää lehtikadosta", Kuuraturkki hymähti ja loikkasi polulla makaavan puunrungon päälle. Hänen jalkansa lipsahti lumen päällä, mutta soturi piti tasapainonsa ja hypähti rungon toiselle puolelle. Seurasin häntä hiukan vähemmän sulavasti.
"En", vastasin mulkaisten sohjoista maata, aivan kuin sillä olisi ollut tunteet joita loukata. "En pidä kylmästä. Ja lehtikadon aikaan klaani voi aina huonosti."
"Mutta ennen kaikkea et pidä kylmästä. Se on tärkein syy, niinkö?"
Siristetyt silmäni kohtasivat soturin harmaan katseen, kun tämä vilkaisi lapansa yli taakseen.
"Ei tietenkään. Lehtikadon aikaan riistaa on vähän ja taudit leviävät. Siinä ei ole mitään juhlimista."
"Mutta nimesit sen vasta toiseksi syyksi. Aivan ensimmäisenä sanoit, ettet pidä kylmästä. Eli sen voisi päätellä olevan sinulle tärkein syy vihata lehtikatoa. Eikö?"
Kollin sanat olivat niin älyttömät, että jouduin hetkeksi pysähtymään. Hänen silmissään loisti hienovarainen ilkikurisuuden pilke, joka kertoi halusta päästä nahkani alle. Siinä hän ei ollut koskaan onnistunut eikä onnistuisi nytkään.
"Älä saivartele", tuhahdin ja jatkoin sohjon keskellä tarpomista. Kuuraturkki hymyili ja suuntasi katseensa takaisin eteenpäin. Välillemme laskeutui rauhallinen, mukavan tuntuinen hiljaisuus. En ollut sellainen kissa, joka ei voinut sietää “kiusallisia” hiljaisuuksia; en kokenut tarpeelliseksi täyttää jokaista hetkeä puheella, jos sanomani ei ollut merkityksellistä. Silti pidin siitä, että Kuuraturkin seurassa saatoin huoletta olla vaiti jos siltä tuntui, eikä hän tuominnut minua kivikasvoiseksi tylsimykseksi sen perusteella.
“Olet viettänyt viime päivinä paljon aikaa Jääviillon kanssa”, mustavalkoinen kolli huomautti. Hänen kuononsa oli kohotettu ja huuli hiukan raollaan: soturi etsi ilmasta hajujälkeä. Yllätyksekseni hän siis aikoi metsästää.
Kohautin lapojani Kuuraturkin kysymykselle. En ollut kertonut hänelle Henkäystähden antamasta tehtävästä: en edelleenkään ollut sitä mieltä, että koko klaanin tarvitsi tietää asiasta. Enkä tahtonut hänen tietävän, kuinka kehnosti olin tehtävästä suoriutumassa. Varsinkin nyt, kun en ollut enää varma, saisinko enää edes Jääviillon apua. Olimme edellisenä päivänä riidelleet asiasta, enkä tiennyt, oliko soturi leppynyt. Itse en ainakaan ollut.
“En kai sen enempää kuin yleensäkään”, vastasin aavistuksen vältellen ja aloin itsekin etsiä riistan jälkiä. Lehtikato ei ollut vielä pitkälläkään, mutta saaliseläimet vaikuttivat jo nyt kadonneen koko metsästä.
“Vai niin. No, jos olet aikeissa ottaa uuden kumppanin, varoita minua ajoissa”, Kuuraturkki sanoi nuuhkien mietteliäänä hangella erottuvia pienen pieniä jalanjälkiä, jotka kuuluivat kenties hiirelle tai päästäiselle. Tuhahdin hiukan ärsyyntyneenä: vielä puuttuikin se, että minun ja Jääviillon välillä kuviteltaisiin olevan mitään muuta kuin molemminpuolista halveksuntaa. Tiesin, että Kuuraturkki vain vitsaili - ainakin osittain - mutta pelkkä ajatuskin tuollaisista huhuista sai minut ärtyneeksi.
“Sinä tiedät, että en pidä hänestä. Olet tuntenut hänet yhtä kauan kuin minä”, nau’uin löytämättä vieläkään riistaa. Kuuraturkki sen sijaan näytti selvästi löytäneen jäljen, ainakin päätellen siitä, että soturi oli nyt pudottautunut vaanimisasentoon. Madalsin ääntäni. “Hän on sietämätön.”
Hetken oli hiljaista, kunnes Kuuraturkin nopeat askeleet ja niitä seuraava saaliseläimen tuskastunut vikinä rikkoivat pysähtyneisyyden. Mustavalkoinen kolli asteli luokseni roikottaen suussaan hiirtä.
“Minä kun luulin, että sinusta useimmat kissat ovat sietämättömiä”, Kuuraturkki sanoi hiiren vaimentaessa hänen ääntään. Soturi tiputti sen maahan eteensä. “Ja jos muistan oikein, oli Turmaloikkakin sinusta sietämätön, ennen kuin aloit hänen kumppanikseen.”
Pyöräytin silmiäni kollin sanoille. Kerrassaan älytöntä.
“Jääviilto on sietämättömyydessään suorastaan ainutlaatuinen. Voin vakuuttaa, ettei suhtautumiseni häntä kohtaan ole lämmennyt sitten ollenkaan.”
Kuuraturkki oli aikeissa sanoa jotain huvittunut hymy kasvoillaan, mutta ennen kuin sanat pääsivät kollin suusta, otti yskänpuuska hänet valtaansa. Katsoin kulmat kurtussa, miten soturi kakoi ja haukkoi sitten henkeään.
“Oletko kunnossa?” kysyin kumartuen hänen puoleensa. “Tuo ei kuulostanut hyvältä.”
Kuuraturkki vain pudisti päätään ja otti askeleen kauemmas.
“Ei tuo ollut mitään”, kolli vakuutteli, mutta hänen äänensä kuulosti rohisevalta. Lehtikadon aikana klaanin keskuudessa yleensä mylläävät sairaudet, valkoyskä ja sen kuolettavampi muoto viheryskä, olivat minulle liiankin tuttuja. Vaikka lievemmätkin taudit levisivät kylminä aikoina helpommin ja monet kissat saivat niistä tartuntoja, en voinut olla huolestumatta siitä mahdollisuudesta, että kyseessä oli jotain vakavampaa.
“Oletko varma? Se kuulosti valkoyskältä”, sanoin mietteliäänä silmäillen kollia tutkivin katsein aivan, kuin olisin olemattomilla parantajan taidoilla kyennyt antamaan hänelle diagnoosin.
“Mistä lähtien sinä olet ollut alan asiantuntija?” Kuuraturkki kysyi ja köhäisi hiukan ääntään selvittääkseen. “Luulen, että olen vain vilustunut.”
“No, joka tapauksessa määrään sinua käymään Hehkuaskeleen luona. On parempi olla asiasta varma”, huokaisin ja valmistauduin palaamaan takaisin. Oli hänellä sitten pieni flunssa tai vaikeampi tauti, olisi parempi vältellä tätä kosteutta ja kylmyyttä. Heitin kiusoittelevan virneen olkani yli Kuuraturkin suuntaan.
“Sitä paitsi, jos kyseessä on valkoyskä, minun on pakko vapauttaa sinut kuuhuipun partiosta. Siitähän sinä pitäisit.”
Kuuraturkki tuhahti huvittuneena ja noukki hiirensä maasta. Kuulin hänen askeleensa takaani, kun lähdin kulkemaan leiriä kohti.
“Ehkä minun onkin toivottava, että olen sairas oikein kunnolla.”

Hehkuaskel kertoi, että Kuuraturkki oli sairastunut valkoyskään. Sanat vetivät minut hiljaiseksi. Kuuraturkki ei ehkä kuulunut rakastamiini kissoihin, mutta hän oli hyvää vauhtia matkalla ystäväkseni. Saatoin luottaa kolliin monissa asioissa eikä hän ollut huonoa seuraa ollenkaan. En siis halunnut menettää häntä.
Huokaisin syvään ja katsoin parantajanaarasta silmiin. Häntä ei Kuolonklaanissa arvostettu, mikä oli mielestäni väärin. Klaani olisi ollut hukassa ilman parantajia, eikä heidän työnsä ollut helppo. Kuka vain ei voinut ryhtyä parantajaksi. Siltikään en koskaan osoittanut varsinaista lämpöä Hehkuaskelta kohtaan, sillä en halunnut vaikuttaa liian tunteelliselta tai muista poikkeavalta.
“Tämähän on ensimmäinen tartunta, eikö?” kysyin vakavana. Hehkuaskel nyökkäsi.
“Kyllä, tältä lehtikadolta.”
“Ja voimme odottaa, että tartuntoja on vielä paljon edessä.”
“Luultavasti.”
Nyökkäsin parantajalle ja tämän asiantuntemukselle. Tästä saattaisi alkaa tuhoisakin valko- ja viheryskien aalto, jos emme olisi varovaisia ja hyvin valmistautuneita.
“Löytyykö sinulta tarpeeksi yrttejä? Seuraavat kuut tulevat olemaan vaikeita”, tuumin katsoen terävästi Hehkuaskelta. “Se, ettemme menettäisi yhtäkään kissaa viheryskälle tänä lehtikatona, on kenties liian kunnianhimoinen tavoite, mutta minimoisin mielelläni heidän määränsä.”
“Yrttejä kyllä riittää”, Hehkuaskel vastasi ja kuulosti hitusen ylpeältä. Hänen äänessään erottui myös varmuus, mikä teki minustakin luottavaisemman. “Mutta viheryskän leviämistä on vaikeaa estää. On täysin Pimeyden Metsän tahdosta kiinni, kuinka moni menettää taudille henkensä.”
“Vai niin”, tuhahdin kitkeränä. Itse uskoin, että meillä elävillä oli suurempi vaikutus tuleviin tapahtumiin. En kuitenkaan alkanut väittelemään Hehkuaskeleen kanssa asiasta enempää: mieltäni painoi Kuuraturkin selviäminen.
“Luuletko, että Kuuraturkin valkoyskä kehittyy viheryskäksi?” kysyin kykenemättä peittämään hienoista huolen sävyä äänestäni. Hehkuaskel näytti myötätuntoiselta, mikä jotenkin ärsytti minua. Kenties hän kuvitteli, että Kuuraturkki oli minulle suurikin rakkaus.
“En voi sanoa mitään varmasti”, naaras aloitti, “mutta on hänen toipumisensa kannalta lupaavaa, että tartunta huomattiin jo nyt. Sanoisin, että toistaiseksi ei ole syytä huoleen. Hän on hyvässä kunnossa eikä ole iäkäskään, ja levolla ja hoidolla hänen pitäisi parantua pian. Vaikka tauti kehittyisi viheryskäksi, mikä ei ole varmaa tai edes todennäköistä, olisi hänellä silti hyvät mahdollisuudet selvitä. En siis menettäisi yöuniani murehtiessa.”
Nyökkäsin jälleen parantajalle. Ei ollut siis oikeastaan syytä huolestua Kuuraturkin selviämisestä, ja tunsin jo oloni hiukan typeräksi, jopa hysteeriseksi. Valkoyskä ei ollut vakava sairaus, enkä muistanut kenenkään koskaan kuolleen siihen. Muutaman päivän toipumisen jälkeen Kuuraturkki palaisi marisemaan soturin tehtävistään.
“Hienoa. Ilmoita minulle, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia kumpaankaan suuntaan”, käskin, ja hetken mietinnän jälkeen lisäsin: “Oikeastaan voit ilmoittaa minulle myös siitä, ettei mitään muutosta tapahdu. Kyseessä on työnvieroksuja.”
Hehkuaskeleen silmissä oli huvittunut pilke.
“Selvä.”
Astuin sisään hämärään, yrtintuoksuiseen pesään. Kuuraturkki loikoili sammalilla aukion vasemmalla reunalla, eikä näyttänyt tippaakaan sairaalta. Jos Hehkuaskel ei olisi jo todennut hänellä olevan valkoyskä, olisin syyttänyt kollia oireidensa näyttelemisestä. Kuin hälventääkseen epäilyjäni tilastaan, Kuuraturkki yskäisi koristen.
“Vai ei mitään”, murahdin ja istuuduin sairasaukion toiselle laidalle, tarpeeksi kauas musatavalkoisesta soturista, jotta en itse saisi tartuntaa. Hän pyöräytti silmiään.
“Ei se tuntunut miltään”, Kuuraturkki vastasi ja alkoi rennosti sukia turkkiaan. “Sitä paitsi, kuulit mitä Hehkuaskel sanoi. Ei tämä oikeastaan olekaan mitään. Tokenen luultavasti harmittavan nopeasti.”
Oli minun vuoroni pyöräyttää silmiäni.
“Niin sopii toivoa. En todellakaan halua tästä lähtevän liikkeelle mitään sairausaaltoa. Et tiedäkään, kuinka se vaikeuttaa tehtävääni. Pitää etsiä sotureita sijaistamaan kipeitä, ja sitten he uupuvat eivätkä jaksa partioida. Sitten hekin sairastuvat ja kohta koko klaani on kaaoksen vallassa.”
Kuuraturkki pyyhkäisi tassullaan korvansa yli.
“Olet ehkä vähän dramaattinen.”
“En ole, vaan pessimistinen. Pessimisti ei pety ja osaa varautua pahimpaan.”
“Toisaalta pessimistit ovat tympeää seuraa.”
“Vai niin”, tokaisin siristäen silmiäni ja nousin seisomaan. “Minä tästä lähdenkin. Oikeastaan minun pitää muutenkin mennä. On löydettävä joku tilallesi partioon.”
Kuuraturkki noteerasi lähtöni vain välinpitämättömällä ynähdyksellä ja asettui loikoilemaan pedilleen mukavammin. Käännyin vielä ulkopuolella suuaukon vieressä istuskelevan Hehkuaskelen puoleen.
“Yrittäkää pitää klaanilaiset loitolla parantajan pesältä. Pyritään minimoimaan tartuntojen määrä”, sanoin ja kokenut parantaja nyökkäsi.
“Tietysti. On yritettävä hallita tilannetta vielä nyt kun se on hallittavissa.”
“Aivan”, naukaisin tyytyväisenä. Oli hyvä, että klaanilla oli parantaja, joka tiesi mitä teki. Harmittavaa oli, että Hehkuaskel oli jo melko iäkäs, ja hänen oppilaallaan Sumutuulella kestäisi monen monta kuuta päästä samalle tasolle.
Kiiruhdin etsimään Kuuraturkin korvaajaa partioon mieli kevyempänä ja kummallisen varmana. Jos olisimme tarkkoja ja varovaisia, saattaisimme välttyä monelta viheryskän aiheuttaneelta kuolemalta. Kenties olikin onni onnettomuudessa, että Kuuraturkki oli sairastunut.

Kuljin partion johdossa halki lumisen maan, jonka kirkas auringonvalo sai kimaltamaan. Taivaalla ei näkynyt pilvenharsoakaan, joten tuo kultainen kehrä pääsi loistamaan koko tienoon ylle. Se ei oikeastaan lämmittänyt eikä saanut luntakaan sulamaan, mutta nautin auringosta joka tapauksessa. Se muistutti minua siitä, ettei tämä lehtikato olisi ikuinen, vaan lämpimämmät ajat odottivat sinnikkäitä ja kärsivällisiä.
Odotusten vastaisesti Kuuraturkki ei ollut vielä parantunut. Kun päiviä oli alkanut kasaantua hänen sairauslomaansa, olin epäillyt, oliko soturi oikeasti kipeä. Parantajan pesään tekemäni vierailut kuitenkin aina kumosivat nämä epäilyt. Kollin ääni kuulosti jokaisella kerralla käheämmältä ja heikommalta kuin aiemmin, mutta viheryskän puolella hän ei vielä Hehkuaskeleen mukaan ollut. Halusin toivoa, ja ehkä jopa uskoin, ettei niin kävisi, ja hän toipuisi pian.
Leirin lähestyessä ohjasin partion sisäänkäynnin läpi ja annoin partiolaisille luvan syödä. Olin itsekin aikeissa suunnatta tuoresaaliskasalle, kun Hehkuaskel tuli minua vastaan. Naaraan ilme oli vakava ja ehdin jo hieman huolestua. Ei kai Kuuraturkki ollut näin yllättäen heittänyt veiviään?
“Kuuraturkin tila on huonontunut tänään”, parantaja kertoi mennen suoraan asiaan. “Onhan hänen tilansa huonontunut päivä päivältä, mutta minusta muutos on nyt radikaalimpi.”
Kurtistin kulmiani ja annoin Hehkuaskelen noudattaa minut parantajan pesää kohti.
“Miten niin radikaalimpi?” kysyin peläten parantajanaaraan vastausta. Hän vilkaisi lapansa yli minuun.
“No, herätessään hän vaikutti voivan hyvin. Tai, ei ainakaan merkittävästi huonommin kuin eilen”, mustaturkkinen naaras selitti. “Keskipäivällä hänen tilansa kuitenkin tuntui… no, romahtavan, vaikka se tuntuukin jyrkältä sanavalinnalta. Hänen kuumeensa nousi ja hän alkoi hourailla.”
Ennen parantajan pesää Hehkuaskel pysähtyi ja kääntyi puoleeni.
“Oletko varma, että haluat käydä katsomassa häntä? Luulen, että hänen tautinsa on kehittynyt viheryskäksi.”
Pelkkä taudin nimen kuuleminen sai minut jännittymään. Hehkuaskel oli kertonut, että valkoyskän ja viheryskän raja oli häilyvä, eikä ollut tarkkaa pistettä, jossa ne pystyisi erottamaan. Kuuraturkki oli siis nyt niin sairas, että Hehkuaskel kykeni antamaan hänelle uuden diagnoosin.
“Olen”, vastasin vilkuillen sisään pesään. “Olen hänen kumppaninsa. Sitä paitsi, en ole vieläkään saanut tartuntaa. Tuskin nytkään.”
“Ei se toimi noin”, Hehkuaskel pudisti päätään. “Toivoit, että parantajan pesällä käytäisiin mahdollisimman vähän. Eikö se koske myös sinua? Etenkin sinua? Olet varapäällikkö, sinulla ei ole varaa olla sairaana.”
Siristin silmiäni. Kyllä, niin olin toivonut. En kuitenkaan uskonut, että kellekään olisi mitään vaaraa siitä, jos aivan nopeasti pistäytyisin Kuuraturkin luona. Halusin todistaa hänen tilansa omin silmin.
“Tiedän, että olen käyttäytynyt ystävällisemmin sinua kohtaan kuin monet muut kuolonklaanilaiset”, sanoin matalalla, varoittavalla äänellä. “Se ei tarkoita, että sinulla on oikeus kyseenalaistaa päätöksiäni. Arvostan sitä mitä teet, mutta minä olen varapäällikkönä ja soturina yläpuolellasi arvojärjestyksessä, joten minä teen päätökset. Ja minä päätän, että haluan nähdä sairaan kumppanini.”
Hehkuaskeleen katsetta oli vaikea lukea. Hetken emmittyään hän luovutti ja astui pois pesän suulta päästäen minut sisään.
Näin hämärässä Kuuraturkin hahmon makaavan samassa paikassa kuin ennenkin. Ensin luulin hänen nukkuvan, sillä soturi ei kohottanut päätään sammalilta hänen viereensä istuuduttuani. Kun tarkastelin Kuuraturkkia lähemmin, huomasin hänen silmiensä olevan kuitenkin auki. Mustavalkoisen kollin kylki kohosi raskaasti hengityksen tahtiin ja hän näytti tärisevän hieman.
“Kuuraturkki”, nau’uin korotetulla äänellä, sillä jotenkin minusta tuntui, että kolli oli jossain kaukana. “Kuinka voit tänään.”
Kuuraturkin ääni oli niin hiljainen, että minun oli kumarruttava lähemmäs sen kuullakseni.
“En kaksisesti”, hän sanoi kähisevällä äänellään ja naurahti, mutta hänen hekotuksensa muuttui nopeasti korisevaksi yskänpuuskaksi. Hehkuaskel kiikutti soturille veteen kastetun sammalpallon, josta tämä joi heikosti yskimisen laannuttua. Katsoin parantaja terävästi.
“Miten tämä on mahdollista? Kun eilen kävin hänen luonaan, jaksoi hän sentään istua ja jutella”, murahdin pöyristyneenä. Hehkuaskel näytti aavistuksen loukkaantuneelta, kun hän kohtasi katseeni.
“Olen hyvin otettu siitä, että kuvittelet minun kykenevän ihmeisiin”, hän sanoi viileästi ja antoi Kuuraturkille uuden sammaltukon edellisen kuivuttua. “Lupaan, että olen tehnyt kaikkeni häntä hoitaakseni. Joskus näin vain käy.”
Purkaukseni hävetti minua hieman. Ei tietenkään ollut Hehkuaskeleen syy, että Kuuraturkin valkoyskä oli kehittynyt viheryskäksi. Tiesin, että naaras oli hyvä työssään. Kuuraturkilla oli vain huono tuuri.
“Olette niin vakavina, että… pelotatte minua”, Kuuraturkki ähkäisi ja väänsi kiusoittelevaa hymyä kasvoilleen. “Tänään on vain huono päivä.”
Hehkuaskel hymyili kollille lohduttavasti, mutta hän ei näyttänyt yhtään vähemmän huolestuneelta. Parantaja itsekin oli uskonut Kuuraturkin parantuvan pian. Hän oli selittänyt minulle, miten tauti paheni päivä päivältä, mutta sitten sairastuneen kunto lähtisi nousuun. Hehkuaskel oli odottanut, että muutos olisi parempaan, ei huonompaan.
“Älä yritä sanoa mitään, se vaikuttaa käyvän sinulle työstä”, naukaisin topakasti, mutta lämpimästi. “Kaikki on hyvin. Nyt sinun on vain levättävä. Et uskokaan, mitä vaikeuksia minulle aiheuttaa yhdenkin kokeneen soturin puuttuminen. Sinun on palattava tehtäviisi pikimmiten.”
“Pötyä”, Kuuraturkki tuhahti ja yskäisi perään. Hän oli aikeissa sanoa vielä jotain, mutta lopulta näytti päättävän, ettei se ollut voimien käytön arvoista. Soturi huokaisi syvään ja tunsin suurta sääliä tätä kohtaan. Uskalsin olla kuitenkin hieman toiveikas Kuuraturkin parantumisen suhteen, kun hän kohotti päätään ulos astellessani.
“Viheryskä ei onneksi ole kuolemantuomio”, Hehkuaskel sanoi, kun olimme potilaan kuuloetäisyyden ulkopuolella. “Moni on parantunut siitä. Kenties jopa useimmat, mutta en uskalla sanoa varmasti. Joka tapauksessa Kuuraturkilla on hyvät mahdollisuudet selvitä. Hänen on vain saatava levätä.”
Huokaisin syvään ja nyökkäsin. Parantajanaaraan sanat lievittivät hieman huoltani. Oli totta, ettei suinkaan jokainen viheryskään sairastunut kuollut siihen. Se oli vaarallinen ja usein kohtalokas tauti, mutta viheryskästä parantuminen oli aivan yhtä yleistä kuin siihen kuoleminen. Uskoin, että Kuuraturkki selviäisi.

Parin päivän päästä alkoi näyttää siltä, että olin oikeassa.
Tuon päivän jälkeen Kuuraturkin vointi oli huonontunut niin paljon, että kuvittelimme Hehkuaskeleen kanssa hänen varmasti kuolevan. Heikoimmassa kunnossaan Kuuraturkki ei näyttänyt edes tunnistavan minua. Hänen katseensa oli ollut lasittunut kuin kuolleella ja nenänsä tulikuuma korkean kuumeen seurauksena. Kolli ei ollut onnistunut sopertamaan muuta kuin järjettömyyksiä. Silloin olin tosissani kuvitellut, että menettäisin hänet.
Yllättäen Kuuraturkin vointi oli kuitenkin alkanut parantua. Hänen pohjalla käymistään seuraavana aamuna olin ollut varma kuulevani Hehkuaskeleelta huonoja uutisia tämän astellessa luokseni, mutta tilanne oli täysin päinvastainen. Kuuraturkin katse oli kirkastunut ja hän oli kyennyt puhumaan parantajalle. Soturi oli jopa juonut hieman vettä ja onnistunut syömään pari lehteä kissanminttua. Olin vieraillut hänen luonaan suunnatonta helpotustani peitellen, mutta aavistin Kuuraturkin huomanneen iloni.
Kuuraturkki oli alkanut tervehtyä ja samalla vierailuni hänen luokseen olivat tihentyneet. Hehkuaskel varoitteli minua edelleen siitä, miten helposti viheryskä levisi, mutta en voinut kuvitella mitään vaaraa olevan. Kuuraturkki oli kuitenkin tervehtymässä, ja hieman Hehkuaskelta haastettuani oli parantajakin myöntänyt, ettei tauti enää tässä vaiheessa tarttunut yhtä herkästi.
Mieleni oli siis kevyt, kun sinä iltana astelin parantajan pesälle. Yllätyksekseni en ollut ainoa Kuuraturkin vierailija. Sisällä huomasin nimittäin Salamasielun ja Loskalauhan, jotka istuivat isänsä vierellä. Valkoinen kolli oli parasta aikaa selittämässä, kuinka oli partiossa onnistunut käymään Latvaruusun hermoille viattomalla pilallaan, johon oli liittynyt oksin peitetty kuoppa. Loskalauha pysyi hiljaa ja näytti hieman häpeävän veljensä kommelluksia. Kolmikon katseet kääntyivät suuntaani, kun istuuduin heidän seuraansa.
“Koko perhe koolla”, Salamasielu sanoi virnistäen. “Harvinaista. Emolla on yleensä liian kiire ja sinä olet yleensä laiskottelemassa.”
“No no”, Kuuraturkki sanoi muka toruen, mutta hän ei vaikuttanut ollenkaan vihaiselta, pelkästään huvittuneelta. “Teen minä töitäkin. Mutta olet oikeassa, vietämme harvoin aikaa tällä porukalla.”
Se oli totta, teimme harvoin yhdessä mitään. Salamasielu tuntui syyttävän minuakin pelkästä kohteliaisuudesta, sillä tiesimme kaikki, että oikeasti este yhteiselle ajanvietolle oli Kuuraturkin etäisyys. Minusta oli hyvä, että kumppanini ei ollut liian läheinen veljesten kanssa, sillä en halunnut hänestä Turmaloikan korvaajaa. Lisäksi uskoin sen olevan Kuuraturkille helpompaa: ei varmasti ollu helppoa leikkiä isää toisen kollin pennuille. Etenkin, kun Kuuraturkin näkökulmasta pentujen isä saattoi olla joku klaanin jäsenistä.
“Harmittaako se teitä?” kysyin suoraan kahdelta nuorelta soturilta. Loskalauha näytti siltä, ettei hän oikeastaan halunnut käydä tätä keskustelua.
“Ei minua”, hän vastasi vältellen katsettani. “Ymmärrän, että teillä on kiireitä. Eivätkä muutkaan perheet vaikuta tekevän yhdessä mitään. Miksi meidän pitäisi?”
Kuuraturkin häntä näpäytti Loskalauhan nenää ja tämä siristi silmiään.
“Ai, etkö pidä isä-parastasi?”
Nuorempi soturi pyöräytti silmiään.
“Pidän, pidän.”
Kun Salamasielu alkoi selittää, kuinka itse oli kovin kiireinen partioiden ulkopuoliselta harjoittelulta, tyydyin seuraamaan keskustelua hiljaa sivusta. Se ei haitannut minua, oikeastaan nautin siitä. Minusta oli hauska katsella heitä, pientä perhettäni. Tunne ei ollut aivan sama kuin Turmaloikan ja ensimmäisen pentueeni kanssa, sillä välimme olivat heidän kanssaan olleet paljon tiiviimmät, mutta nautin tästä hetkestä joka tapauksessa. Kaipasin aiempaa perhettäni, ja Kuuraturkki, Salamasielu ja Loskalauha täyttivät osan heidän jättämästään aukosta.
Kun veljekset olivat tovin jutelleet Kuuraturkin kanssa, päätin, että kaksikon oli aika lähteä ja jättää meidät kahden.
“Teidän ei oikeastaan pitäisi olla täällä. En halua, että teistä kumpikaan saa viheryskää”, sanoin tiukasti ja aloin patistella nuorukaisia ulos.
“Ai, oletko itse sille immuuni?” Salamasielu tuhahti, mutta ei vastustellut. Pyöräytin vain silmiäni ja paimensin kaksikon tiehensä. Olisi parempi, etteivät he viettäisi liikaa aikaa sairaan kissan luona.
Käännyin takaisin Kuuraturkin puoleen. Hän istui sammalilla ja suki turkkiaan, joka oli päivien levon jälkeen sotkussa useasta kohtaa. Soturi oli varmasti kyllästynyt olemaan jumissa parantajan pesällä, vaikka hän ei partioimisesta pitänytkään.
“Mukavaa, että he pistäytyivät”, Kuuraturkki sanoi turkinhoitonsa lomassa. “Täällä on ollut pitkäveteistä.”
“Eikö minun seurani riitä?” kysyin hymyillen. Mustavalkoinen soturi hymähti huvittuneena.
“Tietysti riittää. Mutta on hyvä tietää, että olen kaivattu.”
Välillemme laskeutui jälleen hiljaisuus. Olin helpottunut siitä, että Kuuraturkki oli tervehtynyt juuri kahden poikani vuoksi. Soturi oli hoitanut isän roolinsa hyvin. Oikeastaan se ei aina vaikuttanut pelkästään roolilta. Minusta tuntui, että hän tosissaan piti heistä, ja kaksikko piti hänestä.
“Olen kiitollinen siitä, miten olet kohdellut heitä ominasi”, nau’uin hiljaisella äänellä varmistettuani, etteivät parantajat kuulleet. Kuuraturkki keskeytti turkkinsa sukimisen ja siirsi huomionsa minuun.
“No, ei heistä paljoa vaivaa ole”, hän sanoi mietiskellen. “Ja no… Enhän minä ole pelkästään hyvästä tahdostani heidän isäänsä leikkinyt. Muistatko, mitä lupasit minulle?”
Keskustelu, jonka olimme käyneet saatuani tietää odottavani Salamasielua ja Loskalauhaa, tuntui kovin kaukaiselta. Muistin kuitenkin, mitä olin hänelle luvannut.
“Palveluksen.”
Kuuraturkki nyökkäsi.
“Niin. Aion kuitenkin vielä säästellä sitä pahan päivän varalle.”
“Fiksua.”
En ollut ajatellut tuota lupaustani pitkään aikaan. Aluksi olin pelännyt, mitä kolli mahtaisi keksiä pääni menoksi, mutta kun aika kului eikä hän pyytänyt mitään, olin unohtanut koko asian. Kuuraturkki ei selvästi ollut. Ja vaikka olimme jonkin sortin tovereita, en luottanut häneen tässä asiassa. Enkä pitänyt siitä, että olin jollekin velkaa.
“Joka tapauksessa, olisin hyväksynyt vähemmänkin… isällisyyden”, sanoin hetken päästä. “He pitävät sinusta. Ja minusta tuntuu, että sinäkin pidät heistä.”
Kuuraturkki kohautti lapojaan.
“No, ovat he aivan kelpo seuraa. Heistä on kasvanut hienoja sotureita.”
Kuvittelinko vain, vai kuulostiko kolli hieman ylpeältä? Hän ei ehkä ollut ollut joka hetki läsnä, mutta Kuuraturkki oli seurannut kaksikon kasvua. Ei ollut ihme, että hän oli hieman kiintynyt heihin.
“Niin on”, nau’uin ylpeänä. “Varmasti siitä on osin kiittäminen sinua.”
Pesässä alkoi olla jo niin hämärää, että Kuuraturkin mustavalkoinen turkki sekoittui kallioiseen seinämään. Aurinko oli varmasti jo laskenut. Muistin, että olin aikonut johtaa huomisen aamupartiota, joten minun olisi parempi lähteä pian nukkumaan.
“Hyvää yötä”, sanoin ja nousin seisomaan. Kuuraturkin hahmo näkyi asettuvan sammalilleen.
“Hyvää yötä.”
Astelin ulos pesästä. Ehdin silmäkulmastani nähdä, miten Hehkuaskel toi Kuuraturkille yrttejä sekä kostutettua sammalta. Olin kiitollinen parantajalle siitä, miten hyvin hän oli pitänyt kumppanistani huolta. Samalla tartunnat olivat pysyneet kurissa. Kun asetuin omalle makuusijalleni nukkumaan, tunsin oloni helpottuneeksi.

En herännyt aamuauringon säteisiin, kuten olin odottanut, vaan hätäiseen kuiskaukseen korvani juuressa. Joku kutsui nimeäni, ja minun kesti hetki havahtua puoliunisesta tilastani ennen kuin tajusin kissan olevan Hehkuaskel.
“Herää, Pimentovarjo.”
Räpyttelin uniset silmäni auki. Kun kohtasin Hehkuaskeleen katseen, tuntui kuin kylmä kivi olisi pudonnut vatsaani. Hänen katseestaan näin, että jokin oli pielessä, pahasti pielessä. Kiiruhdin jaloilleni ja annoin parantajanaaraan johdattaa minut ulos pesästä kuun loisteeseen.
“Kuuraturkki on kuollut.”
Katsoin mustaturkkista naarasta hölmistyneenä. Ensin kuvittelin, etten ehkä ymmärtänyt hänen sanojaan, että väsymys heikensi järkeäni ja olin käsittänyt jotain väärin. Kun tajusin, että olin kuullut hänen sanansa oikein, en suostunut uskomaan häntä.
“Miten niin kuollut?”
Hehkuaskel pudisti päätään katse tassuissaan.
“Heräsin keskellä yötä. En kuullut hänen hengitystään, ja kun kävin katsomassa, hän oli kuollut.”
Hehkuaskeleen selitys ei tuntunut käyvän järkeen. Olinhan aivan vasta edellisenä iltana käynyt Kuuraturkin luona. Hän oli ollut tervehtymässä, parhaassa kunnossaan moniin päiviin. Ei tuntunut mahdolliselta, että hän olisi niin vain kuollut.
En jäänyt odottelemaan parantajaa vaan kiiruhdin yrtin tuoksuiseen pesään, jossa Kuuraturkki oli jo tuttu näky. Hän makasi edelleen sammalillaan siinä missä aina ennenkin, mutta hän ei nostanut katsettaan minuun, kun istuuduin hänen vierelleen. Sumutuuli, Hehkuaskeleen oppilas, istui mustavalkoisen soturin vierellä.
Kuuraturkin silmät olivat kiinni ja hänen kasvoillaan oli levollinen ilme. Oikeastaan hän näytti siltä kuin olisi vain nukkunut. Minun oli räpyteltävä silmiäni estääkseni kyyneleiden tulon, kun huomasin hänen siistin turkkinsa. Aivan, kuin Kuuraturkki olisi sukinut turkkinsa juuri tätä varten, jotta hän näyttäisi hyvältä viimeisinä hetkinään ja matkallaan Pimeyden Metsään.
“En ymmärrä. Luulin, että hän oli parantumassa”, sanoin heikolla äänellä. Hehkuaskel istuutui viereeni.
“Niin minäkin. Mutta viheryskä on arvaamaton, eikä hän ollut vielä terve”, iäkäs parantaja selitti ääni myötätuntoa täynnä. “Kuolema ei ole aina mikään suuri, näyttävä tapahtuma. Se saattaa tulla yllättäen.”
Tunsin oloni typeräksi. Kuinka olin saattanut kuvitella, että Kuuraturkki olisi jo selvillä vesillä? Olisin saanut olla helpottunut vasta sitten, kun soturi olisi turvallisesti takaisin tehtäviensä parissa ja Hehkuaskel olisi julistanut hänet terveeksi. En ollut parantaja, en tiennyt näistä asioista mitään, joten miksi ihmeessä olin kuvitellut Kuuraturkin hetkellisen kunnon kohoamisen merkitsevän mitään?
Seuraavana iltana Kuuraturkin ruumis tuotiin leirin aukiolle. Seisoin Salamasielun ja Loskalauhan kanssa lähimpänä häntä. Veljekset olivat hiljaa, Salamasielukin: valkoisen kollin kasvoilla oli murtunut ilme. Loskalauhan piirteet näyttivät tyyniltä, mutta tiesin hänenkin surevan isäänsä. Tuskin kumpikaan oli odottanut, että Kuuraturkki kuolisi näin yllättäen. Vielä edellisenä iltana he olivat istuneet isänsä kanssa ja jutelleet niitä näitä joutavia. Aivan kuten minä, Salamasielu ja Loskalauha olivat kuvitelleet Kuuraturkin vielä paranevan, mutta Pimeyden Metsä oli päättänyt toisin.
Ainakin hän kuoli rauhassa, lohdutin itseäni. Kuuraturkin kasvoilta ei ollut erottanut kipua: hän oli ilmeisesti vain nukkunut pois. Viimeisenä iltanaan hän oli viettänyt aikaa minun ja kasvattipoikiensa kanssa. Ei ollenkaan hullumpi tapa kuolla.
Asetuin makaamaan Kuuraturkin ruumiin vierelle Salamasielun ja Loskalauhan kanssa. Hänen turkkinsa tuoksui rosmariinilta, eikä enää sairaalta, kuten parantajan pesässä. Painoin pääni hänen turkkiinsa ja huokaisin syvään. En itkenyt hänen vuokseen, sillä Kuuraturkki ei ollut koskettanut sydäntäni sillä tavalla. Hän oli kuitenkin ollut hyvä ystävä ja kumppani, ja jäisin kaipaamaan häntä. Olin tyytyväinen siihen, että olin valinnut juuri hänet kumppanikseni. Toivoin hänelle mutkatonta matkaa Pimeyden Metsään.

Juostessaan pimeän metsän poikki Aaltosalama kirosi mielessään sitä hetkeä, jona oli suostunut lähtemään “pienelle seikkailulle” Sulkavirran kanssa reviirin ulkopuolelle. Jos hän olisi keksinyt ehdottaa heille jotakin aivan muuta tekemistä tai edes eri suuntaa, hänen ei olisi tarvinnut nyt pohtia päätään kipeäksi sillä, miten saisi kuljetettua leiristä sammalta pohjoisrajalle asti herättämättä turhaa huomiota.
Vielä leirin sisäänkäyntitunnelin läpi sujahtaessaankaan naaras ei ollut keksinyt ratkaisua pulmaansa. Hän puuskutti hiljaa juostuaan koko matkan takaisin ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
Yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus. Se vain tarkoittaisi hänen ja Varissulan kannalta hieman epämukavampaa ensi yötä.
Hän meni soturien pesälle, jossa osa sotureista oli jo käpertyneenä vuoteisiinsa. Varissulka ei onneksi näkynyt vielä tulleen takaisin, joten hän saattoi livahtaa heidän vuoteensa luo ja ryhtyä nyhtämään siitä pehmuketta mukaansa. Ellei hän olisi ollut niin kamalan kiihdyksissä koko lintujupakasta, hän olisi varmaankin ruvennut jo murehtimaan sitä, mihin hänen kumppaninsa oli jäänyt.
Kerättyään mielestään tarpeeksi sammalta pikkulinnun petitarpeiksi hän kiirehti äkkiä ulos pesästä ennen kuin joku ehtisi ruveta kyselemään, mitä hän oikein puuhasi. Mielessään hän oli jo kehitellyt selitystä käytökselleen: hän kertoisi kaikille uteliaille vievänsä karvapalloista tahmaisia sammalia ulos. Hieman hölmö sepitys kyllä, mutta tarpeeksi uskottava tähän hätään.
Leirin ulkopuolelle päästyään Aaltosalama varmisti vielä, ettei muita ollut lähettyvillä, ennen kuin lähti kulkemaan tasaista ravia sammalet suussaan siihen suuntaan, jossa Sulkavirta odotteli linnun kanssa.

Perilä Aaltosalaman tassut vapisivat hieman väsymyksestä, sillä lumessa liikkuminen oli monin verroin työläämpää kuin lumettomana aikana. Hän löysi Sulkavirran kuusen alta yhä pikkulintua vartioimasta.
Kun hän työntyi oksien alle, raidallisen naaraan kellertävän vihreä katse singahti häneen kuin tämä olisi pelännyt jonkun muun tulevan. Ystävänsä tunnistaessaan tämä rauhoittui.
“Tämä saa luvan kelvata”, Aaltosalama murahti pudottaessaan sammalmytyn Sulkavirran tassujen juureen. “Voin henkilökohtaisesti vahvistaa, että nämä sammalet ovat hyvät nukkumista varten ja pitävät lämpinä. Varissulkakin olisi samaa mieltä. Hän vain ei arvostaisi sitä, jos tietäisi minun tuoneen osan meidän vuoteestamme riistalle.” Hän vilkaisi lintua ja lipaisi viiksiään, ennen kuin istuutui alas ja rupesi pesemään tassujaan. Hän yritti tukahduttaa nälkänsä, joka vain yltyi hänen kuvitellessaan, miten monen kissan vatsat tuo pulska varpunen täyttäisi.

//Sulka?

Jos joitain kissoja Lammikkoloikka suorastaan inhosi, niin omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä pursuavia kissoja. Ja Myrskymahti vaikutti juuri sellaiselta kehuskellessaan omia taitojaan. Lammikkoloikka tuhahti toiselle hieman halveksuvasti, mutta ei sanonut mitään. Hän oli sitä mieltä, että ei ollut sotureiden tehtävä jatkuvasti kerskua omilla taidoillaan. Sitä paitsi pienimmät uhat ulvoivat eniten, joten mahtoikohan harmaaturkkinen olla edes kovinkaan kummoinen saalistaja?
“Ainoa mitä sinun tarvitsee tietää on, että minä hoidan kyllä hommani. Se onnistuu ilmankin jatkuvaa suunsoittoa”, harmaaturkkinen naaras naukaisi ja katsahti klaanitoveriinsa vakavalla katseella. Miten Myrskymahti todella oli häntä vanhempi kissa? Ei uskoisi, Lammikkoloikka ajatteli nyrpeänä. Hän kuitenkin elätteli toiveita siitä, että Myrskymahtikin oppisi nöyryyttä. Se oli hyvän soturin ominaisuus eikä ilman sitä voisi edes olla hyvä soturi. Taidoilla ei tekisi mitään, jos henkinen puoli olisi kesken. Naaaras silmäili puita mietteliäänä ja hänen katseeseensa osui pörröhäntäinen orava. Lammikkoloikassa oli kuitenkin kilpailuhenkisyyttä ja hän ei halunnut, että tuo suutaan soittava mukamas soturi kantaisi leiriin enemmän saalista. Se olisi niiin noloa, Lammikkoloikka mietti ja hänen ajatuksiinsa eksyi myös Tuhkajuova. No, ehkä juovallinen naaras ei välittäisi siitä kuka toisi eniten saalista leiriin. Mutta tuon oravan naarassoturi oli päättänyt hakea, vaikka kiipeileminen ei kuulunutkaan hänen vahvuuksiinsa.
“Tuo orava on sitten minun saalis”, Lammikkoloikka totesi hiljaisella ja viileällä äänellä. Hänen hännänpäänsä heilui kuitenkin jännittyneenä ja hän halusi jo päästä saalistamaan! Mutta ehkä jopa tärkeimpänä, hän halusi päästä todistamaan taitonsa ja palauttamaan tuon keskenkasvuisen pennun takaisin sinne minne hän kuului; alimmalle tasolle. Lammikkoloikassa oli myös kilpailuhenkisyyttä, vaikka hän ei antanutkaan sen näkyä. Sisimmässään hän kuitenkin odotti, että pääsisi löylyttämään tuon kirppukasan ja näyttämään tuolle oman paikkansa.

//Myrsky? ;)

Yksinäisyys. Sinulla voi olla sellaisia, joille voit puhua. Sellaisia, joille murahdat jokaisena sarastavana aamuna huomenen. Vaihdat päivittäin muutaman sanan siellä täällä. Tiedätte toisenne. Iän. Nimen. Elämän tarinan. Paikan klaanissa. Sitten on niitä, joista et tiedä paljoakaan, mutta joita kohtaat silti. Päivittäin. Halusit tai et.
Yksinäisyys. Se ei ole välttämättä siinä muodossa, mitä se monelle merkitsee. Pentu voi tuntea yksinäisyyttä, kun vanhemmat eivät juuri sillä hetkellä ole lähellä. Oppilas voi tuntea yksinäisyyttä, jos hänet on eristetty porukasta. Soturi voi tuntea yksinäisyyttä, jos hän ei ole löytänyt tovereita. Tai ei uskalla aukaista suutaan. Klaaninvanhin voi tuntea yksinäisyyttä, jos hän on jo menettänyt kaiken. Vanhemmat. Sisarukset. Ystävät.
Yksinäisyys. Se on paljon enemmän kuin, että olisi yksin. Erakoiden elämä voi hyvinkin olla yksinäistä omassa merkityksessään. Klaanissa ei voi olla koskaan yksin. Se ei ole edes mahdollista kaikkien klaanitovereiden ympäröimänä. Siitä huolimatta, yksinäinen voi olla.

Jokainen askel tuntui edellistä raskaammalta. Korvanpäitä poltteli armoton pakkanen, joka pureutui kynsin hampain kiinni kuin aikeenaan tehdä niistä käyttökelvottomat. Pakkasen koventama kinos raapi paikoitellen vatsaa, jos jossain kohdassa hanki alkoi yhtäkkiä upottamaan. Jylhät kuuset kohosivat ympärillä luoden turvaa, ja aurinko oli pian väistymässä kuun tieltä. Hämäryys oli jo valloittanut kuusikon.
Tarve päästä leiriin tuntui kehossa. Ehkä se laittoi ajatukset poukkoilemaan ja tutkimaan asioita, jonne ne eivät olleet ikinä aikaisemmin uskaltaneet. Ne yllättivät. Yllättivät, vaikka minunhan ajatuksia ne olivat. Ei ollut syytä yllättyä - ja silti tein niin.
Minua ei ollut koskaan häirinnyt se, ettei minulla ollut perhettä samalla tavalla kuin muilla. Eikä minua ollut koskaan häirinnyt se, että muiden suhteet vaikuttivat huomattavasti syvemmiltä. Vasta iän ottaessa kiinni olin alkanut kiinnittämään enemmän huomiota siihen, miten muut tätä elämää elivät. Teinkö jotain väärin? Olisiko minullakin pitänyt olla perhe?
Leiri alkoi erottumaan edessäpäin. Vielä pystyi tunnistamaan vain ääriviivat hämärässä. Onneksi kuu auttoi valaisemaan reitin. Taivaalla loistavat tähdet liittyisivät paremmin sen seuraksi, kunhan tulisi varsinaisesti pimeää.

Saatoin huokaista helpotuksesta, kun pääsin käpertymään sotureiden pesässä sammalvuoteelleni. Muista huokuva lämpö sai pesän yllättävän mukavaksi, vaikka öisin pakkanen oli pahimmillaan. Muiden tuhinan seassa ei ollut yksinäistä. Päinvastoin. Toisten läsnäolo sai vaipumaan uneen hetkessä.
Herääminen ei ollut yhtä riemukasta. Vierustoverit olivat todennäköisesti lähteneet jo aikaisin suorittamaan velvollisuuksia. Kylmyys oli ehtinyt jo iskeä kylkiin, luihin ja ytimiin, vaikka nukahtaessa olo oli ollut oikein lämpöinen.
Punkaisin itseni istumaan. Jäsenet eivät tahtoneet herätä lehtikadon aikaan. Toisaalta, en minä mistään nuorimmasta päästä enää ollutkaan. Tietenkin koleus vaikeutti siihen, miten päivä käynnistyi. Enempää odottelematta verrytellen lähdin liikkeelle. Aurinkohuipun partioon oli vielä aikaa, mutta sitä ennen ehtisi tankata tuoresaalista. Auringonnousun metsästyspartio olisi luultavasti pian takaisin, ellei ollut jo.

Pikkukaaoksen johdolla sukelsimme leirin ulkopuolelle piikkihernetunnelin syvyyksistä. Aurinko loisti kirkkaana taivaalla ja silmiin jopa sattui sen heijastuminen vitivalkeasta hangesta. Räpytellen silmiäni yritin pysytellä naarassoturin perässä. Pieni likaisenvalkea naaras taas jolkotteli minun perässäni. Hohtosulka oli hänkin määrätty aurinkohuipun rajapartioon.
“Suunnataan Lehtikuusilaakson takamaille ja jatketaan rajaa ukkospolun suuntaan”, Pikkukaaos puuskutti askeliensa lomasta. Murahdin hyväksyvän vastauksen vanhemmalle soturille. Hohtosulka pysyi hiljaa. Harvemmin ruskeasilmän näki normaaliasetelmissa muiden kuin Tummasielun kanssa. Ei siinä. Ei minulla sitä mitään vastaan ollut - kunhan pohdin aikani kuluksi.
Reitti rajalle oli onneksi selvä, sillä edellisen partion rajalla käynnin jälkeen ei ollut satanut lunta. Pystyimme seuraamaan valmiiksi asteltua polkua, joka lyhensi partiointiin käytettävää aikaa varmasti ainakin puolella. Lehtikadon aikaan liikkuminen yleensä hidastui ellei kyseessä olleet kunnon kerstehanget. Myös ympäristö vaikutti siihen, miten lumi sattui asettumaan.
“Pidetään ripeä tahti yllä, että päästään ajoissa takaisin leiriin. Minulla on vielä saalistuspartio edessä!” Pikkukaaos naukaisi, kun ehdimme juuri suunnata ohi Lehtikuusilaakson.
“Tuskin sinun tarvitsee meitä hoputtaa”, sanoin vastaukseksi ja tummanruskea soturi hymähti hivenen huvittuneesti, kunnes taas vakavoitui ja keskitti katseensa edellä avautuvaan maisemaan.

Rajapartio sujui Pikkukaaoksen toiveen mukaan ripeästi, mikä selvästi miellytti partion johtajaa. Takaisin leirissä etsin tuoresaaliskasasta itselleni purtavaa, ja Hohtosulka näytti tekevän samoin. Tiemme kuitenkin erosivat tuoresaaliskasan jälkeen, sillä naaras kiirehti hiiren retale suussaan juuri sotureiden pesästä astelleen oranssisilmäisen kollin luo. Tummasielu näkyi naukaisevan jotain ja kaksikko pian kiirehti sivummalle aterioimaan.
Orava hampaissani etsin itselleni sopivan paikan muiden tarkkailuun ja ateriointiin. Uppouduin taas mietteisiini samalla, kun yritin nyhtää jo haalentunutta lihaa irti luista. Mielessäni tiesin koko ajan, että tämä tulisi olemaan päivän viimeinen ateria, ja vasta seuraavana aamuna voisin herätä vatsa kurnien uuden tuoresaaliin kimppuun.
Nokka ei tuhissut kauaakaan, kun orava oli hävinnyt edestäni ja jäljelle oli jäänyt vain jäänteet ja tuuhea häntä. Huomasin Mäntyviiksen kyöräävän pentuja takaisin pentutarhan lämpöön. Samassa nousin itsekin tassuilleni ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Niin oli taas päivä vaihtunut iltaan.

Kohautin lapojani välinpitämättömästi, kun Loskalauha alkoi kehua Lätäkkölempeä. Oli totta, että hopeanharmaa naaras uskalsi sanoa ajatuksensa ääneen joka tilanteessa, mutta mielestäni se ei ollut järin ihailtava puoli tyttäressäni. Joskus hänenkin olisi ollut parempi pitää vain suunsa kiinni ja asiat itsellään.
"No enpä tiedä", vastasin kylmäkisoisesti, "kai hänkin on ihan kelpo soturi, mutta soturin pitäisi osata olla hiljaa ja sysätä omat mielipiteensä sivuun, kun joku korkeammassa asemassa oleva puhuu."
Loskalauha näytti mietteliäältä.
"Ennemminkin kehuisin Lammikkoloikkaa. Hän on omaksunut soturin velvollisuudet ja oikeudet jälkeläisistäni kenties parhaiten. Kai sinä muistat, mitä olen sinulle opettanut?" kysyin ja kohtasin entisen oppilaani katseen. Loskalauha nyökkäsi.
"Soturin tehtävä ei ole epäillä korkeampiarvoista käskyn antajaa, vaan toimia käskyn mukaisesti", kolli toisti sanat, jotka olin hänelle usein sanonut. Toivoin, että kolli oli myös omaksunut opetukseni oikeasti ja kunnioitti sitä.
"Niin, pidä se visusti mielessäsi. Me emme elä täällä itseämme varten, vaan klaaniamme varten", lausahdin viileästi. En voinut sietää kissoja, jotka pitivät itseään klaanin etua tärkeämpinä. Olin koko ikäni toivonut, että kaikki oppisivat huomaamaan, että Kuolonklaanin ja Pimeyden Metsän palveleminen oli heidän elämänsä tärkein tehtävä. He olivat olemassa kiitos esi-isiemme, jotka olivat nähneet suuren vaivan klaanimme vuoksi.

//Loska?

Lätäkkölempi siristi silmiään kuunnellessaan sisarensa puheita. Hänen mielestään Lampiväre oli liian vaatimaton ja tyytyi liian vähään.
"Mutta eihän sinun tarvitsekaan olla paras tai suuri soturi. Ei taitoja hiota sen vuoksi, vaan klaanin turvallisuuden ja oman itsesi vuoksi. En minä tahdo, että sinä kuolet taistelussa vain siksi, koska ajattelit, ettet tahdo olla suuri soturi", hopeanharmaa naaras naukui terävällä äänellä. Tapojensa mukaisesti hän ei pelännyt sanoa ajatuksiaan ja mietteitään ääneen, olivathan ne sentään totta.
"Enkä minäkään hio taitojani ollakseni paras. Teen sen itseni ja Kuolonklaanin vuoksi. On itsekästä ajatella, että koska sinä et pidä jostain, et panosta siihen lainkaan. Mieti nyt, jos jokainen päättäisi ettei aio hioa saalistustaitojaan siksi, koska ei pidä siitä. Mehän kuolisimme nälkään neljäsosakuussa! On itsekästä ajatella noin, Lampiväre. Sinun pitäisi ajatella muitakin kuin omaa mukavuuttasi", Lätäkkölempi huomautti. Vaikka hänen äänensä oli terävä, hänen katseensa oli lämmin ja lempeä. Hän ei halunnut mitään pahaa sisarelleen, päinvastoin. Hän uskoi, että sanomalla asioiden todellisen laidan, hän auttaisi myös Lampivärettä.

//Lampi?

"Hyvä ajatus", Sulkavirta naukaisi ja nyökytteli päätään. Hän alkoi katsella ympärilleen, etsien mahdollisia pesänrakennustarvikkeita. Lehtikadon aikaan vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Kaikki lehdet, joita Sulkavirta olisi viherlehden aikaan voinut käyttää pesän rakentamiseen, olivat kuihtuneet pois jo kuita sitten.
"Tarvitsemme sammalta", Sulkavirta keksi ja katsahti ystäväänsä, "voisitko sinä hakea sitä leiristä?"
Aaltosalama näytti epäröivän.
"Mitä minä sitten vastaan, jos joku kysyy mihin olen viemässä sammalta?" soturi kysyi. Sulkavirta kohautti lapojaan.
"En minä tiedä, mutta kyllä sinä jotain keksit. Meidän täytyy toimia, ettei tuo linturukka palellu kuoliaaksi ennen sitä", raidallinen naaras naukui ja kehotti ystäväänsä lähtemään matkaan. Aaltosalama epäröi edelleen, mutta naaras lopulta myöntyi ja nyökäytti päätään.
"Hyvä on, minä käyn katsomassa saanko kuljetettua sammalta ulos jollain verukkeella", naaras naukaisi.
Sulkavirta katsoi, miten hänen ystävänsä lähti kävelemään pois kuusen oksien suojasta, jättäen Sulkavirran ja linnun keskenään. Kun Aaltosalama oli kadonnut näköpiiristä, Sulkavirta kääntyi yhä surkeana sirkuttavan linnun puoleen.
"Ei ole mitään hätää", harmaanruskea naaras naukui ja otti varovaisen askeleen lähemmäs lintua. Se säikähti ja yritti lentää karkuun, mutta siipi ei toiminut, joten lintu mätkähti nokalleen maahan. Sulkavirta pääsi linnun vierelle ja kosketti sitä varovaisesti käpälällään.
"En minä sinua satuta. Olen tehnyt lupauksen siskolleni, etten saa satuttaa tai syödä sinua tai lajitovereitasi", Sulkavirta kertoi, vaikka lintu tuskin ymmärtäisi mitään mitä hän sanoi. Lintu näytti olevan edelleen paniikissa. Se hengitti raskaasti ja tuijotti kissaa kauhuissaan.
"Sinilintu olisi varmasti pitänyt sinusta ja suojellut sinua viimeiseen saakka. Hän todella piti linnuista."

//Aalto?

Tuhkajuovan sanat saivat minut hieman hämilleni ja naurahdin kiusaantuneena, vaikka tiesin, ettei soturinaaras vitsaillut. Tuhkajuova ei nimittäin ollut sitä sorttia, kuten olin hänen oppilaanaan saanut huomata. Sitä paitsi, koska harmaa naaras oli Henkäystähden kumppani, ei ollut ollenkaan yllättävää, että tämä päällikön tavoin yritti rohkaista klaanin puhdasverisiä jäseniä hankkimaan pentuja. Pennut eivät kuitenkaan olleet käyneetkään minun mielessäni, olinhan itsekin melkein oppilas. Pennut tuntuivat kovin kaukaiselta asialta, etenkin, kun mielessäni ei ollut tällä hetkellä ketään, jonka kanssa olisin jälkikasvua halunnut. En myöskään uskonut, että kiinnostuisin Tuhkajuovan tyttäristä. Olin tarkkaillut heitä - kuten tarkkailin kaikki klaanin jäseniä - enkä ainakaan kahdesta heistä voinut sanoa pitäväni. Lammikkoloikka oli tullut emoonsa: hän oli vakava tosikko, jonka elämän tehtävä oli palvella klaaniaan. Siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, mutta viihdyttävää tai mukavaa seuraa tämä puoli ei soturista tehnyt. Lampiväre taas oli aivan yhtä tylsä kuin siskonsa, harmaa ja mielipiteetön. Hän vaikutti teennäiseltä ja seuransa kiusalliselta.
Jäljelle jäi vain Lätäkkölempi. Hän oli kolmikosta kenties ainoa, jonka kanssa ystävyys voisi onnistua.
"No, siinä mielessä en heihin olisi tutustumassa", sanoin tyynesti. "Ei sillä, että heissä mitään vikaa olisi. En vain ole ajatellut pentuja ollenkaan."
En tiennyt, pahastuiko Tuhkajuova sanomisistani. Luotin kuitenkin siihen, että soturi oli tarpeeksi fiksu tajutakseen, etten tarkoittanut mitään pahaa.
"En tunne heitä paljoa, mutta on myönnettävä, että Lätäkkölempi on kiinnostava persoona", kerroin hetken päästä ja vilkaisin viereeni entisen mestarini suuntaan. "Minusta on hienoa, miten hän uskaltaa sanoa mielipiteensä ääneen. Eikä häneltä puutu selkärankaan. Olet hänestä varmasti ylpeä. Ja muista kahdesta tietysti myös, he ovat hyviä soturitovereita."

//Tuhka?