Aaltosalama veti hiljaa syvään henkeä ja puhalsi ristiriitaiset tuntemuksensa uloshengityksen mukana pois sisimmästään - hänen paras ystävänsä tarvitsi häntä. Hän mietti kuumeisesti vastausta Sulkavirran yhä epätoivoisemmalta kuulostaviin kysymyksiin, mutta joutui lopulta pudistamaan päätään harmissaan.
“En tiedä kuin yhden kissan, joka osaa parantaa, ja se on Hehkuaskel”, soturitar nytkäytti häntäänsä turhautuneena. “Hän ehkä voisi kertoa meille jotakin hyödyllistä, jos jätämme mainitsematta, miksi kyselemme häneltä parantamisesta ja yrteistä, mutta kummallakaan meistä ei ole parantajan koulutusta, joten en tiedä, kuinka paljon se tieto meitä lopulta auttaisi.”
“Tiedän, että viherlehtisin linnut syövät hyönteisiä ja matoja, mutta niitä ei löydy mistään tähän vuodenaikaan”, hän jatkoi silmäillen mietteliäästi lintua. “Lehtikadon aikaan ne käyttävät ravintona siemeniä ja pähkinöitä.” Naaras tiesi tämän pelkästään siitä syystä, että se oli hyödyksi metsästyksessä. Kun tiesi, missä saalis mahdollisesti ruokaili, se oli helpompi jäljittää.
“Mutta jos se on kovin kivuissaan, se ei välttämättä suostu syömään.” Aaltosalama vilkuili ympärilleen puun alla. “Jos emme muuta voi, niin ainakin voisimme rakentaa sille lämpimämmän pesän, niin sen on mukavampi olla.”

//Sulka(pallo)?

Lampiväre vältteli mieluiten omista taidoistaan puhumista, sillä mainittavasti ei hänellä niitä oikeastaan ollutkaan. Siksi Lätäkkölemmen kysyessä hänen aikomuksistaan jatkojalostaa taistelutaitojaan, oli Lampiväre ohjannut keskustelun muualle. Hänen siskonsa oli vastannut hänen kysymykseensä uuden sodan todennäköisyydestä, eikä Lampiväre pitänyt kuulemastaan. Jos Lätäkkölempi piti sotaa luultavana, sen oli pakko olla totta. Lätäkkölempi oli kuitenkin niin poliittisesti älykäs ja tunsi isänsä sen verran hyvin, että hänen mielipiteensä asiasta oli varmasti perusteltu ja tarkkaan harkittu. Lampiväre oli hyvin harvoin mistään varma, mutta sen hän tiesi, ettei uusi sota olisi hyvä asia eikä hän sitä toivonut. Hän ei halunnut taistella tai menettää läheisiään. Lampiväre kaipasi varmuutta epävarmuuden sijaan sekä turvaa turvattomuuden yli. Hän ei jakanut isänsä eloklaanilaisiin ja erakkosyntyisiin kohdistamaa vihaa, vaikka sen mieluummin muilta piilottikin.
Onnekseen Lätäkkölempi ei kysynyt Lampiväreen mietteistä sotaan liittyen - hän oli jo hetkeksi ehtinyt huolestua siitä, että olisi sittenkin kääntänyt keskustelun väärään suuntaan. Lätäkkölempi oli kuitenkin huomannut hänen aiemman temppunsa, ja kehotti Lampivärettä nyt uudelleen vastaamaan esittämäänsä kysymykseen.
"En ole ajatellut asiaa... Mielessäni on ollut niin paljon muuta. Yritätkö vihjailla jotain..?" Lampiväre kysyi epävarmana. Hän tiesi, ettei mitenkään loistanut taistelijana, ja hänen siskonsa olivat varmasti huomanneet saman. "Minusta on hienoa, että olet keskittynyt itseesi ja taitojesi hiomiseen. Sinusta tulee varmasti yksi klaanin suurimmista sotureista. Mutta se ei tule olemaan minun kohtaloni, ja sen olen jo hyväksynyt."
Lampiväreen unelmat olivat muualla. Tietysti olisi hienoa olla ihailtu sankari, koko klaanin kunnioittama soturi - ehkä jopa päällikkö. Lampiväre kuvitteli itsensä johtamaan klaaninsa taisteluihin tai seisomaan korkealla Kivikukkulalla täyden kuun kokoontumisissa. Ajatus päällikkyydestä ei kuitenkaan tuntunut mahdolliselta eikä sitä paitsi tarpeeksi romanttiselta. Lampiväreen mielestä seikkailuille lähteminen ja maailman näkeminen oli kauniimpi ajatus.

//Lätäkkö?

Sulkavirta pähkäili päänsä puhki, muttei keksinyt vastausta Aaltosalaman kiperään kysymykseen. Naarassoturi painoi pettyneenä päänsä alas ja ravisteli päätään.
"En minä tiedä. Voi kunpa Sinilintu olisi täällä, hän tietäisi miten voisimme auttaa tuota lintuparkaa", raidallinen naaras huokaisi harmissaan. Ikävä sisarta kohtaan sen kuin voimistui. Sulkavirta kaipasi Sinilintua, joka oli aivan eri luokkaa kuin kukaan muu kissa. Naaras oli nähnyt koko maailman ihan omalla erityisellä tavallaan, jolla kukaan ei sitä voinut nähdä.
"Täytyisi alkaa keksiä jotain, ennen kuin tuo lintu kuolee ihan itsekseen tänne", Aaltosalama huomautti. Sulkavirta puri hammasta.
"Tunnetko sinä ketään, joka tuntisi yrttejä tai osaisi parantaa? Ehkä voisimme yrittää soveltaa kissojen parantamista lintuun... Se on selvästi kivuissaan, ehkä sillä on myös nälkä? Voi, mitäköhän linnut edes syövät?" Sulkavirta alkoi hermostua, kun hän ei tiennyt vastauksia kysymyksiinsä. Naaras pudisteli turhautuneena päätään. Äkkiä linnun pelastamisesta oli tullut hälle pakkomielle. Hänen olisi pelastettava pikkuinen lintu hinnalla millä hyvänsä. Sillä tavoin hän näyttäisi, että kunnioittaa sisarensa muistoa ihan todella.

//Aalto

Sulkavirran uskollisuus kuolleen siskonsa periaatteelle oli liikuttavaa, mutta Aaltosalama ei voinut tuosta noin vain sivuuttaa järjen ääntä päässään. Lehtikato oli tavallista kylmempi ja jokainen tuoresaalis tuli tarpeeseen. Tuo lintu ei tulisi selviämään neljänneskuuta pidempään, ellei jokin toinen eläin ehtisi syömään sitä pois ennen kuin se nääntyisi nälkään.
Mutta sitten taas katsoessaan parhaan ystävänsä epätoivoa ja surua, hänen sydämensä suli. Miten hän voisi pyytää tätä pettämään lupauksensa? Aaltosalama tiesi, miltä menetys tuntui. Hän tiesi myös sen, että jos Ruostekukka olisi pyytänyt häntä lupaamaan jotakin ennen kuolemaansa, hän olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni siitä, jottei olisi rikkonut tuota lupausta.
“Miten me edes sitä auttaisimme?” Aaltosalama puri hammasta ja vilkaisi kauhusta tärisevää pikkulintua. “Emme tiedä, mikä sitä vaivaa, ja vaikka tietäisimme, emme osaisi varmastikaan parantaa sitä. Pahimmassa tapauksessa pahennamme vain sen oloa.” Vaikka hän kuinka pinnisteli keksiäkseen jotakin keinoa auttaa Sulkavirran uutta lintuystävää, hän tuli joka kerta samaan lopputulokseen: sen väistämättömään menehtymiseen.

//Sulkkis?

Myrskymahti askelsi hymyssä suin Lammikkoloikan rinnalla. Harmaa naaraskissa oli määrätty hänen parikseen, mistä Myrskymahdilla oli melko neutraalit tuntemukset. Hän ei juuri tuntenut Lammikkoloikkaa, mitä nyt silloin tällöin partioi tämän kanssa, mutta ei sillä ystävyyttä rakennettu. Myrskymahti oli kuitenkin varma, että hänen hyvä maineensa oli kiirinyt partiotoverinsakin korviin. Lammikkoloikka varmasti ihaili häntä siinä missä useimmat muutkin kuolonklaanilaiset.
Paksu lumihanki ei häirinnyt kookasta naarasta, kun he liikkuivat metsikössä paljaiden puiden ja pensaiden lomassa. Myrskymahti oli kiitollinen suuresta koostaan etenkin talvisin. Hän oli nähnyt, miten Pimentovarjon ja Loskalauhan oli vaikeaa kulkea korkeassa hangessa. Soturi oli päivä päivältä kiitollisempi siitä, että oli perinyt ulkomuotonsa enemmän isältään kuin emoltaan. Ei sillä, että pieni lumi turkilla olisi häntä haitannut samalla tavalla kuin vaikkapa Kaamoskukkaa. Se kuitenkin varmasti olisi hidastanut häntä.
Lammikkoloikka kysyi Myrskymahdilta tämän vahvuuksista metsästämisessä. Kookas naaras virnisti: tämä oli helppo kysymys.
"Vahvuuteni? Kaikki", hän sanoi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. "Vaaniminen, piiloutuminen, jäljittäminen... Kaikki. Olen hyvä kaikessa, joten ei syytä huoleen!"
Myrskymahti tiesi Lammikkoloikasta sen verran, että tämä vaikutti ottavan soturin velvollisuutensa hieman liian vakavasti. Myrskymahdin motivaatioon kenties vaikutti näinä päivinä hänen kohtaamansa syrjintä, mutta ei soturina oleminen ollut aiemminkaan ollut mikään maailman tärkein asia hänelle.
"Entä sinä? Jos sinulla on heikkouksia, niin ei huolta, voin opettaa sinua!" Myrskymahti hihkaisi ja tönäisi Lammikkoloikkaa toverillisesti.

//Lammikko?

Sulkavirta oli todella, todella vaikeassa tilanteessa. Hän saattoi mielessään kuvitella Sinilinnun Aaltosalaman tilalle. Sinilintu olisi ehdottanut, että he voisivat pelastaa haavoittuneen linnun. Aaltosalama ei tuntunut kuitenkaan pitävän sitä edes vaihtoehtona. Punaturkkinen soturi oli jo päättänyt, ettei lintu selviäisi vammoistaan.
Sulkavirta päästi ilmoille tukahtuneen huokaisun ja käänsi epätoivoisen katseensa pikkulintuun.
"Mutta entä jos me voisimmekin pelastaa sen?" Sulkavirta esitti varovaisen kysymyksen ja loi vaikean katseen ystävänsä suuntaan.
"Vaikka Sinilintu onkin poissa, en tahdo toimia lupauksemme vastaisesti. Linnut olivat Sinilinnulle kuin toinen perhe", raidallinen naaras maukui ennen kuin Aaltosalama ennätti sanoa mitään. Sulkavirta tiesi, että linnun pelastaminen olisi äärimmäisen vaikeaa. Kumpikaan sotureista ei osannut edes parantamisen alkeita, ja tuskin edes parantajat osasivat auttaa haavoittunutta lintua. Jos Henkäystähti kuulisi tästä, hän surmaisi linnun empimättä, välittämättä lainkaan Sinilinnun muiston vaalimisesta. Sulkavirta kaipasi sisartaan niin kovin, että kenties hän ajatteli loukkaantuneen linnun olevan jokin merkki, ja että sen tarkoitus oli koetella naaraan uskollisuutta. Sinilinnun sielu — missä ikinä se vaelsikaan — suuttuisi Sulkavirralle pahoin, jos naaras alentuisi tappamaan apua kaipaavan linturaasun.

//Aalto?

Aaltosalaman vatsa päästi pitkän, valittavan kurinan, kun hänen katseensa osui pulleaan lintuun, joka voin nökötti paikoillaan tuuheiden kuusenoksien alla suojassa. Se piti kamalaa mekkalaa, kun se yritti paniikissa päästä karkuun paikalle saapuneilta saalistajilta, mutta se muksahti nurin saman tien. Parka oli kai loukannut itsensä jotenkin eikä pystynyt siksi liikkumaan - harmi juttu sille, hyvä juttu nälkäisille kissoille.
Kuitenkin, kun Aaltosalama yritti päättää kärsivän siivekkään päivät, Sulkavirta syöksähti yllättäen hänen ja saaliin väliin. Raidallisen naaraan odottamaton ele sai hänet pysähtymään kuin seinään. Mitä ihmettä Sulkavirta puuhasi?
Viimein syy hänen ystävänsä kummalliselle käytökselle selvisi, kun tämä selitti jo edesmenneelle pentuetoverilleen tekemästä lupauksesta. Sinilintu oli ollut varsin erikoinen kissa, monella tapaa hyvin erilainen kuin muut. Aaltosalama muisteli kuulleensa joskus huhuja, ettei tämä ollut suostunut saalistamaan lintuja jostain syystä, mutta ei ollut pitänyt sitä totena. Lohduttomuus Sulkavirran kellertävän vihreässä katseessa sai hänet kuitenkin muuttamaan mieltään.
“Minä tajuan kyllä”, punaruskea naaras huokaisi lopulta ja pakotti nälkänsä väistymään syrjään toistaiseksi. Hän ei tahtonut ruveta tappelemaan parhaan ystävänsä kanssa yhden varpusen tähden. “Mutta kai sinä ymmärrät, ettei se tule selviytymään tuossa kunnossa kovin kauaa? Ennen pitkää joku toinen kissa tai peto nappaa sen ruoaksi tai se kuolee omia aikojaan nälkään ja kylmyyteen. Eikö olisi armollisempaa päästää sitä kärsimyksistään nyt, eikä antaa sen pitkittyä?”

//Sulka? :(

“Sinäkö nuo nappasit?” Kaamoskukka tassutteli lähemmäksi arvioiva katse sinisissä silmissään. Se oli lukkiutunut fasaaniin ja oravaan, joita Hilleripilvi oli parhaillaan nostamassa tuoresaaliskasaan.
“Kyllä vain!” hän vastasi rintaansa röyhistäen. Onneksi Lepakkohuuto oli jo ehtinyt matkoihinsa, kaiketi tarkastuttamaan loukkaamaansa jalkaa, sillä tämä ei varmastikaan olisi arvostanut sitä, miten hän vei kaiken kunnian heidän saamistaan saaliista. Mutta eihän Hilleripilvi voinut tuottaa pettymystä entiselle mestarilleen - eikä pieni valkoinen valhe ketään satuttaisi.
Sitä paitsi, hän olisi yhtä hyvin voinut olla se, joka oli napannut fasaanin, sillä suunnitelma sen kiinni saamiseksi oli ollut hänen laatimansa. Niinpä hän ei oikeastaan edes valehdellut, jos asiaa katsottiin siltä tolalta.
Hilleripilvi tunsi turkkinsa alla kihisevän muurahaisia, kun hän näki Kaamoskukan ilmeen. Tuo tyytyväisyyttä tihkuva kate oli kuin kissanminttua hänelle. “Tiesinhän minä, että sinussa on potentiaalia”, kolli kehräsi hunajaisesti ja sipaisi ohimennen hännällään entisen oppilaansa kylkeä. Se sai väristykset kulkemaan aina Hilleripilven hännäntyvestä hänen niskaansa asti.
“En olisi koskaan saavuttanut sitä, ellei minulla olisi ollut niin hyvää mestaria”, hän naukui vastaukseksi ja olisi halunnut palauttaa hännäneleen kollille, mutta päätti viime hetkellä olla tekemättä niin. Vaikka Kaamoskukka seisoikin siinä aivan hänen edessään, heidät tuntui erottavan jokinen mystinen voima. Oli kuin Hilleripilvi olisi seisonut korkean vuoren juurella ja tumma kolli paistatellut sen huipulla. Tämä oli aivan liian korkealle hänelle tavoitettavaksi.
“Tiedätkös, nyt kun olet soturi, sinun kannattaisi ruveta miettimään tulevaisuuttasi ihan toden teolla”, Kaamoskukka sanoi yllättäen ja tökkäsi mietteliäästi kynnellään tuoresaaliskasan päällimäisenä keikkuvaa fasaania. Hilleripilvi räpytteli silmiään hiukan ihmeissään. “Hyvällä soturilla pitää tietysti olla hyvä kumppani, eikö totta?” Kaamoskukka asteli hänen viereensä ja istahti alas. Hilleripilvi teki samoin, edelleen vähän hämmentyneenä.
“Niin, tietysti.”
“Onko sinulla jo sopiva kanditaatti kiikarissa?” Kaamoskukan silmät painuivat viiruiksi.
Hilleripilvi yritti peitellä kasvavaa hätäännystään. Ei hän ollut uhrannut ajatustakaan kumppanin hankkimiselle. Hän oli keskittynyt kaikkeen muuhun olennaiseen tullakseen yhdeksi soturien parhaimmistoa, mutta ei ollut ottanut huomioon näinkin tärkeää seikkaa. Se nolotti häntä kamalasti.
Ilmeisesti Kaamoskukka osasi lukea tämän hänen kasvoiltaan, sillä seuraavaksi kolli lausahti huolettomasti: “Ei huolta, sinullahan on minut. Minä voin kyllä auttaa sinua löytämään itsellesi parhaimman naaraan rinnallesi. Enhän suinkaan voi jättää entistä oppilastani pulaan.”
Hilleripilven korvat ponnahtivat pystyyn. “Arvostaisin sitä suuresti! Sinä jos kuka osaat valkata hyvän kumppanin”, hän nyökytteli innokkaasti.
“Aivan niin”, Kaamoskukka lipaisi kielellään rintaansa ja nosti sen jälkeen katseensa. Kolli katseli muutaman silmänräpäyksen verran leirin sisäänkäyntitunnelin suuntaan, ennen kuin nousi venytyksen kautta jaloilleen. Hilleripilveen vilkaisten hän naukui: “Velvollisuudet kutsuvat, mutta palaan pian jakamaan kanssasi parhaimmat vinkkini.” Kolli vinkkasi hänelle silmää ja poistui paikalta.
Hilleripilven vatsassa tuntui lepattelevan perhosparvi - tai itse asiassa se muistutti enemmänkin aggressiivisesti räpyttelevää pikkulintuparvea. Kaamoskukka sai hänessä aikaan aina mitä ihmeellisimpiä reaktioita.

Vain muutamassa päivässä keli oli kylmennyt huomattavasti ja lunta oli tullut ihan maahan asti. Sitä oli jo niin runsaasti, että kissat joutuivat pahnaamaan siinä eteenpäin kaikkialla, jonne ei ollut vielä ehtinyt muodostumaan polkuja.
Kovin mieluusti Hilleripilvi olisi jäänyt loikoilemaan omaan lämpimään vuoteeseensa loppupäiväksi. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä hänet oli määrätty rajapartioon. Ulkona kävi sellainen viima, että hänestä tuntui että hänen silmänsä jäätyisivät kohta päähän. Jos tilanteesta piti yrittää löytää jotakin hyvääkin, niin ainakin hän oli päässyt partioon, jota johti itse Henkäystähti. Edes klaanipäällikkö ei säästynyt kylmältä säältä.
Hilleripilvi vilkuili ohimennen partion muihin jäseniin; Matotaistoa pakkanen ei näyttänyt juuri hetkauttavan, mutta toisaalta juro kolli vaikutti siltä, että olisi pystynyt kävelemään murtuneella tassullakin niin vakuuttavasti, että kukaan ei olisi huomannut sitä. Hohtosulka liikkui eteenpäin korvat valppaasti pystyssä, nytkähdellen pienimmänkin äänen suuntaan, ikään kuin vaara olisi voinut vaania kaikkialla. Naaraan likaisenvalkea turkki sulautui lumiseen maisemaan hyvin.
Sitten oli vielä Neilikkasydän, jonka musta, solakka olemus oli kuin likatahra valkeudessa. Nuori soturitar tassutti Hohtosulan perässä pää matalana ja nenä väristen. Hilleripilvi silmäili tätä hieman muita pidempään. Neilikkasydämellä ei ollut vielä kumppania, ja kaiken lisäksi tämä sattui olemaan puhdasverinenkin - siis juuri sopiva kumppaniehdokas hänelle! Hänen täytyisi kysyä Kaamoskukalta, mitä tämä ajatteli asiasta, ennen kuin tekisi minkäänlaisia siirtoja.
“Odottakaa!” Hohtosulka pysähtyi yllättäen, ja Hilleripilvi huomasi tämän niskakarvojen nousseen sojottamaan taivasta kohti.
Koko partio seisahtui siihen paikkaan, ja Henkäystähti kääntyi naarasta kohti lievästi närkästyneen oloisena. “Mitä nyt?”
“Ettekö haista tuota?” Pienen soturinaaraan pää kääntyili ympäriinsä villisti, kuin tämä olisi etsinyt jotakin.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, läheisen puun takaa lyllersi esiin valtaisa olento. Sillä oli pitkä kuono, jonka päässä oli iso musta nenä, ja sen pienet, tummat silmät tiirasivat kissoja häijysti. Sen täytyi olla mäyrä, Hilleripilvi tuumasi, kun hänen mieleensä palautuivat klaaninvanhimpien kertomukset suuresta, raitanaamaisesta otuksesta, jonka valtavat käpälät ja terävät kynnet olivat vieneet monen kissan hengen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän itse törmäsi kyseiseen petoon.
“Hyökätkää!” Henkäystähti ulvaisi ja huitaisi kynnet paljastettuna lähemmäksi liikkunutta mäyrää kuonolle.
Peto pärskäisi ja teki ärhäkän syöksyn päällikköä kohti. Samaan aikaan Hohtosulka ja Matotaisto yrittivät kiertää sen eri puolille. Mäyrä vaikutti ymmärtävän olevansa alakynnessä, mutta sen taistelutahto näytti vain kasvavan, kun sen hassun mallinen pää keinahteli puolelta toiselle kuin uutta vastustajaa etsiskellen. Sen katsoessa hetkellisesti takajalkaansa näykkivän Hohtosulan suuntaan, Henkäystähti teki seuraavan siirtonsa ja rynnisti sen kaulaa kohti hampaat paljastettuna.
Hilleripilven sydän tuntui hyppäävän kurkkuun asti, kun mäyrä kääntyikin äkisti sitä kohti pyrkivään raidalliseen kissaan ja läimäisi jykevällä tassullaan Henkäystähteä päähän. Päällikkökään ei ollut osannut ennakoida sen hämmästyttävän nopeaa reaktiokykyä, ja isku sai tämän selvästi hetkellisesti pökerryksiin. Rohkaistuneena vihollisensa hoipertelusta mäyrä iski uudelleen, ja tällä kertaa se osui Henkäystähden leuan alapuolelle. Henkäystähti lennähti lumeen ja jäi makaamaan liikkumatta.
Vasta silloin Hilleripilven onnistui ravistella itsensä hereille shokkitilasta, johon odottamaton kohtaaminen oli hänet vaivuttanut, ja rientää klaanitoveriensa avuksi. Kun neljä soturia piirittivät yhteisvoimin mäyrää ja näykkivät ja kynsivät sitä eri puolilta, se tajusi lopulta luovuttaa ja lähteä matkoihinsa. Matotaisto ja Hohtosulka säntäsivät sen perään, mutta Hilleripilvi ja Neilikkasydän jäivät vartioimaan osumaa ottaneen päällikkönsä vierelle hengästyneinä ja karvat sojollaan.
“Hän ei hengitä”, Neilikkasydämen kauhistunut henkäisy sai Hilleripilven kääntämään katseensa raidalliseen kolliin, jonka kaulan alla oleva lumi oli värjäytynyt punaiseksi tämän omasta verestä. Päällikkö oli menettänyt yhden hengistään. “Mitä me nyt teemme?” musta naaras hätäili silmät suurina, pelokkaina ympyröinä.
“Odotamme, varmaan.” Hilleripilvi oli itse onnistunut välttymään mäyrän kynsiltä - lähinnä siitä syystä, että oli pysytellyt koko taistelun ajan sen ulottumattomissa ja antanut muiden hoitaa mäiskimisen -, mutta hänen olonsa oli siitä huolimatta hyvin hutera. Niinpä hän lysähti istumaan hankeen ja rupesi silottamaan sekaisia karvojaan kielellään rauhoittaakseen itseään.
Jonkin ajan päästä Matotaisto ja Hohtosulka palasivat takaisin heidän luokseen ilmoittaen ajaneensa mäyrän ulos reviiriltä. Henkäystähti retkotti yhä lumessa elottomana, eikä kukaan tiennyt, olisiko hänet pitänyt siirtää leiriin vai odottaa, kunnes Pimeyden Metsä palauttaisi hänet takaisin elävien pariin.
Vastausta ei tarvinnut arpoa pitkään, sillä yhtäkkiä päällikön siniset silmät rävähtivät auki, ja tämän leuan alla oleva ruma repeämä ryhtyi kuroutumaan umpeen. Hilleripilvi tunsi pelonsekaista kunnioitusta soturiesi-isien mahdin edessä. Pimeyden Metsän voima oli niin käsittämättömän suuri, että hän tunsi väistämättäkin itsensä pieneksi ja heikoksi sen rinnalla.
Elinvoima suorastaan sykähteli henkiin heränneen päällikön olemuksesta, kun tämä kampesi itsensä tassuilleen venytyksen kautta. Ainoa merkki mäyrän kanssa käydystä taistelusta oli tämän kaulaturkille kuivunut veri.
“Oletko kunnossa?” Hilleripilvi otti varovaisen askeleen lähemmäksi Henkäystähteä.
Päällikkö ravisteli paksua turkkiaan ja huiskautti sitten vähättelevästi häntäänsä soturin kysymykselle. “Olen kyllä. Mihin se mäyrä meni?”
“Ajoimme sen rajan toiselle puolelle”, Matotaisto murisi.
Henkäystähti katsoi hetken siihen suuntaan, johon mäyrän ja kissojen jäljet johtivat, ikään kuin olisi pystynyt vielä näkemään sen, mutta tuhautti sitten nenäänsä ja kääntyi partioonsa päin. “Hoidamme partion loppuun ja palaamme sen jälkeen leiriin. Toinen partio saa luvan käydä tarkistamassa, että se ei ole pyrkinyt takaisin reviirille mitään muuta kautta”, hän ilmoitti.
Kukaan ei ruvennut kyseenalaistamaan ääneen päällikön päätöstä jatkaa partiota tapahtuneen jälkeen. Matotaisto ja Hohtosulkakin olivat saaneet pieniä naarmuja ja haavoja taistelussa, mutta se ei tuntunut haittaavan sotureita, joten matka jatkui suunnitelman mukaisesti.

Leiriin palatessaan partio hajaantui omille teilleen. Henkäystähti suuntasi puhumaan varapäällikölleen, joka tuli partiota vastaan aukiolla arvatenkin huomattuaan heidän rähjääntyneet turkkinsa ja haistettuaan kuivuneen veren.
Hilleripilvi katseli ympärilleen aukiolla tuntien olonsa hetken ajan avuttomaksi kuin pikkupentu, kunnes sitten hänen näkökentässään näkyi liikahdus ja hän huomasi Kaamoskukan tassuttavan häntä kohti kiinnostuneen näköisenä.

//Kaamos? :o

Kamomillatassu oli antanut kollille luvan istuutua, kunnes myöhemmin he olivat siirtyneet toisten oppilaiden seuraan juttelemaan. Se oli ollut normaalia rentoa keskustelua ja siitä kolli nautti. Hän piti siitä, kun ei tuntunut olevan mikään kiire ja keskustelu sujui mutkitta ja normaalisti. Ei siinä, että häntä olisi haitannut, jos vähän hiljaisiakin hetkiä tuli kesken keskustelun.

Oli jo myöhä ja Kuolonklaani suuntasi kohti kivikukkulaa klaanikokoukseen. Kolli ei ollut olla uskoa sitä todeksi, kun hänelle oli kerrottu, että hän pääsisi kokoontumiseen mukaan. Hän oli ollut innosta soikeana ja sen jälkeen kollin oli ollut vaikeaa saada edes unta. Kuitenkin nyt oli jo viimein aika.
Hiljaisuustassu tassutti Kamomillatassun vierellä. Kamomillatassun sisar Rosmariinitassu ei ollut päässyt mukaan, jonka kolli oletti syyksi heidän yhdessäololle. He juttelivat vähäsen matkan aikana, mutta pääasiassa molemmat olivat jännittäneet niin paljon, että parin sanan lisäksi mitään ei tullut ulos suusta, vaikka olisi pakolla yrittänyt vääntää.
Kun he pääsivät kivikukkulalle, Hiljaisuustassu huomioi heidän tulleen ennen Eloklaania. Hän saattoi jopa kuulla joidenkin sotureiden iloista ja toisten ärsyyntynyttä supinaa.
“Olisi parempi, jos eivät tulisikaan.”
“Mikä heillä maksaa.”
“Selkeästi Eloklaani ottaa oman kallisarvoisen aikansa.”
Kuitenkin pian paikalle saapui toinen joukko kissoja - Eloklaani. Hiljaisuustassu oli innoissaan, kun huomasi näiden tulon ja hänen vierelleen asettunut Kamomillatassukin oli selkeästi innokas tapaamaan rajanaapurit. Pian naaras kysyikin haluaisiko Hiljaisuustassu tutustua Eloklaanilaisiin hänen kanssaan.
“Tottahan toki, mutta ensiksi tarvitsee varmaankin odottaa, että päälliköt ovat kertoneet asiansa”, kolli totesi, toki hän ei ollut aivan varma oliko oikeassa, mutta muut kissat ainakin näyttivät odottavan. Kamomillatassu nyökkäsi.
“Taidat olla oikeassa”, hän naukaisi ja istuutui parempaan asentoon odottamaan kokoontumisen alkua. Kaksikko istui siinä vieretysten odottamassa, että päälliköt alkaisivat puhua, ja pian he niin tekivätkin.
Klaanien päälliköt kertoivat hieman kuulumisia klaaneista ja sen jälkeen he antoivat klaanien jäädä vaihtamaan kieliä keskenään. Muut kissat vaikuttivat hieman kankeilta lähteä juttelemaan vihollis klaanin kissoille, mutta Hiljaisuustassu sen sijaan loikkasi innoissaan pystyyn ja lähti tepastelemaan eteenpäin.
“Tule Kamomillatassu! Meillä on nyt hetki aikaa vaihtaa kieliä heidän kanssaan!” kolli naukaisi ja lähti vastausta odottamatta kohti Eloklaanilaisia. Hän kuuli Kamomillatassun loikkivan peräänsä ja siitä he aloittivat kierroksensa. He lähtivät etsimään juttuseuraa ja vaihtoivat aina hetken välein hieman seuralaisia. Yleensä he vain pitivät nopean juttutuokion, mutta välillä he saattoivat seistä siinä hieman pidempäänkin.
“Kenen luokse seuraavaksi? En kyllä tosiaan tiedä onko meillä kamalasti aikaa enää. Kuu alkaa vähitellen laskea ja uskon, että Henkäystähti saattaa alkaa koota klaania kasaan vähitellen”, Hiljaisuustassu naukui Kamomillatassulle, kun he lähtivät viimeisimmän Eloklaanilaisen seurasta pois.

//Kamo?

Kaamoskukan katse oli ylväs, kylmä ja ylimielinen. Kolli istui tiukasti Hämärähallan turkissa kiinni, kollin häntä oli naaraan ympärillä.
“Sinun pitäisi panostaa enemmän Veritassun koulutukseen. Kuolonklaani ei tarvitse ainuttakaan turhaa kissaa, ymmärrätkö?” tabbykuvioinen kollikissa sihahti Hämärähallan korvaan ja silitti toista sanojaan lempeämmin hännällään. Hän ei ymmärtänyt miksi ihmeessä Henkäystähti oli antanut Hämärähallalle oppilaan, mutta toisaalta se oli hyvä hänen asemansa kannalta. Hilleripilvenkin olisi hyvä saada pian oppilas, ehkä hän voisi puhua Henkäystähdelle asiasta. Kaamoskukka päätti, että olisi hyvä selvittää päällikön mielipiteitä hänen erityistä ystäväänsä kohtaan. Kun päälliköt olivat puhuneet ja naaras oli nousemassa mennäkseen oletettavasti tervehtimään eloklaanilaisia, kolli kiskaisi toisen niskanahasta takaisin istumaan.
“Sinä pysyt siinä”, kollikissa murisi matalalla ja hiljaisella äänellä, ja jatkoi;
“Muuten minä joudun taas käyttämään voimakeinoja. Ja en tahdo sitä, ethän sinäkään? En millään haluaisi satuttaa minun rakastani, mutta minulla ei ole muita vaihtoehtoja, jos sinä et käyttäydy..”
Kun Hämärähalla nyökkäsi hieman vaisummin, Kaamoskukka laski pään toisen niskan päälle ja suki naaraan korvia hieman kehräten.
“Noin sitä pitää. Kai sinä ymmärrät, että minä haluan vain minun ja sinun parastani. Sitä paitsi, eihän se sopisi, että minun pentujeni emo käyttäytyy holtittomasti ja kiehnää eloklaanilaisissa? Sinä olet minun enkä suvaitse, että viekoittelet eloklaanilaisia”, Kaamoskukka naukaisi jyrkästi ja vilkaisi eloklaanilaisia. Jos kukaan yrittäisi mitään, niin..
“He tai siis. Ajattelin vain, jos saisin ystäviä”, naaraskissa takelteli hiljaisella äänellä ja roikotti päätään. Kolli tuhahti eikä enää vastannut kumppanilleen mitään. Kaamoskukka oli päättänyt, että he saisivat pentuja pian. Hänen olisi löydettävä joku kelvollinen oppipoika. Se saisi olla kolli, ehkä joku naaras voisi syntyä pitämään huolta suvunjatkamisesta..

//Kuka vaan? :)

"Totta kai", mauun lempeästi. Syöksyaskel mulkaisi hiljaisuustassua murhaavasti.
"Saa mutta et sinä", syöksyaskel murisi kollille. Mulkaisin syöksyaskelta vihaisesti ja käskin tämän poistumaan. Käänsin katseeni takaisin hiljaisuustassuun kehräten. Hiljaisuustassu katseli minua hymyillen. Huomasin yllätäen tulisielun leirin keskustassa tattihallan kanssa ja jäin ihailemaan hetkeksi kaksikkoa.
"Katso, tulisielua ja tattihallaa", kehräsin. Meistä kahdesta saataisi joskus tulla samanlaiset kuin nuo kaksi.. Kumppanukset! He olivat ihana pari. He olivat kyllä melko erilaiset luonteiltaan.. Mitähän se erilaisuus tekisi heidän pennuilleen jos he niitä joskus tulevat niitä saamaan. Käänsin katseeni takaisin hiljaisuustassun joka katseli itsekin minua hymyilen. Kuulin yllätäen taakani keskustelun ääniä jotka kuuluivat säihkytassulle ja veritassulle kauempana. Minua alkoi kiinnostaa mutta käänsin katseeni takaisin hiljaisuustassuun.
"Hei, hiljaisuustassu menisiinkö juttelemaan säihkytassun ja veritassun kanssa?" kysyin innokaan oloisena. Hiljaisuustassu kehräsi innokaana ja nyökkäsi. Nousin seisomaan ja tassutin hymyillen sisarusten luo.
"Hei, haluaisitteko jutella minun ja hiljaisuustassun kanssa?" kehrään iloisena. Veritassu sirristeli hetkisen varautunut pilke silmissään.
"Kyllä, sopii", Veritassu vastasi varautuneen kohteliaasti. Säihkytassu taas hymyili ja vilkaisi nopeasti sisartaan veritassua.
"Sopii se minullekin", Säihkytassu maukui. Kehräsin ja asetauduin istumaan kaksikon eteen Hiljaisuustassu vierelläni.
"Miten teillä menee koulutuksessa?" utelin kaikkilta hymyillen. Säihkytassu näytti siltä että aikoisi vastata ensin ja niin hän tekikin.
"Minulla menee ihan hyvin koulutuksessa, miten sinulla menee?" säihkytassu maukui uteliaan oloisena.
"Minulla menee hyvin, uskon että minusta ja Rosmaariinitassusta tulee piakkoin sotureitta", kehrään. Hiljaisuustassu kehräsi myös.
"Minulla menee hyvin! Lehtituuli on todella hyvä mestari!" maukui hiljaisuustassu nousten seisomaan ja istuutuen taas istumaan saatuaan parin soturin paheksuvan katseen itseensä. Veritassu oli edelleen hiljaa mutta vastasi viimein kysymykseeni.
"Minulla menee ihan hyvin, hämärähalla on ihan hyvä mestari", maukui Veritassu.

Aukaisin silmäni kirkkaassa auringon valossa kiinni hiljaisuustassun kyljessä, säpsähdin säikähtäneenä huomatuani tämän ja Hiljaisuustassu säpsähti myöskink hereille. Hiljaisuustassu katseli minua unenpöperöisenä.
"Kamomillatassu, onko jokin hätänä?" kolli kysyi unenpöpperöisenä. Mietin mielessäni ja päätin käyttää illan kokoontumista syypäänä sekasotkuun.
"Olen vain niin innoissani siitä että pääsemme kokoontumiseen illalla, en saata vieläkään uskoa että se on totta!" kehrään innokaasti. "Mutta on siinä totta kai huonojakin puolia, kuten se että Rosmaariinitassua ei pääse mukaan.. Mutta on sekin kivaa kun me voidaan mennä sinne yhdessä!" kehrään. Hiljaisuustassu nylkkäili unisen näköisenä ja käpertyi mukaavampaan asentoon ja torkahti uudelleen. Meidän pitäisi levätä jota jaksaisisimme illemmalla mennä kookontumiseen. Käperyin itsekin mukavaan asentoon vähän kauemmas hiljaisuustassusta ja suljin silmäni vähän aikaa myöhemmin ja nukahdin.

Tassutin innoissani hiljaisuustassun vierellä kohti kokoontumispaikkaa. Se oli mahdotomana jännittävää! En saatanut vieläkään millään uskoa että pääsisin hiljaisuustassun kanssa sinne! Se oli mahtavaa! Kipitin innokkaana eteenpäin kunnes näin viimein alueen jolla meidän tuli kokoontua eloklaanin kanssa. Olimme nähtävästi saapuneet ennen sitä eloklaania! Seurasin muuta klaania eteenpäin hiljaisuustassu vierelläni. Kun olimme alhaalla niin istuuduin melko nopeasti hiljaisuustassu istuutuen myöskin viereeni odottamaan että eloklaanilaiset tulisivat.
Lopulta huomasin että muita kissoja tassuti paikalle ja tajusin että eloklaani se sieltä taisi tulla! Olin aivan innoissani.
"He tulevat!" mauun. Hiljaisuustassu nyökkäsi katsoen samaan suuntaan kuin minä.
"Haluatko mahdollisesti tutustua kanssani joihinkin eloklaanin kissoihin?" kysyin innokaana.
//hiljunen :)

Lammikkoloikka talsi Hohdesulan takana. Pimentovarjo oli määrännyt hänet saalistuspartioon, jossa Hohdesulan ja Lehtituulen lisäksi oli myös Myrskymahti. Naaraskissa pyöräytti silmiään, miksi hän joutui taas tuon puoliverisen kanssa samaan partioon. Lammikkoloikka kuitenkin kohautti olkiaan, olisi vain tultava Myrskymahdin kanssa toimeen. Ja sitä paitsi, eihän hänen tarvitsisi saalistaa Myrskymahdin kanssa, vaan hän voisi valita parikseen vaikkapa Hohdesulan. Eikö vain?

Naaras talsi Myrskymahdin rinnalla kohti Hehkulammen läheisyydessä olevassa metsikössä. Hänellä oli käynyt todellinen tuuri, että hän oli saanut kolmesta kissasta parikseen juuri puoliverisen.
“Tule”, naaraskissa mutisi harmaaturkkiselle ja kiristi askeltaan. Partio olisi pian ohi ja hän suoriutuisi siitä kunnialla läpi. Naaras ei hyväksynyt ylimääräistä niskurointia keneltäkään ja vähiten itseltään.
“Mitkä ovat vahvuutesi saalistamisen suhteen?” Lammikkoloikka kysyi lyhyesti ja hieman viileästi. Se oli ainoa mitä hänen tarvitsisi toisesta tietää. Naaras höristeli korviaan ja kuunteli metsän rauhoittavia ääniä. Jos he saisivat jonkun hienon saaliin, ehkä Tuhkajuova haluaisi jakaa riistaa hänen kanssaan. Naaraskissa toivoi salaa, että oli emonsa lempipentu, vaikka se oli varmaankin se typerä Varissulka. Lammikkoloikka toivoi mielessään, että hän oli väärässä.

//Myrsky?? ;)

Susimieli nyökkäsi Salamasielulle, toinen oli varmasti parempi taistelija, kuin partioitsija.
“Niin, sinä olet varmasti paljon parempi taistelemaan, kuin kävelemään”, pilkkuturkkinen kollikissa naukaisi toiselle ja nyökäytti reippaasti päätään. Hänen kehunsa kuulosti kummalliselta, mutta pienikokoisen soturin äänensävy kertoi täysin, että hän oli ollut pelkästään hyväntahtoinen. Kolli kuitenkin väistyi keskustelusta ja kuunteli, kun Varissulka puhui Salamasielulle. Hetkinen, kolli ei puhunut lainkaan kivasti Salamasielulle. Ei se ollut reilua! Kollihan oli niin mukava. Susimieli luimisti hieman korviaan.
“Ei ole kiva, että sinä puhut Sa-sa-salamasielulle noin! E-ei se ole ki-kivasti tehty, Salamasielu on hyvä taistelemaan”, kollisoturi puolusti klaanitoveriaan änkyttäen. Häntä pelotti välillä puhua vanhemmille sotureille.Mutta voisiko hän muka katsoa vierestä, kun Varissulka kiusasi Salamasielua? No ei voinut! Kolli tiesi kuinka pahalta se tuntui, Salamasielulla oli varmasti paha mieli. Soturi päättikin taputtaa toista muutaman kerran tassullaan lohduttaakseen.
“Ai, mitä sinä tarkoitat? Mutta ky-kyllä minä tulen mielelläni! Se olisi hauskaa ja sinä olet niin taitava!” pilkullinen kolli hihkaisi. Soturi näyttäisi hänelle taatusti hienoja liikkeitä eikä hän malttanut odottaa, että pääsisi harjoittelemaan.
//Salami?

AUROORA
Pimentovarjo: 33kp!-
Salamasielu: 5kp-
= 38kp

ELANDRA
Jääviilto: 7kp-
Sulkavirta: 11kp-
= 18kp

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 52kp!- Voit nyt johtaa partioita ja saada oppilaan!

SAAGA
Rosmariinitassu: 46kp!-

Mesitähden haluttomuus kertoa enempää sai minut epäilemään hänen kertomuksensa todenmukaisuutta. Toisaalta oli totta, että uskoista puhuminen oli kokoontumisessa kielletty, eikä Mesitähteä puhtoisempaa ollutkaan. Hän ei lähtisi helposti rikkomaan klaanien yhteisiä sopimuksia, etenkään nyt, kun Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit olivat mitä olivat.
Paloin kuitenkin halusta tietää enemmän. Halusin tietää, miksi Kuolonklaani lähti metsästä. Kuolonklaanissa kerrotun tarinan mukaan Viiltotähti oli luonut Kuolonklaanin tyhjästä, ja olimme asuttaneet näitä seutuja klaanin syntymästä asti. Mesitähden mukaan asia oli täysin päinvastoin. Minun oli saatava tietää, miksi hänen kertomuksessaan jätimme kotimme.
"Eikö sinusta totuuden ilmi tuleminen ole tärkeämpää kuin sääntöjen noudattaminen?" kysyin haastaen ja siristin silmiäni. "Minulla on oikeus tietää. En kerro Henkäystähdelle."
En ollut varma, tiesikö Henkäystähtikään tästä toisesta näkökulmasta Kuolonklaanin historiaan. Hän oli kyllä tavannut Pimeyden Metsän kissoja, joten oli mahdollista, että hän oli saanut kuulla totuuden heiltä. Mikä totuus nyt ikinä olikaan.
"Liittyykö Kuolonklaanin lähtemiseen metsästä siis niin läheisesti usko, ettet voi kertoa siitä?"

//Mesi?

Mesitähden kertoma hämmensi minua. Eloklaanin päällikkö selitti, että Kuolonklaani oli kauan sitten elänyt jossain metsässä neljän muun klaanin kanssa: Myrskyklaanin, Jokiklaanin, Tuuliklaanin ja Varjoklaanin. Tuntui älyttömältä ajatukselta, että klaaneja olisi ollut noin paljon. Miten oli mahdollista, että ne olisivat joskus olleet olemassa, jos kukaan kuolonklaanilainen ei tiennyt niistä? Tuntui epätodennäköiseltä, että jokin näin suuri asia olisi täysin haudattu historiastamme.
Vilkaisin vähän matkan päässä istuvan Henkäystähden suuntaan. En ollut varma, pitäisikö päällikkö siitä, että puhuimme tällaisista aiheista. Tiesin, että Kuolonklaanissa oli tapana vastustaa kaikkea, mihin Eloklaanissa uskottiin. Henkäystähti tuskin ilahtuisi jos kuulisi, kuinka Mesitähti oli kertonut minulle jostain vaihtoehtoisesta historiasta.
"Minun on vaikea uskoa sinua", sanoin Mesitähdelle siirtäen viileän katseeni päälliköstä päällikköön. "Jos nämä neljä klaania tosiaan olivat olemassa, miten ne muka tuhoutuivat? Se on lisäksi epäilyttävän kätevää tarinasi kannalta... Jos klaanit ovat tuhoutuneet, ei sinun tarvitse yrittääkään todistaa heidän olemassaoloaan. Sitä paitsi, miten on mahdollista, ettei yksikään kuolonklaanilainen tiedä niistä?"

//Mesi?

Kuuntelin Mesitähteä ja kaduin jo sitä, että olin asettanut itseni hyvätahtoisen kollin seuraan. Keskustelu vaikutti ottavan tylsän suunnan, ja näytti siltä, että minun olisi pian teeskenneltävä, kuinka iloinen olin siitä, että klaanien välit olivat parantumassa. Tosiasiassa toivoin edelleen, että Henkäystähti kasvattaisi selkärangan ja uskaltautuisi häätämään Eloklaanin lopullisesti metsästämme. Metsä kuului yksin Kuolonklaanille, ja sota oli ollut ainutkertainen tilaisuus ottaa se takaisin haltuumme. Joutuisin kuitenkin luonnollisesti pitämään mölyt mahassani.
Kaikeksi onneksi Mesitähti sanoikin jotain kiinnostavaa. Muinaiset klaanit? En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
"Muinaiset klaanit? Mitä oikein tarkoitat tuolla?" kysyin uteliaana. Kenties kyseessä olisi vain jokin Mesitähden ja Eloklaanin uskomus, joka ei perustuisi mihinkään. Mesitähti kuitenkin puhui muinaisista klaaneista niin luonnollisesti, että hän vaikutti uskovan niiden olevan täysin totta.
En tiennyt paljoakaan historiastamme. Pennusta saakka minulle oli kerrottu Viiltotähdestä, Kuolonklaanin suuresta ja voimakkaasta perustajasta, joka oli luonut klaanimme ja Pimeyden Metsän tyhjästä. Nytkö Mesitähti yritti kertoa minulle, ettei Kuolonklaani ollutkaan ensimmäinen klaani?

//Mesi?

Jääviillon kanssa käyty, täysin tassuihin räjähtänyt keskustelu oli jättänyt pahan maun suuhuni. Mikä vielä parempaa, mokoma puupää oli valittu myös mukaan täysikuun kokoontumiseen. Tein parhaani häntä vältelläkseni kun lähdimme kulkemaan leiristä kohti Hehkulampea. Se oli hieman haastavaa, sillä tärkeänä soturina itseään pitäessään Jääviilto kulki mieluusti jonon kärjen lähettyvillä, missä Henkäystähti ja luonnollisesti minä hänen varapäällikkönään johdimme joukkoa. Onnekseni punaruskea kolli ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta puhumaan minulle, joten kenties saisin hänestä vapaaillan. Ilta tulisi ilman Jääviiltoakin olemaan varmasti hermoja raastava.
Kokoontuminen oli ensimmäinen sodan jälkeen, ja tunnelma kuolonklaanilaisten yllä lumisessa maastossa kävellessämme tuntui kireältä ja jännittyneeltä. En uskonut, että eloklaanilaiset tapahtuneen jälkeen yrittäisivät pitkään aikaan mitään, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Emme tienneet, kuinka hyvin tai huonosti vihollisklaanimme lehtikadon aikaan voi. En uskaltanut toivoa heidän voivan kovin huonostikaan, sillä se saattaisi johtaa vain epätoivoisiin hyökkäyksiin meidän suuntaamme.
Henkäystähti johdatti kuolonklaanilaisten joukon Hehkulammen vierestä Kivikukkulan juurelle. Eloklaani ei ollut vielä saapunut, ja hetken tunsin oloni levottomaksi. Emme kuitenkaan joutuneet odottamaan kauaa, ennen kuin naapuriklaani riensi paikalle Mesitähti keulassaan. Hänen perässään kulki mustavalkoinen naaras, jonka tunnistin Eloklaanin uudeksi varapäälliköksi Korppisiiveksi. Eloklaanin johtohahmot astelivat pian minun ja Henkäystähden luokse. Päälliköt kävivät keskenään juttelemaan ja minä kiinnitin huomioni Eloklaanin varapäällikköön. En pitänyt joutavasta seurustelusta muiden kanssa, mutta koin tärkeäksi pitää varapäällikkönä yllä jonkinlaisia suhteita Eloklaanin johtajistoon. Hyvä maine oli vain edukseni.
"Korppisiipi", sanoin kuin tervehdyksenä ja nyökkäsin naaraalle. "Onko lehtikato koetellut?"
Naarassoturi nyökkäsi myös. Hän ei muistini mukaan ollut mikään puheliain kissa, mutta toisaalta minäkään en ollut.
"Ei liikaa", Korppisiipi vastasi jättäen älykkäästi kertomatta liikaa. "Vaikka en voi sanoa pitäväni näistä keleistä."
Huokaisin syvään.
"En minäkään."
Kaikeksi onneksi en joutunut venyttämään kiusallista keskusteluamme sen pidemmälle, sillä pian päälliköt kapusivat kukkulalle ja aloittivat puheenvuoronsa. Mesitähti ilmoitti Eloklaanin antavan Kuolonklaanille anteeksi kaiken tapahtuneen, mikä tuntui selkärangattomalta, mutta täysin päällikölle tyypilliseltä. Huomasin, että Eloklaanin päällikkö jakeli puheenvuorossaan paljon enemmän yksityiskohtia klaaninsa arjesta Henkäystähteen verrattuna. Klaanimme päällikkö piti uutisensa melko epämääräisinä, mikä oli minusta hyvä. Oli myös järkevää kertoa eloklaanilaisille, että kylmistä ajoista huolimatta pärjäsimme hyvin.
Pian päälliköiden puheenvuorot olivat purkissa ja kaksikko laskeutui kukkulalta. Joku kuolonklaanilaisista vei Henkäystähden huomion, ja päällikkö sulkeutui keskusteluun tämän kanssa. Mesitähti jäi seisoskelemaan kukkulan juurelle, ja kun kukaan muu ei näyttänyt olevan kiireessä hänen seuraansa, minä päätin astella hänen luokseen.
Olin päättänyt, että olisi minulle edullista yrittää olla Mesitähden ystävä. Tai no, ei ehkä ystävä, mutta ei vihamieskään. Suhteeni Henkäystähteen oli parhaimmillaankin epävarma, vaikka tällä hetkellä nautinkin päällikön luottamuksesta. Jos hän ikinä kääntäisi minulle selkänsä, olisi hyvä, jos metsän toinen vaikutusvaltainen kissa ei inhoaisi minua.
"Tervehdys, Mesitähti", sanoin tyynesti ja istuuduin päällikön viereen. "On hienoa, että voimme jälleen tavata kokoontumisen merkeissä. Vaikka ilmapiiri onkin hiukan kireä..."

//Mesi?

Sulkavirta oli täpinöissään, sillä edellisestä seikkailusta oli kulunut jo tovi. Silloin hän oli käynyt Kylmäliekin kanssa Eloklaanin reviirillä. Nyt soturi matkasi parhaan ystävänsä kanssa kohti pohjoista. Pohjoisrajan toinen puoli oli sellainen paikka, jossa Sulkavirta ei koskaan ollut käynyt. Häntä kiinnosti tietää, mitä kaikkea rajan toisella puolen olisi. Soturista tuntui, kuin hän olisi taas muuttunut pennuksi. Hän tiesi rikkovansa sääntöjä, mutta soturi toden totta kaipasi jännitystä elämäänsä. He olisivat varovaisia, eivät he jäisi kiinni.
"Kävellään vain, sillä eihän juoksukisassa olisi mitään järkeä. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia sinua vastaan", harmaanruskea soturi naukaisi ja virnisti ystävälleen hyväntahtoisesti. Aaltosalaman kasvoille piirtyi myös huvittunut virne.
"Selvä, miten tahdot", punaturkkinen naaras hymähti. Kaksikko jatkoi matkaa ripeästi kävellen. Sulkavirta tarkkaili ympäristöä kuolonklaanilaisten varalta. Kukaan ei saisi seurata heitä tai tajuta, mitä he olivat aikeissa tehdä.

Matka rajalle oli taittunut yllättävän nopeasti. Kaksikko oli vaihtanut välillä kuulumisia ja välillä kulkeneet vain hiljaisuuden vallitessa. Sulkavirta kuunteli metsän ääniä. Taivaalta oli alkanut sataa lunta. Kevyet lumihiutaleet leijailivat puiden oksien välistä kohti maata. Välillä Sulkavirta innostui nappaamaan lumihiutaleen ilmasta kiinni, vaikka naaras tiesikin niiden sulavan pois jäädessään kiinni.
"No niin, mitä nyt? Ylitämmekö vain rajan?" Aaltosalama käänsi kysyvän katseensa ystäväänsä, joka oli juuri syöksähtänyt erään valkean lumihiutaleen kimppuun. Sulkavirta höristi korviaan, kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi.
"Niin minä ajattelin", raidallinen soturi naukui. He olivat juuri astumassa rajan yli, kun Sulkavirta kuuli jotain.
"Odota", hän naukaisi terävällä äänellä ystävälleen ja pysähtyi. Sulkavirta höristeli korviaan. Ääni tuli rajan tuntumasta, Kuolonklaanin reviirin puolelta. Se oli linnun ääntä. Tavallisesti linnut visersivät puissa, mutta tämä ääni tuli maasta. Ääni ei ollut samanlainen kaunis ja rauhoittava linnun viserrys, vaan enemmänkin kärsivä ja paniikinomainen.
"Se on vain lintu", Aaltosalama naukaisi ja yritti viittoa ystäväänsä rajan yli, mutta Sulkavirta pudisteli päätään.
"Siellä voi olla kissa saalistamassa. Tule, mennään katsomaan", harmaanruskea naaras naukui ja lähti kulkemaan kohti paikkaa, josta uskoi äänen tulevan.
Ääni voimistui, mitä lähemmäs lintua kaksikko kulki.
"Se tulee täältä", Aaltosalama naukui ja kiiruhti ystävänsä ohi läheisen kuusipuun oksiston alle. Sulkavirta näki pullean varpusen nököttävän kuusen alla. Se säikähti nähdessään kissat ja yritti karkuun, mutta raukkaparka kaatui välittömästi yrittäessään nousta ylös.
"Se on loukkaantunut", Sulkavirta naukui hämillään. Aaltosalama otti askeleen lähemmäs pikkulintua.
"No, ainakin klaani uskoo meidän olleen saalistamassa, kun viemme tämän leiriin", soturi naukaisi ja oli jo käymässä pikkulinnun kimppuun, kun Sulkavirta syöksähti tämän eteen, puolustaen pientä lintua. Harmaanruskean naaraan keho tärisi jännityksestä. Aaltosalama saattaisi suuttua hänelle, sillä lintu tosiaankin täyttäisi jonkun soturin vatsan. Mutta Sulkavirran mielessä pyöri vain Sinilintu ja tämän tiukka vaatimus: Sulkavirran ei tulisi saalistaa tai syödä lintuja. Linnut olivat olleet naaraan sisarelle tärkeitä, hän oli toisinaan jopa pitänyt lintuja tärkeämpinä kuin joitain kissoja. Sulkavirta pelkäsi, että jos he surmaisivat pikkulinnun, hän rikkoisi edesmenneelle sisarelleen tekemänsä lupauksen.
"Mitä sinä teet?" Aaltosalama kysyi ja kavahti askeleen taaksepäin. Sulkavirta kohtasi ystävänsä katseen.
"Se on lintu, Aaltosalama", naaras naukui värisevällä äänellä. Aaltosalama kurtisti kulmiaan.
"Minä lupasin Sinilinnulle, etten tappaisi lintuja. Se kuulostaa varmaankin typerältä, mutta en tahdo rikkoa lupaustani. Sinilintu oli minulle tärkeä, tahdon kunnioittaa hänen pyyntöään ja aatettaan", Sulkavirta huokaisi ja laski katseensa alas.

//Aalto?

"Minne sinä luulet meneväsi?!" Jääviilto karjaisi raivoissaan, kun Pimentovarjo jätti hänet yksin putouksen luokse ja lähti sanomatta sanaakaan. Mustaturkkinen varapäällikkö ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa kuusipuun toiselle puolen kuin ei olisi kuullutkaan Jääviillon sanoja. Punaturkkisen soturin hännänpää nytkähteli. Hän on luimistanut korvansa ja liu'uttanut kyntensä esille. Ne painautuivat leirin kalliopohjaan, mutta kolli kuvitteli painavansa ne Pimentovarjon kaulalle. Hän ei voinut sietää mustaturkkisen naaraan käytöstä. Se oli todella epäkunnioittavaa Jääviiltoa kohtaan. Mutta samalla Jääviilto tiesi, että hän oli päässyt Pimentovarjon ihon alle. Varapäällikkö oli tavallisesti valmis sanomaan takaisin, mutta nyt niin ei ollut käynyt. Jääviilto oli varma, että naaras pelkäsi häntä, jonka vuoksi hän oli kadonnut paikalta sanomatta sanaakaan.
Soturi kuuli lähestyviä askeleita takaansa ja hän käännähti äkkiä ympäri. Säihkytassu ja Veritassu olivat saapuneet paikalle. Kun he huomasivat Jääviillon hurjistuneen katseen, kaksikko pysähtyi.
"Mitä te toljotatte siinä?!" punaturkkinen soturi ärjäisi ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs nuorisoa. Veritassu vilkaisi veljeään.
"Tule Säihkytassu, mennään muualle", mustaturkkinen naaras naukui terävällä äänellä. Säihkytassun korvat olivat painuneet luimuun Jääviillon räyhätessä heille. Kolli oli selvästi jännittynyt, kun hän lähti peruuttamaan poispäin Jääviillosta. Jääviilto piti jäisen katseensa tiukasti oppilaskaksikossa siihen saakka, kunnes he kääntyivät ja palasivat sinne mistä olivat tulleetkin. Jääviilto jäi vielä hetkeksi istumaan paikoilleen. Hän mietti Pimentovarjoa ja heidän suunnitelmaansa. Kolli tiesi, että hän haluaisi hoitaa sen loppuun. Heidän olisi selvitettävä petturi, jotta klaani voisi elää turvassa ilman pelkoa siitä, että petturi kääntyisi taas klaaniaan vastaan. Punaturkkinen soturi uskoi pärjäävänsä yksinkin, mutta kieltämättä Pimentovarjon kanssa puuhaaminen oli ollut viime kuiden kohokohta. Hän päätti, että olisi kaikista parasta käyttäytyä kuin äskeistä välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan. Hän päätti antaa Pimentovarjolle mahdollisuuden korjata virheensä ja antaa anteeksi sen, miten inhottavasti varapäällikkö oli Jääviiltoa kohtaan käyttäytynyt. Jos musta naaras ei osaisi arvostaa sitä, Jääviilto etsisi petturin yksin ja pitäisi huolen siitä, että jokainen Pimentovarjon kuraverisistä jälkeläisistä kuolisi.

Salamasielu kuunteli Susimieltä kollille epätavanomaisella kärsivällisyydellä. Soturi änkytti ja hänen puheensa oli hidasta, mutta Salamasielu osasi arvostaa sitä, miten sinnikkäästi tämä jaksoi työntää sanansa ulos vaikeuksista huolimatta. Kuolonklaani oli täynnä kissoja, joiden suurinta hupia oli kiusata jokaista, joka hiukankin poikkesi normaalista, eikä Salamasielu epäillyt, etteikö Susimielikin olisi saanut jonkin verran pahantekoa osakseen. Onneksi soturi kuitenkin uskalsi edelleen jutella muille, eikä hänen itsetuntonsa vaikuttanut ollenkaan turmeltuneelta.
Salamasielu kohautti lapojaan laikukkaan kollin kysymykselle.
"Tietysti tämä on tylsää. Me vain kävelemme ympäri reviiriä", hän sanoi ja mulkaisi Kalmakuuta, aivan kuin olisi ollut soturin vika, että hän oli joutunut suorittamaan tätä yksitoikkoista tehtävää. "Oikeasti. Lahjani hukataan tässä täysin."
Hänen edestään kuului ylimielinen tuhahdus ja Varissulka vilkaisi huvittuneen oloisena taakseen. Salamasielu ei välittänyt vanhemman soturin häneen kohdistamasta alentavasta katseesta.
"Lahjasi? Mitkä lahjat?" Varissulka kysyi kohottaen leukaansa. "Sitä paitsi, mitä muuta sinä muka tekisit? On rauhan aika, partiot ovat ainoa tehtävämme."
Salamasielu virnisti.
"Voisin pitää taistelutunteja lahjattomille. Oletko kiinnostunut?"
Valkoinen kolli tiesi kyllä, että Varissulka oli klaanin taistelijoiden parhaimmistoa. Hän kuitenkin uskoi, että ehtiessään samaan ikään olisi hän jo monin verroin tummanharmaata soturia taidokkaampi.
Varissulka vain pyöräytti silmiään, eikä näyttänyt hermostuneen Salamasielun sanoista.
"En usko, että sinulla on minulle mitään opetettavaa."
Salamasielu tuhahti. Hän oli ollut oikeassa Varissulan suhteen - että tämä osasi olla tylsä! Hän kääntyi taas vierellään kulkevan Susimielen puoleen.
"Susimieli, sinähän ainakin olet kiinnostunut?" nuori soturi kysyi toiselta. "Olen nähnyt sinun taistelevan ja no... Saattaisit kaivata kaltaiseni mestarin opastusta."

//Sushi?

Jääviilto oli pääsemässä pelottavan lähelle kärsivällisyyteni rajaa. Kenties eniten minua hermostutti se, kuinka typeräksi itseni tunsin. Olin aina tiennyt, millainen kissa punaruskea soturi oli. Hänessä ei ollut tippaakaan hyvää tahtoa tai lämpöä, ei minkään tason empatiaa muita kissoja kohtaan. Jääviillon maailma oli keskittynyt häneen itseensä, ja kaikki soturin teot ja valinnat palvelivat ainoastaan häntä. Tiesin tämän kaiken, olin tiennyt jo siitä asti, kun olimme olleet oppilaita. Vuodenaikojen vierähtäessä olin varmistunut asiasta. Siitä huolimatta olin päättänyt luottaa häneen. Kuinka kehtasinkaan pitää itseäni älykkäänä?
Kenties olin antanut tunteilleni vallan ja erehtynyt kuvittelemaan Jääviillosta jotain mahdotonta. Ehkä jokin osa minussa toivoi, että kollista löytyisi hitusen verran lämpöä ja ystävällisyyttä. Näinä aikoina kaipasin toveruutta ikäisteni kanssa kipeämmin kuin koskaan, ja selvästi etsin sitä sokeasti joka suunnasta. Jääviilto oli taitava soturi ja hänen uskollisuutensa Kuolonklaania kohtaan oli kadehdittavan suurta: hän olisi hyödyllinen liittolaisena. Minun oli kuitenkin jälleen tultava siihen päätelmään, johon olin jo monta kertaa aiemmin löytänyt tieni. En koskaan voisi luottaa Jääviiltoon, enkä koskaan voisi pitää hänestä.
Katsoin Jääviiltoa pitkään sanomatta mitään. Katseeni pysyi kylmänä, mutta kylkieni kiihtyvä kohoilu paljasti hänen sanojensa aiheuttaneen minussa jonkinlaisen reaktion. Harkitsin vastaavani takaisin samalla mitalla, kiroavani hänet maanrakoon viiltävillä sanoilla siitä, miten kelvoton ja surkea hän oli, mutta lopulta päätin toisin. En jaksanut tapella hänen kanssaan. Huoli pentujeni turvallisuudesta ja Henkäystähden ylleni luoma paine olivat haukanneet leijonanosan voimavaroistani, eikä minulla ollut yhtään ylimääräistä energiaa hyödyttömiin sanaharkkoihin tuhlattavaksi. Olin väsynyt.
Siksi päädyin lopulta kääntymään ja astelemaan Jääviillon ohi sanaakaan sanomatta ja hänen suuntaansa katsomatta. Se tuntui luovuttamiselta, mutta en minä olisi mitään voinut voittaakaan. Ainakin Jääviilto saisi hyvän mielen siitä, että oli sanoillaan viimein vaientanut minut ja onnistunut loukkaamaan tunteitani. Minun mielialani tuntui myös kohoavan heti, kun astelin kuusipuun takaa ja soturi katosi näkökentästäni.

//Jää? :[

Rosmariinitassu vaikutti väsyneeltä, vaikka kielsikin asian, kun Lepakkohuuto kysyi siitä. Kun tämä kuitenkin asettui vain hetkeksi makuulle ja nukahti, kolli hyrähti kehräykseen. Hän oli ehkä vielä hieman kuumeinen, mutta ei uskonut, että se tarttuisi niinkään helposti. Hän hiipi aivan petinsä reunalle ja katsoi naaraan lepoa.
Lepakkohuuto kehräsi taas ja asettui sitten naaraan vierelle. Hän tunsi tämän lämmön kyljessään ja vaikka se tuntuikin hieman hölmöltä ja hävettävältä, naaraan viereen asettuminen tuntui myös oikealta.
Lepakkohuuto laski päänsä. Oravasta oli jäänyt vielä vähäsen jäljelle, mutta sen voisi syödä vielä myöhemmin. Nyt hän kuitenkin sulki silmänsä, tahditti hengityksensä Rosmariinitassun hengityksen kanssa ja nukahti hänen vierelleen.
Vaikka se tuntui hieman kummalta, se tuntui myös hyvältä. Lepakkohuuto ei voinut estää itseään tai sitä hyvän olon tunnetta, minkä hän sai. Häntä ei enää edes kiinnostanut hänen hävettävän rakkauden tunnustuksen muistelu. Hän vain nautti hetkestä ja siitä, että sai olla Rosmariinitassun seurassa.

Lepakkohuudon herätessä oppilas nukkui vielä. Nuori soturi nousi varovasti ylös ja liikkui taas sammalvuoteelle. Hän otti oravasta vielä muutaman palan viimeistellen sen ja nuoleskeli huuliaan.
Rosmariinitassu nukkui edelleen ja hänen katselemisensa riitti kollille viihteeksi. Kuitenkin aina tämän äännähtäessä tai liikahtaessa edes vähän, hän käänsi heti katseensa leikkien, että ei tuijottanut ja kuulosteli oliko naaras oikeasti herännyt. Kuitenkin aina tämä vain nukkui edelleen ja Lepakkohuuto saattoi taas ihailla häntä.

//Rosmy?

En tiennyt mitä ajatella. Eikö kolli oikeasti muistanut rakkauden tunnustustaan vai valehteliko hän? Aistin kuitenkin häpeää hänen olemuksessaan ja tajusin, että hän valehteli.
“Ei huolta”, naukaisin, “Saalistin tuon oravan, kun olin partiossa. Ajattelin, että sinulla olisi nälkä, joten toin sen sinulle mutta sinä nukuitkin. Menin takaisin aukiolle mutta siellä oli niin tylsää, että tulin uudelleen tänne.”
Kävin makuulle kollin pesän eteen ja laskin pääni käpälilleni. Silmäni lupsuivat väsymyksestä. Ajattelustakaan ei oikein tullut mitään.
“Väsyttääkö sinua?” Lepakkohuuto kysyi. Pudistin päätäni.
“Vain hiukan. Ihan todella. Harjoittelin Sulkavirran kanssa saalistusloikkaa ja-” haukottelin pitkään kesken lauseen, “- Sulkavirta kehui minua. En ollut eikä ihan parhaassa tilassa, kun huolehdin sinusta ja olin hiukan väsynyt mutta sain silti kehuja.”
Unohdin kesken lauseen mistä puhuin mutta koitin jatkaa kuitenkin jotankin.
“Toivon todella, että tämä tarkoittaa, että minut nimitetään pian.”
Haparoin hiukan viimeisten sanojen kohdalla mutta sain kuitenkin ne ulos suustani. Suljin silmäni vain hetkeksi ja en edes tajunnut nukahtavani.
//Lepa?

Kun Rosmariinitassu lähti parantajan pesältä, Lepäkkohuuto asettui parempaan asentoon sammalilla. Hän haukotteli makeasti ja nukahti silmänräpäyksessä.

Lepakkohuuto heräsi kuullessaan hentoista puhetta ulkoa parantajan pesän lähistöltä. Hänen olonsa oli jo parempi ja hän huomasi, että joku oli tuonut hänelle oravan. Hän kurotteli sitä kohti ja silloin Rosmariinitassu tuli sisään.
“Tarvitsetko apua?” naaras kysyi ja tassutti lähemmäs. Lepakkohuuto nyökkäsi hieman. Oppilas siirsi oravaa hieman lähemmäs kollia ja hän nappasi sen hampaisiinsa raahaten sen tarpeeksi lähelle, että hän saattoi helposti napsia siitä palasia.
“Onko olosi jo parempi?” Rosmariinitassu kysyi pian hiljaa rikkoen hiljaisuuden.
“Joo. Tuntuu tosi kummalta. Kuin olisin juuri tallustellut joen pohjaa pitkin sen toiselta rannalta toiselle”, Lepakkohuuto huokaisi. Rosmariinitassu oli hetken hiljaa ja nojautui sitten hieman lähemmäs.
“Muistatko sitten mitään aiemmasta? Tai siis, jos sinusta kerta tuntuu tuolta”, oppilas kysyi varovasti. Lepakkohuuto muisti epätoivoisen rakkauden tunnustuksensa ja lähes oksensi häpeästä. Hän ei voinut uskoa, että oli sanonut niin.
“En. Olin niin kuumehöyryissä, että en edes ole varma saatoinko vain nukkua tai sopertaa itsekseni”, kolli valehteli peitellen häpeäänsä ja mussuttaen oravaa, kuin aikaisempaa ei olisi tapahtunutkaan.

//Rosmy?