Tämä haju oli tuttu tuoresaaliskasasta. Olimme usein syöneet myyrää Aaltosalaman kanssa silloin, kun asuin vielä pentutarhalla. Haju ei kuitenkaan ollut aivan täysin sama - se oli nyt jotenkin paljon värikkäämpi ja väreilevämpi. Tuoresaaliiseen oli yleensä kietoutunut jokin kolea, väritön sivuhaju, arvatenkin kalma, jota kukaan ei jäänyt miettimään liian pitkäksi aikaa nälkäisen vatsan kurniessa. Oli varsin kiintoisaa verrata sitä tähän hajuun, joka oli peräisin tästä yhä elävästä, yhä vipeltävästä yksilöstä.
En valittanut Lokkimielen antamasta tehtävästä. Ensi kertaa pitkään aikaan saatoin panna kroonisen tylsistymiseni syrjään keskittyessäni tekemään jotakin oikeasti kiinnostavaa. Imin myyrän hajua sieraimiini sisäänhengityksen yhteydessä ja yritin paikantaa sen lähdettä. Saatoin nähdä silmieni edessä häilyvän hajuvanan, joka kiemurteli maata myöten kuin käärme, kohti tuoreita versoja. Nytkähdin liikkeelle hitaasti, edelleen täysin uppoutuneena jäljittämiseen.
Näkökenttäni reunalla näkyi nopea vilahdus. Käänsin kuononi sen suuntaan silmät suurina ja viikset nytkyen. Kasvien varret heiluivat vähän; hajuvana kulki suoraan niiden ohitse.
Samassa pieni otus ampaisi liikkeelle aluskasvillisuuden suojasta. Syöksyin sen perään vaistonvaraisesti, juuri ajattelematta sitä, mitä olin tekemässä tai mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ennen kuin itse tajusinkaan, myyrä oli onnistunut livahtamaan piiloon puun juurakkoon ja minä rynnistin naama edellä puuta päin.
Isku kalisutti hampaitani ja oli vähällä, etten olisi purrut itseäni kieleen. Peräännyin kauemmaksi puusta päätäni puistellen. Myyrä oli tiessään. Huiskaisin hännälläni harmistuneena, ja samassa jahdin huuma haihtui olemattomiin. Kaikki oli taas mälsää.

//Kokki?

Kävelin partion perässä kohti nummia. Säihkysielu käveli vierelläni ja Lampiväre sekä Hämärähalla edessämme. Tällä kertaa luvassa olisi pelkkää saalistusta.
“Miten sinulla menee?” Säihkysielu kysyi. Muistini heitti minua hiirenkorvan harjoituksiin, kun olin kaveerannut kermanvärisen kollin kanssa.
“Eipä mitenkään kummemmin. Entä sinulla?” vastasin vältellen soturin katsetta. Sen jälkeen, kun toisesta oli tullut soturi olimme jutelleet harvemmin. Se ehkä joko johtui Säihkysielun kasvaneesta valta-asemasta tai sitten siitä, että olin vain nykyisin epäsosiaallisuuden perikuva ja tuskin avasin suutani edes mestarilleni. Johtuiko tämä sitten minun ja Tuiskutassun riitaisesta suhteesta vai vain väsymyksestäni, sitä en tiennyt.
“Minulla menee hyvin”, Säihkysielu tokaisi.
En osannut vastata, mutta minun ei tarvinnut, koska pääsimme perille ja hajaannuimme. Jouduin Lampiväreen kanssa kaksin vaikka olisin halunnut mieluummin Säihkysielun seuraan. Toisaalta hän oli mestarini ja minun oli tarkoitus harjoitella hänen kanssaan eikä Säihkysielun kanssa.

Leirissä palasin Säihkysielun seuraan puoliksi vahingossa.
“Haluatko syödä yhdessä?” kolli kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja seurasin toista leirin reunalle. Säihkysielu laski kanin, jonka oli valinnut tuoresaaliskasasta ja kävi sen vierelle kyyryyn. Hivuttauduin hänen viereensä niin, että turkkimme tuskin koskettivat toisiaan, mutta tunsin silti tuon lämmön. Kävin jänösen kimppuun.

Syötyämme jäimme kyyhöttämään vierekkäin leirin laidalle. Olin ajan saatossa hivuttautunut lähemmäs, sillä kollin pehmeä lämmin turkki houkutteli niin kovasti. Halusin vain nojata häneen.
“Olet ollut aika hiljainen”, Säihkysielu huomio ääneen ja katsahti minuun.
“Voin minä puhuakin, jos haluat”, vastasin ja virnistin hienoisesti.
“Ei sinun tarvitse, jos et tahdo. Halusin vain varmistaa, että olet varmasti kunnossa”, kolli vastasi. Minusta tuntui oudolta, kun hän sanoi noin. Tuntui ihan siltä kuin joku välittäisi.
“Olen kunnossa, lupaan”, nau’uin ja pohdin hetken, “Näin viimeyönä outoa unta.”
“Niinkö? Minkälaista unta sitten näit?”
“Näin unta yhdestä kissasta. Olimme ulkona keskellä lehtikatoa ja meinasimme jäätyä kuoliaksi”, kerroin. Jätin kuitenkin suosiolla mainitsematta, että kissa, josta olin nähnyt unta oli rakas sisko-parkani, jonka kanssa en ollut puheväleissä.
“Kuulostaa pelottavalle”, Säihkysielu naukui. Sain hänestä niin välittävän auran. Tunsin sisälläni myös jotain muuta, iloa. Taidankin viihtyä tämän kollin seurassa, pohdin itsekseni ennen vastaamista.

"Pidä tuo", Lokkimieli käski, kun Uivelotassu oli vihdoin saanut itsensä ihan kelvolliseen vaanimisasentoon.
"Näytä minulle, miten liikkuisit, jos vaanisit hiirtä."
Lokkimieli katsoi oppilasta hyvin tarkkaan, kun tämä lähti hiipimään matalana eteenpäin. Uivelotassun katse kohdistui menosuuntaan. Vaikka oppilaan vatsa hipaisi välillä maata ja tämä laski tassunsa toisinaan varomattomasti, oppilaan häntä pysyi koko ajan hienosti matalana. Toisaalta se näytti Uivelotassulla oletustilalta.
"Kiitos. Se riittää. Harjaannut vielä lisää, kun pääset saalistamaan", Lokkimieli maukaisi ja väläytti oppilaalle pienen hymyn, jota olisi voinut kuvailla rohkaisevaksi.
"Ja milloin se on?" Uivelotassu kuulosti kyllästyneeltä.
"Nyt", Lokkimielen kasvot olivat taas ilmeettömät. Hän kääntyi ja pujahti pieneen pusikkoon, olettaen Uivelotassun seuraavan, kerran naaras oli niin kovin tylsistynyt. Oppilaan pitäisi korjata asenteensa, Lokkimieli ajatteli.
Valkoharmaa kolli tarkkaili ympärilleen katse terävänä. Parin hännänmitan päässä näkyi rykelmä pieniä versoja. Muutamasta puuttui silmu, yksi oli nakerrettu katki niin, että siitä oli jäljellä vain kynnenmitallinen. Lokkimieli ei tiennyt kasvia nimeltä, mutta hän osasi etsiä sen versoja hiirenkorvan aikaan. Ne olivat pienten jyrsijöiden ja erityisesti myyrien herkkua. Lokkimieli nuuhkaisi kasveja läheltä. Kuullessaan lehtien kahinaa takaansa, hän siirtyi eteenpäin ja teki havaintoja maastosta. Erään puun juurakossa oli pieni kolo.
"Sain vainun, lähistöllä on myyrä", Lokkimieli madalsi ääntään.
"Missä?" Uivelotassu lampsi hänen viereensä. Soturi pysäytti oppilaan hännällään.
"Haistatko sen?" Lokkimieli kysyi ja tuijotti odottavasti naarasta, joka käänteli päätään ja nuuhki ympärilleen. Sitten naaras katsahti Lokkimieltä ja nyökkäsi.
"Paina haju mieleen. Jäljitä myyrä ja nappaa se. Yksinkertaista", Lokkimieli latoi jälleen itsestäänselviä ohjeita oppilaalleen. Mukavan kissan leikkiminen alkoi jo käydä työstä, joten kolli oli hyvillään, että saisi olla hetken vain hiljaa.

//Uivelo?

“Kiitos! Rosmariinikynsi auttoi minut tuonne”, nau’uin isän nostaessa minua alas. Leikimme vielä jonkin aikaa kunnes oli aika mennä nukkumaan. Kerroin taas emolle kaiken, mitä olin tehnyt ja Lummepennun tultua pesään kävimme yhdessä nukkumaan. Painauduin kiinni siskoon ja suljin silmäni hyvien unien toivossa.

Heräsin seuraavana aamuna pirteänä. En muistanut olinko nähnyt unia, mutta se ei haitannut, sillä rakastin herätä seuraavaan päivään enemmän kuin rakastin unia. Loikin ulos pesästä, sillä Lummepentu ei enää maannut vierelläni eikä minun tarvinnut odotella häntä. Päivä kääntyikin päälaelleen, kun minut ja siskoni nimittettiin oppilaiksi! Lummetassu sai nimensä ja mestarinsa ensin ja sitten oli minun vuoroni. Sain mestarikseni Loiskevarjon. Olisin toivonut mestarikseni jotakuta kilttiä, mutta ei Loiskevarjokaan ollut paha. Hän vaikutti jopa ihan kelpokissalle, joten olin oikein mielissäni Henkäystähden valinnasta. Olisin saattanut saada jonkun, joka ei olisi kestänyt huumoria lainkaan ja sitten olisin ollut pulassa seuraavat kuusi kuuta.

Seuraava kuu kului hujauksessa. Olin harjoitellut niin paljon kuin vain pystyin. Hiljaisuusvarjo oli pari kertaa ollut huolissaan minusta ja sanonut, että Loiskevarjo työllisti minua liikaa, mutta en itse ollut sitä mieltä. Minulla riitti energia hyvin ja koin jopa saavani paremmin unta pitkän harjoitusten täyteisen päivän jälkeen kuin silloin, kun tein vähemmän asioita päivän aikana. Leikkimiselle ei juurikaan ollut aikaa, mutta ei minua niinkään haitannut. Loiskevarjo jaksoi kuunnella huumoriani, joka täytti harjoitukset aina ilolla ja positiivisuudella. En pelännyt mokata ja se varmaan olikin parasta oppilaana olemisessa. Sain tehdä välillä virheitä, sillä niistä oppi ja oppiminen oli pääasia oppilaana olemisessa. Ylipäätään pidin elämästäni juuri nyt.

Lokkimieli oli samanlainen tylsä nipottaja kuin kaikki muutkin täysikasvuiset. Hän oli heti sättimässä minua, vaikka olin vasta aloittanut! Halu pyöritellä silmiäni kävi koko ajan vaikeammaksi hillitä. Huoh, anna minun kaikki kestää…
Noudatin mestarini ohjeita niin hyvin kuin vain kykenin, vaikka ajatukseni eivät olleetkaan ihan täysin mukana harjoituksessa. Välillä minä tunsin uppoavani jonnekin alitajuntani syövereihin, minne tosimaailman äänet kuuluivat epäselvästi, aivan kuin kaikki olisi ollut veden alla. Pinta oli niin kaukana, ettei valokaan päässyt luokseni.
Valitettavasti Lokkimielen nalkutus oli niin itsepintaista ja äänekästä, että se löysi minut aina sieltä, minne ikinä keksinkään häntä mielessäni paeta. Olin yhä näissä mälsissä harjoituksissa harjoittelemassa tätä mälsää asentoa jotakin mälsää saalistusta varten. Mälsää.
Otin vaanismisasennon uudelleen jo ties monennenko kerran, tällä kertaa yrittäen oikeasti onnistua mestarini asettamassa tavoitteessa. Laskeuduin matalaksi jakaen painoni tasaisesti kaikille neljälle käpälälleni. Pidin huolen, että vatsani ei osunut maahan ja että häntäkarvani eivät hipaisseetkaan ruohonkorsia.
Katsahdin Lokkimieleen odottavasti. Joko nyt kolli oli tyytyväinen suoritukseeni ja voisimme lopettaa tämän typerän pelleilyn?

//Lokki??

Lokkimieli tutkaili oppilaansa eleitä tämän vastatessa hänen kysymykseensä. Uivelotassun oikein tahalliselta näyttävä silmienpyöräytys kertoi hänelle kaiken tarpeellisen. Enää kauaa tuo nuori naaras ei Lokkimielelle silmiä pyörittelisi...
Sitten Uivelotassu kysyi, pitikö vaanimista vielä harjoitella tämän päivän aikana. Lokkimieli ei pitänyt sävystä, jolla oppilas puhui hänelle. Se täytyisi kuitenkin korjata ajan kanssa, ei nyt. Valkoharmaan kollin ilme ei ensin värähtänytkään, sitten kolli kohotti lyhyitä viiksiään ja hänen silmäkulmaansa piirtyi hymy. Hyvin hienosti ja tarkkaan harjoiteltu hymy.
"No niin, sinähän aloit innostua", Lokkimieli maukaisi kepeästi ja päästi huvittuneen hymähdyksen.
Uivelotassu tuijotti häntä silmäluomet raskaina ja näytti siltä, että saattaisi pyöräyttää silmiään uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Lokkimieli esitti kuin ei olisi huomannutkaan.
"Katso ja keskity."
Ripeästi soturi asettui vaanimisasentoon, joka tuntui iskostuneen hänen selkäytimeensä automaatioksi, jota ei koskaan tarvinnut tietoisesti ajatella. Vaanimisasento oli Lokkimielelle vielä kriittisemmässä asemassa kuin niille, jotka löysivät saaliinsa hajuaistin avulla. Muiden kissojen metsästystekniikat tuntuivat Lokkimielestä toisinaan huijaukselta.
Soturi otti muutaman askeleen eteenpäin pitäen kroppansa tiukasti vakaana. Vatsakarvat hipoivat maata vain kynnenmitan verran, kun laikukas kolli otti siirsi jalkaa eteenpäin. Hyvin lyhyen demonstraation jälkeen Lokkimieli pysähtyi. Hän pysyi edelleen matalana, mutta huiskaisi hännällään oppilaalle merkin tehdä sama perässä hänen vieressään.
Tummanharmaa naaras talsi varsin vastahakoisen oloisesti lähemmäs Lokkimieltä. Lokkimieli katsoi odottavana, kun Uivelotassu silmäili hänen asentoaan hetkisen. Oppilas asettautui samansuuntaisesti soturin kanssa, koukisti takajalkojaan ja laski vatsansa maahan.
"Ei noin. Tuo on makaamista", Lokkimieli tokaisi.
"En ollut vielä valmis", Uivelotassu pyöräytti silmiään. Lokkimielen oikean etutassun polkuantura alkoi kipristellä kynsiä myöten.
"Kannattele itseäsi kaikilla käpälillä tasapuolisesti. Vatsa ei saa laahata maata silloin kun liikut, kuten ei myöskään häntä. Uudestaan", Lokkimieli käski sivuuttaen sen, miten oppilas oli keskeyttänyt hänet. Uivelotassun tulisi tottua suoraan palautteeseen sekä todella oppia, miten mestarin seurassa käyttäydytään, soturi ajatteli, mutta piti ärtymyksensä sisällään. Kollin päässä välähti mielikuva siitä, miten hän löisi oppilasta lujaa poskeen kynnet esille. Valkea tassu täyttyisi punaisesta lämmöstä. Lokkimieli ei voinut olla ajattelematta, miten hyvältä se tuntuisi. Hän joutui kuitenkin jättämään sen omaksi fantasiakseen. Ainakin toistaiseksi.

//Uivelo?

Osa Aaltosalamasta ei halunnut vieläkään myöntää itselleen sitä, että pennuttomuus oli ajanut hänet ja Varissulan hetkellisesti erilleen useita kuita sitten ennen Uivelopennun syntymää. Hänen mielessään tuo synkkä ja epävarma aika heidän kumppanuudessaan oli kätketty jonnekin syvälle, kaikkien uusien, parempien muistojen alle. Mutta siellä se oli edelleen, eikä sitä saanut katoamaan kokonaan, vaikka hän olisi halunnut. Se aika oli osa heidän historiaansa, ja hän viimein alkoi käsittää, että sen kieltäminen oli turhaa. Etenkin nyt, kun Varissulka oli nostanut käsittelemättömät asiat jälleen pintaan.
Hän ei ollut siitä vihainen kumppanilleen. Varissulan sävy ei ollut millään tapaa syyllistävä tai katkera. Tämä vaikutti vilpittömästi haluavan keskutella nämä varmasti heidän molempien mieltä painaneet asiat vihdoin läpi. Ja miin halusi Aaltosalamakin.
He olivat saapuneet Hehkulammelle. Tämä paikka oli punertavaturkkiselle soturittarelle monellakin tapaa merkityksellinen, erityisesti siksi, että hänellä ja Varissulalla oli usein ollut tapana tulla tänne viettämään aikaa heidän ollessa vielä melko tuoreita kumppanuksia. Oli vain sopivaa, että he paikkaisivat suhteeseensa tulleita rakosia juuri täällä.
Aaltosalama tunsi silmiään alkavan poltella kuunnellessaan Varissulan anteeksipyyntöä. Kollin sanat löysivät tiensä suoraan hänen sydämeensä, joka oli pakahtua tullessaan vihdoin nähdyksi. Mutta ei Varissulka ollut yksin syypää heidän tilanteeseensa, ei laisinkaan.
“Voi Varissulka”, Aaltosalama huokaisi ääni väristen ja pudisteli pienesti päätään. “Minäkin olen niin kamalan pahoillani siitä, miten käyttäydyin. En luottanut silloin tarpeeksi meihin, että olisin pystynyt käsittelemään ajatusta pennuttomuudesta. Minusta tuntui, että olin tuottanut kaikille valtaisan pettymyksen, etenkin sinulle. Olin oman suruni ja vihani sokaisema, enkä tajunnut, miten järjettömältä varmasti silloin vaikutin.” Hän tunsi häpeän piston sisällään muistellessaan sitä, kuinka armoton hän oli ollut Hehkuaskeleelle, kun valeraskaus oli paljastunut. Ei se ollut ollut parantajan vika, mutta hänen oli ollut helpompi sysätä syy jollekulle muulle kuin suostua hyväksymään tilanteen laita siinä hetkessä. “Olen todella kiitollinen Uivelopennusta. Hän eittämättä auttoi meitä palaamaan takaisin yhteen, mutta minäkin uskon, että ilman häntäkin olisimme kyllä löytäneet toisemme uudestaan. Minä rakastan sinua niin kovin, enkä tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”
Hän hivutti häntäänsä lähemmäksi Varissulkaa, ja samassa hän tunsi, miten kollin häntä kietoutui sen ympärille. Aaltosalama nosti vetisen katseensa ja katsoi kumppaniaan. Varissulka ei tuntunut saavan suutaan auki, mutta hänen silmänsä kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.
He nojautuivat hiljaa toisiaan vasten auringon kultaisen valon sulautuessa lammen veteen horisontissa.

Aaltosalama venytteli itsensä ulos soturien pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa, mutta aukiolla oli jo kissoja valmistautumassa partioihin ja muihin askareisiin. Hän näki tyttärensä Uivelotassun istumassa lähellä leirin sisäänkäyntiä ja oli aikeissa käydä tervehtimässä häntä, kun huomasi Lokkimielen olevan matkalla oppilaan luo. Mestari ja oppilas poistuivat leiristä vähin äänin.
“Enpä olisi uskonut näkeväni Uivelotassua jalkeilla näin varhain.” Varissulka tassutti hänen viereensä ja katseli juuri leirin uloskäyntitunneliin katoavia hännänpäitä.
“Lokkimielen seuralla on ollut häneen hyvä vaikutus.”
Aaltosalama oli onnellinen, että juuri Lokkimieli oli heidän pentunsa mestari. Kolli oli Sulkavirran poika, ja Sulkavirta jaksoi aina ylistää tämän maasta taivaaseen. Oli ihanaa, että heidän ystävyytensä perintö jatkaisi elämäänsä heidänkin jälkikasvuissaan.
“Lokkimieli on taatusti hyvä mestari, vai mitä sanot?” hän katsahti kumppaniinsa silmät tuikkien.

//Varis?

AUROORA
Loskalauha: 7kp -
Pimentovarjo: 10kp -
Varissulka: 6kp -
= 23kp

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 8kp -
Pyräkkäpiru: 5kp -
Uivelotassu: 50kp! -
= 63kp

KOIVU
Lokkimieli: 35kp! -

KÄÄRMIS
Lainetassu: 14kp -
Hiljaisuusvarjo: 8kp -
= 22kp

Mielessäni rukoilin Pimeyden Metsää päästämään minut pahasta samalla kun tylsyys oli käynyt niin väkivaltaiseksi, että se ravisteli minua jo sielua myöten. Kaikesta siitä huolimatta yritin parhaani mukaan suunnata huomioni mestariini, sillä tiesin, että kotona minua odottaisi pitkästyttävä saarna, mikäli tieto osallistumattomuudestani ensimmäisissä harjoituksissani kulkeutuisi vanhemmilleni.
“Kyllä kai”, vastasin Lokkimielen kysymykseen ja yritin edes vähän olla kuulostamatta siltä, ettei tämä koko juttu kiinnostanut minua alkuunkaan. Niin kuin se ei kiinnostanutkaan. Mutta toisaalta voitti tämä leirissä homehtumisen, joten ihan sama. “Ei se nyt niin kamalan vaikeaa ole pysyä hiljaa ja pitää samalla silmät auki.” Pyöräytin silmiäni melkein autiomaationa. Aaltosalaman mukaan siitä oli muodostunut minulle inhottava tapa, mutta itse pidin sitä varsin hyödyllisenä itseilmaisussa.
Minun oli vaikea tulkita Lokkimielen ilmettä. Toisaalta kollin olemus oli varsin tyyni ja neutraali, mutta kun katsoi tämän jäänsinisiä silmiä, niiden takana näkyi välähdyksiä, ohitse kiitäviä häilähdyksiä ajatuksista ja tuntemuksista. Mietin, mitä soturin pään sisässä todellisuudessa liikkui. Oliko tämä todella niin kunnollinen ja tunnollinen soturi, millaisena tätä pidettiin, vai piilikö pinnan alla kenties jokin synkempi totuus. Minulla niitä oli monta.
“Pitikö meidän harjoitella sitä vaanimista vielä tämän päivän aikana?” kysäisin mestariltani tylsistyneenä.

//Lokki??? *silmienpyöräytys*

Lokkimieli ei reagoinut eleillään Uivelotassun vastaukseen millään tapaa. Oppilaalla oli ainakin ihan kohtuulliset hoksottimet, mutta vastauksesta oli vielä liian aikaista päätellä mitään naaraan potentiaalista.
"Hyvä", Lokkimieli maukaisi katse edelleen menosuunnassa, tarkkaavuus suunnattuna vierellään lampsivaan Uivelotassuun.
"Mitä muuta?" soturi kysyi.
Heidän välilleen lankesi hiljaisuus sen verran pitkäksi aikaa, että joku muu kuin Lokkimieli olisi mitä luultavimmin kokenut tilanteen kiusalliseksi. Kiusallisuus ainakin oli asia, josta Lokkimieli kuuli kissojen puhuvan silloin tällöin. Niinpä hän oli alkanut vakuuttua siitä, että kyseessä oli oikea ilmiö, niin turhalta kuin se kuulostikin. Se liittyi jotenkin läheisesti nolostumiseen. Toiseen aivan yhtä hiirenaivoiseen, mutta yleiseen kokemukselliseen tilaan. Lokkimieli ei tiennyt, millaisia edellisillä sanoilla kuvatut tunteet oikeasti olivat. Niiden olemassaolon tiedostaminen auttoi kuitenkin ymmärtämään muiden kissojen mielenmaisemaa ja sitä kautta muiden toimia. Suurin osa kissoista eli täysin tämänkaltaisten tunteiden ohjaamana, mikä teki heistä varsin yksinkertaisia lukea ja manipuloida.
Vilkaistessaan Uivelotassua Lokkimielellä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa, mitä Uivelotassun päässä liikkui. Yksi asia näytti varmalta. Vastausta ei ilmeisesti ollut tulossa tämän päivän aikana.
Lokkimielen teki mieli tokaista, ettei Uivelotassu ollut terävimmästä päästä. Sitten hän muistutti itseään Sulkavirran ja Aaltosalaman ystävyydestä ja siitä, että Uivelotassun pitäisi viedä hänestä eteenpäin positiivinen vaikutelma mestarina. Etenkin ensimmäisten harjoitusten jälkeen. Kummankin emo tulisi aivan varmasti kyselemään heiltä jotain tästä päivästä. Olettaisivat hiirenaivoisina, että myös Lokkimielestä ja Uivelotassusta tulisi hyvät ystävät. Ystävyys oli kollin mielestä erittäin absurdi konsepti. Ettäkö joku oikeasti sokeasti luottaisi toiseen kissaan niin paljon, että jakaisi tälle kaikki salaisuudet, pitäisi tätä saman arvoisena itseensä nähden ja jollain tapaa nauttisi ajanvietosta tämän kanssa? Kuulosti ihan joltain Tähtiklaanin opeilta. Lokkimielestä ajatus oli suorastaan naurettava. Oli hiirenaivoista olla ajamatta omaa etuaan, aina ja kaikkien seurassa.
"Hyvä. En oletakaan sinun tietävän muuta. Tarkoitus on, että tiedät huomenna paljon enemmän", Lokkimieli sanoi muuttaen ääntään kepeämmän kuuloiseksi.

Lehtikuusilaakso oli täynnä lintujen viserrystä. Laakso näytti ensin autiolta, mutta kun Lokkimieli laskeutui mäkeä pitkin alas asti, hän huomasi tiheän aluskasvillisuuden seassa valkean hännän, jota hän ehti jo millisekunnin ajan luulla käärmeeksi. Saniaisten seassa vaaniva kissa oli todennäköisesti Särötassu, pelkästään hännän väristä päätellen. Lokkimieli kun ei kyennyt tunnistamaan oman klaaninsa kissoja hajuaistin perusteella oikeastaan ollenkaan. No, ei ainakaan hyödylliseltä etäisyydeltä. Klaanin ulkopuolisten kissojen ominaishajut kuitenkin erosivat sen verran vahvasti, että soturi kykeni hyvin haistamaan ne lyhyen välimatkan päästä. Oli kuitenkin parempi, ettei kukaan saisi tietää Lokkimielen hajuaistin kelvottomuudesta. Soturi ei ollut koskaan kertonut kellekään, että hänellä oli huomattavasti keskivertoa heikompi hajuaisti. Suurimmaksi heikkoudeksi se ei kuitenkaan ollut hänen mielestään mikään maailman isoin haaste. Silmillä, korvilla ja terävällä päättelykyvyllä pääsi jo aika pitkälle.
Kun Uivelotassu oli laskeutunut Lokkimielen perässä notkoon, valkoharmaa soturi jatkoi oppilaansa johdattamista peremmälle runsaan aluskasvillisuuden täyteiseen metsikköön. Jos sitä nyt metsäksi saattoi kutsua. Lehtikuusilaakso loisti kyllä vehreyttä runsaalla aluskasvillisuudellaan, mutta lehtikuusia kasvoi harvakseltaan, jos sitä vertasi Kuolonmetsän puutiheyteen.
Kun Lokkimieli oli tyytyväinen ympäristöön, hän pysähtyi. Aluskasvillisuus oli paikoin tiheää, paikoin maasto oli paljasta. Vaaniminen vaatisi oman pään käyttämistä. He olivat nyt myös tarpeeksi kaukana muista laaksossa mahdollisesti harjoittelevista, mikä salli Lokkimielen pitää harjoitustuokio yksityisenä. Ympärillä oli aivan hiljaista lintujen laulua lukuun ottamatta. Laikukas soturi asettautui istumaan ja kiepautti hännän nopeasti käpälien ympärille.
Uivelotassu istahti hänen eteensä. Oppilas ei vaikuttanut järin kiinnostuneelta Lehtikuusilaaksosta, ei ainakaan ulospäin. Lokkimieli oli tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut yli-innokasta tai pentumaista oppilasta. Uivelotassu saattaisi jopa sopia hyvin hänen omaan, tylsistyneen rauhalliseen energiaansa, soturi ajatteli. Ainakaan Lokkimielen ei tarvitsisi esittää innokasta. Toisaalta passiivisuuskaan ei ollut hyvästä; Lokkimieli vaati oppilaaltaan ennen kaikkea oma-aloitteisuutta. Innostuksen puute voisi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa motivaation puutetta, ja jos Lokkimieli ei saisi Uivelotassua motivoitua, niin sitten oppilas olisi ainakin menetetty tapaus. Kolli tiesi, että hänen pitäisi tutustua Uivelotassuun paremmin ja tehdä tälle erilaisia testejä saadakseen tietää, mitä tämän päässä liikkui. Jos siellä nyt alkuunkaan liikkui mitään.
"Kuten sanoin aloitamme perusteista. Opetan sinulle vaanimisasennon, sen jälkeen lähdet etsimään riistaa. Kun vaanit, käytä maastoa hyväksi parhaasi mukaan ja tarkista aina tuulen suunta. Hajut kulkevat tuulen mukana. Et saa siis liikkua tuulensuuntaisesti. Niin, ja muista katsoa mihin astut", Lokkimieli selosti oppilaalle itsestäänselvyyksiä tutkaillen tätä tiiviisti katseellaan. Tämä kyllä kuunteli, mutta ei vieläkään näyttänyt kovin kiinnostuneelta.
"Sanoit, että saalistamisessa tarvitaan kärsivällisyyttä ja tietoisuutta ympäristöstä", Lokkimieli jatkoi tyynesti. "Onko sinulla sitä?" Soturin jäänsiniset silmät haastoivat Uivelotassun kylmästi. Se ei ollut yhteensopiva neutraalin äänensävyn kanssa.
*Saat luvan todistaa tänään, että sinulla on. En halua kouluttaa mitään hiirenaivoa, josta olisi enemmän hyötyä, jos tekisin hänestä makuualusen*, kolli ajatteli itsekseen. *Olisi vain pitänyt mielistellä Henkäystähti antamaan minulle oppilaaksi kolli.*

//Uivelo?

En tiennyt, kuinka kauan olin maannut jo hereillä, tuijottamassa mustuuteen katoavaa kattoa. Välillä jokin osa siitä liikahti - kai tuulen seurauksena -, ja hetken ajan mielikuvissani olin jonkin suuren, pimeydestä koostuvan olennon sisällä. Ne mielikuvat hälvenivät kuitenkin olemattomiin kuin arka usva auringon paahteessa, kun joku tuli sisälle pesään ja kutsui Poppelitassua. Kuulin turkin kahinaa ja loittonevia käpälänaskelia vierustoverini lähdettyä mestarinsa perään.
Kohta äänet pesässä lisääntyivät yhä useampien kammetessa itsensä jaloilleen ja poistuessa pesästä. Minäkin liikahdin vuoteessani, ensin ihan vain vähän, sitten niin, että sain kieräytettyä itseni kyljelleni selältäni. Kuononi oli suunnattuna ulkoa tihkuvaa valoa kohti, joka piirsi Maatassun istuvan hahmon tumman siluetin itseään vasten. Nopealla vilkaisulla totesin meidän kahden olevan viimeiset lähtijät, ja päätin ruveta itsekin toimeutumaan. Olivathan tänään kuitenkin tiedossa ensimmäiset harjoitukseni oman mestarini kanssa.
Siistin turkkini hieman hajamielisesti. Sieltä täältä sojotti epämääräisiä karvatukkoja, mutta minusta se näytti hyvältä. Nousin ylös ja seurasin juuri pesästä poistumassa olevan Maatassun perässä aukiolle.
Jouduin siristelemään hetkisen silmiäni uuden aamun kirkkaudessa, ennen kuin sain siirrettyä katseeni vaaleanharmaan ja valkoisen kirjavaan soturiin, joka istui ilmeisesti minua odottamassa vähän matkan päässä oppilaiden pesästä. Lokkimielen naama vääntyi hymyyn - sellaiseen, josta ei pystynyt lukemaan, millaisia ajatuksia toisen pään sisässä oikeasti liikkui - ja hän toivotti minulle huomenet pitkän ohjelitannian kera. Rekisteröin siitä vain sen, että minun odotettiin jatkossa heräävän aamulla epäkissamaiseen aikaan ja kököttävän ulkona kylmässä odottamassa mestariani.
“Huomenta”, mutisin ja pyöräytin silmiäni hänen huomaamattaan. “Tietysti, mestari.”
Lokkimieli oli emoni ystävän - joka sattumalta oli myös minun isäni sisko ja sitä kautta tätini - poika. Aaltosalama ja Sulkavirta olivat olleet molemmat ratketa ylpeydestä, kun Henkäystähti oli valinnut hänet minun mestarikseni. Heistä se oli kaiketi kohtalon sanelema polku, koska he itse olivat olleet erottamattomat nuoresta iästä asti, ja nyt naaraat luultavasti olettivat saman, erityislaatuisen siteen jatkuvan omien pentujensa kautta.
Hah, tuskinpa vain.
Laahustin Lokkimielen perässä metsässä. Olin toki vaikuttunut maisemanlaajenemisesta, mutta huomasin kyllästyväni siihen äkkiä. Joka puolella oli vain puita ja isoja kiviä, aivan yhtä tylsää ja väritöntä kuin leirissäkin. Tosi mälsää.
Olimme mestarini kertoman mukaan matkalla jonnekin Lehtikuusilaaksoon, missä se sitten ikinä lienikään. Arvatakseni sieltäkin löytyisi vain puita ja kiviä. Niitä tämä klaanin reviirillä tuntui riittävän.
Katseeni lipui ympäristöstä takaisin Lokkimieleen, joka oli esittänyt minulle kysymyksen riistanpyytämiseen liittyen. Jäin hetkeksi pohtimaan vastausta. Aaltosalama oli taitava saalistaja ja hän oli kertonut minulle perusasioita. Harmi kyllä monesti minua ei ollut kiinnostanut kuunnella häntä, joten iso osa opeista oli kulkenut korvasta sisään ja saman tien ulos toisesta korvasta. Mieleeni muistui kuitenkin muutama asia.
“Siinä vaaditaan kärsivällisyyttä ja tietoisuutta omasta ympäristöstään”, vastasin soturin kysymykseen lapoja kohauttaen. “Ja on kai jotenkin otettava huomioon tuulen suunta tai jotain.”

//Lokki??

Vilkaisin lapani yli takanani kulkevaan Aaltosalamaan. Ei minulle ollut väliä minne menisimme, kunhan saisin olla hänen kanssaan.
"Lähtisimmekö Hehkulammen suuntaan?" ehdotin kuitenkin, sillä keskustelumme olisi varmaankin parempi käydä rauhassa leirin melskeeltä. Aaltosalama nyökkäsi.
Olimme hiljaa kävellessämme. Se ei tuntunut kiusalliselta, ei Aaltosalaman kanssa koskaan - paitsi kenties niinä aikoina, kun välimme olivat olleet viileämmät. Sain aikaa pohtia tarkkaan, mitä sanoisin hänelle. Tunsin oloni hieman levottomaksi, mutta luotin siihen, että selväisimme tämän yli. Oikeastaan en ollut asiasta ollenkaan huolissani: olimme selvinneet pahemmastakin. Toivoin vain osaavani pukea ajatukseni sanoiksi niin, että ne saavuttaisivat kumppanini.
Hehkulammella istuuduimme rantaan. Vaikka vesi ei ollut jäässä, ei minun tehnyt silti mieli uida. Ei ainoastaan siksi, että en muutenkaan erityisemmin nauttinut vedestä. Näihin aikoihin lammen virrat olivat nimittäin edelleen viileitä.
"Olen todella onnellinen siitä, että olet elämässäni", aloitin ja hymyilin kumppanilleni. "Ja olen aina ollut. Tiedän, että meillä oli vaikeaa välillä, mutta tunteeni sinua kohtaan eivät koskaan häilyneet. Mutta... minusta tuntuu, että meidän olisi parempi puhua siitä, mitä välillämme tapahtui."
Aaltosalama katsoi hetken mietteissään taivaalle ilme vakavoituen. Sitten hän kohtasi katseeni.
"Olen samaa mieltä. Emme voi vain teeskennellä, ettei mitään olisi tapahtunut."
Huokaisin syvään. Jälleen välillemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun kumpikin mietti sanojaan.
"Olen pahoillani siitä, miten käyttäydyin. Minusta tuntuu, että en tukenut sinua tarpeeksi, olin liian keskittynyt siihen, että saisimme pentuja. Painostin sinua", sanoin katuvin katsein. "Toivon, että tiedät, ettei Uivelopennun syntymä vaikuttanut mitenkään siihen, miten näen sinut. Olisin edelleen halunnut viettää elämäni loppuun asti kanssasi, vaikka häntä ei olisi. Ja vaikka hän tavallaan saattoi meidät taas yhteen, en epäile hetkeäkään, ettemmekö olisi selvinneet tästä ilmankin häntä."

//Aalto?

Lokkimieli istui oppilaiden pesän edustalla tyynenä kuin jää. Hän katseli, miten soturit kävivät vuoron perään herättämässä oppilaitaan. Pari oppilasta oli osannut sentään tulla itsekin ulos pesästä. Kun Tuiskutassu lähti Lätäkkölemmen mukaan, tuli hiljaista. Lokkimielen laskujen mukaan pesässä oli enää kaksi oppilasta. Hetken päästä pesästä alkoi kuulua kohinaa, sitten sieltä kiiruhti ulos Maatassu, jonka hännillä päivänvaloon lampsi Lokkimielen oma oppilas, tummanharmaa naaras, jonka oranssi katse kiinnittyi oitis Lokkimieleen. Valkoharmaa soturi loihti kasvoilleen geneerisen hymyn.
”Hyvää huomenta, Uivelotassu. Jatkossa toivon, että olet valmiina piikkihernemuurin vieressä heti auringonsäteiden saavuttaessa puiden latvat. En pidä ajan hukkaamisesta.”
Hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmennytkin, kun soturi nousi ylös ja lähti oitis johtamaan ensimmäistä oppilastaan piikkihernetunnelin suulle. Hän kuuli etäisesti oppilaan vastaavan jotain, joka sisälsi ainakin sanat ”huomenta” ja ”tietysti” ja ”mestari”, mutta kuittasi vastauksen vain heilauttamalla toista korvaansa taaksepäin. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut kuunnella. Mitä ikinä Uivelotassu mutisikin, oli tämän parasta vain totella. Soturin piti kyetä noudattamaan ohjeita sekä tottelemaan auktoriteettejä. Se oli yksi koulutuksen perusteista. Mikä tärkeämpää, Lokkimieli ei voinut sietää, että mokomakin pennun turhake pilaisi hänen suunnitelmansa päivän kulusta tai koulutuksen tahdista.
Vaikka Lokkimieli oli äärimmäisen tyytyväinen siitä, että oli viimeinkin saanut oman oppilaan koulutettavakseen, oli hän lievästi ilmaistuna tympääntynyt siitä, että Uivelotassu oli naaras. Hän piti tietenkin huolen, ettei ilmaissut näitä ajatuksia kellekään missään muotoa. Toisaalta Lokkimieli kyllä ajatteli myös, että naaraan kouluttamisessa kollisoturin tasoiseksi olisi mukavasti haastetta. Kuitenkin vain aika näyttäisi, olisiko Uivelotassusta siihen tai edes lähelle sitä — tai edes mihinkään alkuunkaan. Oli lopulta hyvin todennäköistä, että Uivelotassu olisi pelkkä turhake, siihen kolli oli varautunut jo mielessään. Naarasta tuli kohdella kuten naarasta, siitä mikään ei muuttaisi Lokkimielen näkemystä, joka oli kiistämättä objektiivisesti ainoa oikea näkemys. Naaraat olivat heikkoja niin kehollisesti kuin mieleltään. Isoimman hyödyn niistä sai kollisoturien synnyttäjinä, se oli fakta. Osasivat jotkut naaraat metsästääkin ihan hyvin, mutta Lokkimieli ei nähnyt siinä mitään mieltä, että naarassotureita laitettaisiin taistelukentälle, jos kollisotureita oli riittämiin. Kaikesta huolimatta Lokkimieli aikoisi tehdä kokeen. Hän tekisi kaikkensa kouluttaakseen Uivelotassusta kollin, vaikka se vaatisi lukemattomia ylimääräisiä harjoitustuokioita. Tai no, ainakin niin lähelle kollisoturin tasoa, että tummanharmaata naarasta vastaan taistellessa voisi luulla taistelevansa kollia vastaan. Olihan sekin totta, että myös naaraat pystyisivät kehittämään lihasvoimaansa sekä -massaansa, Lokkimieli puntaroi mielessään.
Piikkihernetunnelista ulos tupsahdettuaan Lokkimieli ei vilkaissutkaan taakseen, vaan jatkoi matkaa rivakasti olettaen oppilaan olevan edelleen hänen kintereillään. Lokkimieli teki lievän käännöksen vasemmalle. Hän kuuli Uivelotassun loikkivan hänet kiinni. Näkökentän oikeassa reunassa pilkotti häiritsevän oranssi silmäpari.
”Menemme Lehtikuusilaaksoon”, Lokkimieli lausui rauhallisesti, mutta tunteettomasti, ennen kuin saisi päälleen miljoona kysymystä. Se oli ehkä ärsyttävin asia oppilaissa. Se, että ne vain kyselivät ja kyselivät, useimmiten vieläpä aivan tyhmiä tai turhia kysymyksiä, kuten millaisia myyränkolot ovat tai kauanko tämä partio kestää. Lokkimieli ei voinut käsittää, miten hiirenaivoisia oppilaita Kuolonklaaniin syntyi. Suurin osa mestareistakin oli kyllä surkeita, hän ajatteli. Etenkin, kun iso osa niistä oli naaraita.
”Aloitamme tänään saalistuksen perusteista ihan vain siitä syystä, että pystyt osallistumaan kanssani metsästyspartioihin mahdollisimman pian”, Lokkimieli maukui ja puhutteli oppilasta tällä kertaa katsoen tätä silmiin. Harmaalaikkuinen soturi porasi analysoivan katseensa oppilaaseen ja yritti arvioida, millainen yksilö hänen oppilaansa oikein mahtoi olla. Kolli ei ollut ehtinyt tarkkailla Uivelotassua vielä juurikaan. Olihan tästä tullut hänen oppilaansa vasta eilen, eikä Lokkimieli todellakaan jaksanut käyttää aikaansa pentujen katselemiseen.
”Selvä”, Uivelotassu naukaisi nyökäten ja käänsi sitten katseen muualle.
Tummanharmaa naaras tarkkaili ympäristöä korvat höröllä, mutta Lokkimieli ei osannut arvioida miten kiinnostunut oppilas oikeasti oli, sillä tämän pään liikkeissä oli jotain apaattisen oloista hitautta. Lokkimielen pitäisi testata Uivelotassua eri tavoin saadakseen selville, mikä tämä oikein oli kissojaan. Miten paljon tuollainen rääpäle oikein kestäisi?
”No mutta, kerrohan, Uivelotassu… Mitä kaikkea tiedät valmiiksi riistan pyydystämisestä?” Lokkimieli kysyi lämpimästi hymyillen.
Uivelotassu vilkaisi vasempaan yläkulmaan pohtivan näköisenä. Lokkimieli tutki oppilaan kävelytyyliä ja hännän asentoa. Tumma häntä laahusti perässä kuin pakotettuna kulkemaan mukana. Sitten soturi siirtyi tarkkailemaan oppilaan kasvoja, aivan kuin olisi voinut löytää heikon kohdan jostain tulenväristen silmien sopukoista. Hän arvioi oppilasta kuin riistaa. Soturi siirteli terävää katsettaan hienovaraisesti niin, että ulkopuolelta olisi voinut luulla hänen tarkastelevan kulmikasta kiveä, jonka päälle hän kenties aikoisi kiivetä.
Kun oppilas avasi suunsa, Lokkimieli käänsi katseensa rauhallisesti takaisin menosuuntaan.

//Uivelo?

Lainetassu saapui leiriin aamupartiosta ja suuntasi heti oppilaiden pesälle. Hän oli rättiväsynyt aikaisen herätyksen jäljiltä ja halusi vain suoraan nukkumaan.
Kun nuori naaras oli vähällä kompastua kahden leikkiviin Harakkapentuun ja Lummepentuun, hän ärähti kahdelle pennulle nopeasti, että heidän pitäisi pysyä poissa muiden tieltä. Pennut eivät vaikuttaneet kuulleen hänen äkäisiä sanojaan vaan jatkoivat vain leikkimistä Lainetassun kävellessä pois.
Kun nuori siniharmaa naaras pääsi viimein oppilaiden pesään, hän lyyhistyi saman tien sammalilleen väsyneenä. Hän päästi pitkän ja raskaan huokauksen ja tuijotti voimattomana pesän seiniä. Pesästä oli vastikään päässeet viimein pois Säihkytassu ja Veritassu joista oli tullut sotureita ja toimivat nykyään nimillä Säihkysielu ja Verivarjo. Se ei haitannut Lainetassua yhtään. Ainakin pesään oli tullut hieman enemmän tilaa. Tietysti Uivelotassu oli muuttanut oppilaaksi tultuaan myös pesään, mutta hän ei ollutkaan yleisimmin niinkään tiellä.
Lainetassun katsellessa pesää väsyneenä hän tajusi, että Uivelotassu olikin pesässä. Hän makasi sammalillaan rinta hitaasti kohoillen. Tuore oppilas mahtoi nukkua. Ja niin aikoi Lainetassukin tehdä. Hän laski päänsä ja sulki silmänsä mielissään siitä, että pääsi lepäämään pitkän partion jälkeen.
Kauaa siniharmaa oppilas ei kuitenkaan kerennyt nukkua, kun hän heräsi siihen, miten Särötassu saapui pesään ja meni omalle makuusijalleen lähellä hänen makuusijaansa. Kolli ryhtyi samaten sukimaan turkkiaan ja Lainetassu vain saattoi olettaa, että hän oli ollut harjoituksissa. Varmaksi hän ei kyllä kuitenkaan voinut sanoa.
“Huomenta. Mitäs sinä olit tekemässä?” siniharmaa naarasoppilas kysyi pentuetoveriltaan ja nosti hieman päätään edelleen väsyneenä. Hänellä oli erikoisen rento olo ja hänen tavanomaisesta hyökkäävyydestään ei juuri näkynyt merkkiäkään.

//Särö?

Harakkapentu ehdotti piilosta, ja tietysti Hiljaisuusvarjo oli mielellään poikansa kanssa piilosta. Hän olikin ensimmäinen etsiä ja jäi laskemaan, kun Harakkapentu lähti kipittämään innoissaan piiloon.
“Piilossa tai ei, täältä tullaan!” Hiljaisuusvarjo huudahti, kun oli viimein laskenut. Hän vilkuili ympärilleen siinä toivossa, että Harakkapentu olisi helposti näkyvillä tajuamattaan asiaa. Kuitenkaan pienestä kollista ei näkynyt hännänpäätäkään.
Hiljaisuusvarjo lähti tassuttamaan eteenpäin hitaasti vilkuille koko ajan ympärilleen, jos hän sattumalta huomaisikin Harakkapennun jossain. Hänen musta turkkinsa olisi ollut lehtikadon aikaan helposti nähtävillä, mutta nyt asia olikin jo eri.
Hiljaisuusvarjo vilkaisi ensin oppilaiden pesän taakse, sitten sotureiden pesän taakse, sitten hän kurkkasi pentutarhan ympäryksen ja myös sen sisältä, mutta ei vain löytänyt pientä Harakkapentua mistään. Hiljaisuusvarjo vilkaisi myös hieman kohti leirissä olevaa kaatunutta kuusta, mutta ajatteli, että Harakkapentu ei vielä onnistuisi kiipeämään sinne omin avuin piiloon, joten hän ei katsonut sieltä sen tarkemmin.
Kun Hiljaisuusvarjo oli mielestään tutkinut joka kolkan leiristä, häntä alkoi hermostuttaa, että hän oli hukannut poikansa. Hän vilkuili vahkona ympärilleen ja yritti nähdä pienenkin merkin mustasta pienestä pennusta.
Pian Hiljaisuusvarjon silmään osui tumma turkki leirin laidalla varjoissa. Hän näki pienen hännänpään heiluvan hiljaa edestakaisin, kun kissa makasi siinä pahaa aavistamattomana. Hiljaisuusvarjon siniset silmät pilkahtivat ja hän painautui saalistusasentoon. Hän lähti hiljaa hiipimään kohti tummaa turkkia ja pian ponkaisi sen päälle.
“Löysinpäs sinut, Harakkapentu!” hän huudahti, mutta tajusi allaan olevan lihaksikkaampi ja hieman suurempi kissa, kuin pieni Harakkapentu.
“Hei! En minä ole mikään Harakkapentu, hiirenaivo!” kissa sihahti. Hiljaisuusvarjo kompuroi kissan päältä ja huomasi sitten hyökänneensä Lepakkohuudon kimppuun. Valkoruskean kollin viikset väpättivät hieman huvittuneena, kun tummanharmaa kolli pörhisteli turkkiaan äreänä.
“En minä ole pennun kokoinen!” hän sihahti.
“Niin, anteeksi. En vain löydä Harakkapentua mistään ja tumman turkkisi huomatessani luulin, että olet hän”, Hiljaisuusvarjo selitti nopeasti.
“Näin kun Rosmariinikynsi nosti hänet tuonne”, Lepakkohuuto tuhahti ärtyneenä ja huiskaisi häntäänsä kohti kaatunutta kuusta.
“Ai siksi minä en löytänyt häntä mistään”, Hiljaisuusvarjo totesi itsekseen ja lähti sitten kohti poikansa piilopaikkaan. “Kiitos ja anteeksi vielä kerran!” kolli huusi vielä taakseen Lepakkohuudolle ja loikki sitten viimein kaatuneen kuusen luokse.
Hiljaisuusvarjo asetti kyntensä kuusen rungolle ja nousi sitä hieman, kunnes huomasi jo poikansa siellä.
“Löysinhän minä sinut viimein!” hän naukaisi helpottuneena, kun Harakkapentu käänsi katseensa isäänsä. “Hieno piilo”, valkoruskea kolli sanoi vielä, kunnes tarttui poikaansa niskasta ja alkoi kavuta alas.

//Harakka?

“Voin minä mennä.” Seisoin taaempana Sulkavirran astellessa ohitseni peremmälle havupuun oksien muodostaman luolamaisen tilan uumeniin. Aaltosalama hipaisi kevyesti hännällään kylkeäni, kehottaen minua seuraamaan raidallista naarasta.
“Mene vain, minä tulen heti perässäsi”, kuningatar maukui tyynnyttelevään sävyyn.
Niinpä minä vedin syvään henkeä ja sukelsin Sulkavirran jälkiä seuraten pimeyteen. Pidätin henkeä, kuin peläten, ettei ilma ehkä olisikaan hengitettävää sisäpuolella. Se kävi kuitenkin äkkiä tukalaksi, ja minun oli pakko haukata henkeä - hei, minähän elin!
“Tämä on soturien pesä”, Sulkavirran naukaisu sai minut kääntämään katseeni häneen päin. Soturitar heilautti häntäänsä laajassa kaaressa loputtomiin jatkuvan petimeren suuntaan, jota minä jäin tuijottamaan silmät ihmetyksestä selällään. Täällä varmaan nukkuivat kaikki maailman kissat!
“Kaikki klaanin soturit nukkuvat täällä”, raidallinen naaras kertoi tasolleni kyyristyneenä. “Sinäkin saat tänne petisi, kunhan olet ansainnut soturinimesi!”
Ajatus soturinimen saamisesta tuntui vielä kaukaiselta. Minähän olin vasta pahainen pentu - eivät soturit tältä näyttäneet. “Aijaa”, minä vastasin vain, ja vanha, tuttu tylsistynyt ilme palasi naamalleni.
Seuraavaksi tie vei toiseen samanlaiseen tilaan aivan soturien pesän vieressä. Se oli yhtä valtaisan oloinen kuin edeltäjänsäkin, enkä löytänyt siitä enempää ihmeteltävää, joten kyllästyin nopeasti.
Sulkavirta ja Aaltosalama kuljettivat minua ympäri leiriä ja näyttivät minulle eri pesiä, joissa asui kissoja, joilla jokaisella oli oma tarkoítuksensa tässä klaanissa. Mielenkiintoisin kaikista pesistä oli minusta parantajan pesä. Siellä majaa piti klaanin parantaja, Hehkuaskel, sekä tämän seuraaja, Sumutuuli.
Pesässä oli haissut voimakkaalle, ja Sulkavirta oli selittänyt sen johtuvan yrteistä, joita parantajat varastoivat osana työtään. Niiden avulla he kuulemma paransivat kissoja. Minusta se oli ollut mahdottoman kiintoisaa ja olisin halunnut tutustua aiheeseen enemmänkin, mutta Aaltosalama oli päättänyt, että minun oli aika palata pentutarhalle päivänokosille. Sekin pieni ilo minulta noin vain riistettiin.
“Hyviä unia, Uivelopentu”, Sulkavirta toivotti pentutarhan suuaukolta vielä, kun kömmin emoni tuuppimana sammalista tehdylle vuoteelle. Minä vilkaisin hänen suuntaansa, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun Aaltosalama rupesi pesemään rivakasti korviani ja katkaisi samalla ajatuksenjuoksuni. En vastustellut, vaikka osa minusta olikin hyvin vahvasti sitä mieltä, että tällainen julkinen pesulle joutuminen oli hirvittävän noloa.

Seuraavina neljännesosakuina aloin liikkua ulkona enemmän, joskus jopa yksikseni. Tai no en ihan yksikseni - emo vaati saada tulla tarkkailemaan minua vähintään viiden ketunmitan päähän, mihin olin vastahakoisesti suostunut. Toisinaan minusta tuntui, että Aaltosalama hengitti liikaa niskaani ja kohteli minua kuin jotakin avutonta linnunpoikasta. Sellaista rumaa, sulatonta linnunpoikaista, joilla oli isot, oudot silmät. Ne ne vasta avuttomia olivat. Toisin kuin minä, sillä en ollut linnunpoika enkä ruma.
Asettelin leirin reunalla pikkukiviä ympyrän muotoon. Aaltosalama makoili jonkin matkan päässä ja jutteli Sulkavirran kanssa jostakin. Isä oli taas partiossa, mutta hän tulisi katsomaan meitä heti kun vain pääsisi. Niin hän aina teki.
Vanhempani olivat käyneet eräänä iltana ulkona kahden ja minä olin viettänyt sen ajan Sulkavirran kanssa. Tuon jälkeen he olivat olleet oudon hyväntuulisia, aivan kuin kyseinen kävelyretki olisi mullistanut heidän elämänsä. En tiennyt, mistä oli kyse, mutta minusta oli mukava nähdä heidät niin iloisina.
Minäkin halusin saada joskus jotain sellaista, mitä vanhemmillani oli. Tai kuten vaikkapa Kyyhkypyrähdyksellä ja Matotaistolla, tai Kaamoskukalla ja Hämärähallalla. Halusin sydäntäraastavan romanssin kaikkine käänteineen. Olin yrittänyt katsoa Harakkapentua vähän sillä silmällä, mutta ainakaan toistaiseksi musta kollipentu ei ollut kyennyt yltämään korkeisiin kriteereihini.
Huomioni kiinnitti leiriin raahustava täplikäs kolli. Kissan nimi oli Hilleripilvi, mutta siihen tietämykseni loppuikin. Jokin soturin laahaavassa hännässä ja roikkuvassa päässä saivat kiinnostukseni heräämään, etenkin kun huomasin tämän vilkuilevan haikean oloisena Kaamoskukan ja Hämärähallan suuntaan. Oivalsin saman tien, mistä kiikasti: Hilleripilvellä oli lemmenhuolia.
Pystyin samaistumaan hänen tuntemuksiinsa. Siksi päätin tavoistani poiketen lähestyä tuota maansamyyneen näköistä reppanaa - kenties hänellä olisi kerrottavanaan minulle jokin tikahduttava tarina draagisesta rakkaudesta.
“Hei.” Odotin kärsivällisesti, että kolli ehti toipua säikähdettyään pahanpäiväisesti sitä, kun olin yllättäen ilmestynyt seisomaan hänen taakseen.
“Hei”, Hilleripilvi yskäisi ja heilautti korviaan vaivaantuneesti, “sinäpä kuljet hiljaa.”
Viis veisasin soturin kommentista ja menin suoraan asiaan: “Sinulla on ongelmia, eikö olekin?”
Hilleripilvi tuijotti minua sen näköisenä kuin kaikki toiminta hänen aivoissaan olisi hetkellisesti jäätynyt. Kohta kolli jo tokeni ja tuhahti: “Ei aavistustakaan, mitä oikein tarkoitat, ipana. Ei minulla ole ongelmia.”
“Onpas”, intin ilmeettömästi ja huiskaisin hännälläni tuoresaaliskasan suuntaan, jonka luona Kaamoskukka ja Hämärähalla valkkasivat tuoresaalista yhdessä. “Ongelmia rakkaudessa.”
Se sai hiekanvärisen kollin siniharmaiden silmien takana aikaan sellaisen tunteiden ilotulituksen, etten ollut kuunaan moista nähnyt. Bingo. Katsoin häntä pieni itsetyytyväisyys sisälläni hyristen.
“Entä sitten vaikka olisikin?” Hilleripilvi murahti toinnuttuaan sisäisestä tunteiden mylleryksestään. Soturi vilkaisi vaikean näköisenä aterioimaan ryhtyneen pariskunnan suuntaan. Tämä oli selvä juttu, ajattelin. “Ei meistä voisi tulla kumppaneita”, soturi ryhtyi yllättäen avautumaan. “Mitä muutkin siitä oikein ajattelisivat? Hän on niin upea ja kaikin puolin täydellinen. Minä yletyn korkeintaan hipaisemaan keskinkertaisuutta. Tai no, kyllä minä olen vähän keskinkertaista parempi, en ehkä kuitenkaan sen alapuolella. En sentään.”
“Ja hänellä on kumppani”, minä huomautin, ja sekös sai Hilleripilven karvat pörhistymään.
“Kyllä minä sen tiedän!” kolli kivahti minulle ja huokaisi sen jälkeen haaveilevan raskaasti: “Tietysti hänen laisellaan soturillaan on kumppani. Enkä minä väitä, ettäkö hänen valintansa oli jotenkin huono, mutta on parempiakin nähty, jos totta puhutaan.”
“Oletko sinä kertonut hänelle tunteistasi?”
“Kertonut tunteistani?” Hilleripilven silmät laajenivat tyrmistyksestä. “Enhän minä niin voisi tehdä! Tai no voisin, helpostikin, mutta mitä jos se pelottaisi hänet tiehensä? Tai jos hän ei näkisikään minua itsensä arvoisena? Meillä on aina ollut hyvät välit ja olen saanut häneltä paljon kehuja ulkonäöstäni, mutta mitä jos olen tulkinnut kaiken aivan väärin?”
“Eihän se selviä, ellet kysy Hämärähallalta suoraan”, minä vinkkasin taas ruskeankirjavan naaraan suuntaan, mutta se sai soturin vain hämmentyneeksi, enkä oikein ymmärtänyt, miksi.
“Hämärähallaltako? Miksi minä häneltä kysyisin yhtään mitään?” tämä tuhahti pient’ halveksuntaa äänessään. Kulmani menivät väkisinkin kurttuun - kaikki ei nyt täsmännyt.
“No jos sinä kerran olet niin palavasti rakastunut häneen, niin miksi et kysyisi häneltä mistään?” minä kysyin aidosti kummissani.
Hilleripilvi kuulosti hetken ajan siltä kuin olisi tikahtua omaan nauruunsa. “Minäkö muka palavasti rakastunut Hämärähallaan?” hänen henkensä pihisi. “Unissasi!”
En pitänyt siitä, miten kolli vaikutti nauravan minun tietämättömyydelleni. “Eihän siinä muuten ole mitään järkeä, että tuijotat kieli pitkällä hänen ja Kaamoskukan suuntaan! Ellei…” Valaistumiseni hetki pilattiin, kun Hilleripilvi nousi ylös, käänsi minulle selkänsä ja sihahti:
“Anna olla, pentu. Minulla on parempaakin tekemistä kuin jäädä tähän jaarittelemaan kanssasi loppupäiväksi.” Sen jälkeen tämä lähti pois paikalta ja jätti minut yksin yhdistelemään lankoja mielessäni.
“Hetkinen… Hän taitaakin tykätä Kaamoskukasta!”

Kasvoin vauhdilla, kuten vanhempani ja kaikki sukulaiseni jaksoivat minulle aina mainita minut nähdessään. Totta puhuen itse en ollut edes huomannut moista. Toki olin kasvanut pituutta eikä minulla ollut enää yhtä paljon vaikeuksia pysyä emoni ja Sulkavirran vauhdissa, kun kiersimme leiriä. Omasta mielestäni olin kuitenkin kasvanut hyvin maltillisesti.
Olin kyllä alkanut innostua lähestyvästä oppilasnimityksestäni, jonka myötä pääsisin muuttamaan muiden oppilaiden kanssa samaan pesään. Sitten minun ei tarvitsisi enää hengailla pentutarhassa klaaninvanhimpien ja emoni kanssa. Oli jo aikakin ottaa pesäeroa ja kokeilla omia siipiäni.
Klaanissa oli tällä hetkellä seitsemän oppilasta, kahdeksan sitten kun minä liittyisin heihin. Potentiaalisia romanttisia kiinnostuksenkohteita oli kolme kappaletta: Säihkytassu, Särötassu sekä Poppelitassu. Koettaisin onneani vaikka jokaisen heidän kohdallaan erikseen, jos tosirakkauteni löytäminen sitä edellyttäisi. Hyvällä tuurilla tuo rakkaus löytäisi luokseni itsekseenkin, mutta minä en aikonut antaa parhaiden päivieni valua kynsieni läpi.
Vielä jokunen päivä ja saisin vihdoinkin vähän omaa tilaa.

Lainetassu tassutti mestarinsa Henkäystähden perässä metsästä takaisin leiriin. He olivat pitäneet taisteluharjoitukset ja lopuksi vielä lyhyen hetken saalistaneet. Lainetassu oli tyytyväinen omaan suoritukseensa. Henkäystähti oli sanonut, että hänellä oli mennyt melko hyvin jo taisteluharjoituksissa ja sen jälkeen siniharmaa oppilas oli napannut itselleen hiiren, jota hän kantoi nyt ylpeästi leiriin.
“Voit ottaa tuoresaaliskasasta itsellesi jotain syötävää samalla, kun viet hiiresi”, Henkäystähti naukaisi nopeasti ja lähti sitten astelemaan toisaalle. Lainetassu katsoi hetken ajan silmät säkenöiden tämän perään, mutta lähti sitten viemään hiirtään pois.
“Hei! Kuka sinä olet?” kuului nuoren kissan ääni Lainetassun jalkojen juuresta, kun hän laski hiirensä tuoresaaliskasaan. Hän kääntyi katsomaan, kuka oli tullut ja huomasi yhden klaanin pennuista, Lummepennun. Hän oli puoliverisen Aamuraidan ja puhdasverisen Hiljaisuusvarjon pentu, joten hän ei ollut täysin puhdasverinen kissa.
“Lainetassu, minulla on kuitenkin muuta tekemistä nyt riiviö, joten haluan, että annat minun olla yksin”, siniharmaa naaras vastasi yrittäen välttää suoraa kiusaa tätä pientä erikoisen väristä naarasta. Hän nosti kasasta itselleen kottaraisen. Hän nyökkäsi nopeasti Lummepennulle hyvästit ja lähti marssimaan matkoihinsa.
Lummepentu katsoi hetken ajan hänen peräänsä surullisen näköisenä, mutta ei lähtenyt jahtaamaan vanhempaa naarasta. Lainetassu vain tuhahti. Hän oli viime aikoina yrittänyt välttää joutumasta hirveän huonoihin väleihin ei-puhdasveristen kanssa, koska ei halunnut aiheuttaa enää uutta samanlaista häslinkiä, kuin silloin Tulisielun kanssa, kun hänet teloitettiin.
Lainetassu laski kottaraisensa maahan ja kävi aterioimaan sitä. Hän otti hienostuneita haukkuja saaliista, pureskeli ne varovasti ja nieli sitten. Hän jatkoi sitä kaavaa tovin verran, kunnes kottarainen olikin jo kaluttu ja hänellä ei ollut siitä oikein mitään jäljellä. Naaras ottikin eläimen ruhon, vei sen pois ja hautasi sen, jotta se ei houkuttelisi muita saalistajia osingoille ja lähti sitten oppilaiden pesään.
“Hei, Lainetassu!” Maatassu tervehti häntä, kun hän asteli sisään pesään. Lainetassu nyökkäsi tälle tervehdykset ja sanaakaan sanomatta meni omalle makuusijalleen pesässä. Hän asettui siihen hyvään asentoon ja ryhtyi sukimaan turkkiaan perusteellisesti. Hän kävi jokaisen hiirenmitan lävitse kielellään pitäen huolta, että hän oli tip top kunnossa pesuhetkensä lopuksi.
Kun siniharmaa naaras oli viimein valmis, hän huomasi jo Maatassun lähteneen. Sen sijaan paikalle oli saapunut sisaruskaksikko Säihkytassu ja Veritassu. He juttelivat rennosti keskenään eivätkä tuntuneen huomioivan Lainetassua lainkaan, mutta se kävikin siniharmaalle naaraalle oikein hyvin. Häntä ei lainkaan haitannut kuulostella muiden oppilaiden juttelua ja itse nukkua siinä sivussa.
Lainetassu laskikin päänsä tassujensa päälle ja sulki silmänsä ryhtyen unille, koska hänellä ei oikein parempaa tekemistä oikeastaan ollutkaan.

Paras aika vuodesta oli taas täällä. Olin siitä niin täpinöissäni, ettei minua edes haitannut joutua samaan partioon Latvaruusun tai Kyyhkypyrähdyksen kanssa. Innostukseltani en myöskään heti tajunnut velipuoleni Loskalauhan olevan mukanamme, ennen kuin hän yhtäkkiä kiri takaani kävelemään rinnalleni.
Katsahdin mustanpuhuvaan kolliin ensin hiukan hölmistyneenä, mutta nopeasti naamalleni suli veikeä virnistys. Tämä hiirenkorvainen sää sai minut poikkeuksellisen hyvälle tuulelle, enkä nähnyt syytä jurottaa turhaan. “Minulle kuuluu oikein hyvää, nimenomaan siitä syystä, että hiirenkorva on täällä!” hihkaisin velipuolelleni pirteästi ja huiskautin häntääni. “Pitkästä aikaa pääsen näkemään kaikkia ystäviäni, jotka kaikkoavat aina maan alle onkaloihinsa piiloon pimeää ja pakkasta lehtikadon ajaksi!”
Loskalauhan naama pysyi peruslukemilla, mutta saatoin aistia, että sanani hämmensivät häntä, joten täsmensin: “Sisiliskot nauttivat auringonvalosta ja -lämmöstä ja niitä näkee ainoastaan hiirenkorvan ja viherlehden aikaan. Myös kaikki muuttolinnut palaavat vihdoin takaisin! Minulla on ollut ikävä niitäkin.”
Sydämeni oli suorastaan haljeta siitä tunteesta, minkä kevään ajatteleminen sai minussa aikaan. Lehtikato oli tuntunut niin synkältä ja toivottomalta, että kaipasin jo vähän muuta sisältöä elämääni.
“Entäpä sinulla - onko hiirenkorvaa rinnassa?” Vilkaisin velipuoleeni silmät pilkehtien.
Minä ja Pimentovarjon uuden kumppanin - joka nykyään oli kylläkin jo entinen, sillä kolli oli kuollut lehtikadon aikaan viheryskään - pennut emme olleet juuri tutustelleet keskenämme sen kummemmin. Olimmehan me aina silloin tällöin vaihtaneet muutaman sanasen, mutta samanlaista kanssakäymistä tapahtui väistämättäkin klaanitoverusten välillä. En siis voinut sanoa tuntevani Loskalauhaa taikka tämän vaaleampaa veljeä Salamasielua juuri mitenkään.

//Loska?

Elämä oli hymyillyt Aaltosalamalle aina siitä saakka, kun pienen pieni ihme, heidän oma Uivelopentunsa, oli putkahtanut maailmaan kuin lahjana Pimeyden Metsältä itseltään. Pennun syntymisen myötä hänen ja Varissulan välit olivat paikkaantuneet, ja he viettivät päivittäin aikaa yhdessä perheenä - juuri kuten hän oli aina haaveillutkin.
Uivelopentu kasvoi ihan silmissä. Aaltosalama ei olisi voinut olla ylpeämpi rohkeasta tyttärestään. Tämä ei ehkä ollut yhtä sosiaalinen tai aurinkoinen kuin pennut yleensä, mutta siitä huolimatta täydellinen emonsa silmissä.
Sulkavirta kävi usein pentutarhalla tervehtimässä heitä. Aaltosalama oli kiitollinen parhaalle ystävälleen tältä saamastaan tuesta pentuarjessa. Oli ilo huomata, miten hyvin tämä tuli toimeen Uivelopennun kanssa. Uivelopentuun kun ei usein ollut kovin helppo saada yhteyttä, sillä tämä tuntui olevan koko ajan muissa maailmoissa.
Sammalpallo vieri pesän poikki Uivelopennun jalkoihin. Sulkavirta ja Aaltosalama olivat - tai ainakin yrittäneet - järjestäneet pennulle virikettä, mutta pieni naaras ei suuremmin innostunut moisesta. Tämä olisi mieluummin tuijotellut pesän nurkkaa itsekseen mumisten. Kieltämättä Aaltosalamaa huoletti pennun taipumus vetäytyä pitkiksi ajoiksi omiin oloihinsa, mutta hän ajatteli kyseessä olevan vain jokin ohimenevä vaihe.
Samassa pentutarhan suuaukon suunnalta kuului lähestyviä askelia. Varissulka tassutti sisään pesään ja tervehti nopeasti pentuaan, ennen kuin tuli Aaltosalaman luokse ja puski hänen päätään. Kehräys hyrisi Aaltosalaman kurkussa kun hän vastasi tervehdykseen ja kiehnäsi kumppaniaan vasten. Hän kuitenkin lopetti kuin seinään Varissulan ilmoittaessa yhtäkkiä, että heidän pitäisi puhua. Aaltosalamasta tuntui kuin kivi olisi jysähtänyt hänen rintaansa.
“Nytkö?” hän väänteli hännänpäätään. “Entä Uivelopentu?”
“Sulkavirta voi katsoa hänen peräänsä.” Raidallinen naaras selvästi kuuli veljensä sanat, sillä tämä nousi seisomaan ja nyökytteli päätään heidän suuntaansa.
“Me kyllä pärjäämme täällä! Pieni happihyppely ei olisi sinullekaan pahitteeksi”, soturinaaras kehräsi hyväntahtoisesti. Aaltosalama ei voinut väittää vastaan.
Hän tassutti Uivelopennun luokse ja nuolaisi tämän päälakea naukuessaan hyvästinsä tälle. Pieni tumma pentu tapitti häntä takaisin oransseilla silmillään ilmeettömänä. Aaltosalaman naamalle suli hymy, ja hän nuoli tyttärensä korvia vielä nopeasti muutaman kerran, ennen kuin lähti Varissulan perässä ulos pesästä.
“Minne haluat mennä?” hän kysyi kumppaniltaan, kun he olivat melkein leirin uloskäynnin kohdalla.

//Varis?

Leppävarjon kuolemasta oli kulunut jo kuita. Vaikka olinkin suorittanut Henkäystähden tehtävän, ainakin hänen silmissään, ei päällikön suuntaani kohdistama paine tuntunut helpottaneen paljoa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli edelleen parhaimmillaankin tyynen neutraalia, tavallisimmin viileää ja tympääntynyttä. Oloani helpotti hieman se, ettei Henkäystähti vaikuttanut suhtautuvan Jääviiltoonkaan kovin suopeasti. Kahden kollin välillä oli ymmärrykseni mukaan tapahtunut jotain. Olisin mielelläni kuullut lisää asiasta, mutta tällä hetkellä en uskaltanut lähteä utelemaan Henkäystähdeltä yhtään mitään. Jääviilto taas ei ikinä kertoisi minulle.
Katsoin Eloklaanin puolella avautuvia nummia hiljaisuudesta nauttien. Ruoho oli edelleen rusehtavaa, mutta näin siellä täällä puskevan mullan läpi uusia, vihreitä korsia. Maa ei tuntunut enää routaiselta, vaikka sen kosteus ei ollut mikään toivottu kehityssuunta. Ilmassa tuoksui märkä maa ja tuore multa, hiirenkorvan ensimmäiset kukat ja horroksesta heräävä riistakanta. Lehtikadon huolet olivat takana, ainakin klaanin tasolla. Omistani en ollut vieläkään päässyt, enkä tiennyt, miten pakenisin tästä umpikujasta.
Synkät ajatukseni eivät kuitenkaan tehneet askelistani yhtään vähemmän keveitä, kun lähdin astelemaan kohti leiriä. Hiirenkorvan myötä klaani saisi jälleen syödäkseen, emmekä joutuisi enää pelkäämään valko- tai viheryskätartuntoja. Vain muutaman kuun päästä koittaisi viherlehti, jolloin saisin jälleen nauttia auringon valosta ja lämmöstä. Kuinka mones tämä viherlehti minulle olisikaan? En tahtonut miettiä asiaa liiaksi.
Vastaani tuli kissajoukkio Hehkulammen jäädessä taakseni. Nyökkäsin sitä johtavalle Sähkötuholle, joka pysähtyi minut saavutettuaan. Mukana olivat hänen lisäkseen Lampiväre sekä hänen oppilaansa Särötassu. Sähkötuhon oppilas, pörheäturkkinen Maatassu, katseli haaveillen ympärilleen.
"Tervehdys", Sähkötuho virkkoi. "Tuletko rajalta? Onko mitään, mitä meidän pitäisi tietää?"
Pudistin päätäni. Mitään kerrottavaa ei ollut: ja hyvä niin.
"Tietysti Eloklaanin rajan kanssa on silti oltava varuillaan, mutta uskon sinun tietävän sen", sanoin katsoen arvioiden kahta oppilasta. Kaksikko vaikutti toistensa vastakohdilta: Maatassu oli pienikokoinen ja kaikin puolin harmittoman oloinen, Särötassu taas kookas ja lihaksikas. Tuuheaturkkisen naaraan katse oli harhaileva, Särötassun taas keskittynyt.
Siristin silmiäni.
"Oletteko menossa harjoituksiin?"
Kysymys oli kenties turha, sillä mihin muuallekaan he olisivat saattaneet olla menossa?
Harmaa kolli nyökkäsi.
"Kyllä. Pidämme yhteiset taisteluharjoitukset, vaikka näillä kahdella onkin hieman eroa osaavuudessaan ja kokemuksessa", Sähkötuho selitti ja nyökkäsi oppilaiden suuntaan. "Etenkin Maatassulle tämä tulee olemaan hyvää harjoitusta."
Olin samaa mieltä. Pienikokoisille kissoille teki aina hyvää harjoitella kookkaamman vastustajan kanssa. Vain siten pääsi kunnolla hiomaan omaa tekniikkaansa.
Huomasin haluavani liittyä nelikon seuraan. Minulla ei ollut omaa oppilasta tällä hetkellä, ja ikävöin mestarina toimimista. Kenties voisin olla jopa avuksi, vaikka en tietenkään halunnut astua Sähkötuhon tai Lampiväreen tassuille.
"Tulisin mielelläni seuraamaan harjoituksianne", sanoin osoittaen sanani kahdelle mestarille. "Minun on pysyttävä kartalla Kuolonklaanin oppilaiden edistymisestä."

//Sähkö? myös Särö jos kiinnostelee

Viimeinkin Hehkuaskel koki minun olevan tarpeeksi toipunut palaamaan takaisin soturin arkeen. Tämä palaaminen ei tapahtunut mitenkään vähitellen ja rauhassa, sillä Pimentovarjo - omasta toivomuksestani, ei emoni sentään julma ole - laittoi minut seuraavan aamun partioon. Olin niin pitkästynyt, että partioiminenkin tuntui perin jännittävältä ohjelmalta.
Tänä aamuna heräsinkin yrtinlemuisen parantolan sijaan tutusta sotureiden pesästä. Salamasielu tuhisi, tai ennemminkin kuorsasi edelleen omalla makuusijallaan toisella puolellani, kun nousin ylös ja venyttelin. Tunsin olevani täysin terve: Hehkuaskel ei ollut päästänyt minua pois pesältä vielä toissapäivänäkään, vaikka silloin olinkin kokenut oloni jo täysin terveeksi. Parantajanaaraan mukaan oli järkevää lepäillä vielä ensimmäinen päivä terveenä.
Pieneksi ilokseni huomasin taivaan olevan pilvetön astuessani ulos pesästä leirin aukiolle. En ollut sellaista tyyppiä, joka innostui näistä niin sanotuista elämän pienistä iloista, mutta hyvä sää oli aina mieleen. Pidin siitä, miten aurinko lämmitti turkkiani. Tähän aikaan hiirenkorvaa se hohtikin jo tarpeeksi kuumana lämmön tunteakseen.
Partion johtoon ilmoitettu Latvaruusu seisoskeli jo leirin suuaukolla valmiina. Hänen luonaan olivat myös Kyyhkypyrähdys ja Pyräkkäpiru, partion viimeinen jäsen Kärppämyrsky ei ollut vielä saapunut. Oli ihan mukavaa päästä välillä Pyräkkäpirunkin kanssa partioon. Minusta tuntui, että en tuntenut puolisisaruksiani kovin hyvin, vaikka välillä juttelimmekin. Olin kuullut, mitä Pimentovarjon ja hänen aiemman pentueensa isän välillä oli tapahtunut, joten en olisi ollenkaan ihmetellyt, jos tällä kolmikolla olisikin ollut joitain negatiivisia tuntemuksia minun ja Salamasielun suuntaan. Toivoin kuitenkin, että voisimme olla jonkinlaisissa väleissä.
Huomasin partiolaisia silmäillessäni, että mukaamme oli sattunut ainakin kaksi erakkovastaista kissaa. Vilkaisin Pyräkkäpirua sivusilmällä; toivoin, ettei kaksikko hyökkäisi veljeni niskaan hänen verensä vuoksi. En tiennyt, mitä itse siinä tilanteessa tekisin. En pitänyt siitä, miten puhdasveriset kohtelivat erakkoverisiä, mutta toisaalta en halunnut joutua Henkäystähden silmätikuksi.
Viimein Kärppämyrsky tepasteli paikalle ja Latvaruusu komensi meidät happamalla äänellä liikkeelle. Erakkoveristä Pyräkkäpirua ei tietenkään päästetty jonon viimeiseksi, vaan Kyyhkypyrähdys otti tuon paikan. Minä jäin hänen eteensä veljeni taakse.
Kuljettuamme hetken matkaa kirin hänen rinnalleen.
"Hei, Pyräkkäpiru", tervehdin neutraalein ilmein. "Mitä sinulle kuuluu? Onko hiirenkorvaa rinnassa?"

//Pyräkkä?

AMPIAINEN
Tuiskutassu: 7kp
Kamomillapyörre: 54kp! Voit nyt johtaa partioita ja saada oppilaan!
= 61kp

AUROORA
Lampiväre: 4kp
Loskalauha: 11kp
Varissulka: 23kp!
= 38kp

ELANDRA
Lätäkkölempi: 4kp
Sulkavirta: 4kp
= 8kp

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 11kp
Uivelopentu: 19kp
= 30kp

KÄÄRMIS
Lainetassu: 18kp
Hiljaisuusvarjo: 47kp!
Lepakkohuuto: 9kp
= 74kp

LONKERO
Sähkötuho: 6kp

SAAGA
Rosmariinikynsi: 6kp
Harakkapentu: 14kp
Särötassu: 10kp
= 30kp

UNTUVA
Tuimakatse: 20kp

Puoleen kuuhun en ollut juuri jutellut Aaltosalaman kanssa. Kaikki johtui riidastamme: meillä oli hyvin erilaiset näkemykset siitä, mitä tulevaisuus saattaisi meille kahdelle tarjota. En pitänyt Aaltosalaman pessimistisyydestä ja valmiudesta luovuttaa noin vain. Oma optimistisuuteni yllätti itsenikin - tai, kenties kyseessä oli epätoivo. Tiesin vain, etten halunnut luovuttaa pentujen suhteen. Kumppanini taas oli vaikuttanut valmiilta astumaan siihen suuntaan.
Viime päivät olivat tuntuneet kovin harmailta, eikä se johtunut pelkästään pilvisestä ja ankeasta säästä. Nyt kun olin Aaltosalaman kanssa riidoissa, olin huomannut, kuinka yksin oikeastaan olin. Tietysti koin, että Aaltosalaman ollessa osa elämääni en tarvinnut muita. Toisaalta tällaisissa tilanteissa, joissa en voinut turvautua häneen, tai halusin päästä puhumaan minun ja kumppanini väleistä jollekulle, huomasin kaipaavani jonkin ulkopuolisen tuen.
Aiemmin se oli ollut Tuhkajuova. Hänelle olin voinut avautua murheistani, ja vaikka aiemmin ne olivat olleet vähäisempiä ja laadultaan keveämpiä, uskoin, että tässäkin asiassa emoni olisi voinut auttaa minua. Ylpeydelleni oli suuri kolaus myöntää tuo tosiasia, sillä en halunnut nähdä Tuhkajuovassa mitään hyvää. Heikko puoleni halusi maalata hänet viholliseksi, vaikka sisimmässäni tiesin, että minä olin meistä se, joka oli käyttäytynyt itsekkäästi ja pennun lailla.
Huokaisin syvään. Keskittymiseni ei todellakaan riittänyt metsästämiseen, mutta Pimentovarjo ei ollut antanut armoa. Tämä oli jo toinen partioni tänään: olin herännyt aamulla aikaisin rajapartioon, ja nyt johdin illan metsästyspartiota. Laiska luonteeni koki aikataulun raskaana, mutta toisaalta pidin siitä, etten joutunut viettämään leirissä liikaa aikaa. En halunnut joutua näkemään Aaltosalamaa, sillä silloin minusta olisi tuntunut, että minun olisi kuulunut mennä hänen luokseen, kumppaneita kun olimme. Hänen kanssaan keskusteleminen kuitenkin pelotti minua. En halunnut, että välimme menisivät vielä huonompaan suuntaan. Mieluummin ottaisin tämän epävarmuuden kuin menettäisin hänet kokonaan.
Päätin kokonaan luovuttaa metsästyksen suhteen ja suuntasin katseeni taivaalle. Harmaat pilvet olivat väistymässä, ja tummenevalla taivaalla erottuivat yön ensimmäiset tähdet. Mieleeni tulvahtivat kaikki ne illat, jotka olin istunut Aaltosalaman kanssa tähtiä katselemassa. Noina hetkinä maailma tuntui pysähtyvän, eikä millään muulla ollut väliä kuin sillä, että hän oli vierelläni ja minä hänen. Hiljaisuus välillämme oli aina tuntunut turvalliselta ja kotoisalta.
Ikävöin häntä niin, että sattui.
Partio suuntasi takaisin leiriin. En ollut saanut mitään kiinni, mutta onneksi muut partiolaiset kantoivat mukanaan muutamia saaliita. Oli kenties noloa partion johtajana palata leiriin tyhjin tassuin, mutta en jaksanut välittää asiasta. Sinä hetkenä kykenin ajattelemaan vain Aaltosalamaa ja päätin, että oli aika viimein korjata tämä välillemme kasvanut kuilu. Halusin hänet takaisin.
Matka takaisin leiriin taittui nopeasti, kun ajatukseni viipyilivät kumppanissani. Heikko keskittymiseni sai minut kompastelemaan pariin otteeseen, sillä pimeässä metsässä en ollut huomannut joitain maasta kohovia juuria. Sydämeni tuntui hakkaavan rinnassani kovempaan tahtiin leirin lähestyessä. Olin sekä innostunut että hermostunut: mitä jos en onnistuisikaan korjaamaan mitään? Vakuuttelin kuitenkin itselleni, että minut ja Aaltosalama oli tarkoitettu yhteen: me selviäisimme tästä helposti.
Leiriin astuessani etsin heti katseellani kumppanini punertavaa turkkia. Hän ei kuitenkaan osunut silmääni. Sen sijaan sisareni Sulkavirta riensi luokseni melkein välittömästi paikoilleni pysähdyttyäni. Hänen ilmeensä sai minut kohottamaan kulmiani: jotain oli tapahtunut.
"Varissulka! Aaltosalama on juuri synnyttänyt", hän ilmoitti ja kuvittelin kuulleeni väärin. Naaraan seuraavat sanat kuitenkin vahvistivat sen, että tosiaan olin kuullut aivan oikein: "Se on terve naaraspentu."
Katsoin siskoani hölmistyneenä. Mitä ihmettä hän selitti? Aaltosalama ei ollut tiine, joten miten hänelle oli saattanut syntyä pentu? Selvästi pentu oli kuitenkin todellinen Sulkavirran käytöksestä päätellen. Seuraavaksi minun häpeäkseni ajatukseni kaarsivat synkempään suuntaan, sillä jos Aaltosalama olikin ollut tiinenä, oli vain harvoja syitä, miksi hän ei olisi kertonut asiasta minulle. Sulkavirta katkaisi onneksi ajatusketjuni, ennen kuin kuvitelmani lähtivät täyteen laukkaan.
"Hehkuaskel sanoi, että hänen tiineytensä oli vain oireillut vähän", sisareni selitti, kun lähdimme kulkemaan sairasaukiolle. "Aaltosalama ei itsekään kuvitellut odottavansa pentua. Pienokainen pääsi yllättämään meidät."
Äskeinen hämmennys ja hetkellinen järkytys alkoivat hiljalleen muuntua suunnattomaksi iloksi ja onneksi, ja askeleeni kiihtyivät parantajan pesän lähestyessä. Kun pistin pääni sisään ja tähyilin sairasaukiolle, henkeni oli salpaantua Aaltosalaman nähdessäni. Katseeni keskittyi häneen aivan ensimmäisenä, vaikka tuo pieni ihme hänen vierellään tuntuikin vaativan huomiotani. En kuitenkaan hetkeen voinut katsoa muualle, sillä kumppanini näkeminen oli täysin lumonnut minut. Tunsin sillä hetkellä vastustamatonta halua painautua häntä vasten ja jäädä siihen iäisyydeksi. Suunnaton rakkauden tunne valtasi minut jälleen - nuo tunteet eivät olleet missään vaiheessa jättäneet minua.
Kiirehdin hänen luokseen ja puskin Aaltosalaman päätä. Hengitin hänen tuttua tuoksuaan kuin haukkoisin happea veden alta noustessani. Kyynel vierähti poskelleni silkasta onnesta ja päätin, etten enää koskaan halunnut olla hänestä erossa.
"Rakastan sinua."
Vasta sitten siirsin katseeni tuohon pieneen karvapalloon Aaltosalaman vieressä. Sydämeni oli pakahtua onnesta häntä katsellessani. Hän oli niin kovin pieni, vaikkakin pennuksi ison puoleinen, ja naaraspennun turkki oli samaa väriä kuin omani. Hänen selkänsä halki kulki tummempi juova, aivan kuin Aaltosalamalla.
Hengitin syvään ja katsoin vuoroin kumppaniani, vuoroin pentuamme. Lämmin tunne valtasi minut: oli kuin olisin saapunut pitkältä retkeltä kotiin.

Päivät kuluivat ja Uivelopentu varttui. Olimme päättäneet sen sopivaksi nimeksi pienelle tyttärellemme, ja minusta nimi oli kaunis ja uniikki.
Uivelopennun kasvamista oli kutkuttavaa seurata. Vietin kaiken vapaa-aikani Aaltosalaman ja hänen kanssaan, eikä partioihin raahautuminen ollut koskaan tuntunut yhtä vastenmieliseltä. Kaikista mieluiten en olisi ollut hetkeäkään pentutarhalta poissa.
Vaikka minun ja Aaltosalaman välit olivat palautuneet taas lämpimiksi, tunsin edelleen jonkinlaisen seinän välillämme. Emme olleet koskaan käsitelleet kunnolla aiempaa riitaamme ja tuota kireää vaihetta kumppanuudessamme. Minusta tuntui, että molemmat halusimme vain unohtaa koko asian, sillä tällä hetkellä kaikki oli hyvin. Pelkäsin sen kuitenkin olevan vain väliaikainen ratkaisu.
Meidän olisi pakko puhua asiat halki.
Kun seuraavan kerran astelin partiolle, tervehdin nopeasti Uivelopentua ja astelin sitten Aaltosalaman luo. Onnekseni Sulkavirta oli vierailemassa tarhalla, joten hän voisi varmasti vahtia Uivelopentua sen aikaa, kun aikuiset puhuivat.
"Hei", tervehdin kumppaniani ja puskin hänen päätään. Hymyilin hänelle, mutta ilmeeni vakavoitui pian. "Minusta meidän pitäisi puhua."

//Aalto?

Raidallinen naaras esitteli itsensä emoni ystäväksi; nimekseen tämä sanoi Sulkavirta.. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, ja epäilin Aaltosalaman maininneen sen joskus jossain yhteydessä. Tämä Sulkavirta-naaras selvästi tiesi minut - olihan tämä omien sanojensa mukaan käynyt katsomassa minua useampaan otteeseen sillä välin kun olin ollut nukkumassa - mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, millainen persoona kyseinen kissa oli.
“Hämmentävältä”, vastasin rehellisesti emoni ystävän/isäni siskon kysymykseen. “Joka puolella on paljon kissoja, paljon enemmän kuin pentutarhassa. Täällä on myös selvästi sotkuisempaa - leirin keskellä pötköttää puu, eikä kukaan tee asialle mitään.”
Sulkavirran suusta pääsi nauruntuhahdus, jonka tulkitsin hyväntahtoiseksi, vaikkakin se hämmensi minua. Mitä huvittavaa kommentissani muka oli? “Se ei ole mikä tahansa pötköttävä puu vaan paljon enemmän kuin päällepäin näyttää!” naaras naukui silmät tuikkien.
Pääni kallistui sivuun. “Miten niin?”
“Pieni tutkimusretki voisi olla paikallaan”, Sulkavirran katse siirtyi Aaltosalamaan, “vai mitä?”
“Se kyllä voisi olla.” Punertavan kuningattaren naamalla oli ilme, jota en ihan osannut nimetä. Sen taakse tuntui kätkeytyvän paljon ajatuksia, kenties myös muistojakin, sillä hänen huulillaan karehti vino hymy. “Parempaa tutkimusretkeilijää kuin Sulkavirta ei olekaan”, emo kääntyi maukumaan minulle ja lipaisi korvaani lempeästi. “Pääset ihan ensimmäiselle seikkailullesi!”
En oikein ymmärtänyt, mitä naaraat tarkoittivat ‘tutkimusretkellä’ tai ‘seikkailulla’, mutta lähdin tassuttamaan heidän mukanaan kaatunutta puuta kohti. Isommat kissat liikkuivat huomattavasti nopeammin pitkine jalkoineen, joten minun täytyi ottaa välillä nopeita pyrähdyksiä eteenpäin pysyäkseni heidän vauhdissaan.
“Mitä me oikein teemme?” kysyin emoltani kun sain hänet kiinni.
“Seikkailemme.”
“Miten se käytännössä tapahtuu?”
“Siten, että menemme kohti tuntematonta tietämättä, mitä siellä on meitä vastassa.”
Hidastin askeliani. Miksi ihmeessä haluaisin tehdä jotain niin älytöntä? En ehtinyt esittää kyseenalaistavaa vastalausettani ääneen, kun jo huomasin meidän saapuneen puun luokse. Yllätyksekseni puu ei tosiaankaan ollut pelkästään sitä, mitä olin ajatellut sen olevan. Sen oksien sisällä näytti olevan aivan oma maailmansa. Maailma, jossa me ilmeisesti kohta seikkailisimme.
“Mitä tuolla on?” Kurkotin kaulaani uteliaasti pidemmälle, kohti tuuheiden oksien alla piilevää pimeyttä. Minä tykkäsin pimeydestä, se puhutteli sisintäni aina niin kauniisti.
“Mitä jos mentäisiin ottamaan selvää?” Sulkavirta kumartui vierelleni ja katsahti minuun viikset väristen. Halusin vastata myöntävästi. Houkutus päästä tutkimaan pimeää, mystistä tilaa oli valtaisa. Mutta en kyennyt hillitsemään omaa pentumaista pelkuruuttani. Niinpä minä vaadin raidalliselta naaralta seuraavaa:
“Jos sinä menet edeltä.”

Harakkapentu tapitti isäänsä tämän käpälien välistä. Isän uniikki kuviointi oli hänen mielestään todella kaunis. Myös Lummepennulla oli samantyyppinen kuviointi mutta se ei vetänyt vertoja jo soturiksi ehtineen Hiljaisuusvarjon turkille ja sen kauneudelle Harakkapennun silmissä.
“Voidaanko olla piilosta?” kollipentu kysyi isältään edelleen tapittaen tätä suurin silmin. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi ja Harakkapentu hypähti innostuneesti ilmaan.
“Minä menen ensiksi piiloon”, hihkaisi pentu, joka oli päättäny rökittävänsä isänsä piiloksessa.
“Selvä!” Hiljaisuusvarjo naukaisi ja sulki silmänsä. Harakkapentu riemastui ja lähti touhottamaan ympäri leiriä etsien piiloutumispaikkaa.
“Harakkapentu, mitä sinä oikein teet?” Rosmariinikynsi - isän ystävä - kysyi kollilta, kun tämä parhaillaan nuuski leirin reunustaa miettien pääsisikö jostain kolosta hivuttautumaan kivien väliin.
“Hyss! Leikin piilosta isän kanssa”, kertoi Harakkapentu. Rosmariinikynsi nyökkäsi vakavana.
“Tule mukaani. Voin piilottaa sinut hyvään paikkaan”, naaras naukaisi ja niin Harakkapentu lähti harmaaturkkisen kissan mukaan. Rosmariinikynsi tassutti leirin keskellä olevan kaatuneen kuusen luo ja nosti Harakkapennun niskanahasta oksistoon. Pentu riemastui vieläkin enemmän ja kiipeili oksissa kunnes löysi paikan, jossa oli niin hyvässä piilossa, että isällä ei olisi mitään mahdollisuutta löytää häntä! Harakkapentu pani mieleensä, että kiittäisi Rosmariinikynttä, sitten kun olisi voittanut piiloksen. Hän kaivautui vielä vähän lähemmäs kuusen vartta ja kävi sitten odottamaan.
//Hilju?