En olisi halunnut lähteä mutta kai minun oli pakko. Nyökkäsin ja häivyin pesästä sanaakaan sanomatta. Olin liian shokissa puhumaan. Tämä kaikki tuntui niin pahalta.
“Hei Rosmariinitassu”, Sulkavirran ääni kuului vierestäni.
“Anteeksi etten tullut sovittuna aikana. Lepakkohuuto on pahasti sairas ja olen kovin huolissani hänestä”, nau’uin surkeana. Toivoin ettei naaras olisi vihainen.
“Ei se mitään. Partio ehti mennä jo mutta voimme mennä tuohon seuraavaan, joka lähtee nyt”, Sulkavirta naukui. Hän ei ainakaan vaikuttanut kauhean vihaiselle. Hengähdin helpottuneesti ja lähdin mestarin perään. Päädyimme saalistuspartioon Tuimakatseen, Varissulan ja Loiskevarjon kanssa. Mestarini kulki vierelläni, kun seurasimme kolmea kollia.

Päädyimme saalimaan metsän syrjäisimpään nurkkaan lähelle rajaa. Olin todella väsynyt päivästä ja kaikesta muustakin tapahtuneesta, joten en saanut kiinni kuin oravan. Muut saalistivat vielä, kun minä ja Sulkavirta työstimme hetken loikkaani ennen kuin palasimme koko partion kera leiriin.

Vein oravani suoraan parantajan pesälle. Lepakkohuuto näytti nukkuvan, joten jätin oravan hänen viereensä ja menin sitten ulos. Pyöriskelin hetken aukiolla ja mietiskelin asioita.
“Rosmariinitassu?” säpsähdin, kun joku kutsui minua. Se oli Kärppämyrsky.
“Hei”, sanoin ja katselin, kun naaras lähestyi minua.
“Oletko jo paremmalla tuulella?”
Nyökkäsin vastaukseksi.
“Vain hiukan väsynyt”, sanoin ja katsoin tassujani.
“Hyvä kuulla. Muista levätä”, soturi naukaisi ja lähti. Katsoin hetken hänen peräänsä ennen kuin menin takaisin parantajien pesälle.
//Lepa?

Lepakkohuuto näytti pyynnöstä tassuaan Hehkuaskeleelle. Rosmariinitassu oli hakenut tämän paikalle, kun kolli oli kertonut, että Sumutuuli ei ollut tutkinut hänen tassuaan.
“Se on tulehtunut jo melko pahasti. Sumutuulen olisi pitänyt tarkastaa se kyllä, minun täytynee jutella asiasta hänelle myöhemmin”, parantaja naukui ja lähti hakemaan jotain yrttejä. Pian hän tulikin takaisin hyvä kasa mukanaan
“Nyt koeta pysyä paikallasi, niin vaihdan salvan. Syö sillä aikaa vaikka nämä, niiden pitäisi auttaa kuumeeseen”, hän naukui ojentaen lähemmäs joitain yrttejä. Lepakkohuuto kurotti kaulaansa ja söi ne mukisematta samalla, kun Hehkuaskel pesi haavat kollin tassussa ja laittoi siihen uuden salvan.
“Alkaa olla jo parempi. Sinun kuitenkin täytyy pysyä täällä vielä jonkin aikaa. Käsken Sumutuulta tulevaisuudessa muistaa tarkistaa tassun tilanteen, kun hoitaa sinua”, parantaja naukui lopulta ja nousi ylös. “Hakekaa minut, jos jotain vielä käy.”
“Selvä”, Rosmariinitassu naukaisi jo helpottuneemman näköisenä. Hän kosketti kuonollaan Lepakkotassun otsaa parantajan kadotessa toisaalle.
“Paranet pian. Tämä on vain sen hölmön Sumutuulen syytä”, naaras naukui hiljaa.
“Niin. Turhaan siis enää murehdit. Voit jo jättää minut yksin. Olisi varmaan parempi, että lähdet partioon, ennen kuin Sulkavirta suuttuu ja lykkää nimitystäsi”, Lepakkohuuto naukaisi leikkisästi ja räpäytti hitaasti usvaisia silmiään.

//Rosmy?

Lepakkohuudon sanat saivat minut miettimään. Mitä, jos Lepakkohuudon kuume johtui tassusta ja sen tulehduksesta? Päätin kysyä oliko Sumu tuuli tutkinut tassua.
“Eikö kuume voi johtua vain tuosta tassusta?” sanoin nostaen päätäni.
“Tutkiko Sumutuuli sitä?” kysyin turkki pörhistyen. Lepakkohuuto yritti pudistaa päätään mutta se sattui selvästi. Sydämeni tykytti kovempaa. Kuume saattaisi siis oikeasti johtua siitä.
“Ei hän tutkinut”, kolli naukui sen sijaan. Nyökkäsin koittaen pysyä rauhallisena. Lepakkohuuto ei ehkä kuolisikaan. Kolli kärsi vain tulehduksesta käpälässä. Se saataisiin parannettua. Vaikka oli lehtikato? En tiennyt. En ollut parantaja.
“Tulen ihan kohta”, sanoin ja kosketin hännälläni Lepakkohuudon selkää. Kiirehdin parantajien pesän toiseen osaan, jossa parantajat nukkuivat. Hehkuaskel käveli minua vastaan.
“Rosmariitassu, miten voin auttaa?” hän kysyi.
“Sumutuuli ei tutkinut Lepakkohuudon käpälää ja nyt toisella on kova kuume. Voitkohan tutkia sen?” kysyin silmät kiiltäen kuin hullunlailla. Jos näin Lepakkohuuto paranisi, en syyttäisi enää itseäni.
“Tottakai”, Hehkuaskel naukui ja käveli kanssani takaisin Lepakkohuudon luo.
“Näyttäisitkö käpälääsi, Lepakkohuuto”, parantaja naaras kysyi lempeästi. Hehkuaskel oli emoni isän sisar. Hänkin oli perhettä mutta häneen minulla ei ollut oikein tunne suhdetta.
//Lepa?

Naaras kertoi, että hänen pitäisi mennä paritoon, mutta ei kuitenkaan suostunut lähtemään, kun Lepakkohuuto sanoi, että hän voisi kyllä mennä. Rosmariinitassu vain jäi hänen vierelleen sanoen, ettei voinut jättää häntä niin.
Lepakkohuudon teki kipeää nähdä, miten pahalta hänestä tuntui.
“Olen niin pahoillani, että saan sinut surulliseksi. En halua sitä. Odotan sinua kyllä täällä, vaikka menisitkin partioon”, kolli naukui. Rosmariinitassu ei kuitenkaan edelleenkään suostunut. Kolli ymmärsi sen kyllä. Hänkään ei luultavasti suostuisi lähtemään, jos Rosmariinitassu olisi samassa kunnossa ja hänellä olisi muita velvollisuuksia. Ei hän vain pystyisi.
“Ymmärrän, tai ainakin uskon ymmärtäväni”, Lepakkohuuto naukui ja hengitti raskaasti. Hän oli kiitollinen siitä, että Rosmariinitassu oli hänen vierellään. Se oli parasta mahdollista lääkettä.
“Tietääkö sisaresi, että olet täällä? Hän ei varmasti haluaisi, että sairastut. Hän olisi varmasti huolissaan sinusta”, kolli naukui taas.
“Ei, ei hän tiedä, mutta en tiedä haluaisinko hänen edes tietävän”, Rosmariinitassu vastasi. Lepakkotassu hymyili hieman.
“Arvasin kyllä. Tiedätkö viime yönä näin, jotain hullua unta siitä miten olimme yhdessä. Ehkä se on enne. Ehkä meidän on polkumme vielä yhdistyvät”, kolli naukui. “Minua kuitenkin väsyttää ja pelko siitä, että sairastut satuttaa minua. En oikeasti tiedä mitä tehdä. Haluan, että jäät, mutta en halua sitä”, Lepakkohuuto kähisi vielä ja räpytteli silmiään.

//Rosmy?

Pudistelin päätäni kyyneleet silmissä ja koitin tavoitella kollin tassua vielä. Kolli kuulosti aivan siltä kuin olisi kuolemaisillaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin kun rekisteröin Lepakkohuudon juuri tunnustaneen rakkautensa minulle. En pystynyt vastata. En pystynyt ajatella. Emon, rakkauden ja tuollaisen äänensävyn yhdistäminen sai minut hermoromahduksen partaalle. Eihän kolli vain ollut kuolemaisillaan? Eihän? Hiljainen itku teki kipeämpää kuin hysteerinen äänekäs itku. Ei tämä ollut reilua. Oliko minun oikeasti tarkoitus menettää jokainen kissa, josta välitin… jota rakastin? Rakastinko kollia? En osannut sanoa. Sen tiesin, että Lepakkohuuto oli minulle niin sanoinkuvaamattoman tärkeä etten pystynyt ajattelemaan hänen menettämistään.
“Et sinä kuole. Et varmasti kuole”, kakistin ulos kurkustani. Halusin pois tästä kivusta.
“Minun täytyisi mennä… partioon”, sopersin mutta ääneni murtui kesken lauseen. Jatkoin lauseen kuitenkin loppuun. Olikohan siinä joku merkitys? Mitä? Milloin minä rupesin ajattelemaan merkityksiä?
“Mene vain. Minä odotan tässä”, Lepakkohuuto kähisi. Pudistin päätäni. En voinut mennä. Laskeuduin Lepakkohuudon tasolle ja kävin kippuralle tämän pesän viereen. Jäisin tähän enkä nousisi enää.
“En todellakaan mene. En voi jättää sinua näin”, sanoin. Jos kolli kuolisi, haluaisin olla hänen lähellään.
//Lepa?

“Toivottavasti hän osaa kuitenkin parantaa sinut”, Rosmariinitassun sanat iskivät Lepakkohuutoa kovaa. Sitä hänkin toivoin. Kolli vavahti ja onnistui laskemaan etutassunsa Rosmariinitassun tassulle. Hän katsoi naaraaseen hiljaa hetken ajan ja sulki silmänsä. Naaras tuntui jännittyvän. Hän kai luuli, että kolli teki kuolemaa.
Lepakkohuuto avasi silmänsä ja huokaisi. Hän katsoi taas oppilaaseen ja sitten muualle.
“Kuule, en haluaisi ketään muuta tähän vierelleni. Olet yksi hienoimmista ja mahtavimmista kissoista, jonka olen koskaan tavannut. Toivon, että en vie aikaasi tässä liikaa. Haluaisin vain sanoa miten paljon välitän sinusta… miten paljon rakastan sinua. Sen tajusin, kun täällä olen makoillut. Se outo tunne, joka ohjaili mieltäni sinne tänne oli silkkaa rakkautta”, kolli naukui. Hän hengitti syvään ja katsoi Rosmariinitassuun.
“Sinun ei tarvitse vastata mitään. Voit vain ajatella sitä. Toivon kuitenkin, että kävi mitä kävi, et estä itseäsi olemasta onnellinen. Haluan, että löydät yhden niistä ‘harvoista ja valituista,’ joita sanoit rakastavasi. Haluan, että saat elää sen elämän, jonka ansaitset. Sinulla ei ehkä ole enää emoasi, mutta sinulla on sisaresi ja isäsi ja tietysti Kärppämyrskykin. Voit aina etsiä heistä turvaa ja rakkautta. He välittävät sinusta”, Lepakkohuuto naukui. Hän köhäisi pari kertaa ja liikahti sammalilla vetäen tassunsa pois Rosmariinitassun tassun päältä.

//Rosmy?

“Varovasti! Hän on sairas. En halua, että se tarttuu”, Sumutuuli kiirehti sanomaan heti, kun olin tullut ihan lähelle Lepakkohuutoa. Minua suututti. En osannut kiinnostua pätkän vertaa siitä sairastuisinko minäkin tuohon sairauteen. Halusin vain olla kollin.
“Ei sillä ole väliä!” sanoin kovalla äänellä ja lähestyin Lepakkohuutoa vielä hieman.
“En ole kuollut”, soturi kähisi pakottaen virneen naamalleen. Hän oli todella sairas. Vastasin kollin katseeseen hieman varovasti.
“Niin, et olekaan”, nau’uin. Ilmeeni muuttui hieman enemmän pakokauhuiseksi. Onneksi hän ei ollut kuollut, oi kiitos ettei hän ollut kuollut.
“Lopeta tuo”, naukaisin, kun näin kuinka kipeää virneen pakottaminen teki kollille, “En halua, että pakotat minkään virneen naamallesi. Haluan vain, että paranet.”
“Niin, niin”, Lepakkohuuto puhahti. Pörhistelin karvojani puoliksi suutukissani puoliksi huolissani. Minun ei olisi pitänyt päästää kollia ulos viime päivänä. Kumpa hän vain selviäisi hengissä. Lehtikatona tälläinen sairaus. Mihin soppaan Lepakkohuuto olikaan itsensä pistänyt.
“Haluan, että jäät luokseni, autat minua paranemaan”, soturi naukui hymyillen veltosti. Nyökkäsin.
“En lähde ellei minun ole ihan pakko”, nau’uin ja vilkaisin kohti leiriä. Tiesin, että minulla olisi partio pian mutta pystyisin varmaan pysymään täällä vielä hetkisen.
“Voi Lepakkohuuto, et tiedä kuinka raskaaksi kävi olla harjoituksissa tietämättä mitään sinun tilastasi”, nau’uin surullisena.
“Pahempaa se olisi ollut, jos olisit tiennyt, eikö?” kolli vastasi hiljaa. Vilkaisin Sumutuulta.
“Sinun ei tarvitse töllöttää siinä. Häivy tekemään jotain järkevää sanon kyllä, jos sinua tarvitaan”, sihisin purkaen vihani parantajaan. Sumutuuli tiesi paikkansa ja häipyi.
“Mikä typerys”, ärähdin luimistaen korviani.
“Toivottavasti hän osaa kuitenkin parantaa sinut”, lisäsin nopeasti ja vilkaisin taas sairasta kollia.
//Lepa?

Lepakkohuuto tunsi olonsa karmeaksi. Hänellä oli kylmä ja kuuma samaan aikaan ja hänellä oli huono olo. Sairauden kitkerä lemu leijui hänen ympärillään ja hänen silmänsä olivat sumeat. Sumutuuli istui hänen lähistöllään ja katsoi kollia huolestuneen näköisenä.
“Tässä, syö nämä, ne auttavat”, parantajaoppilas naukui tökäten yrttejä lähemmäs. Lepakkohuuto vinkaisi kuin pentu ja nieleskeli lehdet.
Yhtäkkiä kolli kuuli käpälänaskelia.
“Lepakkohuuto?” Rosmariinitassun ääni tuntui kaikuvan pesässä. Sumutuuli kiirehti naaraan luokse.
“Varovasti! Hän on sairas. En halua, että se tarttuu”, hän naukui oppilaalle ja katsoi tätä huolissaan. Rosmariinitassu vain tuhahti.
“Ei sillä ole väliä!” hän totesi äänekkäästi ja asteli lähemmäs Lepakkohuutoa. Kolli kiepahti vaivalloisesti ympäri sammalillaan. Hän katsoi naarasta hetken hiljaa.
“En ole kuollut”, hän totesi lopulta ja pakotti virneen naamalleen.
“Niin, et olekaan”, Rosmariinitassu naukui hiljaa katsoen häneen osin pakokauhuinen ja osin suuttunut ilme kasvoillaan.
“Lopeta tuo”, naaras jatkoi yhtäkkiä. “En halua, että pakotat minkään virneen naamallesi. Haluan vain, että paranet.”
“Niin, niin”, Lepakkohuuto puhahti. Kyllä hänkin halusi paranevansa. Hän halusi, että voisi viettää vielä aikaa oppilaan kanssa. Hän ei halunnut kuolla, ei vielä, ei nyt. Hän halusi vielä olla Rosmariinitassun kanssa. Hän halusi nähdä tämän nimityksen ja hurrata kovimpaan ääneen hänen uutta nimeään. Hän oli viimein tajunnut, että oikeasti tunsi jotain naarasta kohtaan.
“Haluan, että jäät luokseni, autat minua paranemaan”, kolli naukui heikosti ja hymyili veltosti.

//Rosmy

Lepakkohuudon lähdettyä menin täyteen paniikkiin. Hän vielä kuolisi siellä ulkona koitin nousta mutta istahdin takaisin maahan heti, koska tajusin ettei ystäväni - jos hän enää oli sellainen - ei tahtoisi varmaankaan nähdä minua. Miksi olin näin hirveä?! Miksi olin mennyt itkemään ja olemaan tunteellinen?! Pian itkin jo hysteerisesti kyyristellen maassa. Tunsin hännän kietoutuvan ympärilleni ja, kun vilkaisin ylös näin kissan olevan Kärppämyrsky. Painauduin häneen kiinni etsien lohtua. Olisipa emo täällä. Jos hän vain ei olisi, tehnyt mitä sitten tekikin ennen murhatuksi tulemista. Itkin kovempaa. Minulla oli kauhea ikävä emoa. Hän ei vain koskaan tulisi takaisin.
“Hys, kaikki on hyvin”, naaraan ääni kantautui korviini sydämeni tykytyksen ja loduttoman nyyhkytykseni läpi. Pudistin päätäni ja koitin pidätellä itkua. Pyyhittyäni silmiäni käpäliini parhaani mukaan nousin.
“Menen vain nukkumaan”, sanoin ja tassutin pois ennen kuin naaras ehti sanoa mitään. En halunnut Kärppämyrskyn typeriä neuvoja. Hän ei pitänyt Lepakkohuudosta mutta minä pidin. Todella pidin. Menin pesääni ja käperryin nukkumaan. En saanut unta pitkään aikaan ja pidin aina välillä kummallisia nyyhkytksen omaisia ääniä mutta koitin olla häiritsemättä muita. Jossain kohtaa tunsin kuinka Kamomillatassun häntä kävi silittämässä minua hetken. Sen jälkeen nukahdin.

Heräsin väsyneempänä kuin ikinä. Revin kuitenkin itseni ylös pesästä ja menin etsimään mestariani. Hän vei minut ulos Kamomillatassun ja hänen mestarinsa kera. Menimme yhdessä nummille päin ja harjoittelimme kanin vaanimista. En ikinä ollut oikein paikalla tilanteessa mutta se ei sinänsä haitannut, koska osasin nämä asiat jo.

Laahustin häntä maata laahaten leiriin. Katselin ympärilleni mutta en nähnyt Lepakkohuutoa. Hän oli siis edelleen parantajalla. Mietin hetken menisinkö kollin luo. Päätin kuitenkin mennä, koska päivä oli jo pitkällä ja kohta minulla olisi varmaan joku toinen partio. Menin sisään parantajalle. Siellä haisi sairaus. Tärisin astellessani lähemmäs Lepakkohuudon makuusijaa. Kolli näytti liikkumattomalta.
“Lepakkohuuto?” kysyin hiljaa heikolla äänellä.
//Lepa?

Lepakkouuto huokaisi. Hänen sydämensä pamppaili hänen kuunnellessaan, miten Rosmariinitassu puhui epätoivoisesti. Kollin oli vaikea ajatella, että hän todella ajatteli sillä tavalla. Paha olo kasvoi hänen sisällään. Hän nousi seisomaan ja tökkäsi kankeasti hiiren oppilaalle.
“Selvitän ajatuksiani. Tulen pian takaisin”, kolli naukaisi ja lähti kompuroiden kolmella tassulla pois. Hän suuntasi kohti uloskäyntitunnelia. Hän saattoi kuulla Rosmariinitassun huutavan hänen peräänsä pyytäen häntä jäämään ennemmin leiriin, mutta jotenkin siellä tuntui Lepakkohuudolle liian ahtaalta. Hänestä tuntui kuin leirin seinämät kaatuisivat päälle ja hän olisi loukussa. Hän vain suuntasi ulos ja epätoivoisesti kompuroi eteenpäin.
Lepakkohuuto lyyhistyi hankeen, kun oli päässyt jo jonkin matkaa leiristä kauemmas. Hän makasi hangessa ja yritti saada hengityksensä toimimaan. Hänestä tuntui, että hän räjähtäisi. Hengittäminen oli kovin hankalaa ja hänen päässään kieppui. Hän makasi siinä ja tärisi, ei kylmästä vain vaan tunteidensa myrskyn kourissa. Hänestä tuntui karmealta. Jotenkin se, että hän oli saanut Rosmariinitassun itkemään ja puhumaan sillä tavoin sai hänen sisuksensa kierähtämään ympäri. Häntä kuvotti vain olla elossa.
“Lepakkohuuto?” Hiljaisuustassun nauku kaikui kollin korviin. Valkoruskea oppilas oli yksi viimeisimmistä kissoista, jonka Lepakkohuuto olisi halunnut tavata sillä hetkellä. Kuitenkaan hän ei vastannut vaan makasi vain maassa.
“Oletko kunnossa?” Hiljaisuustassu kysyi tassuttaen hänen vierelleen.
“No mitä luulet? Että makaan tässä ihan vain huvin vuoksi?” soturi ärähti. Oppilas ei kuitenkaan välittänyt vaan siirtyi hänen sivulleen ja auttoi hänet pystyyn.
“Äläpäs nyt jalkapuoli karvapallo. Minä autan sinut leiriin. Ei Lehtituulta varmaan haittaa, jos kipaisen vain sinut saattamassa”, hän naukui. Lepakkohuuto ei estellyt vaan raahautui vain oppilaan vierellä takaisin kohti leiriä. Hän oli kasvanut. Hiljaisuustassu näytti suurelta ja vahvalta Lepakkohuudon vierellä. Lepakkohuuto ei ollut aiemmin edes tajunnut asiaa.
Kun he pääsivät leirin sisäänkäynnille, Hiljaisuustassu erkaantui Lepakkohuudosta.
“Voit varmaan jatkaa tästä. Mene suoraan parantajan pesään, ja tämä on määräys”, oppilas naukui ja katosi taas ulos. Lepakkohuuto huokaisi ja ontui kohti parantajan pesää. Hän huomasi Rosmariinitassun edelleen leirin laidalla. Naaras näytti itkevän hysteerisesti. Kärppämyrsky oli hänen vierellään ja hän mulkaisi Lepakkohuutoon merkitsevästi. Olisi kai kollille parempi nukkua yön yli, ennen kuin juttelisi taas oppilaalle. He molemmat saisivat rauhoittua vähän.
Lepakkohuuto meni yhdelle sammalpedeistä ja asettui siihen palloksi. Hän tasasi hengityksensä ja sulki silmänsä yrittäen nukahtaa. Hän onnistui siinä yllättävän nopeasti.

//Rosmy?

Huoli velloi sisälläni ja katsoin Lepakkohuutoa. Silmäni kostuivat. EI, EI NYT!! Räpyttelin niitä ja käänsin katseeni pois. Haukkasin omaa hiirtäni.
“Hei, mikä hätänä?” Lepakkohuuto kysyi. Hänen äänensä ei ollut lempeä. Enemmänkin kankea.
“E-ei mikään”, sanoin ääni täristen, kun olin nielaissut palan, jonka olin haukannut.
“Okei. Olen todella huolissani sinusta. Ensin sanot, että parantajat sanovat, että sinulla on pieni tulehdus ja nyt irvistelet tässä kuin joutuisit haistelemaan jotain hiirensapen ja ulosteen sekoitusta. Etkö voi vain myöntää olevasi loukkaantunut vaikka se saisi sinut näyttämään heikolta?” nau’uin epätoivoisesti piipittävällä äänellä. Olisin halunnut huutaa mutta en fyysisti pystynyt.
“En kestä menettää sinua vain tälläisen tyhmän haavan tulehtumisen takia. En halua menettää kaikkia. Et saa kuolla. Ymmärrätkö? Se olisi kauhean itsekästä”, naukaisin ja söin lisää hiirtä. Mussutin sitä kuin olisin sillä päässyt eroon huolestani. Nielaisin nyyhkyttäen hiljaa. Yksi yksinäinen kyynel vierähti poskeltani, kun ajattelin emoa. En todellakaan halunnut menettää Lepakkohuutoa samanlailla kuin häntä. En ikinä, IKINÄ, haluaisi osallistua hänen valvojaisiinsa käydä hänen haudallaan iltaisin. En ainakaan vielä. Enkä halunnut ajatella, että sellainen aika tulisi, että minun olisi pakko. Mieluummin kuolisin.
//Lepa?

Rosmariinitassun kysyessä oliko tassu eilistä kipeämpi, Lepakkohuudon oli pakko nyökätä. Se oli huomattavasti kipeämpi kuin edellisenä iltana. Silloin sitä oli vain kirvellyt ja oli käynyt kipeää, jos siihen koski, mutta nyt siihen sattui vaikka sitä ei edes liikuttaisi saati sitten koskisi.
“Se on paljonkin kipeämpi”, kolli sihahti ja istui viimein leirin reunaan. Hän oli huojentunut, kun sai taas istahtaa alas. Liikkuminen kolmella tassulla oli vaikeampaa, kun voisi luulla, etenkin kun häntä, jota käytettiin tasapainoon oli yhtä lyhyt kuin hänellä. Oli ihme, että kolli ei ollut muksahtanut maahan.
“Ehkä sinun pitäisi sanoa siitä Hehkuaskeleelle tai Sumutuulelle?” Rosmariinitassu ehdotti ja istahti oman hiirensä äärelle. Lepakkohuuto katsoi omaansa. Hiiri ei kamalasti houkutellut häntä, mutta pitihän hänen nyt jotain syödä.
“Kyllä minä pärjään, se on vain pientä kolotusta, kun sitä ei ole päässyt liikuttamaan. Se menee kyllä ohi”, Lepakkohuuto naukui, vaikka ei edes itse uskonut omia sanojaan saati sitten Rosmariinitassu, joka katsoi häneen epäilevästi.
“Selvä sitten, mutta jos se on yhtään liian kipeä, saat luvan kertoa heille”, oppilas naukui ja haukkasi hiirtään. Lepakkohuuto tuhahti ja painoi sitten katseensa taas hiireen. Hän tökkäsi sitä varovasti kipeän tassunsa kynnellä ja nyhti sitten siitä pienen palan. Jotenkin hiiren maku oli laimea ja kolli pelkäsi sen olevan pilalla.
“Maistuuko tämä hiiri mielestäsi kummalta?” hän kysyi tökäten hiirtä kohti Rosmariinitassua. Oppilas vilkaisi häneen ja otti sitten palan.
“Minusta se maistuu aivan normaalille. Mitä oikein höpiset?” hän kysyi virnistäen hieman, mutta näyttäen siltä, että todella mietti asiaa.
“Jaa… kaipa parantajan pesän yrttien hajut ovat sekoittaneet makuaistini”, Leoakkohuuto totesi lapojaan kohauttaen ja nyhtien taas pienen palan hiirestään.

//Rosmy?

Yllätyin, kun Lepakkohuuto tuli kanssani ulos. En voinut olla huolestumatta, että hän varmaan tulisi vielä sairaaksi ulkona, kun satoi lunta ja hänellä oli se tulehduskin mutta annoin olla. Nyökkäsin kollin viimeisimmille sanoille pienestä saaliista.
“Minulla on kyllä niin kova nälkä, että voisin syödä vaikka sinut, senkin paksukainen”, sanoin ja nappasin kasasta kaksi hiirtä.
“Minäkö paksukainen? Minulla on vain paljon turkkia”, Lepakkohuuto naukui korvat luimussa.
“Syö sinä toisesta näistä niin paljon kuin jaksat ja jätä loput minulle”, sanoin ja vein hiiret leirin reunalle kohtaan, jossa joku muu oli aikaisemmin istunut, sillä siinä ei ollut niin paljoa lunta. Lepakkohuuto tassutti perässä linkaten. Kipitin äkkiä hänen vierelleen ja annoin vähän tukea. Kolli ei nojannut minuun täysin mutta oli selvästi helpottunut, kun autoin. Matka oli pitkä varsinkin ystävälleni. Itse olisin loikkinut sen hetkessä. Kuulin Lepakkohuudon vienon huohotuksen. Pörhistin turkkiani kylmältä, kun tajusin ajatella, että jäätyisin varmaan itsekin vaikkei minulla ollutkaan tulehdusta tassussa. Pääsimme aukion reunalle.
“Onko se kipeämpi kuin eilen?” kysyin hiljaa katsellen, kun kolli istuutui hiirten viereen.
//Lepa?

Lepakkohuutoa nolotti entistä enemmän, kun tajusi, että Rosmariinitassu huomioi hänen noloutensa. Hän huojentui jopa hieman, kun naaras kysyi halusiko hän jotain syötävää. Kolli ajatteli, että syöminen voisi saada hänen ajatuksensa taas raiteilleen.
Kun Rosmariinitassu poistui pesästä, Lepakkohuuto lähti konkkaamaan perään. Hän halusi hieman raitista ilmaa ja oli siis päättänyt, että lähtisi mukaan.
Lepakkohuuto huomasi naaraan jääneen töllistelemään lumihiutaleita, jotka leijailivat hiljalleen taivaalta. Kolli ei ollut koskaan oman muistinsa mukaan nähnyt lunta aikaisemmin, joten valkoiset hiutaleet näyttivät kovin ihmeellisiltä hänellekin.
“No niin oppilas, ei ole aikaa jäädä tähän vain töllistelemään”, hän naukaisi Rosmariinitassulle ja pukkasi häntä leikkisästi, kun pääsi tämän vierelle. Naaras säpsähti ja kääntyi katsomaan häneen.
“Ai sinäkin tulit!” hän naukaisi hieman ihmeissään. Lepakkohuuto virnisti.
“Tuolla pesässähän tulee vielä hulluksi, jos ei jaloittelemaan pääse. Ja syöminen ulkona on minusta mukavampaa”, hän totesi ja jatkoi matkaa kohti tuoresaaliskasaa. Rosmariinitassu tuli pian hänen vierelleen.
“Käyhän se järkeen. En minäkään koko päivää pesässä jaksaisi maata”, naaras totesi. Lepakkohuuto nyökkäsi ja istuutui, kun he pääsivät tuoresaaliskasalle.
“Minun ei ole kova nälkä, joten voimme ottaa jotain hieman pienempääkin”, kolli totesi katsoessaan saaliita.

//Rosmy?

Lepakkohuuto oli mitä ilmeisemmin luullut, että minä olin vihainen hänelle. Kun olin selittänyt asian, hän näytti niin nolostuneelta, että en voinut muuta kuin kikattaa.
“Mihin sinun “Olen ylpeä ja äreä kissa, joka ei päästä ketään lähelleen” aikakautesi on hävinnyt?” naukaisin ja kosketin hännälläni ohi mennen kollin lapaa, kun kiersin toiselle puolelle häntä. Huomasin kuinka Lepakkohuuto aivan fyysisesti jännittyi kosketukseni jäljiltä. Kolli jäi hieman hämmentyneen oloiseksi.
"Ehkä olen muuttunut. Tai ehkä et vain enää vain huomaa sitä. Mutta jos haluat sen kerta takaisin, niin voinhan minä aina vanhoihin tapoihinkin palata", Lepakkohuuto naukui kankeasti.
“Pidän sinusta enemmän, kun olet kokoajan noin nolona. Sille on hauska nauraa”, tokaisin.
Nappasin maasta sammalpallon, jolla olimme leikkineet ja heitin sen pesän toiselle puolelle. Hain sen ja palasin takaisin.
“Haluatko syötävää?” kysyin ja vilkaisin ulos.
“Kyllä minä voin jotain ottaa, jos jaamme”, hän naukaisi vaivaantuneesti. Nyökkäsin ja menin hakemaan jotain ruokaa. Ulkona oli alkanut sataa lunta. Katselin hetken taivaalle ja menin sitten tonkimaan tuoresaaliskasaa.
//Lepa?

Lepakkohuuto kuuli Rosmariinitassun äänen kantautuvan leirin yli, mutta ei saanut sanoista selvää. Pian oppilas ilmestyikin jo pesän suulle ja kolli kysyi heti, mitä oli tapahtunut.
“Ei se ollut mitään”, naaras sanoi kuitenkin kuulostaen hieman vihaiselta. *Onko hän vihainen minulle? Ehkä minun olisikin pitänyt viedä ne makuualuset eikä passittaa häntä kaikkiin inhottavimpiin töihin*, kolli ajatteli ja hänestä tuntui hieman inhottavalta.
“Anteeksi…” hän mumisi ja katsoi tassujaan.
“Ai mistä?” Rosmariinitassu kuulosti yllättyneeltä. Lepakkohuuto vilkaisi häneen kulmiensa alta. Naaras katsoi häneen hämmentynyt ilme kasvoillaan.
“Anteeksi, kun olen laittanut sinut hoitamaan kaikki nämä inhottavimmat hommat… minähän tässä se soturi olen. Minun pitäisi tehdä itse kaikki ne hommat eikä laittaa niitä sinun niskoillesi…” kolli mutisi nolona. Hetken oli hiljaista ja sitten Rosmariinitassu alkoi kikattaa.
“Senkin hölmö karvapallo. Ei se minua ole haitannut, en oikeastaan ole edes ajatellut asiaa. Olin vain vähän ärtynyt eräälle kissalle, ei huolta”, naaras naukaisi.
“Ai… no unohda sitten”, Lepakkohuuto mutisi ja katsoi toisaalle nolona. Hän ei voinut uskoa, että oli toiminut sillä tavoin, kuinka noloa!

//Rosmy?

Nappasin likaiset makuualuset pyynnöstä ja vein ne ulos. Raahasin makuualusia hetken aikaa ympäriinsä kunnes löytäisin jonkun soturin. Kuljeskeltuani hetken löysin Kärppämyrskyn.
“Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi huvittuneena. Närkästyin hieman. Näytin varmasti huvittavalle, kun olin sammalien peitossa mutta en saanut niitä muuten kannettua.
“Vien likaisia makuualusia ulos. Miltä näyttää?” tiuskaisin ärsyyntyneesti.
“Voitko auttaa?” kysyin vaikken olisi halunnut. Kärppämyrsky nyökkäsi ja otti osan sammalista. Kannoimme ne yhdessä leirin ulkopuolelle. Kun olin palaamassa takaisin leiriin, Kärppämyrsky pysäytti minut.
“Mitä nyt?” kysyin ja näpäytin hännälläni ilmaa. Olin naaraalle edelleen hieman närkästynyt.
“Älä vietä liikaa aikaa Lepakkohuudon kanssa. Tiedäthän, hänellä on huono vaikutus muihin. Höyhenhalla ja Lepakkohuuto kinasivat ennen syntymääsi ja emosi käski olla päästämättä sinua lähelle häntä”, Kärppämyrsky naukui. Tulin entistä vihaisemmaksi. Emon nimen kuuleminen tuntui kuin sydäntäni olisi jäystetty terävillä hampailla.
“Minä vietän kuule aikaa kenen kanssa haluan! Sinä olet epäreilu! Lepakkohuuto on ystäväni! Hän on ystäväni ja kenties paras ystäväni, enkä anna sinun viedä häntä minulta!” raivosin ja rymistelin takaisin leiriin kääntäen kaikki katseet itseeni. Kissat varmaan luulivat, että olin joku tunkeilija. Ryntäsin parantajan pesän suulle ja hengitin sisään ennen kuin astuin pesään.
“Mitä tapahtuu? Kuulin, kun huusit”, Lepakkohuuto naukui. Pudistin päätäni.
“Ei se ollut mitään”, sanoin vaikka viha varmasti huokui minusta edelleen. En ikinä osannut piilottaa tunteitani.
//Lepa?

Lepakkohuudon turkki tuntui väreilevän, kun Rosmariinitassu osui vahingossa hänen kylkeensä. Hän pyysi anteeksi, mutta kolli sitä tuskin kuulikaan. Kolli vilkaisi naaraaseen ja käänsi sitten katseensa toisaalle.
“Muista pitää turvaväli”, hän tokaisi vain leikillä, vaikka hänen äänensä kuulostikin pakotetulta. Hän alkoi työskennellä entistäkin nopeammin. Tilanne oli mennyt hänelle jotenkin tukalaksi. Jotenkin naaraan kosketus oli ollut kollista niin… kiusallinen? Vai ennemmin ihana?
“Äh”, Lepakkohuuto ähkäisi, kun hän ei osannut päättää. Hän siristi silmiään ja viimeisteli sammalien vaihdon.
“Voisitko…” puhuminen alkoi käydä kollille hankalaksi, kun hän edes vilkaisi Rosmariinitassuun päin. Hän joutui kääntämään katseensa taas toisaalle.
“Voisitko viedä likaiset aluset pois?” Lepakkohuuto sai viimein kakaistua.
“Hyvä on”, naaras sanoi hiljaa ja otti äkkiä sammalet ja poistui pesästä. Lepakkohuuto huokaisi ja kieri pari kierrosta paikallaan. Miten kaikki oli muuttunut sillä tavoin? Miksi Rosmariinitassun seura ei ollut enää samanlaista? Se oli jotenkin… kummempaa, ei enää sellaista taistelua ja kinaa vaan ennemmin vain normaalia ajan kulutusta. Lapekkohuuto pudisteli päätään ja työnteli kynsiään sisään ja ulos.
“Miksi hän on nyt niin mukava ja niin… ihan sama.”

//Rosmy?

Keräsin likaiset makuualuset pesästä.
“Minusta klaaninvanhimmista punkkien nyppiminen on ikävämpää kuin tämä”, sanoin kohauttaen lapojani.
“Jaa, no sinä olet kyllä oikeassa, kerrankin”, Lepakkohuuto naukui. Hyrähdin kehräysmäisen äänen kurkustani ja kaduin sitä heti. Mitä minä oikein yritin.
“Hiirensappi on ehkä yksi inhottavin asia mitä metsästä voi löytää”, tuhahdin pörhistellen turkkiani.
“Suuta soukemmalle ja töihin, oppilas”, soturi ärähti leikillään.
“Ai kasvoinko partion aikana pennusta oppilaaksi?” kysyin naurahtaen mutta aloin kuitenkin työskennellä uuden pesän tekemisen parissa.
“Älä keskity tuollaisiin pikkuseikkoihin”, Lepakkohuuto naukui vähän nolona. Hän oli lipsauttanut eikä voisi enää sanoa minua pikku pennuksi. Työskennellessäni osuin vahingossa kyljelläni kollia kylkeen. Hänen karvansa osuivat minun kylkikarvoihini ja säpsähdin. Liikuin hieman pois päin.
“Anteeksi”, puuskahdin ja vilkaisin kolliin, joka kyllä käänsi katseensa pois heti, kun katsoin häneen. Tunsin turkkini kihelmöivän jännästi siitä kohtaa, josta turkkimme olivat koskeneet. Kylmät väreet kulkivat pitkin minua. Miksi kosketus oli tuntunut niin oudolta eikä vain nololta tai mitään. Vilkaisin vielä nopeasti Lepakkohuutoon, joka vaikutti hieman oudolta yhtäkkiä.
//Lepa?

AMPIAINEN
Kamomillatassu: 4kp -
Tuiskupentu: 9kp -
Tulisielu: 7kp -
= 20kp

ELANDRA
Lätäkkölempi: 4kp -
Tuhkajuova: 4kp -
= 8kp

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 12kp -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 69kp! -
Lainepentu: 12kp -
Hiljaisuustassu: 6kp -
= 87kp

SAAGA
Säröpentu: 12kp -
Rosmariinitassu: 51kp! -
= 63kp

Rosmariinitassu kertoi Lepakkohuudolle, että äsken pidetyssä klaanikokouksessa Kalmakuu vain siirtyi klaaninvanhimpiin. Kolli nyökkäsi
“Hän kyllä alkoi olla jo aika vanha”, hän totesi ja kierähti sammalilla. “Nyt hän ainakin saa levätä klaaninvanhimpien pesässä”, kolli naukui vielä.
“Niin. Klaani kunnioittaa hänen työtään”, Rosmariinitassu sanoi hiljaa. Lepakkohuuto nousi ylös ja onnahteli hänen vierelleen.
“Sentään meillä on vielä aika palvella klaaniamme. Kestää vielä kauan, ennen kuin meistä tulee vanhuksia”, kolli tokaisi. Rosmariinitassu hymähti..
“Noh, auttaisitko minua vaihtamaan makuusammaleni tuosta pedistä. Ties kuinka kauan ne ovat olleet siinä ja vaikka kellä käytössä!” Lepakkohuuto totesi mukamas dramaattisesti. Rosmariinitassu naurahti ja nyökkäsi.
Kaksikko lähti hakemaan sammalia parantajan pesän varastoista. He ottivat sitä runsaasti ja menivät sitten pedin luokse.
“On todella mukavaa tehdä taas oppilaiden hommia”, Lepakkohuuto murahti ja pyöräytti silmiään.
“Tämähän se hauskin homma on”, Rosmariinitassu vitsaili. Lepakkohuuto pyöräytti taas silmiään, mutta ei voinut estää hymyä.
“Joo, jos ei välitä yhtään tehdä tylsintä hommaa ikinä. Mutta nyt riittää tuikuttaminen ja on aika pistää töpinäksi”, kolli naukui ja ryhtyi vaihtamaan makuusammalia.

//Rosmy?

Nauroin Lepakkohuudon sanoille. Nyt hän kysyi oliko jotain puheenaihetta.
“En tiedä. Ei tuolla ole tapahtunut mitään kauhean ihmeellistä”, naukaisin ja viittaisin hännälläni leiriä päin.
“Ihan kuin olisin eri maailmassa kuin muut kissat, kun puhut noin”, kolli tuhahti.
“Anteeksi. Se ei ollut tarkoitus”, sanoin hymyillen.
“Kuolonklaanin kissat!” kajahti aukiolta.
“Nyt siellä mahtaa tapahtua jotain”, Lepakkohuuto naukui.
“Pysy sinä tässä minä menen katsomaan ja kerron sitten. Sinun ei pitäisi kävellä, jos tuossa on kerta tulehduksen merkkejä”, sanoin ja tassutin ulos. Jäin parantajien pesän eteen seisoskelemaan. Näin kuinka Kalmakuu lähestyi hiljakseen leirin keskustaa. Sydäntäni särki hiukan. Tiesin jo mitä oli tulossa.
“Kalmakuu on pyytänyt siirtyä klaaninvanhimpien pesään, joten suomme hänelle sen”, Henkäystähti naukui lyhyesti ja astui sitten taakse.
“Kiitos. Klaanikokous on päättynyt”, päällikkö sanoi ja lähti. Kissat parveilivat hetken Kalmakuun ympärillä ja kaikkosivat sitten. Menin itsekin hänen luokseen.
“Hei”, naukaisin.
“Hei”, hän vastasi.
Kolli oli emoni isä. Hän oli kokenut saman menetyksen kuin minä silloin pentuna.
“Tulen katsomaan sinua klaaninvanhimpien pesässä aina välillä ja nyppimään punkit pois turkistasi”, lupasin heittäen samalla vitsin.
“Kiitos. Se ilahduttaa minua”, Kalmakuu naukui ja nyökkäsi. Väläytin hymyn ja puskin tämän rintaa. Hän oli perhettä, jota minulla oli enää aika vähän jäljellä, joten minun pitäisi arvostaa sitä.
“Menen nyt, heippa", sanoin ja tassutin pois saatuani häneltäkin hyvästit. Menin takaisin parantajien pesään.
“Kalmakuu siirtyi klaaninvanhimpien pesään. Hän on emoni isä”, kerroin Lepakkohuudolle.
//Lepa?

Lepakkohuutoa hieman huvitti Rosmariinitassun huolenpito. Hän katsoi naaraaseen lempeästi.
“Haavoissa on kuulemma tulehtumisen merkkejä, mutta ei se nyt niin paha ole. Kyllä minä selviän”, Lepakkohuuto naukui. “Mutta kaksi hiirtä ja jänis, se on vaikuttava saalismäärä”, kolli jatkoi vielä. Hän haukotteli.
“Väsyttääkö vanhusta?” Rosmariinitassu kysyi hieman piikittelevästi. Lepakkotassu katsoi häneen virne naamallaan.
“Kuule tämä vanhus on nyt parantajalla, joten hänellä on syytäkin levätä ja nukkua”, kolli naukui leikimielisesti. “Mutta, olisi mainiota, jos sinusta tulisi jo pian soturi. Sulkavirran sanat varmasti tarkoittavat, että alat olla valmis soturiksi”, hän naukui vielä hieman kiltimmällä äänellä. Hän katsoi Rosmariinitassuun lempeästi ja jonkin naaraan katselussa sai hänet rentoutumaan. Hän painautui velttona sammaliin ja katsoi naarasta edelleen.
“Olisiko jotain juttelun aihetta?” hän kysyi. Häntä ei olisi kyllä ede haitannut vain katsella naarasta. Tätä nykyään hän ei vaikuttanut enää niinkään kamalalta riiviältö kuin ennen. Jokin oli saanut Lepakkohuudon ajatukset naaraasta muuttumaan. Hän oli kollin mielestä ihan hieno kissa, kun häneen pääsi tutustumaan.

//Rosmy?

“Sainpa hyvinkin! Ensin tein hienon nappauksen; sain hiiren. Toinen saaliini oli jänis. Se meinasi päästä karkuun mutta olin viisaampi ja kolmas saaliini oli toinen hiiri. Sen sain ihan läheltä leiriä”, kerroin ylpeänä.
“Sulkavirta myös sanoi, että olen tosi taitava eikä hänellä oikein ole enää paljoa opetettavaa minulle, koska osaan niin paljon jo! Se varmasti tarkoittaa jotain”, intoilin kuin mikäkin hölmö pennun rääpäle ja heilauttelin häntääni ympäriinsä. Katselin hetken Lepakkohuutoa ja käänsin sitten katseeni pois. Miksi hän katsoi minua noin? Kuin olisi miettinyt jotain todella syvällistä. Ei Lepakkohuuto ollut syvällinen; ei hän osannut edes näytellä olevansa.
“Miten sinulla menee? Onko olosi jo parempi? Sanoivatko parantajat jotain? Eihän tassusi ole tulehtunut?” kyselin äkkiä, kun tajusin, että Lepakkohuudon katse saattoi tarkoittaa jotain pahaa. Sydämeni tykytti kovaa. Tällä kertaa hermostuksesta. En halunnut, että kolliin sattui tai hänellä olisi muuten kauhean epämukavaa. Aina nyt oli vähän epämukavaa mutta jos oli liian epämukavaa se ei ollut mukavaa. Mitä minä oikein selitän? Eihän epämukava ollut mukava siksi se oli epämukava. Huoh… ryhdistäydy vähän kiitos, Rosmariinitassu hyvä.
//Lepa?

Rosmariinitassu toi Lepakkohuudolle pulskan hiiren ja ilmoitti itse lähtevänsä saalistuspartioon ja tulevansa sen jälkeen takaisin katsomaan häntä. Se lämmitti Lepakkohuudon mieltä. Tuntui kummalta ajatella, että joku todella halusi huolehtia hänestä ja katsoa miten hän voi.
Kun oppilas oli kadonnut ja kolli oli syönyt hiirensä, hän alkoi sukia turkkiaan. Kuitenkin kesken kaiken Hehkuaskel tallusti hänen luokseen Sumutuuli mukanaan.
“Sumutuuli vaihtaa hauteen tassustasi, minä lähden keräämään yrttejä”, parantaja ilmoitti ja poistui pesästä. Lepakkohuuto katsoi hänen menoaan, mutta ojensi tassuaan Sumutuulelle. Parantajaoppilas ei vitkastellut vaan laski mukanaan tuomansa yrtit maahan ja alkoi töihin.
“Hmm… haavasi hohkaavat hieman lämpöä ja niiden ympärykset ovat hivenen punaiset… Puhdista tassusi ja haavat tarkasti ennen, kun laitan salvaa. Emme halua, että ne tulehtuvat”, parantajaoppilas naukui ja alkoi jauhaa salvaa.
Lepakkohuuto teki työtä käskettyä ja alkoi nuolla haavoja puhtaiksi parhaansa mukaan, ennen kuin Sumutuuli viimein sai salvan valmiiksi ja alkoi levittää sitä hänen haavoihinsa.

Myöhemmin, kun Lepakkohuuto oli makoillut jo tovin, hän oli lähes nukahtaa pehmeille sammalille, joilla hän makasi.
“Hei, unikeko!” Rosmariinitassun tervehdys kuitenkin piti hänet hereillä.
“Hei vaan! Miten saalistus sujui? Saitko yhtään riistaa kiinni?” kolli kysyi härnäten.

//Rosmy?