Leirissä oli hiljaista. Vapaalla olevat kissat lekottelivat hiirenkorvan aurinkoläikissä ja antoivat lämmön sukia heidän turkkejaan. Vesiputous kohisi voimakkaasti ja loi leiriin paratiisinomaisen tunnelman. Kaikki oli seesteistä. Kaikki paitsi Sähkötuho.
Sähkötuho, ennen niin tyyni kissa, ei ollut enää pitkään aikaan kyennyt pysymään täysin paikallaan. Hänen hahmonsa värähteli jatkuvasti kuin vedessä sykähtelevä kuvajainen; korvat heilahtelivat levottomasti, häntä pyörähteli kuin jumiin jäänyt käärme ja lihakset aaltoilivat jännittyneinä. Pienikin rasahdus oli Sähkötuhon korvissa merkki maailmanlopun saapumisesta. Hänen aistinsa olivat herkistyneet, ne olivat jatkuvasti pingottuneet aivan liian kireälle. Mutta jokin hänen sisällään sanoi, että hänen oli oltava varovainen. Joka puolella tuntui olevan jotain, joka saattoi muuttua hetkenä minä hyvänä vaaralliseksi. Varjoissa, aluskasvillisuudessa, epämääräisissä kolosissa puun juurakossa.
Sähkötuho etsi katseellaan Sulkavirtaa, muttei paikantanut tätä. Se sai hänen sydämen sykkeensä kiihtymään. Kurkkua alkoi kuristaa ja silmäykset alkoivat muuttua kiihkeämmiksi. Kaikki tämä samalla, kun hän yritti pitää itsensä kasassa. Hän ei voinut antaa ulkokuoren romahtaa. Hän ei sietänyt ajatusta siitä, että hänen heikkoutensa veisi hänen kunniallisuutensa. Sähkötuhon täytyi olla paras, vahvin ja arvostetuin. Hän ei saisi aiheuttaa pettymystä.
Sähkötuho hoki itselleen Sulkavirran olevan turvassa, mutta hänen sydämensä ei uskonut sitä, vaikka järki niin väittikin. Viime aikoina Sähkötuho oli lakannut tuntemaan valtavaa eroahdistusta sisarestaan. Aivan kuin Sulkavirta olisi ollut aina vaarassa, kun Sähkötuho ei ollut paikalla. Hetken päästä, kuten tähänkin asti, Sulkavirta tassutteli sisään leiriin ehjänä ja haavoittumattomana. Eikä hän koskaan ollut vaarassa.

//Todella todella pikatarina kalenteria varten (unohdin XD)

Viileän tuntuinen tihkuttava saderypäs tiputteli pieniä pisaroita vasten turkkia. Päivä kuului niihin harvoihin, jolloin taivaalta satoi jotain alaskin. Vesisateita esiintyi nykyisellään vain harvakseltaan ja käynnissä olevakin tuntui olevan häpeäksi muille vesisateille. Sitä saattoi vain ihmetellä, että jos hiirenkorva jo alkoi näin kuivasti niin olisiko luvassa myös kuivempi viherlehti vai päinvastoin, iskisikö saderintama vasta sitten. Säätä oli hyvin vaikea ennustaa, eikä siihen kerennyt kuin pienellä varoitusajalla. Tummat pilvet enteilivät sadetta, kovat tuulenpuuskat saattoivat kertoa lähestyvästä myrskystä. Mutta varsinaisesti ennustamaan, siihen ei kyennyt kukaan. Mitä nyt ehkä klaaninvanhimmat saattoivat jotain heitellä monien, monien, monien kuiden kokemuksella. Heillä nyt oli muutenkin omat huvinsa.
Polkuanturat tuntuivat hyvältä hieman kosteaa maata vasten. Olin päässyt aikaisemmin pois parantajan pesältä. Tulehdus käpälässäni oli hellittänyt ja kuume laskenut. Olin jo ehtinyt nukkua yhden yönkin omalla vuoteellani sotureiden pesässä. Sitä oli ehtinyt jo muutaman yön jälkeen kaivatakin. Partioon minua ei oltu vielä määrätty, vaikka kovin olisin ollut jo halukas. Tiesin kuitenkin, että seuraavana päivänä olisi pakostikin tiedossa jotakin soturin velvollisuuksia. Tuskin Pimentovarjo antaisi vapaapäiviä tuon enempää.
Aika parantajan pesällä oli saanut minut taas uppoutumaan ajatuksien kierteeseen, kun ei ollut muutakaan tekemistä tassujen ulottuvilla. Oli siis varsin vapauttavaa päästä leirin ulkopuolelle vähän tuulettumaan, muutenkin kuin fyysisesti. Yrttien katku oli varmaan ottanut kovan otteen turkistani ja se tuntui olevan läsnä edelleen, vaikka olin sitä kuinka sukinut puhtaaksi. Sentään oli olemassa sade, joka teki työn puolestani.

Päivät parantajan pesän yrtin tuoksuisessa hämäryydessä sulautuivat toisiinsa tylsyydessään niin, että ajantajuni tuntui jättävän minut. En ollut koskaan kuvitellut olevani kissa, joka jatkuvasti tarvitsee jonkinlaista viihdykettä elääkseen, mutta siinä minä nyt makasin, täysin lamaantuneena päivieni yksitoikkoisuudesta.
Huokaisin syvään. Hehkuaskel oli ilmoittanut, että en saisi lähteä parantolasta, ennen kuin oireeni olisivat kokonaan ohitse. Parantajanaaras halusi kaiketi varmistaa, ettei klaaniin pääsisi enää valkoyskäepidemiaa valloilleen juuri, kun lehtikadon tautiaalloista oli selvitty. Ymmärsin häntä, jopa kunnioitin tätä päätöstä, mutta yhtään mukavammaksi se ei parantajan pesässä oleskeluani tehnyt.
Salamasielu kävi luonani vähän väliä, ainakin kerran päivässä. Arvostin sitä, ja kerrankin veljeni suuri persoona ei tuntunut häiritsevän minua. Hän toi väriä päiviini. Salamasielu kertoili yleensä omista kuulumisistaan eikä niinkään kysellyt minun tekemisistäni, mutta toisaalta, enhän minä mitään muuta ollut päässyt tekemäänkään kuin loikoilemaan toimettomana. Ilmeisesti Salamasielu oli viettänyt paljon aikaa Veritassun kanssa, kuten yleensä. Säälin naarasoppilasta, hän ei vaikuttanut ollenkaan sellaiselta kissalta, joka voisi pitää Salamasielun harkitsemattomasta ja läpitunkevasta luonteesta.
Salamasielun lisäksi Pimentovarjo kävi tervehtimässä minua aina välillä. Ei päivittäin, mutta ainakin joka toinen päivä. Hän sanoi olevansa kiireinen, mutta tiesin hänen välttelevän luonani vierailua outojen väliemme vuoksi. Kenties ongelmanamme oli myös se, että olimme molemmat liian hiljaisia ja harkitsevaisia persoonia. Kumpikin valitsi sanansa tarkkaan ja pohti niitä pitkään. Hiljaisuus välillämme oli yleistä eikä ainakaan omasta mielestäni kovin toivottavaa.
Niin minä vietin päiväni. Toivoin hartaasti, että pian pääsisin jo pois.

Heräsin juuri ajoissa aamupartioon. Onnekseni Lampiväre oli päättänyt, että kävisimme tänään läpi joitain saalistusjuttuja ja Kärppämyrsky sekä Säihkytassu saisivat liittyä seuraamme. Siinä odotellessamme Kärppämyrskyä puhkesi pieni keskustelu minun ja toisen oppilaan välille.
“Oletko sinä joutunut ikinä kiipeämään oravan perässä puuhun?” kysyi Säihkytassu, jota selvästi mietitytti puihin kiipeäminen. Pudistin päätäni.
“Olen harjoitellut kiipeämistä jonkun verran, mutta olen siinä aika huono”, totesin värittömällä äänellä. En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa mutta ilmeisesti kommenttini oli ollut ihan tarpeeksi hyvä, sillä kermanvärinen kolli nyökytteli.
“Noniin, menoksi sitten”, Lampiväre naukui ja lähti johtamaan meitä ja takana kävelevää Kärppämyrskyä ulos leiristä. En oikein tiennyt kenen piti aloittaa keskustelu, kun juttelin muiden oppilaiden kanssa. Yleensä avasin suuni, jos minulla oli sanottavaa ja se tekniikka oli ainakin tähän asti toiminut. Mieltäni painoi edelleen Tuiskutassun ja minun väliseni riita ja koin siitä sellaista syyllisyyttä, että oli hankalaa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Tälläistä se sitten olisi loppu elämäni, ellen keräisi itseäni ja pahoittelisi käytöstäni naarasoppilaalle, jonka olin joskus tuntenut siskonani.

Kiipeilyharjoitusten - ja muuten varsin onnistuneiden sellaisten - jälkeen vatsani kurni hurjasti. Takaisin leiriin matka tuntui kestävän ikuisuuden, kun kannossa oli lihavia saaliseläimiä, jotka olimme napanneet harjoitusten ohessa. Säihkytassu kantoi kahta hiirtä ja minä oravaa.
“Olisimmepa jo leirissä”, tuhahdin oravan karvojen välistä.
“Jollakulla lienee aika nälkä”, oppilastoveri naukui ja vilkaisi minua. Tyydyin tällä kertaa vain nyökkäämään, sillä nenää kutittavien oravan karvojen seasta oli hankala puhua.

Paiskin hommia parin muun oppilaan kanssa pentutarhan ja klaaninvanhimpien makuualusten parissa. Olin juuri nostamassa viimeistä likaista sammalkasaa suurempaan likaisten ulosvietävien kasaan minuun muksahti jotain. Tiputin sammalleet vahingossa ja niitä leijaili vähän joka suuntaan. Puhahdin ärsyyntyneesti ja käännyin katsomaan minuun törmännyttä kissaa. Hän sattui olemaan Säihkytassu, jonka kanssa olin ystävystynyt hiirenkorvan harjoituksissa.
“Anteeksi hurjasti. Autan sinua kyllä siivoamaan nuo”, hän sanoi ja ryhtyi keräämään sammalia.
“Ei se mitään”, naukaisin lyhyesti ja aloin itsekin kasaamaan sammalia takaisin kasaan, jotta saisimme ne vihdoin vietyä ulos asti.
“Viedäänkö nämä yhdessä ulos? Muut aloittivat jo uusien pesien rakentamisen”, Säihkytassu totesi. Nyökkäsin ja nappasin puolet likaisista sammaleista kantoon. En jäänyt odottamaan Säihkytassua vaan menin edeltä ulos pesästä. Pian Säihkytassu olikin jo aivan kantereillani ja saimme sammalet heitettyä ulos leiristä. Lumet olivat sulaneet ja aurinkoa riitti nyt paljon. Jäin hetkeksi seisoskelemaan auringon valoon sisäänkäynnin eteen leirin sisässä. Säihkytassu tassutti ohitseni mutta pysähtyi, kun tajusi etten enää seurannut.
“Onko jokin vialla?” kolli kysyi lempeästi. Pudistin päätäni ja laskin katseeni taivaalta. Oli vain mukava hengittää puhdasta ilmaa tunkkaisen pentutarhan ilman jälkeen.
“Mennään sitten. Meillä on paljon tekemistä”, Säihkytassu sanoi ja lähti. Loikin tuon perään sanaakaan sanomatta, sillä minulla ei oikein ollut sanottavaakaan. Jatkoimme hommat loppuun työskennellen kahden Säihkytassun kanssa. Hänen kanssa oli mukava tehdä tehtäviä, sillä en joutunut puhumaan, jos en halunnut.

Sulkavirta oli ollut onnessaan, kun Aaltosalama oli pettymyksen jälkeen saanut viimein oman, pienen pennun. Kun harmaanruskea soturi oli saapunut sisään leiriin partion päätteeksi, hän oli ilokseen huomannut parhaan ystävänsä leirin pääaukiolla ensimmäistä kertaa tyttärensä kanssa. Se sai Sulkavirran ilahtumaan, joten hän kiiruhti oitis ystävänsä ja tämän jälkikasvun luokse.
Uivelopentu katseli uteliaana leirin pääaukiota, joka alkoi hiljalleen täyttyä kissoista, jotka saapuivat partioistaan takaisin leiriin. Sulkavirta katsahti tummaturkkista pentua, joka epäilemättä oli perinyt tummanharmaan turkkinsa isältään Varissulalta, joka sattumoisin oli myös Sulkavirran nuorempi veli. Sulkavirran välit veljeensä olivat vähintäänkin etäiset, sillä hän ei tuntenut kollia juuri lainkaan. Kenties nyt, kun Varissulka oli Aaltosalaman kumppani ja heillä oli yhteinen pentu, olisi Sulkavirrallakin syy tutustua veljeensä viimein paremmin.
Ystävykset vaihtoivat nopeasti kuulumisia keskenään, ennen kuin Sulkavirran katse laskeutui emonsa käpälien juurella istuvaan pentuun. Uivelopentu tapitti raidallista soturia oransseilla silmillään.
"Hei, Uivelopentu", Sulkavirta tervehti päätään lempeästi nyökytellen, "en tiedä muistatko sinä minua, mutta olen Sulkavirta, emosi ystävä ja isäsi sisko. Usein kun olen käynyt luonanne, olet ollut unessa. Tämä taitaa olla sinun ensimmäinen kertasi leirissä. Miltä leiri mielestäsi vaikuttaa?"

//Uivelo?

Aamuraita oli jonkin aikaa sitten synnyttänyt kaksi pentua, joiden isä oli yllätykseksi Hiljaisuusvarjo. Lepakkohuutoa oli hieman kiinnostanut lapsellisen kollin pennut. Olivatko he kenties perineet isänsä näköä tai ehkä vain hänen luonteenpiirteitään - tai eivät lainkaan mitään.
Lepakkohuuto oli aina välillä saattanut nähdä pennut telmimässä leirissä, mutta ei oikein ollut välittänyt siitä. Hän ei ollut päätynyt juttelemaan heille tai muutenkaan kunnolla heihin törmännyt. Myöskin Hiljaisuusvarjo oli pääasiassa pentujensa kanssa, joten Lepakkohuuto ei oikein jaksanut vaivautua menemään näiden luokse. Se olisi luultavasti tarkoittanut sitä, että hän olisi joutunut juttelemaan myös sinisilmäiselle valkoruskea turkkiselle nuorelle soturille.
Lepakkohuuto asteli nyt sisään leiriin roikottaen myyrää hampaissaan. Hän oli napannut saaliin aivan itse ja vielä siihen kylkeen hiirenkin. Hänen oppilaansa Poppelitassu oli napannut oravan itselleen. Lepakkohuuto oli ylpeä oppilaastaan. Hänestä oli hienoa, että hänellä oli oma oppilaansa.
“Vie saaliisi tuoresaaliskasaan ja sitten voit ottaa itsellesi jotain syötävää”, Lepakkohuuto mutisi saaliinsa takaa ja meni viemään ne pois.
Kun tummanharmaa ja pienikokoinen kolli oli laskenut saaliinsa tuoresaaliskasaan, hän huomasi yhden Hiljaisuusvarjon pennuista Lummepennun katselemassa häntä silmät suurina.
“Hei, Lepakkohuuto! Haluaisitko katsoa Lummepennun perään hetken? Minun täytyy lähteä partioon ja hän ei haluaisi oikein millään mennä takaisin pentutarhalle kuten veljensä”, Hiljaisuusvarjo kysyi lepakkohuudolta hölkätessään tämän luokse. Tummanharmaa kolli katsoi pientä pentua ja sitten tämän isää. Hetken päästä hän huokaisi.
“Hyvä on, tämän kerran”, hän naukaisi ja tökkäsi Lummepentua etutassullaan. “Tulehan kakara, mennään tekemään jotain mukavaa.”
Lepakkohuuto johdatteli Lummepennun laidempaan leirissä ja istahti sitten alas ja katsoi nuoreen naaraspentuun.
“No? Mitä sinä haluat sitten tehdä?” Lepakkohuuto kysyi.

//Lumme?

Viime aikoina askeleeni olivat partiossa tuntuneet raskaammilta. Viime aikoina tarkoitin oikeastaan viime päiviä: poikkeuksellinen ja epämukava tilani oli alkanut yllättäen ja iskenyt minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kävellessäni partion hännillä ei keskittymiseni jaksanut pysyä hiirenkorvan herättämien eläinten hajujäljissä, vaan huomasin jääväni tuijottamaan hiljalleen keinuvaa ympäristöäni.
Räpäytin silmiäni. Jokin oli selvästi pielessä, enemmän kuin aiemmin. Herätessäni tähän aamuun, kuten edeltäväänkin, oli päässäni tuntunut hienoista jomotusta ja huimaus oli ollut temmata minut takaisin sammalille noustessani ylös. Olin kuvitellut huimauksen ja väsymyksen tunteen johtuvan huonosti nukutusta yöstä tai nälästä, mutta syötyäni ja päiväunet nukuttuani minun oli todettava, ettei kumpikaan näistä voinut olla syynä.
Partion jälkeen suuntasin siis suoraan Hehkuaskeleen luo. En vierastanut työntekoa, mutta en mielelläni rasittaisi itseäni liikaa, jos tosiaan olin sairaana. En todellakaan ollut emoni kaltainen kissa, joka suunnilleen puolikuolleena yrittäisi vielä hoitaa tehtäviään.
"Päivää, Hehkuaskel", tervehdin niin tomerasti kuin heikolla äänelläni kykenin. "Minusta tuntuu, että olen jotenkin sairastunut. Osaisitko veikata, mikä minua voi vaivata?"
Selitin kokeneelle parantajalle oireenkuvani. Hehkuaskel nyökytteli.
"Selviä viheryskän oireita ei vielä ole, mutta väsymys ja huomaus voisi viitata alkavaan valkoyskään", parantaja selitti. "Tauti on harvinaisempi lehtikadon ulkopuolella, mutta joskus olen törmännyt siihen viherlehdenkin aikaan, tosin melko lievässä muodossa. Uskon, että sinulla on tällainen samanlainen lievä valkoyskä."
Hehkuaskel määräsi minut vuodelepoon parantajan pesälle. Hän arveli, että olisi parempi, jos pysyisin hänen pesällään eristyksissä muista. Vaikka näin lämpenevinä aikoina viheryskä ei ollut suuri uhka, olisi silti parempi minimoida tartuntojen määrä. Klaani tarvitsi nyt kaikki soturinsa terveinä, kun hiirenkorva toi mukanaan paljon uutta riistaa. Ja niin minä siis jäin parantajan pesälle tylsistymään ja hoitamaan lentsuani.

Tarvoin eteenpäin, vaikka silmäluomet painoivat uhkaavasti kiinni. Ne lipsahtelivat ja pysyivät hetki hetkeltä kauemmin alhaalla, vaikka kuinka taistelin vastaan. Askel muuttui entistä horjuvammaksi ja epätasaisemmaksi, enkä ollut enää oikein itse perillä käpälieni johdattamasta suunnasta.
"Tuimakatse! Mikä sinulla on?" kuulin takaviistosta tutun äänen, jonka pian tunnistin Pikkukaaokseksi. "Minulla on saalistuspartio meneillään, mutta tuo horjumisesi kiinnittää paljon huomiota."
Kohdistin katseeni vaivalloisesti tummanruskeaan naaraaseen, jonka ilme oli tyynen rauhallinen. Murahdin hampaideni välistä jotain epämääräistä aluksi, mutta se ei näyttänyt kelpaavan soturille vastaukseksi.
"Tässä mikään ole", vastasin selkeämmin.
"Sinuna kävisin Hehkuaskeleen luona. Tuo ei ole normaalia", Pikkukaaos totesi ja vilkuili ympärilleen kuin viittoen, että hänen olisi pian lähdettävä. "Pärjäätkö edes takaisin leiriin?"
"Kysytkin vielä", hymähdin ja lähdin reipasta tahtia jatkamaan matkaa. En jäänyt katselemaan taakse, vaikka ei kuulostanut siltä, että naarassoturi olisi mihinkään poistunut. Vasta kun olin riittävän pitkään matkannut suoraan ja normaalein askelin, toinen kuului rynnistävän muualle. Vihdoin pystyin lopettamaan esittämisen ja jatkamaan erikoisemmin askelin, mutta se oli huomattavasti mukavin vaihtoehto. Olo oli vain outo ja päässä jomotti. Eikä jomottaminen jäänyt siihen. Toisen polkuanturani jomotus oli jatkunut siitä asti, kun olin saanut siihen oksasta haavan, eikä se näköjään ollut parantunut omin nokkineen. Kai se oli pakko käydä parantajan pesällä. Sitä yrttien katkua ei vain ollut yhtään ikävä.

Hehkuaskel oli tapansa mukaan häärimässä yrttien kimpussa, kun sain vihdoin raahattua itseni parantajan pesälle asti. Pikimusta naaras tuli heti tervehtien luokse ja tämän keltaiset silmät tuntuivat käsittelevän tilanteen läpikotaisin ennen kuin edes ennätin avaamaan suutani.
"Tämä käpälä tässä vaan vähän oireilee", sanoin istahtaen alas. Parantaja katsoi ojennettua tassua ja tunnisteli polkuanturaani. Murahdin hiljaa tuon osuessa haavan turvottamaan kohtaan. Hehkuaskel aloitti selostuksen siitä, kuinka minun olisi pitänyt jo heti käydä näyttämässä haavaa, eikä odottaa siihen, että se tulehtuu ja nousee kuume. Sanat kyllä soivat korvissani sellaiseen tahtiin, etten oikein jaksanut keskittyä niihin kauheammin. Jotain takiaisen juurista koostuvaa tahnaa naaras kuului levittävän haavan kohtaan ja syötti tämän jälkeen pietaryrttiä tai jotain muuta vastaavaa.
"Vietät vähintään seuraavan yön täällä niin saan vaihdettua hauteen uuteen riittävän useasti", Hehkuaskel naukui ja viittoi yhdelle sammalista vuoratuista vuoteista. En alkanut väittämään vastaan, koska kehossani painava ja jomottava väsymys otti turhan koville. Kuulin vielä, kuinka naaras puhui tulehduksien vakavuudesta ja mainitsi vielä, että kuumeen laskemisessakin saattaisi kestää muutama päivä. En jaksanut kuitenkaan enää keskittyä ollenkaan sanoihin. Vuoteella sulkiessani silmät vaivuin uneen hetkessä.

Hiljaisuusvarjo esitteli pojalleen leiriä hyvän tovin ja sen tehtyään vei tämän väsyneen pienen veijarin emonsa luokse pentutarhaan lepäämään.
Hiljaisuusvarjo tassutti ulos pentutarhalta ja kulki heti kohti sotureiden pesää. Häntä väsytti, vaikka ei ollutkaan mielestään tehnyt kamalan paljoa sinä päivänä. Kolli siis meni lepäämään, jotta saisi energiansa takaisin.
Päästyään sisään pesään, valkoruskea kolli huomasi Kamomillapyörteen, jonka vierellä makasi Syöksyaskel sukien kumppaninsa turkkia. Hiljaisuusvarjon sisintä kalvoi edes katsoa. Kamomillapyörre ei näyttänyt erityisen iloiselta, mutta Syöksyaskel sen sijaan katsoi Hiljaisuusvarjoon silmissään voitonriemuinen pilke. Hän kai siis oletti, että ruskealäiskäinen kolli tuntisi suurta pettymystä, kun ei ollut saanut nättiä tabby naarasta kumppanikseen.
Hiljaisuusvarjo tassutti vain ohitse omalle makuusijalleen. Tietysti häntä edelleen harmitti, että Kamomillapyörre oli tuntunut haluavan ottaa aina Syöksyaskeleen puolen, mutta nyt asia ei tuntunut enää yhtä yksinkertaiselta. Naaras tuntui muutenkin hyvin ailahtelevalta sinä hetkenä, eikä valkoruskea kolli ollut varma oliko se hyvä vai huono asia.
Hiljaisuusvarjo painoi päänsä sammalille ja sulki silmänsä. Hän hengitti syvään tyhjentäen samalla mielestään kaiken, mitä siellä oli meneillään. Hän vain oli ja odotti nukahtamista.

Hiljaisuusvarjo löysi itsensä seisomasta leirin keskellä. Hän katseli hämillään ympärilleen ja näki lukemattomia usvaisia kissoja, joilla oli valkoiset kiiltävät silmät. Valkoruskea kolli kuuli kuiskintaa ympäriltään. Nämä usvaiset kissat puhuivat, mutta se oli hyvin epäselvää ja he puhuivat niin hiljaisella äänellä, että vaikka kolli olisi voinut saada selvää heidän puheestaan, hän ei olisi kuullut puoliakaan.
Yhtäkkiä usvaisten hahmojen läpi saapui yksi vaaleanoranssi hahmo. Hän seisoi hetken siinä silmät ummessa, kunnes avasi ne ruskeaan paloon. Vähitellen hahmo alkoi käydä myös selkeäksi. Se oli Kamomillapyörre, mutta Hiljaisuusvarjo oli tajunnut asian jo, kun naaras oli avannut silmänsä.
“Hei, Kamomillapyörre”, Hiljaisuusvarjo tervehti kohteliaasti. Kuitenkin naaras, jonka silmät hohtivat edelleen palavasti pysyi hiljaa. Hän katsoi Hiljaisuusvarjoon kauan hiljaa ja alkoi sitten kiertää häntä.
“Hiljaisuusvarjo. Miten typerä nimi. Olet muutenkin typerä kissa. En yhtään ihmettele miksi vanhempasi jättivät sinut. Jos olisit ollut minun pentuni, en minäkään olisi sinua halunnut. Voisit vain kadota, tulla teloitetuksi, kuolla, tulla karkotetuksi”, naaras sähisi kuin käärme. Hiljaisuusvarjo suoristi ryhtiään ja katsoi suoraan häntä pienempikokoisempaa naarasta.
“Tiedän, että olet valintasi tehnyt ja päättänyt Syöksyaskeleen minun sijastani, mutta sinun ei tarvitse olla julma. Minulla on nyt oma perhe ja sinun mielipiteesi ei kiinnosta minua enää yhtään”, kolli naukaisi, vaikka tunsikin kamalaa tuskaa naaraan sanoista. Hän talsi tämän ohitse ja asteli leuka pystyssä kohti tyhjyyttä.
Pian kolli astui kuitenkin kuoppaan ja imeytyi suoraan maailman lävitse ja alkoi tippua alemmas ja alemmas olemattomaan pimeyteen.
Hiljaisuusvarjo hätkähti hereille ja katsoi kylmä hiki otsallaan ympärilleen. Se kaikki oli ollut vain unta. Kaikki oli taas hyvin.

Hiljaisuusvarjo tassutti sisään leiriin. Hiirenkorva oli saapunut ja lämpimät päivät olivat saaneet hänet liikkeelle paremmin. Hän oli alkanut nauttia omasta ajastaan yksin metsässä, mutta hän myös muisti aina käydä pentutarhalla tervehtimässä Aamuraitaa ja pentuja.
Hiljaisuusvarjo huomasi Lummepennun leirin laidalla iloisesti juttelemassa muille kissoille ja Harakkapentu oli tutkimassa leirin joka kolkkaa. Nuori valkoruskea soturi kehräsi itsekseen ja tassutti Aamuraidan luokse, joka katseli pentujensa menoa pentutarhan edustalla.
“Kauanko he ovat olleet ylhäällä?” Hiljaisuusvarjo tiedusteli kuningattarelta.
“Melkein aamuauringon ensisäteistä asti. Olivat liian innokkaita lähtemään ulos, joten en saanut edes levätä sen enempää”, naaras naurahti. Hiljaisuusvarjo kehräsi.
“Minä voin pitää heitä silmällä, mene sinä vain lepäämään ja viettämään hieman ansaittua yksityistä aikaa”, kolli naukaisi. Aamuraita räpäytti silmiään kiitollisena.
“Kiitos”, hän kuiskasi vielä ja lähti tassuttamaan muualle.
“Pennut! Haluatteko leikkiä jotain?” Hiljaisuusvarjo huusi tyttärelleen ja pojalleen. Lummepentu vilkaisi häneen ja sitten oppilaisiin, joiden seurassa oli. Pieni naaras pudisti sitten hieman päätään.
“Leikin oppilaiden kanssa!” hän kertoi. Hiljaisuusvarjo ei kerennyt vastata hänelle, kun Harakkapentu olikin jo hänen tassujensa juuressa ja katsoi ylös isäänsä.
“Mitä haluat leikkiä?” Hiljaisuusvarjo naurahti katsoen poikaansa kiiintyneenä.

//Harakka?

Siristellen silmiäni olin valmis kohtaamaan uuden päivän heräillessäni sotureiden pesässä. Ei kuulunut tapoihini uneksia niinkin myöhään, että pesä oli jo ehtinyt tyhjentyä vauhdilla muutamaa torkkutassua lukuun ottamatta. Olin kuitenkin vasta edellisenä yönä valvonut yövartiossa, joten pienet unet tulivat tarpeeseen. En ollut kauhean paljon kyennyt nukkumaan, mistä lie sellainen johtuikaan.
Verrytellen jäykkiä jäseniäni nousin ylös ja venytin selkäni vielä kaarelle. Työnsin kynnetkin ulos ja otin kaiken irti siitä, kuinka tyhjänä sotureiden pesä oli. Mahtui kerrankin harrastamaan muutakin kuin klaanitovereiden käpälien ja häntien varomista. Talsin ulos pesän hämäryydestä puheensorinaan, joka kantautui leirin aukiolta. Suuntasin jo tutuksi tulleelle paikalle leirin laitamille. Istahdin alas vaipuen ajatuksiini.
Lehtikato oli vaihtunut hiirenkorvaan. Lehtikato tuntui joka kerralla aina yhtä pitkältä. Aina pakkasen jylhätessä ympärillä sitä ajatteli, ettei kylmän viiman piina loppuisi koskaan. Mutta aina se vain loppui, uskoi siihen tai ei. Olimme jälleen selvinneet Kuolonklaanina yhdestä lehtikadosta.
Rajapartioon olisi vielä aikaa. Pimentovarjo oli määrännyt sen johtoon. Oli ehtinyt kulumaankin jo pieni tovi siitä, että olisin päässyt johtamaan partiota. Sen tähden kävin hakemassa tuoresaaliskasasta itselleni pientä purtavaa, jotta partiointi sujuisi jouhevammin.
Lähdin johdattamaan rajapartiota ulos leiristä. Vihreäsilmäinen Lehtituuli jolkotteli lähes kintereilläni ja naarasta huomattavasti nuorempi soturi Neilikkasydän pysytteli hänen takanaan. Musta naaras oli varsin ujo tapaus, enkä tuon kanssa paljoa sanoja vaihtanutkaan. Mitä nyt kaiken oleellisen soturin tehtävien yhteydessä.
"Mitä Tuimakatseella on mielessä?" vihreäsilmä kysyi, kun olin kertonut partion kulusta. Neilikkasydän näytti keskittyvän keskusteluumme, vaikkei siihen olisi ikinä osallistunutkaan.
"Sitä samaa kuin aina", hymähdin ja vaikean näköisesti kohautin vielä päälle lapojani vauhdissa. Lehtituulelle tämä oli jo tuttu lausahdus ja hän, kuten yleensä jo kaikki muutkin, osasivat suhtautua minuun.
Itse partiointi sujui joutuisasti ja olimmekin hyvissä ajoin valmiita. Tekeminen oli ripeää ja tehokas. Olin jopa murahtanut Neilikkasydämelle jonkun aavistuksen kehun tapaisen ennen kuin lähdimme palaamaan takaisin leiriin. Jolkottelin taas kahden naaraan edellä. Tassujen rummuttaessa maata keskityin katselemaan muuttuvaa maisemaa. Hiirenkorva oli tosiaan tullut pysyväksi.

Hiirenkorva oli saapunut, ja Lampiväreen sydän tuntui heräävän hyisten hankien alla uinuneiden kasvien mukana. Lehtikato oli ollut kylmä ja koetellut klaania, eikä harmaanmusta luonto ollut tarjonnut naaraalle kiinnostavaa ympäristöä unelmointiin. Oli vaikea nähdä elämänsä todellisuutta kirkkaammissa väreissä, kun nuo olemassa olevat värit pitkästyttivät tylsyydellään.
Hiirenkorvassa oli taas jotain kovin romanttista, Lampiväre tuumi sulaneiden lumikinosten luoman polun keskellä talsiessaan. Hiirenkorva tarkoitti uutta alkua lehtikadon jälkeen. Uutta alkua romanssille, perheelle, mille vain. Kortetuikkeen jälkeen harmaa naaras oli ollut tylsistynyt olemattomaan rakkauselämäänsä. Hän tarvitsisi jotain uutta ja jännittävää, jonkun uuden kohteen johon keskittyä hetkeksi. Hänen haavekuvansa olivat alkaneet käydä tylsiksi, ja hän kaipasi kipeästi jonkun täyttämään niitä olemuksellaan, mieluiten komealla.
Lampiväre hymyili kuullessaan läheisestä puusta linnun liverrystä. Metsän asukit olivat jo alkaneet heräillä uniltaan lämpimien aikojen saavuttua. Lampivärettä ei niinkään kiinnostanut eläinten paluussa se muita klaanilaisia viehättävä puoli. Hän ei voinut teeskennellä välittävänsä paljoa siitä, että nyt Kuolonklaanin ei tarvitsisi taas hetkeen nähdä nälkää. Hänestä oli vain mukava kuunnella lintujen ääniä, katsella oravien temmeltävän puissa ja nähdä jänisten loikkivan niityillä.

Harakkapennun katse harhaili ympäri leiriä. Leiri oli ihan jätti suuri! Harakkapentu ei ollut koskaan nähnyt mitään niin suurta. Häntä kutkutti kaikki uudet tuoksut ja niinpä pentu päätyi pian nuuskimaan pentutarhan sivustaa. Hän oli vahingossa harhautunut kauas isästään ja, kun tuo kysyi Harakkapennulta jotakin oli hänen loikittava ensin lähemmäksi kuullakseen. Kissojen ja metsän äänet ympärillä sekä kaikki se kirkkaus saivat pienen pennun pään pyörälle. Oli hankala keskittyä isän ääneen mutta hän päätyi kuitenkin juuri ja juuri saamaan isän asian ymmärretyksi toisella yrityksellä. Niinpä tummaturkkinen kollipentu nousi isänsä selkään mäyränselkä-nimistä leikkiä varten. Hiljaisuusvarjo esitteli pienemmälleen leiriä ja kertoi klaanin rooleista hänelle. Harakkapentu oli oikein innoissaan nähdessään oppilaiden pesän. Hänestä oli upeaa, että häntäkin odottaisi samanlainen polku klaanissa kuin hänen vanhemmillaan oli ollut. Ensin pennut viettivät kuusi kuuta kasvamassa ja voimistumassa pentutarhassa ja sitten heistä tuli oppilaita! Oppilaina opeltiin kaikki klaanielämässä tarvittava, saalistustaidot, taistelutaidot ja reviirin tunteminen sekä muuta jännittävää! Harakkapennusta elämä, joka häntä odotti kuulosti todella mahtavalta ja mielenkiintoiselta. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi tutkimaan reviiriä, joka oli Hiljaisuusvarjon sanojen mukaan vieläkin suurempi kuin leiri! Harakkapentu ei tiennyt uskoiko hän isää todella, koska leiri näytti niin niin jättimäiseltä, ettei koko maailmassa voinut olla isompaa paikkaa. Pentu väsyi nopeasti kaikkien aistiärsykkeiden keskellä, joten isän oli vietävä hänet petiin. Aamuraidan viereen päästessään Harakkapentu kertoi emolleen kaiken oppimansa ja sen kuinka hänkin halusi olla yhtä suuri ja upea soturi kuin isä oli. Aamuraita hymähti huvittuneesti ja kertoi pojalleen, että tämän pitäisi kuitenkin odottaa vielä ennen kuin hän aloittaisi soturikoulutuksensa. Harakkapentua se ei kuitenkaan haitannut, koska hän uskoi, että sitten, kun hän oli vahvempi ja klaanin mielestä valmis oppilaaksi hänestä tulisi koko klaanin ahkerin oppilas ja sen myötä paras ja voimakkain soturi! Ennen nukahtamistaan Harakkapentu kyseli vielä emoltaan joitakin turhanpäiväisiä kysymyksiä mutta emo kuitenkin vastasi niihin. Hän sanoi Harakkapennulle, että mitkään kysymykset eivät olleet turhanpäiväisiä vaan aina kannatti kysyä. Pieni kolli päätti ottaa siitäkin opikseen ja käpertyi nukkumaan päässään paljon uutta ja jännittävää tietoa klaanielämästä.

Jotain märkää tipahti kuonolleni. Kompuroin taaksepäin kummastuneena ja törmäsin Aaltosalaman jalkaan. Emo katseli minua silmät huvittuneesti tuikkien.
“Hyökkäsikö vesipisara kimppuusi?” naaras hyrisi ja kumartui lipaisemaan kielellään märkää kuonoani. Minä pudistelin päätäni ja kiemurtelin kauemmaksi kuningattaren luota.
“Minä pärjään kyllä”, vakuutin vakavailmeisenä. Tämä oli ensimmäinen retkeni pentutarhan ulkopuolelle.
Nautin pentutarhan hämäryydestä ja sen nurkissa pesivistä hämähäkeistä, mutta en voinut kieltää kasvavaa uteliaisuutta itseltäni. Tiesin, että ulkopuolella oli enemmän nähtävää, enemmän kissoja, enemmän kaikkea. Halusin tuntea tuon ihmetyksen tunteen.
“Selvä, pikkusoturi”, Aaltosalama nosti päätään tietäväisesti hymyillen, “anna mennä sitten vain.”
Minä en ymmärtänyt, mikä häntä tässä nyt niin kovasti hymyilytti. Katselin häntä parin silmänräpäyksen ajan, kuin yrittäen lukea ääneen lausumatonta vastausta hänen kasvoiltaan, mutta kuningatar piti salaisuutensa hyvin. Huiskautin ohutta häntääni ja annoin asian olla. Minulla oli nyt muutakin mietittävää.
Varovasti siirsin tassua toisen eteen ulosaukkoa kohti. Huomasin sen eteen muodostuneen pienen vesilammikon, kun jostain ylhäältä tipahteli vesipisaroita. Tällä kertaa olin fiksumpi ja kiersin sen kauempaa välttyäkseni kastumiselta.
En edes heti tajunnut, miten paljon kirkkaammalta ulkona näytti. Jouduin siristelemään silmiäni valkoisessa valossa, joka heijastui märkänä hohtelevan kivimuurin pinnasta.
Aukion keskellä oli valtaisa, kaatunut puu, ja joka puolella sen ympärillä kuhisi kaikennäköisiä ja kokoisia kissoja. Nähtävää oli niin paljon, mutta minulla oli vain kaksi silmää. Pääni oli jo nyt ihan pyörällä, ja minun oli lysähdettävä hetkeksi istumaan emoni tassujen juureen, jotta en kaatuisi.
“Aaltosalama!” Huomioni kiinnittyi raidalliseen kissaan, joka hölkytti meitä kohti kaatuneen puun luota. Kuulin emon kurkusta nousevan kehräystä, ja kumarruin eteenpäin, kun hän kurkotti ylitseni kaulallaan meidän luoksemme tullutta naarasta kohti koskettaakseen tämän kanssa neniä.
Kuuntelin pää kallellaan, kun kissat naukuivat toisilleen jotakin innostuneen oloisina. Sitten harmaanruskean naaraan katse kohdistui minuun.

//Suklaa?

Lainetassu suostui sanattomasti Hilleripilven ideaan yhdistää voimat ja yrittää löytää jotain yhdessä. Nuori naaras katsoi vanhempaan kolliin tarkkaan ja heilautti sitten ärtyneenä häntäänsä.
“Näytä tietä”, siniharmaa oppilas murahti ja katsoi nuoreen soturiin odottavaisesti. Tämä lähti kulkemaan eteenpäin ja Lainetassu seurasi häntä tiukasti samalla kuunnellen ja ilmaa haistellen minkäänlaisen riistan hajun perässä. Mitään ei löytynyt. Koko metsä tuntui olevan riistasta tyhjillään.
“Ei täällä ole mitään!” Lainetassu kivahti turhautuneena. “Olisi vain sama palata leiriin ja tulla huomenna uudestaan”, hän jatkoi.
“No tuolla asenteella ja meluamisella ei ainakaan ole. Säikytät kaiken riistan pois!” Hilleripilvi vastasi ja Lainetassu siristi silmiään ärtyneenä. Hän heilutti häntäänsä sivuille ja työnteli kynsiään sisään ja ulos. Heidän olisi parempi löytää jotain, tai hän syyttäisi vanhempaa kollia hukkareissusta.
Tuntui kuluvan ikuisuus, kunnes viimein Hilleripilvi antoi merkin pysähtyä ja nyökkäsi kohti kauempana oleskelevaa lintua. Lainetassu ei oikein onnistunut näkemään mikä lintu se oli, mutta ei sillä kai sen väliä ollut.
“No, miten ajattelit meidän nappaavan sen?” naaras kysyi nuorelta soturilta ja katsoi häneen odottavasti.

//Hilleri?
//Voit lopetella tän tilanteen, jos haluut. Tai voit myös skipata aikaa jos haluut vielä kirjottaa näillä lisää

Oppilaalta tuntui menevän täysin ohi koko metsästyspartion pointti. Kyse ei ollut mistään kilpailusta saatika omien saalistustaitojensa todistelusta - vaikka toki niistä sai mukavasti lisäpisteitä klaanitoverien silmissä - vaan nälkäisten suiden ruokkimisesta. Pääasia oli, että saalista tuli, riippumatta siitä, miten vähäistä se oli.
“Niin, on tämä parempi kuin ei mitään”, Hilleripilvi myönteli naarasta. Hän vilkaisi jalkojensa juuressa retkottavaa eläintä, josta valuva veri värjäsi paraikaa lunta punaiseksi. Kyllähän se hyvältä tuntui, kun pystyi sanomaan saaneensa saalista.
“Meillä on vielä jonkin verran aikaa”, hän tuumasi sitten tähyillessään himmenevälle taivaalle. “Jos yhdistämme voimamme, saatamme löytää saalista paremmin.”
“Lähettyvillä ei haise, kuulu tai näy merkkiäkään mistään elävästä”, Lainetassu sihahti hännänpäätään selvästi turhautuneena koukistellen.
“Ei yrittäminen tapakaan.” Täplikäs kolli venytti etutassunsa pitkälle eteen venytystä varten. Sen jälkeen hän suoristautui ja ravisteli itseään. “Ainakaan tässä tapauksessa.” Pieni virne levisi hänen naamalleen.
Soturi noukki oravan ylös hännästä ja kantoi sen läheisen puun alle. Aivan sen juuressa oli oravanmentävä kolo, jonne hän työnsi saaliin ja peitteli sen vielä lumella.
“Meidän täytyy vain muistaa palata hakemaan tämä ennen kuin lähdemme takaisin”, hän kääntyi maukumaan Lainetassulle.

//Laine?

Hiljaisuusvarjo saapui pentutarhalle pieni jänis suussaan. Kollin tassu oli parantunut jo hyvän aikaa sitten ja hän oli palannut soturin tehtäviinsä. Hiljaisuusvarjo oli onnellinen, että pääsi taas mukaan klaanin toimintaan, mutta toivoi aina, että hänellä olisi tarpeeksi aikaa viettää laatuaikaa pentujensa kanssa. Vaikka hän ja Aamuraita eivät olleetkaan kumppanusket, hän oli luvannut olla avussa pentujen kasvatuksessa. Olivatkan ne yhtälailla hänenkin, vaikka he eivät kumppanuksia olleetkaan.
Hiljaisuusvarjo tassutti heti Aamuraidan luokse ja laski sen tämän pedin vierelle. Aamuraidan pennut - ja hänen pentunsa - nukkuivat emonsa vierellä rauhallisesti, mutta alkoivat liikehtiä, kun valkoruskea kolli tulollaan piti hieman ääntä.
“Toin sinulle syötävää. Sinulla täytyy olla kiljuva nälkä”, Hiljaisuusvarjo naukui matalalla äänellä, jotta ei häiritsisi muita pesässä olevia kissoja. “Toki siitä riittää hyvin myös Aaltosalamalle sekä Mäntyviiksellekin”, hän jatkoi vielä, kun musta naaras kurkisti jänikseen, jonka Hiljaisuusvarjo oli tuonut. Hän oli napannut saaliin aivan itse, kun se oli sattunut Eloklaanin rajan ylitse nummilta suoraan sinne, missä kolli oli saalistanut.
“Kiitoksia, Hiljaisuusvarjo”, Aamuraita naukaisi mielessään. Hänen vierellään Harakkapennun korva liikahti ja tämä nosti pian päätään. Kun hän huomasi isänsä hänen silmissään välähti into.
“Hiljaisuusvarjo! Voitko leikkiä kanssani nyt, ku olet täällä! Emo ei ole jaksanut ja on vain toistanut aina, että voimme leikkiä Lummepennun kanssa keskenämme, tai sinä voit leikkiä kanssamme”, nuori kollipentu naukaisi innoissaan. Hiljaisuusvarjo kehräsi iloisesti ja kosketti poikansa otsaa kuonollaan.
“Tietysti voin leikkiä. Mitä haluaisit leikkiä?” valkoruskea kolli kysyi.
“En tiedä, onko sinulla mitään hyviä leikkejä, joita leikit paljon pentuna?” pieni kolli kysyi. Hiljaisuusvarjo pohti hetken.
“Suurin osa leikeistä olivat jotain kuten piilosta tai juoksukilpailua, mutta niitä ei voi leikkiä sisällä pesässä…” hän totesi itsekseen.
“Sinähän voisit viedä minut ulos pesästä! Näyttäisit minulle leiriä ja voisimme sitten leikkiä jotain kivaa!” Harakkapentu naukui innoissaan. Lummepentu nosti päätään sammalilla ja näytti unenpöpperöiseltä.
“Oletteko lähdössä ulos?” pieni naaras kysyi. Harakkapennun katse kääntyi isäänsä. Hiljaisuusvarjo katsoi nuorta poikaansa, joka muistutti hyvin paljon vain Aamuraitaa.
“Jos se käy teidän emollenne”, kolli vastasi. Kaikki kolme käänsivät katseensa mustaan naaraaseen, joka nyökkäsi.
“Selvä, kunhan ette jäädy ulkona. Etenkään sinä, Hiljaisuusvarjo”, naaras kiusoitteli. Lummepentu nousi ylös.
“Minäkin haluan! Haluan tutkia leiriä!” hän naukaisi ja lähti jo taapertamaan ulos. Harakkapentu rynnisti hänen peräänsä ja Hiljaisuusvarjo asteli viikset huvittuneesti väpättäen ulos kahden innokkaan pennun perään.
Päästyään ulos, Lummepentu oli jo lähtenyt haastattelemaan muita kissoja innoissaan, kun taas Harakkapentu oli nuuskimassa pentutarhan sivustaa.
“No haluatko, että esittelen sinulle paikkoja? Voin ottaa sinut samalla vaikka mäyränselkään”, Hiljaisuusvarjo ehdotti.

//Harakka?

Lätäkkölempi oli lähtenyt ulos leiristä Tuiskutassun kanssa. Nuori naarasoppilas oli hetki sitten päässyt pois parantajan pesältä, jossa hän oli viettänyt hyvän tovin menetettyään näkönsä toisesta silmästään. Lätäkkölempi kuunteli, kuinka täpinöissään kirjava oppilas oli harjoituksista. Tabbykuvioinen soturi piti siitä, että oppilaalla ainakin riitti intoa ottaa sisarensa kiinni. Lätäkkölempi toivoi, että innon lisäksi Tuiskutassulta löytyisi myös kärsivällisyyttä. Sillä välin kun naaras oli ollut parantajan pesällä, Lätäkkölempi oli ottanut selvää siitä, miten puolisokeus vaikuttaisi harjoituksiin.
"Äläpäs hoppuile", Lätäkkölempi komensi terävällä, mutta rauhallisella äänellä. Tuiskutassu istahti alas ja katseli mestariaan silmiään siristellen, mutta antaen tälle puheenvuoron.
"Ennen kuin voimme siirtyä varsinaisiin harjoituksiin, sinun on opeteltava toimimaan ilman toista silmääsi. Metsässä liikkuminen ja ympäristön tarkkailu vaatii sinulta nyt enemmän kuin aiemmin. Puolet näkökentästäsi on hävinnyt, joten sinun on käänneltävä päätäsi huomattavasti enemmän kuin aiemmin, jotta kykenet havaitsemaan esimerkiksi mahdolliset uhat ympäristössäsi", Lätäkkölempi kertoi rauhallisella äänellä sen, mitä muut olivat hänelle puolisokeudesta kertoneet. Soturi yritti tulkita oppilaansa ilmettä, mutta hän ei ollut varma, mitä Tuiskutassu ajatteli.

//Tuisku?

Harakkapentu heräili nokosiltaan taas uuteen aamuun. Pikkuinen pentu oli avannut silmänsä jo auringonnousuja sitten mutta tätä päivää ennen hän ei ollut onnistunut nousemaan käpälilleen. Kollipentu taapersi varovaisesti pesän reunalle tarkkailemaan ympäristöään tarkemmin. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt pesän reunan yli. Harakkapennusta näkymä oli mahtava. Tämän maailma oli aikaisemmin ulottunut vain sammalvuoteen sisälle mutta nyt hänelle aukesi uusia mahdollisuuksia ja paljon uutta tutkittavaa. Kolea tuuli puuskahti sisään pentutarhaan viilentäen ilmaa kollin ympärillä hitusen. Pieni tumman vaaleanpunainen nenä väristen pentu koitti kiivetä pesän reunan ylitse mutta pehmeä ääni sai hänet pysähtymään.
“Harakkapentu, minne matka?” emo kehräsi ja nosti poikansa niskanahasta takaisin lämpimälle sammalvuoteelle.
“Haluan mennä tutkimaan”, Harakkapentu inahti ja koitti räpiköidä pois emon tassujen välistä. Aamuraita kuitenkin nuolaisi pennun päätä rauhoittavasti ja laski sitten hänet siskonsa viereen.
“Päästän sinut kyllä sitten kun sen aika tulee”, emo naukaisi ja veti pentujaan hännällään lähemmäs kehoaan. Harakkapentu haistoi lämpimän maidon tuoksun ja päätyi ryömimään lähemmäs sitä imeäkseen maitoa.

Olin ihan iloinen siitä, että minun ja Kamomillapyörteen välit olivat taas paremmat. Oli ollut aikoja, kun naaras ei varmaan olisi edes halunnut nähdä minua. Nyt isän kuoleman jälkeen perheestämme oli jäljellä me ja sitten emon sukua mutta emme koskaan olleet olleet heidän kanssaan kauhean läheisiä. Nyt kuitenkin suurimpana huolenaiheenani oli Kamomillapyörteen haavat. Jotkut niistä vaikuttivat syviltä, kun taas jotkut eivät olleet niin syviä, mutta kivuliaita ne kaikki varmasti olivat.
“Mitä sinulle on oikein käynyt?” kysyin sisareltani kallistaen päätäni. Kamomillapyörre vaikutti hiukan vaikealta mutta katsahtaa minuun kumminkin.
"Ethän kerro kellekään, että kerroin tämän sinulle, ethän?" naaras naukaisi anovasti. Miksi hänelle oli niin tärkeää, etten kertoisi kellekkään? No kai siihen oli suostuttava vaikka minua huolestutti, että tässä oli jotain nyt pielessä.
“Tuota… kai minä voin niin luvata, jos haluat”, vastasin epäröiden hiukan mutta minun oli saatava tietää mitä siskolleni oli käynyt. Jos se oli nyt vain joku “jäin pensaaseen kiinni, kuinka noloa!” -juttu tämä ei käyttäytyisi näin oudosti.
“Syöksyaskel teki nämä”, Kamomillapyörre naukaisi vilkuiltuaan ensin ympärilleen, ettei kukaan kuulisi. Järkytys iski lävitseni ja se varmaan näkyi myös ilmeessäni.
“Mitä?” kysyin hölmistyneenä. Valehteliko siskoni minulle juuri päin naamaa vai oliko hänen kumppaninsa todella satuttanut häntä?
“Kuulit oikein. Älä vain mene huutelemaan siitä ympäriinsä. En halua, että kaikki saavat tietää”, sisko naukaisi ja katsoi käpäliään. Pomppasin kuitenkin jo pystyyn.
“Nyljen sen inhan katin rääpäleen!” ärisin. Kukaan ei vahingoittaisi siskoani! Ei etenkään se kissa, jonka oli tarkoitus rakastaa häntä ja tukea häntä.
“Ei, Rosmariinikynsi, pyydän. Älä”, Kamomillapyörre miltei aneli, joten istuin takaisin alas, mutta olin edelleen kuohuksissa. Miksi ihmeessä tästä ei saisi kertoa? Kamomillapyörteen turvallisuus oli tärkein!
“Miksi, miksi en saisi mennä kuulustelemaan häntä?” tivasin siskoltani vihaisena. En ollut vihainen naaraalle vaan täysin pelkästään tämän kumppanille. Siskoni ei ollut tehnyt mitään väärää.
//Kamo?

Lepakkohuuto katseli alas puun oksalta. Hän oli lähtenyt ulos verryttelemään tassujaan ja päätynyt jotenkin kokeilemaan omia kiipeily taitojaan. Hän oli noussut puuhun ja nyt hän sitten oleskeli siellä ja katseli alas maahan miettien oliko hänellä tarpeeksi rohkeutta vielä palata takaisin maan pinnalle.
Pieni tummanharmaa kolli lähti peruuttamaan kohti puun runkoa. Pian hän tunsi sen lyhyessä hännässään ja alkoi hidastaa. Hän yritti asettaa tassunsa niin, että hänellä olisi hyvä ote, eikä hän rämähtäisi maahan saman tien, kun yrittäisi lähteä alas.
Lepakkohuuto onnistui pujottamaan takatassunsa puun rungolle ja yritti sitten liu’uttaa etutassunsa varovasti oksalta yllensä puun runkoa vasten. Hän liikutteli niitä yksi kerrallaan ja tunsi sydämensä jyskyttävän kovaa rinnassaan.
Lopulta kolli onnistui siirtämään kaikki tassunsa puun runkoa vasten. Seuraava osuus oli sitten laskeutua takaisin alas varovasti sekä turvallisesti. Hän liikutti vain yhtä tassua kerrallaan aina alemmaksi rungolla yrittäen aina pitää kaikki muut tassut tukevasti kiinni puun kosteassa kaarnassa.
Kun Lepakkohuuto pääsi viimein maan kamaralle, hän päästi pienen helpottuneen huokauksen. Hän oli helpottunut siitä, että ei ollut onnistunut taittamaan niskojaan laskeutumisessa.
“Parempi vain palata takaisin leiriin”, tummanharmaa kolli naukaisi itsekseen ja lähti tassuttamaan metsää pitkin kohti leiriä.

Kamomillapyörre toi pian Hiljaisuusvarjolle lumipallon, jonka kolli asetti tassuaan vasten. Se tuntui hieman helpottavan siinä olevaa polttavaa kipua. Naaras oli heti lähdössä pesästä.
“Odota!” Hiljaisuusvarjo huusi hänen peräänsä. Kaunis vaaleanoranssi naaras pysähtyi ja käänsi päätään kollia kohden.
"Niin?" hän kysyi hymyillen.
"Kiitos" Hiljaisuusvarjo kiitti hymyillen hentoisesti ja tuijottaen häntä sinisillä silmillään.. Hänen sydäntään hieman riipaisi. Voi mitä hän olikaan Syöksyaskeleelle hävinnytkään.
"No mitäs siinä, kuka tahansa olisi voinut tehdä samoin", Kamomillapyörre naukaisi hiljaa ja lähti nopeasti ulos pesästä. Hiljaisuusvarjo katseli tovin hänen peräänsä hiljaa. Pieni huokaus pääsi hänen suustaan. Se tuntui tulevan sydämestä asti. Tuntui inhottavalta tietää, että hänen niin kauan ihailemansa naaras oli tätä nykyään niin lähellä, mutta niin kaukana, kun hänellä oli jo oma kumppaninsa.

Hiljaisuusvarjo liikautti korvaansa, kuullessaan parantajan pesän ulkopuolelta ääntä.
“Hiljaisuusvarjo? Otatko vierailijaita?” kuului Aamuraidan tuttu ääni.
“Tietysti!” kolli naukaisi riemastuneena siitä, että puoliverinen naaras muisti häntäkin ja piti hänestä omalla tavallaan huolta. Musta naaras ilmestyi pian sisälle ja katsoi valkoruskeaa kollia lempeästi.
“Kuinka voit?” hän kysyi ja vilkaisi Hiljaisuusvarjon loukkaantunutta tassua nopeasti.
“Paremmin kuin aikaisemmin. Voin laskea sille jo hieman painoa, toki vain hieman”, kolli vastasi ja huomasi puoliverisen naaraan kasvoilla hieman jotain kummaa.
“Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi huolestuneesti ja katsoi ystäväänsä tiiviisti silmiin. Aamuraita avasi suunsa, mutta sulki sen sitten ja jäi hieman pohtimaan.
“Minun on ollut tarkoitus tulla käymään parantajan pesällä jo aikaisemmin. Minulla on ollut hieman kumma olo, mutta olen sitten vain ajatellut, että se menisi luultavasti ohitse. Nyt minulla oli kuitenkin jonkinmoinen tekosyy tulla tänne”, puoliverinen naaras naukaisi Hiljaisuusvarjolle hieman vaivaantuneena.
Valkoruskea kolli nousi ylös vaikeasti ja katsoi mustaturkkista ystäväänsä silmät huolesta säihkyen.
“Sekö on sitten ollut pitkäkestoista?” hän kysyi nojaten hieman etukenoon, mutta vältellen loukkaantuneen tassunsa rasittamista. Aamuraita nyökkäsi hieman ja katsoi toisaalle.
“Hehkuaskel!” Hiljaisuusvarjo kutsui ja säikäytti naaraan vahingossa. “Aamuraita tarvitsisi hieman tarkastamista!”
“Hei, Aamuraita! Mikäs sinulla on hätänä?” Hehkuaskel kysyi heti tassuttaessaan kaksikkoa kohti.
“Minulla on ollut hieman outo olo. Olen ollut huonovointinen välillä, olen väsynyt helpommin ja liikkuminen on alkanut tuntua hankalammalta. Muitakin pieniä oireita on ollut, mutta siinä olivat kaikista suurimmat”, musta naaras kertoi. Hehkuaskel katsoi häntä hetken ja nyökkäsi sitten kohti läheistä sammalpetiä.
“Käytkö hetkeksi makuulle. Haluaisin hieman tunnustella sinua. Minulla on pieniä epäilyksiä, mutta haluan varmistaa asian ensiksi”, parantaja naukaisi. Aamuraita siirtyi ja antoi Hehkuaskeleen hellästi silitellä hänen kylkiään ja vatsaansa, kunnes hän lopetti ja nyökytteli.
“Onneksi olkoon, sinä odotat pentuja”, parantaja naukaisi. Siinä samassa hiljaisuus tuntui laskeutuvan koko pesään. Hiljaisuusvarjo melkein odotti ystävänsä ilmeen perusteella tämän pian karjaisevan jotain sellaista kuin ‘anteeksi mitä?!’ tai ‘ei se voi olla totta!’, mutta hiljaisuus jäi rikkomattomaksi.
“Sinun ei tarvitse aivan vielä siirtyä pentutarhalle, mutta se olisi pian kuitenkin suositeltavaa, jos tiineytesi alkaa tulla askareidesi tielle”, Hehkuaskel naukaisi viimein rikkoen hiljaisuuden ja tassutti sitten muualle.
“Onneksi olkoon minunkin puolestani”, Hiljaisuusvarjo naukaisi ja meni taas makuulle. Aamuraita käänsi katseensa häneen hitaasti.
“Hiljaisuusvarjo, kai sinä tajuat, että ne ovat sinun pentusi?” hän kysyi tuskin henkäystä kovemmalla äänellä. Kolli katsoi häntä kuin puulla päähän lyötynä.
“Mitä tarkoitat?” hän kysyi.
“Se on ainoa mahdollinen vastaus. Olen ollut kanssasi, vaikka kuinka paljon! En tiedä, miten tämä tapahtui, mutta näin on nyt käynyt. Sinusta tulee isä”, Aamuraita naukui ja katsoi vakavana Hiljaisuusvarjoa. Ensin kolli ei osannut reagoida, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi hymy.
“Lupaan auttaa pentujen hoitamisessa niin paljon kuin vain pystyn! Yritän olla niille parhain mahdollinen isä, vaikka emme olekaan kumppanukset”, valkoruskea soturi sanoi itsevarmasti. Aamuraita katsoi häntä hetken, mutta sitten hänen vakava katseensa alkoi viimein muuttua osin helpottuneeksi.
“Kiitos, Hiljaisuusvarjo. Sinä olet tosi ystävä”, hän sanoi, nousi ylös ja kosketti kuonollaan ystävänsä päälakea. “Minä taidan nyt mennä hieman sulattelemaan asiaa, mutta tulen vielä myöhemmin käymään luonasi.”

Hiljaisuusvarjo ontui leirin poikki kohti pentutarhaa. Aamuraita oli poikinut, mutta häntä ei oltu päästetty sinne. Syitä siihen oli kaksi. Hän saattaisi olla parantajien tiellä heidän ollessaan auttamassa, ja hänen piti edelleen lepuuttaa tassuaan.
“Saanko tulla sisään?” kolli kysyi pentutarhaan, kun pääsi sinne asti.
“Tule vain”, kuului Aamuraidan väsynyt nauku. Hiljaisuusvarjo asteli sisään pesään. Hän asteli suoraan ystävänsä luokse ja näki hänen vierellään kaksi pientä karvanyyttiä.
“Kaksi tervettä pentua, kolli ja naaras”, Hehkuaskel naukui juuri, kun oli lähdössä. Hiljaisuusaskel nyökkäsi nopeasti ja laski kuononsa aivan pienten sokeiden ja kuurojen kissan pienokaisten vierelle.
“Hei vain. Minä tässä, isänne”, hän naukaisi hellästi ja nosti sitten katsettaan Aamuraitaan, joka katsoi pentujaan rakastavasti, mutta ehkä hieman huolissaankin.
“Oletko päättänyt niille vielä nimiä?” Hiljaisuusvarjo kysäisi. Musta naaras katsoi pentuja hetken ajan hiljaa ja nyökkäsi sitten.
“Ajatteli, että naaras voisi olla Lummepentu ja kolli voisi olla Harakkapentu”, puoliverinen kuningatar vastasi.
“Kauniita nimiä”, Hiljaisuusvarjo vastasi ja katsoi pentuja siniset silmät täynnä rakkautta. Hän tulisi ikuisesti pitämään niistä huolta ja rakastamaan niitä. Hän ei antaisi niille käydä mitään pahaa.
“Haluatko jotain syötävää?” kolli kysyi Aamuraidalta.
“En tiedä saatanko syödä mitään juuri nyt, mutta voit sinä tuoda, jos vaikka nälkä iskeekin kovasti”, nuori kuningatar vastasi ja räpäytti Hiljaisuusvarjolle silmiään. Valkoruskea soturi nyökkäsi, nousi ylös ja lähti ontumaan ulos pesästä. Hän suuntasi suoraan kohti tuoresaaliskasaa ja toivoi sieltä löytyvän jotain hyvää.
Kolli pysähtyi katselemaan vähäistä kasaa ruokaa. Hän nappasi sieltä lopulta pulskahkon hiiren ja lähti takaisin kohti pentutarhaa. Hän todella toivoi voivansa olla Aamuraidalle avuksi niin paljon kuin vain mahdollista. Hän välitti siitä naaraasta niin kovasti, vaikka ei ollutkaan kuin vain hänen ystävänsä. Heidän yhteiset pentunsa varmasti vain vahvistaisi sitä ystävyyssuhdetta.
Hiljaisuusvarjo tunkeutui takaisin sisään pesään vaikeasti ja lähes kaatui, kun kipeälle tassulle sattui menemään liikaa painoa. Kolli kuitenkin nappasi itsensä muilla tassuillaan ja onnistui kompuroimaan kivunkyyneleet silmäkulmissaan kohti Aamuraitaa, joka pesi vastasyntyneitä pentujaan, jotka makasivat hänen vatsaansa vasten.
“Tässä, toin sinulle hiiren”, valkoruskea kolli naukaisi tiputtaessaan saaliin nuoren kuningattaren pedin vierelle. Hän istahti heti alas ja alkoi tomerasti nuolemaan kipeää tassuaan kuin yrittäen helpottaa siinä aaltoilevaa kipua.
“Onko tassusi edelleen kipeänä?” Aamuraita kysyi huolestuneella äänellä ja Hiljaisuusvarjon katsoessa häneen, hän huomasi ystävänsä silmissä myöskin huolestuneen katseen.
“Kyllä se on. Hehkuaskel on kyllä vakuutellut, että sen pitäisi olla jo lyhyen ajan sisässä parantunut, mutta se nyt vain sattuu olemaan hieman hankala. Älä huoli kuitenkaan, Aamuraita, kyllä tämä pian ohitse menee”, nuori soturi vakuutteli. Aamuraita nyökkäsi hitaasti, vaikka ei vaikuttanutkaan täysin vakuuttuneelta.
“Mutta tärkeintä on nyt sinun vointisi ja meidän yhteiset pentumme. Vaikka emme olekaan kumppanukset, he ansaitsevat parhaimmat mahdolliset vanhemmat”, valkoruskea kolli naukaisi ja katsoi silmät kimmeltäen vuoroin Aamuraitaan ja pentuihin. Hän osittain toivoi, että Aamuraita voisi olla hänen kumppaninsa, mutta se ei tuntunut oikealta. Se ei olisi sitä, mitä he molemmat hakivat. Aamuraita ansaitsisi jonkun paremman kissan itselleen ja Hiljaisuusvarjo jonkun enemmän taipuvaisen, jota hänen pieni muiden kiusoittelu ja hassuttelu ei haittaisi.
“Olet oikeassa. He ansaitsevat rakkautta ja hyvät vanhemmat”, Aamuraita naukaisi ja painoi sitten päänsä sammaliinsa. “Ja minä ansaitsen lepoa.”
“Nuku hyvin, minä lähden takaisin parantajan pesälle. Annan Sumutuulen ja Hehkuaskeleen taas tarkastaa tassuni ja toivon, että mikään ei ole vialla”, Hiljaisuusvarjo vastasi kehräten ja poistui sitten pesästä.

Kavahdin kauemmas. Hiljaisuusvarjo ei ollut oikeassa.. Sen tiesin. Minä rakastin tätä. Rosmariinikynnestä ei ole apua! Ja syöksyaskel on täysi hiirenaivo.. Ja sitä paitsi.. Minä en halunnut mennä heidän luokseen. Halusin olla hiljaisuusvarjon luona.. Ja olla siinä aina. Luimistin korviani ja siirsin katseeni käpäliini.
"Anteeksi.. Olen pahoillani.. Siitä että rakastan sinua mutta en voi olla kumppanisi.. Enkä ilmeisesti ystäväsikään.. Olen pahoillani kaikesta.. Siitä kun olin täysi typerys.. Siitä kun tulin luoksesi.. Siitä kun olen ollut luonasi vaikka en ansaitse sitä.. Anna anteeksi.. Tai ei älä minä en ansaitse sitä.. Mutta minä silti rakastan sinua.. Mutta.. Syöksyaskel estää meitä.. En halua että hän tappaa sinua.." kuiskaan ja nousen seisomaan.
"Anteeksi hiljaisuusvarjo.. Minä todella rakastan sinua.. Mutta sinä et ilmeisesti voi.. Sen jälkeen kun olin sellainen typerys", mauun.
"Ja sen takia että syöksyaskel varmaan murhaa sinut jos olemme kumppanukset.. Ja varmaan minutkin mutta väliäkö sillä.." kuiskaan miltei kuulumattomalla äänellä itkurkussa. Sydämeni tuntui olevan aivan riekaleina. Minä todella todella rakastin hiljaisuusvarjoa.. Mutta vaikka kolli olisi minua joskus rakastanut.. Miten hän muka voisi rakastaa minun laistani kissaa sen jälkeen mitä kaikea tyhmää olen tehnyt? Työnnän kynteni syvälle lumeen ja alan itkemään. Minulla ei ollut ketään.. Ei ketään.. Ei.. Ei vain ketään.. Suljen silmäni itkuisena ja käännyn ympäri. En ansainnut hiljaisuusvarjoa.
"Minä lähden nyt.. Ja jätän sinut rauhaan.." ääneni värisi ja katkesi sitten kokonaan. En.. En kestänyt menettää hiljaisuusvarjoa.. Niin pian leppävarjon menetyksen jälkeen...
*nyt.. Olen aivan yksin.. Ensin menetin emon.. Sitten tulisielun.. Ja.. Sitten menetin niin rosmariinikynnen kuin hiljaisuusvarjon silloin kun tein sen virheen.. Se virheen jota en voi korjata.. Ei.. Eivät he antaisi anteeksi.. Eivät koskaan.. Ja.. Sitten menetin leppävarjon.. Ja ilmeisesti menetin syöksyaskeleenkin.. Tai.. No en.. Sillä tavalla kuin muut.. Syöksyaskel on ja pysyy kumppaninani.. Niin kauan kuin ikinä tulisi elämään.. Ja.. Muuten hänet olenkin menettänyt.. Syöskyaskel.. Ei.. En luota häneen.. En enään.. Enkä tule koskaan enään luottamaan.. Siitä olen varma.. Ei en edes rakasta häntä enään.. Hiljaisuusvarjoa minä rakastan... Ja tulen.. Aina rakastamaan..* ajattelin sydän syrjällään. Suljin silmäni hetkeksi mutta räpäytin ne nopeasti auki. Käännyin sitten ympäri ja aloin laahuusta kohti soturien pesää, minua oli itketännyt mutta en ollut itkenyt; olin kyennyt pitämään itkun sisälläni.. Nyt se alkoi, purskahdin hiljaiseen itkuun mutta tassutin silti kohti soturien pesää.
*hänellä on mielipide ja niin hänellä saakin olla, hän saa satuttaa minua mielensä mukaan.. En lopeta hänen rakastamistaan mistään hinnasta* ajattelee itkuisena.
"Kamomillapyörre hei!" kuulin yllättäen äänen joka säikäyti minut miltei ulos turkistani. Ei nyt ollut hyvä hetki syöksyaskeleen tulla kuvioihin! Halusin olla yksin.. Ja sulattaa hiljaisuusvarjon mielipidetä minusta. Käännyin siis kollia päin silmät edelleen itkuisina, olin kuitenkin saanut tukahdettua itkun enkä siis enää itkenyt; näytin kyllä aivan siltä kuin olisin juuri itkenyt ja niinhän minä itseasia olin.
"Kamomillapyörre, näin kun olit äsken hiljaisuusvarjon kanssa. Tiedäthän että hän ei ole sinun arvoisesi? Siis ei ystävänä tai minään muunakaan, Ole onnellinen siitä että minä olen kumppanisi eikä hän", kolli maukuu, kuitenkin sen sanotuaan kollin silmät laajenivat tyrmistyksestä.
"Saiko hiljaisuusvarjo sinut itkemään?" syöksyaskel ärähti ja oli jo lähteä tekemään jotain pahaa hiljaisuusvarjolle.
"Ei.. Ei saanut" valehtelen sillä en halua että syöksyaskel lähtee nylkemään hiljaisuusvarjoa.
"Puhuimme vain leppävarjosta; en löytänyt sinua tai rosmariinikynttä joten ajattelin että hän voisi ihan hyvin auttaa minua isäni kuoleman ylipääsemisessä. Se ei kuitenkaan auttanut joten lähdin pois hänen luotaan; itkin juuri isäni perään." mauun ääni vapisten. Syöksyaskel katsoi minua hämillään kunnes hänen silmissään välähti ymmärys.
"Ihan unohdin leppävarjon kuolleen! Miksi edes välität hänestä yhä? Hänhän oli petturi", syöksyaskel kysyy. Tuijotan syöksyaskelta hetken ennenkuin purskahdin itkuun.
"Koska hän oli isäni!" sähisen päin syöksyaskeleen naamaa itkien silmät viirussa.
"Jos et välitä siitä niin et ole enää se kissa jota rakastin!" sähähdän ja käännyn pois päin syöksyaskeeleesta ja loikin soturien pesään. En muutakaan paikkaa keksinyt.
"Odota! Kyllä minä välitän siitä!" syöksyaskel huusi perääni mutta Miksi? Hänhän olisi voinut vain tulla perääni soturien pesään.. Hän olisi tullut perään jos oikeasti väliti minusta eikä vain minun omistamisestani! Etsin hetken omia maakualusiani ennenkuin löydän ne ja käperyn niihin murehtimaan kaikea mitä minulla oli murehditavana. Kunnes lopulta nukahdin.

Jonkin ajan kuluttua hiivin metsässä silmät viirussa katse kiinnityneenä saaliiseeni, kunnes lopulta yhtäkkiä hyppään otuksen päälle ja puren siltä niskat nurin. Nousin sitten seisomaan ja tarkastelin hetken otusta.
*melko pulska päästäinen* ajattelee ja nostaa otuksen suuhunsa. Käännyn nopeasti ympäri ja sipsutan erään läheisen puun juurelle ja hautaan päästäisen jotta voin myöhemmin hakea sen. Käännyn sitten ympäri ja tassutan etsimään lisää saalista. Kuitenkin saalin sijasta päädyin aukiolle jossa näin hiljaisuusvarjon nilkuttamassa eteenpäin.
"Hiljaisuusvarjo? Oletko kunnossa?” kysyin huolestuneena vaikka pääsäni pyöri yksi ja ainut ajatus joka ilmeisesti olisi halunnut minun jätävän hiljaisuusvarjon yksin; ajatus siitä että en ansainnut olla hänen lähellään. Yhtäkkiä tajusin että hiljaisuusvarjo katsoi minua ja punastuin hitusen.
“Taitoin etutassuni”, Hiljaisuusvarjo mumisi nolona. seisoin hetken kykenemättä liikumaan paikkallani , kunnes ryntäsin kollin vierelle.
"Voi ei onpa kamalaa! Saanko autaa sinut leiriin hiljaisuusvarjo?", hösötän ensin mutta esitän sitten tarjouksen huolestunut pilke silmissäni.
*miksi minä en ollut täällä! Miksi hänen piti taittaa se tassu! Miksi se ei olisi voinut olla vaikka minun tassuni? Voih tämä on täysin minun syytäni! Ja vähintä mitä voin tehdä on auttaa hiljaisuusvarjo takaisin leiriin* ajattelee. Kun hiljaisuusvarjo alkoi nojata minuun olin pakahtua onnesta mutta tassutin kuitenkin jämäkästi eteen ja leiriin päästyämme en voinut vastustaa hiljaisuusvarjon seuraamista parantajien pesään. Jäin kuitenkin sivummalle tarkkailemaan ja säikähdän lievästi kun hehkuaskel pyyttää minua hakemaan lunta tai jäätä.
"T-tottakai! Haen oitis vähän lunta!" kehrään väkinäisesti ääni vähän vapisten. Käännyn sitten nopeasti ympäri ja alan sitten vasta kun olen jo ulkona miettiä miten saan lumen kuljettetua pesään sisään loppujen lopuksi päädyin tekemään pienikokoisen lumipallon lumesta ja kiikutan sen hiljaisuusvarjolle leveästi hymyilen.
*Nyt hiljaisuusvarjo varmasti antaa anteeksi minulle!* ajattelee. Loikin nopeasti parantajien pesälle mutta liukastun juuri ja juuri ennenkuin ehdin sisään ja liuun loppumatkan hiljaisuusvarjon luo. Kompuroin nopeasti pystyyn pää vähän pyörällä, pudistelin kuitenkin rivakkasti päätäni saadakseni ajatukseni taas raiteilleen ja ojennan lumipallon hiljaisuusvarjolle leveästi hymyilen.
"Olepa hyvä!" Ke hrään. Käännyn sitten nopeasti ympäri ja lähden ulos pesästä aikeissa mennä hakemaan sitä päästäistä jonka olin aiemmin tänään napannut.
"Odota-!" kuulin kuitenkin takaani hiljaisuusvarjon ääneen ja pysähdyn kuin seinään ja käännän päätäni.
"Niin?" kysyn hymyillen väkinäisesti.
"Kiitos" hiljaisuusvarjo kiitti hymyillen ja tuijottaen minua kiinteästi sinisillä silmillään.
"No mitäs siinä kuka tahansa olisi voinut tehdä samoin.." kuiskaan ja luikin ulos. Kuitenkin juuri ulos päästyäni olin törmätä syöksyaskeleesseen.
"Hei mitä nyt kamomillapyörre? Onko jokin hätänä?" syöksyaskel kysyy huolestuneena. Olin juuri avaamassa suutani kunnes syöksyaskel töykeästi keskeyttää.
"Eikun älä.. Taidan tietää! Sinä odotat pentuja eiköniin?" syöksyaskel kysyy ja tuijottaa minua vetoavasti silmiin. Suuni loksahtaa hämmästyksestä auki ja jään siihen hetkeksi tuijottamaan kollia silmiin.
"Hulluko olet? En tietenkään odota! Vein vain hiljaisuusvarjon sinne! Ja nyt menen hakemaan päästäistäni metsästä!" tuijottan tuomitsevasti syöksyaskelta silmiin.
"No minä tulen sitten mukaan!" syöksyaskel tarjouttuu.
"Etkä tule!" sähähtää ja marsii yksin ulos leiristä ja nopeasti löytääkin sen puun jonka juuren oli haudannut sen päästäisen. Kaivan kuopan nopeasti auki ja nostan päästäisen ilmaan. Lähden sitten oitis takaisin leiriin ja heti kun sain saalin pudotettua tuoresaaliskasaan tassutan kohti soturien pesää toivoen että saan vähän omaa aikaa. Mutta ei heti pesään astuttuani näen syöksyaskeleen joka viittoo minua tulemaan vierelleen.
"Mitä sinä luullet tekeväsi! Olen kyllä kumppanisi mutta sinulla ei ole oikeutta päättää minusta! Haluan omaa rauhaa kerrankin olen liian kauan joutunut kestämään sinua melkein joka kääntessä! Jätäisit minut edes hetkeksi rauhaan! Edes hetkeksi!" huudan malttini menetäneenä. Syöksyaskel nousee silmät raivosta loistaen ja tassuti luokseni raapaisten minua kuonoon ja sähisten.
"Onpas! Minulla on oikeus tehdä mitä haluan sinulle! Sinä olet MINUN KUMPPANINI! Ja sinä myös KUUNTELET MINUA JOKA käänteessä!" syöksyaskel sähisee.
"En todellakaan tee niinkuin sinä sanot! Minä saan päättää mitä teen aivan itse!" sähisen välittämätä kirpaisusta joka oli tullut kun syöksyaskel oli raapaisut minua.
Syöksyaskel irvisti ja sähisi karvat pystyssä takaisin.
"Sinä senkin.. Senkin.. HIIRENMIELINEN NAARAS!" syöksyaskel sähisee ja läimäisee minua korville. Luimistan korviani mutta tuijotan yhä vihaisena syöksyakselta.
"Enpäs ole mikään hiirenmieli! Sinä olet! Olet typerin kolli jonka tunnen! Oli virhe rakastaa sinua! Tiedätkö mitä? En minä sinua enää rakasta! Olet niin töykeä ilkimys!" tuhahdan ja käännyn ympäri. Päädyn marsimmaan tuohduksissani ulos leiristä; tarvitsin vähän raitista ilmaa.. Ja varsinkin rauhaa syöksyaskeleelta! Marssin eloklaani rajantuntumaan ja istuudun erään pensaan juuren tarkkailemaan eloklaanin reviiriä.
*onko eloklaanilaisilla näin vaikeaa rakkaussuhteissa?* ajattelee alakuloisena katselen eloklaani reviirille. *en minä siitä tietenkään välitä..! Mutta..* lisää mielessään. Hetken siinä istuskeltuani väsyn ja nousen seisomaan.
*pitäisi palata leiriin.. Ehkä voisin siinä samalla käydä vilkaisemassa hiljaisuusvarjoa?* miettii ja kääntyy ympäri ja lähtee tallustamaan kohti leiriä kunnes yhtäkkiä pysähdyn kuin seinään haistaessani kumppaninni hajun.
*epäreilua Miksi hänen pitää tunkea joka paikkaan missä minä olen! Haluan edes kerran olla täysin rauhassa häneltä!* ajattelee turhautuneena ja vilkuilee ympärilleen.
"Syöksyaskel! Mitä sinä nyt haluat?" sähisee. Syöksyaskel tassuttaa nopeasti esiin.
"Haluan että pyydät anteeksi asiatonta käytöstäsi minua kohtaan! Mutta ei en minä anna sinun ehjänä päästää minnekään vaikka pyytäisitkin anteeksi! Sanojesi jälkeen ansaitset sen!" syöksyaskel sähähti ja työnsi kynttensä esiin. Karvani nousivat pystyyn ja jäin hetkeksi toljottamaan syöksyaskelta pöllämystyneenä.
"Mitä tarkoitat?" sihahdan kun saan ajatukseni taas raiteilleen. "Sinunhan tässä pitäisi pyytää anteeksi!" sähähtää. Syöksyaskel tuijotti minua hetken kylmästi.
"Miten niin? Sinä aloitit!" huuttaa raivoissaan. Pörhistelen karvojani.
"ENHÄN! SINÄ SEN ALOITIT!" huudan täytä kurkkua. Syöksyaskl murahti ja raapaisi minua kaulan kohdalta kuin haluten hiljentää minut. Hämmästyin aluksi enkä reagoinut mitenkään vaikka minua kirpaisikin ja se olikin virhe; minun olisi näet heti pitänyt hypätä sivuun kumppanini tieltä! Syöksyaskel näet hyppäsi lähemmäs ja veti minulta nopeasti jalat alta kaataen minut kyljlleen.
"sinä olet heikko typerys! Ole onnellinen että olen kumppanisi.. Tosin olen samaa mieltä en minäkään sinua enää rakasta! Mutta en halua antaa sinua sille hiljaisuusvarjollekaan!" syöksyaskel sähähtää. Olin juuri nousemassa jotta voisin paremmin puolustautua mutta syöksyaskel esti minua laskien käpälänsä rinnalleni ja painaen sitten kyntensä turkkini alle kunnes päästin ensimmäisen lievän vinkaisun kivusta.
"Lopeta syöksyaskel! Minä pyydän anteeksi! Anteeksi anna anteeksi! En tarkoittanut! Älä tapa minua!" vikisin peloissani kuin mikäkin pentu. Syöksyaskel katsoi minua tiukasti jäänsinisillä silmillään ja repäisi minulle haavan kylkeen siitä kohdasta jostä hän oli juuri pitänyt tassuansa sitten hän päästi minut nousemaan.
Nousin täristen seisomaan ja tuijotin kauhun valassa kumppaniani. Kuinka hän saatoi? Olimme kumppanukset! Vilkaisin kyljessäni olevaa haavaa ja käänsin sitten kaatseni syöksyaskeleesseen.
"Et sitten lavertele muille jos henkesi on sinulle kallis", syöksyaskel sihahti. "Anna minun tukea sinua kamomillapyörre, mutta älä luulekaan että siksi että välitän sinusta yhä; olet vain kissa muiden joukossa, mutta silti kumppanini" kolli lisää murahtaen ja tassuttaa vierelleni jotta voin tukeutua kolliin.
*hän itse teki tämän..* ajattelen sydän syrjällään mutta suostun tukeen sillä jalkani tärisivät eikä varmaankaan kestäisi painoani pitkään. Syöksyaskel tuki minua koko matkan leiriin asti sähähtäen minulle aina turhautuneena kun halusin pysähtyä kunnes lopulta olimme leirin lähellä ja syöksyaskel muuttui täysin. Sisään leiriin tassuteltuamme syöksyaskel vei minut suoraan parantajan pesään ja hösötti hetken samalla kun hehkuaskel hoiti kollin itse tekemiä haavoja. En kuullut muuta kuin veren kohinan ja syöksyaskeleen äänen, mieleni olisi tehnyt mieli hypätä kollin päälle ja nylkeä tältä turkin päältä.
"Noniin, nyt on valmista; mikään ei ole niin paha että sinun tarvitsisi jäädä tänne mutta tullethan tänne jos jokin tulehtuu tänne, ja muutenkin mistä edes sait nämä haavat?", hehkuaskeleen sanat tunkeutuivat ajatuksiini. Käänsin katseeni hehkuaskeleesseen.
"En minä muista.. Se taisi olla vain jokin piikihernepensas johon minä hölmö sotkeenuin; en kyllä ymmärrä miten se olisi voinut tehdä näin pahat haavat mutta kyllä se taisi piikihernepensas olla.." kuiskaa ja toivoo että valhe riitäisi hehkuaskeleelle. Hehkuaskel sirristeli silmiään ja siirsi katseensa syöksyaskeleesseen.
"Onko se totta? Sotkeutuiko hän vain piikihernepensaasseen?" hehkuaskel uteli.
"Totta se on ne piikit oli todella vaikeita irottaa! Mutta sain ne onneksi irti! Siinä kyllä kesti ikuisuus; ne raapivat hänen turkkiaan tosi pahasti", syöksyaskel vakuuteli enimmäkseen siksi että totuus olisi haitannut enemmän häntä kuin minua tässä tilanteessa. Hehkuaskel siristeli hetken silmiään mutta nyökkää sitten. Laahustan alakuloisena ulos pesästä. Syöksyaskel tassuti vierelläni.
"Hyvin meni, hän uskoi! Enimmäkseen se on toki sinun eduksesi.. Mutta on siitä hyötyä minullekin!" syöksyaskel kuiskaa. "Minun pitää mennä nyt rajapartioon latvaruusun, pikkukaaoksen ja turhamyrskyn kanssa, älä tee tyhmyyksiä minun olessani poissa! Ethän?" syöksyaskel lisää nopeasti viitaten hännällään kohti kolmea soturia sisäänkäynti tunnelilla. Nyökkään nopeasti ja tassutan korvat luimussa kauemmas etsien katseellani rosmaarinikynttä; hän oli nyt ainut joka voisi auttaa minua tässä; hiljaisuusvarjolle en uskaltanut mennä purkamaan tunteitani.. entä jos hän olisi yhtä synkkä kuin viime kerralla kun tein niin? Lopulta löydän sisaren tuoresaaliskasan luota ja tassutan tämän luokse ja istuudun tämän viereen.
"Hei haitaako jos istun tähän siskorakas?" kehrään. Rosmariinikynsi vaikutti hämmästyvän.
"Tottakai!" rosmariinikynsi kehrää mutta hän keskeyttää kuin seinään.
"Mitä sinulle on tapahtunut? Taisit juuri tulla parantajien pesästä ja näyttää siltä että sinulla on haavoja jotka on kyllä jo hoidettu", sisko maukuu ja tuijottaa minua vetoavasti. Katson maahan mutta nostan nopeasti katseeni takasin siskoon.
"Ethän kerro kellekään että kerroin tämän sinulle? Ethän?" pyydän sillä jos sisko kertoisi olisin kirjaimellisesti tuhoon tuomittu. Rosmariinikynsi katsoo minua huolestuneen oloisena.
"Tuota.. Lupaan jos sinä niin haluat" rosmariinikynsi vastasi ensin vähän epäröiden. Vilkuilen hetken ympärilleni pelokkaan oloisena ennenkuin siirryn taas sisaren puoleen.
"Syöksyaskel teki nämä", kuiskaan. Rosmariinikynsi tuijotti minua järkytyneen oloisena.
//rosmynen <3

“No mistäs sinä sen tietäisit, vaikka olisinkin mestari puihinkiipeilijä. Ehkä orava ei olisikaan päässyt karkuun”, Lainetassu naukui äkeästi ja heitteli häntäänsä. Hän haisteli hetken hiljaa ja luimisti sitten korviaa.
“Turha reissu muutenkin, kun täällä ei edes ole mitään! Rämmitään täällä vain lumihangessa koettaen napata olematonta riistaa!” nuori naarasoppilas sihisi, kun oli viimein tuloksetta lopettanut ilman haistelemisen. Häntä turhautti sanoinkuvaamattoman paljon, koska hänen ainoa saaliinsa oli päätynyt toisen kissan kynsiin.
“Mutta saadaampa ainakin klaania ruokittua, kun johdatin oravan kuitenkin suoraan surman suuhun”, siniharmaa oppilas naukaisi vielä nyökäten Hilleripilven listimää oravaa ja puhuen kuin olisi suunnitellut koko tapauksen. Lumi hänen tassujensa alla alkoi tuntua kylmältä polkuanturoita vasten ja hän alkoi vuorotellen nostella tassujaan ilmaan ja nuolaisemaan niitä pari kertaa koettaen lämmitellä niitä.
Lainetassu kuullosteli ympäristöä samalla, kun teki niin. Hän ei kuullut toivomaansa riistaeläinten ääniä vaan sen sijaan tuulen lempeän huminan, joka heilutteli puiden ja pensaiden oksia ja pöllytti lunta hieman kinosten päällä. Heillä ei olisi ikuisuutta aikaa saalistaa, kun alkaisi jo hämärtyä. Se oli yksi Lainetassun inhokkiasioista lehtikadossa; aikainen hämärä ja pimeys.

//Hilleri?

Pimeys tuntui kihelmöivältä. Lämpimältä ja kihelmöivältä. Se oli koko maailmani. Minä hengitin sen syvintä olemusta, tunnustelin sen tiheää olomuotoa.
Oli muitakin sellaisia kuin minä - pimeässä elijöitä. Aistin heidän läsnäolonsa, mutta en tiennyt, keitä he olivat. Ilmapiiri heidän ympärillään oli kuitenkin hyvin lämmin ja luokseen kutsuva - minun teki mieli mennä lähemmäksi.
Käperryin vasten jotakin pehmeää ja lämpöistä. Se kietoi minut sisäänsä kuin koteloon. Minusta se tuntui hyvältä, turvalliselta.
Tämä suuri, lämpöisen pehmoinen olento oli kuin majakakka mustuudessa, vaikka en häntä nähnytkään. Hänen tunteensa olivat kuitenkin niin väkevät, että pystyin löytämään hänet loputtomasta pimeyden avaruudesta pelkästään niitä seuraamalla.
Ei minulla juuri ajatuksia ollut, tuntemuksia lähinnä. Minä vain olin ja elin sillä tavalla kuin parhaiten osasin.
Minulla oli kuitenkin etäinen aavistus, että jotain suurta ja hienoa oli tapahtumassa. En vain osannut koota sitä kiinteäksi ajatukseksi. Se oli pelkkä häilähdys jossain mieleni takamailla, odottamassa vielä oikean muotonsa löytymistä.
Siihen asti minä vain hengitin pimeyttä.