Varpaiden väliin paakkuuntuva lumi sai Hilleripilven ärähtämään ääneen. Hän pysähtyi jo kolmatta kertaa lyhyen matkan sisällä lipomaan tassujaan, mutta heikolla menestyksellä - aina kun hän oli saanut paakut irti, uusia tuli tilalle. Vielä tässä muka pitäisi pystyä saalistamaankin!
Partio oli hajaantunut omille teilleen etsimään riistanjälkiä jo aikoja sitten, mutta toistaiseksi hän ei ollut onnistunut löytämään mitään. Hilleripilvestä tämä kirotun pitkältä tuntuva lehtikato saisi vähitellen ruveta hellittämään hyistä otettaan ja palauttaa saaliseläimet metsään. Hän ei jaksanut enää mennä nukkumaan nälissään.
Hiekanruskea kolli laahusti eteenpäin omaa kurjuudessaan rypien. Hän ei heti tajunnut ilmassa leijailevaa oravanhajua, ennen kuin näki kyseisen puuskahännän loikkimassa vähän matkan päässä edessäpäin hankea pitkin. Sekös sai täplikkään kollin aistit virittymään oitis valmiustilaan ja pinkaisemaan sen perään kuin sähköiskun saaneena.
Eläin oli pyrkinyt läheiselle puulle, mutta Hilleripilvi ehti katkaista sen reitin viime tipassa. Hän tunsi lämpimän, rautaisan maun leviävän suuhunsa annettuaan tappopuraisun. Tyytyväisenä hän laski tassunsa saaliinsa päälle ja lipoi suunpieliään. Kerrankin häntä onnisti!
Tai niin hän ainakin oli luullut, kunnes hän huomasi melko tuiman näköisen kissanuorukaisen rämpivän lumessa häntä kohti. Hilleripilvi oli jo arvannut jutun juonen, ennen kuin samassa saalistuspartiossa mukana ollut Lainetassu ehätti hänen luokseen ja ryhtyi ripittämään häntä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tälle lehtikatoa, kun kolli oli puolivahingossa vienyt jonkun toisen saaliin. Ja totta puhuen tämä sama, vanha loru alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää häntä.
“No anteeksi vain itsellesi, sillä tämä sinun oravasi olisi kyllä ehtinyt pinkoa puuhun kummankin meidän ulottumattomiin jo kauan aikaa sitten, ellen minä olisi tullut väliin. Joten mitäpä jos sinä puolestasi opettelisit sanomaan ‘Kiitos avusta!’ sen sijaan, että tulet itkemään omaa epäonnistumistasi jollekulle sellaiselle, joka hoiti homman puolestasi.” Hilleripilvi alkoi toden teolla olla kypsänä näihin jatkuviin syytöksiin saaliin varastamisesta, kun he kaikki kuitenkin pelasivat samaan pussiin. Eikö ideana loppujen lopuksi ollut ruokkia klaani? Sama sille kuka sitä saalista sai, kunhan nyt edes joku sai. Monelle sen tajuaminen tuntui selvästi aivan ylitsepääsemättömän vaikealta.


//Laine?

Olin nukkunut sammalvuoteellani parantajien pesässä rauhaisasti kunnes mestarini oli herättänyt minut. Nostin hitaasti siis pääni ja siirsin katseeni lätäkkölempeen silmät sirrillä. Ajatukseni olivat vähän sekaisin mutta kun Naaraan sanat kuultuani ajatukseni alkoivat asettua kohdilleen kunnes sain päähäni hehkuaskeleen arvion siitä milloin pääsisin pois.
"Hän taisi sanoa että pääsisin jo huomenna takasin koulutuksen pariin" mauun mieteliään kuuloisena. Lätäkkölempi nyökkäsi.
"Selvä, tulen huomenna hakemaan sinut" mestari maukui ja perääntyi ulos pesästä. Tuijotin tämän perään mutta loppujen lopuksi päädyin sitten vain käpertymään paremmin, yllättäen huomaan hehkuaskeleen ja päätään kysyä tältä olinko muistanut oikein.
"Hehkuaskel minulla on kysyttävää!" mauun ja tuijotan parantajaa tarkasti silmät viirussa; olisivatpa ne molemmat näkevät yhä. Hehkuaskel tassuti luokseni kysyvän näköisenä.
"Niin tuiskutassu?" parantaja maukui ja tuijotti minua läpitunkevasti keltaisilla silmillään.
"Mietin vain että muistinko oikein että pääsisin huomenna takasin koulutukseni jos pariin?" kysyn hymyillen. Hehkuaskel katseli minua hetken hämillään.
"Tottakai pääset" hehkuaskel naurahtaa. "Mutta nyt lepää vielä tämä päivä täällä" hehkuaskel kehottaa ja kääntyy ympäri ja tassuttaa syvemmälle pesään. Minä kuitenkin käperyn mukavaan asentoon ja torkahdan nopeasti.

Herään kirkkaassa auringon paisteessa ja räpytelen silmiäni unenpöpperöisenä kunnes yhtäkkiä loikkaan pystyyn tajuttuani että tänään pääsen takasin koulutuksen pariin! Istuudun kuitenkin sivistyneesti sammalvuoteelle odottamaan lätäkkölempeä ja siinä odottaessa päädyin viimeinkin sukimaan turkkini joka on ollut jo jonkin aikaa sotkuinen. Turkki olikin nopeasti suittu ja aloin sitten venyttelä mutta kun lätäkkölempi tuli pesään minä oitis ryhdistäydyn ja hyppään mestarini eteen.
"Mennäänkö jo? Olen niin jäljessä! Haluan päästä harjoittelemaan jotta saan lainetassun ja särötassun kiinni!" mauun. En edes halunnut kuvitella sitä vaihtoehtoa jossa minut nimitettäisiin vasta lainetassun ja särötassun jälkeen soturiksi! Lätäkkölempi oli vain hiljaa ja nyökäytti. Lähdimme sitten pois parantajan pesästä ja leiristä. Tassutin kokoajan lätäkkölemmen vierellä kihisten innosta päästä harjoittelemaan! Olin harjoittelut lainetassun kanssa vain vähän aikaa sitten; mutta sinäpäivänä oli myös tapahtunut ne ikävät asiat kuten silmäni sokeutuminen! Tulisielun kuolema ei ollut ikävää! Hän ansaitsi sen. Sen jälkeen mitä oli tehnyt. Ajatukset pyörivät mielessäni kokomatkan kunnes lopulta kun pysähdyimme siirsin ajatukset sivuun.
"Mitä me siis harjoitellaan? Et kertonut vielä! Harjoittelaanko taas taistelua vai?" kysyn utelaasti häntääni edestakaisin heilautelen.
//lätäkkö? Btw sori ku kesti :')

Lainetassu pysähtyi Henkäystähden taakse, kun päällikkö hidasti ja pysähtyi lumisessa metsässä. He olivat lähteneet saalistuspartioon ja muut partion jäsenet olivat jo erkaantuneet omille teilleen.
“Lähde sinä tästä kohti jokea, mutta varo askeliasi, jotta et tipahda veteen. Meillä ei ole aikaa pelastaa huolimattomia oppilaita veden varasta”, päällikkö naukui kääntyen oppilastaan kohden. Lainetassu katsoi häntä vakava ilme kasvoillaan ja nyökkäsi. Sitten hän lähti tassuttamaan eteenpäin lumihangessa yrittäen pysyä sellaisilla kohdilla, jossa lumi ei ollut liian puuterimaista, jotta hän ei uppoaisi.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua nuori naaras viimein haistoi jopa jotain. Oravan haju leijaili hänen nenäänsä ja vesi tulvahti hänen kielelleen. Ajatus makoisasta oravasta vain sai hänen suunsa vettymään. Tuntui siltä, että oli kulunut ikuisuus siitä, kun hän oli saanut purra hampaansa johonkin lihaisaan ja makoisaan.
Lainetassu kiihdytti askeliaan ja lähti kulkemaan nopeasti kohti oravan hajua. Naaras saattoi vain kuvitella Henkäystähden ylpeän katseen, kun hän toisi pulskan, lihaisan oravan mukanaan. Innostus vain kasvoi hänen sisällään, kun hän kulki kohti hajun lähtökohtaa.
Lainetassu katsoi silmät kirkkaina oravaa, joka kaiveli lehtensä pudottaneen pensaan juurta tarkkaan. Se kait etsi ruokakätköjään ja tutki siis kaikki mahdolliset paikat.
*Typerä otus*, nuori naarasoppilas ajatteli, kun katseli oravan touhuja. Hän hiipi pörröhäntäistä eläintä kohti hitaasti ja yritti parhaansa mukaan pitää itsensä hyppäämästä suorinta tietä sitä kohti. Lumi voisi olla huono alusta ponnistaa. Jos tassut uppoisivat hankeen, loikka jäisi varmasti lyhyeksi.
Lainetassun yrittäessä päästä vielä vähäsen lähemmäs, hänen kiivaasti heiluva häntänsä osui keppiin, joka päästi ääntä liikahtaessaan. Orava ponnahti pystyyn ja katsoi Lainetassua lähes suoraan silmiin. Oppilas yritti hypätä sen kimppuun, mutta orava otti jalat alleen ja lähti kipittämään karkuun nopeasti. Turhautuneena nuori siniharmaa naaras lähti ravaamaan sen perään parhaansa mukaan.
Orava kipitti helposti lumihangen pinnalla ja loikki kohti läheisen puun runkoa. Turhautuminen alkoi pauhata Lainetassun sisällä, kun hän epätoivoisesti jahtasi pörröhäntää.
Juuri ennen kuin orava kerkesi vilahtaa puuhun, sen kimppuun loikkasi jokin. Tämä jokin oli hiekanvärinen kollikissa tummanruskeilla kuvioilla. Tarkemmin, Hilleripilvi.
Lainetassu rämpi lumessa tassut upoten kollin luokse ärtyneenä siitä, että tämä oli vienyt hänen saaliinsa. Eihän hän olisi oravaa oikeasti enää onnistunut napata, mutta sillä ei ollut tarpeeksi väliä ajatellen, että hän oli teknisesti ottaen nähnyt oppilaan nolaavan itsensä sitä napatessaan - ainakin jos oli katsonut oikeaan suuntaan.
“Anteeksi vain, mutta tuo oli kyllä minun oravani! Joten jos millään viitsisit napata oman riistasi sen sijaan, että veisit muiden, arvostaisin asiaa hyvin”, nuori siniharmaa naaras sanoi happamasti hampaidensa välistä. Hän katsoi ensin silmät sirrillä Hilleripilveä ja alkoi sitten vilkuilla ympärilleen sen varalta, jos Henkäystähti olisi lähistöllä. Päällikkö ei varmasti arvostaisi, jos hän valittaisi muille kissoille siitä, että he vain kantoivat kortensa kekoon nappaamalla saaliin, joka oli melkein päässyt karkuun.

//Hilleri?

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 27kp! -

AUROORA
Varissulka: 15kp -

ELANDRA
Lätäkkölempi: 10kp -

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 12kp -
Virtaviima: 5kp -
Aaltosalama: 44kp! -
Hilleripilvi: 4kp -
= 65kp!

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 18kp -
Hiljaisuusvarjo: 18kp -
Lainetassu: 12kp -
= 48kp!

SAAGA
Rosmariinikynsi: 5kp -

Hilleripilvi uneksi olevansa Hehkulammen rannalla. Aurinko oli juuri laskemassa taivaanrannan taa, ja sen viimeiset säteet maalasivat iltataivaan kaunein punertavin sävyin. Hetki oli mitä ihanin. Hänen teki mieli pulahtaa veteen, vaikka hän ei osannutkaan uida. Mutta unessa hän saattoi tehdä niitäkin asioita, mihin hän ei oikeassa elämässä kyennyt.
Hän kahlasi veteen ja nautti lempeistä laineista turkkiaan vasten. Vedenpinta karehti soturin liikkeistä. Hän pysähtyi ja katsahti alas kuvajaiseensa. Yllätyksekseen hän näki oman heijastuksensa vieressä toisen hahmon.
“Kaamoskukka!” hiekanruskea kolli henkäisi ja nosti katseensa tummanharmaaseen kissaan, jonka sinertävät silmät tuikkivat leikkisästi.
Soturi ei sanonut mitään, mutta tämä viittoi häntä seuraamaan syvemmälle lampeen. Hilleripilvi ei epäröinyt hetkeäkään vaan lähti loiskuttelemaan eteenpäin kollin perässä. Hän kuitenkin huomasi jäävänsä koko ajan jälkeen tästä, vaikka hän yritti juosta saadakseen tämän kiinni.
Yhtäkkiä pohja katosi hänen tassujensa alta ja hän tunsi uppoavansa. Pinnan yläpuolella hän erotti Kaamoskukan kasvot, jotka jäivät yhä kauemmaksi hänen yläpuolelleen, kun hän vajosi.
Lopulta hän heräsi hätkähtäen omasta vuoteestaan soturien pesässä. Hän katsahti ympärilleen ja tunsi piston sydämessään nähdessään Kaamoskukan pesemässä kumppaniaan toisella puolella pesää. Soturi käänsi kaksikolle selkänsä ja yritti tukahduttaa mustasukkaisuutensa.

Uusi yökötyksen tunne nousi Aaltosalaman kurkkuun, mutta hän pakotti itsensä nielemään sen alas. Hän hengitteli hitaasti sisään ja ulos, sillä äkkinäiset liikkeet tuntuivat vain pahentavan huonoa oloa.
*Ketunläjät*, naaras murisi päässään ja huojui hieman paikallaan leirin muurin vieressä. Hän oli palannut hetki sitten aamupartiosta, jonka aikana jo muutamia päiviä kestänyt pahoinvointi oli alkanut uudelleen.
“Aaltosalama?” Ärsyttävän tuttu nauku sai punertavaturkkisen soturin nostamaan katseensa jalkojensa juuresta Hehkuaskeleeseen, joka lähestyi häntä varovasti. “Pitäisiköhän sinun tulla käymään pesässäni tutkittavana? Et näytä voivan kovin hyvin.”
Aaltosalaman oransseissa silmissä välähti raivo, kun hän punnersi itsensä seisomaan täydessä pituudessaan parantajan edessä. Pikimusta naaras näytti ylhäältä käsin pieneltä ja säälittävältä - juuri sellaiselta kuin tämä olikin.
“Minä en kaipaa sinun apuasi!” hän sihisi kiukkuisen vastauksensa ja marssi pois paikalta huolimatta pyörryttävästä tuntemuksesta päässään.
Soturien pesässä oli hiljaisempaa aamupäivästä, kun sen asukit olivat ulkona hoitamassa velvollisuuksiaan. Aaltosalaman onneksi paikalla oli vain muutama soturi pesemässä turkkejaan tai lepäämässä yöpartion jälkeen. Yksi näistä kissoista oli hänen ystävänsä Sulkavirta. Harmaanruskea naaras oli ilmeisesti huomannut hänen tulonsa, sillä tämä oli kääntänyt korvansa häntä kohti uteliaasti.
“Voi, oletko kunnossa? Näytät ihan uupuneelta”, ystävätär huolehti, kun hän saapui tämän kohdalle.
Aaltosalama lysähti makaamaan Sulkavirran vuoteeseen tämän viereen. “Haittaako jos otan tässä pikku nokoset? Väsyttää niin hirveästi.”
Sulkavirta näytti edelleen huolestuneelta, mutta ei tämä kieltänytkään. Niinpä hän ummisti silmänsä ja vaipui unen kaltaiseen tilaan, jossa hän kävi läpi yhä uudelleen ja uudelleen riitaansa Varissulan kanssa.

“Ettekö te ole vieläkään jutelleet Varissulan kanssa?” Sulkavirran kysymys havahdutti tämän vierellä kävelevän Aaltosalaman. He olivat tulleet ulos haukkaamaan happea yhteisen metsästyspartion päätteeksi. Aaltosalama oli vältellyt viimeisen puolen kuun ajan turhaa norkoilua leirissä, mutta erityisesti hän oli vältellyt kumppaniaan. Heidän välinsä eivät olleet olleet enää samanlaiset soturien pesässä käydyn riidan jälkeen.
Aaltosalama ei tiennyt, oliko enemmän vihainen itselleen vai Varissulalle. Loputtomalta tuntuvat haasteet perheen perustamisessa turhauttivat varmasti heitä molempia yhtä paljon, vaikka hän olikin sitä mieltä, ettei kolli tulisi koskaan ymmärtämään sitä epäuskon ja pettymyksen tunnetta, jotka olivat pyyhkineet hänen ylitseen parantajan pesällä pari kuuta sitten, kun Hehkuaskel oli kertonut ettei hän ollutkaan tiineenä.
“En tiedä, mistä juttelisimme.” Kylmä tuuli pörrötti Aaltosalaman turkkia. “Hän haluaa uskoa siihen, että kovat ponnistelut lopulta palkitaan, mutta minä en ole yhtä toiveikas. En halua kokea sitä tyhjyyden tunnetta enää, mikä seurasi sitä, kun Hehkuaskel särki unelmani paljastamalla valetiineyden.”
“Pidätkö edelleen Hehkuaskelta syyllisenä sille, mitä teille tapahtui?” Sulkavirta katsoi häneen aidosti kysyvänä. Hän käänsi katseensa toisaalle vaivaantuneena.
“Pidän. Tai no… en… Kyllä ja ei”, soturinaaras pudisteli päätään itsekin hämmentyneenä omassa mielessään liikkuvista ajatuksista.
“Sellainen ei ole kovin yleistä, varmaankaan, joten Hehkuaskelkaan ei olisi voinut tietää ennen kuin vasta viimeisellä kuulla. Etkö luule, etteikö hän olisi kertonut sinulle jo aiemmin, jos olisi tiennyt kyse olevan siitä?”
Aaltosalama puri hammasta. “Niin, kyllä hän varmaan olisi kertonut, jos olisi tiennyt. Mutta ei se muuta sitä asiaa, että sen paljastuminen tuhosi minun ja Varissulan välit.”
“Minusta taas kuulostaa siltä, että teidän riitanne on siihen syypää ennemmin kuin asian paljastuminen.” Aaltosalama katsahti ystävättäreensä päätään kallistaen, ja tämä jatkoi: “Te otitte molemmat uutisen vastaan hyvin eri tavoin. Varissulalla on uskoa ja optimismia paremmasta, kun taas sinä tunnut luovuttaneen asian suhteen jo kokonaan.”
Hän olisi halunnut väittää vastaan ja kieltää sen, mutta Sulkavirta oli oikeassa: hänen uskonsa oli olematon. Suurin syypää siihen oli hänen pettymyksen pelkonsa - hän ei halunnut tuntea enää mitään niin kamalaa.
“Teillä on yhä toisenne”, Sulkavirta katsoi häneen lämpimästi ja hipaisi hännällään hänen kylkeään, “ja se jos mikä on tärkeää. Eikö rakkaus ole taistelemisen arvoista?”
Silloin Aaltosalaman ylitse vyöryi suunnaton ikävä, kun hän ajatteli Varissulkaa. Hän muisti vasta, miten paljon kolli hänelle merkitsi ja kuinka suunnattomasti hän tätä rakastikaan. Murheissaan hän oli unohtanut arvostaa sitä, mitä hänellä jo oli. Varissulan kaltaista kärsivällistä ja ymmärtäväistä kumppania ei löytynyt toista.
“Minun pitää puhua hänelle”, Aaltosalama henkäisi silmät laajentuen uuden näkökulman tuomasta valaistumisesta. Sulkavirrankin ilme kirkastui ja hymy levisi tämän naamalle.
“Kiiruhdetaan siis takaisin leiriin!”
He kaarsivat ympäri ja lähtivät jolkottamaan leirin suuntaan. Aaltosalama tunsi olonsa oudon hengästyneeksi, mutta hänellä oli niin kova kiire näkemään kumppaniaan, ettei hän välittänyt siitä.

Leirin muuri häämötti jo kauempana edessäpäin tummuvaa taivasta vasten. Aaltosalama oli joutunut pinnistelemään koko matkan vatsassaan kasvavan kireyden tunteen voimistuessa. Hän hidasti askeliaan, kun kivun väristykset kulkivat yhtäkkiä hänen lävitseen salaman lailla. Ulvaisu karkasi hänen suustaan, ja hän lyyhistyi lumeen raskaasti hengittäen. Sulkavirta pysähtyi, kiepahti ympäri ja palasi hänen luokseen huolestuneena.
“Mikä on?” naaras tuli nuuhkimaan häntä silmät pyöreinä.
“E-en tiedä”, hän huohotti ja ähkäisi tuskaisesti uuden kivun aallon iskiessä. “Jokin on hullusti. Sattuu niin kamalasti!” Hänen koko ruumiinsa jännittyi ja tuska vääristi hänen kasvonsa.
Sulkavirta vilkuili ympärilleen selvästi hieman hädissään. “Pääsetkö tuonne puun alle suojaan? Minä käyn hakemassa Hehkuaskeleen leiristä. Hän tietää, mitä tehdä!” Naaras osoitti kuonollaan muutaman hännänmitan päässä olevaa kuusipuuta.
Ystäväänsä tukeutuen Aaltosalama taisteli itsensä pystyyn ja hoiperteli puun alle. Hän jäi makaamaan oksien tarjoamaan suojaan kivuissaan sillä välin kun Sulkavirta ampaisi leiriin etsimään parantajaa. Tuntui kuluvan iäisyys, ennen kuin naaras palasi mustaturkkisen parantajan kanssa paikalle.
“Aaltosalama, kuuletko minua?” Hehkuaskel tuli hänen vierelleen. “Mihin sattuu?”
Soturitar ei saanut sanaa suustaan supistavalta tunteelta vatsassaan, joka sai hänet parkumaan ääneen. Hehkuaskel näytti oitis oivaltavan, mistä oli kyse. Tämä siirtyi hänen vatsansa viereen ja asetti tassun sen päälle.
“Sinä synnytät.”
Aaltosalama ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hänen oli kärsimykseltään vaikea ajatella selvästi, ja hän ainoastaan halusi saada helpotusta kipuihinsa. “Miten sen saa loppumaan?” hän uikutti.
Hehkuaskel käännähti Aaltosalaman vieressä seisovan Sulkavirran puoleen ja käski tätä etsimään paksun tikun. Raidallinen soturi katosi hetkeksi kuusen toiselle puolelle, mutta palasi pian tikku mukanaan. Parantaja ohjeisti Aaltosalamaa ottamaan sen suuhunsa ja puremaan sitä lujasti. Hän totteli kuuliaisesti ja jäi odottamaan seuraavia ohjeita.
“Kun tunnet uuden supistuksen iskevän, ponnista niin lujasti kuin vain pystyt”, Hehkuaskel maukui äänellä, jonka vakaus ja varmuus rauhoittivat punertavaa naarasta hieman. Tämä selvästi tiesi, mitä teki, ja Aaltosalama luotti tähän.
Supistuksen iskiessä Aaltosalama teki työtä käskettyä. Hän ponnisti voimiensa takaa, hänen hampaansa upposivat syvälle puuhun. Hehkuaskel oli siirtynyt hänen takapäänsä puolelle ja ohjeisti häntä toistamaan saman uudelleen. Kivusta pyörtymäisillään oleva Aaltosalama pinnisteli ja ponnisti taas - ja samassa hänen olonsa helpotti. Hän jäi makaamaan paikoilleen raskaasti huohottaen, vieläkään oikein tajuamatta, mitä juuri oli tapahtunut.
Pieni, vaimea miukuna sai hänet kuitenkin havahtumaan. Hän nosti päätään ja kurkisti katsomaan Hehkuaskeleen suuntaan sydän tykyttäen. Hehkuaskel oli juuri nostamassa pientä, tummaa nyyttiä hänen vatsansa viereen. Hän ei saattanut uskoa silmiään.
“Onko se…?”
“Terve naaras. Onneksi olkoon, Aaltosalama - sinulla on nyt tytär!” Parantajan silmissä oli lämmin, sydämellinen hehku.
Ristiriitaiset tuntemukset poukkoilivat tuoreen emon sisällä, kun hän kumartui lähemmäksi heiveröistä hahmoa, joka kiemurteli hänen vatsakarvojaan vasten. Hämmennystä seurasi pelko, pelkoa seurasi paniikki, mutta paniikki laimeni nopeasti ja sen jälkeen jättämän paikan valtasi vieläkin vahvempi tunne: rakkaus.
Hän kääri hellästi häntänsä pienokaisen suojaksi kuullen korvissaan vain oman kehräyksensä ja etäällä puhaltavan tuulen.

Sumutuuli oli sijannut Aaltosalamalle ja vastasyntyneelle pienokaiselle pedin sairasaukion perälle rauhaisaan kohtaan. Aaltosalama oli menettänyt jonkin verran verta poikimisessa, eikä hänen nisistään tullut tarpeeksi maitoa pennun juottamiseksi, joten he viettäisivät tovin parantajien tarkkailussa.
Hänen olonsa oli edelleen epätodellinen, eikä hän kyennyt käsittämään, mitä juuri oli tapahtunut. Hehkuaskeleen mukaan pentu oli täysiaikainen, mutta tiineys oli ilmeisesti oireillut hyvin huomaamattomasti, joten se oli tullut yllätyksenä. Aaltosalama taasen tiesi itse, että hänellä oli ollut viimeisen kuun ajan hyvin vahvoja oireita, mutta hän ei ollut vain suostunut huomioimaan niitä, koska oli ajatellut kyseessä olevan väärä hälytys, kuten ensimmäisellä kerralla.
Sulkavirta oli Aaltosalaman pyynnöstä lähtenyt etsimään Varissulkaa. Aaltosalama odotti kovasti, että hänen kumppaninsa saapuisi paikalle katsomaan heidän yhteistä jälkikasvuaan, mutta samaan aikaan hän pelkäsi tämän reaktiota. Siitä oli aikaa, kun he olivat viimeksi edes puhuneet. Mitä jos Varissulka ei enää rakastaisikaan häntä, kun hän oli käyttäytynyt niin kylmästi tätä kohtaan?
Kuitenkin katsoessaan pientä tytärtään kuningattaren pelot vähitellen hälvenivät. Naaras oli tummanharmaa kuten isänsä, mutta tällä kulki samanlainen paksu raita selkärankansa mukaisesti kuin hänellä. Tämä pentu oli oikea lahja, ja jo nyt hänen kallisarvoisin aarteensa, jota hän ei tulisi päästämään silmistään.

//Varis?

Aaltosalaman purkaus hämmensi minua. Kuulosti aivan siltä kuin naaras olisi valmis luovuttamaan. Minua suretti se, että kumppanistani tuntui tältä, mutta samalla tunsin oloni hieman vihaiseksi. Eikö hän uskonut meihin? Eivätkö pennut olleetkaan hänelle niin tärkeitä, että soturi olisi vielä jaksanut yrittää?
"Sitten me yritämme vielä vähän lisää!" tiuskaisin tarpeettoman äksysti. "Meillä on varmasti ollut vain huono tuuri. Emmekä me tiedä, kuinka lähellä olemme. Emme voi luovuttaa nyt!"
En voinut uskoa, mitä kuulin hänen suustaan. Aaltosalama vaikutti kuvittelevan, että pennuttomuus oli Pimeyden Metsän tahto. Hän kuvitteli, ettei meidän ollut tarkoituskaan saada pentuja. Ja pöh: meistä tulisi varmasti hyvät vanhemmat. Miten yksikään Pimeyden Metsän kissa saattaisi kuvitella, ettei Aaltosalaman kaltainen kissa ansaitsisi pentuja?
"Äläkä sotke Pimeyden Metsää tähän. Ei tämä johdu mistään heidän tahdostaan. Aivan kuin Pimeyden Metsällä olisi sellaisia voimia", tuhahdin häntä ilmassa kiemurrellen. "Väitätkö, että me emme ansaitsisi pentuja? Eivät pennut synny Pimeyden Metsän tahdosta. Ja sinun on turha kiittää heitä yhtään mistään, kun viimein pentuja saamme."

//Aalto?

Kiukku, suru ja pettymys tuntuivat vain kasvavan entisestään Aaltosalaman sisällä, kun hän kuuli Varissulan naiivin toiveikkaat sanat. “Jos meidät olisi tarkoitettu vanhemmiksi, niin eikö Pimeyden Metsä olisi jo siunannut meitä pentueella? Eikö se vastaisi jo rukouksiimme ja antaisi meille haluamamme?” Hän nosti katkeran, oranssin katseensa kumppaniinsa. Varissulka hätkähti sitä.
“Me olemme yrittäneet niin kauan, että tämä alkaa tuntua ihan siltä, kuin meidän ei edes haluttaisi saavan pentuja ollenkaan”, sanat putoilivat raskaina ja myrkyllisinä Aaltosalaman suusta. “Meidän halutaan vain kärsivän ja kärsivän kerta toisensa perään. Entä jos pentuja ei tule, vaikka yrittäisimme kuinka monta kertaa? Mitä me sitten teemme?”
Hän tuijotti kumppaniaan jopa vähän haastaen. Riittäisikö kollin usko vielä sadannenkin epäonnistuneen yrityksen jälkeen? Riittäisikö rakkaus, vaikka Aaltosalama ei kykenisi koskaan antamaan tälle pentuja, joita he molemmat olivat niin kovasti odottaneet?
Kaikki tuntui niin epäreilulta, ja soturittaren oli vaikea pitää ajatuksiaan kirkkaina. Hän ei ollut enää kaukana hajoamispisteestään, eikä hän tiennyt, mitä siitä seuraisi, kun romahtaminen tapahtuisi.

//Varis?

En tiedä kumpi minua hätkähdytti enemmän, Aaltosalaman äänen terävyys vai hänen sanoistaan välittyvä lannistuneisuus. Oli masentavaa kuulla hänen kokevan itsensä hyödyttömäksi pentujen takia. Tietysti hänestä oli hyötyä. Hänestä oli hyötyä pelkällä olemassaolollaan, sillä hän toi minun ja jokaisen muunkin hänen ympärillään olevan kissan elämään niin paljon.
Yritin etsiä kumppanini katsetta, mutta hän piti sen tiukasti muualla tassuja lipoessaan. Näkymätön muuri välillämme alkoi tuntua tassuin kosketeltavalta. En tiennyt, mitä sanoa. En halunnut Aaltosalaman syyttävän itseään tapahtuneesta, sillä ei pennuttomuus ollut hänen vikansa. Se saattoi olla myös minun vikani, tai sitten se ei ollut kenenkään vika.
"Älä puhu tuollaisia", murahdin kulmiani kurtistaen. "Ei sinun tarvitse käydä partiossa ollaksesi hyödyksi. Sinä annat minulle niin paljon vain olemalla olemassa."
Aaltosalama ei edelleenkään kohdannut katsettani, joten änkesin hänen eteensä, jotta soturin olisi pakko huomata minut.
"Ja me tulemme saamaan pentuja. Älä luovuta sen suhteen. En halua sinun syyttävän siitä itseäsi, sillä ei se ollut sinun vikasi. Meidän on vain yritettävä uudelleen. Me molemmat haluamme sitä, eikö niin?"

//Aalto?

Päivät valetiineyden paljastumisen jälkeen olivat olleet utuisia ja sulautuneet ajan sekamelskaksi Aaltosalaman mielessä. Hän ei ollut suostunut puhumaan saati katsomaan Hehkuaskeleen suuntaan tapahtuneen jälkeen, vaikka jossain syvällä sisimmässään hän tiedostikin, ettei parantajalle vihoittelu saisi heidän tilannettaan paranemaan. Hehkuaskel tuntui kuitenkin tässä hetkessä ainoalta loogiselta syypäältä hänen tuskaansa turhien toiveiden rikottua siipensä ja syöksyttyä maahan. Hänestä ei ollut tullut emoa.
Vaikka kumpikaan ei ollut sanonut sitä ääneen, tapahtunut oli vaikuttanut myös hänen ja Varissulan väleihin. Aaltosalama tunsi aina suunnatonta pettymystä itseensä nähdessään kumppaninsa, joka oli odottanut yhtä paljon kuin hänkin pääsevänsä tapaamaan heidän yhteiset jälkikasvunsa. Jälkikasvut, joita ei ollut koskaan edes ollut olemassa. Oli liian julmaa, että hänen oli annettu elätellä toiveita perheen perustamisesta pitkään kestäneen pennuttomuuden jälkeen.
Punertavaturkkinen soturinaaras palasi partiosta turkki kosteana räntäsateen jälkeen. Hän löysi kumppaninsa istumasta soturien pesästä ja meni puskemaan tätä päällään tervehdykseksi. Varissulka kyllä hymyili hänelle, mutta hän ei voinut sysätä syrjään sitä tunnetta, mikä hänelle tuli, kun hän näki kollin silmät ja niiden vaikeasti tulkittavan katseen. Se tuntui hänestä melkein yhtä pahalta kuin uutiset valetiineydestä. Mutta vain melkein.
Varissulka kyseli häneltä, miten partiossa oli mennyt ja huolehti, oliko hän rehkinyt partiossa liikaa. Aaltosalama tunsi ärsytyksen nostavan päätään sisällään, mutta pakotti sen alas, koska ei halunnut haastaa riitaa turhasta. Hän kävi istumaan ja rupesi pesemään tassujaan.
“En minä rehki yhtään sen enempää kuin ennenkään. Paitsi nyt tietenkin uskallan liikkua enemmän, kun tiedän, ettei mitään pentuja ole tulossa.” Naaras hätkähti itsekin hieman oman äänensä kärkkyyttä. Hänen pettymyksensä oli purkautunut voimakkaana tunnetilojen ailahteluna, mutta toistaiseksi hän oli onnistunut välttämään Varissulalle kimpaantumisen. “Klaani tarvitsee ahkeria sotureita, ja minä aion olla sellainen. Ainakin tällä tavoin minusta on hyötyä jollekulle.”
Hän vältteli kumppaninsa katsetta jatkaessaan tassunsa lipomista vähän turhan tarmokkaasti.

//Varis?

Aaltosalama ei odottanutkaan pentuja. Siinä olivat uutiset, jotka olimme Hehkuaskeleelta saaneet jo jokin aika sitten. Pettymyksemme oli ollut sanoinkuvaamaton. Oli tuntunut suorastaan julmalta, että suunnattoman kärsivällisyytemme jälkeen tarjoutunut mahdollisuus päästä viimein perustamaan perhe oli noin vain kadonnut edestämme, ja olimme palanneet takaisin siihen pisteeseen, mistä olimme lähteneet.
Inhosin tätä. En pelkästään siksi, että jälkikasvumme tuntui nyt kaukaisemmalta kuin koskaan, vaan etenkin siitä syystä, etteivät välimme Aaltosalaman kanssa enää olleet samanlaiset. Vaikka olin vakuutellut hänelle ja hän minulle, ettei hänen valetiineytensä muuttaisi mitään, että jatkaisimme edelleen jälkikasvun yrittämistä ja jättäisimme pettymyksen taaksemme, tuntui pennuttomuus painavan molempien mieltä. Ilmapiiri välillämme tuntui kireältä ja toisinaan kiusalliselta. Emme nauraneet enää yhdessä samoin kuin ennen. Vihasin sitä, että toisinaan tunsin oloni jotenkin pettyneeksi, kun kumppanini saapui luokseni. Rakastin häntä edelleen suunnattomasti, mutta suhteemme ei ollut enää entisensä.
Minä koin suuria paineita viimein saada jälkikasvua, ja Aaltosalama tunsi varmasti samoin. Toivoin vain, etteivät välimme kävisi liian kireiksi. Toisinaan tunsin halua mäkättää hänelle siitä, että ehkä hänen ei kannattaisi tehdä niin paljoa soturin töitä, sillä se ei varmasti ainakaan auttanut asiaa, mutta olin tähän mennessä saanut pidettyä kuononi kiinni. Toivoin, että onnistuisin siinä jatkossakin.
Kuin ajatukseni lukien Aaltosalama asteli luokseni. Hän näytti juuri saapuneen partiosta, sillä naaraan turkki oli hieman kostea räntäsateesta. Täällä sotureiden pesässä, missä istuin, oli sentään melko kuivaa.
"Hei", punertava naaras tervehti ja puski päällään. Viritin kasvoilleni hymyn, vaikka pelkkä hänen näkemisensä muistutti minua ongelmistamme.
"Hei vain", vastasin ja kohensin asentoani sammalilla. Olin herännyt vähän aikaa sitten: yöpartion jälkeen olin päättänyt nukkua pidempään. "Miten partiossa meni? Et kai rehki liikaa?"

//Aalto?

Oli jo jonkin aikaa siitä, kun Hiljaisuusvarjo oli jutellut Kamomillapyörteen kanssa. Kolli tunsi hieman huonoa omatuntoa siitä, että oli ollut naaraalle töykeä, mutta ei mahtanut asialle mitään. Hänen piti päästä kertomaan joskus omista ajatuksistaankin. Ei ollut reilua, että Kamomillapyörre vain seposti hänelle hänen tunteistaan ja ajatuksistaan ja mielipiteistään, mutta Hiljaisuusvarjo hiljenisi, kun puhe olisi hänen tunteistaan.
Hiljaisuusvarjo tassutti metsässä. Hän oli lähtenyt yksin saalistamaan, mutta häntä ei oikeastaan oikein huvittanut olla metsällä. Hän oli lähtenyt vain siksi, että pääsisi haukkaamaan hieman happea.
Hiljaisuusvarjo haistoi ilmaa. Hän ei haistanut oikein mitään. Ei ollut siis edes mitään mitä saalistaa. Hän huokaisi ja lähti hölkkäämään eteenpäin. Kuitenkin lumen peitossa oli melkoisen syvä kuoppa, jota kolli ei huomannut. Hänen tassunsa lipsahti sinne ja taittui epämukavasti niin, että se lähti pois paikoiltaan ja kollin koko tassuun levisi polttava kipu.
“Hiirenpapanat!” kolli sihahti itsekseen ja nosti kipeän tassunsa ylös. Hänen nilkkansa oli vääntynyt väärin ja siihen sattui kovaa. Hän lähti nilkuttamaan siis takaisin kohti leiriä parhaansa mukaan.
“Hiljaisuusvarjo? Oletko kunnossa?” kolli kuuli pian äänen takaansa. Hän käänsi päätään ja huomasi Kamomillapyörteen.
*Voi ei! Miksi juuri hän? Hän varmasti vihaa minua nykyään ja ilkkuu minua, kun olin niin huolimaton!* kolli ajatteli.
“Taitoin etutassuni”, Hiljaisuusvarjo mumisi nolona. Kamomillapyörre seisoi hetken paikoillaan, kunnes tuli kollin vierelle.
“Annas kun autan sinut leiriin”, naaras tarjoutui ja antoi valkoruskean kollin nojata itseensä. Edelleen nolostuneena Hiljaisuusvarjo nojautui ystäväänsä - jos häntä enää ystäväksi pystyi kutsua - vasten ja lähti kulkemaan kohti leiriä.
Pitkän kiusallisen matkan jälkeen valkoruskea kolli meni suoraan parantajan pesään, jossa Hehkuaskel alkoi tutkia häntä ja totesi, että hänen tassunsa oli lähtenyt paikoiltaan.
“Tämä sattuu vain hetken”, parantaja naukaisi, kun piti kiinni kollin tassusta ja napsautti sen omalle paikalleen suurta kipua aiheuttaen.
“Nyt sinun täytyy vain levätä muutama päivä ja sitten sinun pitäisi pystyä jo palaamaan normaaliin arkisiin askareisiisi”, parantaja kertoi.
“Selvä, kiitoksia”, Hiljaisuusvarjo sihahti hampaidensa takaa.
“Kamomillapyörre, ennen kuin lähdet, voisitko tuoda Hiljaisuusvarjolle lunta tai jäätä, jota hän voi pidellä tassuaan vasten?” Hehkuaskel naukaisi vielä. Hiljaisuusvarjo käänsi katseensa naaraaseen. Hän ei ollut edes tajunnut, että tämä oli jäänyt pesälle katsomaan.

//Kamo?

Lainetassu tassutti Säihkytassun luokse hymyillen leveästi. Hän oli ajatellut kertoa jollekulle pienen tarinan. Hän olisi muuten kertonut sen sisaruksilleen, mutta heillä vaikutti koko ajan olevan kiire. Nyt oppilaiden pesässä oli täydellisesti hänen kanssaan Säihkytassu, jolle hän voisi helposti kertoilla tarinoitaan.
“Hei, Säihkytassu! Haluatko kuulla tarinan?” Lainetassu kysyi kolloppilaalta. Hän nyökkäsi hitaasti.
“Toki.”
“Hyvä. Minulla olisi tällainen karmea tarina sinulle, jos et siis ala pelkäämään liikaa”, siniharmaa naaras naukaisi ja virnisti hieman.
“Ei minua ala pelottamaan”, Säihkyassu sanoi rauhallisesti.
“Hmm. Noh, annas kun kerron sinulle tarinan Sielujen syöjästä. Hän oli kauan sitten elänyt kissa, joka ei vain pystynyt kuolla. Hän jäi hirviön alle, mutta eli. Hän joutui ketun kynsiin, mutta eli. Hän joutui veden varaan ja hengitti vettä keuhkoihinsa, mutta siitä huolimatta hän vain eli. Häntä ei ollut siis mahdollista tappaa, eikä häntä vastaan koskaan haluttu taistella, mutta joku yö, hän vain katosi. Kukaan ei tiennyt minne hän meni tai miksi, mutta häntä ei enää löydetty.
Eräs päivä kuitenkin, joku haistoi hänen tutun hajunsa. Hän kertoi siitä muille ja partio lähti etsimään kadonnutta ystäväänsä. Kuitenkaan, häntä ei löytynyt. Jokainen partion kissa sai kuitenkin oudon tuntemattoman taudin, jonka takia he päätyivät parantajan pesälle. Sitä tautia ei oltu koskaan ennen nähty koko klaanin historiassa! Kukaan näistä kissoista ei selvinnyt. He kuolivat yöllä päästäen kivuliaita huutoja.
Pian heidän kuolemiensa jälkeen, sielujen syöjän haju löydettiin taas. Taas kerran uusi partio lähti matkaan. Taaskaan kissaa ei löydetty ja jokainen heistä sairastui. Jokainen näistäkin kissoista kuoli, kuten aikaisemmatkin. Alettiin huhuta, että sielujen syöjä etsi aina uhreja. Se houkutteli heidät luokseen hajullaan ja sitten tappoi heidät kivuliaasti syöden heidän sielunsa.
Kaikista kauheinta tässä huhussa oli se, että yksikään näistä kuolleista kissoista ei koskaan matkannut Pimeyden metsään. Siksi sanotaankin, että sielujen syöjä söi heidän sielunsa, jotta saisi takaisin ikuisen elämänsä ja kuolemattomuutensa”, Lainetassu kertoili. Säihkytassu katsoi häntä rauhallisesti.
“Jos olisit kertonut tuon pentutarhan pennuille, olisit saanut varmasti monet kissat näkemään painajaisia”, kolli naukaisi. Hän siis viittasi siihen, että siniharmaan naaraan tarina ei ollut pelottava.
“Sinulla ei vain ole mitään arvostusta hyviä tarinoita kohtaan!” oppilas kivahti, nousi ylös ja marssi ulos pesästä suutuksissaan.

Kuu oli piiloutunut repalaisen pilviverhon taa ja sen valo hohteli aavemaisesti nukkuvan leirin yllä. Minä ja Hilleripilvi istuimme ulkona vartiossa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta ilmapiiri tuntui poikkeuksellisen jännittyneeltä. Aivan kuin olisimme odottaneet jotakin pahaa tapahtuvan aivan näillä hetkillä.
Siitä sainkin loistavan idean.
“Juuri tällaisena yönä hänen huutonsa melkein kuulee”, henkäisin kylmään ilmaan. Huuru nousi ylöspäin pyörteillen, ennen kuin se katosi. Muutaman ketunmitan päässä sivullani istuva Hilleripilvi liikahti.
“Mitä ihmettä sinä oikein höpiset? Turruttiko pakkanen aivosi?” hiekanruskea soturi ilkkui.
“Ai, etkö ole muka kuullut sitä?” Käänsin kuononi hänen suuntaansa. Hilleripilven hännänpää nytkyi nopeammin. “Huutoa, joka seisauttaa veret suonissasi ja repii sydämen rinnastasi?”
“No en ole”, soturi ärähti. Kuulinko hänen äänessään levottomuutta? “Ei täällä kukaan huuda.”
“Et kai siis ole kuullut kyseistä tarinaakaan.”
“Mitä tarinaa?”
“Tarinaa soturista, joka livahti yksin ulos leiristä juuri tällaisena yönä, kuun piilotellessa pilvien takana. Klaanitoverit kertovat, etteivät he kuulleet soturista enää sen koommin, ja ainoa muisto, jonka hän jätti itsestään tuolta yöltä, oli metsässä kiirivä kauhunhuuto. Kun häntä lähdittiin aamun valjetessa etsimään, koko kissasta ei näkynyt jälkeäkään. Hänen henkensä kerrotaan jääneen jumiin tähän metsään, jossa hän vaeltaa vielä tänäkin päivänä tuskaansa valittaen, etsien uhria, jonka voisi viedä mukanaan ystäväkseen tuonpuoleiseen.”
Hilleripilven niskakarvat sojottivat pystyssä. Tunsin pientä mielihyvää, kun tuuli kuljetti hänen suunnaltaan pelkotuoksun vivahteita.
“Huijaat”, kolli sanoi silmiään siristäen. “Kyllä minä tuollaisen jutun olisin kuullut, jos se olisi totta.”
Kohautin lapojani. “Moni on liian peloissaan muistellakseen koko tapausta. He kai pelkäävät, että se tuo kadonneen soturin hengen sen luokse, joka siitä puhuu.”
Yritin pidätellä virnistystäni, kun huomasin Hilleripilven silmien takana välähtävän kauhun. En kuitenkaan ehtinyt myhäillä pitkään, sillä yhtäkkiä jostain kuului selkäpiitä karmiva rääkäisy. Hilleripilvi pomppasi tassuilleen sähähtäen, silmissään suorastaan vauhkoontunut katse.
“Kadonneen soturin henki! Sinä toit sen tänne!” soturi sihisi minulle sylki lentäen, turkki kaksinkertaistuneena.
“Rauhoitu, Hilleripilvi, etkö sinä ketun ääntä tunnista?” Minun oli vaikea piilotella huvittuneisuuttani, kun kollin naamalle leviävä ilme kertoi tämän tajunneen juuri erheensä. Hilleripilvi kävi takaisin istumaan karvojaan silotellen. Hän mulkaisi suuntaani selvästi närkästyneenä.
“Mitä jos et sano enää sanaakaan koko loppuyön aikana?”
“Se sopii. Sillä tavoin kuulemme paremmin, jos joku huutaa lähistöllä.”

Lepakkohuuto tuli juuri partiosta ja ensimmäisenä suuntasi sotureiden pesään. Häntä väsytti aivan kamalasti! Kuitenkin juuri ennen kuin hän meni sisälle, tummanharmaa kolli kuuli sisältä Rosmariinikynnen puhetta. Hän ei saanut siitä kamalan hyvin selvää, mutta ei sillä kai ollut väliä.
Lepakkohuuto änkesi sisään pesään ja hänen yllätyksekseen pesässä ei ollut tabbykuvioisen naaraan lisäksi ketään. Hän oli selkä Lepakkohuuton päin ja teki jotain kummallista samalla.
“Mitä ihmettä sinä teet ja kenelle oikein puhut?” tummanharmaa kolli kysyi kallistaen päätään sivulle ja katsoen naarasta, joka nopeasti värkkäsi jotain ja kääntyi kollia päin.
“En tiedä mitä tarkoitat, heh”, hän naukaisi. Lepakkohuuto kohautti lapojaan ja asettui omalle sammalpedilleen. Hän katsoi naarasta, joka vaikutti hieman hermostuneelta. Mitäköhän hänen mielessään saattaisi olla?
“Mitä olet tänään tehnyt?” kolli kysyi Rosmariinikynneltä.
“Partioinut pääasiassa”, naaras naukaisi. Lepakkohuuto nyökkäsi ja katseli sitten muualle pesään.
“Minä voisin itse asiassa mennä nyt levolle. On ollut pitkä päivä”, kolli sanoi ja painoi päänsä sammaliin ja sulki silmänsä.

Lepakkohuuto poistui soturien pesästä venytellen ja haukotellen raukeasti. Hän vilkuili ympärilleen leirissä ja hänen katseensa sattui oppilaiden pesään päin. Kolli tajusi, että hänen pitäisi jo pian lähteä kouluttamaan oppilastaan Poppelitassua. Hän lähes unohti aina sen, että hänellä oli oma oppilas ja siksi monesti jätti harjoitukset tajuamattaan pitämättä. Ehkä Poppelitassu ei kuitenkaan asiasta suuttuisi. Ei hän kuitenkaan oppilastaan ollut moneksi kuuksi jättänyt vaille koulutusta.
Tummanharmaa kolli antoi katseensa harhailla pois oppilaiden pesältä päin ja kohti tuoresaaliskasaa. Siellä olisi varmasti paljon tuoresaalista. Ainakin metsästyspartiot olivat jo lähteneet, mutta ei Lepakkohuuto täysin varma ollut siitä, olivatko ne vielä palanneet.
Lepakkohuuto lähti kohti tuoresaaliskasaa. Hän voisi lähteä oppilaansa kanssa harjoituksiin, kun olisi syönyt.
Tummanharmaa kolli lähti tuoresaaliskasalle ja alkoi heti tutkia mitä voisi syödä. Hän nappasi sieltä itselleen variksen ja meni leirin laitaan aterioimaan sitä.

Katsoin vihaisena Virtaviimaa. Hänen ilmeensä sai minut hieman hermostuneeksi ja viha alkoi muuttua turhautuneisuudeksi.
“Sinulla on jalat, miksi et voisi käyttää niitä ja väistää?” murahdin ja tungin naarassoturin ohi häntä heilahdellen. Virtaviima ärähti perääni vielä jotain mutten uskaltanut enää kiusata häntä takaisin.

Hölkytin Lepakkohuudon luo varovaisesti ja hiljaa. Hän ei ollut vielä huomannut minua vaikka istuin ihan hänen vieressään. Katsoin piinaavasti suoraan Lepakkohuutoon, ja kun tämä kääntyi tämä säikähti aivan hirveästi.
“Rosmariinikynsi, mitä ihm-” hän naukui mutta hinkuva nauruni sai hänetkin nauramaan.
“Naurusi on- kuin jollain vanhalla k-ketulla konsanaan!” kolli huohotti naurunsa seasta.
“Hei! Ei saa puhua noin toisista”, naukaisin “surullisesti” mutta jatkoin kuitenkin nauramista, kun näin Lepakkohuudon ilmeen. Hän näytti itkevän ja nauravan samaan aikaan.

Makoilin pesässäni. Olin piilottanut Kivimyrskyn omien makuualusieni väliin ja odottelin hetken muiden lähtöä ennen kuin otin hänet esiin.
“Hei”, nau’uin hiljaa ja kosketin kylmää kiveä nenälläni. Suljin silmäni ja hengitin sisään. Kuvittelin Kivimyrskystä oikean kissan. Naaras kääriytyi ympärilleni. Hän tuoksui kylmälle märälle kalliolle ja luolille.
“Minulla on ollut ikävä sinua”, kuiskasin Kivimyrskylle silmät edelleen kiinni ja nenä kiinni kivessä.
“Mitä ihmettä sinä teet ja kenelle oikein puhut?” Lepakkohuudon ääni herätti minut ajatuksistani. Säpsähdin ja piilotin Kivimyrskyn makuualusiini.
“En tiedä mitä tarkoitat, heh”, naukaisin ahdistuneesti. Jos kolli saisi tietää pienestä mielikuvitusystävästäni, hän varmaan pitäisi minua hulluna.
//Lepa?

Aamu oli kulunut pitkästyttävän hitaasti. Minut oli määrätty mukaan partioon, joka kiersi sille määrätyn reitin ja merkkauspisteet tutun kaavan kautta: pysähdy, merkkaa, toista. Kukaan järkevä kulkuri tai kotikisu ei yrittäisi niin voimakkaasti toisilta kissoilta haisevan rajan yli, ellei sitten mielinyt saada kunnon selkäsaunaa. Se oli sinänsä harmi, sillä toimettomuus kävi tylsäksi.
Eilen sentään oli ollut jonkinlaista draamaa, kun isoisäni Henkäystähti oli teloituttanut petturi-Leppävarjon klaanin nähden. Kovasti kolli oli yrittänyt vakuutella syyttömyyttään, mutta kukapa tätä olisi uskonut? En ainakaan minä. Jonkun nimittäin oli täytynyt auttaa eloklaanilaisia vapauttamaan eloklaanilaiset panttivangit, eikä minun isoisäni koskaan ollut väärässä.
Olimme juuri tulleet leiriin partiosta. Pysähdyin melko lähelle sisäänkäyntitunnelia mietteisiini vaipuneena, kun yhtäkkiä tunsin jonkun törmäävän minuun takaapäin. Käännähdin katsomaan Rosmariinikynttä närkästyneenä ja käskin tylysti tätä katsomaan, mihin oikein astui. Olin jo aikeissa jättää nuoremman soturin omaan arvoonsa, kun tämä yllättäen ryhtyikin tulkuttamaan vastaan.
Siirsin hitaasti kylmän, sinivihreän katseeni takaisin naaraaseen, jonka silmissä paloi tuli. En pitänyt siitä tavasta, jolla hän minua mulkoili. Ihan kuin minä muka olisin ollut se ongelma tässä!
“Suuta soukemmalle, kakara”, sihahdin hampaitteni välistä ja nostin vähän huuliani varoitukseksi. “Sinulla on silmät päässä - käytä niitä ensi kerralla, niin et kävele pahki.”

//Rosmariini?

Tuiskutassu vaikutti olevansa aivan poissa tolaltaan ja Lainetassu päätti sitten jättää hänet rauhaan. Hän poistui parantajan pesästä varovasti ja lähti sitten kohti oppilaiden pesää. Hänen olisi vain parempi antaa sisarensa olla rauhassa, jotta tämä voisi parantua paremmin.

Lainetassu katseli hymyssä suin, kun Leppävarjon ruumista vietiin pois. Jos tämä tosiaan oli ollut petturi, joka oli auttanut eloklaanilaiset pakoon, hän ansaitsi teloituksen täysin. Vielä hetki sitten soturi oli seisonut Henkäystähden edessä yrittäen vakuutella hänelle, että oli viaton, mutta miksi päällikkö olisi sitä uskonut. Edes Lainetassu ei olisi uskonut. Kuka vain olisi siinä tilanteessa sanonut itseään viattomaksi.
“Olisit ajatellut seurauksia ennen, kuin ryhdyit petturiksi”, siniharmaa naaras mumisi kollin perään hiljaa. Hänen eripari silmiensä katse siirtyikin seuraavaksi muihin kissoihin klaanissa. Leppävarjon sukulaiset eivät vaikuttaneet kamalan iloisilta siitä, että kolli oli kuollut, mutta minkäs sille mahtoi, että hän oli petturi. Kuka nyt sellaisen klaaniinsa halusi.
Lainetassu katsoi nyt kohti päällikön pesää, jonne Henkäystähti oli kadonnut. Oli niin hienoa olla niin suuren päällikön oppilas. Hän ei koskaan tulisi pettämään häntä, vaikka mitä kävisi. Ihan sama, vaikka se pelastaisi hänen sisaruksensa. Uskollisuus klaanille oli tärkeintä, ei mikään muu.

Kamomillapyörre tuli jopa Hiljaisuusvarjon luokse ja pyytänyt anteeksi, mutta sen pidemmäksi aikaa naaras ei ollut oikein jäänyt. Hän oli vain sanonut jättävänsä kollin rauhaan ja astellut muualle. Hiljaisuusvarjo ei oikein osannut sanoa oliko asiasta helpottunut vai ärtynyt. Olisihan naaras voinut todella näyttää edelleen edes jotenkuten välittävänsä Hiljaisuusvarjosta, mutta hän vain lähti. Tosin kai se oli vain kaikkien hyväksi, että kollin ei tarvinnut enää ajatella naarasta sen enempää.
Hiljaisuusvarjo nousi ylös ja tassutti sotureiden pesälle. Hän näki sen edustalla Nelikkasydämen ja kehräsi iloisesti tämän nähdessään.
“Hei vain! Miten voit?” kolli kysyi naaraalta.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Entä sinä? Millainen on vointi?” Neilikkasydän kysyi.
“Ihan hyvä. Saimme sovittua Kamomillapyörteen kanssa ainakin. Nyt minua väsyttää. Voisinkin mennä nukkumaan”, kolli sanoi. Neilikkasydän nyökkäsi ja antoi kollin mennä.

Hiljaisuusvarjo istui leirin laidalla seuraamassa Leppävarjon teloitusta. Ei hänellä ollut syytä mennä lähemmäksi seuraamaan. Kuolemaa kuoleman jälkeen. Ei se kollia miellyttänyt, eikä häntä siis kamalammin houkutellut mennä katsomaan yhtään sen lähemmäksikään sitä kaikkea. Hän vain kuuli klaanitovereidensa puheen ja osien kauhistuneet huudahdukset ja älähdykset, kun kolli viimein sai surmansa. Hiljaisuusvarjoa ei tosiasiassa kiinnostanut, mikä syy tämän kuolemalle oli. Jos hän ei sitä voinut estää, ei hänen tarinnut tietää yhtään sen enempää.
Hiljaisuusvarjo näki, kun kuolleen kollin ruumista lähdettiin raahaamaan ulos leiristä ja kissat alkoivat hajaantua taas pois paikalta. Kollia alkoi inhottaa, kun hän huomasi Lainetassun ja tämän silmissä jonkinlaisen kamalan innostuksen kiillon. Oliko tämä iloinen siitä, että heidän klaanitoverinsa oli teloitettu?
HIljaisuusvarjo meni makuulle lumiseen maahan. Hän seurasi muiden kissojen touhuja ja mietti samalla kuuluisiko hänenkin mahdollisesti mennä ilmoittautumaan paritoon. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun Kamomillapyörre pian tassutti hänen luokseen. Naaraan silmät olivat itkemisestä punertuneet ja hän näytti yhtä väsyneeltä, kuin kissa, joka ei ollut nukkunut kokonaiseen kuuhun!
"Hiljaisuusvarjo.. Minä tarvitsen sinua.. Minä tarvitsen sinua.." naaras naukui itkuisena. "En vain voi sulattaa isän menestystä emon ja Tulisielun menetyksen lisäksi.. Yksin" hän jatkoi vielä. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä jonkin aikaa hiljaa. Oliko naaras todella tullut hänen luokseen itkemään isänsä teloituksesta.
“Ja miksi mahdat tulla minun luokseni? Sinulla on sisar, joka sinua ymmärtää paremmin kuin minä voisin koskaan ja myös se hiirenmielinen, mutta mielestäsi niin ihana Syöksyaskel”, kolli sanoi hieman happamasti ja katsoi Kamomillapyörteeseen. Hän katsoi epäuskoisena kollia, joka oli periaatteessa juuri käskenyt hänen lähteä pois.
“Anteeksi, jos olen hieman töykeä ja ärsyttävä mielestäsi, mutta en vain saata ymmärtää sinua välillä! Tunnut tulevan luokseni vain, jos sinulla ei ole ketään muuta, jonka luokse mennä! En halua, että tulet luokseni vain silloin. Haluan, että todella valitset minut kaikkien kissojen joukosta. Varmasti tällä välin olet jo puhunut Syöksyaskeleelle, jolla oli varmaan jotain muuta tekemistä ja Rormariinikynnelle, joka haluaakin olla nyt yksin. En varmasti ollut ensimmäinen kissa, jonka luokse halusit tulla tämän jälkeen”, Hiljaisuusvarjo naukui synkeästi. Niin hän todella ajatteli, että hän oli se ‘varakissa,’ jonka luokse tultiin vain, kun muita ei ollut.

//Kamo?

Partio palasi takaisin leiriin. Lepakkohuuto huomasi Hiljaisuusvarjon, joka jutteli Aamuraidan kanssa. Kaksikosta oli tullut viimeaikoina melkoisen läheisiä. Pian myös Neilikkasydän saapui kaksikon seuraan. Pian he juttelivat kiivaasti kolmestaan ja heidän iloiset äänensä raikuivat leirissä, kun he puhuivat innoissaan keskenään.
Lepakkohuuto käänsi kuitenkin katseensa ja lähti tassuttamaan kohti sotureiden pesää. Hän huomioi leirissä olevat kissat tarkoin. Lainetassu, johon Lepakkohuudolla ei ollut mitään kamalan suurta mielipidettä paitsi se, että hän ajatteli itsestään aivan liikoja vain siksi, että oli päällikön oppilas.
Tummanharmaa kolli ei kuitenkaan jäänyt ajattelemaan sitä vaan tassutti sisään pesään. Hän huomasi siellä muita sotureita hyvän määrän. Pesässä oli muun muassa Syöksyaskel, Tattihalla, Pikkukaaos, Latvaruusu sekä Kärppämyrsky. Soturit tuskin puhuivat keskenään. Pari heistä nyökkäsi hiljaiset tervehdykset Lepakkohuudolle, kun hän saapui sisään pesään. Kolli nyökkäsi takaisin ja meni omille makuualusilleen.

Lepakkohuuto odotti leirin sisäänkäynnin sivussa partiota. Hän oli kyyryssä piilossa odottamassa, että he saapuisivat takaisin leiriin.
Koko aamun kollin oli tehnyt mieli tehdä jekkuja Rosmariinikynnelle. Naaras oli kuitenkin lähtenyt partioon, joka oli pilannut hänen suunnitelmansa.
Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Lepakkohuuto oli iloinen siitä, että hän oli pienikokoinen. Hän saattoi piilotella hyvin pienen kulmauksen takana, kun hänen pientä kehoaan ei siitä niin helposti huomaisi.
Lepakkohuuto jännittyi, kun yhtäkkiä sisäänkäynniltä alkoi kuulua ääniä. Hän odotti innoissaan häntäänsä maata pitkin viuhtoen, että partio saapuisi sisään. Hän pääsisi säikäyttäämään Rosmariinikynnen. Hänen ilmeensä tulisi varmasti olemaan näkemisen arvoinen.
Pian ensimmäiset partion jäsenet ilmestyivät näkyviin. Tummanharmaa kolli katsoi silmät kimmeltäen, kun kissa toisensa perään saapui sisään leiriin. Pian hän tunnisti Rosmariinikynnen, joka asteli pahaa aavistamattomana sisään leiriin. Lepakkohuuto keräsi takatassuihinsa ensin voimaa ja ponnisti sitten naaraan eteen. Tabbykuvioinen naaras rääkäisi säikähtäneenä.
Lepakkohuut purskahti nauruun ja pian Rosmariinikynsi tömähti hänen päällensä painaen häntä selälleen maahan. Kolli ei vieläkään saattanut lopettaa nauramista.
“Olisitpa… Olisitpa nähnyt… naamasi”, kolli nauroi. Naaras katsoi häntä ensin äreästi, mutta sitten hänen ilmeensä alkoi pehmetä.
“Et varmasti pääse pälkähästä ilman kostoa. Odota vain”, hän sanoi, kun nousi pois kollin päältä ja lähti sitten suuntaamaan kohti sotureiden pesää. Kolli vain pudisteli päätään hitaasti virne kasvoillaan.
Hän meni tuoresaaliskasalle, otti sieltä itselleen hiiren ja alkoi sitten mutustamaan sitä onnellisesti. Hän kehräsi itsekseen ajatellessaan Rosmariinikynnen säikähtänyttä ilmettä ja yritti saadaitsensä rauhoittumaan.
Kun kolli oli syönyt, hän lähti Rosmariinikynnen perään sotureiden pesään. Hän työnsi päänsä sisään ja näki naaraan käpertyneen makuualusilleen ja näytti nukahtaneen. Lepakkohuuto hymyili kevyesti. Naaras näytti aika suloiselta. Hän kuitenkin pudisteli päätään. Ei hänen sillä tavoin kuulunut ajatella.
Lepakkohuuto meni omalle makuusijalleen, asettui makaamaan ja pomppasi sitten ylös kivusta rääkäisten. Rosmariinikynsi ponnahti heti pystyyn nauraen. Lepakkohuuto kääntyi katsomaan makuusijaansa ja huomasi siellä pari pientä ja terävää kiveä. Hän murahti ärtyneenä, mutta hänen huvittuneena väpättävät viiksensä paljastivat hänenkin huvittuneisuutensa.
“Senkin riiviö! Mutta taidamme olla nyt sujut”, kolli naukui ja meni tökkimään Rosmariinikynttä etutassuillaan. Naaras murahti, nauroi ja alkoi tökkiä takaisin.
“Senkin jäniksenpapana!” naaras nauroi.
“Ketä sinä oikein kutsut jäniksenpapanaksi?!” Lepakkohuuto naurahti ja loikkasi naaraan päälle nauraen.
Hetken ajan soturi kaksikko sekoili siinä nauraen, kunnes he vetäytyivät kauemmas toisistaan ja menivät molemmat omille makuusijoilleen rauhoittumaan - Lepakkohuuto tietysti otti pikkukivet sieltä ensiksi pois. Hän hymyili ja laski päänsä tassujensa päälle hymyillen itsekseen. He olivat olleet ehkä kovin pentumaisia, mutta mitä väliä sillä oli? Heillä oli hauskaa. Hän hymyili vielä hetken ja sulki sitten silmänsä nukahtaen.

Eloklaanilaiset olivat mielestäni varsin mielenkiintoisia kissoja. Ei kauaakaan sitten he olivat olleet vielä Kuolonklaanin vallan alla ja heidän päällikkönsä ja parantajansa olivat olleet panttivankeina meidän reviirillämme. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt luhistua kasaan kuin huonosti kaivettu tunneli, mutta jollakin ilveellä klaani oli yhä pystyssä kovista koettelemuksista ja menetyksistä huolimatta. He olivat kuin nuoria pajuja, jotka taipuivat, mutta eivät katkenneet.
Inho taisi olla molemmin puolista. Sekä eloklaanilaiset että kuolonklaanilaiset pörhistelivät toisiaan mulkoillessaan karvojaan. Kaikki paitsi tämä yksi kolli, joka näytti erehdyttävästi Eloklaanin päälliköltä. Kollin vihreissä silmissä oli vaikeasti tulkittava katse, mutta vihamieliseksi sitä ei olisi missään nimessä voinut kuvata. Olisin halunnut tietää, mitä kissan pään sisällä liikkui, kun hän katseli meitä.
“Hoidetaan merkkaus loppuun ja jatketaan sitten matkaa”, häntäänsä nytkyttelevä Pikiturkki kääntyi murahtamaan meille. Naaras ei suonut eloklaanilaisille enää silmäystäkään.
Me tottelimme ja siirryimme uusimaan hajumerkkejä rajan tuntumaan. Eloklaanilaiset jatkoivat omia puuhiaan omalla puolellaan, mutta huomasin heidän vilkuilevan meidän suuntaamme varautuneesti, aivan kuin ollakseen varmoja siitä, ettemme yrittäisi mitään. Samanlaista käytöstä oli havaittavissa myös omissa klaanitovereissani. Lepakkohuuto oli merkkaamassa erästä nuorta puuta, ja koko sen ajan vähintään toinen hänen korvistaan oli suunnattuna eloklaanilaisia päin. Minä hoidin oman vastuualueeni nopeasti pois alta ja siirryin sen jälkeen edemmäksi liikkuneen Pikiturkin perään.
Lopulta kaikki merkit oli saatu uusittua ja partio lähti jatkamaan matkaa sovittua reittiä pitkin. Vilkaisin vielä lapani yli rajalle. Näin valkoisen kollin katsovan meidän peräämme vihreillä silmillään.

Loikoilen raukeana soturien pesässä, olin päässyt vähän aikaa sitten parantajien pesältä pois. Minä en ollut vielä pyytänyt hiljaisuusvarjolta anteeksi hiirenaivoisuuttani.. Pyytäisin sitä tänään anteeksi, en voi antaa kollin uskoa että vihaisin häntä. Nousin siis seisomaan valmiina etsimään kollin. Tassutin ulos soturien pesästä mutta ennenkuin ehdin lähteä etsimään hiljaisuusvarjoa syöksyaskel tuki tieni.
"Hei kamomillapyörre! Minulla on tärkeää asiaa johon sinun pitää vastata nyt", kolli maukuu. Mikä saattoi olla niin tärkeää?
"Hyvä on, mitä asiaa sinulla on?" tuhahdan. Kolli kehräsi ja saatteli minut kauemmas muista sotureista, lopulta päädyimme hiljaiseen paikaan leirin nurkassa, näin sieltä hiljaisuusvarjon aamuraidan Kanssa, hän varmaan juttusteli ystävänsä kanssa. Toivottavasti syöksyaskelleen asialla ei kestäisi kauan.
"Kamomillapyörre, minä kysyn nyt haluatko tulla kumppanikseni? Sinulla on mahdollisuus olla parhaan soturin kumppani tai etsiä jonkun surkimuksen kumppaniksesi kuten vaikka hiljaisuusvarjon" kolli maukuu. Oliko kolli täysi hiirenaivo? Kolli oli pelastanut minut maahan putoamisesta.. Mutta ei se kertonut kannataisiko minun olla hänen kumppaninsa! Työnnän kyntteni lumeen tiesin että typerys ei antaisi minun mennä mihinkään jollen ensin vastaa tämän kysymykseen. Minulla siis ei olisi valinnanvaraa, minun pitäisi kuin vastata.
"Voin kyllä olla kumppanisi, tämä tuli kuitenkin hyvin aikaisin, en olettanut että tekisit sen.. Näin? Mutta todellakin haluan olla kumppanis!" kehrään. Syöksyaskel kehrää iloisena.
"Vihdoinkin sain hänet yksin minulle.." kuulin kollin mutisevan epäselvästi mutta sain kuitenkin selvää tämän sanoista joita kolli ei selvästikkään ollut tarkoitanut minun kuultavakseni.
*mitä hän tuolla tarkoittaa..? Yksin minun.. Miksi hän niin sanoi? En ole kenenkään*, ajattelin.
"Noo.. Saanko mennä nyt?" kysyn.
"Ai mitä sanoit?" kolli kysyi vähän poissaolevan näköisenä. "Ai joo saat" kolli lisäsi.
"Minun itseni täytyy mennä rajapartioon joten nähdään kamomillapyörre!" kolli maukui vielä ennenkuin lähti matkoihinsa. Aloin heti kollin lähdettyä epäillä että olin tehnyt suuren virheen suostuessani tuon kumppaniksi. Siirsin kuitenkin huolen taka-alalle ja tassutan hiljaisuusvarjoa kohti.
"Hiljaisuusvarjo!” huudahdan tälle saadakseni tämän huomion. Nostin sitten toisen etukäpäläni ilmaan ja heiluttelin sitä hetken ilmassa kuin tervehdykseksi.
“Hei Kamomillapyörre!” Hiljaisuusvarjo vastasi nopeasti. “Näytät hyvältä tänään!” kolli vielä lisäsi. Kollin sanat saivat minut hetksessä hämmenyksiin. Vilkaisin nopeasti turkiani se oli takkussa sillä en ollut ehtinyt sukia sitä. Kolli taisi vain heittää vain jonkun kehun mikä tuli mieleen. Jäin hetkeksi seisomaan paikkalleni jota en keskeyttäisi aamuraidan ja hiljaisuusvarjon juttua.
“Hei! Hänellä on jo Syöksyaskel, ei hän minua tarvitse!” kuulin yllätäen kollin sanat jotka viilsivät sydäntäni. Hän oli osunnut liian lähelle totuutta! En minä häntä ollut valinnut koska en halunnut hiljaisuusvarjoa vaan koska epäilin että hän ei olisi päästänyt minua pois jollen olisi vastannut myöntävästi! Yllätäen kaikki epäilykset syöksyaskeeleesta tulivat sekoittaamaan ajatuksiani. Hiljaisuusvarjo hyvästeli nopeasti aamuraidan ja tämä siirtyi sitten vähän matkan päähän istumaan ja sukimaan turkiaan. Karvani nousivat hitusen pystyyn mutta silotin ne nopeasti. Tassutan lähemmäs kollia.
"Hei, hiljaisuusvarjo anteeksi sanani parantajan pesällä" pahoittelen. "Saanhan anteeksi typeryyteni?" lisään toiveikkaana. Hiljaisuusvarjo käänsi katseensa minua kohden.
"Saat kyllä anteeksi mutta-" kolli aloitti mutta loput meni minulta täysin ohi. Mutta mitä?
"Anteeksi.. En kuullut voisitko toistaa" pahoittelen. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi toisti sanansa.
"Saat kyllä anteeksi mutta teen nyt selväksi että minun ja aamuraidan välillä ei ole mitään muuta kuin ystävyyttä" hiljaisuusvarjo toisti.
"Tiedän, olen pahoillani siitä että väitin teidän välilläne olevan jotain.. Anteeksi" mauun.
"Sanoin jo saat anteeksi" hiljaisuusvarjo moukuu.
"Kiitos.." mauun hymyillen kiitolisena kollille.
"Jätän sinut nyt rauhaan hiljaisuusvarjo", mauun ja peräänyn kollin luota pois. Käännyn nopeasti ympäri ja loikin nopeasti pois. Tassutan kohti soturien pesää ja työnnyn sisään. Käperyn makuualusilleni ja lasken kuononi etukäpälien päälle ja suljen silmäni ja torkahdan.

Tunsin kuinka joku tökki minua. Tuhahdin ja aukaisin silmäni. Näin edessäni syöksyaskelleen. Miksi kolli oli herättänyt minut?
"Heräsithän viimein" kolli tuhahtaa. "Sinut ja minut on määrätty saalistuspartioon kärppämyrskyn, tämän oppilaan ja pikkukaaoksen kanssa" kolli kehrää. Miksi minut oli määrätty kollin kanssa samaan partioon? En halunnut olla juuri nyt tekemisissä kollin kanssa. Nousin kuitenkin vastahakoisesti pystyyn ja seurasin kollia ulos pesästä ja mainitujen kissojen luo. Tassutimme ulos leiristä ja syöksyaskel oli Vetänyt minut lähes Kiinni tämän turkiin ja piti minut siinä lähettyvillä aivan koko partion ajan tassutamassa, paitsi silloin kun meidän piti merkitä hajumerkki rajaa. Eloklaanilaisia ei ollut tullut yli, ja heidän hajustaan päätellen rajalla oli juuri äskettäin ollut eloklaanin partio. Mutta ei sen väliä. Miksi olisi? Lähdimme sitten tassutamaan takaisin leiriin ja syöksyaskel veti minut taas kiinni tämän turkiin. Mutta heti leiriin päästyämme sain kollin irottamaan otteensa ja loikin matkoihini. Huomasin yllättäen leppävarjon ja tassutan isäni luo kehräten.
"Hei! Miten menee isä?" kehrään leppävarjolle. Leppävarjo käänsi katseensa minuun.
"Voi kamomillapyörre! Loistavasti!" isä kehräsi. Istuudun maahan ja kietaisin häntäni käpälieni päälle. En ollut hetkeen puhunut isäni kanssa.
"Sepä hyvä", kehrään. Heti sen sanottuani henkäystähti kutsui klaanin koolle. Käännyn tätä kohti ja lähden tassutaaman isä perässäni lähemmäs päälikköä. Istuuduttuani isän vierelle eturiviin ja rosmariinikynnen tultua leppävarjon toiselle puolelle.
"Tuskin kovinkaan moni teistä on unohtanut sitä, että riveissämme elelee tyytyväisenä petturi, joka tuhosi suunnitelmamme ja vapautti eloklaanilaiset panttivankimme. On ilo ja kunnia kertoa, että olen viimein saanut petturin kiinni. Kuten olen sanonut: jos käännyt klaaniasi vastaan, vastaat siitä hengelläsi" henkäystähti aloitti kokouksen. Kukakohan se petturi oli?
"Leppävarjo", päällikkö lausui kylmällä äänellä ja käänsi katseensa kohti isääni. Sydäntäni viilsi, ei isäni voinut olla petturi! Ei ei! Ei! En voinut menettää häntäkin! Minulta meni seuraavat henkäystähden sanat sivusuun mutta ajatukseni kirkastuivat kuullessani isäni sanat.
"Ei, ei, tässä on käynyt väärinkäsitys! Enhän minä ole petturi!" isä puolusteli silmät suurina. Sydämeni tuntui ratkeavan. Tiesin että isä oli mennyttä.. Vaikka isä mitä tekisi henkäystähti veisi hänet minulta.. Ensin emo.. Sitten tulisielu... Ja nyt leppävarjo! Aikooko henkäystähti viedä vielä loputkin minulle tärkeät kissat?? Isä nousi vastahakoisen näköisenä seisomaan ja lähti tassutamaan kohti päällikköä.
*EI! ÄLÄ! ÄLÄ! EIIIII!! ÄLÄ JÄTÄ MEITÄ! ISÄ... EN VOI MENETTÄÄ SINUAKIN!* huusin mielessäni ja purskahdin itkuun.
"Ole kiltti, älä tee tätä. Minä vannon kautta Pimeyden Metsän, että olen syytön!" isä anoi vielä hengessä säästämiseksi ääni väristen, kun hän oli päässyt Henkäystähden eteen... Miksi... Miksi..? Isä ei voinut olla petturi.. Ei vain voinut! Henkäystähti vie minulta aivan KAIKEN!
“Jätä selitykset esi-isillemme”, päälikkö maukui tunteetomalla äänellä. Ei EI! tiesin että päälikkö aikoisi tehdä syöksyn isäni kurkuun. Suljin silmäni sydän syrjällään kiinni en halunnut nähdä kun leppävarjo kuulin isäni anovan päällikköä lopettamaan, mutta turhaan... Ei kolli lopetta. Lopulta kun aukaisin silmäni näin isäni maassa makaamassa ja tämä oli lakannut liikkumasta ja siirtynyt esi-isien metsästysmaille. Kolli makasi liikkumattomana Henkäystähden jalkojen juuressa silmät ammollaan. Päällikkö tönäisi kollia käpälällään kerran lapaan, kunnes käänsi sille selkänsä. Minun olisi tehnyt mieli juosta isän luo hyvästelemään mutta tiesin että minun ei annettaisi tehdä niin. Sydän särkyneenä kuuntelin henkäystähden sanat.
"Sähkötuho, Lehtituuli ja Lammikkoloikka: viekää petturin ruumis klaanin rajan ulkopuolelle. Me emme hautaa pettureita klaanimme rajojen sisäpuolelle", Henkäystähti murahti. Silmäni täytyivät kyyneleistä. Henkäystähti ilmoitti kokouksen loppuneen. Tassutan soturien pesään ja heti päästyäni maakualusille lysähdän siihen makaamaan ja työnnän naamani käpälieni väliin ja itken, enkä voi lopettaa itkemistä. Lopulta kuitenkin nousen itkuisena jaloilleni ja tassutan mieli maassa ulos pesästä. Tassutan sydän syrjällään kohti hiljaisuusvarjoa tarvitsin nyt tältä lohtua. Istuudun ystäväni eteen ja laskeudun vielä maahan makaamaan ja nyyhkyttämään isän perään. Mutta lopulta kuitenkin rauhoitun vähän jota voin puhua hiljaisuusvarjon kanssa. Katson tätä sydän syrjällään ja silmät suurina ja itkuisina.
"Hiljaisuusvarjo.. Minä tarvitsen sinua.. Minä tarvitsen sinua.." mauun sydän syrjäällään ensimmäiset sanat mitkä tulivat mieleeni.
"En vain voi sulattaa isän menestystä -emon ja tulisielun menetyksen lisäksi.. Yksin" mauun silmät sumuisina ja itkuisina.
*henkäystähti on vienyt minulta niin paljon... Ja tulee varmasti viemään kaiken muunkin minulta*, ajattelen murheissani. Miksi henkäystähti oli niin julma?
//hiljune? :(

"Et voi rangaista muita omista virheistäsi. Oli sinun virheesi alun alkaen poistua Lehtikuusilaaksosta. Sinä ja sinun tekosi ovat syypäitä sille, että jaarittelemme tässä edelleenkin ja jäämme takuulla ilman saalista. Mene takaisin omalle metsästysalueellesi tai vien tämän asian eteenpäin", Lätäkkölempi esitti tiukan varoituksen, mutta piti ilmeensä ja äänensä rauhallisena. Hilleripilvi siristi epäilevästi silmiään. Kolli tuntui kuitenkin tulevan äkkiä järkiinsä, sillä hän pyöräytti silmiään.
"No, selitä itse sitten Henkäystähdelle, miksi me molemmat jäimme ilman tuoresaalista", ruskeaturkkinen kolli tokaisi.
"Ilomielin", Lätäkkölempi vastasi ja jäi katselemaan, miten nuorempi kolli käveli pois paikalta. Lätäkkölempi oli ärsyyntynyt, vaikka hänen ulkokuorensa olikin tyyni. Hän ei pitänyt siitä, miten Hilleripilvi ajatteli ja näki koko tilanteen. Jotkut soturit uskoivat voivansa tehdä mitä itse halusivat ajattelematta lainkaan klaanin etua saati sitten muita sotureita.

Saalistuspartio meni niin pieleen kuin vain saattoi. Hilleripilven poistumisen jälkeen harmaaturkkinen soturi ei löytänyt yhtäkään saalista ja joutui palata muiden luokse tyhjin tassuin. Samoin kävi Hilleripilvelle, kollikaan ei ollut saanut kiinni yhden yhtä saalista. Lätäkkölempi tunsi nuoren soturin pistävän katseen niskassaan, kun he kävelivät partion kanssa kohti Kuolonklaanin leiriä. Leiriin päästyään Lätäkkölempi erkani välittömästi muusta partiosta, joka jatkoi matkaansa tuoresaaliskasalle jättääkseen saaliinsa kasaan. Lätäkkölempi ei ollut nälkäinen, joten hän päätti jättää ruokailun myöhemmälle. Naaraan katse kääntyi parantajan pesän suuntaan, jossa hän tiesi oppilaansa Tuiskutassun majailevan toistaiseksi. Naaras oli menettänyt toisen silmänsä, kun kuraverinen soturi, Tulisielu oli käynyt tämän kimppuun. Henkäystähti oli näyttänyt klaanille, miten kurittomien kuraveristen käy, kun päällikkö oli teloittanut soturin koko klaanin silmien alla. Lätäkkölempi ei tuntenut sääliä sellaista kissaa kohtaan, joka oli kuraverinen ja kävi kaiken lisäksi klaanitoverinsa päälle ilman pätevää syytä. Tulisielu oli ansainnut kohtalonsa.
Tabbykuvioinen soturi suuntasi rauhallisin askelin kohti parantajan pesää. Jo pesän sisäänkäynnillä naaraan nenään tulvahti yrttien kitkerät tuoksut. Hän nyrpisti nenäänsä, mutta astui inhottavista hajuista huolimatta sisään. Soturi joutui hetken aikaa totuttelemaan pesän hämäryyteen. Hän silmäili sairasaukiota ja tunnisti vaivatta mustaturkkisen Tuiskutassun. Oppilas lepäsi silmät kiinni sammalvuoteellaan, joten Lätäkkölempi lähestyi tätä rauhallisesti kävellen.
"Hei", naaras tervehti nukkuvaa oppilastaan, joka avasi hitaasti silmänsä, "tulin vain katsomaan, miten sinä voit."
Tuiskutassu katsoi mestariaan silmiään räpytellen.
"Onko Hehkuaskel antanut mitään arviota sille, miten kauan joudut vielä olemaan täällä? On harmi, että jäät niin paljon jälkeen koulutuksessa tämän vuoksi", Lätäkkölempi naukui. Häntä harmitti itseäänkin, että juuri hänen oppilaansa oli joutunut tällaiseen tilanteeseen. Vaikkei vika ollutkaan Tuiskutassun tai Lätäkkölemmen, naaraasta tuntui pahalta, että hänen oppilaansa nimitettäisiin todennäköisesti myöhemmin soturiksi kuin hänen pentuetoverinsa.

//Tuisku?

AUROORA
Lampiväre: 5kp -
Pimentovarjo: 7kp -
= 12KP

ELANDRA
Jääviilto: 74kp! -

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 4kp -

KÄÄRMIS
Hiljaisuusvarjo: 47kp! -

SAAGA
Särötassu: 4kp -
Rosmariinikynsi: 9kp -
= 13KP

Seisoin isän vieressä raivoisa ilme naamallani. Tämä ei ollut oikein! Henkäystähti aikoi telottaa Leppävarjon, minun isäni. Hän ei saisi tehdä niin! Ei missään nimessä. Korvissani kohisi ja sydämeni löi todella kovaa. Ei ollut kulunut ihan kauhean pitkää aikaa Tulisielun teloituksesta ja nyt tämä. Seurasin kauhuissani, kun Leppävarjo koitti puolustella mutta turhaan. Päällikkö ei antanut armoa ja pian homma oli hoidettu. Katselin isän kurkkuun tehdystä haavasta pulppuavaa verta. Henkäystähti oli todella tappanut hänetkin. Hän oli tappanut emoni ja nyt vielä isänikin. Tuijotin edelleen Leppävarjon ruumista, kun leiri ympärilläni alkoi jo liikkua. Asioita tapahtui ja isän ruumis vietiin leirin keskeltä. Tunsin edelleen kosketuksen, jonka isä oli minulle antanut ennen Henkäystähden eteen astumista. Minusta tuntui todella turtuneelta. En tuntenut mitään muuta kuin sisälläni velloavan vihan. Seisoin aukion keskellä niin kauan kunnes Kärppämyrsky tuli ja talutti minut pois siitä. Jäimme aukion laidalle yhdessä mutta emme puhuneet. Tuntui kuin olisimme kilpailleet siitä kumpi pystyi olla kauemmin hiljaa.
“Voimme olla näin hiljaa kilpaa keskenämme, jos se sopii sinulle paremmin mutta otan osaa. Voin kuunnella huoliasi, jos tuntuu siltä”, Kärppämyrsky loi ajatukseni niiksi sanoiksi, joita en itse olisi millään saanut ulos suusta. Pudistelin päätäni ja tiputtauduin kyyryyn. Sydäntäni ja keuhkojani puristi.

Heräsin uuteen aamuun seuraavana päivänä ja ensimmäinen ajatukseni oli heti, että isä ei heräisi tähän aamuun. Sydäntäni särki ja kyyneleet kihosivat silmiini mutta räpyttelin ne pois. Hän oli nyt emon luona. Pidin siitä ajatuksesta kiinni ja päästin muut menemään. Nousin pesästä ja raahauduin ulos. Liityin jonkun partion mukaan.

En edes kunnolla tiedostanut ketä partiossa oli. Matkustin vain eteenpäin laahaten jalkojani lumihangessa. Aurinko tunkeutui puiden välistä ja sokaisi minut. Aamuraita tökkäsi minua hännällään kylkeeni. Säikähdin sitä hiukan. Tajusin, että käännyimme toiselle polulle.
“Miten voit?” hän kysyi lempeästi. Käännyimme takasin leiriä kohti. Olin suorastaan helpottunut, koska halusin vain levätä hetken. Ajatukset saivat pääni sauhuamaan oikein kunnolla.
“Ihan hyvin, kiitos. Parempi koittaa ajatella jotain muuta kuin viime päivää, tiedäthän”, naurahdin ja kiihdytin askellustani. Jätin puolet partiosta jälkeeni. Seurasin Virtaviimaa nyt enkä Tattihallaa. Mieluummin olin puhumatta, ehkä Aamuraita ymmärtäisi. Leiriin päästessämme Virtaviima pysähtyi äkisti ja törmäsin hänen takamukseensa vahingossa aika lujaa.
“Katso mihin astut, hiirenaivo”, naaras murahti ärsyyntyneenä. Jokin sisälläni napsahti ja kaikki viha, jonka olin edellispäivän tapahtumista paaduttanut sisälleni leimusi taas täydellä liekillä sisälläni.
“Varoittaisit itse ennen kuin pysähdyt. Oma vikasi, jos joku törmää sinuun”, ärähdin takaisin silmät vihaa leiskuen. En sietänyt, kun minulle oltiin epäreiluja. Se oli niin ilkeää!
//Virta?