Olin nauttinut omasta rauhastani leirin pääaukiolla, kun huomasin Loskalauhan lähestyvän minua. Olin jopa hieman harmissani ja ärsyyntynyt, kun huomasin mustaturkkisen nuoren kollin tulevan juttelemaan minulle. Hän avasi keskustelun tervehtimällä, jonka jälkeen hän kysyi miten minulla ja tyttärilläni meni. Lampiväre, Lammikkoloikka ja Lätäkkölempi olivat palanneet muiden mukana takaisin Kuolonklaaniin Eloklaanista jo kuita sitten. Kaikesta päätellen Loskalauha ei ollut vaihtanut kuulumisia itseään hieman vanhempien sotureiden kanssa, kun tämä ei ollut tietoinen siitä, miten he olivat kotiutuneet. Mutta toisaalta, en ollut minäkään. Lammikkoloikka oli ainoa pennuistani, jonka kanssa olin edes viime aikoina keskustellut. Varissulka edelleen kiukutteli, enkä tätä nykyä vaivautunut edes laskemaan kollia pojakseni. Jos hän todella inhosi minua niin paljon, ettei halunnut olla kanssani tekemisissä, niin ongelma oli hänen, ei minun. Olin tehnyt kaikkeni hänen eteensä ja hän kiitti minua siitä tällä tavalla, joten hän oli omillaan.
"Hyvin", vastasin lyhytsanaisesti entiselle oppilaalleni. "Mutta jos tahdot tietää mitä tyttärilleni kuuluu, on sinun kysyttävä sitä heiltä itseltään. Kenties sinun pitäisikin tutustua heihin paremmin, eikä olla täällä juttelemassa minun kanssani. Tiedät kai, että klaani tarvitsee uusia jäseniä, kun Pimeyden Metsä ei ole suonut uusia pentujakaan sitten lehtisateen."

//Loska?

Lätäkkölempi nyökytteli päätään.
"Oli suuri kunnia saada niin iso tehtävä isältä", naaras naukui rauhallisella äänellä ja viittasi heidän tehtäväänsä Eloklaanin vartijoina, "mutta kieltämättä kotona oleminen on ollut mukavaa. Toki siihen meni hetki totutella, ettei meidän täytynytkään enää tarkkailla muita taukoamatta. Olen yrittänyt keskittyä itseeni ja itseni kehittämiseen. On hyvä kehittää omia heikkouksiaan, jotta pärjää elämässä paremmin."
Lätäkkölempi vilkaisi sisartaan, joka vuorostaan nyökytteli hitaasti päätään.
"Se kuulostaa ihan hyvältä", Lampiväre tokaisi ja väläytti sisarelleen hymyn.
"Niinpä. Oletko sinä ajatellut, että yrittäisi kehittää esimerkiksi taistelutaitojasi? Siitä voisi olla hyötyä, jos klaanit ajautuvat uudelleen sotaan tai joku petoeläin käy kimppuun kesken partion", Lätäkkölempi naukui mietteliäänä. Hän tiesi, ettei hänen sisarensa ollut edes keskivertotason taistelija, joten Lampiväreen olisi ollut hyvä panostaa enemmän heikkouksiinsa.
"Luuletko sinä, että uusi sota olisi tulossa?" Lampiväre kysyi ja siristi silmiään. Lätäkkölempi kohautti lapojaan.
"Minä luulen, että se tulee vielä joskus. Isä inhoaa eloklaanilaisia. Miten sinä luulet, että hän voisi lopun ikäänsä elää sovussa vihollistensa kanssa?" Lätäkkölempi kysyi, mutta jatkoi ennen kuin Lampiväre ehti vastata, "mutta se ei ollut se pointti, vaan kysyin sinulta aivan muuta."

//Lampi?

Lepakkohuuto nyökkäsi, kun Hilleripilvi ehdotti tapaa saalistaa fasaanin. Hänelle suunnitelma siitä, että toinen soturi säiköyttäisi fasaanin häntä kohden ja hän nappaisi sen kuulosti hyvältä. Hän ajatteli jo mielissään muiden kissojen ilmeitä, kun he kantaisivat sen sisälle leiriin yhdessä. Siitä ainakin riittäisi heille syötävää hetkeksi.
“Lähdetään. Parempi pistää vauhtia, ennen kuin se fasaani päättää lähteä jonnekin, mistä emme sitä enää pääse nappaamaan”, tummanharmaa kolli naukaisi ja lähti seuraamaan Hilleripilveä, jonka hän antoi jäljittää fasaanin.
Hetken päästä Hilleripilvi pysähtyi ja nyökkäsi kohti läheistä pientä aukeaa. Lepakkohuuto tassutti varovasti kollin vierelle katsoen suuntaan, johon kolli oli viitannut. Siellä hän näki sen fasaanin. Hän vilkaisi Hilleripilveen, joka vilkaisi häneen.
“Lähden kiertämään sen taakse, joten ole valmiina”, kolli ilmoitti. Lepakkohuuto nyökkäsi ja asettui valmiiksi. Jos mikään menisi pieleen, - toivon mukaan kuitenkaan ei - tummanharmaa kolli olisi valmis syöksymään linnun perään. Kuitenkin sen suuri koko ja terävät kynnet ja nokka saivat kollin hieman hermostuneeksi - vaikka ei hän sitä koskaan olisi suostunut myöntämään.
Lepakkohuuto jännitti lihaksensa, kun huomasi Hilleripilven asettuneen valmiuteen ja antoi merkin, että oli valmis aloittamaan. Lepakkohuuto antoi hänkin merkin valmiudesta. Hän katsoi tarkkaan, kun Hilleripilvi päästi kovaäänistä ulinaa ja rynnisti lintua kohti. Aluksi se näytti harkitsevan hyökkäystä, mutta kurvasi sitten kauemmas kollista kohti piilossa kyyhöttävää Lepakkohuutoa.
Lepakkohuuto iski kyntensä suureen lintuun, kun se tuli vauhkoontuneena tarpeeksi lähelle. Se kuitenkin räpytteli siipiään ja heilutteli jalkojaan uhkaavasti. Se onnistui repimään hieman karvaa kollin kyljestä ja nokkimaan hänen tassuaan ikävästi. Kuitenkin vastustelusta huolimatta kolli onnistui lopulta tappamaan linnun niin, että sen liikkeet heikentyivät ja lopulta loppuivat täysin. Hän sihahti vielä linnun kuolleelle ruumiille ja alkoi nuolla nokittua ja veristä tassuaan. Se oli onnistunut saamaan haavoja kollin etutassuun ja haavoja kirveli suunnattomasti.

//Hilleri?

Makoilin sammalpedillä ja liikutelin kokeeksi vähän tassuani. Saisin mennä jo piakkoin takaisin pentutarhaan. Nousin Hitaanloisesti istumaan ja odotin lupaa lähteä takaisin pentutarhaan. Huomsin yllätäen sumutuulen ja päätin kysyä asiaa.
"Saanko mennä nyt takaisin pentutarhaan?", kehräsin kysyvästi. Sumutuuli katseli minua hymyillen.
"Saat mennä kunhan et rasita sitä hetkeen", sumutuuli myöntyi. Hihkaisin innokaasti ilosta ja laskeuduin sammalpediltä alas ja tassutin ulos pesästä ylpeänä. Tassutin kohti pentutarhaa ja sisälle päästyäni tassutin sammalpedille jonka jaoin pentuetoverieni kanssa, he kyllä taisivat olla jossain pesän ulkopuolella mutta minä halusin nyt nukkua joten käperyin maakualusilleni ja torkahdin oitis ja nukahdin.

Heräsin taas siinä pimeähkössä ja sumuisessa metsässä jossa syöksyaskel oli hyökkänyt kimpuuni. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin oitis edessäni kaikki kissat joiden kanssa olin läheinen ja joiden kanssa olin muutenkin puhunut. Kaikkien katseessa oli hullu katse ja jokaisella oli kynnet esillä tosin syöksyaskeleen turkki olikin jo veressä.. Se varmaan oli jäänyt viime yöltä minun vereni.. Kaikki kissat loikkivat päälleni näykien purien ja raapien kunnes he olivat nylkeneet minut yhteis voimin. Räpäytin silmäni peloissani auki ja päästin kovan uikutus äänen, onneksi pentutarhassa ei ollut ketään kuulemassa sitä.
*miksi.. Miksi..! Miksi näen nukkuesani unta missä kissoja joiden kanssa olen koskaan ikänäni juttustelut -tai ensimäisessä ainoastaan syöksyaskel. Hyökäävät kimpuuni ja tappavat minut?! Seuraavan kerran varmaan kaikki klaanin kissat tulevat ja tapavat minut!* kysyin hiljaa mielessäni sydän kurkussa ja itkuisena.

//joku saa tulla seuraa :D

Hiljaisuustassu tassutteli Aamuraidan vierelle. Hänet oli määrätty aamupartioon ja naaras sattui olemaan samassa partiossa. Se kelpasi valkoruskealle kollille hyvin. Aamuraita vaikutti hänestä ihan mukavalta kissalta.
“Huomenta Aamuraita!” kolli tervehti soturia kunnioittavasti ja nyökkäsi tälle. Aamuraita hymyili hänelle.
“Hyvää huomenta Hiljaisuustassu! Kuinka koulutuksesi on sujunut?” musta naaras kysyi.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Miten sinulla on mennyt, näin ihan yleisesti?”
“Minullakin on mennyt hyvin.”
“Mukava kuulla-” Hiljaisuustassu ei kerennyt jatkaa, kun hänen mestarinsa Lehtituuli saapui kaksikon luokse.
“Lähdetään. Matotaisto ei ole vielä täällä, mutta saa ottaa meidät kiinni. Omapahan on vikansa, kun on niin hidas”, naaras naukui ja lähti johtamaan oppilastaan ja Aamuraitaa ulos leiristä. Hiljaisuustassu pysytteli edelleen Aamuraidan vierellä.
“Lehtituuli on aina tällainen äkäpussi”, hän tuhahti hiljaa Aamuraidalle. Naaras vilkaisi häneen pieni huvittunut hymy naamallaan.
“Et saisi puhua noin mestaristasi”, hän naukaisi katsoen eteenpäin. Hiljaisuustassu vain puhahti hiljaa.
Hiljaisuus alkoi ympäröidä partiota, kunnes heidän takaansa alkoi kuulua ääniä. Partio pysähtyi ja kolmikko pörhisteli turkkejaan varautuneena. Kuitenkin esiin vain asteli Matotaisto.
“Tulithan sinä! Ihmettelin ajattelitko sittenkin vain jättää väliin”, Lehtituuli tuhahti ja lähti vain jatkamaan matkaa eteenpäin. Hiljaisuustassu töllisteli kollia vielä hetken ja lähti sitten mestarinsa perään Aamuraita edellään.

Hiljaisuustassu näki leirin jo lähenevän. Hän ravisteli tassujaan samalla, kun tepasteli ohuessa lumi ja kuura kerroksessa.
“Minusta oli mukavaa jutella ja partioida kanssasi, Aamuraita”, kollioppilas naukui kohteliaasti. Soturitar hymyili hänelle.
“Sinunkin kanssasi on oikein mukavaa olla”, hän vastasi samalla, kun asteli sisään leiriin. Hiljaisuustassu hymyili. Hän käänsi nyt katseensa muualle ja Aamuraita tassutti pois. Valkoruskea kolli huomasi Kamomillatassun. Tämä jutusteli hieman Syöksytassun kanssa, kunnes soturi tassutteli pois. Hiljaisuustassu tepasteli nopeasti tuoresaaliskasalle, nappasi sieltä oravan ja meni naaraan luokse.
“Hei Kamomillatassu! Saako tähän istua?” kolli kysyi viitaten hännällään naaraan viereen.

//Kamo?

Talustelin muka horjahtelevinani eteenpäin säröpentu selläsäni kunnes pyllähdin maahan ja tunsin kuinka säröpentu liukui närkästyneen oloisena alas selästäni.
"En jaksa enään olla mäyrä.. Siis voin olla yhä mäyrä mutta en jaksa enään kanniskella sinua ympäri leiriä enään yhtäkään kertaa", mauuin. Säröpentu sirristeli silmiään edessäni ja nyökksi sen merkiksi varmaan että voisin olla ihan vain mäyrä.
Ravistelin hetkisen turkkiani niin että se joutui takuun ja aloin murista leikkimielisesti.
"Minä syön sinut!" murahdin leikkimielisesti ja huomasin kuinka jotkut pysähtyivät töllistelemään mutta he varmaan tajusivat että se oli vain leikkiä ja tassutivat ties mihin jatkamaan omia asioitaan. Säröpentu kirkaisi innosta edessäni ja hyppäsi niskaani vinkuen iloisena ja läimmi minua pehmein tassuin selkään kunnes olin kaatuvinani kyljelleen ja käänyin sellälleni niin kolli siirtyi salaman nopeasti pois alta ja alkoi murista leikkimielisesti silmissä loistaen pieni innostuksen pilke joka katosi oitis ja sen tilalle tuli hillitympi innon pilke. käänähdin taas oikein päin, Olin nousemassa pystyyn kun tunsin että säröpentu loikkasi uudestaan päälleni ja alkoi takoa selkääni pehmein tassuin. Huomasin yllätäen kumppanini tattihallan ja silmissäni välähti ilkikurinen pilke, yllätäen tattihalla huomasi meidät ja sitten kolli tassuti kehräten huvituneena minun ja edelleen selkääni takovan säröpennun luo.
"Onko kivaa?" tattihalla uteli naurahtaen. Nyökkäsin kehräten kumppanilleni ja näin silmissäni kuinka meillä kahdella olisi omia pentuja leikkimässä tattihallan kanssa niinkuin säröpentu minun kanssani nyt. Kuitenkin heräsin yllätäen unelmistani ja huomasin että tattihalla oli istuutuutunut maahan ja katseli meitä huvituneena. Tunsin kuinka säröpentu lopetti takomisensa ja hyppäsi pois päältäni. Nousin nopeasti istumaan ja kehräsin. Aloin sukimaan turkkiani pitäen kuitenkin tarkasti ympäristöä silmällä sen varalta että säröpentu tekisi yllätyshyökkäyksen, niin itse asiassa pentu tekikin niin lujaa hän hyppäsi minua päin että menetin tasapainoni ja kaaduin kyljelleni maahan silmissä hölmistynyt katse kun pentu oli saanut minut kaadettua. Tunsin kuinka säröpentu alkoi taas leikkimielisesti kehrämään ja pomppasi päälleni.
"Minä päihitin ison mäyrän", säröpentu miukui ylpeällä äänellä.

//särppä ;D

Katselen sisartani hymyillen ja aloin syömään oravaa kunhan lainepentu oli antanut sitä minulle. Haukasin pari palaa ja aloin pureskella vilkuilen aina välillä parantajien touhuja. Käänsin kuitenkin pääni lopulta enkä enään kääntynyt vilkuilemana parantajien touhuja vaan työnsin puolisyödyn oravan lainepennulle.
"Syö sinä loput", mau'uin hymyillen sisarelleni ja käperyin mahdollisiman mukaavan asentoon liikauttamatakaan venähtänyttä käpälääni. Kun sisareni oli syönyt niin minua haukkotutti syvästi ja pyysin että siskoni menisi pois jota saisin nukkua. Lainepentu nyökkäsi ja tassutti pois. Laskin pääni käpälieni päälle ja nukahdin.

Aikaisin silmäni pimeöhkössä ja sumuisessa metsässä, aloin tassutamaan eteenpäin varuillani. Yhtäkkiä kuulin äänen takaani ja käänähdin säikähtäneenä huomaten edessäni valkoisen kollin ruskeilla raidoilla ja jäänsinisillä silmillä. Tämän kynnet olivat esillä ja silmissä loisti hullu katse. Peräänyin pari askelta silmät viirussa kauhusta ennen kuin hullu katseinen kolli loikkais päiälleni. Tunistin kollin syöksyaskeleeksi juuri ennen kuin kolli hyökkäsi päälleni ja listi minut niin kivuliaasti että olisin voinut vaikka kuolla oikeasti silkasta unen kivusta. Yllätäen tunsin kammalinta kipua siinä venähtänyttä häntääni. Yhtäkkisesti heräsin silkasta pelosta ja vilkuilin ympärilleni vinkaisten pelokaasti mutta kukaan ei onneksi herättänyt. Lopulta minäkin nukahdin uudestaan nähden rauhaisaa unta.
//mahdollisesti joku? ;D

Lepakkohuuto oli paikantanut oravan, jonka myös Hilleripilvi havaitsi maistellessaan ilmaa suu raollaan. Tumma soturi viittoili lyhyehköllä hännällään hänelle merkin jäädä odottamaan paikoilleen, kun tämä itse lähti kiertämään pörröhännän toiselle puolelle vatsa maata viistäen.
Alkuun Hilleripilvi keskittyi käynnissä olevaan saalistustilanteeseen täysin. Sitten häntä alkoi kuitenkin piinata toisen kerran etujalan kyynärpäähän jäänyt sukimaton, multainen kohta. Hän ei mitenkään voinut antaa sen olla, ja niinpä hän päätti luottaa siihen, että hänen saalistustoverinsa osaisi napata oravan yksinään sillä välin, kun hän hoitelisi ikävän kosmeettisen vaivan.
Se oli kuitenkin vain ollut toiveajattelua, sillä hetken päästä Hilleripilven korviin kantautui oravan säikähtänyt vinkaisu ja hän kuuli eläimen lähtevän rynnistämään hädissään häntä kohti. Hän käänsi päätään ja näki juuri parahiksi eläimen saapuvan kohdalleen. Hänen ei tarvinnut kuin vain läimäistä sitä rivakasti käpälällään ja syöksyä heti perään antamaan sille tappopuraisu, ennen kuin se ehti tointua iskusta. Mitä pentujenleikkiä!
Lepakkohuuto hölkytti takaisin hänen luokseen, mutta ei vaikuttanut yhtä innostuneelta hänen onnistumisestaan. Hilleripilvi ei antanut kollin lattean äänensävyn himmentää omaa loistettaan; hän nyt vain oli niin hyvä saalistaja, ja se oli täysin Kaamoskukan ansiota!
Kun toinen kolli ryhtyi haistelemaan ilmaa uudemman kerran saaliin toivossa, Hilleripilvi päätti yrittää auttaa tätä saamaan jotakin kiinni. Hän ei suinkaan halunnut, että soturille jäisi tästä retkestä huono maku suuhun vain koska hän oli niin paljon parempi saalistaja. Sitä paitsi, Hilleripilvi piti Lepakkohuutoa oikein mukavana kissana ja halusi tästäkin syystä pyrkiä vähentämään hankausta heidän välillään. Soturista voisi tulla hänelle joskus oiva liittolainen.
Hilleripilvi uppoutui hetkeksi imemään metsän hajuja. Osa oli niin laimentuneita, ettei niitä kannattanut ruveta edes tutkimaan, mutta hänen nenäänsä kutkutteli yksi tuoreempi tuoksu.
“Jossain lähistöllä on fasaani”, laikukas kolli sihahti hiljaa Lepakkohuudolle, joka vaikutti myös haistaneen saman. “Jos kokeillaan tehdä niin, että minä hiivin sen taakse ja ajan sen sinun luoksesi?”

//Lepakko?

Lainepennun sisällä kuohahti, kun Tuiskupentu pyyteli häneltä anteeksi siitä, että oli joutunut parantajan pesälle ja joutui jäämään sinne hetkeksi aikaa lepäilemään. Jokin siniharmaan pennun sisaren sanoissa sai hänet hyvin ärtyneeksi.
“Miksi sinä minulta pyytelet anteeksi?” hän aloitti tiuskaisten. “Ei ole sinun vikasi, että joudut jäämään tähän karmeaan loukkoon viettämään aikaasi! Jos et satuttanut itseäsi tahallasi, sinulla ei ole mitään syytä alkaa pyytelemään minulta anteeksi. Pidä vain huolta siitä, että paranet”, Lainepentu naukaisi nyt hellemmällä äänellä ja kosketti nenällään sisarensa otsaa.
Hän nousi ylös tuhahtaen pienesti.
“Lähden hakemaan jotain syötävää. Odota tässä, tuon sinullekin jotakin”, Lainepentu naukaisi ja lähti ulos pesästä ja suuntasi suoraan kohti tuoresaaliskasaa.
Lainepentu pysähtyi katsomaan ja arvioimaan saaliita. Hän pohti tarkkaan mikä vaikutti parhaimmalta.
Hetken pohdittuaan pentu päätyi valikoimaan kasasta oravan. Hän nappasi sen suuhunsa ja lähti takaisin kohti parantajan pesää. Orava oli isohko ja Lainepennun oli vaikea kantaa se itse, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä vaan asteli vain sisälle parantajan pesään oravaa vaikeasti kantaen.

//Tuisku?

Huomasin Tulisielun leikkisän asennon ja hännän heilauttelun. Sydämeni kiihdytti lyöntejään, kun ajattelin tulevaa leikkiä.
“Mäyränselkä sopii, jos siis kerrot mitä se tarkoittaa. En ole ennen leikkinyt sitä”, kerroin naaraalle. Hän hymyili ja nyökkäsi.
“Tottakai. Siinä mäyrä - eli minä tässä tapauksessa - kuljetan sinua selässäni edes takaisin. Silloin siis olet mäyrän kyydissä”, hän kertoi innokkaasti. Nyökkäsin. Leikki kuulosti ihan hauskalle. Tulisielu antoi minun kavuta selkäänsä. Paljastin pikkuiset kynteni ja tartuin Tulisielun turkista kiinni. Koitin kavutessani selkään pistää kynsillä mahdollisimman vähän, ettei se sattuisi.
“Tuota, oletko kyydissä?” Tulisielu kysyi hieman epäröiden. Nyökkäsin aluksi mutta tajusin sitten ettei naaras nähnyt minua.
“Kyllä”, vastasin ja tunsin kuinka Tulisielu alkoi tallustamaan ympäriinsä. Kuvittelin itseni oikean mäyrän selkään. En tiennyt miltä ne näyttivät mutta ehkä jotakuinkin samalta kuin kissat. Tulisielun näköinen mäyrä tallusti tömistellen ympäri leiriä ja minä keikuin kyydissä kehräten. Leikki oli minusta oikein hauska.
“Ärr, olen suuren suuri mäyrä”, Tulisielu leikki. Kikatin pitäen kiinni hänen kehostaan vieläkin tiukemmin etten tippuisi suuren mäyrän suuresta selästä.
//Tuli

Kun kaksikko pääsi viimeinliikkeelle Hilleripilven valituksesta huolimatta, Lepakkohuuto lähti seuraamaan oravan hajua tarkkaan. Hänen täytyisi löytää jotain! Hän ei suostuisi palata tyhjin käpälin takaisin.
Pian tummanharmaa kolli kuuli rapinaa ja huomasi tuuhean hännän vilahtava puiden seassa. Hän asettui matalaksi ja viesti lyhkäisellä hännällään Hilleripilveä tekemään samoin. Toinen kolli tuntuikin ymmärtävän heti ja pysähtyi paikalleen kyyryssä.
Lepakkohuuto arvioi hieman matkaa ja lähti kiertämään oravan taakse. Hän ajatteli, että voisi koettaa napata oravan, ja jos se huomaisi hänet se lähtisi suoraan kohti Hilleripilveä. Senhän nyt ainakin pitäisi toimia, eikö?
Lepakkohuuto hipsi oravan taakse ja loikkasi tätä kohti jo voitonriemuisin ajatuksin. Kuitenkin orava käänsi päätään, vinkaisi ja lähti pinkomaan kohti Hilleripilveä. Lepakkohuuto huomasi toisen soturin vain siistivän turkkiaan eikä keskittynyt lainkaan saaliiseen.
Lepakkohuuto ajatteli heidän jo menettäneen toisen saaliin samalta kertaa, mutta oravan saavuttua tarpeeksi lähelle toinen kolli huomasi tämän ja nappasi sen nopeasti. Hän nosti katseensa oravasta Lepakkohuutoon näyttäen oikein ylpeältä itsestään. Tummanharmaa kolli sen sijaan oli osin ärtynyt. Tietysti Hilleripilvi oli alkanut vain pesulle! Oli silkkaa Pimeyden metsän siunausta, että he olivat oikeasti napanneet oravan - tai Hilleripilvi oli napannut.
“Mainiota, nyt saimme edes jotain kiinni”, Lepakkohuuto naukui laimeasti ja saapui kohti rintaansa ylpeästi röyhistelevää Hilleripilveä.
“Eikö ollutkin vaikuttavaa? Nappasin oravan, kun sinulle tuli huti. Pelastin meidän nahkamme täydeltä nöyryytykseltä”, kolli naukui ottaen selkeästi kaiken kunnian. Lepakkohuuto joutui väkisinkin pidättelemään tuhahdusta.
“Joo, mahtavaa työtä. Se oli oikein suuremmoista”, tummanharmaa kolli naukui silmiänsä pyöräyttäen. Hän nosti kuononsa vielä ilmaan yrittäen haistaa edes pienen hiiren.

//Hilleri?

Tassutin kylmäliekkin vierellä, olimme menossa saalistamaan! Siitä tulisi varmasti kivaa! Toivoin ainakin niin.. Lopulta me pysähdyimme, käänsin katseeni mestariini.
"No niin haistatko mitään?" kylmäliekki kysyi hymyillen. Nostin päätäni ja haistelin ilmaa riistan varalta kunnes huomasin hiiren hajun. Käänsin katseeni takaisin mestaariini ja aikaisin suuni kertoakseni mitä olin haistanut.
" haistan hiiren", kerron ylpeänä. Kylmäliekki nyökäsi hyväksyvästi ja heilautti häntäänsä merkiksi minulle että yritäisin napata saalin. Nyökkäsin ja asetauduin parhaimpaan vaanimisasentoon kuin kykenin. Hiivin hiiren hiljaa huurteisella maalla kunnes huomasin pienen liikahduksen ja ajattelin sen olevan se haistamani hiiren joten loikkasin ja tunsin kynsissäni pienen otuksen ja hymähdin tyytyväisenä juuri ennen kuin puraisin hiireltä niskat nurin ja tassutin hymyilen ylpeänä hiiri suusani.
"Sain sen!" kehräsin ylpeänä itsestäni. Kylmäliekki hymyili ja onniteli minua ylpeän oloisena, tosin en ollut varma oli hän tosissaan ylpeä vai esittikö tämä vain.. Olin kyllä varma että kolli ei esittäisi vaan olisi aidosti ylpeä minusta. Olin varmasti onnekas kun minulla oli kylmäliekkin kaltainen mestari! Hän vain oli paras.. En voinut edes kuvitella millaista olisi jos mestarini ei olisi ollut kylmäliekki!
//kylmä? jos haluat siis jatkaa :D

AURA
Susimieli: 5kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 11kp -
Lampiväre: 4kp -
Loskalauha: 7kp -
= 22kp

ELANDRA
Jääviilto: 9kp -
Sulkavirta: 6kp -
= 15kp

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 38kp! -
Virtaviima: 6kp -
Pyräkkäpiru: 6kp -
Hilleripilvi: 5kp -
= 55kp

KÄÄRMIS
Hiljaisuustassu: 36kp! -

SAAGA
Rosmariinitassu: 14kp -

Pimentovarjo oli määrännyt Susimielen partioon ja kollille tuttuun tapaan hän oli lähtenyt siihen ilomielin. Partioissa oleva kissamäärä oli hänelle juuri sopiva, isommissa väkijoukoissa hän ei enää viihtyisi. Kollikissa oli nimitetty jo tovi sitten soturiksi ja Susimieli oli ihan viihtynyt uudessa pestissään. Kavereita kolli ei ollut onnistunut hankkimaan ja nuori kolli tunsikin itsensä outolinnuksi muiden joukossa. Hänestä tuntui, että hän oli toista lajia, muilta asiat sujuivat paljon helpommin ja paremmin. Susimieli keskittyi pitämään korvansa auki, jos Kalmakuu antaisi hänelle ohjeita. Kollikissa uppoutui aivan liian helposti omiin ajatuksiinsa ja silloin hän saattoi vaikka ajatuksissaan ylittää rajan. Susimieli keskittyi kaikin voimin pitämään tyypillisesti harhailevat ajatuksensa partiossa. Kolli säpsähti tuntiessaan tönäisyn lavassaan, kuka se oli? Pilkkuturkkinen kolli kääntyi katsomaan kollia, joka osoittautui Salamasieluksi. Toinen oli ollut hänen kanssaan samaan aikaan oppilaana. Eikö se periaatteessa tarkoittanut, että he olivat kavereita? Tuttuja nyt ainakin, Susimieli järkäili mietteliäänä.
"Minusta partiointi on mukavaa, Kalmakuu osaa johtaa hyvin. Mu-mutta tämä on hieman vaikeaa, pitää kuunnella ja tassutella samaan aikaan. Ja katsoa, että täällä ei ole vihollisia! Mutta kai meitä on hyvä olla mo-monta, jos vaikka Eloklaani hy-hyökkää", Susimieli sopersi ja änkytti tavalliseen tapaansa.
"Miksi tämä on sinusta ty-tylsää? E-etkö sinä tykkää tästä?" kollisoturi tiedusteli toiselta korvat lerppuen. Kollikissa toivoi, että Salamasielua ei haitannut, että hänen puheensa oli hieman hidasta. Sanat olivat hänestä vain vaikeita.

// Salami?

Sulkavirta otti uutisen vastaan niin sydämellisesti, että se sai Aaltosalamankin suorastaan hykertelemään. Hänestä oli ihanaa, että hänen parhaista parhain ystävänsä oli niin iloinen hänen puolestaan. Siitä hän tiesi, miten hyvä ystävä naaras todella oli.
Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi esittelemään pentunsa tälle! He voisivat kertoa Sulkavirran kanssa pennuille heidän yhteisistä seikkailuistaan. Kunpa vain pennut eivät ottaisi heistä mallia ja yrittäisi mitään yhtä typerää…
Kun Sulkavirta melkein Aaltosalaman ajatukset lukien ehdotti pienelle seikkailulle lähtemistä vanhojen aikojen kunniaksi, punertava naaras joutui vaikeaan paikkaan. Toinen puoli hänestä oli pentumaisen innostunut ajatuksesta, kun taas toinen puoli yritti puhua järkeä ja pitää syntymättömät pennut turvassa.
Toisaalta, tämä voisi olla pentujen ensimmäinen seikkailu, vaikka eiväthän he toki sitä tulisi itse tietämään. Mutta ainakin hänellä olisi hauska iltasatu valmiina kerrottavaksi, kun nämä pullahtaisivat maailmaan!
“Se kuulostaa hauskalta!” hän hihkaisi lopulta vastaukseksi ystävänsä ehdotukseen, ja Sulkavirran silmiin syttyi innostuksen kipinä. “Lähdetäänkö saman tien?” Aaltosalama vilkaisi vaivihkaa ympärilleen ja yritti pitää äänensä mahdollisimman huomiota herättämättömänä, jotta heidän aikeitaansa ei äkättäisi.
Sulkavirta nyökytteli. “Lähdetään vain.”
Naaraskaksikko nousi tassuilleen ja lähti valumaan kohti leirin sisäänkäyntitunnelia. Toivon mukaan heidän lähtönsä näytti siltä, että kaksi ystävystä oli lähdössä myöhäiselle saalistusretkelle karkumatkan sijaan.
He kävelivät hyvän matkan päähän leiristä välttyäkseen ylimääräisiltä korvapareilta, ennen kuin pysähtyivät suunnittelemaan seuraavaa liikettään.
“Mihin suuntaan mennään?” Aaltosalama vilkuili ympärilleen häntä innostuneesti pörrössä. “Etelään vaiko pohjoiseen?”
Sulkavirta mietti hetken, ennen kuin naukui: “En ole ennen käynyt reviirin pohjoisrajan ulkopuolella.”
“Sinne siis!” punertava soturi hihkaisi. Hänen naamalleen levisi leikkisän haastava ilme: “Kävelläänkö vai otetaanko pikku juoksukisa?”

//Sulka? q:)

"Siitähän tässä juuri on kyse!" Jääviilto sihahti ja katsoi silmät raivosta leimuten Pimentovarjoa. Mustan naaraan iän ikuinen rauhallisuus oli hetken ajan näyttänyt rakoilevan. Kolli otti uhkaavan askeleen lähemmäs varapäällikköä ja laski halveksuvan katseensa itseään huomattavasti pienempään naaraskissaan.
"Luuletko todella, että minä välittäisin tippaakaan sinun kuraverisistä pennuistasi? Ainoa mistä minä välitän, on Kuolonklaani ja oma asemani tässä klaanissa. Sinä yrität viedä minun kunniani, enkä suostu hyväksymään sellaista. Luuletko, ettei koko klaani jo tiedä, että olen petturin perässä? Olet sinäkin yksi hiirenaivo!" Jääviilto ei voinut pidätellä raivon purkaustaan, vaan hän huusi suoraan päin Pimentovarjon naamaa. Naaras otti askeleen taaksepäin ja siristi silmiään, mutta punaturkkinen soturi ei antanut tälle aikaa vastata:
"Kaikki tietävät, että minä olen tämän klaanin uskollisin ja kunniakkain soturi. Jos aiot jättää osallisuuteni mainitsematta, saat jatkossa toimia yksin. Katsotaan, kumpi selvittää petturin nopeammin. Ehkäpä otankin tämän haasteena. Selvitän petturin sinua ennen ja Henkäystähti tappaa sinun hyödyttömät pentusi. Kerrassaan loistavaa, niin minä taidankin tehdä."
Jääviilto nousi ylös lähteäkseen. Hän oli niin raivoissaan, että halusi suututtaa ja loukata Pimentovarjoa oikein kunnolla.

//Pimento?

Tyrmistys paistoi varmasti Hilleripilven naamalta, kun hän silmäsi täplikästä turkkiaan, joka oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja täynnä multaa. Hänen ammottavat silmänsä laajenivat entisestään, kun Lepakkohuuto hoputti häntä jo liikkeelle, vaikka traumatisoiva kauhunhetki oli sattunut aivan hetki sitten.
“En minä vielä voi tulla yhtään mihinkään”, hän sihahti tummaturkkiselle kollille järkyttyneenä. “Katso nyt, missä kunnossa turkkini on! Ei soturin sovi näyttäytyä tämän näköisenä muiden ilmoilla!”
Lepakkohuuto näytti siltä, että pidätteli itseään pyöräyttämästä silmiään. “Me olemme saalistamassa. Ei ketään kiinnosta, jos turkkisi on vähän sotkuinen”, kolli huomautti lievästi ärtyneen kuuloisena.
“Ai vähän?” Hilleripilvi älähti ja pomppasi jaloilleen. Hän huitoi hännällään turhautuneesti. “Tämäkö on sinusta vähän sotkuinen? Minä näytän ihan kamalalta! Jos yrittäisin napata myyrän kiinni, se ei varmaankaan edes tajuaisi paeta minua, sillä luulisi minua toiseksi myyräksi!”
“Pidä vähän hiljempaa ääntä tai kohta koko metsässä ei ole edes myyriä napattavaksi”, Lepakkohuuto sihahti ja loi häneen tiukan katseen.
Hilleripilvi päästi lohduttoman vaikerruksen istahtaessaan takaisin alas ja ruvetessaan siistimään turkkiaan rivakoin kielenvedoin vastakarvaan. Hän tunsi hiekanjyvät kielen päällään ja irvisti. Typerä kani ja typerämpi kaninkolo!
“Aiotko tosissaan ryhtyä pesulle nyt?” Lepakkohuuto tuijotti häntä epäuskoisena. “Meillä menee tässä koko päivä, jos odotamme, että olet saanut jokaisen karvasi oiottua, ennen kuin pääsemme palaamaan jahtiin.”
Silloin Hilleripilvi joutui tekemään hirvittävän raskaan päätöksen. Hänen oli uhrattava kauniin turkkinsa tahraton maine ja pantava soturin velvollisuudet edelle. Sitä Kaamoskukkakin olisi varmasti kannattanut.
“Hyvä on”, hän huokaisi, lipaisi vielä kerran rintaansa ja nousi jälleen ylös. “Mennään sitten.”

//Lepakko?

Nyt oli niiden yksien väliin jääneiden harjoitusten aika. Seurasin Sulkavirtaa. Hän oli päättänyt viedä minut ja Säihkytassun saalistamaan. Kärppämyrsky oli jälleen mukana mutta kulki perässä. Säihkytassu oli hieman varautuneen oloinen mutta vaikutti kuitenkin mukavalta kissalta. En vain halunnut avata tässä kävellessä keskustelua, koska en tiennyt kuinka pystyisin pitämään sitä yllä, jos toinen osapuoli olisi ujo.

Katselin sivusta, kun Säihkytassu kyyristyi vaanimaan hiirtä. Mieleni vaelsi tänään erityisen paljon. Mietin kuinka kivaa olisi osata lentää ja hyökätä saalin kimppuun kuin haukka. Se olisi upeaa. Ravistelin päätäni, kun nenälleni laskeutui lumihiutale.
“Hei!” Säihkytassu miukaisi harmistuneena. Olin säikyttänyt hänen hiirensä.
“Anteeksi”, sanoin itsekin harmistuen. Tiesin kuinka vaikea lehtikatoisin oli saada koko klaani ruokittua - vaikka onneksi ei vielä ollut se tilanne.
“Rosmariinitassu, tule tänne. Voimmekin varmaan jakautua kahteen, jotta opetan sinua vähän”, Sulkavirran ääni oli aika käskevä. Heilautin vääntynyttä häntääni hermostuneesti ja tassutin Sulkavirran luo.
“Anna tuon olla sitten viimeinen kerta, kun teet tuolla tavoin. Tiedän, että pystyt parempaan”, hän naukui mutta ei hirveän vihaisella äänen sävyllä. Huokaisin. Kävelimme jonkun matkaa metsään.
“Haistatko tuon?”
Pudistin päätäni ja maistelin sitten ilmaa. Sulkavirta katsoi minua odottavasti.
“Päästäinen?” kysyin varovaisesti nähtyäni pienen otuksen maassa jonkun matkan päässä. Sulkavirta nyökkäsi ja näytti hännällään, että voisin mennä nappaamaan sen. Kyyristyin maahan ja Sulkavirta heti korjasi asentoani näpäyttämällä minua jalkaan. Hän ei voinut sanoa mitään mutta ymmärsin, että minun pitäisi nostaa jalka lähemmäs itseäni. Hiivin kohti päästäistä aivan hiljaa ja niin keskittyneenä, kun pystyin. Kun olin tarpeeksi lähellä, loikkasin ojentaen jalkani ja laseuduin suoraan päästäisen päälle. Tapoin sen nopeasti ja nostin sen sitten suuhuni tassuttaen ylpeänä takaisin Sulkavirran luo. Hän onnitteli minua.

Jatkoimme harjoituksia vielä ja Sulkavirta korjaili pikku asioita kuten hiipimistäni ja muuta. Kun olimme palanneet leiriin, minulla oli kauhea nälkä ja kipaisin heti hakemaan ruokaa. Kärppämyrsky liittyi seuraani ja aterioimme jutellen harjoituksista ja muusta. Olin pikkuhiljaa saamassa itseni taas kokoon sisareni kanssa sattuneen jutun jälkeen ja saatoin onnitella itseäni niinkuin Kärppämyrskykin sanoi. Hän oli minulle aina niin mukava. Pidin Kärppämyrskystä todella paljon.

Vaati suuria ponnistuksia olla ajattelematta sisarta ja hänen oloaan kokoajan. Seurasin Kärppämyrskyä ja Säihkytassua oman mestarini rinnalla kävellen. Olimme menossa rajapartioon Lehtikuusilaakson läheiselle rajalle. En vieläkään oikein muistanut mitä missäkin oli mutta kävellessäni käpäläni veivät kyllä aina oikeaan suuntaan. Kuljimme laakson viertä aluskasvillisuuden seassa, kun haistoin jotain outoa. Se oli haju, jota en ollut koskaan ennen haistanut ja harhauduin kulkemaan hajua kohti. Se oli pistävä ja kummallinen. Lähestyin hajun lähdettä kunnes törmäsin johonkin isoon ja karvaiseen. Eläin oli isompi kuin minä ja se läähätti erittäin kuuluvasti. Sillä meni aikaa huomata minut, joten ehdin pinkaista karkuun. Se lähti perään leukojaan louskuttaen.
“Sulkavirta?!” kiljuin peloissani mutta yhtäkkiä kuuma hengitys, joka oli tuntunut takapäässäni jäi taakse. En uskaltanut vieläkään vilkaista taakseni. Nelistin käpälät maata piiskaten takaisin partioni luo.
“Koiria ja kaksijalka”, Sulkavirran ääni oli jotenkin synkän oloinen. En osannut lukea sitä mutta se sai minut hätääntymään enemmän.
“Kaikki kunnossa?” Kärppämyrsky varmisti minulta silittäen hännällään pörhistettyjä karvojani. Nyökkäsin vastaukseksi; minuun ei ollut sattunut.
“Meidän pitää ilmoittaa tästä Henkäystähdelle ja meidän pitää mennä äkkiä ennen kuin ne tulevat tänne”, Sulkavirta naukui ja heilautti häntäänsä. Kuljin matkan takaisin leiriin Kärppämyrskyn rinnalla. Aistini olivat herkässä ja pelkäsin joka hetki, että joku hyökkäisi kimppuumme.
“Sinun ei olisi pitänyt erota joukostamme, Rosmariinitassu”, Sulkavirta naukui aika toruvalla äänellä ja häpeä sai turkkini kihelmöimään.
“Pääasia, ettei sinuun sattunut”, Kärppämyrsky huomautti ja kävelimme loppu matkan hiljaa.

Leirissä Sulkavirta päätti, että oli minun asiani kertoa havainnoistani Henkäystähdelle, joten kuljin hänen pesälleen.
“Henkäystähti?” kysyin hiljaa kutsuen hänen nimeään. Minua hieman jännitti.
“Sisään”, hän kutsui ja astelin varovasti pesän suulle.
“Tulin kertomaan, että, kun olimme partiossa Lehtikuusilaakson lähellä törmäsimme koiraan ja kaksijalkaan”, nau’uin kohteliassävy hieman horjuen lauseen lopussa.
“Ketään ei siis sattunut”, lisäsin nopeasti.
“Kiitos, kun kerroit”, Henkäystähti vastasi viitaten hännällään käskien minun mennä pois. Nyökkäsin ja lähdin pois.

Pesälläni leikin taas Kivimyrskyn kanssa hiljaa mielessäni. Painauduin häntä vasten ja koitin saada unta. Päivä oli ollut raskas, joten uni tulikin nopeasti.

Katselin inhoten taivaalla seilaavia tummia pilviä. Vaikka lehtisade olikin jäänyt taakse, olivat tihuttavat sateet jääneet vielä "piristämään" kuolonklaanilaisten arkea. Olin syntynyt hiirenkorvan aikaan, joten en ollut vielä kokenut kunnolla noita tulevia kylmiä aikoja, mutta sen tiesin, että lehtisateen ankeutta ja harmautta en jäisi kaipaamaan.
Salamasielu kulki edelläni partiossa äänekkäänä kuten aina. Hänen vierellään kulkeva Veritassu näytti ärsyyntyneen jostain valkoisen kollin sanomasta, mutta soturi ei tuttuun tapaansa näyttänyt välittävän aiheuttamastaan reaktiosta. Joskus näytti siltä, että veljeni nautti muiden kissojen härnäämisestä, mutta tiesin asian olevan toisin. Salamasielulla ei ollut koskaan ollut mitään suodatinta puhuessaan, hän sanoi aina juuri sen, mitä sylki suuhun toi. Tiesin veljeni ajattelevan, että muiden tunteet olivat heidän omalla vastuullaan, ja vaikka hän oli tavallaan oikeassa, olisi mielestäni ollut Salamasielullekin parempi, jos hän olisi hiukan yrittänyt hillitä kärkästä kieltään. Tai kenties ei: Veritassu oli edelleen hänen ystävänsä - tai mitä ihmettä kaksikko oikeastaan olikaan - valkoisen kollin puutteellisesta luonteesta huolimatta.
Onnekseni saavuimme pian partioon. Pilvet näyttivät kulkevan vastakkaiseen suuntaan, joten oli päivässä ainakin jotain hyvää. Toinen hyvä asia oli, että Salamasielu päätti jättää minut rauhaan valitessaan viettää aikaansa Veritassun kanssa. Tietysti pidin veljeni seurasta, mutta joskus hän oli vain liikaa. Tai no, ei pelkästään joskus, vaan pikemminkin usein. Tai yleensä. Joinain päivinä jaksoin häntä, toisina en. Tänään oli sellainen päivä, että mieluummin viettäisin vapaa-aikani rauhassa.
Minun ei ollut vielä nälkä, eikä unikaan painanut. Katselin leirissä ympärilleni etsien jotain sisaruksistani. Myrskymahti muistutti Salamasielua aivan liikaa ja oli joskus jopa pahempi, joten juuri nyt en kaivannut hänen seuraansa. Maltillisempi, mutta kavalampi ja viekkaampi Kaamoskukka olisi ollut kiinnostavaa seuraa, vaikka en hänen kanssaan erityisen läheinen ollutkaan. Tätä tai hänen veljeään, ystävällistä mutta hiukan kapinallista Pyräkkäpirua ei kuitenkaan näkynyt missään.
Silmäni osuivat kuitenkin entiseen mestariini Tuhkajuovaan. En ollut kovin läheinen soturin kanssa - oikeastaan en tiennyt oliko kukaan, ellei sitten emoni. Arvostin kuitenkin Tuhkajuovaa: hän oli hieno soturi, jolla oli vakaa ajatusmaailma. Siksi astelinkin hetken harkinnan jälkeen istumaan harmaan naaraan viereen.
"Tervehdys, Tuhkajuova", sanoin nyökäten kunnioittavasti. "Miten menee? Ovatko tyttäresi kotiutuneet takaisin Kuolonklaaniin?"

//Tuhka?

Lampiväre ei pitänyt siitä, miltä routainen, kylmä maa tuntui hänen tassujensa alla. Ei hän ollut pitänyt lehtisateen mutaisuudestakaan, mutta nyt hänen tassunsa olivat aina jäässä partioinnin jälkeen. Kylmä vinkka ei tuntunut sen mukavammalta, eikä Lampiväre erityisesti pitänyt kylmän ilman tunnusta keuhkoissa. Lehtikadon ainoa hyvä puoli oli se, että lumen peittämä luonto näytti hänen mielestään kauniilta. Nyt lunta ei ollut vielä satanut tarpeeksi, mutta pian puut ja pensaat olisivat hautautuneet paksun valkoisen vaipan alle. Se kimaltelisi kuun valossa kuin taivaalla tuikkivat tähdet, ja vaikka hiirenkorvassa kukkivine niittyineen ja lehtisateessa värikkäine lehtineen olivatkin omat viehätyksensä, oli Lampiväreestä luonto kauneimmillaan juuri tulevina kylminä aikoina.
Siskonsa kysymykselle Lampiväre kohautti vastauksena lapojaan. Soturin elämä oli sitä samaa, mitä aina aiemminkin.
"Ihan hyvin kai", naaras naukui neutraalilla äänensävyllä. Siskoansa miellyttääkseen hän päätti olla ilmaisematta tyytymättömyyttään tylsään elämäänsä. Lätäkkölempihän olisi saattanut vaikka kuvitella, että hän olisi taas taipumassa jonnekin Kuolonklaanin sääntöjen ulkopuolelle.
"On virkistävää olla taas Kuolonklaanissa soturina. Eikö sinusta? Tietysti oli hienoa, että isä uskoi meille tehtävän Eloklaanissa, mutta nautin kotona olemisesta."

//Lätäkkö?

Sain vain vaivoin pidettyä viileän ulkokuoreni rikkoutumattomana, kun puhuttelin Jääviiltoa. Aivan kuin petturin jahtaaminen ja epäiltyjen kuulustelu ei olisi ollut jo valmiiksi tarpeeksi vaikeaa, oli kolli päättänyt alkaa sooloilemaan partiossa. Jääviilto oli ilmeisesti suuttunut siitä, että olin sanonut minun ja Henkäystähden selvittelevän petturi henkilöllisyyttä ja jättänyt hänen panostuksensa mainitsematta. Tietenkään soturi ei ollut voinut säästää inisemistään partion jälkeen, vaan oli alkanut kiukuttelemaan Leppävarjon ja Kyyhkypyrähdyksen edessä, jolloin ainakin jälkimmäiseksi mainittu oli alkanut epäillä aikeitamme. Lyhyesti sanottuna suunnitelmamme oli epäonnistunut täysin.
"Tässä ei ole kyse sinun kunniastasi", sähähdin vihaisesti. "Minä pelkään jo kuollakseni pentujeni puolesta. En epäile hetkeäkään, etteikö Henkäystähti kostaisi minulle heidän kauttaan, jos epäonnistun. Kuvitteletko tosiaan, että minua kiinnostaa pönkittää sinun heikkoa egoasi?"
Tiesin, että olisi parempi hiukan hillitä kieltäni, sillä en halunnut karkottaa luotani sitä vähää apua, minkä olin saanut. Jääviillon itsekkyys kävi kuitenkin hermoilleni. Miksi hän oli edes alun perin päättänyt auttaa minua, jos tässä oli kyse vain hänestä itsestään?
"Tietenkään en sanonut, että sinä olet mukana auttamassa", murahdin kylmästi ja madalsin ääntäni siltä varalta, että joku kuulisi. "Jos kukaan ei tiedä, että autat petturin etsinnöissä, voit toimia salassa emmekä herätä yhdessä epäilyksiä. Jos päätät ilmoittaa koko klaanille, että yrität kanssani selvittää petturin henkilöllisyyttä, emme koskaan saa mitään aikaan!"

//Jää?

Hiljaisuustassu tassutti leirin poikki Lehtituulen perässä. Kollin mestari oli tullut hakemaan hänet oppilaiden pesästä ja sanonut, että heillä olisi harjoitukset. Hän ei ollut täysin perillä mitkä harjoitukset tai missä, mutta tiesi vain, että hänellä olisi harjoitukset.
Pian Hiljaisuustassu huomasi Syöksyaskeleen tassuttavan heitä kohden ja liittyvän heidän seuraansa ja kolli loi hämmentyneen katseen mestariinsa.
“Pyysin Syöksyaskelta auttamaan harjoituksissa”, Lehtituuli naukaisi paljastamatta yhtään sen enempää. Hiljaisuustassu oli hämmentyneempi kuin koskaan aikaisemmin. Hän vilkaisi Syöksyaskeleeseen ja hidasti tämän vierelle.
“Miten soturina on mennyt?” hän kysyi kohteliaasti tuoreelta soturilta. Hänet oli nimitetty vain pari auringonnousua takaperin, eikä ollut luultavasti siis vielä kerennyt tehdä mitään kamalan erityistä.
“Hyvin, kiitos kysymästä”, Syöksyaskel naukaisi. “En ole vielä täysin kerennyt tottua soturin elämään, mutta muuten kaikki on mennyt jo hyvin. Olen ollut pääasiassa vain partioissa tai jutellut muiden sotureiden kanssa, ei muuta”, hän selitti. Hiljaisuustassu nyökkäsi.
“Hyvä kuulla, että sinulla on mennyt hyvin. Toivoisin jo pian itsekin tulevani soturiksi”, hän myönsi. Syöksyaskel nyökkäsi.
“Ei siihen varmaan enää niin kauaa ole”, nuori soturi naukaisi. Hiljaisuustassu käänsi katseensa toisaalle ja heilautti häntäänsä. Hän tosiaan toivoi sen olevan totta.
Pian Lehtituuli pysähtyi kuin seinään ja Hiljaisuustassu lähes törmäsi häneen. Kolli peruutti hieman ja vilkaisi mestarinsa takaa pientä aukeaa aluetta metsässä. Siellä täällä oli pieniä määriä lunta ja ne täplittivät maastoa.
Lehtituuli käännähti ympäri ja katsoi oppilaaseen tarkasti.
“Tehtäväsi tänään on harjoitella vaanimista ja piiloutumista lumisessa maastossa. Tiedän, että lunta ei ole paljoa, mutta sinun kuuluu yrittää kulkea mahdollisimman paljon sen kohdalla”, Lehtituuli selitti ja katseli aukeaa aluetta. “Tehtäväsi on väijyä minua ja päästä minun luokseni huomaamattomasti. Lehtikadon aikaan lumi on peittänyt koko maaston ja tummaturkkisilla kissoilla on vaikeaa piiloutua, joten olen päättänyt, että meidän on parempi harjoitella.”
Hiljaisuustassulle asia kävi nyt järkeen. Tummaturkkiset kissat kuten vaikka varapäällikkö Pimentovarjo tai nuori soturi Lepakkohuuto olisivat erittäin näkyvillä lumikinoksissa ja heidän olisi vaikeampaa väijyä saalista lehtikadon vähäisessä aluskasvillisuudessa. Mutta siltikään hän ei ymmärtänyt miksi Syöksyaskel oli mukana. Hän vilkaisi nuoreen soturikolliin ja sitten mestariinsa ja Lehtituuli taisi tajuta, mitä hän mietti.
“Syöksyaskeleen turkki on pääasiassa valkoinen. Hän voi piiloutua lumeen hyvin. Sinullakin on turkissasi valkoista, joten hän voi näyttää hieman miten hän toimii ja voit yrittää inspiroitua siitä. Ja myöhemmin sinun tarkoituksesi on “saalistaa” Syöksyaskel. Hän siis kulkee metsässä ja sinun täytyy jäljittää hänet ja saada hänet kiinni”, soturitar selitti. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja seurasi Syöksyaskelta joka tassutti vähäisen lumen sekaan. Hän katsoi oppilaaseen vakaasti.
“Seuraa tarkkaan mitä teen”, soturi naukui ja lähti väijymään pysytellen paljaiden puiden ja pensaiden takana ja sulautuen parhaansa mukaan lumeen. Hiljaisuustassu oli ihmeissään nuoren soturin taidoista ja oli innoissaan siitä, että pääsisi pian itsekin yrittämään.
“Sinun vuorosi!” Lehtituuli huusi pian ja asettui istumaan pienen aukean keskelle. “Tee parhaasi.”
Hiljaisuustassu teki heti työtä käskettyä ja hivuttautui ensiksi kauemmas mestaristaan ja lähti sitten kulkemaan lähemmäs aukiota yrittäen piilotella parhaansa mukaan lehtensä tiputtaneiden kasvien takana. Hän piti määränpään tarkkana mielessään ja mietti aina valmiiksi mihin menee seuraavaksi. Kolli kipitti mahdollisimman hiljaa eteenpäin narskuvalla ja loskaisella lumella.
Hän kulki koko ajan lähemmäs määränpäätään ja näki Lehtituulen vilkuilevan ympärilleen selkeästi hänet hukanneena. Riemu kulki Hiljaisuustassun koko kehon lävitse. Hän ei voinut uskoa, että hän oli onnistunut piilottautumaan maastossa niin hyvin, että hänen mestarinsa oli hukannut hänet. Hän siis päätti tehdä syöksyn. Hän arvioi matkan sellaiseksi, että onnistuisi kyllä nappaamaan riistan siltä etäisyydeltä.
Hiljaisuustassu ponkaisi ja syöksyi kohti mestariaan. Lehtituulen katseen kääntyessä naaras ei kerennyt enää tehdä mitään, kun hänen oppilaansa ja tipahti hänen selkäänsä samalla päästäen pienen voitonriemuisen ulvahduksen.
Lehtituuli oli selkeästi yllättynyt, mutta pyöräytti pian Hiljaisuustassun alleen painaen tämän tiukasti maata vasten.
“Hyvä vaaninta ja syöksy täytyy myöntää”, hän naukaisi rennosti. “Nyt tehtäväsi on jäljittää Syöksyaskel.”
“Sen ei pitäisi olla liian hankalaa”, Hiljaisuustassu tokaisi ja tajusi, että soturi oli jo kadonnut. Tämä oli ilmeisesti lähtenyt siinä välissä, kun hän oli ollut vaanimassa. Hän heilautti häntäänsä ja lähti etsimään jälkiä kollista.
Hiljaisuustassu huomasi pian tassunjäkiä lumessa ja Syöksyaskeleen hajun kirpeässä ja viileässä ilmassa. Kolli lähti siis seuraamaan jälkiä varovasti, jotta ei päästäisi liikaa ääntä ja antaisi Syöksyaskeleen tajuta hänen päässeen jo lähemmäs.
Hiljaisuustassu loikki liukkaan maaston poikki seuraten koko ajan vanhemman kollin hajua. Hänen suuntansa oli hieman mutkitteleva ja hän yritti selkeästi saada terävillä käännöksillään Hiljaisuustassun hämmentymään ja menemään sekaisin. Kuitenkin kolli onnistui hyvin seuraamaan tämän hajujälkeä ja alkoi olla jatkuvasti lähempänä kohdettaan.
Nyt Syöksyaskeleen haju oli niin tuoretta, että Hiljaisuustassu kulki hitaasti ja varovasti piilotellen kaikkien mahdollisten piilopaikkojen takana. Hän ei voisi antaa itseään ilmi. Ei nyt, kun kolli oli jo niin pitkällä.
Hiljaisuustassu jännittyi, kun huomasi liikahduksen puiden seassa. Se oli Syöksyaskel! Nuori soturi kulki rauhallisesti eteenpäin taakseen välillä vilkuillen. Hän kulki paljon harvojen lumipenkkojen seassa, jotta se naamioisi hänet, mutta se kuitenkin jätti myös tassunjälkiä. Hiljaisuustassu oli huomioinut sen jo aikaisemmin. Hän oli nähnyt nuoren soturin tassunjälkiä lumessa jo aikaisemmin.
Syöksyaskel pysähtyi yhtäkkiä ja alkoi taas vilkuilla ympärilleen korviaan liikutellen. Hiljaisuustassu kulki häntä kohti hiljaa. Hän laski tassunsa maahan pehmeästi ja varovasti vältellen päästämästä paljoa ääntä. Syöksyaskel ei vaikuttaneen huomanneen häntä, sillä vanhempi raidallinen kolli lähti jatkamaan kulkuaan samalla, kun Hiljaisuustassu lähestyi häntä vähitellen.
Kun Syöksyaskel pysähtyi myöhemmin uudelleen, Hiljaisuustassu oli jo niin lähellä, että päätti tehdä loikan. Heti kun kokemattoman soturin katse oli muualla, Hiljaisuustassu ponnisti häntä kohden. Syöksyaskeleen katse kääntyi häneen päin yllättyneen näköisenä. Kaikki tuntui Hiljaisuustassusta kuin hidastetulta. Hänen naamalleen levisi hymy, kun hänen etutassunsa jo hipoivat raidallisen soturin turkkia. Syöksyaskel ei kerennyt tehdä mitään, kun Hiljaisuustassu jo iskeytyi hänen selkäänsä ja he lähtivät pyörimään kosteaa ja kuraista maata pitkin.
“Hyvin vaanittu pakko myöntää. Olet alkanut jo oppia”, Lehtituuli naukui saapuessaan paikalle puiden seasta. Hiljaisuustassu ihmetteli miten naaras oli päässyt heidän luokseen niin hiljaa. Hän ei ollut missään välissä tajunnutkaan mestarinsa läsnäoloa.
“Kiitos, Lehtituuli! Kaikki mitä olen oppinut on täysin sinun ansiotasi”, Hiljaisuustassu vastasi nousten maasta turkkiaan puistellen. Syöksyaskelkin kampesi itsensä pystyyn ja alkoi siistiä turkkiaan.
“Olet työskennellyt hyvin. Palataan leiriin niin voi ottaa itsellesi hieman tuoresaalista. Lähdet kuitenkin vielä auringonlaskun aikaan partioon. Olen lupautunut Pimentovarjolle lähtemään ja sanoin ottavani sinut mukaani”, Lehtituuli naukui palaten taas rauhalliseen ja hieman tiukkaan asenteeseensa. Hiljaisuustassu vain nyökkäsi ja lähti seuraamaan häntä kohti leiriä.
“Tällä menolla sinusta tulee soturi tuossa tuokiossa”, Syöksyaskel naukui saapuen Hiljaisuustassun vierelle. Hiljaisuustassu vain nyökkäsi hänelle. Hänen ei oikein tehnyt enää mieli jutella. Hän halusi ajatella. Pitikö Syöksyaskel hänestä oikeasti? Kollin kohtelu häntä kohtaan oli ollut hieman ristiriitaista. Hän oli ollut hänelle mukava monesti, mutta oli myös niitä kertoja, kun Syöksyaskel ei vaikuttanut kamalan iloiselta hänen tullessaan kuvioihin.
Hiljaisuustassu muisteli sitä, miten oli silloin aikaisemmin yrittänyt lohduttaa Kamomillatassua ja Syöksyaskel oli saapunut paikalle. Hän oli silloin kysynyt mikä naaraalla oli ja kun Hiljaisuustassu oli vastannut, hän oli äyskinyt hänelle siitä sanoen että oli kysynyt Kamomillatassulta. Ja monesti kolli saattoi laella hänelle ärtyneitä katseita, kun hän vietti aikaa Kamomillatassun kanssa. AjattelikoSyöksyaskel Hiljaisuustassun olevan huonoa seuraa Kamomillatassulle?
Hiljaisuustassu pudisteli päätään ja ajoi ajatuksen mielestään. Syöksyaskel varmaan vain välitti Kamomillatassusta ja halusi pitää hänestä huolta, mutta ei halunnut änkeytyä häiritsemään, kun Hiljaisuustassu oli siellä. Se kävisi järkeen… ainakin jotenkuten.

“Hiljaisuustassu! Veritassu!” kuului Lehtituulen kutsu oppilaiden pesän ulkopuolelta ja pian Hiljaisuustassun mestarin pää ilmestyi suuaukolle.
“Tulkaapas jo! Meillä ei ole koko iltaa aikaa!” naaras naukaisi tiukasti. Hiljaisuustassu vilkaisi Veritassuun ihmeissään. Tulisiko naaraskin mukaan partioon? Naaras katsoi häneen takaisin ja oletti, että tämä lähtisi mukaan.
Hiljaisuustassu loikki äkkiä paikalle, jossa seisoi Lehtituuli ja Hämärähalla. Paikalle tassutti myös Aamuraita juuri ennen kuin oppilas kaksikko pääsi partion luo.
“Hyvä, kaikki ovat paikalla. Nyt voimmekin siis lähteä”, Hämärähalla naukaisi. Naaras käännähti ja lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Hiljaisuustassu huokaisi ja lähti perään Hämärähallan, Lehtituulen ja Aamuraidan takana kulkien.
“Hei, Veritassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” Hiljaisuustassu kysyi pesätoveriltaan. Veritassu vilkaisi häneen nopeasti ja näytti puntaroivan vastauksiaan.
“Hyvin. Hämärähalla on hyvä mestari. Entäs miten sinun koulutuksesi on sujunut?” naaras kysyi. Hiljaisuustassu hymyili.
“Oikein hyvin. Ei pitäisi kestää enää kamalan kauaa niin minusta tulee soturi”, Hiljaisuustassu naukui. Veritassu nyökkäsi.
“Sepä mukavaa. Minulla taitaa olla vielä paljon opittavaa ennen kuin minusta voi tulla soturi”, hän naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi ja käänsi katseensa muualle. Nyt hän ei enää keksinyt mitään sanottavaa.
“Tuotaa… millainen veli Säihkytassu on?” kolli kysyi hitaasti kääntäen katseensa takaisin naaraaseen. Veritassu ei katsonut Hiljaisuustassuun.
“Hän on mainio veli ja välitän hänestä paljon. On vaikea kuvitella millaista olisi elää ilman sisaruksia. Sinä tiedät toki sen tunteen hyvin. Se varmaan tuntuu aika yksinäiseltä vai?” hän naukui. Kolli katsoi häneen hetken hiljaa ja vilkaisi sitten jo hämärtyneelle taivaalle.
“Olen minä tottunut olemaan ilman sisaruksia. Klaanitoverini ovat minulle kuin perhe. Sillä tavoin en tunne olevani yksin. Ja on klaanissa paljon muitakin kissoja joilla ei ole juurikaan perheenjäseniä. Ja myös niitä joiden perheenjäsenet ovat kaikki menehtyneet. Olen siis osin iloinen siitä, että he eivät ole eläneet kanssani niin, että voisin kärsiä siitä menetyksen tuskasta”, Hiljaisuustassu naukui. Veritassu katsoi häneen.
“Tuo on mielenkiintoinen tapa ajatella asia”, hän naukaisi ja käänsi sitten katseensa muualle. Hiljaisuustassu huomasi Aamuraidan tassuttavan vain noin hännänmitan päässä hänestä ja kuroi välimatkan kiinni.
“Tervehdys Aamuraita!” Hiljaisuustassu naukui iloisesti. Puoliverinen naaras katsoi häneen.
“Hei Hiljaisuustassu! Miten sinulla menee?” musta soturi kysyi. Hiljaisuustassu kehräsi.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Entä sinulla? Miten olet voinut?” kolli kysyi.
“Minullakin on mennyt hyvin. Ei ole tapahtunut mitään kamalan erityistä, mutta minulla on ollut ihan kivaa”, Aamuraita naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi.
“Onko rankkaa olla soturi? Tai oikeastaan onko rankkaa olla puoliverinen soturi?” valkoruskea oppilas kysyi. Aamuraita näytti hätkähtävän hieman.
“Kaippa siihen tottuu. Tuntuuhan se toki hieman kurjalta kun kaikki tuntuvat katsovan aina vinoon ja ajattelevan, että en omista uskollisuutta, mutta se on vain sukujuureni. En mahda asialle mitään”, musta naaras naukui. Hiljaisuustassu nyökkäsi kuin ymmärtäisi mistä tämä puhui.
“Sen täytyy varmasti olla rankkaa, mutta älä huoli, minua ei haittaa sinun puoliverisyytesi”, kolli naukui hymyillen. Aamuraita katsoi häneen lempeästi.
“Kiitos”, hän kuiskasi ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Hiljaisuustassu jättäytyi taas taaemmas ja alkoi keskittyä nyt enemmän partioimiseen.

Partiosta päästyään Hiljaisuustassu oli rättiväsynyt. Hän tallusteli huterasti oppilaiden pesään ja lyyhistyi omille sammalalusilleen. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä levätä. Hän oli aivan naatti eikä jaksaisi tehdä enää mitään.

Sulkavirta kuunteli keskittyneesti, miten Aaltosalama kertoi kuulumisiaan. Harmaanruskea naaras oli aluksi pahoillaan, kun soturi kertoi kärsineensä kummallisesta olosta koko päivän. Mutta kun Aaltosalama kertoi odottavansa pentuja, Sulkavirrankin ilme kirkastui. Hänen kasvoilleen piirtyi ilahtunut hymy.
"Voi miten mahtavaa!" raidallinen naaras hihkaisi innoissaan, "olen todella onnellinen teidän puolestanne!"
Myös Aaltosalama näytti onnelliselta sekä helpottuneelta.
"Niin minäkin", Aaltosalama vastasi ja nyökäytti päätään leveä hymy kasvoillaan.
"Sanothan jos tarvitset apua missä tahansa. Pennut ovat maailman ihanin asia! Kun tulee emoksi, sitä alkaa nähdä koko maailman aivan uudella tavalla. Minä olisin valmis kuolemaan Lokkimielen puolesta, niin vahvaa emon rakkaus jälkeläisiään kohtaan on", Sulkavirta selitti. Hän oli niin innoissaan, että saisi pian tavata ystävänsä syntymättömät pennut. Harmaanruskea soturi nautti pentujen kanssa touhuamisesta. Pennut eivät olleet yhtä vihamielisiä kuin osa kuolonklaanilaisista sotureista ja heidän kanssaan sai aivan uudenlaisia keskusteluita aikaiseksi. Lisäksi pennut olivat paljon huolettomampia kuin täysikasvuiset soturit.
"Tietysti", Aaltosalama nyökytteli päätään, äkkiä hänen kasvoilleen piirtyi leikkimielinen, tuima katse, "mutta pidätkin huolen, ettet vie meidän pentujamme mukaan laittomuksiisi! Kokemuksesta tiedän, että sinulla on tapana raahata pentuja ulos leiristä seikkailemaan."
Sulkavirta päästi ilmoille naurahduksen, kun hän palasi ajassa taaksepäin muistelemaan sitä, kuinka hän oli vienyt Aaltosalaman salaa ulos. Nuorempi naaras oli vielä silloin ollut pentu, ja tietysti he olivat jääneet kiinni. Mutta Sulkavirtaa ei kaduttanut, olivathan he sentään saaneet kokea yhdessä loistavan ensiseikkailunsa. Se sai harmaanruskean naaraan kaipaamaan aikoja, jolloin hän uskaltautui heittäytyä seikkailuun koska tahansa...
"Noh, en minä voi mitään luvata", Sulkavirta vastasi virnistäen.
"Mutta mitä sanoisit, jos kävisimme pienellä seikkailulla vanhojen aikojen kunniaksi? Eli siis koska olemme vanhoja, voisimme käydä ihan vain kävelemässä ukkospolun rajalla", Sulkavirta ehdotti ja jatkoi sitten hiljempaa, "ja kenties vähän sen toisellakin puolella..."

//Aalto?

Jääviilto kuunteli ärsyyntyneenä, miten Pimentovarjo yritti pyyhkiä Jääviillon panoksen kokonaan pois suunnitelmistaan. Hän antoi mustan naaraan puhua loppuun, ennen kuin avasi suunsa:
"Alkaako sinulla muisti pätkiä, Pimentovarjo?"
Varapäällikkö käänsi terävän, kysyvän katseen punaturkkisen soturin suuntaan. Jääviilto pyöritteli silmiään.
"Et sinä petturia kahdestaan Henkäystähden kanssa etsi, kyllähän minäkin olen täällä sinua auttamassa", Jääviilto sähisi niin kovaan ääneen, että muutkin partion jäsenet kuulivat sen. Hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi mitä suustaan päästi, mutta hän vain tahtoi saada ansaitsemansa kunnian petturin löytämisestä.
"Sitäkö tämä siis oli?" Kyyhkypyrähdys kivahti, "epäilettekö te, että me olisimme pettureita?"
Jääviilto mulkaisi inhoten nuorempaa naaraskissaa.
"No emme", kolli tuhahti ja käänsi katseensa eteenpäin, vain huomatakseen Pimentovarjon tuijottavan häntä tuima ilme kasvoillaan.
"Mikä sinuakin taas risoo?" punaturkkinen soturi kysyi mustaturkkiselta naaraalta. Pimentovarjo päästi ilmoille turhautuneen huokauksen ja pudisteli päätään, kääntäen sitten katseensa eteenpäin. Partio jatkoi matkaansa kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan Leppävarjo avasi suunsa höpötelläkseen jotain omiaan. Kukaan ei noteerannut tabbykuvioisen soturin höpötyksiä millään lailla.

Leiriin päästyään Pimentovarjo komensi Jääviillon perässään kaatuneen kuusipuun taakse, aivan vesiputouksen lähettyville.
"Sinä aloit sooloilla", varapäällikkö totesi kylmällä äänellä. Jääviilto siristeli jäänsinisiä silmiään.
"Enpäs alkanut", kolli vastusteli murahtaen, "sinä itse yritit viedä minun kunniani!"
Jääviilto katsoi varapäällikköä vihaisesti. Hän ei voinut uskoa sitä, että nyt myös Pimentovarjo yritti tehdä samaa kuin Jääviilto. Kollista tuntui pahalta, ettei musta soturikaan näyttänyt ymmärtävän, miten epäreilusti hän oli käyttäytynyt Jääviiltoa kohtaan..

//Pimento?