Lätäkkölempi ei tuntunut lämpeävän Hilleripilven ehdotukselle metsästää yhdessä. Naaras yritti saada häntä palaamaan takaisin Lehtikuusilaaksoon, jonne hänet oli alunperin määrättykin, mutta ajatus ei juuri houkutellut. Hän oli vaivalla vaeltanut pois niiltä mailta eikä siis ollut aikeissa palata takaisin turhan takia.
“Ajattele nyt, Lätäkkölempi”, Hilleripilvi ei antanut periksi, “me molemmat voitamme, jos lyöttäydymme yhteen. On selvää, että sinun alueellasi liikkuu enemmän saalista, mutta sinä et mitenkään voi napata kaikkia niitä yksinäsi. Jokainen tuolla loikkiva jänis, orava tai mikä tahansa metsän pikkueläin on käytännössä valmis ateria, vain odottamassa nappaamista. Jos palaan takaisin Lehtikuusilaaksoon, en vain haaskaa aikaa vaan myös monta hyvää tilaisuutta viedä klaanitovereillemme syötävää tänä haastavana vuodenaikana. Etkö sinäkin halua nähdä klaanimme kylläisenä ja hyvinvoivana, Lätäkkölempi? Sehän on meidän tärkein tehtävämme: pitää huolta tovereistamme.”
Hän katsoi hopeanharmaaseen naaraaseen vetoavasti. Lätäkkölempi oli juuri sitä tyyppiä, jonka elämä meni sääntöjä seuratessa ja jolle hauskanpito tuntui olevan suorastaan myrkkyä. Hilleripilvi ei voisi koskaan elää sillä tavalla. Mutta hei - kukapa hän oli tuomitsemaan toisten valintoja?

//Lätäkkö?

Jääviilto oli astellut Pimentovarjon ja Henkäystähden perässä vesiputouksen takana sijaitsevaan päällikön pesään. Vesiputouksen pauhu häiritsi Jääviillon ajatuksia, kun Henkäystähti vaati heitä kertomaan, mitä kaksikko oli saanut selville. Kolli ei ehtinyt saada ajatuksiaan kokoon, kun Pimentovarjo otti röyhkeästi puheenvuoron itselleen.
“Leppävarjo on etsimämme petturi”, musta naaras naukui äänellä, joka olisi voinut saada Jääviillonkin uskomaan, että varapäällikkö puhui totta. Henkäystähti siristi epäilevästi silmiään.
“Onko tämä oletus vai onko teillä jotain todisteitakin?” raidallinen kolli kysyi ja paransi asentoaan. Nyt Jääviilto oli valppaana, jotta ehtisi puhumaan ennen varapäällikköä.
“Tietenkin meillä on todisteita. Leppävarjo käytännössä paljasti minulle kaiken, kun tuli puhuneeksi ohi suunsa”, punaturkkinen soturi virnisti tyytyväisesti. Henkäystähti vilkaisi Pimentovarjoa.
“Kukaan muu epäillystä ei ole antanut mitään syytä epäillä itseään”, musta naaras totesi kylmällä äänellä ja nyökkäsi hitaasti päätään. Päällikkö vaikutti edelleen epäilevän kaksikon sanoja.
“Etkö usko, että puhumme totta?” Jääviilto alkoi ärsyyntyä, kun päällikkö pysyi tovin hiljaa.
“En ole sanonut niin”, kolli lausahti tylysti, “en suoraan sanottuna ole yllättynyt. Leppävarjo on aina tuntunut olevan riski Kuolonklaanille. Hän saa maksaa virheestään.”
Jääviillon kasvoille hiipi tyytyväinen virne. Suunnitelma oli onnistumassa, hän oli askeleen lähempänä asemaansa Kuolonklaanin tulevana päällikkönä.
“Aiotko siis teloittaa hänet?” punaturkkinen soturi kiiruhti asioiden edelle. Henkäystähti loi terävän, varoittavan katseen soturiin.
“Se ei taida tässä vaiheessa kuulua teille mitenkään”, vaaleanharmaa kolli naukui omahyväisesti. Jääviilto tuhahti ja pyöräytti silmiään.
“Ei sitten, kunhan vain kysyin”, punaturkki murahti ja nousi ylös, “tämä taisi olla meidän osaltamme tässä?”
Henkäystähti nyökkäsi.
“Menkää pois ja pitäkää suunne kiinni asiasta. Minä hoitelen kyllä Leppävarjon”, raidallinen päällikkö sanoi ja hoputti kaksikon ulos pesästään.
Jääviilto poistui pesästä Pimentovarjon edellä. Hän kääntyi mustaturkkisen naaraan puoleen virnistäen.
“Ei kestä kiittää. Minä taisin juuri pelastaa sinut ja perheesi”, kolli virnuili tyytyväisenä. Pimentovarjo katsahti klaanitoveriinsa välinpitämättömästi, eikä vaivautunut vastaamaan mitään.
“Kai sinä tämän kunniaksi jaat kanssani aamupalan?” Jääviillon esittämä kysymys yllätti kollin itsensäkin. Kuten tavallisestikaan, ei hän nytkään ajatellut mitä päästi ulos suustaan. Pimentovarjo siristi harmahtavia silmiään epäluuloisen oloisena.
“Jos välttämättä tahdot. Olepa reipas ja hae meille jotain purtavaa, Jääviilto”, musta naaras naukui kuin millekin oppilaalle. Jääviilto murahteli jotain itsekseen, mutta tuntemattomasta syystä taipui naaraskissan tahtoon. Kun Pimentovarjo jäi kaatuneen kuusipuun liepeille, Jääviilto lähti kävelemään leirin toisella laidalla sijaitsevan tuoresaaliskasan luokse.

Kun hämärä laskeutui metsän ylle, Henkäystähti kutsui koko klaanin koolle leirin pääaukiolle. Jääviilto tunsi lihaksensa jännittyvän. Tämän täytyi olla se hetki, kun Leppävarjo saisi rangaistuksensa – joka eittämättä olisi kuolemanrangaistus. Punaturkkinen soturi oli niin innoissaan, ettei voinut olla peittämättä sitä. Hänen kasvoillaan komeili tyytyväinen virne ja soturi myhäili itsekseen iloaan. Hän otti paikan läheltä Pimentovarjoa, joka vaikutti yhtä kylmältä ja tunteettomalta kuin aina.
“No, eikö sinua jännitä?” Jääviilto kysyi Musta naaras käänsi katseensa ikätoveriinsa.
“Miksi jännittäisi?” hän kysyi kylmällä äänellä.
“Suunnitelmamme loppu lähenee kovaa vauhtia. Pian Henkäystähti tekee meistä sankareita ja kaikki tajuavat, miten arvokkaita olemme”, kolli myhäili tyytyväisenä. Pimentovarjo ei edes vilkaissut soturia, naaras tuijotti vain ilmeettömänä leirin keskustassa seisovaa päällikköä. Varapäällikkö ei ehtinyt vastata mitään, kun Henkäystähti aloitti kokouksen.
“Tuskin kovinkaan moni teistä on unohtanut sitä, että riveissämme elelee tyytyväisenä petturi, joka tuhosi suunnitelmamme ja vapautti eloklaanilaiset panttivankimme. On ilo ja kunnia kertoa, että olen viimein saanut petturin kiinni. Kuten olen sanonut: jos käännyt klaaniasi vastaan, vastaat siitä hengelläsi”, harmaaraidallinen kolli naukui äänellä, joka takuulla säikäytti arimmat pelkurikissat. Päällikkö oli useaan otteeseen todistanut, ettei häntä ja Kuolonklaania vastaan kannattanut kääntyä. Jääviilto odotti, että kolli kertoisi hänen ja Pimentovarjon osallisuudesta petturin löytymiseen, mutta turhaan. Päällikkö piti kunnian asiasta täysin itsellään.
“Leppävarjo”, päällikkö lausui kylmällä äänellä ja käänsi katseensa harmaaseen kolliin, joka seisoi tyttäriensä vierellä kissajoukon keskellä. Kuolonklaanilaisten joukosta alkoi välittömästi kuulua vihan säestämiä murahduksia ja epäuskoisia naukaisuja.
“Sinä olet tuomittu kuolemaan petturuutesi johdosta”, päällikön ääni oli tunteeton, Henkäystähti ei näyttänyt välittävän lainkaan Leppävarjosta. Soturi oli kollille vain yksi nimi muiden joukossa.
Jääviilto katsoi tyytyväisenä, miten Leppävarjo suorastaan säikähti päällikön hänelle antamaa huomiota. Kolli katsoi hämillään klaanitovereitaan.
“Ei, ei, tässä on käynyt väärinkäsitys! Enhän minä ole petturi!” harmaaturkkinen kolli naukui, mutta Henkäystähteen se ei tehonnut. Jääviilto ei tuntenut edes pientä pistoa sydämessään, kun hän parhaillaan oli ajamassa kenties syytöntä kollia kuolemaan. Mutta kolli oli valmis tekemään sen oman kunniansa vuoksi. Hän ei välittänyt yksittäisistä kissoista ja heidän hengistään. Jokainen kuoli joskus, yksi kissa oli vain yksi kissa, ei Leppävarjon hengellä ollut mitään väliä klaanille saati Jääviillolle.
Henkäystähti vaati Leppävarjoa tulemaan hänen luokseen. Viimeiseen asti kollisoturi yritti välttyä siltä, minkä tiesi olevan edessään – mutta turhaan, sillä Henkäystähti ei olisi antamassa soturille mahdollisuutta elämään. Klaani oli yllättävän hiljaa, kukaan ei uskaltanut asettua Henkäystähden päätöstä vastaan.
“Ole kiltti, älä tee tätä. Minä vannon kautta Pimeyden Metsän, että olen syytön!” Leppävarjo naukui ääni väristen, kun hän oli päässyt Henkäystähden eteen. Päällikön katse oli kylmä, hän ei ottanut soturin sanoja kuuleviin korviinsa. Päällikkö katsoi vielä hetken harmaata soturia, ennen kuin räpäytti silmiään.
“Jätä selitykset esi-isillemme”, kolli naukaisi ja teki nopean syöksyn kohti Leppävarjoa. Soturi anoi päällikköä lopettamaan, mutta turhaan. Henkäystähti ei tunnetusti ollut kissa, joka antaisi vihollisilleen armoa.
Tässä vaiheessa Jääviilto havahtui siihen, että Henkäystähti oli jättänyt hänet täysin kunniatta. Päällikkö oli ottanut kaiken kunnian petturin kiinnisaamisesta itselleen.
“Hän ei antanut meille kunniaamme!” punaturkkinen kolli sähähti vierellään seisovalle Pimentovarjolle. Kolli huomasi, miten varapäällikkö vilkaisi häntä, muttei kääntänyt katsettaan soturiin.
“Se ei tullut yllätyksenä”, musta naaras tokaisi kylmästi, kuin olisi tiennyt näin käyvän.
“Hyväksytkö sen noin vain?” Jääviilto sihahti. Pimentovarjo huiskautti hännällään Jääviillon kylkeä.
“Ole hiljempaa. Mitäpä me tässä voisimme tehdä? Emme mitään”, varapäällikkö vastasi hiljaa kuiskaten. Jääviilto ei halunnut antaa asian olla, mutta kenties Pimentovarjo oli oikeassa. Jääviilto vannoi kuitenkin mielessään, että kostaisi tämän Henkäystähdelle vielä ja ottaisi kunniansa vaikka väkisin!
Jääviillon jäänsininen katse kääntyi takaisin päällikköön ja Leppävarjoon. Teloitettu soturi oli lakannut liikkumasta ja siirtynyt esi-isien metsästysmaille. Kolli makasi liikkumattomana Henkäystähden jalkojen juuressa silmät ammollaan. Päällikkö tönäisi kollia käpälällään kerran lapaan, kunnes käänsi sille selkänsä.
“Sähkötuho, Lehtituuli ja Lammikkoloikka: viekää petturin ruumis klaanin rajan ulkopuolelle. Me emme hautaa pettureita klaanimme rajojen sisäpuolelle”, Henkäystähti murahti käskyn kolmelle lähellään seisovalle soturille. Kolmikko alkoi toimia välittömästi. Edes Leppävarjon pennut eivät saaneet mahdollisuutta hyvästellä isäänsä, mutta Jääviillosta se oli vain oikein. Leppävarjo oli ollut surkea soturi, vaikkei ehkä petturi oikeasti ollutkaan.
Ilmapiiri pääaukiolla oli melko kireä, ja niin oli Jääviillon mielikin. Hän tuijotti murhanhimoisesti päällikköä, joka käveli kissajoukon ohi kaatuneen kuusipuun taakse.

Seuraavat päivät kuluivat Jääviillon äksyillessä muille. Häntä suututti se, miten töykeästi Henkäystähti oli jättänyt Jääviillon kunniatta. Ainoa kissa, jolle soturi oli kyennyt puhumaan tiuskimatta yhtä pahasti, oli ollut Pimentovarjo. Tokikaan musta naaraskissa ei ollut jäänyt ilman teräviä huomautuksia ja haukkuja, mutta ne eivät olleet olleet yhtä merkittäviä kuin muiden saamat haukut. Kesken partion Jääviilto saattoi alkaa haukkumaan klaanitovereitaan mitättömistä syistä, jos joku esimerkiksi käveli hänen mielestään liian lähellä häntä. Tällä hetkellä punaturkkinen soturi inhosi enemmän ja vähemmän kaikkia kuolonklaanilaisia. Erityisesti vihan kohteiksi olivat joutuneet Kylmäliekki, Pikiturkki, Aamuraita ja Syöksyaskel. Viimeisimmälle Jääviilto oli yhä vihainen siitä hyvästä, että lumenvalkea kolli oli sattunut silloin Leppävarjon teloitusta edeltävänä aamuna herättämään punaturkkisen soturin. Hän oli raivonnut raidalliselle kollille ties mistä turhasta ja syytellyt häntä asioista, mitä kolli ei edes ollut tehnyt.
Soturin keskipitkä häntä heilui puolelta toiselle maata pitkin hänen istuessaan leirin pääaukiolle. Edellisenä yönä oli satanut lunta, jota hänen häntänsä huiski. Puuterimainen pakkaslumi lehahteli ilmaan sitä mukaa, kun häntä heilahteli. Sää oli kylmä, mutta aurinko paistoi korkealla taivaalla. Sen kylmät säteet eivät juurikaan lämmittäneet Jääviillon punertavaa turkkia. Kollin jäänsininen katse oli kohdistettu leirin pääaukion halki kävelevään Kylmäliekkiin. Savunharmaa kolli oli käyttäytynyt mitä oudoimmin viime kuiden ajan, ja Jääviilto halusi tietää mitä hänellä oli meneillään. Kolli oli kysynyt asiasta monet kerrat veljeltään suoraan, mutta vastaukseksi hän oli saanut aina sitä samaa sönkötystä, ettei Kylmäliekki mukamas ymmärtänyt mistä Jääviilto puhui. Hän tiesi, että hänen hiirenaivoinen typeryveljensä oli tekemässä jotain kiellettyä, ja hän jäisi vielä kiinni. Jääviilto haaveili salaa siitä, miten hän viiltäisi veljensä kurkun auki ja katselisi kuinka hän vuotaisi kuiviin. Ajatus siitä sai tyytyväisen virneen kohoamaan punaturkkisen soturin kasvoille. Vaikka Kylmäliekki olikin hänen veljensä, hän vihasi kollia koko sydämestään.
Kollin katse siirtyi nopeasti Kylmäliekistä harmaaraidalliseen kolliin, joka tuli esiin kaatuneen kuusipuun takaa. Henkäystähti käveli leirin uloskäynnille ja mitään sanomatta sisäänkäyntiä vartioivat soturit päästivät päällikön ulos. Jääviillon silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi ja hän sai mielestään erinomaisen ajatuksen. Kolli kävisi vähän jututtamassa päällikköä ja kertoisi hänelle suoraan, mitä mieltä soturi oli kollin käytöksestä. Kun Henkäystähden poistumisesta oli kulunut hetki, Jääviilto nousi venytellen ylös neljälle jalalleen. Hänen suunsa avautui makoisaan haukotukseen. Kolli vilkaisi vaivihkaa ympärilleen varmistaakseen, ettei esimerkiksi Pimentovarjo olisi pääaukiolla. Hän ei halunnut, että musta naaras lähtisi hänen peräänsä ja löytäisi Jääviillon keskustelemasta Henkäystähden kanssa. Varapäällikkö ei selvästikään pitänyt päälliköstä, joka olisi saattanut vaikuttaa naaraan lupaukseen siitä, että Jääviillosta tulisi hänen varapäällikkönsä.

Punaturkkinen soturi käveli leirin sisäänkäynnille ja kohtasi Latvaruusun keltaisen katseen.
“Mihin olet menossa?” vaaleanruskea soturinaaras kysyi. Jääviilto pyöräytti inhoten silmiään.
“Mitä se sinulle kuuluu?” hän töksäytti ilkeällä äänellä, mutta jatkoi nopeasti, jottei naaras eväisi häneltä pääsyä ulos leiristä, “ihan vain kävelylle. Vai onko sekin nykyään kiellettyä?”
Latvaruusu ei vastannut mitään, vaan astui syrjään piikkihernetunnelin sisäänkäynnin edestä. Jääviilto käveli häntä pystyssä, mahdollisimman ylpeän näköisenä nuoremman naaraskissan ja lähellä seisovan Lepakkohuudon ohitse.
Piikkihernetunnelin toisessa päässä – eli leirin ulkopuolella – Jääviilto alkoi välittömästi haistella ilmaa. Yöllä sataneeseen lumeen oli painautunut jo lukuisia käpälänjälkiä partioiden jäljiltä, joten niiden avulla kolli ei voisi seurata päällikköä. Kolli erotti vaivatta päällikön hajujäljen muista jäljistä ja niinpä hän lähti seuraamaan sitä. Soturi ei ollut mikään erinomainen saalistaja, mutta hänen hajuaistinsa oli ihan kelvollinen. Hänelle ei tuottanut sen suurempia ongelmia seurata tuoreita jälkiä. Hajujäljet kulkivat kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Jääviilto silmäili avaraa lumista maisemaa, yrittäen nähdä edes vilauksen päällikön harmaasta turkista. Henkäystähti oli kaikesta päätellen liikkunut juosten, sillä Jääviilto ei saanut häntä kiinni, vaikka kulkikin ripein askelin kissojen tekemää polkua pitkin.
Jossain vaiheessa Jääviilto huomasi, että seurasi enää vain päällikön jalanjälkiä. Tästä kohti ei ollut kävellyt muita kissoja koko päivänä, kun uusi lumi oli satanut maahan. Siispä kolli pystyi unohtamaan jälkien haistelemisen ja keskittyi vain jalanjälkien seuraamiseen. Hän kiristi tahtiaan, jotta saisi mahdollisimman nopeasti päällikön kiinni. Henkäystähti oli liikkunut kohti Kivikukkulaa ja Hehkulampea.
Jääviilto ei voinut olla miettimättä, mitä päällikkö teki yksin täällä, tällaisessa paikassa. Jääviilto hidasti tahtiaan, kun hän erotti harmaan raidallisen kissan Kuuluolan sisäänkäynnin edessä. Punaturkkinen soturi siristi silmiään epäluuloisena. Oliko päällikkö menossa sisälle Kuuluolaan? Eihän nyt ollut edes yö, joten hän ei saisi yhteyttä esi-isiinsä. Lumi Jääviillon suuren käpälän alla rasahti, joka sai Henkäystähden kääntämään katseensa häntä lähestyvään soturiin. Jääviilto nosti ylpeänä leukansa pystyyn ja katsoi päällikköä tuimasti.
“Seuraatko sinä minua?” raidallinen kolli tiuskaisi ja otti askeleen lähemmäs Jääviiltoa.
“Mitä sitten vaikka seuraisinkin? Onko se kiellettyä nykyään?” punaturkkinen kolli murahti.
“Jos vakoilet päällikköäsi niin kyllä, se on kiellettyä”, Henkäystähti vastasi kylmällä äänellä. Jääviilto pyöräytti silmiään.
“En minä mitään vakoile”, kolli vannotti, vaikkakin tiesi valehtelevansa. Henkäystähti katsoi kollia arvioiden.
“Mikä sinut sitten tuo tänne?” päällikkö esitti terävän kysymyksen. Jääviilto kohautti lapojaan.
“Ehkä halusin vain keskustella kanssasi eräästä asiasta, jonka olet hoitanut nätisti sanottuna todella huonosti”, kolli lausahti ja alkoi hermostua. Pelkkä asian ajattelu sai Jääviillon ärsyyntymään. Henkäystähti siristi silmiään.
“Mistäköhän mahdat puhua?” päällikkö kysyi.
“Ihan kuin et tietäisi!” Jääviilto kimpaantui ja hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Kollin selkä nousi kaarelle ja kynnet liukuivat ulos vasten jäistä hankea, kun hän katsoi inhoten päällikköään. Henkäystähti vastasi kollin raivoon tyyneydellä ja kylmyydellä.
“En tiedä”, päällikkö lausahti kylmästi ja välinpitämättömästi.
“Sinä veit minun kunniani! Valehtelit kaikille, että sinä sait petturin kiinni, vaikkei se mennyt niin. Minä aivan yksin tein kaiken työn tämän klaanin vuoksi ja sinä veit kaiken kunnian siitä! Noinko jalo päällikkö toimii? Luulisi, että sinä luottaisit itseesi edes sen verran, että voisit antaa kunnian asioista sille, jolle se todella kuuluu!” soturi sähisi sylki suustaan roiskuen. Henkäystähti näytti valpastuvan. Päällikön häntä huiskahti puolelta toiselle ja tämän ilme muuttui kireäksi.
“Sinä aivan yksinkö?” päällikkö esitti kysymyksen. Jääviilto oli niin raivoissaan, ettei hän ymmärtänyt kysymyksen pointtia. Hän unohti kokonaan, että Pimentovarjo oli ollut mukana suunnitelmassa.
“Niin! Minä selvitin Leppävarjon petturuuden aivan yksin, minä tein kaiken työn! Minun piti olla sankari, ei sinun!” soturi jatkoi räyhäämistään. Henkäystähti siristi epäilevästi silmiään.
“Mielenkiintoista”, hän naukui välittämättä lainkaan siitä, että oli vienyt Jääviillon kunnian. Ellei Henkäystähti olisi ollut hänen päällikkönsä, hän olisi käynyt siltä istumalta kollin kimppuun. Soturi oli hyvin raivoissaan.
“Siinäkö se?! Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?” Jääviilto uhosi. Henkäystähti kohautti lapojaan.
“Ajatteletko sinä kaikessa vain itseäsi? Minä luulin, että teit tämän kaiken klaanisi vuoksi, etkä vain oman kunniasi. Olisit kiitollinen, että Kuolonklaanissa on nyt yksi petturi vähemmän – josta kiitos kuuluu sinulle. Mitä sinä teet klaanilaisten kiitoksilla, kun esi-isämme rakastavat sinua nyt jo tekojesi vuoksi?” Henkäystähti kysyi, muttei Jääviilto tapojensa mukaisesti ymmärtänyt päällikön pointtia. Mitä väliä oli esi-isien kunnioituksella? Esi-isät olivat kuolleita, eikä Jääviilto hyötynyt heidän kunnioituksestaan pätkän vertaa. Kuolonklaanilaiset sentään pystyivät näyttämään arvostuksensa esimerkiksi niin, että he palvelisivat ja ihailisivat suurta ja mahtavaa Jääviiltoa.
“Esi-isäni rakastavat minua joka tapauksessa! Sinä teit tämän tahallasi! Veit minun kunniani, koska pelkäät oman asemasi puolesta! Pelkäät, että muut rakastavat minua enemmän, jos tietäisivät, että olen hyödyllisempi klaanille kuin sinä!” Jääviilto sähisi hampaat irvessä. Henkäystähti näytti hermostuvan. Päällikkö otti uhkaavan askeleen lähemmäs itseään nuorempaa soturia.
“Sinuna miettisin tarkkaan sanojasi. Luuletko todella, että olet minulle niin tärkeä, ettenkö voisi teloittaa sinuakin? Keskittyisit oleellisiin asioihin, kuten partiointiin ja klaanisi puolustamiseen. Näyttää siltä, etten voi enää luottaa sinuun, Jääviilto. Katoa silmistäni välittömästi tai saat kärsiä”, raidallinen päällikkö komensi terävällä äänellä. Jääviilto epäröi hetken, mutta päätyi tottelemaan. Se tuntui nöyryyttävältä ja kolli tiesi, että hänen olisi purettava raivoaan leirissä johon kuhun hiirenaivoon. Koko matkan takaisin leiriin hän kirosi itsekseen ja haukkui Henkäystähden pystyyn. Voi miten paljon hän inhosikaan sitä kirppukasaa! Henkäystähti oli jo toisen kerran pettänyt Jääviillon ja todistanut, ettei hän kyennyt arvostamaan punaturkkista soturia niin paljon, kuin hän kunnioitusta ansaitsi.

Jääviilto saapui leiriin ja kohtasi Latvaruusun terävän katseen.
“No, oliko hyvä kävely?” naaras ivasi huomatessaan, miten ärsyyntynyt Jääviilto oli. Kollin silmissä leimahti ja hän syöksyi nopeasti kohti Latvaruusua. Naaras kavahti taaemmas ja katsoi Jääviiltoa suoraan silmiin. Kolli oli päättänyt jo käydä naaraan kimppuun, mutta lähestyvä tumma hahmo sai hänen aikeensa muuttumaan.
“Etkö osaa hillitä itseäsi lainkaan?” Pimentovarjo kysyi terävällä äänellä pysähtyessään parin ketunmitan päähän Jääviillosta ja Latvaruususta. Jääviilto mulkaisi varapäällikköä inhoten.
“Mitä se sinulle kuuluu?” kolli murahti. Hän vilkaisi vielä kerran Latvaruusua ja käveli tämän ohi tönäisten naarasta lavallaan. Hän käveli Pimentovarjon luokse ja kohtasi itseään paljon pienemmän naaraan harmaansinisen katseen uhmakkaasti.
“Kuuluupa hyvinkin, kun räyhäät täällä keskellä päivää klaanitovereillesi”, naaras naukui. Jääviilto siristeli silmiään.
“Miksi sinä välität siitä, mitä minä teen? Tuskinpa sinua haittaa se, vaikka antaisinkin opetuksen tuollaiselle hiirenaivolle”, kolli murahti viitaten hiirenaivolla Latvaruusuun.

//Pimento?

Lämpiväreen sanat satuttivat minua. En ymmärtänyt. En vain löytänyt mitään hajua ilmasta. Minua suututti mutta päätin ettei asia ollut riidan arvoinen. Käännähdin kannoillani mielenosoituksellisesti ja astelin pois. Jatkoin matkaani monen ketunmitan päähän hidastaen vauhtia hiljalleen.
“Yritän nyt kovemmin sitten”, puuskahdin ärtyneesti ja haistelin ilmaa. En hetkeen erottanut mitään mutta ajan kuluessa löysin ilmasta tutun hajun, jonka olin monta kertaa aistinut leirissä. Paikallistin hiiren puuhastelemassa yhden puun juurella. Tunsin pulssini korvissani asti adrenaliinin ryöpytessä. Tiputtauduin vaanimisasentoon ja koitin parhaani mukaan muistaa mestarini aiemmat sanat - korjaukset vaanimisasentooni ja vaanimiseen liittyen. Astelin niin varovaisesti valkealla maalla kuin vain kykenin. Karvoihini tarttunut loskainen lumi vaikeutti vaanimista mutta lähestyin hiirtä lupaavasti. Käpälissäni kuhisi jo into. Kohta voisin kantaa saaliini mestarini eteen ja näyttää hänelle kuka Särötassu oikeasti oli. Olin tarpeeksi lähellä loikatakseni ja sen sitten tein. Ojensin käpäläni ja nappasin hiiren niiden väliin. Tapoin saaliin nopealla puraisulla ja roikotin sen sitten hännästä mestarini luo. Katsoin häntä äreänä ja tiputin hiiren Lampiväreen käpäliin. Minun teki mieli sanoa jotain todella näsäviisasta ja typerää mutta en viitsinyt. Naaras saisi päättää mitä sanoisi ja reagoisin sitten sen mukaan.
//Lampi?

Kuten olin arvellut, sanomani oli todella mennyt Jääviillon ihon alle. Hän oli ollut raivoissaan pelkästä ajatuksesta, että voisi olla ihastunut minuun. Jääviilto ei itse tainnut asiaa ymmärtää, mutta hänen räjähtävä reaktionsa ei ainakaan vakuuttanut minua siitä, ettei tämä ollut asioiden laita.
Jokin osa minussa piti ajatuksesta, että joku Jääviillon kaltainen omaisi tunteita minua kohtaan. Kenties kaipasin vain tuntevani oloni rakastetuksi, sillä ikävöin Turmaloikkaa. Kenties pidin siitä, miten kolli vihaisi itseään, jos todella paljastuisikin, että hän oli ihastunut minuun. Jääviilto ei kuitenkaan missään nimessä voinut pitää minusta sillä tavalla. Se oli yhtä sula mahdottomuus kuin se, että minä olisin pitänyt hänestä.
Joka tapauksessa katsoin soturia hieman eri tavalla, kun heräsin seuraavana aamuna ja astelin hänen luokseen. Hän oli äkkipikainen, raivostuttava ja suoraan sanottuna ilkeä. Voisiko sellainen kissa rakastua?
"Olen ollut valmis jo pitkään", sanoin venytellen makeasti. En malttanut odottaa pääseväni tästä stressistä ja ahdistuksesta eroon. Halusin vain palata normaaliin päiväjärjestykseen, jossa minun ei tarvitsisi joka hetki pelätä menettäväni perhettäni tai asemaani.
Henkäystähti asteli juuri sopivasti ulos pesästään. Vilkaisin Jääviiltoa kuin varmistaen, että hän itse oli valmis. Toivoin hartaasti, ettei soturi nyt pilaisi kaikkea äkkipikaisuudellaan. Toivoin myös, ettei hän puukottaisi minua selkään. Olin kuitenkin luvannut tehdä hänestä varapäällikköni, joten uskoin, ettei kumpaakaan tapahtuisi.
"Huomenta, Henkäystähti", tervehdin, kun olimme astelleet leirin poikki päällikön luo. Hänen ynseä ilmeensä kirkastui seuraavista sanoistani: "Minulla on uutisia petturista. Uskon - uskomme - löytäneemme hänet."
Harmaa kolli katsahti vieressäni seisovaan Jääviiltoon, minkä jälkeen hän siirsi katseensa taas minuun. Hän näytti kiinnostuneelta.
"Vai niin. Tulkaa sitten."
Päällikkö asteli edellämme kohti pesäänsä.
"Anna minunkin sitten puhua", Jääviilto sihahti äkäisesti. Pyöräytin silmiäni, mutta en vaivautunut vastaamaan.
Henkäystähden hämyisässä pesässä istuuduimme päällikköä vastapäätä. Hän vilkuili kärsimättömästi minusta Jääviiltoon, Jääviillosta minuun.
"No? Mitä olette saaneet selville?"

//Jää?

Pimentovarjon kysymys sai Jääviillon niskavillat nousemaan pystyyn. Kolli väläytti mustalle soturille valkeaa hammasrivistöään ja ravisteli inhoten päätään.
"Luulet nyt itsestäsi liikoja, typerä kirppukasa!" kolli sähähti tunnekuohun vallassa ja katsoi inhoten mustaa naarasta, johon oli tietämässään jo kuiden ajan ollut ihastumassa. Jääviilto ei ollut mikään mestari tunteiden tulkitsemisessa, mutta hän totta tosiaan oli mustasukkainen.
"Miksi sitten suutut noin?" Pimentovarjo jatkoi ja sipaisi kielellään rintaansa. Jääviilto luimisti korviaan ja otti askeleen lähemmäs inhottavaa varapäällikköä.
"Koska kehtaatkin aliarvioida minua noin!" kolli sähähti, "luulet aina olevasi koko maailman keskipiste. Oppisit jo, että sinä olet minun silmissäni täysi nolla!"
Pimentovarjo siristi silmiään ja näytti siltä kuin olisi sanomassa jotain, mutta läheltä kantautuva rasahdus sai soturin sulkemaan raolleen avautuneen suunsa. Välittömästi kaksikon katse kääntyi kohti pensaikkoa, jonka takaa esiin asteli, kukapa muukaan kuin Kylmäliekki. Jääviillon silmissä leimahti, kun hän tunnisti harmaan typerysveljensä katselevan heitä. Oliko kolli kuunnellut heitä salaa?
"Salakuunteletko sinä meitä?" Jääviilto kysyi terävällä, vihaisella äänellä ja otti suuren harppauksen lähemmäs veljeään. Kylmäliekki katsoi säikähtäneen oloisena kaksikkoa ja pudisteli hätäisesti päätään.
"E-en tietenkään! Satuin kulkemaan tästä ihan sattumalta. En tiennyt, että olette edes täällä", harmaaturkkinen kolli vakuutteli panikoiden. Jääviilto ei luottanut inhottavan veljensä sanaan.
"Niinpä varmaan. Pidä kuonosi erossa minun asioistani, kapinen hiirenaivo! Ala painua!" punaturkkinen kolli sähisi raivoissaan. Häntä koipien välissä Kylmäliekki lähti pinkomaan pakoon raivostunutta veljeään. Jääviilto suorastaan pihisi raivosta. Hän murahteli itsekseen ja huusi hävyttömyyksiä veljensä perään. Kun soturi oli hetken päästellyt pahimman raivon ulos, hän kääntyi Pimentovarjon puoleen.
"Käydään heti huomisaamuna Henkäystähden juttusilla. Minua ei kiinnosta tänään tehdä kanssasi enää yhtään mitään", Jääviilto murahti. Pimentovarjo pysyi hetken hiljaa.
"Se lienee paras vaihtoehto. Raivopäissäsi saattaisi pilata koko jutun", musta naaras naukaisi ja käveli punaturkkisen soturin ohi niin, että pyyhkäisi hänen kuonoaan hännällään. Jääviilto suuttui siitä ja yritti iskeä käpälällään mustan soturin ohutta häntää, mutta Pimentovarjo huiskaisi häntänsä pois tieltä ja soturin kynnet halkoivat ilmaa.

Jääviilto pyöri koko yön levottomasti vuoteessaan. Hänestä tuntui, että Pimentovarjo aikoisi pettää hänet ja livahtaisi yön aikana kertomaan petturista Henkäystähdelle ilman Jääviiltoa. Kolli pelkäsi sitä, että musta naaras pettäisi hänet, eikä hän saisi ansaitsemaansa varapäällikön asemaa. Soturi piti visusti silmällä varapäällikköä siltä varalta, että hän yrittäisi jotain typerää. Mutta maatessaan vuoteellaan, kolli huomasi katselevansa Pimentovarjoa eri tavalla kuin normaalisti. Hänen katseensa ei ollut vihainen ja inhoava, vaan neutraalimpi. Kollin oli vaikeaa ymmärtää tuntemuksiaan. Juuri nyt hän olisi halunnut siirtyä nukkuvien kissojen yli Pimentovarjon luokse ja jäädä lepäämään hänen viereensä.
Kolli ravisteli inhoten päätään. Mikä häntä oikein vaivasi? Kolli oli vähällä yökätä, hän oli takuulla sairastumassa. Hän käänsi katseensa pois Pimentovarjosta vain pian huomatakseen, että katseli taas nukkuvaa soturia. Mustan naaraan kylki kohoili rauhallisesti ylös ja alas, hänen täytyi nähdä jotain rauhallista ja mukavaa unta.

Aamulla Jääviilto oli hyvin väsynyt. Hän oli torkahtanut aamuyöstä, mutta uni ei ollut kestänyt pitkään. Soturi oli nimittäin havahtunut siihen, kun joku astui hänen häntänsä päälle. Sähinän ja raivoamisen kera kolli ajoi nuoren Syöksyaskeleen pois pesästä ja vannotti, että tämän oli parempi pitää varansa. Jääviilto saattaisi kostaa kollin erehdyksen.
Soturi ei saanut sen jälkeen enää unta, joten hän päätti suosiolla nousta ylös ennen Pimentovarjoa. Hän käveli tahallaan mahdollisimman äänekkäästi ja muita tönien ulos pesästä kylmään ulkoilmaan. Jääviilto nyrpisti nenäänsä, kun pesän lämmin ilma vaihtui kylmään ulkoilmaan. Lämpötilat olivat laskeneet yöllä reilusti pakkasen puolelle. Nouseva aurinko ei juurikaan lämmittänyt kylmää, kivistä leiriä.
Soturi istuutui alas sotureiden pesän sisäänkäynnin lähettyville, jotta hän varmasti huomaisi, jos Pimentovarjo poistuisi pesästä. Salaa hän toivoi Henkäystähden saapuvan leirin pääaukiolle ennen varapäällikköä. Silloin punaturkkinen kolli voisi aloittaa keskustelun päällikön kanssa ja siten saada päällikön katsomaan, että Jääviilto oli hieman enemmän osallinen petturin löytämiseen kuin Pimentovarjo – joka tosin oli kuin olikin totta.
Jääviilto kuuli lähestyviä askeleita kaatuneen kuusipuun sisältä. Pimentovarjo astui ulos pesästä ja katsahti heti häntä tuijottavaan Jääviiltoon.
"No, oletko sinä valmis?" Jääviilto kysyi murahtaen, "on aika käräyttää petturi."

//Pimento?

Lampiväre seurasi Särötassua katseellaan, kun nuori oppilas yritti etsiä ilmasta hajujälkiä. Lehtikato oli vielä pitkällä, ja vaikka säät olivat lämmenneet, antoi hiirenkorva vielä odotuttaa itseään: ei siis olisi ihme, jos saalista ei löytyisi. Hyvää harjoitusta tämä silti olisi Särötassulle, Lampiväre tuumi. Oppilaan olisi petrattava vaanimisessa, sillä hänen aiempi saalistusasentonsa oli jättänyt toivomisen varaa.
Lampiväre tunsi olonsa levottomaksi Särötassun seurassa. Hän ei voinut karistaa tunnetta, että oppilas arvioi ja tuomitsi häntä joka hetki. Lampiväre tiesi, ettei kuulunut klaanin kokeneimpiin sotureihin, eikä hän ollut lupaavakaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän voisi olla hyvä mestari. Hänen olisi vain oltava kuten Lätäkkölempi tai Tuhkajuova tai Pimentovarjo. Harmaa naaras ei kuitenkaan saanut päähänsä, mikä muu näitä kolmea naarasta yhdisti kuin heidän taitonsa toimia mestarina. Kenties he olivat kaikki ankaria ja vaativia? Lampiväre ei ollut varma, pystyisikö siihen. Voisi hän ainakin yrittää. Se kuitenkin onnistuisi vain, jos Särötassu kunnioittaisi häntä, ottaisi hänet tosissaan ja pitäisi todellisena auktoriteettina.
Lampiväre nielaisi hermostuneesti.
Särötassu ei selvästi ollut löytänyt hajujälkeä. Hän palasi takaisin Lampiväreen luokse sanaakaan sanomatta ja mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Lampiväreen hännänpää vääntyili hermostuksesta: yrittikö oppilas uhmata häntä? Hän ei tarjonnut mitään selitystä sille, että oli palannut hänen luokseen kesken tehtävän. Lampiväre huokaisi syvään ja yritti kanavoida sisäistä Lätäkkölempeään.
"Käskinkö sinua lopettamaan?" hän kysyi yrittäen kuulostaa tiukalta, mutta harjaantunut korva erottaisi naaraan äänen värähtävän. Särötassu ei onneksi tuntenut häntä: oli mahdollisuus, ettei nuori kolli näkisi hänen lävitseen.
"Tällainen ei kelpaa. Sinun on pystyttävä parempaan. Löytäisit kyllä hiiren jos toisenkin, jos et luovuttaisi niin helposti."

//Särö?

Myöhemmin, kun Hiljaisuusvarjo istuskeli taas yksikseen leirin laidalla Rosmariinikynsi tuli hänen luokseen. Tabbykuvioisen naaraan kasvoilla oli surullisen oloinen myötätuntoinen katse. Hän katsoi Hiljaisuusvarjoa hiljaa, kunnes oli aivan tämän vierellä.
Huomenta”, naaras naukaisi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi takaisin tervehdykseksi. Miksi Rosmariinikynsi tuli hänen luokseen? Oliko hän kuullut mitä Kamomillapyörre oli sanonut ja suuttunut?
“Öh.. Hiljaisuusvarjo, jos tämä tulee liian aikaisin sano, mutta Tulisielu jätti sinulle terveiset ja halusi, että välitän ne sinulle”, Rosmariinikynsi sanoi. Hetken ajan valkoruskea kolli oli hämillään. Hän ei ymmärtänyt täysin mitä naaras sillä tarkoitti. Tai siis miksi hän toi Tulisielun terveisiä? Kuitenkin yhtäkkiä ymmärrys iski häneen. Hän tajusi, että Tulisielun oli täytynyt kuolla. Ja hän oli täysin ohittanut asian!
“Voimme myös puhua muusta”, tabby naaras lisäsi kiireesti ja hymyili myötätuntoisesti. Hiljaisuusvarjo pudisti päätään.
“Ei se mitään. Kyllä minä kestän, mutta olisin mielelläni yksin. Haluan nimittäin ajatellä kaikkea. Sitä mitä Kamomillapyörre sanoi, sitä miten Syöksyaskel käyttäytyi minua kohtaan ja nyt tämä. Tarvitsen vain hetken rauhaa”, kolli sanoi ja katseli tassujaan.
“Selvä, jos kerta niin sanot, mutta jos asia alkaa vaivata, älä jää sen kanssa yksin”, Rosmariinikynsi naukui, seisoi siinä hetken hiljaa ja lähti sitten pois. Hiljaisuusvarjo huokaisi ja meni kyyryyn maahan. Hän alkoi nyt ajatella asiaa isommalta asteelta.
“Tulisielu on kuollut, Kamomillapyörre vihaa minua, Syöksyaskel vihaa minua, Aamuraita on ainoa kunnon ystäväni… tai siis onhan minulla vielä Lepakkohuuto ja Neilikkasydän”, kolli mutisi. Siitä hän muistikin, ettei ollut ollut Neilikkasydämmen kanssa pitkään aikaan.
Hän nousi ylös ja tassutti kohti sotureiden pesää. Kolli kulki rauhallisesti ja mietti jo valmiiksi mitä halusi tehdä. Hän halusi tehdä hänen kanssaa jotain pitkästä aikaa.
“Neilikkasydän?” Hiljaisuusvarjo kysyi työntäen päänsä sisään pesään. Pian kaunis musta naaras ilmestyi hänen eteensä ja katsoi häntä lempeästi.
“Niin?” hän kysyi ja katsoi Hiljaisuusvarjoa.
“Mietin vain haluaisitko tehdä jotain yhdessä? Emme ole viettäneet aikaa sitten sen, kun olin aivan pieni pentu. Voisimme vaikka kisailla metsässä, jos se kiinnostaa?” kolli ehdotti. Neilikkasydän kehräsi ja räpäytti hitaasti silmiään.
“Minun täytyisi käydä ensiksi partiossa, mutta ehkä voisit tulla mukaan”, musta naaras vastasi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi hymyillen. Kyllä se hänelle kelpaisi. Se saisi hänen ajatuksensa varmasti pois kaikista ikävistä viimeaikaisista tapahtumista.
“Se käy minulle mainiosti”, Hiljaisuusvarjo vastasi. Neilikkasydän hymyili ja tallusti ulos pesästä Hiljaisuusvarjon vierelle.
“Vielä on hetki ennen kuin partion on määrä lähteä, joten voimme odotellessa vaikka jutella yhdessä, jos haluat”, musta naaras sanoi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi ja tassutti hänen kanssaan leirin laidalle odottamaan. Leirin pienen vesiputouksen kohina tuntui kaikuvan hänen korvissaan.
Neilikkasydän istahti kollin kanssa leirin laitaan. He istuivat hetken ajan aivan hiljaa siinä vieri vieressä sanomatta mitään. Hiljaisuusvarjo vain kuunteli naaraan rentoa hengitystä ja painautui lähemmäksi vanhempaa naarasta.
“Tiedätkö, minua hieman surettaa se, että Kamomillapyörre sanoi minun käyttävän häntä hyväkseen ja olevani petturi”, valkoruskea kolli kertoi hiljaa. Neilikkasydän säpsähti ja kääntyi katsomaan häntä ihmeissään.
“Miksi hän niin sanoi? Teitkö sinä jotain pahaa?” musta naaras kysyi kallistaen päätään sivulle. Hiljaisuusvarjo kohautti lapojaan hieman.
“E- en tiedä… hän vain suuttui minulle, kun toin metsään jääneet saaliit Aamuraidan kanssa takaisin leiriin. Hän sanoi, että rakastan Aamuraitaa ja että olen petturi ja käytän häntä hyväkseni”, kolli huokaisi.
“Mutta se ei ole totta?”
“Ei tietenkään! Aamuraita on vain hyvä ystäväni! Tietysti hän on ihana ja sytyttää sisälläni rakkauden liekin, mutta ei samalla tavoin kuin Kamomillapyörre! Enkä koskaan käyttäisi Kamomillapyörrettä - tai ketään muutakaan - hyväkseni. En vain ymmärrä, miksi hän niin luulee…” Hiljaisuusvarjo vuodatti. Neilikkasydän silitti hänen selkäänsä ja kehräsi rauhoittelevasti. Mustan naaraan katse oli lempeä, kun hän katsoi valkoruskeaa kollia.
“Joskus asiat voivat olla hämmentäviä. Älä murehdi, kyllä hän vielä leppyy ja sitten unohdatte koko keskustelun edes tapahtuneen”, Neilikkasydän naukui ja nousi sitten ylös.
“Hohtosulka ja Turhamyrsky ovat jo saapuneet”, naaras totesi ja lähti tassuttamaan kohti vanhempia sotureita. Hiljaisuusvarjo kiirehti hänen peräänsä.
“Hiljaisuusvarjokin halusi tulla mukaan”, Neilikkasydän selitti vanhemmille sotureille. Hohtosulka katsoi häntä hetken, kohautti lapojaan ja lähti vain johtamaan partiota ulos leiristä. Hiljaisuusvarjo ja Neilikkasydän vilkaisivat toisiaan ja tirskahtivat hieman, kunnes ravasivat sitten nopeasti vanhemman naaraan perään.
Hiljaisuusvarjosta tuntui jo paljon paremmalta kuin aikaisemmin. Vanhan ystävän kanssa oleskelu sai hänet hyvälle tuulelle. Neilikkasydän oli niin mukava ja hyväsydäminen kissa. Se yksinkertaisuudessaan sai jotenkin Hiljaisuusvarjon ihailemaan naarasta. Hänen koko luontonsa oli niin ihastuttava. Kolli olisi voinut pyytää häntä kumppanikseen, mutta tiesi, että tosiasiassa hänen sydämensä tuntui aina kuuluvan Kamomillapyörteelle… vaikka hän ei sitä haluaisikaan.
“Millaista oli päästä viimein soturiksi?” Neilikkasydän kysyi. Hiljaisuusvarjo hymyili. Naaras oli jopa hyvä aloittamaan keskusteluita.
“Mainiota. Olin niin innoissani siitä, että pääsen tekemään uusia asioita viimeinkin vapaammin kuin silloin, kun olin vielä oppilas. On vain niin vapauttavaa, kun joku ei ole jatkuvasti vahtimassa”, kolli vastasi.
“Tuo on hyvä pointti. Sanoisin olevani samaa mieltä. Soturiksi tullessa saa viimein sellaisen vapauden millaista ei aina ole ollut - paitsi jos olet puoliverinen tietysti”, Neilikkasydän naukui. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi. Puoliverisyys sai hänet ajattelemaan Aamuraitaa, ja sitten Tulisielua…
“Tiesitkö muuten jo Tulisielun teloituksesta?” Neilikkasydän kysyi kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Hiljaisuusvarjo jähmettyi hetkeksi, kunnes pakotti itsensä jatkamaan kävelyä.
“Kyllä. Tai siis en, mutta kuulin, että hän on kuollut. Mitä tapahtui? …Tai haluanko edes oikeasti tietää”, kolli naukaisi.
“No hän hyökkäsi Tuiskutassun ja Lainetassun kimppuun kuulemma. Hän sai siitä sitten rangaistukseksi kuoleman”, Neilikkasydän selitti. Hiljaisuusvarjon silmät suurenivat.
“Et kai ole tosissasi!? Eihän Tulisielu sellainen ollut! Miksi ihmeessä hän olisi niin tehnyt?!” valkoruskea kolli huudahti hänen sinisten silmiensä järkyttynyt katse Neilikkasydämeen liimautuneena. Naaras näytti hieman vaivaantuneelta ja kohautti sitten lapojaan.
“Kai se olisi parempi kysyä Lainetassulta tai Tuiskutassulta. He tietävät paremmin kuin minä. Minä en nimittäin ollut paikalla. Kuulin vain asiasta pian sen jälkeen”, musta naaras naukaisi vaivaantuneena. Hiljaisuusvarjo huokaisi.
“Voi Tulisielu, miksi menit tekemään niin”, hän naukaisi hiljaa. Pian kuitenkin kollin ajatukset katkesivat vertahyytävään huudahdukseen. Hetken ajan valkoruskea kolli oli hämillään, kunnes huomasi Hohtosulan veden varassa. Naaras oli yrittänyt selkeästi ylittää jokea ja tipahtanut sinne tassun livetestä alta. Paniikki alkoi säteillä ilmassa partion ympärillä.
“Jonkun täytyy auttaa!” Neilikkasydän parkaisi, mutta kukaan ei tehnyt mitään.
“Emme me osaa uida!” Hiljaisuusvarjo voihkaisi ja katseli avuttomana Hohtosulkaa, joka räpiköi veden varassa avuttomasti yrittäen pitää päänsä pinnalla ja päästä kohti rantaa. Kuitenkaan hänen yrityksensä eivät oikein auttaneet. Naaraan pää katosi jatkuvasti pinnan alle ja hänen räpiköintinsä alkoi käydä hetki hetkeltä enemmän heikoksi.
“Onko mitään mitä voisimme tehdä!?” Neilikkasydän huusi ja kyyristeli joen penkereellä kurotellen etutassujaan, kuin olisi yrittänyt tarttua vanhempaan naaraaseen etutassullaan. Hiljaisuusvarjo saapui hänen vierelleen ja katseli Hohtosulkaa, joka yritti avuttomasti ja voimattomasti pyristellä pintaan. Virtaus kuitenkin veti häntä myös mukanaan.
Pian naaraan räpiköinti alkoi käydä heikoksi ja lopulta hän katosi pinnan alle täysin, eikä häntä enää näkynyt. Hiljaisuusvarjo katsoi kohtaa, jossa likaisenvalkea naaras oli vielä hetken aikaa sitten ollut. Tuuli humisi hänen korvissaan ja vesi kohisi hänen edessään, mutta muuta ääntä ei enää kuulunut.
“Onko… onko hän poissa?” Neilikkasydän kysyi hiljaa ja katsoi myös jokea, jossa vielä hetken aikaa sitten naaras oli räpiköinyt ja yrittänyt epätoivoisesti päästä takaisin rantaan. Hiljaisuusvarjo nielaisi ja nyökkäsi sitten. Hän huomasi samalla vapisevansa. Kolli ei saattanut liikkua, vain tuijottaa, kuin olisi odottanut Hohtosulan vain yhtäkkiä ilmestyvän taas pintaan. Kuitenkaan mitään merkkejä vanhemmasta naaraasta ei näkynyt.
“Meidän täytyy palata leiriin ilmoittamaan asiasta Henkäystähdelle. Voimme samalla katsoa, jos Hohtosulasta näkyy minkäänlaisia merkkejä”, Turhamyrsky naukui asialliseen sävyyn. Neilikkasydän ja Hiljaisuusvarjo vain nyökkäsivät yhtä aikaa ja nousivat ylös.
Kolmikko tassutti joen viertä kohti Hehkulampea samalla koko ajan vilkuillen vettä, jos Hohtosulka vaika olisikin joen rannassa turvassa.
“Katsokaa!” Neilikkasydän huudahti ja katsoi silmät suurina pidemmälle joen rantaan. Hiljaisuusvarjo suuntasi katseensa sinne ja huomasikin likaisen valkoisen turkin siellä. Oliko Hohtosulka todella selvinnyt ja päässyt rantaan?
Hiljaisuusvarjo loikki lähemmäs, mutta pian jo huomasi, että naaras ei liikkunut. Hänen häntänsä heilui joen virrassa ja hänen koko turkkinsa oli likomärkä. Kun valkoruskea kolli pääsi viimein naaraan vierelle, hän tiesi jo, että naaras oli kuollut. Hän oli hukkunut joen virrassa.
Hiljaisuusvarjo tarttui naaraan niskaan ja veti häntä kauemmas joesta samalla, kun Neilikkasydän ja Turhamyrsky pääsivät hänen vierellensä. Neilikkasydän tarrautui Hohtosulan selkään ja lähti auttamaan raahaamisessa.
“Nostakaa hänet selkääni”, Hiljaisuusvarjo naukui päästäessään irti Hohtosulasta. Hän katsoi Neilikkasydäntä ja Turhamyrskyä varmalla katseella.
“Jaksatko varmasti kantaa häntä?” Neilikkasydän kysyi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi itsevarmasti ja hetken epäröinnin jälkeen kaksi muuta soturia nostivat hukkuneen naaraan ruumiin valkoruskean kollin selkään. Naaraan märkä ruumis painoi paljon, mutta kolli yritti pysyä vahvana.
Kun he lähtivät jatkamaan matkaa, Neilikkasydän ja Turhamyrsky pysyttelivät kollin vierellä pidellen häntä pystyssä ja samalla helpottaen kollin kulkua hieman. Hohtosulka ei tuntunut yhtä painavalta, kun muut olivat siinä auttamassa. Matkakin taittui suhteellisen nopsaa.
Hiljaisuusvarjo laski Hohtosulan ruumiin leirissä keskelle aukiota. Turhamyrsky lähti saman tien tekemään ilmoitusta asiasta Henkäystähdelle tämän pesään ja Hiljaisuusvarjo ja Neilikkasydän jäivät kahden Hohtosulan kuolleen ruumiin eteen. Oli sääli menettää oma klaanitoveri. Kukaan ei varmasti sellaista haluaisi. Sääliksi kollilla eniten kävi naaraan perhettä. Oli varmasti kamalaa menettää joku itselleen läheinen.
Hiljaisuusvarjo kääntyi Neililkasydämen puoleen. Musta naaras katsoi Hohtosulkaa hiljaa ja apeana. Valkoruskea kolli ymmärsi naaraan reaktion hyvin. Ei hänkään halunnut menettää klaanitovereitaan.
“Minä taidan mennä. Nähdään taas pian”, Hiljaisuusvarjo sanoi lempeästi ja kosketti kuonollaan Neilikkasydämen poskea. Naaras räpäytti silmiään ja hymyili.
“Näkemiin”, hän vastasi hiljaa ja kolli lähti tallustamaan pois.

Hiljaisuusvarjo tassutti Aamuraidan vierellä syvemmälle metsään. He olivat päätyneet yhdessä saalistuspartioon. Kaksikko oli viettänyt viimeaikoina paljon aikaa yhdessä ja he olivat lähentyneet huomattavasti. He eivät olleen enää silkat ystävät, nyt he olivat parhaista parhaimmat ystävät. Hiljaisuusvarjosta tuntui, että he olisivat olleet lähemmät kuin hän ja Kamomillapyörre. Ehkä jopa lähemmät kuin hän ja Lepakkohuuto!
“Minä löydän varmasti enemmän saalista kuin sinä!” Aamuraita ilmoitti, kun he pysähtyivät haistelemaan riistan hajuja.
“Sinä ehkö löydät, mutta minä nappaan enemmän”, Hiljaisuusvarjo naukaisi vitsikkäästi ja sai sitten vainun oravasta. “Minä nappaan tämän oravan varmasti”, hän sanoi vielä Aamuraidalle ja lähti sitten ravaamaan oravan hajun perään. Hän ei kerennyt kuulla mitä Aamuraita sanoi, mutta jotain naaras hänen peräänsä vielä huusi.
Kolli viiletti metsän halki oravan hajun perässä. Se voimistui voimistumistaan ja Hiljaisuusvarjo hidasti tahtiaan päästessään lähemmäs sen hajua. Pian hän saattoi haistaa sen niin hyvin, että tiesi sen jo olevan lähellä.
Kolli paikansi oravan lähellä olevasta pensaikosta. Se kaiveli pensaan juurta ja siirtyi sitten puun juurelle kaivelemaan. Hiljaisuusvarjo kulki eläintä kohti varovasti laskien tassunsa maahan hyvin pehmeästi estääkseen vähäisenkin äänen, jotta orava ei kuulisi hänen tuloaan ja pötkisi pakoon.
Hänen viiksensä värisivät ilosta, kun hän pääsi hyppyetäisyydelle ja pian kolli suoritti loikan. Hän liisi ilman halki pörröhännän niskaan ja tappoi sen saman tien. Se tuskin kerkesi edes vinkaista, kun sen elämä oli jo riistetty yhdellä vahvalla puraisulla.
Iloisena kolli lähti kantamaan oravaa takaisin, mutta matkalla hän haistoi hiiren. Hän tiputti oravan, hautasi sen heikosti ja lähti äkkiä hiiren hajun perään. Hän loikki koko ajan eteenpäin reippaasti, kunnes huomasi jo hiiren ja meni kyyryyn alkaen vaania pientä otusta. Hän tarkkaili miten se etsi jotain syötävää maasta, mutta ei oikein löytänyt mitään.
Hiljaisuusvarjo siristi silmiään ja loikkasi hiiren niskaan. Hän puraisi sitä niskasta ja se valahti veltoksi hänen käpälissään. Kolli kehräsi iloisena nappauksestaan ja lähti palaamaan hakemaan oravaansa. Se ei ollut pitkän matkan päässä, joten se oli hänellä pian matkassa, kun hän lähti palaamaan sinne, missä oli muut viimeksi nähnyt.
Pian kolli pääsi tapaamis paikalle. Aamuraitakin sattui tulemaan pensaikosta suunnattoman kokoinen jänis mukanaan. Hiljaisuusvarjon suu loksahti auki hänen näkiessään jäniksen, jota musta naaras toi.
“Aika hyvä saalis vai mitä?” Aamuraita kehräsi ja pudotti jäniksen maahan. “En usko edes tarvitsevani enempää. Tämän pitäisi hyvin riittää klaaninvanhimmille ja Mäntyviikselle.”
“Samaa mieltä. Ei minunkaan saaliini mikään surkein ole, vaikka eihän se tietysti sinun omaasi voita”, kolli vastasi ja hymyili. “Tulevatkohan muut jo pian?”
“En tiedä. Toivottavasti tulisivat, haluan jo mennä syömään!” Aamuraita naurahti. Hiljaisuusvarjokin nauroi iloisesti. Hän hymyili mustalle naaralle ja istahti maahan odottamaan muita.
Kun puiden seasta pian saapui loputkin partio jäsenet, he lähtivät suuntaamaan takaisin kohti leiriä. Aamuraita ja Hiljaisuusvarjo tassuttivat edelleen vieretysten ja mumisivat saaliidensa takaa toisilleen. Hiljaisuusvarjo nautti paljon naaraan seurasta. Hänestä oli mukavaa olla Aamuraidan kanssa Kamomillapyörteen sijaan, koska Syöksyaskel ei vaikuttanut kamalan iloiselta hänen saapuessaan edes ketunmitan päähän naaraasta.
“Pyyntionni oli kyllä myötä tänään”, Aamuraita naukui laskiessaan Jänistään tuoresaaliskasaan.
“Niin oli. En muista milloin viimeksi olen ollut partiossa, joka on saanut näin hyvin saalista”, Hiljaisuusvarjo vastasi. Musta naaras nyökkäsi hymyillen.
“Hiljaisuusvarjo!” kuului Kamomillapyörteen huuto. Naaras heilutti etutassuaan vähän matkan päässä kollille. Hän oli ollut paljon mukavampi kuin silloin Parantajan pesällä, kun oli sanonut pahoja asioita kollista, jotka eivät edes olleet olleet edes totta.
“Hei Kamomillapyörre!” Hiljaisuusvarjo tervehti nopeasti. “Näytät hyvältä tänään!” kolli naukui vielä ja kääntyi sitten taas Aamuraidan puoleen. Naaras hymyili lempeästi.
“Kyllä hän sinusta varmasti pitää”, naaras kiusoitteli virnistäen. Hiljaisuusvarjosta tuntui, että hän olisi täysin muuttunut punaiseksi.
“Hei! Hänellä on jo Syöksyaskel, ei hän minua tarvitse!” kolli naukui nostaen kuononaan, mutta purskahti sitten nauruun.
“Senkin hupsu. Minä menen nyt, mene sinä vaikka juttelemaan Kamomillapyörteelle”, Aamuraita naukaisi ja lähti tassuttamaan muualle.
“Hei sitten Aamuraita!” valkoruskea kolli huusi hänen peräänsä ja jäi siihen seisomaan hetkeksi. Hän pohti olisiko järkeä mennä Kamomillapyörteen luokse.
Kolli kuitenkin pudisti hieman päätään ja siirtyi vähän matkan päähän istumaan. Hän huokaisi hiljaa itsekseen ja alkoi sukia sitten turkkiaan. Jos Kamomillapyörre tosiaan enää piti hänestä, naaras voisi itse tulla hänen luokseen. Hiljaisuusvarjo oli jo kyllästynyt juoksemaan hänen perässään yrittäen voittaa hänet puolelleen.

//Kamo voi jatkaa jos haluu?

AMPIAINEN
Tuiskutassu: 35kp!
Tulisielu: 25kp!
Kamomillapyörre: 7kp
= 67kp

AUROORA
Pimentovarjo: 36kp!
Varissulka: 7kp
= 43kp

ELANDRA
Tuhkajuova: 16kp
Lätäkkölempi: 20kp!
Jääviilto: 15kp
= 51kp

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 8kp
Hilleripilvi: 7kp
Aaltosalama: 12kp
= 27kp

KÄÄRMIS
Lainetassu: 28kp!
Lepakkohuuto: 9kp
Hiljaisuusvarjo: 10kp
= 47kp

SAAGA
Särötassu: 4kp
Rosmariinikynsi: 15kp
= 19kp

Vilkaisin Jääviiltoa kyseenalaistaen. Mitä työtä hän muka oli tehnyt? Keksinyt tämän suunnitelmansa? Myönnettäköön, etten itse ollut keksinyt sitä ensin, mutta ei suunnitelman kasaamiseen nyt kauaa ollut voinut mennä. Tosin Jääviilto ei ollut yhtä älykäs kuin minä, joten kenties hänellä olikin kestänyt kauemmin.
Hänen puheensa huhuista, että Kuuraturkin kuolema oli jotenkin murtanut minut ja olin itkenyt häntä päiviä, sekä hämmensivät että ärsyttivät minua. Tietysti olin surrut häntä, mutta vain sen päivän, kun hän oli kuollut. Sen jälkeen olin jatkanut tehtäviäni kuten aina ennenkin. Ei Kuuraturkki nyt niin tärkeä ollut minulle ollut, vaikka olimmekin lähellä ystävyksiä.
En todellakaan pitänyt siitä, että minua pidettiin jonain tunteellisena ääliönä, joka itkisi näinkin pienestä asiasta. Kenties siksi koin suurta halua vastata samalla mitalla Jääviillon härnäämiseen, johon en yleensä lähtenyt mukaan. Paloin halusta saada soturin kiehumaan raivosta, mikä Jääviillon kohdalla oli aivan liian helppoa saavuttaa.
"Miksi se sinua kiinnostaa? Oletko mustasukkainen?" kysyin ivallinen hymy kasvoillani. Tietenkään hän ei ollut, sillä tiesin, ettei Jääviilto pitänyt minusta. Kollille olisi kuitenkin suuri loukkaus edes vihjata, että hän ajatteli jostain minun kaltaisestani noin.

//Jää?

“Eivät”, Aaltosalama hymähti Varissulalle. “Kaikki aina varoittelevat tiineysajan olevan rasittavaa niin keholle kuin mielellekin, mutta minun oloni on ollu kerrassaan loistava! Onhan poikimiseen toki vielä aikaa, joten se voi iskeä yllättäen päälle, mutta sitä odotellessa aion kyllä nauttia tästä olosta.”
Varissulka katsoi häneen silmät tuikkien. “Tai ehkä sinä olet vain niin kova luu, että edes tiineys ei pure sinuun samalla tavalla kuin muihin”, kolli kiusoitteli. Aaltosalama huiskaisi tätä kohti hännällään, mutta hänen silmänsä nauroivat.
“Joka tapauksessa en malta odottaa, että pääsen pentutarhalle, niin oudolta kuin se varmasti kuulostaakin, mutta haluan vain niin kovasti tavata jo tulevan perheemme”, hän huokaisi haaveilevasti. Samaan aikaan heidän luokseen alkoi valua muitakin yöpartioon lähtijöitä.
Hän nyökäytti kohteliaasti päätään Kärppämyrskylle, jonka mukana oli Säihkytassu, ja tervehti myöskin entistä oppilastaan, Lepakkohuutoa, tämän ehtiessä paikalle. Partio lähti matkaan Kärppämyrskyn johdolla. Aaltosalama jättäytyi kävelemään Varissulan rinnalle partion perälle.
“Eiköhän oteta kaikki irti tästä kuutamosta vielä kun voimme”, hän virnisti kumppanilleen. Varissulka nyökytteli hyväksyvästi silmissään leikkisä pilke.
He kävelivät rinta rinnan kohti metsän synkkiä varjoja, jotka kurkottelivat heitä kohti kuin kynnet.

Vihdoin ja viimein leirin sisäänkäynniltä kuului lähestyvän partion ääniä. Aaltosalama pomppasi jaloilleen paikaltaan kaatuneen kuusen vierestä. Hän odotti, että Varissulka pääsi irtautumaan porukasta, ennen kuin kiiruhti tätä vastaan.
“Kylläpä teillä kesti!” Hän nytkytti häntäänsä kärsimättömänä. “Luulin jo, että te rakensitte metsään uuden leirin ja jääneet sinne asumaan!”
Varissulka pyöräytti huvittuneen oloisena silmiään. “Emme me niin pitkään ulkona olleet”, hän tuhahti.
“No ihan tarpeeksi pitkään kuitenkin”, Aaltosalama puuskahti, ei kuitenkaan vihaisena. Hänen käpäliään syyhytti päästä jo liikkumaan. “Viivyttelin Hehkuaskeleen luokse menoa, jotta sinäkin pääsisit mukaan tällä kerralla! Pentujen syntymiseen on enää alle kuu, ja olen varma, että hän määrää minut viimeistään nyt pentutarhalle.”
“Ei sitten anneta hänen odottaa enempää”, tummanharmaa soturi nyökkäsi päällään kohti parantajan pesää. Aaltosalama pörhisteli karvojaan innostuneena ja lähti tassuttamaan kumppaninsa rinnalla kallionseinämää kohti, jonka kolossa parantaja piti pesäänsä.
Sairasaukiolla oli melko hiljaista. Potilaina oli ainoastaan kaksi kissaa, Tuiskutassu ja Kamomillapyörre, jotka hekin varmaan pääsisivät pian palaamaan takaisin tehtäviensä pariin. Sumutuuli oli parasta aikaa puhdistamassa Tuiskutassun sokaistua silmää, kun he Varissulan kanssa astelivat peremmälle pesään. Savunharmaa parantajaoppilas nyökäytti heille kohteliaasti päätään heidät nähdessään.
Vain paria silmänräpäystä myöhemmin pesän perältä varjoista ilmestyi tuttu, musta naaraskissa, jonka keltaiset silmät kiiluivat hämärässä kuin kekäleet. Aaltosalaman häntä nousi kippuralle selän päälle.
“Me tulimme nyt tarkastukseen”, hän ilmoitti parantajalle kehräys kurkussa hyristen. Hehkuaskel hymyili hänelle takaisin, mutta hän oli näkevinään tämän katseessa jotakin outoa. Ihan kuin epäröintiä.
“Minä jo vähän odottelinkin teitä”, parantaja maukui ja ohjeisti sitten Aaltosalaman makuulle lähimmälle vapaalle sammalpedille tutkimusta varten. Varissulka jäi istumaan vähän matkan päähän ja katseli kiinnostuneena parantajan työskentelyä, kun tämä rupesi painelemaan punertavan soturittaren vatsaa kevyesti tassuillaan.
Aaltosalama makasi paikallaan ja vilkuili mustan kissan ilmettä odottavasti. Häntä kuitenkin vaivasi se, miten parantajan otsa rypistyi yhä enemmän tämän jatkaessa painelua.
“Onko jokin vialla?” hän kysyi lopulta, kun ei kestänyt enää odotusta. “Ei kai pennuilla ole mikään hätänä?”
Varissulkakin valpastui tajutessaan tilanteen. Hehkuaskel siirsi tassunsa pois Aaltosalaman vatsan päältä ja katsoi vielä hetken sitä, ennen kuin kääntyi hänen puoleensa. “Näyttää siltä, että olemme tainneet erehtyä”, parantaja lausahti rauhallisesti.
“Mitä sinä tarkoitat?” Aaltosalama kohottautui pedillä ja kumartui lähemmäksi parantajan kasvoja, niin että heidän viiksensä melkein hipoivat toisiaan. “Mikä pennuillani on hätänä?”
Hehkuaskel pysyi vaiti parin raastavan silmänräpäyksen ajan, ennen kuin vastasi: “Sinä et ole tiineenä.”

//Varis? D:

Jääviillon ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä Pimentovarjon lupaus oli juuri sitä, mitä kolli oli koko elämänsä havitellut. Musta naaras lupasi, että päästessään päälliköksi hän nimittäisi Jääviillon varapäällikökseen. Tyytyväinen virnistys hiipi kollin kasvoille.
"Tulithan sinä järkiisi. Et olekaan niin hiirenaivoinen miltä näytät", punaturkkinen kolli naurahti puhtaasti ilkeyttään. Pimentovarjo ei hätkähtänyt kollin inhottavista sanoista, vaan siristi silmiään ja näytti yhtä kivikasvoiselta kuin aina ennenkin. Jääviilto heilautti hännällään ilmaa ja kohautti välinpitämättömästi lapojaan.
"No, menemmekö heti kertomaan Henkäystähdelle?" Pimentovarjo sivuutti täysin Jääviillon aiemman tokaisun.
"Samapa tuo, kunhan teemme sen yhdessä. Sinä et vie kaikkea kunniaa siitä työstä, mitä minä olen nähnyt, kun sinä olet tuhlannut aikaasi ties mihin turhuuteen. Huhut kertovat, että olet surrut sitä laiskaa Kuuraturkkia, joka meni ja kupsahti. Eikö hän ollut sinun kumppanisi ja pentujesi isä? Et kai sinä oikeasti ole itkenyt hänen peräänsä kaikkea vapaa-aikaasi, ethän?" kolli kysyi murahtaen. Jääviiltoa ei tavallisesti kiinnostanut klaanitoveriensa kuolemat, mutta kuultuaan Kuuraturkin kuolleen, kolli oli ollut yllättävän tyytyväinen. Hän ei todellakaan havitellut asemaa Pimentovarjon kumppanina, mutta jostain syystä nyt jo edesmennyt kolli oli tuntunut olevan uhka. Tällaiset tunteet olivat Jääviillolle täysin tuntemattomia, eikä hän itsekään osannut ymmärtää, mitä hänen päässään tapahtui. Hän ei tullut edes ajatelleekseen, että kyse saattaisi olla tunteesta, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Jääviilto ei voinut – saati sitten osannut – tunnustaa itselleen, että hän oli ihastumassa varapäällikköön.

//Pimento?

Lätäkkölempi silmäili epäileväisenä Hilleripilveä, joka käyttäytyi kuin hänen äskeinen tekonsa olisi ollut lahja toiselle soturille. Toki naaras ymmärsi joten kuten myös nuoremman kollin pointin, muttei se poistanut sitä faktaa, että Hilleripilvi oli ajanut tiehensä saaliin, jonka Lätäkkölempi olisi saanut kiinni, jos hän ei olisi saapunut häiriköimään. Naaras siristi silmiään katsellessaan nuorempaa soturia.
"Vaikka mahdollisuutemme ovat nyt suuremmat, sinä ajoit tiehesi jäniksen, joka olisi täyttänyt ainakin kolmen soturin vatsan. Tiedät varmasti varsin hyvin, ettei jäniksiä juurikaan liiku tällä alueella. Vaikka saalistaisimmekin kahdestaan, tuskin saamme enää tuoresaalista, joka täyttäisi yhtä monen kissan vatsat", hopeanharmaa soturi naukui rauhallisella äänellä. Hilleripilvi kallisti päätään.
"Emme varmaan, jos jaarittelemme tässä puoli elämää. Joko jatkamme saalistamista?" laikukas kolli kysyi. Lätäkkölempi päästi ilmoille pienen huokauksen ja pudisteli päätään.
"Palaa sinä Lehtikuusilaaksoon, jossa partion johtaja on määrännyt sinut saalistamaan. Minä saalistan loppupartion yksin aivan kuten minun piti alunperinkin tehdä", naaras naukaisi terävällä äänellä kollille. Juuri nyt häntä lähinnä ärsytti Hilleripilven seura, joten saalistaminen kollin kanssa tuntui ajatuksenakin mahdottomalta. Ei se ollut Lätäkkölemmen vika, ettei Hilleripilvelle määrätyllä alueella ollut saalistettavaa. Eihän Kuolonklaanikaan voinut siirtyä Eloklaanin metsästysmaille vain siksi, koska riista oli vähissä. Naaras ei pitänyt siitä, millä tavalla ja miten huolettomasti nuorempi soturi ajatteli.

//Hilleri?

Tietysti olin osannut odottaa, ettei Jääviilto auttaisi minua vain hyvää hyvyyttään. En voinut syyttää häntä, sillä en itse myöskään olisi auttanut häntä palveluksetta. Olinkin miettinyt asiaa jo etukäteen ja päätynyt lopputulokseen, johon en oikeastaan ollut tyytyväinen, mutta joka tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Minun pitäisi luvata Jääviillolle, että tekisin hänestä varapäällikön sitten, kun itse pääsisin päälliköksi. Mitään muuta tarjottavaa minulla ei ollut, enkä uskonut Jääviillon tyytyvän vähempään.
Etenkin siksi, että uhkauksen toteuttaessaan hän saavuttaisi tuon aseman muutenkin. Tai ainakin hänellä olisi siihen hyvät mahdollisuudet. Jääviilto oli keksinyt, että totuuden selvittämisen sijaan olisi helpompaa vain lavastaa sopiva henkilö petturiksi. Soturi oli oikeassa: hän voisi vain toteuttaa suunnitelmansa yksin ja syyttää Leppävarjoa, jolloin hän ensinnäkin pönkittäisi omaa asemaansa Henkäystähden silmissä, toiseksi todennäköisesti onnistuisi ansaitsemaan minulle potkut. Tämän jälkeen Henkäystähti tarvitsisi uuden varapäällikön, ja kuka muukaan sopisi tehtävään paremmin kuin Kuolonklaanin petturin paljastanut Jääviilto, joka jo valmiiksi nautti Henkäystähden luottamuksesta?
"Teen sinusta varapäällikköni", sanoin empimättä, sillä olin miettinyt asiaa jo aivan tarpeeksi. En muutenkaan tiennyt, kenen muun olisin voinut tehtävään valita. En ollut kovin läheisissä väleissä nuorempien sotureiden kanssa, ja vaikka emme Jääviillon kanssa varsinaisesti läheisiä olleet, ainakin tunsin hänet. Sitä paitsi hän oli taitojensa puolesta sopiva valinta. Ainoa ongelma oli Jääviillon jäätävä persoona, minkä vuoksi harkitsin jo nyt, miten hankkiutuisin hänestä eroon ennen kuin joutuisin nimittämään hänet. Minun olisi myös keksittävä joku muu varapäällikköehdokas. Toistaiseksi minulle ei kuitenkaan tuottaisi lainkaan ongelmia tehdä lupausta Jääviillon nimittämisestä.
"Enempää en voi sinulle tarjota. Toivon, että suostut. Tarvitsen apuasi."

//Jää?

Lumi narskui Hilleripilven tassujen alla hänen hölkytellessään metsän halki tylsistyneenä. Hänet oli laitettu mukaan metsästyspartioon, mutta alue, joka hänelle oli annettu, oli pelkkää tyhjää täynnä. Kaikki riistanhajut olivat laimeita, ja edestakaisin kuljeskelu alkoi pikkuhiljaa kyllästyttämään. Hän haaskasi vain aikaansa täällä. Olisi mentävä muualle, jos hän mieli saada mitään kiinni.
Hän huiskaisi hännällään päätöksen tehtyään ja lähti kipuamaan ylös lehtilaaksosta, jonne hänet oli määrätty. Kuusimetsä vaikutti lupaavammalta paikalta. Joku oli kai lähetetty sinne jo, mutta lisäkäpälät tarkoittaisivat vain lisää saalista, joten tuskin se joku pahastuisi. Itse asiassa hänhän tekisi palveluksen tullessaan tämän avuksi. Hilleripilvi oli loistava saalistaja - kukapa ei häntä haluaisi saalistusparikseen?
Täplikäs soturi oli vaellellut suurien havupuiden lomassa jo jonkin aikaa, kun hän viimein havaitsi ilmassa lupauksen saaliista. Eikä aikaakaan, kun vähän kauempana erään puun ja kiven luona lumesta erottui vaalea jänis, joka tonki jotakin keskittyneesti maasta.
Se näytti olevan niin uppoutunut puuhaansa, ettei varmastikaan kuulisi Hilleripilven tuloa, vaikka hän lähestyisikin sitä vähän huolimattomammin. Niinpä kolli tallusteli eteenpäin hännänpää tyytyväisesti ylhäällä kiemurrellen.
Jäniksen korvat ponnahtivat pystyyn ja sen pää kääntyi lähestyvän kissan suuntaan juuri sen verran, että se näki hänet. Hilleripilvi kohotti yllättyneenä kulmiaan, ja ennen kuin hän ehti sitä kunnolla tajutakkaan, pitkäkorva oli jo ottanut jalat alleen. Soturi syöksyi sen perään vikkelästi, mutta totesi pian, että takaa-ajo oli turha - jänis oli jo kaukana.
Takaa kuului ripeästi lähestyviä askelia. Hilleripilvi katsahti lapansa yli Lätäkkölempeen, joka tuli hänen luokseen vakavan näköisenä. Oliko naaras ollut siinä koko ajan?
Soturitar vastasi hänen kysymykseensä ilman että hänen tarvitsi esittää sitä ääneen. Ilmeisesti tämä alue kuului Lätäkkölemmelle ja tuo jänis oli ollut hänen saaliinsa.
“Turha sitä on murehtia”, Hilleripilvi tokaisi heilauttaen häntäänsä huolettomasti. “Kyllä kai kaksi osaavaa soturia helposti saa kiinni jäniksen tai pari ennen kuin pitää palata takaisin, vai mitä? Sitä paitsi, nyt meillä on tuplamahdollisuus saada saalista, kun minä olen täällä. Lehtikuusilaaksosta ei nimittäin löytynyt mitään, mutta kahden kissan ohi ei pitäisi päästä ohi pieninkään saaliseläin.”

//Lätäkkö?

Lepakkohuutoa suoranaisesti inhotti, kun esiin sitten ilmestyikin Eloklaanin partio. Hänen olisi tehnyt hyvin paljon mieli vain syöksyä rajan yli ja kyniä heistä jokaisen, mutta sehän ei siis ollut hänen suunnitelmansa millään tasoa, se vain ajaisi hänet ongelmiin. Kolli pääasiassa vain mulkoili eloklaanin partiota. Oli kummallista miten tavallisesti he käyttäytyivät kaiken sen jälkeen mitä klaanien välillä oli käyty.
Lepakkohuuto keskittyi hetken ajan vain rajamerkkien asettamiseen. Jos saastaiset Eloklaanin kissat pysyisivät visusti omalla puolellaan, ongelmaa ei olisi. Kuitenkin rajanaapureiden läsnäolo sai hänet kireäksi ja etenkin se miten yksi toisen klaanin kissoista niin tavanomaisesti tervehti ja puhui säästä vihollisklaanin kissoille.
“Sää on kaunis niin kauan, kun he osaavat pysyä kaukana minusta”, tummanharmaa kolli mutisi itsekseen häntäänsä vihaisesti huitoen ja mulkoillen samalla toisen klaanin kissoja. Hän arvioi näitä kissoja samalla hieman. Hän ei varsinaisesti tiennyt miksi, mutta halusi vain tehdä niin.
Lepakkohuuto päästi pienen huokauksen. Miksi heidän naapurissaan ylipäätään halusi asua ketään? Eikö Eloklaanin olisi voinut vain ihan hyvin löytää itse itselleen oman reviirin jostain kaukaa, jossa Kuolonklaanin ei heitä tarvitsisi kestää. Olisiko se muka ollut niin hankalaa?

//Pyräkkä? Ne Elolaiset?

Jääviilto oli nauttinut kaikessa rauhassa vuoden ensimmäisistä lämmittävistä auringonsäteistä, kun Pimentovarjo oli yllättäen saapunut hänen luokseen. Mitään varoittamatta musta naaras oli pyytänyt punaturkkisen kollin puhumaan kanssaan. Jääviilto oli jäänyt yksin latelemaan Pimentovarjolle asioita, joita harva kissa halusi kuulla, kun Pimentovarjo pakeni äkkiä paikalta ulos leiristä. Jääviilto ei olisi millään jaksanut, mutta hänen ainoa vaihtoehtonsa oli seurata varapäällikköä, mikäli kolli halusi tietää hänen asiansa. Jostain sairaasta syystä Jääviilto oli jopa kaivannut mustaturkkisen naaraan seuraa, vaikkei hän ikinä voisi sitä itselleen tai muillekaan myöntää. He olivat riidelleet aiemmin, joka oli ajanut heidät välirikkoon. Nyt Pimentovarjo tuntui selvästi olevan ahdingossa, kun punaturkkisen soturin seura yllättäen kelpasikin.
Jääviillon seurattua varapäällikköä ulos leiristä, hän kertoi asiansa varsin hätäisesti. Jääviilto ei koskaan ollut nähnyt naarasta sellaisena. Yleensä niin tyyni ja rauhallinen Pimentovarjo vaikutti siltä, kuin olisi oikeasti pelännyt asemansa vuoksi. Jääviilto oli enemmän kuin tyytyväinen siihen, että häntä tarvittiin. Oli varmasti todella nöyryyttävää, että Pimentovarjo joutui sillä tavalla matelemaan inhoamansa kissan edessä. Punaturkkinen soturi kohotti aavistuksen verran leukaansa ylöspäin ja virnisti omahyväisesti.
"Minähän sanoin, ettet sinä pärjää ilman minua", kolli naurahti tyytyväisenä, mutta Pimentovarjoa ei naurattanut. Naaraan silmät olivat kavenneet ohuiksi viiruiksi, hän todella oli tosissaan.
"Autatko minua vai et?" musta naaras kysyi terävällä äänellä, häntä ilmaa halkoen. Jääviilto esitti hetken ajan miettivää, aivan Pimentovarjon kiusaksi.
"No, miksi minä sinua auttaisin? Etkö sinä pärjääkään yksin?" Jääviilto kiusasi, vaikka tilanne oli jo selvästi vaikea Pimentovarjolle. Soturi nautti täysillä siitä, miten kovassa ahdingossa varapäällikkö tuntui olevan. Hän todella pelkäsi oman asemansa ja perheensä puolesta.
"Luuletko, että olisin muuten tässä pyytämässä sinun apuasi, ellei olisi pakko?" Pimentovarjo tuhahti. Jääviilto kohautti lapojaan ja hänen kasvoilleen piirtyi huvittunut virne.
"No, ehkä minä voin tämän kerran vielä auttaa sinua, kunhan kohtelet minua kuten olen ansainnut. Yksikin väärä sana ja minä käännyn sinua vastaan", Jääviilto naukui nyt uhkaavalla äänellä ja katsoit Pimentovarjoa suoraan silmiin.
"Sitä paitsi, minä tiedän jo kuka se petturi on. Tai eihän siitä voi olla varma, mutta saamme hänet lavastettua aivan vaivatta. OIkeastaan olen jo aloittanut suunnitelmaa, enää tarvitsee vain kertoa Henkäystähdelle ja homma on selvä", punaturkkinen kolli virnisti tyytyväisenä. Hän oli pitänyt itsensä kiireisenä viime päivät, kun hän oli kehitellyt juonia Leppävarjoa vastaan. Tabbykuvioinen soturi oli ikäväkseen ajanut itsensä tilanteeseen, jossa häntä voitaisiin syyttää petturiksi. Pimentovarjo siristi taas silmiään.
"No?" naaras kysyi vaatien Jääviiltoa kertomaan lisää.
"Leppävarjo kertoi jutelleensa aiemmin Eloklaanissa yhden pelastajan kanssa, en muista kenen niistä. Tuskin mitään kovinkaan merkittävää tai paljastavaa, mutta se varmasti riittää Henkäystähdelle. Leppävarjo on kaveerannut vihollisen kanssa, jonka jälkeen panttivangit vapautettiin. Oikeastaan, enhän minä taidakaan tarvita sinua mihinkään. Mistä hyvästä minä oikeastaan edes auttaisin sinua, kun voisin ihan itse kertoa kaiken tämän Henkäystähdelle?" Jääviilto kysyi ja katsoi haastaen Pimentovarjoa. Naaraan täytyi tarjota jotain, josta Jääviilto voisi hyötyä.

//Pimento?

Johdin nyreänä metsästyspartiota takaisin leiriin. Pimentovarjon oli ollut aivan pakko laittaa minut iltapäivän partioon, vaikka edellisenä yönä olin ollut kuuhuipun partiossa. Varapäällikön mukaan olin varmasti saanut tarpeeksi lepoa, mutta minun mielestäni oli kohtuutonta odottaa minun lähtevän partioon yöpartiota seuraavana päivänä. Jos itse olisin ollut varapäällikkö, olisin suonut jokaisen nukkua niin pitkään kuin huvitti.
Kenties ajatus oli hiukan pentumainen, tuumin sitten. Pimentovarjo, vaikkakin oli koppava ja piittaamaton, osasi myös olla järkevä. Eikä minun, etenkään minun, kuulunut odottaa häneltä mitään palveluksia. Pimentovarjo oli ainoita kissoja, jotka tiesivät totuuden isästäni. Halutessaan hän olisi voinut kiristää minua tiedolla ja pakottaa minut partioimaan vuorokauden jokaisena aikana. Oli varapäälliköltä kenties jopa suopeaa, ettei hän ollut ryhtynyt moiseen.
Kannoin mukanani yhtä ainoaa oravaa. Partiossa mukana olleet Lehtituuli, Matotaisto, Hiljaisuusvarjo ja Lokkimieli olivat sentään raapineet kasaan enemmän riistaa, emmekä palaisi takaisin aivan hävettävän saaliin kanssa. Toisaalta nyt oli edelleen lehtikato, joten niukemmissakaan tuomisissa ei olisi mitään hävettävää.
Leirissä riensin nälkäisenä tuoresaaliskasalle ja noukin syötäväkseni päästäisen. Mielessäni käväisi viedä Aaltosalamallekin syötävää, mutta naarasta ei näkynyt aukiolla missään. Ja totta tosiaan, kun kurkistin sisään sotureiden pesään, näin tutun, punertavan karvakasan yhteisellä makuusijallamme. Hymyilin lämpimästi, mutta en suuresta houkutuksesta huolimatta häirinnyt kumppanini unta lempeällä kuonon kosketuksella. Aaltosalama tarvitsi paljon energiaa, etenkin, kun luvassa olisi yöpartio.

Oli mukavaa päästä Aaltosalaman kanssa partioon. Ei pelkästään siksi, että rakastin häntä suuresti ja vietin mieluusti koko valveillaoloaikani hänen kanssaan, vaan myös siksi, että hän oli samalla paras ystäväni. Siedin harvojen kissojen seuraa, joten oli mukavaa päästä partioimaan jonkun kanssa, jota arvostin.
Olin itsekin torkahtanut ennen partiota, mikä tuntui nyt hyvältä valinnalta. Oloni oli virkeä sammalilla venytellessäni. Astelin pian ulos pesästä ja huomattuani Aaltosalaman saavuin häntä tervehtimään.
"Hei", naukaisin hymyillen ja kosketin tämän kuonoa omallani. "Miltä vointisi on tuntunut tänään? Eivät kai pienokaiset häiritse sinua liikaa?"

//Altto?

Yksi varapäällikön tehtävän huonoista puolista oli ehdottomasti se, että nyt pakostakin jouduin olemaan tekemisissä klaanin ärsyttävämpien kissojen kanssa.
"Onko oikeasti pakko?"
Räpäytin hitaasti silmiäni nyreäilmeiselle Varissulalle. Hänen käyttäytymistään minua kohtaan ei selvästi ollut muuttanut se, että tiesin totuuden hänen isästään. Tuhkajuovan poika suhtautui minuun edelleen samalla ylimielisyydellä ja epäkunnioituksella kuin aiemmin. Tiesin, ettei se ollut mitenkään henkilökohtaista: Varissulka käyttäytyi näin kaikkia kissoja kohtaan. Tietysti auktoriteettina en voisi siltä välttyä.
Huokaisin syvään. Tästä tulisi pitkä päivä.
"Kyllä on", sanoin ilmekään värähtämättä, hitaasti kuin kollilla olisi vaikeuksia ymmärtää sanojani. Se näytti ärsyttävän Varissulkaa, vaikka hän yrittikin peitellä reaktiotaan. "Olet varmasti ehtinyt palautua."
"Pöh. Nukuin tuskin silmäystäkään!"
Varissulka oli osallistunut edellisyön kuunhuipun partioon. Nyt olin lähettämässä häntä iltapäivän metsästyspartioon, mikä ilmeisesti oli tummanharmaalle soturille liikaa. Tiesin hänen kuitenkin nukkuneen: itse olin valvonut suurimman osan yöstä, enkä ollut huomannut kenenkään muun olleen hereillä. Minua ei yllättänyt ollenkaan saada Varissulkaa kiinni valehtelusta.
"Sinä et vakuuta tuolla itseäsikään", nau'uin kärsivällisesti. "Menet partioon, halusit tai et. Eikä minua totisesti kiinnosta, olisiko joku muu vapaana lähtemään."
Lisäykseni sai hänet sulkemaan suunsa: Varissulka oli avannut sen kaiketi huomauttaakseen juuri tuosta. Oli totta, että leirissä oli tällä hetkellä muitakin sotureita, jotka pystyisivät johtamaan partiota. Varissulalla ei ollut kuitenkaan mitään oikeutta vaatia minua lähettämään jotain muuta hänen sijastaan. Hän oli saanut levätä aivan tarpeeksi, enkä minä tekisi hänen kohdallaan mitään poikkeuksia.
"Lehtituuli!" huikkasin lähistöllä seisoskelevalle naaraalle. Kilpikonnakuvioinen soturi asteli luokseni kysyvin katsein. Nyökkäsin Varissulan suuntaan.
"Lähde Varissulan johtamaan metsästyspartioon. Minusta tuntuu, että mukaan tarvitaan joku, jolla on selkärankaa."
Tummanharmaan kollin ilme oli hapan, kun jätin hänet taakseni ja astelin tuoresaaliskasalle.
Vatsani kurni. En ollut syönyt hetkeen, sillä minun ei ollut tehnyt mieli. Stressi ja ahdistus tehtäväni suorittamisesta kalvoivat mieltäni joka hetki. Olin jatkuvasti jännittynyt peläten Henkäystähden millä hetkellä hyvänsä kutsuvan minut luokseen potkiakseen minut asemastani varapäällikkönä. Olin vältellyt päällikön seuraa siitä asti, kun olin erehtynyt kysymään häneltä muinaisista klaaneista. Tiesin nimittäin, ettei hän halunnut hengittääkään samaa ilmaa kanssani, jos en viimein toisi hänelle uutisia petturin kiinni saamisesta.
Siksi en ollut nukkunutkaan. Yritin kyllä, mutta se oli kenties vain pahentanut uniongelmiani. En kyennyt rentoutumaan, joten nukkuminenkaan ei onnistunut. Jatkuvasti heikoilla jäillä kulkeminen oli käynyt sekä henkisesti että fyysisesti raskaaksi.
Onneksi tuoresaaliskasasta löytyi hiiri. Se kohotti hieman mielialaani, kun nautin ateriastani leirin reunamilla. Olin valinnut tämän paikan, sillä en vahingossakaan halunnut törmätä Henkäystähteen, mutta kaiketi en ollut piiloutunut tarpeeksi hyvin. Päällikkö nimittäin saapui luokseni juuri ennen kuin ehdin kiiruhtamaan pakoon hiiren syötyäni.
"Pimentovarjo", hän murahti viileällä äänellä. Olin helpottunut siitä, etten päällepäin näyttänyt säikähtäneeltä, vaikka hänen äänensä saikin sisukaluni kylmenemään.
"Oletko edennyt etsinnöissäsi? Minun on saatava tietää, oletko lähelläkään petturin löytämistä."
Välttelin Henkäystähden teräviä silmiä pitäen katseeni edessä.
"Olen. Vakuutan sinulle, että löydän hänet pian. Olen aivan hänen jäljillään."
Koska olin sanonut samaa jo melko pitkään, Henkäystähti tuskin uskoi minua. Hänen seuraavat sanansa vahvistivat epäilyni.
"Vai niin. Annan sinulle kolme päivää aikaa löytää hänet ja toimittaa hänet ottamaan vastaan rangaistuksensa."
Kynteni pureutuivat routaiseen maahan. Mitä? Kolme päivää aikaa? Olisin halunnut kysyä päälliköltä, mitä kolmen päivän jälkeen tapahtuisi, mutta en tiennyt, halusinko kuulla hänen vastaustaan.
"Selvä", sanoin lyhyesti ja nyökkäsin. Kurkkuni tuntui kuivalta, nieleminen oli vaikeaa. Onnekseni Henkäystähti jätti minut pian yksin, sillä en kyennyt enää pitämään ahdistustani piilossa. Hengitykseni tuntui kiihtyvän ja sydämeni hakkaavan kuin taistelun keskellä. Tunsin oloni niin levottomaksi, etten enää malttanut istua, vaan kiirehdin ulos leiristä.
Kolme päivää. Se ei mitenkään riittänyt, jos petturi edes oli löydettävissä. En voinut käsittää, miten minun olisi onnistuttava tehtävässä. Ja mitä sitten, jos epäonnistuisin? En ollut optimisti, joten en erehtynyt kuvittelemaankaan, että kolmen päivän takaraja tarkoittaisi vain sitä, että saisin unohtaa tehtävän kokonaan ja palata normaaliin päiväjärjestykseen. Ei - varmasti minua odottaisi jokin rangaistus. Ehkä Henkäystähti tosiaan erottaisi minut virastani. Tai kostaisi epäonnistumiseni perheelleni. Tai karkottaisi minut.
Huomaamattani olin alkanut astella ympyrää. Ajatukseni kävivät ylikierroksilla, eikä levottomuuden tunne kadonnut. Päinvastoin, minusta tuntui siltä kuin kohta räjähtäisin.
*Kerää itsesi.*
Pysähdyin hetkeksi, suljin silmäni ja hengitin muutaman kerran syvään. Mitä ihmettä minä olin tekemässä? Tämä ei toisi minua yhtään lähemmäs tehtäväni suorittamista! Minun oli tehtävä jotain petturin löytämiseksi, aivan sama, tuottaisiko se lopulta tulosta. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi.
Astelin takaisin leiriin yrittäen päättäväisillä askelillani vakuutella panikoivalle mielelleni, että kaikki oli kunnossa. Se ei kuitenkaan auttanut, ja minusta tuntui, että muutkin kuolonklaanilaiset huomasivat epätoivoisuuteni.
Kun yritin keksiä, mitä tehdä, katseeni osui Jääviiltoon, ja mitään sen enempää ajattelematta astelin hänen luokseen. Hän oli ainoa, joka voisi auttaa minua. Toivoin, että kuka tahansa muu kissa olisi ollut tuossa asemassa, mutta se ei muuttanut todellisuutta paremmaksi.
"Meidän pitää puhua", sanoin hakien ääneeni tavallista kylmänviileää rauhallisuutta, mutta kuulostin omaankin korvaani hermostuneelta. Käännyin ympäri ja kiirehdin ulos leiristä jäämättä kuuntelemaan Jääviillon tiuskaisuja. Luotin siihen, että hän seuraisi minua, vaikka vain päästäkseen nauramaan säälittävälle olotilalleni.
Onnekseni punaruskea kolli saapuikin luokseni, kun pysähdyin jonkin matkan päähän leiristä. En antanut hänelle tilaisuuttakaan alkaa kiusaamaan minua, vaan menin suoraan asiaan.
"Henkäystähti antoi minulle kolme päivää aikaa löytää se petturi", selitin hätäisesti ja pakotin itseni pysymään paikoillani, vaikka koin suurta vetoa alkaa taas astelemaan edestakaisin kuin jokin ahdistunut, vauhkoontunut petoeläin. "Olit ehkä oikeassa, enkä kohdellut sinua tarpeeksi kunnioittavasti. Mutta tarvitsen sinun apuasi nyt, ja toivon, että edelleen suostuisit auttamaan minua."

//Jää?

Huomasin ensimmäisten joukossa aukiolla kehkeytyneen tappelun. Syöksyin heti Lainetassun ja Tulisielun väliin.
"Rauhoittukaa! Rauhoittukaa, Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia", murahdin äkäisesti. Maassa makaava Tuiskutassu oli aika surkea näky. Tulisielu peruutti hiukan ja katsoi maahan. En ehtinyt tarkastella häntä saati Tuiskutassua hirveästi, koska keskityin Lainetassun silmällä pitämiseen. Naaras näytti kiehuvan vihaa. Hänellä oli jokusen viiltohaavaa kyljessä ja muualla kehossa.
“Mene parantajalle siitä”, nau’uin ja huiskautin häntääni. Lainetassu luimisti korviaan ja oli juuri sanomassa jotain mutta Tulisielu ennätti ensin.
"T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?" soturi änkytti epäselvästi. Hämmennyin hiukan ja kallistin päätäni katsoessani Tulisieluun mutta sitten näin Tuiskutassun, joka oli nyt pitkällään maassa elottoman näköisenä. Sydämeni alkoi hakata todella lujaa. En tuntenut naarasta hirveän hyvin mutta olin silti järkyttynyt. Entä, jos hän oli kuollut? Haravoin katseellani ympäristöä ja ensimmäisenä osuin Kärppämyrskyn kohdalle.
“Hae parantaja, nopeasti!” käskin häntä. En yleensä noin käskenyt kissoja varsinkaan läheisiäni. Kärppämyrsky oli hieman pelästyneen ja hämmentyneen oloinen mutta teki kuitenkin miten käskin. Jätin Tuiskutassun parantajan huoleksi ja keskityin Tulisieluun.

Henkäystähti asteli aukiolle keskustelemaan jotain Tulisielun kanssa. Pysyttelin naaraan rinnalla koko keskustelun ajan. Henkäystähti ei käyttäytynyt kauhean suopeasti puoliveristä Tulisielua kohtaan ja tiesin jotenkin syvällä sisimmissäni, että hän poistuisi vielä illan aikana meidän joukostamme joko erakoksi tai pimeyden metsään. Aatteeni vahvistui aika nopeasti, kun Henkäystähti määräsi Tulisielun teloitettavaksi. Jäin vielä hetkeksi naaraan lähelle, koska ei ollut aikaa etsiä hänen läheisiään ja halusin, että edes joku olisi saattamassa soturin viimeiselle matkalleen. Vaikka en tuntenut naarasta minua itketti kokoajan mutta koitin pysyä vahvana, kun vielä saisimme aikaa jutella.
"Voitko kertoa tuiskutassulle että olen pahoillani? Ja kerro terveisiä hiljaisuusvarjolle ja kamomillapyörteelle.. Kerro heille että en tarkoittanut.. Kerro heille että halusin pysyä heidän luonaan..." Tulisielu änkytti. Nyökyttelin ja odotin jatkoa.
"Ja.. Ja kerro tattihallalle että rakastan häntä.. Ja että tulen aina rakastamaan.. Olisimme saaneet ihania pentuja yhdessä.. Kerro hänelle että.. Elämä pimeyden metsässä tulee olemaan tuskaa ilman häntä.." naaraan ääni värisi, kun hän naukui hyvästejään, jotka minä välittäisin heille.
“Teen niin”, naukaisin ja otin vastaan Tulisielun kosketuksen vastaan. Hän sipaisi hännällään kylkeäni. Olisin halunnut tuntea naaraan paremmin mutta nyt oli jo aika myöhäistä. Monta sanaa jäi sanomatta, koska en osannut jotenkin ajatella enää. Tulisielu meni. Hän tassutti keskelle leiriä. Jäin katselemaan, kun Henkäystähti asteli Tulisielun luokse. Parilla iskulla naaraan ruumis makasi maassa ja verta ryöppysi päällikön tekemästä haavasta. Katsoin maahan. Tapahtumat muistuttivat minua emosta. Sitä teloistusta en sentään nähnyt mutta silti uudelleen elin pentuaikojeni hirveimmät tapahtumat hiljaa mielessäni. Kun avasin silmäni, Kärppämyrsky tassutti luokseni. Hän istui viereeni, niin että turkkimme koskettivat toisiaan ja antoi minun nojata häneen.
“Haluatko lähteä tekemään jotain?” Kärppämyrsky naukui. Pudistin kuitenkin päätäni.
“Minun pitää kertoa Tulisielun hyvästit hänen läheisilleen”, nau’uin ja nousin ylös. Kärppämyrsky nyökkäsi hymyillen. Kosketin hännälläni naaraan kylkeä ja loikin pois. Pysäytin Tattihallan, kun hän oli menossa kumppaninsa ruumiille.
“Tattihalla… ööh… Tulisielu jätti sinulle hyvästit. Hän sanoi, että rakastaa sinua ja tulee aina rakastamaan, ja että te olisitte saaneet ihania pentuja yhdessä. Voin vain kuvitella kuinka paljon hän rakasti sinua, koska hän puhui todella sydämestään. Hän sanoi, että ei haluaisi pimeyden metsään ilman sinua mutta hän varmasti tarkkailee sinua sieltä ja odottaa sinua”, nau’uin ja hymyilin hiukan. Tattihalla nyökkäsi.
“Kiitos, Rosmariinikynsi. Tämä merkitsee minulle paljon”, hän naukui ja jatkoi matkaansa.
“Otan osaa”, naukaisin hänen peräänsä ja menin sitten parantajalle. Siskoni olisi siellä eikä hän todennäköisesti tiennyt mitään tapahtumista, jotka muu klaani oli juuri saanut todistaa.

Tassutin sisään ja istuuduin Kamomillapyörteen vierelle.
“Hei”, naukaisin. Siskoni tervehti myös.
“Tulisielu tunaroi aika pahasti ja… hänet teloitettiin”, nau’uin. En kyennyt katsomaan Kamomillapyörrettä.
“Odota. Hän pyysi minua kertomaan sinulle jotakin”, keskeytin naaraan aikeet puhua.
“Hän sanoi terveisiä ja, että on pahoillaan, sillä halusi pysyä sinun luonasi”, sanoin ja katsoin tassujani.

Tassutin pois parantajan pesältä. Halusin nyt olla vain yksin. Ehkä voisin vain nukkua ja koittaa päästä yli uuden Henkäystähden hirmuteon haavoista.

Seuraavana päivänä tallustin etsimään Hiljaisuusvarjoa. Löysin hänet aika surullisen näköisenä leiristä.
“Huomenta”, naukaisin kollille. Hän katsahti minuun ja nyökkäsi.
“Öh.. Hiljaisuusvarjo, jos tämä tulee liian aikaisin sano mutta Tulisielu jätti sinulle terveiset ja halusi, että välitän ne sinulle”, sanoin.
“Voimme myös puhua muusta”, lisäsin kiireesti ja hymyilin myötätuntoisesti.
//Hilju?

Hiljaisuusvarjosta tuntui, että Kamomillatassun vihaisten sanojen tulva olisi voinut kaataa hänet. Hän katsoi ystäväänsä - vai oliko hän edes enää hänen ystävänsä? - silmät suurina ja yritti ymmärtää mistä hän puhui.
"Miksi.. Miksi sinä teet sen näin?! Miksi.. Miksi.. Miksi.." naaras ulahti ja alkoi sitten itkeä kunnolla. "Sinä petit minut.. Sinä haluat vain käyttää minua hyväksesi! Sinulla on jo aamuraita.. Sinä rakastat häntä.. Miksi et rakastaisi?" Hän lisäsi vielä. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä kuin puulla päähän lyötynä. Hän ei oikein saattanut ymmärtää mistä hän höpötti.
“En minä rakasta Aamuraitaa. Tai ehkä vähän, mutta en mitenkään erityisesti! Hän on vain mulava ja hyvä ystävä aivan kuin Neilikkasydänkin! Mistä sinä oikein puhut? Enkä minä todellakaan käytä sinua hyväkseni!” kolli naukaisi osin vihaisesti ja osin peloissaan.
“Neilikkasydän myös?” Kamomillapyörre voihkaisi äänekkäästi.
“En minä tarkoittanut että-”
“Säästä puheesi! Minä tiedän, mitä sinä häntä kohtaan tunnet!” naaras huudahti vihaisesti. Hiljaisuusvarjo katsoi häntä silmät suurina.
“Mene pois ja jätä minut rauhaan”, naaras sanoi vielä, kun Hiljaisuusvarjo yritti siirtyä lähemmäs lepyttelemään häntä.
“Kamomillapyörre en-”
“Sanoin, että mene pois ja jätä minut rauhaan!” tabbykuvioinen naaras ärisi. Hänen itkusta punertuneet silmänsä katsoivat suoraan Hiljaisuusvarjoon vihaisesti ja petetyn näköisenä. Hiljaisuusvarjo avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta nousikin sitten ylös.
“Hei sitten Kamomillapyörre! Oli mukavaa olla ystäväsi…” hän sanoi hiljaa ja loikki nopeasti ulos pesästä, jotta pääsisi pois ennen kuin purskahtaisi itkuun.
Hän suuntasi leirin laitaan ja meni pieneksi palloksi makuulle. Pian hän tunsi Aamuraidan tuoksun ympäröivän hänet. Naaraan lämpö tuntui hänen turkillaan, kun hän asettui nuoremman kollin ympärille.
“Mikä on? Mitä tapahtui?” puoliverinen musta naaras kysyi. Hiljaisuusvarjo niiskautti nenäänsä ja katsoi kostein silmin Aamuraitaa.
“Voisitko… voisitko mennä pois ja pyytää Lepakkohuudon luokseni? Sinä et voi auttaa juuri nyt”, kolli sanoi hiljaa. “Mutta ei se ole sinusta kiinni! Se johtuu täysin tästä tilanteesta!” kolli lisäsi vielä nopeasti, kun näki Aamuraidan hieman loukkaantuneen katseen.
Naaras nousi ylös ja nyökkäsi.
“Toki”, hän sanoi vain ja lähti pois. Hiljaisuusvarjo katsoi hetken hänen peräänsä ja käpertyi sitten taas maahan palloksi.
“Mikäs sinulla nyt on?” Lepakkohuudon terävä ääni sai Hiljaisuusvarjon nostamaan katsettaan.
“Kamomillapyörre… hän suuttui minulle tyhjästä”, valkoruskea kolli voihkaisi katsoen omilla sinisillä silmillään Lepakkohuudon harmaansinisiä.
“Naaraat nyt vain sattuvat välillä olemaan vaikeita. Älä turhaan murehti, Rosmariinikynsi on jatkuvasti ärtynyt jostain ja silloin hänestä kannattaakin pysyä kaukana”, tummanharmaa kolli vitsaili ulkonevat kulmahampaat auringonvalossa välähdellen.
“Niinpä kai. En vain ymmärrä miksi kaikki ovat minulle yhtäkkiä niin vihaisia!” Hiljaisuusvarjo naukui.
“Koska olet ärsyttävä?” Lepakkohuuto kysyi. Hiljaisuusvarjo mulkaisi häntä vihaisesti
“Hei! Enhän minä nyt sitä oikeasti tarkoittanut”, hän naukaisi nopeasti ja Hiljaisuusvarjo laski taas katseensa.
“Pää pystyyn tomppeli. Pian hän ei edes muista koskaan olleensa sinulle vihainen”, Lepakkohuuto naukaisi. Hiljaisuusvarjo huokaisi.
“Niinpä kai.”

//Kamo tai Rosmy voi vielä jatkaa jos haluutte keksii jotain?

Minut oli määrätty rajapartioon Pikiturkin, Lepakkohuudon sekä Lehtituulen kanssa. Suuntanamme oli Eloklaanin raja, mikä ei tuntunut miellyttävän kaikkia partion jäseniä. Monet olivat kaiketi edelleen katkeria siitä, kun eloklaanilaiset olivat onnistuneet vapauttamaan päällikkönsä ja parantajansa ja häätämään leirinsä vallanneet Kuolonklaanin soturit matkoihinsa. Se varmasti turhautti myös itse Henkäystähteä, vaikka kolli olikin pitänyt itsehillintänsä melko hyvin koossa eikä ollut purkanut vihaansa klaanitovereihinsa.
Jos minulta kysyttiin asiasta, niin ei pankkivankien menettäminen haitannut lainkaan. Vihasin Kuolonklaanin päällikköä varmasti vähintään yhtä paljon kuin rajanaapurimme, ja kaikki takaiskut hänen suuruudenhulluissa suunnitelmissaan saivat minut suorastaan hykertelemään. Sitähän minä en tietenkään voinut sanoa ääneen, sillä se olisi tiennyt julkista teloitusta päällikön kynsien kautta. Vaikeneminen ei tullut minulta luonnostaan, mutta jos jotenkin halusin päästä eroon Henkäystähdestä, oli oltava nokkelampi ja yrittää olla soittamatta suuta liikaa, jottei joutunut silmätikuksi.
Partio liikkui lumesta huolimatta ripeästi rajaa kohti. Pakkanen oli tehnyt kissojen muovaamasta polusta kovan ja varmemman kävellä, joten matkanteko ei ollut niin hidasta.
Kuljin aivan Pikiturkin perässä pitäen katseeni tassuissani, jotten törmäisi vahingossa polkuun kiinni jäätyneisiin lumipaakkuihin. Olin niin keskittynyt tähän, etten melkein huomannut Pikiturkin hidastaneen vauhtia edelläni ja nostaneen häntäänsä ylös merkiksi pysähtyä. Yritin kurkistella pienen soturin takaa polulla, mikä oli saanut tämän pörhistämään selkäkarvansa.
“Eloklaani”, kuulin naaraan sihahtavan, ja höristin heti sen kuullessani uteliaana korviani. Ei mennyt aikaakaan, kun naapurien ominaistuoksu tavoitti meidän muidenkin hajuaistin.
“Niiden on parempi pysyä omalla puolellaan”, mutisi Lepakkohuuto takanani puoliääneen.
Pikiturkki lähti varovasti liikkeelle ja loppupartio seurasi hänen perässään matalana hiipien. Silmäni havaitsivat rajan tuntumassa liikettä, ja silloin minä tajusin katselevani neljää eloklaanilaista, jotka olivat parasta aikaa jättämässä omia hajumerkkejään rajalle. Mukana oli kokoontumisista tuttu valkoinen kolli, Väärävarjo, ja ilmeisesti myös itse klaaninpäällikkö Mesitähti kahden muun kissan, oranssin ja ruskean, kanssa. Kuitenkin kun tulimme lähemmäksi partiota, huomasin, ettei kyseinen hintelä kolli ollutkaan Eloklaanin päällikkö vaan joku tätä muistuttava kissa. Arvatenkin joku tämän sukulainen.
“Merkitään rajat”, Pikiturkki sihahti käskyn lapansa yli ja suuntasi rajalle häntä ylpeästi pystyssä eloklaanilaisista välittämättä. Me muut seurasimme perässä.
Saapuessamme eloklaanilaispartion kohdalle, ilmapiiri muuttui hetkessä rätiseväksi jännitteestä. Mesitähteä muistuttava kolli nyökäytti meille kohteliaasti päätään ja maukui tervehdyksensä, johon kukaan ei vastannut. Minä nyökäytin tälle pikkiriikkisen päätäni, kuitenkaan yrittämättä herättää liikaa huomiota partiotovereideni katsellessa.
“Kaunis päivä tänään”, Mesitähti-klooni naukui sitten ja vilkaisi taivaalle kuin sitä ihastellakseen. Toljotin tätä vähän typertyneenä. Yrittikö tuo höhlä tosissaan jutustella pahimman vihollisensa kanssa säästä?

//Lepakko tai joku elolaisista (Säde ja Syreeni)?

Kissojen päästyä leiriin Tuiskutassu kysyi Lainetassulta mitä hän haluaisi tehdä. Lainetassu vastasi tietysti haluavansa kiusata puoliverisiä. Siniharmaa naaras vilkaisi sisareensa samalla, kun sanoi sen. Hän tiesi, että Tuiskutassu ei ollut järkevä. Hän tiesi, että naaraalla oli tapana kaveerata eri puoliveristen kanssa.
Kuitenkin, kun Tulisielu tuli mainiosti paikalle juuri silloin, Tuiskutassu liittyi Lainetassun ilkkumiseen ja huuteluihin. Siitä Lainetassu oli iloisesti yllättynyt. Oliko hänen sisarensa viimein oppinut kunnon tavoille?
Tulisielu kuitenkin pian käännähti ympäri Tuiskutassun äänen kuullessaan ja alkoi räyhätä tälle siitä, että hän oli petturi. Lainetassu katsoi hetken ihmeissään mitä oli meneillään, mutta juuri kun hän oli aikeissa liittyä itsekin enemmän osaksi tilannetta, Tulisielu huitaisi kynnet esillä kohti Tuiskutassun naamaa. Nuori naaras rääkäisi ja hetken ajan Lainetassu saattoi vain tuijottaa.
Lainetassun kesti hetken ajan prosessoida mitä oli tapahtunut ja sitten hän syöksähti sähisten Tulisielun kimppuun.
“Kuinka kehtaat tehdä noin siskolleni!” oppilas rääkäisi kovaan ääneen ja sivalteli Tulisielua. Puoliverinen naaras onnistui saamaan Lainetassun pois kimpustaan ja pian loikkasi tämän päälle painaen häntä maahan. Lainetassu pyristeli ylös ja raateli liekinvärisen naaraan tassuja.
“Sinä ketunmielinen petturi! Tiesin aina, että petät klaanisi joku päivä! Olet maailman typerin ja turhin kissa!” Lainetassu kiljui. Tulisielu pian hellitti ja katsoi Lainetassua. Molemmat kissat valmistautuivat hyökkäämään uudestaan, mutta pian vasta soturiksi nimitetty Rosmariinikynsi tuli väliin.
“Rauhoittukaa! Rauhoittukaa. Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia", naaras murahti ja työnsi kaksikkoa etäämmälle toisistaan.
"T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?" Tulisielu takerteli vilkaistuaan Tuiskutassuun, joka makasi hervottomana maassa tuskin hengittäenkään.
"Hae parantaja! Verta! Apua!" Rosmariinikynsi huusi ohi kulkevalle Kärppämyrskylle huomatessaan missä kunnossa Tuiskutassu oli. Vanhempi soturi katsoi häntä hetken, nyökkäsi ja lähti juoksujalkaa hakemaan parantajaa.
Odotus tuntui kamalalta, mutta pian Hehkuaskel saapui paikalle nopeasti. Myös Henkäystähti saapui paikalle omalta pesältään. Hän oli ilmeisesti kuullut melun ja suuntasi nyt kohti Lainetassua, Tulisielua ja Rosmariinikynttä - sekä Tuiskutassua ja Hehkuaskelta, jotka olivat vähän matkan päässä.
Henkäystähden kylmä katse tuntui lävistävän Lainetassun ja hän painoi päätään nolona, vaikka ei ollutkaan tehnyt mitään. Jokin sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi. Oliko se ollut hänen vikansa, kun hän oli yllyttänyt Tuskutassun mukaan solvaamaan Tulisielua? Ei kai? Hän oli vain sanonut, että haluaisi tehdä niin, ei pakottanut sisartaan siihen mukaan!
“Mitä täällä on tapahtunut?” Henkäystähti kysyi tiukasti. Lainetassu nosti säpsähtäen katsettaan, mutta tajusikin, että päällikkö katsoi hänen sijaan Tulisielua ja Rosmariinikynttä. Tulisielu hengitti syvään ja alkoi selittää päällikölle, miten oli pimahtanut Tuiskutassun sanoista ja sitten vahingossa sivaltanut häntä naamaan. Siinä välissä Lainetassu keskeytti.
“Itse asiassa, hän kävi myös minun kimppuuni, kun yritin suojata sisartani sen enemmiltä vammoilta”, siniharmaa naaras naukaisi kuono pystyssä. Henkäystähti vilkaisi häneen ja katsoi sitten taas Tulisielua.
“Onko tämä totta?” päällikkö kysyi.
“Tavallaan”, puoliverinen naaras naukaisi. “Mutta hän kyllä hyökkäsi minun kimppuuni ja minä vain suojelin itseäni”, Tulisielu selitti.
“Ja pyh! Onko se itsesuojelua, että raastat selkääni ja kylkiäni kaikellä voimalla!?” Lainetassu kivahti.
“Vaiti!” Henkäystähti ärähti. “Pitäkää Tulisielua”, päällikkö naukaisi lähelle tulleille uteliaille sotureille. Lainetassu ymmärsi mitä oli tapahtumassa ja niin taisi Tulisielukin ymmärtää. Hän sanoi jotain Rosmariinikynnelle ja naaras nyökkäsi.
Lainetassu siirtyi hieman kauemmas mulkoilemaan, kun Henkäystähti viimein teloitti Tulisielun. Hän oli onnessaan. Hän oli viimeinkin päässyt eroon siitä petturista.
Seuraavaksi Lainetassu kuitenkin lähti parantajan pesälle. Hän kuuli kuinka Henkäystähti takanaan määräsi Tulisielun suoraan haudattavaksi ja Lainetassu näki Tattihallan, joka yritti pyrkiä kuolleen kumppaninsa luokse, kun oli saanut tietoonsa mitä oli tekeillä.
Lainetassu ei enää kuullut tai nähnyt muuta, kun hän meni sisään parantajan pesään. Hän huomasi sisarensa ja asettui hellästi tämän vierelle.
“Sinunkin haavasi täytyy hoitaa”, Sumutuuli naukui yhtäkkiä Lainetassulle. Naaras vain kohautti lapojaan.
“Tee se tässä samalla, kun odotan”, hän tokaisi ja jäi paikoilleen.

“Mitä on tapahtunut kun.. No.. En tavallaan ole ollut mukana tapahtumissa? Entä onko Tulisielu saanut rangaistuksensa? Mikä se on?" Tuiskutassun naukui sai Lainetassun taas keskittymään häneen. Hänen sisarensa ääni oli hieman mennyt, mutta sillä ei ollut väliä. Lainetassu oli maannut hänen vierellään lähes koko päivän vain odottaen ja toivoen, että hän viimein heräisi.
“Olet nukkunut lähes koko päivän ohitse. Pökerryt ja sinut kannettiin parantajan pesälle. Ja Tulisielu? Se Rotanmieli tuli teloitetuksi. Aivan oikein hänelle. Tiesin aina, että hän oli petturi”, Lainetassu naukui ja hieroi kuonoaan sisarensa poskeen.
“Olen kuitenkin niin iloinen, että olet kunnossa”, hän naukui hiljaa. Niin hiljaa, että toivoi, että edes parantajat eivät häntä kuulleet. Vain hänen sisarensa. Hän ei halunnut näyttää liian kiintyneeltä tai heikolta huolehtiessaan Tuiskutassusta.

//Tuisku?

Olin ollut vielä hetki sitten shokissa pudottuani puusta. Syöksyaskel oli pelastanut minut maahan putoamiselta.. minulle oli juuri annettu vähän timjamia järkytykseen ja olin jo hyvässä kunnossa. Sisareni rosmariinikynsi ja syöksyaskel olivat olleet vierelläni mutta hiljaisuusvarjo ei.. Kysysessäni missä kolli oli olin saanut vain vastaukseksi että tämä oli lähtenyt hakemaan niitä saalita mitä meiltä oli jäänyt sinne. Nyökkäsin ja kompuroin sitten hitaasti istumaan ja sitten seisomaan. Halusin jaloittelva vähän ja niin teinkin. Olin saanut luvan lyhyeen kävely reissuun. Tassutan lähemmäs pesän suutta nähdäkseni aukiolle. Silmäni laajenivat järkytyksestä nähdessäni hiljaisuusvarjon aamuraidan vierellä saalista mukanaan.. Mitä? Oliko hän naaraan kanssa yhdessä? Ja yritti saada minun rakkauteni!? Ei.. Ei! Peräänyin silmät järkyhtyksestä suurina ja tunsin kuinka kyynelet valuivat poskillani. Hiljaisuusvarjo oli petturi.. Tai siis ei ollut.. Olin vain edelleen sekalaisin ajatuksin ja.. Se sai minut olettamaan typeriä. Työnnän kyntteni esiin mutta vedän ne nopeasti takaisin sisään ja käännyin ympäri silmät viirussa ja itkuisina. Laahustan takaisin maakualusille aivan hiljaa miltei huomaammattomasti nyyhkytäen.
"Kamomillapyörre?" kuulin hiljaisuusvarjon äänen takaani mutta vain luimistin korviani enkä kääntynyt kollia päin.
"Jätä minut rauhaan.. Jättäkää kaikki minut rauhaan..." kuiskaan huomaamattomalla äänellä. Laskin vain pääni käpälieni päälle surullisena. Olin pitänyt hiljaisuusvarjosta.. Todenteolla pitänyt.. Ja varmaan tulisin aina pitämään? Ei.. Ei... Ei! Ei.. E-en.. Halua että hän on olisi petturi! En vain halua.. Mutta.. Silti.. Vain koska epäilys kalvaa mieltäni tunsin että hiljaisuusvarjo ei ansaitsisi minua.. Ei ei.. Ei nyt.. Eikä ehkä enää koskaan.
"Kamomillapyörre? oletko kunnossa?" kuulin taas hiljaisuusvarjon äänen. Tällä kertaa työnsin kyntteni esille ja nostin pääni. Käänsin sitten itkuiset silmäni kohti hiljaisuusvarjoa.
"Miksi.. Miksi sinä teet sen näin?! Miksi.. Miksi.. Miksi.." ulahdan ja alan sitten itkeä kunnolla. "Sinä petit minut.. Sinä haluat vain käyttää minua hyväksesi! Sinulla on jo aamuraita.. Sinä rakastat häntä.. Miksi et rakastaisi?" lisään sydän syrjällään. Nousen hitaasti istumaan mutta kyyristyn sitten itkemään maahan. Miksi hiljaisuusvarjon piti haluta käyttää minua hyväkseen? Mitä minulla muka oli jonka hän olisi halunnut minulta!? Sisko? Isä?
//hilju rosmyki saa halutessaan jatkaa

Kuulin Lainetassun äänen mutta en välittänyt naaraasta pätkänkän vertaa, hän ei ollut huomioimisen arvoinen eikä muutenkaan ollut mitenkään erityinen. Kuitenkin vain hetken naaraan sanojen jälkeen tulleet naaraan sisaren Tuiskutassun -entisen ystäväni! Sanat saivat minut sävähtämään ja kääntymmään ääntä kohti. Tuiskutassu oli varmasti tullut hulluksi vai mitä? Miksi muuten naaras olisi käyttänyt minua kohtaan niin? Ehkä lainetassu oli manipuloinut sisartaan tai jotain? Ei.. Naaraan täytyi olla tosissaan puheissaan.. Hän varmasti oli nyt sisarensa puolella ja vain esitti kilttiä puoliveristen kanssa.. Niin.. Niin sen täytyi olla tunsin naaraan niin hyvin että tämä ei voinut vain sanoa noita sanoja vahingossa tai niitä tarkoittamatta.. Tai niitä tarkoittamatta kyllä helposti voisi mutta, ei hän mistään noin vakavasta asiasta kehtaisi pilailla. Ystävyyttemme oli mennyt pilalle jo aiemmin.. Mutta nyt saattaisi mennä pilalle Klaanitoveruuttemmekin? Ainakaan hän ei kykenisi.. Käskemään minua toteuttamaan sanojaan? Eihän? Päädyin lopulta ärisemään tälle, kuinkakohan hän oli kehdannut? Luulin hänen olevan kohtalias kaikkia kohtaan ja uskollinen ystävilleen.. Tai uskoin että hänellä olisi vielä edes vähän uskollisuutta minulle? Olinhan sentään ollut hänen ystävänsä! Kuitenkin naaraan seuraavat sanat saivat minut hulluudeen parttaalle. Hän oli hullu! Olin oikeassa hän on hullu.. Tai sitten olin oikeassa sen suhteen että hän oli vain esittänyt olevansa kiltti puoliveristen joukkossa!?



Tulisielu säpsähti järkyttyneenä ja tämän silmät laajenivat. Naaras kuitenkin pudisteli päätään nousi seisomaan ja tassuti vihaisen näköisenä lähemmäs.
"Sinä senkin.. Petturi!" tulisielu sähisi ja sivalsi minua päin tassullaan kynnet esillä. Tunsin naaraan kynnet naamassani ja ulahdan säikähdyksestä ja kivusta hoiperellen pari askelta taaksepäin silmät järkytyksestä suurina. Vedin kynnet sisään järkyttyneenä, en ollut ihan tuollaista tarkoittanut. Vilkuilin ympärilleni ja huomaan lainetassun joka tuijotti minua silmät viirussa kunnes työntää kyntensä esiin ja hyppää päälleni.
"kuinka kehtaat tehdä noin siskolleni" lainetassu ärisee. Älähdän ja kaadun kyljelleni lainetassun hyökkäyksen voimasta. Työnnän kyntteni nopeasti esiin ja raapaisen lainetassua kynsillän kyljestä ja saan tämän helitämään niin että pääsin takaisin pystyyn. Köyristin selkääni ja sähisin hetken hävyttömyyksiä oppilaalle ennenkuin loikkaan tämän päälle koko painollani. Naaras romahti vatsalleen maahan ja sähisi raivoissaan ja yritti päästä pois altani. Minä kuitenkin pidän naaraan maassa allani ja raatelen tämän selkää takakynsilläni samalla kun yritin pitää etutassuillaa naaraan aloillaan kunnes lopulta hellitin ja peräänyin pari askelta valmiina naaraan uuteen hyökkäykseen. Kuitenkin juuri ennenkuin naaras ehti liikahtakaan väliimme syöksähti rosmariinikynsi kamomillapyörteen sisko, vedin nopeasti kynnet sisälle. En sattutaisi naarasta eikä varmaan lainetassukaan.
"Rauhoittukaa! Rauhoittukaa, Tuiskutassua sattui tämän teidän typerän käytöksenne takia", naaras murahtaa ja työntää minut kauemmas oppilaista. Peräänyn kuitenkin ja käännän katseeni tuiskutassuun joka tuijotti maahan kunnes järkytyksekseni naaraan pää valahti maahan ja silmät sulkeutuivat. Mitä naaraalle oli tapahtunut..?
"T-tuiskutassu? Hän.. Hän.. E-en minä tiedä..! Mitä hänelle tapahtui?" takellan ja tuijottan oppilasta. Rosmariinikynsi kallisti päätään mutta vilkaistuaan taaksepäin hän huomaa tuiskutassun. Rosmariinikynsi tuntuu joutuvan hetkellisesti paniikkiin mutta huomauttuaan kärppämyrskyn tämä vain ulahti naaraalle.
"HAE PARANTAJA VERTA APUA!" naaras huusi edelleen paniikissa. Kärppämyrsky tuijottaa naarasta hetken hölmistyneenä mutta tajutuaan asian laidan loikkii parantajien pesälle. Lasken kaatseni ja siirrän sen pois päin naaras oppilaasta.

Vain vähän ajan kuluttua siitä kun kärppämyrsky oli lähtenyt hakemaan parantajaa niin parantaja oli tullut.. Ja niin oli henkäystähtikin. Rosmariinikynsi oli pysynyt koko ajan vierelläni kun olin yrittänyt selittää henkäystähdelle ongelmaa mutta ei kolli ollut myötätuntoinen.. Itse asiassa ei ollenkaan! Hän oli määränyt minut telottetavaksi ja oli nyt loikkinut paikalle mistä huutaa klaani kokoukset jotta saisi klaanin koolle. Siirrän katseeni surullisena rosmariinikynteen.
"Voitko kertoa tuiskutassulle että olen pahoillani? Ja kerro terveisiä hiljaisuusvarjolle ja kamomillapyörteelle.. Kerro heille että en tarkoittanut.. Kerro heille että halusin pysyä heidän luonaan.." kuiskaan sydän syrjällään. Viimeinen pyyntöni tulisi olemaan raskainta kertoa.
"Ja.. Ja kerro tattihallalle että rakastan häntä.. Ja että tulen aina rakastamaan.. Olisimme saaneet ihania pentuja yhdessä.. Kerro hänelle että.. Elämä pimeyden metsässä tulee olemaan tuskaa ilman häntä.." mauun sydän syrjällään. Olin surullinen että en voisi kertoa näitä asioita näille kissoille itse.. En ehkä näkisi heitä enää koskaan?
"Teen niin", Rosmariinikynsi lupasi. Kosketin hännänpäälläni naaraan kylkeä ja tassutin kauemmas tästä. Henkäystähti oli juuri rosmariinikynnen sanojen jälkeen kutsunut kokouksen. Tassutin tyynenä keskelle piiriä ja istuuduin odottamaan että henkäystähti ilmoittaa telottavansa minut. Ja niin hän tekikin. Hymyilin ja juuri ennenkuin kolli ehti alas käännyin taaksepäin ja ensimmäinen asia minkä näin oli lainetassu joka mulkoili minua mutta siirsin epätoivoisen katseeni muualle etsien tattihallaa, lopulta löysin hänet näin tämän kauhistunut katseen... Anteeksi.. Hän jäi viimeiseksi mitä näin... En näet irottanut katsettani kumppanistani hetkeksikään, heti kun henkäystähti oli näet hyökkänyt kurkkuuni suljin silmäni ja ajattelin mielessäni tattihallan ja ne pennut jotka olisimme joskus saattaneet saada. Kipu levisi koko ruumiseeni kunnes en tuntenut sitä enään. Pimeys oli vienyt minut muistoihin, näin kaiken mitä olin ikinä kokenut ennenkuin kaikki katosi mielestäni, nyt minä olin kuollut. Ja siinä samalla päälleni oli laskeutunut rauha. Raotin silmiäni ja näin että olin nyt metsässä, olin kuollut, olin pimeyden metsässä.. Olin kuitenkin yksin.. Eikö kukaan ollut ottamassa minua vastaan? Eikö edes luumukoipi oma emoni tulisi ottamaan minua vastaan? Kuitenkin lopulta haistoin ilmassa emoni kutkutavan ja rauhoitavan tuoksun ja sitten näin tämän.
"Luumukoipi! Emo!" kehrään ja loikin emoni luokse. Emoni säpsähti ja kääntyi katsomaan minua.
"Tulisielu? Sinä Kuolit? Ei.. Miksi nyt? Enkä minä ollut varjelemassa sinua viimeisellä hetkilläsi.. Kumpa olisin varjellut sinua.. Olisin voinut tietää jo entuudestaan että olit kuollut.. Ja olisin oikopäätä tullut etsimään sinua.. Rakas tyttäreni.." luumukoipi kehrää ja nuolaisee päälakeani. Vetäydyn kuitenkin hetken kuluttua kauemmas ja käänsin katseeni taaksepäin, hetken kuluttua käänsin katseeni takasin emooni.
"Voitko kertoa miten voin tarkkailla eläviä kissoja? Haluan pitää ystäviäni ja tattihallaa silmällä kunnes on heidän vuoronsa liityä joukkoomme tänne pimeyden metsään", mauun hymyillen emolleni hennosti. Luumukoipi nyökkäsi hymyillen ja tassutimme sitten yhdessä rennosti jutustellen syvemmälle pimeyden metsään.. Menetin paljon.. Mutta minä myös sain jotain takaisin. Oliko se tämän arvoista.. En tiedä.. Saan kuitenkin olla taas emoni kanssa.. Mutta.. Silti ei hänen takaisin saamisensa ollut niiden tattihallan kanssa mahdollisesti saatavien pentujemme arvoista... Ryhdistäydyn ja yritän olla ajattelematta asiaa. Saan nähdä kumppanini vielä.. Ensin etäältä mutta sitten kun on aika niin näen hänet täällä.. ja sitten tulisimme olemaan aina yhdessä. Ja hän saisi tutustua emoonikin paremmin! Ei emo varmaan ollut kollille tuttu? Vai oliko Sittenkin? Mitä väliä? Saisin elää molempien kanssa onnellisena sen jälkeen kun on hänen aikansa liittyä tänne! Kumpa hän voisi tulla pian.. Mutta hänellä on vielä varmasti pitkä elämä edessä! Kumpa.. Kumpa hän vain ei pettäisi minua.. Ja hankisi uutta kumppania.. Eikai hän olisi niin petturimainen? Minä rakastin häntä ja tulen aina rakastamaan mutta.. Onko hän uskollinen minulle ikuisesti vaikka olisinkin kuollut? Kyllä minä sen selville saisin... Rakastan tattihallaa aina vaikka hän itse rakastaisikkaan enään.. Lupaan sen.. En saisi tietää sitä ennen kuin näkisin hänet taas.. Ja.. Ja Näkisinkö minä häntä enää? Olihan mahdollista että en näkisi.. Tai sitten jos hän ei enää kuolleman jälkeen sitten haluaisikkaan olla enää kanssani? Olihan hänelläkin sukua täällä.. Ehkä hän haluaisi elää enemmin heidän kuin minun kanssani.. Kyllä.. Suku on varmasti tärkeämpää kuin rakkaus..
//R.I.P :(

Huokaisin ja asetuin vaanimisasentoon. Se ei varmastikkaan ollut kauhean hyvä, sillä Lampiväre joutui korjailemaan sitä aika paljon mutta sain ideasta kiinni aika nopeasti.
“Hyvä”, hän naukui aika ilottomasti. En tiennyt mitä ajatella. Naaras ei selvästikkään ollut oikein pätevä opettamaan minua ja aloin pikku hiljaa pelätä etten ikinä tulisi olemaan hyvä soturi. Lainetassu taas sai itse Henkäytähden opetusta. En ymmärrä miten se muka oli reilua. Jos minä olisin ollut Henkäystähden oppilas, olisin jo parin kuun päästä hieno kokenut oppilas ja saalistaisin hienoja saaliita kuten jäniksiä tai oravia auringon paisteessa, kun viherlehti lähestyisi.
“Ajattelin, että voisit kokeilla saalistaa hiiriä”, mestari sanoi ja herätti minut ajatuksistani takaisin kylmään ja loskaiseen todellisuuteen. Pyöräytin silmiäni mutta aloin kuitenkin maistelemaan ilmaa vastaväitteittä. Lampiväre ei sanonut mitään vaan antoi minun sooloilla.

Hetken mietittyäni ja tutkiskeltuani ympäristöäni en ollut vielä napannut mitään hajua nenääni. Vihaisena itselleni palasin takaisin Lampiväreen luo. En sanonut mitään katsoin häntä vain ilmeettömänä. Hän kyllä sanoisi jotain. Se oli hänen tehtävänsä - puhua ja neuvoa minua siis.
//Lampi?